1. No category

1
2
3
4
5
Riku Kuismanen ja Esa Kuismanen
Lukijalle
Kunnio
Kunnioitettavalle lukijallemme haluamme sanoa seuraavaa. Käsillä
oleva teos on tuottanut suurta iloa tekijöilleen. Toivommekin,
että luk
lukija voisi jakaa edes jotakin tästä ilosta. Kirja ei varsinaisesti
ole kala
kalastus- tai luontokirja. Oikeastaan se on kokoelma mieluisia
kuvia jja muistikuvina koottua tekstiä. Kirjaa tehdessä on tehdyn
matk
matkan nautinto moninkertaistunut jälkeenpäin. Haluamme
sydämen pohjasta kiittää puolisoitamme Eija Elinaa ja Eija Annikkia
kärsiväl
kärsivällisyydestä ja korvaamattomasta tuesta sekä koskien matkaa
että kkirjan tekoa. Olemme syvästi kiitollisia graafisista kuvista,
jotka Maija Kuismanen on ystävällisesti antanut käytettäväksi
kirjassa
kirjassamme. Kiitokset myös Jim Schröderille, joka innosti meidät
matkalle ja auttoi tietoineen järjestelyissä.
Teksti ja valokuvat © Riku Kuismanen ja Esa Kuismanen
Kuvitus ja graafinen suunnittelu © Maija Kuismanen
Julkaisija Riesakupress Lappeenranta-Vantaa
ISBN 952-91-9133-2
Kouvola 2009
9
Luonnossa, joella kulkeminen ja kalastus on mielentila.
Kuvittele itsesi joelle kanoottiin jonnekin kauas. Kanootissa
on kaikki yhdeksi viikoksi, asunto, ruoka, vaatteet,
keittovälineet, kalastusvälineet, jopa viihde, kuten huuliharppu
tai banjo. Tärkein kaikesta, hyvä seura. Maailma jää taakse,
lähdetään jokea alas. Mitään ei puutu. Kohisevien koskien
ääreen, jännittäviin hetkiin, kiireettömään olemiseen, luonnon
elämään, meitä johdatetaan.
10
11
Alkuasukas
Tässä sitä nyt kuoriudutaan, ahtaalta alkoi tuntua tuo veteen jäävä kotilonahka. Ällistyttää tämä hyönteisen kyvykkyys, ei mitään ongelmia,
äsken vielä vedessä ja nyt jo ilmassa.
täen, kun
Tähän astiset vaiheeni ovat olleet yhtä seikkailua siitä pitäen,
avaan uohuuhtouduin mukavasta joentöyrään lammikosta tähän virtaavaan
ksi päivää
maan. Se oli rankkasateen ja sen penteleen poron vika. Kaksi
keni pintuli vettä kuin aisaa, hyvä kun kykenin pitämään hengitysputkeni
nalla. Valtavat pisarat putoilivat tiheään, lammikkoni pinta nousi ja
vain pieni kannas jäi erottamaan sen joesta.
ooni, takEräänä päivänä mutainen sorkka läiskähti kotilammikkooni,
kuinen poro jatkoi kulkuaan ja minä paiskauduin vesiryöpyn matkassa
tähän koettelemusten virtaan. Monenlaiset saalistajat ovat yrittäneet
arhaansa
riistää henkiriepuni. Eniten on ollut vaivaa kaloista mutta parhaansa
korennon
ovat tehneet myös sukeltajakuoriaiset, niiden toukat ja sudenkorennon
toukat, vieläkin puistattaa kun ajattelen.
engittelin
Juuri kun ryhdyin kuoriutumaan tapahtui salaperäisiä, hengitte
utki pinkaikessa rauhassa tumman veden pintakalvon alla hengitysputki
hti liikkui
nalla ja odottelin kotilonahan repeytymistä. Syvältä minua kohti
jokin suuri. Koetin edistää kuoriutumista parhaani mukaan kun valtava kiiltäväsuomuinen jättiläiskala kohosi niin likelle minuaa että sen
in kuinka
suuri kylki miltei kosketti. Hämärästi läpi vesimassojen erotin
perhosen
kalan suu avautui suureksi ja imaisi pintaan pyrkivän vesiperhosen
n ilmaan.
pupan. Jättiläinen painui tummaan syvyyteen ja minä kohosin
uoksuista
Inisten siipeni kiidättivät minua kohti kahta viekoittelevantuoksuista
kohdetta, jotka olivat jonkin matkan päässä joen pinnalla kelluvassa
keltaisessa kanootissa.
12
13
Pöyriäiset
Miehet, ttai niinkuin sanotaan, pojat, Riku ja Esa, istuvat kanootissa
matkalla alempana oleville koskille. Joki on tässä kohtaa hieman leveämpi jja oikealla töyräässä näkyy noin metrin levyinen puron suu.
Vesi näyttää
näyt mustalta.
”Hei E
Esa, kato mikä tuolla kävi pinnassa?”
p
Joen pinnalla
tapahtuu jotakin merkillistä, veteen ilmestyy sinne
tänne iso
isoja kuplia. Nouseeko pohjasta suokaasua? Nyt näkyy jonkinlainen pyör
pyörähdys tai pöyrähdys. Isoja selkäeviä nousee vedestä. Pyrstöevä viipy
viipyy veden pinnalla. Niitä on joka puolella myös aivan kanootin
vieressä.
Mielik
Mielikuvitus
lähtee laukkaamaan. Onko kyseessä ennen tuntematon
pohjoiste
pohjoisten jokien eläin? Pyöriäinen? Ei, pöyriäinen, ehdottaa Riku!
Viehe kaivetaan esiin ja niitä heitellään kohti pöyriäisiä aina kun
Vieheet
veden pi
pinnalla pöyrähtää. Pöyriäinen pitäisi saada koukkuun. Tuntemattom
temattomat suuret otukset eivät ole kiinnostuneet vieheistämme.
Luovutam
Luovutamme ja melomme alakosken niskalle ja vedämme kanootin
maihin.
Hyvä heittopaikka löytyy parin sadan metrin päässä niskasta. Sinne täytyy kävellä pajupusikon ja tunturikoivikon läpi, jonkin matkaa on kuljettava
k
pitkin hetteistä puutonta varvikkoa. Mättäät ovat
täpötäyn
täynnä lakan kukkia. Aurinko paistaa, joenvarren tarpominen
kahluuvarusteissa nostaa hien pintaan. Suvannon jälkeen joki kiihdyttää vauht
vauhtia ja kääntyy loivasti vasemmalle ja jakautuu kahteen uomaan.
Keskelle jää saareke johon pääsee kahlaamalla.
Kalap
Kalapaikka
osoittautui hyväksi, harjuksia tarttuu, niitä väsytellään
ja nosteta
nostetaan ylös hyvinkin yhden aterian verran. Yleensä savustamme
kalat, näl
nälkä tulee jo savustettua tuoretta harjusta ajatellessa.
Parin tunnin kalastuksen jälkeen alkaa uupumus. Talven jälkeen
meidän ik
ikäisemme kevyttä työtä tekevät ukot ovat rapakunnossa. Kahlaaminen ja heittäminen käy erityisesti selkään. Mieliala on kuitenkin
hyvä, kes
kesän ensimmäinen kalastus tuntuu taivaalliselta. Melomme
14
15
saalis mukanamme takaisin kohti leiriä.
Pöyriäiset näyttäytyvät taas samassa suvannossa. Jälleen koetettiin
saada pöyriäinen koukkuun. Vieheet eivät kelvanneet vaikka kaikenlaisia kokeiltiin.
Leirissä savustettiin harjuksia ja syötiin hyvä ja runsas ateria. Olo
oli raukea ja onnellinen.
Salaperäiset pöyriäiset jäivät kuitenkin askarruttamaan mieltä.
Eväisiimme kuuluu skottilaista single malt viskiä, jota joka ilta otetaan
kaksi annosta mieheen. Pöyriäisten arvoitusta pohditaan jokailtaisen
viskiseremonian aikana:
”Kyllä ne kaloilta vaikuttavat, vai mitä? Ei tunnu uskottavalta, että
ne olisivat pohjoisen ennen tuntematon jokidelfiinilaji”.
Mutta mitä kaloja ne ovat ja miksi ne eivät tartu vieheisiimme?
Parasta kysyä joltakin joka tietää. Keskustelu mestari Jimin kanssa
var masti selvittäisi asian. Paavo voisi myös tietää. Jotakin nuo suuret
otukset syövät pinnasta. Olisipa meillä tieto oikeasta vieheestä niin
saisimme ehkä yhden pyydystettyä.
16
17
Kerran vuodessa täytyy lähteä
Kerran vuodessa täytyy lähteä mukavista kotioloista rypemään jokien varsiin pusikoihin vertaimevien hyönteisten saaliiksi. Miksi? Kyse
voi olla romantiikasta, arkielämän paosta, veren perinnön vaateista,
elämysten metsästyksestä, luonnon ihailusta, rajojen etsimisestä tai
jostakin muusta jota ei oikein ymmärrä. Täytyy miettiä!
Kaikki alkoi kun Jim tuli toimistohuoneeseen. Arvasin asian, ensi
kesänä on tarkoitus kalastaa lapissa.
Vähän Jimistä - hänestä voisi tietysti kirjoittaa paljonkin. Jim on
ystävämme ja hänen kauttaan olemme tutustuneet perhokalastukseen,
perhojen sidontaan ja perhokalastuksen filosofiaan. Monet nautinnolliset keskustelut on käyty suunniteltavien ja toteutuneiden kalaretkien
tiimoilta. Siis, Jim on se Mestari joka jakaa meille tietojaan ja joskus
katsoo suopeasti meihin harrastajiin ja sanoo: ”Nämä ovat ne vielä
vihreät kalastajapojat joihin olen mielistynyt”.
Asiaan. Maanmittauslaitoksen karttapaikan avulla katsottiin vesiä,
joissa harjukset ovat vähintään kilon painoisia. Lisäksi vedet ovat lähes
täysin kalastamattomia, ainoastaan mestarit kuten Jim tietävät nämä
paikat. Ei kannata mainostaa niitä nyt tässäkään. Houkuttelee vain
paikalle kaikenlaisia amatöörejä (!) hosumaan vapoineen.
Siis kesällä, juhannuksen jälkeen, lähdetään lappiin. Asiasta keskusteltiin ja lähtö päätettiin. Jim seurueineen suunnitteli matkaa autopikajunalla Kolariin ja sieltä autolla eteenpäin. Meillä suunnitelmana
oli lähteä reppu selässä junalla ensin Rovaniemelle ja sieltä jollakin linja-autokyydillä Hettaan, johon tilattaisiin Paavo noutajaksi. Vaihtoehto tutkittiin huolellisesti ja lopulta todettiin hankalaksi. Kalliiksikin se
olisi tullut koska vielä kanootti olisi pitänyt vuokrata paikan päällä.
Siis lähdettäisiin autolla. Rikun tekemä haaparimakanootti nostetaan
katolle. Varusteet - teltat, vaatteet, kalastusvälineet, keittiökamppeet
auton tavaratilaan. Pettymys oli suuri kun saimme tietää, että Jim ei
pääse polviongelmien takia retkelle. Siis retkelle lähdettäisiin kahdestaan. Ennen matkalle lähtöä välissä oli juhannus.
Minä (siis Esa) tulin Lappeenrantaan Juvalta juhannuksen vietosta.
Ennen juhannusta yövyimme Eijan kanssa Puumalassa saaressa mökillä ja menimme sitten yöksi Anttolanhoviin. Kiinnosti nähdä minkäläinen Anttolanhovin kylpylä oli. Huone oli hyvä, rakennukset olivat rinteessä männikkökankaalla. Rantaan oli lyhyt matka. Käveltiin,
pelattiin minigolfia, käytiin saunassa ja uimassa. Patikoitiin metsässä
useita kilometrejä pitkä lenkki. Luonto oli alkukesäisen kaunis.
Juvalle mentiin Mikkelin torin kautta. Torilta ostettiin savustettu
järvitaimen tuliaisiksi. Aulis ja Anja Leskisellä on mökki Juvalla. Siellä
vieraina olivat meidän lisäksi Drewe ja Kaija Australiasta. Saunottiin,
18
19
syötiin ja juotiin aattoilta ja juhannuspäivä.
