1. No category

Huhtikuu 2012
1
Arkkipiispan
pääsiäistervehdys
Taakoista vapaaksi
S
isällä
2 Taakoista vapaaksi
Kari Mäkinen
Kuin linnunpoika
Kaarlo Kalliala
4 Jumalan antaman
rakkauden varassa
Johanna Sointula
7
Kristus itse toimii
vajavaisen ihmisen
välityksellä.
Tytti Issakainen
onkun uuvuttavan päivän päätteeksi poikkesin taidemuseoon mieli asioista ja ihmisistä
raskaana.
Yhden huoneen oven sisäpuolella oli matkalaukku. Se oli siinä kuin odottaisi, että joku
tarttuu siihen. Otin kahvasta kiinni. Laukku ei
hievahtanutkaan. Tajusin vasta, että se oli kiveä.
Huoneen seinällä oli valkokangas, sen edessä muutamia penkkejä. Istuuduin. Elokuva
alkoi.
■ Kuvassa oli pölyinen peltotie. Sitä lähestyi kaksi hahmoa.
Jonkin ajan kuluttua erottui, että ne olivat tyttö ja poika, noin
kymmenvuotiaat. Poika raahasi matkalaukkua, joka oli täsmälleen samannäköinen kuin laukku, jota olin juuri yrittänyt nostaa.
Ymmärsin laukun painon.
Niin suuria taakkoja voi joutua kantamaan. Suurempia kuin
minä jaksaisin. En voinut tietää, mikä laukussa painoi. Ei toisen
ihmisen koko taakasta tiedä.
Kulku laukun kanssa oli vaivalloista. Tyttö ja poika pysähtyivät välillä. Poika laski laukun maahan. Tyttö yritti
ottaa sitä vuorollaan, muttei jaksanut. Välillä he kantoivat
laukkua yhdessä. Lähempänä erottui heidän kasvojensa ilottomuus.
Tien laidassa kulkijoiden vasemmalla puolen alkoi näkyä
rapattu seinä. Tyttö ja poika kulkivat seinän viertä. He tulivat
oven kohdalle. Tyttö avasi oven. Poika kantoi laukun sisään.
He olivat avarassa huoneessa. He kuljettivat matkalaukkua huoneen perälle. Siellä oli pöytä, pöydällä risti. Ymmärsin heidän olevan kirkossa, alttarin edessä. Poika laski laukun alttarin eteen.
He siirtyivät huoneen sivustalle, jossa katosta roikkui
paksu köysi. Köyden päässä oli solmu. Poika tarttui köyteen
ja istui solmun päälle.
Tyttö antoi pojalle vauhtia ja poika alkoi keinua. Kirkonkellot alkoivat soida.
Vähitellen tyttö ja poika alkoivat hymyillä, sitten nauraa,
syvältä kumpuavaa vapauttavaa naurua.
Pian he siirtyivät ovelle. Kasvoilla oli naurua, vaikkei sitä
kuulunut. Ulos tultuaan he jatkoivat matkaa käsi kädessä
kevein askelin.
■ Elokuva päättyi. Lähtiessäni kokeilin vielä matka-
laukkua. Sitä ei ihminen kyennyt nostamaan. Mieleni oli
oudolla tavalla kevyt.
Tapahtumasta on vuosia aikaa. Taiteilijan nimeä en
muista, enkä teoksen. En tiedä muistanko kaiken oikein.
Tällaiseksi vuodet ovat sen minun muistissani muovanneet.
Joskus ajattelen sitä, kun kohtaan ihmisten taakkojen
kohtuuttomuutta ja nimettömyyttä. Ajattelen tyttöä ja poikaa
ja sitä, että he kulkivat yhdessä. Ajattelen kirkkoa ja alttaria,
jonne paino jäi. Ja naurua. Vapauttavaa, hyvää naurua.
Teoksen nimi olisi voinut olla Pääsiäinen.
Arkkipiispa
Kari Mäkinen
n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n
10 Viiltoja elämän pinnassa
Merja Auer
15 Väkevästi Turku
Luottamushenkilöiden
tukiryhmä
Kuin linnunpoika
ansakoulun ensimmäisellä piirsin vihkooni
■ Kansi:
Aika on syntyä ja aika kuolla.
Elämän rajallisuuden hyväksyminen poistaa elämän- ja kuolemanpelon.
Minna Havukainen: Kädet 2009 6/18 Exitus-teoksesta
■ Takakansi:
Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen.
Piirros piispa Kaarlo Kallialan kouluvihosta.
Turun arkkihiippakunnan piispan
pääsiäistervehdys
kaksoiskuvan. Siinä oli sekä
ristin että ylösnousemuksen
pääsiäinen. En muista, missä
määrin opettajani Miila Vainionpää meitä ohjasi. Tuloksena olivat kuitenkin järeä
orjantappurakruunu ja kolme ristiä sekä kukonpoika,
muna ja narsissi.
Kristuksen kauheaa kuolemaa on varmaan kuvattu tuhansia
kertoja useammin kuin hänen ihmeellistä ylösnousemustaan.
Yksinkertaisesta syystä. Edellinen on silminnähtävä, jälkimmäinen ei. Miten ihminen kuolee, sen me tiedämme. Miten hän voittaa kuoleman, sitä me emme tiedä.
■ Siksi lapsikin osaa piirtää ristejä ja orjantappuraa.
Ja sen vuoksi lapsikin vaihtaa ylösnousemuksen kohdalla
symboleihin. Ylösnousemus on kuin kevät, kuin kuoriutuminen, kuin linnunpoika, kuin kukkaan puhkeaminen. Toukomettiset laulavat sulaneella sydämellä ja valkoruusut aukeavat, kun rauhan tyven, puhdas ilma virtailee Jeesuksesta.
Kaikki tämä on sangen ihanaa. Niin suloista, että symbolit pyrkivät itse asian paikalle. Merkki ja merkitty tahtovat
mennä sekaisin. Versoo rairuohon ja pajunkissojen juhla,
jokavuotinen lammasvariaatioiden ja pashareseptien ylösnousemus. Varsin kaunis, mutta epätodellinen. Vastaus vailla
kysymystä, lohdutus vailla surua. Juhla ilman arkea?
