Vesannon
Vesannon Kotiseutuyhdistyksen julkaisu 2012 Kuva: Jouko Pirppu Teemana eläimet 10 € Kuva: Anu Hytönen Pääkirjoitus Koordinaattina Vesanto-lehti Sytyttäkää kynttilä Yömajan tallin seimeen syntyy Jumalan Poika ja ihmisen. Syttyy tähti. Paimenet ihmettä katsomaan lähti: Totta se on! Lapset ”enkelitaivasta” laulaa: Jeesus on tullut joulu on! K ädessäsi on Vesanto 2012 -lehti, joka aikaisemmin tunnettiin nimellä Vesannon Joulu. Ikää julkaisulla on 46 vuotta, ja sen ensimmäisiin toimituskuntiin kuuluivat Hannes Korhonen, Raimo Korhonen, Oiva Ritvanen, Sisko Matilainen, Launo Suomela, Aatos Hytönen, Lauri Nuutinen sekä Taavi Lehtolainen. Tänä vuonna lehteä on uudistettu monin tavoin. Ensimmäistä kertaa Vesanto-lehti julkaistaan kokonaan väripainoksena. Graafinen ulkoasu on kokenut nuorennusleikkauksen, ja lehden painopaikka on vaihtunut. Uusina asioina lehteen ovat myös tulleet niin vuoden teemasivut kuin myös vesantolaislähtöisen tutkijatohtorin kynästä- palsta. Oman lehden kokoaminen on Vesannon Kotiseutuyhdistyksen toiminnassa iso haaste, mutta myös iso ilo. Erilaiset aineistot ovat kulkeneet sähköisesti, postin kautta, kirjaston välityksellä tai välillä monien monien apukäsien avulla. Lehden taiton ja uuden ulkoasun on toteuttanut Mirja Nuutinen ja toimituskuntaan ovat kuuluneet Sisko Kuhmo- Sytyttäkää kynttilä katsokaa: Taivaitten takaa lankeaa kylistä kyliin sylistä syliin kaikille lahjaksi, lahjaksi aivan valoa yöhömme pimeään iloa ihmisen ikävään: Älkää peljätkö! Yömajan tallin seimeltä loistaa lohdun tähti kaikille meille Jumalan ihmettä odottaneille: Totta se on! Jeesus on tullut joulu on. Sytyttäkää kynttilä! Unto Eskelinen Vesanto 2012 2 nen, Jouni Pystynen, Jyrki Korhonen, Irene Turjamaa, Sari Toikkanen ja Anu Hytönen. Vaikka monia muutoksia on tehty, jotain Vesanto-lehdessä on haluttu säilyttää. Se halutaan edelleenkin säilyttää kirjoittajiensa näköisenä kotiseutulehtenä, jossa samalla tallennetaan paikallisia tarinoita, kuvia, runoja, muistokirjoituksia, kaskuja ja tapahtumia kulttuurilehden muotoon. Hiidenkivilehdessä 5/2012 on professori Tarmo Kunnaksen kirjoitus kotiseutuidentiteetistä. Hän tuo esille, että ihminen kaipaa koordinaatteja, maantieteellisiä kiintopisteitä. Ensimmäiset lapsuudenmuistot kotiseudusta sisältävät jotain sanoin selittämätöntä ja vahvoja emootioita. Asioiden kuten äiti, isä, perhe, talo, puu, koti, kylä, joki, järvi, vuori, metsä myötä jäsennetään koko myöhempää maailmaa. Kunnas kirjoittaa: Oman kotiseudun ei tarvitse olla karismaattinen, luonnonkaunis, ylellinen, matkailijoita puoleensavetävä. Riittää kun se, mitä lapsuudessa on koettu, on ollut myönteistä ja tasapainoista. 3 Vesanto-lehden tämän vuoden teemana ovat eläimet. Meidän tärkeisiin muistoihin liittyvät myös lapsuuden hevoset, siat, lampaat ja kanat niin kuin tämän päivän eläinystävämme. Tänä vuonna kirjoituksia ja kuvia on saapunut runsaammin kuin vuosiin. Vesannon kotiseutuyhdistys haluaa lämpimästi kiittää kaikkia kirjoittajia, kuvaajia sekä työtämme mainoksin tukeneita yrityksiä. Erityiskiitokset kuuluvat myös kirjaston väelle ja tälle mainiolle työtiimille. Ensi vuonna Vesanto-lehden teemana ovat kylät. Mitkä olivat Vesannon ensimmäisiä asuinsijoja? Millaista kylien elämä oli ennen ja millaista se on nyt? Toivottavasti tämä aihe innostaa kaikkia kirjoittamaan, kuvaamaan sekä tutkimaan omia arkistoja. Olisipa mukavaa, jos lehtemme toimisi jollekulle lukijalle edellä mainitun koordinaatin tapaan. Anu Hytönen Päätoimittaja, Vesannon Kotiseutuyhdistyksen sihteeri Kuvat: Sisko Kuhmonen Ystävykset Päivi ja Sisko keväällä 1977. Elämä edessä ja tukka takana. Kotiseutuyhdistys Vesannon Kotiseutuyhdistyksen toiminnasta Vesannon Martat talkootyössä. V esannon Kotiseutuyhdistyksellä on vuosittain kaksi isoa tehtävää: se ylläpitää Vesannon Torpparimuseota sekä toteuttaa Vesanto-lehteä. Museon ylläpitäminen on monille kotiseutuyhdistyksille valtava urakka – valitettavasti urakka on iso myös meillä. Talkooapua otetaan ilolla vastaan myös muilta tahoilta. Tästä hienona esimerkkinä mainittakoon Vesannon Martat, jotka järjestivät alkukesästä museolla siivoustalkoot, ja puhdasta tuli. Merkittävää on se, että museo myös työllistää vuosittain muutamia nuoria. Työnantajan roolissa toimivat Vesannon kunta ja Kotiseutuyhdistys yhdessä. Tänä vuonna museon pihassa oli myös 4H-yhdistyksen kasvimaa, ja nuoret löysivät kiitettävästi tiensä museolle. Lehden päätoimittajan toimii nyt Anu Hytönen, kotiseutuyhdistyksen sihteeri. Nyt Vesannon kotiseutuyhdistystä on kohdannut ilo saada lehden tekijöiksi vesantolaisia ammatti-ihmisiä. Lehteä taittaa graafinen suunnittelija Mirja Nuutinen. Juttujen kirjoittamisessa ja lehden ideoinnissa on mukana myös vesantolainen toimittaja Sari Toikkanen. Ammattimainen jälki näkyy myös lehden ulkoasussa. Meitä konkareita tarvitaan tärkeässä taustatyössä ja kotiseututiedon vaalijina. Uusille kotiseutuhenkisille ihmisille yhdistyksessä on aina tilaa. Puheenjohtajana olen toiminut myös Vesanto-lehden päätoimittajana viisi vuotta ja lehden teossa jo pari vuotta tätä ennen. Työtä yhdistyksen pyörittämisessä on valtavasti, ja onkin tullut aika jakaa urakkaa. Tämän todistaa viime vuonna julkaisematta jäänyt persoonakirjoitus, jonka vanha ystäväni Päivi minusta kirjoitti. Olin otettu kirjoituksesta. Minusta se on liian ylistävä ja positiivinen, vaikka Päivi väittää leukailleensa kaikessa ystävyydessä. Sisko Kuhmonen Vesannon kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Haravan varressa Auli Korhonen Vesanto 2012 4 Soitetaan Siskolle Soitetaan Siskolle, on omassa perhe- ja ystäväpiirissäni tuttu lause. Siskolle soitetaan usein, ainakin jos katto romahtaa, kivijalasta löytyy pommia muistuttava käärö, vatsaa vääntää, mies jättää tai sielu on muuten mustelmilla. Tai on ruumis haudattavana, lapsi lohdutettavana, pulla kohotettavana, talo purettavana, tatti tunnistettavana. Aina soitetaan Siskolle. Ja aina löytyy ratkaisu. Sisko myy lankut kattoon, lähettää paikalle rauhanturvajoukkojen pommiasiantuntijan (”olikin just tässä kahvilla, minäpäs kysyn…”), suojelusenkelin tai Nikon tai Jarin; neuvoo oikean rohtoyritin (siankärsämö, auttoi kyllä). Sanoo, että näin oli kaikille parasta; muistuttaa, että puoli pakettia hiivaa riittää; lupaa kaivurin tai katepillarin samana päivänä; opettaa, että sappitatilla on musta verkkosukka, herkkutatilla valkoinen. Sisko syntyi ja kasvoi Tiitilänkylällä Tulilassa, hyvin kaukana Kuuslahdesta. Tapasimme vasta keskikoulussa, ystävystyimme vasta lukiossa. Siskosta tuli minulle naisen (ja miehen) malli. Opin, että söpöstelevä teinityttöys on TYPERRRRÄÄ, nykysuomeksi sanottuna AUT. Että tosinainen osaa ajaa traktoria, hitsata, ampua, tanssia, leipoa leipää, kutoa mattoja ja juoda kahvin ilman sokeria. Tosinainen valloittaa sisäisyydellään. Pukeuduimme siis vaarien vanhoihin paitoihin, Laineesta ostettuihin navettanailoneihin. Humputtelimme Asin lavalla mummojen hameissa, pellavahursteissa, kumisaappaissa ja villahuiveissa. Tyylistä tuli kuuminta hottia vasta paljon paljon myöhemmin, grunglen ja goottien valtakaudella. Ja nainen, joka ei koskaan tehnyt – eikä edelleenkään tee – ulkoisesta olemuksesta kovin suurta numeroa, perusti sittemmin vaatekaupan. Tiedän, että Sisko voi tai ainakin haluaisi päätoimittajan direktio-oikeudella jättää tämän kirjoituksen julkaisematta. Hän ei kerta kaikkiaan kestä hymistelyä eikä todellisuuden koristelua. Hyvä on, eipä koristella. Oikeastaan Sisko on aika raivostuttava ystävä. Kaikentietävä, sanovat aikalaiset. Eivät ehkä kohteliaisuutena, vaan jotenkin… savolaisesti. Kaiken tietävä, joka on yleensä oikeassa ja joka hyvin harvoin antautuu myötäilemään kenenkään tuskaisia tunnemylläköitä. Ystävä, jolla on tapana muistuttaa jatkuvasti, että ainoa todellinen ratkaisu elämäni ongelmiin olisi muuttaa takaisin Vesannolle. Jolla on vakaa käsitys, että kaupunkilaisuus on läpeensä teennäistä, suorastaan epätosi elämänmuoto. Joka ottaa permanentin juuri, kun hänen loistava tukkansa alkaisi muistuttaa sellaista postmodernia tuulenpesää, joka olisi tällä hetkellä ainoa oikea kampaus itseään nuorekkaana pitävälle keski-ikäiselle naiselle. Ja joka ei suostu pukeutumaan kauppansa ihanimpiin asuihin, koska…. ”MINULLE nämä nyt ei kerta kaikkiaan sovi!” Siskolla ei ole mitään tarvetta pitää itseään nuorekkaana keski-ikäisenä naisena. Näen Siskon herkän kauniina ulkoisesti harvoin, mutta muistan sitäkin väkevämmin ne tilanteet. Astelemassa Vesannon kirkossa kohti alttaria ja avioliittoa itse kutomassaan ja ompelemassaan kansanpuvussa, huivi harteilla. Myöhemmin 5 kotirannasta tulossa pienet kuraiset pojat (omansa) ja tytöt (minun) ympärillään. Paljon myöhemmin nojaamassa lämpölaitoksen seinään, lepäämässä tuhkan mättämisen lomassa hetken, aurinko kasvoillaan. Minulle Sisko on paras, ikiaikainen ystävä. Hän on Sisar Vesanto, Äiti Maa, enkeli taivaan ja Maaseudun Tulevaisuus. Suora ja hienovarainen, kuin rautakanki, pehmeä, kuin niittyvilla, iätön, kuin ruoho. Tässä ja nyt, kuin kupillinen kuumaa kahvia. Sisko, Sisko. Itsehän pyysit – vaadit – minulta kirjoitusta. Aiheeksi annoit oman aikansa omituiset vesantolaiset (vai miten se nyt meni), ajatellen lähinnä isääni Oivaa. Sinut kuitenkin tunnen paljon paremmin ja tiesin heti, että sinusta halusin kirjoittaa. Puolustautuu ystäväsi Päivi Kiitos Päivi kauniista sanoistasi Tämä Päivin kirjoitus oli ainoa, jonka olen lehteä tehdessäni jättänyt julkaisematta, ja nyt sekin on siis tuotu julki. Hyvät vesantolaiset: Kehukaa toisianne! Kertokaa läheisillenne kuinka paljon toisianne arvostatte! Hyvää Joulua ja onnellista uutta vuotta kaikille lukijoille Sisko Tutkijatohtorin kynästä Kunta V esannon kunnan KUULUMISIA 2012 Tet-harjoittelija Miska Lahtinen ikuisti kunnanjohtaja Pasi Lievosen kunnantoimistolla. Tilannetta tarkkailee viirupöllö Pentti Alajan lintukokoelmasta. S yksy on jälleen saapunut ja joulun odotus alkanut. Tällä hetkellä ohut kerros ensilunta peittää maata, mutta säätiedotus lupaa lämmintä, joten sekin taitaa sulaa vielä pois. Tyypillistä syksyn säätä siis: välillä paistaa ja välillä sataa. Tänä vuonna tuota sadetta on kyllä riittänyt, sillä kesälläkin satoi lähes joka päivä eikä syksy ole olennaisesti muuttanut tilannetta. Erityisesti maa- ja metsätaloudelle on aiheutunut suuria ongelmia siitä, että pehmeät maat eivät kestä raskaita koneita. Satotappioita on tullut ja puu odottaa korjaajaansa vaikka tilanne täällä Vesannolla ja Pohjois-Savossa taitaa kuitenkin olla kohtuullinen verrattuna Pohjanmaan lakeuksien tulvajärviin. Toivotaan, että sää kehittyisi kuivempaan suuntaan ja vuosien välillä olisi edelleen vaihtelua. Suomalaisen ilmaston suuri rikkaus on ollut vuodenaikojen vaihtelu erilaisine säätyyppeineen. Peruspalveluiden tuottaminen on nykyisten kuntien tärkein tehtävä. Valtion kannalta on ollut yksinkertaisinta Vesanto 2012 järjestää kansalaisten peruspalvelut lakisääteisesti kuntien kautta. Nykyisessä kuntakeskustelussa tämä näkökulma on tehty selväksi: kuntia tarvitaan vain palvelutuotantoon. Muut paikallisen demokratian toteuttamistehtävät eivät saa valtion hallinnon taholta paljoakaan huomiota. Vesannon kunnan kohdalta on kyselty tulevaisuuden suuntaa. Mihin kunta on menossa? Onko sillä enää elinmahdollisuuksia? Vuodesta toiseen on kuitenkin jouduttu elämään saman epätietoisuuden vallassa. Viime kevään kuntakuulemisessa Vesannon kunta esitti Nilakan kunnan (Pielavesi, Keitele, Tervo ja Vesanto) perustamisen selvittämistä. Muut kunnat olivat varovaisempia omissa kannanotoissaan, mutta nyt syksyn aikana ollaan kuitenkin tekemässä yhteistä kilpailukykyselvitystä, joka luo omalta osaltaan pohjaa tuleville selvityksille. Ensi vuonna on astumassa voimaan ns. kuntarakennelaki, joka velvoittaa kuntia liitosselvityksiin. Olemalla itse aktiivinen tässä asiassa on mahdollista vaikuttaa kehitykseen vaikka kaikki ase- 6 tetut kriteerit, reunaehdot, eivät alueella toteutuisikaan. Olisiko Nilakan kunta välivaihe matkalla Kuopioon vai mikä sen merkitys voisi olla? Joka tapauksessa on selvää, että paikalliset päätöksenteko- ja vaikuttamismahdollisuudet heikkenevät olennaisesti, jos Vesanto on osa Kuopiota. Vesantolaiset jäävät väistämättä laitakaupungin asukkaiksi siinä tilanteessa. Toisaalta voidaan ajatella, että peruspalveluiden turvaaminen tulevaisuudessa lienee tärkeämpää kuin pienen kunnan itsenäisyys. Kyllä Nilakan kunnassakin jouduttaisiin tekemään monenlaisia uudelleenjärjestelyjä, että toiminta saataisiin toteutettua tehokkaasti ja peruspalvelut turvattua. Muutoksia on siis luvassa, ainakin muutaman tulevan vuoden kuluessa, päätettiinpä niin tai näin. Lokakuun lopulla pidettiin kuntavaalit, jotka onnistuivat Vesannolla hyvin ja ehdokkaitakin oli valittavaksi asti. Kaikilla puolueilla ehdokasasettelu ei tainnut onnistua parhaalla mahdollisella tavalla, koska äänimäärät ja valtuustopaikat jäivät vähäisiksi. Ensi vuonna aloittava valtuusto on nyt kuitenkin valittu. Ensi valtuustokaudella on varmasti isojen päätösten aika mm. kunnan itsenäisyyden suhteen. Toivottavasti uusilla luottamushenkilöillä riittää ymmärrystä parhaiden mahdollisten ratkaisujen tekemiseen. Päätöksenteko on heille oikeus, mutta myös velvollisuus kuntalaisten vaaleissa antaman valtakirjan mukaisesti. Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2013. Pasi Lievonen kunnanjohtaja ”Julkaistu Helsingin Sanomissa 31.10.2012 kuohittuna versiona” Hallituksen kuntauudistus on Troijan hevonen Kuntauudistuksen tavoitteina on paikallisdemokratian vahvistaminen, yhdyskuntarakenteen eheyttäminen ja lähipalveluiden turvaaminen. Monet ovat ihmetelleet kuntauudistuksen todellisia tavoitteita. Asun itse Vesannolla, 2400 asukkaan kunnassa, joka on suunniteltu liitettäväksi 80 km päässä sijaitsevaan Kuopioon. Vesantolaisia olisi uudessa kunnassa 1,5 %, mikä ei käytännössä riittäisi valtuustopaikkaan. Uudessa kunnassa Vesanto olisi ilman ääntä. Vaikka koko maakunta olisi yksi kunta, rahat ja palveluiden tarve eivät muuttuisi nykyisestä miksikään. Kuntauudistuksen perustelulaskelmat ovat hihasta vedettyjä. Ainoat merkittävät säästöt voivat syntyä palveluiden karsimisesta – ja niitä ei karsittaisi Kuopiosta. Vesannon mummot kyörättäisiin Kuopioon tai jätettäisiin kärvistelemään kotiin. Vesannon liittäminen Kuopioon ei eheytä myöskään yhdyskuntarakennetta ellei rakentamista Vesannolle kielletä kokonaan. Mikään kuntauudistuksen tavoitteista ei toteutuisi. Vesannon talouskin on paremmassa kunnossa kuin Kuopion. Uudistuksen logiikka on umpiperä. Jos demokratian ajatellaan toteutuvan paremmin isoissa kunnissa, miksi perustetaan kunnanosalautakuntia tai muita paikallisdemokratiahimmeleitä? Jos näille annetaan oikeasti rahaa ja päätösvaltaa, eikö koko uudistuksen idea murene? Jos taas niille annetaan muutama kymppitonni rahaa sekä oikeus päättää koirankusetuspaikasta, kyseessä ei ole paikallisdemokratia vaan täydellinen puhallus. Kaikki uudet elimet toteuttavat paikallisdemokratiaa nykykuntia huonommin, koska niillä ei ole rahaa eikä päätösvaltaa. Kuntauudistuksen valmistelu on saman ”neljän viikon demokratian” ilmentymä kuin hallitusneuvottelutkin, kun joukko sutkeja kyhää kirjoitusvirheitä vilisevän uskonkappaleen. Näitä tekeleitä lukiessa tulee vakuuttuneeksi, että kansakunnan kaapinpäällystä ei kannata panna PISA-testeihin. Ennen kaikkea kuntauudistuksen helppoheikit eivät ymmärrä Suomen aluekehityksen suurta kuvaa. Maaseudulta on sodan jälkeen vapautunut puoli miljoonaa ihmistä kaupunkien kasvutarpeiksi, kun teknologia on lisännyt työn Tuomas Kuhmosen kotialbumi Kuva: Miska Lahtinen 7 tuottavuutta alkutuotannossa. Jos näin ei olisi käynyt, kaupungit olisivat yhä kyliä ja suomalaisten enemmistö köyhiä maanviljelijöitä. Muutos on monipuolistanut elinkeinoelämää ja nostanut elintasoa. Nyt lähtöalueiden ikärakenne on ymmärrettävästi vanhusvoittoinen ennen kuin imuaallon vaikutus tasaantuu. Suurin hyöty muutoksesta on koitunut luonnollisesti kaupungeille. Sodanjälkeisen muuttosukupolven tuotot ovat sataneet verotuloina kaupunkien laareihin, kun taas lähtökunnissa on jäljellä paljon pienituloisia eläkeläisiä. Tätä eriaikaisuutta tuleekin tasata valtionosuuksilla ylimenokauden ajan. Vesannon mummot täytyy hoitaa Vesannolla. Kun kuntauudistuksen perustelut ovat puolikkaita totuuksia tai peräti puppua, olisikin reilua paljastaa sen todelliset tavoitteet. Joissakin puoluetoimistoissa on laskeskeltu yön hiljaisina tunteina, että sadan kunnan Suomessa valta jakaantuu puolueille uudella tavalla. Se on kuntauudistuksen todellinen moottori. Siksi tekosyyt kuulostavat niin ontoilta. Parasta olisi haudata koko valuvikainen hanke ja keskittyä palveluihin. Tuomas Kuhmonen Vesanto Kuva: Anu Hytönen Ihan pöllö saarna Saarna Vesannon kirkossa 23. sunnuntaina helluntaista 4.11.2012 klo 10 Valkopukuisten kohtaaminen toukosiunauksessa Vesijärven Jaakkolassa. Vesanto 2012-julkaisun teemana on luonto ja eläimet, näin ymmärsin. Se on aihe, jota taidan aika usein käyttää niissä pyhäpäivien puheenvuoroissani, joita saarnoiksi sanotaan. Luontokuvilla ja muilla vastaavilla joko selvennän tai sotken itse asiaa, tavoitteen ollessa silti aina ensin mainittu. Toistuvasti olen tavannut Vesannon Joulu/Vesanto-lehdessä tervehtiä seurakuntaani jollakin vuoden mittaan pitämistäni saarnoista kirjallisessa muodossa näin julkaistuna, niin nytkin. Melko tuoreen, ensilumen aikoihin pitämäni pakinan keskeinen luontokappale liittyy omissa mielikuvissani ja kokemuksissani hyvinkin juuri talvisiin hämärän hetkiin, lumisen rauhalliseen metsämaisemaan. Niistä eivät jouluiset tunnelmat ole etäällä. Lehtemme ilmestyessä toivotankin sen myötä seurakuntalaisille ja muille lukijoille siunattua ja rauhallista Herramme ja Vapahtajamme syntymäjuhlaa, Hänen läsnäolonsa tuntua elämään ja armosta yhäti rikasta vuotta 2013! Vesanto 2012 8 III vuosikerran evankeliumi Matt. 6: 14-15: Jeesus sanoo: ”Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” Melko alkumatkasta, kun viikko sitten pääsin palailemaan Kainuun korkeuksilta kohti kotikontuja, tapasin yläpuoleltani maakotkan liitelemästä. Oikein pysähdyin sitä seuraamaan hetkeksi, on se sen verran harvinainen ja vaikuttava näky. Tämän sunnuntain evankeliumin äärellä sitten totesin, että olenkin aika vähän seuraillut luontoa taas viime kuukausina, ja esimerkiksi pöllöä en ole nähnyt aikoihin. Niitä kuitenkin pesii meidänkin kulmillamme, joku huuhkaja myös. – Pöllöt tulivat mieleeni vain sen vuoksi, että huomasin lähes ääneen ajattelevani, kuinka päivän teksti on vähän pöllö. Se kun on niin lyhyt ja selkeä, ettei siinä juuri saarnattavaa ole. Mistähän tuo sanonta pöllöydestä oikein tulee, kun sadunomaisissa mielikuvissa pöllö kuitenkin esiintyy nimenomaan viisaana? Se nähdään useimmiten siinä rauhallisuudessa, millä pöllö tarkkailee ympärilleen puun oksalta, jolta se ei mielellään lähde minnekään. On ajateltu sillä olevan hirmuisen tarkka näkö, ja katseluun sopiva kaula, joka sallii pään kääntyvän miltei täyden kierroksen. Ei muuten kierry enempää, vaikka niin saattaisi luulla. Erään pikkupojan tiedän sen joskus kauan sitten selvittäneen puolikesyllä pöllöllä, josta vahingossa tuli itse pöllöstäkin selvää samalla. Kyllähän pöllöllä kuulemma onkin tarkka näkö, mutta ei mitenkään poikkeuksellinen. Sinä viisautena voidaankin pitää juuri istumista paikallaan hämärissä. Pöllö tekee niin, koska se sillä tavoin antaa näkönsä tottua pimenevään iltaan ja yöhön, jolloin on sen varsinainen saalistusaika. Onhan meillekin jokapäiväinen kokemus, kuinka valoisasta puolipimeään tultuaan ei aluksi tahdo nähdä mitään, mutta hetken kuluttua jo ihan riittävästi, että löytää sukset varastosta tai polttopuut liiteristä. Pöllön varsinainen taito ei kuitenkaan ole mielenmaltissa, vaan sen erityisen hyvässä kuulossa - ei siis niinkään näössä. Kuulonsa avulla pöllö pystyy arvioimaan, kuinka kaukaa varoittava rasahdus tai muu ääni tulee, ja useimmiten se ehtii jo sitten jo hyvän aikaa silmilläänkin tarkkailla sen aiheuttajaa. Pois se lennähtää vasta kun arvelee, että on pakko, sillä vaihtelevat valot ja varjot hämärässä tietysti häiritsevät sen kykyä nähdä. Lentäessäänkin pöllö kuitenkin pystyy kuulemaan lähes yhtä tarkasti. Sitä auttavat sen höyhenten rakenne, joka on sellainen, että niistä syntyy lennon aikana mahdollisimman vähän ääntä - silläpä siis huuhkajankin liito on niin aavemaisen äänetöntä. Olikohan se jotenkin niin, että höyhenten uloin jättöreuna on silkinhieno, ja höyhenet muuten sen muotoisia, että ne painuvat toisiaan vasten tiiviisti. Sitä paitsi pöllön korvat sen päässä ovat eri korkeudella. Se kykenee näin vastaanottamaan ääniä laajemmalta alueelta, missä vielä auttaa se notkeasti kääntyvä pää. Sillä se sitä päätäänkin kai kääntelee, kuullakseen, mitä sitten näköhavainnot vain täydentävät. Ehkäpä tämän päivän evankeliumista voikin sanoa, että me saimme siinä pöllön ohjeen, ja samalla hyvin nykyaikaisen. Se, että meidän tulisi antaa anteeksi toisillemme merkitsee, että toista ihmistä pitää kuunnella. Meidän tulisi tarkkailla, missä oikein on vika; mistä kuuluvat varoittavat äänet ja mitä ehkä silmämmekin lopulta näkevät, kun tuon toisen pitää käyttäytyä tuolla tavalla meitä kohtaan. Jossain tietysti on hyväksymisenkin raja varmaan, mutta edes ymmärtämiseen näyttäisi Vapahtaja meitä tänään kannustavan, ja sitä tietä myös auttamiseen. Paljonhan se joutuu Isä Jumalakin meidän jokaisen kohdalla ymmärtämään, kuten Jeesus ainakin epäsuorasti sanoi. – Niinkin sen saattaisi ajatella, että Mestari kehotti meitä harkitsemaan myös periksi antamista, väistymistä ja siis siirtymistä pöllön lailla pois oksaltamme, milloin vaarana on välirikko. Sellainen viisaus maksaisi itsensä takaisin joskus. Milloin Jumalan armo ei pääse hallitsemaan suhteitamme lähimmäisiin, se ei Jeesuksen sanojen mukaan ole voimassa uskon suhteessammekaan, suhteessa Kuva: Mirja Nuutinen Vesannon Seurakunta 9 Jumalaan. Jumala kohtelee meitä silloin ansioittemme mukaan oikeudenmukaisesti. Jeesus julisti yhtä voimakkaasti Jumalan ehdotonta armahtavaisuutta kuin hänen pelottavaa oikeamielisyyttäänkin. Jumala peruttaa armonsa armottomalta, eikä Häntä juurikaan parane meidän siitä moittia. Mestarin lyhyet sanat meille tänään olivat osa hänen Vuorisaarnaansa, ja ne selittivät hänen edellä opettamaansa Isä Meidän -rukousta. Tämä rukouksen ajatus laajentaa tuon pöllön tarkkailun avoimesti myös meitä itseämme koskevaksi. Mikä meissä on vikana, kun on välillä niin vaikeaa toisten kanssa? Aidon anteeksipyytämisen ja anteeksiantamisen edellä pitäisi meillä kristityillä olla pöllön korvat, kahdella korkeudella kuuntelemaan sekä toisia ihmisiä että itseämme, jolloin tuo jälkimmäinen korva kuuntelee myös Jumalaa. Kaksi korvaa siis, ja kolme taajuutta: toisille ihmisille, itsellemme ja Jumalalle. - Jumalan kuuleminen Hänen taajuudellaan tapahtuu ennen muuta rukouksessa Hänen kanssaan, ja sitä vartenhan me taas tänäänkin tänne tulimme: kirkkoihin tullaan rukouksen vuoksi. Sitä varten nämä ovat, ja rukousta se on jo pelkkä Sanan kuuleminenkin. Sekin on Jumalan puhetta. Kirkkoherra Jarmo Paananen Ortodoksinen seurakunta Kuva: Irma Kortekallio / Metsän kyyneleet Ihminen – luonnon ystävä vai vihollinen? K alevalan kauneimpiin kohtiin kuuluu runo Väinämöisen kanteleensoitosta. Kun konsertti alkaa, saapuvat kaikki eläimet, luonnonolennot sekä ihmiset tietäjän lähettyville. ”Soitti vanha Väinämöinen, ei ollut sitä metsässä… ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän, oravat ojentelihe, lehväseltä lehväselle, hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa. Heräsi susikin suolta, nousi karhu kankahalta, petäjäisestä pesästä…”. Väinämöisen soitto kertoo meille koko luomakunnan yhteenkuuluvuudesta. Luonnon kauneus voi kertoa meille myös paljon Jumalastamme. Jos me nyt katselisimme maapalloamme avaruudesta käsin, näkisimme suunnattoman kauniin, sinisenä loistavan planeetan, kuin kauniin jalokiven. Se näyttää niin täydelliseltä kuin vain Jumalan luomistyö voi olla. Mutta niin kuin aina, taideteosta on katsottava kaukaa, sillä läheltä katsottuna sen pinnalta paljastuu taitamattoman hiojan kädenjälki. Se on ruma ja ruhjottu jälki, jonka ihminen on aikaan saanut. Se kertoo omaa synkkää tarinaansa ahneuden ja ylpeyden sokaisemasta ihmisestä, josta piti tulla jumalan työtoveri ja luomistyön jatkaja. Se kertoo meille myös vastuutaan pakenevan, huonon valtiaan tarinan. Valitettavasti tämä tarina on tosi. Vesanto 2012 Ihmisellä on alusta alkaen ollut tärkeä tehtävä tässä maailmassa. Hän sai luvan hallita meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä. Hän sai myös kyvyn ja viisauden täyttää tuo annettu tehtävä. Mutta mitä tapahtui? Miksi nyt joudumme pohtimaan syytä siihen, että ihmisen luomakuntaan jättämä ekologinen jalanjälki on ollut niin raskas ja ruhjova? Miksi vastuunsa kantavasta Jumalan työtoverista tuli ahne riistäjä ja tuhoaja? Hyvät ystävät. Etsin vastausta jälleen raamatusta. Kaikki oli hyvin niin kauan kunnes Jumalan ja ihmisen tiet erkanivat, kunnes ihminen pakeni omaa luojaansa ja lymysi pimeyteen, pois Jumalan kasvojen edestä. Tässä on vastauksemme! Vastaus on lyhyt ja ytimekäs. Ihminen menetti kykynsä olla jatkuvassa yhteydessä Luojaansa. Vuoropuhelu ihmisen ja Jumalan välillä, kohtaaminen kasvoista kasvoihin joka päivä, oli ollut ihmisen elämän tärkein asia. Tuosta kohtaamisesta löytyi koko ihmisen ja luonnon elämän tarkoitus ja mielekkyys. Kuva tuosta salaperäisestä kohtaamisesta ihmisen luomisen aamuhämärässä on tallennettuna Vatikaanin Sikstuksen kappelin kattoon Michelangelon kuvaamana. Se kuvaa Adamin luomista, hetkeä jossa ihmisen ja Jumalan yhteys oli vielä eheä. 10 Ihminen oli luotu Jumalan tahdosta ja Jumalan tahtoa toteuttamaan tässä maailmassa. Tuo tahto, joka teki ihmisestä elävän olennon, vaatii meitä tänäkin päivänä ottamaan ja kantamaan vastuumme luonnosta, ja kaikesta mitä siinä on. Ihminen voi yrittää paeta vastuutaan, mutta kuulee pian kysymyksen: ”Missä olet?”. Tuo vaativa kysymys soi syvällä sisimmässämme. Näitä Jumalan kysymyksiä ei voi paeta. Ne haastavat ja ohjaavat meitä vastuuseen, jota ihminen ei voi väistää. Sama vastuu painaa meitä kaikkina aikoina eläviä ihmisiä. Mitä me sitten voimme tehdä? Voimme yhdessä Jumalan kanssa edelleen toimia koko luomakunnan parhaaksi. Jokainen ihminen, jokainen kristitty, jokainen kansa, voi yhdessä toisten kanssa pyrkiä ratkaisemaan tämän maailman suuria ongelmia. Ne ovat koko planeettamme laajuisia, ja ne koskettavat koko elämäämme tässä maailmankaikkeudessa. Niihin sisältyvät nälänhädät, luonnon katastrofit, köyhyys, sairaudet, luonnonsuojelu, kehitysmaat, globalisaation hallinta ja monet muut ongelmat. Ongelmat vaikuttavat järkyttävän suurilta, mutta meidän tehtävämme ei ole mahdoton. Kristittyinä me voimme jatkuvasti rukoilla sen puolesta, että me ihmiset kaikkialla maailmassa voisimme rakentavassa ykseyden hengessä tehdä yhdessä työtä, yhteisen päämäärän eteen. Näin me voimme parhaiten toteuttaa myös kirkon tärkeintä tehtävää: Jumalan ja ihmisten palvelemista. Se voi auttaa meitä kasvamaan uudelleen Jumalamme yhteyteen ja tuntemiseen, ja tehdä sen pelastavasta sanomasta elämämme, ja koko maailman, kestävän kehyksen. Siitä voi kasvaa uusi elävä liitto Jumalan ja ihmisen välillä. Näin Michelangelon kaunis näky ihmisen luomisesta alkuperäiseen kauneuteen voi jälleen olla totta, ja Väinämöisen kannelkin kenties vielä herkistää meidät jälleen eheytymään ihmisinä, kansoina ja kansakuntina. Ja näin me kenties kerran voimme yhtyä erään inkashamaanin rukoukseen. Kansan, joka eli ja elää edelleen lähellä luontoa, sitä rakastaen ja kunnioittaen. Tästä meillä kaikilla olisi paljon opittavaa: ”Sinä olet pelastuksen suuri Jumala, Sinä rakastat niitä jotka sydämestään uskovat sinuun eivätkä missään hädässä ja vaarassa Sinua jätä. Sinä annat kotkan kohota aurinkoon, koska annat sille rohkeutta lentää. Sinä annat rohkeutta minullekin, koska vereni hehkuu Sinun suuren maailmansielusi säkenistä! Tunnen ylläni Sinun siipesi, siipiesi lämpimät, väljät liepeet suojelevat minua. Sinä annat suunnan muurahaisten poluille, teet hedelmällisiksi hevoset ja sonnit, lainaat henkäyksesi kaikille olennoille, koska rakastat kaikkia ja olet kaikkien kumppani. Sinä olet tehnyt maan pyhäksi niin kuin ruumiinikin, siksi tahdon pitää maan pyhä- nä Sinun nimessäsi, kunnioittaa jokaista ruohonkortta ja kukkia ja puita. Kaiken elävän kunnioittamisesta sieluni kasvaa ja aurinkosi ja kuusi rytmissä ruumiini vahvistuu. Rakastan Sinua, Suuri Henki, anna minulle armo, että näkisin kaikki ihmiset veljinäni. Iankaikkisesta iankaikkiseen Sinä olet se, joka saa päivän paistamaan ja lähetät sateen, joka virkistää henkiin maan ja ihmiset ja eläimet. Minä tottelen salattuja käskyjäsi, minä olen Sinun, nyt ja aina”. Isä Johannes Parviainen Ortodoksisen seurakunnan kirkkoherra Kuva: Irma Kortekallio Sisilisko paistattelee Luonnon ihmeitä Irma Kortekallion kuvaamina. Vasemmalla yövilkka ja alhaalla paistattelee sisilisko päivää. 