Juhannuksen jälkeen Lappeenrannassa Rikun pihalla pakattiin auto,
kanootti nostettiin katolle ja seuraavana aamuna suunnistettiin ensin
kohti Mikkeliä, sitten Jyväskylään ja Ouluun. Oulusta ajettiin kohti
pohjoista. Pitkäkin matka sujuu väsymättä kun kaksi miestä ajaa vuorotellen.
Alkumatka sujui rattoisasti. Riku oli juuri käynyt Kaukaan laulumiesten matkalla Irlannissa. Irlannin matkasta Rikulla riitti kertomista,
erityisesti kapakassa laulaminen oli ollut hauskaa. Irlantilaisia lauluja
oli pakko kuunnella useita satoja kilometrejä. Niitä oli mukana CD
levyllinen. Rikulla oli päässään tyylikäs irlantilainen lippalakki (tästä
kuva edellisellä sivulla).
Matkan teosta vielä jotakin. Voisi luulla, että perillä olo on matkan
tarkoitus. Ei suinkaan, myös matka on tärkeä. Tuntuu hyvältä olla
matkalla - varsinkin kauas ajettaessa matkassa on oma tunnelmansa.
Näin ajatellen matka ja aika ei tunnu pitkältä. Ajettiin, hepo juoksi,
matka joutui, tie lyheni. Välillä pysähdyttiin, tankattiin, syötiin, juotiin
munkkikahvit.
Oli jo myöhä kun pysähdyimme Kolarissa. Vasta tien varteen avattu ruokapaikka löytyi, mutta keittiö oli jo kiinni. Otettiin kahvit ja
voileipiä. Matka jatkui.
Lopulta saavuttiin Hettaan. Takana oli yli tuhat kilometriä maantietä, kello oli jo yli puolenyön, nukkumaan pitäisi päästä. Säästäväisinä miehinä ohitimme maksullisen leirintäalueen portin ja läksimme
etsimään yleistä leirintäaluetta joka oli merkitty karttaan. Tarkoitus
oli nukkua yön yli ja aamulla tehdä ostokset ja hankkia kalaluvat
luontokeskuksesta. Ajeltiin edestakaisin, katsastettiin leirintäalueen
näköisiä paikkoja. Käytiin Hetan luontokeskuksen pihalla ja syynättiin opaskarttaa. Kartassa merkitty leirintäalue löytyi, mutta paikka
näytti hylätyltä.
Siispä palattiin takaisin maksulliselle leirintäalueelle.
Paikka oli parempi kuin aluksi luultiin. Kapea jokiuoma kiersi leirintäalueen nurmikkoa, johon oli hyvä pystyttää teltat.
Käytiin pesulla alueen huoltorakennuksessa, jossa oli hyvät saniteettitilat. Pitkän matkan jälkeen ei kuitenkaan heti nukuttanut, siispä
istuttiin ja maisteltiin viskiä. Olimme paikan ainoat telttailijat. Aamulla
kävi leirintäalueen valvoja hakemassa leirintämaksun.
Aamutoimien jälkeen purettiin leiri ja ajettiin Hetan keskustaan
aamiaiselle. Syötiin tukeva seisova aamiaispöytä paikallisen majoitusliikkeen ravintolassa.
Luontokeskuksesta otettiin kalaluvat viikoksi. Luontokeskuksen
emännillä oli ongelmia tietokoneen kanssa, mutta lopulta lupien osto
onnistui. Luontokeskukseen pystytetty näyttely katsottiin. Hetan keskustan marketista hankittiin viikon eväät. Edellisiltana vajonnut viskivaranto - 35 cl - täydennettiin.
Sitten tapaamaan Paavoa. Jokemme oli vaikean taipaleen takana, henkilöautolle soveltuva tie päättyi Paavon pihaan, josta oli vielä selvittävä parikymmentä kilometriä eteenpäin pitkin vaikeampaa
maastoa. Kuljetuksesta kairaan olimme sopineet etukäteen Paavon,
lapin miehen kanssa. Varusteiden purku ja uudelleen pakkaus Paavon
maastoautoon sujui joutuisasti, lopuksi kiinnitettiin kanootti katolle
ja elämäni hurjin automatka saattoi alkaa.
20
21
Off road
Television välittämänä olen saanut seurata monenlaista off-road ajoa
mutta livenä laji on aivan muuta. Välillä maasto on kivikkoa sitten
löysää hietikkoa, soisten notkelmien ja jokien ylitykset seurasivat toisiaan. Maasturi kiipeää tiheimmällä vaihteella jyrkkää kivikkoista mäkeä,
Paavo ohjaa tarkkana väistäen esteitä välillä peruuttaen oikein pahasta
paikasta etsiäkseen parempaa uraa. Jokien ylityksissä tarkkailin huolestuneena joko vesi kohta tulvisi lattialle, jyrkissä vasta ja myötämäissä
auton pyörillään pysyminen tuntui käsittämättömältä.
Huolestuttava tilanne syntyi kun jouduimme pujottelemaan matalaa
koivikkoa kasvavassa maastossa ja kanootti miltei kiilautui erään oksan ja
maasturin katon väliin, ammattitaidolla Paavo kuitenkin tilanteen selvitti.
Maisemat viehättivät uutuudellaan, matkan jännityksestä huolimatta aika riensi kuin siivillä ja lopulta saavuimme erämaajärven
rantaan Paavon tukikohtaan.
Järvellä tuuli ankarasti, Paavoa siteeraten
”niin ettei mikään korppia pienempi pysy ilmassa”.
Selvittelimme varusteitamme ja sovittelimme niitä kanoottiin, edessä olisi viisi kilometriä kuoppaista järvenselkää ja vastatuulta. Puimme
maastopukujemme päälle sadevaatteet ja kelluntaliivit pipo oli myös
aivan must, olihan tuuli kolea ja kova.
Varmaan tulevaisuudestamme huolta kantaen Paavo kehoitti meitä
keittämään kahvia ja odottelemaan sään paranemista rannan keittokodassa, toivottaen vielä antoisaa retkeä käänsi hän maasturinsa keulan
kotiaan kohti.
”Noniin Esa, miltäs nyt tuntuu?”
” Tuntuu joltain, kova tuuli mutta tästä sitä lähdetään.”
”kanootti on pakattu? ”
”Se on pakattu. Tässä. Joo, noniin.”
”Erämaajärvellä tuulee, kanootti on pakattu, saa nähdä selvitäänkö
kastumatta tuonne kahden kilometrin päähän niemen nokkaan. Jos tää
on viimenen viesti meiltä ja joku tän löytää niin terveisiä vaan kaikille.”
Tavaraa täynnä oleva kanootti työnnettiin vesille. Oli koleaa, vettä
vihmoi ja melkoinen tuuli kävi vastaan järveltä. Iso aallokko hieman
hirvitti alussa, tuntui siltä että kanootin keula sukeltaa vastaan lyövään
aaltoon. Rikun kanootti nousi kuitenkin hyvin aallolle ja oli vakaa
huolimatta raskaasta lastista. Mieli rauhoittui ja tasaisesti meloen otimme suunnan koilliseen ensin kohti kaukana näkyvää niemen kärkeä ja
sitten kohti joen suuta.
Matkaa oli melottavana viitisen kilometriä. Kanootin pito suunnassa kovassa tuulessa ja aallokossa otti voimille. Meloimme voimia
säästellen ja välillä tuli epäilys siitä, että etenemmekö ollenkaan. Matka
kuitenkin taittui. Niemi ohitettiin.
Meloessa mieli askarteli matkan päämäärässä, olimme menossa
tuntemattomaan paikkaan, illaksi pitäisi saada leiri pystyyn. Kartan
mukaan tähtäsimme kohti paikkaa jossa otaksuimme joen suun olevan.
Tuuli ja aallokko sortivat kanoottia ja ajauduimme liiaksi oikealle.
Tarkistimme kurssin ja katseilta piilossa oleva joen suu löytyi lopulta.
Ponnistelu tuulta ja aaltoja vastaan loppui.
22
23
Järven rannalla valmiina
24
25
Joella
Voimat olivat vähissä, viiden kilometrin melonta vastatuuleen ja vasten melkoisia aaltoja tuntui koko ruumiissa. Joelle saapuminen kohotti
mieltä.
Mentiin alavirtaan ja seurattiin kartasta matkan etenemistä. Rannat
olivat soistuneita ja tuoksu tai haju oli ikäänkuin kalainen. Pieniä virtapaikkoja ohitettiin ja välillä melottiin suvannossa. Matka alkoi tuntua
pitkältä ja välillä oli tarkistettava oltiinko kartalla.
Aikomus oli mennä alas useita kilometrejä ensimmäisten koskien
alapuolelle. Meillä oli se käsitys (Jim kertoi talvella), että ensimmäiset
kosket ovat helppoja, oikeastaan vähän vilkkaampia virtapaikkoja. Niiden jälkeen tulisivat kosket joista osa oli vaarallisia - jopa hengenvaarallisia.
Siispä menimme jokea alas kunnes kartan mukaan koskijuoksun
niska lähestyi. Siinä se oli. Niskan vasemmalla puolella oli jonkinlainen
kota ja oikealla puolella oli kaunis puuton, vihreä kukkula. Niska näytti
vaarattomalta eikä erityisen kovaa kohinaakaan kuulunut
Kosken niskalla vesi virtaa viattoman rauhallisesti, tasainen pinta ja
kanootin leikillisen helppo kulku houkuttelee melojia jatkamaan rohkeasti eteenpäin.
Kun tästä menimme, emme arvanneet koskenlaskun kehittyvän
pieneksi seikkailuksi. Takana oli kahdentoista kilometrin melonta,
olimme saaneet hieman tuntumaa virtoihin ja pieniin koskiin ja nuo
kokemukset varmaan pelastivat meidät joutumasta vedenvaraan.
26
27
Niskalla
Koskeen
”No niin nyt mennään!” Kanootin keulasta meno näytti hurjalta. Riku
huusi:
”Pidä keula suorassa, kanootti ei saa mennä poikittain.”
Kiviä oli joka puolella, osan voi aavistaa vain kuohuista, osa oli näkyvissä. Vesi löi korkeimmista kuohuista kanoottiin, välillä tuntui, että
nyt kokka uppoaa. Pari pahan näköistä kiveä osui suoraan kulkuväylälle, mutta ne onnistuttiin väistämään. Yhden kerran jysähti ja rusahti
kunnolla, mutta kanootti kesti. Adrenaliini virtasi, sydän hakkasi, on
vaikea sanoa pelottiko, mutta väsyneenä ja yllättäen kokemus oli unohtumaton.
Lasku tuntui melko pitkältä, tultiin viimeisistä kuohuista suvantoon
ja edessä oli niemi johon rantauduttiin. Niemen kärjessä oli lyhyt aika
vuolas virtapaikka ja joki jatkui sen jälkeen suvantona. Leiriydyttiin
niemen kainaloon. Paikka oli ollut leirinä ennenkin, sen näki kivistä
kootusta tulisijasta. Tasaista maata löytyi teltoille.
”Huh huh. Onpa mukava olla perillä - ehjänä ja lähes kuivana. No
Riku mitä sanot tuosta koskenlaskusta?”
”Olipa perkele reipasta tuloa! vuotaako kanootti? katotaas, hei kato
tossa on halkeema täällä sisäpuolella. Käännetääs ja katotaa onks ulkopuolella mitään. Ei mitään paniikkia, nuo on vaan pinnassa. Kyllä
tää viikon kestää, paikkaillaan sitten kotona.”
”Olipas äijillä taas tuuria, milloinkahan se mahtaa loppua. Jos onnemme summa on vakio niin tämä ei tiedä hyvää. Ensin selvisimme
järven kuohuista ilman hukkumista ja sydäninfarktia, ja sitten vielä
tuosta kivisestä ja mutkaisesta rännistä kanootti ehjänä ja kaikki varusteet tallella.”
”Eikö ole muuten hyvä leiripaikka? Tuolla on hyvät teltansijat.”
