lin - Tieteessä tapahtuu

en
TIETEESSÄ TAPAHTUU 6 2014
Lasten ja nuorten tiedekasvatus
Oliko Supon päällikkö KGB:n agentti?
Markkinat, Jumala, ihminen
Vaalijärjestelmällä on väliä
Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?
Ilmastohaaste
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
1
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
1
2008
6 2014
PÄÄKIRJOITUS: Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja
nuorille Riitta Maijala
Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti?
Tiedustelututkimuksen metodologiaa Kimmo Rentola
Markkinat, Jumala vai ihminen? Ilkka Pyysiäinen
Vaalijärjestelmällä on väliä
Kimmo Elo ja Heino Nyyssönen
Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?
Juha-Pekka Lauronen ja Heikki Hiilamo
1
3
12
20
25
LYHYESTI Ilari Hetemäki
31
KATSAUKSIA
Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla
Kimmo Vehkalahti
Monitieteisyyden haaste Uolevi Lehtinen
36
39
TIETEEN PÄIVIEN DEBATTI: Ilmastohaaste
Hinta hiilelle ja talouden syvällinen rakennemuutos
Markku Ollikainen
Uusi energia- ja ilmastopolitiikka Matti Liski
41
43
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden
luomiseen Ari Turunen
46
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
KESKUSTELU
Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu
Syksy Räsänen
Ennustamisen vaikeus Arto Annila
Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan
kehittää Matti Estola ja Alia Dannenberg
Paras analyysi viittaa utopian suuntaan
Timo Lampinen
Arkielämästä irti kammetut yliopistot Janne Kurtakko
Poisvalinta Tommi Lehtonen
Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi? Tero Norkola
55
59
61
62
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN: Amerikka on lähempänä
kuin arvaisitkaan Päivi Hakulinen
63
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
Painos 7 000 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
32. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy helmikuun
lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään
30.1.2015 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014
KIRJALLISUUS
Muutosten tekijää ja ymmärtäjää muistaen
Pirkko Nuolijärvi
Maailmanhistorian parhaat äidit Heikki Hiilamo
Mieheyttä keskiajalta nykyaikaan Merja Leppälahti
Hulluuden turhan synkkä historia Niko Seppälä
Hajanainen keskiaikakirja Jaakko Tahkokallio
Mystinen kuolema Pekka Wahlstedt
Kuntatietoa päättäjillekin Aulis Pöyhönen
Syvää ja kirkasta Jukka Kekkonen
Tiedepolitiikan regiimit ja tiedon markkinat
Paavo Löppönen
Kattava ja monipuolinen analyysi eurovaalien
brittiläisestä suosikista Tommi Kotonen
49
51
53
65
66
68
69
71
72
73
74
76
78
PÄÄKIRJOITUS
Tiedekasvatusta kaikille lapsille ja nuorille
Riitta Maijala
Lapsille ja nuorille tarjolla oleva tiedekasvatus edistää luovaa ongelmanratkaisukykyä, kriittistä ajattelutaitoa ja mahdollisuutta seurata tieteen kehitystä myös myöhemmin elämässä. Tiedekasvatus
luo mahdollisuuden kokeilemisen, oivaltamisen ja
oppimisen iloon, mikä tarjoaa vahvan kasvupohjan
niin aktiiviseksi kansalaiseksi kuin tutkijaksikin.
Suomalainen tiedeyhteisö saa nauttia kansanvälisesti katsottuna harvinaisen suuresta luottamuksesta tieteeseen ja tutkimusorganisaatioihin. Suomalaiset ovat kiinnostuneita tieteen ja
tutkimuksen tuloksista ja innovaatiokykymme
on monissa arvioinneissa noussut kansainväliseen kärkeen. Myönteinen suhde tieteeseen ja
tutkimukseen syntyy parhaimmillaan jo lapsuuden ja nuoruuden aikana.
Ilman tieteen ja tukijoiden aitoja kohtaamisia on lasten ja nuorten kiinnostusta tieteeseen
kuitenkin vaikea herättää. Siksi tiedekasvatuksen tulisikin tarjota monin eri tavoin näitä kohtaamisia niin kouluissa kuin koulujen ulkopuolellakin informaaleissa oppimisympäristöissä.
Monet koulut, korkeakoulut, tutkimuslaitokset, tiedekeskukset, -tapahtumat, -kilpailut ja
-kerhot, tieteelliset seurat, tutkimusrahoittajat,
muistiorganisaatiot ja media tekevät tär­
keää
työtä tiedekasvatuksen edistämiseksi. Vaikka
tiedekasvatuksen kentällä on monia hyviä esimerkkejä ja toimintatapoja, suunnitelmallisemmalla yhteistyöllä voitaisiin entistä paremmin
saavuttaa kaikki lapset ja nuoret asuinpaikasta
riippumatta.
Opetus- ja kulttuuriministeriön asettama
työryhmä kartoitti suomalaisen tiedekasvatuskentän kokonaisuutta ja teki kehitysehdotuksia
tiedekasvatuksen edistämisestä Suomessa. Työryhmän lähtökohtana oli, että lasten ja nuorten
tiedekasvatusta tarkastellaan ja sitä tulisi tarjota
kaikilla tieteenaloilla (Suomi tiedekasvatuksessa
maailman kärkeen 2020. Ehdotus lasten ja nuorten tiedekasvatuksen kehittämiseksi. Opetus- ja
kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2014:17).
Opetus- ja kulttuuriministeriö on perinteisesti tukenut sekä suoraan että opetushallituksen
työn kautta tiedekasvatusta mm. myöntämällä
avustuksia tiedekeskuksille ja tiedetapahtumille,
kerhotoimintaan, oppimisympäristöjen kehittämiseen, tiedekilpailuihin, kansainvälistymiseen
ja opetustoimen henkilöstökoulutukseen. Työryhmän työn kuluessa todettiin, että erityisesti
tiedekasvatuksen menetelmien laaja-alaisuuden
kehittämiseksi ja uusien yhteistyöverkostojen
luomiseksi tarvitaan enemmän tukea. Avoimen
haun pohjalta myönnettiin lisärahoitusta kymmenelle yliopistojen, tutkimuslaitosten, kunnan/kuntayhtymän tai yhdistysten ja säätiöiden
hankkeelle.
Työryhmä järjesti myös viisi temaattista työpajaa, joiden tuloksia kommentoitiin sekä Tiedekasvatus-blogissa että Otakantaa.fi -sivustolla.
Korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten yhteistyön
kehittäminen koulujen kanssa nousi esille selvästi tärkeimpänä kehittämiskohteena sen varmistamisessa, että lapsille ja nuorille kehittyy
osaamisen kannalta tärkeä kyky ymmärtää tieteen ja tutkimuksen prosesseja ja tuloksia.
Siksi yksi keskeisistä työryhmän suosituksista on, että koulujen opetussuunnitelmatyön
tulisi nykyistä paremmin tukea yhteistyötä korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten kanssa. Toisaalta tiedekasvatustoimien tulisi olla osa korkeakoulujen yhteiskunnallista vuorovaikutusta.
Myös korkeakoulupaikkakuntien ulkopuolella sijaitseville oppilaitoksille pitäisi pystyä tar­
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
1
joamaan mahdollisuuksia yhteistyöhön esimerkiksi tieto- ja viestintäteknologian avulla.
Tutkimus- ja muistiorganisaatioiden avaamat
tietovarannot voivat myös tarjota aivan uusia
mahdollisuuksia lasten ja nuorten osallistumiseen ja yhteisölliseen oppimiseen asuinpaikasta
riippumatta.
Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset voisivat myös tarjota entistä useammin työelämän
tutustumispaikkoja ja muita vierailuja koululaisille, jotta lapset ja nuoret näkisivät miten tutkijat työskentelevät. Aito kohtaaminen voi johtaa havaintoon, jonka eräs CERN:n vierailulla
tapaamaani suomalainen lukiolainen kertoi tehneensä: ”Fyysikotkin ovat ihmisiä ja käyvät lounaalla.”
Tiedekilpailuja järjestetään Suomessa ja kansainvälisesti paljon, mutta kilpailut kohdistuvat yleensä yhdelle tieteenalalle ja yksilötasolle,
mikä rajoittaa osallistujamääriä eikä lisää ryhmässä tapahtuvia ongelmanratkaisukykyjen tai
vuorovaikutustaitojen oppimista. Tiedeolympialaisiin karsivia tiedekilpailuja järjestävien
tahojen yhteistyöllä voitaisiin lisätä kilpailuihin ja valmennukseen osallistuvien oppilaiden
ja opiskelijoiden määrää. Valinnaisten tutkielmaopintojen sisällyttäminen kaikkien lukioiden opetussuunnitelman perusteisiin voitaisiin
yhdistää tiedekilpailuihin ja siten lisätä sekä tutkielmien kiinnostavuutta että laajentaa tiedekilpailuihin osallistumisen mahdollisuutta.
Laadukkaiden tiedesisältöjen tuotannossa
eri foorumeille on tehtävää sekä tutkijoille, tiedeinstituutioille että mediataloille. Siksi tiedeviestinnän pitäisi työryhmän mielestä olla olennainen osa korkeakoulujen antamaa opetusta ja
viestintävalmiuksien koulutus tulisi sisällyttää
myös osaksi tutkijankoulutusta. Tutkijoita tulee
myös tukea viestinnän sisällöntuotannossa ja
toteutuksessa. Kotimaiselle laadukkaalle tiede-
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
journalismille on kysyntää, joten myös toimittajakoulutuksessa tarvitaan tiedeasiantuntemusta.
Työryhmä esitti, että korkeakoulut järjestäisivät
journalistiopiskelijoille ja toimittajille suunnattuja tiedejournalismikursseja, joissa aiheina ovat
tiedejournalismin erityispiirteet ja tieteen mekanismit. Esimerkiksi datajournalismi on tulevaisuuden ala, joka vaatii tieteellistä osaamista.
Tiedekasvatuksen vaikutukset näkyvät välittömästi lasten ja nuorten innostuessa tiedon
luomisesta, etsimisestä, jakamisesta ja esittämisestä. Hyvin toteutettuna se jättää kuitenkin
myös lähteämättömän jäljen luovista ongelmanratkaisumalleista, kokeilujen ja löytämisen ilosta
sekä tieteellisten periaatteiden ymmärryksestä.
Suomi tarvitsee kriittiseen ajatteluun tottuneita, oivaltavia ja luovia aikuisia myös tulevaisuudessa, ja siksi lasten ja nuorten tiedekasvatuksella on suuri merkitys uusien tutkijasukupolvien
innostamisen lisäksi myös kansalaisten osaamisen kehittämisessä elinikäisen oppimisen tukena.
Tiedekasvatuksen tulisi olla luonteva osa
kaikkien lasten ja nuorten oppimista niin kouluissa kuin koulun ulkopuolella asuinpaikasta riippumatta. Onnistumisen kokemuksia on
tärkeä tuoda erityisesti niille lapsille ja nuorille, jotka eivät vielä valmiiksi ole kiinnostuneita tieteestä ja tutkimuksesta. Innostavien esimerkkien ja hyvän kansallisen ja kansainvälisen
yhteistyön avulla tiedekasvatus voi saavuttaa
työryhmän sille asettaman kunnianhimoisen
tavoitteen: Suomi on tiedekasvatuksessa maailman kärjessä vuonna 2020.
Kirjoittaja oli opetus- ja kulttuuriministeriön asettaman tiedekasvatustyöryhmän puheenjohtaja ja
toimii tiedepolitiikan vastuualueen johtajana opetus- ja kulttuuriministeriössä.
Oliko Suojelupoliisin päällikkö KGB:n agentti?
Tiedustelututkimuksen metodologiaa
Kimmo Rentola
Artikkelissa tarkastellaan yhden tapauksen valossa
niitä metodologisia ja kognitiivisia perusteita sekä
operatiivisia käytäntöjä ja poliittisia kytkentöjä, jotka on aiheellista tuntea, kun eteen tulee tiedustelupaljastuksia entisen Neuvostoliiton leirin arkistoista. Historiantutkimuksen perinteinen, jo taka-alallekin joutunut lähdekritiikki nousee tällä alueella
jälleen arvoonsa, mutta joutuu samalla koetukselle,
kun aineistojen nimenomaisena lähtökohtana on
estää lähdekritiikin sukuisia tarkastelutapoja.
Syyskuun puolivälissä tuli julki muuan muistiinpano Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun KGB:n
arkiston asiakirjoista. Sen mukaan Suojelupoliisin päällikkö Arvo Pentti olisi keväällä 1973
merkitty KGB:n agentiksi peitenimellä Mauri ja
hänelle olisi myönnetty 150 000 markkaa.1
Ehkä aihe jo uuvuttaa,2 sillä otsikot olivat pieniä – tosin myös siitä syystä, ettei uutinen ollut
päämedian oma. Mutta tiedustelumaailmaan ja
perinteisiin isänmaallisiin piireihin iski pommi.
Tiedustelun maailmassa tällainen on isoimman
luokan asia. Panoksena on palvelun luotettavuus
yhteistyökumppanina ja viime kädessä valtion
maine ja perimmäinen kuuluminen. Suojelupoliisi oli perustamisestaan (1949) saakka länsileirissä,
myös presidentti Urho Kekkosen kaudella, ja teki
parhaansa torjuakseen ensi sijassa Neuvostoliiton
vakoilua.3 Suojelupoliisin kansainvälinen maine
on suurelta osin nojannut siihen, että toisin kuin
muista läntisistä palveluista, sen riveistä KGB:n
1‘KGB-arkiston asiakirja väittää: Supon päällikölle
”myönnettiin 150 000 markkaa”’ (toimittaja JuhaPekka Tikka), Verkkouutiset 13.9.2014, http://www.
verkkouutiset.fi/kotimaa/pentti%20asiakirja-25481.
2Tähän viittasi Hannu Miettunen, ”On miekkamme ja
kilpemme – KGB”, Turun Sanomat 20.9.2014.
3Ks. Kimmo Rentola, ”Suojelupoliisi kylmässä sodassa
1949–1991”, teoksessa Ratakatu 12, toim. Matti Simola
(Helsinki: WSOY 2009). Faktatieto on jäljempänä enimmäkseen poimittu tästä.
ei ole tiedetty värvänneen virkamiehiä, päälliköistä puhumattakaan. ”In the Lubyanka gallery, where the photos of Philby, Ames, Tiedge and
others attest the successes of KGB penetration of
other countries’ intelligence agencies, no Finnish
face appears.”4 Eikö siis ollutkaan näin? Mätänikö
ensin pää, niin kuin kalassa?
Maanpuolustuspiirejä järkytti, että sodassa
kunnostautunut, kahdesti haavoittunut pataljoonankomentaja, Mannerheim-ristin ritari
ja vielä asekätkijä olisikin lopulta maanpetoksen tuntumassa. Pentin seuraajan seuraaja Eero
Kekomäki pani sopimattoman lahjan rajan kahteen viskipulloon, ja nyt tuollainen summa. Voiko olla mahdollistakaan?
Lähdeaineisto
Esille tullut muistiinpano kuuluu niihin tuhansiin lappusiin, joita KGB:n arkistovirkailija
Vasili Mitrohin laati vuosina 1972–84 huolehtiessaan ulkomaantiedustelun aineiston siirtä­
misestä Moskovan keskustasta Lubjankasta
kehätien varteen Jasenevon uuteen komeaan
virastotaloon. Kertomansa mukaan hän menetti
Tšekkoslovakian miehityksen myötä luottamuksensa maansa järjestelmään, alkoi tehdä muistiinpanoja, kuljetti ne työpaikalta kengissään ja
kätki datšalleen.
Neuvostoliiton luhistuttua Mitrohin ilmaantui vuonna 1992 näytteet mukanaan Riikaan
ja pyrki Yhdysvaltain lähetystön tiedusteluvirkailijoiden puheille. Nämä pyysivät puliukon
näköistä ikämiestä poistumaan. Britit sen sijaan
uskoivat, hakivat aineiston datšalta ja veivät sen
laatijoineen Lontooseen.
4Paul Lever, ”Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009”
(book review), The RUSI Journal 157 (April/ May 2012):
2, 81–82. Sir Paul Lever on Suomen-kautensa jälkeen
toiminut mm. Britannian eri virastojen välisen Joint
Intelligence Committeen puheenjohtajana.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
3
Aineistossa oli tuhansien KGB:n agenttien
nimet ja peitenimet sekä tietoja heidän ja tiedustelu-upseerien toiminnasta kymmenissä maissa.
Näin laaja paljastus tuntui mahdottomalta. Kun
tietoa tapauksesta tihkui Saksassa julki vuonna
1996, Venäjän ulkomaantiedustelun tiedottaja
Tatjana Samolis pilkkasi uutista: pötyä, ei kukaan
voi tietää noin monta agenttia. Pian hymy hyytyi.5
Britit jakoivat tietoja ystäväpalveluilleen. Suojelupoliisin esitutkintatapausten lukumäärän
hyppäys 1993–94 (yhteensä 17 tapausta) liittynee
tähän aineistoon.6 Syytteitä ei Suomessa nostettu,
eikä juuri muuallakaan, sillä aineisto on ongelmallinen. Ei ole vakavasti kiistetty, että Mitrohinin muistiinpanot ovat sikäli aitoja, että hän ne
todella kirjoitti aidoista asiakirjoista. Kyseessä on
kuitenkin valikoima, joskin hyvin suuri: pohjana
oli aineisto, joka kulki Mitrohinin silmien editse,
ja mukaan tulivat aiheet ja tapaukset, jotka kiinnostivat häntä. Merkinnät eivät aina ole sanatarkkoja, ja useimmiten niistä puuttuu arvioinnin
kannalta olennaisia tietoja, kuten otsikko, laatija
ja päiväys. Pelkkä peitenimi ei todista, että asianomainen olisi tehnyt jotain konkreettista KGB:n
hyväksi. Moni jäi mielenkiinnon ja kehittelyn eli
kultivoinnin kohteeksi ilman tulosta.
Historiantutkimuksen tarpeisiin tällainen
aineisto toki kelpaa, kun ymmärtää sen rajoitukset.7 Antiikkia tai Kaksoisvirran maata tutkitaan vastaavien ja vajaampien sirpaleiden poh5Christopher Andrew & Vasili Mitrokhin, The Mitrokhin
Archive: The KGB in Europe and the West (London: Allen
Lane / The Penguin Press 1999), 1–29.
6”Supo aloittanut esitutkintoja vain harvoin”, Nelosen
uutiset 28.6.2010 / 1.12.2012 (http://www.nelonen.fi/
uutiset/kotimaa/261062-supo-aloittanut-esitutkintoja-vain-harvoin). Uutinen perustui Suojelupoliisin
ilmoitukseen esitutkinnassa olleista tapauksista
vuodesta 1989, jolloin Supo sai tähän oikeuden.
Alkuvuosina tapauksia ei ollut lainkaan, sitten 1993
viisi ja 1994 peräti 12. Sen jälkeen vuosittain 1–3–1–1;
varmuudella näistä viimeinen (Olli Mattila) ei liittynyt
Mitrohiniin.
7Aluksi vahvoja epäilyjä esitti Berija-elämäkerran
kirjoittaja Amy Knight, ”Opening PANDORA’s suitcase”,
Times Literary Supplement 26 Nov 1999. Ks. myös
J. Arch Getty, American Historical Review 106: 2 (April
2001), s. 684–85. Kumpikin kärkitutkija epäili (aiheellisesti) Andrew’n väitettä, että Mitrohinilla olisi ollut
rajoittamaton pääsy (unrestricted access) tiedustelun
arkistomateriaaleihin. Toinen adjektiivi, unprecedented
(ennennäkemätön), on osoittautunut oikeaksi.
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
jalta. Britannian tiedustelupalvelun SIS:n luvalla
aineistosta tehtiin ensin useita kirjoja, ja nyt pääosa materiaalista on tullut saataville Churchillin arkistoon Cambridgeen. Nähtäville annetaan
kopioita liuskoista, joille Mitrohin kirjoitti muistiinpanonsa puhtaaksi. Prosessi loi virhelähteen,
sillä hän näyttää joskus lukeneen omaa käsialaansa väärin. Peitenimi Heinon oikeaksi nimeksi on
tullut Pekka Nigte, vaikka annettujen tietojen
valossa kyseessä oli urheilumies ja TUL-lehden
päätoimittaja Pekka Hurme.8 Huonolla käsialalla Хурме voidaan helposti lukea Нигте. Tahaton
virhe todistaa aitoutta: tietoisessa väärentämisessä tuollaista tuskin sattuisi.
Mitrohinin aineisto ei anna kattavaa kuvaa
KGB:n kontakteista Suomessa. Suomalais­
nimiä peitenimineen on Cambridgestä löytynyt
nelisenkymmentä, vaikka KGB:n poliittisia
kontakteja tunnetaan paljon enemmän. Aineiston pääpaino ei ole politiikassa, vaan KGB:n muiden tiedustelulinjojen aktiviteeteissa. Mitrohinin
eteen tuli pääasiassa päättyneitä operaatioita.
Mauri
Maurista tietoa on liuskan verran, enemmän
kuin suomalaisista yleensä. Cambridgen arkiston kappaleessa asianomaisen oikea nimi ja asema (n. 1½ riviä) on peitetty, muuten muistiinpano on täydellinen.9 Sen sisältö on seuraava.
Presidentti Kekkosen lähipiiriin kuuluneeseen Mauriin pitivät aiemmin virallisia yhteyksiä sekä PGU (eli KGB:n ulkomaantiedustelu)
että GRU (sotilastiedustelu). KGB:n johto oli
asettanut tavoitteeksi luottamuksellisen suhteen.
8Toimittaja Juha-Pekka Tikka on näyttänyt tekijälle
Cambridgesta hankkimiaan kopioita. Tikan uutinen
ja liitteenä oleva nimilista: ”Noin 40 suomalaisen
kontaktin tiedot löytyivät KGB-arkistosta”, Verkkouutiset 11.9.2014, http://www.verkkouutiset.fi/
kotimaa/1mitrohin-25427 – Suomalaisen urheiluväen
nimiä on aineistossa ainakin kuusi, sillä KGB:n N-linjan
tiedustelumies Ernst Russak oli peiteviraltaan urheiluattasea ja merkitsi agenteikseen tai kehittelynsä
kohteiksi tuttavuuksiaan Työväen Urheiluliiton piirissä.
Jokaisen kohdalla ei ole tekoja.
9Muistiinpanon sisältö on selostettu viitteessä 1
mainitussa Tikan artikkelissa. Lisäksi tekijä on nähnyt
kopion venäjänkielisestä liuskasta. Kunnes muuta
mainitaan, lähteenä ovat nämä.
Elokuussa 1972 Mauri vieraili Neuvostoliitossa. ”Operatiivisessa keskustelussa” PGU:n
vastavakoiluhallinnon päällikön V. K. Bojarovin
kanssa Mauri ”suostui erittäin luottamukselliseen yhteistyöhön KGB:n kanssa Nato-maiden
(etenkin USA:n ja Englannin) tiedustelupalvelujen toiminnan paljastamiseksi, kun ne toimivat Suomessa tai Suomesta käsin tarkoituksena
vahingoittaa Neuvostoliiton ja Suomen suhteita tai Neuvostoliittoa, sen edustajia ja laitoksia”.
Näissä merkeissä tapaamisia Maurin kanssa oli
sekä Suomessa että Neuvostoliitossa.
Maaliskuussa 1973 Mauri ”liitettiin PGU:n
agentuuriverkostoon agenttina”, huhtikuussa
hänelle ”myönnettiin 150 000 Suomen markkaa”.
Helmikuussa 1974, tavatessaan KGB:n puheenjohtajan Juri Andropovin, ”agentti vahvisti salaisen yhteistyönsä KGB:n elinten kanssa länsimaiden erikoispalvelujen toiminnan paljastamiseksi
ja estämiseksi”. Yhteistyöstä ja saaduista tiedoista raportoitiin Leonid Brežneville ja puolueen
keskuskomiteaan. (Luultavimmin valtioelimiä
ohjaavan osaston päällikölle.)
KGB:n suosituksesta Mauri asettui tapaamisissaan lännen tiedustelupalvelujen edusta­
jien kanssa kannattamaan poliittista yhteistyötä
Neuvostoliiton kanssa osoittaakseen lännen palveluille, ”että niiden oli turha toivoa pystyvänsä
käyttämään Suojelupoliisia ja Mauria Neuvostoliiton vastaiseen toimintaan”. Yhteistyö päättyi
vuonna 1978 Maurin jäädessä eläkkeelle.
Tällainen tekstiliuska siis. Siitä ei ole epäilystä, ettei Mauri olisi Arvo Pentti, joka toimi
Suojelupoliisin päällikkönä toukokuusta 1972
helmikuuhun 1978. Sen salaamiseksi olisi pitänyt peittää paljon enemmän kuin nimi ja asema, sillä kaikki täsmää: aiemmat kontaktit, joita
Pentillä oli sekä KGB:hen kekkoslaisena poliitikkona että GRU:hun nelinkertaisena puolustusministerinä, matkat Moskovaan, valtuudet
puhua Suojelupoliisin nimissä länteen ja itään,
eläkkeelle jäännin ajankohta.
Lähempi tarkastelu voidaan pilkkoa kolmeen
osaan: 1) tapauksen sijoittuminen KGB:n operatiivisen käytännön puitteisiin; 2) asian luonne ja
merkitys Arvo Pentin, Suojelupoliisin ja Suomen
kannalta; 3) raha.
KGB:n käytännöt
Neuvostoliiton ulkomaantiedustelu kannusti
upseereitaan värväämään agentteja. Sillä tarkoitettiin tietolähdettä, joka tiesi olevansa neuvostotiedustelun avustaja, oli sitoutunut siihen mieluiten allekirjoituksellaan, noudatti ohjeita ja sai
palkkiona rahaa tai muita etuuksia, ellei motiivi
ollut aatteellinen. Tästä perusmuodosta oli toki
muunnelmia, kuten agentit jotka oli värvätty
”väärän lipun alla”, toisin sanoen uskoteltu heidän
auttavan jotain muuta tahoa. Agentit katsottiin
tiedustelun parhaaksi menetelmäksi, onnistunut
värvääjä palkittiin ylennyksillä ja maineella.
Tämä loi tiedustelu-upseereille kiihokkeen
paitsi värvätä myös liioitella saavutuksiaan.
Helsingissä sodan molemmin puolin vaikuttanut Jelisei Sinitsyn (Jelisejev) oli alan virtuoosi.
Hän teki Suomesta loistavan alun karrieeriinsa
ja yleni lopulta kenraaliksi. Siihen aikaan kenraalin tähtiä ei ollut ihan joka toisella. Moskovassa Lubjankan käytävillä hän usein kehuskeli
Suomen hallituksen piiristä värväämillään agenteilla, joista yksi oli pääministeri J. K. Paasikivi.
Väittämänsä mukaan Sinitsyn ”henkilökohtaisesti kontrolloi tätä miestä”. Sen sijaan Paasikiven päiväkirjoissa tapaamisia mainitaan vain
yksi, usean hengen päivällisillä, ja sielläkin pääministeri puhui politiikkaa toisen neuvostodiplomaatin kanssa, ei Sinitsynin.10
Samainen Sinitsyn raportoi värvänneensä
Kustaa Vilkunan, niin että esittelytapaamisella
hänen seuraajansa muitta mutkitta työnsi rahakuorta hämmentyneen suomalaisen kouraan.
Vilkunan kohdalla toteutui myös se operatiivinen traditio, että arvokasta agenttia näytetään
henkilökohtaisesti tiedustelun jollekulle kor­
kealle päällikölle.
Tämän tradition valossa on tarkasteltava
myös Maurin värväystä. Värvääjäksi ilmoitettu Vitali Bojarov (s. 1928) näyttää juuri vuonna
1973 tehneen karrieerissaan ratkaisevan hyp­
päyk­sen ylöspäin, epäilemättä Maurin siivittämänä. Hän oli isän puolelta mordvalainen, siis
suomensukuinen, mistä sai ehkä jutun juurta.
Isä oli saman alan miehiä, kaatui sodassa. Var10Rentola 2009, s. 79 ja siinä mainitut lähteet.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
5
haisen uransa Bojarov vietti äitinsä kotiseudulla Ukrainassa radiotiedustelun ja vastavakoilun
tehtävissä. Unkariin piti vuonna 1956 poiketa
komennukselle. Moskovaan Bojarov pääsi vuonna 1961, koetti palvelua ulkomailla vuosina
1963–65 vastavakoilun KR-linjalla diplomaattipeitteellä Britanniassa. Sieltä tuli karkotus eikä
mies päässyt yrittämään toista kertaa, vaan palveli Moskovassa KGB:n ulkomaantiedustelun
(PGU) ulkoisen vastavakoilun päällikkönä. Siinä virassa hän oli Pentin isäntänä.
Pentin vierailun jälkeen Bojarov hypähti
monta askelmaa ylöspäin, KGB:n toisen päähallinnon (VGU) päällikön sijaiseksi. Se oli 45-vuotiaalle iso paikka. VGU:lle kuului ulkomaiden lähetystöjen, tiedustelijoiden ja muidenkin
ulkomaalaisten valvonta Neuvostoliitossa. Päähallinnon päällikön sijainen laskettiin KGB:ssä
jo ihmiseksi; sotilasarvoksi tuli kenraaliluutnantti (1981). Vuonna 1985 hän siirtyi Neuvostoliiton tulliin, päällikön sijaiseksi ja sitten päälliköksi. Eläkkeelle hän jäi heinäkuussa 1991,
juuri ennen Janajevin juntan kaappausyritystä ja
Neuvostoliiton loppua.11
Sekavaa, byrokraattista? Tiivistetään siis:
menestyskarrieeri, korkein kunniamerkein
koristettu.
Sanamuotojen pohjalta voi päätellä, miten
keskustelu Moskovassa on edennyt. Bojarov ja
kumppanit ovat perustelleet asiaansa Paasikiven–Kekkosen linjalla ja yya-sopimuksella, jotka
heidän tulkintansa mukaan velvoittivat yhteistyöhön myös tällä alueella. Huomiota kiinnittää,
että ensitapaamisella länsitiedustelu kohteena
oli määritetty melko tarkasti. Muutoin kirjatut
sanamuodot olivat neuvostojargonia, ja tuskinpa Pentti niitä näki. On vaikea kuvitella hänen
panneen nimeään alle, ellei kunto ole mennyt
tolkuttomaksi. (Jätämme raha-asian tuonnemmaksi.) Jos Pentti sijoitettiin luokkaan doverennoe litso (luotettu henkilö), niin kuin on syytä
uskoa, allekirjoitusta ei edes tarvinnut pyytää.
11Hakusana ”Bojarov Vitali Konstantinovitš”, Klim Degtjarev & Aleksandr Kolpakidi, Vnešnjaja razvedka SSSR.
Entsiklopedija spetsslužb (Moskva: Jauza & Eksmo
2009), 376–77. Samoja tietoja, Sergei Tšertoprud, Andropov i KGB (Moskva: Jauza & Eksmo 2004), 513–14.
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Myötäilylle oli tiettyä pohjaa, sillä Suomi ja
Suojelupoliisi vastuuviranomaisena olivat jo
pitkään olleet sillä linjalla, että lännen tiedustelua Suomen rajan ylitse Neuvostoliittoa vastaan
oli syytä hillitä ja estää. Se oli havaittu viisaaksi 1950-luvun alkupuoliskolla, kun Yhdysvaltain
ja Norjan organisoimat suomalaisten kaukopartiomiesten retket itärajan yli aiheuttivat hankalia tilanteita. (Rajan yli palasi väsyneitä miehiä,
joiden perään ammuttiin; joitakin jäi sille tielle.)
Suomi halusi kuitenkin ehkäistä omin voimin ja
keskustelemalla lännen kanssa. Raja kulki siinä,
että lännen toimien ehkäisyä ei haluttu missään
tapauksessa tehdä yhteistyössä Neuvostoliiton
kanssa, vaan vain omin neuvoin. Juuri sen rajan
yli Moskovan KGB nyt Penttiä hilasi.
KGB:n johtoportaissa tulkittiin yhteisymmärryksen syntyneen. Siihen viittaa sekin, että
itse Andropov otti Pentin vastaan. KGB:n piirissä alettiin puhua, että Suojelupoliisin päällikön
kanssa oli tehty epävirallinen sopimus rajoittaa
läntisten palveluiden toimintaa Neuvostoliittoa
vastaan Suomen alueelta.12
Suomen puolen todellisuus
Pentin kummastakaan yllä mainitusta virkamatkasta Moskovaan (elokuu 1972 ja helmikuu
1974) ei ole löytynyt matkaraporttia Suojelupoliisin arkistosta. Varsinkin ensimmäinen matka järjestettiin salamyhkäisesti. Kutsun esitti
Neuvostoliiton sisäasiainministeriö MVD eikä
suinkaan todellinen isäntä KGB. Pentti matkusti yksin eikä ilmeisesti maininnut asiaa etukäteen virkapaikallaan. Matka tuli tietoon vasta,
kun rajalta saapui tavanomainen lista Neuvostoliittoon matkustaneista. Vastavakoilun päällikkö Arvi Koli sitten huomautti päällikölle ikään
kuin leikin päin, että matkoista kannattaisi vihjaista etukäteen, ”että tiedettäisiin jos on pakoon
mennyt sinne, pantaisiin etsintäkuulutus”. Viraston sisäiseen käyttöön laatimissaan muistelmissa Koli muotoili kohteliaasti, että päälliköllä oli
12Oleg Kalugin, Proštšai, Lubjanka! (Moskva: Olimp
1995), 250. Nyt esiin tulleiden tietojen valossa tulkitsisin, että tällaiset puheet KGB:ssä liittyivät Pentin
matkoihin.
rajalliset näköalat laajempaan keskusteluun.13
Pentti tiesi rajoituksensa eikä edes pyrkinyt
Supon päälliköksi, vaan ryhtyi siihen lopulta
Kekkosen käskystä. Hänellä ei ollut kokemusta vastavakoilusta eikä päälliköltä edellytettyä
juristin tutkintoa. Viimeksi mainittu toki oli
puutteista vähäisin.
Päällikön toinen Moskovan-matka oli puitteiltaan normaalimpi. Sen jälkeen KGB:n vieraiksi matkusti kaksi Supon virkailijaa tutustumaan valtiovierailujen turvajärjestelyihin.
Mat­
ka­
raportin mukaan Andropovin edustaja ”selvitteli KGB:n pyrkimyksiä saada kontaktia Paasikivi–Kekkonen linjan periaatteiden
mukaan myös Suojelupoliisiin”. KGB halusi ulottaa yhteistyön laajemmalle kuin Ety-kokouk­
seen ja turvajärjestelyihin ja havitteli samaa
myös Ruotsin kanssa.
Alkoi sattua tapauksia, joissa Suojelupoliisin
vastavakoilijat saivat aiheen uumoilla, että päälliköllä oli jonkin asteen välipuheita venäläisten
kanssa. Mitrohinin muistiinpanon valossa nämä
tapaukset joutuvat nyt uuteen valoon. Moni alkaa
muistaa lisääkin. Kun tulee uusi tieto, vanhat faktat asettuvat uuteen järjestykseen ja niiden merkitys muuttuu. Sivuseikka voi tulla tärkeäksi.
Kerran Pentti määräsi varjostuksen, kun
KGB väitti Suomen ja SEV:n (Keskinäisen talou­
dellisen avun neuvosto, Sovet Ekonomitšeskoi
Vzaimopomoštši) suhteita hoitaneen virkamiehen (Ilkka Tapiola) vuotaneen salaista tietoa
Ruotsiin. Koli keskeytti varjostuksen saman tien,
kun havaittiin Tehtaankadun miesten saapuneen
Tapiolan työpaikan tuntumaan tarkkailemaan,
varjostettiinko häntä tosiaan. – Tässä niin kuin
usein muulloinkin KGB kenties vedätti. Varsinaisena tavoitteena saattoi olla selvittää, miten hyvin
Supo tunsi varjostettavan pojan, Kari Tapio­
lan, joka kuului SDP:n nouseviin ulkopoliittisiin
kykyihin ja oli KGB:n kirjoissa Tero.
13Rentola 2009, s. 69 ja siinä mainitut lähteet; Arvi Kolin
muistelmat (1982), s. 188; tekijän keskustelut (2014)
kolmen Supossa palvelleen virkamiehen kanssa.
Rajalta saadun tiedon alkulähde on päällikön sihteeri
Kaarina Kykkänen, jonka muistama sitaatti on. Yksi
virkamies mainitsi saaneensa tiedon jo Pentin kuljettajalta, sillä asemalle hän meni virka-autollaan.
Toisella kertaa Supon havainnon perusteella
jäi Israelissa kiinni venäläinen tiedustelu-upseeri, jolla oli huolellisesti rakennettu juutalainen henkilöllisyys ja Itävallan passi. Pentti älysi
kysyä, mistä Supoon oli saatu miehen valokuva.
Omasta päästäänkö keksi tuota kysyä? Ihmeteltiin ja vastattiin: Ruotsista. Kolin määräyksestä soitettiin sitten Ruotsiin ja varmistettiin, että
sanovat niin, jos kysytään. Kuva oli lännempää,
ja alkujaan Israelista, jossa mies oli pidätetty.
Kerran kun Supon miehet seurailivat Helsingissä kahta korkeaa KGB:n miestä, havaittiin
näiden menevän Pentin asuintalon autotalliin.
Sittemmin osoittautui, että toinen oli Bojarov,
joka oli tullut tätä varten Helsinkiin. Aamulla
Pentti myönsi, että häntähän siinä tultiin tapaamaan. Hän oli käynyt Seurasaaressakin iltakävelyllä erään kolmannen venäläisen kanssa. Koli
tähdensi, ettei tuollaiseen pidä mennä, vaan
KGB:n edustajia pitää tavata joko virkapaikalla
tai julkisessa ravintolassa.
Näiden ja muiden tapausten valossa voi arvioida, että Pentti oli tehnyt ja tiesi tehneensä
lupailuja yhteistyöstä, ehkä hieman epäkonk­
reettisesti. Kun KGB yritti lunastaa lupauksia,
se samalla jatkuvasti testasi, kuinka pitkälle voisi päästä. Pentti viestitti hankalasta tilanteestaan
myös silloin, kun Ratakadulla tuli esiin arkaluontoisia yhteistyöjärjestelyjä lännen palveluiden kanssa. ”Hoitakaa te pojat vain”, hän tapasi
sanoa, haluamatta kuulla detaljeja. Mitä ei tiedä,
sitä ei voi kenellekään kertoa.
Jokin häivähdys tilanteesta tihkui pohjoismaisten palveluiden tietoon, sillä niiden johtotasoilla alkoi kiertää huhu, että Suojelupoliisi oli ”romahtanut” eikä luottamuksellinen
yhteistyö sen kanssa ollut enää viisasta. Brittien korkea edustaja kiersi vakuuttamassa Skandinavian pääkaupungeissa, että suomalaiset olivat edelleen samoja suomalaisia kuin ennen.14
Kun viesti tuli britiltä, se uskottiin, kuten osoittaa Supon ja Tanskan PET:n läheinen yhteistyö
14Tekijän 2012 saama muistitieto ei-suomalaiselta
taholta. Norjan POT:n epäilyistä Supon uutta johtoa
kohtaan, ks. Trond Bergh & Knut Einar Eriksen, Den
hemmelige krigen: Overvåking i Norge 1914–1997, Bd. 2
(Oslo: Cappelen 1998), 208–09.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
7
eräässä teollisuusvakoilutapauksessa. Epäiltyjä
varjostettiin yhdessä Helsingissä.
Helmikuussa 1975 Bojarov tuli viralliselle
vastavierailulle Suomeen. Se ei oikein istunut
hänen uuteen virkatehtäväänsä, ulkomaalaisvalvontaan Neuvostoliiton sisällä, mutta KGB:n
kannalta hän oli Pentin ”hoitaja”, joten juuri hän
sieltä tuli. Etukäteen toimittamissaan keskustelunaiheissa venäläiset ehdottivat, että Suojelupoliisi hankkisi heille tietoja Yhdysvaltain tiedustelusta. Kekkonen määräsi, että ”näin ei saa
tehdä”, joten Pentti kieltäytyi keskustelemasta
aiheesta. Silloin vieraat ilmoittivat, että ”eivät he
ole tulleet Suomeen seurustelemaan. YYA velvoittaa yhteistyöhön myös tällä alalla”. Kun Pentti kiisti tulkinnan, vieraat ilmoittivat nostavansa asian­muille tasoille.15 Pentin toiminta viittaa
siihen, että hän ei kokenut tällaista luvanneensa
eikä ollut toimittanut tietoja lännen palveluista.
”Muille tasoille” asian ei tiedetä nousseen.
Suhde alkoi siis jäähtyä, ja aivan jäihin se meni,
kun Suojelupoliisi lokakuussa 1976 pidätti tullihallituksen yliaktuaari Olavi Pihlmanin, joka oli
ollut KGB:n tiedustelun palveluksessa yli kaksi
vuosikymmentä. Pidätyksessä nojauduttiin siihen
lainkohtaan, joka velvoitti poliisimiehen puuttumaan verekseltä havaitsemaansa rikokseen. Pihlman otettiin kiinni heti hänen saatuaan rahakuoren ja viskipullot hoitajaltaan. Supon päälliköltä
ei siis kysytty lupaa pidätykseen.
KGB:n raivokas ja korkealta esitetty vasta­
reaktio viittaa siihen, että venäläiset kokivat tulleensa petetyiksi. Helsinkiin ilmaantui Kekkosen (ja myös Pentin) puheille itse Mihail Kotov,
joka oli kenraali ja korkea herra KGB:ssä, luotuaan maineensa Suomen presidentin lähimiehenä. Pentiltä hän katsoi oikeudekseen tiukata, mistä Supo oli saanut jutun tietää. Omilla
havainnoilla, päällikkö kai vastasi.
Niinpä Kotov syytti Kekkoselle, että ”Pentin
miehet” varjostivat, vaikka joskus oli saatu lu­­
paus, ettei diplomaattiautoja varjostettaisi. Suojelupoliisin seuraavassa päällystökokouksessa
15Urho Kekkosen päiväkirja 7.2.1975 ja lisämerkintä
10.2.1975, Urho Kekkosen päiväkirjat, toim. Juhani
Suomi, 4: 1975–1981 (Helsinki, Otava 2004).
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Pentti vahvisti, että oli saatu kielto seurata diplomaattiautoja. Samalla hän tuli antaneeksi pätevän
operatiivisen ohjeen: jos autoja kuitenkin oli tarpeen seurata, ”se on tehtävä niin, ettei sitä havaita”.
Toinen entinen KGB:n Helsingin-päällikkö,
suurlähettiläs Vladimir Stepanov tiukkasi Kekkoselta, minkä vuoksi pidätys. (Eli: mik­sei hoidettu
hiljaa?) Presidentti antoi juristin­tutkin­toaan heijastavan vastauksen: teko toteen­näytetty, lainvastainen ja Suomen maaperällä. Aikoinaan Pentin
maatilalla Hämeenkyrössä Stepanov oli presidentin mielestä ”kuten aina myönteinen”16, mutta nyt
vastassa oli toinen Stepanov, niin härski, että Kekkonen mietti jo luopuvansa jatkostaan. Pelattiin
hämmästyttävän isoin panoksin.
Vaikka Stepanov uhkaili rankasti, välittömät
seuraukset rajoittuivat siihen, että suurlähettilään sihteeri soitti Ratakadulle ja kertoi, että
Pentti ja muut Supon johtomiehet olivat saaneet
”erehdyksessä” kutsun lokakuun vallankumouksen vuosipäivän vastaanotolle. Pentti kysymään
Kekkoselta, mitä nyt tehdään. Ette mene sinne,
neuvoi presidentti, ja puuskahti päiväkirjaansa:
”Se oli Pentti!”17 Ehkä tapaus johti myös kutsun
peruuttamista salaisempaan seuraukseen: Pentin valokuvaa tuskin sittenkään lopulta ripustettiin sille seinälle, jolle KGB naulasi muista palveluista värväämänsä agentit.
Sen verran Kekkonen ja Pentti säikähtivät
venäläisten jyrkkää reaktiota, että kun Suojelupoliisista toukokuussa 1977 esiteltiin seuraava
vakoilujuttu, toimenpiteitä ei saatu päätetyksi.
Kysymyksessä oli teollisuusvakoilu ja sotilaskäyttöön soveltuvien kaksoiskäyttömateriaalien
ja piirustusten hankkiminen länsimaista, joista näitä ei venäläisille myyty. Valtiojohto lupasi ratkaista asian presidentti Kekkosen Neuvostoliiton-matkan jälkeen, mutta siihen ei palattu
koskaan. Perusmuistioon tehtyjen jakelumerkintöjen mukaan Suojelupoliisin oma päällikkö
16Urho Kekkosen päiväkirja 3.8.1973, Urho Kekkosen päiväkirjat, toim. Juhani Suomi, 3: 1969–1974 (Helsinki:
Otava 2003).
17Pihlmanin tapausta on selostettu Rentola 2009, 70–72.
Pentin ja Kekkosen suhteen psykologiasta, ks. myös
Arvo Pentin kirje Urho Kekkoselle 27.8.1979, Urho
Kekkosen arkisto IV: 8.
sai paperin vasta melkein neljä kuukautta myöhemmin kuin ylin valtio- ja poliisijohto.18
Kokonaiskuva
Mitä voi päätellä, kun tarkastellaan toisiaan
vasten Mitrohinin muistiinpanoa, tietoja KGB:n
operatiivisista proseduureista ja asiaan liittyviä
tiedonsirpaleita Suomesta? Jos edelleen sivuutamme raha-asian, nämä tiedot voidaan yhdistää seuraavanlaiseen kuvaan.
Vetoamalla Paasikiven–Kekkosen linjaan KGB
sai Suojelupoliisin päälliköltä Pentiltä lupauksia
yhteistyöstä ja lännen tiedustelun rajoittamisesta Suomesta käsin Neuvostoliittoa vastaan. Normaalien proseduuriensa mukaisesti KGB merkitsi
Pentin agentikseen ja yritti pitää häneen yhteyttä
konspiratiivisten käytäntöjensä säännöillä. Pentti ei kuitenkaan mieltänyt luvanneensa niin paljon kuin KGB oletti tai toivoi eikä hänellä ollut
edellytyksiä kääntää Suojelupoliisia täysin toteuttamaan sitäkään, minkä hän mielsi luvanneensa. Etenkin vastavakoilua johtanut Arvi Koli19
tunnisti päällikköön liittyneet riskit ja pyrki toisaalta ohjaamaan esimiestään, toisaalta varovasti sivuuttamaan hänet. Tämä meni ohjesäännön
kirjainta vastaan, mutta tapahtui osittain Pentin
itsensä tieten ja hiljaisella myöntymisellä.
Tämän saa ottaa metodologisena ohjeena.
Kun yhdestä lähteestä ponnahtaa hätkähdyttävä tieto, on kaivettava esiin kaikki, mikä asiaan
muissa lähteissä liittyy, ja koetettava pää kylmänä
rakentaa kokonaiskuva. Tämä ei tietenkään tarkoita puhtaaksi pesemistä eikä muutakaan advokatyyriä. Ei sitäkään kuvaa, mikä tästä asias­ta yllä
perattiin esiin, voi järin kauniina pitää.
Tutkimuksen näkökulmasta voi sivumennen
panna merkille, että kansainväliset suhteet näyt18Muistio 11.5.1977 ja ilmoitus 985, 21.8.1978, Henkilömappi n:o 6629, Suojelupoliisin arkisto. – Tuntuu
mahdottomalta, että Pentti olisi voitu kokonaan
sivuuttaa asiassa, mutta on juuri ja juuri mahdollista,
että yksityiskohdat sisältänyt muistio annettiin hänelle myöhemmin kuin muille.
19Ilmeisesti Kolin motiivit olivat pikemminkin virkamieseettisiä ja ammatillisia kuin poliittisia. Poliittisilta
mielipiteiltään hän näyttää olleen maltillinen; päällystökokouksissa hän arvosteli jyrkkiä oikeistomielipiteitä
ja tuki uutta nuorta keskustalaista päällikköä, Seppo
Tiitistä.
täytyvät tiedustelun alueella usein ”paljaampina”
kuin esimerkiksi diplomatiassa. Kuka on ystävä, kuka vastapuoli, kehen luotetaan, kehen ei
– paradoksaalisesti tämä on yksiselitteisempää
tiedustelun maailmassa, jota pidetään sumeana.
Paljaampana siellä näyttäytyi myös kylmän sodan
lopputulos, jota Mitrohinin loikka heijasti.