11 Helluntaiseurakunta Muistokirjoitukset KOHTAAMISIA Vesanto-lehden ilmestyminen ajoittuu vuodenvaihteen seutuun. Näin ollen on luontevaa kerrata vuoden aikana olleita tapahtumia, kohtaamisia. Ne , joiden vaikutus on koskenut laajemmin paikkakuntaa, ovat tuoneet paljon myönteistä kokemusta vesantolaisesta elämästä ja asenneilmapiiristä. H elmikuussa pidimme yhdessä luterilaisen seurakunnan kanssa Kids´Action Night- lastentapahtuman liikuntahallilla. Oli hienoa nähdä paikkakunnan nuorten työskentely valmistelun ja illan kokonaisuuden läpi viemisessä. Sitä seuratessa tuli hyvä olo. Nuoret osaavat ja haluavat laittaa oman panoksensa yhteisen päämäärän toteutumiseksi. Sanoma on suuri. Se on kaikkia koskeva mahdollisuus Jumalan rakkauden omistamiseen lapsesta alkaen elämän perustaksi. Tapahtuma kokosi kohderyhmän alakouluikäiset laajasti mukaan. Ilo oli olla mukana menossa! Keräyskampanja ”Eväät elämään” lämpimiä kohtaamisia Toukokuun kahdella ensimmäisellä viikolla kolkuttelimme vesantolaisten ovia oranssin väristen keräyslippaiden kanssa. Fida-tunnus oli esillä saman värisissä liiveissä. Olimme Pohjois-Korean ja Pohjois-Kenian kaukaisen lähimmäisen asialla ”Eväät elämään” -kampanjalogolla. Vastaanotto yllätti myönteisyydessään. Keräys tukee Fidan ja Kenian Full Gospel -kirkkokunnan pitkäaikaista ruokaturvahanketta, joka vaikuttaa tuhansien kuivuudesta kärsivien pienviljelijöiden arkeen kuudessa kylässä. Hanke parantaa köyhien perheiden ruoan saatavuutta kehittämällä viljelytekniikoita, parantamalla sadeveden talteenottoa ja istuttamalla puita. Tänä vuonna kyliin asennetaan vesitankkeja, ja näin on saatu pelkästään kahdessa kylässä kerättyä sadevettä jo yli 16000 litraa. Vesanto 2012 Puuntaimia on myös istutettu yli 5500 kappaletta. Taimitarhoja on perustettu, niissä kasvatetaan mm. hedelmäpuita. Jatkossa on tarkoitus levittää työtä koko maahan. Keräys tukee myös Fidan ruokaturvatyötä Pohjois-Koreassa, jossa siemenperunan viljelyä parantava hanke on saavuttanut merkittäviä tuloksia: vaihtelevista sääoloista huolimatta perunasadot ovat kasvaneet viime vuosina. Sydämellinen kiitos jokaiselle lahjoittajalle. Tuki mahdollistaa pitkäaikaisen avun ja kestävän muutoksen! Fida International on vuonna 1927 perustettu Suomen helluntaiseurakuntien lähetys- ja kehitysyhteistyöjärjestö, joka toteuttaa yli 70 kehitysyhteistyön ja humanitaarisen avun hanketta sekä kummilapsitoimintaa lähes 40 maassa. Suomalaiset työntekijät ulkomailla ja laaja kumppaniverkosto varmistavat avun tehokkaan ja luotettavan perillemenon. Fida on latinaa ja merkitsee uskollista ja luotettavaa. Leiripäivä – JEES-juttu ! Juhannuksen jälkeen saatiin yhteinen päivä Jees -leirin merkeissä. Monet lapset ja varttuneemmat nuoret suuntasivat leirille Sonkarin Kärrimäkeen. Päivä oli tiivissisältöinen. Keiteleeltä saimme mukaan sekä leiriläisiä että ohjaajia. Ihmetellen katselimme Jarmon keksintöjä, teimme Markun ohjauksessa vaappuja. Skräppäys sai näppärät sormet ideoimaan hienoja töitä. Saatiin Hyvää Sanaa elämän eväsreppuun. Emännät ahkeroivat maistuvat ateriat ja iltanuotiolla saimme suussa sulavat letut sekä makkarat. 12 Iltanuotion ohjelmaa ja koko päivää reipas ja osaava isoisten joukko avusti. Kiitollisin mielin siunaamme jokaista mukana ollutta lasta ja nuorta. Taivaan hyvä Isä on aina lähellä. Hän on rukouksen matkan päässä. Jeesus on hyvä Paimen. Hän välittää. Hän auttaa! Suuret kiitokset kaikille työpanoksesta lasten tulevaisuuden eteen! Taivaan kirjanpito huomioi. Saamme palvella itseään taivaan ja maan Herraa tehdessämme lasten kanssa työtä. ”Sinua siunata tahdon” -ajatuksella jatketaan Iloitsemme, että yhdessä rukoillen ja työtä tehden voimme vaikuttaa Vesannolla niin, että jokainen täällä asuva voi kokea elämän tarkoituksen Jeesuksen vastaan ottamisen kautta. Haluamme olla avoin ja lämmin koti, johon on matala kynnys: ollaan Ystäviä ! ”Sinua siunata tahdon, jos olet väsynyt työstä tai levottomasta yöstä. Sinua siunata tahdon, jos joudut elämää yksin. Voit kulkea käsityksin. Sinua siunata tahdon. Herra sun kuormasi kantaa ja sinulle rauhan antaa. Sinua siunata tahdon lyhyen elämän ajan ja kerran, kun ylität rajan SINUA SIUNATA TAHDON.” Siunausta, anteeksiantoa ja rauhaa kaikki kaipaamme ja tarvitsemme. ”Anova saa, etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan”, lupaa Herra Jeesus pyhän kirjan lehdillä. Olkoon edellä olevat laulun sanat tervehdyksenä Sinulle ystävä helluntaiseurakunnasta Vesanto-lehden kautta! Marita Sorvali Vieno Rossi 23.6.1920 – 5.4.2012 O n kulunut vähän yli puoli vuotta Vieno Rossin poismenosta, mutta muistot palaavat yhä uudelleen tähän pieneen iloiseen ja huumorintajuiseen ihmiseen, joka eli tapahtumarikkaan, elämänmyönteisen, ilon ja huumorin täyteisen elämän keskuudessamme. Muistotilaisuudessa lauletun virren 147 sanoja lainaten: ”Sukupolvet ennen meitä vaivan teitä ovat täällä kulkeneet, valossa ja pimennossa ahdingossa uskoneet ja toivoneet.” Kuvaa hyvin Vienon ja hänen sukupolvensa elämäntaivalta. Vieno syntyi Huuskosena Vinnin Rikulle ja Hilmalle juhannusaattona 1920. Kaikkiaan perheeseen syntyi 10 lasta. Tervon kunta perustettiin 1927 ja siihen liitettiin Vesannolta Hautomäen kylä, myös Konneveden kunta perustettiin samoihin aikoihin ja edelleen Horonkylä ja Närhilä erotettiin Rautalammin kunnasta Vesantoon, jolloin Vinnin talo asukkaineen muuttui vesantolaiseksi. Maailma on muuttunut paljon 1920-luvun Suomesta. Kunnallinen terveydenhoito oli lähes olematonta. Maaseudulla oli kiertokouluja, kansakouluja ja supistettuja kouluja. Maaseudulla ei ollut oppikouluja tai lukioita, eikä ammatillisia kouluja. Ei ollut radiota, ei televisiota, ei elokuvia tai puhelimia tai ne olivat erittäin harvinaisia. Merkille pantavaa oli, että Vesannolla oli vain muutamia maantietä, liikkuminen oli pääasiassa vesireittien ja kärrypolkujen varassa. Talvella kuljettiin hiihtämällä ja hevosreellä jäitä pitkin. Teitä ei aurattu. Ei ollut linja-autoliikennettäkään kuin vasta 1920-luvun jälkipuoliskolla, silloinkin pääasiassa kesäisin. Maaseutu oli myös lähes sähkötön. Nuori Vieno eli näissä nopeasti muuttuvissa olosuhteissa niin kuin monet muutkin nuoret sen ajan Suomessa. Vieno lähti Helsinkiin piikomaan jo 11-vuotiaana. Se oli aikamoinen kulttuurihyppy tuntemattomaan pienestä syrjäisestä kylästä pääkaupunkiin siihen aikaan kolmen päivämatkan päähän. Työ ja toimeentulo perustuivat nimenomaan lihastyölle, sillä koneita ei ollut. Monet tänään itsestään selvät asiat olivat Vienon nuoruudessa tuntemattomia. Vapaa-aikaa ei ollut kuin sunnuntaisin ja juhlapyhinä. Huvitukset olivat satunnaisia salassa pidettyjä nurkkatansseja. Yhteiskunnan olosuhteet tai maan taloudellinen ja poliittinen asema eivät Vesannon helluntaiseurakunta 13 vieneet sen päivän nuorilta pois elämäniloa tai yrittämisen halua. Heilläkin oli unelmansa: oma tupa oma lupa. Kun Vieno oli vasta 19-vuotias, syttyi talvisota. Sota-aikana 1939 – 1944 nuorilla ei ollut paljon mahdollisuuksia kohdata toisiaan. Sodan jälkeen alkoi jälleenrakentamisen aika. Sotakorvaukset olivat järkyttävän isot. Karjalaisväestö oli myös asutettava uudestaan, ja kotiutettaville sotilaille, joita oli myös puoli miljoonaa, oli löydyttävä koti ja toimeentulo. Puutetta oli kaikesta. Näistä lähtökohdista Vieno ja Pauli alkoivat rakentaa omaa unelmaansa. Heidät vihittiin 3.7.1949. Perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Vienon ja Paulin kaltaisten arvoilla ja unelmilla pikkutilojen tuotoksilla on tämän maan vauraus ja menestys luotu ja lunastettu. Vienon kohdalla paras apu ja lääke elämän myrskyissä on ollut huumori ja positiivinen ajattelu. Kohtaamiset olivat tärkeitä ja iloisia tapahtumia Hän löysi kaikista ihmisistä hyviä puolia ja muista puolista hän ei puhunutkaan. Vieno eli pitkän tapahtumarikkaan ja työntäyteisen elämän unelmiensa Kiviniemessä. Markku J. Forss Kuva: Hemmo Hytönen Mauno Korhonen in Memoriam K orkeaan ikään ehtineen Vesantolaisen vaikuttajan Mauno Korhosen elinvoimat hiipuivat kevätkesällä 2012. Hänen yhteiskunnallisesti aktiivinen elämänsä alkoi jo 1930-luvulla urheilun parissa. Mauno kuului Suomen kärkihiihtäjiin 16-18 vuotiaiden sarjoissa SM-kisoissa ja suojeluskuntapoikien valtakunnallisissa kilpailuissa. Lupaava ura hiihtäjänä katkesi sotavuosiin ja vaikeaan haavoittumiseen jatkosodassa. Urheilukipinä kuitenkin paloi ja se näkyi elinikäisenä harrastuksena sekä järjestötoimintana yli 30 vuoden ajan Vesannon Urheilijoiden johtotehtävissä. Seuran puheenjohtajana hän toimi vuosina 1962 -70 ja eri jaostoissa 60 ja 70-luvuilla. Hän toimi myös kansainvälisenä tuomarina yleisurheilun EM-kisoissa 1971 ja useissa maaotteluissa. Hänet nimitettiin Vesannon urheilijoiden kunniapuheenjohtajaksi. Urheilun kipinä tarttui myös omiin poikiin nostaen heidät kansallisen tason yleisurheilijoiksi. Mauno Korhonen oli myös aktiivinen liikuntavaikuttaja. Hänen aloitteestaan saatiin pitäjään talkootöillä mm. pururata. Hän aloitti suunnistuskoulutuksen Vesannolla ennen kuin se tuli koulun opetusohjelmaan. Mauno Korhoselle myönnettiin urheiluansioista Suomen urheilun hopeinen ansiomitali kultaristein v. 1990. Työuransa Mauno Korhonen teki Iisveden Metsä Oy:n palveluksessa Vesannon piirin työnjohtajana ja puunostajana. Metsä oli hänelle myös virkistyksen lähde. Kodin seinillä on kokoelma erikoisia puumuotoja ja harrastajamaalarin luontoaiheisia töitä. Taiteellisuus ilmeni myös laulun saralla, parhaina miehuusvuosinaan hänet nähtiin monissa kuoroissa. Mauno Korhonen tunnettiin tunnollisena, ahkerana ja oikeudenmu- Vesanto 2012 kaisena miehenä kaikessa toiminnassaan. Hänet muistetaan erinomaisista puhujan taidoistaan. Puheenjohtajan tehtävissään liikuntalautakunnassa, Vesannon Urheilijoissa ja Vesannon Sotaveteraaneissa tästä oli paljon hyötyä. Tervehdyssanat ja juhlapuheet saivat oivan tulkitsijan omasta takaa. Luottamustehtäviä hänellä oli myös Vesannon Seurakunnassa, Vesannon Osuuspankissa ja Vesannon Sotainvalidien johtokunnassa sekä Vanhan Rautalammin Korhosten sukuseurassa. Mauno Korhonen osallistui vapaaehtoisena (19 v.) Talvisotaan Laatokan koillispuolella. Jatkosodassa hänen yksikkönsä oli JR-50. Mauno Korhonen haavoittui Särkijärvellä ja pitkän toipilaskauden jälkeen hän sai siirron sotasairaalan toimistotehtäviin. Mauno Korhonen teki erittäin näkyvän uran Vesannon Sotaveteraanit ry:n puheenjohtajana toimien myös järjestön ylimmissä elimissä. Maanpuolustustyö järjestötehtävissä alkoi jo 1960-luvulla ja kesti aina 2000- luvun alkuvuosiin saakka. Uran suurena finaalina oli Vesannon sotaveteraanien 40-vuotisjuhla vuonna 2002. Tapahtuma oli samalla Valtakunnallisen Sotaveteraaniviikon avajaisjuhla. Juhlayleisö pääsi tutustumaan sotahistoriaan näyttelyssä, joka oli koottu vesantolaisreserviläisten muistoesineistä. Näyttelyn mittava kuvasto oli Veikko Matilaisen käsialaa. Reserviläistoiminnassa ja sotaveteraanityössä Mauno Korhonen oli merkittävä tekijä. Hän edisti sotaveteraanien kuntoutusta, kotihoitoa, huoltoasioita ja virkistystoimintaa. Näistä ansioistaan mm. Mauno Korhonen nimitettiin Vesannon Reserviläiset ry:n kunniajäseneksi vuonna 2001. Sotaveteraanien perinnetyössä Mauno Korhonen teki myös historiaa. Hän saattoi loppuun Alpo Korhosen aloitta- 14 Kalevi Hytönen 4.12.1926 – 14.6.2012 man kirjan ”Vesantolaiset Talvi- ja jatkosodassa”. Kirjan syntyhetkenä voidaan pitää vesantolaisveteraanien kokousta 8.7.1994, jossa sovittiin aineiston keruusta. Alpo Korhosen työ jäi kesken vakavan sairauden vuoksi marraskuussa 1994. Hänen pyynnöstään Mauno Korhonen toimitti teoksen valmiiksi 1995. Kirjasta on sittemmin ilmestynyt uudistettu painos v. 2006 Vesannon Sotaveteraanit ry:n toimittamana. Mauno Korhonen jatkoi vielä korkeassa iässä perinnetyötä kirjan toimituskunnassa. Itse opin tuntemaan Mauno Korhosen toiminnan miehenä. Hän eläytyi vahvasti ja uskalsi muodostaa käsityksen asioista. Tässä oli hänen vahvuutensa hankkeiden vetäjänä. Asiat etenevät, kun niitä ajaa niihin uskoen. Omaa kuntoutumistaan hän hoiti loppuun asti kilpaurheilijan asenteella. Siinäkin hän uskoi, että voi jatkuvalla harjoittelulla parantaa toimintakykyään. Savolainen huumori oli luonnollinen osa Maunon persoonaa. Seuramies osasi keventää tarvittaessa tunnelmaa. Mauno Korhosen arvot olivat syvällä isänmaan mullassa. Poikavuosien suojeluskuntatoiminnasta alkanut isänmaallisuus eli vanhenevassa veteraanissa vielä vahvana. Matti Huuskosen artikkeli Helsingin Sanomissa 3.2.2010 tekee kunniaa Maunolle ja hänen sukupolvelleen. Väinölän Kalevi V äinölän pihapiiri hiljeni maaliskuussa, kun sairauskohtaus vei Kalevin sairaalaan. Siltä reissulta Kalevi ei enää palannut kotiin. Lähtö tuli kesäkuussa. Vesijärvellä kulkevat oppivat vuosikymmenet tunnistamaan hoikan aamulenkkeilijän, sittemmin sauvakävelijän. Vielä Kalevin keski-iässäkään ei ollut tavallista hölkätä tai liikkua. Tällaiset olivat urheilumiesten hommia. Kalevi varttui aikana, jolloin oli tapana, että kaikki osallistuivat kylän tapahtumiin. Vesijärvelläkin tapahtui monenlaista ja Väinölän väki oli mukana. Näin siunaantui rooleja ja tehtäviä seuroissa ja järjestöissä, ainakin paikallisessa nuorisoseurassa ja Vesannon Urheilijoissa. Urheilijan elämä täyttikin Kalevin nuoruutta. Pitäjän ja piirin mestaruuksia tuli varsinkin 1500 metrillä. Isäni kertoi, että kun hän nuorena vävynä vieraili Väinö- lässä, äkkiä olivat urheilukilpailut käynnissä. Aktiivisuus näkyi myös vastuun kantamisena pitäjän yhteisissä asioissa. Kunnanvaltuutettuna Kalevi toimi kolme kautta, lautakunnissa vuosikymmeniä. Pienen pojan silmissä Kalevi edusti jonkinlaista sankarihahmoa. Väinölän yläkerran lipastossa oli suuri aarre: Kalevin mitalit urheilukisoista. Niitä piti joka kerta päästä laskemaan ja laittamaan kullat, hopeat ja pronssit omiin pinoihinsa. Pienen pojan mieleen jäi myös se, miten mukavaa oli vain istua ja kuunnella, kun aikuiset keskustelivat. Kalevi seurasi tarkkaan maailman tapahtumia, politiikkaa – ja tietenkin urheilua. Niistä riitti kommentoitavaa. Kalevi osasi pukea omat arvonsa sanoiksi. Ei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä hän oli. Jollakin tavalla hän kuitenkin osasi jättää tilaa myös toisenlaiselle ajattelulle. En tiedä, käytänkö oikeaa sanaa, mutta minun mielestäni Kalevin ajattelussa ja toimissa näkyi sydämen sivistys. Kari Korhonen Kirjoittaja on Mauno Korhosen serkun Alpo Korhosen Ahveniskoululla syntynyt poika. Muistelijoina ovat avustaneet Topi Simonen, Mauno Mäkelä ja Helvi Hakkarainen. Kuva: Anu Hytönen 15 Kalevilla oli valloittava huumorintaju. Myös omat tekemisensä ja tapansa hän toi esiin pilke silmäkulmassa: ”Mitteehän ne mahtaa immeiset uatella, kun minä sauvat käessä painelen pitkin pimmeetä tienvartta?” On enää hyvin harvassa ihmiset, jotka elävät koko elämänsä samassa pihapiirissä. Väinölän pihapiiri oli Kalevin elämän keskus. Matkustelu ei tainnut käydä edes mielessä. Lehdet ja kirjat olivat riittävä ikkuna muuhun maailmaan. Televisio ja videoelokuvat palvelivat sekä uutisnälkää ja kulttuurin tarpeita. – Ja tulihan sieltä sitä urheilua! Reijo Liimatainen kirjoittaja on vantaalainen pappi, Kalevin sisarenpoika ja kummipoika Kuvassa Lea on Hetan, yhden lapsenlapsensa kanssa. Yhteensä lastenlapsia on kaikkiaan 