DOKUMENTTI - Kansallisgalleria
DOKUMENTTI ISSN 1456-0852 ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 2005 Dokumentti ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 2005 Dokumentti ajankohtaista Kuvataiteen keskusarkistosta 2005 Sisällys: Hyvät kollegat, Erkki Anttonen.............................................................................................................2 Monta kertaa kaupunkiin - Kuvia suomalaisesta kaupungista, Riikka Haapalainen ja Elina Heikka.....................3 Elämää Nallenpolulla - Tapiolan ateljeetalo 50 vuotta, Erkki Anttonen..................................................4 Julkaisuseminaari, Erkki Anttonen.....................................................................................................7 Kirjankuvituksen huippu saavutetaan 1700-luvulla - alkuperäisgrafiikkaa Helsingin yliopiston kirjastossa, Sirkka Havu...........................................................................................................................8 Varhaismodernia luokittelun filosofiaa, Anne Aurasmaa..............................................................................11 Ateneumin kokoelmaluetteloiden kehitys, Irmeli Isomäki............................................................................12 Porin taidemuseon julkaisutoiminta 1982-2005, Esko Nummelin............................................................................16 Kyselytutkimus Albert Edelfelt -juhlanäyttelyn julkaisusta, Riitta Ojanperä..........................................................19 Kommentti Albert Edelfelt -luettelon kyselytutkimukseen, Timo Huusko..............................................21 Kirjav@ webhaku, Tellervo Yli-Hallila............................................................................................................23 Mediataiteen arkistointistrategiasta, Perttu Rastas...........................................................................................24 KKA yhteystiedot….............................................................................................................................................27 Kuvataiteen keskusarkiston ja Valtion taidemuseon kirjaston tutkijapalvelu sekä kuvapalvelu on suljettu joulunaikaan 12.12.2005 - 9.1.2006 ISSN 1456-0852 Dokumentti on Valtion taidemuseon Kuvataiteen keskusarkiston julkaisu, joka postitetaan ilmaisjakelulehtenä sidosryhmille. Dokumentti ilmestyy kerran vuodessa ja vuodesta 1998 alkaen myös sähköisenä versiona (ISSN 1456-0860) Kuvataiteen keskusarkiston www-sivuilla www.fng.fi/kka.htm. Valtion taidemuseo Toimittaja Erkki Anttonen Kuvataiteen keskusarkisto sähköposti [email protected] Kaivokatu 2 Kansi, taitto ja kuvankäsittely Pirje Mykkänen 00100 Helsinki Kuvat, ellei toisin mainittu, Kuvataiteen keskusarkisto puh. 09-173 361 Kannen kuva: Markku Keräsen ateljeen vesipiste. Kuva Susanna Heiska/KKA DOKUMENTTI 2005 1 HYVÄT KOLLEGAT Hyvät kollegat Erkki Anttonen tutkija, lehden toimittaja K ulunut vuosi on ollut touhukasta aikaa Kuvataiteen keskusarkistossa. Kaiken hiljaisen arkistotyön ohessa olemme saaneet päätökseen - tai ainakin lähes päätökseen - eräitä pitkäaikaisia projekteja, jotka näkyvät myös ulospäin täältä arkistojen uumenista. Dokumentti-lehti on ollut samoin jo kymmenen vuoden ajan yksi keskusarkiston kanavista kertoa toiminnastamme ulkomaailmalle. Käsissä on siis 10-vuotisjuhlanumero, mikä on saavutus sinänsä. Niin se aika rientää ja vuodet vierivät! Kesäkuussa julkaistiin Monta kertaa kaupunkiin - Kuvia suomalaisesta kaupungista -sivusto internetissä (www. montakertaakaupunkiin.fi), tosin osittain keskeneräisenä tekijänoikeuslainsäädännön viiveiden johdosta. Valtion taidemuseo käynnisti hankkeen vuonna 2002, ja sitä johti Taidemuseoalan kehittämisyksikkö Kehys yhdessä KKA:n kanssa. Lisäksi mukana oli useita muita taidemuseoita, kuten Jyväskylän, Kuopion, Oulun ja Turun taidemuseot sekä Wäinö Aaltosen Museo. Kolmivuotinen projekti sai aineistojen digitointiin ja multimediatuotantoon avustusta OPM:n tietoyhteiskunta-ohjelmasta. Verkkosivusto tarjoaa tällä hetkellä käyttäjilleen yli 2.000 kaupunkiteemaan liittyvää taideteoskuvaa, satoja dokumenttivalokuvia ja urbaaneja tekstejä suomeksi ja englanniksi. Ensi vuoden helmikuun 15. päivänä sivusto on tarkoitus julkaista koko laajuudessaan, jolloin se sisältää yli 4.000 teoskuvaa, eli huomattavan otoksen kaupunkiaiheisia taideteoksia maamme taidemuseoista. Jo nyt, osittain keskeneräisenäkin, Monta kertaa kaupunkiin -sivusto valittiin MINDTREK Grand Prixin viiden finalistin joukkoon, vaikka ei voittanutkaan pääpalkintoa tällä kertaa. MINDTREK-kilpailussa palkitaan vuosittain Suomen parhaita digitaalisia tuotantoja. Finaaliin valinnan perusteluina todettiin mm.: ”Työ toteuttaa hienosti kaikki digitaalisen median ideat. Runsas, taidolla koottu ja hiottu sisältö, dynaaminen kulttuuripaketti, hienosti taideteosten ympärille koottu on-line työ. Eteneminen assosiaatioiden myötä on palkitsevaa ja samalla sivistävää.” Arkiston puolesta kiitokset kaikille yhteistyömuseoille! Tänä syksynä valmistui vuoden intensiivisen työskentelyn tuloksena myös kirjaston uusi Kirjav@ -webhakutietokanta. Nyt Valtion taidemuseon kirjaston kokoelmat ovat viimein kaikkien haettavana internetissä (ks. tästä tarkemmin jäljempänä tässä lehdessä). Sekä Monta kertaa kaupunkiin -projektin Wandoraaineistonhallintajärjestelmän että Kirjav@ -tietokannan ohjelmoinnista on vastannut Gripstudios Interactive Oy. Lokakuussa keskusarkisto organisoi yhdessä VTM:n julkaisutyöryhmän kanssa valtakunnallisen, ensisijaisesti taidemuseoiden henkilökunnalle tarkoitetun Taidemuseoiden julkaisutoiminta -seminaarin. Aihe herätti kiinnostusta ja osanottajia oli runsaasti. Mielenkiintoiset esitelmät nostattivat myös keskustelua osallistujien keskuudessa. Yhden päivän seminaarissa ehdittiin kuitenkin vain hieman raapaisemaan pintaa tästä laajasta teemasta, joten suunnitelmissamme on järjestää myöhemmin eräänlainen syventävä jatkoseminaari aiheesta. Dokumentti-lehti julkaisee tässä numerossa lyhennelmät osasta seminaarin esitelmiä. Marraskuussa ilmestyi uusin kirja, Elämää Nallenpolulla - Tapiolan ateljeetalo 50 vuotta, arkiston julkaisusarjassa (no: 11). Siinä tarkastellaan Nallenpolun taiteilijatalon syntyvaiheita ja sen 50-vuotista historiaa. Kirja liittyy omalla tavallaan samaan tematiikkaan kuin sarjassa viime vuonna ilmestynyt Taiteilija kuvassa -julkaisu, sillä molemmissa kartoitetaan ja pohditaan taiteilijoiden työtilaproblematiikkaa. Julkaisuun liittyy lisäksi keskusarkiston kokoama Nallenpolun rakennusta ja sen elämää esittelevä näyttely Ateneumin uudessa Taka-ajatus -tilassa. Kuvataiteen keskusarkisto toivottaa teille kaikille Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta! 2 DOKUMENTTI 2005 MONTA KERTAA KAUPUNKIIN - KUVIA SUOMALAISESTA KAUPUNGISTA Monta kertaa kaupunkiin - Kuvia suomalaisesta kaupungista Riikka Haapalainen vastaava museolehtori, KEHYS Elina Heikka erikoistutkija, KKA N äyttelytoiminnasta museomaailmassa on yli sadan vuoden kokemus, mutta yhteistyössä toteutettavien verkkosivustojen tuotantorakenteita ollaan vasta luomassa. Kuvataiteen keskusarkisto ja Taidemuseoalan kehittämisyksikkö Kehys lähtivät yhdessä leikkiin, jossa Kehyksen multimedia- ja verkkokokemus yhdistettiin KKA:n digikuva- ja tietojärjestelmätuntemukseen. Verkkosivusto www.montakertaakaupunkiin.fi on suomalaisten taidemuseoiden tähän mennessä mittavin sisältötuotantohanke. Projektin yhteistyömuseot eri puolilta Suomea ovat aktiivisesti osallistuneet sisältötuotantoon kirjoittamalla ja tarjoamalla kokoelma-aineistojaan digitoitaviksi. Kolmivuotinen hanke on saanut aineistojen digitointiin ja multimediatuotantoon avustusta opetusministeriön tietoyhteiskunta-ohjelmasta. Aihe täsmentyi suomalaiseksi kaupungiksi, sekä kaupungistumisen historiana että koettuna kaupunkilaisuutena. Ei vain ainoastaan kaupunkimaisemia vaan kaupunkinäkökulma moninaiseen kuvastoon ja kaupunki eri medioiden kautta esitettynä: kuvataiteen kautta välittyvän kaupunkikuvan peilausta muihin representaatioihin. Sisältötuotannon päämääränä oli hakukelpoinen digitaalinen massa-arkisto sekä sitä hyödyntävät käsikirjoitetut osuudet. Kaupunkia haluttiin kuvata sekä historiallisesti että kokemuksena, mitä kautta syntyi ajatus kahdesta käsikirjoitetusta reitistä, lineaarisesta ja assosiatiivisesta. Kaupunkeja ajassa -osiossa tarkastellaan yhä uudelleen ja aina uusin painotuksin tapahtunutta kaupungistumista historiallisesti, kun taas tunnereitin metrokartalla tapaillaan kaupunkikokemusta assosiatiivisesti kuvia ja tekstejä yhdistellen. Kaikkien yhteistyökumppaneiden kokoelmia haluttiin digitoida ja esittää, mutta muuten yhteistyö rakentui hankkeen kuluessa, museokohtaisesti mielenkiinnon ja resurssien mukaan. Sivuston käyttäjälle aihekarttateknologia (topic map) tuottaa loputtoman tiheää aiheiden välistä polustoa, jossa voi seikkailla - ja eksyä linkkejä klikkaillen. Taidehistoriaa tuntemattomalle tai laiskalle hakijalle sivusto on palkitseva, sillä aineisto tulee intensiivisesti käyttäjää vastaan. Minkä tahansa kuva- tai tekstilinkin klikaten avautuu tuloslistoja, joista voi jatkaa kiertomatkaa. Meille tekijöille koko hankkeen eräänä tavoitteena oli luoda museoiden digitaaliseen sisältötuotantoon ohjeistuksia sekä rakentaa sellaista teknologista ja sosiaalista infrastruktuuria, jolla museoiden jatkuva sisältötuotanto olisi yleisölähtöistä ja kustannustehokasta. Sen rinnalla että Museo Suomen tapaisissa hankkeissa kehitetään teknologiaa suurten aineistojen automaattiselle saataville saattamiselle, tarvitaan arjen museotyöhön työkaluja sisältöpainotteiseen julkaisuun. Mikäli kehitystyölle olisi varoja, monet Kaupunki-hankkeen ratkaisut, esimerkiksi Wandoran ja Iconclassin osalta ja ylipäänsä hankkeessa syntynyt tietotaito, voisivat johtaa käytännöllisiin sisältötuotannon työkaluihin, joilla museot voisivat helposti julkaista aineistojaan ja niistä karttunutta tietämystä. Toiveenamme on, että Kaupunki-hanke jäisi pysyväksi hyödyksi resurssivajetta poteville museoille. Osa kestoratkaisua odottavista tulevaisuuden kysymyksistä ovat museoille kalliit tekijänoikeudet. Taidemuseoiden verkkohankkeissa tilanne on ollut hämmentävä, sillä toisaalta virallinen tahto on ollut saada kulttuuriperintöä verkkoon. Kaupunkihankkeen tekijänoikeusmaksujen rahoitusta ryhdyttiin ratkomaan vanhan ja uuden lain hankalassa välivaiheessa, niin että sivuston julkaiseminen viivästyi. Projektin yhteistyömuseoita olivat: Ateneumin taidemuseo, Nykytaiteen museo