Purjehdusloma Kreikan saaristossa
8 2012 9 Purjehdusloma Kreikan saaristossa Kaikki alkoi uudenvuoden aatonaattona, kun makasin nukutettuna Porin Keskussairaalan leikkauspöydällä. Operoitavana oli välilevytyrä. Heidi soitti Anitalle ja kysyi lähdemmekö syksyllä Välimerelle purjehtimaan. Vaikea sanoa, vastasi Anita. Pekka makaa tiedottomana sairaalassa, mutta palataan asiaan myöhemmin. Pari vuorokautta sairaalassa ja sitten kotiin toipumaan. Päätettiin luottaa siihen, että selkä syksyyn mennessä para- jeveneestä joka kovassa aallokossa puskee läpi aaltojen. Noin mekin sitten mennään, nauroimme. Siinä vaiheessa emme onneksi vielä tienneet, kuinka totta se tulisi olemaan. Odotukset kun olivat lämpimiä kevyitä tuulia, lämmintä vettä ja auringonottoa kannella makaillen. Perillä kokoonnuimme matkanjohtajan järjestämään infotilaisuuteen. Veneet odottivat miehistöjään rantamöljään kiinnittyneinä. Saimme kuulla käytännön järjestelyistä. vasta matkan aikana. Vuokrafirman edustaja tiesi kaikesta kaiken. Tämän kertomuksen yhteydessä on muuten kuva heidän ”ylellisestä” konttoristaan. Siitä voitte päätellä erinäisiä asioita. Veneen varustukseen kuului kumijolla, jonka perämoottori oli veneen takakaiteessa kiinnitettynä. Kiinnitin huomioni perämoottorin toiminnan tarkastukseen, joka oli erityisen ”tärkeä” . Moottori vetäistiin käyntiin ja kaasuteltiin kovillakin kier- Myrskyisää menoa Välimerellä. nee, ja lähteä mukaan. (Lentopelkoiselta kannattaa tiukata suostumus matkasta siinä vaiheessa, kun asianomainen ei lääkityksestä johtuen ole kaikkein terävimmillään. Anitan huom.). Kysymyksessä oli purjehdus vuokraveneellä Kreikan saaristossa. Matkanjärjestäjänä Aurinkomatkat. Heidi oli varannut meille 50 jalkaisen Bavarian. VAU, luxusvene, kaikilla varusteilla, kolme vessaa, rullamasto isolle purjeelle, monta makuuhyttiä, salonki ym. Miehistöksi tuli minun ja Anitan lisäksi Mika, Anneli, Juha, Meike, Heidi ja Pepe. Mika ja Pepe toimisivat kipparina ja varakipparina koska heillä on kansainvälinen veneenkuljettajalupa. Ko. lupakirja vaaditaan, jotta voi kipparoida venettä kansainvälisillä vesillä. Varsinaista purjehduskokemusta oli Mikalla ja Annelilla, Juhalla ja Meikellä ei mitään veneilykokemusta, ja meillä muilla kokemus lähinnä moottoriveneellä liikkumisesta. Pepe nyt tietysti on liikkunut maailman meriä kaikenlaisilla aluksilla. Selkä parani ja lokakuun alussa lähdettiin matkaan. Lentoasemalla katseltiin seinällä olevaa kuvaa pur- Meidän veneemme ei vielä ollut satamassa, myöhemmin selvisi että se oli vuokrattu vielä päiväristeilylle. Saimme kellonajan koska veneen voisi vastaanottaa, ja lähdimme vanhaankaupunkiin lounaalle. Sitten ruokatarvikkeiden hankintaan. Satamassa olevilla kahdella liikkeellä oli kova kilpailu asiakkaista, palvelu toimi: tavarat jäivät kauppaan säilytykseen ja tuotiin autolla veneelle sovittuna aikana. Vihdoin veneemme saapui satamaan. Aika komean näköinen, niinkuin vain 50 jalkainen purjevene voi olla. Veneemme nimi oli ”Sapfo”. (Sapfo on antiikin naisrunoilija, joka vaikutti Lesboksen saarella ja kirjoitteli rakkausrunoja lähinnä naisille.) Vuokrafirman edustaja tuli apulaisensa kanssa tekemään luovutus/vastaanotto katselmusta. Kipparimme kävivät veneen varusteet sekä laitteet ja yleiskunnon lävitse kohta kohdalta. Tätä varten oli lista, jota seuraamalla asiat tarkastettiin. Valokuvasimme