15. Lea Anneli Korhonen 3.8.1939 – 19.1.2012 L ea Anneli Tolvanen syntyi Lapinlahden Tölvän kylässä elokuussa 1939. Sodan uhka varjosti jo Suomea ja koko Eurooppaa. Pian Tolvasten perhe jakoi monelle tuolta ajalta tutun tilanteen: äiti jäi lasten kanssa pyörittämään arkea kotiin ja isä lähti rintamalle. Lapsuus sujui ensin sota-ajan, sitten pula-ajan puitteissa – mutta Lea kertoi aina, miten lapsuus tästä huolimatta oli äidin ja viiden sisaruksen kanssa pääosin onnellinen ja hyvä. Isä kuoli sodan myötä saamiinsa komplikaatioihin Lean ollessa yhdeksänvuotias. Koulua Lea olisi toki käynyt mielellään enemmänkin, jos se taloudellisesti olisi ollut mahdollista. Hän lähti oppimaan meijerialaa, mikä erinäisten harjoittelujaksojen myötä toi hänet Vesannolle. Lea työskenteli Niiniveden meijerissä ja vapaa-aikoinaan osallistui innolla kylän vilkkaaseen harrastustoimintaan kuten nuorisoseuran näytelmäpiiriin. Hän liittyi pian myös Vesannon kirkkokuoroon, mikä osoittautui erityisen kauaskantoiseksi teoksi – tapasihan hän kuorossa tulevan aviomiehensä Laurin. Vuonna 1964 Leasta tuli Vesijärven Jaakkolan nuori emäntä. Tuohon aikaan maataloudessa käytiin läpi suuria muutoksia, kun nopea koneellistuminen tehosti karjanhoitoa ja maanviljelyä. Tilalla riitti siis puuhaa, samoin talossa ja pihassa. Lean ja Laurin neljä ensimmäistä lasta syntyivät välillä 1965-1970, joten isovanhempien, Annan ja Martin, osuus arjen pyörittämisessä ei ollut aivan vähäinen. Lea oli taitava leipoja ja myös ompeli paljon. Arjen keskellä Lea ehti osallistua moneen muuhunkin rientoon. Vesijärven kylällä toimivat aktiivisesti sekä Martat että Lähetyksen työseura – nämä molemmat ompeluseurat kokoontuivat aina vuorotellen kyläkunnan taloissa. Alle kouluikäiset lapset tulivat mukaan, joten näissä tapahtumissa porukkaa riitti! Lea piti osaltaan myös pyhäkoulua kylän lapsille ainakin kahden vuosikymmenen ajan. 1970-luvulla Lea toimi aktiivisesti Maa- ja kotitalousnaisissa sekä opiskeli englantia. Lea oli myös Vesannon koulu- Lea Korhonen Uudessa Seelannissa. Vesanto 2012 16 Lea ja Lauri Korhonen Karjalan reissulla, Kivatshin putouksilla. lautakunnan jäsen useita vuosia. Vuosikymmenen lopulla ja vaihtuessa syntyivät kaksi nuorinta lasta. Laulamista Lea jatkoi kirkkokuorossa, sekä myöhemmin Vesannon naiskuorossa. Vuosikymmenten mittaan hän esiintyi lukemattomissa juhlissa ja tapahtumissa. Laulaminen oli epäilemättä hänen harrastuksistaan rakkain. Maailmassa esiintyvä kauneus oli hänelle aina suuri voimanlähde, välittyi se sitten musiikin tai vaikka arjen kauniiden yksityiskohtien kautta. Lean hoitamat kukat niin ulkona kuin sisällä kukoistivat. Myös metsässä liikkuminen oli hänelle tärkeää. Maailman hätä ja kärsimys koskettivat Leaa syvästi ja hän halusi tehdä oman osansa asioiden parantamiseksi. Hän esimerkiksi tuki useita järjestöjä, jotka tekevät työtä vaikeissa oloissa elävien hyväksi niin kotimaassa kuin ulkomailla. Vuonna 2006 Jaakkolan isäntäpariksi vaihtui nuorin lapsista puolisonsa kanssa. Lea ja Lauri muuttivat Tiitilänkylän Laurilaan. Pian Lea oli aktiivinen osallistuja myös uuden kotikylän riennoissa. Tiedon ja oppimisen halu ei häneltä koskaan ehtynyt. Kun nuorimmaisetkin alkoivat olla isoja, Lea suoritti tenttimällä peruskoulun oppimäärän ja jatkoi siitä luontevasti lukioon. Haave ylioppilastutkinnosta oli elänyt kymmeniä vuosia, ja nyt hän sen peräänantamattomasti toteutti. Matkat muihin maanosiin oli toinen sellainen asia, johon nyt oli aikaa. Kymmenen vuoden sisällä Lea teki matkat mm. Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Uuteen-Seelantiin. Palatessaan näistä viimeiseltä hän oli jo oudon väsynyt, ja syykin selvisi samana keväänä. Viivytystaistelu vakavaa sairautta vastaan alkoi, ja sen mukana elämän pohdiskelu tätä jär- 17 kähtämätöntä taustaa vasten. Lauri huolehti Leasta kotona lähes loppuun asti. Lopulta Lean aika tuli täyteen Suonenjoen sairaalassa tammikuussa 2012. Lean elämän aikana maailma muuttui paljon. Hänelle oli tärkeää seurata aikaansa. Äiti sanoi usein, että hänen tärkein elämäntyönsä näkyy hänen lapsissaan. Hän tuki ja kannusti meitä itsenäiseen ajatteluun ja antoi meille paljon eväitä ja voimaa elämän tielle. Nyt kun äiti on lähtenyt, kaipaamme häntä kiitollisuudella ja rakkaudella. Koko perheen puolesta Else Korhonen Kirjoittaja on Lea Anneli Korhosen kuudesta lapsesta toiseksi vanhin. vuodeosastolla, jonne hänet vietiin Vesannolta varhain lauantaiaamuna verenmyrkytyksen vuoksi. KYSin tehohoitoihin hän ei enää suostunut. Sisareni oli tiiviisti isän kanssa viimeisen vuorokauden aikana, lapsenlapsista pari ehti piipahtaa pappaa katsomassa, veljeni oli puhelinyhteydessä. Minä vietin pari tuntia isän kanssa ennen kun hän nukahti ikiuneen kipupiikin saatuaan. Tällä kertaa ei hyvästejä heitetty, niin kuin joitakin kertoja ennen tätä tapaamista, kun isä tuskissaan odotti taas jotain toimenpidettä tai alavireisenä ja pelokkaanakin poti vaivojaan. Usein olen isän vuoteen äärellä neuvottomana katsellut, kun kipuja ei saada kuriin. Taas Seppo Ilmari Nuutinen 1.9.1927 - 5.7.2012 K un isä laskettiin hautaan, alkoivat muistot elää. Isä oli hevosmies. Hänellä oli työhevosia, raveissakin hän joskus ajoi. Oli myös vieraita hevosia hoidettavana, kasvatettavana ja koulutettavana. Isä kulki niiden kanssa hevosnäyttelyissä. Monet legendaariset hevostarinat on kuultu, hevoset tarinoissa nimeltä mainittu. Kun vuosi sitten keksimme isän kanssa kierrellä autolla tuttuja teitä, voimat kun eivät enää muuhun riittäneet, tuli isälle mieleen joka mutkassa joku hevonen, jonka kanssa on tässä ajettu, sitä seurasi muistelu, hevoseen liittyvä. Huoneessa esillä olevista läheisten valokuvista kaksi oli hevoskuvaa. Raveja isä seurasi televisiosta viimeisiin päiviin asti. Kesken jääneen viiden vuoden päiväkirjan viimeisillä tyhjillä sivuilla oli yksi ainoa muistiinpano, jo huteralla käsialalla kirjoitettu: ”Pieni juoksija ori oli Liptus.” Paitsi hevosmies isä oli maanviljelijä. Hän jatkoi isänsä tilaa maamieskoulun käytyään. Meillä oli lehmiä ja viljelystä. Naapurien kanssa tehtiin yhteistyötä, heinä- ja pottutalkoisiin tuli sukulaisia kaupungistakin. Noita talkoita muistelen lämpimästi, niissä oli hyväntuulinen meininki, huumori kukki ja juttu kulki. Koiran kanssa isä kävi metsällä, toi sieltä lintua ja jänistä, oli hirviporukassakin. Silti isän ensimmäinen ajatus ei Vesanto 2012 ollut ampuminen. Hän ihaili eläimiä. Isä oli esteetikko, joka osasi nähdä luonnon kauneuden. Isä oli myös käsityöläinen. Hän teki verkkoja itse, myikin niitä eläkkeellä ollessaan. Kun sukupolvenvaihdos Kallioselällä oli tehty, isä ja äiti rakensivat unelmiensa talon, joka valmistui vuonna 1988 ja sai nimekseen Suvanto. Siinä oli äidin toiveiden mukainen iso tupa ja isän unelma järven rannassa asumisesta täyttyi. Kalalle lähtö helpottui. Hyvät marjametsät olivat hollilla. Isä oli tyytyväinen elämään sellaisena kuin se oli, vaikka koki raskaita ja yllättäviä menetyksiäkin. Varmasti vuosikaudet jatkuneet kivut sydän- ja verisuonitautien vuoksi veivät välillä uskon elämään, ainakin isä teki kuolemaa monen monta vuotta aina silloin tällöin, mutta operaatioista toivuttuaan hän taas porskutteli omana valoisana ja kekseliäänä itsenään. Isästä tuli äidin omaishoitaja vajaa kymmenen vuotta sitten. Hän hoivasi äitiä tunnollisesti, mutta sairastui itse syöpään. Kun hän sai viimeisiä sädehoitojaan, äiti kuoli. Silloin isä sanoi, että he ovat eläneet onnellisen yhteisen elämän. Isä aloitti uuden elämänvaiheen, johon kuului oma ruokahuushollin pito ja talon hoito. ”Enintä” isä söi pääruuaksi ja ”hopsötystä” jälkiruuaksi. Isä halusi kukkia piharuukkuihin ja vilkasta seura- 18 elämää. Joka kerta sairaalareissulta kotiin päästyään hän piti tupaantuliaiset naapurustolle. Ajan kulukseen isä ryhtyi näpertelemään pienoismalleja. Syntyi muistoista kaivettuja pihapiirejä, syntyi hevosia vetämään auraa pellolla, syntyi pienikokoista pisteaitaa. Isä oli kekseliäs, luova persoona. Jossakin vaiheessa hän keksi, että saunominen helpottaa jalkakipuja. Saunominen toimi vaivojenparannuskeinona lähes kuolemaan asti. Kolmisen vuotta sitten isä muutti Vesannon kirkonkylälle Vanhusten tuki ry:n rivitaloihin. Siellä vasta kekkereitä pidettiinkin! Isä sai uusia ystäviä ja löysi rippikoulukaverinsa, jonka kanssa yhteys tiivistyi. Isä jatkoi askartelujen lisäksi toista harrastustaan, lettujen paistoa. Tiistaisin käytiin talon bingossa, siellä syntyi monet hyvät naurut ystävien avustuksella. Voimat kuitenkin vähenivät edelleen. Vuoden 2010 lopussa isä siirtyi hoivalle, joka nyttemmin muuttui Vesannon vuodeosastoksi. Sielläkin kekkeriperinne jatkui: isä kokosi väen luokseen, kun ”seurakuntasisar” vieraili. Pari viikkoa ennen kuolemaansa isä sanoi, että hänellä on sellainen kummallinen olo, ettei hän enää kauaa elä. Isä kuoli sunnuntai-iltapäivänä Pielaveden kerran toivoin, että tuskainen levottomuus päättyisi. Ja se päättyi. Lopullisesti. Isä sanoi monta kertaa viimeisen vuoden aikana ikävöivänsä jotain tietämättä, mitä. Jotkut veikkasivat, että hän ikävöi miehuusaikojaan, jotkut arvelivat, että kyse on taivaskaipuusta. Isä ei enää oikein jaksanut elää. Hän sanoi olevansa kuin ”Ontuva Eriksson”, jota ei päästetä taivaan portista sisään. Sen vuoksi meillä kaikilla olkoon kiitollinen mieli siitä, että isä vihdoin pääsi päämääräänsä. Isä kun oli varma siitä, että hän pääsee taivaaseen! Olga-täti oli niin sanonut, ja isä uskoi tätiinsä! Tällaista oli isän huumori, ja huumoria hän viljeli joka paikassa. Vitsailu hoitajien kanssa oli isän lop- puaikojen ilo, hoitajat osasivat ottaa isän ilopillerinä. Tarinankertojana isä oli taitava, savolaisilla sanakäänteillä mentiin ilot ja surut. Isä kun oli tunneihminen. Hyvä isä, lapsirakas. Isä myös runoili, mutta se tyssäsi johonkin, eikä viime vuosina ainakaan paperille asti mitään päätynyt. Sen sijaan hän kirjoitti päiväkirjaa vuosikausia. Pari viikkoa ennen kuolemaansa isä lausui vuosikymmeniä sitten ”perunankaivuussa tuvan takana” syntyneen runon. Siitä tuntuu puuttuvan yksi säepari. Sen isä on vienyt mukanaan hautaan. Elisa Nuutinen ”Kai vielä muistat sen Luajalan Kallen, jonka huumor tutuks tul mualimalle. Ol Kalle monasti nuapuriin tullu, ol joskus viisas ja joskus hullu. Mutt säikytelly ei Kalle kettää, joka Kallen muistaa, suun nauruun vettää. Nyt Kalle on kaukana luona Herran ja sinne myö kaikki matkataan kerran. Ja sitten kun Isä tuas tuo sinne lastaan, nii kuule, KALLE, tule hymyillen vastaan.” Kuva: Carolin Kylfält. Seppo Ilmari Nuutinen (1.9.1927 - 15.7.2012) siunattiin Vesannon kirkossa 18.8. laajan ystäväjoukon saattelemana. 19 Kuvat: Kaarlo Kaitajärvi I säni, pappa, peltiseppä Heimo Tuomas Back nukkui pois pitkän ja vakavan sairauden murtamana toukokuisena sunnuntaina. Hän oli paikkakunnallamme tunnettu kädentaitaja, peltiseppä ja arvostettu erikoisosaaja omalla alallaan. Heimo syntyi Pihtiputaalla 1945 kahdeksanlapsisen perheen esikoisena Niilo ja Aino (o.s. Vesakumpu) Backille. Perhe muutti 1951 Konginkankaalle, missä Heimo aloitti koulutiensä ja jatkoi sitä Sumiaisten Rannankylän Saarilahdessa 1955. Osaamisen erityisalueet tulivat esiin jo kouluaikana, ja kansakoulun päästötodistuksessa laskento ja mittausoppi, käsityö ja kaunokirjoitus olivat kiitettäviä. Kädentaidot ja luovuus näkyivätkin isän kauniissa käsialassa. Pienestä pojasta Heimo oli isänsä apuna metsä- ja peltotöissä, kiviä raivaamassa ja peltoja kyntämässä. Nuoruusvuodet menivät työn touhussa, vapaa-aika metsällä ja kalassa sekä moottoripyörän selässä. Vesannolle, Kuuslahden Sirkkalaan, perhe muutti 1967. Isäni kävi lyhyen kirvesmieskurssin, mutta 1968 Wärtsilän laivatelakalla Helsingissä suoritettu hitsauskurssi johdatti hänet uralleen. Oman perheen Heimo perusti 1970-luvun alussa. Perheeseen syntyi kolme lasta. Perhe muutti asumaan Vesannon kirkonkylään ja Heimo työskenteli Sonkarin metallipajalla. Oman talon rakentamisen yhteydessä 1980 -luvun alussa syntyi myös vihdoin oma metallialan yritys. Yritystoiminta laajeni, kun pihapiiriin nousi hallirakennus, jonne mahtuivat myös suuremmat peltikoneet. Vesanto 2012 Kuva: Mirja Nuutinen Paja hiljeni – työn jälki jää Aluksi hallissa korjattiin autojakin, mutta tästä työstä isäni ei erityisemmin pitänyt. Sittemmin hän keskittyikin pääasiassa pelti-, rauta- ja teräsrakennetöihin. Tavallisten rautarakennetöiden lisäksi isäni hallitsi myös erikoishitsaamisen taidon. Hänen työn jälkensä tunnettiin erityisesti piipunhatuista, piipunsuojista, pääty-, räystäs-, ikkuna- ja uunineduspelleistä. Mutta pellistä syntyi isän käsissä lähes mitä vain tarvittiin, esim. savustuslaatikoita. Peltitöiden lisäksi isäni teki ovia, palo-ovia, kaiteita, tikkaita ja lumiesteitä. Vaappusorvikin on tilauksesta syntynyt ja lukuisia muita erikoisempia töitä. Läheisille paljastui vasta myöhemmin, että Pohjois-Savon liiton kylien tunnustus, Kuikka-viiri, oli isämme käsialaa. Heimo oppi työnsä tekemisen kautta ja työtä olikin paljon. Heimon oli vaikea kieltäytyä pyydetyistä työtehtävistä ja siksi voikin sanoa, että isän yrityksen aukioloajat olivat ympärivuorokautiset. Vielä sairauden viime vaiheissa isä kaipasi työtään, käsillä tekemistä ja erityisesti sitä tunnetta, kun keksii johonkin pulmaan ratkaisun. Työ olikin hänelle suuri nautinto, luovaa ongelmanratkaisua parhaimmillaan. Vaikka isän aika kuluikin pääasiassa pajassa, vapaa-ajallaan hän nautti metsästyksestä ja kalastuksesta sekä luonnossa, erityisesti pohjoisessa, liikkumisesta. Monet hiihto- ja marjareissut tuli tehtyä. Isäni seurasi yhteiskunnallisia asioita ja hänen kanssaan sai kyllä ajankohtaisista tapahtumista keskustelun aikaiseksi. Myös musiikilla oli sijansa hänen elämäs- 20 sään. Lempilauluna isällä oli Kotimaani ompi Suomi ja siksi lauloimme tämän laulun muistotilaisuudessa kaksikin kertaa. Isä oli myös sosiaalinen ja nautti, kun tapasi työssään monia ihmisiä päivittäin. Sairauden loppuvaiheessa, pajatoiminnan hiljentyessä hän kaipasikin kovasti näitä kävijöitä. Sairastumisen ja luopumisen tuskan isäni kantoi urheasti ja valittamatta. Vaikeina hetkinä hän kannatteli vähäisillä voimillaan läheisiäänkin. Isän kädenjälki jäi elämään monissa vesantolaisissa taloissa ja muisto läheisten sydämissä. Kaipaamaan jäivät tytär perheineen, kaksi poikaa perheineen, äiti, Tuula ja sisarukset perheineen. Minna Back-Hytönen Osa tekstistä pohjautuu sisko Sirkka Sirosen muistoihin Murokkaan pyytäjien muistolle K un tätä kirjoittelen, on meneillään vuosi 2012 ja pyhäinmiesten päivät, kaksi pyhäpäivää perättäin. Sitten jatkuvat arkipäivät syksyisen myterinä aina adventtiin asti. Entisaikaan, ainakin vesantolaisittain sanoen, olisi puhuttu köyrinpyhistä ja riiviikkojen alkamisesta. Omaankin elämänkaareen mahtuu sekin aika, jolloin