Kiasma, Sinebrychoffin taidemuseo, Jyväskylän taidemuseo, Kuopion taidemuseo, Oulun taidemuseo, Turun taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo, Museovirasto, Suomen rakennustaiteen museo ja Suomen valokuvataiteen museo. DOKUMENTTI 2005 Monta kertaa kaupunkiin -webbisivu löytyy ennen virallista julkaisua osoitteesta http://taidemuseo.kuopio.fi/index.php?id=28 3 ELÄMÄÄ NALLENPOLULLA - TAPIOLAN ATELJEETALO 50 VUOTTA Elämää Nallenpolulla Tapiolan ateljeetalo 50 vuotta Erkki Anttonen ” Tapiolan asuntoalueella Espoossa Helsingin kainalossa on viheralueiden ja korkeiden kerrostalojen keskellä pitkä matala rakennus. Erikoista tässä talossa on harvinaisen suuret ikkunat. ’Taiteilijakolhoosiksi’ voisi leikillisesti nimittää Tapiolan taiteilijataloa, sillä asukkaiden nimiluettelo on todella edustava leikkaus suomalaisen taiteen alalta: maalarit Yrjö Verho, Pentti Melanen, Olavi Valavuori, Helge Dahlman, kuvanveistäjät Heikki Konttinen ja Raimo Utriainen kuuluvat esimerkiksi talon asukkaisiin.” Warkauden Lehden artikkeli ”Tapiolan taiteilijakolhoosista” ja siellä asuneesta kuvanveistäjä Heikki Niemisestä on kirjoitettu syksyllä 1963, kahdeksan vuotta sen jälkeen, kun talo valmistui ja ensimmäiset asukkaat muuttivat sinne. Nallenpolun ateljeetalo lintuperspektiivistä, etualalla pohjoispäädyn ateljeet. Kuva Heikki Havas. Asuntosäätiön arkisto. Kyseinen rakennus on ensimmäinen Suomen Taiteilijaseuran toimesta pystytetty ateljeerivitalo taiteilijoille. Se kohosi Tapiolan Nallenpolulle 1955 arkkitehti Aulis Blomstedtin suunnittelemana. Hän on soveltanut siinä Suomessa tällöin vielä harvinaista moduuleihin perustuvaa kokonaisratkaisua. Rakennus käsittää kaikkiaan kymmenen ateljee-asuntoa, joista kuusi on suurempia perheasuntoja ja loput pienempiä, lähinnä taiteelliseen työskentelyyn tarkoitettuja tiloja, missä asumismahdollisuudet ovat rajoitettuja. Nallenpolun ateljeetalo valmistui huutavaan tarpeeseen, sillä 1950-luvulla taiteilijoilla oli suuri pula kunnollisista työtiloista. Se helpotti osaltaan hieman pääkaupunkiseudun tilatarvetta, ja myöhemmin vastaavia rakennuksia pystytettiin lisää niin Helsinkiin kuin muualle Suomeenkin. Vuosien mittaan Nallenpolun tiloissa on asunut ja työskennellyt lukuisia maalareita, kuvanveistäjiä ja graafikkoja. Edellä mainittujen taiteilijoiden lisäksi heitä ovat mm. Erkki Koponen, joka oli yksi ateljeetalon keskeisistä puuhamiehistä, sekä Anitra Lucander, Unto Koistinen, Kauko Räsänen, Erik Enroth, Erkki Hervo, Ernst Mether-Borgström, Nina Terno, Kimmo Pyykkö, Kari Juva, Laila Pullinen, Aarno Salosmaa, Martti Aiha, Osmo Valtonen, Pekka Kauhanen, Marjatta Hanhijoki, Markku Keränen, Pekka Jylhä, Tapani Mikkonen, Päivi Siren, Liisa Heikkilä ja Petr Rehor. Heikki Konttisen ateljee Nallenpolulla, n. 1960. Kuva Heikki Nieminen. Heikki Niemisen arkisto 4 Tapiolan ateljeetalon valmistumisesta tuli marraskuussa kuluneeksi 50 vuotta, minkä johdosta Kuvataiteen keskusarkisto on julkaissut yhteistyössä Suomen Taiteilijaseuran ateljeesäätiön ja Suomen rakennustaiteen museon kanssa kirjan rakennuksesta. Siinä DOKUMENTTI 2005 ELÄMÄÄ NALLENPOLULLA - TAPIOLAN ATELJEETALO 50 VUOTTA Pekka Kauhanen ja Outi Pienimäki ateljeepalaverissa, keskellä Kauhasen Kuusi ja viisi kättä -veistos, 2005. Kuva Petri Virtanen/KKA tarkastellaan Nallenpolun taiteilijatalon syntyvaiheita ja historiaa sekä luodaan katsaus ateljeetalojen rakentamiseen Suomessa yleisemminkin. Myös rakennuksen arkkitehtuuria ja sen merkitystä Blomstedtin suunnittelijan uralla pohditaan erillisessä artikkelissa. Tämän lisäksi kirjassa esitellään Nallenpolulla asuneita ja asuvia taiteilijoita sekä heidän elämäänsä ja taiteellista työskentelyään siellä. Runsaasti kuvitetun teoksen on kustantanut Kustannus Oy Taide. Tapiolan ateljeetalon 50-vuotisjuhlaan ja juhlakirjan julkaisuun liittyy lisäksi rakennusta ja sen elämää esittelevä näyttely Ateneumin uudessa Taka-ajatus -tilassa. Se on avoinna huhtikuun loppuun 2006. Kirjan julkistamisen ja näyttelyn avajaisten yhteydessä 22. marraskuuta 2005 Ateneum-salissa järjestettiin myös kuvataiteilijoiden työtiloja pohtiva Tilaa taiteelle -seminaari. DOKUMENTTI 2005 Pentti Melanen perheineen Nallenpolun ateljeekodissa 1957. Kuva Otso Pietinen. Asuntosäätiön arkisto 5 ELÄMÄÄ NALLENPOLULLA - TAPIOLAN ATELJEETALO 50 VUOTTA Heikki Konttinen (oik.) ja Pentti Melanen (vas.) kalastavat Otsolahdella, 1958-60. Kuva Heikki Nieminen. Heikki Niemisen arkisto. Arjen ohjelmointia Päivi Sirénin perheessä. Alla lasten Ilmarin ja Auran neulomat lapaset. Kuva Susanna Heiska/KKA 6 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Julkaisuseminaari Erkki Anttonen K eskusarkisto järjesti 20.10.2005 valtakunnallisen Taidemuseoiden julkaisutoiminta -seminaarin Kiasman seminaaritilassa yhdessä Valtion taidemuseon julkaisutyöryhmän kanssa. On oikeastaan hämmästyttävää, että museoiden julkaisutoimintaa ei ole pohdittu tai tarkasteltu laajemmin juuri missään yhteyksissä maassamme, vaikka museot ovat tuottaneet ja kustantaneet erilaisia painotuotteita reilusti yli sadan vuoden ajan. Taidemuseoiden tyypillisiä julkaisuja ovat olleet kokoelma- ja näyttelyluettelot, joissa on esitetty perustiedot esillä olevista taideteoksista. Varhaisista, puhtaasti teosluettelo-tyyppisistä painatteista on vähitellen siirrytty yhä paksumpiin, myös tutkimuksellisia artikkeleita sisältäviin opuksiin, vaikka pienimuotoisempiakin näyttelyluetteloita yhä tuotetaan. Useimmiten kysymys on taloudellisista resursseista kun tehdään päätöksiä museon julkaisupolitiikasta. Joka tapauksessa painotuotteiden merkitys on aina vaan kasvanut huolimatta internetistä ja muista digitaalisen median luomista uusista mahdollisuuksista. Tätä osoittaa sekin, että parin viime vuosikymmenen aikana monet taidemuseot ovat alkaneet tuottaa omia julkaisusarjojaan. Itse asiassa maamme taidemuseot ovat varmaankin kokonaisuutena suurin kuvataiteeseen liittyvää kirjallisuutta julkaiseva instituutio Suomessa. Seminaaripäivä alkoi keskusarkistonjohtaja Ulla Vihannan avauspuheenvuorolla, minkä jälkeen kirjastonhoitaja Sirkka Havu Helsingin yliopiston kirjastosta loi katsauksen vanhaan eurooppalaiseen kirjankuvitukseen aina 1400-luvulta lähtien. Esityksen painopiste oli 1700-luvun kuvituksissa, mutta samalla nähtiin hieno kuvakavalkaadi HYK:n omistamista vanhoista kuvitetuista kirjoista aina Anton Kobergerin julkaisemasta Nürnbergin Raamatusta (n. 1460) François Boucher’n kuvittamiin Ovidiuksen Metamorfooseihin ja William Hogarthin satiirisiin kaiverruksiin. Tämän jälkeen FT Anne Aurasmaa Helsingin yliopistolta esitelmöi varhaisista museoaiheisista julkaisuista ja luokittelun filosofiasta, joka heijasteli 1500-1600-lukujen maailmankuvaa. Esimerkiksi Raamattu oli myös luokittelun kannalta ajan keskeisiä auktoriteetteja, mutta kuriositeettikabinetit, joihin taideteoksiakin aluksi kerättiin, järjestettiin usein ilmentämään maailmankaikkeuden neljään elementtiin perustuvaa rakennetta. Aamupäivän lopuksi VTM:n kirjaston kirjastonhoitaja Irmeli Isomäki loi katsauksen Ateneumin kokoelmaluetteloiden kehitysvaiheisiin. Tämäntyyppistä historiallista kartoitusta ei aikaisemmin ole tehty, ja laajasta aiheesta voisi varmaankin jatkossa kehittää monenlaisia kiinnostavia näkökulmia esimerkiksi museon kokoelmanhallintakäytäntöihin. Seminaarin alkupuolella keskityttiin siis pääasiallisesti museojulkaisujen historiallisiin taustoihin. Isomäen esitys päättyi Valtion taidemuseossa tänä päivänä käytössä olevaan teoskokoelmien hallintajärjestelmään eli atk-pohjaiseen Muusaan. Siten se toimi eräänlaisena siltana iltapäivän esitelmille, joissa pohdittiin enemmänkin nykypäivän julkaisuproblematiikkaa. Aluksi Kiasman intendentti Marja Sakari loi katsauksen ARS-näyttelyiden luetteloiden kehitysvaiheisiin alkuaikojen suppeista teosluetteloista nykyisiin artikkelipainotteisiin ja paljon informaatiota sisältäviin opuksiin. Salon taidemuseon johtaja Laura Luostarinen kertoi museonsa julkaisupolitiikasta ja niistä erilaisista ratkaisumalleista, joilla suhteellisen pienellä määrärahalla toimiva museo voi harjoittaa julkaisutoimintaa. Samoja kysymyksiä pohti myös Porin taidemuseon johtaja Esko Nummelin, joka esitteli museonsa poikkeuksellisen laajamuotoista ja monipuolista julkaisutarjontaa. Hän sitoi kirjojen ja luetteloiden kustantamisen muuhun museotoimintaan ja pohti museolaitoksen roolia sivistyspääoman tuottajana suhteessa taloudellisen tuloksellisuuden vaatimuksiin. Amanuenssi Timo Huusko Ateneumin taidemuseosta esitteli tämän jälkeen kahta museossa tehtyä yleisökartoitusta, viime vuoden Edelfelt-näyttelyyn liittyvien julkaisujen lukijatutkimusta ja Kokoelmat verkkoon -käyttäjätutkimusta. Päivän lopuksi kirjastonhoitaja Tellervo Yli-Hallila Valtion taidemuseon kirjastosta esitteli uuden Kirjav@-internethakuliittymän ja kertoi sen eri hakuominaisuuksista. Seuraaville sivuille on koottu joitakin lyhennelmiä näistä seminaarin esitelmistä. DOKUMENTTI 2005 7 JULKAISUSEMINAARI Kirjankuvituksen huippu saavutetaan 1700-luvulla - alkuperäisgrafiikkaa Helsingin yliopiston kirjastossa Sirkka Havu kirjastonhoitaja, Helsingin yliopiston kirjasto H elsingin yliopiston kirjaston historialliset kokoelmat ovat, etenkin 1700-luvulta, erittäin korkeatasoiset. Kokoelmien loistokkuus ilmenee muun muassa siinä, että monista teoksista kirjastoon on päätynyt niin sanottu ruhtinaspainos, Prachtexemplar, joka usein sisältää myös hienoa kuvitusta. Kokoelmien ”yläluokkainen” taso on seurausta Turun palosta (1827). Palon tuhottua Turussa sijainneen kirjaston kokoelmat lähes täydellisesti ja yliopiston muutettua Helsinkiin, alkoi kirjastoon virrata kirjalahjoituksia eri puolilta Eurooppaa. Arvokkaimmat kokoelmat saatiin Pietarista, josta tuli kymmeniä tuhansia niteitä länsimaista kirjallisuutta. Pietarilaisten lahjoitusten joukosta erottui kaksi kulttuurihistoriallisesti erittäin kiinnostavaa kokonaisuutta: Pietarin tiedeakatemian lahjoitus (4.000 nidettä) ja Paul Alexandroffin (1808-1857), suuriruhtinas Konstantin Pavlovitšin luonnollisen pojan lahjoitus (24.000 nidettä). Tiedeakatemian lahjoitukseen sisältyneet laajimmat kirjastokokonaisuudet olivat Kuurinmaan herttuoiden kirjasto ja puolalais-liettualaisen Radziwillien ruhtinassuvun kirjasto. Sivusta-adjutantti Paul Alexandroffin lahjoitus sisälsi kaksi keisarillista palatsikirjastoa: Hatšinan palatsin ja Marmoripalatsin kirjastot. Kumpikin kirjasto oli syntynyt osana Katariina Suuren ohjelmaa kerätä länsimaisia kokoelmia Venäjälle. Diana kylvyssä nymfiensä kanssa. Metsästäjä Aktaion yllättää jumalattaren, Diana rankaisee Aktaionia tirkistelystä muuttamalla tämän hirveksi. François Boucher’n kuvitusta, kaiverrus Augustin de Saint-Aubin. Ovidius, Les Métamorphoses d’Ovide gravées sur les desseins... Paris: Basan & Le Mire, 1700-luku. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat. Helsingin yliopiston kirjaston kulttuurihistoriallisten peruskokoelmien ohella kirjastossa on useita erikoiskokoelmia, joista 1700-luvun kirjankuvituksen ja alkuperäisgrafiikan kannalta merkittävin on Monrepos’n kartanon kirjasto. Puupiirroksista kuparikaiverrusliitteisiin ja 1700-luvun etsattuihin vinjetteihin Kirjankuvituksen tutkimus liittyy läheisesti kirjallisuudentutkimukseen, sillä parhaimmillaan kuvitus tukee tekstin tietosisältöä tai tulkitsee sitä. Taide- ja kirjallisuushistoriallisesti mielenkiintoisinta on kaunokirjallisuuden kuvitus. Tietokirjallisuudessa kuvien ensisijainen 8 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI tehtävä on selventää ja lisätä tekstin välittämää informaatiota. Varhainen painettu kuvitus toteutettiin puupiirrostekniikalla. Puupiirros kehittyi Alppien etelä- ja pohjoispuolella eri tavoin; jykeviä, täyteläisiä ja staattisia pohjoisia kuvia vastasivat etelässä keveät, sulavat viivapiirrokset. Saksassa hienoimpia kuvitettuja kirjoja julkaisi nürnbergiläinen Anton Koberger ja Italiassa venetsialainen Aldus Manutius. Puupiirrokset olivat yleensä signeeraamattomia. Puupiirroksen suurin mestari, Albrecht Dürer kuitenkin signeerasi monogrammillaan aina teoksensa. Dürer myös yhdisti pohjoisen tradition Italian renessanssin saavutuksiin, perspektiiviin ja muodon plastiseen hallintaan. Helsingin yliopiston kirjaston Monrepos’n kokoelmaan kuuluvat Dürerin taideteoreettiset julkaisut, 1520-luvulla postuumisti ilmestyneet Underweisung der Messung ja Vier Bücher von menschlicher Proportion. Tieteellisessä kuvituksessa siirryttiin jo 1500-luvulla tarkkaan kuparikaiverrukseen, ja 1600-luvulla kuparikaiverrus syrjäytti kuvitusmetodina vähitellen puupiirroksen kokonaan. Puupiirrosta käytettiin enää vain kansalle tarkoitetuissa hartaus- tai opaskirjoissa. Syväpainoa edellyttävät kuparikaiverrukset painettiin tekstin kanssa eri aikaan, ja ne liitettiin kirjaan erillisinä kuvaliitteinä. Kustannusten minimoimiseksi yhteen kuvaan sijoitettiin mahdollisimman paljon tekstin eri kohtia selventäviä kuvia. Tavaksi tuli keskittää allegoriset, tekstiä tulkitsevat kuvat teoksen alkuun, niin sanottuun frontispiisiin. Frontispiisi lisättiinkin 1600-luvulla useimpiin kirjoihin, tai ainakin osaan painoksen kirjoista. Frontispiisi oli barokin luomus, se sopi myös täydellisesti barokin maailmankuvaan. Frontispiisi ei ollut pelkkää tekstin kuvitusta, se oli pikemminkin tekstin merkityksiä heijastava tai tulkitseva peili tai portti, jota kautta siirryttiin toiseen todellisuuteen. 1600-luvun frontispiisin suurin mestari oli Plantin-Moretus kustantamolle työskennellyt Peter Paul Rubens. Lawrence Sternen teos Tristram Shandy oli kirjoitettu kuvitetuksi romaaniksi, ja se innosti useita Sternen oman ajan taiteilijoita. Tuotteliaimpiin englantilaisiin kuvittajiin kuuluneen Thomas Stothardin (1755-1834) Tristram Shandyn tulkintaa. Stothard kaiversi itse kuvalaattansa. Lawrence Sterne, Tristram Shandy. London: Harrison and Co. 1781. Helsingin yliopiston kirjaston kokoelmat. Keveiden vinjettien vuosisata 1700-luvulle tultaessa graafiset tekniikat hallittiin jo erinomaisesti ja kuvittajat saattoivat luottaa hyvin koulutettuihin kaivertajiin. Tyylillisesti kirjankuvitus oli edellistä vuosisataa kevyempää ja ilottelevampaa. Barokin raskaat muodot sekä vaalenivat että yksinkertaistuivat. Vuosisadan puolenvälin jälkeen kirjankuvituksessa alkoi myös näkyä selkeä uusklassinen estetiikka. DOKUMENTTI 2005 9 JULKAISUSEMINAARI Kirjataiteesta tuli yksi vuosisadan hienostuneimmista harrastuksista, ja Euroopan hoveissa Versaillesista Pietariin harrastettiin kirjanpainamista. Versaillesin hovin vaikutus eurooppalaiseen kirjataiteeseen oli näkyvä, ja parhaimmilla ranskalaisilla kuvittajilla oli ylhäisiä suosijoita hovissa. Jean-Baptiste Oudry kuului Ludvig XV:n puolison Marie Lezsczynskan suosikkeihin. Oudry kannatti kuningattaren tavoin fysiokraattista yhteiskuntakäsitystä, ja hänen kuvituksistaan heijastuu luonnon ja maaseudun idealisointi. Ludvig XV:n rakastajatar Mme Pompadour taas suosi libertiinin seurapiirielämän kuvaajia Charles Eisenia ja François Boucher’ta. Lähellä hovia liikkui myös muun muassa Bourbonin kuningashuonetta vinjeteillään kunnioittanut Pierre-Philippe Choffard. Kirjankuvitustyylit kuitenkin vaihtelivat Euroopan maissa suuresti heijastaen omalta osaltaan kansallisissa kulttuureissa jo 1700-luvulla selvästi havaittavia eroavuuksia. Kuvataiteen tavoin myös kuvitus dokumentoi kulttuuriympäristöään hämmästyttävän tarkasti. Tämän kuvataiteelle tyypillisen kyvyn on todennut myös Hermann Broch. Teoksessaan Unissakulkijat 3 hän toteaakin: ”Kuvataiteella on niin omituinen etusija historiasssa! […] sen kyky luonnehtia jotain aikaa on suurempi kuin minkään muun taiteen alan. Kuvataideteos kestää halki vuosituhanten, se ilmentää omaa epookkiaan ja sen tyyliä.” Saksalaisessa kuvituksessa korostui pikemminkin porvarillinen kodikkuus ja tunteellisuus, Empfindsamkeit, kuin yläluokkainen ylellisyys, joka oli niin tyypillistä ranskalaiselle kuvitukselle. Vuosisadan huomattavimpia saksalaisia kuvittajia olivat Salomon Gessner, Daniel Nikolaus Chodowiecki ja Johann Heinrich Ramberg. Salomon Gessner, kuvataiteilija ja antikisoivien idyllien runoilija, omaksui vinjettiensä aiheet antiikin maailmasta, sijoittaen unenomaiset dolce far niente -vinjettinsä saksalaiseen maisemaan. Englantilainen kuvitustaide alkoi kehittyä vasta 1700-luvulla, ja varsinaisesti englantilaisen kuvitustyylin perustajana pidetään taiteilija William Hogarthia, joka kuvasi tarkoin englantilaista elämää 1700-luvulla. Hogarthin ensimmäinen kuvitustyö oli Samuel Butlerin Cromwellin kannattajia ivaava satiiri Hudibras. Hogarth ei ollut ensisijaisesti kirjankuvittaja, mutta on paljolti hänen ansiotaan, että Englannissa kehittyi omintakeinen kirjankuvitustyyli. Muita tyypillisesti englantilaisia kuvittajia olivat taiteilijat Isaac Taylor, Thomas Kirk ja Thomas Stothard. Stothard oli tuotteliain 1700-luvun lopun englantilainen kuvittaja, hän oli myös taiteilijana aikalaistensa suuresti arvostama. Stothardin tyylissä on piirteitä ranskalaisesta rokokoosta, vaikkakin se on huomattavasti jäykempää ja pidättyvämpää. Eniten kirjankuvitusta uudistanut englantilainen on Thomas Bewick. Hän kehitti uudenlaisen puupiirrosmetodin, puukaiverruksen eli xylografian, jossa kuva kaiverretaan puun katkaisupintaan, ei halkaisupintaan. Helsingin yliopiston kirjaston rikkaat kokoelmat tarjoavat mahdollisuuden tarkastella laajasti eurooppalaista kirjankuvitusta. Kuvitus välittää jotain erittäin olennaista ja konkreettista Euroopan 1700-luvun aate- ja kulttuurihistoriasta, siinä heijastuvat yleiseurooppalainen antiikki-innostus ja orientalismi, Ranskan johtava asema taideelämässä, saksalainen porvarillisuus ja haikeus, sekä englantilainen maaseutuelämä, talonpoikaisuus, uustunteellisuus ja satiiri. Kaikki tämä myös esteettisesti nautittavassa muodossa. 10 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Varhaismodernia luokittelun filosofiaa Anne Aurasmaa amanuenssi, Helsingin yliopisto, taidehistorian oppiaine M useoaiheisen julkaisutoiminnan käsite on hankala aikana, jolloin itse museon käsitekään ei oikein ole muotoutunut. Puhuttaessa keräilystä 1500-luvun lopulta 1700-luvun alkupuolelle yksi luokittelun keskeisiä auktoriteetteja on Raamattu. Taidekirjoittelu on tärkeältä osin taiteilijaelämäkertoja ja myöhemmin taiteen luokkaan erotettavat esineet olivat usein yhtä muiden kokoelmien kanssa. Kokoelmien välisiä eroja voi tosin osoittaa filosofisin perustein. 1500-luvulla alettiin pohtia minkälaisia esineitä ja teoksia jokaisessa kokoelmassa tuli olla. Esineet eivät olleet vain näytteitä materiaalien käytöstä vaan symboleja, allegorioita ja merkkejä, joten kuvatut aiheet nousivat tärkeään asemaan. Niin myös antiikin veistosten attribuutteja vaihdettiin asianmukaisiksi koetun jumalkaartin kokoamiseksi. Taide ja luonto kulkivat monille käsi kädessä. Kirkon hyväksymän ajatuksen mukaan ”taide” jäljitteli Jumalan elämää tuottavaa luomistoimintaa. Ero ihmisen ja Jumalan tekemän välillä nähtiin selkeästi. Metafyysisemmin taiteen lähtökohtia tulkinneet kirjoittajat, kuten Giorgio Vasari, liittivät taiteen tekemiseen henkisiä kokemuksia tuottavia, eli elämän perimmäiseen olemukseen liittyviä aspekteja. Ne saivat perustansa toisenlaisista maailmankuvallisista käsityksistä, kuten Platonilta ja hänen seuraajiensa ajatteluun kietoutuneesta firenzeläisestä uusplatonismista. Tässä ajattelussa hengen ja aineen rajat hämärtyivät. Kaikilla kokoelmilla oli tehtäviä maailmankuvien hahmottamisessa. Ne avustivat mietiskelyssä ja maailman ominaisuuksien tutkimisessa sekä hyväksikäytössä. Keräilyn perustaksi yleisesti esitetty Plinius vanhemman teos Historia naturalis vaikutti erityisesti katolisen kirkon kokoelmien järjestämiseen. Tämän takia sen merkitys onkin suuri. Historia Naturalis jakaa maailman luokkiin lähtien suurista kysymyksistä kuten maailman olemuksesta ja perusvoimista päätyen siihen miten ihminen voi käyttää maailmaa hyväkseen. Plinuksella oli sellaisia luokkia kuin maantiede ja etnografia; antropologia ja ihmisen fysiologia; eläinoppi; kasvioppi; lääketieteellinen eläinoppi ja mineralogia (mukaan lukien hopeatyöt, muovailu, pronssi ja marmoriveisto). Pliniuksen tapa ottaa maailma haltuun konkreettisina kokonaisuuksina sopi hyvin sen fyysisen todellisuuden järjestämiseen ja ryhmittelyyn, jonka Jumala oli kristillisen käsityksen mukaan antanut ihmiselle DOKUMENTTI 2005 hallittavaksi ja jota tutkittiin Aristoteleen perusteella. Pliniuksen arvoa tuolloisille käyttäjille lisäsi se, että siihen oli koottu tuhansien antiikin lähteiden tietoja. Se noudatti auktoriteetteja kunnioittavaa ja niihin vetoavaa perinnettä, jota keskiajalla arvostettiin. Toisto ja vanhat kirjoittajat lisäsivät pysyvässä maailmassa väitteen vakuuttavuutta. Paavillisilla ja yliopistojen kokoelmilla oli yhteyksiä ajan kirjastojen järjestelyyn ja niistä on helpohko löytää myöhempää tieteellistä luokittelua muistuttavia piirteitä jo keskiajalla. 