”Olit kyllä tarkka ja nopeatoiminen keulamies. Nyt muuten laitetaan
sapuskaa kahvia ja otetaan viskit, eikö?”
29
Ensimmäinen kalastuspäivä
Herään, olen teltassa. Keittopaikan suunnalta kuuluu turbostoven
ja kattilan kalahtelua. Esa on herännyt, ja laittelee kahvi ja tee-vettä
kiehumaan tai ehkä jo ryyppii kahviansa.
City-ihmisenä tarvitsen pari yötä tottuakseni taas teltassa nukkumiseen, jupin kone käynnistyy aamulla hieman verkkaisesti. Kampean itseni teltasta ja siirryn tulen ääreen reppujakkaralleni.
”Karhuko se sieltä kömmänästä ylös nousee”, saan huomenen toivotuksen eräkumppanilta.
Aamukahvilla ja teellä on mukava suunnitella päivän ohjelmaa. Leirin olimme saattaneet hyvään malliin jo eilen. Kaikki oli kohdallaan ja
kelpasi elellä. Söimme aamiaisen ja ryhdyimme virittelemään vapoja
joka minun osallani olikin oikeastaan aivan talvikunnossa, vain kopattu varaston seinältä mukaan. Tarvikkeita ei kylläkään puuttunut, oli
perukkeita kärkisiimoja punottuja liitoslenkkejä ynnä muuta tauhkaa.
Joltisen aikaa kuluu näpräillessä solmuja sekä lajitellessa perholiivin
kuhunkin taskuun oikeat tarvikkeet. Minun liivini onkin aivan mainiossa kunnossa Vaimoni Eijan pesemänä ja tyttäreni Maijan kuntoon
ompelemana. Minun vielä värkkäillessä pyytöjeni kanssa on Esa jo
vapoineen leirinviereisen virran niskalla.
Aamu oli ollut kaunis ja poutainen, olimme kalastelleet leirin viereisellä virralla ja saaneet joitakin harjuksia. Ei kovin suuria mutta sopivia
kahdelle nälkäiselle.
Parinsadan metrin päässä ylävirrassa alkoi edellisenä päivän laskemamme kosken suvanto, paikka kiinnosti minua. Kuljinkin sinne
väliin joessa kahlaten väliin käyttäen joentöyrään polkua. Matala käppyräinen pajukko vastusti kulkuani parhaansa mukaan, aurinko paistoi
ja hyönteiset surisivat.
Saavuin suvannolle ja katselin maisemaa vasemman rannan heinikossa istuskellen. Suvantoon purki vetensä joen kaksi haaraa, oikealta tuli leveä, kuohuisa ja kivikkoinen pääuoma vasemmalta taas kapea
jännittävän näköinen hitaammin virtaava hiekkapohjainen uoma. Juuri
tällainen paikka herättää toiveen suurten taimenien näkemisestä.
Katse terästyy ja liikkeet muuttuvat varovaisiksi, askel hiipiväksi, ehkä tuolla rantapajukon varjossa, häivähtikö jokin kullanruskeaa hiekkapohjaa vasten? Solmin perukkeeseen kasi-koukulle sidotun
streamerin jolla on ennenkin taimen saatu. Toiveeni olivat kuitenkin
turhia. Muutamien heittojen jälkeen luovutin ja lähdin jatkamaan kohti
ylävir taa.
Paikassa jossa uomat haarautuivat oli mahdollisuus perhon heittoon. Vaihdoin vieheen tummahäkiläiseen caddish-pintaperhoon. Jo
muutaman heiton jälkeen oli selvää, että tästä nousee. Painoin paikan
mieleen, otin yhden kalan ja läksin vaeltamaan takaisin kohti leiriä.
Esa askarteli jotakin leirikeittiön vaiheilla, oli riisunut kahluuvarustuksen pensaan päälle kuivumaan ja katkoi nyt polttorisuja sopiviksi turboon.
”Tuliko mitään?”
”Joo, yks erehty miun perhoo, laitetaanko sapuskaa?”
”Joo ilmanmuuta, laita sie kalat savupönttöön ni mie viritän tulen
tähä turboo. Ne loput kalat on siellä miu laukussa.”
30
31
Aamulla
Kuoriuduin kahluuvarusteista ja virittelin ne kuivumaan pusikkoon
teltan viereen.
Keittiöhommat sujuivat harvakseltaan jutustellen. Kalat kypsyivät
pian, odottelimme nälkäisinä niiden jäähtymistä syöntilämpöisiksi. Lieden päällä lämpeni nyt kahvi ja teevesi. Istumme reppujakkaroillamme, Esa ojentaa minulle arkin voipaperia lautasen korvikkeeksi ottaen
samanlaisen myös itselleen, voitelemme leipiä, vesi kiehuu yli kattilan
laidan ja kohdatessaan peltisen lieden kuuman kyljen höyrystyy siinä
samassa sihisten. Juttelemme, syömme ja ryyppäämme palanpainiketta
mukeistamme.
”Herran elämää”, sanoo Esa
minä: ”just, on on”.
Syönnin päälle teltat houkuttelevat erämiehiä ruokalevolle. Sää on
lämmin. On mukava riisua itikanpitävät ryysyt ja vaihtaa ne vilpoisempiin. Kirjan parissa menee tovi, nukkuessa toinen. Suunnitelmana
on lähteä alemmille koskille kanootilla.
Päivälepo on palauttanut voimamme niinpä värkkäilemme kalavehkeitä pyyntikuntoon.
Minä: ”Laitatko kahluuhousut jo täällä?”
”Laitan”.
”Mie taian ottaa kanootin pohjalle ja laitan sitte siellä mihin pysähytää”.
”Käyhä se niikii, mie laitan täällä, on valmiina”.
Kannamme kanootin veteen. Esa asettuu keulan puoleiselle penkille
istumaan ja minä pökkään rannasta vauhtia hypäten samalla itse kyytiin.
Melominen on mukavaa kun kanootti ei ole rompetta täynnä, vain
vavat, haavit niin ja minun kahluuvarusteeni pohjalla. Kevyt virta auttaa mukavasti eikä ympärillä pyörivä hyttysparvikaan ole kovin sankka.
Tällainen matkanteko on leppoisaa, ei hengästytä, voi jutella niitä näitä
samalla seuraillen ohi lipuvaa rantaa. Melat lykkivät rauhalliseen tahtiin, matkaa ala-koskelle on vain pari kilometriä eikä kiirettä ole.
Aivan koskenniskan tuntumassa, noin sataa metriä ennen, uoma
hieman laajenee. Havaitsemme oikean puoleisessa joen partaassa aukon, se on osin heinikon ja pajujen peittämä.
Minä: ”Tonne ois jännä mennä”
”joo” vastaa Esa.
Voimakkaat mulahdukset joenpinnalla sähköistävät tunnelman,
kanootti seis. Varovasti ja kolisematta ryhdyimme haapiloimaan vapoja käsille. Koetamme pysytellä likellä mulahduksia meloen takaisin
vastavirtaan. Minulla on aamupäivän tumma caddish, Esalla en tiedä
mikä.
Onnistumme usein saamaan perhomme aivan mulahdusten tuntumaan mutta tärppiä ei vain tapahdu. Onpa nirsoja pöyriäisiä, niin,
pöyriäisiksi me nuo salaperäiset mulahtelijat ristimme.
Totesimme pöyriäiset liian oveliksi ja rantauduimme koskenniskan
heinikkoiselle partaalle. Minä aloin pujottautumaan kahluuhousuihin,
odotellessaan Esa suorittaa muutaman tunnustelevan heiton.
32
33
Linnut
Meloessamme jokea alas tulopäivänä kuului kummallista käen kukuntaa. Se meni näin ”kukukkukkuu kukukkukkuu kukukkukkuu kukukkukkuu kukukkukkuu”.
Sama käki tai sen omituisen kukunnan omaksunut sukulainen kukkui ympäristössä koko viikon ajan. Kummallisesta kukunnasta tuli elävästi mieleen aiempi retki Oulangalle, se ensimmäinen Rikun kanssa.
Viimeisessä leirissä lähellä Jäkälän mutkaa oli runsaasti käkiä. Tässä
tarkoitan siis oikeita käkiä. Teltassa unta herutellessa oli mukava kuunnella eri kukuntatyylejä. Jokunen kukkui hyvin lähellä leiriä. Ensin tuli
reipasta kukuntaa ja sen jälkeen kummallista kakomista. Eri käet kukkuivat selvästi hieman eri nuotilla ja eri rytmissä. Jotkut helskyttelivät
raikkaammin ja toisten kukunta oli tummempaa.
Lapissa lauloi läpi yön punakylkirastas. Rastaan laulu tuntui teltassa nukkuessa ikäänkuin pakolliselta taustamusiikilta. Toinen taustamuusikko oli uunilintu. Riekkokin nähtiin ja kuultiin, kaksi riekkoa
lensi kätkättäen joen poikki. Höyhenpuvun vaihto näytti olleen kesken,
linnut olivat valkoisenkirjavia. Pari kertaa nähtiin taivaalla komeasti
kaarteleva kotka, ilmeisesti maakotka. Järripeippo järritteli tavantakaa
tunturikoivikossa. Vesilintuja oli runsaasti.
Rikun metsästäjänvaistot virkosivat aina kun telkkäparvi pyyhälsi
ravakkaa vauhtia kanootin yli.
”Olisipa nyt haulikko” hän sanoi pirullinen virne naamallaan.
Leirin lähellä kivellä oli usein koskelo tarkkailemassa virtaavaa vettä.
Pesiviä lintujakin havaittiin. Ensimmäisessä leiripaikassa mennessäni
leirin ulkopuolelle ns. asioille (banjon tai tuuban soitto), melkein tallasin hautovaan heinäsorsaan, joka kaapaisi lentoon pesästään. Oli siis
heinäkuun ensimmäinen viikko, aika myöhäinen on sorsan pesimisaika
lapissa. Seuraavina päivinä ohitin paikan hieman kauempaa ja näin aina
hautovan linnun istuvan kärsivällisesti muniensa päällä pesässään. Sitkeyttä se vaatii kun ei hautoessaan voi huitoa edes kiusaavia hyttysiä.
Järripeipon pesä oli kosken rannalla paikassa jossa usein kalastettiin. Pesä oli kahden ja puolen metrin korkeudella koivussa. Pesivä
pariskunta oli erittäin huolissaan aina kun saavuimme paikalle kalastamaan. Yrittivät raukat häätää meitä pois vaikka emme vaaraksi olleetkaan. Mutta mistäpä lintu sen voisi tietää.
34
35
Kalastaako vai eikö kalastaa
Kalastaako vai eikö kalasta, siinä pulma. Kaikella kunnioituksella pyydystä ja päästä kalastajaystäviä kohtaan, olemme syöneet saamamme
mitalliset kalat. Itse asiassa kalastamme vain niin paljon kuin jaksamme syödä.
Saamamme käsityksen mukaan perhokalastuksessa on kyse - nyt
varmasti menee väärin - taiteesta tai tieteestä, jossa kalastaja narraa
kalan jäljittelemällä sen luontaista ravintoa. Hieno juttu. Luontainen
ravinto täytyy tuntea, päiväkorennot, koskikorennot, vesiperhoset,
näiden eri kypsymisvaiheet ja lukematon joukko muuta ravintoa. Mutta tämä ei vielä riitä, ravinnosta pitää pystyä lukemaan avainärsykkeet,
väri, koko, muoto ja liike. Ärsykkeet sitten askarrellaan pitkinä pimeinä talvi-iltoina vieheeksi, ottiperhoksi. Tämähän on meidän kaltaisille harrastelijoille haave, lähes saavuttamaton tavoite. Tietysti tätä
tavoitetta kohti pyritään, mutta onneksi on olemassa keinoja ohittaa
tiedon ja taidon puute. Kirja auttaa ja Mestari Jim opastaa. Tuloksena
on yleensä varsin vaatimaton kokoelma perhoja joita ei ilkeä näyttää
kellekään.
Kalaa kuitenkin nousee -ainakin silloin tällöin. On suuri elämys kun
kookas kala iskee ensimmäisen kerran itse sidottuun perhoon. Erityisen sykähdyttävä on tunne kun kala ottaa itse sidottuun pintaperhoon.