tuo ”köyrin” aika piikojen ja renkien vuosipestuineen oli vielä elävää todellisuutta. Joskin oman ensimmäisen rengin pestini sainkin jo keväällä heti vapun jälkeen, kun silloinen kansakoulun oppimäärä oli tullut päätökseensä. Tuosta ajasta ja tapahtumista on nyt kulunut jo reilun seitsemänkymmentä vuotta ja monet - melkeinpä kaikki - asiat, tavat ja menetelmät ovat tuona aikana muuttuneet. Jotakin on kuitenkin pysynyt ennallaan! Muun muassa murokkaan kutu! Se on ajoittunut aina riiviikon tienoille, marraskuun alkupuolelle, vesien lämpötiloista vähän riipppuen. Nilsiässä olo ajoilta on jäänyt mieleen, kun eräs mummeli köyrin aattopäivänä kyseli pankinjohtaja Palilta, että mitähän ne nyt arkipäivänä kirkonkelloja soittelee, niin Pali, jolla oli aina vastaus valmiina, valisti mummoa ; ” … se on kuulemma Syvärin pohjospäässä murokkaan kutu jo aluillaan, eikö nuo sitä … ! Se ensimmäinen oma murokkaankutu kokemus ajoittuu juuri tuohon ensim- mäiseen renkivuoteen Humalapurolla. Kalevi-isäntä oli kelpuuttanut minut, täysin kokemattoman, kaksitoistavuotiaan renkipahaisen soutumiehekseen. Vaikk`ei se tuuli kovinkaan paljon pienellä, suojaisella Humalalammella tuntunut, ongelmia ilmaantui yllin kyllin – ja vähän ylikin. ” … s o u v a , e l ä h u o p o o …!! … E i s i l l ä a e r o l l a , t o e s e l l a …!! H u o p o o , h y v ä m i e s, h u o p o o , m i n ä s a n o n , H U O P O O !!! … Ei tule tästä mittää…ee yhellä sanalla mittään… !!! S O U V A … M U T T A E L Ä NIIN KOVVOO…EI tule m i t t ä ä … nosta aerot venneesee, ja istu siellä kokassa vuan hiljoo !!! “ Viimeinen komento tuli jo hiljaisella äänellä, kuin kohtaloon alistuneena. Jos ei tullut saalista, vain muutama särki ja iso mustamahainen ahven, saatiin kuitenkin verkot joten kuten veneeseen ja vappeelle Työppösen liiterin seinustalle. Ja tulihan arvokasta kokemusta soutamisesta ja huopaamisesta - sekä mieleen painuneita valmiita repliikkejä ja sanallisia ilmaisuja omaa tulevaa käyttöä varten, kun vuosikymmeniä myöhemmin vaimon kanssa laskeskeltiin särysverkkoja Pohjainvedellä sen vihreän reiman lähettyville … !?! Ei siitä kalareissusta pitempiä traumoja Kalevin kanssa jäänyt, vain iltaspöydässä oli tunnisteltavissa jonkin moista jännitettä. Lienee siihenkin ollut enemmälti 21 syynä vanhemman renki-Jussin lausuma huomautus ; ” … minun tietääkseni ei Humalalammessa millonkaan oo murokkaita ollut … ” Monet murokkaankutu reissut on sen jälkeen tullut tehtyä ja monen kaverin kanssa, useimmat heistä jo nukkuneet ja pois menneet. Näin pyhäinmiesten päivänä he muistuvat mieleen - Minkkisen Pentti, Turpeisen Heikki, Vedenpään Jussi, Tulilan Jyrki, Riihi-Pekka. Jokaisen kohdalta olisi oma tarinansa kerrottavana. Semmoista soutamista ja huopaamistahan se koko tämä elämän kulku on. Sanomista ja sanojia riittää. Ja kun kaikki alkaa olla ohi, on viisainta kuunnella Kalevin viimeistä ohjetta; nostaa airot veneeseen ja istua vain hiljaa. Kun jalka ei enää kuonnu nousemaan veneen laidan yli, on turvautuminen Raiskion Paavon pyyntiin. On kulunut jo muutama vuosi viimeisestä murokkaankutu reissusta Tapanin kanssa. Kiesimän puoleinen rantuus oli täysin tyvenessä. Tapani nosteli äänetönnä verkkoja veneeseen, minä istuin toimetonna etu tuholla, kuin painona, ettei kokka nouse liian korkealle – Kalevin ohjetta seuraten. Siihen se sitten loppui. – Ja sittenpä veneen kokka kohti kotirantaa ja piästelemmään murokkaat pois, sanoo Tapani. Onhan meille onneksi annettu ne päästöoikeudet ! Mäkitupalainen Kuva: Anu Hytönen todistettiin oikeaksi). Rahaa paloi todistuksiin ja postimaksuihin. Viime kesänä kokoonnuimme 40-vuotisluokkakokoukseen. Kokouksen pitopaikkana oli huvila Vesijärven rannalla. Saimme nauttia kesän ehkä ainoasta hellepäivästä. Mukaan pääsi 6 opettajaa ja 14 oppilasta. Aterioinnin ja kahvittelun lomassa kerroimme kukin elämäntaipaleestamme. Monet olivat säilyneet hyvin samannäköisinä, toisten tunnistaminen vaati hiukan enemmän vaivannäköä. Opettajien ja oppilaitten ikäero tuntui kaventuneen olemattomiin. Pääsimme heti kotoisaan tunnelmaan. Moni totesi, että ihan ovat samoja huimia kuin 40 vuotta sitten. Muutama ryppy tai harmaa hapsi tai kalju oli vain lisämausteena riemastuttavan tutuille persoonille. Millaisia elämäntarinoita sitten oli? Moni oli päätynyt terveydenhuollon tai opetusalan ammatteihin. Oli psykologia, kielenkääntäjää, myyntityöntekijää, lääkäriä, toimistoihmisiä, kunnanjohtajaa, pankkitoimihenkilöä, diplomi-insinööriä, lähetystyöntekijää. Joidenkin ammatillinen taipale on ollut täynnä mutkia ja yllätyksiä. Aika moni on kääntänyt kelkkansa 50-vuotiaina ja vaihtanut ammattia tai perustanut yrityksen. Kerttu on kulkeutunut toiselle puolelle maapalloa, Tapani kaukomaiden jälkeen Hollantiin. Puolet vahvuudestamme on jäänyt Savoon, moni Vesannolle. Muutama on asettunut eteläisempään Suomeen. 40 vuotta sitten penkkareita juhlistettiin ajellen neljällä hevosreellä. Komeasti ajeltiin läpi kirkonkylän suu täynnä he- vosen karvoja. Rekiä koristaneista kirjoituksista toteutui kaksi: ”Tilkalla onnea saa ämpärillisen yö-lakkeja” ja ”Tänä vuonna onni suosii rohkeaa”. Toteutumatta jäivät lauseet: ”Kyllä sosiaalihuolto soppaa tuo meillekin raukoille” ja ”Tässä me ajaa reputellaan”. Emme enää malta odotella 15 vuotta, vaan iloisen tapaamisemme innostamina päätimme kokoontua 5 vuoden kuluttua. 3 kaikkien puolesta Ulla Mäki Laura Nuutinen Marjut Konttinen Vesannon ensimmäiset ylioppilaat ja joukko heidän opettajiaan kokoontuivat luokkakokoukseen Varttirantaan kesäkuussa. Vesannon lukion ensimmäiset ylioppilaat Oli vuosi 1969 ja vuoden 1953 tienoilla syntynyt ikäluokka oli juuri lopettanut keskikoulun. Omassa kunnassa ei ollut jatkokoulutusmahdollisuutta. Oli suunnitelmia naapurikuntien lukioihin ja ammatillisiin oppilaitoksiin menosta. Sitten rehtorimme Launo Suomela alkoi kulkea talosta taloon ja kysellä, olisiko tulijoita, jos omaan kuntaan saataisiin lukio. Olihan niitä. Syksyllä lukion aloitti jonkin verran kolmattakymmentä opiskelijaa. Sinä aikana oli tavallista, että osa tippui matkalle. Päämäärään – valkolakkiin – asti pääsi 20 kokelasta. Penkkarilaulussamme lauloimme:” Launo hommasi lukionkin Vesannollemme valoksi.” Lienee hänellä jokunen apumieskin ollut. Koulua käytiin vanhassa, ahtaaksi käyneessä keskikoulussa. Meille remon- Vesanto 2012 toitiin luokka kahden WC:n väliin alakertaan. Jumppatunnit häädettiin maastoon ja Maamiesseurantalolle. Saksaa ja psykologiaa opiskeltiin seurakuntatalolla, jossa myös kirjoitukset pidettiin. Pulpettirivistöt olivat tiukat, vaikkakaan eivät aivan suorat. Olimme pioneereja, kuten myös suurin osa silloisista opettajistamme. Monet heistä olivat aivan uransa alussa. He lähtivät reippain mielin valmentamaan meitä ylioppilaiksi. Jotenkin tuntui, että koko pitäjä oli asiamme takana. Kolme vuotta meni uskomattoman nopeasti, ja keväällä 1972 olivat kirjoitukset. Kaikki aineet kirjoitettiin kerralla, hajauttamismahdollisuutta ei ollut. Ei myöskään ollut mahdollista uusia vain hylättyä koetta, vaan vuoden kuluttua 22 olisi koko paketti pitänyt uusia ja käydä viimeinen luokka uudestaan. Kaikki kokelaat läpäisivät kokeen, ja Launo-rehtorimme saattoi julistaa meidät ylioppilaiksi lämminhenkisen puheen saattelemana. Tulokset olivat hämmästyttävän hyvät. Kiitokset menkööt näin jälkikäteen kaikille valmentajille! Kirjoitusten jälkeen alkoi ankara jatkokoulutukseen hakeminen. Kaikkiin oppilaitoksiin piti kirjoittaa erikseen (omakätinen) hakemus. Ei ollut opoja eikä erityisopettajia. Oppilaitokset eivät mainostaneet itseään. Puskaradio, toisten esimerkki ja satunnaiset sanomalehti-ilmoitukset olivat ainoita tietolähteitä. Hakemuksiin tarvittiin liitteiksi mm. lääkärintodistuksia ja kopioita (kopiokoneita ei ollut, kopiot laadittiin käsin ja Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Tarja Huuskonen p. 040 582 7226 Anne Nuutinen p. 040 589 7700 Kaikki yhtiömuodot! Myös maataloudet! VESANNON APTEEKKI Keskustie 7, Vesanto Varatuomari, kaupanvahvistaja Katri Ollila p. 040 703 8478 perunkirjoitukset perhe- ja perintöoikeus kiinteistöasiat rikos- ja riita-asiat, kaupanvahvistukset Keskustie 5 Puh. 020 766 9900 www.vesannonapteekki.fi 23 Miehethän olivat sodassa ja koko talo kaikkine töineen oli naisväen ja vanhusten hoidossa. Tämä ensimmäinen joulu kaukana omasta kodista ei alkanut totutulla tavalla. Naiset olivat leiponeet päivällä reikäleipiä ja ne olivat orressa katon rajassa. Muuta ei oltu tehty joulun varalle. Talonväellä ei ollut antaa mitään puhdasta päällepantavaksi, sillä Marialla oli edelleen vain ne samat navettavaatteet, joilla hän oli matkaan lähtenyt monta viikkoa sitten. Joulusauna kuitenkin lämmitettiin ja siinä puuhassa Maria oli mielellään apuna. Talvisodan karjatyttö Maria Marraskuun 1939 viimeiset päivät olivat olleet pilvisiä päiviä, pakkastakin yli kaksikymmentä astetta. Lunta oli maassa jo melkoisesti. Laatokan Lunkulansaareen äskettäin miniäksi tullut Maria oli keskiviikkopäivänä (29.11). naapurin hevosella hakemassa polttopuita. Oli tarkoitus ryhtyä pyykinpesuun seuraavana päivänä, vaikka mahdollisesti syttyvän sodan pelossa jo edellisinä päivinä oli siirretty saarilta lapsia, vanhuksia ja sairaita autoilla Salmin kirkolle ja osa veneillä Uuksalonpäähän ja sitä kautta eteenpäin Kaukaa kuului outoa jyminää ja ihan siinä lähelle, viereiselle Mantsinssarelle oli pudonnut naapurimaan pommikone. Sota oli tulossa jo Laatokan rannoille. Se toi pelontunnetta. Kotiin tultuaan Maria varusti kuivat vaatteet orrelle uunin kupeelle, mutta aikoi vaihtaa ne päälleen käytyään ensin navetassa hoitamassa lehmät. Uunissa oli kypsymässä iltaruoka ja sen ihana tuoksu houkutti nälkäistä Mariaa. Mutta ensin Hertta ja Mansikki – ja vielä keväällä syntynyt Mielikki-vasikkakin. Tällä välillä oli taloon tullut kyläpoliisi, jolla oli kerrottavana lyhyt ja selkeä käsky: kaikkien täytyy parin tunnin sisällä olla lähtövalmiina sotaa pakoon. Mukaan on otettava karja ja kahden kolmen päivän ruoka. Vielä parempi, jos pystyy lähtemään omalla hevosella ja reellä. On jouduttava lähimmälle juna-asemalle – ja se on parinkymmenen kilometrin päässä. Syntyi hätä ja touhu. Nytkö oli lähdettävä ? Minne ? Siinä kiireessä ja hätäännyksissä ei tullut enää mieleen puhtaiden ja kuivien vaatteiden vaihto. Sukat kuitenkin laitettiin jalkaan, vaikka toista sukkaa ei ensiksi löytynyt mistään – pian selvisi: sehän on jo jalassa ! Nälkäkin oli kadonnut. Vesanto 2012 Kaikki saaren asukkaitten lehmät kerättiin yhteen ja viisi tyttöä Maria heidän joukossaan lähti viemään karjaa. Mukana oli naapurin hevonen ohjaksissa nuori poika. Kyytiin laitettiin karjatyttöjen eväät ja vähäiset vaatteet. Mariallakin oli vain päälle jääneet navettavaatteet ja eväänä puoli leipää. Yötä vasten lähdettiin. Puoli yhdeksän aikaan illalla Maria sulki viimeisen kerran kodin oven. Sinne jäi ruokapata uuniin ja Mirri-kissa lämpimän uunin päälle. Navetasta Maria otti talutettavakseen Hertan ja Mansikin, Mielikki sai juosta vapaana muun karjan joukossa. Hyvästiksi hän vilkaisi hätääntyneitä kanoja - ja sitten laitettiin pönkkä navetan ovelle. Ilmaan jäi kysymys: viedäänkö meidät vain väliaikaisesti turvaan sotatoimilta ja miten käy näille, jotka on jätettävä nyt kotiin ? Raskas taival alkoi pimeässä illassa ja yössä. Karja ei tahtonut millään kulkea lumessa ja pakkasessa. Marian jo valmiiksi kosteat hameenhelmat jäätyivät ja paukuttivat kinttuja ja saappaanvarsia vasten. Valonheittimien kiilat lakaisivat taivaanrantaa. Hevoset ja lehmät säikkyivät niitä. Kylien koiratkin jäivät yksin ulvomaan pimeään. Tiet täyttyivät hevoskärryistä, ihmisistä ja kotieläimistä. Kun illalla yhdeksän jälkeen saatiin välillä vaikeastikin hillittävä karjalauma siirtymään saarta manreeseen yhdistävää siltaa pitkin mantereen puolelle, viholliset jo pommittivat saaren Laatokan puolesta reunaa ja kohta räjäytettiin tuo yhdistävä siltakin. Kun Maria katsoi taakseen, pala nousi väkisin kurkkuun. Sota on jo meidän pihoissa! Siellä tuhoutuivat omat kodit ja edessä loimotti taivaanranta punaisena Salmin kylien palaessa. Mutta nyt ei saanut väsyttää. Oli jaksettava eteenpäin. Hertta ja Mansikkikin rauhoittuivat, kun 24 Maria vain jaksoi jutella rauhallisella ja niille tutulla äänellä. Viimein monienkin vaikeuksien jälkeen oltiin aamuyön tunteina asemalla. Siellä levisi tieto: naapuri oli ylittänyt Suomen rajan tuona torstaiaamuna (30.11.). Mutta kukaan ei tuntunut tietävän, minne nyt ollaan menossa. Väsynyttä ja nälkiintynyttä karjaa lastattiin kylmiin härkävaunuihin odottamaan taas iltaa, koska vain yön turvin uskallettiin kulkea. Lehmien hoitajatkin laitettiin aluksi lehmien kanssa samaan vaunuun. Tilaa ei siellä ollut ainakaan nukkumiselle ja lattiallehan eläimet joutuivat tekemään tarpeensakin! Lopulta monien pyyntöjen jälkeen järjestyi hoitajille oma härkävaunu, jossa lämmittimenä oli kamina keskellä lattiaa ja kaksikerroksiset laverit seinustoilla. Viimein juna lähti puuskuttaen viemään karjaa eteenpäin. Matkan varrella poiki moni lehmä. Vasikka pudotettiin vain radan varteen kuolemaan ja maito lypsettiin maahan. Elisenvaarassa pysähdyttiin juomaveden saamiseksi, lehmiä ruokittiin ja lypsettiin. Kun tuli hälytys, veturi vain tönäisi karjavaunut pois asema-alueelta ja niin hoitajat jäivät hyytävään pakkaseen huonoissa pukimissa pitkäksikin aikaa. Junien pysähtelyjen takia matka kesti päiväkausia ja mutta lopulta tultiin Outokumpuun, missä karjan oli määrä jäädä uusille hoitajille. Marian, Hertan ja Mansikin tiet erkanivat. Mielikistä ei ollut mitään tietoa. Onko se jaksanut tänne saakka ? Viimein Maria löysi omaisensa ja jatkoi heidän kanssaan matkaa Jyväskylän kautta Pylkönmäelle. Silloin oltiin jo joulun aluspäivissä. Lapsettomana Marian oli helppo päästä uuteen majapaikkaan, koska hänestä tulisi olemaan hyötyä. Jouluaamuna Maria oli jo mukana talon naisten kanssa navetalla. Omat lehmät jäivät jonnekin ja nyt hoidettiin vierasta karjaa. Maria istui lypsyjakkaralle ja painoi päänsä lehmän lämpimään kylkeen, antoi maidon lorista kohisten ämpäriin. Kyyneleet valuivat poskipäille ja siitä alas yhä vuolaampina. Ajatukset kulkivat kuluneissa viikoissa ja tapahtumissa. Poikkesivat kotipihassa siellä Lunkulan saarella ja siitä Uuksalonpäässä. Kiinni painettua kotiovea tuskin koskaan enää Maria saisi avata. Täällä kaukana jouluaamun hiljaisuudessa kuului korvissa omien lehmien Hertan, Mansikin ja Mielikin tyytyväinen hyrinä. Ihan ääneen piti sanoa nuo nimet. Ne toivat sanomattoman ikävän, mutta samalla vahvan uskon: jospa vielä löydämme toisemme, vaikka ei enää tutuilla veräjillä. Muistiin merkinnyt Alli Mokkila Elämäni tarina Jatkoa edelliselle vuoden tarinalle, joka kertoi evakkoon lähdön talvisodan sytyttyä v. 1939. Olimme tulleet