1500-luvun lopussa kokoelmien ripustaminen seinille ja vitriineihin yleistyi kaappeihin piilottamisen sijaan ja tilanne vaikuttaa kaoottisemmalta kuin aiemmin. Se on kuitenkin eräässä mielessä todellisempi ”luomakunnan” kuva kuin edeltäjänsä. Esille asetetun kokoelman järjestys oli tilallinen merkki, joka viittasi Jumalan luomassa maailmassa vaikuttavaksi uskottujen voimien suhteisiin tekemällä luomakunnan järjestyksen näkyväksi ja mahdollistamalla monimuotoisuuden ja yhteysverkostojen opiskelun ja hyväksikäytön. Osana 1500-luvulla lisääntyvää luonnonfilosofian opetusta ja kansainvälisen keskustelun tarpeisiin sekä täydellisimmän mahdollisen kokoelman luomisen innoittamana 1600-luvun alussa alkoi ilmestyä näyttäviä kuvitettuja luonnonhistorioita. Niistä ja säilyneistä esineistä käy selväksi, että yliopistojen luonnonfilosofisissa kokoelmissa naturaliaa ja artificialiaa ei juurikaan erotettu. Voidaan puhua theatrum naturae -periaatteesta eli maailman asettamisesta katsojan arvioitavaksi. Merkitykset syntyivät kulloisestakin käyttökelpoisuudesta ja kiinnostavuudesta. Tällöin jatkuvasti muuttuvan jäsentämisen auktoriteettina voidaan pitää lähinnä Raamatun ihmiselle lupaamaa hallitsijan asemaa suhteessa muihin luotuihin. Platon pääsee tarjoamaan uuden vanhan näkökulman Aristoteleen ja raamatullisen luonnon hallitsemisen rinnalle jo 1400-luvulla. Historiallisella tilanteella on myös vaikutuksia muuttuvaan ajatteluun. Erityisesti 1500-luvulla rajanveto erilaisten maailmankuvien välillä kiristyy ja vaatii ideologioiden selkeyttämistä kaikilla tasoilla; leirejään määrittelevät protestantit ja katoliset. Ympäröivää maailmaa koskevan tiedon muutokset asettavat myös omia uudelleenarviointivaatimuksiaan. Vuonna 1565 ilmestyi ensimmäinen kokoelmien esillepanon periaatteisiin opastava kirja. Sen tekijä on belgialainen Samuel Quiccherberg. Teoksen 11 JULKAISUSEMINAARI esittämässä maailmassa ruhtinas on keskipiste ja hierarkian huippu. Quiccherberg pyrki luomaan kokoelmallisen rakenteen, jossa hierarkia laajeni hallitsijan persoonan ympäriltä sosiaalista ja raamatullista hierarkiaa noudattaen yhä monimuotoisempiin ja yhä alkeellisempana pidettyihin elämänmuotoihin. Kukin luokka jakaantui edelleen alaluokkiin, joissa oli oma sisäinen hierarkiansa esimerkiksi materiaalien jalostusasteen mukaan, mikä asettaa taideteokset luokkiensa kärkeen. Sosiaalinen ja ihmisen teot kytkeytyivät - sanan suorimmassa merkityksessä luonnollistuneina elementtien ja temperamenttien aristoteeliseen hierarkiaan. Moderni subjekti, erityisesti 1600-luvun ruhtinaiden maailmankuvaan liittyvä aurinkokuningas-ajatus, saa kokoelmien katsojaomistaja-hallitsijana yhden varhaisen ilmauksensa. Tällä, samoin kuin okkulttisiakin piirteitä omaksuneella ajan uusplatonilaisella filosofialla, näyttää olleen keskeinen asema ruhtinaiden parissa varsin laajasti Euroopassa. Sama ajattelu näyttää vaikuttaneen erityisesti muodostumassa olleeseen tapaan arvioida taidetta. Tieteelliseksi kutsutun luokittelun historiassa keskeisessä asemassa on 1660 Lontoossa perustettu Royal Society. Sen toiminnan tavoitteena oli ”tulla käytetyksi huomattaviin filosofisiin ja hyödyllisiin tarkoituksiin” kuten D. Colwall kirjoitti Philosophical Transactions -teoksessa vuonna 1666. Nehemiah Grew sai valmiiksi Royal Societyn ensimmäisen kokoelmaluettelon vuonna 1681. Muutoin perinteisen moniulotteisia yhteyksiä osoittavassa luettelossa simpukat on luokiteltu muodon ja kuvioaiheiden mukaan. Jokainen voi todeta osoitetut erot ja saman- laisuudet oikeiksi tai vääriksi. Tästä ei ole enää pitkä matka Linnaeuksen hyvin rajoittuneeseen katseeseen, joka lopullisesti poisti arvottamisen ja tulkitsijakeskeisyyden luonnon luokittelusta. Linnaeuksen vain muutamaan yksityiskohtaan keskittyvä luokittelu osoittautui Royal Societyn Tyynenmeren kokoelmien valossa universaaliksi ja sai siksi tuoreeltaan vahvan aseman. Jos 1500-luvulla rajoja oli yritetty luoda ääripäitä etsien - kuten luonnon kummajaisten tai taidokkaiden ihmeiden keräily osoittaa - 1700-luvulle tultaessa mittaaminen ja tavallisuuden tunnistaminen tulivat yhä useammin erottelun ja luokittelun periaatteeksi. Henkilökohtainen kokemus, jolla oli tärkeä osuus 1500-luvulla merkityksiä tulkittaessa, ei enää ollut sama kuin se universaali objektiivinen, katsojasta riippumaton totuus, jota nyt tavoiteltiin. Taiteen luokittelu erosi omille urilleen, koska siinä arvottaminen pysyi keskeisenä. Taiteesta puhuminen eroaa yhä luonnon luokittelusta merkittävimmin siinä, että se nojaa renessanssin myötä kehittyneeseen minä-tulkitsijaan ja rinnastuu tekijyyttä ja taiteen kokemisen erityisyyttä korostavana kertomuksena ihmisen historiallisuuteen ensisijaisesti platonilaiselta, henkistä kasvua korostavalta, ja jo varhain progressiiviselta pohjalta. Tällaisessa maailmassa hengen ja aineen vuorovaikutus on jatkuvaa; onnistuminen tai epäonnistuminen näkyy muille vasta arvioinnin jälkeen merkityksensä löytävinä tekoina ja teoksina. Ateneumin kokoelmaluetteloiden kehitys Irmeli Isomäki kirjastonhoitaja Kuvataiteen keskusarkisto S uomen Taideyhdistys perustettiin 1846 keskeisenä tarkoituksenaan kouluttaa maahan taiteilijoita. Yhdistyksen pysyvä taidekokoelma muodostui lähinnä sivutuotteena ja sen perustamisvuodesta onkin runsaasti tulkintoja. Selkeä ja arvokas kertalahjoitus varmaankin suuntasi toimintaa museotyötä kohti. Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II lahjoitti 1851 taideyhdistykselle sen 5-vuotisjuhlan kunniaksi poikansa H. K. K. suuriruhtinas Aleksanterin, myöhemmin Aleksanteri III:n nimissä 28 teosta, jotka olivat kuuluneet edesmenneen vapaaherra Klinkowströmin kokoelmaan. Kokoelmien luettelointikin seurasi haparoiden niiden muodostumista. Hankinnat merkittiin aluksi vain pöytäkirjaan, mutta ilmeisesti B.O. Schaumanin vaikeaselkoisuudestaan tunnetulla käsialalla on 1854 kirjoitettu ensimmäinen yhtenäinen 60 teoksen kokoelmaluettelo. Suomen Taideyhdistyksen kokoelma oli karttunut vuoteen 1863 mennessä niin paljon, että sitä päätettiin pitää auki yleisölle Margelinin talon kolmannessa kerroksessa 24.10. alkaen joka perjantai klo 12-14. Helsingfors Tidningar kirjoitti 17.10.1863 kokoelman 12 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI avaamista koskevan uutisen lopussa: ”En permanent katalog öfver samlingarne kommer längre fram att vara tillgänlig”. Luetteloa saatiin kuitenkin odottaa kymmenen vuotta. B.O. Schaumanin (intendenttinä 1869-1887) toimittama Katalog öfver Finska Konstföreningens samling af taflor och skulpturarbeten (1873) sisältää tiedot 210 maalauksesta ja 25 veistoksesta. Tämä on tyypiltään systemaattinen catalogue raisonné, suhteellisesti katsoen perusteellisin Ateneumin kokoelmien painettu luettelo, koska se sisälsi tietoja myös taiteilijoista ja teosten vaiheista. Huonejärjestyksestä on implisiittisesti luettavissa, mitä on ollut nähtävillä ja missä järjestyksessä teoksia on ollut tarkoitus katsoa. Silloiset museotilat sijaitsivat Unioninkatu 20:ssa, ja salit on merkitty luetteloon kirjaimin A-K. Ensimmäisessä ripustuksessa originaalit taideteokset ja 50 kopiota olivat tasavertaisia. Vuonna 1888 ilmestyneen ruotsinkielisen luettelon esipuheessa mainitaan anonyymisti intendentin tittelin takaa: ”Mångahanda göromål hafva gjort det omöjligt att redan nu få färdig en fullständig kataB. O. Schaumanin työkappale vuoden 1873 luettelon uudeksi painokseksi. Kuva Kirsi log öfver Konstföreningens samlingar Halkola/KKA […]”. Uuden kokoelmaluettelon laatimista vaikeuttivat mm. Ateneum-rakennuksen viimeistelyvaiheet, taideteosten puhdistus- ja restaurointityöt sekä uuden ripustuksen suunnittelu. Esipuheessa mainittu intendentti oli ilmeisesti Thorsten Waenerberg, joka toimi virassa 1888-1913. Kun Suomen Taideyhdistyksen kokoelmat avattiin Ateneum-rakennuksessa 13.10.1888, intendentin tehtäväksi annettiin suomenkielisen luettelon toimittaminen niistä. Ruotsinkielisen luettelon mukaan taideteoksia oli tässä vaiheessa 344 maalausta ja 80 veistosta. Waenerberg teki kuitenkin 1889-90 ulkomaanmatkan, jolloin hänen sijaisenaan toimi J.J. Tikkanen. Tämä onkin luultavasti toimittanut ensimmäisen, 1889 ilmestyneen suomenkielisen luettelon. Sen esipuheessa luvataan allekirjoituksella ”Hoitaja”: […Isompi luettelo, jossa tarkoitus on ilmoittaa taiteilijain syntymä- ja kuolemanvuosi, taideteosten suuruus ja ainekset, ostohinta, jos se on tunnettu, ja lyhyt aiheen selitys, ilmestynee talven kuluessa…]. Lupaus ei kuitenkaan toteutunut. Waenerberg otti käyttöön kokoelmien inventaariokirjan 1889. Hankinnat kirjattiin käsin vielä kun kokoelmaluettelo oli siirtynyt atk-pohjaiseksi maaliskuussa 1986. Vasta Soili Sinisalon aikana 1992 manuaalisesta inventaariokirjasta luovuttiin kokonaan. Seuraavaksi ilmestynyt kokoelmiin liittyvä julkaisu Förteckning på mästare inom målarekonsten, hvilka äro afsedda att representeras i den blifvande kopiesamlingen i Helsingfors (1891) nivoutui suunnitelmaan kartuttaa senaatin antamin vuotuisin varoin yhdistyksen hallussa olevien maalausten kokoelmaa eurooppalaisten taiteilijamestareiden teosten kopioilla. Kopioitavaksi suositeltujen teosten luettelo ilmaisee, mitkä maalaukset olivat Suomen kuvataiteen auktoriteettien silmin arvostetuimpia 1890-luvulla. Julkaisu on mielenkiintoinen myös siksi, että siitä ilmenee näiden huipputeosten tarkka sijainti silloisen Euroopan keskeisissä museoissa ja joissakin muissa julkisissa rakennuksissa. Luettelo on eräänlainen hyperlinkki eurooppalaisiin kokoelmiin. Sen lähdeluettelo ulkomaisista kokoelmaluetteloista oli aikanaan myös hyvin ajantasainen. Toivottavasti Valtion taidemuseon kirjaston kokoelman takautuvan luetteloinnin yhteydessä löytyisi näitä luetteloita. DOKUMENTTI 2005 13 JULKAISUSEMINAARI Taideyhdistyksen toimintapolitiikalle oli 1900-luvun alussa ominaista yleisön sivistämiseen tähtäävät pyrkimykset. Haluttiin mm. ”selittäen esitellä taidekokoelmia työtätekevälle luokalle”. Toimitettiin kuvajulkaisu ja suomenkielisiä luetteloita ilmestyi aiempaa tiheämmin. Taideteoksia koskeva informaatio oli kuitenkin ensimmäistä luetteloa lukuun ottamatta minimaalista vuoteen 1911, jolloin Suomen Taideyhdistyksen sihteeri J.J. Tikkanen toimitti suomen- ja ruotsinkieliset luettelot ja otsikoi ne Ateneumin kokoelmiksi. Vasta nyt luettelosta löytyy 1888 luvatut tiedot taiteilijan elinajasta ja lyhyt teoksen provenienssitieto. Esipuheessa on myös J.J. Tikkasen laatima yhdistyksen kokoelmatoiminnan historiikki. Luettelosta julkaistiin täydentäviä painoksia, koska kokoelmat karttuivat vuoteen 1915 mennessä 1180 nimekkeeseen. Suhtautuminen taidekokoelmien luettelointiin osoittautui tärkeäksi intendentinvaalissa 1914. Uudeksi intendentiksi valitun Gustaf Strengellin erityiseksi ansioksi