Tämä tapahtuu tietysti täydellisen heiton jälkeen. Kamppailu kalan
kanssa on oma lukunsa. Vaikka kaikki kalastajat tietävät tunteen, sitä
on itse asiassa mahdotonta kuvata. Tunteesta juopuu, siihen tulee
himo. Seurauksena voi olla kalastus yli tarpeen, siis enemmän kuin
jaksaa syödä. Toinen ratkaisu on pyydystää ja päästää.
Meiltä ei ole jäänyt huomaamatta (vaikka aloittelijoita olemmekin),
että asiasta on monta mielipidettä. Tässä kuitenkin se, mitä olemme
ajatelleet. Syvällä miehen mielessä on ilmeisesti pyydystämisen tarve,
joka on ollut tärkeä selviytymisen takia. Toisaalta kulkeminen ja oleilu
uusissa paikoissa, väliin ponnistelukin liittyy pyydystämiseen tunteeseen. Olemme nauttineet myös tästä.
36
37
38
39
Leirielämää
Pienet asiat voivat olla tärkeitä leirielämässä. Esimerkiksi ihminen mielellään istuu ruokaillessaan. Ratkaisu tähän on repullinen pilkkijakkara
jossa ovat kätevästi reppuosaan laitettuna puukko, muki, lautanen,
lusikka ja muut syödessä tarvittavat tavarat. Jotkut käytävät kolmijalkaista istuinta, mutta pilkkijakkara on ehdottomasti paras. Aiemmin
Kuusamossa kalastaessamme istuimme maassa, kelluntaliivien päällä,
kivillä ja pölkyillä, mitä nyt milloinkin löytyi.
Tilava kanootti on tietysti tarpeen jos tavaraa on enemmän.
Nukkumisen mukavuudesta ei myöskään kannata tinkiä jos vain
on mahdollista. Siis jonkinlainen patja on oltava. Aiemmin meillä oli
kaksinkertaiset solukumiset tai solumuoviset patjat, siis sitä harmaata
routasuojalevyä. Sen jälkeen on siirrytty ilmapatjoihin, jotka ovat suhteellisen mukavia.
Ongelmiakin on ollut. Kuusamossa pari vuotta sitten ilmapatja alkoi vuotaa, ilma kesti patjassa juuri nukahtamisen ajan. Sen jälkeen
oli nukuttava kovalla, johon yllättävän hyvin tottuu kun on pakko.
Patjaa yritettiin paikata huonoin tuloksin ja sen valmistaja manattiin
alimpaan paikkaan. Tyhjenemisongelmaa ei ole ns. itsestään täyttyvissä
makuualustoissa, jotka tosin ovat kovahkoja.
40
Teltan on oltava helposti koottava,
sateen pitävä mieluimmin eteistilalla varustettu. Eteistilassa on
mukava säilyttää tavaroitaan
mahdolliselta sateelta suojassa.
Makuupussiin ja vaatteisiin
nukkuessa pitää kiinnittää huomiota.
Tämä on tietysti yksilöllistä. Selvää kaikille retkeilijöille on se, että lämpötila voi
vaihdella aika tavalla. Illalla ja yöllä on kylmä,
voi olla tarvetta kerrospukeutumiseen, villapaitaan ja villasukkiin erityisesti jos
ei mielellään nuku sulkeutuneena
makuupussin sisään. Pipo voi olla
tarpeen. Tietysti on hyvä pitää erillään yksi yövaatekerta jota käytetään vain
nukkuessa. Jotkut kuten minä (Esa) eivät pidä makuupusseista koska ne ovat niin ahtaita. Polvia ei saa erikseen koukkuun makuupussin sisällä. Ratkaisu voi olla kahden maattava makuupussi joka on kylmempi mutta mukavan väljä.
Tyyny on erittäin tarpeellinen. Tyynyliinakin käy, sen voi tunkea
täyteen vaatetavaraa. Sietämätöntä on joskus se että nukkumaan
käydessä on kylmä, pitkiä alusvaatteita voi tarvita nukkuessa, mutta
aamulla auringon noustessa on kuuma, joskus lähes kaikki vaatteet on
riisuttava ja silti hiki virtaa.
Sateella kaikki kostuu, kaikki vaatetavara on nihkeää. Meitä on sää
toistaiseksi suosinut, vain harvoin on kastuttu. Vaihtovaatteita on
oltava. Vaihtosukat ovat tärkeitä, ne aina kastuvat kahluuvarusteissa
ja kumisaappaissa. Pitkiä alushousuja ja välihousuja tarvitaan myös
kahluuhousujen alla erityisesti jos vesi on kylmää.
Kylmässä vedessä uhkaa miespuolista perhokalastajaa ns. suokukkoefekti. Ystävämme Jaakko Pursiainen kysyikin kerran (leikillisesti,niin
arvelen): ”Mitä yhteistä on perhokalastajalla ja suokukolla”? (Oikea
vastaus: kummallakin on siniset munat!).
41
Erämaajärvi
Kapean väylän suu on lähes piilossa, pensaat kaartuvat sen ylle ja
rantojen heinät rehoittavat sankkoina tuppaina kulkijan tiellä. Kanoottimies on melkein kuin jalankulkija, hän pääsee vaikeisiin paikkoihin.
Käänsimme keulan tuohon ojaan tutkiaksemme minne se mahtaisikaan johtaa. Juuri vedenpinnan alla lojuu liekopuu, se raapii pohjaa, vastustaa kanootin etenemistä. Lykimme meloilla rannasta vauhtia
ja väliin on tartuttava pajupuskiin vetäen niistä, kanootin pohjalle varisee lehtiä, heinänkorsia ja oksia.
Kapea väylä ei ole pitkä, ehkä kymmenen metrin taivalluksen
jälkeen tulemme vapaaseen veteen, aurinko paistaa ja lämmin tuuli
puhaltelee järvellä. Joelle tätä järveä ei näkynyt lainkaan, kartasta sen
saattoi kyllä havaita mutta paikan päällä sen mittasuhteet yllättivät.
Oikealle avautuu noin puolentoista kilometrin selkä joka lainehtii matalasti leppeässä kesätuulessa, rannat kohoavat matalina loivasti nousevina kukkuloina kasvaen tunturikoivikkoa.
Haapiloin kanootin pohjaa ja siirrän kaiken sille varisseen aineksen
järveen, roska jää kellumaan veden pinnalle tuulen ajeltavaksi. Melomme kohti kaukaisinta rantaa.
Joku tuolla ylhäällä puoltaa meitä, nähkääs kalastuskuntaamme
kohtasi eilen onni, välineistömme karttui yhdellä virvelillä. Esa löysi
vavan joen saaresta, siellä se oli ollut nojallaan pensasta vasten, kuka
lie unohtanut. Vieheenä roikkui suuri lippa. Nyt virveli osoittautuu
tehokkaaksi pyydykseksi, käyttelemme sitä vuoronperään ja ahvenia
nousee, toteamme ne tervetulleeksi vaihteluksi harjuspitoiseen ruokavalioon.
Esa heittää vieheen aivan kivisen rannan tuntumaan, kelaa, kelaa,
viimein vieheen noustessa tummasta syvyydestä näkyville syöksyy jostain sivulta hauki sitä tavoittelemaan. Ei onnistu kala saalistuksessaan,
sille annetaan useita mahdollisuuksia vaan ei sitten millään, lieneekö
oikein tosissaankaan veenkoira piikkileuka.
Melomme hiljalleen vuoroin ja aina toinen koettelee virvelillä, tun-
nelma on leppeä. Järvellä ei ole minkäänlaisia öttiäisiä, mikä tekeekin
paikan erityisen viihtyisäksi. Kuluu tunti sitten toinen, Melomme pitkin järveä lähellä rantaviivaa. Maasto näyttää mielenkiintoiselta, jänkää
ja matalaa tunturikoivikkoa sekä kivikkoista rakkaa. Kaloja on jo tarpeeksi siispä keskitymmekin alueen geologian ja kasviston tutkimiseen
ja arvioimiseen.
Aika kuluu kuin siivillä. Kohta huomaamme kanootin lipuvan kohti yhdys-ojaa, sen kautta siirrymme joen virtaavaan veteen ja jälleen
on tehtävä meloilla töitä pitääksemme kanootin edes paikoillaan. Kuin
pusikkoinen vaikeasti havaittava ja läpäistävä rajapinta kahden erillaisen maailman välillä on tuo taaksemme jäävä oja.
42
43
Turbouuni
Hyvät varusteet tulevat jäädäkseen, ne seuraavat mukana vuodesta
toiseen ja palvelevat retkeilijää uskollisesti. Kaikki menee parempaan
päin.
Keittohommia olen tehnyt neljällä eri välineellä joista kolme on yhä
käytössä, yksi unholassa varaston hyllyllä. Eläkkeelle on siirtynyt Viipurin rautakaupasta ostettu valopetroolia käyttävä tilley-kopio, vaan
vielä palveluksessa ovat nuotio, sprii-trangia ja mainio Turbostove.
Kuulin pohjoisessa valmistettavasta kehitysmaaliedestä. Keväällä
vuonna 1998, maineikas radiotoimittaja Hannu Taanila kertoi Lapin
matkastaan, jolla retki-tovereidensa loistava peltiliesi oli tehnyt toimittajaan vaikutuksen. Taanilan, tuon mainion juttu-miehen ylistämä Turbostove jäi mieleeni. Talvella 2001 ryhdyimme Esan kanssa
suunnittelemaan kala ja kanootti-retkeä Kuusamon Oulankajoelle ja
miettiessäni keittokonstia muistin Taanilan ja kehitysmaalieden.
Istun töissä voimalaitoksen valvomossa, on menossa iltavuoro. Ulkona kevät-talvinen hämärä laskeutuu maiseman ylle. Saimaa näkyy
ikkunasta, vielä saatta erottaa jonkun pilkkimiehen istumassa jäällä.
Laitoksessa kaikki näyttää ja kuulostaa olevan kunnossa, koneiden vaimea humina on tasainen, valvontanäytöillä ei vilku hälyytyksiä. Rustailen paperille listaa retkivarusteista, ruokatarpeiden kohdalla juohtuu
mieleeni keitin ja siitä Turbostove.
Noudan eväskassistani muistilapun, jossa on liedenvalmistajan puhelinumero, näppäilen puhelimeen valinnan ja jään odottamaan luuri korvalla. Saan miehen langanpäähän, ystävällinen ääni kertoo sen
omistajan sijaitsevan tällä hetkellä jossain Bangladeshissa ja olevan
siellä jonkinlaisissa avustustöissä. Selvitän oman sijaintini ja asiani,
olisiko mahdollista ostaa Turbostove?
”Jo vain” kuuluu vastaus, ”othan yhteyksiä kotiin lappiin, lähettävät kyllä matkahuoltoon mikä se nimi taas olikaan? Ja osoite? Vielä
tilinumero, kiitos.”
44
Muutaman päivän
kuluttua availen pahvilaatikkoa, jännittyneenä odotan mikä sieltä
paljastuu. Upea kiiltäväpeltinen liesi! Eipä
aikaakaan kun testailen
turboa pihalla. Kuurista puupalikoita ja
tulta perään niin vierähtää rattoisasti
kevät-talven ilta.
Aina myöhään
yöhön loimottaa tuli liedessä,
paistan makkaraa ja kuvittelen mielessä
kesää.
45
Keittiö toimii
Erityisesti aamulla arvostaa hyvää keittiötä. Tuli on saatava joutuin
sitten vesi kiehumaan ja murkinan laittoon. Eihän nuotiossa sinänsä
ole mitään vikaa, se lämmittää ja on romanttisen näköinen. Monella retkellä nuotio on keskeisessä osassa, enää en kuitenkaan luopuisi
turbouunistani.
Keveä ohuesta pellistä valmistettu kehitysmaa-liesi kulkee mukana
helposti, kahvi ja soppa valmistuvat ällistyttävän vähäisillä polttoaineilla. Melkein mikä tahansa palava käy, kävyistä ja muusta maaston
roskasta aina kunnon koivukalikoihin. Pieni puun kulutus on laiskalle
retkeilijälle mieleen, ei tarvitse muuta kuin kierrellä leirin ympärillä
viisitoista minuuttia päivässä ja haalia risuja kainaloon, niin keitto sekä
lämmittely hommat sujuvat.