venettä sisältä ja ulkoa, jotta pystyisimme luovutustilanteessa todistamaan missä kunnossa sen vastaanotimme. Puutteita löytyi, mutta todelliset viat selvisivät roksilla, jotta kunnossa on. Mieleeni tuli, että montako kertaa vastaava toimenpide on tehty, ja sitten kun todellinen tarve koneelle ilmenee, sitä ei voikaan käyttää koska vesipumpun siipipyörä on lukuisista kuivakäynneistä johtuen sökö. No, en antanut asian enempää vaivata mieltäni, olihan hieno ilma ja apuvenettä tuskin tarvittaisiin. Ensimmäinen yö veneessä vietettiin Rodoksella Mandrakin satamassa. Aamiaisen ja kipparikokouksen jälkeen oli aika irrottautua laiturista. Täällä on tapana peruuttaa aina laituriin ja satama-altaassa on joko köysi johon keula kiinnitetään tai sitten pudotetaan ankkuri peruutettaessa. Ajoimme koneella ulos satamaa vartioivien saksan hirvipatsaidenvälistä. Ilma oli hieno, tuulta vain nimeksi. Nostimme kuiten kin purjeet, ja matka alkoi, ensimmäisenä kohteena Symin saari. Matka muutaman solmun vauhdilla hienossa kelissä, kuumassa auringonpaisteessa, kesti myöhäiseen iltapäivään. Useat veneistä näyttivät ajavan koneilla, mutta meillä ei ollut kiire minnekään. Lähtösatamassa oli mai- nittu matkanjohtajan infossa, että jos näette jossakin merimerkin, ottakaa siitä valokuva, sillä niitä ei ole. Tuntui oudolta, kun on tottunut täällä merkityillä väylillä liikkumaan. Illansuussa saavuimme Symille. Satama oli lähes täynnä veneitä. Meille löytyi tila tutusta seurasta toisten suomalaisten vierestä. Ei muuta kuin vene ympäri, ankkuri alas (meni tosi syvälle), ja perä edellä laituriin. Kiinnityksen jälkeen lankonki maihin ja tutustumaan kylään. Matkanjärjestäjä oli sopinut satamamaksut ja ne kerättiin sitten veneiltä, sähkömaksusta oli jonkinmoinen neuvottelu, siinä kun otettiin huomioon veneen mitat, henkilömäärät ja monen monta muuta asiaa. Maksu oli meiltä jotain 2,71281euroa. Tarkkaan laskettiin. Itse sähkön kytkentä olikin oikea näytelmä. Saapui mies skootterilla rantakadulle. Skootterin ohjaussarvissa oli melkoinen määrä erilaisia adaptereita sähköpistokkeisiin. Samanlaisia oli meilläkin veneessä muutama. Adaptereita piti olla erilaisia koska satamissa saattoi olla erilaiset pistokkeet. Me vedimme maakaapelimme laiturille ja olimme jo valmiiksi katsoneet omista liittimistämme oikeanlaisen vaihtoehdon. Sähkömiehelle tämä sopi, pitkällisten neuvotteluiden jälkeen ja kytkennät tehtiin. Kaikki oli toistaiseksi hyvin. Päivän aikana oli ilmennyt, että toinen akuista oli heikossa kunnossa. Nyt huomattiin, että se ei ota virtaa vastaan, oli todennäköisesti joku kennoista oikosulussa. Kipparimme ilmoitti asiasta matkanjohtajalle jonka venekunta oli lähellä meitä. Hän lupasi järjestää uuden akun seuraavalle etappisatamalle. Jossakin vaiheessa skootterimies saapui johtoineen uuden kerran tutkimaan meidän kohdalla olevaa sähkökeskusta. Pitkään hän tutki johtoja ja teki jotain kytkentöjä. Emme kiinnittäneet häneen sen enempää huomiota. Nautiskelimme pehmeän lämpimästä illasta veneen kannella. Aamulla huomasimme, että sähkökaapelimme oli kytketty suoraan rantakeskukseen ja adapterimme häipynyt. Illalla käynyt sähkömies oli ottanut jostakin syystä meidän johtomme. Olimme huolissamme, koska johdonpätkä oli meille tärkeä huonon akkumme takia. Onneksemme Juha huomasi sataman toisella puolella häärivän sähkömiehen ja