katsottiin se, että hän oli toimittanut Suomen Taideteollisuusyhdistyksen kokoelmaluettelon tieteellisen asiantuntevasti. Lieneekö Ateneumin museonjohtajan valinnassa syksyllä 2005 tarkasteltu hakijoiden kiinnostusta kokoelmien asianmukaista luettelointia kohtaan? Strengellin aikana (intendentti 1914-1918) museota uudistettiin ja kokoelmat karttuivat mm. suomalaisella ja pohjoismaisella ”nykytaiteella” sekä ranskalaisella modernismilla. Tikkasen esipuhe vuodelta 1914 kelpasi vielä Torsten Stjernschantzin intendenttikaudella (1919-1952) 1920 ilmestyneeseen katalogiin täydennettynä luettelolla lahjoitusten tekijöistä. Kokoelmaluetteloita julkaistiin yleensä ruotsiksi ja suomeksi. Vuoden 1912 saksankielisen laitoksen esipuhe on ensimmäinen vieraskielinen esittelyteksti Ateneumin kokoelmista. Venäjänkielinen laitos saatiin aikaan 1915. Ateneumin kokoelmien ensimmäinen englanninkielinen luettelo julkaistiin ilman kuvia 1937. Fanny Sinebrychoff kuoli huhtikuussa 1921. Suomen valtiolle testamentatut Paul ja Fanny Sinebrychoffin kokoelmat otettiin vastaan. Luettelon esipuhe on kuin hengästyneenä kirjoitettu eikä ihme, sillä vajaassa puolessa vuodessa oli käsitelty yli 700 teosta tai esinettä. Vanha ulkomainen taide ja eri materiaalit taide-esineissä vaativat kokonaan uudenlaista ammattitaitoa, ja tuntui varmasti pahalta hyväksyä luetteloon virheellisiä attribuointeja. Uusi luettelo kuvitettuna neljällä interiöörikuvalla ilmestyi 1936, mutta Sinebrychoffin taideteosten attribuointi on jatkuva prosessi. Sodan takia museo oli suljettuna viisi vuotta ja se avattiin uudelleen järjestettynä maaliskuussa 1946. Stjernschantzin intendenttikaudella amanuenssi Aune Lindström toimitti vielä 1948 luettelot samalla formaatilla kuin 1938, tosin uusin kuvaliittein. Pienet Ateneum-oppaat ilmestyivät vuosina 1951-52 suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Niissä kuvailtiin taiteilijoita ja teoksia saleittain. Aune Lindströmin intendenttikaudella (1952-1969) julkaisujen ilme muuttui radikaalisti. Niistä tuli siroja, elegantteja ja niukkatekstisiä kuvitettuja painotuotteita. Kokoelmien numeromerkinnät jäivät pois. Kansikuvat toivat esille kokoelmien monipuolisuutta. Myös englanninkielistä informaatiota lisättiin. Laajan näyttelysarjan Kaksi vuosisataa Suomen taidetta I-V (1959-67) tutkimukselliset näyttelyluettelot kirjallisuusviitteineen kompensoivat kokoelmaluetteloiden niukkuutta. Ateneumin taidemuseo -luettelon (suomi-ruotsi-englanti, 1968) selailu herättää monia kysymyksiä: missä tämä teos on nyt, miksi näitä teoksia ei juuri näe Suomen museoissa? Yksi vastaus on, että jotkut teoksista olivat vain deponoituina Ateneumissa 1968 ja nyt pysyvästi Sara Hildénin museossa Tampereella, vaikka irrallinen lehti luettelon välissä ilmoittaa, että tietyt teokset olisivat Ateneumissa ainaistalletuksina! Sakari Saarikiven kausi (intendentti 1969-1977) oli sähkökirjoituskoneen ja monisteiden kulta-aikaa. Informatiiviset salitekstit kertovat kokoelmien ripustuksesta. Kokoelmaa valottavia tekstejä julkaistiin myös venäjäksi, sillä Ateneum oli neuvostoturistien vakiokäyntikohde. Olli Valkosen kaudella (1978-1990) 1980 Sinebrychoffin rakennus otettiin museokäyttöön, mutta kokoelma oli edelleen osa Ateneumia. Sitä hoiti amanuenssi Marja Supinen, joka toimitti kolmikielisen teosluettelon ja lisäksi pienet kuvaluettelot Ruotsalaiset muotokuvat ja Miniatyyrit = Miniatyrer vuosina 1983 ja 1985. 14 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Ateneum-rakennus saneerattiin vuosina 1983-90. Kokoelmatietojen syöttö Polydoctietokantaan alkoi maaliskuussa 1986 Kansakoulukadun väliaikaistiloissa. Tietokannan suunnittelusta vastasivat Helmiriitta Sariola, Marja Supinen ja Raija Vuorinen. Ensimmäiset tietokannan tiedoista toimitetut kokoelmaluettelot koskivat Suomen taiteen vanhinta osaa vuosilta 1750-1850 ja Sinebrychoffin kokoelmia, jotka esiteltiin luettelossa nyt ensimmäistä kertaa koulukunnittain. Italian taiteen tutkimusprojektin julkaisu tuotettiin vielä 1992 samalla formaatilla. Luetteloissa oli pieni tunnistekuva jokaisesta teoksesta mutta turvallisen mustavalkoisena. Ateneumin taidemuseo 1968. Aukeama osastosta kansainvälistä nykytaidetta. Kuva Kirsi Halkola/KKA Varsinaisten luetteloiden ohella on julkaistu muitakin kokoelmia käsitteleviä teoksia, kuten Marjatta Levannon toimittamat, kokonaan värikuvin kuvitetut Ateneum-oppaat suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Tämä Suomen taidehistorian yleisesitys muodostui best-selleriksi. Julkaisut löytyvät edelleen tietoverkosta (http://www.fng.fi/fng/html4/fi/ateneum/guide/ default.htm). Myös lapset on otettu huomioon kokoelmien kirjallisessa esittelyssä. Suomen taideakatemian kokoelmat valtiollistettiin syksyllä 1990. Valtion taidemuseon museoyksiköt Kiasma, Ateneum ja Sinebrychoff tallensivat kokoelmatietoja hajautetusti vuodesta 1992 lähtien VATI-järjestelmään. Vuodesta 2003 on VTM:n yksiköissä kehitetty Muusa-ohjelmistoa taideteosten ja valokuvien luettelointiin. Kuvataiteen keskusarkiston osuus oli huomattava Muusan tietosisältöjen suunnitteluvaiheessa ja nyt varsinkin teosten asiasanoitukseen valitun Iconclassin käyttöönotossa. Kokoelmia koskevia painettuja julkaisuja ilmestyy jatkuvasti. Ateneum on julkaissut pari kertaa hienoja uushankintojensa näyttelyluetteloita, ja vuosi sitten pienikokoisen kolmiosaisen värikuvateoksen, Kiasma taas on esitellyt kokoelmiaan laajoina teemanäyttelyinä, joihin on liittynyt julkaisu. Sinebrychoffin miniatyyreistä ilmestyi tutkimuksellinen luettelo 2004. Kokoelmaluettelo on paradoksaalinen julkaisutyyppi, se on jo ilmestyessään vanhentunut, se sisältää osittain epäluotettavia tietoja, mutta on silti virallinen auktoriteetti. Kokoelmaluettelo tallentaa jonkun tilanteen museon ja taideteoksen historiasta. Vuosikymmeniä vanhaa laitosta voidaan tarvita teostietojen täsmentämiseen, ja usein siihen käsin tehdyt merkinnät nostavat juuri tällaisen työkappaleen merkityksen korvaamattomaksi. Vanhimpiin painettuihin luetteloihin sidottiin irtolehtiä, joihin tehtiin lisäyksiä ja korjailutietoja. Näin luettelon työkappale toimi seuraavan laitoksen ”tallennusalustana”. Käsin tehdyt lisäykset ja korjaukset, palovakuutusmerkinnät, yms. ovat tärkeitä tietolähteitä. Ateneumin kokoelmaluetteloita voi myös tarkastella kirjan ja kirjapainotaidon historian näkökulmasta. DOKUMENTTI 2005 15 JULKAISUSEMINAARI Porin taidemuseon julkaisutoiminta 1982-2005 Esko Nummelin taidemuseonjohtaja Porin taidemuseo P orin taidemuseolla on monen muun museon tavoin oma julkaisusarjansa. Sarjan viimeisimpänä, numerolla 76 ilmestyi keväällä 2005 Kimmo Sarjen toimittama 356-sivuinen kirjajärkäle Briefe aus Nirgendwo / Kirjeitä kadonneesta maasta / Letters from Nowhere, joka sai vakiintuneeseen tapaan nimensä taidemuseolla järjestetyn näyttelyn mukaan. Helsingin Sanomat arvioi kirjan heti sen ilmestyttyä eikä kiinnostus ole laantunut. Edesmennyttä Saksan demokraattista tasavaltaa ja siihen kytkeytyviä mielikuvia käsittelevää julkaisua on lähtenyt aina Yhdysvaltoihin asti. Saksassa kirja on onnistunut nostamaan esiin myös maan 1900-luvun traumojen käsittelyyn liittyvät ongelmat ja menneisyyden tulkintojen kulttuurisidonnaisuuden konkreettisella tavalla. Pienkustannustoimintaa vaatimattomassa mittakaavassa harjoittava museo ei ole tottunut pohtimaan vaikkapa sitä, miten ja millä foorumilla Saksassa niin arkaa Stasi-problematiikkaa voisi käsitellä pahoittamatta oikaisupyynnön esittänyttä saksalaista akatemiatutkijaa entistä enempää. Kulttuuripääoman tuottaminen ja välittäminen Taidemuseon julkaisusarja käynnistyi vuonna 1982 valtakunnallisten taidemuseopäivien puheenvuorot dokumentoineella 122-sivuisella niteellä. Saman vuosikymmenen kuluessa ilmestyi vielä 28 nimikettä ja JULKAISUSEMINAARI seuraavalla vuosikymmenellä nimikkeiden määrä kohosi 66:een. Tällä vuosituhannella on tähän mennessä ilmestynyt 31 kirjaa, minkä myötä julkaisujen kokonaismäärä nousee kaikkiaan 97:ään. Näistä 21 on julkaistu taidemuseon julkaisusarjan ulkopuolella. Julkaisutoiminnan merkitys on entisestään vain korostunut parin viimeisen vuosikymmenen kuluessa. Perinteinen ajattelu lähti liikkeelle näyttelyesineestä ja sitä tukevasta näyttelyripustuksesta, josta se eteni näyttelykävijään ja mahdolliseen ”näyttelykatalogiin”. Tänä päivänä tämä on korvautunut kokonaisvaltaisella analyysillä museon tehtävistä ja näiden tehtävien hoitoon liittyvien asiakasrajapintojen kehittämisestä. Porin taidemuseon osalta linjaus on kirjattu museon toiminta-ajatukseen, jonka mukaan museo toimii tietoa ja elämyksiä tuottavana taide- ja tiedelaitoksena yhtenä tavoitteenaan kulttuuripääoman tuottaminen ja välittäminen. On helppo nähdä miten paljon laajemman yleisön museo voi omalle sisällön- ja tiedontuotannolleen tavoittaa kun katse avataan aikaan ja paikkaan tiukasti sidotusta näyttelyhuoneistosta perinteisen ja sähköisen julkaisutoiminnan suuntaan. Samalla joudutaan myös uusien kysymysten eteen. Mitä sellaista kiinnostavaa sanottavaa museolla on, joka ylittää kotipaikkakunnan turvallisen horisontin? Luonnon ja kulttuurin kerrostumia Sisällön perusteella Porin taidemuseon julkaisut voidaan karkeasti jakaa teemalähtöisiin ja näyttelylähtöisiin julkaisuihin, kokoelmia käsitteleviin julkaisuihin ja tutkimuksiin sekä mietintöihin ja museon maakunnallisesta roolista nousevaan julkaisutuotantoon. On itse asiassa hämmästyttävää, kuinka harvoin perinteinen näyttelyjulkaisu yhä edelleen tänä päivänä dokumentoi itse näyttelyn, johon se viittaa ja jonka yhteydessä julkaisu on syntynyt. Katalogin, näyttelyyn kuuluvien teosten teosluettelon merkityksessä näyttelyjulkaisut ovat toki tarkkoja ja täsmällisiä - ja sama koskee taiteilijoita ja heidän perustietojaan. Vanhemman taiteen osalta on lähinnä ikävää, että lukija ei pääse näyttelyn päättymisen jälkeen tutustumaan kulloiseenkin ripustukseen sekä sen sisällöllisiin ja tilallisen hahmon saaneisiin tulkintoihin. Uudemman taiteen, performanssien ja katoavan taiteen osalta tämä on kuitenkin selvä ongelma. Kun näyttelyjulkaisu ilmestyy viimeistään näyttelyn avajaisiin, sille on mahdollista saada laajin mahdollinen yleisö. Samalla kuitenkin lähes menetetään tilaisuus rakentaa näyttelyjulkaisu tavalla, joka dokumentoi kulloisenkin ainutkertaisen näyttelyn, sen ripustuksen, installaatiot ja performanssit. Edesmenneen valtiollisen identiteetin esteettisten ulottuvuuksien ja niihin liittyvien mielikuvien ohella Porin taidemuseo on käsitellyt mm. ikijäätä, muukalaisia arktisessa, luonnon ja kulttuurin kerrostumia, empatiaa, muistia ja muistinmenetystä sekä suomalaisten etnisten vähemmistöjen kulttuuria ja taidetta. Kokoelmajulkaisut ovat kartoittaneet Maire Gullichsenia, hänen rooliaan ja taidekokoelmiaan. Vuonna 2000 käynnistyi taidemuseon omiin kokoelmiin kuuluvia yksittäisiä teoksia esittelevä sarja OMAT. Neljä vuotta myöhemmin saatiin liikkeelle Porin taidemuseon tutkimuksia TUTKA-sarja, joka on ehtinyt jo neljänteen julkaisuunsa. Varsinaisten tutkimusten ohella sarjan tavoitteet liittyvät museologian ja museopedagogiikan kysymyksiin sekä laajemmin ymmärrettynä kulttuurin, kulttuurintutkimuksen ja -kulttuuripolitiikan kentälle. Yhteistyössä Porin kaupungin kanssa Porin taidemuseo on julkaissut kaupunkisuunnittelusarjaan kuuluvan lastenkulttuuripoliittisen mietinnön. 