Kun Suojelupoliisin seuraava päällikkö, nuori
Seppo Tiitinen, oli käynyt ensi kertaa Moskovassa, KGB:n uusi Helsingin-päällikkö Viktor Vladimirov vertasi sitä edeltäjän matkoihin. Hän
väitti KGB:n johdon arvioineen uuden matkan
onnistuneemmaksi kuin Pentin matkat. Tosin
Andropovia Tiitinen ei saanut tavata, vaikka Vladimirov etukäteen valmensi siihen, kertoi miten
KGB:n johtaja ilmaantuisi kokoushuoneeseen,
miltä näyttäisi ja miten silloin olisi syytä käyttäytyä. Vladimirovin puheiden mukaan aikaisemmilla matkoilla ”oli tehty virheitä sekä Pentin että
heikäläisten puolelta”. Nyt Vladimirovin esittämä
linja oli hyväksytty Moskovassa, ei kiitoksin, mutta hyväksytty kuitenkin.20 Viimeksi mainittu tuskin voi muuta tarkoittaa kuin sitä, että piti pyrkiä
luottamuksellisiin suhteisiin, mutta ei enää tarvinnut kouristuksenomaisesti takertua agentiksi
värväämiseen kaikkine lisineen. Agentin sijasta
voitiin puhua ”operatiivisista resursseista”.
Tiitinen oli yhtä uskollinen kekkoslainen
kuin edeltäjänsä, mutta sikäli toista maata, että
hän osasi luvata KGB:lle rajatummin ja selväpäisemmin sekä esittää kielteiset vastaukset
ikään kuin myönteisesti: toki pitää torjua tiettyjä
CIA:n toimia, mutta on parempi, kun teemme
sen itse.
Jäljellä on kuitenkin vielä yksi kiperä kysymys.
Raha
Arkaluontoisin asia Mitrohinin muistiinpanossa
on mainittu rahasumma ja sen suuruus. Se oli
20Rentola 2009, 69, 147, sekä siinä mainitut Tiitisen
muistiot keskusteluistaan presidentti Kekkosen kanssa
25.9.1979 (sit.) ja 27.11.1979; Tiitisen haastattelu 2009.
On otettava lukuun, että Vladimirov saattoi tahallaan
pyrkiä sumentamaan Tiitisen kuvaa Pentin vierailuista. Toisaalta ei kannattanut herättää epäluuloja
selittelemällä liikaa noita vierailuja. Lievän imartelun
Vladimirovilla toki havaitsee.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
9
tavattoman suuri summa ja ylitti ne rajat, mitä
KGB oli valmis agenteilleen maksamaan.
CIA:n Aldrich Ames sai agentiksi ryhtyessään 50 000 $21 ja silloin KGB:lle oli luvassa ensi
luokan operatiivista tietoa, erittäin sensitiivistä
ja toimenpidekelpoista, sillä Ames tiesi oikeita yhdysvaltalaisten agentteja Neuvostoliitossa
ja itse KGB:ssä. Vaikka myös pienen ulkomaisen palvelun päällikkö ilman muuta luokiteltiin arvokkaaksi kohteeksi, Amesiin verrattuna
Pentti ei tiennyt mitään, mutta olisi silti tuhdin
avausmaksun miehiä. Tuntuu kohtuuttomalta.
Arvelin ensin, että kyse olisi voinut olla korruptiosta KGB:n riveissä. Suojelupoliisi teki
havaintoja sellaisesta jo 1970-luvulla, tosin pienimittaisesta. Tässä olisi ollut joillekuille oiva mahdollisuus leikata rasvainen siivu. Ajatusta ruokki
muotoilu, että rahat ”myönnettiin” Pentille, mutta vastaanottamista ei mainittu, kuittaamisesta
puhumattakaan. Vaikka Pentti ei ollut tiedustelun ammattilainen, sen hän ymmärsi, mitä rahan
ottaminen merkitsi. Poika, entinen kansanedustaja Klaus Pentti, ei millään usko isänsä ottaneen
KGB:n rahaa. ”Niin paljon jämpti mies hän oli.”22
Tarkemmin pohdittuna korruptioajatus täytyy hylätä, ainakin täydessä mitassa. Nykymaailmassa sen toki uskoisi, mutta silloin KGB:n johdossa oli Juri Andropov, joka tunnettiin (toisin
kuin Brežnev lähipiireineen) korruption julmana vainolaisena. Neuvostoliiton johtoon nous­
tuaan hän jopa teloitutti suomalaisten idänkauppiaiden yhteistyökumppaneita. Ei sittenkään
tunnu mahdolliselta, että tuollainen potti olisi
hänen tontillaan jätetty varmistamatta.
Jos ei Pentti pannut rahaa liiveihinsä eivätkä
KGB:n miehet varastaneet, mitä sitten? Yksi selitys tarjoutuu. Pentti oli keskustapuolueen k-linjan
sisintä piiriä. Juuri nimityksensä aikoihin hän oli
mukana päivällisillä, joilla Kekkonen ilmoitti viidelle luottomiehelleen ratkaisseensa presidenttikysymyksen: ”Ehdokkaaksi en suostu, valita
21An Assessment of the Aldrich H. Ames Espionage Case
and Its Implications for U.S. Intelligence: Report Prepared by the Staff Select Committee on Intelligence, United States Senate [84-046] (Washington: Government
Printing Office 1994), s. 11–13.
22Klaus Pentin haastattelu, Aamulehti 14.9.2014.
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
saa.”23 Pentti oli vanhastaan järjestelemässä myös
k-linjan arkaluontoisia rahoituskuvioita mm.
Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiössä.
Keväällä 1973 ei ollut vaaleja eikä akuuttia
vaalirahan tarvetta, mutta silloin oli meneillään Kekkosen jatkoajan säätäminen poikkeuslailla ja siihen liittyviä järjestelyjä, joissa myös
rahalla oli ollut ja oli käyttöä. SMP:stä irronnut
ja poikkeuslain taakse siirtynyt eduskuntaryhmän enemmistö oli jo saanut Veikko Vennamolta haukkumanimen ”seteliselkärankaiset”,
kun myös puoluetuki siirrettiin heille. Ehkä siihen ja vastaaviin hankkeisiin tarvittiin muutakin rahaa. Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö
– jonka hallituksessa Pentti oli vielä eläkkeelle jäätyäänkin – sai vuosina 1971–73 tileilleen
219 300 markkaa sellaisia tilillepanoja, joiden
alkuperä ei selvinnyt edes valtiontalouden tarkastusviraston myöhemmissä tutkimuksissa.24
Tunnetaan ennakkotapauskin, Maalaisliiton
puoluesihteerille Arvo Korsimolle tammikuussa 1962 KGB:n suosituksesta myönnetty avustus
vaalivelkojen maksuun.25
Tämä on spekulaatiota, tai vähän parempaa,
varsinaisia todisteita ei ole. Jos se näin meni,
selittyisi se, miksi suuri summa olisi otettu vastaan ja mihin rahat menivät. Ei tälläkään kuvalla
kauneuskilpailuja voiteta, mutta historiantutkimuksessa painaa enemmän looginen päättely ja
kaiken tiedon sopiminen yhteen, niin että kuvaa
voi sanoa uskottavaksi tai joskus jopa totuudeksi. Tällä erää.
Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian
professori.
23Kekkosen päiväkirja 17.4.1972, Urho Kekkosen päiväkirjat, 3. Muut vieraat olivat Ahti Karjalainen, Kustaa
Vilkuna, Eino Uusitalo ja Matti Kekkonen.
24Jarmo Korhonen, Väyrysen valtakunta (Helsinki: Tammi
2014), 338. Iltalehden blogissaan 8.11.2014 Korhonen
esitti tätä koskevia lisätietoja.
25KGB:n muistio 22.1.1962, NKP ja Suomi: Keskuskomitean salaisia dokumentteja 1955–1968, toim. V.N.
Tšernous & H. Rautkallio (Helsinki: Tammi 1992), 123.
Vladimirov kommentoi, että vaikka tällainen aloite
kirjattiin ulkomaalaisen nimiin, usein se oli lähtöjään
neuvostotaholta, sillä ulkomaisen politiikan rahoittaminen luettiin huomattavaksi ansioksi. Viktor Vladimirov, Näin se oli… (Helsinki: Otava 1993), 230–31.
TALVEN
TUULIIN JA
TUISKUIHIN
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
TUTUSTU AINO MEDIAAN,
UUDENLAISEEN NETTILEHTEEMME
OSOITTEESSA WWW.AINO.NET
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
11
Markkinat, Jumala vai ihminen?
Ilkka Pyysiäinen
Jos ihminen on vain rationaalisia valintoja
tekevä homo economicus, miksi olemme kuitenkin halukkaita yhteistyöhön, auttamiseen
ja uhrauksiin muiden hyväksi? Mikä rooli on
uskonnolla tällaisen toiminnan ohjauksessa,
vai onko mitään?
Reilu homo economicus
Jokin aika sitten Valittujen Palojen järjestämässä testissä 16:ssa kaupungissa neljällä mantereella pudotettiin kadulle lompakko ja katsottiin,
palauttaako löytäjä sen. Mukana oli puhelinnumero ja 40 euroa rahaa. Suomessa palautettiin 11 lompakkoa eli eniten, Portugali jäi viimeiseksi. Miksi ihmiset ovat näinkin rehellisiä,
vaikka heillä olisi varsin riskitön mahdollisuus
tienata helposti rahaa epäreiluudella? Uusklassisen taloustieteen käsityksen mukaanhan ihminen on rationaalinen oman hyötynsä maksimoija (ks. Richerson & Boyd 2008, 116–117; Stout
2008, 157–159; Mäki 2009). Auttamishalu, reiluus, epäitsekkyys ja suoranainen altruismi ovat
kuitenkin eittämättömiä tosiasioita (Stout 2008;
Godfrey-Smith 2014, 131–132, 136; Flanagan
ym. 2014; Kitcher 2014).
Asialle on ainakin kolmenlaisia selityksiä:
ryhmävalinta, sukulaisvalinta ja vastavuoroisuus. Ryhmävalinnassa altruismi ja yhteistyökyky säilyvät, koska ne hyödyttävät ryhmää.
Ryhmät, joissa on paljon epäitsekkäitä altruisteja, säilyvät pidempään kuin ryhmät, joissa on
paljon itsekkäitä. Jotkut olettavat ”altruismigeenin”, toiset tarjoavat selitykseksi käyttäytymistyylien kulttuurista välittymistä. Altruistien
ryhmään voi kuitenkin ilmaantua itsekäs yksilö,
joka ottaa itselleen ryhmän tarjoamat edut mutta ei anna mitään takaisin. Mikäli itsekkyys alkaa
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
levitä, ryhmä voi hajota, mutta itsekkyys säilyy.
(Godfrey-Smith 2012, 121,125; ks. Richerson &
Boyd 2005, 2008.)
William D. Hamiltonin (1964) sukulaisvalinnan teoriassa altruisti suuntaa anteliaisuutensa ja apunsa vain geneettisille sukulaisille, jotka
kantavat samaa geneettistä taipumusta altruismiin. Näin altruismi siirtyy eteenpäin ja säilyy.
Vastavuoroisuuden teoriassa taas yksilö saavuttaa pitkän tähtäimen etuja tekemällä lyhyen tähtäimen uhrauksia, mikäli hänen epäitsekäs käyttäytymisensä palkitaan vastavuoroisesti. Kyse ei
ole ryhmälle koituvista eduista eikä hyväntahtoisten tarvitse olla sukulaisia tai edes tuntea toisiaan. Altruismin geneettistä pohjaa ei tarvitse
olettaa. (Godfrey-Smith 2014, 122–125.)
Sen sijaan mahdollisia huijareita eli vapaamatkustajia on jotenkin rangaistava pro-sosiaalisuuden ylläpitämiseksi (Boehm 2014; Atran &
Ginges 2012; Ramsay ym. 2014). ”Toisen posken
kääntäminen” on huono strategia, sillä se antaa
signaalin epäsosiaalisen käyttäytymisen hyväksymisestä (Godfrey-Smith 2014, 124). Toisaalta
taas rangaistun taholta tuleva koston uhka on
todellinen. Herrmannin ja kumppaneiden laajan empiirisen tutkimuksen mukaan ihmiset
rankaisevat myös altruisteja, mikäli nämä ovat
rankaisseet heitä. (Herrman ym. 2008.)
Pro-sosiaalisuutta ei ohjaa vain kuuluisa
”näkymätön käsi” vaan ihmisyksilöiden moraali sekä evoluutiossa kehittyneet että kulttuurin
myötä opitut ja sisäistetyt vuorovaikutustaipumukset (Weinstein 2001; Godfrey-Smith 2014,
136; Flanagan ym. 2014). Käyttäytymistämme
ei ohjaa pelkkä laskelmoiva järki; kognitiivisen
psykologian tutkimus on osoittanut, että meillä on kaksi erilaista prosessointitapaa: nopeat
ja spontaanit, automatisoituneet intuitiot sekä
hitaampi ja työläämpi reflektiivinen ajattelu
(Evans 2008; Evans & Frankish 2009; Kahneman
2003, 2012). Monien taloustieteilijöiden suosiman rationaalisen valinnan teorian perusteella
voidaan rakentaa kauniita malleja, mutta yksilöiden arkitodellisuutta ne eivät tavoita, kuten
käyttäytymistaloustiede on osoittanut (Friedman & Hechter 1988; Kahneman 2003: Wilkinson 2008; Sanderson 2001, 99–109; Shermer
2008; Richerson & Boyd 2008, 116–117; Stout
2008, 157–159; Pyysiäinen 2010).
Luonnonvalinta voi suosia jopa taikauskoisia käsityksiä, kuten Kevin R. Foster ja Hanna
Kokko (2008) osoittavat tavallaan yhdistämällä teoreettiseen malliinsa niin sanotun Pascalin
uhkapeluriargumentin ja Hamiltonin säännön.
Suosion kohdistuminen valintoihin, joissa oletetaan virheellinen kausaalisuhde, jatkuu, mikäli satunnaiset oikeaan osuvat oletukset tuottavat
suhteellisesti suuremman määrän kelpoisuutta
eli suuremman jälkeläistuoton.
Jopa hyvin älykkäät ihmiset voivat sortua järjettömyyksiin, kun ympäristö asettaa tiettyjä paineita. Mahdollisuus voittaa lotossa yliarvioidaan
helposti, mutta oman avioeron todennäköisyys
taas aliarvioidaan. Tunteet vaikuttavat valintoihin ja älykäs ihminen on hyvä keksimään perusteluja intuitiivisillekin valinnoilleen. (Stanovich
2002; Gilovich ym. 2005; Henrich ym. 2005;
Henrich & al. 2006; Alvesson & Spicer 2012.)
Esimerkiksi vuonna 1994 perustetun Long-Term
Capital Managementin hedge-rahaston oli määrä toimia vain huipputaloustieteen teorioiden ja
ennusteiden pohjalta. Yhtiön hallitukseen kuului muun muassa kaksi taloustieteen nobelistia.
Kuitenkin yhtiö menetti neljässä kuukaudessa
4,6 miljardia dollaria ja meni konkurssiin vuonna 1998. (Dunbar 2000.) Kari Uotin (2008, 75)
mukaan markkinat ovatkin ”yhtä kuin pankkien
dealing-huoneissa vallitseva ymmärrys ja siihen
nivoutuva pakokauhu, mania tai jokin näiden
sekoitus”.
Suuret Jumalat
On jo lukuisia tutkimuksia ja spekulaatioita siitä, että ihmisten keskinäinen yhteistyö, prososiaalisuus ja altruismi ovat alun perin liit-
tyneet uskoon kaikkitietävästä, palkitsevasta
ja rankaisevasta Jumalasta (eri uskonnoissa).
Moraalisuutta noudatetaan, koska Jumalan koetaan tarkkailevan ihmisten kaikkia moraalisesti merkitseviä toimia ja jopa ajatuksia. On olemassa monenlaista kokeellista evidenssiä sille,
että Jumala-usko aktivoi yhä auttamishalun,
epäitsekkyyden ja muun moraalisena pidetyn.
(Norenzayan 2013, 2014; Norenzayan & Shariff
2008; Shariff 2011.) On kuitenkin vaikea projisioida tuloksia menneisyyteen ja selittää suurten
sivilisaatioiden evoluutiota Jumala-uskolla (ks.
Pyysiäinen, painossa).
Vähiten uskonnolliset maat Pohjois-Euroopassa, erityisesti Skandinaviassa, ovat talou­
dellisesti menestyneitä, demokraattisia ja
hyvinvoivia (Yhdysvallat on poikkeus). Vaikka
islamilainen maailma oli keskiajalla Eurooppaa
edellä, sieltä ei ole 400 vuoteen tullut ainuttakaan merkittävää keksintöä, koska vapaata pääsyä kirjallisuuteen ja monipuoliseen koulutukseen ei ole ja naiset on suljettu julkisen elämän
ulkopuolelle. Nähtävästikin oikeusvaltioiden
maalliset instituutiot pitävät pro-sosiaalisuutta
yllä vähintään yhtä hyvin kuin Suuret Jumalat.
Kun ensimmäiset suuret sivilisaatiot syntyivät
maatalouden keksimisen jälkeen noin 12 000
vuotta sitten, vanhat heimokuntaiset moraalivaistot eivät enää riittäneet ihmisten kohdatessa runsaasti tuntemattomia lajitovereita, joita
ei ehkä odotettu koskaan tavattavan uudestaan.
Suuret Jumalat tulivat tukemaan luontaisia
moraalituntoja. Populaation koko ja kompleksisuus ennustaa, miten hanakasti rangaistaan
sitä, joka on vahingoittanut kolmatta osapuolta (Marlowe ym. 2008). Ateisteja kohtaan tunnetaan edelleen suurta epäluottamusta, joka ei
selity pelkällä epäluulolla vähemmistöjä kohtaan. (Baumard & Boyer 2013; Norenzayan
2013, 2014; Kitcher 2014; Flanagan ym. 2014.)
Vähiten uskonnolliset maat ovat Norenzayanin
(2013, 1–12) mukaan ”kiivenneet uskontojen
tikkaita, muta sitten potkaisseet ne pois”.
Olen toisaalla esittänyt puutteellisemman
version seuraavasta mallista (Pyysiäinen 2010).
Olettakaamme, että usko Suureen Jumalaan tuo
kelpoisuusedun, tapahtuu se sitten ryhmäva-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
13
linnan, seksuaalivalinnan (Pyysiäinen 2008) tai
jonkin muun mekanismin kautta. Uskolla voi
olla hintansa kolehtien ja kymmenysten, rituaaleihin uhratun ajan ja muiden usein ankarienkin vaatimusten ja rangaistusten myötä. Mutta
kun edut ovat suuremmat kuin haitat, usko säilyy sukupolvesta toiseen. Tässäkin tapauksessa
yksilön kannattaisi kuitenkin olla kuuluvinaan
uskovien joukkoon ja ottaa siitä edut ilman aitoa
uskoa ja pyrkien minimoimaan omat kustannuksensa.
Kuvitelkaamme peliteoreettista ”vangin pulmaa” mukaillen kaksi henkilöä, joiden jumalauskoon perustuva yhteistyö tuottaa tuloksen
sen mukaan, uskooko toinen vai ei. Yhteinen
usko mahdollistaa yhteistyön ja tuo kustannusten hinnalla vähennetyn edun; yhteinen epäusko on itsekkyyttä, josta ei koidu yhteistyön
mukanaan tuomaa lisäetua; uskovaa hyväkseen käyttävä henkilö, joka ei usko, saa maksimaalisen hyödyn, koska ei maksa kustannuksia;
hyväksikäytetty uskova maksaa vain kustannuksen eikä saa etua. Yhteinen usko tuottaa suurimman yhteisen edun, mutta yksilötasolla ei-uskova saa suurimman edun. (Vrt. Lieberman 2013,
82; Godfrey-Smith 2014, 122.) Asia voidaan esittää oheisella kaaviolla.
uskoo
ei usko
uskoo
6/6
0/10
ei usko
10/0
1/1
Uskovan pulma: molemmat uskovat ja kumpikin saa 6; kumpikaan ei usko tuottaa molemmille 1; joka ei usko, saa 10
käyttäessään hyväkseen uskovaa, jolloin hyväksikäytetty
saa 0.
Turhuuden markkinat
Mikäli uusklassisen taloustieteen itsekkäästi
laskeva oman hyödyn maksimoija, homo economicus, olisi todellinen, hän olisi sosiopaatti (ks. Hauser 2013, 258, 273). Tällainen ihminen tavoittelisi palkkioita ja pyrkisi välttämään
rangaistuksia pelkän oletetun rationaalisuutensa
varassa. Mutta hän on ennemmin teorian luoma
myytti, kuten käyttäytymis-taloustieteellinen
tutkimus osoittaa (Kahneman 2003). Talousteorioissa oletetaan, että kun kaikki käyttäytyvät
näin, markkinat huolehtivat siitä, että lopputu-
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
los on kaikkien kannalta paras. Kyse on kuitenkin formaalista mallista, joka on tietoisesti irrotettu psykologiasta, tai taloustieteilijä voi olla
agnostikko sen suhteen, palautuuko aggregaattitason kysyntä yksilöiden mieltymyksiin. Taloustieteen ja psykologian suhde on samalla tavalla
jännitteinen kuin antropologian ja sosiologian
on ollut. Esimerkiksi Don Ross vertaa taloustiedettä ennemmin sosiologiaan kuin psykologiaan
vaikka ei kielläkään psykologisten mekanismien vaikutusta yksilötasolla. (Ross 2014, 36–49,
56–60, 109; ks. Grüne-Yanoff 2007). Formaali
malli voi kuitenkin tuottaa käytännössä tuhoisia seurauksia, kun ennusteet menevät pieleen.
Etiikka ja uskonto ovatkin viime aikoina tulleet
myös taloustieteelliseen keskusteluun (Nelson
2003; Zak 2008; Econ Journal 2014).
Esimerkiksi vuonna 1982 perustettiin Association of Christian Economics, jonka kannattajat jakavat kyllä taloustieteen työvälineet, mutta eivät koko uusklassista paradigmaa. Yhdistys
julkaisee lehteä Faith & Economics. Taloustieteilijät ymmärtävät laajemminkin, että ihmisillä on
rahan ohella muitakin arvoja ja että käyttäytymistaloustiede voi täydentää uusklassista taloustiedettä. Tiedetäänhän, että kukaan ei ole koko
ajan vain itsekäs. (Waterman 1987; Heyne 2008;
Tiemstra 2012; Hill 2014.) Esimerkiksi yritys,
jossa korostetaan vain itsekästä voitontavoittelua antaa työntekijöilleen signaalin olla välittämättä koko yrityksen hyvinvoinnista, mikä voi
johtaa ryhmänsisäisen yhteistyön rapautumiseen ja tappioihin. Ilmiö on sama kuin yhteistyön evoluution malleissa, joissa itsekkäät valtaavat altruistien ryhmän (ks. Smith 1982).
Nykyisen markkinatalouden historiallinen
tie on ollut tuskallinen. Aina 1800-luvun alkuun
asti elettiin paljolti kädestä suuhun, koska mahdolliselle ylijäämälle ei ollut käyttöä. Kaupunkien väliset pitkät etäisyydet eivät tehneet kaupankäynnistä kannattavaa, eikä ylimääräistä
tuottoa voinut käyttää juuri mihinkään. Tuolloin ei shoppailtu. Ihmisten elintaso säilyikin
lähes ennallaan liki kaksituhatta vuotta, eikä
1600-luvun lopun eurooppalainen ansainnut
sen paremmin kuin kaukaiset esi-isänsä. Tosin,
kun lapsikuolleisuus väheni ja odotettu elinikä
piteni, väkiluku kasvoi ja näin myös bruttokansantuote kasvoi. Reaalitulo henkilöä kohti (per
capita) pysyi silti muuttumattomana, koska ruokittavia suita olikin nyt enemmän. Reaalitulo
kasvoi vain paiseruton puhkeamista (1348) seuranneina satana vuotena, kun puolet väestöstä
kuoli, ja eloonjääneille jäi näin enemmän ruokaa jaettavaksi. (Wahlroos 2012, 112.)
Muun muassa parantuneen tekniikan mahdollistama väestön kasvu teki elintason kohenemisen tyhjäksi lisäämällä ruoan tarvitsijoiden
määrää. Lapsikuolleisuutta vähentävät ja elinikää pidentävät hyveet muuttuivat paradoksaalisesti paheiksi ja lapsensurman kaltaiset paheet
hyveiksi (”Malthusin loukku”). Malthusin loukusta murtauduttiin vasta 1800-luvun alussa,
kun tulojen kasvu ensi kerran ylitti väestön kasvun. Irlannissa laskettiin vielä vuonna 1841, että
tuhannen ihmisen tuottama ruoka riitti vain
noin 1 400:lle mukaan lukien heidät itsensä.
Samaan aikaan teollistuminen ja koneistuminen
olivat tehneet Englannissa mahdolliseksi, että
tuhat ihmistä ruokki noin neljää tuhatta. Irlannissa nopea väestönkasvu sen sijaan teki malthusilaisen katastrofin väistämättömäksi. 1,25
miljoonaa irlantilaista kuoli. (James 2010.)
Kun taloudellinen kehitys alkaa, prioriteetit
muuttuvat ja perinteiset normit alkavat löystyä.
Aluksi esiintyy niin modernisaatioon sopeutumista kuin sen vastustusta, jotka voivat paradoksaalisesti esiintyä rinta rinnan. Perhearvojen
sijaan pyritään osallistumaan laajempaan taloudelliseen verkostoon, ja tämä taas edistää talouden kehittymistä, mutta laskee syntyvyyttä perheen syrjäytyessä keskiöstä. Syntyvyyden laskun
alkaminen on luotettava indeksi ekonomisoitumisen prosessin etenemisestä. Syntyvyyden laskun alku selittää puolet maidenvälisestä vaihtelusta myös uskontoon osallistumisessa. Köyhyys
ei liene syy perinteisten arvojen korostamiseen
ja uskontoon sitoutumiseen, vaan syy löytyy
ennemmin perinteisten sosiaalisten verkostojen hajoamisesta sekä teollistumisen, modernisaation ja markkinaistumisen aiheuttamasta
sosiaalisen identiteetin hämärtymisestä. (Newson & Richerson 2014, 203–210.) Myös uskonto
”markkinaistuu” (Mäki 2013).
Antropologi Joseph Henrich ja kumppanit
ovat kuitenkin saaneet empiiristä näyttöä sille,
että markkinoiden integraatio, siinä missä opilliset uskonnotkin, tuottaa reiluutta anonyymien toimijoiden kesken. Toisaalta sisäisesti reilut
ryhmät saattavat ajautua konflikteihin toisten
ryhmien kanssa. (Henrich ym. 2010; Henrich & Henrich 2007; Atran 2010; Baumard &
Boyer 2013.) Markkinat mahdollistavat kuitenkin vapaan kilpailun yli ryhmärajojen. Demokratian vastaiset hierarkiat ovat diktatorisia ja
perustuvat yhden tai muutaman ihmisen pakottaviin hallinnollisiin määräyksiin ja päätöksiin;
demokratia käyttää äänestystä valvontamekanismina. Edes hierarkkinen itsevaltius ei välttämättä ole ongelma, mikäli tarjolla on vaihtoehtoja. Vaikka Applen Steve Jobs olisi ollutkin
yksinvaltias, kenenkään ei ole ollut pakko ostaa
Applen tuotteita, kiistellyistä mainoskampanjoista huolimatta (ks. Kahney 2008). Demokratian ongelmana taas on uhkaava ”enemmistön
tyrannia”. ”Mies ja ääni -periaate” voi olla tuhoisa alueilla, joilla valitun pätevyyden tulisi olla
tärkeämpää kuin demokraattisen edustavuuden.
Hintamekanismiin ja vapaaseen vaihdantaan ja
kilpailuun perustuvat markkinat välttävät tämän
ongelman. (Wahlroos 2012.)
Niin sanotun ”julkisen valinnan” (public choice) tutkimusohjelman nobelpalkittu kehittäjä
James M. Buchanan näki, että 1700-luvun tieteellis-filosofisen kehityksen mahdollistamat
kauppa- ja kansantaloustieteiden arvot, kuten
vapaus, kukoistus (prosperity) ja rauha, ovat saavutettavissa, kun valtio tarjoaa lait ja instituutiot. Yksilöiden voidaan sallia toteuttaa omia
päämääriään, kun keskinäisen vaihdon välttämättömyys takaa kyseessä olevien perusarvojen
säilymisen. Kilpailu pitää itsekkyyden kurissa.
Vapaalle yrittäjyydelle perustuvassa markkinataloudessa toimii spontaani järjestäytyminen,
eikä kaikkitietävää valtiota ole. Yksilönvapauden tukahduttaminen keskitetyn järjestyksen
nimissä ja talouden kasvattamiseksi epäonnistuu aina, koska se tukahduttaa luontaisen prososiaalisuuden. (Buchanan 1991, 244; 2003;
Boettke 2014.)
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
15
On olennaista, että kaikkitietävän valtion ja
absoluuttisen vapaiden, vain omillaan elävien
yksilöiden välissä on spontaanisti syntyvä kollektiivinen pro-sosiaalinen toiminta, joka perustuu vastavuoroisuudelle. Peter Boettke (2014,
353–355) tiivistää asian siten, että oikeanlaisessa institutionaalisessa viitekehyksessä ekonomiset tekijät ovat yllykkeenä toiminnalle, kunnes vaihdon ja tuotannon tehokkuus syntyvät.
Buchanan hyväksyi tämän, mutta korosti markkinoiden roolia, dynaamista kilpailua, yrittäjyyttä sekä oppimista ja muuttuviin olosuhteisiin sopeutumista. Markkinoilla ei ole suurta
päämäärää, jota kohti ne suuntautuisivat, vaikka
yksilöillä on. Markkinoiden järjestys on emergenttiä järjestystä, joka voi johtaa yhteistyöhön
(ks. Godfrey-Smith 2014, 138).
Markkinat mahdollistavat myös pitkän tähtäimen järkevän toiminnan, kuten kestävän
kehityksen. Esimerkiksi entisessä Neuvostoliitossa asunnon lämmityskustannukset sisältyivät yleensä vuokraan, jolloin kukaan ei välittänyt energian säästämisestä. Markkinataloudessa
energian hinta muodostaa mekanismin, jolla voidaan vaikuttaa ihmisten käyttäytymiseen ympäristön suojelemiseksi. (Wahlroos 2012, 135,
138.) Toinen esimerkki on päästökauppa, jossa
energiayhtiöt saavat luvan vain tiettyyn määrään hiilidioksidipäästöjä. Järjestelmä toimii,
mikäli yritykset maksavat päästöoikeuksista ja
lupia on vähemmän kuin päästöjä, joita on siis
vähennettävä, kuten Yhdysvalloissa. Tai sitten
lupia voidaan ostaa päästöttömän energian tuottajilta. Mutta kun lupia jaetaan Euroopan unionin tapaan energiayhtiöille ilmaiseksi ja lisähinnan maksavat sähkönkuluttajat, on maksaja siis
kuluttaja.
Katolisessa kirkossa paavi Franciscuksen
uusi ekonominen manifesti Evangnelli Gaudium vuodelta 2013 väittää kuitenkin, että ei ole
mitään tosiasiallista perustaa uskoa, että vapaat
markkinat tuovat suurempaa oikeudenmukaisuutta. Tähän ovat reagoineet muun muassa Independent Institutin tutkijat Benjamin W.
Powell ja hänen kollegansa Darren Hudson.
Heidän mukaansa ”vapaimmissa maissa köyhimmän 10 %:n jäsenet ansaitsevat vuodes-
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
sa keskimäärin yli 10 000 $”. Vähiten vapaissa
maissa köyhimmät ansaitsevat vähemmän kuin
1 000 $ vuodessa. (Huffington Post 12/20/13.)
”Vapaus” on kuitenkin hankalasti mitattava asia, eikä sitä voi yksinkertaisesti redusoida
markkinoiden vapauteen. Jopa Adam Smithin
näkymättömän käden argumentti koski vain
markkinoita (hän käytti metaforaansa vain kolme kertaa). Markkinat olivat Smithille hyväksyttävä asia vain, kun yhteiskunta oli rakennettu
siten, että se takasi oikeuden ja moraalin. Vaikka Smith kannatti minimalistista valtiota, hän
ei ollut minimalisti siinä radikaalissa mielessä
kuin niin sanottua ”yövartijavaltiota” kannattava nykyinen libertaristi. (Weinstein 2001, 69.)
Demokratia voi syntyä vain siellä, missä on
vaurautta. Demokratia ei sopinut sosialismiin
päinvastoin kuin oli kuviteltu. Se menestyi vasta kapitalismissa, jonka kanssa se kasvoi yhteen.
Markkinat ovat tehokkain resurssien kohdentaja,
parempi kuin hierarkiat tai yksinkertainen enemmistövalta. On vain joitakin asioita, kuten koulutus ja oikeus, joita markkinat eivät voi hoitaa.
Hyvinvointivaltion tehtävä on kuitenkin muokata tulonjakoa ja torjua köyhyyttä. Torjunta ei ole
vain altruismia, sillä valistunut itsekkyys käsittää,
että köyhyyden ulkoisvaikutukset, kuten rikollisuus, ovat haitaksi. (Korkman 2012, 141.)
Ylhäältä institutionaaliset uskonnot kuuluvat
hierarkkisiin rakenteisiin, kuten vaikkapa protestantismia seurannut katolinen vastauskonpuhdistus (ks. Nelson 2010). Protestantismi, markkinat
ja demokratia kuuluvat yhteen, joskin esimerkiksi Yhdysvalloissa konservatiivinen fundamentalistinen kristillisyys on noussut vahvaksi tekijäksi suhteellisen pienessä mutta vaikutusvaltaisessa
piirissä (Blaker 2003). Toisaalta katolinen kirkko oli Yhdysvaltojen päävihollinen 1980-luvulla,
koska se suosi latinalaisessa Amerikassa köyhien
oikeuksia. Yhdysvaltain kriteerit vihollisen valinnassa ovat alistaminen ja vallanpitäjille koituva
hyöty, ei uskonto. Yhteistyötä on voitu tehdä jopa
muslimien, kuten Saddam Husseinin ja afgaanien
kanssa, kunnes kelkkaa käännettiin muista syistä. Samaan aikaan, vuonna 1985, Reaganin hallituksen aloitteesta esimerkiksi tehtiin terrori-isku
räjäyttämällä rekka-auto Beirutissa moskeijan
edessä erään šeikin surmaamiseksi. 80 ihmistä
kuoli ja 250 haavoittui, enimmäkseen naisia ja
lapsia. (Chomsky 2002, 26, 42; ks. Hauser 2013.)
Kristinuskon kytkeminen taloustieteeseen on
samaan aikaan tarpeetonta ja usein kuitenkin
vääjäämätöntä. Vaikka suuret anonyymit yhteiskunnat voivat jumalten avulla luoda pohjan
moraalikoodille ja tunteelle, että meitä tarkkaillaan, on ateistien määrä demokratioissa kasvanut. Ateismi on myös menestyksekästä: vähiten
uskonnolliset kansakunnat ovat yleensä vauraimpia. On todellakin kuin ateistit olisivat kiivenneet uskontojen tikkaita ja sitten potkaisseet
tikkaat pois. Jäljelle jää demokratia ja oikeusvaltio. Sisäryhmäläisiä yhdistävä uskonto toimii
kuitenkin valitettavan usein myös väkivaltaisena puskurina ulkopuolisia vastaan. (Norenzayan
2013; ks. Atran 2010.)
Tämä on ymmärrettävää, koska uskonto ei
edellytä mitään erityisiä kognitiivisia prosesseja;
se lepää paljon yleisempien prosessien varassa.
Näin uskonto on vain yksi tapa ilmaista yleisiä
moraalituntoja. (Boyer 2006; Pyysiäinen 2011.)
Markkinataloudessa on perinteistä uskontoa sekä kannatettu että se on haluttu unohtaa.
Osakeyhtiön tehtäväksi on sanottu pelkästään
tuottaa voittoa omistajilleen (vrt. Aaltonen ym.
2014). Sijoittamisen eettisyys on kuitenkin noussut esiin, kun epäeettisyyttä on alettu pitää niin
arveluttavana, että se vaikuttaa pörssikursseihin.
Näin uskonto ja markkinat löytävät toinen toisensa. Molemmat kuvastavat geneettisen ja kulttuurievoluution muovaamaa ihmisluontoa.
Homo sapiens olisi tuskin enää olemassa
ilman yhteistyökykyä ja pro-sosiaalisuutta. Suuret Jumalat saattoivat olla merkittäviä näiden
kykyjen ylläpidossa, mutta ne eivät ole välttämättömiä. Tutkimukset osoittavat pro-sosiaalisuuden, auttamisen ja moraaliuuden olevan
ihmisen luontaisia ominaisuuksia. Niitä voidaan
sekä tukea ja kehittää että tukahduttaa erilaisin
kulttuurisin instituutioin. Moraalifilosofia auttaa pitämään yllä jatkuvaa moraalisen arvioinnin prosessia yhä uusissa tilanteissa. Poliittiset
ja uskonnolliset ideologiat taas saattavat johtaa
ulkoryhmäläisten ihmisarvon kieltämiseen ja
äärettömiin julmuuksiin. (Hauser 2013: ks. Lie-
berman 2013; Flanagan ym. 2014; Kitcher 2014.)
Vähiten uskonnolliset maat menestyvät hyvin
ja väite ateistien moraalittomuudesta on mihinkään tosiasioihin perustumaton myytti (Norenzayan 2013, 2014; Norenzayan & Gervais 2013;
Kitcher 2014). Epäluulo ateisteja kohtaan on
juurtunut ihmisluontoon yhtä syvälle kuin
uskonto. Silti kummastakin voidaan oppia pois
tai ne vain menettävät merkityksensä tietyissä
olosuhteissa. Suuret Jumalat voivat korvautua
hyvin toimivalla oikeusvaltiolla. Myös markkinoilla on tärkeä rooli; ne tarjoavat mekanismin,
joka säätelee vaihtoa ja valintoja. Markkinat
eivät kuitenkaan ole automaatin tai Jumalan kaltainen (Cox 1999) näkymätön käsi vaan eräänlainen abstraktio mikroprosessien kumulatiivisesta tuloksesta, joka saa jopa normatiivisen
roolin (ks. Nelson 2003; 2013).
Ekonomistien ennustukset toiminevat hyvin
takautuvasti, mutta tulevaisuuden ennustaminen on tunnetusti vaikeaa (ks. Stanovich 2002).
Näin on varsinkin, kun käytetyt teoreettiset
mallit ovat formaaleja ja irti empiriasta. Kaiken
takana on kuitenkin ihminen, joukko yksilöitä, evolutiivisesti vanhoine taipumuksineen ja
moraalituntoineen. Niitä voidaan hioa ja säädellä reflektiivisellä ajattelulla, mutta se on hidasta
ja työlästä eikä siihen aina ole aikaa eikä motivaatiota. Ihminen loi jumalat ja markkinat,
mutta tulimmeko luoneeksi hirviön? Tuskinpa,
vaikka toisinaan vaikuttaa siltä. Usein voimme
valita vain kahdesta pahasta pienemmän. Kuten
Winston Churchill totesi, demokratia on huonoin vaihtoehto, lukuun ottamatta kaikkia niitä
muita, joita on kokeiltu.
Kirjallisuus
Aaltonen, Tapio, Kirjavainen, Paula & Pitkänen, Eeva. 2014.
Kutsumusjohtaja. Helsinki: Talentum.
Alvesson, Mats & Spicer, André. 2012. A stupidity-based
theory of organizations. Journal of Management Studies
49(7), 1194–1220.
Atran, Scott. 2010. Talking to the enemy: faith, brotherhood
and the (un)making of terrorists. New York: Harper
Collins.
Atran, Scott & Ginges, Jeremy. 2012. Religious and sacred
imperatives in human conflict. Science 336, 855–857.
Baumard, Nicolas & Boyer, Pascal. 2013. Explaining moral
religions. Trends in Cognitive Science 17(6), 272–280.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
17
Blaker, Kimberley (toim.). 2003. The fundamentals of extremism: The Christian right in America. New Boston, MI:
New Boston Books.
Boehm, Christopher. 2014. The moral consequences of
social selection. Behaviour 151(2/3), 167–183.
Boyer, Pascal. 2006. Prosocial aspects of afterlife beliefs:
Maybe another byproduct. A commentary on Bering.
Behavioral and Brain Sciences 29, 466.
Boettke, Peter. 2014. Fearing freedom: The intellectual and
spiritual challenge to liberalism. The Independent
Review 18(3), 343–358.
Buchanan, J. M. 1991. The economics and the ethics of constitutional order. USA: The University of Michigan Press.
Buchanan, J. M. 2003. Public choice: Politics without romance. Policy 19(3), 13–18.
Chomsky, Noam. 2002 (2001). New York 11.9. Suom. Jaakko
Yli-Juonikas. Turku: Sammakko.
Cox, Harvey. 1999. The market as God. The Atlantic Monthly
283(3), 18–23.
Dunbar, Nicholas. 2000. Inventing money: The story of LongTerm Capital Management and the legends behind it.
New York: Wiley.
Econ Journal Watch. Scholarly Comments on Academic Economics. 2014. 11(2), 97–249. Symposium Does economic need an infusion of religious or quasireligious formulations? (http://econjwatch.org/.)
Evans, Jonathan St. B. T. 2008. Dual-processing accounts
of reasoning, judgment, and social cognition. Annual
Review of Psychology 59, 255–278.
Evans, Jonathan St. B. T. & Frankish, Keith (toim.). 2009.
In two minds: Dual processes and beyond. New York:
Oxford University Press.
Flanagan, Owen, Ancell, Aaron, Martin, Stephen & Steenbergen, Gordon. 2014. Empiricism and normative ethics: What do the biology and the psychology of
morality have to do with ethics? Behaviour 151(2–3),
209–228.
Foster, Kevin R. & Kokko, Hanna. 2008. The evolution of
superstitious and superstition-like behaviour. Proceedings of the Royal Society, B. (Published online.
doi:10.1098/rspb.2008.0981)
Friedman, Debra & Hechter, Michael. 1988. The contribution of rational choice theory to macrosociological research. Sociological Theory 6(2), 201–218.
Gilovich, Thomas, Griffin, Dale & Kahneman, Daniel. 2005
(2002). Heuristics and biases: The psychology of intuitive
judgment. New York: Cambridge University Press.
Godfrey-Smith, Peter. 2014. Philosophy of biology. Princeton: Princeton University Press.
Grüne-Yanoff, Till. 2007. Bounded rationality. Philosophy
Compass 2/3, 534–563.
Hamilton, William D. 1964. The genetic evolution of social
behaviour I, II. Journal of Theoretical Biology 7, 1–16,
17–52.
Hauser, Marc. 2013. Evilicious: Cruelty = Desire + Denial.
USA: CreateSpace Independent Publishing Platform.
Henrich, Natalie & Henrich, Joseph. 2007. Why humans
cooperate: A cultural and evolutionary explanation.
Oxford: Oxford University Press.
Henrich, Joseph, Boyd, Robert, Bowles, S., Gintis, H., Fehr,
E., Camerer, C. & al. 2005. ‘Economic man’ in crosscultural perspective: Ethnography and experiments
from 15 small-scale societies. Behavioral and Brain
Sciences 28, 795–855.
Henrich, Joseph ym. 2006. Costly punishment across human
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
societies. Science 312, 1767–1770.
Henrich, Joseph ym. 2010. Markets, religion, community size, and the evolution of fairness and punishment.
Science 327, 1480–1485.
Herrmann, Benedikt, Töni, Christian & Gächter, Simon.
2008. Antisocial punishment across Societies. Science
319, 1362–1367.
Heyne, Paul. 2008. ”Are economists basically immoral?” and
Other Essays on Economics, Ethics, and Religion, toim.
Geoffrey Brennan & A.M.C. Waterman. Indianapolis,
Ind.: Liberty Fund.
Hill, Peter J. 2014. A Review of Stories economists tell: Studies
in Christianity and economics by John B. Tiemstra. The
Independent Review 18(3), 455–458.
James, Lawrence. 2010 (2009). Aristocrats: Power, grace, and
decadence: Britain’s ruling classes from 1066 to the present. New York: St. Martin’s Press.
Kahneman, Daniel. 2003. A perspective on judgment
and choice: Mapping bounded rationality. American
Psychologist 58(9), 697–720.
Kahneman, Daniel. 2012 (2011). Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Suom. Kimmo Pietiläinen. Helsinki: Terra Cognita.
Kahney, Leander. 2008. Inside Steve’s brain. London: Atlantic Books.
Kitcher, Philip. 2014. Is a naturalized ethics possible? Behaviour 151(2–3), 245–260.
Korkman, Sixten. 2012. Talous ja utopia. Jyväskylä: Docendo.
Lieberman, Mathew D. 2013. Social: Why our brains are
wired to connect. New York: Crown Publishers/Random House.
Marlowe, Frank W., Berbesque, J. Colette, Barr, Abigail,
Barrett, Clark, Bolyanatz, Alexender, Cardenas, Juan
Camilo ym. 2008. More ‘altruistic’ punishment in larger societies. Proceedings of the Royal Society B 275,
587–590.
Mäki, Uskali (toim.). 2009. The methodology of positive economics: Reflections on the Milton Friedman legacy.
Cambridge: Cambridge University Press.
Mäki, Uskali. 2013. Maailma markkinoina: Universaalin
talousontologian ytimessä ja rajoilla. Teoksessa Talous
ja filosofia, toim. Ilkka Niiniluoto, Risto Vilkko, & Jaakko Kuorikoski, 101–123. Helsinki: Gaudeamus.
Nelson, Robert H. 2003 (2001). Economics as religion: from
Samuelson to Chicago & beyond. University Park, PA:
Penn State Press.
Nelson, Robert H. 2010. Max Weber revisited. Teoksessa
Religion, economy, and cooperation, toim. Ilkka Pyysiäinen, 157–218. Berlin: Mouton de Gruyter.
Nelson, Robert H. 2013. The secular religions of progress.
The New Atlantis (Summer 2013).
Newson, Lesley & Richerson, Peter. 2014. Religion: The dynamics of cultural adaptations. Teoksessa Evolution, Religion, & Cognitive Science, toim. Fraser Watts & Léon Turner, 192–218. Oxford: Oxford University Press.
Norenzayan, Ara. 2013. Big gods: How religion transformed
cooperation and conflict. New Jersey: Princeton University Press.
Norenzayan, Ara. 2014. Does religion make people moral?
Behaviour 151(2–3), 365–384.
Norenzayan, Ara & Shariff, Azim F. 2008. The origin and
evolution of religious prosociality. Science 322, 58–62.
Norenzayan, Ara & Gervais, Will M. 2013. The origins of
disbelief. Trends in Cognitive Science 17(1), 20–25.
Pyysiäinen, Ilkka. 2008. Ritual, agency, and sexual selection. Teoksessa The evolution of religion: Studies, theo-
ries, and critiques, toim. Joseph Bulbulia, Richard Sosis,
Erica Harris, Russell Genet, Cheryl Genet & Karen
Wyman, 175–179. Santa Margarita, CA: Collins Family
Foundation.
Pyysiäinen, Ilkka. 2010. Servants of two masters. Teoksessa
Religion, economy, and cooperation, toim. Ilkka Pyysiäinen, 1–33. Berlin: Mouton de Gruyter.
Pyysiäinen, Ilkka. 2011. Imagine there’s no religion. Religion,
Brain, and Behavior, 1(1), 87–89.
Pyysiäinen, Ilkka. Painossa. God is Great – But not necessary? Review symposium on Ara Norezayan’s Big Gods.
Religion.
Ramsay, Jonathan E., Pang, Joyce S., Shen, Megan Johnson
& Rowatt, Wade C. 2014. Rethinking value violation:
Priming religion increases prejudice in Singaporean
Christians and Buddhists. International Journal for the
Psychology of Religion 24(1), 1–15.
Richerson, Peter J. & Boyd, Robert. 2005. Not by genes alone: How culture transformed human evolution. Chicago:
University of Chicago Press.
Richerson, Peter J. & Boyd, Robert. 2008. The evolution of
free enterprise values. Teoksessa Moral markets: The
critical role of values in the economy, toim. Paul J. Zak,
107–141. Princeton: Princeton University Press.
Ross, Don. 2014. Philosophy of economics. New York: Palgrave Macmillan.
Sanderson, Stephen K. 2001. The evolution of human sociality. Lanham, MD: Rowman and Littlefield.
Shariff, Azim. 2011. Big gods were made for big groups. Religion, Brain, and Behavior 1(1), 89–93.
Shermer, Michael. 2008. The mind of the market. New York:
Holt.
Smith, John Maynard. 1982. Evolution and the theory of
games. Cambridge: Cambridge University Press.
Stanovich, Keith E. 2002. Rationality, intelligence, and levels
of analysis in cognitive science: Is dysrationalia possible? Teoksessa Why smart people can be so stupid,
toim. Robert J. Sternberg, 124–158. New Haven, CT:
Yale University Press.
Stout, Lynn A. 2008. Taking conscience seriously. Teoksessa
Moral markets: The critical role of values in the economy,
toim. Paul J. Zak, 157–172. Princeton: Princeton University Press.
Tiemstra, John B. 2012. Stories economists tell: Studies in
Christianity and economics. Eugene: Oregon: Pickwick.
Uoti, Kari. 2008. Kirottu salaisuus. Helsinki: WSOY.
Wahlroos, Björn. 2012. Markkinat ja demokratia. Helsinki:
Otava.
Waterman, A.M.C. 1987. Economists on the relation between political economy and Christian theology: A preliminary survey. International Journal of Social Economics 14(6), 46–68.