lähti häneltä peräämään johtoamme. Hetken päästä hän tuli takaisin parinkin johdonpätkän kanssa. Sähkömies oli hermostunut ja heittänyt kaksi johtoa pitäen melkoisen saarnan. Kumpikaan johdoista ei ollut se meiltä varastettu, mutta oletimme niiden olevan kuitenkin vastaavia. Myöhemmin totesimme, että ne eivät sopineet. Kipparimme saapui kokouksesta ja sanoi seuraavan kohteemme olevan Tilos niminen saari Symiltä länteen päin. Köydet irti ja ankkuria ylös nostamaan. No, ankkurivinssin käyttökytkin ei toiminut ja ”ulkona” 50-60 metriä ankkuriketjua. Kolme miehen voimin sitten nostimme ankkuria käsin. Jokainen tietää, että tuollainen ketjumäärä painaa jo melkoisesti. Aikamme siinä ponnisteltuamme huomasimme, että meidän ankkurimme mukana nousee toinenkin ankkuri. Viereemme illalla tulleesta veneestä oli ankkuri heitetty ristiin meidän ankkurimme päälle. Molemmat piti nostaa ylös asti, että saimme ne irrotettua toisistaan. Oma boksiin ja naapurin takaisin mereen, ja menoksi. Hyvä, että satamassa oli tyyntä, saimme rauhassa temuta kettinkien kanssa. Urakan jälkeen maistui kylmä olut aika hyvältä. Tuulta ei ollut kuin nimeksi ja matelimme eteenpäin. Lähelle saarta päästyämme löysimme kymmenen metriä. Olin ensimmäisenä laskeutumassa uimatikkaita mereen, kun viimeisellä askelmalla tikkaat pettivät ja putosin. Refleksinomaisesti tartuin tikkaiden yläpäähän kiinni ja samalla sain haavan terävästä tikasputken päästä käsivarteeni. Pääsin takaisin veneeseen ja köydestä tehtiin väliaikainen narutikas jonka avulla pääsi laskeutumaan veteen. Vesi oli uskomattoman lämmintä ja myös aika suolaista. Vähän kirpaisi tuoreessa haavassa. Viisituntisen purjehduksen jälkeen saavuimme Tiloksen pohjoisosassa olevaan kaupunkiin. Laituriin kiinnittymistämme ohjasi univormupukuinen, tiukan tuntuinen kovaääninen nainen, satamakapteeni. Satama-allas oli kyllä aika ahdas isoille veneille ja ohjeet olivat tietysti tarpeen. Iltaa vietettiin yhteisillallisella samalla matkalla olevien venekuntien kanssa paikallisessa ravintolassa. Hauskaa oli, ja päivän polttava aurinko oli tehnyt tehtävänsä, yöllä ihoa aristi. Seuraavana aamuna lähtörutiinit toistuivat. Nisiros niminen tulivuorisaari oli kohteenamme. Satamasta lähtö sujui nyt paremmin, kun Juha oli saanut ankkurivinssin käyttökytkimen korjattua. Vinssin lukitussalpa oli myös rikki, sitä joutui painamaan jalalla samalla kun kelasi ketjua sisään. Uutta akkua ei näkynyt. me keulan vieressä. Jossakin vaiheessa Anneli totesi karttaplotteria kokeillessaan, että se ei toiminut. Virtaa laitteessa oli, mutta se ei löytänyt jostakin syystä satelliitteja. Nisiroksen sataman eteen oli rakennettu iso aallonmurtaja pohjoisen tuulia vastaan. Sisäänajo oli aika kapea ja tuuli oli sen verran kova , että piti ajaa vauhdilla sisään satamaan, Aamulla osallistuimme tulivuoriretkelle. Paikallinen bussi ja serpentiinitiet, kuski ajeli huolettomasti kännykkään puhellen, hiukan hirvitti. Matka meni kuitenkin hyvin ja pääsimme ihmettelemään kraateria, joka höyrysi ja kiehui jalkojemme alla. Paluumatkalla sitten taas oli vähäisetkin hiukset pystyssä hurjasta bussimatkasta. Retken jälkeen kipparikokouksessa olivat tehneet seuraavasta kohteesta vaihtoehtoja. Me lähdimme ainoana veneenä pohjoiseen kohti Kosin saarta, osa veneistä jäi vielä Nisirokseen, osa suunnitteli takaisinpäin lähtöä. Tuuli oli sopivan