evakkojunalla Suonenjoelle. Olimme talvikuukaudet Suonenjoen Lyytilässä Piispalanmäellä. Sitten tuli välirauha, ja rauhansopimuksessa oli mahdollisuus vankien vaihtoon. Suomalaiset siviilivangit vaihdettaisiin venäläisiin sotavankeihin. Äidin piti tehdä anomus omaisten pois saamiseksi Venäjältä. Hän kävi Suonenjoen kirkolla tekemässä anomukset. Meidän perheestä oli vankina isä, Elli, Vihtori-setä ja mummo. Vankina olivat myös äidinäiti ja –isä, jotka olivat asuneet erillään metsän keskellä. Kaikkiaan meidän kylästä oli jäänyt vangeiksi n. neljäkymmentä ihmistä. Jännitettiin, milloin he tulisivat, ja olisivatko kaikki hengissä. Sitten meidät määrättiin Pohjanmaalle asumaan. Huhtikuun lopussa oli muutto Ylihärmään. Sieltä muka annetaan kotipaikat, johon voisimme rakentaa talon. Aika kului, muutimme Ylihärmään. Koulua emme käyneet Suonenjoella, emmekä sinä keväänä Ylihärmässäkään, koska koulua olisi ollut vain kuukausi jäljellä. Joten koulunkäynti siirtyi syksyksi. Kun menimme junaan, siellä oli paljon suojärveläisiä menossa Pohjan-maalle. Junassa oli myös sotilaita, jotka olivat menossa kotipuoleen. Ne olivat aika riehakkaalla päällä. Olivat varmaan nauttineet miestä väkevämpää. Toiset lauleli sota-ajan lauluja, yksi soitti haitaria. Konduktööri koetti hillitä niitä olemaan hiljempää, kun oli lapsiakin vaunussa. Me olimme jo niin uupuneita, ettei meitä paljon häirinnyt. Kun ei sovittu penkille nukkumaan, nukuttiin penkin alla. Nukuimme myös tavarahyllyllä. Ne kun oli verkosta tehty, siellä nukutti hyvin. Se oli kuin kiikku, joka heilui. Aamulla olimme päätepaikassa. Loppumatkaa en muista, menimmekö linja-autolla vai hevoskyydillä. Juna ei mennyt perille asti. Me asuimme Pakankylän nuorisoseura talossa kesän ajan. Sitten muutettiin Petterinmäelle Mantereen taloon. Siellä asuimme pihamökissä, jossa oli kaksi huonetta. Perheemme jäsenet olivat silloin päässeet sotavankeudesta ja tiesimme kaikkien olevan elossa. Kun saimme tietää heidän olevan tulossa Ylihärmään, äiti meni asemalle vastaan Koivuniemen isännän kanssa, hevosella ja isoilla kärryillä. Me lapset menimme vastaan noin puolentoista kilometrin päähän, jossa oli silta ja pieni puro. Siinä, kun näimme kalan, heitimme kivellä. Jos sattui, kala kellahti selälleen. Toiset otti käsin kalan kiinni. Näin meillä oli illaksi kalakeittotarpeet. Viimein alkoi kuulua hevosen kavioiden kopse, ja sieltähän ne tulivat. Voi sitä jälleennäkemisen riemua, kun oli puoli vuotta oltu erillään. Pojat keikkuivat isän kaulassa ja tytöt Ellin kaulassa. Mummo ja Vihtori-setä menivät eri taloon ja Veera-täti lasten kanssa naapuritaloon. Yrittivät sijoittaa sukulaisia lähekkäin. 25 Niin elämä jatkui. Kesä mennä hurahti äkkiä ohi ja alkoi asettua syksyksi. Koulu alkoi. Koulumatka oli lyhyt. Alakoulussa oli naisopettaja ja yläkoulussa mies, joka oli aika äkäinen. Kerran Eino-serkku oli ottamassa jotakin pulpetista. Opettaja tuli ja löi karttakepillä pulpetin kanteen. Pulpetin kansi löi Einoa nenään ja nenästä alkoi vuotaa verta. Silloin Eino lähti kotiin ja siitä seurasi opettajalle muistutus. Usein saimme kokea huonoa kohtelua, koska olimme ryssän naapurista tulleet. Hyvääkin kohtelua saimme, kun yritimme olla kilttejä. Joulun edellä oli kokeet. Pojat katsoivat, kun minä lauloin yksin laulukokeissa. Välitunnilla tulivat sanomaan: sulle tuli kahdeksan laulusta. Einon isä kävi johtokunnan puheilla ja siitä seurasi muistutus opettajalle. Loppu kevät meni rauhallisemmin: Lapset koettivat parhaansa ja opettajakin otti opikseen. Keväällä tuli taas ilmoitus, että meidät siirretään Sotkamoon. Toukokuulla sieltä annetaan kotipaikat. Mutta sotatilanne meni niin, että suomalaiset valtasivat Karjalan takaisin ja yrittivät suurta Suomea tehdä siinä onnistumatta. Ehkä lisää seuraavan vuoden lehdessä, jos Luoja suo Lea Huttunen Suojärven Heinäsestä. Kotoa saamani sosiaalinen perintö Louna Korhosen kirjoitus sairaanhoito-oppilaitos Mikä olen? Tähden lento Luojan ikuisessa yössä, tomujyvä aavan aineen lakkaamattomassa työssä. T uo Onervan sanoiksi pukema probleema ei taida pohtien parata. Kuitenkin on tosiasia se, että olen, olen jo 20 vuotta ollut maailmassa ja että noina 20 vuotena vähitellen olen kehittynyt nykyiseen, toivottavasti vaihtuvaan olomuotooni. Nyt väitän, että suuri osa kokonaisolemuksestani, sellaisena kuin se on Sinun edessäsi avoimena jokaisessa reagoimistavassani, on perintöä lapsuuskodistani, paikasta, jossa olen 11 ensimmäistä elinvuottani ottanut vastaan vaikutteita ulkomaailmasta täydesti eläytyen, niin kuin vain lapsi voi sen tehdä. Et hyväksy väitettäni viitaten kahdeksan vuotta kestäneeseen kouluaikaan kaukana kodista, samoin kuin niihin moninaisiin vaikutteihin, joilla yleissivistyksen suuri maailma lukemattomin keinoin on näennäisesti saanut minut, niin kuin aikamme ihmisen yleensä, suorastaan kyllästetyksi. - Tosiaan vain näennäisesti, yleissivistykseni = rooli, jota olen pakotettu näyttelemään, todellisuus minussa on jotain muuta. Ei elokuvain, sanomalehtien tai näyteikkunoiden muovaama ihminen. Vesanto 2012 ajalta, vuodelta 1951. Aiheena on ollut kuvata omaa kotia kasvuympäristönä. Koti, Lassila sijaitsi Tervon Hautomäessä. Huomautat myös, että omat salatut mahdollisuutensa, kahdelta elinvoimaiselta talonpoikassuvulta synnyinlahjana saadut hengen ja ruumiin kykyjen idut odottivat aikaansa jo parkuvassa parikiloisessa tytössä, Yrjö Aadamin pojan ja Elli Elisan tyttären kolmannessa lapsessa. Kehkeyttääkseen tuosta tiedottomasta vauvasta omalaisensa ihmisen ihmisten joukkoon. Olet ehkä oikeassa. Vaativan voimakkaana tunnen perityn veren kohisevan suonissani; on kuin lukematon joukko tutunomaisen jykeviä maalaiskasvoja, raivaajamiehiä ja – naisia, etsisi elinmahdollisuutta minussa, suvun nuoressa. Ja sittenkin luulen , että lapsuuskotini on hyvin suureksi osaksi vastuussa juuri minulle olennaisesta persoonallisuudestani, joka ilmenee siten, että välistä tuskaisena välistä onnellisena tunnen omistavani vain yhden tien, yhden mahdollisuuden reagoida elämän asettamissa tilanteissa, vaikka tuhat ympärilläni tekisi toisin. Tahdot todisteita väitteelleni. Siispä analyysi minusta, ominaisuus toisensa jälkeen, ja minä olen osoittava sinulle niiden alkulähteet perhepiiristä. Se on 26 pelottavan pyhää minulle. Sinulle se voi olla vastenmielistäkin. Jos niin on, pyydän: keskeytä tähän! Perhepiiristä, jonka sopusointuinen maailma on punainen talo korkealla mäellä, huojuvain viljapeltojen, synkänvihreiden metsien ja kalaisten järvenselkien ympäröimänä. Ihmettelet eristäytyvää luonnettani, joka vain harvassa seurassa ja määrätyn hengen vallitessa pystyy vapaaseen, luonnolliseen itsensä ilmaisuun. Ja kärsit tahdittomuudestani, joka saattaa pilata tärkeitäkin hetkiä. Tiedätkö, että isäni, joka oli ensimmäinen rajattoman luottamukseni ja ihailuni kohde, on mies, joka usein lähtee vaivautuneena ja vaiteliaana pois seurasta, keskustelun ollessa hänen olemuksensa vastaista. Ja joka kuitenkin kuin taikakeinoin saa ystävikseen seudun probleemaihmiset. Voit myös muistaa, että punaisen talon lapsia ei juuri kyläilemään päästetä. Ja silloin harvoin kun talossa on vieraita, on lasten, vanhaa tapaa noudattaen, oltava tuvassa salin mattojen säästämiseksi. Osaan ehkä sentään joskus pitää hauskaakin. Luoda kodikkaita lämpimiä het- kiä, osoittaa ystävällisyyttä silloin, kun olet sen tarpeessa. Älä siitä minua kiitä vaan kotia. Isä, äiti, seitsemän lasta ja pari kolme apulaista elää päivittäin tuollaisista lämpimistä tuokioista. Tuokiosta, joissa yhden ilo on kaikkien ilo ja yhden surun kärsii jokainen ruumiissaan. Perheenjäsentemme välisestä tällaisesta suhteesta löydät myös selityksen sille, että tulen välistä yllättäen pyytämään sinulta anteeksi jotain typerää pikkujuttua, vaikkapa lapsellisesti omenan avulla. Olen saanut tunteenomaisen tarpeen sopuun. Lapsuuteni suurimpia nöyryytyksiä olikin anteeksipyytäminen riitapukarilta kädet tämän kaulaan kietomalla ja sanomalla: ”Anna hyvä veli anteeksi” Äidin kyynelsilmin todistaessa toimitusta. Jäykässä ujostelevassa suvussamme ei kuulukaan sanonta ”hyvä veli” jokapäiväiseen kielenkäyttöön ja syleilyä tuskin tunnetaan. Siksi älä ihmettele sitäkään, ettet kuule seurassani ”kultaseni” tai ”rakkani” sanontoja. Tai, että erehtyessäsi joskus onnessasi halailemaan, irtoavat käsivartesi nopeasti noloilta vaivautuneilta hartioiltani. Joskus löydät minut syventyneenä työhöni iloiten sen rytmistä, sen tuottamasta ponnistuksesta. Välistä suorastaa pilkkaat, syystä kyllä, leimallista velvollisuuden tuntoani, työn teon tarvetta, joka estää luonnollisen rentoutumisen tehden minut ikäväksi pedantiksi. Jos olisit päivänkin, yhden elokuisen päivän, viettänyt kanssamme ruispellolla, ymmärtäisit molemmat: sekä työn ilon että pakon. Tajuaisit kuinka syvälle juurtunut ihmiseen voi olla raamatun lause:” Joka ei tahdo työtä tehdä, sen ei syömänkään pidä. Ja kun hymyilet minussa yllytyshullulle, jota sovinnainen tapoihin kuuluva rohkaisukin voi kannustaa uskomattomaan ponnisteluun, niin tiedä ,että jo 6-7-vuotiasta Lounaa aikuiset päiväkausia käyttivät lapsenlikkana , keittopadan hämmentäjänä jne. narraten hänen synnynnäistä itsetehostustarvettaan. Olet ehkä pannut merkille, että hakeudun mielelläni seuraan, jossa saan jonkunlaisen yliotteen. Kun taas kärsin komplekseja, jotka estävät kehityksen, opin ottamisen itseäni kypsemmiltä, joutuessani alakynteen. Niin oli jo varhaisessa lapsuudessa, jolloin kaksi vanhempaa siskoani koettivat parhaansa mukaan nujertaa tai ainakin vaimentaa voimakasta hallitsemisviettiäni. Ja tietystihän he voittivat. Silloin vain en koskaan antautunut taistelutta, niin kuin nyt. Mutta oli toki myös alue, jossa ehdoton arvovalta, johtaja-asema oli käsissäni: Koulunpito lukemaan opetteleville veljilleni tuvan nurkassa, ja huiman rohkeat retket loputtoman metsän laidoilla. Retket, joilla aristokraattisen oikeudenmukaisesti jakelin yhteiset eväät, määräsin leikit ja etsin parhaat kulkutiet kallionlouhujen lomitse. Tästä varmaan juontaa juurensa naiivi turmiollinen luottamus omiin voimiini, edellytyksellä, että ohjakset ovat minun. Et varmaan muista huuliltani kuulleesi yhtään laimeampaakaan kompasanaa. Selitys: Yksitoista vuotta sitten kertoi pikkutyttö päivällispöydässä juttua pahasta kissasta. Perhe kuunteli. Tyttö tahtoo oikein kunnostautua. Parahiksi välähtääkin mieleen se ihanan sattuva sana, jonka hän vasta eilen oli oppinut kehruumummolta. Silmät loistavat, ääni värisee innosta: ”Kyllä se kissa on koko ryökäle…” - - ”No nythän sinä kirosit”, äiti keskeyttää paheksuen. Pitkä vaitiolo, jonka aikana murskaavien katseiden ryöppy saa pikkutytön pään painumaan hyvin alas. Isä, hyvä, turvallinen, pelottava isä nostaa suuren kouransa hänen päälaelleen ja sanoo: ”Tokko sinä tiesit, että se on paha sana? Tästlähtien pitää ruveta sinua tukistamaan joka kerran, kun sen sanot.” Isä ei tukista. Kosketus on pikemminkin kuin hyväily, mutta pohjattomasta häpeästä itkien hiipii tyttö ulos. Eikä se pikkutyttö saa vieläkään edes Voi hitto! -huudahdusta ulos huuliltaan ja on siitä hyvin kiitollinen. Lukemattomat tämän tapaiset elämykset, tiedottomaan painuneina, olennaisesti määräävät käyttäytymistäni. Keskustellessasi kanssani löydät usein itsesi filosofisista mietteistä, pohtimassa syitä ja seurauksia. Kyllästyttyäsi menet terveempää ja elämänläheisempää seuraa etsimään. Suon sen sinulle mielihyvin. Maailmani on minun, valitettavasti yksin siinä elän täällä. Mutta on paikka, jossa saan sinne seuraa mielinmäärin; paikka jossa tytär voi viipyä epäilyttävän kauan kaljan panossa äitinsä kanssa, koska he ovat jääneet kellarin kiviseinään nojaten vakavasti puhumaan. Siellä voi pyykkipäivänä olla juhlapäivä ja iltainen isän jalkojen hieromishetki elämänohjeiden saamispaikka. Tuo, luulisin useissakin maalaisperheissä elävä filosofia, joka juontaa juurensa luonnonläheisyydestä, olemassaolontaistelun ankaruudesta ja koruttomuudesta, sukupolvien vaihtu- 27 misen tajuamisesta, elämänmuotojen jatkuvasta samanlaisuudesta ja suomalaisen raskaasta mentaliteetista, se on meikäläisen onnellinen ja onneton perintöosa. Siihen kuuluu ihanteet ja toisiinsa yhdistyneenä uskonnollisuus ja voimakas tunne-elämä. Työnihanne, rehellisyys, uskonnollisuus, sitkeys, rohkeus ovat arvoja, joita ei muutama vuosi kaupungissa modernien aatteiden parissa voi tukahduttaa. ”Jumalan pelko on tiedon alku” on isäni vakaumus. Ei se sanoissa juuri ilmi tule. Se vain kieltää kurjintakaan kerjäläistä ulos ajamaan, vaatii antamaan apua jokaiselle pyytäjälle. Tuo periaate se samoin minutkin vaatii pysähtymään Helsingissä Kallion epävarmoissa katujen kulmauksissa, ainakin miettimään voinko täyttää pyytäjän toiveen. Älä myöskään säikähdä, tai vaivaudu kuullessasi minun laulavan ohi kulkiessani hengellistä laulunpätkää. Se on vain sielunelämääni piirtyneitä jälkiä ajalta, jolloin sali oli täynnä punaista öljylampun valoa, täynnä takkauunin lämpöä, täynnä rakkaita omaisia ja ennen kaikkea täynnä hyviä rauhallisia hartaita säveliä. Sävelet tulivat yksinkertaisista vilpittömistä sydämistä, joita pienen ihmisen piinaavan kriitillinen järki ja mainosvalojen virvatulet eivät vielä olleet sokaisseet. Noilla sydämillä ja noilla sävelillä oli yksinkertaisen sinessä asuvan Jumalan luo suora tie. Olemme kauan viipyneet mitättömän maalaistytön käyttäytymissyiden tutkimisessa. Ja olemme varmasti molemmat iloisia päästessämme siitä eroon, sillä ei ole lohdullista tutkimusmateriaalia ihminen, joka kuuluu luonnostaan tupiin ja navettoihin, metsiin ja pelloille ja joka kuitenkin on saanut sen verran vaikutteita kulttuurista, että on oppinut arvostamaan itseään ja muita ja mikä parhainta myös niitä tekijöitä, joista hän on muodostunut, omaa maalaisyhteiskuntaansa. Kuihtuuko metsästä juurinensa kiskaistu puu katukivetyksen väliin istutettuna, vai löytääkö aikansa etsittyään vesisuonen? Palaako ehkä takaisin? Kuitenkin tuo puu on hyvin kiitollinen siitä, että se on ratkaisevat kasvunvuotensa saanut imeä voimaa ikimetsän lihavasta mullasta. Louna Korhonen Hepolan Lyyti ohjaksissa Lyyti ja Ville kylään tai juhliin lähdössä, ainakin isännän asusta päätellen. Emännän ilme ja asento kertovat paljon. Hevosen nimi on Hokin-poika. Kuva lienee 1930-luvulta. 