Vaan kun me - toivottavasti vastentahtoisesti, kammoksuen
– katsomme meidän takiamme teurastettua karitsaa, me
muutumme. Me alamme tajuta, ettei pimeää voi väistää: sen
voi vain kohdata ja voittaa. Jeesuksen piti kärsiä ja kuolla, jotta
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
me tajuaisimme. Ilman kuvaa Golgatasta ei mieleen paista
valo tyhjästä haudastakaan. Eikä tipu piipitä eikä kukka kuki.
■ Pääsiäisenä tunkeutuu tajuntaan, ettei hyvyys ole
mitään pehmeää tai epämääräistä. Hyvyys on todellista ja
tärkeätä. Se on lujaa ja kirkasta. Sen puolesta joku jopa antoi elämänsä. Hyvyys tunkee läpi omalla voimallaan yhä
uudestaan. Oli arkitodellisuuden pinta kuinka sumea, saastainen tai turmeltunut tahansa, niin aina kun sitä vähänkin
pääsiäisellä raaputtaa, sen alta alkaa pilkottaa jotain muuta.
Olletikin iloa.
Piispa
Kaarlo Kalliala
3
Huhtikuu 2012
Johanna Sointula
Aurinko tulee ensimmäisenä
mieleeni Sastamalan seurakunnan diakoniatyöntekijä Maija-Liisa
Halmeesta. Hänen pienessä harmaasävyisessä huoneessaan vieraanvaraisuuden ikoni luo lämpöä
kynttilän kellertävässä valossa ja
huovutetut, siniset enkelit vartioivat työpöydän kulmalla. Halme
istahtaa pöydän toisella puolella ja
sanoo olevansa Maikku.
Jumalan antaman rakkauden varassa
n Diakoniatyöntekijöiden liitto valitsi Maikun
viime vuonna vuoden diakoniatyöntekijäksi. Valintaperusteissa kiitettiin hänen vastuullista toimintaansa yhteiskunnallisissa asioissa.
Auttaakseen epäoikeudenmukaisesti kohdeltua
omaishoitajaa, hän oli ottanut yhteyttä alueensa kansanedustajaan ja silloiseen sosiaali- ja terveysministeriin. Huhtikuussa 2011 tuli voimaan muutos työsopimuslakiin, joka helpottaa omaishoitajan mahdollisuutta jäädä kotiin hoitamaan läheistään.
ku hoiti poikansa häiden aattona viimetipan asioita ja
juostessaan torin poikki hän huomasi tutuksi tulleen
omaishoitajan.
– Tajusin heti, että nyt kiire loppui tähän ja istuimme
juttelemaan. Omaishoitaja kertoi joutuneensa irtisanoutumaan työstään, koska ei saanut virkavapautta hoitaakseen
huonokuntoista äitiään.
Keskustelun jälkeen Maikku soitti ensin alueen kansanedustajalle. Eri vaiheiden jälkeen lakialoite tehtiin, ja
se lähti kierrokselle työmarkkinaosapuolien käsittelyyn.
– Siellä se sitten pyörikin kolme vuotta, hän huokaisee.
Välittäjänä
Maikku itse vähättelee omaa osuuttaan asiassa. Hänhän
”vain vähän soitteli”, mutta myös mahdollisti ja välitti.
Itse asiassa tapahtumien alkukin oli hyvin arkinen! Maik-
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
4
Sekaan! Se on suolan paikka
Tämä Petruksen, eli Pekka Leinon kirjoittama aforismi on Maikun motto. Hänen työalaansa kuuluvat Karkku
Huhtikuu 2012
ja Sastamalan keskusta sekä yleinen diakoniatyö.
– Jokainen päivä on kuin seikkailu. En jaksaisi tehdä
työtä, ellen ymmärtäisi, että pohja ja tarkoitus on Jumalan
suojassa ja Jumalan antaman rakkauden varassa.
Omaishoitajia hän tapaa vastaanotollaan, jolloin jutellaan arjen kuulumisia ja käydään sielunhoidollisia keskusteluja. Maikku arvostaa omaishoitajien tekemää valintaa.
– On arvokasta hoitaa toista ihmistä, joka tarvitsee
huolenpitoa. Pidän omaishoitajan valintaa rohkeana ja
eettisenä ratkaisuna, koska on kunnioitettavaa, että joku
uskaltaa tehdä valintoja, joissa raha ei ole suurin määrittäjä.
Hän alleviivaa Diakoniatyöntekijöiden liiton toiminnanjohtaja Riitta Hiedanpään ajatusta, jonka tämä
lausui palkintoa myöntäessään.
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
– Kirkko ei väheksy millään tavoin laitoshoitoa vaan
pitää tärkeänä, että suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on
laadukkaita hoitovaihtoehtoja. Palvelutarjontaa täydentää
kotona tehtävä työ.
Ihminen ei ole kuluerä
Omaishoitoa koskevaa lakialoitetta tutkittiin työnantajaja työntekijäpuolella kolme vuotta. Sen pelättiin muun
muassa lyhentävän työuria.
– Hyvänen aika, omaishoitajahan tekee työtä, Maikku
toteaa siihen.
Jotkut aavistelivat aloitteen polkevan naisen tasa-arvoa.
– Voihan miehetkin olla omaishoitajia! Hoitotyö on
yhtä arvokasta kuin mikä tahansa teknologian työ, Maikku kommentoi.
5
Huhtikuu 2012
”
Maikku aloittaa päivänsä
rukoushetkellä kysyen, kenet Jumala
hänelle tänään antaa.
Kantaja ei väsy
Maikku kuvaa diakoniatyön kristillistä luonnetta kertomalla tarinan rotkosta, jonka syvyyksissä ihminen
huutaa apua.
Rotkon reunalle tuli erilaisia avuntarjoajia. Intialainen guru hoputtaa pudonnutta tekemään monimutkaisempia asanoja, jolloin hän voisi lentää lintuna sieltä
pois. Joku kehottaa epätoivoista etsimään sisältään polun. Sitten paikalle tulee Jeesus, joka laskeutuu rotkoon,
ottaa ihmisen olkapäilleen ja kantaa ylös.