16 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Taiteilijoita käsittelevät julkaisut rakentavat kaarta tšekkiläisistä František Kupkasta ja Otto Gutfreundista Fluxuksen taiteilijoihin sekä yhdysvaltalaisesta Alan Sonfistista ja tanskalaisesta Per Kirkebystä Egyptissä tällä hetkellä asuvaan, Beirutissa syntyneeseen Lara Baladiin. Porin taidemuseon julkaisuja, kuva: Esko Nummelin Häntä heiluttaa koiraa? Julkaisupäätös on monen tekijän summa eikä rahoitus ole vähäisempiä. Näyttelyiden osalta taidemuseolaitoksen piirissä on noudatettu sivistyksellisen pääoman tuottamisen periaatetta. Näyttelypolitiikka ei rakennu ensisijaisesti oletettavissa olevien yleisöjen ja näiden myötä muodostuvan tulovirran varaan. Museotoimintaan liittyvän kulttuurivarallisuuden ylläpidon, dokumentoinnin ja tutkimuksen rahoittaminen näyttelyiden tuomien pääsylipputulojen avulla on sula mahdottomuus. Pääkaupunkiseudun vahvan väestöpohjan ulkopuolella jo pelkkä näyttelyiden toteuttaminen kävijöiltä kerätyin pääsymaksuin on vähintäänkin hankalaa, vaikka lipputuloilla saattaakin tapauskohtaisesti olla merkitystä. Julkaisun rahoituspohja on rakennettavissa näyttelytoimintaa laajemmaksi. Hyvällä kirjalla on ostajansa vaikka kuvakirjoja lukuun ottamatta suuria myyntivolyymeja ei pienellä kielialueella olekaan mahdollista saavuttaa. Useimmissa tapauksissa julkaisun on oltava mahdollisimman pitkälle itse itsensä kannattava. Voidaan ajatella, että sovelletaan aiheuttamisperiaatetta; so. julkaisutoiminnan kustannukset lankeavat niille, joita uusi tieto kiinnostaa ja jotka osaavat sitä käyttää. Yksittäisen museon tai julkaisijan kannalta ratkaisu tuntuu luontevalta ja useimmassa tapauksessa ainoalta mahdolliselta. Maamme museoalan kokonaisuuden näkökulmasta jää kuitenkin kaipaamaan keskustelua, jossa pohdittaisiin kokoelmapolitiikan tavoin tehtäväjakoa. Samassa yhteydessä olisi syytä arvioida laajemminkin taidemuseolaitoksen profiilia ja roolia mm. uuden tiedon tuottajana ja välittäjänä sekä taidepedagogisen tietotaidon tarjoajana mm. koululaitoksen käyttöön. Kyse ei voi olla vain yksittäisen hankkeen taloudellisesta kannattavuudesta. Kyse on museolaitoksen roolista sivistyspääoman ja innovaatiopääoman kansallisena tuottajana tavalla, jossa käytetään kaikkia mahdollisia ja tehokkaita välineitä. Kyse on kokonaisuudesta, jossa paikkaan sidottu näyttelytoiminta ja laajoja yleisöjä helposti tavoittava julkaisutoiminta - sähköinen tai perinteisen muotoinen - täydentävät tehokkaasti toisiaan. DOKUMENTTI 2005 17 JULKAISUSEMINAARI Perustavaa laatua olevat kysymykset kuuluvat: - Mitä sanottavaa museolla on ja pitääkö sillä olla? - Millä tavoin taidemuseolaitoksen kaltainen kulttuuri-instituutio on vuorovaikutuksessa yleisönsä ja yhteisönsä kanssa? - Mitä välineitä museolla on vuorovaikutustilanteen/-tilanteiden tuottamiseen ja sanomansa välittämiseen? - Mikä rooli julkaisutoiminnalla tässä yhteydessä on? - Miten varmistetaan se, että julkaisu tavoittaa lukijansa, viesti - jos sellaisesta voidaan puhua - vastaanottajansa? Tehokkuus Suuret volyymit mahdollistavat julkaisutoiminnan tuloksellisuuden. Ne eivät sitä kuitenkaan takaa, jos tulos, siis onnistuminen, tarkoittaa muutakin kuin suuria volyymejä ja sitä, että toiminta kannattaa itse itsensä taloudellisesti. Mikäli ei ole muuta tavoitetta kuin se, että toiminta kannattaa itse itsensä, voidaan kysyä onko toimimisesta sinänsä tullut itsetarkoitus tavalla, joka kyseenalaistaa sen mielekkyyden. Jos kyse on innovaatiopääoman, sivistyspääoman tuottamisesta, painosmäärällä tai kirjojen tuomalla taloudellisella tuotolla ei voi mitata kaikkia niitä tavoitteita, joita taidemuseon kaltaisen kulttuuritoimijan julkaisutoiminnalla tulee olla. Ja lopuksi: onko mahdollista tarkastella museo- tai taidemuseolaitosta kokonaisuutena tavalla, jossa arvioidaan julkaisutoimintaa (kansallisen/EU-kansallisen?) sivistyspääoman tuottamisen näkökulmasta? Porin taidemuseon kirjakaupassa museon omilla julkaisuilla on merkittävä rooli, kuva: Esko Nummelin GRANUM-verkkokirjakaupasta löytyy 56 Porin taidemuseon julkaisua osoitteesta: http://granum.uta.fi/granum/index.php?kustantaja_id=47 Porin taidemuseon oma verkkokauppa löytyy osoitteesta: http://www.poriartmuseum.fi/fin/kauppa/index.shtml 18 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Kyselytutkimus Albert Edelfelt -juhlanäyttelyn julkaisusta Riitta Ojanperä amanuenssi, Ateneumin taidemuseo (Tutkimusaineiston käsittely ja yhteenvedot: Liisa Nurmi) A teneumin taidemuseossa tehtiin alkuvuonna 2005 ensimmäinen yksinomaan julkaisutoimintaan keskittyvä asiakastutkimus. Kysely kohdistettiin Albert Edelfelt -juhlakirjan ostaneille museokävijöille tammikuussa 2005, näyttelyn viimeisten aukioloviikkojen aikana. Tuossa vaiheessa oli jo tiedossa, että Edelfelt-näyttelyjulkaisu on Ateneumin historian toistaiseksi eniten myyty näyttelykirja. Suomenkielisiä julkaisuja painettiin kolmessa eri erässä yhteensä 7.000 kappaletta. Painosten välillä kirja oli ajoittain loppuunmyyty. Näyttelyiden kävijämääriä ja julkaisujen painosmääriä vertailemalla saattoi myös todeta, että Edelfelt-näyttelyn kohdalla tavallista useampi kävijä osti näyttelykirjan. Tutkimuksen suunnittelussa oli mukana VTM:n asiakastutkimuksista vastaava Eija Liukkonen (Kehys). Käytännön toteutuksesta vastasivat Ateneumin taidemuseon vs. museolehtori Satu Itkonen, Ateneumin taidemuseon amanuenssi Riitta Ojanperä ja työharjoitteluaan tekevä Porvoon ammattioppilaitoksen opiskelija Liisa Nurmi. Nelisivuisia kyselykaavakkeita jaettiin 300 kappaletta, ja vastauksia saatiin noin 100. Vastausprosenttia pidettiin erittäin korkeana. Yhteenveto kirjallisesta kyselystä Enemmistö vastaajista oli naisia (74,5 %), 55-64 -vuotiaita (37,7 %) sekä akateemisesti koulutettuja (42,5 %). Ammattiryhmistä suurin osa oli toimihenkilöitä (38,5 %) tai eläkeläisiä (23,1 %). Vastaajista 46,2 % ilmoitti käyvänsä taidenäyttelyssä vuoden aikana keskimäärin alle viisi kertaa. Ateneumissa enemmistö (46,2 %) ilmoitti käyneensä ainakin kymmenen kertaa aikaisemmin. Vastaajien ikä-, sukupuoli- ja ammattijakautuma noudatteli siis melko tarkasti jo vanhastaan tunnettua Ateneumin taidemuseon kävijäprofiilia. Varsin suuri osa heistä näytti myös lukeutuvan Ateneumin taidemuseon vakiokävijöihin. Enemmistö oli kyselyyn vastatessaan ehtinyt vasta selailla/silmäillä julkaisua (44,3 %) tai lukea sen osittain (40,6 %). Vain 9,4 % oli ehtinyt lukea sen kokonaan, mikä varmaan osaltaan vaikutti tutkimuksen tuloksiin. Tärkein syy ostaa kirja oli halu tutustua syvemmin näyttelyyn, taiteilijaan ja/tai aiheeseen (74,5 %). Suuri osa asiakkaista halusi myös muiston näyttelykäynnistään (59,4 %). Moni ilmoitti vapaasti vastaten pitävänsä Edelfeltiä niin merkittävänä taiteilijana Suomessa, että osti siksi kirjan. Edelfelt oli myös usean vastaajan ”lempitaiteilija”. Monet kertoivat ostavansa usein näyttelyjulkaisun museokäyntinsä yhteydessä (45,3 %). Tosin jopa 40,6 % ilmoitti hankkivansa julkaisun vain harvoin. 70,2 % mainitsi julkaisun vastanneen täysin odotuksia ja 25 % ilmoitti sen ylittäneen odotukset. Kirja ei ollut kenellekään pettymys. Julkaisun yleisarvosanan osalta 60 prosentissa vastauksista se oli arvioitu erittäin hyväksi (kiinnostavuus, ajankohtaisuus, ulkoasu, luettavuus sekä hinta/laatusuhde). Tosin kirjan hinta sai moitteita, monen mielestä 37 euroa oli liian paljon. Tuottamiskustannuksiin nähden summa oli kuitenkin varsin alhainen, kuten Ateneumin taidemuseon julkaisuilla yleensäkin. Kaikki samaan aikaan myynnissä olleet suurten kustantamojen yhtä laajat Edelfelt-kirjat olivat Ateneumin näyttelyjulkaisua kalliimpia. Kirjassa pidettiin muun muassa sen laadukkaista ja onnistuneista kuvista, kronologiasta ja taiteilijan elämäkerrasta. Myös luonnoksia ja piirustuksia pidettiin tärkeinä. Monen mielestä oli erittäin tärkeää, että kirjassa julkaistiin kaikki näyttelyssä olleet teokset. Suuri osa vastanneista kehui sen tyylikästä ulkoasua. Kirjan epäkohtina pidettiin mm. kuvatekstien epäselvää numerointia ja sekavuutta. Monen mielestä kuvat eivät saisi mennä aukeaman yli, koska kuva kärsii. Tekstiin olisi kaivattu vähän kevyempää otetta sekä oppaiden kertomia tarinoita teosten synnystä, malleista yms. Julkaisuun haluttiin tietoa siitä, kuinka Edelfelt menestyi maailmalla aikanaan. Kirjaan olisi toivottu myös hakuosiota, josta olisi voinut hakea teoksen sivunumeron nimen perusteella. Joillekin lukijoille se oli liian painava. Museojulkaisujen tuottajan näkökulmasta odotukset kevyemmistä teksteistä ja Edelfeltin menestyksen kuvailusta ovat kiinnostavia. Edelfelt-juhlakirjan kohdalla oli nimittäin tarkoituksella luovuttu pitkistä ”tieteellisistä” artikkeleista. Artikkelit ovat varsin lyhyitä ja yleistajuisiksi tarkoitettuja, ne on sijoitettu kuvien lomaan, ja lisäksi DOKUMENTTI 2005 19 JULKAISUSEMINAARI kirjasinkoko on suhteellisen suuri. Luettavuuteen oli siis panostettu. Lopun kronologia taas on tiivis, vuosittain etenevä tietopaketti, jossa on hyvinkin yksityiskohtaista tietoa myös Edelfeltin menestyksestä maailmalla. Tiedon kokoaminen yleiskuvaksi juuri tästä asiasta on kuitenkin ymmärrettävästi hidasta ja työlästä. Tutkimuksen toinen vaihe: ryhmähaastattelu Toukokuussa järjestettiin ryhmähaastattelu, johon kutsuttiin joukko sellaisia kirjallisen kyselyn vastaajia, jotka olivat ilmaisseet halukkuutensa osallistua jatkotutkimukseen. Haastattelutilaisuudessa oli neljä Edelfelt-kirjan ostajaa sekä Ateneumin edustajina aikaisemmin mainitut Satu Itkonen, Riitta Ojanperä ja Liisa Nurmi. Haastattelu nauhoitettiin jatkokäsittelyä varten. Seuraavaan on koottu keskeiset keskustelunaiheet ja niiden tärkeimmät tulokset. Koska yksittäisiä vastaajia ei ole eritelty, saattavat tulokset vaikuttaa ristiriitaisilta. Tässä yhteydessä