1. No category

CHARME ASSERDAL
»CHARME TEKI HETI
VAIKUTUKSEN»
Anne Talvenmäki huusi Charmen Solvallan huutokaupasta 1974.
»Minä ja Matti Talvenmäki
säästimme rahaa Solvallan
kaksipäiväistä huutokauppaa
varten, joka pidettiin maanantaina ja tiistaina 7.–8. lokakuuta 1974. Isäni huusi sieltä kaksi hevosta ja äitini yhden. Olin 18-vuotias ja
huutokaupassa tyttönimelläni Haapiainen.
Isäni Erkki Haapiainen
oli huutanut ja tuonut hevosia Tanskasta ja Ruotsista aivan 1970-luvun alusta
lähtien. Charme oli huudatettavana numerolla 134
kaikkiaan 333 huutokauppahevosen joukossa. Kun
Charme tuli rinkiin, se
näytti varsinkin 1,5-vuotiaaksi tammavarsaksi muhkealta. Hevosen rakenne,
käytös ja liikkeet tekivät
meihin vaikutuksen.
Sanoin isälleni, että yritetään tuota meille. Isä vastasi, että jokaisen on itse
huudettava hevosensa.
Aloin nostaa kättäni käsi
vapisten. Isä sanoi, että pidä huoli siitä, ettet huuda
oman huutosi päälle. Varsin lähellä meitä istui joku
ruotsalainen mies, joka
myös huusi Charmea.
Ajattelimme jo Matin
kanssa, että meidän rahamme
loppuvat, jos ruotsalainen vielä korottaa
pari kertaa. Onneksi mies luovutti. Mahanpohjassa alkoi nipistellä kummasti.
Järjestäjien edustaja tuli hakemaan käsirahan ja otti myös kuittauksen huutokauppaluetteloon.
Tunne oli hieno: omistimme puoliksi
ensimmäisen oman hevosen. Charme
maksoi 8 500 kruunua, joka oli lähes sama
kuin uuden pikkuauton hinta siihen aikaan. Opiskelijan rahoissa se tuntui ihan
riittävästi. Huutokaupassa oli 6–7 000
kruunun ja myös 10–15 000 kruunun hevosia. Meille kävi säkä, että hinta ei noussut toteutunutta korkeammaksi. Huudatuksen jälkeen hevoset vietiin talleihin.
Meille Suomesta tuttu Kaj Widell vaikutti
jo silloin Ruotsissa. Isäni kysyi, onko hänellä aikaa lähteä etsimään hevosta. Kaitsu huuteli tutuilleen, että tiedättekö missä
on numero 134 eli Charme. Löysimme sen
lopulta Asserdalin tallista. Muutaman vii30 Veikkaaja 1 · 2012
kon päästä Charme haettiin Suomeen isäni johdolla, mutta minä en ollut paikalla.
Eläinlääkärin piti tunnistaa hevonen ennen kuin se pääsi laivaan Ruotsissa. Samaa sääntöä noudatettiin ennen kuin se
pääsi Suomessa kotiin.
Vuonna 1974 oli lama. Ennen hevosen
maahantuontia ostajan piti anoa valuuttaa
Tästä se alkoi:
Charme Asserdal oli huudettavana Solvallan
huutokaupassa
7.10.1974.
Ostaja Anne
Talvenmäki on
säilyttänyt
katalogin.
»Charmen leimaaminen
tusinavarsaksi raivostutti.»
Suomen Pankilta ja saada hyväksyntä hevosen maahantuonnille maa- ja metsätalousministeriöltä. Suomen Pankki halusi
myös ulkomaanostoista tuontitalletuksen
puoleksi vuodeksi eli tässä tapauksessa
8 500 kruunua vastaavan summan.
Kun Charme rekisteröitiin Hippoksen
järjestelmään, opiskelin Lahdessa ja Matti
Talvenmäki asui Nurmijärvellä. Isäni allekirjoitti paperit kotipaikassamme Kärkölässä, joten Charme rekisteröityi hänen
nimiinsä. Huomasimme tämän, kun paperit tulivat postissa Kärkölään.
Isä sanoi, että saahan sen vaihdettua,
mutta asia jäi tekemättä. Kaikkien olisi pitänyt olla paikalla ja ilmeisesti meidän olisi pitänyt teknisesti ostaa Charme häneltä. Se olisi tiennyt paperien pyörittelyä ja
turhia maksuja.