Savustuslaatikko on aina silloin tällöin kaavittava puhtaaksi sinne
kertyneestä töhkästä. Tippapellille putoilee kalanrasvaa ja juuttuu siihen, myös ritilät ryönääntyvät käytössä. Laatikko on kuitenkin mainio
laite ja vaikkakin työläs kuljettaa niin aina se mukaan otetaan. Kalojen kypsennys sujuu savulaatikossa vaivattomasti eikä valmistustapoja
tarvitse sen enempää pohtia. Savulaatikon käyttö ei tietenkään rajoitu savustamiseen, se toimii myös uunina. Savun makuiseen kalaan
kyllästyy ajastaan, jätetään savustuslastut laittamatta niin saadaan uunikalaa. Tuoretta leipää ei savulaatikolliselta retkeilijältä myöskään tarvitse puuttua, tämän todisti Esa valmistamalla herkullista vehnäleipää
Oulangan retkellämme vuonna 2004. Kaksi ystävää on nälkäisellä ja
viluisella retkeilijällä: turbouuni ja savulaatikko.
46
Rikun Runo
Liekki syttyy lieteen peltiseen
Pian laittaa kalastaja teen
Latoo fishermanni harjuksia ritilälle
Kohta koittaa juhla äijäl tälle
Päälle polttaa röökin nappaa viskin
Myöhemmäksi jättää tiskin
48
Ruokaa olisi saatava
Minun on nälkä, on mennyt jo pari päivää kyttäillen täällä kanootin keulakannen alla. Aika-ajoin olen
etsinyt tilaisuutta upottaakseni imukärsän jommankumman ihmisen nahkaan, ei ole vielä löytynyt.
Naara
Naaraana kannan syvää huolta lajini jatkuvuudesta. Eilen täytin vatsaani hieman,
hiem tein retken pusikkoon jossa imin koivunlehdestä mahlaa
vaan eihä
eihän moisella appeella jälkeläisiä tule.
Täällä on hyvä odottaa tilaisuutta, meitä on alun toistakymmentä
hyttystä, kolme apaattista vesiperhosta ja yksi hämähäkki joka lihavana
laiduntaa keskuudessamme. Minua peto ei vielä ole tavoitellut mutta
kaikki eiv
eivät ole olleet yhtä onnekkaita.
Asem
Asemapaikkani on suojainen, sää on pysytellyt aurinkoisena ja kuivana mik
mikä ei oikein sovi hyttyselle, täällä kannen alla on kuitenkin
viileää ja sopivan kosteaa. Ihmiset näyttävät nauttivan aurinkoisesta
säästä, ka
kahlailevat joessa ja hosuvat vavoillaan siimat vinkuen.
Tyytyv
Tyytyväisenä olen pannut merkille miesten toiminnan tulokset,
nostavat joen kuohuista vaarallisia terävähampaisia petoja, joita he
sitten kyp
kypsentävät astioissa ateriakseen.
49
Päiväohjelma
Monen kalaretken jälkeen muotoutuu sopiva päiväohjelma. Tämä
tietysti riippuu seurueesta, yksilöllisiä eroja on havaittu vuosien varrella.
Aamulla noustaan - omista teltoista- omaan aikaan, sopiva yksityisyys parantaa viihtyvyyttä. Oma teltta on hyvä jos ei esimerkiksi
illalla saa unta, kusettaa tai on muuten tarvetta tehdä jotakin joka on
häiriöksi muulle seurueelle. Samoin omat tavarat ja vaatteet on hyvä
pitää omissa tiloissa, yleensä vaatteet joutuvat jonkinlaiseen hallittuun
kaaokseen.
Noustaan ylös ja ensimmäinen nousija laittaa tulen turbouuniin. Kahvi tai teevesi kiehumaan. Syödään aamupalasta, joko eväitä
tai joskus illalla savustettua
kalaa. Suunnitellaan päivän
ensimmäistä kalaretkeä.
50
Kiireettömyys on tärkeää, kamppeet laitellaan päälle, varusteet
teet koori tuntia.
taan ja katsotaan. Aamupäivällä kalastetaan useimmiten pari
Liikuntaa tulee yleensä melkoisesti. Koskessa seisominen ja kahlaaminnään kanen käy hyvinkin vesivoimistelusta. Usein kalapaikkaan mennään
oi joutua
nootilla, melontaa voi tulla parikin kilometriä minkä päälle voi
tarpomaan rantapusikossa sopivaa heittopaikkaa etsimässä.
dot eivät
On hauskaa jos kalaa tulee, mutta aina ei onnista, tai - taidot
riitä. Toisin kuin jotkut tuntemamme mestarit - esimerkkinä Jim - me
n vieheen
harrastelijat emme pysty lukemaan tarpeeksi luontoa oikean
valitsemiseksi. Tästä seuraa että joskus tympii kun kaveri saaa kalaa ja
itse jää ilman.
nnon päiAamupäivän kalastuksen jälkeen syödään ja otetaan kunnon
väunet, joskus parikin tuntia. Jos ei nukuta voi lukea kirjaa.
Meitä yleensä sää on suosinut heinäkuun alussa. Asiassa on hyvä
a, joutuu
ja huono puolensa, jos aurinko paistaa ja teltta ei ole varjossa,
eurakunnukkumaan kuumassa. Lisäksi ulkoilma on täynnä inisevää seurakunyy tappaa
taa, joka ehtii hyökätä telttaan sinne mentäessä. Itikat täytyy
jos aikoo nukkua rauhassa.
Päiväunien jälkeen keitetään kahvit tai teet. Varusteita kunnosjestellään
tetaan, kuunnellaan radiota, istuskellaan, pestään pyykkiä, järjestellään
oinen katavaroita, tarkkaillaan ympäristöä. Ajatuksiakin vaihdetaan. Toinen
lareissu tehdään illan suussa, silloinkin ehkä parisen tuntia - aina
etaan katunnelman mukaan. Illalla laitetaan ruokaa, yleensä savustetaan
n. Joskus
lat savustuslaatikossa turbouunin päällä. Syödään ja jutellaan.
n rannaskalastus viehättää niin, että vielä illalla täytyy käydä leiripaikan
sa heittämässä pari kertaa.
Iltatoimet: Peseydytään ja pestään hampaat. Jos rannassa on hyvä
paikka kastautumiseen tai jopa uimiseen voi yleensä nähdä komean
ku kahlanäyn: Riku kahlaa ilkosillaan veteen selkä täynnä itikoita. (Riku
tessaan): ”Vai ei muka suomalainen mies ole siisti!”
ikat huuTämä tapahtuu riippumatta siitä miten kylmää vesi on. Itikat
tavat kuorossa: ”Tulkaa katsomaan, mikä tämä on, onkohan se porsas,
hyvän makuinen veri!”
Arkajalkaisempien kalastajien, kuten Esan, on havaittu myös petel
telmää.
seytyvän teltassa, suojassa itikoilta, käyttäen pesulappumenetelmää.
52
53
Kanootti
Kysyipä muuan ystäväni kerran: Näkyy olevan kulkuneuvona kanootti?
Joo, kyllä. Sillä on mukava liikkua joilla ja kaikenlaisilla pienillä
vesillä. Suuret tuuliset järvenselät ovat kanootilla työläämpiä kulkea.
Muitakin kulkuneuvoja on harkittu. Joskus on ajateltu soutuvenettä,
pieni kumivene on ollutkin mukana kanootin lisäksi. Parilla retkellä
on täytynyt ylittää joki paluumatkalla, hakea vastarannalle jemmattu
kanootti pois.
Laskimme Oulankajoen vuonna 1988, olin Jaakon kanssa reissussa. Auto jäi Kiutakönkäälle. Meloimme joen alas Jäkälänmutkaan,
josta vaelsimme jalkapatikassa takaisin ylös, liki kolmenkymmenen
kilometrin matkan. Reissusta tuli raskas sillä maasto oli soista korpea ja suuria mäkiä. Kiutakönkäältä autoilimme joen pohjoispuolella
kulkevaa metsä-autotietä pitkin takaisin Jäkälänmutkaan jossa haimme kanootin oikealle puolelle jokea kumiveneen avulla. Retkestä olisi
paljonkin ker rottavaa mutta toiste.
Soutuvene saattaisi olla hyvä mutta raskas kuljettaa henkilöautolla,
kanootti kulkee auton katolla helposti. Jokiuomat ovat usein kapeita
ja matalia, usein on puitakin kaatuneena veden ylle likelle pintaa. Kanootti tarvitsee vähemmän vettä alleen ja melominen onnistuu kapeissakin väylissä, airot vievät tilaa sivusuunnassa. Kanootti on kevyt
kiskoa esteiden yli ja kantaa ohi pahojen koskien. ”
Miksi kanootti on mukava?
Jokireittien kulkeminen välillä maastoon tai kämppiin leiriytyen
on ollut retkiemme ohjelmana. Oheistoimintana on harrastettu valokuvaamista, retkeilyä ja luonnon tutkimista maastossa. Vuodesta 2002
pitäen perhokalastus on saanut vahvan roolin retkillämme.
Käytännöllinen on tyylikästä. Kanootti näyttää hyvältä, siihen liittyy mielessäni monenlaisia ajatuksia ja mielikuvia, muistojakin. On
tyyliseikka millä kulkee vaikkakaan tällaisessa retkeilyssä ei vaihtoehtoja juuri ole.
54
55
Meillä, minulla ja kanootilla on yhteistä historiaa. Ensimmäinen
mmäinen
laisen tai
oma vesikulkuneuvoni oli kanootti luulen myös jättäväni sellaisen
nen, siitä
sellaisia perinnöksi. Kanootti on kaunis ja tarkoituksenmukainen,
ntiaanien
on maailmalla erillaisia variaatioita mutta Pohjois-Amerikan intiaanien
äitän että
malli on paras tänne meille, olosuhteet lienevät samanlaiset. Väitän
tämän tyyppinen kanootti on tarkoituksenmukaisin koskaan kehitetty
mää.”
vesikulkuneuvo. Sen kauniisti kaartuvat muodot hivelevät silmää.”
Oppisinkohan minäkin melomaan?
Ilmanmuuta. Astu rohkeasti kanoottiin.
neelle vie
Se tuntuu alussa hieman kiikkerältä, soutuveneeseen tottuneelle
hieman aikaa sopeutua. Jos istut edessä näyttää keula kovin kapealta
ta. Tartut
sen sijaan takaistuimelta katsottuna vehje näyttää vakaammalta.
keveään puiseen melaan, purista kourasi varteen, yläpään muotoiltu
nuppi vastaa miellyttävästi kämmeneesi.
Keveys on kanootin ominaisuus. Upota mela veteen ja vedä, kaiikuttelenootti liikahtaa nöyrästi eteenpäin. Maalla yksi mies pystyy liikuttelemaan nelikymmenkiloista kanoottiaan helposti, tasapainossaa harteilla
keikkuen se kulkee pitkänkin taipaleen autolle tai vesistöstää toiseen.
Välitänpä kuvan.
tä, aamuÖinen kuura kimaltelee heinikoissa ja rannoilla on riitettä,
uskasvusaurinko kultaa ruskan värjäämän metsän ja joenrannan aluskasvuston. Erämaajoella kulkee kanootti jossa istuu kaksi miestä. Soljutaan
rtuu joen
oudolla, kapealla ja mutkittelevalla joella. Paikoin metsä kaartuu
in. Melat
ylle. Leiri on purettu hieman aikaa sitten ja lastattu kanoottiin.
solahtelevat tummaan veteen, kulkijoiden hengitys huuruaa hieman.
öskentely
Korahdellen jäävät melojen jättämät pyörteet vanaveteen. Työskentely
panee veren kiertämään ja miehet lämpenevät verkalleen. Kiireetön
kulku ei haittaa ympäristön tarkkailua, väliin vaihdetaan sanaa tai pari.
vat virran
Koski tarjoaa jännitystä, vauhti kiihtyy, pyörteet mulahtelevat
pinnalla, kohina edessä voimistuu ja koski alkaa. Kaikki muut asiat
unohtuvat koskenlaskun vauhdissa. Villi riemu ja yhteisen onnistuohti uusia
misen tunne suvannossa kestää aikansa. Sitten eteenpäin kohti
seikkailuja, kanootti katoaa joenmutkaan.