Weinstein, Jack Russell. 2001. On Adam Smith. (Wadsworth
Philosophers Series.) Belfort, CA: Wadsworth/Thomson
Learning.
Wilkinson, Nick. 2008. An introduction to behavioral economics. New York: Palgrave.
Zak, Paul J. (toim.). 2008. Moral markets: The critical role of
values in the economy. Princeton: Princeton University Press.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston uskontotieteen
dosentti.
AKATEMIAVIIKONLOPUSSA AIHEENA VALTA
Vuodenvaihteen perinteeseen kuuluva Akatemiaviikonloppu 9.–10.1.2015 Mikkelissä tarjoaa kuulijoilleen ajatusten lentoa, vuorovaikutteisuutta,
mutkatonta yhdessäoloa ja huippuhetkiä, jotka
kantavat pitkälle kevääseen.
Ohjelma perjantaina 9.1.
18–18.15 Akatemian avaa professori emeritus
­Aarre Heino, Tampereen yliopisto. 18.15–19Valta vaikuttaa. Dosentti
Mikko Lahtinen, Tampereen yliopisto. 19.15–20 Eurooppalainen maailmanvalta ja
oikeus: valtion suvereenisuuden ja yksityisen
omistusoi­keuden historia. Akatemiaprofessori
Martti ­Koskenniemi, Helsingin yliopisto.
20–20.45Vapaus, valta ja julkinen tila. Kuvataiteilija
Kalle Hamm.
Ohjelma lauantaina 10.1.
10–10.15 Puheenjohtaja Aarre Heinon ajatuksin
uuteen Akatemiapäivään.
10.15–11.00 Onko koneella valtaa? Professori
­Karl-Erik Michelsen, Lappeenrannan teknillinen
­yliopisto.
11–11.45 Kielen valta. Professori emerita ­
Auli Hakulinen, Helsingin yliopisto.
12.15–13Valtapeliä. Neuvonantaja, VTT Iivi
Anna Masso, Viron Tasavallan Presidentin kanslia.
13.00–13.45 Rahan valta. Professori
Sixten Korkman, Aalto-yliopisto.
13.45–14.00 Akatemiakiitos. OTT Matti Kunnas.
Akatemiaistunnot pidetään Mikkelin ammattikorkeakoulun auditoriossa, Kampussali A, Patteristonkatu 3.
Perjantai-illan buffet alkaa noin klo 21.00 LänsiSavo Oy:n tilassa, Teollisuuskatu 2–6.
Ilmoittautumiset Mikkelin kesäyliopistoon 29.12.
mennessä puh. 015 210 300, 210 302, 150 700 tai
www.mikkelinkesayliopisto.fi
Maksut: akatemiamaksu (65 €, opiskelijahinta 40 €)
kattaa myös buffet-illanvieton.
Lisätietoja antaa rehtori Helena Sjöstedt,
puh. 050 594 9044 tai
[email protected]
www.mikkelinkesayliopisto.fi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
19
Vaalijärjestelmällä on väliä
Kimmo Elo ja Heino Nyyssönen
Suomessa on viime aikoina keskusteltu suhteellisuuden toteutumisesta ja vaalipiirien yhdistämisen vaikutuksista. Ensi vuoden eduskuntavaaleissa on 13 vaalipiiriä, kun uudet Kaakkois-Suomen
ja Savo-Karjalan vaalipiirit aloittavat toimintansa.
Tarkoituksemme on osoittaa artikkelissa, kuinka
suhteellisen vähäpätöisestä asiasta on lopulta kyse,
kun sitä vertaa varsinaiseen vaalijärjestelmien politiikkaan. Suuri enemmistö demokratiaan liittyvästä kirjallisuudesta korostaa vapaiden vaalien keskeistä roolia äänestäjien preferenssien kartoittamisessa. Hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt
vaalijärjestelmien tutkimuksessa varsin keskeisellä
sijalla oleva kysymys äänten muuttamisesta edustajanpaikoiksi.
Vaikka monesti vaali- ja äänestysjärjestelmiin
liittyvää keskustelua leimaa vahva teoreettisuus
matemaattisine malleineen, maailmalla käytössä olevien vaalijärjestelmien kirjo, mutta etenkin
niiden tuottamat erilaiset lopputulokset osoittavat, kuinka keskeisellä tavalla vaalijärjestelmän perusperiaatteet vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tai huonosti parlamentin voimasuhteet
lopulta vastaavat äänestäjien tahdonilmausta1.
Tästä näkökulmasta myös vaalijärjestelmät voidaan nähdä laajemmassa kontekstissa, poliittisen
kamppailun kohteena – eli myös vaalijärjestelmä
voidaan politisoida, siitä voidaan tehdä poliittinen kysymys ja sillä voidaan myös politikoida.
Jo suorastaan surullinen esimerkki on Ukraina, jossa vaalijärjestelmä on muutettu neljä
kertaa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä
toteutuneen itsenäisyyden jälkeen. Maassa on
kokeiltu niin suhteellista kuin enemmistövaaliakin sekä niiden välimuotoa. Tuorein esimerkki
1 Ks. myös http://eurovoteplus.eu/fi/fi, joka tutkimushanke pyrkii selvittämään vaalijärjestelmän vaikutusta
politiikkaan ja äänestyskäyttäytymiseen.
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
vaalijärjestelmien politisoinnista ja niillä politikoinnista voidaan löytää Unkarista, jossa monimutkainen sekajärjestelmä uudistettiin vielä
enemmän voittajaa suosivaksi. Parlamentissa
perustuslaillisen enemmistön omannut FideszKDNP laaditutti uuden vaalilain ja uusi sillä
huhtikuussa 2014 kahden kolmasosan enemmistönsä vain noin 45 %:lla äänistä. Unkaria on
kiinnostavaa verrata myös Saksaan, sillä molemmat on mainittu yleensä muutaman muun kanssa esimerkkeinä yhdistelmämalleista.
Saksan vaalijärjestelmä ja poliittinen
vakaus
Saksan liittotasavalta luetaan yhdeksi maailman
vakaimmista demokratioista. Ottaen huomioon
Saksan ”pitkän tien länteen” (Heinrich August
Winkler), jonka varrelle on mahtunut niin Weimarin tasavallan (1919–33) epäonnistunut demokratiakokeilu kuin kansallissosialistisen diktatuurin (1933–45) synkkääkin synkempi ajanjakso,
voidaan Saksan liittotasavallassa toisen maailmansodan jälkeen muotonsa saanutta poliittista järjestelmää pitää, Edgar Wolfrumia lainaten,
”onnistuneena demokratiana”. Samalla Saksan
poliittista järjestelmää voidaan pitää historiallisesti tiedostavana konstruktiona, sillä sen kautta
pyrittiin sekä korjaamaan ne Weimarin tasavallan perustuslaillisen demokratian heikkoudet,
joiden katsottiin merkittävällä tavalla avanneen
tietä kansallissosialistiselle diktatuurille että linkittämään uusi järjestelmä osaksi saksalaisen valtiokäsityksen pitkää kehityskaarta.
Saksassa puolueilla on tunnustettu ja vakiintunut asema kansalaisten intressien kanavoijina
ja näkyviksi tekijöinä parlamentaarisessa järjestelmässä. Järjestelmä perustuu vahvasti edustuksellisen demokratian periaatteille, suoran demokratian elementtien jäädessä liittovaltion tasolla
selkeästi marginaaliin. Tässäkin on kyse selkeäs-
tä valinnasta: nykyisen perustuslain isät ja äidit
asettuivat selkeästi vastustamaan kansanvaltaisuuden lisäämistä ja tukemaan vahvaa edustuksellisuutta. Tehty ratkaisu heijastelee Weimarin
tasavallan kokemusta: Weimarin vaalijärjestelmän katsottiin mahdollistaneen laajojen kansankerrosten tyytymättömyyden mobilisoinnin,
poliittisen hyväksikäytön ja siten osaltaan vahvistaneen poliittisen järjestelmän epävakautta
ja Hitlerin valtaannousua. (Sontheimer ja Bleek
2004, 271.)
Saksan nykyinen vaalijärjestelmä on sekoitus
suhteellista ja enemmistövaalia. Nykymuotoisena järjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1953.
Jokaisella äänestäjällä on käytössään kaksi ääntä, niin sanottu ykkösääni (saks. Erststimme) ja
kakkosääni (Zweitstimme). Liittopäivävaaleissa
Saksan alue on jaettu yhteensä 299 vaalipiiriin.
Äänestäjä äänestää ykkösäänellään oman vaalipiirinsä ehdokasta eli kyse on puhtaasta henkilövaalista. Vaalipiirin edustajaksi valitaan eli niin
sanotun suoramandaatin (Direktmandat) saa
eniten ääniä saanut ehdokas (ns. first-past-thepost-menetelmä). Yhden edustajien vaalipiirien
lukumäärä on puolet parlamentin oletuspaikkamäärästä eli lähtökohtaisesti parlamenttiin valitaan Saksassa 598 edustajaa. (Ks. esim. Hesse ja
Ellwein 2012, 337–.)
Puolueen parlamenttipaikkojen kannalta ratkaiseva merkitys on kuitenkin puolueen saamilla kakkosäänillä. Kakkosääni on ääni puolueelle
eli puolueen kyseessä olevassa osavaltiossa asettamalle ehdokaslistalle. Kyseessä on suljettu listavaali, jossa äänestäjä ei voi muuttaa puolueen
asettamaa ehdokasjärjestelyä. Puolueen paikkamäärä liittopäivillä lasketaan puolueen valtakunnallisesti saamien kakkosäänten osuuden
perusteella. Laskennassa huomioidaan vain niiden puolueiden äänet, joiden valtakunnallinen
osuus kakkosäänistä on vähintään 5 prosenttia tai jotka ovat voittaneet suoraan vähintään
kolme vaalipiiriä. Tämän perusteella esimerkiksi 10 prosentin äänisaaliin saanut puolue
saisi laskennallisesti 60 parlamenttipaikkaa
(598x10/100≈60). Äänikynnyssääntöjen kautta
on pyritty estämään parlamentin fragmentoitumista, koska tämä nähtiin yhdeksi Weimarin
tasavallan keskeiseksi ongelmaksi. Weimarissa puolueiden suuri määrä yhdessä puolueiden
ideologisen jäykkyyden kanssa johti nopeaan
tahtiin vaihtuneisiin vähemmistöhallituksiin
ja puolueiden peluuttamiseen toisiaan vastaan.
(Hesse ja Ellwein 2012, 344–.)
Parlamenttiin päästäkseen etenkin pienet
puolueet, joiden kannatus keikkuu äänikynnyksen tuntumassa, voivat keskittyä voittamaan
vähintään kolme vaalipiiriä. Toinen tapa on pyrkiä kanavoimaan äänestäjien kakkosääniä valtakunnallisen kärkiehdokkaan avulla. Myös
äänestäjät voivat hajauttaa äänensä eri puolueille
äänestämällä ykkös- ja kakkosäänellään eri puolueita edustavia ehdokkaita. Tämä, lainaääninä
tunnettu ilmiö on yleensä toiminut siten, että
äänestäjät ovat äänestäneet vahvemman puolueen vaalipiiriehdokasta ja heikomman puolueen
vaalilistaa. Ilmiö on ollut selkeimmin havaittavissa keskusta-oikeistossa, jossa osa kristillisdemokraattien (CDU) kannattajista on äänestänyt
liberaaleja (FDP), vuoden 2013 vaaleissa myös
eurokriittistä Vaihtoehto Saksalle -puoluetta
(AfD). (Ks. myös Elo 2007, 2008.)
Saksan kuten Suomenkin vaalijärjestelmässä
myös alueellinen edustus pyritään varmistamaan.
Saksassa tämä tapahtuu osavaltiotasolla: puolet –
nykyisin 299 – edustajanpaikoista jaetaan osavaltioiden kesken niiden väkiluvun mukaisessa suhteessa. Osavaltion paikat määräytyvät puolueiden
osavaltiokohtaisten kakkosäänten perusteella.
Puolueen kokonaispaikkamäärästä vähennetään
ensin sen osavaltiossa saamat suoramandaatit,
minkä jälkeen loput paikat täytetään puoluelistan määrittämässä järjestyksessä. Mikäli äänestäjät ovat hajauttaneet äänensä eri puolueille – siis
äänestäneet ykkösäänellään suoraan puolueen A
ehdokasta, mutta kakkosäänellään puolueen B
listaa – tietty puolue voi voittaa enemmän suoramandaatteja kuin sille kakkosäänten perusteella laskettuna kuuluisi edustajia. Koska suoraan
vaalipiireistä valitut edustajat pääsevät kaikissa
tapauk­sissa liittopäiville, syntyy niin sanottuja ylijäämämandaatteja (Überhangmandat). Liittopäivien koko ei ole kiinteä, sillä jokainen ylijäämämandaatti kasvattaa parlamentin kokoa yhdellä.
(Hesse ja Ellwein 2012, 344–.)
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
21
Saksassa ylijäämämandaatit ovat kumuloituneet kahdelle suurimmalle puolueelle, minkä
on katsottu vääristävän suhteellisuuden toteutumista, kun paikkamäärä kasvaa suuremmaksi
kuin suhteellisen kannatuksen perusteella kuuluisi. Vastaavasti ilman ylijäämämandaatteja jääneiden puolueiden osuus parlamenttipaikoista
jäi pienemmäksi kuin niiden suhteellinen ääniosuus. Tämä siksi, että puolueelle sen kakkos­
äänten perusteella kuuluva paikkamäärä lasketaan ”perusparlamentin” 598 paikan perusteella.
Teoreettisesti on myös mahdollista, että ylijäämämandaatit ratkaisisivat hallitusenemmistön.
Edustuksellisuuden toteutumiseen liittyneitä ongelmia pyrittiin korjaamaan vuoden 2013
liittopäivävaaleissa käyttöön otetussa uudessa
vaalijärjestelmässä. Ylijäämämandaatit säilytettiin, kiivaista keskusteluista huolimatta, mutta
kokonaisuutta täydennettiin erityisellä tasauspaikkajärjestelmällä. Paikkaosuus lasketaan
kakkosäänten perusteella sekä osavaltiokohtaiset edustajanpaikat osavaltiokohtaisen kannatuksen perusteella. Kakkosvaiheeseen siirrytään
vain siinä tilanteessa, että jokin puolue saa ylijäämämandaatteja. Tällöin puolueille jaetaan
tasauspaikkoja niin pitkään, kunnes puolueiden paikkamäärät vastaavat niiden suhteellista
kannatusta. Koska sekä ylijäämämandaatit että
tasauspaikat ovat ”ylimääräisiä”, lopullisen parlamentin koko saadaan kaavasta 598 + ylijäämämandaatit + tasauspaikat. Vuoden 2013 liittopäivävaaleissa ylijäämämandaatteja oli yhteensä
neljä (4), joiden perusteella jaettiin yhteensä 29
tasauspaikkaa. Vaalitilastojen perusteella arvioituna uudistusta voidaan pitää onnistuneena,
sillä puolueiden osuus liittopäiväpaikoista vastaa erittäin tarkasti niiden ääniosuutta. Paikkamäärä lisääntyi yhteensä ”vain” 33 edustajalla eli
vaalikaudella 2013–17 liittopäivillä istuu yhteensä 631 edustajaa. (Ks. esim. Jesse ja Sturm 2014.)
Unkarin vaaliuudistus ja sen
implikaatiot
Erilaisia enemmistö- ja suhteellisen vaalitavan yhdistäviä malleja on maailmalla käytössä noin joka viidennessä maassa. Saksan lisäksi
tunnettuja ovat Japani ja myös Liettua, Georgia,
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Romania sekä Uusi-Seelanti. Sekajärjestelmät
jakaantuvat edelleen sen mukaan, kompensoidaanko suhteellisen ja enemmistötavan eroja,
kuten Saksassa. Paralleerijärjestelmässä käydään
tavallaan samalla kertaa kahdet erilliset vaalit ja
vain lopputulos lasketaan yhteen. Japanissa voi
menestyä sekä yksittäisissä vaalipiireissä että
puoluelistoilla. Nykyisen alahuoneen oppositio
sai enemmän ääniä kuin hallitus, mutta vain kolmanneksen paikoista (Parliamentary Elections
in Japan 2012; Japanese general elections 2012.)
Uudessa Seelannissa siirryttiin brittityyppisistä enemmistöistä suhteelliseen vaalitapaan
kansanäänestyksellä vuonna 1993. Vuonna 2011
järjestelmän hyväksyttävyyttä testattiin uudella
neuvoa-antavalla kansanäänestyksellä.
Unkari on kirjallisuudessa usein luokiteltu Saksan kanssa samaan ryhmään, vaikka jo vanhassa
kahden kierroksen järjestelmässä yksittäiset vaalipiirit painottuivat. Vuoden 1989 pyöreän pöydän
neuvotteluissa sovittu järjestelmä oli kompromissi sekä enemmistö- että suhteellisen vaalitavan
välillä: käytössä oli kaksi kierrosta, ja 386 paikkaa
jaettiin sekä enemmistöillä 176 yksittäisestä vaalipiiristä että puolue- ja erillisen valtakunnallisen
listan avulla suhteellisesti jaettavilla 210 paikalla.
Ensimmäisellä kierroksella käytössä oli kaksi ääntä: sekä enemmistövaalipiirille että suljetulle puoluelistalle. Enemmistöpiirin ehdokas meni läpi
Saksan tavoin, jos hän sai yli 50 % ensimmäisellä kierroksella. Useimmiten ratkaisu jäi kuitenkin
toiselle kierrokselle kolmen eniten ääniä saaneen
kesken. Järjestelmää on luonnehdittu erittäin
monimutkaiseksi ja se johtikin erilaisiin lehmäkauppoihin toisen kierroksen läpimenijän varmistamiseksi. (Nyyssönen 2004, 8–14.)
Unkarin vaalijärjestelmä palkitsi ja sen tarkoitus olikin palkita voittajaa. Esimerkiksi
vuonna 1994 sosialistipuolue sai ensimmäisellä
kierroksella 33 % äänistä, mutta lopulta toisen
kierroksen jälkeen yksinkertaisen enemmistön
parlamenttiin. Sosialistipuolue olisi pystynyt
muodostamaan hallitusenemmistön yksin, mutta muodosti lopulta koalition liberaalien kanssa
vuosina 1994–98. Yhtäältä tämä toimi signaalina Unkarin muutoksen pysyvyydestä, mutta toisaalta turvasi hallitukselle kahden kolmasosan
enemmistön. Silloisen järjestelmän puolustukseksi on sanottava, että sekä sosialistit että liberaalit olivat selkeästi eri puolueita ja edustettuina eri listoilla, toisin kuin vuosina 2010 ja 2014
vaalit voittanut Fidesz-KDNP.
Vuonna 2010 tämä vaalijärjestelmä tuotti
Fidesz-KDNP:lle 68 % paikoista 53 %:n äänimäärällä. Tämän enemmistön turvin Viktor
Orbánin luotsaama hallitus pani pelisäännöt
uusiksi ja muun muassa laaditutti täysin uuden
perustus- sekä vaalilain. Yhtäältä kysymyksessä
oli radikaali reformi, jolla parlamentin koostumus virtaviivaistettiin 386 edustajasta 199:ään.
Sekavaalijärjestelmä säilytettiin siirtämällä painopistettä kohti enemmistövaalitapaa: nyt paikkojen enemmistö, 53 %, jaetaan pelkästään
yhden kierroksen perusteella enemmistöpiireistä – loput suljetun valtakunnallisen puoluelistan avulla. Alueellisia listoja ei enää ole, ja toisin
kuin Saksassa, puoluelista ei säätele parlamentin lopullista kokoonpanoa. Uudistus merkitsi
myös vaalipiirirajojen, jotka esimerkiksi muuttoliikkeen takia olivat eriarvoistuneet, radikaalia
muuttamista. Opposition mukaan rajat – eli se,
kuinka 176 piiriä karsittiin 106:een – vedettiin
hallitusta suosivalla tavalla. Vaalipiirien rajojen muuttelu eli gerrymandering on silti muun
muassa Yhdysvalloista tuttu ilmiö. (Good News
2014; Lane Scheppele 2014.)
Uutuutena oli äänioikeuden antaminen
ulkounkarilaisille, jotka pääsivät näin vaikuttamaan puoluelistan kautta koko vaalitulokseen.
Joissakin maissa, kuten Italiassa, Ranskassa tai
Portugalissa diasporalle on oma kiintiönsä. Ulkokansalaiset eivät toisin sanoen pääse vaikuttamaan koko listavaalitulokseen, kuten Unkarissa.
Merkittävänä erona Saksaan ja Uuteen Seelantiin on, että Unkari laskee myös yksittäisten
vaalipiirien ylijäämä-äänet voittajan hyväksi. Jos
esimerkiksi Fidesz voitti yksittäisen vaalipiirin
kymmenellä äänellä, niin erotus laskettiin Fideszin puoluelistan hyväksi. Ero on nähdäksemme
periaatteellinen ja erittäin tärkeä: tällä kertaa se
toi Fideszille kuusi ylimääräistä paikkaa. Samalla se turvasi – ehkä tahtomattaan – hallitukselle kahden kolmasosan superenemmistön. Tämä
oli lopulta merkittävämpi kuin kohua herättänyt
ulkounkarilaisten vaalioikeus – heistä noin 95 %
tuki nykyhallitusta. Kaikki kolme oppositiopuoluetta ovat nyt edustettuina parlamentissa pienemmällä paikkamäärällä kuin niiden suhteellinen vaalitulos edellyttäisi (vrt. Nemzeti Válastási
Iroda 2014).
Vaalissa Fidesz-KDNP pysyi ylivoimaisesti suurimpana 45 %:n ääniosuudella ja sai 133
paikkaa. Ääniä opposition puolueet saivat kuitenkin yli 300 000 enemmän kuin Orbánin
puolue, joka menetti yli 440 000 ääntä. Brittitoimittajalle tulosta kommentoinut pääministeri Viktor Orbán totesi tylysti, että brittijärjestelmällä he olisivat saaneet yli 90 % paikoista.
(Népszabadság 8.4.2014.)
Uutta vaalijärjestelmää varjostaa kuitenkin se,
että vaalilaki on täysin vuonna 2010 vaalit voittaneen hallituksen räätälöimä. Fidesz olisi toki
voittanut myös vanhalla järjestelmällä, mutta
nyt myös uusi hyödytti sitä. Ideaalitapauksessa
paikkajako vastaa vaalitulosta, mutta Suomessakin vaalipiirien viimeiset paikat muuttavat tätä
tilannetta. Tuoreessa eduskuntavaaleja käsittelevässä kirjassa puhutaan suhteellisuuspoikkeamasta, joka Suomessa on ollut keskimäärin alle
1,5 % (Raunio ja Wiberg 2014.) Sen sijaan Unkarissa Fidesz sai kahden kolmasosan enemmistön
noin 45 % äänistä, kun entisellä järjestelmällä siihen tarvittiin vielä yli puolet eli 53 %. Nyt noin
28 % äänioikeutetuista edustaa maan perustuslain muuttamiseen tarvittavaa enemmistöä.
Unkarin uusi järjestelmä hakee vielä vertailukohteitaan Euroopassa ja maailmalla. Jos sekajärjestelmän enemmistö valitaan enemmistöpiireistä, niin sellainen löytyy Liettuasta. Jotain yhteistä
näyttäisi olevan myös Romanian kanssa. Hakemalla hakien Unkarille löytyy vertailukohta aluetasolta: Skotlannin parlamentissa on 129 jäsentä.
Heistä 73 edustaa yksittäisiä enemmistövaalipiirejä ja 56 edustajaa valitaan kahdeksalta alueelta.
Mitä voimme oppia?
Eri vaalijärjestelmillä on epäilemättä erilaisia
tehtäviä: Britit voivat ylpeillä hallituksen vahvasta mandaatista tai Pohjoismaat suhteellisen
laajalle levinneestä vakaudesta. Saksan suoraa
henkilövaalia ja suhteelliseen vaalitapaan perus-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
23
tuvaa suljettua listavaalia yhdistävä järjestelmä
näyttäisi olevan kykenevä varsin hyvin neutralisoimaan ja tasapainottamaan kumpaankin järjestelmään liittyviä ongelmia: enemmistövaaliin
liittyvien ”hukkaäänten” määrää tasataan suhteellisen vaalitavan määrittämän paikkamäärän
kautta. Suhteelliseen vaalitapaan liitettyä puoluekentän pirstaloitumista ja konsensushakuisuutta
puolestaan vähentää melko korkea äänikynnys.
Saksaa voidaankin syystä pitää positiivisena esimerkkinä siitä, miten eri vaalijärjestelmiä yhdistämällä voidaan löytää varsin hyvä tasapaino,
joka sekä huomioi politiikan henkilöitymiseen
liittyvät muutokset että varmistaa edustuksellisen puoluedemokratian toimintaedellytykset.
Samalla vaalijärjestelmän kehitys ja siihen tehdyt muutokset osoittavat, että vaalijärjestelmän
kautta määritellyt säännöt sille, miten annetut
äänet muutetaan edustajanpaikoiksi, ovat aivan
keskeiset sekä edustuksellisuuden että suhteellisuuden toteutumisen kannalta.
Kääntäen tämä tarkoittaa, että järjestelmän
periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä
tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin (tai huonosti) parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. Unkaria tulisikin verrata Saksaan enää pelkästään järjestelmän erojen
kannalta: sekajärjestelmä ei ole Saksan tavoin
johtanut mahdollisimman tarkkaan edustavuuteen, vaan vaalijärjestelmän laatineen ryhmittymän dominaatioon. Vaalijärjestelmä suosii
nähdäksemme liikaa voittajaa ja palkitsee hänet
monin verroin: sekä yksittäisillä vaalipiireillä
että ylijäämä-äänillä. Brittiesimerkkiin vetoaminen ei riitä, sillä kyynikko voi sanoa, että onhan
Azerbaidžanissakin enemmistövaalitapa!
Unkarilaiset ovat arvioineet uuden järjestelmänsä sijoittuvan jonnekin Saksan ja Britannian
välimaastoon ja korostavat vahvaa hallitusvaltaa. Silti sekin voidaan toteuttaa myös toisin: Italiassa Berlusconi palautti suhteellisen vaalitavan
vuoden 2006 vaalien yhteydessä. Samalla voittajalle turvattiin automaattisesti 55 % paikoista,
joka on kaukana siitä, että alle puolet äänestäjistä – siis vähemmistö jopa äänestämässä käyneistä – pääsee kiinni perustuslain muuttamisen
takaavaan enemmistöön.
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Vaalijärjestelmällä ja sillä, kuinka reformi
toteutetaan, on epäilemättä merkitystä demokratisoitumiseen ja ajankohtaisiin valtataisteluihin politiikassa. Enemmistö- ja suhteellisen
järjestelmän kiista on vanha, eikä voida yksiselitteisesti sanoa, kumpi olisi parempi. Unkarin
tapaus todistaa kuitenkin sen, ettei myöskään
edellisten yhdistelmä ole demokratisoitumisen
viisastenkivi. Se ei edusta kansallista sovintoa ja
vakautta, jos se toteutetaan siten kuin demokratiamittauksissa viime vuosina kehnosti pärjänneessä ja Euroopan silmätikuksikin joutuneessa
Unkarissa on nyt tehty.
Lähteet
A Nemzeti Választási Iroda [online] www.valasztas.hu, luettu: 10.4.2014.
Elo, K. 2007. Hallituksenmuodostus Saksassa. Pohdintoja
puoluejärjestelmän pitkän aikavälin kehitystendenssien heijastusvaikutuksista. Politiikka 49:1, 16–27.
Elo, K. 2008, The Left Party and the Long-term Developments of the German Party system. German Politics
and Society 26:3, 50–68.
Good News on Hungary. Newsletter of the Embassy of Hungary in Finland 28 March, 2014. Helsinki: Hungarian
Embassy.
Hesse, J. J. & Ellwein, T. 2012, Das Regierungssystem der
Bundesrepublik Deutschland (10., uudistettu laitos).
Baden-Baden: Nomos.
Japanese general elections 2012 [online]. en.wikipedia.org,
luettu: 1.6.2014.
Jesse, E. ja Sturm, R. (toim.) 2014, Bilanz der Bundestagswahl
2013. Voraussetzungen, Ergebnisse, Folgen. BadenBaden: Nomos.
Lane Scheppele, K. 2014, Hungary: An Election in Question,
Part 1–5 [online]. krugman.blogs.nytimes.com, luettu:
28.5.2014.
Népszabadság, 8.4.2014.
Nyyssönen, H. 2004, Vakautta ja kiistakysymyksiä – Unkarin parlamentti. Teoksessa Miklóssy, K. (toim.), Unkari lyhyesti 2004. Näkökulmia nykykehitykseen. Helsinki:
Unkarin kulttuuri- ja tiedekeskus.
Parliamentary Elections in Japan – Results Lookup [online],
www.electionresources.org, luettu: 31.5.2014.
Sontheimer, K. & Bleek, W. 2004, Grundzüge des politischen
Systems Deutschlands (11., uudistettu laitos). München:
Piper.
Kimmo Elo on Saksan ja Euroopan integraation
historiaan ja politiikkaan erikoistunut Turun yliopiston ja Åbo Akademin yliopistonlehtori. Heino
Nyyssönen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa ja julkaissut paljon
mm. Unkarista.
Tukevatko säätiöt vaikuttavaa tutkimusta?
Juha-Pekka Lauronen ja Heikki Hiilamo
Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta julkaisi
keväällä 2014 säätiöille räätälöidyn oppaan ”Vaikuttava säätiö – Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin periaatteita ja käytäntöjä”. Siinä tuodaan
esiin tutkimusrahoitukselle ajankohtainen tarve
vaikuttavuuden arviointiin. Halutaan tietää, millaisia muutoksia rahoitus on saanut aikaan tieteessä
ja yhteiskunnassa ja miten nämä muutokset tukevat rahoitusorganisaation tavoitteita. Säätiöiden
etuoikeutettu asema edellyttää entistä suuremman huomion kiinnittämistä rahoituksen vaikuttavuuteen.
Suomalaisten säätiöiden asema tutkimus­rahoit­
tajina on korostunut viime vuosina ja sen arvellaan muodostuvan tulevaisuudessa julkisen
talouden säästöjen vuoksi vieläkin keskeisemmäksi osaksi tutkimusrahoitusta. Vuonna 2013
säätiöt suuntasivat tieteelle arviolta 210 miljoonaa euroa, kun Suomen Akatemian osuus tutkimusrahoitukseen oli 329 miljoonaa euroa
(Mannila 2014). Säätiöpohjaisen rahoituksen
kasvu on todettavissa myös kansainvälisesti,
esimerkiksi Isossa-Britanniassa (Hughers ym.
2013).
Samalla kun julkisen talouden rahoituksen
leikkauspaineet ja kehittämispyrkimykset entistä strategisempaan suuntaan ovat ajaneet valtion rahoitusorganisaatioiden resurssit ahtaalle
(Arnold & Balázs 1998), säätiöiden käytettävissä olevat voimavarat ovat lisääntyneet yksityisvarallisuuden kasvun myötä (OM 2014). Vuonna 2001 noin 35 % suomalaisista säätiöistä tuki
tieteenharjoittajia (Manninen 2005). Osuuden
voidaan olettaa ainakin säilyneen samalla tasolla. Samalla apurahatutkijoiden määrä ja apurahalla työskentely on lisääntynyt (Haila ym. 2012;
Puhakka & Rautapuro 2008). Säätiöiden yksi-
tyisvarallisuuteen perustuva tutkimusrahoitus
paikkaa yhä enemmän julkisen tutkimusrahoituksen vajetta.
Säätiöiden elinvoima vapaaehtoissektorilla perustuu pitkälti veroetuihin. Koska säätiöiden tarkoitus on määritelty yleishyödylliseksi
ja yhteiskunnallista elämää edistäväksi, säätiöiden saamat lahjoitukset, säätiöiden tekemät voitot ja säätiöiden myöntämät apurahat (tiettyyn
määrään asti) ovat verovapaita. Verovapaus on
herättänyt myös kritiikkiä. Monet muistanevat
Perussuomalaisten vaatimuksen siitä, että säätiöt on saatava verolle (Perussuomalaiset 2011).
Oikeusministeriössä on valmisteltu esitys
uudeksi säätiölaiksi (OM 2014). Esityksessä säilytetään säätiöiden verovapaus, mutta säätiöiden halutaan ohjaavan varojaan entistä paremmin yleishyödylliseen tarkoitukseen (OM 2014).
Säätiöiden etu onkin se, että ne ovat joustavia ja
ketteriä organisaatioita ja että ne pystyvät reagoimaan nopeasti yhteiskunnan tarpeisiin ja
muutoksiin tutkimuksen katvealueiden tukemisessa (Suvikumpu ym. 2014).
Säätiöiden asema tutkimuksen rahoittajina on erilainen kuin julkisten rahoitusorganisaatioiden ja -ohjelmien, koska säätiöt päättävät itsenäisesti, minkälaiseen tutkimukseen ne
myöntävät rahaa. Tässä mielessä ne ovat innovatiivisempia rahoittajia kuin vaikkapa Suomen
Akatemia. Tämän vapaaehtoissektorin aseman
ja toimintamuodon takia sen suhde rahoitusta
etsiviin tutkijoihin on joustavampi kuin julkisen
tutkimusrahoituksen.
Vaikka säätiöt eivät ole eivät ole tulosvastuussa kenellekään rahoituksen onnistumisesta, vaikuttavuus toimii perusteluna järkevästä varojen
käytöstä säätiön toimihenkilöille, lahjoittajille ja
muille veronmaksajille. Jos rahoituksen tarkoi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
25
tus on epäselvä, jää myös tutkimuksen yhteiskunnallinen kontribuutio hämäräksi. Säätiöiden
lahjoitusten yleishyödyllisyysperiaate on epäselvä eikä sitä määritellä uudessa lakiesityksessäkään (ks. OM 2014). Apurahojen verovapauden
peruste jää tällöin edelleen epäselväksi, mikäli
yhteiskunnallista merkittävyyttä ei kyetä osoittamaan laajemmalle yleisölle ja ennen kaikkea
varallisuuden lahjoittajille.
Tutkimusrahoituksen näkökulmasta lahjoitusten puute ei ole ongelma säätiöille, vaan
lahjoittajien huomion, motiivin ja luottamuksen herättäminen. Yksityiset lahjoittajat – ovat
he sitten kuinka rikkaita tahansa – ovat yleensä
tarkkoja siitä, mihin varallisuuttaan sijoittavat.
Lahjoittajat haluavat näyttöä myös siitä, miten
heidän säätiöihin siirtämät varansa muuttavat ja
hyödyttävät yhteiskuntaa. Säätiöt auttavat kohdentamaan varallisuutta yhteiskunnan hyödyksi. (Fleishman 2007.) Tieto rahoituksen vaikuttavuudesta voi jopa lisätä lahjoitusten määrää,
kun säätiöillä on näyttöä sen toimivuudesta.
Arviointiohjeet säätiöille
Vaikuttavuuden arviointi on yksi tapa osoittaa
säätiörahoituksen yleishyödyllisyys. Tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arviointi helpottaa
sekä säätiöitä itseään että tutkijoita oppimaan
tieteellisen tutkimuksen merkittävyydestä. Kun
säätiöillä on selkeämpi kuva siitä, minkälaista tutkimusta on rahoitettu ja millä perusteilla,
niiden on helpompi hallita riskit ja perustella
toimintansa yhteiskunnalle. Lisäksi tutkijoiden
olisi helpompi kohdentaa hakemuksensa ja
ymmärtää, mitä säätiöt haluavat tutkimuksilta pitkällä aikavälillä. Säätiöiden apurahojen
myöntämisen perusteet jäävät yleensä helposti
epäselväksi, koska käytäntönä on, etteivät sää­
tiöt perustele päätöksiään.
Suomen Akatemia on järjestelmällisesti lähtenyt kehittämään vaikuttavuuden arviointiaan
tutkimusrahoituksessa ja muussa toiminnassa
(esim. Kanninen & Lemola 2006). Säätiöt ovat
lähteneet kehittämään omaa vaikuttavuuden
arviointiaan hitaammin. Ympäristönsuojelua
edistävä Nesslingin säätiö julkaisi vuonna 2012
ensimmäisenä tutkimusta rahoittavana säätiönä
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
selvityksen oman rahoituksensa vaikuttavuudesta (Haila ym. 2012).
Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta
(SRNK) on räätälöinyt säätiöille oppaan (Suvikumpu ym. 2014) siitä, mitä vaikuttava tutkimus on. Tutkimusta rahoittavissa säätiöissä on
vähitellen herätty vaikuttavuuden arvioinnin
tarpeeseen. SRNK:n oppaassa on pyritty määrittelemään vaikuttavuus selkeästi paremman arvioinnin saavuttamiseksi. On tärkeää, että SRNK
on julkaissut tällaisen oppaan, koska se on askel
pidemmälle säätiöiden rahoituksen ja toiminnan kehittämisessä.
Oppaan mukaan vaikuttavuus on tavoiteltua muutosta. ”Säätiön vaikuttavuusarvioinnilla mitataan sitä, miten hyvin säätiön toiminta toteuttaa säännöissä määrättyä tarkoitusta
tai strategisia painopisteitä.” (Suvikumpu ym.
2014.) Vaikuttavuuden mittaamisella yleisesti
tarkoitetaan muutosten täsmäämistä tavoitteiden kanssa (Chen 2005; Vedung 1997). Säätiöille ei riitä, että niillä on ”sydän paikallaan”, vaan
rahoituksen lopputulokset ratkaisevat.
Oppaan määritelmä vaikuttavuudelle on lähtökohtaisesti hyvä. Säätiörahoituksen vaikut­
tavuuden arvioinnissa tulisi kuitenkin lähteä
liikkeelle aiemmasta julkisen päätöksenteon vaikuttavuuden arviointiteoriasta, tieteellisen tutkimuksen merkittävyyden arviointiraporteista
ja muista evaluaatiotutkimuksista. Näiden avulla
säätiöt voivat pohtia, mitä tutkimusrahoituksen
vaikuttavuus tarkoittaa juuri kyseisen rahoitusorganisaatioin ja sen rahoittaman tutkimuksen
näkökulmasta.
Tutkimuksen merkittävyys
Vaikuttavuuden arviointi täytyy aloittaa muutosten mittaamisesta. Muutos (engl. impact) erotetaan käsitteellisesti tutkimuksen suorista vaikutuksista: tuotoksista ja tuloksista (esim. Kelly
& McNicoll 2011; Arnold & Balázs 1998). Muutokset kuvaavat sitä laajuutta, jossa tulokset ovat
vaikuttaneet yhteiskunnassa (Fleishman 2007).
Tällöin puhutaan muutosten merkittävyyden
arvioinnista (impact assessment) tai tarkemmin
tieteellisen tutkimuksen merkittävyydestä (research impact).
Tieteellisen tutkimuksen merkittävyyden
arviointi muodostuu niistä vaikutuksista, jotka
indikoivat joko tieteellistä tai yhteiskunnallista
muutosta. Muutosten merkittävyyden arviointi
lähtee liikkeelle kontrafaktuaalisuudesta: mitä
muutoksia tapahtuu ja mitä ei, kun toimitaan
tietyllä tavalla. Muutoksen merkittävyys tarkoittaa seurauksia toiminnan kontekstissa eli kontrafaktuaalisuudessa (Fleishman 2007).
Laboratoriomaista tutkimusasetelmaa (RCT)
on vaikea soveltaa ihmistietieteellisiin menetelmiin perustuvassa vaikuttavuuden arvioinnissa. Tutkimuksen merkittävyyden arvioinnissa
kontrafaktuaalisuus voikin olla enemmän periaatteellinen kuin käytännöllinen malli, sillä tutkimusrahoituksen arvioinnissa ei voida järjestää kontrolliryhmiä. Sen sijaan voidaan käyttää
arvioihin perustuvaa varjoasetelmaa (Vedung
1997), sillä merkittävät muutokset voidaan
havaita samalla tavalla kuin muissa yhteiskunnallisissa ilmiöissä.
Tutkimusrahoituksen arvioinnissa on ratkaisevaa valita se arviointitapa, joka sopii parhaiten
kunkin säätiön tutkimusrahoituksen tavoitteisiin (vrt. Chen 2005). Vaikuttavuuden arviointi
on siten kriteerisidonnaista. On olennaista huomioida tieteenalakohtaiset arviointikriteerit ja
mittarit. Emme voi etsiä samanlaisia vaikutuksia
esimerkiksi yhteiskuntatieteissä ja fysiikassa.
Lisäksi on syytä korostaa, että rahoituksen
tehokkuus ja tuottavuus ovat eri arviointikategorioita kuin vaikuttavuus. Tehokkuus voidaan
ajatella osana vaikuttavuutta, kun katsotaan
reaalisia vaikutuksia suhteessa kustannuksiin
(Vedung 1997). Toisin kuin SRNK:n opas tuo
esille, korkea tuottavuus ei välttämättä tuo
merkittävää vaikuttavuutta, koska tuotosten
suhteellinen määrä ei takaa tavoitteiden
laadullista saavuttamista tutkimusrahoituksessa
(vrt. Suvikumpu 2014). Esimerkiksi tutkimusrahoituksella voidaan saada aikaiseksi monta julkaisua ja jopa jatkotutkimuksia, mutta niiden
tieteellinen vaikuttavuus voi jäädä heikoksi, jos
kukaan ei siteeraa julkaisuja – tai niiden yhteiskunnallinen vaikuttavuus jää puutteelliseksi, jos
päätöksentekijät eivät lue niitä.
Suomen Akatemia ja TEKES ovat pohtineet
huomattavasti tutkimuksen merkittävyyttä julkisen rahoituksen kannalta. Tutkimuksen merkittävyyden arviointiin on hyödynnetty laaja kirjo erilaisia menetelmiä (ks. Kanninen &
Lemola 2006). Arviointiprojektien runsaus on
synnyttänyt paljon menetelmällisiä kokeiluja.
Tutkimusrahoituksen kehitys ei ole kuitenkaan
saavuttanut selkeää mittapuuta, vaikka tieteellistä keskustelua on käyty jatkuvasti. Mikäli vaatimukset tutkimusrahoituksen vaikuttavuudesta otetaan vakavasti, se edellyttää teoreettisen
näkökulman ja menetelmien tieteellistä työstämistä.
Vaikuttavuuden kolme tasoa
Tutkimusrahoituksen vaikuttavuutta arvioidaan
kolmella tasolla, joiden kautta muutos toteutuu
ja jotka ovat olennaisesti vuorovaikutuksessa
keskenään: rahoitusorganisaation, tiedeyhteisön
ja yhteiskunnan (vrt. Kanninen & Lemola 2006;
Haila ym. 2012).
Säätiö itse perustelee rahoitusstrategiansa,
joka yleensä nojaa säätiön sääntöihin. Säätiön
strategisten tavoitteiden saavuttaminen edellyttää, että tutkimusrahoituksessa tavoitteet,
myöntämisperusteet, hankkeiden arviointimenettely, maksatus, raportointijärjestelyt ja muu
palautteen kerääminen toimivat saumattomaksi.
Tämä toimintaketju on panos, jonka vaikuttavuutta voidaan arvioida suhteessa muutokseen.
Tämä toimintaketju on ohjelmallista ja se
perustuu teoreettiseen näkemykseen tutkimusrahoituksen vaikutuksista. Tällainen toiminta
on aina yhteiskunnallista, vaikuttavaa ja avointa muutoksille. Säätiön rahoitustoiminta voi olla
oppiva prosessi, joka tukee sen strategisen vaikuttavuuden kehittämistä jatkuvasti paremmaksi muuttuvissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa.
Vaikuttava rahoitus ei ole lineaarisesti kehittyvää siten, että tietyille aloille suunnattaisiin aina
vain enemmän voimavaroja, vaan painopisteissä
voidaan liikkua joustavasti. (Ks. Pawson 2006;
Pawson & Tilley 2004.)
Säätiörahoituksen vaikuttavuutta voidaan
arvioida kokonaisuudessaan apurahapäätöksillä ja strategisilla päätöksillä. Apurahapäätöksiä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
27
ja strategioita tutkitaan raporttien ja arkistojen
avulla. Apurahapäätöksillä seurataan rahoitettujen tutkimusten vaikutuksia ja merkittävyyttä. Vaikutuksia voidaan tarkastella esimerkiksi
sillä, kuinka moni väitöskirja valmistuu ja vastaa rahoituksen tavoitteisiin. Säätiön arkistojen
avulla voidaan taas muodostaa aikasarjoja painopisteiden kehityksestä (Suvikumpu ym.
2014), jota voidaan verrata tutkimusten merkittävyyteen. Aineistoa voidaan arvioida myös
asiantuntijapaneelien pisteytysten avulla. Yksi
mahdollisuus on seurata yhtä tutkimustapausta
alusta loppuun prosessien arvioimiseksi.
Tiedeyhteisön tasolla vaikuttavuutta arvioidaan mittaamalla tutkimuksen laatua, johon
kuuluu myös tutkimuksen innovatiivisuus. Tutkimusprosessin ja tiedeyhteisön välinen vuorovaikutus on välttämätöntä tutkimuksen laajemmassa arvioinnissa jo siitäkin syystä, että
tieteellinen tutkimus tarvitsee tiedeyhteisön
arvostuksen. Kyse on siitä, miten arvostusta halutaan määritellä ja mitata. Bibliometriset
menetelmät ovat olleet käytetyimpiä. Arviointi
tarkoittaa esimerkiksi sen selvittämistä, millaisella arvosanalla rahoitettu väitöskirja valmistuu,
minkä tasoisissa lehdissä sen osajulkaisut ovat
ilmestyneet ja kuinka paljon viittauksia väitöskirja ja sen osajulkaisut saavat muissa tiedejulkaisuissa. Nämä vaikutukset ovat indikaattoreita
tutkimustulosten merkittävyydestä ja käytöstä.
Sosiaalinen verkostoanalyysi puolestaan on
kätevä tapa arvioida tutkimustiedon leviämisen
syvyyttä ja laajuutta.
Tutkimuksen yhteiskunnallinen merkittävyys on noussut yhä keskeisemmäksi vaatimukseksi rahoitusorganisaatioissa (Waddigton
2013). Yhteiskunnallisuus tarkoittaa kaikkia niitä hyötyjä, joilla tutkimus parantaa elämäämme, esimerkiksi päätöksenteossa ja taloudessa.
Tosin talous usein erotetaan omaksi lohkokseen.
Yhteiskunnallisuus on tullut esiin, koska päättäjillä on ollut vaikeuksia soveltaa tutkimustietoa
helposti. Yhteiskunnallista merkitsevyyttä on
arvioitu esimerkiksi media-analyysin avulla.
Yhteiskunnallinen merkittävyys on kaikista
haasteellisin alue tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arvioinnissa. Haaste on sitä suurempi,
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
mitä laajemmin yhteiskunnallista merkittävyyttä tarkastellaan. Nykyisillä menetelmillä kyetään arvioimaan ainakin käytännön muutoksia
organisaatioissa, päätöksentekoa, innovaatioita,
patentteja, liiketaloutta ja tutkimustiedon virtaamista. Yhteiskunnallisen merkittävyyden
arviointi vaatii kuitenkin runsaasti lisää teoreettista ymmärrystä, metodien kehittämistä ja
aineistojen keräämistä (Bornmann 2012).
Arvioinnin kehittäminen
Erityistä huomiota vaatii loogisten indikaattorien kehittäminen säätiörahoituksen tarkoituksiin. Indikaattoreita ei voida poimia toisista
arviointihankkeista suoraan, koska ne ovat aina
tilannesidonnaisia siihen, mitä halutaan mitata (Reinhardt 2012). Vaikuttavuuden arvioinnin keskeisimmät ongelmat ovat menetelmien
validiteetissa, erityisesti indikaattorien kyvyssä
mitata haluttua muutosta. Bibliometriset mittarit ovat herkkiä sortumaan validiteettiongelmiin, joten niiden tulee olla mahdollisimman
tarkkoja suhteessa tieteelliseen merkittävyyteen.
Indikaattorien ja mitattavan vaikutusketjun välisen yhteyden täytyy olla osoitettavissa (Luoma
ym. 2011).
Tieteellistä merkittävyyttä mitattaessa kohdataan ongelma siitä, mitä voidaan pitää tieteellisesti merkittävänä. Tutkimuksista keskustellaan
monilla eri foorumeilla ja vaikutukset voivat
riippua paljon siitä, mikä on tietyllä tieteenalalla merkittävää ja missä kontekstissa. Esimerkiksi yhteiskuntatieteissä kansallinen kohdeyleisö
voi olla yhteiskunnallisesti merkittävämpi kuin
julkaisu kansainvälisesti arvostetussa lehdessä. Tieteenalojen välillä on myös eroa sen suhteen, millainen yksittäisen tutkijan kontribuutio oikeuttaa siihen, että tutkija voidaan merkitä
kirjoittajaksi.