ei ole analysoitu sitä, miten lukijoiden odotukset ja kirjan tekijöiden pyrkimykset kohtasivat. Keskustelussa käsiteltiin sekä kyseistä Edelfelt-näyttelykirjaa että museon taidekirjoja yleensä. Julkaisun muoto: näyttelystä riippumaton taidekirja vai näyttelykatalogi? Toivottiin, että kirjassa olisi kuva kaikista näyttelyssä esillä olleista teoksista. Tällöin siihen voidaan palata aina uudelleen. Toisaalta ymmärrettiin hyvin joidenkin yksittäisten piirustusten puuttuminen. Julkaisun pitää olla kirjamainen, eikä pelkästään luettelo, johon on monotonisesti painettu vain kuva ja pakollinen tekstiosuus. Erään vastaajan mukaan kaikkien teosten ei välttämättä tarvitse olla kirjassa, sillä varsinkin liiallinen grafiikan esittäminen on tylsää. Tämä lukija oli sitä mieltä, että julkaisun lopussa oli liikaa käsitelty Edelfeltin kuvituksia Vänrikki Stoolin tarinoihin. Julkaisun sisältö Julkaisuun olisi toivottu vielä syvempää tietoa teosten syntyvaiheista ja niihin vaikuttaneista tekijöistä. Oppaiden kertomat anekdootit taiteilijasta, teoksista, teoksissa esiintyvistä malleista sekä maalausten valmistumisajankohdasta olisivat tuoneet toivottua lisäulottuvuutta kirjaan. Pohdittiin myös Edelfeltin teosten mahdollisia aatteellisia ja poliittisia taustoja, jotka eivät paljastuneet lukijalle. Jopa tiedot tekniikoista olisivat kiinnostaneet. Taiteilijan elämäkertaa saa ja pitääkin julkaisussa olla sopivasti, kuitenkaan tieto ei saa olla liian ammatillista eikä liian laajasti käsiteltyä. Kirjan olisi toivottu antavan enemmän pohjaa näyttelykäynnille ja yleistietoa taiteilijasta. Toisin sanoen sen teksti olisi voinut olla kevyempää ja suunnattu myös niille, jotka eivät ole taiteen asiantuntijoita tai tunne taiteilijaa kovin hyvin entuudestaan. Helsingin Sanomien välissä ilmestynyttä Edelfelt-liitettä kehuttiin ja samanlaista näkökulmaa olisi toivottu myös näyttelykirjaan. Kyseistä lehdykkää olisi kaivattu sen liitteeksi. Jos kyseessä olisi ollut pienempi näyttely, suppeampikin julkaisu olisi todennäköisesti riittänyt. Silloin siihen olisi toivottu taiteilijan keskeisimmät ja tunnetuimmat teokset sekä jonkin verran taiteilijan elämäkertaa ja historiaa. Erään vastaajan mielestä taidekirjan ei tarvitse olla sellainen, että sitä lukemalla luetaan, vaan enemmänkin selaillaan silloin tällöin. Kuvien koko ja sijoittelu Kuvien levittymistä yli aukeaman ei pidetty huonona asiana (toisin kuin kirjallisessa kyselyssä). Jos kuvakoko pienenee, kuvat eivät ole yhtä arvokkaita. Aukeamalta avautuvista lisäsivuista, joille kuva voisi levittyä ilman taitoksia, ei pidetty (esimerkkinä tällaisesta ratkaisusta näytimme Ateneumin aikaisemmin julkaisemaa Akseli GallenKallela -näyttelykirjaa). Niiden kestävyyttä epäiltiin ja ajateltiin niihinkin syntyvän taitoksia. Toisaalta suurempi julkaisu, jossa kuvatkin olisivat isompia, olisi hankala. On hyvä, että kirjan voi ottaa tarvittaessa mukaansa. Pidettiin siitä, että nykyisen taiton ja painoasun myötä sivut ovat tarpeeksi ”tyhjiä”. 20 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Kirjan ulkoasu, kansikuva Kirjaa pidettiin edustavana ja näyttävänä. Silti kukaan haastateltavista ei ollut ostanut kirjaa kannen perusteella vaan sisällön ja aiheen vuoksi. Kirjan kannesta sanottiin, että se on aktiivinen, valoisa ja mukaansatempaava. Toisen vastaajan mukaan kansi oli kaunis ja silmää miellyttävä. Tosin hänen mielestään kauniit kuvat ovat toisaalta tylsiä ja Ateneumin julkaisemien kirjojen kannet yleensä keskenään samannäköisiä. Haastateltavat tuumasivat kuitenkin yhdessä, että kansikuvan täytyy olla miellyttävä, vaikka sillä ei tässä tapauksessa ollutkaan vaikutusta ostopäätökseen. Jos vastaava kirja ostettaisiin kirjakaupasta ilman näyttelykokemusta, kansikuvalla olisi merkitystä. Kuvien numerointi ja kuvatekstit Kaikkien haastateltavien mielestä kuvien numerointi ja sijoittelu oli osittain epäonnistunut, sillä oikeaa kuvaa oikeaan tekstiin joutui etsimään. Jonkin kuvan teksti saattoi olla kaksi aukeamaa aikaisemmin kuin itse kuva. Sijoittelun sekavuus häiritsi lukemista. Jokaisen kuvan yhteyteen toivottiin ainakin teoksen nimeä, valmistumisvuotta, sen nykyistä sijaintia, kokomerkintöjä sekä valmistustekniikkaa. On hyvä, että nämä tiedot ovat kuvan yhteydessä eikä esimerkiksi kirjan lopussa, jotta kiinnostavan tiedon saa halutessaan heti eikä sitä tarvitse etsiä. Listaukset, lähdeviitteet ja kirjallisuusluettelot Listauksia tai lähdeviitteitä ei koettu erityisen tarpeellisiksi, mutta ei myöskään häiritseviksi. On parempi, että ne kuitenkin teoksesta löytyvät, sillä saattaa tulla tilanteita, jolloin niitä tarvitaan, esimerkiksi lisätietoa hankkiessa. Viitteet tulee kuitenkin sijoittaa niin, että jos niitä ei tahdo lukea, niiden yli voi ”hypätä” helposti. Kirjan koko Kaikki pitivät kirjan kokoa sopivana, ei liian isona tai raskaana. Ajatus pienemmistä kirjoista tai ositetusta kirjasarjasta yhden ison julkaisun sijaan ei saanut kannatusta, sillä jokainen tunsi, että silloin jotain jäisi teoksesta puuttumaan. Ositetut kirjasarjat pitäisi hankkia kokonaan ja se koettiin hankalaksi, miltei mahdottomaksi. Todettiin myös, että ostopäätös syntyy nopeasti ja jos silloin joutuisi valitsemaan kirjasarjasta vain yhden osan, julkaisu jäisi todennäköisesti kokonaan hankkimatta. Kirjan koon suhteen koettiin tärkeäksi, että sen voi ottaa syliin tai lukea sohvalla. Suurempaa julkaisua pitäisi lukea pöydän ääressä, jolloin se todennäköisesti jäisi lukematta. Toisaalta suuri kirja on näyttävä ja kokonainen paketti. Juhlajulkaisu saattaa olla myös ainoa Albert Edelfelt -kirja, jonka ostajat hankkivat ja silloin on toivottavaa, että se sisältää kaiken taiteilijasta. Kirjan hinta Kirjan ostohinta (37€) oli haastateltavien mielestä sopiva, jollei halpakin. Kaksi vastaajaa oli sitä mieltä, että jos se olisi maksanut noin 20 euroa enemmän, he eivät olisi sitä hankkineet. Ateneum kirjan julkaisijana Haastateltavat eivät olleet kiinnittäneet huomiota kirjan julkaisijaan. Julkaisijalla ei ollut heille merkitystä. Todettiin kuitenkin, että Ateneum ei lähde julkaisemaan teosta vain kaupallisista syistä, mikä on myönteinen asia. Ateneumin kirjakauppaa pidettiin luotettavana paikkana ostaa taidekirjoja, ostopaikkaa pidettiin laadun takeena. DOKUMENTTI 2005 21 JULKAISUSEMINAARI Kommentti Albert Edelfelt -luettelon kyselytutkimukseen Timo Huusko amanuenssi, Ateneumin taidemuseo E delfelt-luettelon vastaanotosta tehdyn tutkimuksen tuloksia voi verrata siihen käyttäjätutkimukseen, jossa alkuvuonna 2005 haastateltiin mahdollisia Valtion taidemuseon verkkokokoelmien käyttäjiä. Olennainen kysymys, joka haastateltaville esitettiin, oli se, että mitä he haluaisivat tietää kokoelmissa olevista teoksista. Vastauksia havainnollistettiin niin sanotuilla miellekartoilla, joita osallistujat piirsivät valitun teoksen ja sen tehneen taiteilijan ympärille. Käyttäjätutkimuksen kohderyhmänä olivat yhtäältä nuoret taideopiskelijat ja toisaalta vanhemmat kuvataiteesta kiinnostuneet. Molempiin ryhmiin valikoitiin haastateltavia, jotka olivat kiinnostuneita sekä taiteesta että internetin käytöstä. Osallistujia ei ollut helppo löytää, ja lopulta nuorten joukkoon saatiin kuusi ja vanhempien viisi haastateltavaa. Haastateltavien otos oli siis hyvin pieni. Tiivistetysti voidaan kuitenkin sanoa, että molempia ryhmiä yhdisti se, että tietoa haluttiin nimenomaan taiteilijasta ja hänen persoonastaan. Itse taideteoksesta haluttiin enemmänkin mekaanista tietoa, kuten koko, vuosiluku, jne., eikä sitä, miten teos liittyy taidehistorialliseen kehityskertomukseen. Nuoremmat olivat myös kiinnostuneita kuulemaan teoksista kriitikoiden tulkintoja ja yleisön kommentteja. Nuoret osoittivat jonkin verran kiinnostusta myös käytännön museo- tai näyttelytoimintaa kohtaan. Näyttelymestareiden, konservaattoreiden tai salivalvojien kommentitkin saatetaan siis mieltää kiinnostaviksi. Taiteen kytkeminen laajempaan kontekstiinsa haluttiin sekä nuorten että vanhempien ryhmässä tehdä nimenomaan taiteilijan elämää esittelemällä. Oltiin kiinnostuttu taiteilijan taidehistoriallisesta sijoittumisesta, asemasta yhteiskunnassa ja taiteilijapiireissä, ystäväverkostosta sekä tuotannon sijoittumisesta taidehistorialliseen kontekstiin. Taiteilijan kautta tuotantoon etenevässä kuviossa myös taidehistoriallisella tutkimuksella oli siten vankka sijansa. Sekä Edelfelt-luettelon vastaanottotutkimuksesta että verkkokokoelmien käyttäjätutkimuksesta on vedettävissä sellainen johtopäätös, että museokävijä - yhtä lailla todellinen kuin virtuaalinenkin - haluaa lisätä tietämystään taiteesta paneutumalla taiteilijoiden persoonaan. Tämä on aiheellista ottaa huomioon museon julkaisutoimintaa ja pedagogisia sisältöjä suunniteltaessa. Samalla on ymmärrettävä, että yleisön odotuksiin vastaaminen ei merkitse automaattisesti sitä, että oltaisiin alentamassa museotoiminnan tasollista rimaa populismilla. 22 DOKUMENTTI 2005 JULKAISUSEMINAARI Kirjav@ webhaku Tellervo Yli-Hallila kirjastonhoitaja Kuvataiteen keskusarkisto Valtion taidemuseon kirjaston tietokantarutistus on loppusuoralla. Ensinnäkin meillä on uusi uljas tietokanta, johon on konvertoitu vanha kokoelmatietokanta Kirjava, lehtitietokanta Lehtevä ja Nykytaiteen virtuaalikirjaston Kiviki-tietokanta. Tietokantaan luetteloidaan Ateneumissa, Kiasmassa ja Sinebrychoffilla sijaitsevat kokoelmat ja se sisältää tällä hetkellä tiedot 48.500 julkaisusta, joukossa mm. Valtion taidemuseon kirjaston koti- ja ulkomaisina vaihtoina saamat näyttelyjulkaisut. Lisäksi tietokantaan on luetteloitu lähes 13.000 artikkelia ja sieltä löytyvät nyt myös tiedot kirjaston kokoelmiin kuuluvista lehdistä ja kausijulkaisuista - kyse on siis yhdestä Suomen kattavimmasta kuvataiteen aineistoja sisältävästä kirjastotietokannasta. Ja tätä tietokantaa voi nyt hakea helposti, niin omalta työasemalta kuin vaikka kotikoneelta! Hakuja varten on tehty hakuohjelma Kirjav@, joka löytyy osoitteesta: http://marikki.fng.fi/kirjava/ Haussa on hienovaraisesti mukailtu kaikille tuttuja korkeakoulukirjastojen tietokantoja. Perushakujen vaihtoehdot (tekijä, nimeke, taiteilija jne.) löytyvät nopeasti pudotusvalikosta. Monimutkaisempia hakuja voi tehdä avaamalla uusia hakukenttiä +merkistä ja yhdistämällä useampia hakuehtoja boolen operaattoreiden JA, TAI, EI avulla. Hakuja voi myös rajata julkaisuvuodella, julkaisukielellä tai julkaisutyypillä. Viitteitä voi selata ja tarkastella lyhyessä tai pidemmässä formaatissa ja niitä voi poimia edelleen tulostettavaksi tai tallennettavaksi selaimen kautta. Viitteiden