Mistä tämä juontaa?
o si
s jaitsee
On syksy vuonna 1968. Lappeenrannan kaupungin kirjasto
56
57
Lerkanm
Lerkanmäessä
Kirkkokadulla, rakennus on arvokas keltainen kivitalo.
Sisällä on rauhallista, kirjat tuoksuvat. Ovenpielessä vasemmalla on
kaksimet
kaksimetrinen tiski jonka takana on kirjaston täti. Olen kolmetoista
enkä oike
oikeastaan kuuluisi tänne aikuisten puolelle. Kysyn tädiltä olisiko
kanootin piirustuksia. Etsinnän jälkeen löytyy pino kellertäviä arkkeja,
joukossa yksi jonka nimiössä on teksti ”HIAWATHA”. Mieleen tuli
tietenkin Aku Ankassa seikkaileva intiaanipoika, tuolloin en vielä tuntenut tari
tarinaa suuresta mohawk ja onondaga-intiaanien johtajasta.
Vein piirustukset kouluun käsityön opettajalle, hänen avustuksellaan lähtee
lä
kanootin rakennustyö alkuun. Saan mahdollisuuden rakentaa kä
käsityöluokassa myös iltaisin koulun jälkeen.
Urakk kestää kevääseen asti. Kanootin runkoon tarvittava puuUrakka
tavara löytyy
löy koulun varastosta ilmaiseksi, mutta vanerit, joilla rungon
tulen päällystämään
pää
ovat niin arvokkaat, että joudun hankkimaan ne
itse. Raha
Rahaa ei tietenkään ole. Onneksi isoveljeni Ali on jo hankehommissa, hän tekee
te
miehen työn maksamalla kanoottini vanerit.
Tulee kevät, lauletaan suvivirsi ja minä pääsen testaamaan uutta
kanoottia
kanoottiani. Kannamme aarteen läheiselle lammelle kaverini Jussin
kanssa. L
Lasketaan Hiawatha vedenvaraan.
Tähän
Tähänastiset
kokemukseni olivat soutuveneestä, tämä on jotakin
muuta. K
Kevyt kanootti tottelee melan pienintäkin liikettä lipuessaan käväisen
v
lammen tyynellä pinnalla. Pimeät talviset illat koulun
käsityölu
käsityöluokassa saavat korvauksen.
Kuluu viisi vuotta, joihin sisältyy ahkeraa melontaa ja monia hauskoja retk
retkiä Pien-Saimaan saariin. Aika kuluu tapahtuu monia asioita,
löytyy va
vaimo perustamme perheen ja lapset syntyvät. Tällä välin Hiawatha on maissa ravistumassa ja olisi pian saavuttanut ”juhannuskokko-ku
kokko-kunnon”, viimein Esa kuitenkin ottaa siitä vastuun ja kuljettaa
kanootin pohjoiseen Vuolijoelle hyvään käyttöön.
Minul on erillaisia vesikulkuneuvoja, mutta jotakin puuttuu. Ei
Minulla
ole kanoottia!
kano
Eräänä päivänä saan kuulla että Suomen Ladun Lappeenrann
peenrannan osasto askartelee kanootteja Kaukaan tehtaan vanhassa
tuotantotuotanto-rakennuksessa. Tartun ahnaasti tilaisuuteen. Kysymys olisi
lasikuitu ja polyesterihartsi-rakenteisesta kanootista, työssä tarvittaisiin kaht
ht miestä. Töissä eräänä aamuna tapaan ystäväni Osmon ja
kahta
58
59
keskustelemme asiasta. Osmo innostuu ja ryhdymme tuumaan. Teemme kaksi kanoottia. Laminointityö joutuu, vaimot Mirja sekä Eija
auttavat työssä. Lopuksi meillä molemmilla on uusi, upea kanootti,
valmiina seikkailuihin.
Uusi kanootti oli kuin lupaus tulevasta, voisi jälleen keskittyä pojan
ja miehen olennaisiin tehtäviin, tarkoituksen kovaan ytimeen. Eräelämä, pyynti ja retkeily saivat taas sijaa elämässäni. Useana vuotena
kolusimme Osmon ja Jaakon kanssa Pohjois-Karjalan jokia, lopulta
löysimme Kuusamosta Oulangan.
Sattuipa kerran kirjastossa osumaan käteeni kirja, Hannu Hautalan
teos ”Kitkan Maa”, jonka upeat kuvat ja teksti esittelivät Oulanka ja
Kitka-joen väliin jäävää erämaata. Sinne oli päästävä. Kauniin vihreä
lasikuitukanoottini on yhä palveluksessa retkillämme, asemapaikkansa sillä on mökkijärvemme Luumäellä. Rima-rakennustekniikka alkoi
kiinnostaa minua luettuani asiaa käsitteleviä artikkeleita. Tilasinkin
Amazonilta Gil Gilpatricin kirjan rimakanootin rakentamisesta. Mielenkiintoinen teos innosti minua. Valitsin kirjan piirustuksista mallin
”laker” ja varasin hommaan kolme viikkoa, kesälomani. Kanootin
rakennuksessa tarvittiin rimojen lisäksi myös epoksia ja lasikuitukangasta. Puuta kyllä löytyisi, mutta mistä muut? Tiedustelin materiaaleja
kotimaisilta kauppiailta mutta halvimman tarjouksen teki kuitenkin
Rob Hewitt Englannista. Hoidin asian Internetin välityksellä ja kaikki
sujui hienosti, kuljetusliike toi tarvikkeet kotiportille asti. Pyysipä Rob
vielä pienen projektia käsittelevän jutunkin laitettevaksi liikkeensä kotisivuille. Rakensin autotallissa uutta kanoottiani, homma oli rattoisaa,
lopputuloksena leveä rahtikanootti. Maalasin haaparimoista valmistamani aluksen päältä keltaiseksi, sisäpuoli sai pintaansa lakan.
Olin hyvin tyytyväinen lopputulokseen. Nyt rimakanootti on ollut
käytössä jo monta vuotta, olen retkeillyt, kalastanut ja metsästänyt eikä
kulkupelissä ole ollut valittamista. Koskenlaskua jouduimme harrastamaan Esan kanssa pöyriäis-maisemissa ja tuostakin selvittiin ehjin
varustein. Suunnitelma uuden rimakanootin rakentamisesta itää, sen
toteutuminen on vain ajan kysymys.
60
Leirin vaihto, ylös koskea
Teltat on purettu ja paketoitu, romppeet kannettuna rantaan jossa
odottavat pakkaamista kanoottiin. Olemme viettäneet tässä kolme
yötä. Paikka on ollut hyvä, nyt se jää jotenkin tyhjän näköiseksi. Vielä
rauhallinen tarkistuskierros ympäristössä, tahtoo monesti jäädä jotain.
Olimme punninneet erillaisia mahdollisuuksia vaeltaa varusteinemme takaisin ylävirtaan ohi koskiosuuden. Lopulta päädyimme systeemiin, jossa kanootti tavaroineen kiskotaan pitkin koskea rannan tuntumassa. Minä kahlaisin ja Esa vetäisi narulla rantaa kulkien.
Tarkoitus oli selvitä niskalle ja perustaa sinne leiri retken loppupäiviksi. Homma tulisi olemaan kovanpuoleinen, mutta onnistuisi
varmaan pätkä kerrallaan ja väliin huilaten. Urakkaa emme olisi mitenkään voineet jättää viimeiseen päivään, tuollaisen kosken nousu ja
siihen päälle toistakymmentä kilometriä pienempiä virtoja sekä järvenselkää olisi ollut mahdotonta jopa meille.
Pakkaamme kanoottia. Nyt se on helppoa, kun ei tarvitse miettiä
melojien mahtumista, ukothan on nyt ulkopuolella ruuhen.
61
”Anna Esa sitä narua laitetaan nää tynnyrit kiinni tälläkertaa”.
”Tossa ota, tässä tää toine ja”, solmin varustetynnyrit kiinni kanoottiin.
Esa sijoittelee loput varusteet rannalta kyytiin. Minulla on kahluuvehkeet päällä ja pulahdan rantaveteen tutkiskelemaan mistä kohtaa
kanoottia olisi parasta kuljettaa.
Selviämme ensimmäiset sata metriä melomalla kuorman päältä,
virran voimistuessa loikkaan veteen ja Esa tarttuu köyteen siirtyen
samalla kanootista rantapajukkoon.
Kanootin vetämistä varten on tukeva nylon-köysi, Oulun Biltemasta ostettu. Köysi on liukkaan sorttinen mutta vetopäässä on kunnon
lenkki varmistuksena. Lenkin malli on kopioitu sellaisenaan Ilja Repinin taulusta Volgan lautturit. Kiskomme kanoottia ylöspäin, matka
joutuu hitaasti pätkä kerrallaan. Rannan puita täytyy kiertää ja väliin
koskessa on kohtia joissa ei voi juuri kanoottia kiskoa, hyvä kun jaloillaan kestää.
Suuri tavaramäärä kulkee kevyesti, vesi kantaa taakkaa väsymättömillä hartioillaan eikä meidän tarvitse muuta kuin vetää. Kosken keskivaiheilla sidomme vetoköyden lujasti rantakoivuun ja istahdamme
toviksi lepäämään. Pulssi tasaantuu ja voimat palautuvat, yrityksemme
tulee varmasti päättymään onnistuneesti.
”Tässäpä hyvä leiripaikka!”, olimme viimein saapuneet kuohuisan
kosken niskalle. Esa oli kantanut kuorman varusteita ylös töyräälle
sieltä hänen iloinen huudahduksensa kuului.
Kun kanootti on sidottu super-varmasti rannan pajuihin, kiipeän
pientä rinnettä kengät märkinä lotisten. Tasainen leiripaikka näyttää
oikein hyvältä, kuin leirintäalueelle saapuisi. Varusteiden purku ja leirin
pystytys sujuu rutiinilla. Paikalla on onneksemme rangoista rakennettu
kodan kehikko, se tulee toimimaan hyvänä pyykinkuivaustelineenä.
Rannassa on mainio uimapaikka, pohja on hienointa hiekkaa ja
vettä rintaa myöten aivan partaalta lähtien. Kokeilen sitä heti pystytettyäni teltan.
Ryhdymme ruuan laittoon ja olemme tyytyväisiä päivän urakkaan.
Sapuska on tulella, Esa istahtaa reppujakkaralleen, kaivaa huilunsa
repusta ja alkaa soittamaan.
62
Peto
En osann
osannut odottaa hyökkäystä toisesta ulottuvuudesta. Lensin vahvoin siive
siivenväristyksin likellä joen pintaa tarkkaillen samalla yläpuolellani kruisailevaa
kruis
sudenkorentoa.
Äkkiä alapuolellani olevaan vedenpintaan rikkoutui aukko. Kuin
hidastettu
hidastettuna minua kohti kohosi lapsuusaikojeni kauhu. Kiiltäväsuomuinen p
peto uskaltautui omaan elementtiini tavoittelemaan minua.
Koin jo menneen
m
elämäni vilistävän läpi tajuntani kun jättiläismäinen
harjus voimakkaan
vo
pyrstönsä äkkinäisellä kauhaisulla muuttikin suuntaansa, hotkaisten
h
samalla suureen suuhunsa ohitseni viuhahtavan
merkillise
merkillisennäköisen hyönteisen. Peto solahti takaisin veteen kadoten
näin tapa
tapahtumahorisontin taa.
Saatua lennon jälleen vakaaksi ja psyykkeeni tasapainoon pysSaatuani
tyin hava
havainnoimaan ympäristöäni entisellä tarkkuudella. Tajusin kalastavan iihmisolennon pelastaneen nahkani uunottaessaan harjuksen
onkeensa
onkeensa.
“Hei kato, otti suoraan ilmasta” kuulin Esan huutavan alavirran
suunnast
suunnasta.