44 vuotta sitten kuollut isoäitimme, Hepolan Lyyti, oli synnynnäinen johtaja talossaan, aikansa niskavuorelainen. Sanoimme häntä Hepolan mammaksi, ja isoisää Hepolan papaksi. ”Me” olemme seitsemän yli kuusikymppistä ja pari nuoremman polven lastenlasta. Harmiksemme ja häpeäksemme muistomme osoittautuivat vähäisiksi, eivätkä omat äitimme ja isämme enää ole kertomassa. Pyysimme muisteluavuksi Sinikka Korhosen, Lyytin seuraajan Hepolan emäntänä. Hän osoittautuikin hyväksi lähteeksi Lyyti- muotokuvaamme. Vesanto 2012 Kuten kuvistakin näkyy, Lyyti -mamma oli niin ulkonaiselta olemukseltaan kuin luonteeltaan jämäkkä pomo, oman arvonsa tunteva talonemäntä. Muistamme hänet isona ja tuhtina mammana tuvan pitkän pöydän päässä istumassa ja ohjailemassa joko syömäporukkaa tai komentamassa apulaista, karjakkoa tai miestään milloin mihinkin hommiin. Sirkka-serkku Saksan maalta kuvailee elävästi: ”Näen yhä hänet Hepolan tuvassa jauhoinen esiliina edessä, harmahtava ohut tukka tukkakammoilla kiinnitettynä jonkinlaiselle nutturalle, hikisenä 28 leivinuunin ja pitkän tuvanpöydän välissä liikkumassa. On lauantai ja ruisleivät ojennuksessa pöydällä odottamassa paistamista, leipälapio mamman jauhoisissa käsissä. Istun siinä pöydän ääressä ja odotan leipien paistumista. Mamma ottaa yhden paistuneen lämpimän leivän ja painaa sen ison mahansa ja rinnuksien väliin ja leikkaa isolla veitsellä siivun leipää ja päälle sitten voita. Mikä ihana makuelämys!” Samanlainen muistikuva nousee muidenkin mieleen. Muistot kiteytyvät pitkälle tuvan pöydän ympärille, ruokiin ja syömiseen arkena ja juhlissa, erityisesti suvun yhteisissä tapaamisissa tapaninpäivänä. Mamma ei itse osallistunut ruokailuun, vaan seurasi ruokailijoita ja kehotteli voimakkaalla äänellään, varsinkin vävyjään maistamaan kaikkea tarjolla olevaa: ” Matti, ootko jo ottanna lohta?”, ”Bruno, maestapa vielä hirvipaestia.”, ”Urho, et oo ottanna tirripaestia.” Ruuan tarjoaminen isolle joukolle oli Lyyti-mamman tapa osoittaa vieraanvaraisuutta ja ystävällisyyttä, vaikka joillekin lapsenlapsille ruokailu on jäänyt mieleen myös tuputtamisena ja pakkopullana. Lämmin paksu maito maistui oudolta jääkaappikylmään maitoon tottuneelle eikä liukas ”alatoopi” houkutellut. Jollekin tappaiskeitto sisäelimineen tai kokkelipiimä ovat jääneet kammotuksina mieleen. ”Syökee lapset, syökee! Syökee ies mamman mieliks.” Ihanin yhteinen muisto kaikille on kuitenkin jäänyt lämpimästä leivästä, rieskasta tai ruisleivästä, jonka päälle voi suli. Myyjättärestä ison talon emännäksi Anna Lydia Heikkinen oli syntynyt Lapinlahden Alapitkällä Heikkilän talossa 7. syyskuuta vuonna 1887. Vesannolle hän oli tullut arviomme joskus 1910 –luvulla Nurmelan kauppaan myyjättäreksi. Sitä ennen hän oli jo ehtinyt olla Kotkassa veljensä kahvilassa kassaneitinä. Nurmelasta tie vei sitten kirkonkylän osuuskauppaan. Miten ja millä vauhdilla Hepolan talon isännän Vilho Korhosen ja Lydia Heikkisen romanssi eteni, emme tiedä. Voisi kuvitella, että ensi tapaaminen olisi saattanut olla osuuskaupassa, eikä ehkä niinkään tanssilavalla. Vaikka Ville oli seurassa viihtyvä, musikaalinen mies, tanssia hän ei osannut. Niinpä hän lahjoi muita nuoria miehiä makeisilla Lyytiä tanssittamaan. Sinikka Korhonen kertoo hupaisan yhteensattuman tulevan appiukkonsa ja isänsä ,tervolaisen Aatto Jääskeläisen teiden risteytymisestä Vesannolla. Arvo oli vaatturin opissa Halosen vaatturiliikkeessä niihin aikoihin, jolloin Vilho oli kihlautumassa ja osallistui hänen kihlajaistakkinsa ompeluun. 8. elokuuta 1915 vihittiin avioliittoon 28-vuotias Anna Lydia Heikkinen ja 23–vuotias Vilho Valerius Korhonen, ilmeisesti Alapitkällä. Lyytistä tuli nuori emäntä silloiseen ökytalooon, jossa vielä hallitsi vanhaemäntä Edla, joka oli jo ehtinyt odottaa miniää isommasta talosta. Navetassa ammui 37 lehmää. Palvelusväkeä oli kaksi palvelijaa, sisäkkö, meijerinhoitaja, kävi pyykinpesijä ja lapsenlikkana hyöri pitkään Martta Hiltunen. Lapsia alkoi syntyä, ensin 1916 Elsa ja sitten Anna Kaarina eli Anni. Ensimmäinen poikalapsi Arvo Emil kuoli vajaan vuoden ikäisenä. Sitten syntyi Edla Helena eli Helena, kaksi vuotta myöhemmin Vilho Samuli ja vielä kahdeksan vuotta myöhemmin Martti iltatähtenä. Lyyti oli ns. osallistuva nainen ja varsinainen organisaattori. Koska apulaisia riitti, hän piti – niin kerrotaan - jatkuvaa vieraskestiä, majoitti sukulaisiaan, ja varsinkin kesäisin Hepola oli kuin kestikievari. Hän kuului Marttoihin, touhusi Vesannon mieskuoron emäntänä, oli Mannerheimin Lastensuojeluliiton aktiivinen jäsen sen perustamisesta lähtien, toimi lottana ja osallistui kummikuntatoimintaan Ruotsiin lähetettyjen sotalasten hyväksi, oli 4H – kerhojen tarkastaja, mikä tarkoitti sitä, että Lyyti hyppäsi pyörän selkään ja kävi tarkastamassa talojen juurikasmaita. Villekin oli monessa mukana, innokkaimmin kuitenkin mieskuorossa. Molempien tiedetään olleen ainakin jonkin verran mukana Vesannollekin perustetun Kansallisen Edistyspuolueen toiminnassa. ”Äiti oli kova hommoomaan asioita”, kertoi oma Helena-äitinikin. Tuttu näky meidänkin sukupolvelle oli, Lyyti –mamma etukammarissa puhelimen luuri korvalla, selkein sanakääntein ”huutamassa” ja järjestelemässä jotain asiaa. Joku onkin kertonut, että kun Lyyti soitti, oli parasta pitää puhelimen luuri kaukana. ”Hommoominen” tarkoitti myös sitä, että kun talon pito oli kovilla pula-aikana, oli Lyyti se, joka etsi tarpeen tullen takuumiehiä. Puhelin oli keskeisessä roolissa pontevan emännän järjestelyissä. Hän totesikin joskus Sinikka-miniälleen ”Minä oon hoitanna niin monet asiat puhelimella, ku miehistä ei oo ollu asioeta hoitamaan.” Tulevaksi isännäksi kaavaillun 19-vuotiaan Samulin kaatuminen jatkosodassa oli kova isku perheelle, josta Helena-äitini mukaan Lyyti ei toipunut koskaan. Niinpä kun Sinikan ja Martin ensimmäinen lapsi kuoli muutaman päivän ikäisenä ja Sinikka palasi sairaalasta, Lyyti pyysi luokseen ja totesi:” Sinusta tehtiin sitten kerralla äiti.” Sinikka yritti sanoa, että heidän lapsensahan on kuollut. Lyyti jatkoi:” Ei se ole äiti, joka lapsen synnyttää, vaan se vasta on äiti, jota seisotetaan oman lapsen haudan äärellä.” Tämän oli todennut Lyytille jo aiemmin hänen anoppinsa Edla. Talon ja hevosen ohjaksissa Hevonen ja ohjakset liittyvät sananmukaisesti ja kuvaannollisesti Hepolan Lyytin persoonaan. Kun Sinikka Korhonen oli vuodesta 1964 totutellut vuoden emäntänä oloa Hepolassa, Lyyti istutti hänet viereensä ja sanoi Sinikalle: ”Minä oon ollunna tässä talossa emäntänä yli viiskyt vuotta ja annan ohjakset nyt sinun kättees.” Hän pyöräytti samalla ikään kuin ohjaksia ranteen ympäri ja jatkoi: ”Ja ohjasperät tervaskantoon.” Sinikka on kuullut montakin juttua Lyytistä hevosineen. Yksi kuulostaa suorastaan vaaralliselta. Emäntä oli lähdössä kirkolle ja istui jo kärryssä valmiina, kun ohjas katkesi ja hevonen lähti laukkaamaan Hepolan rinnettä alas ja sitten tietä pitkin eteenpäin. Lyyti sai onnekseen temmattua toisen puolen ohjaksesta kiinni ja hivutettua hevosta niin, ettei se joutunut raviojaan ja sai hevosen pysähtymään metsän puolelle puuta vasten. Ville apureineen lähti tielle etsimään emäntää ja näki kaukaa tiellä mytyn ja parkaisi:” Siellä se nyt Lyyti-parka kuolleena köllöttää!” 29 Mytty paljastuikin kyydistä pudonneeksi heinäsäkiksi, ja kohta Ville jo huomasi metsän reunassa Lyytin hevosta rauhoittelemassa, jolloin äkkipikainen aviomies loihti noitumaan :”Perkele! Sitä on aena oltava ruahoomassa millon mihinkin.” Seurallinen ja viinaksiin sortuva Ville saattoi jäädä pitemmäksikin aikaa kirkolle, jolloin Lyyti tarttui ohjaksiin. Kerrankin hän kertomansa mukaan omin käsin valjasti hevosen, ilmeisesti ori Hokin –pojan reen eteen ja lähti hakemaan isännän kotiin. Lyyti talutti Villen rekeen, paiskasi itseään paljon heiveröisemmän miehen reen pohjalle ja istahti siippansa päälle. Jutuista päätellen Lyyti oli rohkea ja teräväpäinen nainen, joka piti puolensa. Seuraava salarakas-juttu kertoo hänen tomeruudestaan. Villellä oli jossain vaiheessa salainen mielitietty. Kun Lyyti kerran sai tiedon, että nyt seisoo Villen hevonen ihastuksen pihassa, hän valjastutti hevosen, karautti pihaan, löi isolla nyrkillään oveen, kiskaisi sen auki ja komensi ”ukon ylös” toisen naisen sängystä. Ronskiin kielenkäyttöön sisältyi usein omintakeista huumoria. Kun Lyyti huomasi miniänsä puuteroivan naamaansa, anoppi tokaisi: ”Paa sinä vuan sitä puuteria. Tok olisin itekki laittanna, jos olisin ymmärtännä, että tuommosta on olemassa, ku oma nuama ol punanen ku kiiltävä pyllistetty p…Eläkä sinä tohroo noeta silimiäs, ku ne on muutennii niin kaaniit.” Hokin-poika, Poku, Leimu, Liisu, Viri ja Liri Iso piha, puutarhakalusteet omenapuiden alla, navetta, kanala, aitat ja niiden takana papan vanhoja hevospelejä, koirankoppi koirineen ja jossain korkealla navettarakennuksessa ainaista mielenkiintoa herättänyt huussi. Meidän lapsuudessamme, pääosin 1950-luvulla, pihalla oli Martin ajokoira Taru. Poikien mieleen ovat jääneet kotieläimet ja tilanteet niiden kanssa. Yksi muistaa sellaisenkin, että tupaan tuotiin pieniä possuja, joita serkkupoikien kanssa jahdattiin. Pilttuussa oli useita hevosia esim. ”hevosperhe”: Leimu, isähevonen, Liisu äitihevonen ja varsat Viri ja Liri. Yksi serkkupojista muistaa pelästyttävän tilanteen. Oltiin heinäpellolla ja hevonen, ehkä Poku, seisoskeli niittokoneen edessä. Poika juosta viipotti sen turvan edestä, ja yhtäkkiä hevonen näykkäsikin sitten vähän käsivarresta. Peläs- Kuva: Mirja Nuutinen tyneelle pojalle selitettiin, että kyseinen hevonen saattaa olla välillä vähän salakavala. Sama poika muistaa kanalaan liittyvän jutun. Siellä Ville-pappa voimisti itseään kohmeloissaan kananmunalla, teki molempiin päihin reiän ja joi suoraan munan tyhjäksi. Samaan tarkoitukseen Lyyti toi Villen nenän eteen lasin kokkelipiimää. Nuorempaa polvea edustavalla, Hepolassa lapsuutensa eläneellä Harri-serkulla on tietysti paljonkin koti- ja lemmikkieläinmuistoja. Lapsilla oli esimerkiksi omat nimikkolehmänsä, hänellä Örri. Pojilla oli myös yhteinen Allu- kani ,”maailman kiltein ja isoin kani”. Mutta erityisesti mieleen on jäänyt yksi surullinen näky. ”Olimme alle kouluikäisiä ja meillä oli hevonen nimeltä Lysti. Kun Lystille ei enää oikein ollut hyötykäyttöä, ja talossa oli jo traktori ”kolomevitonen massikka”, se annettiin Ristolan papalle ja mummolle, kun heiltä kuoli oma he- vonen. Yhtenä keväänä sitten, kun Lysti pääsi laitumelle, se löytyikin kuolleena makaamassa hevoshaassa. Se oli todella surullinen näky.” Mamman kammarin viimeiset vuodet Kaikki muistavat hyvin Lyyti-mamman vuosikausia makaamassa makuukammarin parisängyssä, yöpöydällä keltainen Hota-pulveripussi, jonka kyljessä sulkapäähineinen intiaani. Huone haisi lääkkeiden, kamferitippojen ja pissan sekoitukselta. Vaikka Lyyti-mamman jalat eivät enää kantaneet ja vaivoja riitti, pää oli aika hyvin tallella loppuun asti. Neljä vuotta uskollinen Kaisa-apulainen hoiti emäntäänsä hänen kammarissaan Ville-pappa nostoapunaan Lyyti-mamman viimeiseen henkäykseen saakka. Yksi serkku muistaa joskus noina vuosina maanneensa sängys- sä mamman vieressä ja lukeneensa hänelle Raamattua. Toinen taas muistaa ”joutuneensa” käymään useinkin laulamassa mummon kammarissa. Omat muistoni ylväästä isoäidistäni kiteytyvät pieneen helmirintaneulaan, jonka olen saanut häneltä joskus 1950-luvulla. Siirtyköön se oman tyttäreni korurasiaan hänen isoisoäitinsä muistoksi. Kun Hepolan Lyytiä sitten toukokuun 5:ntenä 1968 kannettiin ulos kirkosta kohti viimeistä leposijaansa, ajoivat juuri silloin kirkon ohi lapsenlapsen tulevan vaimon vanhemmat Aira ja Jussi Miihkinen Kuopioon synnytysosastolle lasta saamaan. Anna Lydian elämä päättyi 80vuoden ikäisenä ja Paula Inkerin elämä alkoi. Sukupolvien ketju jatkuu. Riitta Tulusto Kiitos serkuille ja erityisesti Sinikka Korhoselle. Kun Anna Lydia tuli emännäksi Hepolaan 1915, lehmiä oli 37. Lyyti ja Unto-sonnimullikka joskus 1930-luvun puolivälissä. Vesanto 2012 30 Rauno Arkko Sattumia Ostin viime vuosituhannen puolella tuolta Oinaskylältä Sattuma-nimisen metsäpalstan. Kuinka sattuikaan sattumaan, että se oli varsinainen hirvien synnytyslaitos. Kun ensimmäisenä keväänä menin sinne metsänhoitotöitä tekemään, niin ihmettelin itsekseni, että mitä ovat nämä maassa olevat kauniit moniväriset hatunkokoiset läntit, joita löytyi yhä vaan lisää. Ihmettelin sitäkin, kun joka läntin lähettyvillä oli myös kaksi hirven katkaisemaa ja kaluamaa nuorta männyn riukua. Joka paikassa oli vuosia sitten kaadettujen kuusten kantojen välinen monttu, tai sitten jokin hautamainen kohta. Pehmeää sammalta ja sammalessa isoja ja pieniä hirven jalan jälkiä. Ensimmäisistä länteistä en arvannut lukua pitää, mutta kun niitä löytyi yhä lisää, laskin vielä viisitoista. Huilatessani ja eväitä syödessäni, ison kannon päässä istuessani, mietin, kuinka luonto on luonnollista, kun ihminen ei käy sitä mestaroimaan. Siitä vähän tuonnempana. Kuinka luonto toimii omilla ehdoillaan. Siinä oli hirvi osannut valita oikean paikan vasomiseen. Eikä ollut paikalla karjakkoa, ei kätilöä. Hirvi varmaan on asettunut tuohon monttuun ja putskauttanut vasan tuohon montun laidalle. Siinä vasan voimistumista odotellessaan hirviemo on ensieineekseen syönyt nuoren männyn makeat oksat. Ei se näytä olevan tuohesta hirvenkään suu, vaikka koivun oksia syökin. Vain parhaimmat rauduskoivut ja parhaat männyt kelpaavat. Aluksi vähän harmittikin, kun monta hyvää männyn alkua oli pilalla. Mutta kaikkihan on maksettava, eikös juu. Hirviemon syömät männyn taimet eivät ole paljon niistä jokasyksyisistä paistilihoista, joista varmaan monet ovat olleet juuri noista silloin syntyneistä vasoista. Myöhemmin en ole tällaisia merkkejä löytänyt. Ilmeisesti hirvet ovat löytäneet vasomiseen uusia pöheikköjä. Onhan niitä pöheikköjä! Kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin tämä hirven vasikoimisen pohtiminenkin siellä kannon päässä istuessani. Muistui mieleen eräs aikaisempi sattuma. Vuosia aiemmin eräs isäntä soitti, että heillä lypsykone oli seisahtanut kesken aamulypsyn. Menin iltapäivällä konetta korjaamaan. Kone oli navetan seinällä. Kuinka sattuikaan sattumaan, samaan aikaan emännän ja isännän piti ruveta poittamaan lehmää. En ollut moista ennen nähnyt. Tukko pahnoja oli pantu lantakouruun pehmikkeeksi, niin ajattelin. Taisiavt olla vain likaantumisen estämiseksi. He vetivät ja vetivät vasikan jalkoihin sidotusta hihnasta, mutta ei tullut vasikka ulos. Jompi kumpi kävi tuvassa soittamassa naapurin emännän avuksi. Kolmisin he vetivät ja vetivät. Ei tullut vasikka ulos, tuli vain vaahtoa lehmän suusta. Alkoivat vilkuilla minuun päin. Ilmeistä ja eleistä päätellen he toivoivat, että ”Sinä riski mies tule vielä avuksi”. Minua ajatus öylätti. Lehmääkin kävi sääliksi. Varmaankin tuossakin on jo lehmällä täysi työ pysyä paikallaan. Minä aikana siinä vielä ponnistaa, kun koko aika vedetään? Kuinka sattuikin sattumaan. Teknillisellä puolella samoihin aikoihin kehitys oli kehittynyt ja käyttöön oli tullut ns. kuusiokoloruuvit ja -pultit. Tässä koneessa minulle tuli eteen sattumalta myös sellaiset, eikä minulla vielä ollut sellaisia avaimia. En saanut kompressorin päätylaippaa auki. Lähdin kotiin tekemään sellaista ja toivoin, että kai