1. No category

MUISTELMANI JATKOSODASTA
Kalle Krappe
ESIPUHE
Seuraava teksti on isoisäni Kaarlo Fredrik (Kalle) Krappen (10.05.1904-19.02.1983) itse kirjoittama
muistelma hänen Jatkosodan aikaisista rintamakokemuksistaan.
Oma osuuteni rajoittuu tekstin puhtaaksikirjoittamiseen (sellaisenaan) ja kuvituksen kokoamiseen isoisäni
jäämistöstä hänen itse ottamistaan reilusta 200 valokuvasta.
Valokuvat on vedostettu negatiiveista vasta vuonna 1987, isoisäni jo kuoltua, joten olen kerännyt
lisätietoja Jalmari Antolalta, Viljo Antolalta ja Osmo Karilta, kaikki Lapppi T.L:stä; nämä täydennykset
ovat kursivoituina kuvateksteinä.
Huomautettakoon, että isoisäni rintamalla tekemät päiväkirjamerkinnät osin poikkeavat tässä esitetystä,
mutta kuten hän loppukommentissaan toteaa päiväkirja on tekstin pohja. Muutama kommentti
päiväkirjasta on sijoitettu tekstiin kursivoituna.
Vesa Toivonen
2
MUISTELMANI JATKOSODASTA
22.06.1941. Sain tiedon, että pääsen lähtemään toisten mukana rintamalle. Minulta oli otettu määräykset
pois, koska palopäälliköt oli määrätty jätettäviksi kotirintamalle. Ämmät oli jo ehtineet pitää pahaa porua,
etten muka uskaltanut lähteä, vaikka olin kivääri selässä kulkenut SK:n harjoituksissa. Nyt puuttui
ykkösheittimen johtaja JR56:n 1. pataljoonasta ja pääsin sille vakanssille. Terve!
24.06. Marssi Vuojoelle ja matka Parolaan, jossa marssittiin kauniille paikalle järven rannalle ja pantiin
teltat pystyyn. Jalkani menivät rikki siviilisaappaissa.
25.06. Kävin Hämeenlinnassa ostamassa radion, joka palveli meitä koko sodan ajan uskollisesti. Se on
Philips-merkkiä ja hyvä kuuluvaisuus. Maksoi 19.000 mk ja sain 4.000 mk alennusta, koska olin vanha
asiamies. Kun sitten ruvettiin porukalta kokoamaan rahaa, eivät Kulju ja Huhtamäki maksaneet osuuttaan,
joten sain itse maksaa heidän puolestaan ja sovittiin, että jos sota joskus loppuu, radio kuuluu minulle (se
on meidän vintillä; nyttemmin Lappi TL:n kotiseutumuseossa). Toivo Vahala osti myös radion 3.
komppanialle, Telefunken-merkkisen, mutta se oli täysin kelvoton ja pojat tulivat aina meille uutisille. Jätin
saappaani ja partaveitseni J. Niemiselle Hämeenlinnaan.
26.06. Oltiin krh-harjoituksissa ilman heittimiä, ainoastaan suuntakehät ja kartat mukana. En ole koskaan
nähnyt koko torvia, mutta koska niissä oli samat koordinaatit kuin tykistössäkin, niin kai ne osaa suunnata.
Jallun kanssa retkellä lentokentällä. Ilmahälytys. Oli päivystysvuoroni. Aarne Leino pyysi puolestani saada
lukea rukouksen iltahartaudessa. Annoin luvan lukea Herran Siunauksen, mutta ei hän voinutkaan
pysähtyä tähän, vaan yritti jatkaa jotain höplötystä, jolloin komensin "lakki päähän, poistukaa" ja mies jäi
hölmistyneenä yksin seisomaan.
29.06. Palmenin Ape kävi meillä. Jv-komppaniat häipyivät jo asemalle.
30.06. Kuormaus junaan ja lähtö Tampere-Haapamäki-Jyväskylä -suuntaan. Esikuntakomppania oli
vienyt muonan mennessään, eikä alikersantti Kulmio, joka oli muonamikko, ollut huomannut edes kuivaa
muonaa varata meille. Jokisen Nesu kirosi miestä ja sanoi häntä "Solmioksi". Tästä taas johtui, että häntä
alettiin sanoa "Kravatiksi" ja sitä nimeä hän sai julkisesti kantaa koko ajan. "Mullivaunussa" matkustettiin ja
juna oli pitkä, eikä edes pysähtynyt väliasemille. Oli omituista katsoa vaunun ovesta, kun pojat kusivat
junasta. Koska miehiä oli paljon, oli suihku junasta melkoinen. Kaikki eivät voineet kusta, koska juna
tärisi ja olivat hätää kärsimässä kuten minäkin.
Haapamäeltä lähdettyä oli rata täynnä sotilasjunia ja pysähdykset muodostuivat liiankin pitkiksi joka
asemalla.
Pieksämäeltä lähtiessä oli ilmahälytys, mutta mitään koneita ei näkynyt. Matka jatkuu hitaana.
02.07. Kello 19.35 saavuttiin Kaltimon asemalle, jota oli pommitettu ja asemarakennus paloi vielä. Pari
tuntia maattiin metsässä.
03.07. Kello 1.00 lähdettiin marssille. Matka oli 35 kilometriä ja kadutti kovasti, että en ollut lähtenyt
tykistöön, kun Toivo Anttila oli Parolassa käynyt minua hakemassa, koska se oli varsinainen yksikköni.
Minulle oli siellä varattuna esikuntapatterin viestialiupseerin vakanssi, jossa oli oma auto käytettävänä, eikä
olisi tarvinnut marssia. Pojat olivat kovasti siirtoani vastaan ja niin jäin, koska luulin, että myös heittimet
kuljetetaan moottoriajoneuvoilla.
3
Tässä sitä nyt oltiin. Jalkani menivät taas rikki jo alkumatkasta, mutta jaksoin sentään tuon 35 kilometrin
taipaleen. Matkaa olikin vielä neljä kilometriä! Pääsin järven rannalle, missä pesin jalkani, joista rakot
olivat jo puhjenneet. Toiset jäivät tauolle, mutta meitä oli viisi miestä, jotka jatkoimme verkkaista
matkaamme, että päästäisiin perille kuten päästiinkin, mutta pumppu löi taajaa pärinää. Heräsin siihen kun
J. Anttila koetti minua ilmasuojaan ja sireenit ulvoivat kovasti. En viitsinyt evääni väräyttää mokoman takia.
04.07. Saimme nukkua yön. Erkki Aaltola oli lähtenyt hilpasemaan ja häntä lähdettiin etsimään. Tykistön
jyly kuului jo. Ville Nurminen oli kortissa hävinnyt Pitrun (hevonen?) ja Kaski käski panna sen muistiin.
05.07. Saimme heittimet ja päästiin harjoituksiin. Heittimet olivat eri maissa valmistettuja ja vaikeita
suunnata. Tykistö jyräjää edessä ja Jokisen Nesu leikkasi: "Ny Herra rankase Israeli lapsi". Yksi vanjan
kone ammuttiin alas viereiseen järveen. Sieltä lentäjä kahlasi rannalla odottavan partion luo kädet ylhäällä,
mutta päästyään lähelle otti äkkiä pistoolin ja ampui erästä miestä polveen ja sitten itsensä.
06.07. Saatiin paremmat heittimet. Kirjeitä ei tule. Yksi vanjan kone ammuttiin taas alas.
07.07. Nähtiin ilmataistelu. Aika karusellia ilman tulosta. Illalla kello 19.00 piti lähdettämän, mutta vasta
kello 23.00 lähdettiin. Matka 15 kilometriä.
08.07. Kello 5.00 päästiin perille. Pystytettiin teltat ja maattiin päivä. Kello 21.30 alkoi hirveä ukonilma.
Salama iski taajaan alas ja Eurajoen komppania oli tehnyt telttansa suuren koivun alle, johon salama iski
lyöden kymmenen miestä tajuttomaksi. Lääkintämiehiä huudettiin ja juostiin sinne tänne pimeässä. Aron
Kaino siinä rytäkässä loukkasi jalkansa ja pääsi Raumalle, jossa oli sodan loppuun.
09.07. Joku tuntematon luutnantti oli levittänyt tietoa, että Korpiseljän taistelussa, jota käytiin
ankarimman ukkosen aikana noin kahdeksan kilometrin ja jossa 130 tykkiä oli meidänkin puolella, oli
kaatunut veljeni, Kustaa Lehto Kivikylästä ja Yrjö Nurmi. Pyysin ja sain luvan mennä ottamaan asiasta
selvää. Sain polkupyörän alleni. Kaatuneita oli kasa vanhalla paloasemalla, mutta niistä en löytänyt yhtään
tuttua miestä. Oli parhaillaan hautaus käynnissä ja pappina oli Andsten, joka oli ollut meillä JTR:n
sotilaspappina ja häneltä sain kaatuneiden luettelon, jossa ei ollut yhtään lappilaista. Miksi moinen hälytys,
jäi arvoitukseksi.
Kun tulin takaisin, huudettiin kovasti nimeäni. Jodimikko se oli, joka oli jo toiset myrkyttänyt ja kaipasi
minua. En ollut siihen halukas pahan pumppuni ja Talvisodan kokemusten vuoksi, mutta ei se lakannut
huutamasta ja niin menin. Hän käski riisua paitani, mutta sanoin suuresta päänlävestä sen kyllä käyvän.
Vihapäissään hän sitten lykkäsi piikin rintalihakseeni, mutta niin pitkälle, että sen pää tuli ulos ja kun hän
painoi, tuli komea suihku ja pojilla oli hauskaa sekä jodimikko tyytyväinen.
11.07. Saatiin äkkiä marssikäsky. Aikaa kymmenen minuuttia valmistautua, edessä kuuma päivä ja
matkaa 22 kilometriä. Lisäksi komennettiin pakkaus selkään. Majuri Oksanen on lupsakka mies, muttei
nähtävästi ymmärrä mitään miesten kestävyydestä. Minulla oli tarpeeksi sälyä muutenkin: kivääri, UkkoMauseri, karttalaukku, leipälaukku, suuntakehä ja sen jalat ja päätin, etten kanna koskaan selkäreppuani.
Tie oli huono ja hevosetkin alkoivat väsyä. Annoimme niille leipä- ja sokeriannoksemme ja hetken
levättyään ne jaksoivat taas, kun autoimme mäissä.
12.07. En vieläkään ole saanut kirjettä kotoa. Alkaa jo kaivata tietoja kotoa. Kuinka voi Soili? Ryssän
pommikone koetti häiritä, mutta tuloksetta.
4
13.07. Sain vihdoinkin kaksi kirjettä. Veli-Kustaa tuskin on kaatunut. Marssikäsky kello 9.00. Mitään
valmista ei tullut, koska tiet olivat täynnä marssikolonnia. Vasta kello 13.30 lähdettiin. Parempi olikin, sillä
päivä oli kovin helteinen. Matkaa tuli 40 kilometriä ja otti se kovin lujille. Sydän alkoi treikata, mutta en
valita, vaikka henki menisi. Pääsisin kyllä pois, jos menisin lääkärille, mutta en mene, tulisi ämmien
naurettavaksi kotiin.
Kello 17.00 ylitettiin uusi raja. Poltettua maastoa, sotamateriaalia ja kaatuneita vanjoja lojui teidenvarsilla.
Ilkeän vaikutelman teki, kun kasa omia kaatuneita oli tien poskessa. Valtava hyökkäysvaunuveturi oli tullut
matkansa päähän. Matka tuntui loputtomalta. En jaksa mennä peseytymään, vaan menen nukkumaan.
14.07. Heräsin it-tykistön ammuntaan. Tulosta en tiedä. Tykistö mouruaa edessä jatkuvasti. Kovat lienee
taistelut edessä, mutta vanja perääntyy paonomaisesti, koska emme sitä tälläkään vauhdilla saavuta.
15.07. Aamulla kello 6.30 herätys heti marssille. Matkaa 43 km. Tuttu majuri Raumalta käski kyytiin ja
otin sen kiitollisuudella vastaan. Pääsin autolla Lehmävaaraan asti, missä tiemme erkanivat. Sain teetä
sikäläisiltä it-patterin miehiltä. Juuri kun oltiin sitä juomassa, alkoi ammunta sadan metrin päässä. 2.
pataljoonan miehet läksivät partioon ja toivat kolme vankia ja pari olivat saaneet ammutuksi. Kovia
kavereita, kun viisi miestä alkaa ampua kahta tuhatta meikäläistä.
Matkalla kohtasimme lauman lampaita, joukossa suuri musta pässi. Jokisen Nesulla leikkasi. Hän läksi
juoksemaan pässin perässä ja huusi: "Älä viä mnuun kenttäpulloan mihinkkä!". Nesulla oli musta
kenttäpullo, juuri samanlainen kuin pässin jalkojen välissä. Tätä nauroi jo majurikin. Kello 23.00 päästiin
nukkumaan.
16.07. Pääsin taas kuoma-auton lavalle Mäkelän kanssa. Se oli hyvä, sillä polveni oli aivan kankea ja
jalat rakoilla. Loimolassa tie erkani Sortavalan suuntaan ja jäin autosta, koska en tiennyt mihin suuntaan
menemme. Yllätyksekseni tulivat toisetkin autoilla, koska Kollaanjoella tarvittiin miehiä ja äkkiä. Yrjö
Malmi tuli pahan näköisenä luokseni ja moitti, että heittimen johtaja ja kehtaa karata. Sanoin vaan, etten
ollut hänelle tilivelvollinen ja lisäksi olin "karannut" päin rintamaa ja ei kai se ollut niin paha kuin rintamalta
pois karkaaminen. Näin Kustaan ja sain häneltä villapaidan, koska hänellä oli kaksi.
Yleiskuva Kollaan taistelupaikoilta. Kuvan keskellä Kollaanjoki,venäläisten asemat taustalla.
5
Näin tultiin kuululle Kollaan taistelupaikalle. Pysähdyimme ns. Tappokukkulan taakse. Luokseni tuli taas
Yrjö Malmi ja pyysi ottamaan valokuvan hänestä Talvisodan aikaisen korsunsa päällä. Malmi kiipesi erään
korsun päälle, mutta ennen kuin ehdin ottaa kuvan tuli sotamies Viljo Lehtinen Kauklaisista ja kysyi syytä
"offensiiviin". Kun selitin, hän alkoi kirota, ettei tuonnäköistä miestä ole ennen Kollaalla nähty, saati sitten
näissä korsuissa. Tilanne muuttui noloksi, koska koko joukkue oli kuulemassa. Otin kuvan Luoviosta,
joka todella oli ollut sanotussa korsussa Talvisodassa.
Korsukuva Kollaalta. Ville Luovio korsunsa edessä.
Joukot ryhmittyivät tässä ja lähdettiin liikkeelle. Näin vanhan hyvän ystäväni Toivo Pinomäen Paneliasta.
Hän kysyi, mitä minulla oli kenttäpullossani. Sanoin, että mehua. Hänellä oli pirtua ja päätimme tehdä
näkäräiset. Menimme Kollaanjoen varteen. Joki oli pahainen puro, joka luikerteli suossa. Istuimme ja
katsoimme sillan yli marssivaa rykmenttiä. Topi sanoi: "Ei nuakkaan kaik tualt omi avui takasin tul,
mahdank mekkään kumpakan tul?". Kun huomautin hänelle hänen kirkkaan sinisistä housuistaan, sanoi
Topi vaan "ettei ryssä housuihin ammu, päähän se yrittää" ja niin läksimme toisten perään.
Kollaanjoki. Kalle Krappe vasemmalla
6
Kollaan maasto oli ammuttu niin, ettei ainuttakaan vehreää oksaa näkynyt. Maassa oli terästä niin, että se
kilisi jalkojen alla ja maa oli täynnä ammusten kuoppia.
Kollaan taistelumaastoa, taustalla Kollaanjärvi
Lehto, Antola ja Kulju läksivät tulenjohtueeseen etulinjaan ja me Karin kanssa aloimme suunnitella
heittimelle asemaa. Kaksi heitintä meni tien vasemmalle puolelle ja me oikealle. Tien varrella oli mäntyä
kasvava kumpu, johon päätimme heittimen pystyttää. Kari oli kuitenkin mennyt kauemmas tiestä ja
löytänyt vielä paremman paikan ja niin menimme sinne. Puhelinmiehet läksivät tapseineen tulenjohtueeseen
ja heitin laitettiin pystyyn.
Koska olin outo heittimen kanssa, ammutin ensimmäiset laukaukset tarpeeksi kauas, ettei omiin miehiin
mene. Kulju kuitenkin kysyi, miksi en ammu niin, että saisi korjaukset tehtyä. Lyhensin matkaa ja jo pojat
kuulivat ammusten räjähdykset ja niin saimme luvut kohdalleen.
17.07. Kello 5.30 alkoi kaamea seremonia. Oma tykistömme ampui 50 tykin voimalla ja siihen kuoroon
yhtyi heittimemme 80 ammuksella. Ryssä ampui vastaan minkä kerkesi. En alussa saanut miehiä liikkeelle
korsuistaan. Joko eivät kuulleet, tai olivat muuten haluttomia. Lauri Pietilä Kaukolasta tuli, J. Toivonen ja
Luovio olivat paikalla ja koska ladattuja ammuksia oli varastossa, kannoin niitä likelle ja kävihän se
niinkin. Toisetkin tulivat paikoilleen ja "työ" alkoi käydä. Puhelin toimi ja pian sain onnittelut Kuljulta.
Vanjan korsuun oli tullut täysosuma ja ne olivat paniikin vallassa. Kymmenen kappaletta lisää ja taas
ilmoitus, että kaksi korsua, yksi kk-pesäke ja yksi pk-pesäke olivat lakanneet ja hyökkäys tyrehtynyt.
Olimme ampuneet 125 ammusta, ajoittain niin kovalla vauhdilla, että heittimen putki tuli punaiseksi ja
lopetin ammunnan, koska putkiräjähdyksen vaara oli liian suuri. Sain Huhtamäen porukalta uuden putken,
koska hän ei ollut saanut tulenjohtuetta, eikä saanut muitakaan toimimaan. Toisen heittimen putkeen oli
Lempinen pudottanut ammuksen kärki edellä, eivätkä uskaltaneet ottaa sitä sieltä pois. Oli hullua, että
Huhtamäen porukka kantoi kelvotonta putkea aina Karhumäen porteille asti.
18.07. Samaa möyrinää näyttää jatkuvan edelleen. Ei tässä helvetissä kauan kukaan ehjänä säily. Vilu oli
yöllä kova, sillä täällä ovat yöt nyt jo kylmiä, eikä korsuissa ole mitään lämmityslaitetta. Päivisin on sitäkin
lämpimämpää. Onneksi ei sada. Illalla kävin Pietilän kanssa tulenjohtueessa, koska simarit olivat poikki,
7
eikä halukkaita korjaajia ollut. Lauri muuten on kovin halukas tällaisiin ja pyysi aina päästä mukaan.