64
65
Perhokalastaja nukkuu
Perhoja maastossa
Kanervien, puolukanvarpujen ja suopursujen hyvänhajuisessa seurassa könöttää harmaa kelottunut männyn oksa, kotkako sen siihen
pudottanut raahatessaan pesätarpeita risulinnaansa. Esan tarkka silmä
keksii tämän käyttökelpoisen karahkan kuin Lauri Jukola kalupuun.
Tähän hän ruuvaa metallisen perhonsidontaleukansa.
Pieni pintaperhokoukku pysyy sidontaleuan puristuksessa ja juuri
oikean värinen ja mallinen caddish-perho valmistuu keskellä pohjoisen
luontoa. Pienten saksien klipsaus ja solmun lakkaus, perho on valmis.
Oliivin vihreällä dupatut caddishit osoittautuivat aika-ajoin tehokkaiksi. Onneksi Esa oli varannut mukaansa perhonsidontavälineensä emmekä näin joutuneet pulaan, vieheitä riitti.
66
Perhokalastaja nukkuu päiväunia kuorsaten teltassaan niin kuin karhu
pesässään. Uni on syvää, ruumiilliset ponnistukset koskessa antavat
hyvät unet.
Rem-univaihe lähestyy, kalastaja käännähtää, silmät alkavat muljahdella luomien alla. Sormet näpläävät unimieleen viehettä perukkeeseen. Viehe on juuri se, johon kala tänään tarttuu. Perho on sidottu
talvella ja siihen on tiivistetty kaikki kalaa kiihoittavat avainärsykkeet.
Perho on aivan kuin itse mestarin työpajasta, ehkä vieläkin parempi.
Kalastaja seisoo vedessä, kädet tarttuvat vapaan, koski kuohuu.
Juuri tuossa on kivi, jonka takana on väijymässä kala. Heitto on tarkka, tyylikäs, oikea mestariheitto. Perho laskeutuu kauniisti juuri siihen
missä kala sen huomaa. Isku, vastaisku - ja kala on koukussa. Se on
iso, kestävätköhän vehkeet? Vapa taipuu, jarru soi. Kala lähtee alavirtaan, siimaa täytyy päästää, kohta ollaan jo pohjasiimoilla. Täytyy
mennä perässä, pitkin koskea, ranta on liian pusikkoinen. Pystyssä
pysyminen on vaikeaa, virta on kova ja pohja on louhikkoinen. Kalaa
ei voi pidätellä, nyt se hyppää, se on iso harjus. Sydän hakkaa, jännitys kohoaa, riistäytyykö kala alemmas koskeen. Ei, nyt se pysähtyi,
ainakin hetkeksi. Varovaista kelausta, kala lähti nousemaan viistosti
kohti vastarantaa. Ei näytä vielä väsyvän. Kelaus lähemmäksi onnistuu
vähitellen. Nyt se on haavin ulottuvilla. Vielä kurotus, onpa se kookas,
tälläisista kaloista vain uneksii.
Teltan ulkopuolelta kuuluu kattilan kolinaa.
”Nousehan kahville, kohta lähdetään kalaan.”
67
Verta, viimeinkin
Yllätyksestä toipuminen vei vain hetken, suunnistin kohti kalan
an kanssa
n kiinittykamppailevaa ihmistä. Aavistelin sen jakamattoman huomion
vän joksikin aikaa saaliinsa varmistamiseen ja tilaisuuteni näin tulleen.
On toki tunnettua että ihminen on valtava eläin, näin siinää on paljon pintaa, jolta verta saattaisi imeä. Kuitenkin tämä ovela lajii verhoaa
itteillä.
juuri parhaimmat alueet erillaisista kuiduista kutomillaan peitteillä.
kseni oli
Kruisailin kalaa väsyttävän olennon ympärillä. Tarkoitukseni
mittaa etlöytää vaatetuksesta itikankärsän mentävä aukko. Sain toimittaa
det olivat
sintääni rauhassa, sillä ihmisen tavallisesti niin murhaavat kädet
erhonnut
muussa puuhassa. Päänsä tämä kalastava suur-nisäkäs oli verhonnut
heä verkhuopaisella päähineellä jonka lierien varassa roikkui niin tiheä
ko etten edes minä nälkiintyneine vartaloineni pystynyt sitää läpäisemään.
rmokasta
Kateellisena seurasin joidenkin pienten mäkäröiden tarmokasta
hyörinää niskan punoittavalla iholla.
yksen jälViimein päätin ottaa riskin. Laskeuduin muutaman yrityksen
keen kalastajan vasemmalle ranteelle. Äärimmäisen varovastii luotasin
säni pakverisuonen paikkaa, millin osanen kerrallaan porasin imukärsäni
suun nahkaan.
apanneen
Esa näkyi uurastavan harjuksen väsytyksessä, hihkaisi sen napanneen
nä lopetin
perhon suoraan ilmasta. Hauska nähdä tuollainen tärppi. Minä
eljen toiperhonheiton toviksi ja istahdin joentöyräälle katselemaan veljen
ytyväinen
mia, eipä näyttänyt kala hevillä antautuvan. Lopulta kahlaa tyytyväinen
kalamies rantaan pulska harjus haavissaan.
“Saitpa sie komeen kalan, ai otti ilmasta?”
aukama”.
”Joo, niin teki. Itikka perkele kuppas käestä, kato mikä paukama”.
a.
Esa näyttää vasenta rannettaan jossa on punoittava paukama.
68
69
Itikkavaatteet
Itikka on epämiellyttävä otus. Huoletonta olemista haittaa koko ajan
kalvava epäilys siitä että niskassasi, selässäsi tai jalassasi on itikka imemässä verta.
Jos istut kaikessa rauhassa juomassa kahvia housut kiristyvät istuessa reisien takaosaan ja heti verenimijät keksivät että housun läpi
voi kärsällä ylettää nahkaan. Jos riisut saappaat jalasta, mikä on tehtävä
jos on kuuma ja jalat hikoavat, niin jo alkavat jalkaterät kutista itikoiden pistoista. Sukkien läpi pistävät riettaat. Entäs pää. Otappa hattu
pois niin päänahkaan iskevät, perkeleet. Hyttyskarkoite on välttämätön, ohvia on oltava mukana.
Pari vuotta sitten Kuusamoon lähtöä suunniteltaessa tuli mieleen,
että eikö ole sellaista kangasta josta itikan kärsä ei mene läpi. Asiaa
tutkittiin. Helsingin itäkeskuksen eurokankaassa oli vilkasta, myyjää ei
tahtonut saada kiinni. Lopulta onnisti, asiantuntevan näköinen naisihminen tavoitettiin. Häneltä tiedusteltiin mikä mahtaisi olla niin tiukasti
kudottua puuvillakangasta josta itikan kärsä ei tunkeudu läpi.
Untuvakankaassa on tiukin kudos myyjä valisti.
Riku teetti tyttärellään (Maija) untuvakankaasta anorakin. Anorakki
värjättiin kauniin vihreäksi. Vaate toimi, itikat härräsivät vaatteella,
mutta turhautuivat kun eivät saaneet pistettyä kankaan läpi.
Ilman aiempaa ompelukokemusta Esa teki itselleen anorakin ja
itikkasäärystimet untuvakankaasta ja värjäsi ne siniseksi (Royal Blue).
Keksintö toimi vakuuttavasti. Vaatteen haittana on huonompi hengittävyys. Toisaalta vaate on vilpoinen, ei tarvitse ylipukeutua itikoiden
vuoksi.
Myöhemmin kuulimme Paavolta, että asia oli tunnettu lapissa. Tuntuisi siltä, että kunnon itikkavaatteilla voisi olla markkinoita. Kaikenlaisia retkivaatteita markkinoidaan ja myydään, mutta ei varsinaisesti
itikkavaatteita.
Itikoista mäkäröihin. Vastenmielisiä otuksia. Kuusamossa pari
vuotta sitten mäkärät pääsivät syömään leuan aluksen niin, että se oli
täynnä paukamia. Ryömiskelivät ajamattomassa parrassa. Lapissa yksi
puraisi alahuuleen, ehkä limakalvoon sisäpuolelle. Huuli oli useita päiviä turvonnut ja arka, jopa kahvin juonti kävi huuleen kipeästi. Entäpä
polttiaiset ja paarmat. No niin, eiköhän tämä riitä tästä aiheesta.
70
71
Suojaan
Nyt täyty
täytyy suojautua, selviytyä hengissä ja kun aika tulee, etsiä sopiva
lämmin jja turvallinen lammikko jälkikasvulle. Suvun jatkumiselle on
hyvät edellytykset,
ede
maha on pullollaan vahvaa verta ja koiraan kanssa
tuli kisail
kisailtua ”sillai”. On pirun vaikeaa lentää täydellä vatsalla, olemukseltani m
muistutan tällä hetkellä lähinnä siivekästä puolukkaa.
Siipip
Siipipankot
rasituksesta natisten onnistuin lentämään tähän jokivarren näreeseen. Tässä hyvässä suojassa sateelta ja paahteelta voin
nyt rauha
rauhassa kypsytellä munia.
ha
En halua
syyttää Äitiä, kai hän aikoinaan valitsi syntymälammikkoni parh
parhaan taitonsa mukaan, mutta tämä tyttö kyllä sijoittaa jälkeläiset turval
turvallisempaan lätäkköön kauas joesta, näin on.
72
73
Minkki
On jo iltapäivä, sapuska nautittu, ruokalevot vietetty ja nyt
yt kiskon
oon suokahluuvarusteita päälleni. Olen levittänyt sadetakin varvikkoon
jellakseni kahluuhousujen neopereenisukkia teräviltä risuilta..
Aamulla olimme kalastaneet hieman alempana koskella,, palatessamme jokivartta ylös leirille olin äkkiä havainnut jonkin tumman
llä loikki
sukkelan vilahtelevan vastarannan ruohostossa. Minkki siellä
n päänsä
notkeasti kohti alajuoksua. Aika-ajoin eläin pysähtyi nostaen
pystyyn, tarkkaili näin ympäristöään korvat höröllä ja tummat nappisilairassa.
i
mät valppaana. Oli hauskaa nähdä muitakin pyyntimiehiä kairassa.
n minkin
Jatkoimme kohti leiriä enkä osannut odottaa että tapaisin
vielä uudestaan. Varustautumisessa menee aina aikansa. Urbaanin
miehen vanttera olemus vastustaa kaikenlaisia taivutuksia ja ojenteluja, joita maastossa pukeutuminen siltä edellyttää. Esa on tapansa mukaan valmiina
74
ennen m
minua ja leukailee jotakin verkkaisuudestani, Aurinko paistaa,
joki solis
solisee ja kohisee pärskeisen pinnan heijastaessa kirkkaita säteitä.
Kuljemm nyt peräkanaa, polku noudattelee joenvartta poiketen väKuljemme
lillä mets
metsään ja sitten jälleen aivan rantatöyräälle.
”Meet sie sinne alas mist tuli hyvin, siihe mist alko se pien uoma
sivu
sinne sivulle?”,
kysyn , johon Esa: ”joo, mie voisin mennä sinne, mihi
sie?” Vas
Vastaan, että kokeilen tästä matkan varrelta ja tulen sitten perässä
hyväksi kkoettuun paikkaan. Jäntevällä askeleella Esa katoaa matalan
koivikon ja pajupuskien taa, minä taas tähtäilemään arvioivalla katseelsopiv kohtaa joentöyräästä, että pääsisi pulahtamaan kahluuklani sopivaa
silleen.
Paikka löytyy. Aika syvä niin, että perholiivin alareuna kastuu. Pohja
nyrkin
ki
on nyrkinkokoisten
kivien peitossa eivätkä kengät oikein tahdo pitää
ulompan
pana voimakkaassa virrassa. Keskemmältä jokea löytyy viimein
paikka, jo
jossa on tukevat jalansijat. Vedän rauhallisesti henkeä, raikasta
lämmintä ilmaa, katson veden kimalteista kulkua, rannan metsää, näen
ta
sinisen taivaan
ja valkeat pilvet, nautin hetkestä täysin siemauksin.