– Kristinusko on tietynlainen teko, siinä mennään
vierelle. Kristittynä eläminen on itsensä likoon laittamista. Sanonta ”Kädet ja jalat savessa, sydän taivaassa” kuvaa hyvin diakoniatyötä, jossa joutuu usein
tarttumaan vaikeisiin asioihin.
– Kyllä diakoniatyön voi sanoa pelastavan ihmishenkiä, Maikku sanoo.
Etsivässä työssä kuljetaan silmät ja korvat auki.
Siksi kai hän aloittaakin päivänsä rukoushetkellä,
asettumalla kyselijän paikalle: Kenet Jumala minulle
tänään antaa?
Seurakunnat tarjoavat omaishoitajille erilaisia kokoontumisia, retkiä ja sielunhoitoa.
– Voisihan seurakunnan lähimmäispalvelusta
joku alkaa omaishoitajan lähimmäiseksi ja tuurata
häntä vaikka sen verran, että omaishoitaja ehtii ottaa
päivänokoset, Maikku ehdottaa.
Yhteistyötä kannattaa tehdä kaikkien mahdollisten
toimijatahojen kanssa myös omaishoidon asioissa.
– Kirkon työntekijän näkökulmasta kaikki se hyvä,
mitä tehdään tässä yhteiskunnassa toinen toistemme
eteen, on seurakunnan arvojen mukaista ja iloinen
asia.
Vielä kun omaishoidon tuki siirtyisi Kelalle, voisi
olla tyytyväinen.
– Kelan alaisuudessa kaikki omaishoitajat olisivat
yhdenvertaisia, myös tukien suhteen.
Maikun mielestä kirkon työntekijöiden tehtävä on
Johanna Sointula
6
Tytti Issakainen
ohjaajina toimivat legendaariset Irja Kilpeläinen,
Maiju Myyrä ja Riitta Juva.
– Silloinen Keravan vankilanjohtaja ”Koojii”
Lång arvosti pappien työtä. Hän sanoi, että pappia
tarvitaan vankilassa aina, lääkäriä vain vastaanottoaikoina, Jouko Hallia myhäilee.
Hallia tunnustaa olevansa ylpeä keravalaisista
tuttavuuksistaan. Monia hän on tavannut Turussakin,
jonne Halliat muuttivat 1970-luvun alussa.
Eräänä iltana entinen vankilapastori näki pari
tuttua kaveria autonsa kimpussa. Ennen kuin hän
ehti paikalle, sinne huojahteli kolmas mies. Hirveästi
sadatellen mies ärähti kavereille: ”Siihen ei kosketa!
Ettekste tiedä, että se on Jokken auto!”
n Kerttulin vanhainkodin ala-aulassa on vil-
nähdä ja kysyä, vaikka kyseenalaistaminen tuntuisikin vähän naivilta.
– Meidän pitäisi osata tehdä yksinkertaisia kysymyksiä, jotka voisivat paljastaa harhat ja piiloarvot.
Keisarin uudet vaatteet
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
Omaishoitaja
on vain
ihminen
Johanna Sointula
Ihmisten ajatellaan olevan kulueriä.
– Raha ei ole kaikki. Mitä me teemme koneilla, jos
ei ole ihmisiä, Maikku kysyy.
Hän sanoo vierastavansa yhteiskuntaa, jossa tuottavana työnä pidetään vain esimerkiksi koneiden
myyntiä ulkomaille.
– Ihmisen hoitaminen on myös tuottavaa työtä.
Parasta tasa-arvon kannatusta on mielestäni tukea
hoitotyötä ja nähdä se yhtä arvokkaana kuin teknologia.
Työnantaja- ja työntekijäpuolen vastustuksesta
huolimatta omaishoidon lakialoite oli yllättäen presidentin esittelyssä marraskuussa 2010, ja laki tuli seuraavana vuonna voimaan. Turkulainen toimittaja oli
Maikkua haastatellessaan todennut olevan harvinaista, liekö koskaan tapahtunutkaan, että työsopimuslakiin tehdään muutoksia ilman työnantajien ja työntekijöiden kannatusta.
Ihminen voi vaikuttaa ja muuttaa jopa rakenteita!
Maikku haluaa korostaa sitä, että kuka tahansa voi
olla aloitteentekijä.
– Kannattaa ottaa yhteyttä heti mahdollisimman
ylhäälle byrokratian portaikossa. Poliitikoille kuuluu
yhteiskunnan asioiden hoitaminen ja heitä voi lähestyä myös sitoutumaton.
Kristus itse toimii
vajavaisen ihmisen
välityksellä.”
Huhtikuu 2012
kasta. Kahviaika on juuri päättynyt. Ruokasalista purkautuu iloinen, kävelysauvoin varustautunut joukko.
Jokunen selkä on painunut kumaraan, mutta se ei
menoa haittaa.
Monikerroksinen vanhainkoti sijaitsee Turun keskustassa, vain parin korttelin päässä Tuomiokirkosta.
Mutta kaikki Kerttulin asukkaat eivät kykene enää
reippailemaan läheisen Aurajoen puistikoissa.
Hissi laskeutuu ylhäältä aulakerrokseen. Ovi avautuu, ja ulos astuu kipparilakkinen mies. Rovasti Jouko Hallia tulee päivittäiseltä käynniltään puolisonsa,
rovasti Johanna Hallian luota.
”
”
Rakastaessaan meitä
ihmiset tekevät
meistä arvokkaita.”
Rovaniemen tyttö ja Ikaalisten poika opiskelivat teologiaa 1960-luvulla Helsingin yliopistossa.
– Rovaniemellä meidät vihittiin, vuosi oli kuusikymmentäkuusi. Jouluna syntynyt ja juhannuksena
syntynyt saivat toisensa, Jouko Hallia naurahtaa.
Teologiparin tie vei pääkaupungista Keravan nuorten pariin. Jouko toimi nuorisovankilan pappina. Johanna auskultoi ja opetti uskontoa.
Ajan tavan mukaan vankilapapit koulutettiin yhdessä sairaalapappien, perheneuvojien ja sotilaspastoreiden kanssa. Hallia kiittelee yhä rikkautta, jonka
erilaisten tehtävien edustajat toivat ryhmään. Lisäksi
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
Aikuisille voimme
teoretisoida. Lapsi
vaatii meiltä elämänläheistä asiaan eläytymistä.”