Kovahermoinen poika! Sain siellä kokeilla uutta kivääriäni ja Kulju totesi osumat. Maaleja olisi ollut
enemmänkin, mutta tykistön tulenjohtaja pyysi lopettamaan ampumisen, etten muka paljastaisi
tulenjohtueen paikkaa, vaikka heidän korsuissaan oli ratakiskoista kaksinkertainen katto. Tullessa rupesi
meitä joku ampumaan kiväärillä. Minulla oli kypärä päässä, enkä tiennyt tilanteesta mitään, kunnes Lauri
tönäisi ja näytti tilanteen. Mekin aloimme ampua ja kuulien tulo loppui äkkiä.
Pari tankkiakin ajoi etulinjaan ja saivat pienen paniikin aikaan, mutta tykistötuli ajoi ne takaisin.
Kello 16.00 hyökkäsi 2. pataljoona (laitilalaiset ym.) oikealta sivustalta, mutta se epäonnistui surkeasti.
Vanja keskitti tykistöllä jo lähtöasemaan ja kaikki meni sekaisin. Suuret tappiot vaan tulivat. Lappilaisia on
ainakin yhdeksän kaatunut, haavoittuneiden lukumäärää en ole kuullut.
Läksin Toivosen kanssa noutamaan ATP:stä sytyttimiä. Tien vieressä lepäsi parikymmentä kaatunutta,
havunoksa silmillään. Huomasin yhdet siniset housut ja siinä oli Toivo Pinomäki vainajana. Tuli paha olla,
kun muistin äskeisen keskustelumme. Otsaan häntä oli ammuttukin ... jo kolmas poika samoja veljeksiä.
Kaksi kaatui Talvisodassa ja viimeinen, Heikki, kk:n johtajana? Hänet sain pois taaemmaksi asian
majurille selitettyäni.
19.07. Ryssällä on aavetykki, jonka väitetään ampuvan 20 kilometrin päästä ja sille eivät tykkimme voi
mitään. Sen ammus on 8 tuumainen ja pitää kamalaa meteliä jo tullessaan, puhumattakaan
räjähdysvoimasta. Muuten ampuu ryssä tarkasti tykistöllään. Me olemme päässeet vähällä erinomaisen
asemapaikkamme takia. Siihen, mihin ensin aioimme heittimemme pystyttää, meni vänrikki Pohjamo
heittimineen, mutta siihen oli, kuten myöhemmin todettiin, vanjan tulenjohtueella näköyhteys. Aina kun
ammuimme, tuli sinne kranaatteja ja pojat joutuivat pakoon meidän turviimme. Tänne tulivat myös toiset
heittimet, koska eivät olleet saaneet ammuttua yhtään laukausta. Ikävää, että näin kouluttamatonta
porukkaa pannaan aselajiin, jota ei ollenkaan tunne. Saimme nukkua pitkästä aikaa.
20.07. Tuli taas kranua. 12 lappilaista on kaatunut ja 35 haavoittunut, kerrotaan. Tilanne vähän
helpottanut. 12 tuumainen on hiljaa. Kerrotaan meille tulleen myös rautatietykistöä, liekö vanja sitten
saanut osuman tai joko tykki on mennyt piloille. Vähemmästäkin räiskyttelystä.
Kello 20.00 alkoi vanja hyökätä. Tykistö ampui taajaan ja myös me heittimien kanssa. Pohjamokin yhtyi
leikkiin ja hyökkäys tyrehtyi. Tuntia myöhemmin uusiutui sama leikki, samalla tuloksella. Moni iivana siinä
taisi muuttaa hiippakuntaa.
21.07. Saimme taas kranaatteja kotitarpeiksi. Se ampuu summassa, sillä se nähtävästi ei ole löytänyt
olinpaikkaamme. V. Heino ja V. Kuusisto ovat kaatuneet viime yönä. Raskaalta näyttävät menetykset
Kaukolan kylän kohdalla. Koskahan tulee oma vuoro?
22.07. Perin rauhallista. Aamulla tuli taas muutama kranu. Töpinää kuuluu kiusaavan. Taitavat suunnitella
uutta operaatiota. Läpimurto tuskin heiltä onnistuu, siksi voimakas on tykistö ja heittimet meillä. Mistähän
niitä niin äkkiä saatiin, koska Talvisodassa ei ollut mitään?
Halsten toi plättejä, joita hevosmiehet olivat paistaneet. Ne olivat selkärepussa ja kun oli tullut muutama
kranu tienposkeen, oli mies kierinyt maastossa ja repussa oli enää potkupallon kokoinen möykky.
Toivonen veistikin: "Jos sota mene yht hauanost ko meijäm plätim paistamine, niin kyl mes sit hävetän
koko sota".
8
Tulimme illalla Lauri U:n kanssa partiosta, kun asemiltamme kuului outoa kolinaa. Oli kuin lehmälauma
olisi kulkenut. Sieltä tulivat sakemannit ja heillä oli varusteissa paljon peltiä, yksin konepistoolin tukkikin ja
siitä helinä. He olivat iloisia poikia ja näyttivät käsivarsissaan olevista merkeistä vallanneensa jo Tanskan ja
Norjan. Heillä oli sormus oikeassa kädessä ja ihmettelivät sormustani, joka oli vasemmassa. Selitin käsin,
että suomalaisilla vasemmassa, saksalaisilla oikeassa ja ryssillä "tapin" päässä. Siitäkös nauru alkoi ja
minulle tarjottiin tupakkaa vaikka miten, muka hyvästä vitsistä. Yksi outo vänskä toimi tulkkina ja he
selittivät menevänsä tästäkin läpi kuin tyhjää vaan. Varoitimme poikia, että nyt vasta saitte vastaanne
kavereita, jotka eivät lähde elävinä kuopistaan.
Saksalaiset Kollaanjärven rannalla. Saksalaiset pelkäsivät metsää ja tekivät leirin aukealle, kuva Korsukukkulalta
23.07. Saksalaisia alkoi lappaa etulinjoille. Hidasta ja perusteellista oli heidän hommansa. Illalla ryssä
yritti hyökätä ja tykistö mourusi kovasti molemmin puolin. Epäonnistui taas. Illalla tappelivat keskenään.
Sekaannusta siis sielläkin. Kävin tykistön poikia katsomassa ja sain Y. Nurmelta pannukakkua. Hyvät
oltavat tykistössä. Harmittaa, kun en totellut Toivo Anttilaa Parolassa. Olen saanut pahaa yskää.
24.07. Vanja haistaa jotain ja ampuu koko yön, pääasiassa meidän tykistöä ja huoltoa. Laitilan Amberla
ampui taas raskaalla heittimellä omaa tulenjohtuettaan ja kaksi miestä kaatui. Hutiloimista!
Jalmar Toivonen teki soppakauhan meille ryssän kenttäpullosta, jonka hän kuurasi kirkkaaksi ja luovutti
joukkueen käyttöön. Kello 13 Huhtamäki otti kauhan ja ajatuksissaan alkoi sillä kaapia paljaita likaisia
jalkojaan. Mikkilä, joka toimi kokkina, suuttui ja löi sen suurella naulalla puuhun ja Huhtamäki oli flaatti.
Saksalaiset kuljettavat kalustoaan etulinjoille ja niitä tuntuu olevan paljon, aseistus ja kunto näyttää
hyvältä.
25.07. Kello on 2.00, mutta ei nukuta, sillä aamulla loppuu ryssältä rauhoitusaika. Historiallinen yö!
Miehiä lappaa yhä kohden etulinjoja. Kello 6.35 alkoi tykistö jauhaa ryssän asemia. Se oli totisesti
juhlallinen näky suomalaiselle. Yli sataviisikymmentä tykkiä laukaisi yhtäaikaisesti. Oli kuin koko maailma
olisi revennyt kahtia. Taivas päällämme oli yhtä suhinaa, koska olimme juuri linjalla. Vanjan puolella oli
kamala mylläkkä kranaattien möyhentäessä maata ja katkoessa puita. Paksu pölypilvi nousi taivaalle. Eipä
ollut heidänkään nyt hauska olla. Tähän saakka olimme saaneet ottaa, nyt annettiin ja vahingonilo oli
9
vilpitön. Tätä mylläkkää kesti 25 minuuttia. Kaikki miehet olivat pois kuopistaan, vaikka vanjakin ampui
tykistöllään, mutta sitä ei huomattukaan siinä hulinassa.
Kello 7.00 loppui tykistötuli kuin knappiin ja saksalainen jalkaväki hyökkäsi. Se ampui kainalostaan
monella sadalla konepistoolilla ja läksi etenemään. Vanjalle oli kuitenkin jäänyt muutama konekivääri
asemiin ja alkoi niillä paahtaa. Saksalaisten konepistoolien luodit eivät edes kantaneet sinne asti ja heitä
suolattiin niin, että pahaa teki. Verissäpäin he tulivat takaisin ja menettivät satoja kaatuneita (400).
Tukikohtamme sivuitse kaksi ryssää kantoi haavoittunutta saksalaista vääpeliä. Edessä oli valtavan suuri
sellainen, mutta takana pieni ja heiveröinen raukka, joka väsyi ja kaatui. Saattajana ollut saksalainen alkoi
lyödä ja potkia raukkaa. Suutuin ja löin saksmannia päin naamaa flattakädellä ja sanoin Eino YliKerttulalle, että ottaisi paarien toisesta aisasta kiinni ja itse otin toiseen ja niin mentiin JSP:lle saksalaisen ja
ryssän saattamana. Raakoja ihmisiä saksmannit!
Kello 14.00 vanja jätti asemansa ja perääntyi parisen kilometriä. Ammuimme läksiäisiksi 20 kranaattia,
mutta saimme sen tykistä takaisin. Ei vahinkoja.
Kello 21.00 läksimme perässä vasemmalla sivustalla. Kaivoimme sirpalesuojat pehmeään hiekkaan. Sitä
ennen tapasimme Lapin poikia. Vänrikki Hollmén kokosi porukkaa, että olisi menty kaappaamaan ryssän
heitin, joka louskutti melko lähellä ja tuskin paljon varmistettuna. Ajatus oli mielestäni oikea ja lupasin
mennä porukkaan. Majuri tuli kumminkin ja esti koko aikeen. Hetken päästä O. Hollmén tuli metsästä
nilkuttaen ja kertoi ryssän ampuneen häntä puusta sääreen. Läksimme hakemaan mokomaa V. Rintasen ja
L. Junnilan kanssa, mutta ei siellä ketään ollut. Junnilan sytytti: se on itse ampunut kinttuunsa ja niin
lähdettiin herraa tapaamaan. Saksalaiset olivat kumminkin vieneet miehen, emmekä enää tavanneet häntä
ennen kuin siviilissä.
Kun juuri saimme kuopat kaivettua, alkoi kova konepistoolituli, joka kai tarkoitti meitä, mutta liian
kaukaa ammuttuna ei tehonnut. Majuri kiipesi kiven päälle ja alkoi huutaa sinne jotain saksankielellä ja tuli
taukosi. Saksalaisten hermot olivat riekaleina. He luulivat meitä ryssiksi, eivätkä rauhoittuneet ennen kuin
suomalaisista oli pantu etuvartio eteen.
Toivonen oli kaivanut poteron meitä molempia varten, että olisi lämpimämpi nukkua. Tiesin, mihin 3.
komppanian poikia oli jättänyt mantteleitaan ja läksi niitä hakemaan. Pääsin onnellisesti sinne ja otin
muutaman manttelin kainalooni lähtien takaisin. Ryssä oli kuitenkin huomannut touhuni ja koska se oli
muutenkin äreällä päällä, alkoi se ampua minua automaattitykillä. En voinut jäädä paikallenikaan, vaan
läksin juoksemaan minkä käpälistä lähti. Matkaa oli noin sata metriä ja sen menin niin lujaa kuin pahoista
kintuistani pääsin, ryssän koko ajan ampuessa. Jos kranut olisivat olleet räjähtäviä, olisin jäänyt jo
alkumatkalla, mutta onneksi ne olivat panssarikranaatteja. Pahan napsauksen ne pitivät, kun menivät
muutaman tuuman päästä ja enemmän harmitti se, että pojat nauroivat pikajuoksuani koska olivat suojassa
kummun takana. Kallis saalis olisi minusta tullut, jos olisi osunutkin, siksi monta ammusta se suuntasi minua
kohti. Yksi mantteli oli enää jäljellä kuormastani.
26.07. Kylmä yö. Joukot lepäsivät ulkosalla, koska teltat olivat kuormastossa.
27.07. Kello 4.00 hälytys ja suuntana valtatie. Vanja oli kuitenkin huomannut joukkueen ja kohta alkoi
tulla kranaattia joukkoomme. Maasto oli aukea, mutta huomasin Toivosen Jallun istuvan yhden kannon
päässä, suu naurussa ja nikaten tupakalle. Menin sinne, vaikka en häntä alkuunkaan ymmärtänyt, ja panin
tupakaksi. "Ei täsä ol mittä hättä, istutan täsä vaa ja kuulustella mihi ne mene. Kuulest ny, tua mene yli, tost
tule lyhyv, tua mene oikkial ja tua kans, tua tule liki, mennäst matalaks" ja niin pudottauduimme kannon
päästä noustaksemme takaisin tupakalle. Me Kuljun Amin kanssa oltiin kuin oppitunnilla maisterin edessä.
Toivonen oli ollut Talvisodassa Kollaalla ja siellä oppinut tuon taidon, eikä se vaikea ollutkaan, kuten tulin
10
huomaamaan. Tietysti siinä vaaditaan lujat hermot, mutta Toivosella oli jos jollain. Myöhemminkin opin
katsomaan tiukoissa paikoissa Jallun naamaa ja arvioimaan siitä tilanteen vakavuuden. Pumppuni tuntuu
taas väsyvän. Taitaa olla syy äskeinen pikajuoksuni.
Etulinjassa olivat saksalaiset ja suomalaiset sekaisin. Saksalaiset aikoivat ottaa yksin vastuun. Kun
saavuin paikalle, majuri komensi heti taas heittimeni asemiin. Kysyin, mihin lähtee tulenjohtue, ryssänkö
puolelle vai. Ammutaan summassa, sanoi majuri. Kun pojat alkoivat kaivaa kuoppaa vastalevylle, tuli
luokseni sakemannin kiho, joka mulisi ja viittoi miehiin päin. En hänestä välittänyt, mutta mies meni pois ja
tuli suuremman herran ja majuri Oksasen kanssa ja Oksanen selitti miehen tarkoittavan, että meidän tulee
lähteä pois tai he jättävät asemat. Majuri käski siirtää heittimen 500 metriä taaksepäin, mutta ensikerran
kieltäydyin kunniasta, koska heittimeni miehet olivat koko ajan olleet liemessä ja meiltäkin kaksi heitintä ja
niiden miehet laiskana. Juttelin Kosti Rautavuoren ja Olavi Mattilan kanssa hetken ja käskin poikain
mennä makailemaan. Sain Olavilta tupakkatäydennystä monta askia ja niin erosimme.
Grönroosin kanssa me sitten marssittiin takaisin. Pian alkoi edessämme moksahdella omituisesti. Kuului
pieni pamaus ja reiästä nousi sauhun pöläys. Emme kumpikaan tuota ymmärtäneet ennen kuin hieman
edemmäs tuli melkoinen paukku kalliolle sirpaleiden vinkuessa ympärillämme. Arvoitukseksi se meille jäi
toistaiseksi. Kun nousin ylös kuulin hurritykistön antavan tulikäskyä ruotsiksi. Sen patteri oli edessämme
noin 50 metrin päässä. Kerkesin ottamaan korviini ennen kuin jyrähti yhteislaukaus ja Fransua vietiin äkkiä
maihin. sain selittää pitkän aikaa, että siinä oli oma, hyvin naamioitu tykistö, joka ampui päittemme yli.
Kun löysimme toiset, he valistivat meitä, että äskeiset paukut olivat pienoisheittimen ammuksia.
Suomalaisilla niitä ei ollut käytössä, enkä ennen nähnyt vanjallakaan. Syynä niiden heikkoon tehoon oli
ollut se, että maasto oli pehmeää suota ja ne räjähtivät jossain syvällä.
Täällä tiedettiin kertoa, että Olavi Mattila oli haavoittunut juuri tuollaisesta "nakusta" ja hetken päästä tuli
tieto, että hän oli kuollut. Tieto koski kovasti minuun. Olihan hän kaveri, jonka kanssa olimme käyneet
yhdessä niin leikki- kuin tosisodatkin. Hän se säästi tupakkaansa minua varten. Toivoin totisesti, että olisin
myös kuollut.
28.07. Kävin Kustaata ja muita lappilaisia katsomassa, koska tykistö oli aivan lähellä. Näin jv-poikia,
jotka kertoivat O. Hollménin "haavoittuneen" paskareissulla omasta pyssystään. Ihmeellistä, että mies voi
näin äkkiä menettää hermonsa. Olihan hän juuri edellä koonnut partiota heittimen kaappaamiseksi ryssiltä.
Kello 16 saimme luvan lähteä lepäämään ja saksalaiset jäi linjoille. Olin tykistön poikien pakinoilla, kun
näin poikien marssivan ohi. Minun kantamukseni oli jäänyt puolen kilometrin päähän ja läksin sitä
noutamaan. Olin melkein poikki ja kun marssin tiellä, tuli Verner Kurala Yli-Rohdaisten komean hevosen
kanssa ja ajoi sivu. Pyysin häntä pysähtymään, mutta hän nauroi ivallisesti ja sanoi, etten kuulunut
kolmanteen komppaniaan, jonka ajomies hän on. "En, mutta Suomen armeijaan kuulun" sanoin ja otin
Ukko-Mauserin tupesta ja jos se hevonen ei olisi äkkiä pysähtynyt, niin koko "kurakasa" olisi melko
varmasti tipahtanut. Olin silloin siinä asteessa. Tämä oli hävyttömimpiä tekoja, mitä aseveli voi toiselle
tehdä, mutta ei tuollainen tyyppi sitä nimeä ansaitsekaan.
Ikävä uutinen tuli, että Nurmisen Ville oli haavoittunut käteen. Itse haava oli mitätön, mutta menetin taas
yhden parhaista kavereistani, sillä tuskin hän tulee takaisin samaan yksikköön.
Linjat jäi nyt saksalaisille, jotka yltiöpäisen hyökkäyksensä ja suurten menetyksiensä takia olivat ihan
"pöpejä". Heillä oli sellainen luulo, että vanjat olivat kaikki puissa ja pelkäsivät kovasti metsää. Tullessa
näin ryssien tulenjohtopaikankin, josta se niin tarkasti pystyi meitä ammuttamaan. Se oli rakennettu ovelasti
kolmen lähekkäin kasvavan männyn latvaan, mistä oli hyvä näköala meidän puolelle, mutta joka oli
11
melkein mahdoton huomata kauempaa. Paikka Näätäojan aseman viereisellä kummulla. Lopulta se
keksittiin ja ammuttiin alas, mutta satoja uhreja sen takia oli tullut. Aavetykkikin oli vaiennut. Se oli 8
tuuman rautatietykki, joka oli ammuttu pilalle. Kerrottiin, että rihlat roikkuivat sen suusta. Se ei suinkaan
ollut ihme, jos "kalu" oli kuumennut moisesta ammunnasta. Paljon pahaa se sai aikaan ja moraalisesti se
lopetti monelta taisteluhalun, Vastavedoksi oli meille tuotu samanlainen tykki Mustakallion pysäkille. Kävin
sen valokuvaamassa Toivosen kanssa. Samalla hän näytti kuoppaa, jonka 2000 kilon lentopommi oli
iskenyt sinne Talvisodan aikana.