Muistan Charmen itsevarmana ja oman
arvonsa tunteneena hevosena, joka ei halunnut missään tapauksessa mitään pullahevosen kohtelua. Se ei vihoitellut, mutta
tahtoi olla usein itsekseen. Kun menin
Charmen karsinaan, se tuli luokse ja oli
ihan kaveri. Ulkona se otti kaverikseen
pienen tammavarsan, jonka äitini hankki
samasta huutokaupasta. Muut hevoset
lennättivät pikkuista, mutta Charme meni
aina väliin ja otti sen kylkeensä.
Raviaakkosten opetusvaiheessa Charme oli hyvin rauhallinen ja järkevä. Nopeasti näytti siltä kuin tammalla olisi ollut
aina valjaat selässään. Syksyllä 1975 Charme siirtyi Timo Even omistukseen. Hän
vieraili meillä usein kerran tai pari päivässä. Eve ostatteli hevosta pitkään ennen
kauppaa. Välillä kaupanteko jäi jo
taka-alalle.
Emme olleet hirveän innokkaita myymään Charmea. Tunnetasolla siitä luopuminen oli vaikeaa. Mutta rahaa piti saada, kun opiskelin
vielä silloin. On parempi, että en sano kauppasummaa.
No, saimme sen, minkä pyysimmekin. Vaihdossa tuli
suomenhevostamma, mikä
ei tuntunut erityisen
kivalle.
Charmesta on liikkunut
kaikenlaisia juttuja, jotka
harmittavat minua vieläkin.
Jotkut tietäjät ovat väittäneet, että se on tuotu Suomeen rataraakkina. Toiset
kertovat varmana tietona,
että se on vaihdettu vanhaan
latoon tai lautakasaan. Charme leimattiin tusinavarsaksi,
mikä on raivostuttanut minua. Sen ympärille rakennettiin joku ihmeellinen kohu.
Siinä tamma nousi tuhkasta
feenikslinnun lailla. Ei se tee
hevosesta tusinavarsaa, jos
ostohinta ei ole miljoona.
Jos joku olisi nähnyt Charmen tuolloin ja väittänyt sitä
tusinavarsaksi, hän ei ymmärrä hevosista
yhtään mitään. Sen vanhemmat eivät olleet
mitään pikakiitureita, mutta ei Charmea
voi väittää myöskään ihan suvuttomaksi.
Seurasin Charmen kilpailu-uraa ja olin
tyytyväinen sen menestyksestä. Välillä kävi mielessä, että mitä olisi tapahtunut, jos
se olisi jäänyt meille. Ja millaiseksi elämä
olisi sen kanssa muodostunut. Itsehän me
hevosestamme luovuimme. Kuten sanottu, ei kannata ostaa hevosta, jos ei ole siitä
valmis luopumaan. Menimme alun perin
Solvallan huutokauppaan ajatuksella, että
ostamme varsan ja myymme sen myöhemmin. Kotona oli tehty aina
hevoskauppaa.
Kun Charme kuoli, ajattelin, että nyt se
on ohi. Olen joutunut kokemaan paljon harmia, koska
hevosen tarinasta on kerrottu niin paljon muuta kuin
totta.»
Jaakko Laitinen
oli Mikkelin
raviradan toimitusjohtaja, kun
Charme paineli
EE:n 1977.
»MIKKELIIN OLI
KOLMEN KILOMETRIN JONO»
Jaakko Laitinen oli Mikkelin raviradan toimitusjohtaja 1972–2006.
Charmen omistaja Timo Eve
ilmoitti ennen EE-juoksua
Hevosurheilu-lehdessä sanatarkasti näin: ›Kun minä menen Mikkeliin, entiset ennätykset ovat kuin sumua.› Raviurheilu eli kovaa nousua, ja tuollainen lausunto oli hirveän merkittävä markkinointijuttu.
Charme juoksi ravien toisessa lähdössä,
että rata säilyisi mahdollisimman hyvänä.
Radalla ei ollut silloin edes traktoria. Meillä
oli radan huoltamista varten puulana, jota
veti vanha kuorma-auto. Iltapäivällä satoi
vettä vielä kolmelta. Minua pelotti hirveästi, että mitä tästä tulee.
Charmen lähtöä piti siirtää puolella tunnilla eteenpäin, koska ihmiset eivät ehtineet radalle. Pieni osa heistä pääsi ilmaiseksi sisään, koska pääsyliput loppuivat.
Yleensä meillä oli ravipäiväksi lippuja
3 500:n sarja. Laitoimme kaksi sarjaa yhteen, mutta sekään ei riittänyt.
Käsiohjelmat loppuivat noin puoli tuntia
ennen ravien alkua. Katsomoalueella oli
neljä ihmistä neliöllä. Katsomossa ei mahtunut edes kaatumaan. Toto- ja virvokemyynti ei mennyt ihan nappiin, koska kukaan ei mahtunut kulkemaan luukuille.