Turussa Halliat päätyivät seurakuntayhtymän palvelukseen. Jouko toimi sairaalapappina. Johanna puolestaan opetti ensin lähiseudun kouluissa, mutta sukelsi pian yhtymän lapsityön sihteerin tehtäviin.
Omassa perheessäkin Hallioille riitti lapsityötä
kahden pikkutytön vanhempina.
– Johanna nautti työstään, Jouko Hallia kertoo. –
Hän pystyi toteuttamaan itseään ja antamaan työalalle henkilökohtaista ja ainutlaatuista osaamistaan.
7
Huhtikuu 2012
Voima heikkoudessa
lihasliikkeiden vaikeuksina. Mukaan voi tulla myös
käyttäytymiseen, tunne-elämään ja muistiin liittyviä
vaikeuksia.
”
”
Kahden rovastin yhteisestä eläkeajasta ei tullutkaan
auvoisaa kiikkustuolissa istumista. Siitä muodostui
vaikea hoitojakso.
Jouko Hallia pyyhkäisee otsaansa. Puolison sairauden vaiheet ovat tarkkaan mielessä.
– Johannalla diagnosoitiin Parkinsonin tauti jo
vuonna kahdeksankymmentäkahdeksan.
Siis kahdeksantoista vuotta ennen eläkkeelle jäämistä.
– Sairaus pystyttiin pitämään kurissa hyvän lääkärin antamalla lääkityksellä.
Lääkitys mahdollisti työkyvyn ja normaalin elämän yli kymmenen vuotta.
2000-luvun alussa hoitava lääkäri vaihtui. Sairaus
alkoi edetä. Kolme vuotta sitten Jouko Hallia ryhtyi
vaimonsa omaishoitajaksi.
– Hoidin Johannaa kotona puolitoista vuotta.
Parkinsonin taudin syytä ei tiedetä. Se on eräiden
aivosolujen toimintahäiriö. Sairaus ilmenee yleensä
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
Jokaiseen rakkaussuhteeseen
sisältyy myös vihaa…
tämä kahtalaisuus
on hyväksyttävä.”
Jouko Hallia torjuu hoitajan sädekehän, jonka sivullinen mielellään virittäisi hänen päänsä päälle.
– Se oli raskasta aikaa, hän sanoo kaunistelematta.
Ruuanlaitto ja muut kotityöt kyllä sujuivat. Ne
olivat miehelle tuttuja askareita kaksikymppisestä
lähtien.
– Johannalle maistuivat lapsuuden maut: kuoritut perunat, ruskea kastike, lihapullat ja vadelmakiisseli.
Kauppaan pääsi puolison nukkuessa. Sairauden
vuoksi uni tuli vain lääkkeillä, ja siksi unen pituuden
tiesi tarkkaan. Se hetki oli kauppa-aikaa.
Raskaaksi hoidon teki se, että sairaan persoonallisuus muuttui. Se näkyi vaikeana vastahankana
kaikkeen, mitä omaishoitaja parhaansa mukaan
teki.
– Ymmärsin, että tämä liittyy sairauteen. Ei Johanna tehnyt sitä tahallaan. Riippuvuus puolisosta ahdisti
varmasti häntä ja se piti jotenkin purkaa. Hän purki
sen minuun.
– Siinä oli kyse myös siitä, miten elämä ohjelmoi
ihmistä. Johanna on sotaorpo. Isäänsä hän ei ole koskaan nähnyt.
Mutta kai sairaalapapin kokemus antoi eväitä jaksaa?
– Ei, Hallia sanoo selkeästi.
– Oman perheenjäsenen sairastaminen tulee liian
lähelle. Asioihin ei pysty suhtautumaan kuten ulkopuolinen. Mukana ovat kaikki tunnesiteet. Jotkut saattavat ne hallita. Toistaiseksi en kyllä ole tavannut ketään sellaista.
– On vain otettava tilanteet tilanteina ja yritettävä
elää niiden yli.
– Jos joku sanoo ryhtyvänsä omaishoitajaksi, kysyn häneltä, onko hänellä kykyä ottaa asiat asioina.
Täytyy olla taito erottaa kaksi asiaa: se, mistä tarvitsee
välittää, ja se, mistä ei tarvitse välittää.
Menetykset… kasvattavat
meitä katsomaan asioita
Jumalan todellisuudesta käsin.”
8
n Oheisen jutun otsikko ja välitekstit
on poimittu Jouko Hallian kirjoista Lähimmäinen, Surun kohdatessa ja Miksi
juuri minä?
Kirjat käsittelevät viisaasti, koruttomasti
ja käytännöllisesti surua ja lähimmäisenä elämistä. Tekstit vievät paradoksin
äärelle: Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.
Jouko Hallia kirjoitti sairaalapappina nämä pienet, sisällökkäät oppaat 1970- ja
1980-luvuilla. Ajatukset kantavat myös
2000-luvun lukijaa.
Huhtikuu 2012
Tytti Issakainen
Johanna ei koskaan tunkenut itseään esille. Hänet ja
hänen lahjansa löydettiin silti.
Kirkon lapsityön teologien parissa Johanna Hallia
toimi aktiivisesti. Hän jatkoi lapsityön virassa vielä
saatuaan pappisvihkimyksen ensimmäisten naisteologien joukossa.
Runsaan viidentoista vuoden työrupeaman jälkeen
Johanna Hallia siirtyi papiksi Kaarinan seurakuntaan,
josta hän jäi eläkkeelle viisi vuotta sitten.
Myös Jouko Hallia vaihtoi tehtävää. Hänestä tuli
seurakuntayhtymän viestintäpäällikkö yli kahdeksi
vuosikymmeneksi.
– Viestintätehtävä oli hieno näköalapaikka. Siinä
sai elää historiaa jo silloin, kun se vielä tekeytyi.
Nyt Jouko Hallialla on takanaan kuusi eläkevuotta.
Häntä kuunnellessa on helppo uskoa, että eläkkeellä
ei ikävyys yllätä. Puheenaiheet liitävät lentokoneiden
historiassa ja veden alla kalojen maailmassa, median
toimintatavoissa ja keskiajan pirkkalaisten seurassa.