Yksittäisen tutkimuksen osuutta pitkällä
aikavälillä ja laajasti on vaikea arvioida sekä tieteessä että yhteiskunnallisesti. Yksi tutkimus voi
johtaa moniin muutoksiin ja monet tutkimukset yhteen merkittävään muutokseen (Jones &
Grant 2013). Siksi muutosindikaattorit lähtevät suorista havaittavista vaikutuksista. Tutkimuksen aikajänne, joka riippuu tieteenalasta ja
tutkimuksen tyypistä, on myös epäselvä suure arvioinnissa (Löytönen 2010). Monilla aloilla tutkimuksen pitkäaikaiset vaikutukset voivat
ilmetä vasta vuosikymmenien kuluttua. Esimerkiksi terveystieteissä aikaviiveen sanotaan olevan keskimäärin noin 17 vuotta (Jones & Grant
2013).
Tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden ar­vioin­
nissa on kiinnitetty vain vähän huomiota itse
prosessien arviointiin. Prosessi-indikaattorien
kehittäminen on vaikeampaa kuin panos–tuotosseuranta (Nieminen & Auranen 2010). Vaikeuksista huolimatta säätiöiden on perusteltua pohtia
myös tutkimuksenteon edellytyksiä ja tutkimusprosessin käytännöllisiä ongelmia.
Tiedon saatavuus ja levittäminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon on usein tutkimuksen merkittävyyden kompastuskivenä. Joko
tutkimustietoa ei ole helposti saatavilla tai se
valikoituu poliittisten mieltymysten mukaisesti.
Tutkijoilla ja asiantuntijoilla on ollut vaikeuksia
saada tutkimustietoa suoraan päätöksentekoon
helpolla ja ymmärrettävällä tavalla.
Säätiöiden tutkimusrahoitus on yleensä kirjavaa eivätkä ahtaat painopisteraamit välttämättä
sovi monen sellaisen säätiön tarkoituksiin, jotka
haluavat tukea uusia, yllättäviä tutkimusideoita.
Säätiöt voivat kuitenkin soveltaa realistista
vaikuttavuuden
arviointia
tutkimus­
rahoi­
tuksessaan yhtä hyvin kuin julkiset rahoi­
tus­
organisaatiotkin keskittymällä sopiviin arviointi­
kriteereihin ja menetelmiin, kun säätiöllä on
strategia.
Säätiöiden kannattaa keskittyä tutkimuksentekoa edistävään arviointiin ja lyhyen aikavälin muutoksiin, kunnes aineistot ja menetelmät
tukevat laajempaa seurantaa. Vaikuttavuuden
arviointi on kannattavaa vain, jos sen kustannukset eivät ylitä arvioinnin hyötyjä. Yleensä
10 % kokonaiskustannuksista katsotaan katoksi (esim. Curnan ym. 2004). Arviointi menettää oikeutuksensa, mikäli se kuluttaa resursseja
kohtuuttomasti. Tieteellisen tutkimuksen arvioinnin resurssien ja aikajänteen ongelmaan on
lähdetty kehittämään tutkimuksen merkittävyyden hallintajärjestelmiä ja tietokantoja (esim.
CERIF ja CRISIS), jotka tarjoavat tietoa tutki-
muksista, tutkimusorganisaatioista, ihmisistä,
rahoituksista, tuloksista ja vaikutuksista. Säätiöt
voisivat hyödyntää tätä tiedonvaihtoa tutkimalla erilaisten rahoitusten panos–tuotos-suhteita,
vaikutuksia ja tutkimusten toteutusta. Tietokantojen toiminta on vielä kankeaa ja rajattua, mutta ehkä tulevaisuudessa kykenemme katsomaan
mitä monimutkaisimpia vaikutusketjuja vuosikymmenien ajalta.
Kirjallisuus
Arnold, Erik & Balázs, Katalin (1998): Methods in The Evaluation of Publicly Funded Basic Research: A Review for
OECD. Technopolis, Brighton, UK. Saatavilla: http://
www.technopolis.co.uk/reports.Viitattu 23.6.2014.
Bornmann, Lutz (2012): Measuring the societal impact of
research. Embo reports, 13/8/2012. Saatavilla: http://
embor.embopress.org/content/13/8/673.
Viitattu
9.7.2014.
Chen, Huey-Tsyh (2005): Practical Program Evaluation.
SAGE Publications, Inc, Thousand Oaks. Saatavilla:
http://srmo.sagepub.com/view/practical-programevaluation/SAGE.xml. Viitattu 14.4.2014.
Curnan, Susan, LaCava, Lisa, Sharpsteen, Dianna, Lelle,
Mark, Reece Michelle (2004): W.K. Kellogg Foundation Evaluation Handbook. Kellogg Foundation. Saatavilla:
http://www.wkkf.org/resource-directory/
resource/2010/w-k-kellogg-foundation-evaluationhandbook.Viitattu 11.7.2014.
Fleishman, Joel L. (2007): The Foundation: A Great American Secret – How Private Wealth is Changing the World.
Public Affairs, New York.
Haila, Katri, Kettunen, Riitta, Lähteenmäki-Smith, Kaisa &
Salminen, Vesa (2012): Vaikuttavuuttta ympäristötutkimukseen: Maj ja Tor Nesslingin säätiön toiminnan
arviointi. Erweko Oy, Helsinki. Saatavilla: http://www.
nessling.fi/fi/tietoa_saatiosta/saation_vaikuttavuusarviointi/vaikuttavuutta_ymparistotutkimukseen.pdf.
Viitattu 23.6.2014.
Hughers Alan, Kitson, Micheal, Bullock, Anna & Milner,
Isobel (2013): The Dual Funding Structure for Research
in the UK: Research Council and Funding Council Allocation Methods and the Pathways to Impact of UK Academics. A Report from the Centre for Business Research (CBR) and the UK Innovation Research Centre
(UK~IRC) to the Department for Business, Innovation
and Skills. Saatavilla: https://www.gov.uk/government/
publications/dual-funding-structure-for-research-inthe-uk-research-council-and-funding-council-allocation-methods-and-impact-pathways. Viitattu 13.6.
2014.
Jones, Molly Morgan & Grant, Jonathan (2013): Making the
Grade: Methodologies for assessing and evidencing
research impact. Julkaisussa Dean, Andrew, Wykes,
Micheal & Stevens, Hilary (eds.) 7 esseys on impact.
University of Exeter, 25-43. Saatavilla: https://ore.
exeter.ac.uk/repository/handle/10871/9901. Viitattu
23.6.2014.
Kanninen, Sami & Lemola, Tarmo (2006): Methods for Evaluating the Impact of Basic Research Funding: An Analy-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
29
sis of Recent International Evaluation Activity. Suomen
Akatemia 9/2006. Saatavilla: http://www.aka.fi/Tiedostot/Tiedostot/ Julkaisut/9_06%20Methods%20for%20
Evaluating.pdf. Viitattu 19.3.2014.
Löytönen, Markku (2010): Perustutkimuksen vaikuttavuus
ja aikaikkunan haaste. Tieteessä tapahtuu 4–5/2010,
26–29.
Mannila, Heikki (2014): Tutkimuksen rahoitus, tutkimuslaitosuudistus ja strategisen tutkimuksen rahoitusväline.
Esitys strategisen tutkimusrahoituksen teemavalmistelussa. Suomen Akatemia.
Manninen, Maarit (2005): Säätiöt Suomessa. Cuporen julkaisuja 7. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö, Yliopistopaino, Helsinki. Saatavilla: http://www.
cupore.fi/julkaisut_2.php. Viitattu 4.8.2014.
Nieminen, Mika & Auranen, Otto (2010): Arvioita suomalaisen yliopistotutkimuksen tuloksellisuudesta. Tieteessä tapahtuu 3/2010, 14–22.
Oikeusministeriö (OM)(2014): Hallituksen esitys eduskunnalle säätiölaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi. Säätiölaki,
luonnos. Saatavilla: http://oikeusministerio.fi/material/
attachments/om/valmisteilla/lakihankkeet/yhtiooikeus/
Ohy2bBLyx/Saatiolaki_HE_luonnos_28032014_OMn_
sivuille_docx1.pdf. Viitattu 13.6.2014.
Pawson, Ray (2006): Evidence-based Policy: a realist perspective. SAGE, London. Saatavilla: http://srmo.sagepub.
com/view/evidence-based-policy/SAGE.xml. Viitattu
4.7.2014.
Pawson Ray & Tilley, Nick (2004): Realist Evaluation. Saatavilla:
http://www.communitymatters.com.au/RE_
chapter.pdf. Viitattu 4.7.2014.
Perussuomalaiset (2011): Perussuomalaiset r.p:n eduskuntavaaliohjelma 2011. Saatavilla: http://www.perussuomalaiset.fi/tietoa-meista/puolueohjelma/. Viitattu
15.8.2014.
Puhakka, Antero & Rautopuro, Juhani (2008): Apurahal-
la työskentely lisääntynyt: Tieteentekijöiden liiton
jäsenkyselyn 2007 tuloksia. Acatiimi 5/2008.
Reinhardt, Anne (2012) Evaluation in Research and Research
Funding Organisations: European Practices. A report
by the ESF Member Organisation Forum on Evaluation of Publicly Funded Research. European Science
Foundation (ESF). Saatavilla: http://www.esf.org/coordinating-research/mo-fora/evaluation-of-publiclyfunded-research.html. Viitattu 11.7.2014.
Suvikumpu, Liisa, Tikka, Päivi & Saukkonen, Pasi (toim.
2014) Vaikuttava säätiö – Säätiöiden vaikuttavuuden arvioinnin periaatteita ja käytäntöjä. Säätiöiden
ja rahastojen neuvottelukunta ry. DMP-Digital Media
Partners Oy, Helsinki.
Vedung, Evert (1997) Public Policy and Program Evaluation.
Transaction publishers, New Brunswick, New Jersey.
Waddington, Simon (2013): Impact Information Management Systems. Julkaisussa Dean, Andrew, Wykes,
Micheal & Stevens, Hilary (eds.) 7 esseys on impact.
University of Exeter, 76–87. Saatavilla: https://ore.
exeter.ac.uk/ repository/handle/10871/9901. Viitattu
9.7.2014.
Heikki Hiilamo on sosiaalipolitiikan professori Helsingin yliopistossa. Juha-Pekka Lauronen on yhteiskuntatieteiden maisteri, joka
on toiminut tutkijana Hiilamon hankkeessa
tutkimusrahoituksen vaikuttavuuden arvioinnista.
Avustusten haku
Kansainvälisten konferenssien ja kotimaisten seminaarien sekä liikunta-alan konferenssien avustusten
seuraava hakuaika on
1.2.–15.3.2015
Huom! Haku alkaa ensimmäisenä päivänä klo 8.15 ja päättyy viimeisenä päivänä klo 16.00
viikonpäivästä riippumatta.
Lisätietoja: www.tsv.fi/avustukset
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
LYHYESTI
SUOMEN TIETEEN TILA
Suomen Akatemia on arvioinut tieteen tilaa
1990-luvulta alkaen säännöllisin väliajoin. Tieteen tila 2014 -hankkeessa on koottu monipuolinen aineisto yliopistojen ja tutkimuslaitosten
tutkimustoiminnan laajuudesta ja bibliometrisin
menetelmin mitatusta tieteellisestä vaikuttavuudesta. Erityisteemoina syvennyttiin yliopistojen
ja tutkimuslaitosten professorirekrytointeihin
vuosina 2010–13 sekä tutkimusinfrastruktuureihin.
Suomen asema on tieteen kentällä pysynyt
melkein samalla tasolla koko 2000-luvun, mutta
samaan aikaan monet muut maat ovat kyenneet
parantamaan asemiaan. Tieteenalat suomalaisissa yliopistoissa ovat usein pieniä ja sama ala
on edustettuna hyvin monessa yliopistossa. ”Yliopistojen on profiloiduttava, terävöitettävä keskinäistä työnjakoa ja lisättävä yhteistyötä. Valintojen tekemiseen tulee kannustaa merkittävillä
rahoitusratkaisuilla”, Tieteen tilan ohjausryhmän puheenjohtaja, Suomen Akatemian pääjohtaja Heikki Mannila tiivistää. Myös yliopistojen
ja tutkimuslaitosten välistä työnjakoa ja yhteistyötä on kehitettävä edelleen. Raportin julkistamistilaisuudessa Terveyden ja hyvinvoinnin
laitoksen pääjohtaja Juhani Eskola totesi, että
toimintaympäristön muutokset ja leikkaukset
ovat kohdistuneet juuri tutkimuslaitoksiin. Niiden toiminnassa on selvästi erilaiset mittarit
kuin yliopistoilla.
Yhteenvetoon on koottu keskeisiä tuloksia ja
suosituksia tutkimusjärjestelmätasolla. Hankkeen tuloksena on syntynyt monipuolinen tilastomateriaali, jota tutkimusorganisaatiot ja tiedepolitiikan päättäjät voivat hyödyntää oman
työnsä tukena. Hankkeen yhteenvetoraportti ja
yksityiskohtainen materiaali on saatavilla akatemian verkkosivuilla osoitteessa www.aka.fi/tieteentila.
Professoriliiton mielestä raportti antaa liian
positiivisen kuvan professorirekrytointien määrästä. Liiton puheenjohtaja Maarit Valo toteaa,
että ”rekrytoinnit ovat toki tärkeitä, mutta vielä enemmän tieteen tilaan vaikuttaa, että professoreilla on aikaa tehdä tutkimusta ja kirjoittaa
sen tuloksista.” Yliopistojen tulee nyt vihdoin
vakiinnuttaa tutkimuskausijärjestelmä, jota on
rahoittanut säätiöiden yhteinen professoripooli.
VÄHÄHIILINEN SUOMI
Suomi pystyy siirtymään vähähiiliseen yhteiskuntaan. Tähän johtopäätökseen on tultu VTT:n,
VATTin, Metlan ja GTK:n Low Carbon Finland
2050 Platform -selvityksessä. Muutos edellyttää
kuitenkin lähivuosina merkittäviä investointipäätöksiä ja uusien teknologioiden käyttöönottoa. Erilaisia toteutusvaihtoehtoja on useita,
mutta parasta polkua ja voittajateknologiaa ei voi
vielä osoittaa. Hankkeessa muodostettiin neljä
teknologiavalinnoiltaan ja yhteiskuntarakenteiltaan erilaista skenaariota vähähiilisestä yhteiskunnasta. Kyselytutkimuksen mukaan 79 % suomalaisista pitää tavoitetta tärkeänä ja yli puolet
ilmoitti vähentäneensä määrätietoisesti kasvihuonepäästökuormitustaan.
Suomen kasvihuonekaasupäästöistä 80 % on
peräisin energiankulutuksesta. Suurin muutostarve vuoteen 2050 mennessä kohdistuu liikenteeseen, rakennuksiin ja teollisuuteen. Haasteena on Suomen hitaasti uusiutuva infrastruktuuri
teollisine laitoksineen ja rakennuksineen ja
autokantoineen.
Vuoteen 2050 mennessä energiantuotannon
tulisi olla hiilivapaata, joten energiantuotannon
päästöjen vähentäminen on tärkeää jo nykyisiä
investointipäätöksiä tehtäessä. Puhtaiden teknologioiden on oltava kaupallisesti saatavilla riittävän ajoissa. Teknologioihin on panostettava
monipuolisesti, koska parhaat niistä eivät ole
vielä tiedossa. Suomen vahvuuksia ovat merkittävät luonnonvarat.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
31
TIEDE JA JULKISUUS
Italialainen Trenton yliopiston professori Massimiano Bucchi osoittaa kirjassaan Newtonin kana. Tiede keittiössä (Gaudeamus 2014),
kuinka keittiössä tiede tulee mukaan arkeen.
Hän pohtii lennokkaasti keittotaidon ja tieteen
suhdetta. Mukana on sekä keittiötieteen että
luonnontieteen ja filosofian historiaa. Kirjassa
käydään läpi erilaisia ruokia, varsinkin kanaa ja
muita siivekkäitä, ja juomia. Lopulta päädytään
molekyyligastronomiaan. Tiede on toiminut
valistajana niin kotirouville kuin hyvinvoinnistaan huolehtiville miehille.
Bucchi käsittelee kiinnostavasti tieteen ja
julkisuuden suhdetta aikaisempina vuosisatoina.
Tieteenharjoittajat ovat käyttäneet julkisia
näytöksiä yleisesti, kuten Louis Pasteur saadakseen kollegansa vakuuttuneiksi pernaruttoa vastaan kehittämänsä rokotteen tehosta. Uudemmalta ajalta muistetaan yksinkertainen koe,
jolla fyysikko Richard Feynman näytti televisiokameroiden edessä syyn Challenger-sukkulan räjähdykseen vuonna 1986. Bucchi osoittaa,
että ”julkiset näytökset” ovat huomionarvoisia,
koska niissä politiikalle ominaiset ja toisaalta
tieteen piirissä harjoitetut kommunikaatiotavat
sulautuvat toisiinsa erityisesti silloin, kun käsitellään julkista terveydenhuoltoa. Vallanpitäjät
ovat tulleet näytösluonteisesti esiin, kun kansalaisia on huolestuttanut ”hullun lehmän” taudin
ja lintuinfluenssan kaltaiset tartunnat.
SEIKKAILUJA SIPERIASSA
Kansallismuseon uusi näyttely esittelee Sipe­
rian kielten ja kulttuurien tutkijan Kai Donnerin
valokuvia vuosien 1911‒14 tutkimusmatkoilta.
Donner (1888‒1935) oli suomalainen kielentutkija, kansatieteilijä, tutkimusmatkailija, kirjailija ja poliittinen vaikuttaja. Donnerin tutkimusmatkoista on vuonna 2014 tullut kuluneeksi sata
vuotta. Näyttely on syntynyt Kulttuurien museon, Museoviraston kuvakokoelmien ja Suomalais-Ugrilaisen Seuran yhteistyönä. Se on auki
helmikuun alkuun asti.
Donnerin valokuvat vievät aikamatkalle
Siperiaan 1910-luvulle. Näyttelyssä kohdataan
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
alkuperäiskansoja, mutta myös hänen venäläisissä kylissä ja kaupungeissa tapaamiaan kauppiaita, lääkäreitä, virkamiehiä ja Siperiaan
karkotettujen suomalaisten ja ruotsalaisten jälkeläisiä. Donnerin onnistui ottaa kuvia myös
šamaaneista, jotka pitkän epäröinnin jälkeen
suostuivat kuvaan. Hän ikuisti myös maisemia
ja matkojensa vaiheita.
Svenska litteratursällskapet i Finland (SLS)
julkaisee uuden Julia Dahlbergin ja Joachim
Mickwitzin sukubiografian Havet, handeln och
nationen. Se seuraa Donnerin suvun vaiheita
vuosina 1690–1945. 1800-luvun lopulla pohjanmaalainen kauppiassuku muuttui kansalliseksi
kulttuurisuvuksi. Kirja pyrkii vastaamaan kysymyksiin, mitkä arvot ja ominaisuudet ovat olleet
tärkeitä tässä muutoksessa ja minkälainen on
donnerilainen sukuidentiteetti?
ELOKUVAKIRJALLISUUDEN KOKOELMA
Edesmennyt professori Peter von Bagh luovutti ennen kuolemaansa yksityisen elokuvakirjallisuuden kokoelmansa Kansalliskirjastolle.
Kyseessä on Pohjoismaiden laajin elokuvakirjallisuuden yksityiskokoelma, joka sisältää noin
8 000 kirjaa ja elokuvalehtiä. Kokoelma koostuu
etupäässä englannin-, ranskan- ja italiankielisestä kirjallisuudesta, joka käsittelee elokuvantekijöitä ja ohjaajia, kirjoittamista ja näyttelemistä,
lavastusta ja elokuvamusiikkia sekä elokuvan
historiaa.
Kansalliskirjasto tarjoaa kokoelman tutkijoiden ja asiakkaiden käyttöön vuoden 2016 alussa, jolloin kirjaston korjaushankkeen on määrä
valmistua. Kokoelma tulee samaan Kansalliskirjastossa oman huoneen, joka kantaa nimeä Peter
von Baghin kirjasto. ”Kirjasto on ihmisen paras
ystävä. Monet kirjat odottavat vuoroaan. Selvää
on vain se, että vuoro tulee.” (Peter von Bagh,
Kansalliskirjasto-lehden haastattelussa 2/2012).
KANSAINVÄLINEN VALON VUOSI
Vuosi 2015 on kansainvälinen valon vuosi, jonka tavoitteena on tuoda esille valon ja valoteknologioiden merkitystä ihmisten arjessa ja koko
yhteiskunnalle. Kasvien fotosynteesin kautta valo on välttämätöntä elämälle ja valoteknologian kehittyminen tarjoaa väyliä mm. tulevaisuuden kestävään kehitykseen, viestintään,
koulutukseen, energiaratkaisuihin ja terveydenhuoltoon.
UNESCO:n juhlavuotta vietetään ympäri maailmaa eri tavoin. Suomessa teemavuotta koordinoivat professorit Pasi Vahimaa ja
Jyrki Saarinen Itä-Suomen yliopiston fotoniikan instituutista. Vahimaan ala on teoreettinen
optiikka, ja hän johtaa mm. biofotoniikan tutkimusryhmää. Saarinen puolestaan on erikoistunut fotoniikan sovelluksiin ja kaupallistamiseen.
Vahimaan mukaan Suomen komitea tekee
mielellään yhteistyötä koulujen kanssa ja ottaa
vastaan ideoita ja ehdotuksia siitä, minkälaiselle materiaalille opettajilla olisi tarvetta. Kotimainen LUMA.fi-portaali on mukana valon teemavuodessa. Valon vuoden kansainväliset sivut
ovat osoitteessa http://www.light2015.org/.
ROSETTA – KOMEETAN MATKASSA
Rosetta on Euroopan avaruusjärjestön ESAn
kulmakiviohjelma. Luotain tutkii lähietäisyydeltä komeetan ydintä ja sen lähiympäristön pölyä
ja kaasua antaakseen tutkijoille johtolankoja
aurinkokunnan syntyhistorian selvittämiseen.
Rosetta laukaistiin maaliskuussa 2004 Ariane 5
-raketilla. Lähes yhdentoista vuoden lennon jälkeen se saapui perille komeetta 67P/Churyumov-Gerasimenkon luo elokuussa 2014. Syksyn
2014 aikana Rosetta kiersi pyrstötähden ydintä
muutaman kymmenen kilometrin etäisyydellä.
Luotain koostuu kiertolaisesta ja Philae-laskeutujasta, joissa molemmissa on useita mittalaitteita. Kiertolaisen laitteiden päätehtävänä on
tutkia komeetan koostumusta sekä sen plasmaja pöly-ympäristöä. Tämän lisäksi se toimii laskeutujan lähettämän tiedon vastaanottajana ja
välittää sen edelleen Maahan. Philae laskeutui
komeetalle marraskuussa. Laskeutujan laitteista
Ilmatieteen laitoksen planeettaryhmä on päävastuussa veden etsintään käytettävästä PP-laitteesta (Permittivity Probe). Laskeutumista verrattiin
laitoksen juhlahumussa Kuuhun pääsyyn.
PALKITTUJA
Tieteentekijöiden liitto on valinnut Vuoden tieteentekijäksi filosofian tohtori Kimmo Svinhufvudin. Hän toimii äidinkielen yliopisto-opettajana Helsingin yliopiston Kielikeskuksessa. Hän
opettaa graduntekijöitä Helsingin yliopistossa, ja hän on lisäksi kouluttanut opinnäytteen
tekijöitä ja ohjaajia laajasti eri yliopistoissa ja
ammattikorkeakouluissa. Svinhufvud pitää suosittua blogia (www.gradutakuu.fi), joka syntyi
jatkeena hänen kirjamuotoiselle graduoppaalleen, Gradutakuu (Tammi 2009). Myös Tohtoritakuu-kirja on tulossa ensi vuonna (Art House).
Suomalainen Tiedeakatemia on myöntänyt
Jutikkala-palkinnon Oulun yliopiston psykologian professori Mirka Hintsaselle. Palkinto on
tarkoitettu tutkimuksissaan hyvin menestyneille, jo kansainvälistä mainetta saavuttaneille alle
40-vuotiaille suomalaisille humanististen alojen
tutkijoille. Hintsasen tutkimukset käsittelevät
lasten ja nuorten elämäntapojen ja käyttäytymisen vaikutusta heidän myöhempään elämäänsä,
mm. verisuonten kalkkeutumisen riskien näkyvyyttä jo nuorella iällä. Hänen viimeaikaiset tutkimuksensa käsittelevät yliopisto-opiskelijoiden
opinnoissaan menestymisen psykologisia edellytyksiä.
Suomen Kirjasäätiö on myöntänyt vuoden
2014 Alvar Renqvist -palkinnon Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kustannuspäällikölle,
filosofian maisteri Rauno Endénille. Se jaettiin
Helsingin kirjamessujen avajaisissa ansioituneelle kustannustoimittajalle. Endén on toimittanut 2000-luvulla SKS:lle huomattavan määrän
tilaushistoriateoksia (yhteensä 174).
Suomen tietokirjailijat ry jakoi Helsingin
kirjamessuilla Tietokirjailijapalkinnot viidelle tietokirjailijalle. Palkinnot saavat kotimaisen
kirjallisuuden professori Pirjo Lyytikäinen,
dosentti Olli Löytty, vero-oikeuden professori Matti Myrsky, maatalous- ja metsätieteiden
kandidaatti, puutarhakirjoittaja Rea Peltola ja
kasvitieteen professori Jouko Rikkinen.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
33
TSV:N SYYSKOKOUS
Tieteellisten seurain valtuuskunta (TSV) on
hyväksynyt syyskokouksessaan 7.10.2014 viisi
hallituksen jäsentä kolmivuotiskaudeksi 2015–
17. Hallituksessa jatkaa professori Ari Sihvola
(Teknillisten tieteiden akatemia). Uusia jäseniä
ovat dosentti Hannu Karttunen (Tähtitieteellinen yhdistys URSA), dosentti Tuomas Martikainen (Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura), professori Kirsi
Tirri (Suomalainen Tiedeakatemia) ja professori
Terhi-Anna Wilska (Westermarck-seura).
KANSALLINEN TUNNUS VERTAISARVIOIDUILLE
JULKAISUILLE
Tieteellisten seurain valtuuskunta on tarjonnut
lokakuusta 2014 alkaen vertaisarvioiduille julkaisuille tarkoitetun tunnuksen tiedekustantajien käyttöön. Tunnus on TSV:n rekisteröimä
tavaramerkki, jolla kustantajat voivat merkitä
julkaisemansa vertaisarvioinnin läpikäyneet tieteelliset kirjat ja artikkelit.
Tunnuksen käyttöönoton tavoitteena on
yhdenmukaistaa kotimaisen tiedekustantamisen
vertaisarviointikäytäntöjä sekä edistää tieteellisen laadunarvioinnin läpinäkyvyyttä. Julkaisujen
tieteellistä laadunarviointia koskevien yhteisten
kansallisten standardien määrittely auttaa kustantajia, arvioijia ja kirjoittajia kehittämään omaa
toimintaansa sekä parantamaan julkaisujensa
laatua. Tunnus myös ilmaisee selkeästi lukijoille,
mitkä kirjoitukset ovat vertaisarvioituja.
Vertaisarviointitunnuksen
käyttöoikeutta
voivat hakea kaikki tieteellistä julkaisutoimintaa
säännöllisesti harjoittavat suomalaiset kustantajat. Käyttöoikeuden myöntäminen edellyttää,
että kustantaja sitoutuu noudattamaan tunnuksen käytölle asetettuja ehtoja. Tunnuksen hakeminen maksutonta eikä siihen liity jäsenyysehtoja. Lisätietoja: www.tsv.fi/tunnus.
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
ILKKA NIINILUOTO JÄTTÄÄ
PUHEENJOHTAJUUDEN
TSV:n hallituk­
seen Ilkka Niiniluoto
tuli
Suo­malaisen
Tiede­akatemian
nimeämänä
keväällä 2000,
ja hänet valittiin heti samana
vuonna puheenjohtajaksi Päiviö Tommilan
jälkeen. Hän oli
ollut aiemmin mukana Tieteen päivillä ja TSV:n
tieteenhistoriahankkeessa. TSV:n hallituksen
puheenjohtajakautta, jonka aikana Niiniluoto
on ollut myös Helsingin yliopiston vararehtori,
rehtori ja kansleri, on kestänyt 15 vuotta. Hän
jää tämän vuoden lopulla pois hallituksesta.
Tieteellisissä seuroissa Niiniluoto on ollut
pisimpään mukana Suomen Filosofisessa Yhdistyksessä (SFY), jonka sihteeriksi akateemikko
G. H. von Wright kutsui hänet nuorena maisterina vuonna 1970. Puheenjohtajaksi hän tuli
vuonna 1975. Vuodesta 1980 lähtien Niiniluoto
on ollut SFY:n kansainvälisen julkaisusarjan
Acta Philosophica Fennican päätoimittaja. Suomalaisen Tiedeakatemian jäseneksi hänet kutsuttiin vuonna 1985. Suomen tieteentutkimuksen seuran puheenjohtajana hän toimi vuosina
1985–86. Niiniluoto on lisäksi jäsen lukuisissa
kansainvälisissä tieteellisissä seuroissa filosofian alalla sekä monissa suomalaisissa eri alojen
tieteellisissä seuroissa. Hän toteaa, että ”lähtökohtana on ollut se, että filosofin – erityisesti tieteenfilosofin – täytyy tietää jotain kaikista
aloista ja seurata monipuolisesti tieteellisiä
aikakausilehtiä”.
Ilari Hetemäki
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras. Asioita, jotka
hyötyvät epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat.
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
KATSAUKSIA
Tieteelliset seurat 200 vuoden aikajanalla
Kimmo Vehkalahti
Kirjoittaessani katsausta esimiesvuosistani pian
sata vuotta täyttävän Suomen Tilastoseuran vuosikirjaan tulin tutkineeksi Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) verkkosivuja. Jäsenseurojen tiedot löytyvät sivulta www.tsv.fi/jasenseurat, jossa
seuroja voi listata aakkosellisesti tai hakea tarkempia tietoja esim. seuran nimen tai sen edustaman
tieteenalan perusteella. Sivuilta selvisi eräitä keskeisiä tietoja, kuten se, että jäsenseuroja oli 265 ja
niihin kuului noin 250 000 henkilöjäsentä. Kokonaisuutta oli kuitenkin mahdoton hahmottaa. Kiinnostukseni heräsi – sekä sisällöllisesti että teknisesti –
ja niinpä hain tietoja myös muualta verkosta muodostaakseni kokonaiskuvan.
Tieteellisten seurojen historiaa ovat valottaneet tämänkin lehden sivuilla mm. akateemikko Erik Allardt (www.tieteessatapahtuu.fi/997/
allardt.htm) ja professori Päiviö Tommila (www.
tieteessatapahtuu.fi/997/tommila1.htm) esitelmissään, jotka he pitivät 15 vuotta sitten, TSV:n
täyttäessä sata vuotta. Seurojen historian katsotaan kuitenkin alkaneen jo 1700-luvun salaseuroista ja avoimista yhdistyksistä (ks. www.
helsinki.fi/yliopistonhistoria/aleksanteri/nostot/
seurat.htm). Varsinaiset tieteelliset seurat saivat
alkunsa 1800-luvun alkupuolella. Vanhin yhä
toimiva tieteellinen seura on Societas pro Fauna
et Flora Fennica, jonka tavoite oli ”nuoren Suomen Suurruhtinaskunnan eläin- ja kasvimaailman tutkiminen”. Seura perustettiin Turussa
vuonna 1821, vain muutama vuosi ennen Turun
paloa, jossa sen kokoelmat tuhoutuivat. Seuran
siirryttyä Helsinkiin perustettiin uudet kokoelmat, jotka tulivat 1858 liitetyiksi Suomen Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston alaisuuteen (ks.
www.societasfff.fi/?page_id=129&lang=fi).
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Kokonaiskuva hahmottuu
Tilastotieteilijänä haluan tarkastella ilmiöitä visuaalisesti. Niinpä ajattelin, että olisi kiinnostavaa nähdä jäsenseurat perustamisvuotensa
mukaisella, pian 200 vuoden mittaisella, aikajanalla. Tiesin, että kuvasta tulisi vielä kiinnostavampi, jos siihen saisi mukaan toisen ulottuvuuden, vaikkapa seuran jäsenmäärän. Tällöin
visualisointiin voisi soveltaa tieteellisissä yhteyk­
sissä tyypillistä, kahden muuttujan hajontakuvaa (Salmelin ja Vehkalahti, painossa).
Kirjoitukseeni sisältyy kaksi muunnelmaa
kehittelemästäni kuvasta. Niiden ainoa ero on
havaintopisteissä, joilla seurojen sijoittumista
ajan ja jäsenmäärän suhteen havainnollistetaan.
Ylemmässä kuvassa seuroja on merkitty anonyymeillä ympyröillä ja alemmassa seurakohtaisilla
koodeilla, joiden avulla voi verkosta katsoa seurojen muita tietoja, kuten nimen, yhteystiedot
ja kuvauk­sen toiminnasta. Esimerkiksi Suomen
Tilastoseuran (ainoan 1920 perustetun jäsenseuran) koodi TSV:n systeemissä on 176, joten
sen tiedot löytyvät suoraan osoitteella www.tsv.
fi/jasenseurat/details.php?id=176
Molempiin kuviin on havainnollistettu nelikenttä, jonka jakavat osiin perustamisvuoden ja
jäsenmäärän mediaanit (keskimmäiset havainnot, kun aineisto on järjestetty). Nelikentän ruudut ovat vinoista jakaumista johtuen varsin erikokoisia. Puolet seuroista perustettiin vuoteen
1960 mennessä, puolet on perustettu vasta sen
jälkeen. Kooltaan puolet seuroista on enintään
270-jäsenisiä ja puolet sitä suurempia. Jäsenmäärän vaihteluväli on niin valtava (1– 65 000),
että se on esitetty logaritmiasteikolla.
Kuviin on myös piirretty katkoviivalla regressiosuora, joka näyttäisi osoittavan hitaasti laskevaa yhteyttä tarkasteltavien muuttujien välillä,
Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) 265 jäsenseuraa 2014
Henkilöjäseniä: n. 250 000
Aineiston lähde: www.tsv.fi
Muokkaus & kuva: Survo R
Idea & työstö: K.Vehkalahti
ex pj, Suomen Tilastoseura
65 000
25 000
10 000
5 000
2 500
500
250
Jäsenmäärä
(14.9.2014
)
1 000
100
50
25
1
1821
1850
1875
1900
1921
1950
Perustamisvuosi
1975
2000
2021
Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) 265 jäsenseuraa 2014
65 000
193
136
25 000
81
207
10 000
242
110
5 000
84
)
(14.9.2014
Jäsenmäärä
168
196
91
2 500
1 000
80
76
100 96
50
14
34
500
15
250
111
48
144
104
185
39
107
138
82
125
86
9
140
100
103 13
208
47
22
50
25
1
Henkilöjäseniä: n. 250 000
Aineiston lähde: www.tsv.fi
Muokkaus & kuva: Survo R
Idea & työstö: K.Vehkalahti
ex pj, Suomen Tilastoseura
85
158
120
188
132
241
21
94
172
8
53
126 40
212
73
10
23
26
79
166 52 60 74106 157154
250
163
173
83
93
116
95
78
131174
201
20
118
58
282
97
209
69
142
146
29
198
219
225108
147 7745
49190
139
28
148
137
6 184
36
64
195 135 211
200160
42
171
244
283
24
228
183
88 194
41
243
249
176
11589109
112
210
177
264
56
246
128
215
205
265
113
75
222
65
141 62
61121 240278 257
123227 269
145
130 982 3
206
255
220 226
105 31 159
20319 122
16
33 170
259
68
67
260
291 279
16787
153
16290 99
51
124
216
133 231
27 71
59
245 72156
187 46
66114
32
276
204
44 252 273
38 267
57 102
192
117
63
151 150 30
127
258
181
274
272 1782561
236
179
4101
17186
175
280
262
182
197
271
268
164
12
18
169
165143
239 253
248
199 217
290
180
129
161 281
149
7
202
5
218
70
287
37
251263
54
55
119 288
221
35237
25
155
92
191
189
1821
1850
1875
1900
1921
1950
Perustamisvuosi
1975
232
2000
2021
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
37
toisin sanoen uudemmat seurat ovat jäsenmäärältään keskimäärin pienempiä kuin vanhat. Osittain tämä selittyy tietenkin sillä, että vanhemmilla seuroilla on ollut kauemmin aikaa kartuttaa
jäsenmääräänsä, mutta kenties myös nykyisin
perustetaan pienempiä ja erikoistuneempia seuroja kuin aikaisemmin. Seurojen perustamistahti on joka tapauksessa aikojen saatossa kiihtynyt,
minkä nelikenttä osoittaa selvästi, sillä kuvan
oikeassa alakulmassa on eniten ”ruuhkaa”.
Tarkalleen
mediaanien
risteyskohtaan
(perustamisvuosi 1960, jäsenmäärä 270) ei osu
yksikään seuroista, mutta muuttujia erikseen
tarkasteltaessa löytyy jakaumien keskikohtien
paikkeilta joitakin seuroja, kuten seuraavat,
vuoden 1960 tienoilla perustetut:
Tunniste Per.
Jäseniä Nimi
51
56
1959
1959
180
300
215
1959
300
245
255
1959
1960
176
230
105
1961
230
137
1961
456
147
1961
490
Lapin tutkimusseura
Lääketieteellinen
Radioisotooppiyhdistys
Yhdyskuntasuunnittelun seura
Tieteellinen hypnoosi
Alkoholi- ja huumetutkijain Seura
Suomen Fysiologiyhdistys
Suomen Lääketieteen
Historian Seura
Suomen neurologinen
yhdistys
Jäsenmäärältään keskikokoisia, siis noin
270:n suuruisia, ovat kolme, aivan eri aikoina perustettua seuraa (ks. seuraava taulukko).
Näistä Suomen Merihistoriallinen Yhdistys on
myös perustamisvuotensa suhteen lähellä keskikohtaa, joten sitä voisi pitää näiden tietojen suhteen ”tyypillisenä” tieteellisenä seurana. Perustamisvuodet on tietenkin ”hakattu kiveen”, mutta
jäsenmäärät elävät jatkuvasti. Niinpä esittämäni
kuvat valottavat näkymiä aineiston koostamisen
hetkellä, syyskuussa 2014.
Tunniste
Per.
141
Jäsenmäärä
1963 269
121
1990 270
257
2003 271
Nimi
Suomen Merihisto­
riallinen Yhdistys
Suomen keskiajan
arkeologian seura
Etnisten suhteiden ja
kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seura ETMU
Haasteena oli muodostaa TSV:n verkkosivun
tiedoista aito tilastollinen aineisto, siis 265 riviä
käsittävä kahden muuttujan (perustamisvuosi ja
jäsenmäärä) havaintomatriisi. Se kävi kätevästi
professori Seppo Mustosen kehittämällä Survoohjelmistolla (Mustonen 1992), joka on tällaisiin tehtäviin omiaan. Sen uusin versio Survo R
perustuu avoimeen lähdekoodiin, toimii osana
suosittua R-ohjelmistoa ja on vapaasti saatavilla
verkosta (Sund 2011).
Survon keinoin sain sekä koottua seurakohtaiset tiedot edellä mainitulla verkkolomakkeella www.tsv.fi/jasenseurat/details.php että muokattua tiedot haluamaani muotoon. Sen jälkeen
kuvien piirtäminen, jonka tein niin ikään Survolla suoraan PostScript- ja siitä PDF-muotoon,
oli varsin suoraviivaista. Kiinnostava kokonaiskuva alkoi hahmottua heti ensimmäisestä luonnoksesta, ja muutamien kokeilujen jälkeen lähetin kuvan myös TSV:n tiedotuspäällikkö Ilari
Hetemäelle. Kiitän Ilaria kommenteista ja hyvistä ehdotuksista!
Lähteet
Mustonen, Seppo (1992). Survo – An Integrated Environment for Statistical Computing and Related Areas. Survo Systems, Helsinki. (494 s.) http://www.survo.fi/
books/1992/Survo_Book_1992_with_comments.pdf
Salmelin, Raili ja Vehkalahti, Kimmo (painossa). Numeeristen tietojen tiivistäminen kuviksi. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti.
Sund, Reijo (2011). Muste – the R implementation of Survo. Suomen Tilastoseuran vuosikirja, s. 133–146. http://
www.survo.fi/muste/publications/sund2011_muste_
yearbook.pdf
Aineisto ja menetelmät
Kuvaan lopuksi lyhyesti aineiston ja menetelmät,
joilla hahmotin kokonaiskuvan tieteellisistä seuroista.
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Kirjoittaja on soveltavan tilastotieteen dosentti ja
Helsingin yliopiston Opettajien akatemian jäsen.
Monitieteisyyden haaste
Uolevi Lehtinen
Monitieteisyys, poikkitieteisyys ja tieteidenvälisyys ovat tiedekeskustelun iskusanoja, joita näyttävät kannattavan kaikki. Monitieteisyystermien
käyttäjät, jopa useat monitieteisyyttä tutkimustyössään tai -ryhmissään hyödyntäneet tutkijatkaan, eivät välttämättä miellä, miten monimutkainen ja -tasoinen ilmiö on kysymyksessä.
Monitieteisyyskysymykset ja niihin liittyvät
metodologiset kysymykset ovat tärkeitä kaikkien tieteenalojen tutkijoiden mutta myös tutkimusten hyödyntäjien ja lukijoidenkin kannalta. Tarkasteltavien ilmiöiden monimuotoisuus
ja samalla monimutkaisuus edellyttävät usein
monitieteistä lähestymistapaa näiden ilmiöiden
tarkastelussa. Itse asiassa varsinkin kaikkein
tärkeimmät ilmiöt ovat tavallisesti luonteeltaan
monitieteisiä ja monimutkaisia. Näitä tosiasioita
ei valitettavasti aina tajuta, mikä johtaa tarkastelun yksipuolisuuteen ja pinnallisuuteen.
Monitieteisyys ei ole yksinkertainen käsite.
Voidaan puhua monitieteisyyskokonaisuudesta
(engl. multiple disciplinarity tai multiple disciplinary totality), joka tarkoittaa useiden tieteiden
käyttämistä jonkin ilmiön tarkastelussa. Se on
kattokäsite monitieteisyydelle (multidisciplinarity), tieteidenvälisyydelle (interdisciplinarity)
ja poikkitieteellisyydelle (transdisciplinarity).
Nämä ovat eritasoisia monitieteisyyskokonaisuuden tyyppejä (osia tai variaatioita).
Viimeksi mainituista tyypeistä monitieteisyys
määritellään siten, että se hyödyntää useampaa
kuin yhtä tieteenalaa mutta pysyy niiden rajojen
sisällä. Tieteidenvälisyys koskee tiedon laajennuksia tieteenalojen välillä ja niiden rajojen yli
samalla analysoiden ja syntetisoiden tieteidenväliset yhteydet koordinoiduksi ja harmonisoiduksi
kokonaisuudeksi. Poikkitieteellisyys on edellisiä
kokonaisvaltaisempaa ja se yrittää suhteuttaa tieteenalat yhteensopivaksi kokonaisuudeksi.
Kaikki nämä tyypit ovat ymmärrettävästi
lähellä toisiaan. Niiden terminologinen käyttö
onkin vaihtelevaa ja joskus päällekkäistäkin.
Millä tavalla monitieteisiä kokonaisuuksia,
toisin sanoen monitieteisiä teorioita, malleja ja
viitekehyksiä, voidaan luoda? Ainakin yhdistäminen, lainaaminen ja sekoittaminen ovat mahdollisia menetelmiä. Niitä hyödynnetään toistaiseksi riittämättömästi teorioiden rakentamis- ja
kehittämistyössä.
Yhdistäminen merkitsee joidenkin erillisten
osien panemista yhteen. Osat voivat periaatteessa olla kokonaisia tieteenaloja, eri tieteenalojen
yksittäisiä konstruktioita (teorioita, malleja ja
viitekehyksiä) tai saman tieteenalan yksittäisiä
konstruktioita. Toki viimeksi mainittujen yhdistäminen ei ole välttämättä monitieteistä toimintaa. Yhdistäminen tapahtuu usein samantasoisten tieteellisten konstruktioiden yhdistämisenä.
Mutta joskus alemman tason konstruktio voidaan yhdistää ylemmän tason konstruktioon.
Toisinaan kahdesta tai useammasta alemman
tason konstruktiosta voidaan yhdistämällä
rakentaa ylemmän tason konstruktio.
Lainaamisen ja sekoittamisen arkikielinen
merkitys kertoo myös niiden metodologisen
tehtävän. Jälleen on todettava, että monitieteisyyden luomisessa käytettävät apuvälineet eli
yhdistäminen, lainaaminen ja sekoittaminen
ovat lähellä toisiaan ja niitä voidaan käyttää
samanaikaisesti. Kaikki nämä teorianmuodostuksen apuvälineet voivat olla osina erilaisissa
metodologisissa kombinaatioissa uutta teoriaa
tai mallia rakennettaessa. Tällainen hyödyntäminen edellyttää kuitenkin suurta huolellisuutta
näiden apuvälineiden luonteen ja asianomaisen
teorian ominaisuuksien huomioon ottamisessa.
Esimerkiksi johtamisen ja organisaation
samoin kuin markkinoinnin tutkimus ovat varsin
monitieteisiä ja samalla tieteidenvälisiä alueita.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
39
Ne ovat lainanneet runsaasti aineksia, malleja ja
teorioita käyttäytymistieteellisestä, lähinnä psykologisesta, sosiaalipsykologisesta ja sosiologisesta tutkimuksesta omiin tarkoituksiinsa. Monitieteisyys ulottuu myös tutkijoiden taustaan. Kun
listattiin neljätoista merkittävää organisaation ja
johtamisen tutkimusalueen panosta, tutkija oli
liiketaloustieteilijä vain yhden osa-alueen osalta.
Edellä esitellyssä hahmottelussa monitieteisyyskokonaisuus merkitsee siis tutkimuskohteen
tarkastelua vähintään kahden tieteenalan näkökulmasta. Mutta toisinaan jollakin (yhdellä) tieteenalalla voi olla kaksi tai useampia malleja
(viitekehyksiä), jotka täydentävät toisiaan siten,
että kohdetta voidaan tarkastella näiden mallien
näkökulmasta esimerkiksi malleja yhdistämällä.
Mielestäni tätä voi nimittää monimallintamiseksi.
Monimallintaminen saattaa olla useammin
esiintyvä mahdollisuus kuin monitieteisyyden
eri tyypit, koska varsinkin etäällä toisistaan olevien tieteenalojen yhdistäminen voi olla vai­
keaa tai jopa mahdotonta tai tarpeetontakin
tieteenalojen erilaisen luonteen vuoksi. Näin
ollen monimallintamisen avulla voidaan rakentaa runsaasti uusia tieteellisiä malleja ja viitekehyksiä, jopa teorioita. Monimallintaminen
itsessäänkin voi syventää radikaalisti meidän
tiedekäsitystämme.
Monitieteisyys ja monimallintaminen saattavat toisinaan lähentyä toisiaan. Esimerkiksi
tietyn tieteenalan kahdella mallilla voi olla selvästi eri tieteenaloihin pohjautuva tausta. Jos
tämän kaltaiset mallit yhdistetään, uutta yhdistettyä mallia voidaan pitää monitieteisenä mallien tiedetaustan vuoksi. Esimerkiksi tällaisesta
yhdistämisestä sopinee se, kun yhdistin kaksi markkinoinnin teorian päämallia, joilla on
erilainen tieteellinen tausta. Syntynyt markkinoinnin uusi teoriakehikko on siten tulkittavissa monitieteiseksi perustana olevien päämallien
erilaisen tiedetaustan vuoksi.
Monitieteisellä tietämyksellä ja monitieteisyyden ymmärtämisellä on merkitystä aiheen
hahmottamisesta monien välivaiheiden kautta
aina tutkimusraportin tai -raporttien laadintaan
ja julkistamiseen. Ne ovat tärkeitä myös tutkimusryhmien toiminnassa ryhmien toimivuu-
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
den kannalta. Samoin monitieteisyyden ymmärtäminen on – vai pitäisikö sanoa olisi – varsin
tärkeää tiedepolitiikasta ja -rahoituksesta päättävien ja heidän päätöstensä kannalta.
En ole varma, pystyinkö edellisen perusteella enempään kuin herättämään hieman uteliaisuutta. Sekin riittää, jos se johdattaa tutkijoita perehtymään monitieteisyyteen ja sen
soveltamismahdollisuuksiin. Koska tutkija voi
parhaimmillaan löytää luontevia mahdollisuuksia yhdistämiseen, lainaamiseen ja sekoittamiseen omassa tutkimuksessaan, voi pieni tai joskus jopa suuri tieteellinen läpimurto onnistua.
Läheskään aina tutkija ei löydä kohtuullisen
luontevia syitä tai mahdollisuuksia monitieteisyyteen pyrkimiseksi. Mutta mahdollisuuk­sien
analysointi voi siinäkin tapauksessa johtaa
oman tutkimuksen parempaan suhteuttamiseen
muuhun tutkimukseen.
Edellä esittämäni voidaan tiivistää seuraavanlaiseksi kaksoishaasteeksi: jokaisen tieteenharjoittajan kannattaa selvittää monitieteisyyttä omien tutkimustensa suhteen. Siksi jokaisen tutkijan
tulee hankkia hyvä tietämys monitieteisyydestä,
koska tämän tietämyksen pitäisi olla osa jokaisen
tutkijan metodologistyyppistä osaamista.