kova ja sivumyötäinen. Paikoitellen saimme kirittyä veneen nopeudeksi 10,3 solmua. Meno oli mukavaa. Niinpä jo parin tunnin purjehduksen jälkeen saavuimme Kossille. Ajo satamaan oli taas ahdas. Piti kiertää aallonmurtajan pää lähes rantakivikon kautta. Samalla huomasimme kaksi punaista kanisteria jotka tulivat näkyviin vasta kun Venevuokraamon toimisto Mantran saaressa. kallioiden välistä lahden joka vaikutti sopivalta uintipaikalta. Vesi oli tosi kirkasta ja syvyyden arviointi vaikeaa, kaikuluotain tuntui näyttävän aivan väärin. Näytti siltä, että kohta köli ottaa kiinni ja kaiku näytti jotain 20metriä. Pikkuhiljaa lähestyimme ja lopulta ankkuri alas, meni sitä vieläkin ainakin Pärjäsimme kuitenkin, kun säästimme sähköä kaikin mahdollisin tavoin. Lähdimme satamasta merelle aamukymmenen jälkeen. Säätila oli sopivan tuulinen ja pääsimme purjehtimaan koko matkan. Matkalla vierellemme tuli muutamia delfiinejä jotka uivat kilpaa meidän kanssamme aivan veneem- jo olimme osittain murtajan takana. Nämä olivat ainoat ”merimerkit”, jotka matkalla näimme. Tulkitsimme aallokossa kanisterien osoittaman väylän kuitenkin väärin ja saimme pienen pohjakosketuksen kannujen kohdalla. Kosketus oli pehmeä ja olimme varmoja että vaurioita ei tullut. Olimme saapuneet Kossin Kardamenaan, saaren eteläpäähän. Säätila oli muuttunut hieman sateiseksi ja ilma oli hiostavan lämmin. Rannasta löytyi onneksi jäätelöbaari, josta sai kohtuullisen komeita annoksia. Seuraavana aamuna tuuli oli voimistunut ja edelleen välillä satoi vettä. Suunniteltiin ja valmisteltiin päivän matkaa. Nyt alkoi paluumatka ja seuraava saari olisi Symi. Tällä kerralla saaren lounaiskulmalla oleva Panormitis, luostarikaupunki. Matka tulisi olemaan pitkä ja keli näytti haastavalta. Isoimmat aallot nousivat satamakadulle. Niinpä päätimme tehdä matkaa varten eväät valmiiksi, ettei niitä sitten tarvitsisi keikkuvassa veneessä tehdä. Lähdettäessä piti toimia nopeasti koska tuuli painoi venettä aika voimakkaasti päin rantaa. Tällä kertaa onnistuimme tekemään kanisterien ohituksen ”oikealta” puolelta, eikä pohjakosketusta tullut. Keli tuntui ihan kohtuulliselta päästyämme vähän kauemmas satamasta, eikä rannan mataluus enää nostanut aaltoa niin isoksi. Selvää oli, että ilman luovimista emme määränpäähämme pääse, koska tuuli oli aivan vastainen. Kovasta tuulesta ja pilvisestä säästä huolimatta oli kuitenkin lämmintä. Pari tuntia lähdöstämme olimme edenneet muutaman luovin jälkeen niin, että Turkin rannikko näkyi vasemmalla ja Nisiros jossa olimme olleet, näkyi oikealla. Tuuli tuntui hetken jo mukavaltakin ja päätimme nauttia evässämpylät kun meno oli rauhallista. Meikeä kuitenkin hiukan arvelutti, katseltuaan aaltoilevaa merta hän kysyikin, että eikös nämä aallot ole aika isoja? Nämähän on laineita, ei mitään aaltoja! Olin ruorissa ja aloitin ruokailuni ohjauksen lomassa toisia vähän myöhemmin. Mika ehdotti syötyään, että nyt sopisi yhteislaulu ”Mikki merihädässä” Ensimmäisten laulunsäkeiden kajahtaessa ilmoille, tapahtui melkoinen käänne säätilassa. Tuli erittäin kovia tuulenpuuskia, minulla oli täysi työ pitää vene kurssissa, ettemme kääntyisi liiaksi tuuleen. Aaltojen pärskeet alkoivat lyödä vettä istumakaukaloon jossa olimme. Kastuin läpimäräksi. Minulla oli yhä toisessa kädessäni puoliksi syöty sämpylä, aivan märkänä. Heitin sen nopeasti mereen. Meno