Historia on Hallialle ehtymätön aarreaitta. Sen
tietävät sadat turkulaiset, jotka tungeksivat aikoinaan
Hallian hautausmaaesittelyihin. Siellä koko vanha
Turku heräsi eloon. Tällä hetkellä historiantutkija on
syventynyt Mannerheimiin.
TI
”
Eräänä päivänä Johanna Hallia kaatui keittiössä ja
joutui sairaalahoitoon. Vasta sen kuluessa myös
omaishoitajan väsymys sai tilaa tulla esiin.
– Uupumus puhkesi voimakkaasti. Jouduin vuoteenomaksi pitkäksi aikaa. Olisin voinut hakea apua,
mutta en hakenut. Itse kiipesin ylös kuopasta.
Hallia ei kuitenkaan esitä vähääkään sankaria.
– Varjot ovat vielä jäljellä.
Tapahtuneesta on kulunut pian kaksi vuotta.
”
sen ja muodostanut oman elämäntapani. Luen paljon.
– Olen tyytyväinen omaan ammattiini ja koulutukseeni. Olen oppinut ymmärtämään itseäni ja hyväksymään itseäni. Siksi yksinäisyyskään ei vaivaa.
– Olen kiitollinen lapsistamme, jotka ajattelevat ja
toimivat itsenäisesti. He ovat Johannan ja minun lapsina tottuneet itsellisyyteen.
Vahvaan identiteettiin kuuluu,
että ihminen uskaltaa nähdä
itsensä silloinkin, kun näkymät
eivät ole esimerkiksi kelpaavia.”
”
Elämä on siellä,
missä on rohkeus kiintyä,
omistaa ja luopuen menettää.”
Omien kokemustensa jälkeen rovasti Hallia toivoo,
että omaishoitajien asemaa parannettaisiin. On monia, jotka tekevät työtä pitempään ja vaikeammissa
oloissa kuin hän.
– Tehtävä on surkeasti alipalkattu. Kuitenkin työtä
on aamusta iltaan.
Riittävä korvaus kertoisi työn arvostamisesta.
Jouko Hallian mielestä omaishoitajat tarvitsevat
myös yhteisiä tilaisuuksia, joissa voi kysyä neuvoa
asiantuntijoilta ja saada vertaistukea.
– Sellaisia järjestin itse aikoinaan seurakunnassa,
kun omaishoitajasysteemiä aloitettiin. Vertaistuki lienee parasta tukea. Se on kokemusta siitä, että olemme
samassa veneessä.
Kun Johanna Hallian sairaalajakso oli ohi, sosiaalihoitajat tutkivat hänen mahdollisuuksiaan palata
kotiin. He totesivat, että hän ei enää selviä kotioloissa.
Hoitopaikka järjestyi Kerttulista.
– Nyt elämä on helpompaa kuin aikoihin, Jouko
Hallia toteaa elämänmuutoksesta.
– Tiedän, että Johanna on omassa huoneessaan.
Häntä syötetään ja hoidetaan. Minäkin käyn siellä
syöttämässä ja juottamassa päivittäin. Tyttärien perheet käyvät Kuopiosta ja Espoosta. Johanna on levollinen.
– Yksinäisyys ei minua haittaa. Olen hyväksynyt
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
On merkillistä, että voimme
auttaa paremmin aitoina
ja epätäydellisinä kuin
täydellisyyden kuori
heikkoutemme suojana.”
Tytti Issakainen
9
Huhtikuu 2012
Jussi Vierimaa
Valokuvaaja Minna Havukainen
sai Pyhän Henrikin säätiön
kulttuuripalkinnon
Viiltoja
elämän pinnassa
›
Syntymä, sairaus ja kuolema ovat asioita, jotka ovat koskettaneet voimakkaasti valokuvataiteilija Minna Havukaista tai hänen läheisiään.
Olemassa olevat käytännöt eivät ole tarjonneet hänelle
riittävästi tilaa käsitellä kokemuksia todenmukaisesti.
Hän on jäänyt pohtimaan niitä ja pohdinnoista on
syntynyt teoksia. Sen, herättävätkö ne hänen toivomaansa keskustelua ja muutoksia yhteiskuntaan, hän
näkee viiden tai kymmenen vuoden päästä näyttelystä.
Koska Havukaisen taide korostaa lähimmäisyyttä,
eettisyyttä ja nöyryyttä – asioita, jotka ovat kirkonkin
kannalta tärkeitä – arkkihiippakunnan Pyhän Henrikin säätiö myönsi hänelle tämänvuotisen kulttuuripalkinnon.
kailevat imetyksen kanssa, on sama, elääkö työttömyyspäivärahalla vai onko pankinjohtaja. Harvinaisen hetken ajaksi elämä laittaa puntit tasan, jollain
tasolla.
– Synnytys on yhtäältä äärimmäisen fyysistä ja
yhtäältä äärimmäisen psyykkistä. Siinä kutoutuu fyysisen ja psyykkisen liitto. Asioista puhuttiin häveliäästi
kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, kun synnytin ensimmäisen tyttöni, ja vielä kaksitoista ja kymmenen
vuotta sitten, kun sain pikkutyttöni. Esimerkiksi nais-
– Olen synnyttänyt kolme lasta. Synnytys on ollut minulle hämmentävä ja mullistava kokemus, hieno ja
karu ja hirveä. Vanhemmaksi tuleminen on valinta ja
kehollinen päätös, iso asia. Moniko loppuun saakka
hahmottaa, että lapsesta vastuunottaminen on elinikäinen asia?
– Taiteilijana olen palannut kokemuksen ääreen
etäämmältä tutkimaan, mitä yhtäläistä ja samankaltaista siinä on kaikilla naisilla. Surutyö piti tehdä siinä, että minun synnytykseni ja minä menetin erityisyyteni. Asetuin synnyttäneiden naisten rivistöön ja
menetin oman henkilökohtaisen kokemukseni. Samalla tajusin, kuinka paljon sellaista yhteistä on, josta voi puhua ilman titteleitä. Kun naiset yhdessä tus-
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
Minna Havukainen
Yhteisen kokemuksen näkeminen
Hanne ja Jakob 2009
10
Huhtikuu 2012
Minna Havukainen toivoo
töittensä haastavan ihmisiä
ajattelemaan vaikeitakin
asioita ja keskustelemaan
niistä.
ten vammoista ei puhuttu juuri mitään eikä psyykkisestä prosessista kovinkaan paljoa.