29.07. Majoituimme Loimolanjärven rannalle. Tästä tulee pakostakin pitempi lepo, sillä kai herratkin
ymmärtävät, ettei miehiä nyt sovi rasittaa. Paikka on mitä kaunein, pesemme pyykkiä, uimme ja
makailemme ja mieliala on taas virkeä. Etulinja on hiljaa. Outoa. Sain kaksi humoristista kirjettä kotoa.
Hyvä on miehellä muija, kun jaksaa leuhkia ja lähettää paketteja.
30.07. Taas yksi ryssän kone ammuttiin alas tuossa. Makailua.
31.07. Uni alkaa taas maittaa. Nukun yön ja melkein päivän perässä. Saksalaiset ovat hauskoja poikia.
Kävivät esittelemässä meille kuorolaulua. Pojat olivat muuraimia poimimassa. Niitä on kuulemma
runsaasti.
01.08. Kävin Loimolan sotasairaalassa Olavia katsomassa. Se oli tehty kansakouluun ja oli täynnä
haavoittuneita. Olli oli kalpea ja totinen. Oli saanut "nakusta" pieniä siruja, mutta paljon. Ei hänkään
tuntenut koko asetta ja mistäs tunsi, kun ensimmäisen kerran jouduimme sen kanssa tekemisiin.
Lottakanttiini kävi meillä. Ostajia paljon, myytävää vähän, mutta ei sitä tarvittukaan, olihan lepoa.
12
Loimolan sotasairaala
02.08. Hevosmiehet löysivät Loimolan aseman takaa ryssän junan, joka oli kiireessä jäänyt siihen, koska
rata oli rikottu. Sen muutama vaunu oli täynnä vehnäjauhoja ja laardia. Heinon Emppu, joka oli heittimeni
ajuri ja siviilissäkin tunnettu evakuoimaan, ehti hätään ja toi kuorman näitä hyvyyksiä meille ja meinasi
tappaa hevosenkin (Kirstolan) jauhoja syöttämällä. Kirstolan isäntä oli luvannut palkkion, jos hevonen
tulee hyväkuntoisena takaisin ja nyt sitä lihotettiin nisujauhoilla. Humma ei kuitenkaan kestänyt sitä, vaan
sairastui.
Nyt alkoi kova präiskäleitten paistaminen. Jostain oli saatu peltiä ja kaikki rykmentin kamiinat olivat
toiminnassa. Sen päällä oli hyvä kypsentää. Aineita oli rajattomasti ja pian olivat kaikki äijät ruikulilla.
Riukuja täytyi tehdä lisää, koska kaikki eivät mahtuneet istumaan. Pappi, Lehtinen nimeltään, oli oikea
suursyömäri, joka kävi teltasta toiseen präiskäleitä pyytämässä. Tuntui tosiaan, että "papin säkki on
pohjaton".
Kuvassa Pentti Lähteenmäki, Osmo Kari, Arvo Lehto, Yrjö Malmi, Jalmari Antola,
Gunnar Kaski ja Kalle Krappe
13
Plätinpaistoa Kollaalla
Lepohetki Kollaalla.
Plättejä syömässä vasemmalta Jalmari Antola, Antti Kylliäinen, Jorma Heino,
Paavo Laine, Reino Halsten, Kalle Krappe ja Arvo Lehto
Kuulin pojilta, että Väinö Heinon ruumis oli vielä korjaamatta linjoilla. Tämä kuului papin tehtäviin ja
sanoin asian majuri Oksaselle. Jo tuli papille kiire ja sen tien läksi mies tehtäviinsä. Ei se varmasti ollut
14
hauska komennus, sillä ruumis oli jo pakostakin pahasti mätänemistilassa, kun lähes viikon oli maannut
kesäkuumalla siellä.
Piruntorjuntapäällikkö Kollaalla
Kaksi pakettia oli lähetetty, mutta eivät tulleet perille.
03.08. Kävimme Antolan Jallun kanssa partioimassa pohjoissuunnassa. Emme löytäneet muuta kuin pari
pakettia ryssän paperosseja, joiden päässä oli parin sentin mittainen pätkä mahorkkaa, joka kului
sytyttäessä. Jonkinlainen kauppa siinä oli sijainnut korsuyhteiskunnan keskellä.
04.08. Kävin taas Olavia katsomassa. Poika oli jo virkeämpi. Sairaalan pihalla oli saksalaisten
hautausmaa. Se oli laitettu kauniiksi. Sadoittain pieniä valkeita ristejä ja kauniit kukkaistutukset juurella.
Kaatuiko niitä tosiaan näin jumalattomasti? Valokuvasin matkalla vanjojen Talvisodanaikaisen
hautausmaan. Se oli aidattu punaisella pälkkiaidalla. Edessä oli portti ja sen päällä suuri punainen tähti.
Mitään muuta merkkiä ei alueella ollut. Sitä ympäröi maan rajassa kivireunus. Se oli tuotu Loimolan
hautausmaalta, koska yhdessä näkyi kirjoitus "Tässä lepää...".
15
Yleiskuva Kollaalta, etualalla ryssän hauta
Tullessa näin tien varressa laatikoita suuren röykkiön. Niissä oli juuri niitä "nakuja" eli ryssän
pienoisheittimen ammuksia ja itse heittimiä vieressä kymmenittäin. Päätimme Osmo Karin kanssa kokeilla
niitä. Veimme yhden järven rantaan ja aloimme pumpata niitä noin 500 metrin päässä olevaan saareen.
Mitään varsinaista suuntaus- tai tähtäyslaitetta ei niissä ollut. Noin 60 senttiä pitkä metallitorvi, sen alla
vastalevy ja jonkinlainen "laakaluoti" alla putken asennon tarkistamiseksi, aivan kuin kymmenysvaa´assa.
Pienoisheitintä koetellaan Kollaalla. Kalle Krappe pienoisheittimen vasemmalla puolella kädet taskussa
Majuri tuli touhuamme katsomaan ja kun ammuin erehtymättä pieneen saarennyppylään, hän innostui
kovasti ja lupasi vielä samana päivänä perustaan jonkinlaisen pienoisheitinryhmän, jonka pomoksi hän
määräsi minut. Olin myös asiaan innostunut, olihan se jotain uutta. Materiaalia oli kuulemma vaikka miten,
mutta asia kaatui siihen, ettei saatu mistään kuljetusneuvoja niitä varten. Harmitti vähän ja siihen jäi
tuhansia nakuja käyttämättä. Olisi pitänyt saada kostaa, antaa samasta sarvesta, kun Mattilakin sai.
16
05.08. Viikko on jo levätty ja aika alkaa tulla pitkäksi. On se ihminen merkillinen olio. Kun on väsynyt,
pitäisi päästä lepäämään. Kun saa levätä, tekee mieli jotain, missä voisi itsensä väsyttää.
Jostain kumman syystä oheisten kuvien tarina ei ole tallentunut paperille.
Kokkina Kasper Tasanen, joka oli tunnustettu ammattimies alalla; ensimmäinen ryyppy muikistaa suuta.
17
Reino Halsten on saanut pakinkanteensa jotain miellyttävää
Pullon takana Pohjamo.
18
Makailua
06.08. Makailua. Saksalaiset lähettivät aliupseereille kutsun kilpailuun painissa ja voimistelussa. Jalosen
Topi olisi ollut tottunut painija ja väkivahva mies, mutta hän oli jossain ajossa autollaan. Eräs paksu vääpeli
siellä pullisteli lihaksiaan, eikä meillä ollut mitään vastaavaa. Sitten tuli äkkiä esiin mies, joka käveli
käsillään. Läksin äkkiä hakemaan Ali Malisemme, joka oli Suomen mestari alallaan. Hän tulikin ja noin 50
metriä ennen alkoi heittää etuvolttia mennen näin saksalaisen vääpelin eteen, teki asennon ja lähti
takavolttia heittäen pois ja häipyi sen tien. Saksalainen lakkasi temppuilemasta ja päätään pudistellen he
pitivät aika mulinaa.
Mestariv oimistelija Malinen Kollaalla
19
07.08. Kävin valokuvaamassa äskeisiä taistelumaastoja. Tykistön pojat siellä makailivat, saksalaisten
varmistaessa etumaaston. Kello 11.30 tulivat ryssän koneet matalalla lentäen ja pudottivat pommeja
rykmentin esikunnan majoitusalueelle. Hyvin osuivatkin, sillä 12 miestä kuoli, heidän joukossaan Rahi
Raumalta, sekä 18 haavoittui.
Piippumoottoristani oli bentsiini lopussa. Otin pienen pullon mukaani ja menin saksalaisten telttaan,
hokien: "bentsiin, bentsiin". Siellä makasi se saksalainen vääpeli, jota E. Yli-Kerttulan kanssa rintamalla
kannoin. Hän tunsi minut samaksi mieheksi ja viittasi viereensä istumaan, heittäen pulloni pois. Sitten hän
komensi jotain miestä, joka katosi äkkiä jonnekin. Pian mies tulikin takaisin, kädessään kahden litran
kanisteri bentsiiniä ja litran rommipullo. Äijä taputteli minua kovasti ja pian oli edessäni puolen litran
rommitodi. Kun sitten läksin, olin melkoisessa hiprakassa. Tällöin tuli joukko vanjan hävittäjiä, jotka
ampuivat tien varrella olevaa vanhaa asumatonta torppaa. Otin Ukko-Mauserini ja tiellä seisten aloin
tulittaa takaisin. Toivoton tapaus, vaikka eivät koneet olleetkaan jos 50 metrin korkeudessa, kunnes
majuri rääkäisi: "Krappe pois tieltä. Suojautukaa!". En viitsinyt suojautua, koska ne ampuivat yksin
torppaa ja mitään vaaraa ei ollut. Koneet tekivät uuden kierroksen ja silloin ampuivat jo metsäänkin, missä
olimme majoittuneet telttoihin. Siellä syntyi aika kaaos. Paitasillaan juoksivat miehet metsässä sinne tänne,
etsien suojaa suurten puiden alta. Katsoin tätä näytelmää aukealta, johon ei tullut yhtään kuulaa.
Pappi oli tapansa mukaan pannaria syömässä ja kun räiskinä alkoi, etsi hänkin suojaa. Suin päin hän
sukelsi lähimpään kuoppaan ja huomasi liian myöhään, että se oli käymälä. Kun hän tilanteen selvittyä tuli
ylös kuopasta, oli pappi paskassa joka puolelta kaulasta kenkiin asti, hän oli sananmukaisesti uinut siinä.
Hain valokuvauskoneeni, mutta pappi oli jo järvessä ja huljutteli siellä vaatteitaan. Ei tullut suurempia
vahinkoja. Yksi saksalainen mies ja hevonen kaatuivat.
08.08. Sain vihdoin paketin ja kirjeen. Ukkostaa taas.
5902 Kollaalla, (ylärivissä) Armas Yli-Kulju, Reino Halsten, Lauri Tuominen,
(keskellä) Jalmari Antola, Arvo Tuominen, Nestor Suominen, Ville Luovio,
(alhaalla) Osmo Kari, Kalle Krappe, Lauri Uusi-Pietilä, Antti Kymäläinen, Gunnar Kaski, Jalmar Toivonen, Eero Mikkilä.
20
11.08. Kello 00.55 läksimme Kollaalta. Taaksemme jäi tämä verinen taistelutanner, joka molemmissa
sodissa oli niin paljon uhreja vaatinut.
Kello 9.00 saavuimme Uuksun maastoon, missä lepäsimme päivän.
Marssilla Uuksussa
Kello 19.00 jatkoimme matkaa taas kohti vanhaa rajaa.
12.08. Kello 3.30 saavuimme Lemetin kuuluun mottimaastoon, jossa divisioona vanjoja oli motitettu.
Kovin väsyneinä panimme teltat pystyyn ja nukuttiin päivä.
Kello 13.00 sain määräyksen lähteä majoitustiedusteluun etumaastoon. Johtajamme oli luutnantti Mikvala
(Mikkelsson) Raumalta. Miesvahvuus 24. Matka polkupyörillä. Voi kun se helppasi.
Kello 16.10 saavuimme vanhalle rajalle. Se oli noin 40 metriä leveä railo metsässä, jossa oli tallattu
polku. Jäin rajalle kannolle istumaan ja mietin, oliko aiheellista mennä tästä yli. Eikö olisi ollut parempi
pysähtyä, kun on saatu takaisin menettämämme alueet? Pian kumminkin tuli lähetti hakemaan minua ja niin
olin "Pyhällä Venäjällä". Juhlallinen hetkin joka tapauksessa.
21
Majoitustiedustelu on ylittänyt vanhan rajan. Kalle Krappe keskellä edessä
Rajalle loppui se komea metsä, jonka halki olimme tulleet ja alkoi harmaaleppää kasvavat maasto, jota
oli silmänkantamattomiin. Siellä täällä kylien liepeillä oli pieni tumma kuusikko, jonka keskellä oli
kyläkirkko, tsasouna. Nekin oli pahasti päässeet ränsistymään, kuten puiset ristitkin niiden ympärillä.
Kinkermäen tsasouna
22
Noin 15 kilometrin päässä rajasta oli vaaran laella suuri Kolatseljän kylä. Se oli täysin ilman maalia, aito
vienankarjalainen kylä. Kaikkien talojen alakerrassa oli navetta ja asuinhuoneet niiden päällä. Jokisen
Nesu tuli luokseni ja sanoi: "Voi jumalaut Kalle, onk täält tämmöst". Kun kysyin minkälaiseksi hän sitten
ennen luuli näitä oloja, hän sanoi Tiltun radiossa kehuvan oloja täällä ja vaikka ei hän kaikkea uskonut, ei
hän kuitenkaan olisi oloja tällaiseksi uskonut.
Tapasin siellä siviilin, kylänvanhimman. Hän oli kuin patriarkka. Suora kuin tikku, pituus ainakin kaksi
metriä, harmaa pitkä parta ulottui uumiin. Jo oli komea ilmestys totisesti! Ei antanut ottaa itsestään
valokuvaa. Sanoi meidän vielä kiireellä takaisin tulevan. Tein kunniaa tuollaiselle päällikölle, vaikka en
uskonutkaan ennustuksiinsa. Kylän valokuvasin.
Tämän kuvan Reino Halsten lähetti Rettigille ja sai palkkioksi topan Klubia
23
Seuraava kylä oli Patalan kylä noin 10 kilometrin päässä. Sitä en voinut kuvata koska oli hämärä.
Meinasimme majoittua metsikköön kylän laitaan. Läksin evakuoimaan ja sain perunoita pellosta. Niitä
tekikin kovasti mieli. Tuskin koskaan mikään oli niin hyvältä maistunut kuin täällä uudet keitetyt perunat ja
suola ryssän maalla. Jouduimme kumminkin jatkamaan matkaa 7 kilometriä, jonne saimme majoituspaikat
ensimmäistä ja toista pataljoonaa varten. Ilma oli yöllä kylmä, eikä nukkumisesta tullut mitään puun
juurella.
13.08. Sain määräyksen lähteä samoille asioille kello 14.00 Tulemajärvelle. Noin 30 kilometriä
ajettuamme aloimme työmme. Heti alkoi kuitenkin tulla joukkoja kuorma-autoilla. Pääsimme nukkumaan
kello 20.00, mikä olikin tarpeen, koska emme olleet kunnolla nukkuneet 60 tuntiin ja rasitus oli ollut
melkoinen.
14.08. Nukuin 11 tuntia ja heräsin lentopommitukseen. Pesin itseni ja pyykkiä ja menin taas nukkumaan.
Illalla olin taas virkeä. Kirjoitin kirjeen kotiin, koska siihen ei ole ollut tilaisuutta pitkään aikaan.
15.08. Saimme taas määräyksen lähteä rintamalle. Kello 5.00 tulivat kuorma-autot ja lähdettiin pitkin
kyläteitä. Vieljärven kylässä kolonna pysähtyi ja edessämme oli tölli, joka oli aidattu kanaverkolla. Sen
seinässä oli kirjoitus "Vieljärven Lastentarha". Tämä oli siis se komeus, jota Tiltu oli niin kovasti kehunut.
Menimme katsomaan ja kyllä se tarhaa enemmän muistuttikin. Joka paikassa oli paskaa, milloin läjissä,
milloin levitettynä.
Vieljärveltä; kylä oli maisemiltaan poikkeuksellisen kaunis.
24
Vieljärveltä
Matkaa jatkettiin noin 14 kilometriä, jolloin alkoi sataa. Kun siellä ei ollut muita puita kuin leppiä,
kastuimme pahasti. Jonkun matkaa marssittuamme pääsimme erään suuren kuusen luo ja siellä piti sadetta
entinen pappimme Rintamäki. Sanoimme päivät ja läksimme eteenpäin.
Viisi kilometriä marssittuamme metsätietä tulimme linjoille. Sieltä tuli vastaamme Piikkiön porukkaa, joka
kertoi pääsevänsä nyt lepäämään ja kertoi sodan olleen kovan. Kun kerroimme tulevamme Kollaalta,
loppui poikien valitus. Asetimme heittimet samoihin asemiin, mistä toiset oli lähteneet ja rupesimme taloksi.
Ihmettelimme, missä oli tapeltu, kun vain pari puuta oli ammus katkaissut.
Linja kulki pitkin puron vartta, jonka yli kaverit olivat perääntyneet vanjan takaa-ajamina. Ryssä oli
kuitenkin jäänyt puron taa ja pojat jättäneet juuri saamansa siviilipaketitkin purolinjalle, mistä ne löysimme
ja söimme.
Koeammunnan suoritimme jo illalla. Satuin olemaan heittimen takan ja näin, kuinka ammuksesta katkesi
pyrstö ja se läksi matkaan poikittain. Huusin puhelinmiehelle varoituksen ja toivoin, ettei se räjähtäisi
ollenkaan. Se meni kuitenkin kapteeni Iivanaisen teltan viereen ja räjähti siinä. Yksi mies haavoittui niskaan
ja sekin pääsi JSP:ltä takaisin ja kirosi huonoa onneaan, kun ei päässyt edes lomalle. Ammukset oli
ranskalaisia ja kovin kauniisti tehtyjä, mutta en tiedä, onko niissä paljonkin heikkoja pyrstöjä. Kapteeni
Iivanainen ainakin pelkää, koska kielsi ammunnan. Teimme ensimmäisen korsunkin, oikein ryssän malliin.
Illalla olin etulinjassa, mutta en saanut maalia näkyviini.
25
Tuliasemissa Hiisjärvellä.