Keske jokea kuohuista erottuu viiden metrin pätkä tasaista pinKeskellä
taa. Siihen yritän kerta toisensa jälkeen
ja usein onnistunkin pudottamaan tummahäkiläisen
75
perhoni. Saan saalista, pian on laukussani useita vantteria harjuksia.
Kalastettuani tovin siirryn hiljaisen virran alueelle rantatöyrään
tuntumaan. Nojailen töyrääseen huilaten näin kotvan aikaa, siirrän
kalalaukkuni olalta rannan heinikkoon ja kahlaan takaisin luotetuille
sijoilleni virtaan ja jatkan pyyntiä. Perho laskeutuu kauniisti ajautuen
pinnalla, tuskin huomaan pulahdusta, viehe vain häviää pinnalta ja
vavassa tuntuu mielyttävä vastus. Väsyttelen kookasta kalaa. Ajattelen,
että jos sinut saan niin en muuta tänään tarvitse.
Harjus potkiskelee haavissa. Selkäevän kauniit värit välkehtivät
vielä märässä pinnassa kun käännyn kahlaamaan kohti rantaa ja laukkuani. Katseeni kohtaa näyn, tuppaa vähän naurattamaan. Minkki,
melkein musta aamupäivän tuttava oletan, kiskoo harjusta töyräällä
lojuvasta kalalaukustani. Kahlaan lähemmäs rantaa tyytyväisenä, että
olen tuonkin saanut nähdä. Kalavaras häviää pusikkoon jättäen saaliinsa heinikolle, olisi kyllä saanut viedä mennessään. Nousen kuivalle
maalle ja lähden litisevin kengin kohti Esan kalastuspaikkaa.
Kummaa touhua
Bonzai
Lapin vaivaiskoivut herättivät mieleen yhden asian. Muutamia vuosia
sitten pojallani Pekalla oli Bontsai puu. Siihen aikaan Pekka opiskeli
myös japanin kieltä. Sain Bontsaipuun hoitooni muistaakseni viikoksi,
ehkä kahdeksi.
Pekka antoi ohjeet: aamuisin puulle on sanottava: konnitsiva bontsai san, oo gengideska, ja sitten puu kastellaan.
Puu kukoisti, se kasvatti useita uusia versoja hoidon aikana. Myöhemmin
puu valitettavasti menehtyi, tuholaiset söivät puusta kaikki lehdet.
Nyt on helmikuun alku, ulkona on parikymmentä astetta pakkasta
ja puutarhassa on umpijäässä lapista tuotu bontsaipuu. Mikä ihmeen
bontsaipuu? Silloin aikoinaan pidimme lystiä Pekan kanssa bontsaipuun tiimoilta. Tarkoituksena oli luoda suomalainen bontsaipuu jota
suuret yritykset, kuten Nokia, voisivat antaa liikelahjaksi. Siis jotakin
suomalaista, mutta maailmalla
tunnettua.
Kyseessä oli myös ihana
unelma rikastumisesta,
Mitä ne nyt puuhaavat tuossa näreeni alla, tutkivat vaivaiskoivikkoa ja
väliin huutelevat toisilleen: ”kato täällä on hyvä”
johon: ”otan kaksi, tässä on toinen”.
Nyt repivät vaivaiskoivua juurineen ja sitten toista, aikovatko valmistaa uusia kalanpyydyksiä vai mistä on kysymys. Mikä on tuon toiminnan tarkoitus? En jaksa pohtia syitä sen enempää, vaan kiinnitän
huomioni kuoppaan joka jää poistetun vaivaiskoivun sijalle, siihen
nimittäin alkaa hiljalleen kertyä vettä. Suu maireassa virneessä seuraan
kuinka lammikko suurenee, nyt taisi onni potkaista syylinki jalassa.
”Huomenna ne on muninnat edessä” sanoi Pentti kanoille.
76
77
tuottaisimme bontsaipuita omassa puutarhassa, meillä olisi myymälä
jossa puita myytäisiin. Bontsaipuumme olisi erikoisuudestaan johtuen
hyvin kallis.
No niin, mikä olisi paras suomalainen bontsai? Tietysti vaivaiskoivu. Vaivaiskoivu hankittiin, ei lapista vaan Lappeenrannan läheltä
Houslammen rannalta. Puu istutettiin ruukkuun ja ihme kyllä se jäi
kuin jäikin henkiin. Puu talvehti ja keväällä se rupesi kasvattamaan
uusia versoja. Sitkeä otus.
Tyttäreni tuli laboratorioon ja kasvibiologituttavat antoivat reseptit solukkokloonaukseen. Vaivaiskoivun silmusta kloonattiin eli mikrolisättiin solukko. Kloonaus onnistui, kunnes minä siirrostaessani
saastutin viljelmän. Mikrolisäyksen avulla tuotettu bontsaihanke kaatui tähän. Tosin hankkeen motivaatiossa tärkein oli ehkä sosiaalinen
ulottuvuus.
Viime kesänä lapissa kävelin leiripaikan ympäristössä. Kullerot
kukkivat joskus melkein niittyinä läheisen pienen puronuoman vierillä.
Mesimarja oli kukassa. Vaivaiskoivua oli tiheänä varvikkona. Vähän
ylempänä kuivemmassa maassa oli joitakin vanhempia paksuvartisempia vaivaiskoivuja. Bontsaihanke jysähti mieleen.
Lapin vaivaiskoivubontsai oli saatava. Kiskoin joitakin ylös. Koivuilla oli erittäin pitkä juuri, joka helposti myös katkesi kiskottaessa.
Hain retkikirveen ja irroitin kolme koivua varovasti. En saanut niitäkään ehjinä, mutta juurakkoa tuli riittävän näköisesti mukaan. Nämä
puut laitoin kastellun turpeen kanssa märkään paitaan käärittyinä
muovipussiin. Puiden tilaa tarkkailtiin koko kalastusretken ajan.
Myöhemmin kun tulimme joelta Paavon vaimo Anu nauroi katketakseen kun kuuli vaivaiskoivubontsai-hankkeesta. Puut tuotiin Lappeenrantaan Rikun pihalle. Siellä laitoin aarteet ruukkuihin. Loppukesästä toin puut kotiin Vantaalle ja seurasin niiden toipumista. Kaikki
lehdet kuivuivat vähitellen ja putosivat. Kaksi puuta näytti kuolleilta,
mutta yksi teki muutamaan oksaan vihreät silmut, ilmeisesti ensi kevättä varten. Nyt on jännittävää odottaa mitä tapahtuu kun lumet sulavat ja kevätaurinko rupeaa lämmittämään. Uskon, että ainakin silmut
tehnyt bontsaipuu elpyy ja kukoistaa suvussa ehkä vuosisatoja.
78
Takaisin
Viikon kuluttua maanantaina iltapäiväksi oli sovittu paluukuljetus
järveltä kylälle. Aamulla koottiin leiri, pakattiin kanootti ja lähdettiin
matkaan jokea ylös. Sää oli hyvä, aivan toisenlainen kuin tulomatkalla,
aurinko paistoi ja oli tyyntä.
Meloimme ensimmäiselle nivalle, josta kanootti vedettiin ylös pitkin
vasenta reunaa ja jatkettiin ylös melomalla. Väliin virta oli vuolaampi ja piti tehdä hartiavoimin töitä. Mieliala oli korkealla, kajautimme
meloessa muutamia laulujakin. Vuolaimman vir tapaikan nousimme
oikealla olevaa kapeaa haaraa myöten kanoottia vetämällä. Uoma oli
79
kapea, sorapohjainen, oikein kaunis myös rannoilta. Kesken vetoa menetin tasapainoni ja kaaduin mahalleni veteen. Sain virkistävän kylvyn,
onneksi vesi ei ollut syvää. Kaatuessani tapasin kädellä pohjaa ja nyrjäytin ilmeisesti kiveä vasten peukalon oikeasta kädestä. Peukalon nivel
oli pitkään kipeä, tuntuu puolen vuoden päästä vähän vieläkin.
No, taas melomaan, loppuosa joesta oli paikoin matalaa sorapohjaista, oli mukavia matalikkoja, joissa oli kiviä kalojen lymypaikoiksi. Aurinko paistoi ja vesi oli kirkasta. Harjuksia ja harjusparvia näkyi
silloin tällöin. Riku heitti streamerin veteen ja sitä vedettiin kanootin
perässä. Joen suu tuli lopulta ja kanootti lipui järvelle. Silloin Rikun
vieheeseen otti kala.
”Se on iso”, sanoi Riku, ”pidättele kanoottia paikallaan.” Jonkin
aikaa väsyteltyään Riku (tuo kaikkien tuntema suurkalastaja) nosti
harjuksen kanoottiin. Isoin kala koko retken aikana, lähes kilon painoinen!
Matka jatkui järven yli, pinta oli nyt lähes tyyni. Näkyvyys oli erinomainen ja maisemat olivat komeat. Viisi kilometriä melomista ei nyt
tuntunut rasitukselta lainkaan. Järvi ei ollut kovin syvä paikoin pohja
näkyi. Kaloja kävi paljon pinnassa ja kirkkaassa vedessä näkyi aika
ajoin kalaparvia. Järven selällä oli viiden joutsenen parvi. Ilmeisesti
poikamiehiä. Laulaa kailottivat.
Sitten ilmeisesti yksi sanoi: ”Eiköhän pojat lähdetä”.
Joutsenet nousivat ensin vauhtia otettuaan siivilleen ja katosivat
itään. Perillä rannassa oli kyytimies Paavo vaimoineen vastassa. Käväisimme järvessä uimassa. Meille tarjottiin paistettuja siikoja ja lettukahvit. Saunakin olisi lämmitetty jos olisimme halunneet. Sitten kamppeet
masturiin ja off road matka kylälle Paavon taloon. Istukeltiin ja juteltiin, Paavo keitti kahvit.
Sen jälkeen auto pakattiin, kanootti nostettiin katolle ja lähdettiin
matkaan. Paluumatka tehtiin yöpymättä Lappeenrantaan asti. Ajettiin
vuorotellen, pysähdyttiin silloin tällöin kahville tai bensaa ottamaan.
Aamuyöstä otimme molemmat pienet unet toisen ajaessa. Hämärä
väistyi ja aurinko nousi, Lappeenrannassa Rikun talolla oltiin seitsemän tienoilla.
80
82
83
Kiitos vain
Aurinko kultaa maisemaa, miljoonat sukulaiseni virittävät ilmaan
aan kaikkialla vallitsevaa ininää, ei tuule ja on lämmintä. Olen jälleen hoikka ja
virtaviivainen, kuin hyttysen idea.
älliset ihMuninta onnistui hyvin lammikkoon, jonka synnyn ystävälliset
noa joka
miset toimillaan aiheuttivat ja minä en todellakaan ollut ainoa
at varushyötyi, meitä oli monta. Nyt köntysmäiset olennot kantavat
teitaan kanoottiin, aikovat varmaan poistua sukuni alueilta. Seuraan
leirin purkua istuskellen aitiopaikallani rantakoivun lehdellä.. Ihmiset
kö jotain
kiertelevät tyhjää leiripaikkaa tutkien maastoa huolella, lieneekö
unohtunut. Kohta siirtyvät kanoottiinsa.
n. Kiitos
Viimein katoaa seurue joenmutkan taakse näkymättömiin.
maan kalvaan ja hyvästi, ounastelen ettemme enää tapaa. Jään kaipaamaan
arjonneet
taisianne hyöty-eläimiä. Olette tappaneet vaarallisia kaloja, tarjonneet
hyvää vertanne ja valmistaneet lapsilleni kodin.
84
86
87
”Joen pinnalla tapahtuu jotakin merkillistä,
veteen ilmestyy sinne tänne isoja kuplia.
Nouseeko pohjasta suokaasua? Nyt näkyy
jonkinlainen pyörähdys tai pöyrähdys.
Isoja selkäeviä nousee vedestä. Pyrstöevä
viipyy veden pinnalla. Niitä on joka puolella
myös aivan kanootin vieressä. Mielikuvitus
lähtee laukkaamaan. Onko kyseessä
ennen tuntematon pohjoisten jokien eläin?
Pyöriäinen? Ei, pöyriäinen, ehdottaa Riku!”
ISBN 952-91-9133-2
www.riesakupress.com
88