– Väitän, että jos tohdittaisiin suoraan puhua
mahdollisuudesta ettei kaikki menekään hyvin, olisi
helpompi sopeutua silloin, kun vaurioituu niin, että
toipuminen vie kauan tai jää pysyviä haittoja. Olisi
hyvä puhua myös lapsen menettämisen äärimmäisen
harvinaisesta mahdollisuudesta. Jos tiedettäisiin,
kuinka valtavasti naisen keho rasittuu raskaudesta ja
synnytyksestä, ei naisilla ehkä olisi niin kovia paineita
päästä pian takaisin entiseen kuntoon. He olisivat
ehkä armollisempia itselleen.
– Olen kuvannut synnyttäneitä äitejä ensimmäisen vuorokauden aikana, kun asia on eniten auki ja
käsillä. Mikä olisi hienompi hetki ottaa muotokuva
kuin juuri valtavan työn ja suuren taistelun läpikäyneenä?
– Minua kiinnostaa mukaan tulleiden äitien kyky
sitoutua ja ohittaa ulkoiset seikat. Vaikka jotkut äidit
ovat muulloin tiptop tarkkoja ulkonäöstään, kuvanottohetkellä ulkonäkö ei ole heille ensisijaista. Jälkeenpäin
moni on miettinyt, kuinka se ei tullut edes mieleen.
– Nähdyksi tuleminen siinä tilanteessa on heille
merkittävä valinta ja jo mieleen piirtyneenä, sillä olemme tavanneet ja jutelleet yleensä useamman kerran
ennen kuvaushetkeä. Kaikki äidit ovat minulle ennalta
tuntemattomia, kuten kaikki, joiden kanssa olen työskennellyt. He ovat ihmisiä, joita jokin on koskettanut
yhteydenottopyynnöissäni. He ovat saaneet useimmiten
tiedon hankkeesta joltakulta muulta kuin minulta ja
ovat voineet harkita mukaan lähtemistään rauhassa.
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
– Työskentely kestää kunkin aiheen taustoittamisesta valmiiksi näyttelyksi niin kauan, että malleille
jää reilusti aikaa miettiä, haluavatko he, että kuvat
ovat esillä. Mielenkiintoista on nähdä, mitä kuvissa
olevat lapset tulevat ehkä sanomaan viidentoista vuoden päästä. Heiltähän ei ole voinut kysyä lupaa.
– Kerran näyttelyn avajaisissa yksi äiti meni tolaltaan, kun näki kuvansa, ja lähti ulos itkemään. Hän
tuli nauraen takaisin ja sanoi olevansa niin ylpeä
siitä, että uskalsi ja kehtasi. Hän puhui paljon siitä,
kuinka puolentoista vuoden päästä voi turvallisesti
katsoa kuvaa ja antaa kaikkien tunteiden mennä lävitse ja huomata, että tässä ollaan jo kunnossa, vauvalla on kaikki hyvin, kaikki on hyvin.
– Yhden ihmisen kokemus on tullut nähdyksi ja
pysäytetyksi teokseen. Sitä katsoessamme me vastaavaa kokeneet näemme omankin kokemuksemme.
Myös ne, joilla ei ole vastaavaa kokemusta ainakaan
vielä, saavat mahdollisuuden nähdä sen ja ehkä kokea
tai ymmärtää jotain kuvassa olevan kokemuksesta.
– Mallit ovat kokeneet, että näistä asioista pitää
puhua. Voi olla, että terapeutti tai tukihenkilö olisi
ajanut saman asian, mutta kuvallinen työskentely on
antanut asialle vielä kasvot ja konkreettisen muodon.
Sairauteen tutustuminen
– Perhepiirissäni on sairastettu lähes koko elinaikani.
Olen itsekin sairastanut sen verran, että tiedän mitä se
tarkoittaa. Yhteiskunnassamme vallitsee väärä käsitys,
että ihminen, jolla on jokin perussairaus, elää b-luo-
11
Huhtikuu 2012
kan elämää. Jäin miettimään, miten kokemus sairaudesta vaikuttaa ihmiseen.
– Kollegani Sini Liimataisen kanssa työstimme video- ja valokuvanäyttelyn vakavasti sairastuneiden ihmisen kokemuksista ja ajatuksista. Tutustuimme Tyksin
eri osastoilla laajasti sairaalaan. Sairaanhoitajat ja lääkärit miettivät omista potilaistaan, keille olisi iloa ja
hyötyä työskentelystä kanssamme. Neljä keskeistä naista
sattuivat kaikki sairastamaan syöpää, ja jokainen heistä
puhui siitä, kuinka kuolema istui olkapäällä. Saimme
kohdata ja keskustella merkittäviä asioita.
– Oli sitten kyse mielenterveysongelmista tai fyysisestä sairaudesta, ihmiset jäävät kovin helposti yksin.
Kanssaihmiset voivat ehkä käydä kukkien kanssa sairaalassa muutaman kerran rauhoittaakseen omatuntoaan ja tehdäkseen kuten kuuluu. Mutta on hirveän
vaikeaa hyväksyä läheisen sairaus pysyvänä olomuotona ja alkaa ajatella sitä hänen erityislaatunaan ja
ominaisuutenaan, joka pitää huomioida. Sairauden
voi jopa jostakin kohtaa nähdä rikkautena, joka haastaa ajattelemaan ohi totutuista kaavoista.
– Mutta ihmiset pelkäävät ja väistävät. Ihmiset
haluavat olla a-luokan pärjääjien kanssa, jotka suoriutuvat, tuottavat ja ovat kykeneviä. Sairastuneen
rinnalle pysähtyminen ja askeleiden sovittaminen
hänen tahtiinsa voi olla joillekin mahdotonta.
Kuolemasta puhuminen
Minna Havukainen
– Joukossamme on paljon surevia ihmisiä. Sekin on
tabu. Ihmiset soittavat surijalle ehkä kerran hautajaisten jälkeen. Heiltä puuttuu uskallusta pysähtyä niin
ison asian ja kokemuksen äärelle kuin läheisen menettäminen on. He pelkäävät usein, etteivät löydä oikeita sanoja. Pelko on turha, koska sellaisia ei ole.