Kirjallisuutta
Choi, C. & Pak, W. (2006). Multidisciplinarity and transdisciplinarity in Heath Research, Services, Education and
Policy. Definitions, objectives and evidence of effectiveness. Clin Invest Med. Vol. 29, No. 6.
Lehtinen, U. (2011). Combining Mix and Relation Marketing. The Marketing Review. Vol. 11, No. 2.
Lehtinen, U. (2013). Multiple Disciplinarity in Theory Building: Possibilities of Combining. 1st Annual International Interdisciplinary Conference. AIIC 2013, 24–26
April. Azores, Portugal.
Oswick, C., Fleming, P. & Hanlon, G. (2011). From Borrowing to Blending: Rethinking the Processes of Organizational Theory Building. Academy of Management
Review. Vol. 36, No. 2.
Van den Besselaar, P. & Heimeriks, G. (2001). Disciplinarity,
Multidisciplinarity, Interdisciplinarity – Concepts and
Indicators. Paper for the 8th Conference on Scientometrics and Informetries. ISSI Sydney.
Whetten, D., Felin, T. & King, B. (2009). The Practice of Theory Borrowing in Organizational Studies: Current Issues and Future Directions. Journal of Management. Vol.
35, No. 3.
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston emeritusprofessori ja -rehtori.
TIETEEN PÄIVIEN DEBATTI
Ilmastohaaste: Hinta hiilelle ja talouden syvällinen
rakennemuutos
Markku Ollikainen
Ilmastonmuutoksen hillintä edellyttää energian
tuotannon radikaalia muutosta, koska energiasektori tuottaa noin 80 prosenttia kasvihuonekaasupäästöistä. Jotta maapallon kahden asteen
lämpötilanousu suurella todennäköisyydellä
vältetään, globaalien kasvihuonekaasupäästöjen määrän tulee olla vuoden 2000 tasosta puolet vuonna 2050 ja vain 10 prosenttia vuonna
2100. Kehittyneet maat, Suomi mukaan lukien,
ovat sitoutuneet vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään huomattavasti nopeammin YK:n
ilmastosopimuksen (UNFCCC, 3. artiklan periaate) mukaisesti. Koska erityisesti maatalouden
päästöjen vähentäminen on haasteellista, kehittyneiden maiden tulisi saada energian tuotannon fossiiliset päästöt loppumaan jo heti tultaessa vuosisadan puoliväliin.
OECD ja YK korostavat, että ilmastopolitiikan tulee rakentua kahteen periaatteeseen. Hiilelle tulee saada hinta ohjaamaan tuotantoa pois
fossiilisista päästöistä. Samalla tulee toteuttaa
talouden rakennemuutos, siirtymä vähähiiliseen
materiaali- ja energiatehokkaaseen yhteiskuntaan. Ilmastopolitiikan tehtävänä on synnyttää
ilmastohaittaa vastaava hinta hiilelle sekä luoda
yrityksille ja kuluttajille kannustimet toteuttaa
tämä muutos ilman, että maiden kilpailukyky
heikkenee. Kilpailukykyä luodaan innovaatioista, energia- ja materiaalitehokkuudesta sekä
uusista älykkäistä ja uusiutuvaan energiaan
perustuvista energiaratkaisuista.
Euroopan unionin ilmastopolitiikan pääins­
trumentti on päästöoikeuskauppa, jolla säädellään päästökauppasektorin (energiantuotanto ja
energiaintensiivinen teollisuus) päästöjä koko
EU:n alueella. Päästökaupan ulkopuolisille sektoreille, esimerkiksi liikenteelle, EU kohdistaa
oman vähennysvelvoitteen, joka jaetaan jäsen-
ENERGIA- JA ILMASTOPOLITIIKAN
TULEVAT VALINNAT
Eduskuntavaalit lähestyvät. Aloitamme tässä
lehdessä debatin, joka avaa monikanavaisesti
tutkittua energia- ja ilmastopoliittista tietoa.
Tavoitteenamme on tukea päätöksentekoa
tuomalla tieteellistä tietoa mukaan keskusteluun. Kansallisen ilmastopaneelin puheenjohtaja ja uuden energiapolitiikan puolesta avoimesti kampanjoivan energiaprofessoriryhmän
edustaja esittävät lehdessä näkökulmansa.
Keskustelu jatkuu tiedepainilla ”Kohtaavatko
energiapolitiikan ja ilmastotutkimuksen aikaikkunat?” Tieteen päivillä 8. tammikuuta. Mattotuomariksi on lupautunut emerituskansleri
Kari Raivio, joka on juuri tehnyt selvityksen
näyttöön perustuvasta päätöksenteosta valtioneuvoston kanslialle.
Päivän painia seuraa Tieteen päivillä paneeli, johon on kutsuttu vaalikamppailuun valmistautuvia kärkipoliitikkoja kommentoimaan
esitettyjä tutkimustietoon pohjautuvia tilannekuvia. Painiin liittyen kokeilemme vuodenvaihteessa myös uutta tiedetoimittaja Elina
Venesmäen moderoimaa www.debattibaari.
fi -keskustelualustaa. Asia-argumentointia
edellyttävän julkisen keskustelualustan lisäksi
Debattibaari pyrkii tarjoamaan uuden tutkijalähtöisen tavan osallistua sosiaalisessa mediassa käytävään mielipiteenmuodostukseen.
Kokemukset vedetään yhteen Tieteessä tapahtuu -lehdessä.
Tervetuloa osallistumaan avoimeen keskusteluun aihekokonaisuudesta, johon kaivataan
kipeästi ratkaisuja myös tiedemaailman edustajilta. Suomalaisten äänestäjien mahdollisuus
valintoihin toteutuu ensi sijassa huhtikuun
vaaleissa. Pariisin ilmastohuippukokous vuoden 2015 marraskuussa pitänee teeman kuitenkin parrasvaloissa koko tulevan vuoden.
Tieteessä tapahtuu -lehti ja Debattibaari.fi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
41
maiden kesken kansallisiksi vähennysvelvoitteiksi ja jonka toteuttamiseksi jäsenmaat saavat
vapaasti valita ohjauskeinot. Vuoteen 2020 saakka EU:lla on maakohtaisesti pakolliset uusiutuvan energian tavoitteet, joita jäsenvaltiot ovat
edistäneet tukijärjestelmillä, kuten syöttötariffit
(Suomi) tai vihreät sertifikaatit (Ruotsi). Vuodelle 2030 EU asettaa vain yhden jäsenmaita
sitovan tavoitteen: päästöjen vähentäminen 40
prosentilla vuoden 1990 tasosta. Maakohtaisista uusiutuvan energian tavoitteista luovutaan,
samoin erillistavoitteesta liikenteelle.
Päästökauppa on hinnan asettamista hiilipäästöjen aiheuttaman ulkoisvaikutuksen, eli
ilmastohaitan, sisäistämiseksi. Uusiutuvan energian ja energiatehokkuuden edistämisen tuet
ovat teknologisia tukia, jotka korjaavat kilpailullisille markkinoille tyypillistä epäoptimaalista tutkimus- ja kehitystyötä sekä tiedon diffuusiota. Kuinka hyvin tällainen taloustieteellisesti
perusteltu ohjauskeinopaletti edistää irtaantumista hiilestä ja talouden rakennemuutosta,
riippuu kokonaan siitä, kuinka hyvin ohjauskeinojen taso on valittu, kuinka ne on kohdennettu
toimijoille ja kuinka hyvin ohjauskeinot toimivat yhdessä.
Energiasektorin kannalta keskeisiä ovat päästöoikeuskauppa, uusiutuvan energian käyttöä
edistävät tuet sekä keinot fossiilisten liikennepolttonesteiden käytön vähentämiseksi (esim.
biopoltteiden osuuden kasvattaminen). Lisäksi
fossiilisille polttoaineille kohdistettavien laajaperäisten tukien poistaminen on ensiarvoisen
tärkeää ja se jo yksinään jouduttaisi siirtymistä
uusiutuvaan energiaan. Myös asetetuilla tavoitteilla on merkitystä: tiukemmat tavoitteet jouduttavat hiilipäästöjen vähentämistä, kunhan
ilmastopolitiikka ei johda hiilivuotoon.
Energiasektorin investoinnit ovat luonteeltaan pitkäaikaisia, 30–50 vuotta. Ilmastopolitiikan aikaskaalasta käsin katsottuna hiilipäästöt
on siten eliminoitava kahden kolmen investointisyklin kuluessa, kun tarkastellaan suurempia
laitoskokoja. Sen sijaan hajautettu pienimuotoinen uusiutuva energia on investointikohteena ketterämpi ja lyhytikäisempi, mutta sen merkitys voi olla valtaisa. Esimerkiksi asuminen
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
kuluttaa 40 prosenttia Suomen energiasta. Maalämpö, aurinkoenergia, tuulivoima ja bioenergia yhdessä älykkäiden sähköverkkojen kanssa
voivat tuoda merkittävän muutoksen asumisen
energian kulutukseen sekä yksittäisten kansalaisten valintojen että yhdyskuntarakenteen
kehittämisen kautta.
Energiamuotojen tarkastelun ohella on syytä
muistaa myös, että IPCC:n ilmastoskenaarioissa hiilidioksidin talteenotolle on annettu tärkeä
sija. Vaikka kehittyneiden maiden tulee muuntua hiilineutraaleiksi vuosisadan loppua kohden, uusia hiili- ja kaasuvoimaloita rakennetaan
edelleen sekä kehittyvissä maissa että teollisuusmaissa. Tämä korostaa hiilen varastointi- ja talteenottotekniikan (CCS) käytön tarvetta. Ensi
vaiheessa tulee saada talteen fossiilinen hiili ja
lopulta myös biomassojen käytöstä aiheutuvat
päästöt. Ohjauskeinovalikoiman tulee luoda
kannustimet hiilen talteenoton tutkimiseen ja
asteittaiseen käyttöönottoon.
Ilmastopolitiikka asettaa siis runsaasti ehtoja ja tavoitteita ohjauskeinojen käytölle energia­
sektorilla. Päästöoikeuskaupalla on keskeinen
rooli: se asettaa hinnan hiilelle, nostaa sähkön
hintaa edistäen energiatehokkuutta ja parantaa
uusiutuvan energian kilpailukykyä ja käyttöönottoa. Päästöoikeuden hinnan noustessa 25–30
euron tasolle (CO2-tonnia kohti) useat vaihtoehdot fossiilisille energialähteille tulevat kilpailukykyiseksi. Samalla syntyy kannustimia myös
välttämättömän hiilen talteenoton ja varastoinnin tutkimiseen.
Valtion budjetin kannalta on tärkeää huomata, että päästöoikeudet huutokaupataan ja se
tuottaa valtioille tuloja budjetin rahoittamiseen.
Suomi sai vuonna 2013 huutokaupoista 70 miljoonaa euroa, vuonna 2014 lokakuuhun mennessä 52 miljoonaa euroa. Luvut ovat alhaisia,
koska päästöoikeuden hinta on ollut alhainen,
mutta ne moninkertaistuvat, kun hinta kasvaa.
Nämä rahat voidaan käyttää kansalaisten verotuksen laskemiseen ja siten kompensoimaan
noussutta sähkön hintaa. Verrattuna mittavaan
uusiutuvan energian tukipolitiikkaan päästökaupalla on siten merkittävä etu: kun tuet kasvattavat verorasitusta ja budjettivajetta, pääs-
tökauppa tuo valtiolle tuloja ja mahdollistaa
pikemmin verorasituksen laskua.
Päästökauppa ei yksin riitä ohjaamaan energian käytöstä koituvien päästöjen vähentämistä, sillä monet päästöjä aiheuttavat sektorit ovat
sen ulkopuolella. Erillisiä ohjauskeinoja tarvitaan ohjaamaan näitä päästökauppaan kuulumattomia sektoreita. Energian käytön suhteen
avainasemassa ovat liikenne, asuminen (alle 20
MW:n laitoksissa tuotettu lämpö). Aurinkoenergia on tulossa kaupallisesti kannattavaksi yksittäisille kotitalouksille – varsinkin jos tietyt Suomen verotuksen esteet poistetaan. Liikenteen
osalta lyhyellä aikavälillä tärkeässä roolissa ovat
ilmastokestävät liikennebiopolttoaineet, mutta
pidemmällä aikavälillä painottuvat muut ratkaisut, kuten sähkö ja vety.
Tutkimus- ja kehitystyön edistäminen on
välttämätön talouden rakennemuutoksen jouduttaja, mutta tehokkaan tukipolitiikan mitoittaminen on vaikeaa. Uusiutuvan energian tuet
ovat kohdistuneet jo tiedettyyn teknologiaan,
mikä ei ole teorian mukaista. Silti niillä on ollut
tärkeä merkitys uusiutuvan energian osuuden
kasvussa. Mutta kääntöpuolena on ollut päästöoikeuksien hintaa laskeva vaikutus, mikä yhdessä kivihiilen hinnan laskun kanssa on lisännyt
kivihiilen käyttöä. Ilmastopolitiikkaan soveltuvan usean yhtäaikaisen ohjauskeinon käytön
tutkimukselle on ilmeinen tarve.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ympäristöekonomian professori ja Suomen ilmastopaneelin
puheenjohtaja.
Uusi energia- ja ilmastopolitiikka
Matti Liski
Taloudellinen tehokkuus edellyttää, että jokainen maksaa toiminnastaan muille aiheutuvat
kustannukset. Ilmastonmuutoksen tehokas hallinta noudattaa tätä samaa yksinkertaista periaatetta. Päästöille tulisi asettaa hinta, joka vastaa
niistä aiheutuvia tulevia haittoja. Taloudellisten
ilmastomallien mukaan nykyisten päästöjen haitat saavuttanevat huippunsa 60–70 vuoden viiveellä ja niiden lopullinen vaikutus ilmastoon
vaimenee merkittävästi vasta vuosisataisella
aikajänteellä. Lämpenemisen taloudelliset kustannukset eivät ole ainoastaan epävarmoja vaan
myös tuntemattomia.
Vaikutusten aikajänne, epävarmuus sekä globaali ulottuvuus vaikeuttavat päästöjen hinnoittelua, mutta periaate ei muutu: päästöistä tulisi maksaa niiden todellinen yhteiskunnallinen
kustannus. Viimeaikaisen tutkimuksen mukaan
vaikutusten tuntemattomuus on keskeinen syy
asettaa globaali hinta päästöille.
Päästöjen hinnoittelun globaalia mallia eli
ideaalia ratkaisua käytetään paradoksaalisesti
jatkuvasti ilmastopolitiikkaa vastaan. Argumentin juoni on, että maiden tulisi pyrkiä globaaliin päästöveroon, joka viestittää kaikille maille päästetyn CO2-tonnin hinnan. Jos tähän ei
päästä, mikä on hyvinkin todennäköistä, putoaa­
pohja myös yksipuolisilta toimilta. Euroopan
unionin yksipuolinen päästöjen hinnoittelu
rapauttaa teollisuuden kilpailukyvyn ilman, että
päästöt globaalisti vähentyvät, koska päästöt
vastaavasti lisääntyvät EU:n ulkopuolella.
Hiilivuoto on todellinen uhka ilmastopolitiikalle, muttei syy ohittaa päästöistä aiheutuvaa
globaalia yhteiskunnallista kustannusta. Globaali malli on korvattava paikallisella mallilla,
jossa uudenlainen ilmasto- ja energiapolitiikka
tukee talouden suotuisaa kehitystä, vaikka globaalia sopimusta päästövähennyksistä ei saataisi
aikaan.
Päästöjen hinnoittelussa jokainen loppukuluttaja maksaa osuutensa tuotetuista haitoista.
Lyhyesti: CO2-vero nostaa tavaroiden ja palveluiden lopullista hintaa. Tämä hintojen nou-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
43
supaine on ongelma, jos ilmastopolitiikkaa
joudutaan tekemään paikallisesti. Paikallisesti toteutetun ilmasto- ja energiapolitiikan tulisi
muuttaa kustannuspaine kustannuseduksi ja kilpailukyvyksi.
Sähköenergian tuotanto ja kulutus on tärkein CO2-päästöjä tuottava sektori. Uusiutuvan
energian suora tukeminen lisää tarjontaa sähköenergian markkinoilla ja siten laskee sähkön
hankintakustannusta loppukuluttajille. Vaikutus sähkön hintaan on siis täysin päinvastainen
kuin päästöjen hinnoittelussa verojen tai päästökaupan kautta: sähkön hinta laskee, kun tarjontaa tuetaan. Saksa, joka on uusiutuvan energian
tukemisen edelläkävijä, onkin tukipolitiikallaan
saanut aikaan ennätysalhaiset sähkön tukkuhinnat.
Uusiutuvan energian tukipolitiikkaa on helppo kritisoida käsitteellisesti. Suhteessa globaaliin
ideaaliin se vääristää teknologiavalintoja ja tuottaa omavaraisuutta eikä siten edistä kansainvälistä työnjakoa. Paikallisesti ja yksipuolisesti
toteutettu ilmastopolitiikka ei tuota yhtä hyvää
maailmantalouden yleistä kehitystä kuin se, joka
seuraisi globaalista ilmastosopimuksesta ja kattavasta päästöjen hinnoittelusta.
Ilmastopolitiikkaa ei kuitenkaan tehdä käsitteellisen optimin maailmassa vaan sellaisessa,
jossa politiikan tulee olla hyväksyttävää sekä
taloudellisesti että poliittisesti. Tuet uusiutuvaan
energiaan, älykkäisiin sähköverkkoihin sekä
tavoitteet liittyen energiatehokkuuteen jakavat
voittajat ja häviäjät vastakkaisella tavalla verrattuna ilmastopolitiikan ideaaliratkaisuun. Tämä
saattaa selittää, miksi Saksan Energiewende on
poliittisesti mahdollinen.
Sähkömarkkinat ovat jälleen hyvä esimerkki.
EU aloitti ilmastopolitiikan käytännön toteuttamisen luomalla kaupattavien päästölupien järjestelmän (EU Emissions Trading System, EUETS). EU-ETS on periaatteessa oikeaoppinen
tapa saavuttaa päästövähennykset kustannustehokkaasti. Järjestelmän tähänastinen historia
on opettavainen. Alkuvaiheessa päästöluvista
oli aitoa niukkuutta, mikä johti lupien hintojen
nousuun ja sähkön tuotatokustannusten kautta
sähkön kohonneisiin markkinahintoihin. Syntyi
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Windfall-voittoja eli ”ansiotonta arvonnousua”
toimijoille, jotka eivät lupia tarvitse, kuten ydinvoimayhtiöt.
Arvonnousu ei tietenkään ole ansiotonta,
koska järjestelmän tarkoitus on palkita CO2päästöistä vapaata tuotantoa. Se luo David
Ricardon maankorkoteoriaa vastaavan asetelman, jossa parhaat eli tehokkaimmat yksiköt
saavat laatuerosta korvausta. Tässä laatuero syntyy CO2-päästöjen suhteen. Toisin kuin maankorkoteoriassa, parhaaseen laatuun voidaan
päästöjen kohdalla investoida, mikä on päästökaupan ohjausvaikutuksen ydin.
Vaikka järjestelmä on taloudellisesti oikein
toimiva, se on osoittautunut poliittisesti haastavaksi. EU-ETS luo sähkön kuluttajilta tuottajille
tulosiirtoja, joista kumpuaa jatkuva poliittinen
pyrkimys peukaloida järjestelmää. Myös Suomen eduskunta on käsitellyt ehdotusta Windfall-veroksi. Päästökaupan tulisi tehdä lopputuote riittävän kalliiksi siten, että investoinnit
uusiin teknologioihin tulisivat kannattaviksi.
Tätä investointien ohjausvaikutusta ei Euroopassa ole nähty. Poliittisista syistä järjestelmä ei
pysty uskottavasti tuottamaan hintoja, jotka olisivat riittäviä ohjaamaan investointeja.
Uusiutuvan energian tuki toimii suuntaan,
joka näyttäytyy poliittisesti hyväksyttävämpänä.
Tuet syövät Windfall-voittoja, ja näin voi käydä siinä määrin, että vanhat toimijat päätyvät
rahoittamaan uusiutuvan energian tuet. Saksan-malli, jossa uusiutuva energia korvaa perinteiset tuotantomuodot, on yhdenlainen pyrkimys kääntää sähkömarkkinoiden vapaa kehitys
siten, että vanhat toimijat maksavat merkittävässä määrin järjestelyn kustannukset. Kehityspolun päässä on paikallisesti tuotettu ja kulutettu
energia, jolloin rajat ylittävän energiavaihdannan perusteet romuttuvat.
Ottamatta kantaa uuden energiajärjestelmän kokonaiskustannuksiin on helppo todeta
sen hyödyistä, että se eristää talouden monilta
rajat ylittäviltä vaikutuksilta. Fossiilisten polttoaineiden hintakehitykseen liittyvät globaalit epävarmuudet eivät enää heiluta paikallisia energiakustannuksia. Uusiutuva energia on
toki ajallisesti vaihtelevaa, muttei epävarmaa:
aurinkoa ja tuulta on keskimäärin odotettavissa
sama määrä ensi vuonna tai kymmenen vuoden
päästä. Mutta kukapa ennustaisi öljyn hinnan
vuonna 2025? Maailmantalouden bruttokansatuotteen on arvioitu kasvavan 5–7-kertaiseksi nykyisen vuosisadan aikana, mikä edellyttää
irtaantumista niukkenevista fossiilisista resursseista. Uusi energiajärjestelmä mahdollistaa
tämän irtaantumisen.
Puolustusliittoumat, poliittiset unionit ja
kauppasopimukset ovat keskeisiä kansallisia
strategisia päätöksiä. Ilmastopolitiikka on vastaava kansallinen tehtävä, johon liittyy poliittinen vastuu samoin kuin turvallisuudesta huolehtimiseen. Globaali ilmastopolitiikka saattaa
rakentua asteittain paikallisista ratkaisuista.
Poliittinen vastuu edellyttää uudenlaista paikallisesti toteutettua ilmastopolitiikkaa.
Kirjallisuutta
Euro-CASE Policy Position Paper: Reform Options for
the European Emissions Trading System (EU-ETS).
European Council of Academies of Applied Sciences,
Technologies and Engineering.
IPCC (2014), Climate Change 2014: Impacts, Adaptation,
and Vulnerability, Summary for Policy Makers, WGII
AR5 Summary for Policymakers.
Nordhaus, W. D. (2008), A Question of Balance: Weighing the
Options on Global Warming Policies. (Yale University
Press, New Haven, CT).
Roe, G. H., and M.B. Baker (2007). Why Is Climate Sensitivity So Unpredictable? Science 26 October 2007: Vol. 318,
no. 5850, 629–632.
Weitzman, M. (2013). Tail-Hedge Discounting and the
Social Cost of Carbon. Journal of Economic Literature,
51(3): 873–82.
TIETEEN PÄIVIEN OHJELMA JULKAISTU!
Tieteen päivien (7.–11.1.2014) ohjelma
on julkaistu ja se on luettavissa osoitteessa www.tieteenpaivat.fi/tieteen-paivat-2015/ohjelma. Paperinen käsiohjelma
ilmestyy joulukuun alussa ja sen voi silloin poimia mukaansa muun muassa Helsingin yliopiston päärakennuksen aulasta.
Tieteen päivien ohjelma koostuu jälleen
ajankohtaisista luennoista, paneelikeskusteluista, Päivän paini -väittelyistä sekä
planetaarioesityksistä. Ohjelmassa on
myös Kruunuhaan Tieteiden yö, yläasteille
ja lukioille suunnattu Nuorten päivä sekä
”Tiesitkö tämän? Tiedettä Kampissa” -yleisötapahtuma.
Uutena konseptina Tieteen päivillä aloittavat klinikat. Todennäköisyysklinikalla (la
10.1 klo 13) matematiikan asiantuntijat
vastaavat yleisön kysymyksiin todennäköisyyksistä ja todennäköisyyslaskennasta. Kieliklinikalla (su 11.1 klo 14) asiantuntijoilta saa vastauksia suomen kielen
sanoista. Kysymyksiä klinikoille voi lähettää etukäteen osoitteeseen [email protected]. Jos sinulla on kysyttävää Tieteen
päivistä, samasta osoitteesta vastaavat
myös päivien järjestäjät.
Tieteen päivien 2015 teemana on ”Sattuma – Slumpen”.
Kirjoittaja on Aalto-yliopiston taloustieteen professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
45
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Muotoiluajattelusta apua digitaalisten palveluiden
luomiseen
Ari Turunen
Taideteollisen muotoilun professori Satu Miettinen
johtaa Lapin yliopiston tutkimushanketta, jossa
kehitetään palvelumuotoilun menetelmiä vastaamaan digitaalisen tuotannon tarpeita suomalaisille yrityksille. Palvelumuotoilun avulla lisätään asia­
kasymmärrystä tuotekehityksessä ja nopeutetaan
uusien tuotteiden suunnittelua.
Satu Miettinen on osallistunut moniin yhteisölliseen muotoiluhankkeisiin Suomessa ja
ulkomailla. Muotoiluajattelu on keskeinen osa
uudenlaista johtamista. Palvelumuotoilussa käytetyt menetelmät, kuten skenaariot, tarinallisuus
ja prototypointi, auttavat päättäjiä näkemään
tulevaisuuden toimintaympäristöjen muutokset.
Kyse on olemassa olevan tiedon keräämisestä ja
jäsentämisestä uudella tavalla.
Vuodesta 2002 Miettinen on tehnyt yhteistyötä namibialaisten paikallisten yhteisöjen
kanssa monissa muotoiluprojekteissa: Opuwo–
Helsinki–Opuwo 2002, Kwaata–Kosketus 2004
sekä Potentials – design in the field 2006–2007.
Näissä yhteisölähtöisessä projekteissa sovelletaan taiteen ja muotoilun menetelmiä palveluiden kehittämisessä. Projektien tavoitteena
on kuvata yhteisölle tärkeitä teemoja, haluttuja
muutoksia ja tapoja muutosten toteuttamiseen.
Tuloksena on uusia palveluja, joilla on ehkäisty
namibialaisten nuorten syrjäytymistä ja edistetty
terveyttä ja hyvinvointia.
Suomessa Miettinen on ryhmineen ollut
mukana monissa IT-alan projekteissa, joissa
palvelumuotoilulle on myös kysyntää. IT-alalla
palvelumuotoilusta on apua, kun pitää esimerkiksi tutustua uuteen tekniseen ekosysteemiin ja
alkaa käyttää sen sovelluksia.
Miettisen mielestä prototypointi toimii yhteisen ideoinnin pohjana. Se auttaa samalla käsitte-
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
lemään ja välittämään tunnereaktiota, joita aina
syntyy, kun ideoidaan yhdessä.
– Tarkoin valittu paikka ja aika, taitava keskustelujen vetäjä ja avainhenkilöiden aktiivinen
osallistuminen ovat yhteisen ideoinnin edellytyksiä. Henkilökohtaiseen kokeilemiseen ja
yhteistyöhön kannustetaan, jotta saataisiin selville myös osallistujien emotionaaliset oivallukset ja käsitykset. Prototypointi-tilaisuudet voivat
tukea päätöksentekoa, luoda siltoja eri osastojen
välillä isoissa yrityksissä ja auttaa hiljaisen tiedon hyödyntämistä ja levittämistä.
Miettisen ryhmä pohtii, miten ja mitkä palvelumuotoilun työkalut auttavat yrityksen palvelutuotannon nopeuttamisessa sekä miten
palvelumuotoilun prosessi pitäisi rakentaa. Lähtökohtana on kysyä, miten palvelumuotoilun
keinot tukevat asiakasymmärryksen syntymistä
ja liiketoimintaidean kehittämistä.
– Muotoiluajattelu on ratkaisukeskeistä toimintaa, jossa hyödynnetään monialaista asiantuntijuutta luovien, visuaalisten ja konkretisoivien menetelmien avulla, toteaa tutkija
Hanna-Riina Vuontisjärvi Miettisen ryhmästä.
Suomi, Britannia, Tanska ja Saksa ovat palvelumuotoilun edelläkävijöitä. Esimerkiksi Britanniassa, Tanskassa ja Suomessa palvelumuotoilun menetelmiä on käytetty jo systemaattisesti
julkisten palvelujen parantamiseen. Suomessa
Kuntaliitto on käyttänyt palvelumuotoilua tulevien yhteiskuntamuutosten ja asiakkuuksien
ennustamisessa ja tunnistamisessa.
Palvelumuotoilu tulee Suomen julkishallinnossa tarpeeseen, koska osa julkista palveluliiketoimintaa on viime vuosikymmeninä siirretty
erilaisille liikelaitoksille. Samalla on suunniteltu uusia palveluiden tilaamis- ja tuottamismalleja. Palvelumuotoilu luo näin mahdollisuuksia
hyödyntää ja soveltaa uusia toimintatapoja julkista ja yksityistä sektoria yhdistävien palvelujen
suunnittelussa.
Palvelumuotoilu toimii kunnan tai kaupungin uuden sisällön tuottamisen, ennakoinnin
ja kehittämistyön välineenä. Se on osa päätöksentekoa. Kunnallisessa hallinnossa uudet ideat
tulevat käyttöön päättäjien ollessa mukana itse
palvelumuotoilussa.
Kuntalaisten tyytyväisyyttä voidaan lisätä
tunnistamalla heidän piileviä tarpeitaan ja tuottamalla heille palveluita sujuvina palvelupolkuina. Palvelupolku kuvaa palvelun etenemistä asiakkaan näkökulmasta. Siinä otetaan huomioon
asioita, joihin suunnittelulla voidaan vaikuttaa ja
jotka palvelun käyttäjä kohtaa.
Tulevaisuuteen suuntautunutta
Muotoiluajattelu on tulevaisuuteen suuntautunutta. Taloudelliset päätökset tehdään usein
menneeseen katsoen – muotoilun menetelmien
avulla katse käännetään tulevaisuuteen. Perustavanlaatuinen kysymys on, miten tutkia jotakin,
joka ei vielä ole olemassa.
– Tutkimusta tehdään artefaktien, luonnosten, eri ympäristöjen ja mallien avulla. Se keskittyy jokapäiväisiin käyttäjäongelmiin, kuten
miten totutaan uusiin teknisiin ekosysteemeihin
ja kuinka opitaan tekemällä, kertoo Vuontisjärvi.
Miettisen ryhmä tarjoaa yritysten käyttöön
erilaisia visualisointityökaluja.
– Työkalut voivat olla esimerkiksi kuvantamista valokuvien, videoiden, skenaarioiden ja
profiilien muodossa – toisin kuin tekstillä tai
puheella, kuvilla eli visuaalisuudella saadaan
helpommin luotua yhteisymmärrystä vaikkapa
kehitystiimin ja asiakkaan välillä, sanoo Vuontisjärvi.
Esimerkkinä palvelumuotoilun menetelmiä
tehokkuudesta on suuryrityksen tuotekehitysprosessin näkyväksi tuominen, haasteiden tunnistaminen ja niiden ratkaiseminen yhdessä
organisaation henkilöstön kanssa.
– Säästöä syntyy niin ajallisesti kuin rahallisestikin. Lisäksi olemme tuoneet asiakkuudet
lähemmäs yritystä mm. tunnistamalla potentiaalisia käyttäjäryhmiä ja tuomalla heidän tuote/
palvelukokemuksensa videoiden, haastatteluiden ja työpajojen avulla lähemmäksi yritysten
kehitystiimejä. Asiakkuuksia voisi tuoda lähemmäksikin yritysten tuotekehitys- ja testausprosesseja – ei pelkästään ison datan vaan aidon,
kasvokkain tapahtuvan vuorovaikutuksen keinoin, Vuontisjärvi huomauttaa.
Pahvisairaala prototyyppinä
Tampereen yliopistollisessa sairaalassa haluttiin
suunnitella potilaslähtöinen sairaalaympäristö.
Palvelumuotoilua käytettiin sarkoomapotilaan
hoitopolun kuvaamisessa.
Sairaalan ja Aalto-yliopiston palvelumuotoilun tutkijoiden yhteistyössä toteuttamassa
hankkeessa henkilökunta ja potilaat osallistuivat
projekteihin yhdessä. Menetelminä olivat mm.
haastattelut, yhteiset keskustelut ja pelit. Keskeisenä menetelmänä tilan, palvelun ja kokemusten
kehittämisessä oli prototypointi. Aalto-yliopiston isoon studioon rakennettiin pahvisairaala,
jossa potilaat, henkilökunta, tutkijat ja arkkitehdit pohtivat ja testasivat yhdessä hyvän sairaalatilan ominaisuuksia
Tuloksena syntyi uusia potilasmateriaaleja,
jotka kuvaavat hoitoa paremmin potilaan näkökulmasta, sekä palkattu sarkoomahoitaja, jonka
työpaikkailmoituksen potilaat laativat. Hankkeessa omaksuttuja tietoja ja taitoja käytetään
jatkossa sairaalassa omaan kehitystyöhön. Potilaan hoitopolku lyheni, prosesseissa tuli järkevämpiä ja sairaala sai säästöjä.
Palvelumuotoilu yrityksissä
Pohjois-Suomessa Miettisen tutkimusryhmän
asiakkaita ovat olleet Danske Bank, Norrhydro,
Santa Park ja Lapland Safaris. Näissä yrityksissä
pidettiin prototypointi-sessioita, jotka auttoivat
tekemään yritysten sisäiset prosessit läpinäkyviksi.
– Tilaisuudet auttoivat yritysten johtoa
havaitsemaan, mitä oikeasti yrityksissä tapahtui
huolimatta muodollisista ohjeista tai käyttöohjeista. Toisaalta osallistujat pystyivät myös tunnistamaan ja suosittelemaan hyviä käytäntöjä ja
levittämään tietoa niistä koko organisaatiolle.
Tämä ei edistänyt pelkästään asiakastyytyväi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
47
syyttä vaan lisäsi myös työtyytyväisyyttä ja auttoi työntekijöitä saavuttamaan henkilökohtaiset
myyntitavoitteensa, Miettinen korostaa.
Miettisen mukaan prototypointi-tilaisuudet
olivat myös hyviä hetkiä sisäisiin arviointeihin,
jolloin voitiin analysoida ja kehittää asiakaspalvelua yritysten eri maantieteellisissä paikoissa.
– Prototypointi-menetelmät nähtiin uutena
koulutustyökaluna, jolla voitiin kouluttaa työntekijöitä asiakaspalveluun. Tämä on tärkeää, sillä henkilökunnan mieliala vaikuttaa myös asiakkaan palvelukokemukseen.
Miettisen ryhmä teki kehitysprojektit näiden neljän yrityksen lisäksi hissivalmistaja Kone
Oy:lle. Lisäksi tehtiin haastattelukyselyt ammattilaisille, jotka työskentelivät palvelumuotoilussa yhdeksässä eri yrityksessä Saksassa, Yhdysvalloissa, Italiassa ja Suomessa. Näitä olivat GE,
Intuit, IDEO, Adaptive Path, LVL Studio, Volkswagen, Whitespace, BetterDoctor ja Experientia. Näissä yrityksissä palvelumuotoilu on osa
yrityksen strategiaa tai liiketoimintaa. Volkswagen käyttää sitä omien tuotteidensa kehittämisessä, IDEO myy palvelumuotoilua samoin kuin
Experientia ja Diagonal.
Tutkimus loi edellytykset ymmärtää palvelumuotoilun roolia yritysten arvon muodostuksessa.
– Tuloksista huomasimme, että palvelumuotoilua ei hyödynnetä tarpeeksi paljon digitaalisissa ekosysteemeissä. Maailmanlaajuisissa
yrityksissä on tarpeellinen infrastruktuuri ja
laitteisto, mutta tarvittavat työkalut ja menetelmät uuteen ajatteluun silti puuttuvat.
Miettisen mukaan asiakkaiden tarpeista on
tullut kaiken kehittämisen lähtökohta menestyvissä yrityksissä.
–Entistä enemmän halutaan ottaa asiakas
mukaan innovointiprosessiin. Tämä asettaa palvelumuotoilun yhä keskeisempään asemaan yrityksissä.
Nyt Miettisen ryhmä tekee yhteistyötä suomalaisten IT-firmojen, kuten F-Securen ja Elektrobitin kanssa.
– Palvelumuotoilu antaa meille työkalut
konkretisoida yritysten tarjoamia palveluja, jotka toimitetaan digitaalisen kanavien ja älykkäiden laitteiden kautta. Tutkimme ja analysoimme
miten palvelukokemus syntyy eri kosketuskohtien kautta.
Lisätietoja
http://www.sdwiththeory.com/
http://www.ulapland.fi/loader.aspx?id=02bb9427-3bf44f79-99c5-cbc4f5367e35
http://www.n4s.fi
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
KESKUSTELU
Talouden ennustaminen ja tieteilijöiden vastuu
Syksy Räsänen
Tieteessä tapahtuu -lehden viime numerossa
(5/2014) Vesa Kanniainen kommentoi Helsingin
Sanomissa julkaistua kolumniani ”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin” [1, 2]. Tämä onkin
mukava tilaisuus selventää lyhyttä kirjoitustani ja
korjata mahdollisia väärinkäsityksiä.
Kanniainen arvostelee väitettäni, jonka mukaan
taloustieteen virheellisesti ennustaneita malleja
ei hylätä ja kirjoittaa, että kokeellista tutkimusta
tehdään paljon.
Ensiksi todettakoon, että Kanniainen on
oikeassa siinä, että en tunne taloustieteen sisällä käytävää keskustelua: kirjoitukseni kohteena
oli taloustieteen mallien käyttäminen julkisessa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa,
kuten sen otsikosta ilmenee. (Lisätarkennuksia
löytyy Suomen Pankin rahoitusmarkkinatutkija Esa Jokivuolteen kanssa käymästäni keskustelusta [3].) Toisekseen, en väittänyt, etteikö
taloustieteen malleja koskaan arvioitaisi niiden
ennusteiden perusteella. Kirjoitin kolumnissani, että a) Eurooppa on taloudellisessa kriisissä, b) kriisin syistä on erilaisia teorioita, c) kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n teorioihin
pohjaavat ennusteet ovat olleet täysin virheellisiä, d) joidenkin kilpailevien mallien ennusteet
ovat olleet onnistuneempia ja e) silti luottamus
IMF:n teorioihin ja ennusteisiin ei ole laskenut
ja niillä yhä perustellaan Suomen talouspoliittisia valintoja. (Siitäkin huolimatta, että IMF on
nyt siirtynyt suosittelemaan jossain suhteessa
vastakkaista linjaa ja velan ottamista [4].)
Kanniaisen mukaan kritiikkini Euroopan
talouskriisiä koskevia malleja kohtaan pitääkin paikkansa: ”On totta, mitä [Räsänen] sanoo
kokonaistaloudellisten makromallien kyvystä ennustaa tulevaa. Ennustetarkkuus on välillä
kehno.” Tähän yksimielisyyteen on tosin syytä
jättää varaus, johon palaan myöhemmin.
Takaisinkytkennästä
Kanniainen selittää taloudellisten mallien huonoa ennustevoimaa takaisinkytkennällä. Tämä
tarkoittaa sitä, että taloudelliset toimijat reagoivat
talouteen vaikuttavien asioiden, kuten julkistettujen talousennusteiden, muutoksiin. Kanniainen
esittää takaisinkytkennän ihmistieteille ainutlaatuisena ongelmana ja arvelee, että ”Räsänen ei
ilmeisesti ole tullut ajatelleeksi takaisinkytkentämekanismeja”. Itse asiassa takaisinkytkentä on
keskeinen ilmiö fysiikassa, ja se on sattumoisin
erikoisalaani kosmologiassa.
Niin kosmologia kuin Kanniaisen mainitsema taivaankappaleiden liikkeiden laskeminen
perustuvat yleiseen suhteellisuusteoriaan, jonka
mukaan aine määrää aika-avaruuden geometrian, joka määrää aineen liikkeen, joka sitten
vaikuttaa takaisin geometriaan. Aurinkokunnassa takaisinkytkennällä ei ole suurta merkitystä, mutta esimerkiksi toisiaan lähellä kiertävien pulsarien ratojen laskemisessa se on tärkeää.
Russell Hulsen ja Joseph Taylorin vuonna 1974
löytämän kaksoispulsarin PSR B1913+16 takaisinkytkentäanalyysin avulla havaittiin epäsuorasti gravitaatioaallot ensimmäistä kertaa, ja
Hulse ja Taylor saivatkin löydöstään Nobelin
palkinnon vuonna 1993. Tällaisten tarkastelujen
eturintamassa ovat nykyään mustien aukkojen ja
neutronitähtien törmäysten synnyttämien gravitaatioaaltojen tarkka laskeminen. Takaisinkytkennällä on roolinsa myös kosmologiassa, mutta
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
49
ei tarvitse mennä Maata kauemmaksi kalaan. Jo
ensimmäisen vuoden fysiikan kursseilla oppii,
että sähkökenttä vaikuttaa varattujen hiukkasten liikkeeseen, mikä puolestaan muuttaa sähkökenttää. Takaisinkytkentää on kaikkialla.
Ennustaminen ja vastuu
Kanniainen on toki oikeassa, että ennustaminen
on ihmistieteissä vaikeampaa kuin luonnontieteissä. (Kanniainen tiivistää näkökulmansa
taloustieteen ennustamisongelmaan seuraavasti: ”Pahin este ennusteiden osuvuudelle on kuitenkin se, ettei ennustamatonta voi ennustaa.”)
Väitteideni kannalta on kuitenkin merkityksetöntä, onko ennustaminen helppoa vai ei. Fysiikassakin on paljon asioita, jotka ovat liian monimutkaisia ennustettaviksi, ja toisaalta ennusteet
menevät usein pieleen. Aloitinkin kolumnini
mainitsemalla hiukkasfysiikan malleista, joiden
mukaan Higgsin hiukkasta ei olisi olemassa.
Oleellista on se, että ollaan rehellisiä siitä,
mistä asioista ja millä tarkkuudella on mahdollista tehdä ennusteita. Tarkasteltavan ilmiön,
vaikkapa Euroopan talouden, kohdalla joko on
mahdollista tehdä luotettavia ennusteita tai sitten ei ole. Ensimmäisessä tapauksessa ennusteita
tulee verrata havaintoihin ja arvottaa korkeammalle sellaisia malleja ja tutkijoita, jotka osuvat
enemmän oikeaan. Jälkimmäisessä tapauksessa
taloustieteen malleja ei voi käyttää perusteena
ilmiötä koskevassa päätöksenteossa.
Palaan mainitsemaani varaukseen Kanniaisen
toteamuksessa siitä, että olen oikeassa ”kokonaistaloudellisten makromallien [heikosta] kyvystä ennustaa tulevaa”. En nimittäin väittänyt, että
kaikkien mallien ennustuskyky olisi huono, ja
mainitsin Paul Krugmanin ja Joseph Stiglitzin esimerkkeinä taloustieteilijöistä, jotka ovat
arvostelleet Euroopan taloutta koskevien IMF:n
mallien teoreettisia perusteita ja esittäneet omia
ennusteitaan ja toimintasuosituksiaan.
Näitä erilaisia malleja ei kuitenkaan ole arvotettu niiden ennustevoiman mukaan, ainakaan
poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.
Mikäli tilanne taloustieteen sisällä on toinen,
taloustieteilijöiden velvollisuus olisi tuoda julkisessa keskustelussa esille se, että heidän tie-
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
teenalansa tuloksia vääristellään, kun EU:n ja
Suomen talouspoliittisia päätöksiä perustellaan
tiettyjen mallien pohjalta välttämättöminä.
Kun kosmologit ovat väärässä, tai kun julkisuudessa esitellään heidän tuloksiaan virheellisesti, seuraukset ovat korkeintaan noloja. Talous­
tiedettä sen sijaan käytetään oikeuttamaan
miljoonien ihmisten hyvinvointiin ja kokonaisten yhteiskuntien poliittiseen tulevaisuuteen ratkaisevasti vaikuttavia päätöksiä. Niinpä taloustieteilijöillä on verrattoman paljon kosmologeja
suurempi vastuu. Siksi on tärkeää, että he eivät
salli arvovaltaansa käytettävän väärin, mikäli
ovat Kanniaisen tavoin sitä mieltä, että mallien
ennusteet ovat todellisuudessa ”arpapeliä”.
Pysäyttävä esimerkki taloustieteellä perustelluista päätöksistä on Kreikan katastrofi. IMF
vaati Kreikan hallitusta hoitamaan talouskriisiä
IMF:n mallien mukaisesti, muun muassa supistamalla valtion taloutta, erityisesti heikentämällä yhteisillä varoilla kustannettua terveydenhuoltoa ja tekemällä muita erityisesti köyhien
asemaa huonontavia muutoksia. Kun Kreikka
noudattatti kuuria, sen talous romahti IMF:n
ennusteiden vastaisesti. Bruttokansantuote laski
vuodesta 2009 vuoteen 2012 17 % (ennuste oli
5,5 %) ja työttömyys nousi 25 %:iin (ennuste oli
15 %) [5], nuorison kohdalla lopulta yli 60 %:iin.
Leikkausten takia yli 800 000 ihmistä jäi vaille
terveydenhoitoa, lapsikuolleisuus nousi 40 %,
HIV-tartunnat nousivat 200 %, itsemurhat nousivat 50 % ja jopa vuosikymmeniä sitten kitketty
malaria tuli takaisin Kreikkaan. Pitkän aikavälin vaikutukset saattavat olla vieläkin synkempiä, sillä hajoamisen partaalle ajautunut yhteiskunta on hedelmällinen kasvualusta esimerkiksi
äärioikeistolle. Leikkauksia ja kansainvälisiä instituutioita vastustanut Kultainen aamunkoitto
sai vuoden 2009 EU-vaaleissa vain 0,5 % äänistä, mutta IMF:n ohjelman jälkeen sen äänisaalis nousi vuoden 2014 vaaleissa 9,4 %:iin, mikä
vei kolme tämän fasistisen puolueen edustajaa
europarlamenttiin.
Ennusteiden ja tulosten eroissa ei ole aina kyse
takaisinkytkennästä ja mallintamisen hienouksista, vaan taloustieteen väärinkäytöstä politiikan
välineenä. Kreikan ja Suomen tilanne on monis-
sa suhteissa erilainen, mutta julkisen talouden
supistamisen edetessä, talouskriisin syventyessä ja äärioikeiston nousun päästyä jo uusnatsien
katupartioihin Suomessakin [7] on kriittisen tärkeää, että tieteilijät kantavat vastuunsa talouspoliittisten uskomusten oikaisemisessa.
Viitteitä
[1] Vesa Kanniainen, ”Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?”, Tieteessä tapahtuu
5/2014.
[2] Syksy Räsänen, ”Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin”, Helsingin Sanomat 5.5.2014, http://www.
hs.fi/tiede/a1399172137414
[3] YLE:n politiikkaradio 6.6.2014, http://areena.yle.fi/
radio/2283333
[4]http://www.imf.org/external/pubs/ft/survey/so/2014/
res093014a.htm
[5] http://www.nobelprize.org/nobel_prizes/physics/laureates/1993/index.html
[6] International Monetary Fund, ”Greece: Ex Post Evaluation of Exceptional Access under the 2010 StandBy Arrangement”, 2013, http://www.imf.org/external/
pubs/ft/scr/2013/cr13156.pdf
[7] http://www.patriootti.com/vastarintaliikkeen-katupartio-helsingissa/
Kirjoittaja on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston
fysiikan laitoksella.
Ennustamisen vaikeus
Arto Annila
Tieteessä tapahtuu -lehden (5/2014) kirjoituksessa
”Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa?” kansantaloustieteen professori
Vesa Kanniainen puolusti pontevasti taloustiedettä kiistäen kosmologi Syksy Räsäsen aiemmin Helsingin Sanomien (5.5.2014) kolumnissa esittämän
kritiikin. Hyvä niin. On kuitenkin tarpeen tähdentää sitä syvällistä syytä, miksi ennustaminen on tieteenalasta riippumatta vaikeaa.
Ennustamisen vaikeus ei pohjimmiltaan johdu siitä, että jokin järjestelmä olisi liian monimutkainen, tai siitä, että tietomme järjestelmästä olisi vielä liian vajavainen. Syy on siinä, että
liike, kuten esimerkiksi kansantalouden kasvu, vaikuttaa liikevoimiin, siis kasvun tekijöihin, joiden muutos vaikuttaa takaisin liikkeeseen jne. Kanniainen huomauttaakin, että myös
itse ennuste kytkeytyy takaisin ennustettavaan.
Kuten on monesti todettu, ennustamisen edellytykset heikkenevät, kun ympäristö muuttuu,
toisin sanoen reunaehdot muuttuvat. Kun kaikki riippuu kaikesta, jo yksinkertaisen järjestelmän kehitys on ennustamatonta, mikä on tunnusomaista niin sanotun kolmen kappaleen
ongelmalle. Matematiikan sanoin: liikeyhtälöä
ei voida ratkaista, kun muuttujia ei voida erottaa
toisistaan yhtäsuuruusmerkin eri puolille.