JR56:n 1. pataljoonan krh -joukkueen 1. heitinryhmä (ylärivissä) Kalle Krappe,
(keskirivissä) Frans Mäkelä, Eero Mikkilä, Jalmar Toivonen, Aarne Leino,
(eturivissä) Gunnar Kaski, Lauri Uusi-Pietilä ja Antti Kymäläinen
26
16.08. Ryhmä jääkärijoukkueesta yritti ylittää purolinjan, mutta menetti yhden kaatuneen ja
haavoittuneen. Kapteeni Iivanaisen hullu määräys.
17.08. Päivä rauhallinen. Illalla alkoi kova meteli, mutta emme tiedä tilanteesta mitään. Asemamme on
valtaisan noin 5 km pitkän hiekkaharjun kupeessa, joka kulki viistoon linjoja kohti ja tämä sekoittaa äänet.
Tuntui paukkuvan vähän joka puolella. Harju on kai sekoittanut ryssien äänenmittauselimenkin, koska
ampui perunapeltoa noin 500 metrin päässä meistä, joita se tarkoitti, koska olimme sitä lähimpänä.
18.08. Tänään piti olla taas "rauhanpäivä" ennustuksien mukaan. Ei tullut mitään, mutta keitimme hyvät
kahvit sen kunniaksi. Frans Mäkelä (Valkopää) on pyytämättäni ottanut minut huollettavakseen. Keittää
kahvit ja teet ja huolehtii niin kuin paremmastakin herrasta. Yhdessä tasimme paketit ja muut. Kiva mies!
19.08. Kävimme noutamassa kranuja purolinjalta, jonne Piikkiön porukka oli ne hätäpäissään jättänyt.
Söimme mustikoita, joita oli jumalattomasti.
Saatiin ryssän vänrikki vangiksi ja hän ihmetteli, että asemamme olivat aivan eri paikassa mitä he olivat
luulleet. Antaa niiden vaan ampua perunapeltoa.
20.08. Tuli tiedustelu iäkkäämmistä sähkömiehistä. Ilmoittauduin siihen, saa nähdä vetääkö kiinni. En
sinne erikoisesti halua, mutta jos katsotaan siellä enemmän tarvittavan, niin mikäs siinä. Y. Malmi ja Arvo
Nurminen ilmoittivat myös olevansa sähkömiehiä? A. Nurminen on rauhoittunut. Kollaalla ja muualla hän
minulle tolkutti, ettei ole kommunisti. "Kukas niin väittää?" kysyin. "Kyllä niitä vaan on" vastasi mies.
Mikähän lienee tunnollaan?
Aarne Leino pyysi minua metsään kanssaan ja oli salaperäisen näköinen. Siellä hän otti taskustaan
kirjeen, jonka hän oli saanut joltain tytöltä Tampereen paikkeilta. Nyt hän oli ymmällä, mitä siihen vastaisi.
Hän oli heittänyt junasta osoitteen johonkin naislaumaan ja tässä oli tulos. Neuvoin häntä kirjoittamaan asia
niin kuin ne ovat, mutta samalla sanoin, että on paras jättää vanha virsikirja lukematta teltassa, koska
kerran on tekopyhä. Enhän minäkään heittänyt osoitettani likoille, vaikka olin tällainen tyyppi. Hän
lupasikin tehdä niin kuin käskin, mutta jo muutaman päivän päästä mies pääsi maatalouslomalle ja sinne
jäi...
21.08. Kävin kuvaamassa etulinjaa. Hiton vaarallista hommaa, enkä taida enää mennä.
22.08. Vanja oli saanut raskaan heittimen ja tuskin sillä oli tulenjohtuetta olemassa, koska ampui omien
puolelle. Se oli mielenkiintoista katseltavaa. Mekin ammuimme muutamia kranuja, koska kapteeni
Iivanainen on poissa.
23.08. Alkoi sataa ja vanja teki tulen maalinamme olevan suuren haavan alle. Me lähetimme heille 18
ammusta terveisiksi. Kärsikööt vilua koska eivät ymmärrä lähteä pois. Yöllä oli taas hälytys, mutta ei
Huhtamäki saanut heitintään toimimaan, vaan tunaroi tapansa mukaan.
24.-25.08. Makailua ja ainaista rauhan odottelua. Harvinaisen rauhallinen rintamalohko. Mikäs täällä on
ollessa.
27
26.08. Kello 14.00 tuli 3. komppanian miehiä ja sanoivat karhun menneen miinaan ei-kenenkään-maalla
ja pitäisi lähteä sitä valokuvaamaan. Olin nukkumassa ja laiskakin, enkä viitsinyt lähteä, mutta ei pojat
periksi antaneet ja niin läksi Lauri Pietilän kanssa (kenenkäs muun) matkaan. Tapasimme Kustaa Toivosen
ja hän oli valmis lähtemään oppaaksi. Hän vei kuitenkin meidät harhaan noin 4 kilometriä ja taisimme
käydä vanjan puolella. Löysimme sentään oikean polun ja pääsimme Lauri Junnilan tukikohtaan. Lauri
lupasi tulla mukaan ja yhdessä marssimme ryssien nenän edessä puolisen kilometriä kunnes tulimme
hakkuuaukean reunaan. Siinä makasi mahtava kölli. Miina oli räjähtänyt sen takajalkojen välissä. Harmitti,
kun ei pojat olleet heti tulleet sanomaan asiasta, sillä siinä oli valtavasti lihaa, joka nyt jo haisi vähän.
Pelkäsin astuvani miinaan edetessäni vanjan puolta päin, mutta olihan kuva otettava. Otin siltä muistoksi
kaksi etujalan kynttä ja Lauri toiset. Ilma oli metsässä hämärä ja en tiedä, tuliko kuvasta mitään.
27.08. Ilmoitettiin, että päästään taas lepäämään. Olisin paljon mieluummin ollut täällä, sillä tämä on
oikea lepokoti Kollaaseen verrattuna.
28.08. Kello 14.45 saimme jättää tutuksi käyneet asemamme. Vaihdoimme tulijoiden kanssa simarit,
puhelimet, teltat ja ammukset, joten vaihto kävi helposti. Matkalla alkoi sataa, ei kumminkaan haitaksi.
Sijoituimme Vieljärven rantaan lähelle Kinkermäen kylää.
29.08. Satoi koko yön ja edelleen. Olin saunassa pitkästä aikaa.
30.08. Viipuri vallattu! Hurrasimme kovasti. Ajoin tapauksen kunniaksi tuumaa pitkän partani, kun ensin
oli otettu kuva. Mieliala oli korkealla. Matti Jurva ja Onni Laihanen esiintyivät meille suurella
menestyksellä.
31.08. Makailua. Taas tuli tieto, että tulee autokuljetus. Tämäkö on sitä majurin "lepäämistä"? Matkaa
pitäisi olla 50 kilometriä.
Viipurin valtauspäivänä Hiisjärvellä
28
Hiisjärvellä (ylärivissä) Reino Halsten, Ville Luovio, Yrjö Markkula, Antti Kymäläinen, Arvo Lehto, Kasper Tasanen, Jalmar Antola,
(alarivissä) ToivoTamminen, Armas Yli-Kulju, Kalle Krappe
Viipuri vallattu ja parta ajettu; Arvo Lehto ja Kalle Krappe
29
Matti Jurva ja Onni Laihanen Vieljärvellä 30.08.
01.09. Kello 07.20 kuormaus kahteenkymmeneen kuorma-autoon. Ensin mentiin päin pohjoista ja sitten
päin itää. Matkalla oli tienviitta "Savonovo" ja sinne me mentiin. Kello 11.25 antoi oma tykistö (Rauman
patteristo) kovan keskityksen vanjalle. joka antoi takaisin ja osui erääseen uimassa olleeseen mieheen.
Näin Ilmari Tuomisen taas täällä ja sain kahvit. Sain F. Laineelta paketin. Maasto oli niin kivistä, ettemme
meinanneet löytää paikkaa teltallemme.
02.09. Tykistökaksintaistelua koko yön. Jalkaväki hyökkäsi myös. Kuuluu koko etumaasto olevan
miinoitettu. Olemme toistaiseksi reservissä.
Näin Jussi Saarelan ja hän ihmetteli, mitä siellä teemme. Siihen tuli eversti Rosser, Lapin papin poika, ja
hän oli vihainen, kun miehiä turhaan hypytetään ja lupasi järjestää asian.
Kello 16.20 läksimme takaisin samaan porukkaan, mistä olimme lähteneetkin. Mäkelän kanssa
päätimme, että emme astu enää askeltakaan jalkaisin. Tunnin verran varrottuamme tulikin auto ja pian
ajoimme toisten sivu.
03.09. Yö oli kylmä. Aamulla oli maa paksussa härmässä. Kävin Lutan Mäkitalon kanssa saunassa, joka
oli suomalaisten äkkiä kyhäämä, mutta hyvät löylyt siitä sai. Tuli määräys: "Lähtövalmiiksi".
04.09. Eipä tullut matkasta illalla mitään. Taitavat herrat peljätä tyräyksiään, sillä miehet alkavat purnata
ääneen tyhjistä marssimatkoista. Autokolonna odottaa taas tiellä. On alkanut sataa, joten taitaa tulla kylmä
reissu.
06.09. Aluksi autokuljetusta. Siteen lähdettiin koukkaamaan yli suuren suon, joka ei kantanut edes
hevosta. Heittimistä otettiin mukaan ainostaan yksi, koska muu joukkue kantoi ammuksia. Heittimeni
putken kantaja Antti Kymäläinen tapasi tuttaviaan Kannakselta ja innostui puhuttelemaan heitä niin, että
hukkasi koko putken. "Oi jumalauta, missä miu putki o?" kysyi mies, kun toiset jo olivat menossa. Suutuin
niin, että vähältä piti, etten lyönyt. Pitkän hakemisen jälkeen se löytyi ja saimmekin toiset kiinni suon
30
toisella laidalla. Tästä alkoi maasto kohota melko jyrkästi. Kukaan meistä ei tiennyt taaskaan tilanteesta
mitään.
Majuri siellä taas touhasi. Tuli luokseni: "Jaha, hyvä että heitin tuli. Krappe menee tuolle mäelle ja panee
sen asemiin. Minä käsin äsken siellä ja siellä on hyvä paikka". Kysyin, mihin suuntaan lähetetään
tulenjohtue, mutta vastausta ei tullut. Hitonmoinen jysäys, tykin ammuntaa ja harvahkoa jv-aseiden
räiskettä kuului kummun takaa.
Menimme harjun päälle J. Antolan, A. Kuljun ja Lehdon kanssa. Allamme maantiellä jyrisi suuri
höökivaunu, 70 tonnin Klim Voroshilov, joka huomattuaan meidät pamautti 3 tuuman tykillään päin
pärstää. Kuljun Ami kaatui paineesta. Kysyin " kuinka kävi?", hän sanoi, että "ei kuinkaan, mutta kuka
saatana ampuu?". Kai se on vanja. Heti tuli toinen laukaus, jonka se ovelasti suuntasi läheiseen puuhun,
jossa se räjähti, jolloin joku poika Eurajoelta tuli luokseni ja sanoi "Kattokkast tek Krappe, tuliko ton
mittä?" ja nosti leipälaukkuaan. Näin, että sirpale oli tehnyt ammottavan haavan pojan pakaraan ja huusin
lääkintämiehiä. Poika pyysi jo vettä, mutta me painuttiin alas mäeltä, jolloin lääkintämiehet tulivat jo
vastaan. Jäikö poika henkiin, ei tiedä, mutta kun näin majurin, vihani kuohahti. Ukko-Mauserini oli
kourassani ja sanoin: "Saatanan äijä, mitäs meit tänk komensi, ei heittime nokkas voi amppu". Lehto kai
pelkäsi minun ampuvan majurin ja otti pistoolin piippuun kiinni ja koetti tyynnytellä. Harmitti sen Eurajoen
pojan kohtalo.
Tankki oli ajanut pioneerien miinaan ja oli liikuntakyvytön. Telaketju oikealta puolelta oli katkennut ja
kallistuman takia se ei voinut suunnata tykillään kuin eteen ja taakse. Sivuille ampuessaan ammukset meni
maahan tai taivaaseen. Sitä oli lähetetty vetämään hinausvaunu, mutta sekin ajoi miinaan ja katkesi
keskeltä. Höökivaunu ampui edelleen tykillä ja kahdella kk:lla aamuyöhön asti.
Kun päivä alkoi valjeta alkoi myös hajalle lyötyjä ryssiä hiippailla meidän puolelle. Se oli omituista
sodankäyntiä ja muistutti jänisjahtia. Vanja ampuivat ja meikäläiset tietysti, mutta me ammuttiin joka
suuntaan, missä "riistaa" näkyi. "Hei poja, täält tule kolm ryssä" kuului huuto ja hetken päästä laukauksia.
"Yks tule takasi" huudettiin jaa taas ammuttiin. Kaatui ja haavoittui meikäläistäkin.
Kiikolan Oskari Eurajoelta tiesi kertoa, että tankki palaa ja hän tietään paikan, mistä sitä voi lähestyä.
Lähdettiin kaksistaan katsomaan näkyä. Matkalla tuli vastaan E. Korpikylä ja sanoi "Älkkä menk sin, siäl
o ryssi ja en ampuva" ja meni edelleen. Vasta veriviirusta maassa näin, että mies oli haavoittunut, mutta ei
kai pahasti ilmeestä päättäen.
Siinä lepäsi eräs Eurajoen poika kuolleena paareilla. Antti Kymäläinen oli sitä ryöstämässä ja pani juuri
kelloaan taskuunsa. Otin kellon pois ja hän sai kyllä selkäänsä. Koetti puolustautua sillä, että venäläisiäkin
ryöstetään. Oliko, vai tekikö, itsensä niin yksinkertaiseksi, ettei tiennyt eroa. Selitin, mutta mies vastasi:
"Kyl mie oon satoja ryssiä kopeloinu, mutta kun niillä ei ole mittää". Lupasi kumminkin enää olla
kajoamatta meikäläisiin kaatuneisiin. Vainajan veli tuli ja asetti kaatuneen kädet kauniisti ristiin.
Tankki paloi toisiaan. Pääsimme siitä noin 50 metrin päähän kuolleessa kulmassa. Siinä makasi itse
polttajakin, luutnantti Pällo, Suomen mestari aitajuoksussa. Hän oli päässyt heittämään polttopullot sen
kylkeen ja odotti nyt, koska äijät sisällä alkoivat kärventyä. Kun tulitus ei lakannut, läksi mies uudestaan
lisäämään vauhtia. Varoitimme, sillä sisällä olijat tiesivät meidän olinpaikkamme, koska yrittivät kk:lla
ampua, vaikka ne menivätkin maahan kallistuksen takia. Mies pääsikin heittämään pari pulloa, mutta silloin
pisti savun seasta esiin pistooli, joka pamahti ja Pällo kaatui. Tulitimme kyllä oletettua tornin paikkaa,
mutta ei auttanut, koska näkyväisyys savun takia oli heikko.
31
Hetken maattuaan lähti Pällo konttaamaan meitä kohden. Savu oli niin sakea, ettei vanjakaan nähnyt
tapahtumaa ja niin pääsi mies turvaan. Hän pyysi tupakka ja annoin hänelle mitä oli mukana. Kuula oli
mennyt keskeltä rintaa sisälle ja tullut ulos selästä ja rei´istä vuosi hiljalleen verta. Hän kysyi paareja ja
koska kuollut Eurajoen poika ei niitä tarvinnut, nostimme hänet pois ja kannoimme Pällon
komentopaikkaan. Mies ei tuntunut olevan millänsäkään. Veteli sauhuja ja jutteli.
Korpikylä oli haavoittunut käteen ja lähtenyt yksin yli suon JSP:lle. Suolla hän tapasi viisi miestä
istumassa ja kysyi tietä. Vastaukseksi alkoi tulla kuulaa ja silloin tämä keskimatkan juoksija sai jalat
allensa. Suolle lähetettiin partio ja ammunta todisti, keneltä Emppu oli tietä tiukannut. Täytyi lähettää
saattovarmistus haavoittuneille.
Pojat olivat vetäneet simarit, mutta kun ei tulenjohtue löytänyt mitään kohdetta, soitti Kulju, että he
lähtevät pois ja pyysi ilmoittamaan, etteivät heitä omat ala ampua. Läksin poikien tulosuuntaan ja siellä oli
kk asemissa ja odotti saalista. E. Heinilä oli sen johtaja ja kerroin poikien olevan tulossa juuri siitä
suunnasta, mihin kk:n piippu osoitti. Kk:n ampuja Hakkinen, tuttu jo Talvisodan ajoilta, ei ottanut asiaa
kuuleviin korviin, vaan lupasi ampua kaikki sieltä tulevat. "Niin äskenkin sanottiin omia tulevan ja tuossa on
tulos". Hän näytti kaatunutta apulaistaan, jonka ryssän partio oli juuri ampunut. Vasta kun lupasimme
Heinilän kanssa mennä poikia vastaan, hän lupasi olla ampumatta.
Pojat tulivatkin hetken päästä aavistamatta, kuinka täpärällä oli ollut heidän henkensä. Varmuudella olisi
tullut kaksi sankarivainajaa lisää Lapin hautausmaalle, siksi hermostunut oli Hakkinen, kk:n ampuja.
09.09. Marssisuunta kohti Petroskoin valtatietä. Sivuutimme Rauman tykistön ja näin Jussi Saarelan,
joka kertoi, että Osmo Lamminen oli mennyt hevostaan juottamaan, jolloin hevonen astui miinaan. Paine
oli tappanut hevosen ja Osmo tuotiin kuolleena loimeen käärittynä. JSP:llä oli kuitenkin ruvettu kaivamaan
Osmoa savimöykyn sisältä ja mies oli hengissä, ilman naarmuakaan. Ilmanpaine oli kuitenkin loukannut
miestä, joten sairaala oli edessä.
10.09. Leiriydyimme tien varteen. Läksin ajamaan partaani läheisen puron varteen ja Toivosen Jallu, kiva
mies, lupasi kaivaa poteron meitä molempia varten. Tulomatkalla tapasin majurin ja hän käski sanoa, että
heittimen oli mentävä tukemaan kapteeni Pihalan komppanian hyökkäystä.
Kk:n pojat olivat tehneet komean nuotion kaadettujen puiden latvoista ja oksista. Harmitti, kun jouduin
taas lähtemään ja pojat olivat vihaisia. Kun olimme päässeet pari sataa metriä äskeiseltä paikalta, alkoi
sinne tulla taivaan täydeltä raskaan heittimen ammusta. Se oli kamalaa jyrinää ja kauhulla ajattelin jälkeä,
mitä se oli aikaansaanut Lapin komppanian ja kk:n joukossa, jotka sinne jäivät. Ryssät olivat saaneet
"osoitteen" kk:n suurista nuotioista ja osumatarkkuus oli "just". Tuskinpa nyt herratkaan aavistivat vanjan
heitinaseman läheisyyttä, meistä puhumattakaan, joilla ei ollut koskaan tietoa mistään.