Riittäisi, että olisi lähellä ja läsnä.
– Asiat ovat menneet hyvin ulkokohtaisiksi. Ulkokohtaisimmillaan suru-uutisen voi saada puhelimella
ja kukkakimpun voi tilata puhelimella. Sen kanssa
seistään sitten hetki arkun äärellä. Siitä puuttuu niin
paljon: vainajan laittamista, sukulaisten kanssa olemista, asian prosessointia. Elämässä on niin kiire. Vai
väistääkö ihminen tässä siksi, ettei tiedä, miten itse
suhtautuu kuolemaan? Miten vähän tilaa yhteiskunnassamme on surulle!
– Työstin surun ja menettämisen teemaa. Työskentelin surevien ja hautajaisia valmistelevien omaisten
ja kuoleman parissa toimivien ammattilaisten kanssa.
Annoin ihmisille mahdollisuudesta kulkea rinnalla
vastalahjan, mahdollisuuden käyttää suremiseen tavallista enemmän aikaa. Saatoimme kuvata samoja
tilanteita useampaan kertaan ja näin viipyä asian
äärellä hyvästä syystä.
– Suru ei ole pelkästään negatiivinen. Se on isoimpia tunteitamme, jylhän karun kaunis. Tunneskaala,
joka siinä käydään läpi, on niin iso, että surressani
olen tuntenut eniten olevani elossa ja tajuavani jostakin jotakin. Minusta olisi silti hyvä, että ihmiset pysähtyisivät pohtimaan asiaa jo ennen läheisen menettämistä. Asia voisi aueta vähän etukäteenkin ja sen
kanssa voisi kasvaa.
– Kesken työskentelyvaiheen heräsin yhtenä yönä
Eerik ja kukkalaite Harriet-äidille
| 2009 | 11/12 Exitus-teoksesta
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
12
Huhtikuu 2012
Minna Havukainen
”
Kaikkien pitäisi herätä
pohtimaan sitä, että
jokainen sydämenlyönti
on yksi vähemmän.”
Vainaja 2009 5/18 Exitus-teoksesta
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
13
Huhtikuu 2012
ajatukseen, että näyttely pitää ajoittaa pyhäinpäiväksi
ja että siihen pitää tehdä oheisohjelmaa. Seurakunnalla on laaja yhteistyöverkko ja se on keskeinen toimija ja ihmisten kohtaaja, katsantokannasta riippumatta. Otin siksi seurakuntayhtymän hautaustoimeen
ja tiedotukseen yhteyttä. Hankeideani sai innostuneen
vastaanoton. Tapahtuma toteutettiin pyhäinpäivään
keskittyvänä 2009 Turussa Pyhän Ristin kappelissa
sekä Galleria Titanikissa ja sen edustalla.
– Halusin puhua siitä, että kuolema kohtaa meitä
kaikkia, olimmepa työstäneet sitä mitä kuoleman
jälkeen on tai emme. Kaikkien pitäisi herätä pohtimaan sitä, että jokainen sydämenlyönti on yksi vähemmän, niin ettei kuolema tulisi salakavalasti yllätyksenä. Kun asian on työstänyt, siitä voi irrottaa otteensa ja keskittyä elämään. Elämässä kannattaa keskittyä siihen, mikä nyt on käsillä ja tehdä vahvasti
sellaisia valintoja, joita haluaa.
– Pyhäinpäivän tapahtumien tarkoitus on ollut
tuoda ihmisille asiatietoa kuolemasta ja lohtua.
Olemme myös halunneet antaa tilaa erilaisten ihmisten ja näkemysten kohtaamisille ja keskustelulle. On
ollut hienoa nähdä sekä Turussa että aiemmassa kotikaupungissani Kuopiossa 2010, kuinka tuhannet ihmiset viipyilevät aiheen äärellä. Ensi syksynä tapahtuma toteutetaan Jyväskylässä kuukauden mittaisena.
– Toivon, että pyhäinpäivätapahtumat leviävät.
Ruvettaisiin kokoontumaan entistä enemmän yhteen
oman rajallisuuden ja rakkaiden muistelupäivänä.
Lasten kanssa olisi tärkeää hiljentyä haudoilla ainakin kerran vuodessa. Haudoilla käynti antaa käsityksen siitä, että ilman suvun jo kuolleita jäseniä en minä olisi olemassa.
Loukkaava raadollisuus
Jussi Vierimaa
– Teosteni aiheet ovat murroskohtia, viilto meidän
elämämme pinnassa. Ne ovat niin isoja asioita, että
sieltä tulee aina esiin se uusi. Ei voi enää pakittaa
vanhaan, historia on peruuttamattomasti muuttunut
tapahtuneen myötä.
– Koen onnistuvani, kun työ ihastuttaa tai vihastuttaa katsojaa. Silloin jokin on liikahtanut eikä ihminen ole ennallaan. Vaikka kuvat ja negatiivit tuhoutuisivat, asiat, joita olen saanut elää ihmisten rinnalla kulkiessani, ovat tallessa. Olen saanut välineitä
itseni ymmärtämiseen. Vaikka vaikuttimeni tehdä tätä
työtä ei ole itsekäs, saan siitä itsellenikin.
– Suoruus ja raadollisuus on minusta kaunista.
Uskallus olla hetkessä sitä mitä on. Äiti-kuvat haastavat sitä kovin kapeaa mutta vallitsevaa naiskuvaa,
joka mainoksissa ja näyteikkunoissa tulee lapsiakin
vastaan. Äideillä on ollut tarve olla kokonaisia naisia.
– Kun synnytyskuvat olivat syksyllä Turun kirjastossa esillä, niitä kiitettiin, mutta niistä myös valitettiin paljon ensimmäisten viikkojen aikana. Naista ei
olisi saanut esittää tällä tavoin julkisessa tilassa ja
kaikkien olohuoneessa.
– Minusta ilmaisunvapaus on hyvä. Mielipiteet on
aina parempi tietää, kuin että ne vain muhivat pinnan alla. Ajattelen töitäni oikeutettuna, lempeänä
pakottamisena, joka haastaa ihmisiä ajattelemaan.