sisältä voi tehdä uusia hakuja henkilöiden ja yhteisöjen nimistä ja asiasanoista. Tarkemmat hakuohjeet löytyvät Ohjeet ja yhteystiedot linkistä. DOKUMENTTI 2005 23 MEDIATAITEEN ARKISTOINTISTRATEGIASTA Kaikki tietokantaan luetteloidut artikkelit ovat nyt samalla lailla hakukelpoisia kuin muutkin julkaisut, ja ne löytyvät sekä itsenäisinä viitteinä että emojulkaisuihin linkitettyinä. Vanhassa tietokannassa suurinta osaa artikkeleista ei voinut hakea, ja itsellemmekin oli pienoinen yllätys miten paljon artikkeleita olemme erilaisista näyttely- ja muista julkaisuista vuosien varrella luetteloineet. Hakujen ajoittainen hitaus on vielä pieni ongelma, joka ratkennee lopullisesti vasta Valtion taidemuseossa tulevaisuudessa toteutettavien serveriratkaisujen myötä. Toivomme kuitenkin, että Kirjav@sta olisi jo nyt mahdollisimman paljon iloa ja apua taidemuseoissa työskenteleville tutkijoille. Uusi tietokanta ja Kirjav@ webhaku on toteutettu osana Valtion taidemuseon kirjaston tietojärjestelmien noin vuoden kestänyttä kehittämisprojektia. Niiden lisäksi kuluneen vuoden aikana on saatu aikaan myös laaja ja monipuolinen ylläpito-ohjelmisto ja kaksi muuta webpohjaista asiakasohjelmaa kirjaston erikoistuneempia verkkopalveluita varten. Nykytaiteen virtuaalikirjastoa jatketaan kuten ennenkin, vain uudella ylläpito-ohjelmistolla ja hieman ulkoisesti muuttuneena. Ja muutaman vuoden päästä kuulette varmasti enemmän Suomalaisen kuvataiteen bibliografiasta, jonka ylläpitoon ja julkaisemiseen uusi järjestelmä myös on tarkoitettu. Projekti on viety läpi Valtion taidemuseon tietohallinnon ja osin Opetusministeriön tuella. Ohjelmoinnista ovat vastanneet Gripstudios Interactiven Aki Kivelä ja Olli Lyytinen. Mediataiteen arkistointistrategiasta Perttu Rastas erikoissuunnittelija KKA ja media-arkisto -projekti O man aikakautemme keskeisimmät luovan taiteellisen ilmaisun muodot ja teokset liittyvät mielestäni digitaaliseen kulttuuriin, internetiin, mediainstallaatioihin ja käsitteellisiin tila- ja yhteisöteoksiin. Näissä teoksissa kiteytyy uusi tai ”vaihtoehtoinen” taiteellinen käytäntö. Mutta koska ne ovat usein monestakin syystä hetkellisiä, tulevaisuuden näkökulmasta ”katoavia” tai teknologisesti nopeasti muuttuvia, niiden arkistointi ja dokumentointi asettaa aivan uusia haasteita kulttuuri- ja taidehistorialliselle tutkimukselle sekä käytännön arkistotoiminnalle. Ilman toimivaa, kattavaa ja perusteltua strategiaa monet näistä teoksista ovat vaarassa kadota kokonaan siten, että myöhemmät sukupolvet eivät voi tarkastella niitä itse teoksina osana kulttuurista kehitystämme. Me emme voi tyytyä seuraamaan mediataiteen kulttuurihistoriaa vain niistä mahdollisesti kirjoitettujen aikalaistekstidokumenttien kautta. Meidän täytyy nähdä niitä ymmärtääksemme niitä! Tarvitsemme pitkän aikavälin strategisia suunnitelmia ja lyhyenajan aktiivisia ja ajassa kehittyviä toimenpiteitä. Pitkäntähtäyksen strategiat täytyy soveltaa ymmärtämään katoavien ja teknologisesti muuttuvien teosten luonne, toimintakulttuuri ja -historia. Me tarvitsemme uudenlaisia museologisia ja kulttuurihistoriallisia toimialueita, toimenkuvia ja arkistojen kokoelmaideologiaa. Arkistointistrategian ytimenä on ajatus, että arkistointi on aina sisällöllisesti merkityksellisintä ja järkevintä tehdä yhdessä taideteoksen ”oman elämän” alkuvaiheessa, ei loppuvaiheessa. Sankariarkistoijat, jotka tekevät historiallisia löytöjä pölyisistä vanhoista peräkammareista ja pelastavat ajan syövyttämän ja kuoleman kourissa vaikeroivan taideteoksen, ovat tärkeitä. Mutta kuka heitä tarvitsee, jos teemme arkistointityön asianmukaisesti silloin kun teos vielä on hengissä ja voi hyvin? Katoavan taiteen osalta toimintafilosofia on seuraava: katoava taide katoaa mutta dokumentti elää. Aktiivinen ja monipuolinen aikalaisdokumentointi on kaiken hyvän arkistointistrategian perusta. 24 DOKUMENTTI 2005 MEDIATAITEEN ARKISTOINTISTRATEGIASTA Mediataiteen ominaispiirteistä Seuraavassa on joitain alustavia luonnehdintoja mediataiteen alueelta tilanteen kartoittamiseksi. Miten mediataide eroaa muista taideteosobjekteista? Mikä sille on ominaista? 1. sen perustana on media- ja tietokonekulttuuri, jonka ytimenä on av-teknologia, ohjelmointi ja tietokanta 2. se on prosessikeskeistä, jolloin yhtenä teoksen osatekijänä on aika, se on dynaamista, muuttuvaa, avointa 3. se on verkottunutta, reaaliaikaista, telemaattista 4. se on vuorovaikutteista sekä teoksen omien ominaisuuksien että yleisösuhteen näkökulmasta 5. sen on hypertekstuaalista, juurakkomaista, ei lineaarista 6. se on myös modulaarista, itsekehittyvää, käsintehtyä. Mediataiteen mediamuoto on 1. käsitteellinen, metaforinen 2. katoavaa, teokset tehdään aina aikaan ja paikkaan, mediataide esiintyy aina uusina versioina 3. moniosaisena helposti rikkoutuvaa 4. epävakaata, usein ohjelmisto on itse tehty, ja tekniikkakin voi olla osittain 5. haurasta, mediaosat ja ohjelmistot vanhenevat nopeasti. Mediataiteen kokoelma ja arkistointistrategioita ovat: 1. Varastointi (storage) Varastoidaan fyysisesti mediataiteen teokseen liittyviä objekteja (esineitä, laitteita, koneita, rakenteita jne.) ja media-alustoja (analogisia video- ja audionauhoja, digitaalisia datatiedostoja eri muodoissaan). Ja huolehditaan datamuodossa olevan materiaalin asiallisesta turvakopioinnista. 2. Emulaatio (emulation) Emuloinnilla tarkoitetaan tietokoneohjelman muuttamista uudemmalle ohjelmalle siten, että aikaisemman ohjelman toiminnot ja käyttöliittymä säilyvät entisen kaltaisina. Emuloinnilla voidaan myös tarkastella teosten rakenteellisten osien (esim. valoteoksen valolähteiden, laitteiden jne.) korvaamista uudemmilla vastaavilla niin, että entinen toimintatarkoitus ja näköisyys säilyvät. 3. Muunnos (migration) Migration tarkoittaa teoksen tai sen osien rakentamista täysin uusien teknologisten medioiden osalta. Interaktiivinen mediateos, joka käyttää 1990-luvun alun hypercard-tietokoneohjelmistoa ja laserdisc-videota, voidaan muuttaa kokonaan uudelle media-alustalle, esim. tällä hetkellä CD-romille tai DVD:lle. Valoteoksessa teos rakennetaan uudestaan mahdollisimman tarkasti mutta täysin uusia valolähteitä käyttäen. 4. Uudelleentulkinta (reinterpretation) Teos rakennetaan käytännössä kokonaan uudestaan perustuen taiteilijan antamiin ohjeisiin tai teoksen dokumentaatioihin. Tilanne tällä hetkellä Tällä hetkellä Suomessa on jo arkistoitu ja arkistoidaan parhaillaan media-arkisto -projektin puitteissa videotaideteoksia. Kaikki muut mediataiteen muodot ovat pääsääntöisesti arkistoinnin ulkopuolella. Näitä ovat erityisesti installaatiot, ääniteokset, ohjelmointitaide, verkkoteokset, media-aktiiviset yhteisöteokset ja interaktiiviset teokset. Näitä ei lasketa DOKUMENTTI 2005 25 myöskään sellaisiksi audiovisuaalisiksi teoksiksi, jotka sisällytettäisiin elokuvien arkistointilakiin. Olemme vasta hahmottamassa perussuunnitelmia näiden taideteosmuotojen arkistoimiseksi ja säilyttämiseksi. Kuitenkin galleriat esittävät jo näitä teosmuotoja ja museot ovat jo alkaneet ostaa niitä kokoelmiinsa. Museaalisessa mielessä näissä teosmuodoissa ei voi enää tulla kysymykseen ainoastaan itse teosobjektin tai teosmedian arkistoiminen (varastoiminen). Arkistointiprosessin täytyy sisältää mahdollisesti myös teoksen työsuunnitelmia, välivaiheiden rekonstruktioita, teokseen tehtyä erikoistekniikkaa, tila- ja aikasuunnitelmia, käyttöliittymäsuunnitelmia, esitystilanteessa tapahtuvaa yleisön interaktiivisuuden havainnointia ja dokumentointia (haastatteluja) sekä tilannedokumentointia. Valtion taidemuseon media-arkiston selaimen aloitussivu 26 DOKUMENTTI 2005 Yhteystiedot www.fng.fi/kka e-mail [email protected] Kuvataiteen keskusarkisto Kaivokatu 2 C 00100 HELSINKI vaihde (09)173 361 fax (09)173 36248 e-mail [email protected] keskusarkistonjohtaja Ulla Vihanta puh. (09)173 36238 osastosihteeri Suvi Heiskanen puh. (09)173 36242 tutkija Leevi Haapala (Kiasma, nykytaiteen dokumentointi) (virkavapaalla 3/06 asti) puh. (09)173 3525 fax (09)173 36575 tutkija Maritta Mellais (Kiasma, nykytaiteen dokumentointi) puh. (09)173 3525 fax (09)173 36575 tutkija Susanna Sääskilahti puh. (09)173 36233 Dokumentointi ja tutkimus Kuvalaitos Ateneum valokuvaaja Hannu Aaltonen puh. (09)17336323 Kuvapalvelut valokuvaaja Kirsi Halkola puh. (09)17336322 tutkija Erkki Anttonen puh. (09)17336365 Kuvapalvelu avoinna ti-pe klo 9-16; käynnistä on suositeltavaa sopia etukäteen puh. (09)173 36234 fax (09)173 36248 Kuva-arkiston tutkijapalvelu avoinna ti-pe klo 9-16; käynnistä on sovittava etukäteen Ateneum puh. (09)173 36386 fax (09)173 36248 Kiasma puh. (09)173 36525 fax (09)1 73 36575 erikoissuunnittelija Perttu Rastas puh. (09)173 36243; 040-590 8802 kuvankäsittelijä Tea Åvall puh. (09)173 36262 kuvankäsittelijä Ainur Nasretdin puh. (09)173 36321 Kiasma valokuvaaja Petri Virtanen puh. (09)173 36554 fax (09)173 36503 valokuvaaja Pirje Mykkänen puh. (09)173 36555 fax (09)173 36503 Taidehistorialliset asiakirja-arkistot erikoistutkija Elina Heikka (vuorotteluvapaalla 9/06 asti) puh. (09)173 36379 tutkijapalvelu avoinna ti-pe 12.30-16, käynnistä on sovittava etukäteen amanuenssi Veikko Pakkanen puh. (09)173 36386 tutkija Hanna-Leena Paloposki (virkavapaalla 7/07 asti) puh. (09)173 36203 fax (09)173 36248 tutkija Helena Komulainen puh. (09)173 36234 DOKUMENTTI 2005 tutkija Helena Hätönen puh. (09)173 36203 fax (09)173 36248 vs. tutkija Johanna Helin puh. (09)173 36240 Leikearkisto tutkijapalvelu avoinna ti-pe 12.30-16, käynnistä on suositeltavaa sopia etukäteen puh. (09)173 36241 fax (09)173 36248 tutkija Liisa Murtti puh. (09)173 36241 Valtion taidemuseon kirjasto Ateneum tutkijapalvelu avoinna ti-pe klo 12.30-16.00 puh. (09)173 36245 fax (09)173 36248 [email protected] kirjastonhoitaja Irmeli Isomäki puh. (09)173 36285 kirjastoamanuenssi Ari Latvi puh. (09)173 36245 vs. kirjastoamanuenssi Minna Meronen puh. (09)173 36364 Kiasma tutkijapalvelusta sovittava erikseen puh. (09)173 36526 fax (09)173 36575 kirjastonhoitaja Tellervo Yli-Hallila puh. (09)173 36527 27 Kuvataiteen keskusarkisto toivottaa kaikille Rauhallista Joulua! Hannu Aaltonen, Erkki Anttonen, Leevi Haapala, Kirsi Halkola, Elina Heikka, Suvi Heiskanen, Johanna Helin, Helena Hätönen, Sanna Ikäläinen, Irmeli Isomäki, Helena Komulainen, Ari Latvi, Toini Matikainen, Maritta Mellais, Minna Meronen, Liisa Murtti, Pirje Mykkänen, Ainur Nasretdin, Veikko Pakkanen, Hanna-Leena Paloposki, Perttu Rastas, Ilona Räihä, Susanna Sääskilahti, Ulla Vihanta, Petri Virtanen, Tellervo Yli-Hallila ja Tea Åvall
© Copyright 2024