Järjestelmä muuttuu ja ympäristö muuttuu,
kun energiaa virtaa järjestelmästä ympäristöön
tai päinvastoin. Mitä suurempaa virta on suhteessa järjestelmän energiaan, sitä vaikeampaa
on ennustaa liikerataa tilasta toiseen. On esimerkiksi mahdotonta sanoa, milloin yksittäinen
radioaktiivinen ydin hajoaa, mutta on helppo
laskea, kuinka nopeasti ydinjätteen aktiivisuus
vähenee – olettaen, ettei ympäristö muutu merkittävästi jakson kuluessa. Vastaavasti on vaikea
ennustaa pienen kansantalouden kasvua, joka
voi kirvota muutaman innovaation myötä talouden kokoon nähden mittavasta viennistä eli suuresta energiavirrasta ympäristöstä pieneen järjestelmään. Niin ikään talouden supistumista on
vaikea ennustaa tarkasti, johtuipa tuo energiavirran raju käänne sitten työn tai markkinoiden
menetyksestä.
Vaikka tapahtumainkulut eivät edellä mainitusta syystä ole tarkasti ennustettavia, ne eivät
ole vailla lainalaisuutta. Energiavirran eli liikkeen myötä energiaerot eli liikevoimat vähenevät
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
51
mahdollisimman nopeasti. Tuon lainalaisuuden
tuntien voi ennustaa yleisesti, mekanismeista
riippumatta, että esimerkiksi kemiallinen reaktio etenee kohti tasapainoa tai että kysyntä ja
tarjonta pyrkivät kohtaamaan, muttei erityisesti
milloin ja millä tavoin vapaan energian minimi
saavutetaan.
Kun järjestelmän energia ei muutu, ei aikakaan kulu. Silloin ei tietysti ole mitään ennustettavaakaan. Planeetta kiertää laskettavalla
radallaan. Vain stationaarisen järjestelmän liikeyhtälön voi ratkaista muunnoksella koordinaatistoon, jossa aika ei ole parametri. Fysiikan
perinteisten tutkimuskohteiden ympäristö on
vakaa tai vakioitu, mutta ani harva talous nauttii
vakaista oloista.
Ajan (t) kulun ja energian (E) muutoksen
erottamaton yhteys sisältyy vaikutuskvantin
vakioisuuteen eli Planckin vakioon (h = Et). Näitä luonnon jakamattomia perusosasia menettäessään tai saadessaan, esimerkiksi fotoneina,
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
sekä järjestelmät että niiden ympäristöt muuttuvat. Silloin aika kuluu, muutoin ei.
Voimme toki, yhden jos toisenkin tieteen
saralla, rukata mallejamme vertaamalla ennusteita havaintoihin, mutta myös korjata käsityksiämme ja oikaista vaatimuksiamme ottamalla
huomioon, että ennustamattomuus, niin sanottu epädeterminismi on luonnon ominaisuus.
Viitteet
Kanniainen, V. Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa? Tieteessä tapahtuu 5, 44–46, 2014.
Räsänen, S. Talouspolitiikkamme perustuu uskomuksiin. Helsingin Sanomat 5.5.2014.
Annila A, Salthe S. On intractable tracks. Physics
Essays 25, 232–237, 2012.
Mäkelä, T., Annila, A. Natural patterns of energy dispersal. Phys. Life Rev. 7, 477–498, 2010.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston biofysiikan professori.
Taloustieteen ennustamismenetelmiä voidaan kehittää
Matti Estola ja Alia Dannenberg
Tämä kirjoitus jatkaa kansantaloustieteen professori Vesa Kanniaisen (Tieteessä tapahtuu 5/2014)
aloittamaa keskustelua. Kanniainen vastaa fyysikko Syksy Räsäsen kritiikkiin (Helsingin sanomat
5.5.2014) taloustieteen ennustamiskyvystä totea­
malla, että ihmisten käyttäytymistä on vaikea
ennustaa, koska ihmisen toiminta perustuu hänen
odotuksiinsa tulevaisuudesta.
Kanniainen pitää ihmistieteitä vaikeampina
tieteinä kuin fysiikkaa, sillä hänen mielestään
fysiikan elottomat tutkimuskohteet eivät muuta käyttäytymistään ajan myötä. Kanniainen ei
selvästikään tunne riittävästi modernia fysiikkaa. Nykykäsityksen mukaan kvanttifysiikka
on perustelluin teoria mikrotason fysikaalisista
ilmiöistä. Kvanttifysiikassa jokaisen yksittäisen
hiukkasen tila koostuu mahdollisista tiloista ja
niiden todennäköisyyksistä, eikä kvanttifysikaalista mittausta tehtäessä voida koskaan tietää,
mikä mittaustulos kulloinkin toteutuu. Etukäteen voidaan tietää ainoastaan eri mittaustulosten todennäköisyysjakauma. Tämä epävarmuus
on olennainen tekijä kvanttifysiikan mallintamisessa, joten modernin fysiikan tutkimuskohteet
eivät ole muuttumattomia. Kvantti- ja hiukkasfysiikan menetelmin on mahdollista mallintaa
ja ennustaa luotettavasti muitakin kompleksisia
systeemejä, kunhan eri alojen tutkijat ymmärtävät tämän ja vaivautuvat perehtymään asiaan.
Taloustieteilijät, samoin kuin yhteiskuntatieteilijät, selittävät usein ennustamisvaikeuksiaan
sillä, että vapaan tahtonsa ansiosta ihminen voi
käyttäytyä miten haluaa, eikä hänen käyttäytymisensä siten ole ennustettavissa. Samalla perusteella myös hiukkasfyysikot voisivat lopettaa hiukkastason ilmiöiden mallintamisen, sillä kyseiset
ilmiöt ovat indeterministisiä eikä mallintaja siksi voi koskaan tietää, mikä kaikista mahdollisista
vaihtoehdoista milloinkin toteutuu.
Ihmiset ja ihmisten muodostamat organisaatiot, kuten yritykset, ovat tavoitteellisia olioi­ta,
jotka haluavat erilaisia asioita. Elääkseen ihminen tarvitsee ravintoa, lämpöä ja unta, minkä
lisäksi ihminen kaipaa onnellisuuden tunnetta sekä muiden ihmisten arvostusta. Vastaavasti yrityksen tulee olla kannattava ja toteuttaa
sekä omistajiensa että sidosryhmiensä tavoitteita. Järkiperäisen ihmisen ja yrityksen käyttäytymisen ennustettavuus voidaan perustaa näihin
tavoitteisiin. Samoin fysiikassa jokainen hiukkanen voidaan nykyistä talousteoriaa vastaavassa
yksinkertaistetussa kuvauksessa tulkita ”tavoitteelliseksi olioksi”, joka pyrkii saavuttamaan
potentiaalienergiansa minimitilan. Ihmis- ja
yritysjoukkojen käyttäytymisen ennustamisessa
voidaan siten soveltaa kvanttifysiikan periaatteita ja yleensäkin tilastollista mallintamista. Ihmisen tavoitteet ja halut on mahdollista kuvata
”sääntökokoelmana”, jonka mukaisesti kyseinen
ihminen käyttäytyy, ja tämä sääntökokoelma
voidaan vielä abstraktimmassa muodossa esittää
voimakenttinä tai vuorovaikutuksina.
Kuten Kanniainen toteaa, taloustieteessä käytetään yleisesti tilastollisia menetelmiä. Niin
ta­
lous­
tieteessä kuin statistisessa fysiikassakin
tarkasteltavan joukon keskimääräinen käyttäytyminen on yksilöiden toimintaa tärkeämpää.
Esimerkiksi kauppiaan ei tarvitse tietää, kuka
tulee kauppaan minäkin päivänä ja mitä hän
ostaa, vaan paljonko eri tuotteita keskimäärin
menee tietyssä ajassa kaupaksi milläkin hinnoilla.
Taloustieteen opiskelijoille ei kuitenkaan missään
vaiheessa opeteta, miten keskenään vuorovaikuttavista yksilöistä koostuvan ihmis- tai yritysjoukon käyttäytymistä tulisi mallintaa tilastollisesti.
Tässäkin asiassa hiukkasfyysikoilla olisi paljon
annettavaa taloustieteelle. Ihmisjoukon keskimääräisen ja summakäyttäytymisen ennustaminen on paljon helpompaa kuin yksittäisten ihmis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
53
yksilöiden toiminnan ennustaminen. Päinvastoin
kuin Kanniainen väittää, talouden toimijoiden
määrän kasvaminen ei siis vaikeuta vaan helpottaa systeemin ennustettavuutta.
Kanniaisen mukaan taloustieteen ennustamistarkkuuden parantaminen vaatii tarkempaa tietoa
ihmisen ”mysteeristä”. Nykyinen tieto ihmisestä tavoitteellisena olentona on kuitenkin riittävä
perusta ihmisjoukon käyttäyty­misen tilastolliselle mallintamiselle. Järkiperäinen ihminen valitsee kahdesta samanhintaisesta tuotteesta mielestään parempilaatuisen, ja kahdesta mielestään
samanlaatuisesta tuotteesta halvemman. Samoin
valtaosa sijoittajista pyrkii löytämään rahoilleen
sijoituskohteen, jonka tuoton suhde riskeihin on
mahdollisimman hyvä. Näillä perusteilla voidaan
tehdä ennusteita eri hyödykkeiden kulutuksesta
ja eri sijoituskohteiden suosiosta.
Taloustieteen ei tarvitse olla, Kanniaisen
sanoin, ”nyt ja aina arpapeliä”, sillä tavoitteellisesti toimivat talousyksiköt eivät käyttäydy satunnaisesti. Ihmisen perustarpeiden perusteella voidaan esimerkiksi ennustaa, että valtaenemmistö
suomalaisista harjaa aamuisin hampaansa, syö
aamupalaa ja käy suihkussa. Näin syntyy tasainen kulutus aamiaismuroille, suihkusaippualle
jne. Jokainen hammastahna on yksi mahdollinen kulutettava hyödyke, ja valinnoillaan ihmiset määrittävät kulutusjakauman eri hammastahnoille. Mitä parempilaatuisesta ja edullisemmasta
tahnasta on kyse, sitä suuremman todennäköisyyden kyseinen tahna saa kyseisessä kulutusjakaumassa. Toinen esimerkki talouden ilmiöiden
ennustettavuudesta on työmaaruokaloiden ruuhkautuminen arkisin klo 11–13 välillä. Tämä on
varsin tarkasti ennustettavissa oleva ilmiö, vaikka
yksittäisten ihmisten ruokailupaikat ja -ajat vaihtelevatkin päivittäin. Samalla tavalla kvanttifysiikka perustuu eri vaihtoehtojen laskennallisiin
todennäköisyyksiin.
Emme pyri väittämään, että talouden ennustaminen olisi helppoa, varsinkaan osakemarkkinoiden ja valuuttakurssien kaltaisten kompleksisten ilmiöiden osalta. Jokaisen osakekaupan
taustalla on kuitenkin tavoitteellisen ihmisen
(tai ihmisten laatiman tietokoneohjelman) tekemä päätös, joita kykenemme mallintamaan.
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Kanniaisen väite, että suhdanne-ennusteiden
laatiminen ei kuulu taloustieteeseen, on myös
outo. Se vastaisi sitä, että säätilan ennustamisen
opiskelu ei kuuluisi meteorologian opetukseen.
Mikä muu taho kuin yliopisto voi vastata taloustieteellisten selitys- ja ennustemallien rakentamisen opettamisesta? Jos taloustiede sanoutuu tästä
irti, hallitusten viralliset ”talouspoliittiset neuvonantajat” voivat yhtä hyvin katsoa ennusteensa
kristallipallosta. Vastuuta ei voida siirtää myöskään tutkimuslaitoksille, sillä jokaisella niistä on
omat intressiryhmänsä, joilla on omat toiveensa
tulevaisuutta koskevien ennusteiden suunnasta.
Fysiikan ja taloustieteen vuorovaikutuksesta
on syntynyt ekonofysiikaksi kutsuttu tieteenala,
joka toimii tässä kirjoituksessa esitetyllä tavalla
eli soveltaa kompleksisten systeemien mallintamiseen kehitettyjä fysiikan menetelmiä talouden
ilmiöihin. Tämän myötä taloustieteen ennustemenetelmät tarkentuvat. Edellä esitetyn perusteella on kuitenkin helppo ennustaa, että tavoitteellisesti toimivat uusklassisen koulutuksen
saaneet taloustieteilijät pyrkivät vastustamaan
tätä kehitystä. Näin siksi, että uudet paremmat
mallintamistekniikat uhkaavat heidän asemaansa talouden ilmiöiden asiantuntijoina. Kuitenkin samat omaa reviiriään suojelevat taloustieteilijät soveltavat mielellään omia menetelmiään
imperialistisesti muihin yhteiskuntatieteisiin.
Tieteiden kehittymistä ei tulisi jarruttaa torjumalla muissa tieteissä kehitettyjen parempien­
analysointimenetelmien käyttöä, vaikka se
uhkaisikin omaa reviiriä, vaan jokaisen tutkijan
ensisijaisena tavoitteena tulisi olla tieteellinen
edistys. Jos nykyiset taloustieteen oppituolien
haltijat eivät ole halukkaita kehittämään talousilmiöiden mallintamisessa tarvittavia tekniikoita, he samalla estävät myös tulevia taloustieteilijöitä oppimasta näitä taitoja. Räsäsen esittämä
vallitsevan taloustieteen kritiikki on siis yksi tärkeä painostuskeino saada taloustieteilijät opettelemaan uusia menetelmiä talouden ilmiöiden
tarkempaan mallintamiseen.
Matti Estola on Itä-Suomen yliopiston dosentti ja
yliopistonlehtori. Alia Dannenberg on filosofian
tohtori ja kauppatieteiden tutkija.
Paras analyysi viittaa utopian suuntaan
Timo Lampinen
Ilkka Niiniluoto pohtii kirjoituksessaan ”Ihminen avoimena ongelmana” (Tieteessä tapahtuu
5/2014) humanististen tieteiden roolia ihmiskunnan ”suurten haasteiden” eli ”ilkeiden ongelmien”
ratkaisemisessa. Humanistiset tieteet voisivat Niiniluodon mielestä auttaa selittämään esimerkiksi, ”miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa
valinnoissaan.”
Käytännön kokemukset palkallisen työn ongelmien ratkaisemisesta osoittavat, että ihmisten epärationaalinen toiminta ei yleensä johdu
perimmiltään asenteista, vaan työnjaossa hitaasti, usein ilman tietoista suunnittelua, tapahtuneesta muuttumisesta.
Luonnontieteet osoittavat puolestaan, että
luonnonilmiöiden ja siten myös ihmiseen liittyvien isojen ongelmien taustalla piilee epälineaarisuus. Tämä tarkoittaa, että hyvin pieni muutos
voi aiheuttaa laadullisesti tai määrällisesti valtavan muutoksen. Hyvä esimerkki on lämpötilan
laskeminen syksyllä asteen murto-osan verran.
Lätäkössä miljardeja kertoja sekunnissa vapaasti toisiinsa törmäilleet vesimolekyylit jämähtävät
kiinteään hilamuotoon, jota kutsutaan jääksi.
Luonnon ja myös ihmisyhteisöjen muutosten epälineaarisuuteen liittyy myös taipumus
ajautua yhä suurempaan monimutkaisuuteen.
Upeimpia monimutkaisuuden lisääntymisiä
ovat ne, joissa ”monimutkaiset sopeutuvat järjestelmät” siirtyvät yhdeltä järjestyksen tasolta entistä ”korkeammalle.” Se tapahtuu usein
niin, että muodostuu täysin uusia (epälineaarisia) kehitysmahdollisuuksia avaava yhdistelmärakenne. Tällaisia yhdistelmärakenteita ovat
esimerkiksi aitotumaisen solun syntyminen
ilmeisesti arkin ja bakteerin yhdistyessä, monisoluisen eliön kehittyminen yksisoluisista ja val-
tioiden syntyminen pienempien ihmisjoukkojen
yhdistyessä.
Väitteeni on, että aineellisen hyvinvoinnin
oheisvahinkona meillä Suomessa ja muissakin hyvinvointivaltioissa, on tapahtunut yhdistelmärakenteen purkautuminen. On liu´uttu
”korkeammalta” yhteistyön ja työnjaon järjestämisen tasolta selvästi ”matalammalle” tasolle.
Tämä oheisvahinko selittää parhaiten myös sen,
että ihmiset toimivat epärationaalisesti valinnoissaan.
Yhteistyön heikentymisen pitkä historia
Yhteistyön ja työnjaon romahduksen osoittaa
triviaali, kvantitatiivinen vertailu. Kymmeniä
tuhansia vuosia vallinnut elossapitoyhteisö on
pienentynyt keskimäärin noin 50 ihmistä käsittävästä monipuolisesta, useita yhdistelmärakenteita sisältäneestä joukosta keskimäärin vain
2,1:n ihmisen pienryhmäksi.
Perinteellisessä elossapitoryhmässä yksilöt kuuluivat samanaikaisesti moniin eri osajoukkoihin eli pariskuntiin, vanhempien ja lasten muodostamiin ryhmiin, naisten, miesten
ja lasten osajoukkoihin, jotka saattoivat jakautua vielä osajoukkoihin esimerkiksi ikäkauden
mukaan. Muutos on absoluuttisesti ja suhteellisesti iso, vaikka seuraukset olisivat vain lineaarisia, eivätkä epälineaarisia.
Käytännössä koko ihmislajin historian ajan
vallinnut kymmenien ihmisten yhdistelmärakenne mahdollisti hyvin tehokkaan ja joustavan
tavan elää lajille tyypillistä suhteellisen seurallista
elämää sekä tehdä yhteistyötä ja jakaa töitä. On
hyvä havaita, että pienten lasten äiditkin osallistuivat tuossa mallissa myös elannon hankkimiseen ja muihin töihin toisten aikuisten rinnalla.
Perinteellinen rakenne mahdollisti myös lajin
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
55
leviämisen jo esihistorian aikana kaikille ilmastovyöhykkeille. Parisuhde ja vanhempi–lapsirelaatiot olivat yhteisössä esiintyviä relaatioita
yhteisön lukuisten muiden relaatioiden joukossa. Yhteistyö, työnjako ja seuranpito järjestyivät
kuitenkin pääosin koko yhteisön puitteissa esimerkiksi ikäkauden tai sukupuolen mukaan.
Nykyisen elossapitoyhteisön kokoiset ja laadultaan samanlaiset ryhmät eivät olisi edes selvinneet ympäristössä, jossa lähes kaikki tarvittava piti käytännössä valmistaa itse tai hankkia
keräämällä, kalastamalla tai metsästämällä.
Perinteisestä mallista seurasi nykyisiä tuloerokeskusteluja ajatellen mielenkiintoinen piirre.
Elossapitoyhteisö oli toiminnallisesti ja tulonjaollisesti suhteellisen tasa-arvoinen.
Monimutkainen muutos alkoi ilmeisesti vasta maanviljelyn tullessa pääelinkeinoksi, mikä
mahdollisti myös asumistiheyden roiman nousun. Muutos kiihtyi Suomessa jo 1700-luvulla
isojaon myötä, mutta elossapitoyhteisön pienentyminen nopeutui selvästi vasta 1800-luvun loppupuolella kaupungistumisen ja teollistumisen
alettua.
Täällä Pohjantähden alla -kirjan Koskelan
torppariperhe edustaa jo varsin modernia elossapitoyhteisöä, josta puuttuvat esimerkiksi naimattomat setämiehet, toisaalta osa perinteellisen elossapitoyhteisön yhteistyöstä ja työnjaosta
oli säilynyt vielä melko elinvoimaisena esimerkiksi talkooperinteen muodossa. Asumistason nousu, sähkön, ehkäisyn ja kansakoulun tulo sekä väestön enemmistön siirtyminen palkkatyön piiriin nopeutti muutosta 1900-luvulla. Muutoksella on kaksi toisiinsa
erottamattomasti kytkeytyvää puolta. Hyvä puoli on suuri ja monissa suhteissa korvaamaton.
Ison elossapitoyhteisön kutistuminen yksineläjäksi, pariskunnaksi tai ydinperheeksi on ollut
välttämätön osa aineellisen hyvinvoinnin huimaa nousua. Ilman yhteisön pääluvun pienentymistä esimerkiksi muuttoliike, kaupungistuminen ja palkkatyöhön siirtyminen olisi ollut
toivottoman hidasta.
Ongelmat ovat nyt alkaneet kärjistyä, kun
vanhan toimintamallin jäänteet ovat lopullisesti väistymässä ja samalla mahdollisuus uuden
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
mallin haittojen lieventämiseen julkisin varoin
on tullut tiensä päähän. Joustavasti keskenään
vuorovaikuttaneet molekyylit ovat alkaneet jähmettyä entistä selvemmin hilamuotoon.
Jäätymisen oireita on kaikilla elämän alueilla.
Tarpeeton kulutus ja energian käyttö uhkaavat
ympäristöä, julkisen sektorin rahat eivät enää riitä
hiipuneen palkattoman yhteistyön korvaamiseen
palkkatyön avulla. Ruuhkavuodet piinaavat parhaassa työ-, huippututkimus- ja innovatiivisten
start up -yritysten perustamisiässä olevia nuoria
aikuisia. Monet vanhukset, lapset ja nuoret kokevat sosiaalisen vuorovaikutuksen, tekemisen tai
hoivan puutetta. Sukupuolten tasa-arvo etääntyy
kuin horisontti moottoriveneilijän silmissä, syntyvyys on alle uusiutumistason. Lisäksi tulo- ja
luokkaerot lisääntyvät, monet työntekijät kokevat
työelämän vaatimusten kasvavan epäoikeutetusti ja jatkuvasti. Kouluampumisiakin on ehkä jopa
sata prosenttia enemmän kuin olisi joustavan
yhteistyön ja työnjaon vallitessa.
Analyysi näyttää vankalta
Nykyisistä isoista ongelmista sekä niihin liittyvästä ihmisten epärationaalisesta toiminnasta hyvin iso osa johtuu työnjaon ja yhteistyön
rakenteellisesta huonontumisesta. Yhdistelmärakenteen palauttaminen jollakin nykyaikaan
sopivalla tavalla olisi loogisesti päätellen ylivoimaisesti paras ratkaisu. Korostan sanoja ”nykyaikaan sopivalla tavalla”. Kyse olisi ihmisyhteiskunnalle vastaavan tapaisesta energiaa
vapauttavasta ja aivan uusia mahdollisuuksia
avaavasta muutoksesta, mitä aitotumaistuminen
ja monisoluistuminen merkitsivät elämän historiassa aikaisemmin.
Suhteellisen pienikin, mutta pysyvä yhteistyötä lisäävä kotitalouksien yhteistyörakenne
aiheut­taisi todennäköisesti laajan ja osin vaikeasti ennakoitavan myönteisen muutostulvan, joka
todennäköisesti miellyttäisi ihmisten enemmistöä. Yhteistyörakenteen tulisi varmaankin olla
kooltaan enintään pitkän historian viitoittama
eli alle 50 ihmistä.
Onko kenelläkään esittää enemmän ongelmia ja ilmiöitä selittävä sekä enemmän toivottuja muutoksia ennustava hypoteesi? Kvan-
titatiivisesti hypoteesi ennustaa työnjaon
kehittämiskokemusten valossa ainakin kymmenien prosenttien säästöjä rahan ja muiden
resurssien käytössä sekä isoa parannusta mallin mukaiseen toimintaan osallistuvien ihmisten
kokemassa elämänlaadussa.
Mutta mihin se johtaakaan?
Tehokkaalta näyttävä ratkaisuehdotus Niiniluodon osoittamiin isoihin ja ilkeisiin ongelmiin
sekä niiden lisäksi moniin muihinkin harmeihin
on siis periaatteessa vankasti perusteltu.
Käytännössä ratkaisu on kaikkea muuta kuin
yksinkertainen, koska keskenään lähisukua olemattomien kotitalouksien suunnitelmallisesti
organisoitua yhteistyötä pidetään toivottoman
utopistisena. Tämä on pakko myöntää. Tuntemukseni on ristiriidassa historian kertoman ja
loogisen päättelyn kanssa.
Tuntemuksemme rinnastuu melko hyvin
esimerkiksi siihen, miten teoreettiset fyysikot
suhtautuivat alun perin Steven Weinbergin ja
Abdus Salamin esittämään sähköheikkoon teoriaan. Sen uskottiin olevan utopistinen, koska
teoria ei aluksi näyttänyt poistavan heikkoihin
voimiin liittyviä äärettomyyksiä. Teoriaan alettiin suhtautua vakavasti vasta vuonna 1971, kun
Gerard ’t Hooft osoitti, että teoria poisti äärettömyyksien ongelman.
Toisena vertailukohteena voidaan mainita
vaikkapa fyysikoiden George Gamowin, Robert
Hermanin ja Ralph Alpherin idea kuumasta alkuräjähdyksestä. Erityisesti tähtitieteilijät
pitivät sitä katteettomana filosofointina, kunnes
Robert Wilson ja Arno Allan Penzias löysivät
alkuräjähdyksestä kertovan kosmisen mikroaaltosäteilyn vuonna 1964.
On mahdollista, että kotitalouksien organisoidut ja nykyaikaan sopivilla tavoilla vapauden
ja yhteistyön yhdistävät ryhmät ovat käytännössä utopiaa. Esittämäni analyysi viittaa kuitenkin
vahvasti kotitalouksien yhdistelmärakenteiden
hyödyllisyyteen ja soveltuvuuteen jopa enemmistölle ihmisistä. Siksi humanististen, yhteiskuntatieteellisten sekä luonnontieteellisten alojen tutkijoiden olisi syytä tutkia edes sitä, mikä
meitä estää etsimästä ratkaisua nykyaikaan sopi-
van palkattoman yhteistyön suunnasta. Vasta
tämän esteen madalluttua riittävästi voi keskustella mielekkäästi käytännön kokeiluista.
Eettisesti toimiva lääkäri ei saa salata tai kiistää oikeaksi ymmärtämäänsä diagnoosia vain
sen vuoksi, että hänen tiedossaan ei ole totea­
maansa sairauteen tehoavaa hoitoa. Richard
Feynman yleisti tämän eettisen velvoitteen koskemaan kaikkia tutkijoita puhumalla ”tieteellisestä integriteetistä”, joka velvoittaa tutkijan
julkistamaan työnsä tulokset, vaikka ne eivät
miellyttäisi tilaajaa tai edes tutkijaa itseään.
Ratkaisuja isoihin ja ilkeisiin ongelmiin etsitään nyt ilmeisen toissijaisista, tehottomista tai
vain pientä osaa auttavista keinoista, kuten julkisten palveluiden hätäisistä typistyksistä tai
lisäämisistä, asenteiden muuttamisesta pelkän
puheen tai vakuuttelun keinoin, tuloerojen, kilpailun, hyväntekeväisyyden tai yksipuolisen
avun lisäämisestä tai vain lähisukulaisten apuun
tukeutuvasta palkattomasta yhteistyöstä.
Oletus sokaistumisen syystä
Oma oletukseni mukaan yksi selvimmistä esteistä analyysin hyväksymiselle ja oikeaan suuntaan
kohdistuvien ratkaisujen etsimiselle on, että
olemme koti- ja vanhemmuuskultin sokaisemia
(ks. Sulkunen; Yesilova) Kultin vahvuudesta kertoo esimerkiksi, että monet yhteiskuntatieteilijät
puhuvat edelleen ”perinteellisestä perhemallista,” kun he tarkoittavat modernia ydinperhemallia. He projisoivat 1800-luvun porvarillisten ja
sosialististen historiantutkijoiden tavoin pitkälle
menneisyyteen nykyisen kaltaisen ydinperheen,
vastoin ilmeisiä työnjakoon ja ajan suuntaan liittyviä tosiasioita.
On tärkeää huomata, että humanistiset tieteet
ovat kietoutuneet ydinperhekultin rakentamiseen ja hyödyntämiseen kansallista menestystarinaa edistäessään. Tähän projektiin osallistui vilpittömällä mielellä myös J. V. Snellman,
joka ei oivaltanut, että hänen ihannoimansa
1800-luvun puolivälin porvarillinen perhe oli
itse asiassa syvien tuloerojen tuottama, jäsentensä pääosalle epäreilu muunnelma perinteellisestä, isosta elossapitoyhteisöstä.
En moiti Snellmania, enkä nykyajan huma-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
57
nististen tai yhteiskunnallisten alojen tutkijoita.
Koti- ja vanhemmuuskultti on yksi aineellisen
hyvinvoinnin huiman kasvun tuottamista oheisvahingoista, jonka välittömänä syynä on kuitenkin juuri yhteistyön ja työnjaon heikentyminen
sekä muutoksen kotitalouksiin synnyttämä tyhjyys, turvattomuuden tunne ja helppojen vaihtoehtojen puute.
Kultin syntymisen taustalla oleva muutos on
niin laaja-alainen, että tähän saakka on ollut
käytännössä mahdotonta nähdä, mistä oikein
on kyse. Osin senkin vuoksi, että luonnontieteen
kanssa yhteensopivan lähestymistavan soveltaminen on ollut humanistisissa ja yhteiskunnallisissa tieteissä peräti harvinaista ja sitä on saatettu pitää jopa virheenä.
Kirjallisuus
Diamond, Jared: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme
oppia perinteisistä yhteiskunnista. Terra Cognita 2013.
Gell-Mann, Murray: Kvarkki ja jaguaari. WSOY 1996.
Enqvist, Kari: Monimutkaisuus: elävän olemassaolomme
perusta. WSOY 2014.
Häggman, Kai: Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elämäntapa 1800-luvun Suomessa. SHS 1993.
Lampinen, Timo: Vapauden tavoittelua suotuisan muutoksen
uhkaamana. Äidin toimenkuva vuosien 1920-1929 Suomen Naisessa ja Toverittaressa. Poliittisen historian pro
gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto 2006.
Niiniluoto, Ilkka: Suomalaiset onnen portilla. Teoksessa Tarkemmin ajatellen. Kansakunnan henkinen tila. Toim. Ilkka Niiniluoto ja Juha Sihvola. Gaudeamus 2008.
Siltala, Juha: Työelämän huonontumisen lyhyt historia: muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Otava 2007.
Sulkunen, Irma: Naisen kutsumus: Miina Sillanpää ja sukupuolten maailmojen erkaantuminen. Hanki ja jää 1989.
Wilson, Edward O.: Konsilienssi. Terra Cognita 2001.
Weinberg, Steven: Unelmia viimeisestä teoriasta. Art House
1999.
Yesilova, Katja: Ydinperheen politiikka. Gaudeamus 2009.
Kirjoittaja on oikeustieteen kandidaatti ja valtiotieteiden kandidaatti.
SIJOITA AJATTELUUN!
5/2014
YP on myös Facebookissa!
58
Eikä maksa paljon: vuosikerran (kuusi numeroa) hinta kesto­
tilauksena on 38 euroa ja opiskelijoille vain puolet tästä.
Tilaukset: thl.fi/yp
puh. 03 4246 5304 / [email protected]
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
LITIIKKA
thl.fi/yp
Yhteiskuntapolitiikka on hyvinvointitutkimuksen avoin foorumi,
jossa kuuluu ajattelun ääni. YP:n jutuilla on taipumusta saada
julkisuutta, herättää uteliaisuutta, virittää keskustelua ja
käynnistää toimenpiteitä.
YHTEISK UNTAPO
Tietoa tuoreimmasta
numerosta, arkiston ja
blogit löydät osoitteesta:
YHTEISKUNTAPOLI
TIIKKA
5/2014
Raha, rakkaus, hyvin
vointi
Amfetamiinien ja opioid
ien ongelmakäytön
yleisyys
Vaikuttavuuden vaade
Suomalainen henki
rikos ja päihteet
MATTI RIMPELÄ: Kiista
oppivelvollisuudesta
ANTTI MAUNU: Biletys
Arkielämästä irti kammetut yliopistot
Janne Kurtakko
Yliopistolaissa on määritetty yliopiston tehtävät
seuraavasti: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää
vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista
sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä
opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan
isänmaata ja ihmiskuntaa.” Lisäksi: ”Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää elinikäistä oppimista, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja
taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” Jotta yliopistot täyttäisivät nämä tehtävänsä, on niillä oltava edellytykset siihen. Yliopistoja ohjaava rahoitusjärjestelmä on tässä suhteessa
hyvin ongelmallinen.
Yliopiston toiminnan perustana on tutkimus,
jota tekevät henkilöt paljolti myös opettavat.
Puhtaita tutkimustehtäviä on yliopistoissa hyvin
vähän – lähinnä kyse on silloin tutkijakoulutettavista. Voidakseen keskittyä tutkimukseen
muutoin kuin kesäisin, on varttuneempien tutkija-opettajien haettava tutkimusvapaata varten erillisiä määrärahoja, jotka ovat erittäin kilpailtuja – hakemuksista menee läpi tyypillisesti
noin 5–20 %. Aikaa hakemuksen valmisteluun
menee viikkoja tai kuukausia, joka kertautuu,
kun hakemuksia on tehtävä monelle rahoittajalle. Menestynytkin hakemus takaa rahoituksen tyypillisesti vain 2–4 vuodeksi. Tutkimuksellisesti tuottamaton hakemusten tekeminen
on käynnissä koko ajan. Tämä tuottamaton aika
lisääntyy, kun yliopistojen osuus kansallisesta
perusrahoituksestakin on sidottu ulkopuolelta
hankitun rahan määrään, jolloin kunkin yliopiston on perusrahoitustasonsakin säilyttääkseen
pärjättävä hakemuskilpailussa suhteessa ainakin yhtä hyvin kuin muiden. Seurauksena on
kilpavarustelu, jossa yliopistot palkkaavat hakemuksia rukkaamaan myös erityisiä hakemusten
tekijöitä. Tutkimuksen sijaan rahaa kuluu hake-
muksiin entistäkin enemmän, ja rahan hakemisesta tulee päämäärä itsessään.
”Vapaa” tutkimus tarkoittaa rahoittajien hyväksi katsomaa tutkimusta. Rahoittajien
hyväksi katsomassa tutkimuksessa painotus on
tutkimuksessa, joka johtaa vertaisarvioituihin
julkaisuihin korkealla arvostetuissa – tyypillisesti muiden tutkijoiden paljon lähteinään käyttämissä – tieteellisissä aikakauslehdissä. Suomalainen tutkimus asetetaan tätä kautta vertailuun
muun maailmalla tehtävän tutkimuksen kanssa.
Tutkijoiden ja tutkijaryhmien valmentamisen
kannalta lähestymistapa kestää enimmäkseen
kritiikin, mutta yhteiskunnallisesta näkökulmasta asetelma on ongelmallisempi. ”Vapaus” tutkia
suomalaisen yhteiskunnan ja talouden kannalta
merkittäviä ilmiöitä ja ongelmia tulee rajoitetuksi, kun tutkijoiden on elantonsa varmistamiseksi seurattava ensisijaisesti trendejä kansainvälisessä tieteellisessä keskustelussa. Nuo trendit
eivät läheskään aina mene päällekkäin kansallisesti kiinnostavien kysymysten kanssa. Ajatus
perustutkimuksesta – tai pikemminkin syvällistä ilmiöiden ymmärtämistä synnyttävästä tutkimuksesta – käytännön ongelmanratkaisuun jatkuvasta jatkumosta menee rikki.
Tavoite ”tutkimukseen perustuvasta ylimmästä opetuksesta” voi puolestaan tulla täytetyksi, kun tutkija-opettajat keskittyvät kansainvälisiin keskusteluihin. Toki, edellyttäen, että he
opettavat, eivätkä ole liian stressaantuneita jatkuvaan hakemusten valmisteluun. Opetuksen
ja oppimisen laadulla on kuitenkin uhka, kun
rahoittajien mittarina ei ole oppimisen sisältö tai
laatu, vaan opintopisteet ja tutkinnot sekä ”asiakkaiksi” nähtyjen opiskelijoiden tyytyväisyys,
vai pitäisikö sanoa ”viihtyvyys”. Laadun tarkkailun tärkein väline eli yliopiston tutkijaopettajien
etiikka on heitetty romukoppaan.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
59
Edelleen on vaarassa opetukseen liittyvä
tavoite opiskelijoiden kasvattamisesta palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tutkija-opettajien, joiden on rahoittajien painostuksesta tuijotettava kansainvälisiä tieteellisiä trendejä, ei ole
helppoa luoda kuvaa isänmaan ja ihmiskunnan
arkisista ongelmista ja niiden kytkeytymisestä
tarkasteltuihin asioihin, eikä sitä edes edellytetä. Opiskelijoita on myös rahoittajien vaatimuksesta suostuteltava keskittymään opintoihinsa ja
valmistumiseen eikä tuhraamaan aikaansa työelämässä ainakaan silloin, jos kyseistä toimintaa ei voida kategorisoida tutkintoon kuuluviksi
opintosuorituksiksi.
Myös institutionaalinen ympäristö korostaa
niin tutkimuksessa kuin opetuksessakin aivan
toisenlaisia asioita kuin isänmaan ja ihmiskunnan etu: yliopistothan eivät enää ole osa valtiokoneistoa, vaan itsenäisiä oikeushenkilöitä, joita koskee osakeyhtiölakia muistuttava normisto.
Kuten taloustieteet opettavat, markkinoilla toimijat tarkastelevat markkinaehtoisesti omaa
etuaan ja ”asiakasta” – kuka se sitten milloinkin
on – vain siinä määrin, että ”asiakas” uskoo ostaneensa hyvän tuotteen. Isänmaa ja ihmiskunta
ovat markkinoilla – yliopistomarkkinoillakin –
korkeintaan toissijaisia.
Myös elinikäinen oppiminen ja vaikuttava
yhteiskunnallinen vuorovaikutus ovat nykyjärjestelmässä sanahelinää. Yliopisto palvelee sitä,
joka maksaa, ja kerää oppia siitä, miten kerätä
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
rahaa palvelematta ketään. Alumnit, yritykset
ja muut yhteisöt ovat ensisijaisesti potentiaalisia kolehtiin osallistujia. Esimerkiksi alumneille maksuihin suostuttelevaa kalliilla tuotettua
markkinointimateriaalia tippuu postista yhtenään. Uudessa yliopistoetiikassa yliopistoilla
ei ole mahdollisuutta eikä velvollisuudentuntoakaan keskittyä alumnien ja yhteiskunnan
eri tahojen ongelmiin. Huomio on keskitettävä
rahan hankintaan, julkaisuihin ja tutkintoihin.
Edellä esitetty tulkinta vallitsevasta tilanteesta on kärjistys. Voi kuitenkin perustellusti kysyä,
ovatko yliopistolain ja yliopistojen rahoitus- ja
ohjausjärjestelmän muutokset edistäneet vai
pikemminkin vähentäneet yliopistojen toimivuutta isänmaan ja ihmiskunnan kehittämisen
välineinä? Yliopistoja arvostellaan usein siitä,
että niiden kytkös arkielämään on riittämätön.
Osittain kritiikin voi sivuuttaa – yliopistoissa on
voitava tarkastella myös sellaisia todellisuuden
alueita, joiden ymmärtämisen tarvetta ei vielä
edes osata nähdä. Osittain kritiikkiin voi kuitenkin vastata vallitsevia ajattelumalleja ja rahoitusjärjestelmiä koskevalla kritiikillä. Yliopistot
on väen väkisin kammettu irti yhteiskunnasta.
Ottaen huomioon suomalaisen yhteiskunnan ja
talouden tilan voi kysyä, onko siinä järkeä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tutkimuskeskuksen koordinaattori Oulun yliopistossa.
Poisvalinta
Tommi Lehtonen
”Poisvalinta” on kaunisteleva kiertoilmaus lopetuspäätökselle. Poisvalintaa hehkutetaan Suomen
Akatemian tuoreessa Tieteen tila 2014 -raportissa,
joka evästää yliopistoja parempaan tutkimukseen.
Paremmalla tarkoitetaan yksinkertaisesti isompia
lukuja tieteellisten julkaisujen viittausindekseissä.
Usko indekseihin on vahvaa ja elinvoimaista.
Korkeampiin indeksilukuihin uskotaan päästävän valintojen, poisvalintojen ja kansainvälisen
yhteistyön avulla. Samalla yliopistoja kehotetaan
nopeasti keskittymään vahvuuksiinsa ja niistä
kumpuaviin uusiin avauksiin. Sen sijaan laajempi tieteen sivistyksellisen merkityksen ja yhteiskunnallisen vaikuttavuuden pohdinta loistaa
raportissa poissaolollaan.
Raportin mukaan Suomen tiede on vaikuttavuudeltaan maailman keskitasoa parempaa.
Tilanteen uskotaan kuitenkin nopeasti huononevan, jos jätetään panostamatta vahvuuksiin.
Indeksien perusteella tieteellisesti vaikuttavimmat alat ovat keskittyneet Suomessa korkeintaan viiteen yliopistoon. Näitä selvästi maailman keskitason yläpuolelle sijoittuvia aloja on
kahdeksan: ekologia ja evoluutiobiologia, maataloustieteet, eläinlääketiede, farmasia, hammaslääketieteet, kliiniset lääketieteet, rakennustekniikka sekä materiaalitekniikka. Joukossa
on siis vain luonnontieteitä ja tekniikkaa, joissa
bibliometriikka eli tieteellisten julkaisujen tilastollinen analyysi on viety pisimmälle. Näissä tieteissä voidaan sanoa: ”Olen indeksoitu, olen siis
olemassa.”
Raportin mukaan Suomen tiede on pysynyt
melkein samalla tasolla koko 2000-luvun, mutta
vuosituhannen vaihteessa kanssamme samalla
tai matalammalla tasolla olleet Belgia, Australia,
Saksa, Irlanti ja Itävalta ovat kirineet ohi. Tästä
johtuu nyt itku ja hammasten kiristys: ”Meidät
on ohitettu!”
Kaikki varmaan muistavat koulun liikuntatunneilta, miten joukkueita muodostettiin.
Ensin valittiin parhaat pelaajat ja viimeiseksi huonoimmat. Viimeisiksi jääneistä ajateltiin,
että pitäähän nekin valita pois.
Yliopistoissa on ”poisvalinnalla” uusi merkitys. Se tarkoittaa lopetettavien yksikköjen valitsemista. Perusteina on määrä käyttää muun
muassa viittausindeksejä, verrokkimaiden tasoa
ja yksikön pientä kokoa. Tilanne on kuin eläinlääkärillä: lopetuspiikki annetaan mieluummin
hieman liian aikaisin kuin liian myöhään.
Tieteen tila -raportin perusteella hännänhuippuja ovat ihmistieteiden pienet ja vähän
julkaisevat alat sekä aluepoliittisin perustein
synnytetyt yksiköt. Raportin ajama tiede- ja tutkimuspolitiikka tuo mieleen autossa istuvan liikunnanopettajan, joka huutaa ikkunasta naama punaisena: ”Vauhtia siihen hommaan!” Ja
me yliopistolaisethan juoksemme, vaikka henki
menisi!
Ennen kuin kiiruhdamme lopetuspiikille, olisiko syytä pohtia muutakin: julkaisuindekseihin
perustuvan vaikuttavuuskäsityksen ongelmia,
vahvuuden eri ulottuvuuksia, tiedon itseisarvoa,
sivistyksen merkitystä?
Lähde
Suomen Akatemian raportti Tieteen tila 2014 (24.10.2014)
on ladattavissa osoitteesta http://www.aka.fi/fi/A/Paatokset-ja-vaikutukset/Tieteen-tila/.
Kirjoittaja toimii filosofian yliopistonlehtorina Vaasan yliopistossa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
61
Miten tehdä SKS ymmärrettäväksi?
Tero Norkola
Tieteessä tapahtuu -lehden numerossa 5/2014
julkaistiin dosentti Kristiina Kalleisen kirjaesittely Tellervo Krogeruksen Matti Kuusi -elämäkerrasta. Kirjoituksen viimeisiin kolmeen virkkeeseen oli
mahdutettu useita asiavirheitä, joita en lähde tässä
korjaamaan, pyrin sen sijaan kirkastamaan SKS:n
julkaisutoiminnan nykytilaa ja päämääriä.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) on viime vuosina julkaissut vuosittain kuutisenkymmentä uutuusteosta, joista puolet on tiedekirjoja ja toinen puoli yleistä tietokirjallisuutta.
Merkittävä osa tiedekirjoistamme on nykyisin
artikkelikokoelmia. Vuonna 2013 julkaisimme
326 vertaisarvioitua tieteellistä artikkelia 22:ssa
artikkelikokoelmassa sekä 10 tieteellistä monografiaa. Tiedekirjasivuja julkaisimme yhteensä
12 026, keskimäärin 376 kirjaa kohti.
Volyymiltaan tämä on varsin merkittävä osa
suomalaista humanististen alojen julkaisutoimintaa. Julkaisufoorumi on luokitellut johtavalle tasolle pitkälti toistakymmentä humanististen
alojen suomenkielistä tieteellistä aikakausikirjaa, ja niissä julkaistaan todennäköisesti vuositasolla yhteensä vähemmän artikkeleja kuin SKS:n
kahdeksassa tiedekirjasarjassa.
Myös laadun suhteen SKS pyrkii olemaan tiedekirjojen kansainvälisen tason suunnannäyttäjä. Laadun varmistuksessa olennaisin tekijä on
käsikirjoitusten vertaisarviointi. Tarkka prosessimme kuvaus löytyy SKS:n kustantamon internet-sivuilta. Tiedekirjan julkaisukriteerinä ei ole
myyntipotentiaali, vaan tutkimuksellinen merkittävyys ja laatu. Tämän ratkaisevat vertaisarvioiden pohjalta SKS:n julkaisuvaliokunnan
vähintään dosenttitasoiset asiantuntijat, jotka
nimeävät arvioitsijat.
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Hyvä tiedekirja on tutkimuksellinen, mutta
erilainen kuin opinnäyte. Hyvä tiedekirja aukeaa­
koko tieteenalansa edustajille, ei vain aiheeseen
erikoistuneelle tutkijajoukolle. Tiedekirjan painotus on pääargumentissa, jota jokainen tekstiosuus tukee ja joka on muotoiltava kirkkaasti.
Hyvän tiedekirjan pääargumentista saa käsityksen vaikka vain johdannon ja loppuluvun lukemalla. Se on uutta tutkimustietoa.
Open Access, ilmainen ja rajoitukseton saatavuus verkossa, on tiedejulkaisemisen kansainvälinen trendi. Tällä hetkellä teemme SKS:ssa
selvitystä, mitkä olisivat ne taloudelliset ja käytännölliset reunaehdot, joilla voisimme siirtyä
tiedekirjojen julkaisemisessa ilmaiseen nettijakeluun. Selvää on se, että kun kallisarvoista
sisältöä aletaan tarjota ilmaiseksi, tuotantokustannukset eivät häviä, ne on katettava muuta
tietä kuin kirjoja myymällä. Kyse on tietenkin
myös siitä, halutaanko säilyttää nykyisen kaltaiset kirjabrändit, tiedejulkaisemisen laatua vaalivat tunnusmerkit.
SKS:ssa tietokirja ei kilpaile tiedekirjan kanssa. Laajempilevikkistä tietokirjaa myymällä
kerätään rahaa vähälevikkisen tiedekirjan tekemiseen. Tiedekirja tehdään tiedeyhteisölle, yleinen tietokirja tavalliselle lukijalle, jolla ei ole
välttämättä akateemista taustaa. Yleisten tietokirjojen julkaiseminen on SKS:ssakin liiketoimintaa, joten aiheen ja käsittelytavan on oltava
populaari. SKS on laajentanut tietokirjojen julkaisukirjoa, mutta niin että kirjamme edustavat
omien lajityyppiensä huippua. Tälläkin tavalla
toteutamme SKS:n missiota suomalaisen kulttuurin ymmärrettäväksi tekemisestä.
Kirjoittaja on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran
kustannusjohtaja.
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Amerikka on lähempänä kuin arvaisitkaan
Päivi Hakulinen
Helsingin yliopiston Kaisa-kirjaston toisessa
kerroksessa kävijät vastaanottaa Vapaudenpatsas, Lady Liberty. New Yorkissa sijaitseva patsas
symboloi vapautta ja toivottaa maahanmuuttajat
tervetulleiksi; oma pienoismallimme puolestaan
tervehtii opiskelijoita, tutkijoita sekä kaikkia
muita Yhdysvaltain yhteiskunnasta, politiikasta,
historiasta ja kulttuurista kiinnostuneita. Tervetuloa American Resource Centeriin (ARC)!
ARC muutti Kaisa-kirjastoon kesällä 2012,
mutta siihen oli ollut pitkä matka. ARCin edeltäjän, America Centerin kirjaston, juuret ovat
toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, jolloin Yhdysvallat perusti kirjastoja lähetystöjensä yhteyteen ympäri maailmaa. Ensimmäinen
America Center avattiin Kalevankadulle vuonna
1946 vaatimattomalla 2 000 niteen kokoelmalla. 1950-luvun puolivälin jälkeen kirjasto muutti
Kaivokadulle vastapäätä rautatieasemaa. Yhdysvaltalaista kirjallisuutta oli vielä tuolloin kohtalaisen vähän saatavilla Suomessa, ja kokoelmissa
oli myös elokuvia ja äänilevyjä.