Sille, että taiteilijana pahoitan jonkun mielen, en voi
mitään.
Minna Havukainen
Syntynyt 1969
Tulevat näyttelyt
2012 Exitus, Galleria 12, Helsinki
2012 Exitus, Turun tuomiokirkko (Pyhäinpäivä
ja marraskuu)
2012 Exitus, Jyväskylä sekä Pyhäinpäivän
tapahtuma ja Kuoleman kuukausi, marraskuu
2013 Exitus, Tallin Art Hall, Viro
Yksityisnäyttelyjä
2011 Puerperium, Tallin Art Hall, Viro
2011 Syntymiä, Turun pääkirjasto
2009 Exitus, Galleria Titanik, Turku sekä
Pyhäinpäivän tapahtuma
2008 Viiltovalmis, Wäinö Aaltosen museo,
Studio, Turku (yhdessä Sini Liimataisen kanssa)
2006 Puerperium, Valokuvakeskus Peri, Turku
2004 Gravitest+, Aboa Vetus Ars Nova, Turku
Julkaisu
2009 Puerperium kirja, Avain-kustantamo
Palkinnot
2012 Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkinto
2004 Aboa palkinto
Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a
Merja Auer
Taiteilijasieluinen pappi
14
Huhtikuu 2012
Suomenkielinen Raamattu täyttää 370
vuotta ja nykyinen kirkkoraamattu 20
vuotta. Raamattuvuoden ekumeenista
pääjuhlaa vietetään Turussa 24.–27. toukokuuta teemalla Väkevästi Turku. Samalla
juhlitaan myös 200-vuotiasta Pipliaseuraa.
Seura perustettiin Turussa vuonna 1812.
Raamattuvuoden tavoitteena on tehdä Raamattu tutuksi
kirkosta ja hengellisyydestä etääntyneillekin.
Vaikka viikonloppua vietetään pääosin suomeksi ja
ruotsiksi, huomioidaan erityisesti maahanmuuttajat ja
ulkomaiset kutsuvieraat.
Turun ruotsinkielisten seurakuntien järjestämä ohjelma painottuu torstaille. Iltaa vietetään laulun, draaman
ja kertomusten parissa Varmande trädgårdsfest med
bibelkonst –pihajuhlassa Aurelialla (Aurakatu 18).
Avajaiskonsertissa Tuomiokirkossa perjantaina esiintyvät Kalevi Kiviniemi, Mervi Myllyoja ja Jukka
Pietilä. Tervehdyksensä tuovat kaupunginjohtaja Aleksi Randell ja arkkipiispa Kari Mäkinen. Konsertin
jälkeen ohjelma jatkuu Eerinkinkatu 3:ssa muun muassa Viis papeista -yhtyeen seurassa.
Lauantaina tapahtuu Turun toreilla
Hansatorilla kuullaan suomalaisia ja etnisiä musiikkiesityksiä sekä stand up -komiikkaa raamatunkertomuksista. Torilla jaetaan omakielisiä Raamattuja
heille, joilla ei sellaista vielä ole. Apa Alilöytty bändeineen laulattaa toivelauluja.
Historiasta kiinnostuneiden kannattaa suunnistaa
Aureliaan Pipliaseuran historialuennoille kuulemaan TT
Teemu Kakkuria ja emerituspiispa Gustav Björkstrandia.
Opastetut kävelyt perehdyttävät Turun kristilliseen
historiaan. Intian Pipliaseuran raamatunkäännöstyöhön
pääsee tutustumaan Sanan voimaa Intiassa -tilaisuudessa.
Raamattuvuoden pääjuhlaa vietetään Mikaelinkirkossa. Näytelmällisen juhlan käsikirjoitus on Tytti Issakaisen. Tuomasmessu alkaa Mikaelinkirkossa klo 20.
Sunnuntaina messuun ja pääjuhlaan
Kaikissa Turun seudun kirkoissa vietetään messu. Tuomiokirkon radioitavan messun päätyttyä nautitaan
kirkkokahvit Tuomiokirkontorilla. Ruotsinkielinen
päätösjumalanpalvelus on Henrikinkirkossa.
Päätösjuhlassa Tuomiokirkossa esiintyy Chorus
Cathedralis Aboensis -kuoro.
Väkevästi Turku -tapahtuman järjestävät yhteistyössä Turun seudun seurakunnat, Suomen Pipliaseura ja Varsinais-Suomen Pipliaseura. Tilaisuudet ovat
maksuttomia.
Raamattuvuotta varten on avattu www.raamattuvuosi2012.fi, joka kokoaa vuoden sisällöt ja tapahtumat
yhteen paikkaan. Raamattutapahtuman koko ohjelma on nähtävänä osoitteissa www.raamattuvuosi2012.
fi ja www.turunseurakunnat.fi.
Lisätietoja: yhteyspäällikkö Anne Huoponen (Pipliaseura) 010 838 6531 tai projektisihteeri Hanna Niemi
(Turku) (02) 2617 111 tai [email protected].
Luottamushenkilöiden tukirenkaan tiedot osoitteessa http://www.arkkihiippakunta.fi/
toiminta-ja-koulutus/tukipalvelut/luottamushenkiloiden-tuki/.
Turun arkkihiippakunnan neljännesvuosijulkaisu
Julkaisija:
Turun arkkihiippakunnan
tuomiokapituli
Kustantaja:
Päätoimittaja:
Timo Tavast
Toimitus:
Sinikka Strömberg
Toimituskunta:
Lasse Hautala
Tytti Issakainen
Marja-Leena Ruostesaari
Johanna Sointula
Martti Santakari
Taitto ja kuvankäsittely:
Erkki Kiiski
Kotimaa-yhtiöt
Paino:
MIKTOR / Vammalan
Kirjapaino Oy
Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli
Hämeenkatu 13
PL 60, 20501 Turku
www.arkkihiippakunta.fi
Tuore oliivipuun lehti 1/2012
Turun arkkihiippakunnan
neljännesvuosijulkaisu
ISSN 1457-4187
I
lman kuvaa Golgatasta ei
tipu piipitä eikä kukka kuki.
Pääsiäisiloa!