Läksimme Jallun kanssa katsomaan tapahtumapaikkaa. Jälki siellä oli rumaa. Toivo Utula makasi
ensimmäisenä rattaiden aisan päällä päästä suuri kappale poissa. Hän pääsi Kollaalla hevosmieheksi ja
pyysi minua ottamaan kuvan hänestä ja Lintin Jussista. Siinä hän selosti onnellisena päässeensä pois
vaarasta ja toivoi, että minäkin pääsisin, koska olimme rippikoulukavereita. Tämä olikin kaunista, vaikka
hän lisäsi: "Vaik ei snuu nii väli ol, vaikkas kualekkin, ko snuul o nii hiuka mukuliakki". Piru kai toi nyt
mieleeni nämä sanat, kesken tätä kurjuutta. Paljon taas rankaistiin Lapin komppaniaa. Suurin menetys sen
taisteluarvolle oli sen kuulun päällikön luutnantti Salmisen kaatuminen.
32
Viimeinen kuva pidetystä komppanianpäälliköstä luutnantti Salmisesta; Jaakkola, Salminen ja Lehto Matkospurolla
Erkki Elonen (Lukkaristo) ja Viljo Antola olivat myös haavoittuneiden joukossa. Viljo pyysi meitä
menemään JSP:lle ja hän jakoi meille tavaroitaan, joita ei uskonut sairaalassa tarvitsevansa.
Lauri Antola
Viljo Antola
Panimme heittimen pystyyn, samoin teltan. Koska asemamme oli suorana jatkona vihollisen äsken
ampumassa suunnassa, sanoin ääneen ajatukseni, että jos joudumme tästä ampumaan, on paljon
mahdollista, että ryssä jatkaa 350 metriä, jolloin me ollaan raskaiden heittimien tulen alla. Kaivoimmekin
kuopat ja koska tulikomentoa ei tullut, menin nukkumaan telttaan. Aamulla havaittiin, että Lauri Salomon
Tuominen puuttui porukasta. Hän oli Lauri Antolan kyydissä päässyt rajan suuntaan ja kai yritti yhteyttä
rakkaaseen vaimoonsa, jolle kirjoitti joka päivä kirjeenkin.
33
11.09. Kello 21.15 läksimme matkaan kohti valtatietä, mutta jo viiden kilometrin päässä yövyttiin. siinä
kasvoi kankaalla valtavan suuria mäntyjä monien nelikilometrien alueella. Niihin oli kaikkiin kaiverrettu
sydämenmuotoinen kuvio, jonka alapäästä jatkui ura ja sen päässä oli peltiastia, johon pihka sitten juoksi.
Hartsia kai tarvittiin ja tästä sitä tuli.
12.09. Kello 05.30 herätys. Matka alkoi kello 10.40 ja päästiin Aunus-Petroskoin tielle. Tottumatta oli
juhlallista astella näinkin leveää tietä, vaikka se olikin hiekkainen ja paha kävellä. Kuten arvasinkin oli
luutnantti Salmisen kaatuminen vienyt moraalin Lapin komppanialta.
Siinä marssi erillinen porukka tuttuja poikia ja pari serkkuakin, jotka kieltäytyivät taistelusta. K.R. kysyi,
vieläkö minä aion jatkaa ja kun sanoin meneväni niin pitkälle, kun henki pihisee, sanoi vielä miettivänsä
asiaa. Hän jatkoikin loppuun asti. En tiedä mihin nämä pinnarit kuljetettiin, mutta rippikoulukaverini V.
Rintanen kuoli jossain vankileirillä, samoin Aallon poika Sukkalasta.
Illalla saavuimme Nirkkaan ja varmistimme asemat.
13.09. Aamulla alkoi tappelu. Ammuimme pari tusinaa kranaattia varsin lähelle. Vanja oli kaivanut pieniä
tankkejaan maahan ja ampui pieniä kranaattejaan. Isoillakin tykeillä se ampui srapnelliammuksia, mutta
niiden palopituus oli väärä ja peukalonpään kokoiset kuulat satoivat maahan vahinkoa tekemättä. Menin
tielle, koska siihen tuli joku vänskä tykistöstä ratsullaan. Silloin pamahti ja näkyi selvästi, kun vänrikin
rinnalle tuli piiskasta ammuttu reikä ja siihen mies tipahti ja minä häivyin äkkiä, kun suuliekistä näin, ettei
tykkiin ollut matkaa kuin noin 500 metriä.
Kulju soitti tulenjohdosta, että vanja oli lähtenyt ja käski tulla sinne. Läksinkin, jolloin tiellä tuli vastaan
vankkurit, joiden etupäässä istui piippolakkinen mies. Huusin rukiverini ja yllättäen mies alkoi puhua
suomea. Hän kysyi, mihin saisi viedä kuorman patruunoita ja ilmoitti, että pressun alla oli ryssä, jonka
voisin ampua. Mies kertoi olevansa liiviläisiä. Neuvoin tien ja otin kuvan mokomasta.
Ei kaikki vanjat olleet häipyneet, sillä päästyäni tulenjohtueeseen ammuttiin yksi kiukaislainen kersantti
läheltäni. Nyt alkoi valtava tykistötuli. Suomalainen tykistö ampui pikatulta vanjojen perään pitkin tien
suuntaa, aina pidentäen matkaa. Näkyi, että tulta ohjattiin lentokoneesta.
14.09. Kello 13.10 läksimme taas koukkaamaan vasemmalle. Tie oli kurjaa kapulatietä, jossa miehet ja
hevoset kaatuilivat yhtä mittaa ja matkanteko hidasta. Kun lisäksi alkoi sataa ja puut tuli liukkaiksi, alkoi
näyttää siltä, ettei matkasta tule mitään, kun aina on hevosia kyljellään, eikä niitä voinut väistää. Kuului
siinä kiroamista ja herrat saivat haukkumista. Lisäksi tuli ilta ja pimeää kuin säkissä. Muutaman lyhdyn
valossa siellä kompuroitiin ja kiroiltiin. Eräälle kummulle tuli sitten pysäys ja komento "heittimet asemiin ja
tulenjohtue eteen". Pojat läksivätkin ja sitten soi puhelin ja Kulju ilmoitti, että he ovat 50 metrin päässä
jonkun teltassa, tervetuloa katsomaan.
Siellä pojat tosiaan olivat. Eihän nokipimeässä voinut metsässä mihinkään mennä ja pakkotilanteestakaan
ei tiennyt kukaan mitään. Nyt oli meidän vuoro panna hanttiin hulluille määräyksille.
Tuli edestä sentään tiedustelija. Hän oli kuulu tappelija Arvo Aaltonen Kivikylästä. Mies oli kurassa yltä
päältä ja kirosi kovasti. Majuri koetti rauhoittaa, mutta Aaltonen haukkui ja paasasi, että suomalaiset oli
ampuneet heittimellä kuralätäkköön ja vastassa oli Karmon pataljoona (kolmas). Oli jumaliste tällaistakin
hölmöntölmäystä. Takaisin emme suostuneet lähtemään ennen aamua.
15.09. Kello 14 läksimme kohti Petroskoita. Tien varrella oli pahaa jälkeä, jonka eilinen tykkituli oli
saanut aikaan. Sadoittain kaatuneita vanjoja ja hevosia sekä kalustoa reunusti tietä.
34
Kello 16.05 saavuimme kuulun Pyhäjärven motin liepeille ja majoituimme. Läksin Toivosen Jallun kanssa
valokuvaamaan sitä sekamelskaa. Oli siinä tavaraa ja törkyä raatojen seassa. Valtoimia hevosia
kymmenittäin. Otin muutamia kuvia ja laskin kamerani tankin päälle. Kun sitä hetken päästä kaipasin, oli
se kadonnut. Harmitti kovasti, sillä siinä oli kuusi hyvää kuvaa filmissä. Päätin panna ilmoituksen rintamalla
ilmestyvään lehteen, että saisin filmini takaisin, koneen saa varas pitää hyvänään.
Ilmeisesti Kalle sai ainakin filminsä takaisin, sillä kuvat ovat Pyhäjärven motista ja kuvaavat venäläisiä sotavankeja siivoamassa mottia
Hevosenlihaa keittämässä
35
Syömätöntä hevosenlihaa hautaamassa
16.09. Kello 05.30 heräsin teltassa "Uraa"-huutoihin ja pyssyjen räiskeeseen. Ampumista kuului vähän
joka taholta ja tilanne sekava. Panin pistooliini jatkoperän ja läksin ulos. Tielle päästyäni kuulin "Tulkaa
auttamaan, jumalauta, täällä on ryssiä!". Tunsin äänestä, että se oli alikersantti Aarne Jasu Eurajoelta.
Läksin sinne Yrjö Markkulan kanssa, mutta majuri näki meidät ja kielsi menemästä, koska siellä oli
paljon vihollisia. "On siellä Jasukin ja me kyllä mennään!". Meihin liittyi vielä Kosti Paavola (Paavon
Koso) Raumalta. Tämä ns. hamppari tuli ilman asetta. Kun sitä ihmettelin, vastasi mies: "Eiköst siält pyssy
ryssält saa". Rohkea poika!
Noin sata metriä kuljettuamme tuli vastaamme Lauri Junnila, jonka niskasta vuoti verta ja hän käski
ampua kaikki ryssät, jotka tulivat muka vangiksi. Hän oli hyvässä uskossa päästänyt nämä liian liki ja yksi
politrukki oli heittänyt munakranaatin hänen taaksensa ja mies haavoittunut.
Jasu seisoi yksin metsässä kumpareella, koska muu ryhmä oli lähtenyt livohkaan. Pian tulikin metsästä 14
vanjaa kiväärit selässä ja kädet ylhäällä. Joukosta lähti minua kohden yksi pieni ja kalpea mies kivääri
kädessä. Junnilan tapauksen muistaen painoin jo liipaisinta, mutta jokin sai mieleni muuttumaan, enkä
ampunutkaan. Hän tuli luokseni ja avasi automaattikiväärinsä lukon auki näyttäen, ettei siinä ollut
patruunoita, eikä sillä ollut koskaan ammuttu laukaustakaan, koska piippu oli täynnä vaseliinia. Annoin
aseen K. Paavolalle, jolloin mies sanoi: "Enköst mnää sitä sanon?".
Markkula ja Paavola veivät muut vangit mennessään, mutta jätin sen "pikkuryssän" siihen, koska se tuntui
puhuvan monia kieliä, vaikka me Jasun kanssa ei mitään ymmärrettykään sen mölinästä. Neljä kokardia
sain saaliikseni ja niillä voin taas vaihtaa tupakkaa ym. Näin majurin tiellä ja pyysin häntä puhuttamaan
vankiani, jolloin hän totesi sen puhuvan venäjän ohella neljää muuta kieltä ja että tällainen aarre viedään
päämajaan tulkiksi. Olipa hyvä, etten ampunut miestä. Kiitollisuuden osoitukseksi vanjaparka tarjosi
minulle rahakukkaroansakin, mutta siellä oli vaan samanlaisia rahoja, joita jo omistinkin, joten pyysin
majuria kiittämään kunniasta.
Kello 18.00 saavuimme Terun (Präätsän) kauppalan reunaan, korkealle lepikkoa kasvavalle mäelle,
johon majoituimme. Paikka oli todella kaunis näköaloiltaan. Allamme lepäsi suuri Terun järvi ja
36
"kauppala", joka osoittautui harmaaksi kylänrähjäksi, jossa katukäytävät olivat puusta tehdyt ja kadut
savivelliä. Harmitti, kun ei ollut enää valokuvauskonetta.
17.09. Iltapäivällä joku tiesi kertoa, että Heimo olisi samoilla seuduilla. Tapasimme Laurin ja päätimme
Jallun kanssa, että mennään kaikin poikaa katsomaan. Illalla lähdettiin Laurin autolla osoitettuun suuntaan.
Viitisen kilometriä ajettuamme oli tiellä puu poikittain. Kun aioimme poistaa esteen, tuli vartiomies ja sanoi,
että mäen päältä saa varmasti konekiväärisuihkun vastaansa, koska siellä on vanjan asemat. Kiersimme
auton äkkiä ja koska oli jo pimeä, luovuimme etsinnästä sillä kertaa. Kello 18.30 oli jumalanpalvelus ja
ehtoollinen. Tilaisuutta häiritsivät ryssän hävittäjät ja vilu, koska miehiä oli paljon ja toimitus hidasta.
19.09. Kävin saunassa. Kello 12.00 läksimme Jallun ja Laurin kanssa uudestaan Heimoa hakemaan.
Löysimme pojan ja toimme hänet meidän telttaan visiitille. Hän oli yön teltassamme, Tuomisen paikalla.
Kello 17.00 läksi Gunnar Kaski sairaalaan ja vanhana miehenä jäänee siviiliin. Hauska mies meni
joukostamme.
Heimo Antola
Jalmari Antola
20.09. Heimo läksi taas Laurin kanssa. Pojassa tuntui olevan kovasti täitä. Oli hiljainen, kuten tavallisesti.
21.09. Oltiin jumalanpalveluksessa. Sain mummulta paketin.
22.09. A. Nurminen sai vangin, joka tuli vartiopaikalle. Pojassa oli miestä kovasti. Illalla läksin
kierrokselle ja näin tulenkajoa metsästä. Päätin siellä olevan ryssiä ja hiivin hiljaa sinne. Siellä oli
kumminkin V. Lainela nuotiolla yksin. Kun kysyin syytä siihen, hän sanoi hermojensa olevan siinä
kunnossa, ettei uskalla nukkua teltassa, jos muka niitä pommitetaan. Selitin, että minä vuorostani en
uskaltaisi olla täällä, koska vanjoja hiippaili vähän joka paikassa ja näkisivät nuotion jo kaukaa. Hän ei
tullut mukaani teltoille.
23.09. Kello 19.00 oli elokuvanäytös, mutta piti keskeyttää, koska vanjojen lentokoneita oli taas
liikkeellä. Posti näyttää taas viipyvän jossain. Läksin perunoita varastamaan. Löysin ikonin pellosta. Saran
toisessa päässä oli joku samalla asialla. Joku tumma möhkäle siellä liikkui, joka aamulla todettiin ryssäksi.
37
Heitä oli viisi miestä ja kaatuneen hevosen takapäästä olivat leikanneet lihaa, joka paljasti heidät ja
joutuivat vangeiksi.
Illalla sanoi Nurminen: " Jaa-a, misä mahta Tuaminenki tälhaava ol?". "Täällä minä olen" kuului teltan
takaa ja sieltä karkulainen todella tuli. Ei hän matkoistaan enempää kertonut, mutta Suomen puolella kertoi
käyneensä. Oli kuulustelussa pannut syyn niskoilleni, koska muka olin sanonut ryssän saapuvan huomenna
ampuvan meitä ja eihän sellaisessa paikassa voinut olla. Hän pääsi ilman rangaistusta ehdolla, ettei enää
karkaa Sylvinsä luo.
24.09. Lähdön kohua. Kello 15.00 pitäisi lähteä kohti Petroskoita. Autokuljetus. Sataa taas, niin kuin
monesti, kun meille tulee siirto. Ei tullutkaan siirtoa.
25.09. Lähtö. Alkumatkan ajoimme autolla ja sitten lähdettiin koukkaamaan metsästä oikealle. Heittimet
asemiin ja tulenjohtue eteen.
26.09. Edessä melko hiljaista. Ammuimme muutaman kranaatin. Oikealla sivustalla ampuu joku oma
patteri pienillä tykeillään harvakseen. Puhelinyhteys katkesi ja läksimme Lähteenmäen kanssa
korjauspartioon. Matkalla tuli lähes sata vanjaa ilman aseita vastaamme. Käskin Lähteenmäen viedä ne
komentopaikalle ja läksi yksin simarien osoittamaan tietä. Löysin vian, jolloin näin langat tonkeilla
katkotun, siis ryssän työtä. Korjasin vian ja päätin mennä tulenjohtajia tervehtimään.
Kun pääsin sinne, näin tilanteen. Harjulla oli tykistön ja meidän tulenjohtajat sekä Lapin komppania
asemissa. Edessä, noin 300 metrin päässä, oli vanjan hyvin varustettuja asemia, jotka oli katettuja,
kymmenittäin. Sieltä ei kuulunut laukaustakaan, vaikka miehet seisoivat harjulla hyvänä maalitauluna.
Minusta tuntui, ettei siellä voinut olla vihollisia ja kysyin majurilta, saanko mennä yli linjojen.
Hän kielsi sen jyrkästi ja V. Rintanen sanoi kuulevansa edestä jonkun huutavan. Menimme yhdessä
ottamaan asiasta selvää ja siellä olikin yksi vanja, joka oli haavoittunut jalkaan ja valitti vaivojaan. Otin siltä
kokardin ja Viku automaattikiväärin ja tulimme pois kiireen vilkkaa.
Oma tykistö ja heittimemme ampuivat taas, mutta mitään vastausta ei tullut ja päätin sittenkin mennä yli.
Kosti Rautavuori evästi: "Jossas mene, ni varmast saak konekivärisuihku vastas". En tuota uskonut, vaan
otin konepistoolin ja H. Kylliäisen kanssa läksimme. Hän ei kuitenkaan tullutkaan mukaan. Kielsin
tulenjohtueita ammuttamasta ja niin lähdimme. Noin sata metriä edettyäni huomasin, että kaveria oli
alkanut jänistää ja niin olin yksin matkalla kohti vanjan bunkkereita.
Kuten olin päätellytkin ei siellä ollut ketään. Vasta päästyäni metsään, jossa vielä vanjan nuotiot
sauhusivat, aloin pelätä, mutta menin kumminkin lyhyin syöksyin eteenpäin noin kilometrin verran.
Takaisin tullessani kävelin reilusti suorana, kunnes edestä kuului karjaisu "ruki ver!". Sanoin suomeksi,
ettei ole syytä nostaa käpäliään. Sieltä oli tulossa upseeripartio kapteeni Pihalan johtamana. Sanoin, että
on turhaa mennä eteenpäin ja niin lähdimme yhdessä takaisin.
Kulju oli kumminkin ilmoittanut tölmäyksestäni ja sain pojilta moitteita, että perheellisen miehen ei
kannata tapattaa itseään (Jallu).
Pian soi puhelin ja minut määrättiin pataljoonan komentoteltalle. Kieltäydyin, sillä majuri olisi ehkä
moittinut minua, koska vasten nimenomista kieltoa läksin. Tai olisi kehunut urhoollisuuttani, mitä ei siinä
mielestäni tarvittu.
38
27.09. Läksimme suoraan korpien läpi kohti Petroskoita. Käytiin kova kampanja kunniasta, kuka sen
ehtii vallata.
Läksimme Jatin kanssa edellä. Siellä oli vankeja, jotka tekivät tietä meille. Ne olivat samoja ryssiä, jotka
olivat lähteneet pakoon edellä mainitulta paikalta ja jättäneet aseensa metsään ja nyt olivat hööveleitä
poikia. Joku pioneerivääpeli heitä pomotti ja kirosi, että aamulla heitä oli 50 ja nyt ainakin 500, eikä
ruokaa missään. Onneksi yksi hevonen katkaisi jalkansa ja sen hän lupasi syöttää vangeille.