yltyi liian rajuk- si ja reivasimme purjeita ensimmäisen kerran. Vene vähän rauhoittui ja ehdimme toteamaan, että oli sitten viimeinen kerta kun sitä laulua tässä veneessä lauletaan. Pepe tuli ruoriin ja päästi minut hengähtämään. Ehkä pari tuntia edettiin näin luovien. Joku kysäisi jossakin vaiheessa, että mikä saari on tuolla vasemmalla, no se on edelleen se Turkin rannikko! Matkaa olimme tehneet jo pitkälti, mutta luovimisesta johtuen matka määränpäähän ei paljon ollut lyhentynyt. Tuuli oli puuskittaista ja tuntui vielä yltyvän. Päätimme reivata purjeita lisää. Luovikulmaa piti edelleen loiventaa, koska tuntui, että aallokko on liian rajua puskea päin. Vene ei kestäisi niin kovia iskuja pudotessaan toistuvasti aallonharjalta alas. Suurimmat aallot alkoivat olla 4-5 metriä korkeita. Vene nousi aallon harjalle, tuntui olevan hetken ilmassa ja putosi alas aaltojen väliin keulan sukeltaessa seuraavan aallon läpi. Joka kerta tuli istumalaatikkoon vettä ämpärikaupalla. Anita sanoi huuhtelun toimivan, ämpärillinen vettä kauluksesta sisään ja shortsin puntista ulos. Kaikki olivat aivan märkinä. Meike kysäisi varovasti, että jokohan nämä laineet alkavat olla isoja? Vesi oli niin suolaista, että ruorissa olevan silmiä piti välillä huuhdella juomavedellä, jotta sai suolan pois. Silmiä kirveli niin, ettei pärskeiden jälkeen nähnyt mitään. Matka kuitenkin jatkui, ja aika kului. Välillä täytyi käydä vessassakin. Piti valita sillä puolella oleva vessa joka oli ylhäällä, mikäli mieli tehdä tarpeensa. Joku erehtyi avaamaan toiselta puolen vessan oven, ja äkkiä ovi kiinni kun vettä tulvi vessasta salongin puolelle. Sisätiloissa kulkemisesta ei tullut oikein mitään, tavaroita oli putoillut kaapeista ja hyllyiltä ja vettä lainehti sisätiloissa. Veneessämme oli kaksi ruoria, rinnakkain perässä. Toinen ruoripyöristä alkoi paukkumaan ja jäi välillä ääriasennossaan jumiin, oli vaikeuksia saada se auki. Sitten yht`äkkiä ruori petti, ohjaus ei enää toiminut sillä puolella. Onneksi toinen vielä toimi. Aloimme jo katsella, miten varaohjausjärjestelmä saataisiin nopeasti käyttöön. Sellaisessa kelissä olisi kuitenkin ollut hyvin hankala ohjata venettä varapinnin avulla. Tuulimittarin lukemat vaihtelivat kokoajan 20 metrin molemmin puolin. Alkoi vähän huolestuttaa. Ilta alkoi lähestyä ja pimeys sen myötä. Koska karttaplotterimme ei toiminut, olimme pelkän kartan ja kompassin varassa. Panormitisin edustalla oli kiviriutta joka oli myös karttaan merkitty, merimerkkejähän ei ollut varoittamassa. Meidän pitäisi ajaa pitkä tovi ohi kaupunkiin vievän lahdensuun jotta välttyisimme ajautumasta riutalle. Suoraan emme voisi mennä koska tuuli sortaisi meitä niin paljon että haaksirikkoutuisimme kivikkoon. Käynnistimme moottorin avuksi jossakin vaiheessa, Laiturissa oli muitakin purjehdukselle osallistuneita suomalaisveneitä. Kiinnityimme laituriin ja hetki meni ihmetellessä sitä rauhallisuutta, joka satamassa vallitsi. Siellä oltiin täysin tietämättömiä myllerryksestä, joka merellä vallitsi. Korkeat kalliot lahden ympärillä suojasivat lahtea kaikelta tuulelta . Vaatteet ja vuodevaatteet veneestä kannelle kuivumaan, ja osa meistä lähti kadulle tunteakseen taas maan jalkojen alla. Luostarin kirkossakin kävimme vielä hiljentymässä. 