Vuonna 1993 Helsingin yliopiston kanssa
solmitun yhteistyösopimuksen myötä American
Resource Centeriä alettiin hallinnoida yhteistyössä suurlähetystön ja Helsingin yliopiston
kanssa, ja kirjastolle löydettiin koti ensin Vuorikadulta ja sitten Kansalliskirjastosta, jossa
Amerikka-kirjasto sijaitsi 14 vuoden ajan. Organisatorisesti ARC kuuluu Yhdysvaltain suurlähetystön viestintä- ja kulttuuriosastoon.
Kirjaston nykyinen tehtävä on välittää luotettavaa ja ajantasaista tietoa Yhdysvalloista kaikille sitä tarvitseville. ARC palvelee myös yliopiston ulkopuolelta tulevia asiakkaita; kirjaston
10 000 niteen kokoelma on luetteloitu Helka-tietokantaan, ja on siten kaukolainapalvelun kaut-
ta käytettävissä ympäri Suomen. Teokset ovat
englanninkielisiä, Yhdysvalloissa kustannettuja
kirjoja, joiden joukosta löytyy niin akateemista tutkimusta kuin populaarimpaakin maan ja
kulttuurin esittelyä. ARCiin tilataan noin 80:tä
aikakauslehteä ja kahta sanomalehteä.
Painetun kokoelman lisäksi ARCista lainataan erityisesti opetuskäyttöön soveltuvia DVDlevyjä; ohjelmat ovat dokumentteja, jotka tukevat historian tai englanninkielen opiskelua.
Opettajilla on myös mahdollisuus tuoda koululuokkansa vierailulle ARCiin, joko tutustumaan
kirjastoon tai osallistumaan diplomaatin vetämälle Amerikka-oppitunnille.
Viimeisen vuoden aikana olemme järjestäneet
Massive Open Online Coursen eli verkkopohjaisen
MOOC-kurssin tukemaan Yhdysvaltain ulkopolitiikan opiskelua. Olemme myös vieneet Amerikan päiväksi helsinkiläiseen peruskouluun sekä
järjestäneet Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa käsittelevän keskustelupiirin. Myönnämme vuosittaisen apurahan suomalaiselle graduntekijälle sekä
tarjoamme tietopalvelua. Oma-aloitteiseen tiedonhakuun annamme pääsyn Yhdysvaltain ulkoministeriön kautta eLibrary USA -tietokantaan,
jonka kautta pääsee käsiksi yli 30 yhdysvaltalaiseen tietokantaan.
AMERICAN RESOURCE CENTER, Helsingin
yliopiston kirjasto, Fabianinkatu 30, 00014 Helsingin yliopisto. puh. 050-448 5704
Sähköposti: [email protected]
Kotisivut:http://finland.usembassy.gov/arc.html
Kirjoittaja työskentelee tietopalveluvirkailijana
American Resource Centerissä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
63
MAAILMAN SELITYKSIÄ
Göran Therborn
Mikko Lehtonen
Ari Väänänen & Jussi Turtiainen (toim.)
ERIARVOISUUS TAPPAA
MAA-ILMA
206 s.
432 s.
SUOMALAINEN
TYÖNTEKIJYYS 1945–2013
Beverley Skeggs
ELÄVÄ LUOKKA
392 s.
Ilkka Ruostetsaari
VALLAN
SISÄPIIRISSÄ
336 s.
Kirsti Lempiäinen &
Tiina Silvasti (toim.)
300 s.
ERIARVOISUUDEN
RAKENTEET
Pauli Siljander
SYSTEMAATTINEN
JOHDATUS
KASVATUSTIETEISIIN
Leena Krokfors,
Marjaana Kangas &
Kaisa Kopisto (toim.)
OPPIMINEN PELISSÄ
230 s.
270 s.
283 s.
L I S Ä Ä K I R J O J A VA S TA PA I N O N N E T T I K A U PA S TA W W W. VA S TA PA I N O. F I
KIRJALLISUUS
Muutosten tekijää ja
ymmärtäjää muistaen
Pirkko Nuolijärvi
Auli Hakulinen ja Risto Jaakkola
(toim.): Klaus Mäkelän tekstit,
teot ja elämä. Sosiaalipoliittisen
yhdistyksen tutkimuksia 65.
2014.
Tammikuussa 2014 sukulaiset, ystävät ja kollegat saattoivat viimeiselle matkalleen professori Klaus
Mäkelän. Muutaman kuukauden
kuluttua ilmestyi ystävien ja kollegoiden kokoama muistokirja, joka kertoo lahjakkaasta ja poikkeuk­
sellisen terävänäköisestä ja analyyttisestä ihmisestä ja tutkijasta.
Samalla kirja kertoo yhteiskunnan
muutoksista, joita tekevät lopulta
aina ihmiset, eivät abstraktit voimat. Klaus Mäkelän tekstit, teot ja
elämä -teoksesta käy erinomaisesti
ilmi, että joillakin ihmisillä on lähtemätön vaikutus muutosten syntymiseen. Sellainen ihminen oli
Klaus Mäkelä.
Kirjan kirjoittajina on sosiologeja, sosiaalipoliitikkoja, kielitieteilijöitä, lääkäreitä, poliitikkoja,
ministeriöiden virkamiehiä ja juristeja, mutta myös muilla elämänaloilla toimineita. Eri aloja edustava kirjoittajakunta osoittaa, miten
laajalle Mäkelän vaikutus ja kontaktit ulottuivat ja miten monessa hän oli mukana. Sellaiset otsikot kuin Katarina Eskolan ”Kansantribuuni”, Lars D. Erikssonin
”Den aldrig ifrågasatte reforma-
torn”, Risto Kolasen ”Sosialidemokraattinen aatevaikuttaja”, Risto Heiskalan ”Klaus tutkimuksen
ohjaajana”, Ilkka Armisen ”Erityisyyden kuvaaja”, Marja-Leena Sorjosen ”Klaus – kielitieteilijäkö?”,
Anne Mäntysen haastattelu ”Klaus
Mäkelä Virittäjän kunnialukija”,
Tom Sandlundin ”En gustaviansk
tjänsteman” ja Elina Haavio-Mannilan ”Pokerinpelaajat” kertovat
Mäkelän monista kasvoista ja toiminnan aloista. Kirjoittajien joukossa on myös kolme Mäkelän ulkomaista kollegaa, Wienin yliopiston sosiologian professori Irmgard
Eisenbach-Stangl, Melbournen ja
Tukholman yliopiston professori
Robin Room ja Norjan päihdetutkimuskeskuksen tutkimuspäällikkö Astrid Skretting.
Kirjan artikkelit tarjoavat lukijalle kuvan aktiivisen ihmisen
elämänkaaresta. Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuminen ja
mielipiteiden ilmaiseminen näkyi jossain määrin jo kouluvuosina, ja opiskeluvuosina Mäkelän
yhteiskunnallinen toiminta vain
vahvistui. Sittemmin hänen kokemustaan ja asiantuntemustaan
käytettiin 1960-luvun ja 1970-luvun uudistuksissa ja niitä valmistelevissa ponnisteluissa. Alkoholitutkimussäätiössä Mäkelä vaikutti
monien tutkijoiden ja tutkijaryhmien työhön niin laitoksen sisällä kuin laajalti sen ulkopuolellakin. Tutkimuksen eettisten kysymysten pohtiminen kuului olennaisena osana Mäkelän työhön, ja
tiedeyhteisössä vaikuttaminen jat-
kui viimeiseen asti. Elämään kuului
jatkuva keskustelu, jota saattoi käydä niin ruokapöydässä kuin pokeripöydässä, niin lukupiirissä ja seminaareissa kuin satunnaisissa tapaamisissa. Viimeisinä vuosinaan
ja jo aiemminkin Mäkelä keskittyi
humanististen ja yhteiskuntatieteellisten tutkimusaineistojen käytön kysymyksiin. Niin kuin monet
teoksen kirjoittajat toteavat: yhteiskuntatieteilijä oli kiinnostunut kaikesta. Ei kuitenkaan urheilusta eikä ornitologiasta, kuten koulutoveri Tapani Brotherus tietää kertoa.
Suomen kieli oli aina läsnä; sen
väsymätön tarkkailija ja analysoija Mäkelä oli, ja sen tutkimuksen
suuntautumiseenkin hän vaikutti
ratkaisevalla tavalla. Hän tutustui
kielentutkimuksen uusiin virtauksiin ja esitti punnittuja näkemyksiä
kielestä ja kielenkäytöstä. Sitä paitsi kieli oli hänen mielestään siksi
niin kiinnostavaa, ”että se on niin
hillittömän vänkää”, kuten hän totesi Anne Mäntysen haastattelussa.
Mäkelä oli suomen kielen puolestapuhuja ja kannusti suomen kielen tutkijoita monella tavoin avaten
uusia näkökulmia ja tehden konkreettisia ehdotuksia. Tätä Mäkelän
ehtymätöntä kiinnostusta kieleen
ja hänen taitavaa kynänjälkeään
kuvaavat artikkeleissaan Auli Hakulinen ja Marja-Leena Sorjonen.
Mäkelän tyylikäs artikkeli ”Kulttuurisen muuntelun yhteisöllinen
rakenne Suomessa”, johon useam­
pikin kirjoittaja viittaa, kuuluu
nuoremmankin suomalaisen sosiolingvistin lukulistaan, koska sii-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
65
nä Mäkelä haastaa pohtimaan kielellisen vaihtelun luonnetta ja houkuttelee keskustelemaan, jopa väittämään vastaan.
Mäkelä jätti jäljen moneen
asiaan­ja vaikutti suomalaiseen
yhteiskuntaan ja tutkijayhteisöön
enemmän kuin moni tietääkään tai
osaa aavistaa. Voisi luulla, että tällaisen ihmisen muistokirja olisi hymistelevä. Vaan eipä ole. Teoksesta
välittyy vahvasti kunkin kirjoittajan rehellinen käsitys Mäkelästä, ja
artikkelit kertovat konkreettisesti
toiminnasta, jolla oli aina päämäärä. Kaipaus ja menetyksen tunne on
sekin monissa kirjoituksissa läsnä,
kuten Ilkka Taipaleen hämmentynyt kysymys ”Keneltä minä nyt
kysyisin?” osoittaa. Läsnä on myös
ymmärrys siitä, että kun kuolema
tulee pokeripöytään ja hiipii kutsumatta lukupiiriin, se voittaa lopulta
aina. Sitä se ei vie, mikä oli.
Kirjan ansiosta nuorempikin lukija saa kuvaa siitä, miten Mäkelä
oli Yhdistys 9:ssä, Marraskuun liikkeessä, Sadankomiteassa ja lukuisissa muissa ryhmissä ja verkostoissa ideoimassa ja luomassa lähes kaikkea sitä, mitä me tänään
pidämme itsestäänselvyytenä. Siksi suosittelen kirjaa erityisesti kaikille nuorille tutkijoille, joilla on se
tunne, etteivät he ehdi elää ja osallistua, kun yhä syvenevä ja usein
kapenevakin tutkimuskohde vie
kaiken ajan ja energian. Kirja kannustaa näkemään, että yhteiskunnallinen toiminta antaa ideoita ja
uusia voimia ja että aina kannattaa
yrittää muuttaa maailmaa, vaikka tähän uskominen näinä aikoina
kovilla onkin.
Kirjoittaja on professori ja Kotimaisten
kielten keskuksen johtaja.
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Maailmanhistorian
parhaat äidit
Heikki Hiilamo
Anna Rotkirch: Yhdessä – lapsen
kasvatus ei ole yksilölaji. WSOY
2014.
BBC:n tositapahtumiin perustuvassa ”Hakekaa kätilö!” -sarjassa
keski-ikäinen brittipariskunta saa
ensimmäisen yhteisen lapsen. Vauvan ihonväri on kuitenkin musta.
Ensisilmäyksestä mies tietää, ettei lapsi ole hänen, mutta liikuttavalla tavalla ottaa pojan omakseen. Teko hätkähdyttää yhtä lailla
1950-luvun Itä-Lontoon asukkaita
kuin nykykatsojia.
Biologinen vanhemmuus on
tärkeä kysymys evoluutiopsykologisessa perhetutkimuksessa. Sen
mukaan esimerkiksi isovanhemmat antavat enemmän apua tyttäriensä kuin poikiensa lapsille, koska voivat olla varmoja siitä, että tyttären lapset ovat hänen omiaan ja
kantavat isovanhempien geenejä. Miehet osallistuvat vähemmän
lapsen hoitoon, koska eivät voi olla täysin vakuuttuneita biologisesta
isyydestään. Kyse on tiedostamattomasta käyttäytymisestä.
Tutkimusprofessori Anna Rotkirchin kirja Yhdessä – lapsen kasvatus ei ole yksilölaji käsittelee perhettä ja ihmissuhteita evoluutiopsykologian näkökulmasta. Evoluutiopsykologian perusajatus on
yksinkertainen: tunteet ohjaavat
ihmisten välisiä suhteita, tunteita
ohjaa evoluutio. Toisin sanoen tunteisiimme ja sen myötä ihmissuhteisiimme vaikuttaa se, mikä aikaisempina vuosituhansina on edistänyt lisääntymistä.
Rotkirch kirjoittaa paljon biologisesta vanhemmuudesta. Termi on Rotkirchin mukaan kuitenkin virheellinen, sillä esimerkiksi
adoptioäidissä käynnistyy hormonaalisia eli biologisia prosesseja.
Selkeämpää olisikin puhua geneettisestä ja epägeneettisestä vanhemmuudesta.
Evoluutiopsykologian näkökulmasta perhe on tapa järjestää lajin
lisääntyminen. Äiti on silloin tietysti ykkönen. Luonnonvalinta on
karsinut pois kaiken sellaisen käyttäytymisen, joka uhkaa äidin kykyä pitää pieni lapsi elossa. Nykyiset äidit ovatkin maailmanhisto­
rian ”parhaita äitejä”, koska ”huonojen äitien” lapset ovat kuolleet
eikä heillä ole jälkeläisiä. Eri asia
on se, lohduttaako tämä tieto sitä
nykyäitiä, joka haluaisi lähteä lenkille, kun kolmivuotias lapsi makaa
lattialla itkien ja potkien.
Luonnoton omistautuja-äiti
Perhe on yksi suosituimpia suomalaisia tutkimusaiheita. Evoluutionäkökulma ei ole kuitenkaan
ollut nimeksikään esillä. Tämä on
suuri puute, sillä evoluutiopsykologian lupaus on suuri: se pyrkii löytämään yleispäteviä lainalaisuuksia, joihin on suhtauduttava vakavasti kaikissa kulttuureissa. Rot­
kirchin Yhdessä perustuu paitsi
alan tuoreimpiin tutkimuslöytöihin myös hänen oman tutkimusryhmänsä uraauurtaviin tuloksiin
ylisukupolvisen hoivan alalla.
Kirjan nimeen kiteytyy sen
ydinsanoma. Ihmislaji ei olisi voinut kehittyä, jos äiti olisi yksin vastannut lapsen kasvatuksesta. Yhteisöllinen kasvatus on ihmiskunnan viisastenkivi.
Perustelu on yksinkertainen.
Ihmisellä on paljon pidempi lap-
suus ja siksi vaativampi kasvatustehtävä kuin millään toisella eläinlajilla. Jälkeläisemme tarvitsivat
peräti 13 miljoonaa kaloria ennen kuin he kykenivät itse huolehtimaan ravintonsa hankkimisesta.
Vaikka lapsi pysyi pitkään avuttomana, äiti saattoi hankkia seuraavan lapsen, koska hän sai muilta
apua lapsenhoitoon. Jos äiti olisi omistautunut täydellisesti nuorimman lapsensa hoitoon, seuraavaa lasta ei olisi syntynyt riittävän
nopeasti – ja homo sapiens tunnettaisiin nyt vain fossiileista.
Rotkirchin mukaan ”äitejä ei
ole tehty olemaan pitkään yksin
vastuussa lapsistaan” ja ”yksin oleva äiti on suorastaan luonnoton
asia”. Evoluution näkökulmasta ei
olekaan ihme, jos yksin jäänyt pienen lapsen äiti tuntee itsensä eristyneeksi ja rasittuneeksi, koska kautta aikojen äitien ympärillä on ollut
muita aikuisia ja lapsia. Monilla äideillä on tukenaan puoliso, isovanhemmat, ystäviä, puisto- ja päivähoitojärjestelyitä, mutta silti liian
useat äidit ovat vauvoineen kaksin
ja voivat huonosti.
Evoluutioon kuuluu myös se,
että lapset ovat luonnostaan itsekkäitä. Lapset on ohjelmoitu vaatimaan aina vähän liikaa. Jos lapsi saa
enemmän ravintoa, huomiota tai
hoivaa, se ei ainakaan haittaa. Tämä voi kuitenkin olla haitaksi vanhemmille tai sisaruksille. Vanhempien on opittava asettamaan rajoja.
Isyys tulee muotiin
Äitiys on siis biologista, kun taas
isyys muodostuu parisuhteessa ja
lasten äidin kautta. Rotkirch pohdiskelee, miksi äiti halusi tyytyä
yhteen mieheen, vaikka useampi
kumppani olisi ehkä ollut edullisempi jälkeläisille. Voisi myös olet-
taa, että moniavioisuus olisi vaativaa, koska siinä on tultava toimeen
monien partnereiden kanssa. Eri
lajien välinen vertailututkimus
kuitenkin osoitti, että yksiavioisuus verrattuna moniavioisuuteen
on yhteydessä suurempaan aivojen
kokoon. On vaativampaa pysyä pitkään yhdessä yhden ja saman puolison kanssa. Monogamia vaatii
suunnitelmallisuutta, johdonmukaisuutta, toisen ymmärtämistä sekä tiimityötaitoja.
Nuo taidot ovat varmaankin
korostuneet Pohjoismaiden ankarissa olosuhteissa. Rotkirchin mukaan tärkein piirre oman kullan valinnassa on ollut se, että selvittäisiin
yhdessä talven yli. Naisia ei arvostettu vain hedelmällisyyden vuoksi, vaan myös sen mukaan, miten
he kykenivät hankkimaan elantoa. Pohjoismaiden ykköstila sukupuolten välisestä tasa-arvosta ei välttämättä olekaan alun perin seurausta hyvinvointivaltiosta,
vaan siitä miten esi-isämme ja äitimme ovat rinta rinnan sinnitelleet talven yli ja yrittäneet yhdessä pitää lapsensa hengissä.
Rotkirchin mukaan vain pienellä osalla nisäkkäitä on jälkeläisen hoivaamiseen osallistuvia isä.
Ihmisissä miesten hoivaavat piirteet liittyvät kilpailuun naisista. Jos
naisia on vähän ja miehiä paljon,
isien hoivaavat piirteet korostuvat.
Kilpailussa naisista miehetkin mukautuvat, sillä jatkuva seksuaalinen
torjunta verottaa miesten itsetuntoa ja terveyttä.
Tulevaisuudessa isien merkitystä korostaa kuitenkin se, että muilta
sukulaisilta tuleva tuki on vähenemässä. Lukuisat tutkimukset kertovat siitä, että isän läsnäolo perheessä edistää lapsen kognitiivista kehitystä, psykologista sopeutumista ja
sosiaalisia taitoja, vähentää aggressiota, riippuvuutta ja erilaisia käyttäytymisoireita. Joissain tutkimuksissa on osoitettu, että lesboäidit
pärjäävät paremmin vanhempina
kuin heterovanhemmat, mikä voisi kertoa siitä, ettei isän merkitys ole
kiinni siitä, onko hän mies vaan että geneettisen äidin rinnalla on toinen lasta rakastava aikuinen.
Perheen tabut
Liian usein suomalaiset huippututkijat keskittyvät yksinomaan kansainväliseen uraansa, eivätkä julkaise tuloksiaan suomeksi – tai ainakaan yleistajuisessa muodossa.
Rotkirch tekee poikkeuksen. Yhdessä on mainio johdatus evoluutiopsykologiseen perhetutkimukseen. Se puhuttelee kaikkia perheestä kiinnostuneita – erityisesti pienten lasten vanhempia – ja
haastaa pohtimaan myös tabuja,
sisarusten menestyseroja ja välejä,
ystävien ja sukulaisten rooleja sekä kumppaninvalinnan perusteita.
Hyvän tietokirjan tavoin Yhdessä pakottaa myös väittämään vastaan. Rotkirchin mukaan sisarusten
kesken isosiskon ja pikkuveljen välit
ovat lämpimimmät, kun taas kaksi
veljestä riitelee eniten. Paras puoliso
on sellainen, joka on riittävän houkutteleva, muttei kuitenkaan liian
haluttava, jottei hän karkaa muualle. Rotkirch väittää myös, että ”sisaruskonfliktien taustalla piilee se ikävä tosiasia, että sisaruksista on tosiasiallisesti usein haittaa”.
Monia sosiaalitieteitä vaivaa pula teorioista. Empiriaa on ympärillämme vaikka millä mitalla, mutta
sitä ei osata vielä jäsentää. Evoluutiopsykologiassa tilanne on päinvastainen. Evoluutio suorastaan
tyrkyttää vastauksia erilaisiin arkihavaintoihin. Hypoteeseja on kui-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
67
tenkin erittäin vaikea testata, koska satoja ja tuhansia vuosia taaksepäin ulottuvia aineistoja ei juuri
ole. Siksi evoluutiotiede muuttuu
helposti ideologiaksi, kuten eugeniikan ja vulgaareimman taloustieteen esimerkit kertovat.
Rotkirch väistää tyylikkäästi
selvimmät karikot esittämällä selkeitä tutkimustuloksia ja riittäviä
varaumia.
Lukija jää silti pohtimaan, miten vähän tiedämme siitä, millaisissa olosuhteissa ihmislaji on kehittynyt. Selviytyminen on aina sidoksissa kulloiseenkin ympäristöön, joka on vaihdellut ajallisesti
ja maantieteellisesti. Päiväntasaajan viidakoissa ja pohjoisen metsissä on tarvittu erilaisia ominaisuuksia. Ehkä tärkein evoluutiopsykologian opetus onkin se, että ihminen
on joustava ja mukautuva olento. Geneettinen ja biologinen vanhemmuus on tärkeää, mutta myös
toisenlaiset vanhemmat voivat pärjätä mainiosti.
tutkimuksessa. Monet tutkijat antavat kuitenkin nykyään sukupuolelle ja mieheyden käsitteille suuren
selitysarvon monenlaisten erojen ja
hierarkioiden muotoutumisessa.
Mieheys on osa hyvin monenlaisia yhteiskunnallisia suhteita ja kehityskulkuja, mutta tämän teoksen
näkökulma mieheyteen on historiantutkimuksen näkökulma. Johdantotekstissään ”Onko suomalaisella miehellä historiaa?” kirjan
toimittajat toteavat, että mie­heystermi on historiantutkimuksessa
vakiintumassa viittaamaan miehenä olemiseen ja miehisinä pidettyihin ominaisuuksiin. Termiä käytetään myös analyyttisena käsitteenä.
Toimittajien mukaan kirjasta löytyy
kolme keskeistä temaattista aihepiiriä. Nämä ovat ensinnäkin perhe,
kotitalous ja patriarkaaliset suhteet,
toiseksi erilaiset miesten yhteisöt ja
kolmanneksi kunnia ja sivistys miehen mittana. Yksittäisissä artikkeleissa teemat kietoutuvat toisiinsa.
Monenlaista mieheyttä
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
sosiaali­politiikan professori.
Mieheyttä keskiajalta
nykyaikaan
Merja Leppälahti
Näkymätön sukupuoli. Mieheyden
pitkä historia. Toim. Pirjo Mark­
kola, Ann-Catrin Östman ja Mar­
ko Lamberg. Vastapaino 2014.
Mies on pitkään ollut tutkimusten
näkymätön sukupuoli siinä mielessä, että miehiin keskittyneet tutkimukset ovat olleet näennäisen sukupuolineutraaleja ja sukupuolisensitiivisyys on merkinnyt nimenomaan naisten huomioonottamista
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
Näkymätön sukupuoli -teoksen
kaksitoista artikkelia käsittelevät erilaisia miehiä, mieskuvia ja
mieheyden ihanteita 1400-luvun
birgittalaisluostarista 1900-luvun
miesten sosiaaliseen liikkuvuuteen. Artikkelien lähteinä on hyvin monenlaista aineistoa. Artikkelit on järjestetty kronologisesti
ja lähes kaikki artikkeleissa kuvatut miehet ovat eläneet alueella, joka nykyisin on Suomi. Yhtä ja yhtenäistä kuvaa suomalaisesta miehestä ei tietenkään silti muodostu.
Ville Sarkamon artikkelissa ”Soturikunnia Suuren Pohjan sodan
kokeneiden karoliinien miehisenä
ihanteena” tarkastellaan 1700-luvun alun ruotsalaisen upseeriston
kunniakäsityksiä. Sotilaskunnia
liittyi vahvasti kaikkeen upseerina
elämiseen. Sotilaan kunnia oli korkeimmillaan taisteluissa saaduissa
haavoissa, ja myös kaatunut upseeri pyrittiin hautaamaan ”kunniallisesti”. Sotilaskunnian symboleista
keskeisimmät olivat miekka ja lippu. Lipun kantajaa ohjeistettiin ennemmin kuolemaan kuin menettämään yksikkönsä lippu.
Kaikissa artikkeleissa ei suinkaan käsitellä ihanteellisia miehiä.
Esimerkiksi Mats Hallenberg kuvaa artikkelissaan ”Psykopaattien
aikakausi?” 1500-luvun kruununvoutien aggressiivista ja väkivaltaista maskuliinisuutta, jolla hallittiin alempia. Voudeista tehdyissä valituksissa kerrotaan miesten
ja naimisissa olevien naisten fyysisestä pahoinpitelystä sekä miesten
nöyryyttämisestä jopa näiden kodeissa. Hallenberg toteaa, että kun
oma ruumis, vaimo ja koti kuuluivat talonpoikaismiesten omimpaan alueeseen, näihin kajoaminen
oli nimenomaan voudin pyrkimystä osoittaa ja pönkittää valtaansa.
Keski- ja yläluokkaisten miesten moraali oli keskustelun kohteena 1800-luvun loppupuolella
alkaneessa prostituutiokeskustelussa, jota Pirjo Markkola käsittelee artikkelissaan ”Moraalin miehet”. Avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat laissa kiellettyjä, mutta prostituoitujen toimintaa
säänneltiin ja ohjailtiin lainsäädännöllä. Moraalikeskustelu jatkui
useita vuosikymmeniä vaihtelevin
painotuksin. Yksi keskustelunaihe
oli kysymys miehen luonnosta: onko mies eläimen tavoin viettiensä
ja halujensa vietävänä, vai pystyykö
hän hallitsemaan itse ruumistaan,
kuten naisten odotettiin pystyvän.
Matias Kaihovirta tarkastelee
artikkelissaan ”Käsitykset työläis-
ten mieheydestä sisällissodan jälkeen” valkoisten miesten näkemyksiä kunnollisesta työmiehestä
keväällä 1918. Kaihovirta toteaa,
että punaisista annetuissa lausunnoissa kunnollinen mies oli perheellinen ja joutunut punakaartiin
harhaanjohdettuna tai jopa pakotettuna. Nuorten miesten kohdalla
punakaartilaisuus saatettiin tulkita
seikkailunhalusta tai uhkarohkeudesta johtuneeksi. Vaaralliset miehet olivat väkivaltaisia yllyttäjiä ja
agitaattoreita, eikä heidän kohdallaan perheellisyys noussut lieventäväksi seikaksi.
Itsenäisyyden ajan alkuun sijoittuvat myös Anders Ahlbäckin ja
Seija-Leena Nevala-Nurmen artikkelit. Ahlbäckin artikkeli ”Taistelu
mieheyden militarisoinnista itsenäisyyden alkuvuosina” käsittelee
suomalaisen armeijan muodostamiseen liittyviä poliittisia keskusteluja. Näkemykset puolustusjärjestelmän muodosta ja tarpeellisuudesta sekä suomalaisen miehen
luonteesta ja ominaisuuksista erosivat vahvasti toisistaan poliittisen
vasemmiston, keskustan ja oikeiston puheenvuoroissa. Asevelvollisuusarmeija kuitenkin perustettiin, vaikka sotilaskoulutusta pidettiin raaistavana ja moraalisesti rappeuttavana. Kasarmielämän
katsottiin myös opettavan maaseudun nuorille miehille kaupunkilaisten paheita. Toisaalta esitettiin kuitenkin oikeanlaisen kurinalaisen koulutuksen kasvattavan ja
kehittävän nuoria miehiä sekä ruumiillisesti että henkisesti.
Nevala-Nurmi tarkastelee artikkelissaan ”Suojeluskuntien soturit,
isät ja pojat” suojeluskuntien mieskuvaa ja -ihannetta. Porvarillisella
suojeluskuntajärjestöllä oli 1930-luvulle tultaessa paikallisosasto jokai-
sella paikkakunnalla ja sen piirissä toimi satojatuhansia suomalaisia. Miesten suojeluskuntaosastojen
avuksi perustettiin naisjärjestö Lotta Svärd, jotta suojeluskuntamiesten
ei tarvinnut tehdä naisten töitä, kuten vellinkeittoa, tiskaamista ja siivoamista.
Miehillä ja naisilla oli järjestöissä
selkeästi omat roolinsa ja tehtävänsä. Erityisesti suojeluskuntalaitoksen alkuaikoina toimintaa innosti
soturi-ihanne, suojeluskuntalainen
mies oli voimakas ja voittoisa isänmaan vartija. Myöhemmin suojeluskunnan mies­ihanne muuttui soturista isäksi, joka toisaalta opetti omaa poikaansa ja suojeli omaa
perhettään, toisaalta oli valmis
puolustamaan omiaan myös kansakunnan tasolla. Vastuuntuntoisia ja
osaavia mieskansalaisia kasvatettiin
suojeluskun­tien poikatyössä, jossa
poikia koulutettiin urheilun, leikkien, historian ja uskonnon avulla.
1930-luvun lopulla suuri osa suojeluskuntapoikien harjoituksista liittyi sotilaskoulutukseen, myös ampumaharjoitukset kuuluivat suojeluskuntapoikien toimintaan.
Kirjan lopussa on ensin jokaisen
artikkelin loppuviitteistö ja viitteiden jälkeen artikke­lien lähdeluettelot. Tämä on kätevää silloin, kun
lukemista ei halua katkaista, mutta varsin hankalaa, jos haluaisi esimerkiksi nähdä artikkelissa esitetyn väitteen lähteen, koska ensin
on selattava artikke­lien viiteluetteloita, sitten etsittävä kyseisen artikkelin lähdeluettelo ja sieltä käytetty teos. Kirjan loppuun on koottu myös hyvät asia- ja henkilöhakemistot. Pikku miinuksena voi
todeta, että henkilöhakemistossa on aakkostusvirheitä. Toisaalta
kirjan kansi on aivan mainio.
Toisinaan artikkelikokoelmiin
pyritään ottamaan mukaan mahdollisimman erilaisia tieteenaloja saman teeman puitteissa. Näkymätön sukupuoli -teoksen artikkeleita yhdistää mieheyden käsitteen
lisäksi historiallinen näkökulma.
Teos on monipuolinen ja mielenkiintoinen kokonaisuus, joka sopii
kenelle tahansa historiasta kiinnostuneelle.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tietokirjailija ja kriitikko.
Kiinnostava kokonaisuus
Edellä mainittujen artikkelien lisäksi kirjoittajina ovat Marko Lamberg,
Anu Lahtinen, Kustaa H. J. Vilkuna,
Ann-Carin Östman, Ville Kivimäki ja Hanna Lindberg, joiden tekstit ovat myös ansiokkaita. Näkymätön sukupuoli -teoksessa miehiä
ja miesihanteita tarkastellaan katoliselta ajalta itsenäisen Suomen aikaan. Yksittäisiä miehiä ja miesryhmiä tarkastellaan oman aikakautensa kontekstissa. Vaikka teoksen artikkelit ovat hiukan epätasaisia,
kaikki kuitenkin puolustavat paikkaansa erilaisten mieheyksien esittelijöinä.
Hulluuden turhan synkkä
historia
Niko Seppälä
Petteri Pietikäinen: Hulluuden
historia. Gaudeamus 2013.
Oulun Yliopiston kulttuurihistorian aate- ja oppihistorian professori Petteri Pietikäisen Hulluuden
historia on Suomen Psykiatriyhdistyksen Toivo ja Häpeä -satavuotishistoriikin (ks. Tieteessä tapahtuu
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
69
3/2014, 64–65) ohella toinen viime
aikoina merkittävä mielenterveyden häiriöiden historiaa käsittelevä suomenkielinen teos. Kun Toivo
ja Häpeä painottui enemmän suomalaisen psykiatrian historiaan,
on Pietikäinen ottanut teoksessaan
ajallisesti pidemmän ja kansainvälisemmän näkökulman.
Kirja jakautuu johdantolukuun
sekä neljään osaan. Johdantoluvussa problematisoidaan – osin aiheestakin – poikkeavan käyttäytymisen
määrittelyä sekä psykiatrian ja psykiatrisen diagnostiikan ongelmallista asemaa tieteen ja lääketieteen
kentässä etenkin aiemmin. Neurotieteissä on saavutettu kuitenkin
viime aikoina edistystä ja kirja antaa problematiikasta ehkä todellista pessimistisemmän kuvan – pieni katsaus aivan nykypäivään olisi
ehkä ollut psykiatriaa tuntemattomalle tervetullut.
Ensimmäinen osa ”Poikkeava käytös antiikista valistuksen aikaan” luo katsauksen poikkeavasta käyttäytymisestä ja siihen suhtautumisesta alkaen varhaisista
arkeologisista löydöistä ja antiikin maailmankuvasta. Osassa käsitellään myös keskiajan näkemyksiä hulluudesta: islamilaisen kulttuurin valistunutta ja humaanista
suhtautumista mielisairauteen sekä kristillisen kulttuuriin suhtautumista, jossa osa mielisairaista nähtiin paholaisen tai pahojen henkien
riivaamina ja jotkut niin sanottuina jumalaisina hulluina. Kirjoittaja kuvaa myös monia keskiajan
suggestiivisia ilmiötä, kuten tanssimaniaa ja noitavainoja, sekä valistuksen ajan vähittäistä kehitystä hulluuden määrittelyn siir­tyessä
lopullisesti papeilta lääkäreille.
Hulluuden historian toinen osa
”Suuri murros: hulluuden medika-
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
lisoituminen 1800-luvulla” käsittelee ajanjaksoa 1700- ja 1800-luvun
vaihteesta 1900-luvulle. 1800-luvun alkupuolelle oli ominaista kehitysoptimismi. Psykiatrian alkaessa muotoutua omaksi erikoisalakseen myös mielisairaalalaitos
ja diagnostiikka kehittyvät. Vuosisata on voimakasta lääketieteen
kehityksen aikaa – tartuntatautien
syyt alkavat selvitä ja kirurgiset
leikkaustekniikat kehittyvät. Kuitenkin ratkaisevat tieteelliset läpimurrot mielisairauksien syiden selvittämiseksi ja voittamiseksi jäävät
edelleen saavuttamatta. Pessimismi alkaa vallata alaa vuosisadan
loppuun mennessä, kun samaan
aikaan yhteiskunnalliset asenteet
poikkeavuutta kohtaan kovenevat.
Vammaiset ja vaivaiset nähdään
enenevässä määrin kansakunnan
hyvinvointia uhkaavana painolastina. Tässä osassa luodaan myös
laaja ja yksityiskohtainen katsaus tuolloiseen psykiatriseen diagnostiikkaan ja sen historiaan sekä
käydään läpi laajalti myös länsimaisen mielisairaalalaitoksen historiaa
keskiajalta viime vuosisadalle.
Kirjan kolmas osa ”Hulluuden
hoito ja hallinta 1900-luvulla: Puheterapiaa, psykokirurgiaa ja pieniä pillereitä”. Osassa luodaan katsaus psykiatristen hoitomuotojen
historiaan ja kehitykseen. Viime
vuosisadalla monet edellisellä vuosisadalla syntyneet käsitteet, kuten
skitsofrenia ja kaksisuuntainen
mielialahäiriö, täsmentyvät ja uusia diagnooseja, kuten psykopatia,
syntyy. Osassa käsitellään monia
dramaattisia ja kiinnostavia tapahtumia ja ilmiöitä, kuten lobotomiaa, sokkihoitojen historiaa, talidomidikatastrofia, LSD:n keksimistä ja kokeiluja sekä rauhoittavien
lääkkeiden laajamittaista käyttöä
ja siihen liittyviä ilmiöitä 1960- ja
1970-luvulla. Muutama Suomeen
liittyvä historiallisesti merkittävä
tapahtuma kirjasta kuitenkin jää
puuttumaan – juuri käyttöön otettuun psykoosilääke klotsapiiniin
liittyvät kuolemantapaukset sekä
lääkkeen yhtäkkinen kieltäminen
kesällä 1975. Myös laaja-alainen
sodanaikainen huumausaineiden
käyttö ainakin Saksan ja Suomen
armeijoissa sekä amfetamiinijohdannaisten lääkinnällinen käyttö sodan jälkeen olisivat ehkä ansainneet huomiota siinä missä kotirouvien rauhoittavien lääkkeiden käyttö Yhdysvalloissa 1960- ja
1970-luvulla.
Hulluuden Historian viimeinen
neljäs osa käsittelee toisaalta psy­
kiat­rian historian synkkiä puolia ja
toisaalta vähittäistä myönteistä kehitystä länsimaisen edistysuskon ja
vaurastumisen myötä. Alkuosa käsittelee rotuhygienian ja eugeniikan
syntyä sekä nousua maailmanso­tien
välisenä aikana sekä näiden ilmiöiden synkimpiä puolia – Suomessakin toteutettuja pakkosterilointeja sekä ääriesimerkkeinä natsiSaksassa toteutettua vajaamielisten,
mielisairaitten sekä kehitysvammaisten surmaamista – niin sanottua eutanasiaohjelmaa. Osassa käsitellään myös sosiaalisten sekä rodullisten tekijöiden merkitystä ja eriarvoisuutta psykiatrisessa hoidossa ja
diagnostiikassa sekä psykiatrian
väärinkäyttöä toisinajattelijoita vastaan. Kirjassa esitellään myös harvoja säilyneitä psykiatristen potilaiden kokemuksia sairaaloiden tuolloisesta alistavasta kulttuurista niin
Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa
kuin Suomessakin.
Lopussa kuvataan myös psykiat­
riaan liittyviä myönteisiä suuntauksia – humanistista filosofiaa,
jonka mukaan mielisairautta ei tule erottaa ihmisestä ja hänen kokemuksestaan, sekä pyrkimyksestä nähdä ihminen myös sairauden
takana. Jo 1900-luvun alkupuolella
laitoskokemukset antoivat sysäyksen mentaalihygieeniselle liikkeelle, jonka tarkoituksen oli potilaiden
hoidon ja kohtelun parantaminen
sekä mielisairauksien ehkäisy. Valitettavasti sotien välisenä aikana
mielenterveyden häiriöiden ennaltaehkäisy genetiikan ja eugeniikan keinoin nousi valta-asemaan.
1900-luvun alussa psykiatria alkoi ottaa ensiaskeleitaan myös Suomessa. Vuosisadan vaihteessa perustettiin ensimmäiset psykiatristen
potilaiden asiaan ja ennaltaehkäisevään mielenterveystyöhön keskittyvät järjestöt. Vuosisadan alkupuoliskolla alkoi psykiatrinen avohoitotoiminta ja toisen maailmansodan jälkeen suomalainen psykiatria
kansainvälistyi, psykiatrinen tutkimus laajeni sekä psykoanalyyttiset ja psykoterapeuttiset suuntaukset rantautuivat Suomeen. 1900-luvun loppupuoliskolla alettiin myös
pohtia vaihtoehtoja suurimittaiselle
laitoshoidolle ja aloitettiin psykiatrisen sairaalalaitoksen asteittainen
purkaminen.
Viimeisessä osassa käsitellään
myös sotien vaikutusta mielenterveyteen ja psykiatristen potilaiden
hoitoon sekä 1960-luvun antipsykiatrista liikettä, joka kritisoi mielisairauden käsitettä joko kieltämällä käsitteen olemassaolon tai näkemällä mielisairauden vastareaktiona yhteiskunnan mielettömyyteen.
Antipsykiatrisen liikkeen kritiikillä oli myös paikkansa – lääkäreiden havaintoja ohjasi valmius nähdä terve ihminen sairaana – potilaiden kohtelu oli yhä huonoa ja diagnostiikka epämääräistä.
Loppuosassa sivutaan kysymystä mielenterveyden häiriöiden
määrän kasvusta. Onko kyse yhä
useam­pien ongelmien määrittelystä mielenterveyden häiriöiksi vai
häiriöiden määrän tosiasiallisesta
kasvusta?
Hulluuden historia on hyvin kirjoitettu, esitystavaltaan selkeä ja varustettu huolellisesti lähdeviittein.
Hyvin valitut kuvat elävöittävät lukukokemusta. Muutamassa kohdassa vieraskielisten lähteiden termit ovat ilmeisesti kääntyneet väärin – on esimerkiksi käytetty käsitettä puheterapia silloin, kun pitäisi
puhua keskusteluhoidosta. Virheet
ovat kuitenkin vähäisiä muutoin
kiinnostavaan, muttei välttämättä aivan kevyeen lukukokemukseen nähden. Pienenä vaarana näen
myös painottumisen psykiatriaan
liittyviin kielteisiin ilmiöihin, jotka
voivat antaa psykiatriaa tuntemattomalle lukijalle nykyisestä psykiatrisesta liian kielteisen kuvan – myös
tekijä varoittaa lukijaa arvottamasta menneitä ratkaisuja ja toimintaa
nykyajan moraalin ja tiedon näkökulmasta.
Kirjoittaja on psykiatrian erikoislääkäri, joka toimii ylilääkärinä Satakunnan
sairaanhoitopiirissä.
Hajanainen keskiaikakirja
Jaakko Tahkokallio
Kirsi Kanerva ja Marko Lamberg
(toim.): Hyvä elämä keskiajalla.
Helsinki: Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2014.
Kirsi Kanervan ja Marko Lambergin
toimittama teos kokoaa yhteen tutkimusta Suomen Akatemian rahoit-
tamasta tutkimushankkeesta ”Hyvinvoinnin tilat keskiajalla: henkinen hyvinvointi eurooppalaisessa
kulttuurissa n. 1100–1450”. Hyvinvointi on ajankohtainen, jopa muodikas aihepiiri, ja kuten kirjoittajat
toteavat, ”myös tutkijat ovat oman
aikansa ilmiöiden vaikutuspiirissä” (s. 242). Hyvä elämä keskiajalla
lähteekin vähintään implisiittisesti
olettamuksesta, että tutkimalla keskiajan ihmisten ymmärrystä omasta hyvinvoinnistaan voimme oppia
jotain inhimillisestä hyvinvoinnista
yleensä. Tämä ei ole mahdoton ajatus. Hyvän elämän ainesten – ihanteiden ja elämisen mallien – etsimisellä historiasta on kirjoitetun historian mittaiset perinteet.
Viime vuosina historiallisen
kulttuuri-ihmisen hyvä elämä on
kenties jäänyt ihmiselle ”luonnollisen” tai ”lajityypillisen” hyvän
elämän tarkastelun varjoon. Vaikkapa kasvatuksen tai ravitsemuksen oikeista käytännöistä käytävä jatkuva ja vilkas keskustelu kietoutuu paljolti kysymykseen luonnollisuudesta. Tällaiset pohdinnat
voivat olla rikastuttavia, mutta niillä on omat rajoituksensa; esimerkkejä molemmista tarjoaa vaikkapa
Jared Diamondin tuore Maailma
eiliseen asti (Terra Cognita 2013).
Tietyn historiallisen aikakauden
ihmisten tarkastelu ylihistoriallisen ”luonnollisen ihmisen” sijaan
voisi tarjota kiinnostavan vaihtoehtoisen ikkunan hyvään elämään.
Näkökulmat, joita Hyvä elämä
keskiajalla avaa yhtäältä keskiajan
hyvinvointiin ja hyvinvointikäsityksiin sekä toisaalta omaan hyvään elämäämme, jäävät kuitenkin
suhteelliseen kapeiksi. Tämä on
paljolti seurausta kirjan luonteesta. Se on artikkelikokoelma, jossa kukin tutkija kirjoittaa itselleen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
71
(usein jo aiemmin) tutusta ja melko väljästi hyvän elämän tematiikkaan liittyvästä aiheesta. Seurauksena on formaatille tyypillinen ja
väistämätön hajanaisuus. Tätä ei
pelasta melko tiheä, mutta hieman
päälle liimatulta tuntuva, teoksen
sisäinen ristiinviittaaaminen.
Artikkelit käsittelevät enimmäkseen keskiajan ihmisten fyysistä, henkistä ja emotionaalista
hyvinvointia, mutta hyvän elämän
moraaliset kysymykset jäävät niissä sivuosaan. Yksittäisten tekstien
taso ja kiinnostavuus luonnollisesti vaihtelevat, mutta ne kaikki jakavat pääosin samat ongelmat. Ensimmäinen näistä on artikkelien
erikoinen rakenne. Jokainen alkaa
otteella artikkelin tärkeimmästä alkuperäislähteestä sekä alkuperäistekstinä että käännöksenä. Sitaat­
tien laajuus vaihtelee, mutta monet ovat useita sivuja pitkiä. Tämän
jälkeen edetään lähteen syntykontekstin kiitettävän laajan analyysin
kautta sen tulkintaan.
Jotkin artikkelit perustuvat vain
siteerattuun lähteeseen, kun taas
toiset käsittelevät suurempaa lähdejoukkoa ja pyrkivät laajempaan
kokonaiskuvaan. Lähes jokaisen
kohdalla lähteen esittelystä alkava rakenne kuitenkin tuo mieleen
opinnäytetyön. Kirjan toimittajat
perustelevat valintaa sillä, että lähteiden esittely auttaa lukijaa ymmärtämään keskiajan lähteitä ja tutkimuksen metodeja. Tämä on totta, joskin lähde-esittelyjä varten on
ensisijaisesti omat kirjansa. Tutkimusjulkaisussa ratkaisu vaikuttaa
epäilyttävällä tavalla laiskuudelta,
vaikka se toki tarjoaa lukijalle mahdollisuuden tutustua laajaan kavalkadiin kiinnostavia lähteitä ja muodostaa niistä omat tulkintansa.
”Lähdelähtöisyys”
nivoutuu
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
yhteen artikkelien toisen pääongelman kanssa. Oikeastaan yksikään artikkeleista ei lähde liikkeelle tarkasteltavaa ilmiötä koskevasta
aiem­masta tutkimuksesta eikä pyri osoittamaan, millä tavoin se lisää ymmärrystämme aiheesta yleisesti. Tutkimus on parhaimmillaan
kumulatiivinen prosessi, jossa pyritään aiempien käsityksen laajentamiseen, tarkentamiseen tai falsifioimiseen. Teoksen artikkelien
lähtökohta taas on, että ne esittelevät jotain keskiajan kulttuurin
ilmiötä­asiaa aiemmin tuntemattomille maallikoille yhden alkuperäislähteen kautta.
Ratkaisu voisi toimia, jos artikkelien painopiste olisi lukijan elämään suoraan kiinnittyvissä hyvinvoinnin ja hyvän elämän kysymyksissä (vrt. Diamond). Nyt artikkelit
kuitenkin putoavat pääosin laajaa
yleisöä puhuttelevan populaarikirjoittamisen ja kovan tutkimuksen
väliin. Niissä ei ole juurikaan todellista keskustelua aiemman tutkimuksen kanssa eikä siitä kumpuavaa tieteellisen väittelyn kiinnostavuutta, mutta ne eivät myöskään
välttämättä onnistu herättämään lukijan mielenkiintoa konkreettisiin
hyvän elämän kysymyksiin. Parhaiten onnistuvat mielestäni teoksen toimittajien artikkelit. Lambergin ikääntymistä käsittelevä osio
onnistuu ponnistamaan keskiajan
käsityksistä yleisinhimillisiin teemoihin. Kanervan islantilaisen vihan käsittely taas osoittaa laajaa ja
monipuolista lähteiden – ja myös
aiemman tutkimuksen – hallintaa.
Kokonaisuutena tarkasteluna artikkelien sisältö ei ehkä kaikilta osin
vastaa kirjan otsikon lupauksiin. Kysymys hyvästä elämästä on – tai ainakin on ollut – lähtemättömästi sidoksissa kysymykseen moraalista ja
oikeasta elämästä. Kirjan artikkelien
teemana on kuitenkin ensisijaisesti
hyvinvointi terveyden, sairauden,
kuoleman ja tunteiden kokemisen
ja käsitteellistämisen näkökulmasta.
Se ei sisällä juurikaan viitteitä keskiajan hyvää elämää koskevan ajattelun rikkaaseen traditioon. Edes
yhden artikkelin omistaminen keskiajan hyve-etiikan perusteille olisi
voinut luoda tarpeellista kontekstia
kokonaisuudelle.