Tällä välillä oli todellista aarniometsää, johon kirves ei koskaan ollut käynyt. Valtavissa kelomännyissä
näkyi karhujen kynsien jälkiä, eikä kaatuneita puita ollut kukaan korjannut.
Näin saavuimme Leipäsuolle, joka oli amerikansuomalaisten raivaama viljelysaukea. Täältä oli
Petroskoihin rakennettu puinen rata, jossa kiskotkin oli puusta. Vaunuja emme nähneet ja veturina oli kai
käytetty ihmisvoimaa.
Meitä vastaan tuli parisataa vankia, joiden edessä kulki yksi, jolla oli kaulassaan lappu ja siihen kirjoitettu
"Antakaa mennä edelleen". Alla oli nimi, josta ei saanut selvää ja "Kev.Os.kom.". Annoimme tietysti
mennä, mihinkäs mokomien kanssa olisi joutunut.
30.09. Illalla saavuimme Petroskoihin ja majoituimme sen liepeille harjun päälle, josta näkyi koko
kaupunki. Olimme väsyneitä, sillä marssi oli ollut todellinen korpivaellus. Laguksen panssariprikaati oli
ehtinyt ennen meitä, mutta vanja oli lähtenyt suosiolla kaupungista ennen sitä. Ainoastaan muutamia taloja
oli polttanut.
Petroskoista
39
Petroskoista
Severnajan hotelli valtauksen jälkeen
01.10. Aamulla alkoi kova "evakuointi" kaupungissa. Jokainen luuli saavan sotasaalista, vaikka sen piti
tietämän, ettei siellä mitään ollut. Heikki Kylliäisen kanssa me mentiin kaupungin läpi virtaavan joen
itäpuolelle, koska sinne oli kielletty menemästä syystä, että se oli muka vielä vihollisen hallussa. Varsinaista
kaupunkia kun ryösti muu rykmentti.
Kävimme talo talolta, mutta saalis oli olematon. Sain polkupyörän ja kapsäkin, johon kokosin saalistani.
Eräästä ompelimosta sain rullalankaa ja päätin viedä ne pojille. Tämä osa kaupunkia osoittautui täysin
köyhälistön asuttamaksi ja menimme Onegan tehtaille.
40
Ne oli melko komeat ja koneistokin rikkomatta. Evakuoin sieltä muutamia työkaluja, joiden
tarkoituksesta en ymmärtänyt tuon taivaallista, mutta jotka olivat hienoa tekoa ja leimassa merkintä "Made
in Germany".
Näin tulimme taas yli joen. Menimme yhteen kolmikerroksiseen rakennukseen. Ylimmässä kerroksessa
ei oltu käyty, koska ovi oli lukossa ja sisällä mylvi suuri bernhardilaiskoira. Heikki ampui sen läpi oviikkunan, mutta talosta emme mitään hyötyneet.
Kun tulimme ulos huomasin, että polkupyöräni ja kaikki päivän "työni" tulokset olivat varastettu! Joku
aseveli oli huomannut siitä saavansa helpolla tavara. Kai hänkin kirosi taas laukkua tarkastaessaan sen
sisällön heikkouden.
Edestä alkoi kuulua ampumista. Menimme paikalle, jolloin eräs majuri ampua tilski kohti taivasta. Menin
kysymään syytä tähän ja tämä karjui, että tuossa palaneessa rakennuksessa on 16.000 litraa votkaa, jota
miehet "takavarikoi". Niin läksin minäkin paikalle. Sain ämpärin ja kapusin talon raunioille. Se oli melkein
vastapäätä Kuusisen hallituspalatsia ja siitä oli puinen yläosa palanut, mutta keskellä oleva säiliö oli jäänyt
palamatta. Votka sammioissa oli aika alhaalla ja kun eräs korpraali yritti sitä kurottaa, ei hän siinä
onnistunut. Otin häntä jaloista kiinni ja hän täytti molemmat ämpärit. Ulkopuolella oli eräs vänrikki ja
hänelle ojensin saaliini. Kun sitten pääsin sinne oli mies ja ämpäri kadonneet. Rakennuksen seinustalla
yhden pilarin vieressä oli kuitenkin täysinäinen ämpäri, joskin pienempi. Tämän sankaan otin minä nyt
kiinni ja aloin hiippailla kohti telttaamme. Jätin ämpärin metsikköön ja muina miehinä menin nukkumaan.
Päätin jakaa tavaran koko joukkueelle ja valtausparaatin aikana ja sanoin eräälle kaverille, että hän
hankkisi pulloja ja panisi aineen niihin.
02.10. Aamulla läksimme taas Heikin kanssa kaupungille. Leninin valtavan patsaan juurella oli kova kihu.
Eräs jaappanilainen kiho piti puhetta. Sen tehtyään hän tuli luoksemme ja mölisi kovasti ja viittoili päin
patsasta. Sitten hän meni autolleen ja toi sieltä pullon konjakkia ja tarjosi meille. Otimme kovat "kopsut" ja
se taputti meitä selkään ja yritti halatakin, mutta huonosti se kävi, koska mies oli tuskin 150 senttimetrin
pituinen.
41
Arvo Tuominen, Reino Halsten ja Olavi Aro
42
Kaupungilla oli eräs talo. Sen toisessa kerroksessa oli miehiä evakuoimispuuhissa. Yhden asunnon oven
alta pisti esiin sähköjohdot ja sinne ei kukaan tohtinut mennä. Pyysin sorkkarautaa ja lupasin murtaa oven.
Jo tyhjeni yläkerta ja joku huusi, että Krappe räjäyttää talon. Katkaisin johdot ja menin sisään ovesta,
joka ei ollut edes lukittu. Johtojen toinen pää oli pantu pöydän jalkoihin. Talossa oli asunut joku
meriupseeri perheineen. Pöydällä oli pienoisämpärillinen hopearahoja ja valokuvauskone sekä joitain
oblikatsjonilappuja. Pian tuli Jokisen Nesu ja sanoi minun ottaneen kaikki. Mustepullon korkkina oli
kuitenkin hopeinen ruplan raha ja annoin sen Nesulle muistoksi käynnistään. Näin kyllä, että sängyn alla oli
puinen pyssy, mutta en huomannut, että sen päällä oli kiikaritähtäin. Joku tuntematon tuli ja otti sen. Piru
kun harmitti.
03.10. Makailua teltassa ja kaupungilla käyntiä. Kun tulin illalla ja menin riu´ulle, kuulin jotain mulinaa
kuormastolta. Siellä oli luutnantti O. Pitkonen lääkärin kanssa, jolle annettiin lihapurkkeja. Kun herra oli
lähtenyt menin minä ja pyysin myös saada osani. Ei annettu, koska ainoastaan upseereille muka oli oikeus
niitä saada. Tiesin, ettei asia ole niin, vaan se on pois yhteisestä muonasta ja kai Olavi näki naamastani,
että en puhunut leikkiä ja heitti yhden purkin minulle. Sanoin "Killisilmän" saaneen neljä kappaletta ja
menin itse ottamaan laatikosta saman annoksen ja maahan heitetty jäi siihen. Teltassa jaoin pojille purkin ja
syötiin mekin herroiksi.
Kuten sanottu vanja läksi melko helpolla Petroskoista. Turhaa oli taas se kova kiirehtiminen sinne. Herrat
kun pitivät kunnia-asianaan, kuka ensiksi porukoineen sinne ehtisi ja saisi kunnian sen valtaamisesta,
ollenkaan välittämättä miehistön kestävyydestä marssia miten pitkälle hyvänsä. Laguksen
panssaridivisioona sinne ehti ennen meitä ja ainoastaan muutama talo paloi kaupungissa, muistuttaen sodan
olevan kysymyksessä. Sitä vastoin ryssä oli sytyttänyt lahden toisella puolella olevan suuren kuusiraamisen
sahalaitoksen lautatarhoineen tuleen ja sen loimu oli yöllä valtava.
Yleiskuva Petroskoista
Itse kaupungissa ei ollut paljon hurraamista. Talot oli valtaosiltaan puisia, joskin paljon kaksikerroksisia,
mutta maalaamattomia. Siellä täällä oli jokin maalattukin, mutta tavattoman räikeillä väreillä.
Naisseminaarin väri oli heleän sininen, punaisine ikkunalautoineen. "Teuvan Tiltun" asunnonkin haimme,
43
mutta daami oli vienyt kaiken irtaimen mennessään, niin ettemme saaneet mitään muistoa tuon rääväsuisen
akan mökistä. Tarkoitus oli miehistön keskuudessa, että se ämmän pannaan kuoliaaksi pataljoonan
voimalla, jos saadaan kiinni. Se temppu olisi kyllä jäänyt tekemättä, siksi väsyneitä miehet olivat, esikuntaa
lukuun ottamatta. Hirtehishuumoria koko juttu!
Takaisin piilopirteistä
Kadut oli kuravelliä ja jalkakäytävät puusta. Ainoastaan Kuusisen hallituspalatsin, jonka edessä oli
Leninin patsas, edessä oleva torintapainen oli kivetty. Kaunis ja hyvin hoidettu sitä vastoin oli Onegan
tehtaiden edessä sijaitseva urheilupuisto sitä reunustavine patsaineen, joita oli kymmenittäin.
Miehiä ei kaupungissa ollut. Sitä vastoin kyllä jonkin verran naisia, mutta nämä suhtautuivat suomalaisiin
siksi vihamielisesti (ainakin alussa), ettei kuulemma heitä liki päässyt, mikä heidän kunniakseen
mainittakoon. Naisten puvut olivat aito venäläismallisia, joten ei nämä matamit kovin himoittaneetkaan.
04.10. Vähintään kahden viikon lepo oli luvassa ja sen päälle valtausparaati. Miehet olivat "evakuoineet"
kaupungista, minkä irti saivat. Balalaikkoja, mandoliineja, viuluja ym. aina vanhaan ompelukoneeseen,
vaikka minkäänlaista kuljetusmahdollisuutta ei ollut olemassa. Hevosmiehet näitä sitten heittelivät
tienposkeen matkan varrella, kuormaa kun oli muutenkin paljon ja tiet huonoja.
Suuri oli yllätykseni, kun tulin kaupungilta ja teltat oli hajalla miesten odottaessa autokuljetusta. Votka oli
tehnyt tehtävänsä ja pöhnäisiä miehiä oli joukoittain, pitäen melkoista meteliä. Mitään häiriötä ei tietääkseni
kuitenkaan sattunut. Mäkelä haki myös ämpärini ja maistoimme siitä ja annoimme loput herroille, jotka
joivat loput, vaikka votkan joukossa oli puoleksi kalkinsakkaa.
Mieliala oli apea. Olihan meitä taas kerran petetty, mutta sota on sotaa ja sekin ymmärrettiin. Jokainen
yksikkö oli aina sitä mieltä, että muut pääsevät vähemmällä, vaikka kaikki oltiin samassa liemessä ja
miehiä niin vähän, että aikaa lepoon ei juuri ollut. Päällystö koetti valheiden varjolla saada miehistä kaiken
irti, mitä suinkin oli mahdollista.
Kello 19.00 lähdettiin kuorma-autoilla Petroskoista kohti pohjoista. Pioneerit olivat tehneet
ponttoonisillan yli Solomannin lahden. Autot läksivät takaisin ja me marssittiin eteenpäin. Pakkaus oli nyt
44
selässä ja votkaa sisässä ja niin poikkesin tienposkeen ja nukuin. Kun heräsin, en muistanut, missä olin.
Tykistön jyly ja vierestäni kulkeva hevoskolonna kuitenkin palauttivat muistini todellisuuteen. Yritin nousta,
mutta en siinä onnistunut, koska pääni tuntui lyijyn raskaalta. Otin tukkaani kiinni ja koetin auttaa sitä ylös,
mutta siihen jäin. Hetken maattuani huomasin, että reppu selässäni esti nousun ja kun päästin hihnat, niin jo
onnistuin. Allani tienleikkauksessa kulki hevoskolonna ja yhden rattaille heitin ensin reppuni ja hyppäsin
itse perässä. Kuului pahaa mölinää ja Hellan Jallu siinä kirosi, että hevonen on muutenkin väsynyt ja vaati
minua pois. Käskin miehen itsensä pois kuormasta ja siinä äänilajissa, että Jallu hyppäsi äkkiä pois ja minä
istuin kuorman päällä. Saavutin toiset ja kello 22.30 pantiin teltat pystyyn ja maata.
05.10. Kello 06.30 lähtö. Kello 11.00 tuli pysähdys, koska tilanne edessä oli epävarma. Alkoi sataa ja
panimme teltat pystyyn. Parin tunnin kuluttua ne oli taas purettava ja matkaa jatkettiin kello 20.00 asti,
jolloin miehet väsyivät, samoin hevoset. Oli pakko panna teltat pystyyn ja levätä.
06.10. Saavuin Jalgoran kylän liepeille ja nyt vasta pantiin ensi kerran toisetksin heittimet tuliasemiin.
Pääni oli kipeä ja menin pusikkoon oksentamaan kiven viereen. Kuului suhahdus ja kiven toisella puolella
räjähti kranaatti heittäen multaa ja soraa päälleni. Samalla kuulin, kuinka tykistön mies kirosi, että pirut kun
ampuivat kilometrin liian lyhyitä ja antoivat käskyn tulen lopettamiseksi. Pojat kysyivät, kuka ampui, jolloin
valehtelin, että luultavasti se oli ryssä, sillä tapaus oli aika nolo omalta tykistöltä.
Tykistö suuntasi sitten tulensa kauemmaksi ja ampui nyt vuorostaan kapteeni Pihalan
lähtövalmiusasemissa olevaa komppaniaa. Olavi tulikin kohta paikalle ja kieltäytyi hyökkäämästä, jos oma
tykistö edelleen antaan "tulitukeaan". Siinä oli joukko tykistön herroja ja heidän naamansa olivat totiset.
Saimme kuitenkin tulikomennon, koska emme olleet vielä ampuneet omia miehiä. Kolmella heittimellä
paukuttelimme. Heittimestäni loppuivat ammukset ja menin niitä ottamaan naapuriheittimeltä. Yli-Kerttula
pudotti kuitenkin juuri ammuksen putkeen ja koska olin juuri putken suun edessä, heitti ilmapaine minut
pitkäkseni, lakki lensi ties minne ja kuulokalvo oikeassa korvassani lopsahti nurin, jonka lääkäri "puhalsi"
paikalleen.
Kello 14.00 ilmoitettiin T. Vuortion kaatuneen. Tämä etevä tulenjohtaja ja kova tappelija oli saanut
kuulan päähänsä. V. Paavola haavoittui vatsaan ja kuoli JSP:llä.
07.10. Ryssä on taas piukassa, eikä lähde. Sillä on yksi pienehko tankkikin, joka kuitenkin syttyi itse
palamaan, jolloin läksi pois, polttaen metsää mennessään, kunnes pysähtyi. K. Hollmén haavoittui vatsaan
ja kuoli JSP:llä. Samoin haavoittuivat Laaksonen ja L. Ala-Rohdainen lievemmin.
08.10. Ryssä lähti, mutta kävi mestarillista viivytystaistelua. Suomalaisia kaatuneita näkyi tuon tuosta
polun varrella, mutta ei yhtään ryssää. He ampuivat kärjen pois ja läksivät taas hilpasemaan pienen matkaa
ja tilanne uusiutui uudelleen. Jalgoran kyläkirkon kelloakin joku kilautti ja heti tuli ryöppy kranaatteja.
Kello 14.20 lähtö pohjoista kohti. Kello 18.30 perillä. Jäätiin varmistukseen.
09.10. Levättiin.
10.10. Kello 5.30 lähtö. Takavasemmalta alkoi kuulua kovaa kivääritulta, jota säesti muutama
tykinlaukaus. Emme ymmärtäneet mitään tilanteesta. Lähetti tuli pian hakemaan apua jalkaväeltä, koska
ryssä oli yllättäen hyökännyt tykistön tuliasemiin. Pojat joutuivat ylivoiman pakottamana jättämään
tykkinsä hetkeksi ryssän haltuun, mutta kun ryssä alkoi evakuoida telttoja, painoivat päälle ja ampuivat
läpi telttojensa, jolloin humalassa olleita ryssiä kaatui läjäpäissä. Apua lähetettiin heti ja tilanne selkisi pian.
45
Ryssät olivat ehtineet ottaa tykeistä lukotkin, mutta ne saatiin takaisin, koska kaikki vanjat kaatuivat tai
joutuivat vangeiksi.
Rauman patterin tuliasemiin hyökänneitä venäläisiä suorasuuntaustulen kaatamina
Majoituimme kylän laitaan, jossa oli valtavan pitkä kolhoosinavetta. Saimme muutaman vanginkin, joilla
oli piippolakit päässä. Annoin vanjalle pakin ja hän toi vettä ja aloimme keittää teetä. Nuotioidemme
sauhut paljastivat asemapaikkamme ja kohta alkoi tulla kranaattia joukkoomme. Maa oli kivistä ja
sirpalevaikutus suuri. Kymmenen miestä haavoittui ja Viljanen Eurajoelta kaatui. Meiltä haavoittui V. Aalto
Sukkalasta saaden pienen sirun reiteensä. Makasimme Kasken kanssa rinnakkain avoimessa maastossa.
Lähellä oli kuitenkin valtava kaatunut haapa. Sanoin Kaskelle, että vanjalla on kolme tykkiä ja kun kolme
kranaattia on tullut, loikkaamme äkkiä haavan taakse kuoppaan. Niin teinkin, mutta kun pääsin muutaman
metrin, tuli ammus taakseni ja heitti minut haavan yli päistikkaa. Tunnustelin, onko kaikki paikat jälellä,
jolloin Kaski nauroi viisaudelleni: "Kolm ai niit tais tul". Ryssä ei enää jatkanut ammuntaansa. Huomasin,
että sirpale oli raapaissut manttelini lievettä muita vaatteita rikkomatta.
Vetäydyimme puolisen kilometriä, johon majoituimme. Niemisen "Kennu" oli kadonnut ja löytyi suuren
heinähaasian alta. Hän ei luvannut tulla pois sieltä, sillä: "Ei siäl enä lailissi ryssiäkkä ol, ko niil o semsep
piikikkim pääs". Tarkoitti vankien piippolakkeja. Hn meni kuitenkin JSP:lle ja pääsi pois rintamalta, eikä
hänen olisi tarvinnut ollenkaan lähteä, koska toisessa sääressään ei ollut juuri pohjelihaksesta mitään tietoa.
Vapaasta tahdostaan hän näinkin kauan siellä rähmi.
11.-12.10. Lepäilyä.
13.10. Kello 6.30 lähdettiin liikkeelle. Päästyämme maantielle tuli sen reunalle kranaatteja, jotka oli
tarkoitettu tykistölle, joka oli siinä tuliasemissa. Majuri tuli siihen ja käski kapteeni Pihalan ottaa pyörän ja
tulla käskynjaolle. "Mist perkelest mnää pyärä ny saan ko ei koko soda aikan ol ols semmost?" sanoi
Olavi, mutta läksi kumminkin kävelemään sinne. Saimme määräyksen mennä asemiin kolme kilometriä
vasemmalle, mistä kranuja äsken tuli. Miehet olivat hajaantuneet mikä minnekin ja Lehto, Jati, Kulju ja
minä oli joukkueesta jäljellä lähdettäessä. Osa miehistä (Malmi) lähti takaisin.