Lähdön aikana rata oli pehmeä. Hevosten kavioista jäi radan pintaan jäljet kuin
»Toto- ja virvokemyynti ei mennyt ihan nappiin,
koska kukaan ei mahtunut kulkemaan luukuille.»
Sain tietää vasta päivällä, että ihmisiä oli
laskeutunut Mikkelin lentokentälle 3–4:llä
pienkoneella katsomaan Charmen juoksua.
Siitä saattoi päätellä, että väkeä oli tulossa
radalle mahdoton määrä. Liikenne meni totaalisesti solmuun. Silloin Mikkelissä ei ollut ohitustietä, ja liikenne kulki kaupungin
läpi. Siellä liikennevalot toimivat samaan
tapaan kuin normaalisti. Raviradalle pääsi
lännestä ja pohjoisesta helpommin, mutta
idästä tuleva liikenne oli täysin tukossa.
Kaupungin ulkopuolella oli kolme kilometriä pitkä jono. Pahinta oli, että jono seisoi.
Autot eivät mahtuneet rata-alueelle. Ihmiset pysäköivät niitä kuka minnekin ja
juoksivat metsän läpi raviradalle. Joku oli
pahana, kun hänen autonsa moottori keitti
jonossa seisomisen vuoksi. Kannentiivisteet paloivat.
ANTERO TEITTINEN
lenkit. Charme meni niin kovaa, että osa
yleisöstä ymmärsi uuden ennätyksen syntyneen. Tuomaristo tarkasti, että kaikki
mahdolliset asiat ovat niin kuin pitää ennen
kuin aika 13,9 ilmoitettiin virallisesti. Heti
sen jälkeen tunne oli hirmuinen: Suomi on
astunut uuteen aikakauteen. Sinä päivänä
ei noteerattu, että järjestäjä teki kaikkensa,
jotta kukaan ei olisi viihtynyt Mikkelin
raviradalla.
Osa yleisöstä halusi ostaa pääsyliput etukäteen, kun Mikkelissä ajettiin kuninkuusravit 1979. He muistivat Mikkelin ratana,
jossa liput loppuivat kerran kesken.
Sadepäivänä syntyneen ennätyksen jälkeen alettiin puhua Amerikassa asti happirikkaan ilman ja pohjoisen havumetsävyöhykkeen maagisesta yhdistelmästä. Että
syntyvä kolmeatominen happi vaikuttaa
hevoseen samalla tavalla kuin turbo autoon. Tämä on tietysti ihan höpöpuheta.
Mikkelin maine nopeana ratana levisi
nopeasti osittain myös ruotsalaisten ansiosta. Ruotsalaiset juhlivat EE:tä samana
iltana kuin suomalaiset Charmea. Seuraavana päivänä selvisi, että heidän hevosensa
oli kuitenkin juossut Hollannissa hitaammin kuin Charme ja vieläpä pari tuntia sitä
myöhemmin.
Sikäläinen media kirjoitti, että on syytä
soittaa pieneen itäsuomalaiseen kaupunkiin ja kysyä, onko siellä ollut tänään ravit
ennen kuin alkaa juhlia mitään ennätystä.
Mikkeli ristittiin myös raviratojen
Alma-Ataksi.
Hävettää vieläkin, kun muistelen Charmen toista ennätysyritystä kesällä 1978.
Edellisenä yönä oli satanut. Sanoin aamulla
kaverille, että aja muutama kierros kuorma-autolla sisärataa pitkin, että se olisi illan raveissa vähän tiiviimpi. Lähdin kokoukseen. Kun tulin radalle, auto painoi
puolikosteaa rataa ympäri täyttä höyryä.
Rata oli tiivistynyt ihan täydeksi betoniksi,
kun auto oli jyrännyt sitä aamukahdeksasta
aina kahteen asti. Radan pehmittäminen ei
ollut enää mahdollista, koska siihen aikaan
piikkilanaa ei tunnettu.
Kun hevosten kengät tapasivat rataan,
kuului vain kilahduksia. Ainoat jäljet radan
pinnassa olivat valkoiset viivat. Yksi kilpailijoista herisytti radalta poistuessaan etujalkojaan, että oli vähän kova paikka juosta.
Toinen ennätysyritys tietysti epäonnistui.
Rata saa ottaa sen piikkiinsä.
Mukana olivat Suomen parhaat hevoset. Laitisella kävi aika hyvä tuuri, ettei yksikään
niistä hajonnut.
Veikkaaja 1 · 2012
31