Puutteistaan huolimatta kirjalla
on myös ansionsa. Se toimii johdatuksena laajaan valikoimaan myöhäiskeskiajan lähteitä ja esittelee
erilaisia keskiajantutkimuksen metodeja konkreettisella ja helposti lähestyttävällä tavalla.
Kirjoittaja on filosofian tohtori.
Mystinen kuolema
Pekka Wahlstedt
Outi Hakola, Sari Kivistö ja Virpi
Määttänen (toim.): Kuoleman
kulttuurit Suomessa. Gaudeamus
2014.
Onko asiaa, jota on vaikeampi tavoittaa tieteen keinoin, kuin kuolema, kaiken loppu? Ludwig Wittgenstein kiteytti tämän todetessaan, että kuolema ei ole tapahtuma tai kokemus maailmassa, vaan maailman
loppu. Vaikka kuolemaan liittyy kipua ja kärsimystä, suurin tragedia
lienee kuitenkin tuo mystinen katoaminen olemattomuuteen, ei mihinkään.
Kuolema tekee työtään kaikkialla luonnossa. Kuoleman kulttuurit Suomessa lähestyykin tuota olemattomuutta ja kaiken loppua
mahdollisimman monesta eri näkökulmasta. Kirjoittajat tulevat lää-
ketieteen, oikeushistorian, mediatutkimuksen, folkloristiikan, uskontotieteen ja tietysti – kuoleman
pohdiskeluksi kutsutun – filoso­
fian piiristä. Mukana on myös käytännön kuolemantutkijan Helena
Rannan kirjoitus omista konkreettisista kuoleman kohtaamisistaan
ja niiden synnyttämistä tunnoista
ja ajatuksista.
Kirjassa pohditaan teoreettisella tasolla muun muassa kuolemanrituaaleja ennen ja nyt, itsemurhan
ja kuoleman jouduttamisen kysymyksiä sekä median ristiriitaista
suhdetta kuoleman tragediaan. Lisäksi hahmotetaan biologian näkökulmasta kuolemattomuuden
mahdollisuutta tulevaisuudessa.
Mutta miksi kirja keskityyy juuri suomalaiseen kuolemaan ja kuoleman kulttuureihin – onhan kuolema jokaisen elämäntien päätepiste eikä kuoleman tavoissakaan,
sairauksista ja vanhuudesta tapaturmiin ja henkirikoksiin, ole olennaisia eroja eri maailmankolkissa?
Harva kirjan artikkeli keskittyykään kokonaan Suomeen ja suomalaisiin. Tosin kirjassa todetaan, että
esimerkiksi Suomen kieli on rikas
kuvatessaan kuoleman kulttuuria
ja meillä on kuolemalle toistakymmentä sanaa, joilla kaikilla on oma
vivahteensa. Mutta kun samassa
kirjoituksessa todetaan, että suomalainen kuolema on laitostunut
ja Suomessa synnytään ja kuollaan
sairaalassa, herää kysymys, eikö
näin tapahdu kaikissa länsimaissa –
on matkustettava kauas, jos haluaa­
löytää yhteisöjä, joissa vielä synnytään ja kuollaan kotona.
Nykyään induvidualismi on levinnyt jo kuoleman kulttuureihinkin. Tavoitteena on antaa jokaiselle mahdollisuus kuolla omalla tavallaan – eutanasia oikeastaan vie
huippuunsa tämän oikeuden hallita oman elämän lisäksi myös omaa
kuolemaa. Kuoleman rituaaleissa
keskeisimmäksi ovat tulleet yksilön tunteet ja suru, hautajaisetkin
järjestetään henkilökohtaisten tarpeiden mukaisesti.
Kuoleman mystinen ja lopullinen luonne tai sen aikaansaama
ahdistus ja kammo eivät ole aikain
saatossa vähentyneet. Pikemminkin päinvastoin, mistä kielii etenkin se, että kuolemaa tekevät halutaan siirtää sairaaloiden lukittujen ovien taakse.
Kirjan mukaan kuolemalla herkutteleva media voi myös nostaa
kuolemaa esiin myönteisellä tavalla siten, että ihminen pystyy kohtaamaan, hyväksymään ja ymmärtämään kuolemaa paremmin. Kirjassa viitataan vähän aikaa sitten
televisiossa esitettyyn lähtöä tekevien videoista rakentuvaan Viimeiset sanani -ohjelmaan sekä taideteoksiin, kuten parin vuoden takaiseen Exitus-näyttelyyn. Näyttelyyn
oli rakennettu kuvitteellinen hautakumpu, jonne tuli ihmisiä myös
taidepii­rien ulkopuolelta, ja hautakummulle muodostui oma vakituinen kävijäkuntansa.
Kuolemattomuuskaan ei ehkä
enää kauan rajoitu tieteiskuvitelmiin. Biologin kirjoituksessa todetaan, että teknologia alkaa olla niin
kehittynyttä, että sen avulla pystytään kohta saavuttamaan kuolemattomuus. Toiveikas katse kohdistuu eritoten kantasoluihin.
Yllättävästi kirjassa oleva filosofinen kirjoitus kyseenalaistaa sen,
onko vuosituhansien ajan haaveiltu kuolemattomuus sittenkään parempi asia kuin kuolevaisuuskaan.
Jos ihmisen elämä jatkuu ikuisesti,
hän ehtii tehdä aivan kaiken ja toistaa kaikkia tekojaan ikuisesti. Ihmi-
sen valinnanvapaudella ei ole käyttöä, tekojen omakohtaisuus ja ainutkertaisuus katoavat, koska myös
muut kuolemattomat tekevät samat
teot ikuisesti. Miksi tehdä mitään,
koska kaikkea voi loputtomasti lykätä seuraavaan päivään? Näyttää siltä,
että olemassaolon ja tekojen arvo sekä merkitys nousevat elämän rajallisuudesta. Näin ajatteli myös Martin Heidegger, johon kirjassa viitataan useamminkin.
Ehkä elämä ja kuolema ovat –
muiden vastakohtien tavoin – saman asian eri puolet, eikä toista voi
olla ilman toista. Myös kuolemattomuutta lupaileva biologin kirjoitus
myöntää, että solutasolla elämä ja
kuolema ovat kietoutuneet yhteen:
joka hetki elävässä ruumiissa solut
kuolevat ja uusiutuvat.
Voisikin filosofiaan viitaten todeta, että kuolema edustaa todellisuuden eteenpäinvievää puolta.
Kuolema on negaatio, olemattomuus, jonka uudistavaa ja liikkeessä pitävää voimaa filosofit ovat ylistäneet Herakleitoksesta Hegeliin,
Marxiin, Nietzscheen ja Sartreen.
Sokrates kiteyttikin, että todellinen
filosofia on kuoleman pohdiskelua.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.
Kuntatietoa päättäjillekin
Aulis Pöyhönen
Aimo Ryynänen: Kuntakapina
– esimerkki kansalaisliikkeen
toimintamahdollisuuksista
Suomessa. United Press Global
2013.
Aimo Ryynäsen kirja kyseenalaistaa istuvan hallituksen kuntarakenneuudistusta niin sisällön kuin to-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
73
teuttamistavankin kannalta. Suuri
kuntauudistus jäi puoli vuosikymmentä sitten toteuttamatta. Se ei
kuitenkaan puolla sitä, että vastaava uudistus olisi nyt ratkaisu kuntakentän ajankohtaisiin ongelmiin.
Senaikaiset ongelmat hoituivat sittemmin kuntien yhteistyöjärjestelyin, nyt on siirrytty verkostomaiseen toimintaan kaikilla aloilla, samoin kuin julkisen ja yksityisen
sektorin välisiin joustaviin toimintamalleihin. Tähän toimintaideologiaan vahva kunta, joka hallituksen
mukaan hallitsisi markkinoita, istuu kovin heikosti. Uutta ajattelua
kuvaa paremminkin avointen julkisten palvelujen malli. Sellainen
sopisi varmasti päähallituspuo­
lueen ideologiaankin paremmin
kuin vahvojen peruskuntien rajojen sisälle rakennettavat palvelumonopolit. Koko kuntarakenneuudistus on siksi väärä vastaus todelliseen ongelmaan.
Ryynäsen kirja on jaettavissa kolmeen erilaiseen tarkastelukokonaisuuteen. Ensin siinä dokumentoidaan ja kuvataan pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelman
kuntaosion johdosta noussut kansalaisliike, kuntakapina ja sen toiminta. Ryynäsen mukaan liike vaikutti
siten, ettei toissa kesänä säädettyyn
kuntarakennelakiin tullut pakkoliitosmahdollisuutta siinä laajuudessa kuin kuntaministeri alkumetreillä uhosi. Samalla kirjoittaja osoittaa
suomalaisen virka- ja päättäjäkunnan alamaismentaliteetin. Hallituksen pakkokaavailut saivat yllättävän
vähän lähipäätösoikeuden puoltajia. Ne, jotka uskalsivat kritiikkiä
esittää, vaiennettiin ymmärtämättöminä, erityisesti keskuskaupunkien sanomalehtien palstoilla.
Toinen osa on kaikille kunnallisen itsehallinnon puolustajille edel-
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
leen tärkeää luettavaa: mikä on kunnan olemassaolon oikeus? Se on
vanha kysymys, johon jo K. J. Ståhlberg perehtyi 1930-luvulla. Siinä
kulminoituu kunnallisen itsehallinnon ydin: vapaus, kyky säilyttää oikeustoimikelpoisuutensa kuntalaistensa yhteisönä. Ryynäsen mukaan
Euroopan neuvoston paikallisen itsehallinnon peruskirja suosituksineen ja uusi demokratiakäsitys ovat
siirtäneet valtion toteuttamat pakkoliitokset historian roskakoriin.
Hallituksen toiminta osoittaa, miten heikosti maassamme tunnetaan
oikeusjärjestyksemme osana vuodesta 1991 olevaa peruskirjaa, suosituksista puhumattakaan.
Kirjan kolmas osa ”Poliittisen
järjestelmän epäkohtien tarkastelu” tarjoaa paljon ajateltavaa. Esimerkiksi puutteellinen vallan­jaon
toteutuminen
keskushallinnon,
aluetason ja kuntien kesken on ollut Ryynäsen mukaan syynä keskushallinnon ylisuureen valtaan.
Ryynänen yhtyy aiemmin esittämääni näkemykseen kuntarakenneuudistuksen tavoitteiden raadollisuudesta. Kyse on viime kädessä
politiikan valtarakenteiden muuttamisesta. Kokoomuksen ja SDP:n
kuntauudistuskumppanuus on perua jo puolen vuosisadan takaa.
Molemmat ovat halunneet luoda
voimakkaita kaupunkikeskuksia.
Siksi ympäristökunnat on pitänyt
liittää kaupunkeihin ja siten saada
kaupungeille lisää elintilaa.
Vireillä ollut kuntauudistus on
surullinen esimerkki hankkeesta, jota on viety eteenpäin sivuille
vilkuilematta ja kuulematta niitä,
jotka edustavat toisenlaisia näkemyksiä. Erityisesti tutkijoiden näkemyksiä on halveksuttu. Ryynänen ei ole ainoa kunta-alaa edustava tutkija, joka on pyrkinyt oikai-
semaan kuntauudistuksen kurssia
alkumetreiltä lähtien – turhaan.
Tähän Ryynäsellä on teoreettisen
taustan ohella myös käytännön
antama kokemus, koska hän on ollut mukana monissa kuntaministeriön aiemmissa hankkeissa. Ryynäsen ohje uudistusten menestykselliselle toteuttamiselle on valtion
ja kuntien sekä kuntien itsensä yhteistyö. Ei kovin huono ohje.
Käyköön istuvan hallituksen
hankkeelle miten tahansa, kirjan
esille nostamat kysymykset, pohdinnat ja johtopäätökset tarjoavat
hyödyllistä tietoa kuntapäättäjille
kunnallisen toiminnan väistämättä edessä olevissa reformeissa.
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva sisäasiainministeriön virkamies.
Syvää ja kirkasta
Jukka Kekkonen
Aulis Aarnio: Oikeutta etsimässä.
Erään matkan kuvaus. Talentum
2014.
Tapio Markkanen – Allan
Tiitta – Paula Havaste (toim.)
Suomalaisia tieteen huipulla. 100
tieteen ja teknologian saavutusta.
Gaudeamus 2014.
Vain – tai pitäisikö sanoa peräti –
viisi suomalaista lakimiestä (Matthias Calonius (1738–1817), Leo
Mechelin (1839–1914), K. J. Ståhlberg (1865–1952), Inkeri Anttila (1916–2013) ja Aulis Aarnio (s.
1937) ovat päässeet Suomalaisia
tieteen huipulla -teokseen. Teoksen hyvin perusteltu lähtökohta on
ollut se, että erilaisilla, myös pääosin muilla kuin tieteellisillä, ansioilla on voinut päästä mukaan galleriaan. Tiede on yhteiskunnalli-
nen instituutio ja yhteiskunnallisen
vaikuttamisen ajatus on pitkään ollut kirjattuna yliopiston lakisääteiseksi perustehtäväksi tutkimuksen
ja opetuksen ohella. Siksi on perusteltua esimerkiksi Suomen ensimmäisen prokuraattorin, senaattorin ja merkittävän oikeustaistelijan, Suomen valtiosäännön isän
ja ensimmäisen tasavallan presidentin ja kansainvälisestikin huomatun humaanin ja rationaalisen kriminaalipolitiikan kehittäjän mukaan ottaminen galleriaan.
Saavutukset ovat erilaisia ja osin
yhteismitattomia, mutta kaikki oikeusoppineet ovat paikkansa kokoelmassa ansainneet.
Oikeusoppineista Aulis Aarnio olisi läpäissyt kirkkaasti seulan
myös puhtaasti tieteellisillä ansioil­
la. Hänet tunnettiin nuoruudessaan etevänä perinteisen oikeustieteen harjoittajana, lainoppineena,
jonka väitöskirja perheoikeuden
alalta (Perillisen oikeusasemasta,
1967) tuotti oikeustieteen piirissä
harvinaisen laudatur-arvolauseen.
Kuten Urpo Kangas kirjoituksessaan (s. 168–169) arvioi, tutkimus
on kestänyt hyvin ajan hammasta.
Sittemmin Aarnio on kuitenkin
luonut merkittävän kansainvälisen maineensa oikeusteoreetikkona ja oikeusfilosofina, oikeuden ja
oikeudenmukaisuuden kysymysten monipuolisena ja syvällisenä
pohtijana. Erityisesti oikeudellisen
ratkaisutoiminnan tosiasiallinen
luonne, oikeudellinen argumentaatio lainkäytössä ja oikeuden ontologia ovat olleet hänelle tärkeitä
tutkimiskohteita.
Suurin osa Aarnion poik­
keuksellisen laajasta tieteellisestä
tuotannosta kytkeytyy myös suoraan tai välillisesti demokratian
ja oikeus­valtion perustaviin kysy-
myksiin, joihin Aarnio on vuosikymmenten mittaan ottanut usein
kantaa. Toiminta Yhteiskuntatieteellisen tutkimuslaitoksen johtajana lavensi Aarnion näkökulmaa oikeustieteen ulkopuolelle, erityisesti yhteiskuntatieteiden suuntaan.
Hänen aloitteestaan perustettiin
2000-luvun alussa Tampere Klubi, jonka vuosittaisessa kansainvälisessä seminaarissa pohditaan
eri tieteenalojen näkökulmista demokratian aina ajankohtaisia peruskysymyksiä nopeasti muuttuvassa maailmassa. Viime vuosina
esimerkiksi talouden kriisit ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lisääntymisen vaikutukset ovat olleet keskustelujen kohteena. Tämän yhteisön aktiivisia jäseniä on
maailman tieteen huipulla.
Suomalaisen lakimieskunnan
näkökulmasta on ollut hienoa, että Aarniolla oikeustieteen teoreettiset kysymykset eivät ole koskaan
eläneet tyhjiössä, vaan ne ovat aina olleet havainnollisella ja hedelmällisellä tavalla sidoksissa reaali­
maailman ongelmiin ja ilmiöihin.
Hän on opettajansa Simo Zittingin tavoin pyrkinyt saattamaan oikeuden (oman tutkimuksellisen tematiikkansa puitteissa) vastaamaan
muuttuneen yhteiskuntatodellisuuden esille nostamiin haasteisiin.
Hänen teostensa painoarvoa on varmasti lisännyt ajatuksen kirk­kaus ja
sanonnan huolellisuus. Kuten Kangas toteaa: Aarnio on osannut salakuljettaa ratkaisuihinsa syvällisiä oikeusteoreettisia oivalluksia ilman,
että käytännön juristi on niitä teoreettisiksi mieltänyt.” Mainittujen
seikkojen vuoksi Aarniota on aina
arvostettu suuresti myös käytännön
lakimiesten keskuudessa.
Aarnion akateemisten saavutusten arvo vain nousee, kun hä-
nen uransa sijoittaa aikakautensa kontekstiin. Hän loi merkittäviksi osoittautuneet kansainväliset
tutkimukselliset yhteytensä aikana, jolloin suomalainen oikeustiede oli korostuneen kansallista, epäteoreettista ja pitkälti sisäänpäin
käpertynyttä eikä valmiita väyliä kansainväliseen tutkimuksellisen keskusteluun ja tutkimukseen
osallistumiseen ollut juuri tarjolla.
Aarniolla oli nöyryyttä ja kärsivällisyyttä hakea oppia sekä inspiraatiota monilta suunnilta. Pohjoismaiden lisäksi Saksa, Puola ja sittemmin myös Argentiina ja Espanja olivat maita, joiden tutkijoiden
kanssa hän loi tiiviit yhteistyökuviot. Tärkeitä vaikutteita hän sai
myös kotimaisen filosofian suurilta
kansainväliselle huipulle yltäneiltä
tutkijoilta G. H. von Wrightistä ja
Jaakko Hintikasta alkaen.
Aarnio oli pioneeri myös
oikeus­tieteellisen tutkijankoulutuksen alal­
la vuosikymmeniä ennen kuin valtio­valta alkoi panostaa
tutkijakou­luihin ja tutkimusohjelmiin. Hän ymmärsi erityisen selvästi tieteen sosiaalisen ja kollektiivisen
luonteen sekä jatkuvan kysymisen,
keskustelun ja kyseenalaistamisen
merkityksen. Kirjassa on lukuisia
havainnollisia kertomuksia tästä.
Aarnion oppilaista peräti viisitoista on edennyt professoreiksi saakka. Luku lienee lähellä Suomen ennätystä koko tieteen kenttäkin huomioon ottaen.
Aarnio on myös kulttuuripersoona. Eläkkeelle siirtymisensä jälkeen hän on kirjoittanut useita historiallisia romaaneja ja näytelmiä
– unohtamatta historian tutkimustakaan (Lain ja oikeuden tähden.
Tampereen käräjäoikeuden historia 1830–2010). Nämä edelleen aktiivisina jatkuvat harrastukset tule-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
75
vat esille myös Oikeutta etsimässä
-teoksen artikkeleissa. Se on suurenmoinen ja intellektuaalisesti inspiroiva kertomus suhteellisen vaatimattomista oloista lähteneen lahjakkaan nuorukaisen matkasta tieteen kansainväliselle huipulle. Se
opettaa monen muun seikan ohella
sen, että tieteellisessä tutkimuksessa ei tunneta pikavoittoja. Pitkäjänteinen panostaminen perustoimintoihin on menestyksen lähtökohta.
Teoksesta voi lukea – osin rivien välistä – kauniin tarinan demokraattisen oikeus- ja hyvinvointivaltion vahvuuksista ja ajan hammasta kestävästä arvosta. Suomessa 1960- ja 1970-luvulla luotu
mahdollisuuksien tasa-arvo on
taannut sen, että maan lahjakkuuspotentiaali on saatu korkean koulutuksen piiriin laajalla rintamalla. Se
on edelleen, eriarvoistumisen trendistä huolimatta, pienen maan vahvuus, joka on näkynyt Pisa-menestyksessä saakka.
Kirjan pitäisi itsestään selvästi kuulua oikeustieteellisten koulutusyksikköjen pakollisiin tutkintovaatimuksiin. Se antaa paljon inspiraatiota ja ajateltavaa myös kaikille
akateemisen maailman toimijoille.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston
oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori.
Tiedepolitiikan regiimit ja
tiedon markkinat
Paavo Löppönen
Philip Mirowski: Science-Mart:
Privatizing American Science.
Harvard University Press 2011.
Notre Damen yliopiston taloustieteen, tieteen historian ja filosofian
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
professori Philip Mirowskin kirjoittama kirja on yhtäältä Yhdysvaltojen tiedepolitiikan historia
yli sadan vuoden ajalta ja toisaalta laaja-alainen analyysi nykytieteen ja tiedepolitiikan keskeisistä
kysymyksistä. Onko tiede julkishyödyke, jota kehitetään mahdollisimman rationaalisesti julkisin
varoin? Vai onko tieteellinen tieto
markkinoilla arvonsa saava tavara,
jonka kehittäminen tapahtuu parhaiten markkinalogiikan mukaan?
Tiede taloudessa ja historiassa
Mirowski käy läpi taloustieteen
käsitykset tieteen ja talouden suhteesta. Lineaarimalli (1940-luvulta
lähtien), tiede julkishyödykkeenä
(1950-luvulta lähtien) ja tiede talouskasvun perimmäisenä syynä
(1980-luvulta lähtien) ovat yhdessä ja vuorotellen toimineet investointien perusteluina.
Nämä käsitykset eivät pysty
kuitenkaan selittämään niitä historiallisia muutoksia, jotka ovat
nähtävissä eri tieteiden hitaissa
ja nopeissa kehitysvaiheissa, eri
tieteenalojen keskinäisessä eko­
logiassa ja tieteellisen tutki­muksen
vaihtelevissa suhteissa yrityksiin,
hallituksiin ja yliopistoihin. Tähän
tarvitaan laajempaa tieteen historian ja poliittisen taloustieteen lähestymistapaa, jonka keskeiset perusteet Mirowski löytää eurooppalaisilta evolutionaarisen taloustieteen
tutkijoilta, erityisesti italialaiselta
Giovanni Dosilta ja ranskalaiselta
tieteen historioitsijalta Dominique
Pestreltä. Keskeinen käsite on tiederegiimi. Olennaisia kysymyksiä
ovat tällöin: Millainen CGE-yhdistelmä (CGE, corporations – governments – education) tarjoaa tieteellisen tutkimuksen aineellisen
perustan, erityisesti infrastruktuu-
rin? Miten tiede on organisoitu?
Ketkä rahoittavat tutkimusta ja miten? Millaisia ovat hallitsevat ajattelutavat, joilla toimintaa perustellaan? Mitkä ovat kansalliset erityispiirteet? Mirowskin mukaan muutokset näissä tekijöissä vaikuttavat
suoraan siihen, millainen asema
tutkijoilla on, millaisiksi tutkijoiden tieteelliset agendat muodostuvat sekä mitkä tieteenalat kulloinkin kukoistavat ja mitkä taantuvat.
”Sillä, että Galileo työskenteli ensin yliopistossa, sitten Venetsian
tasavallan palveluksessa ja lopulta
Toscanan suurherttuan hovissa, on
suora vaikutus siihen, millaista tietoa hän tuotti” (Pestre).
Yhdysvaltain kolme tiederegiimiä
Saksa oli kehittänyt jo 1800-luvun
alkupuolella yliopistolaborato­riot
ja sen loppupuolella teolliset laboratoriot ”toisen teollisen vallankumouksen” keskeisillä aloilla, kuten
kemian teollisuudessa, sähkötekniikassa ja lääketeollisuudessa.
1890-luvulla amerikkalaisen­
suur­teollisuuden
johtohahmot
omak­suivat laboratorioidean. Yh­
dys­
valloissa elettiin vahvaa monopolien vastaista poliittista aaltoa, ja laboratorioiden perustaminen mahdollisti kilpailuympäristön kontrollin. Samanaikaisesti
uusi patenttilainsäädäntö muutti kaikki työntekijöiden keksinnöt
työnantajan omaisuudeksi. Teollisuuslaboratorioita perustettiin
osaksi yritysbyrokratiaa erityisesti sähköteollisuuteen (mm. GE ja
Bell), kemianteollisuuteen ja lääketeollisuuteen. Samanaikaisesti
teollisuusjohtajat, jotka olivat yksityisten yliopistojen suurimpia rahoittajia, saivat perustettua myös
yliopistolaboratorioita erityisesti
fysiikkan ja kemian alalle sekä pyr-
kivät takaamaan niiden tutkimuksen teollisen relevanssin. Kemiasta
ja sähkötekniikasta tuli tämän regiimin hallitsevat tieteenalat.
Yhdysvalloissa ei ollut käytännössä lainkaan valtiollista tiedepolitiikkaa ennen 1930-lukua ja
sen vastustus oli silloinkin ankaraa. Suurteollisuuden toisen johtajapolven aikana ennen ensimmäistä maailmansotaa syntyivät merkittävät yksityiset säätiöt, kuten Sage
Foundation, Carnegie Corporation
ja Rockefeller Foundation, joiden
rooli tutkimusrahoituksessa muodostui merkittäväksi. Ne loivat ensimmäiset tutkimusohjelmat, joita vetäjinä olivat säätiöiden toimihenkilöt – yritysten hallinnollisten
periaatteiden mukaan.
Mirowski kutsuu 1890-luvulta toiseen maailmansotaan ulottuvaa tiederegiimiä nimellä Captains
of Erudion Regime (sivistyskapteenien regiimi). Nimi viittaa tietenkin teollisuusjohtajiin ja on peräisin tunnetun amerikkalaisen sosiologin Thorstein Veblenin vuonna
1918 ilmestyneestä räväkän satiirisesta tiede- ja korkeakoulupoliittisesta pamfletista.
Toisesta
maailmansodasta
1980-­luvun alkuun vallinnutta tieteen hallintamallia Miriowski kutsuu kylmän sodan regiimiksi. Sen
alkutahdit lyötiin sodan aikana,
jolloin perustutkijat kehittivät voiton kannalta keskeistä teknologiaa,
ydinaseen etupäässä. Sodan jälkeen
hallitus käänsi aiemman suhtautumisensa tieteeseen päinvastaiseksi:
perusajatuksena oli, että hallituksen investoinnit takaisivat myös
kylmän sodan voiton. Lineaarinen
malli ohjasi ajattelua, ja voidaankin sanoa, että uusi tiedepolitiikka
oli käytännössä laaja-alaista teollisuuspolitiikkaa.
Tätä uutta yhdistettyä tiede- ja
teollisuuspolitiikkaa tehtiin puolustusministeriön johdolla ja rahoituksella. Mirowski esittää hämmästyttäviä lukuja, esimerkiksi vuonna 1962 puolustusministe­riön yhden ainoan vain teollisuusyrityksille
suunnatun perustutkimusohjelman
budjetti oli 480 miljoonaa dollaria,
kun National Science Foundationin
budjetti kaikille tieteille oli 84 miljoonaa dollaria. Tämän lisäksi muut
ministeriöt ja erilliset keskusvirastot
(kuten NASA ja Atomic Energy
Commission) perustivat omia
tutkimusosastojaan ja investoivat
valtavia summia yliopistojen ja
yritysten perustutkimukseen. Ne
perustivat myös valtion tutkimuslaitoksia, jotka ovat toimineet erityisesti fysiikassa maailman huipulla:
mainittakoon vain Oak Bridge, Los
Alamos, Argonne ja Brookhaven.
Fysiikan ohella sovellettu matematiikka ja logiikka olivat tämän regiimin avainaloja.
Uudella ”kansallistetulla” tiedepolitiikalla oli luonnollisesti vaikutuksensa yliopistoihin, mutta vieläkin enemmän yrityksiin. Aiemmin
lähinnä tuotekehitykseen suuntautuneista, tiukasti organisaation johdon ohjaamista yrityslaboratorioista tuli itsenäisiä, ylipistojen laboratorioihin verrattavia yksiköitä. Tällä
politiikalla oli muitakin tarkoittamattomia vaikutuksia, jotka vahvistivat perustutkimuksen ja tutkijoiden asemaa. Rahoituksen kaikkinainen runsaus edisti tutkijoiden
liikkuvuutta. Tutkijat eivät enää
identifioituneet ”omiin” yliopistoihinsa, vaan tieteenalasta tuli uusi kokoava voima. Tieteen vapaus
merkitsi sekä ideologiaa että hienoa todellisuutta tutkijoille.
Kolmannen vaiheen – globaalin yksityistämisen regiimin – alun
Mirowski ajoittaa 1980-luvun alkuun. Tämän regiimin avainaloja
ovat biolääketiede, genetiikka, tietojenkäsittelytiede ja taloustieteet.
Sen taustalla hän näkee uusliberaalin taloustieteen tietoa koskevien
käsitysten vahvistuneen aseman.
Tiedosta on tehtävä markkinatavara, koska ”markkinat ovat paras
tiedon arvon ratkaisija” (Hayek).
Globalisoituminen muutti yritysten rakenteen (diversifioituminen) ja globaalista ulkoistamisesta
(offsourcing) tuli nopeasti halvin tapa teettää tutkimus- ja kehitystyötä. 2000-luvun puolivälissä yhdysvaltalaisten yritysten tutkimusjohtajat arvioivat laajassa haastattelututkimuksessa, että keskipitkällä
aikavälillä heillä ei ole suunnitelmia
ulkoistaa tutkimus- ja kehitystyötä
lainkaan Yhdysvaltoihin, vaan pääsääntöisesti Kiinaan, Intiaan ja Eurooppaan. Lääketeollisuudessa kliiniset kokeet on siirretty tehtäväksi Latinalaisessa Amerikassa ja itäisessä Euroopassa. Mirowski näkee
Yhdysvaltain tutkimusinfrastruktuurin kuihtuvan tämän seurauksena. Samalla heikkenee opetuksen ja
tutkimuksen yliopistollinen yhteys
monilla tieteenaloilla. Yliopistojen
henkilökunta työskentelee lisääntyvässä määrin lyhytkestoisten ja osaaikaisten työsopimusten pohjalta.
Vuonna 2006 täysaikaisen hallintohenkilöstön määrä ohitti ensi kertaa täysaikaisen opetushenkilöstön
määrän.
Yliopistot saavat entistä pienemmän osan rahoituksestaan julkisista varoista, kun osavaltioiden
rahoitus on vähentynyt. Yritysten
tutkimus- ja kehitysosastoilla on
entistä suurempi valta yliopistojen tutkimusohjelmiin. Erityisesti
humanistisen tutkimuksen resursseja on vähennetty. Opiskelumah-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
77
dollisuudet määräytyvät entistä selkeämmin maksukyvyn perusteella
ja halvemmat etäopiskeluohjelmat
varattomille kasvavat.
Yksityistämisen välineitä
Kirjaan sisältyy kolme laajaa tapaustutkimuksen luonteista esitystä siitä, kuinka tieteellisen tutkimuksen
yksityistäminen toimii yliopistotutkimuksessa. Patenttilainsäädännön
uudistaminen vuonna 1980 (BayhDole Act) on – muiden tekijöiden
ohella – johtanut tiedon omistamisen laajentamisen yhä uusille alueille. Yliopistoihin perustettiin teknologian siirtoyksiköitä suurten rahojen toivossa ja päädyttiin tappioihin. Erityisesti biotieteissä otettiin
käyttöön sopimukset, jotka määrittelevät sen, kuinka yliopistot voivat käyttää toistensa patentoimaa
tietoa ja menetelmiä. Tieteellinen
avoimuus ja mertonilainen tiedon
jakaminen ovat vaihtuneet salailun
ja kilpailun ilmapiiriksi. Samalla
monet tutkimusetiikkaan liittyvät
ongelmat ovat lisääntyneet.
Mirowski listaa yksityistämisen seurauksia myös biblio­
metriikan kehittämisessä ja käy­
tössä, tutkimus-ja kehitystyön tilas­
toinnissa ja tiedepolitiikan tieto­
pohjan tuottamisessa.
Kuinka tämä rakenteellinen kehitys on sitten vaikuttanut yhdysvaltalaisen tieteen tuloksiin? On
yleisesti tunnettua, että Yhdysvaltojen tutkijoiden suhteellinen osuus
maailman tutkimusjulkaisuista on
ollut laskussa parin vuosikymmenen ajan. Mirowski epäilee tilastojen pohjalta, että myös niiden absoluuttinen määrä on laskenut keskeisillä tieteenaloilla ajanjaksona
1988–2003 (ks. myös Social Epistemology 2012/3–4, s. 285–310). Itse uskon, että hän ei ota riittäväs-
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
ti huomioon muuttuneita julkaisukäytäntöjä. Hän tuo lisiä myös
Yhdysvaltain tieteen ja patenttien
laadun heikkenemistä koskevaan
keskusteluun.
Kirja on varmasti provokatiivinen monen lukijan mielestä, mutta se on samalla loistavasti kirjoitettu ja vahvaan evidenssiin pohjaava.
Suosittelen sitä kaikille, joita kiinnostavat tämän päivän tiedeinstituution ja tiedepolitiikan keskeiset
kysymykset ja jännitteet.
Kirjoittaja on työskennellyt muun muassa johtajana Suomen Akatemiassa.
Kattava ja monipuolinen
analyysi eurovaalien
brittiläisestä suosikista
Tommi Kotonen
Robert Ford ja Matthew J.
Goodwin: Revolt on the Right –
Explaining Support for the Radical
Right in Britain (Extremism and
Democracy). Routledge 2014.
Tämän vuoden eurovaaleissa Isossa-Britanniassa koettiin melkoinen
mullistus, kun ensimmäistä kertaa
yli sataan vuoteen valtiollisten vaalien suurin puolue ei ollut konservatiivipuolue eikä Labour. Voitto meni
Yhdistyneen Kuningaskunnan Itsenäisyyspuolueelle (United Kingdom
Independence Party, UKIP).
Vaalitulosta selittää luonnollisesti brittien laajalle levinnyt euroskeptisyys, mutta vain osaksi.
Euroopan unionia vastustaneena
painostusryhmänä syntynyt UKIP
on nykyään paljon muutakin: maahanmuuttovastainen, konservatiivisia arvoja kannattava ja brittiläi-
sen identiteetin säilyttämisen puolesta taisteleva oikeistoradikaali puolue. Vaalitulos sai puolueen
puheenjohtajan Nigel Faragen haaveilemaan jo vaa’ankieliasemasta
seuraavassa Ison-Britannian parlamentissa. Ainakin kannatuslukujen valossa haaveen on mahdollista toteutua. Samalla voimistuivat
vaatimukset EU:sta eroamista koskevan kansanäänestyksen järjestämisestä.
Robert Ford ja Matthew J. Goodwin analysoivat teoksessaan Revolt
on the Right UKIP:n nousua, kannatuksen syitä ja kannattajaprofiilia laajojen tilastollisten aineistojen
valossa täydentäen kuvaa puolueen
aktiivien haastatteluilla. Samalla he
arvioivat UKIP:n kannatuksen tulevaa kehitystä sekä sen esteitä ja
mahdollisuuksia puolueen menestymiseksi myös kansallisissa parlamenttivaaleissa. Teoksen tilastollisen analyysin keskeisyydestä
huolimatta tekijät pääsevät tutkimuksessaan hyvin myös kannattajien ”ihon alle” pohtimaan erilaisia motiiveja ja sosiaalisen taustan merkittävyyttä. Työn keskeinen
puute on, ettei aineisto mahdollistanut UKIP:n puheenjohtajan julkisen kuvan syvempää analyysia.
Vaikka tutkimuksen painopiste onkin enemmän kysyntätekijöissä kuin tarjonnassa, kirjoittajat kuvailevat teoksessa sosio-ekonomisten tekijöiden ohella myös
puolueen strategiamuutoksia ja
pyrkimyksiä kannattajapohjan laajentamiseksi. UKIP, joka muodostettiin alkujaan konservatiivien
painostusryhmäksi Maastrichtin
sopimuksen vastustamiseen, löysi uuden poliittisen tukiryhmänsä keskiluokkaistuneen Labourin
jälkeensä jättämistä, perinteisistä
työ­väen­luokkaisista äänestäjistä.
UKIP oli aiemmin keskittynyt lähes pelkästään eurovaaleihin ja oli
pitkälti euroskeptinen yhden asian
liike, mutta pärjätäkseen valtiollisissa vaaleissa sen oli löydettävä
myös sisäpoliittinen ohjelma. Maahanmuuttovastaisuus kietoutui sopivasti EU:n vastustamiseen ja perinteisten arvojen puolustamiseen.
Uudistuneessa UKIP:ssa EUvastaisuus, poliittisen eliitin vastaisuus, maahanmuuttopolitiikka
ja kansallinen identiteetti sekä taloudelliseen ja fyysiseen turvallisuuteen liittyvät kysymykset ovat
olleet kampanjoiden ydinteemoja.
Suomalaisen lukijan kannalta
kiinnostavaa on luonnollisesti havaita joitain yhtymäkohtia UKIP:n
ja sen suomalaisen veljespuolueen Perussuomalaisten välillä. Kuten suomalaisissa kannattajaprofiilitutkimuksissa on käynyt ilmi,
perussuomalaisten äänestäjät ovat
keskivertoa enemmän itsensä työväestöön lukevia, keskivertoa vähemmän koulutettuja ja miehiä.
Tämä vastaa hyvin Fordin ja Goodwinin esittämää kuvaa UKIP:sta.
Perussuomalaisten kannattajiin
verrattuna eläkeläisten painoarvo on UKIP:ssa kuitenkin selvästi suurempi ja kannattajat ovat taloudellisestikin vähempiosaisia. Ilmeistä on, että UKIP:n rekrytointipohja on kapeampi.
Murtautuminen
marginaalista kohti suuren puolueen asemaa tapahtui perussuomalaisten
ja UKIP:n kohdalla melko samanaikaisesti. UKIP:n kannatus kääntyi huimaan nousuun kesästä 2010
eteenpäin, jolloin myös perussuomalaisten nousu yli 10 prosentin
kannatuksen omaavaksi puolueeksi alkoi. Merkillepantavaa on myös
se, että edellisen vaalikauden aikana perussuomalaisten kannatus
kasvoi erityisesti työväestöön itsensä lukevien keskuudessa.
Radikaalin tai populistisen oikeiston etsiytyminen työväen puoleen tai äänestäjien siirtyminen
heidän suuntaansa on sinällään ollut yleinen ilmiö jo varhemminkin:
esimerkiksi Ranskassa Front National ohitti sosialistit johtavana työväenpuolueena jo 1990-luvulla.
Kirjoittajien esittämä havainto,
että muualla Euroopassa Isoa-Britanniaa ajateltiin pitkään poikkeuk­
sena suhteessa radikaalioikeistolaisuuden nousevaan trendiin, onkin
mielenkiintoinen. Samalla tavalla
Suomeakin pidettiin pitkään jonkinlaisena erikoistapauksena, mitä
usein selitettiin muun muassa Britannian tapaan poliittisilla traditioilla, sekä politiikan asiakeskeisyydellä verrattuna ideo­
logisempiin
mannereurooppalaisiin poliittisiin
kulttuureihin.
UKIP:n menestystä rajoittaa
osaltaan brittiläinen vaalijärjestelmä. Toisaalta suomalainen monipuoluejärjestelmä on tarjonnut ainakin periaatteessa paremman mahdollisuuden protestin kanavoimiseksi jo olemassa ole­vien
puolueiden tai valtapuolueiden
kautta, mikä kenties on osaltaan selittänyt radikaalioikeistolaisen liikkeen hidasta liikkeellelähtöä verrattuna muuhun Eurooppaan.
Kirjoittajien mukaan MannerEuroopassa katsottiin radikaalioikeiston nousun selittyvän sekä yhteiskunnallisen muutoksen kautta että sitä heijastelevilla strategian
muutoksilla valtapuolueissa. Nämä
tekijät pätevät Fordin ja Goodwinin mukaan myös Isoon-Britanniaan. Perinteisen työväestön osuuden pienentyessä keskusta-vasemmistolaiset valtapuolueet, työväenpuolueet mukaan lukien, alkoivat
kalastella keskiluokan ja toimihenkilöväestön kannatusta suuntaamalla huomionsa ”jälki-materialistisiin” arvoihin, kuten ympäristöön,
kansalaisvapauksiin, globaaliin sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen
ja ihmisoikeuksiin.
Perinteiset työväenluokan ydinkysymykset, tulonjako ja työläisten
oikeudet, jäivät taka-alalle. Kyseessä oli joidenkin analyysien mukaan
jo pitkään käynnissä ollut hiljainen
vallankumous kohti ”pehmeitä arvoja”. Kehityksen kelkasta jääneille
keskeinen kysymys oli silti edelleen
arkinen toimeentulo, mutta heillä
ei ollut enää puolestapuhujaa politiikassa. Tämä on luonnollisesti
johtanut myös kasvavaan vieraantumiseen politiikasta noissa ryhmissä, koska politiikan agendan
asettajat kuuluvat eri sosiaaliryhmään ja omaavat eri aatemaailman.
Isossa-Britanniassa Blairin ”uusi Labour” sekä Cameronin myötätuntoinen konservatismi ovatkin
entisestään marginalisoineet ulossuljetuksi itsensä tunteneen väestönosan. Tämä ryhmä kokee itselleen tärkeiksi näkemissään kysymyksissä, kuten maahanmuuttoasioissa ja brittiläiseen identiteettiin
liittyvissä kysymyksissä, että heidän näkemyksillään ei ole sijaa politiikan kentällä ja heidät joko sivuutetaan tai leimataan ennakkoluuloisiksi. Osasyy on tietoisessa poliittisessa laskelmoinnissa, osasyy siinä,
että poliittinen eliitti edustaa eri
ryhmiä ja eri arvomaailmaa kuin
”modernisaation häviäjät”. IsossaBritanniassa prosessia on kiihdyttänyt sekin, että maahanmuuttajat
alkavat olla merkittävä äänestäjäryhmä, jotka on otettava huomioon
puolueiden strategioissa.
Isossa-Britanniassa integraation vastustaminen on ollut suu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
79
rinta ryhmissä, jotka kärsivät eniten esimerkiksi maahanmuutosta
muista EU-maista; tällainen on vähän tai ei lainkaan kouluttautunut
väestönosa, joka työskentelee suorittavissa ammateissa. Näissä ryhmissä yhdistyy myös vahva käsitys
brittiläisyydestä. Syntyminen Brittein saarella, sukujuuret sekä tapakulttuuri määrittävät heille muita
ryhmiä voimakkaammin sen, kenet voidaan katsoa britiksi. Maahanmuutto nähdäänkin paitsi taloudelliseen hyvinvointiin kohdistuvana uhkana, myös vaaratekijänä
perinteisen brittiläisen kulttuurin
selviytymiselle.
UKIP:n ja muidenkin uusien yrittäjien keskeinen ongelma
Isossa-Britanniassa on vaalijärjestelmä, koska enemmistövaalitapa
suosii suurimpia puolueita, joilla
on vahva paikallinen kannatus. Hyvistä tulos­ennusteista huolimatta ei
ole lainkaan varmaa, että tasaisesti
eri alueilta ääniä keräävä UKIP kykenisi saamaan merkittävää määrää edustajiaan parlamenttiin. EUvaaleissa tilanne on toinen, sillä
niissä maa on jaettu muutamaan
suureen vaalipiiriin, joissa edustajat valitaan suhteellisella vaalitavalla. Lisäksi EU-vaaleissa puolueen kotimainen agenda ei ole aina oleellista. Kirjoittajat toteavat
myös, että suuri osa UKIP:n EUvaaleissa saamista äänistä tulee
sellaisilta äänestäjiltä, jotka euroskeptisyyden lisäksi eivät jaa muita
UKIP:n tavoitteita.
UKIP:n suuri haaste on laajentaa kannattajapohjaa sen pyrkiessä Ison-Britannian parlamenttiin.
Historia on osoittanut, ettei suurikaan kannatus välttämättä tuo
merkittävää parlamenttiedustusta,
vaan vaatii myös taitavaa kampanjointia tarkoin valikoiduilla kohde-
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
alueilla. Tätä puolta UKIP onkin
pyrkinyt kehittämään toiminnassaan, muttei vielä ole onnistunut
murtamaan vanhojen puolueiden
ylivaltaa valtakunnallisella tasolla.
Kuten Ford ja Goodwin toteavat,
sillä on toki mahdollisuus siihen jo
vuoden 2015 vaaleissa.
Valtapuolueiden sitoessa kä­
siään­EU:n ja muun kansainvälisen yhteistyön sekä koalitiopolitiikan kautta kohtuullisen tiukkaan
taloudenpitoon ja maltilliseen sisäpolitiikkaan, ei populistisella tai
radikaalilla oikeistolla ole vastaavia
pidäkkeitä – ainakaan sikäli kun eivät ole hallituksessa. Mitä hallituksessa sitten saataisiin aikaan, onkin
jo toinen kysymys. Liberaalidemokraattien esimerkki osoittaa, ettei
protestipuolueen nousu hallitusvastuuseen ole aina ongelmatonta.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston
tutkijatohtori ja politiikan tutkija.
Tieteen tuoreimmat
lahjaksi tai omaksi
Gaudeamukselta!
Tutustu uuteen
verkkokirjakau
ppaamme
gaudeamus
.pikakirjak
auppa.fi
Immanuel Wallerstein ym.
Ari Helo
Jokainen yhteiskuntajärjestelmä on romahtanut,
ja niin romahtaa myös
kapitalismi. Mutta kuinka
nopeasti tämä tapahtuu?
Italialaisen Bucchin teos
sukeltaa sulavasti niin
Unionin perustamiskauden
keittotaidon kuin luonnonaatehistoria ja nykyinen
poliittinen ajattelu muodosta- tieteiden ja filosofiankin
vat yhdessä pohjan kansalais- historiaan.
ten historiakäsitykselle.
Onko kapitalismilla
tulevaisuutta?
Rosenholm, Salmenniemi
& Sorvari (toim.)
Naisia Venäjän
kulttuurihistoriassa
Keitä olivat ja ovat venäläiset suurnaiset ja miten he
ovat vaikuttaneet venäläiseen yhteiskuntaan?
Yhdysvaltain
demokratian synty
Niemensivu & Nikkilä
Suomi–venäjä–suomisanakirja
Teos sisältää yhteensä noin
130 000 hakusanaa ja
sanontaa. Mukana on myös
erikoisalojen sanastoa ja
arkikieltä.
Massimiano Bucchi
Risto Pulkkinen
Newtonin kana
Latvala & Silventoinen (toim.)
Käyttäytymisgenetiikka
Käyttäytymisgenetiikka
tarjoaa kiehtovan matkan
ihmisen olemukseen
ja yksilöllisyytemme
taustatekijöihin.
Suomalainen
kansanusko
Uutuuskirja tarjoaa kiehtovan matkan haltioiden,
noitien, maahisten ja
menninkäisten maailmaan.
Jyrki Kallio (suom. & toim.)
Mestari Kongin
keskustelut
Kungfutselaisuus on
edelleen erottamaton osa
itäaasialaista maailmankatsomusta.
Mitä Mestari Kong opetti?
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 6 / 2 0 1 4
81
X120
All images by Jussi Hellsten
All images by Jussi Hellsten
All images by Jussi H
Kutsu kollegasi Helsinkiin!
Kutsu
kollegasi
Helsinkiin!
Ruokaa, elämyksiä,
designia... Kaikki
palvelut lähellä, helposti ja turvallisesti.
Ruokaa, elämyksiä, designia... Kaikki palvelut lähellä, helposti ja turvallisesti.
Helsinki Convention & Events Bureau auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä tapahtuman kutsumisessa
Helsinki
Convention
& Eventsvalmistamisessa
Bureau auttaa kansainvälisten
kongressien järjestäjiä tapahtuman
kutsumisessa
Helsinkiin,
kutsumateriaalin
ja kongressin ennakkomarkkinoinnissa
– veloituksetta.
Muita
Kutsu kollegasi Helsinkiin!
Helsinkiin,
kutsumateriaalin
valmistamisessa
ja kongressin ennakkomarkkinoinnissa
– veloituksetta.
maksuttomia
palvelujamme ovat
alustavien hotellihuonekiintiöiden
ja kokoustilavarausten
tekeminen,Muita
maksuttomia
palvelujamme
ovat alustavien
hotellihuonekiintiöiden
ja kokoustilavarausten
tutustumisvierailujen
järjestäminen
ja markkinointimateriaalin
tuottaminen.
Ruokaa,
elämyksiä,
designia...
Kaikki palvelut
lähellä, helpostitekeminen,
ja turvallisesti.
tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen.
Kun suunnittelet kansainvälisen
Helsinki Convention & Events Bureau auttaa kansainvälisten kongressien järjestäjiä tapahtuman
kutsumisessa
kongressin järjestämistä Helsingissä,
Kun suunnittelet kansainvälisen
ota yhteyttäMuita
meihin:
Helsinkiin, kutsumateriaalin valmistamisessa ja kongressin ennakkomarkkinoinnissakongressin
– veloituksetta.
järjestämistä Helsingissä,
yhteyttä
meihin:
09 310 36152
maksuttomia palvelujamme ovat alustavien hotellihuonekiintiöiden ja kokoustilavarausten ota
tekeminen,
tutustumisvierailujen järjestäminen ja markkinointimateriaalin tuottaminen.
[email protected]
09 310 36152
www.meethelsinki.fi
[email protected]