46
Polulla oli kinnas ja otin siitä, jolloin huomasimme sen kämmenessä luodin reiän, joka oli mustunut
ympäriltä. Joku oli taas ampunut käteensä päästäkseen pois rintamalta. Pian alkoi miehiä sentään tippua
määrätylle asemapaikalle, mutta heittimen pystyynasettaminen oli vaikeaa, koska maasto oli pirunpeltoa,
paljasta kiveä, jonka päälle vastalevyä ei voinut asettaa. Saimmehan sen sentään pystyyn samoin kuin
teltankin. Ei jalkaväkeä eikä tulenjohtuetta ollut edessä, joten ei voitu ampuakaan. Pataljoonan
komentoteltta ja yksi 3. komppanian teltta olivat lähinaapureitamme.
14.10. Makailua. Miehet ovat tulleet perässä, paitsi herra Y. Malmi, joka oli muka jäänyt tekemään
rattaita hevosmiehille, eikä tuota "urhoa" saatu tulemaan uhallakaan joukkoomme. L. Tuominen ja F.
Grönroos tekivät ahkerasti poteroa, niin toivottomalta kun se näyttikin tällaiseen maastoon.
15.10. Näin K. Rautavuoren ja hän pyysi valokuvaamaan Lapin komppaniaa. Lupasin ja kun olin
päässyt jonkun matkaa, alkoi tulla pieniä kranaatteja. Löin maata erään kuusen juurien väliin, jolloin taas
räsähti. Kun katsoin, näin sen osuneen komentoteltan taakse ja miehen sukeltavan sen viereiseen
kuoppaan. Ryssä ampui suoraan tankeistaan summassa, eikä enää jatkanut. Menin katsomaan
komentoteltalle, joka oli pahoin yläosastaan mennyt rikki. Poterossa makasi Aarne Jasu Eurajoelta, mutta
ilman päätä. Hän oli seissyt teltan vieressä, mutta kranaatit kun kranaatit tulivat melkein samanaikaisesti
lähtölaukauksen kanssa, ei hän ollut ehtinyt suojautua. Myös majurin lähetti haavoittui lievästi niskaan.
Muutaman kymmenen metrin päässä oli Lapin komppanian teltta. Sen vieressä seisoi yhdeksän miestä:
Vihtori Mikola, K. Rautavuori, V. Rintanen, V. Koskinen, L. Koskinen ja muita, joita en nimeltä muista.
Pojat kertoivat siinä olevan koko komppanian etulinjoilla olevat miehet. Otin heistä valokuvan muistoksi.
16.10. Makailua tuliasemassa. Läksimme J. Toivosen kanssa lähiympäristöä katsomaan. Kovaa puhetta
kuului jostakin ja kun menimme sinne, oli siellä viitisenkymmentä miestä rivissä ja majuri Karmo käveli
pistooli kourassa heidän edessään ja kirosi valtavasti. Meidät nähtyään hän karjaisi: "Mistä perkeleestä
olette tulleet, painukaa helvettiin!". Sanoin mistä olimme, emmekä mene hänen käskyllään mihinkään,
jolloin äijä alkoi taas haukkua omia miehiään pinnareiksi, isänmaan pettureiksi ym., jolloin jatkoimme
matkaa.
17.10. Saimme tulikäskyn. Samalla alkoi tykistön kaksintaistelu, joka oli meille täysin vaaraton, mutta
päällämme ujelsi kyllä kovasti ammusten meidät ylittäessä. Koska Toivonen ei ehtinyt saamaan sytyttimiä
tarpeeksi paikoilleen, menin F. Grönroosin poterolle ja käskin häntä avuksi. "En saatana tulekkan, kon
krantei souta tosa ettit takasi". "Täyty mnuunkin täsä ol" vastasin. "Pidäisik mnuu sit kualema, vaik snää
kualekki?" sanoi Fransu vihaisena ja tuli pois poterostaan ja teki työnsä kuin mies. Yöllä oli satanut lunta ja
kun tuli sapuskaa, menin käskemään Tuomista syömään. Potero oli tyhjä ja päätin miehen taas karanneen.
Harmitti vähän, koska olimme sopineet, ettei hänen tarvitse mitään tehdä, kunhan vaan mukana pysyy,
eikä mies mitään hermoilleen voinut.
Jati meni kuitenkin vielä katsomaan ja sieltä Tuominen tulikin. Hän rassukka oli kyllä maannut
poterossaan, mutta aamulla satanut lumi oli peittänyt miehen niin, etten häntä löytänyt.
Jokisen Nesu tuli vikapartiosta oudon näköisenä. Hänen oli saappaansa alkanut louhia jalkaansa ja Nesu
oli ryssän kenttäkirveellä hakannut manttelinsa liepeestä itselleen jalkarätit, eikä leikkaus ollut parhaiten
onnistunut. Kun vielä lakki oli päässä flininflänin, oli mies valokuvauksen arvoinen. "Pekka pumppu" sanoi
Nesu, kun lähtölaukaus kuului ryssän puolelta.
47
Leijona ja masinapyssy ; Nestor Jokinen
18.10. Ryssä oli lähtenyt hilpasemaan. Sen oli saanut aikaan jokin asevelvollinen porukka, kuulemma, ja
melkein tappioitta. Kovia kokenut jalkaväkemme ei ollut hyökkäyskelpoinen, kuten Karmon pataljoona
osoitti. Tuntui, että JR56 oli loppuun ajettu. Nyt päästiin sentään lepäämään.
Kello 11.00 päästiin töpinään ja majoituttiin. Kun tulimme tielle, näin Viljo Anttilan. Tämä
rippiskoulukaveri tarjosi hevosenlihaa, keitettynä 20 tunnin ajan. Hän toi sitä ämpärillisen, koska tykistöstä
oli kaatunut neljä nuorta hevosta.
Iltapäivällä tuli P. Lähteenmäki luokseni ja kysyi: "Mitä elukoi nua mahta olk, kon tual heoste heini syä?".
Kuvauksesta tiesin ne hirviksi. Otin pistoolin ja läksimme sinne. Ennen kuin ehdimme paikalle, kuului
kolme laukausta. Malmi oli ehtinyt edelle ja ampunut yhden kolmesta hirvestä ja haavoittanut toista 70
metrin matkalta. Miehessä oli nyt "pollea" ja määräili, miten lihat jaetaan. Sanoin hänelle, ettei täällä
karkurit mitään määrää, vaan lihat annetaan keittiömiehille yhteiseen pataan pantaviksi ja mies uskoi.
Majurikin tuli saaliinjaolle pyytäen maksaa ja senhän hän saikin, vaikka oli juuri lukenut päiväkäskyn, jossa
hirvien ampuminen oli ankarasti kielletty.
19.10. Ilmoitettiin, että 12 prosenttia miehistä pääsee lomalle. Ei minulta oltu kysyttykään, josko sinne
haluan, ja tuskin muiltakaan, kai herrat oli ne määränneet ikäjärjestyksessä tai talon suuruuden mukaan.
Lauri Salomonilta (Tuominen) pääsi spontaaninen huokaisu: "Elämä on katkera unelma".
20.10. Lomailijat läksivät.
48
21.10. Ilmoitettiin, että kello 10.00 on kenttäjumalanpalvelus, johon kaikkien on saavuttava. Olin väsynyt
ja päätin jäädä makailemaan, mutta kun sanottiin, että sinun kumminkin täytyy tulla, läksin mukaan. Siellä
oli pataljoona neliössä ja suoritettiin kunniamerkkien jako. Hölmistyin vähän, kun nimeäni huudettiin ja pian
Jalmari Toivosen. Mikäs siinä muuta kun marssia rivien eteen kaiken kansan töllisteltäväksi. Kovin oli
karsinta ollut kova, sillä miehiä oli rivissä vain hiukan toistakymmentä pataljoonasta. Mietin pääni ympäri,
mitä "pahaa" olin tehnyt ja koska? Sain sen kuullakin, että se oli muka valtava uroteko, kun ennen
Petroskoita menin yli linjojen, koska muuten pataljoona olisi jäänyt asemiin ehkä muka pitkäksikin aikaa.
Ohhoh ja minä kun en tuota ajatellakaan urhoollisuusmitalin arvoiseksi "hölmöntölmäykseksi". Nolotti
vähän koko juttu ja niin otinkin "metkun" rinnastani ja panin taskuuni.
22.10. Makailua ja syöntiä.
23.10. Sain luvan käydä Petroskoin sotasairaalassa, jossa serkkuni Paavo Laine oli. Hänet oli kuitenkin
siirretty muualle, joten en saanut hänen lupaamaansa tupakkaa.
49
24.10. Tampereen Työväen Teatteri kävi meitä viihdyttämässä. Hauskan ohjelman he saivat aikaan täällä
"ulkoilmateatterissa". Otin kuvia kolhoosin navetasta.
25.10. Olin parturissa. Se valtava navetta oli täynnä ryssän vankeja ja yksi oli parturi. Naamaani en
uskaltanut sitä päästää puukkoineen, mutta tukan se ajoi ja sai kolme tupakkaa.
26.-27.10. Makailua.
28.10.Olimme saunassa, jolloin tuli käsky valmistautua lähtöön. Harmitti, kun lepo loppui, mutta hyvä
näinkin. Kello 11.00 lähtö tienvarteen ja kello 13.00 autokuljetus päin pohjoista kiertoliikkeellä. Kello
19.00 pantiin teltat pystyy erään Suojujoen sivuhaaran ja ryssän bunkkerien ja raatojen joukkoon.
Saimme pioneereilta trotyylipanoksen ja heitin sen jokeen, koska kalastus oli kielletty ja pioneeri itse ei
ollut halukas sitä tekemään. Joesta nousi valtava määrä jotain lohensukuista kalaa ja taas oli majuri
pyytämässä yhtä, jonka saikin. Hyvänmakuista kalaa. Oli pimeä, kun saimme teltat pystyyn.
29.10. Kello 12.00 saimme käskyn lähteä noin kaksi kilometriä eteenpäin. Mitään tilannetta ei
kuitenkaan syntynyt. teltat pystyyn ja paljon heiniä alle. Kello 16.00 saimme taas lähtökäskyn. Harmitti
hyvät heinät, jotka täytyi jättää. Jonkun matkaa kuljettuamme huomattiin, että sytyttimet oli jääneet
majoituspaikkaan. Koska kellään ei ollut halua lähteä takaisin puskaryssien vuoksi, päätin lähteä yksin.
Kaveriksi tarjoutui yllättäen Yrjö Markkula ja niin mentiin. Yöllä oli satanut lunta ja tullessamme takaisin
Markkula hyppäsi ojan yli vajoten sinne polvista asti. Yritin toisesta paikasta, mutta vajosin melkein
kainaloita asti suohon, josta Markkula minut veti ylös. Sanoin hänelle, että sotimiseni on loppu, jos ei pian
päästä lämmittelemään, sillä kuivat vaatteeni olivat kuormastossa, joka kulki vallan eri teitä. Saavutimme
toiset valtatiellä. Vanja oli räjäyttänyt Suojujoen sillan ja pioneerit tekivät väliaikaista uutta tukeista, joita
oli rajattomasti saatavissa. Siinä paloi suuri nuotio, joka oli vanjan piiskan maalina. Menin kuitenkin sen
viereen vaatteitani kuivattamaan. Höyry kävi vaan housuistani ja pojat huusivat pois vaaranalaisesta
paikasta. Päätin kuitenkin, että parempi kuolla tykillä ammuttuna, kuin jäätyä pystyyn. Majoituttiin illalla,
mutta havuja ei löytynyt alle juuri ollenkaan. Jalkoja pakotti kovasti ja pumppukin lakkoili. Söin putken
salisyyliä ja nukuin.
50
30.10. Lähtötouhua puoliltapäivin. Iltahämyssä kiipesin erääseen raumalaisen ajamaan kuorma-autoon,
koska tiesin, etten voinut marssia pitkää matkaa. Toiset eivät tulleet mukana, mutta pääsin viestimiesten
telttaan yöksi. Aamulla laitoin teltanpohjat kuntoon toisia varten. Ryssä ampui heittimillä ilman tulosta.
Herroiksi elivät viestimiehet, joiden pomona olisin ollut, jos olisin Parolassa ymmärtänyt mennä heidän
porukkaansa. Oma auto käytettävissä ja sapuskat kuin herroilla. Harmitti huono tuuri.
Osmo Kari, Jalmari Antola, Kalle Krappe, Arvo Nurminen, Nestor Jokinen,
Reino Halsten, Ville Luovio, Antti Kymäläinen, Eino Uolija
Kello 10.30 tulivat toiset. Teltat pystyyn ja ruvettiin taloksi. Kuivia puita ei ollut ja kamina savutti koko
yön, eikä lämmittänyt kuin vähän. Reumatismi tuntuu yltyvän. Saimme lumipuvutkin, joten sota taitaa
jatkua rauhanhuhuista huolimatta, ties kuinka kauan. Kirjeitä ei ole taas tullut pitkästä aikaa. Pojat puhuu
lomistaan ja eukkojensa krassaamisesta niin, että harmittaa. Kai sitä jokainen lomailisi, mutta isänmaan etu
ensiksi. Lomalle lähtisin minäkin, jos tilanne sen sallisi. Tuntuu, kun tämä sota päättyisi kohdaltani
kuolemaan ja siksi haluaisin nähdä vielä kerran rakkaat omaiseni. Soili-kultani, menettänetkö huononkin
isäsi? Pitäneekö jälkipolvi huolta kaatuneiden omaisista? Jumala synnyinmaata siunatkoon!
Kalle Krappen vaimo Helvi Krappe 25.10.1941
51
01.11. Lepäilyä. Sain kirjeen kotoa. Kiitos. Sydänvika kiusaa yöllä. Se ei pidä salisylistä ja kuitenkin sitä
täytyy syödä. Hain sitä myrkkyä lääkintäteltalta. Siellä ei ollut ketään ajoin taskuni täyteen.
Tuntuu, etten kestä tätä loppuun. Olisi vaan parempi kuolla sodassa kuin kynkätä kesken. Tavattoman
kaunis ilta! Revontulet leimuaa ja kuu on kirkas. Lähetin sen kautta terveiset kotiin. Toimineeko tämä
tiedoituslaitos? Hyvää yötä kotiväki.
02.11. Kontupohja palaa tuossa edessä. Vanja on sen sytyttänyt tuleen lähtiessään. Otin yöllä siitä
kuvan. Panin koneen kannon päähän ja annoin valottua tunnin.
Kontupohja palaa 02.11.1941 kello 23
03.11. Heräsin myöhään salisylin ansiosta. Vieressäni oli musta karvalakki ja toisilla harmaa. Olin jäänyt
jaossa auttamattomasti viimeiseksi, koska nukuin. Päätin, että en kauaa sitä pidä ja eikös vaan siitä
marssinut 3. komppanian kirjuri Olavi Aro, eli "Fläskipää", J. Anttilan kanssa. Otin kirjurin päästä lakin ja
löin mustan turpeen hänen päähänsä. Hän oli sen kammannut kauniiksi ja pannut siihen emalikokardinkin,
joten voitin roimasti tässä väkillisessä kaupassa. Vastaan yrittivät molemmat mulista, mutta sanoin
töpinässä tarkenevan ilman lakkiakin ja niin meni Aron poika vieden mustan lakkinsa mennessään. En tätä
muille olisi tehnyt, mutta kun oli vanhaa kaunaa Talvisodan ajoilta ja harmitti poikain ivallinen naama. Otin
kuvan pojista lumipuvuissaan.
04.11. Kello 14.15 läksimme kohti Kontupohjaa. Tämä kauppala oli melkein kokonaan palanut.
Ainoastaan valtaisat pinot sementistä valettuja ilmapommin kuoria oli jäänyt. Olipa vanjallakin kova puute
metallista. Kello 20.00 saavuimme majapaikkaan. Lehto ja muut saapuivat lomalta ja sain hyvän paketin
kotoa. Jaoin sen puoliksi Jallun kanssa. Kuusenhavuista taas pula ja polttopuut kosteita. Ei ollut taloja
lähellä, että olisi saanut repiä kuivaa puuta. Näin majurin ja sanoin, etten marssi enää yhtään 10 kilometriä
pidempää taivalta, koska se ei käy päinsä. Hän yritti kehuakin minua, mutta lupasi koettaa järjestään
autokuljetuksen, kun minä muka olin tärkeässä tehtävässä. Saa sitten nähdä. Hyvä ja rohkea mies, mutta
ei voi aina olla sanansa mittainen, sillä hänelläkin on esimiehensä.
05.11. Kello 05.00 lähtö. Majuri piti sanansa ja pääsin autolla. Kylmää se kyyti oli, sillä kuorma-autossa
ei ollut edes pressua, mutta ei tarvinnut kävellä ja matkaa sanottiin olevan 30 kilometriä. Kuljun Amissa oli
kuumetta ja Grönroosin Fransun jalka kipeä, joten meitä oli kolme hantelia matkassa.
52
Ilmseljän kylässä jäimme pois autosta, koska siinä oli tienristeys, emmekä tienneet, mihin suuntaan oma
porukka suunnistaa. Kylään tuli idästä lauma mustalaisia, joilla oli mukanaan toistakymmentä hevosta,
jotka olivat ottaneet pakenevilta ryssiltä. He pitivät niitä ominaan ja kun sanoin niiden kuuluvan valtiolle,
äijät ottivat aika metelin. He olivat lähteneet Sortavalasta ja kulkeutuneet tänne asti venäläisten mukana.
Puhuivat selvää suomea ja yhdellä oli vaimona 16 vuoden ikäinen suomalainen. Kolme miestä läksi
noutamaan heiniä jostain ladosta, jonka vanhin mustalainen sanoi tietävänsä. He läksivät suoraan itään ja ei
kuulunut kuin vähän aikaa, alkoi sieltä kuulua ammuntaa ja mustalaiset tulivat hevoset laukaten takaisin ja
huusivat, että siellä oli ainakin tuhannen ryssää. Lopuksi hän vähensi luvun kymmeneksi. Sinne läksi
parikymmentä rakuunaa ja pian toivatkin kuusi vankia.
Minulla oli kainalossani lämmin viltti tai suuri saali, jonka Nesu heitti Petroskoissa minulle erään talon
yläkerrasta, koska tiesi kinttujeni huonouden. Tämä herätti mustalaiseukon huomion ja hän alkoi pyytää
sitä ostaa. Sanoin, etten voinut myydä sitä, koska se oli elinehtoni. Hänpä ei hellittänyt, vaan alkoi näytellä
rahojaan ja sitä hänellä näkyi olevan Ruotsin, Venäjän, Suomen ja Amerikan valuuttana. Fransu usutti
myymään kovasta hinnasta, mutten suostunut.