10 tunnin päivämatka oli takana, yöllä uni maittoi. kuljettaja veti letkun veneeseen ja käynnisti pumpun. Tankin täytyttyä letku autoon ja sitten autosta nousi toinen mies, puhtaisiin pukeutunut tukevahko herrasmies, kultaa sormissa ja ranteissa. Hän otti vastaan maksun polttoaineesta, rahat menivät suoraan lompakkoon ja mitään kuittia ei tullut. Se siitä. Lopputarkastuksessa paikalla oli sukeltaja, joka tarkisti veneen pohjan. Sen jälkeen tuli vielä luovutustarkastuksen tehnyt parivaljakko ja varusteet sekä veneen kunto käytiin läpi. Oikosulussa oleva Kuva luostareista muurin takaa Symin saarella. purjeet oli reivattu niin pieniksi , että hädintuskin saimme veneen pysymään kurssissa. Meri mylläsi niin kovin vastaan, ettei moottori jaksanut työntää vasta-aaltoon vaan piti edelleenkin luovia. Lisäsimme kierroksia koneessa lähes maksimiin, mutta sitten alkoi lämpö nousta liiaksi ja kierrokset piti laskea takaisin. Anneli toimi navigaattorina, laski suuntia sekä matkoja. Jossakin vaiheessa hän ilmoitti, että nyt oltaisiin ensimmäisessä mahdollisessa paikassa mistä voisimme kääntyä kohti lahdensuuta mikä johtaisi kaupunkiin. Kiviriutta oli kuitenkin yhä niin lähellä, että turvallisinta olisi vielä jatkaa eteenpäin. Jatkoimme vielä hetken ja kun käännyimme, purjeita sai heti vähän lisätä ja kone uhkui uutta voimaa sivuaallokkoon puskiessamme. Vihdoin pääsimme kapeasta aukosta täysin tyyneen laguuniin jonka takarannalla loistivat kaupungin valot. Kaupunkia ei näkynyt merelle ennen kuin aivan viimeisen kallionkielekkeen jälkeen. Seuraava aamu oli kaunis, ilma aurinkoinen. Tarkastelimme veneen vaurioita. Konttasin huoltoluukun kautta peräboksin sisään tutkimaan rikkimennyttä ruoria. Vika löytyi ja sain sen korjattua. Vikaa voisi hyvällä omallatunnolla sanoa valmistus/suunnitteluvirheeksi ruorijärjestelmässä. Vastaisuudessa tiedän mitä tarkastan ensimmäiseksi vastaavan merkkisistä veneistä jos joskus sellaisella purjehtisin. Luostari oli todella kaunis. Siellä oli muurien sisäpuolella puutarha, museo ja myymälä jossa myytiin kaikenlaista matkamuistoa ym. Luostarin takana oli leipomo ja pieni myymälä josta mekin ostimme täydennystä veneeseen ennen lähtöä kohti Rodosta ja Mandrakin satamaa. Haikeina hyvästelimme tämän kauniin paikan joka oli antanut meille suojan myrskyn keskeltä. Ilma oli lähes tyyni ja jouduimme välillä käyttämään konettakin päästäksemme perille. Satamassa meidät sitten ohjattiin tankkauspaikalle jossa vene tankattiin. Laiturille ajoi tankkiauto, akku, sen paremmin kuin toimimaton plotteri eivät merkinneet heille mitään, mutta myräkässä mereen huuhtoutunut kansiharja sai osakseen huomiota ja se merkittiin meille tappioksi. Lopulta tarkastus oli ohi ja edessä vielä yhteinen illanvietto. Saimme palkinnon selviytyjinä, koska emme olleet luovuttaneet, vaan sitkeästi, rikkonaisella veneellä ja ainoana ryhmänä purjehtineet reitin läpi. Sitä meille luvattua uutta akkua ei muuten näkynyt missään vaiheessa, ei päätösjuhlassakaan. Seuraavana aamuna koitti lähtö kotisuomeen. Satamassa kierteli paikallisia tutkimassa roskiksia joihin veneistä kannettiin jällelle jääneitä ruokatavaroita. Me annoimme kassin suoraan yhdelle miehelle, hän kiitteli vuolaasti, kertoi tulevansa toimeen niillä monta päivää. Helsingin yllä totesimme maan olevan lumen peitossa, Rodokselta lähtiessä lämmintä oli 25 astetta. Hankaluuksista huolimatta reissu oli hieno kokemus! Teksti ja kuvat: Pekka Leino
© Copyright 2024