Kun se ämmä vaan kulki perässämme jankuttaen sanoin viimein, ettei se ole rahalla ostettavissa. Akkapa
riemastui ja sanoi sen vaihtamisen "tavaraan" kyllä käyvän: "Mihin, herra alikersantti, mennään?".
Nyt olin kiipelissä, sillä tiesin oman kehnouteni ja lupaukset täytyy pitää. Keksin äkkiä idean ja sanoin
tarkoittaneeni sitä nuorta tyttöä, joka oli ämmän mukana. Tyttö punastui meidän kaupanteostamme ja läksi
pois, ämmä mukana. Saimmepa eron mokomasta, päätimme ja poikkesimme yhteen taloon. Emme vielä
kerjenneet sisälle, kun ämmä tuli siihen ja pyysi saalistani ja sanoi, että tyttö vartoo tuolla ladossa.
Nyt oli piru merrassa! Fransu vieressä usutti menemään ja vannoi pitävänsä suunsa kiinni asiasta ja tarjosi
kättä asian vahvistukseksi. Heitin saaliin hänelle ja sanoin: "Tosa o lapa ja saal, men ihde jossas pysty?".
Oli hupaisaa nähdä Fransun naama, kun hän hieroi hetken etupuoltaan ja katsoi taivasta. "Ei tul mittä"
sanoi mies ja samassa mustalaiseukko sylki Fransu-parkaa päin silmiä ja haukkui kuin vain mustalainen
osaa ja läksi pois lanteitaan keinuttaen.
Sanoin Fransulle, että tästedes hänen on paras jättää jokailtaiset lorunsa naisista, kun kerran miehestä ei
ollut mihinkään ja hän lupasi ja piti sanansa.
Näin adjutantin kapteeni Haaslahden ja hän lupasi puoltaa lomaani seuraavalla kerralla. Hän on tuttu
mies, kotoisin maalaiskunnasta, ja ihmetteli, kuka oli ansiokkaampi minua jo edellisellä kerralla.
06.11. Saimme uudet housut ja asetakin. Ryssä yritti häiritä meitä. Menetti pari kaatunutta ja joukon
vankeja. Lähtö tapahtuu nähtävästi vasta huomenna. Ei lähdettykään. Hyvä!
08.11. Kello 05.00 lähtö. Matkaksi ilmoitettiin 30 kilometriä. Taaksemme jäi Lisman poltettu kylä.
Pääsin majoitustiedusteluautossa. Marssimisesta ei olisikaan tullut mitään, sillä jalat ovat kuin puulla
hakatut. Joka askel sattuu sekä polvesta, lonkasta että nilkasta, enkä voi niitä kunnolla ohjata ja koko
käynti on laahustavaa ja horjuvaa. Lähellä majoituspaikkaa oli kaatuneita vanjoja kasoittain, joten kovasti
oli tapeltu. Salisylitabletit on loppu ja parina yönä en ole saanut nukutuksi. Taitaa tulla lopullinen lähtö?
09.11. Kello 08.00 lähtö hyvästä teltasta, jossa alla oli runsaasti heiniä ja kuivia puita rajattomasti.
Harmittaa.
53
Pääsin autossa Käppäseljän suureen kylään asti. Siitä piti marssia 10 kilometriä ja se otti lujille ja jäin
porukasta taakse. Kello 13.15 päästiin majoittumaan eräälle kummulle. Kauan ei saatu rauhassa olla, kun
ryssän partio häiritsi tapansa mukaan. Läksin mukaan niitä takaa ajamaan, mutta en voinut seurata terveitä
ja nuorempia. Kannon takana makasi politrukki kuolleena. Käänsin sen selälleen, jolloin sen povesta pisti
esiin paperikäärö. Otin sen mukaani, vaikka se oli aikalailla veressä. Suunnistin suoraan teltalle ja kaaduin
pari kertaa, koska jalkani eivät aina totelleet, uuteen lumeen.
Pian tuli leiriimme kapteeni Haaslahti ja kysyi, kuka tästä teltasta äsken haavoittui? Kun sanoin, ettei
kukaan, hän suuttui ja sanoi nähneensä tullessaan miehen kuvan lumessa ja jäljissä oli verta. Tottakai
hänkin osaa tehdä johtopäätöksiä. Sanoin, että jäljet ovat minun ja veri ryssä ja tuossa on paperit, jos
niistä on jotain hyötyä.
"Kuis snää tosa kunnos tääl ole, mennäst yhdes lääkrin tyä, ni se snuun koht kotti", sanoi adjutantti. En
luvannut lähteä, koska se "Killisilmä" oli kerran sanonut minua pinnariksi ja jos se sanoo toisen kerran,
ammun sen. "Mennä yhdes ja ammuta se", sanoi Haaslahti ja meni. Pahaa ääntä sieltä kuului ja pian tuli
herra tohtori ja pyysi minua lääkintätelttaan, lomalle lähettämistä varten. Kysyin vaan, joko pinnarit
lähetetään lomille, johon mies sanoi: "Ei puhuta niistä enää".
Teltassani hän käski minun selälleni maata ja alkoi vääntää kinttujani. Sattui kovasti ja silloin kirosin ja
railakkaasti ja sanoin niiden olevan ilman vääntelemistäkin tarpeeksi kipeät. Hän sanoi vaan tekevänsä
diagnoosin ja siksi koettavansa niiden kuntoa.
Tämän jälkeen hän kysyi, halusinko sotasairaalaan tai kotiin. Pyysin kotiin (emämunaus) ja hän kirjoitti
todistuksen loman saantia varten antaen sen lähetille.
Jussi Anttila järjesti hevoskyydin rykmentin esikuntaan, joka oli kolmen kilometrin päässä. Sinne
päästyäni tuli kapteeni Päivärinne ja kysyi, että ollaanko hengissä. "Ei kai vainajia lomalle lähetä", vastasin
ja hän vastasi, ettei sellainen mies voi hengissä olla, jonka keuhkot kasvaa karvoja.
Hän pani lähetin noutamaan ko. paperin, jota yhdessä tankkasimme. Siinä luki jotain: "Olen tänään
tarkastanut alikersantti Kalle Krappen ja todennut, että hänellä on vaikea lihasreumatismi molemmissa
jaloissa ja oikeassa jalassa iskias. Sydänäänet epäselvät ja keuhkoissa karvoja".
Paperi oli repäisty jostain isommasta arkista, eikä siinä ollut edes nimeä alla. Pääseekö tuolla lomalle,
kysyin kapteeni Päivärinnalta. "Kyllä sinä muutenkin pääsisit lomalle, eikä tuo paperi mitään siihen vaikuta"
päätti tuttu mies.
Vilkaisin kuitenkin paperin toista puolta ja sieltä asia selkeni. Sinne oli kirjoitettu: "rohinoita, ehdotan
lomautettavaksi toistaiseksi. Käytävä paikallisen sotilaslääkärin puheilla lisäloman saantia varten. Päiväys
ja nimi".
Siis keuhkoissani ei ollutkaan karvoja, vaan harvoja rohinoita ja väärinkäsitykselle naurettiin makeasti.
Näin majuri Oksasenkin ja hän suvaitsi tulla hyvästelemään, kiittäen "hyvin suoritetusta työstä" ja toivotti
tervetulleeksi takaisin, vaikka myöhemminkin. Ihmetytti nuo sanat, sillä olimme olleet hienokseltaan
sotajalalla keskenämme.
Kypärän ja kaasunaamarin jätin Kollaalle, enkä hänen monista käskyistään huolimatta suostunut niitä
kantamaan. Vastoin hänen kieltoaan ylitin linjat, kirosin railakkaasti koko miehen tankkien palopaikalla
ennen Nirkkaa jne. Tosin hän jo Solomannin niemellä, kun kaasupussit koottiin pois, sanoi: "Krappe oli
taas oikeassa" ja lisäsi: "Kuten tavallista". Sanoin: "Kiitos siitä viimeisestä" ja siihen päättyi puhe. En
54
minäkään hänelle kaunaa kantanut. Hyvä sotilas hän oli ja pelkäämätön mies. Esimerkillisesti hän aina
hääräsi etulinjoilla neuvoen ja opastaen parhaan taitonsa mukaan. Mies kävi jo neljättä sotaansa ja
uskonnollisena miehenä hän sanoi tietävänsä, ettei tässä sodassa kuole. Ainoa vika oli, että hän ei osannut
arvioida miehistön kestävyyttä ja 1. pataljoonan piti joka paikassa olla ensimmäisenä.
10.11. Lähtö lomalle kello 18.00. Pääsin Kontupohjaan asti kuorma-autolla kello 23.15, josta
Kkk:n autolla Äänoslinnaan, johon saavuimme vilun kangistamina.
11.11. Kävin kello 02.05 kävin näyttämässä sotapoliisille laukkuni. Eivät ottaneet mitään pois.
Junassa oli vain muutama henkilövaunu ja tungos kova. Koska en jaksanut seistä, istuin käytävällä ja
salisylin voimasta nukuin. Siinä vieressä istui kolme suurta ja parrakasta kersanttia "Ässärykmentistä".
Helsingin "Särkän sällejä", joista yksi antoi minulle paikkansa. Sotapoliisit kuitenkin pitivät huolen, ettei
ehtinyt nukkua. Aina oli joku tönimässä vaatien nähtäväkseen lomatodistusta. Ne olivat melkein
yksinomaan pinnareita ja vihattuja rintamamiesten keskuudessa. Sovittiin, että menen penkin alle
nukkumaan ja annoin lomatodistukseni yhdelle partaniekalle, että hän esittää sen sotapoliisille.
Loimolan asemalla heräsin, kun sotapoliisi potki minua ylös, mutta silloin se lyötiin lattiaan ja samoin
toinen. Kova kiroaminen jatkui laiturillakin ja sotapoliisit heitettiin junasta. Minä kämpesin taas penkin alle
ja partaniekka kersantti sanoi hengellään vastaavansa, ettei minua enää sotapoliisit herätä. Hän pani vielä
savuavan pistoolinsa tuppeen ja oli kyllä hirvittävän vihaisen näköinen antaessaan takaisin
lomatodistukseni. Kouvolan asemalla hän sitten meni ilmoittamaan asemakomendantille: "Sotapoliisit
poistettu junasta, kaikki rauhallista", kuten hän itse sanoi. Kiitin miestä ja sain hänen osoitteensakin, jonka
kohta hukkasin, ikävä kyllä.
55
Kotona loma-aika alkoi loppua ja menin "paikallisen sotilaslääkärin luo, lisäloman saantia varten", kuten
"Killisilmän" paperissa määrättiin. Siellä istui tohtori Bror Mikkelä pöytänsä takana, majurin napit
kauluksessa. Selitin asiani, mutta ei herra edes suvainnut vilkaista minuun. Kyynärpäät pöydällä ja kädet
otsalla pällitti vaan pöytäänsä, mutisten: "Kaikki vaan yrittää pinnata, aliupseeritkin, oi isänmaaparkaa".
Sanoin lähteväni heti takaisin, kun pääsen kävelemään kunnolla ja vetosin todistukseeni. Silloin läjähti
nyrkki pöytään ja jo kuului ääni: "Te lähdette heti rintamalle! Teissä ei ole mitään vikaa!". Otin todistukseni
ja läjähti toinen nyrkki ja omistaja sanoi melkoisella äänellä: "En jumalaut lähdekkä tomse miähen käskyl!".
Menin esikuntaan ja esitin asiani siellä. Kapteeni Niemelä oli sitä mieltä, että oli lähdettävä, koska en
saanut lisälomaa Mikkelältä, mutta sanoin olevani Satakunnan ainoa palopäällikkö, joka oli ollut rintamalla
ja että päiväskäskyssä luetaan: "Palopäälliköt on ehdottomasti estettävä menemästä rintamalle". He siis
olivat tehneet rikoksen päästäessään minut lähtemään. Nyt muuttui ääni kellossa ja luvattiin järjestää asiat.
Puhelin soi ja kuulin selvästi, kun Mikkelä määräsi: "Lähettäkää se alikersantti heti rintamalle, ei siinä
mitään vikaa ole". "Kyllä, kyllä", sanoi Niemelä ja pani luurin päälle. Sovittiin, ettei minua panna pois oman
yksikköni kirjoista, koska halusin päästä tuttuun porukkaan kunhan paranen. Lomani vaan jatkui
toistaiseksi. Herrat esikunnassa pyysivät kauniisti, etten puhuisi mitään heidän rikkomuksestaan
päästäessään minut lähtemään rintamalle ja en kai sitä voinutkaan tehdä, koska itse olin sinne karannut,
ilman passeja ja tuntolevyjä.
Parin viikon päästä minut määrättiin työvoimapäälliköksi ja heti päälle kuljetuspäälliköksi, määräyksellä
esittäytymään kuljetustoimistossa. Siellä oli kolme Rahin veljestä ja luutnantti Vuorinen, kaikki ennestään
tuttuja miehiä. Pöydän takana istui luutnantti Vuorinen tärkeän näköisenä. Esitin asiani, kuten tuttaville
ainakin ja kerroin terveisiä rintamalta. Tällöin Vuorinen mulkaisi yli silmälasiensa ja tokaisi: "Pitäisi sentään
esittäytyä vähän sotilaallisemmin". Piru meni minuun ja sanoin: "Pidäisik mnuu sit snuu edesäs asennos
seisoma. Häppi hiuka, helvetti. Misä rintamallast snää ole olk, ko ole niinko joulkuus siäl pöödämtakan?".
Otin lakkini ja läksin, lyöden oven kiinni melkoisesti.
Pian tuli määräys everstin puhutteluun. Arvasin, mistä oli kysymys ja varauduin kaiken varalta. En
rintamamiehenä halunnut jatkuvast alistua vaan, tulkoon mitä tahansa.
"Puhuttelusta" muodostui kuitenkin tarjoilu herrojen taholta. Eversti Villa pyysi anteeksi kotirintaman
puolesta kohteluni johdosta, mutta sanoi minun sanoneen liikaa arvostellessani luutnantti Vuorista
joulukuuseksi. Pyysin sitä anteeksi, mainiten nähneeni paljon kauniimpia joulukuusia kuin Vuorinen oli.
"Siis pitäisi pyytää anteeksi joulukuusilta", sanoi eversti ja syntyi naurunremakka ja otettiin "kopsut".
Näin oli sovinto tehty kotirintaman kanssa, eikä se sittemmin rikkunutkaan. Kadulla tein kunniaa herroille
ja olisin niin tehnyt Vuoriollekin, mutta hänpä väisti aina sivukaduille, joten en saanut siihen tilaisuutta.
Tähän päättyy tarinani toisesta sotaretkestä. Paljon siitä jäi pois, mutta tulihan jotain kerrottua
"sotamiehen silmin". Retkeni tekin näin raskaaksi joukko erehdyksiä ja oma itsekkyyteni. Miksi en lähtenyt
jo Parolassa omalle vakanssilleni, esikuntapatterin viestialiupseeriksi, jolloin olisi ollut käytettävissäni oma
kuorma-auto ja helppo työ? Miksi en mennyt sotasairaalaan, jolloin automaattisesti olisin saanut eläkettä,
vaikka pienempääkin? Taikka miksi läksin ollenkaan jonkun ämmän lärvityksiä pakoon. Tullessani samat
ämmät sanoivat: "Siittäs sai, mitäs pakkasis sin?" ja sodan alussa "Tosa on pyssys kans hypän ja ny ei
uskal lähti".
En myöhemmin enää lähtenyt rintamalle, koska ikäluokkani lomautettiin aikaisemmin, kun kinttuni
paranivat ja sitä paitsi alkoi vuosia kestänyt asemasota. Pojat kutsuivat minut rintamalle kotiseutuvierailulle,
56
koska saivat itse määrätä sopivimmiksi katsomansa henkilöt. J. Viljasen ja K. Yli-Kerttulan kanssa me
sen retken teimme, josta kirjoitin heti sanomalehteen.
Ei sota kohdallani ollut mikään sankaritekojen sarja. Heittimen johtajana olisin saanut olla ainakin
kilometrin linjojen takana, kuten valtaosa miehistä tekikin, mutta seikkailunhalu pani tekemään muutamia
"hölmöntölmäyksiä", koska oli tylsää odottaa kädet ristissä vihollisen ammuksia, joilla se meitä yritti
pyydystää parhaansa mukaan.
Jos sota muodostui raskaaksi terveille pitkien ja rasittavien marssien takia, oli se minulle suoranainen
helvetti. Kuinka tyytyväinen olinkaan, kun heittimet saatiin asemiin ja toiminta alkoi. Kuinka pelkäsinkään
pitkiä marssimatkoja, koska kukaan ei ymmärtänyt tautini laatua, koska mitään näkyväistä vammaa ei
ollut.
Pelkäsin marssia paljon enemmän kuin kuolemaa ja odotin monesti sitä vapauttajana. Kun särky
loppuvaiheessa esti nukkumisen, söin varastamaani salisyliä valtavat määrät. Tämä taas vaikeutti heikon
sydämeni toimintaa ja päässä alkoi valtava kohina. Pelkäsin jo tulevani hulluksi (hullummaksi), sillä
horrosmaiset uneni tulivat kovin todellisiksi. Olisin tietysti päässyt aikaisemmin pois, mutta ylpeyteni esti
menemästä lääkärin puheille, koska hän oli kerran epäillyt minua pinnariksi.
Olen nämä kertonut teille lapseni siksi, että muistan tapahtumat päivittäin, viitteenä pitämäni
sotapäiväkirja, jota tuskin monikaan niissä oloissa viitsi harrastaa. Mieliala, joka vaikuttaa niin paljon
sotilaan kuntoon ja taistelutahtoon, lamaantui monella Kollaan raskaiden menetyksien vuoksi, eikä sitä
ollut omiaan kohottamaan vanhan rajan ylitys, koska meillä ei ollut mitään tietoa päämäärästä ja Venäjä oli
suuri vallattavaksemme. Ei siis ollut ihme, vaikka hyökkäyshenki pakeni sodan loppua kohti. Mieleeni ei
sentään koskaan juolahtanut kieltäytyminen määrätyistä tehtävistä, joskin ne joskus tuntuivat
hölmömäisiltä. Parhaani yritin ja siitä on tuntoni puhdas ja teidän ei tarvitse hävetä isäänne sotilaana.
Kalle Krappe
57
PIENET KUKKIVAT KUMMUT
On päättynyt päivä ja yö yllättää,
tykit tuokioks´ on vaienneet.
Nuoret soturit hetkeksi levon nyt saa,
vie kotihin taas aatoksein.
Kotimökillä Äiti on niin väsynyt,
mitä aattelee hän siellä nyt.
On murheesta hiuksensa harmaantuneet,
ja silmissä kyynelten veet.
Vain kukkivat kummut nuo kalmistojen,
lie kaikki mi jäljellä on.
Siell´ lepäävät sankarit Suomussalmen,
Summan, Raatteen ja Kollaanjoen.
Mutt´ vapaaksi maaksi he Suomemme loi,
on muistoissa kumpujen yö.
Ei muistot nuo talviset unhoittua voi,
eikä poikaimme sankarityöt.
Kollaanjoki, elokuun 3. päivänä 1941
58