tuo poi´ituskin sillä aikaa onnistuu, kun en ole turhaan häiritsemässä. Mutta kun jonkin ajan kuluttua palasin navetalle, 31 jatkui tilanne entisellään. Vaahto vain lehmän suusta oli lisääntynyt. Kävi lehmää sääliksi - kävi vetäjiäkin sääliksi. Väsyneitä näyttivät olevan. Katseet olivat niin anovia, että oletin, että kyllä ne kohta pyytävät minuakin vetämään. Minulle taas asia oli ollut jo aikaa sitten selvä, että miksi homma ei onnistu! Mutta mikäpä minä olen ennen tehneitä neuvomaan. Kun on ensi kertaa pappia kyydissä, ei parane puhua ohi suunsa! Mutta, kun lehmää kävi niin sääliksi, niin rohkenin viimein ehdottaa: ”Antakaapas sen lehmän välillä levätä.” He lakkasivat vetämästä ja tauko näkyi olevan myös vetäjille paikallaan. Ehkä noin kymmenen-viidentoista minuutin kuluttua sanoin: ”No alkakaapas nyt hieman vetää.” Vasikka putosi helposti lantakouruun, pää vain kolahti kourun laitaan. Mielestäni pehkuja olisi saanut olla paljonkin enemmän pehmikkeenä. Jos en tätä tapausta sattunut näkemään, en olisi tätäkään murhetta tullut tietämään. Kovempi kohtalo on ihmisen hallinnassa olevalla eläimellä, joka ei osaa puhua, kuin sillä vapaana vaeltavalla, joka saa itse määrätä aikansa ja paikkansa. Onkohan kukaan koskaan löytänyt luonnosta poikimiseen menehtynyttä eläintä? Selviäisiköhän ihmisen jalostama lehmä vasikoimisestaan metsässä? Tuo edellä kerrottu lehmän poikiminenkin olisi saattanut muuten unehtua, niin kuin monet muutkin asiat. Mutta sattui sattumaan, että kun seuraavan kerran sattui asiaa samaan taloon, kun menin uuden navetan sähkötarjousta tekemään, niin kun ajoin pihaan ja astuin ulos autosta, astui isäntä ulos tuvasta. Sanoin päivää. ”Päivää”, sanoi isäntä, ”tänä päevänä poeki se hieho, joka synty sillo, kun kävit sitä lypsykonetta korjoomassa.” Kuva: Eero Korhonen iikonen Kuva: Juhani R Elettiinpä ennenkin N ämä ovat muisteluksia -50 luvun arkipäivän elämästä maaseudulla (Vesannolla). Silloin elettiin suurelta osin omavaraistaloudessa. Toki muutamia välttämättömiä elintarvikkeita ostettiin kaupasta kuten suola, sokeri, kahvi, mausteet. Kahvin kanssa oli kyllä vaikeuksia, koska sodan jälkeinen säännöstely oli vielä voimassa. Yleisostokorttien viimeiset kupongit oikeuttivat ostamaan sokeria ja kahvia. Toki ns. verokahvia oli saatavissa, mutta se oli kallista. Korttisäännöstely loppui 1953. Muistan asian hyvin, koska vaihdoin perheemme viimeiset kupongit kirkonkylän kaupassa tuon vuoden keväällä. Metsäyhtiöiden vakituiset työmiehet saivat hyvästä työstä tehopakkauksia. Niissä oli paketti haluttua kahvia, sokeria ja tupakkaa. Omavaraistalous edellytti, että jokaisessa talossa, oli sitten pieni tai suuri, piti olla tarvittavat eläimet ja riittävä maanviljelys omasta takaa. Nyt puhutaan paljon luomusta ja haikaillaan sen perään. Silloin lähes kaikki tuotanto oli aitoa luomua. Silloin ei oltu vielä keksitty tuota sanaa. Apulannat olivat monille liian kalliita ja hankalasti saatavia. Kaikki Vesanto 2012 karjanlanta käytettiin viljelyksille. Kanat hankkivat oman rehunsa pihapiiristä. Annettiin niille joskus lisäksi jyviä, viljojen lajittelujätettä ja kananmunan kuoria kalkin tarpeeseen. Kasvatettavana oleva porsas muutti lihaksi ruoan tähteet. Maatiaiskanoilla oli kova tarve ruvetta hautomaan, jos munia ei kerätty päivittäin pois. Munimispaikkoja oli vaikea löytää ne kun olivat pensaiden alla pitkin pihapiiriä. Talvisin kananmunia ei juuri saatu. Karjasuojat, joissa kanat talvehtivat olivat aika hämäriä ja kana tarvitsee munimiseen runsaasti valoa. Lisäksi niille tuli syksyisin sulkasato ja kun siitä toipuivat oli jo kevät ja muniminen alkoi taas. Kotieläinten pito ja kaikki siihen liittyvät asiat olivat hyvin luonnollisia. Niistä saatiin välttämättömiä ruokatarvikkeita, myös nahkaa ja teurastusjätteistä saippuan raaka-aineita. Jokainen hoiti eläimensä niin hyvin kuin oli mahdollista. Silloin lopputuloskin oli parempi. Elintason nousun kautta meille on tullut eläinten ystävät ym. järjestöt. Silloin kaikki taloudet olivat eläintenystäviä luonnostaan, ei siihen tarvittu mitään tiedotustoimintaa. Lapset pidettiin pois kotiteurastuspaikoilta, samoin lehmien ja hevosten suvunjatka- 32 mispuuhista. Kotieläimistä lehmä, sika, lammas ja kanat olivat kaikkein tärkeimmät. Niitä oli joka taloudessa. Hevosia oli vain suuremmissa taloissa. Hevosen vaatii oman tallinsa, paljon rehua ja työtäkin sille piti olla lähes koko vuodeksi. Naapuriapu oli hevosettomille talouksille välttämätön. Lampaita pidettiin lähinnä villan takia. Suomalainen maatiaislammas on erinomainen villantuottaja ja karitsoja tulee runsaasti. Talvisin villa karstattiin lepereiksi ja kehrättiin sitten rukilla langaksi. Sitten neulottiin sukkia, lapasia ja monia muita villavaatteita. Sika oli aivan erinomainen kotieläin. Se on kaikkiruokainen ja kasvaa nopeasti teurastuskuntoon. Perheenäidit ja emännät osasivat tehdä siitä monenlaista ruokaa. Sisäelimet käytettiin teurastusajan tappaiskeittoon. Silava eli läski sopi kalakukkoon ja kastikkeen perus-aineeksi. Isoimmista taloista oli aina porsaita saatavilla. Lehmät olivat kesäisin yleensä metsälaitumilla. Silloin oli ns. pisteaitoja jokaisen talon lähettyvillä. Talojen välisillä poluilla ja teillä oli paljon portteja ja veräjiä. Heinänteon jälkeen lehmille kerättiin pelloille kasvanutta tuoretta apilaa. Kun sähköpaimenet eli paimenpojat myöhemmin yleistyivät voitiin pellot laiduntaa heinänteon jälkeen. Niiniveden päähän oli 1900-luvun alussa perustettu osuusmeijeri. Se oli maidonjalostuksen alku pitäjässä ja toi taloille selvää rahaa. Aluksi meijeri toimi kermameijerinä. Kermankuljetus sinne järjestettiin kyläkunnittain yhteisvoimin. Tiitilänkylällä legendaarinen kerma-kuski oli Louhulainen -niminen mies. Nimi tulee asuinpaikan mukaan. Kesäisin hän souti kermat kylältä Niinivedenpäähän. Tämän reissun hän teki pari kertaa viikossa. Aivan pienimmät taloudet eivät voineet lähettää vähäisiä kermojaan meijeriin, vaan ne kirnuttiin kotona omiin tarpeisiin. Myöhemmin meijeri muuttui maitomeijeriksi ja silloin melkein kaikki taloudet alkoivat lähettää maitonsa sinne. Paluukyytiin saatiin tilata voita ja juustoa, kurria saatiin kotieläinten ruokintaan. Kanojen pidosta on jäänyt mieleen kanojen hautominen ja sen seurauksena poikasten saanti. Haudottavat munat piti olla kukkomunia, jos kotona ei ollut kukkoa niin munat haettiin sellaisesta talosta, jossa kanatarhan valtias oli. Kanapojat olivat haluttuja, kukkopojista ei ollut niin väliä, vaikka saatiinhan niistä aikanaan ruoan jatketta. Erään talon sisarukset olivat perehtyneet haudottavien munien valintaan. He osasivat valita sellaiset munat, joista piti tulla vain kanapoikia. Meillä sitten valinta meni kerran aivan väärin. Melkein kaikki poikaset olivat kukkoja. Tämä tarina eli kylällä pitkään. Kotiteurastukset olivat aivan yleisiä. Järjestetty teurastamojen karjanosto yleistyi vasta myöhemmin. Teurastuksen hoitivat muutamat sen osaavat kylän miehet. Teurastus tapahtui aina syksyisin, kun ilmat kylmenivät. Hätätapauksissa tietysti tarpeen mukaan. Teurastettavasta eläimestä otettiin kaikki mahdollinen hyötykäyttöön. Kalastusta oli silloin vain sulanveden aikaan. Talvikalastukseen ei ollut oikein välineitä Siinä kalastuskunnassa, johon etelä-Vesanto kuuluu oli kaksi nuottaa Myllylässä ja Laajassa. Kun nuottamiehet olivat järvellä, niin kyläläisiä kokoontui rantakalan keittoon apajien välillä. Maanviljelyksessä naapurien auttaminen oli aivan yleistä. Syksyisin perunannostotalkoita oli melkein joka talossa. Tieto talkoista kulki suusta suuhun, eikä niitä koskaan sattunut samalla kylällä päällekkäin. Perunannostotalkoot olivat myös hyvä sosiaalinen tapahtuma. Vaihdettiin kuulumiset ja pysyttiin ajan tasalla kylän tapahtumista. Talkootalo tarjosi tietysti ruoan ja kahvit. Monissa taloissa oli vielä illalla kovasti odotetut tanssit. Miksi tämä mainio perinne on hävinnyt? Metsistä kerättiin paljon marjoja, sieniä, tehtiin vastat, luudat ja polttopuut. Talven varalle talojen aitoissa oli korvoihin säilöttynä suolattua sianlihaa, suolamuikkuja, suolasieniä ja survottua puolukkaa. Luonnon tapahtumien seuraaminen oli silloin vielä aivan yleistä. Sil-loiset vanhat ihmiset olivat perillä kuunkiertoon liittyvistä uskomuksista. He tiesivät tarkkaan mitä sai tehdä alamitä yläkuun aikaan. Näitä olivat esim. vastojen teko, rukiin kylvö, aidan tekoon tarvittavien puiden kaataminen, päreiksi höylättävien puiden kaataminen ja mo- net muut maatalouteen ja elämiseen liittyvät tapahtumat. Lemmikkieläimiä olivat vain koirat ja kissat. Joissakin taloissa oli vielä sota-aikana yleisesti pidettyjä kaneja. Koirat olivat karaistuneita, sitkeähenkisiä, rodultaan kylänkoiria. Parhaat niistä olivat myös metsästyskoiria. Koirat elivät aikansa ja sitten haettiin jostakin talosta taas uusi pentu kasvamaan. Kissojen pito oli kyllä myös hyödyllistä. Ne pitivät silloin vielä yleiset hiiret ja joskus rotatkin pois pihapiiristä. Toisin kuin nykyisin lämpimässä viihtyvät kissaa muistuttavat, purkkiruokaa syövät lemmikit. Haittapuolena oli niiden luontainen runsas lisääntyminen. Menneitä muistellessa Simo Närhi Kuva: Mirja Nuutinen 33 Kuva: Eero Korhonen Mies näköalapaikalla lutukseen Helsinkiin. Opiskeluvuodet toivat mukanaan harjoittelujaksoja. Korhonen esittelee toista valokuvaa, jossa hän on harjoittelemassa laukaalaisella tilalla. Kuvasta näkyy, kuinka AIV-rehun tekoon tarvittiin miehiä, mutta kärryä ei vetänyt enää hevonen, vaan traktori. – Kuva on vuodelta 1957. Traktorissa ei silloin vielä ollut koppia. Ohjaamot tulivat pakollisiksi joskus 1966 tai -67. Jäitä nostettiin vielä 40 vuotta sitten Teksti: Sari Toikkanen O n tämä semmoinen näyteikkuna ollut, Eero Korhonen sanoo työurastaan. Hän on nähnyt, kuinka maataloudessa tehtävät ja ammatit ovat muuttuneet ja väki vähentynyt. Eläkeläinen, 40-vuotisen uran seminologina tehnyt Eero Korhonen on monelle vesantolaiselle tuttu. Jo liikkuva työ toi tutuksi, sillä päivän aikana oli ehdittävä tilalle jos toiselle. – Aamulla, seitsemästä yhdeksään, oli soittoaika. Merkitsin aina muoviseen Eero Korhonen valmiina lähtöön. 40 vuotta hän kiersi tiloja ja pitäjiä ja näki maatalouden koko kirjon. karttapohjaan punaisella pisteellä ne tilat, joihin pyydettiin käymään. Illalla pyyhin pisteet spriillä pois, Korhonen kertoo. Merkinnät pitivät kiireisenä. Parhaimpana päivänä niitä oli 33 kappaletta. – Kaikkia tiloja en silloin ennättänyt, enkä jaksanut käydä. Yhdentoista aikaan menin vasta kotiin. Mutta yhdeltäkään tilalta ei perään soiteltu, tunnolliseksi ja ahkeraksi tiedetty mies toteaa. Työ jatkui seuraavana aamuna ja luvatut käynnit tuli hoidettua. Työtä riitti niin, että vain suurimmat juhlapyhät saattoi pitää vapaapäivinään. – Sitä oli kuin pappi tai poliisi: aina töissä. Mutta mitäpä sitä muuta nuori kaipasi kuin työtä, mies tuumaa. Tuhannen lypsytilan pitäjä Kahdeksanlapsisen katraan vanhimpana Eero Korhonen joutui jo varhain opettelemaan maatilan töihin. Perheen Tiitilänkylällä sijaitseva lypsykarjatila oli ajalle tyypillinen. – Navetassa oli kiviseinät ja muut rakenteet olivat puuta. Siellä oli neljästä viiteen lehmää. Rehukaalia tai lanttua jaettiin sylistä lehmille, Korhonen muistaa ja esittelee valokuvaa, jossa hänen siskonsa on navettatöissä. Maataloustyö oli pitkälti käsityötä ja hevosvetoista vielä 1950–60 luvun vaihteessa. Se näkyi myös tilojen määrässä. – Tässä pitäjässä oli noin tuhat lypsykarjatilaa, nyt alle 30. Kotitilalta nuoren miehen tie vei opiskelemaan Tarvaalan maatalousoppilaitokseen ja myöhemmin seminologikouAIV-rehun tekoon tarvittiin vielä vuonna 1957 monta miestä. Kuorman päällä, hangon varressa on Eero Korhonen. Vesanto 2012 34 Traktorit syrjäyttivät hevoset myös jäiden nostossa. Jäitä tarvittiin maidon jäähdyttämiseen. Korhonen kertoo, kuinka sydäntalvella jäät ensin lohkottiin tuurapelillä. Sitten lohkot nostettiin ja kuljetettiin pihaan. Hän, yhdessä veljien kanssa, oli kehittänyt traktorin eteen jäännostolaitteen, jolla työ sujui sutjakasti. – Sellaisia en muilla kylillä nähnyt, mies kehaisee. Jäät varastoitiin keoksi, joka peitettiin sahajauhoilla. Keosta saattoi pitkin kesää lohkoa jääpaloja puiseen isoon saaviin tai maitohuoneen altaaseen. Jääpalojen seassa maitotonkat pysyivät kylminä, kunnes ne vietiin kärryillä maitokopille odottamaan maitoautoa. Jäiden nosto kuului tilojen normaaleihin kausitöihin pitkän aikaa. – Sähkövirta tuli 50-luvulla ja sähköiset maidonjäähdyttimet 1970-luvun loppupuolella. Siihen loppui jäiden nostaminen. Jäät nousivat ensin mies- ja hevosvoimin, mutta myöhemmin traktorilla. Jäitä piti nostaa niin paljon, että ne riittivät seuraavaan syksyyn saakka. Jukka Hytönen ja 28 paalin kuorma. Tuore kuva kertoo Eero Korhosen mielestä hyvin sen, miksi maataloudessa väki on vähentynyt. Karjantarkkailijat kiersivät tiloja 1960–70 -lukujen vaihde toi muitakin muutoksia. – Ennen tiloilla kiersi maanviljelysseuran karjantarkkailijoita. Vesannollakin taisi kiertää kolme tarkkailijaa. He tutkivat maidon laatua ja mittasivat sen pitoisuuksia. Työ siirtyi vuonna 1968 meijerille, Korhonen kertoo. Karjantarkkailijat opettivat myös talonväkeä punnitsemaan maitomäärät ja kirjaamaan tiedot muistiin. Myös poikimiset ja sukutiedot opeteltiin laittamaan kirjoihin. Vaikka maataloutta kehitettiin ja avuksi tulivat monet käytännön töitä helpottavat uudistukset, oli elämä maaseudulla henkisesti kovaa. – Katsottiin, että voivuoret olivat Suomessa liian suuret. Tulivat lehmien ”tapporahat” ja peltopaketit. Valtio maksoi siitä, ettei tehty mitään. Riitta Herranen (nyk. Korhonen) mittaa maidon rasvapitoisuutta Vesamäen Suljun tilalla. Karjatarkkailijoiden tekemä rasvaja valkuaismääritys siirtyi meijereille vuonna 1968. 35 Työnvälitystä Mallorcalta Maatalouden muutoksissa seminologin työ ei periaatteiltaan muuksi muuttunut: tavoite oli saattaa lehmä tiineeksi. Tilojen vähetessä ajomatkat kuitenkin venyivät ja Korhosellekin ehtivät tulla tutuiksi pitäjät aina Hankasalmea ja toisaalla Iisalmea myöten. Yhteydenpitoa helpottivat matkapuhelimet. Ensimmäinen oli ARP, automaattinen radiopuhelin, johon ei pitkiä puheluita auttanut lörpötellä – sen verran kalliita puhelut olivat. Ennen pienempiä malleja mukana kulkivat tiiliskiven kokoiset puhelimet. Matkapuhelimiin liittyy myös hauska sattumus. Korhonen soitti olevansa tulossa tilalle, mutta puhelimeen vastattiinkin Mallorcan aurinkorannoilla. Sieltä neuvokas emäntä kuitenkin soitti metsäkonetta ajavalle miehelleen ja niin onnistui seminologin käynti suunniteltuna ajankohtana. Nykyäänhän nämä ”ulkomaan puhelut” ovat arkipäivää, mutta uudekseltaan hämmästyttivät. Eero Korhosen sisko, Annikki Korhonen (nyk. Ahonen) tarjoilee lehmille rehukaalia sylistään. Joulupossu Nökö M inun lapsuudessani ja osaksi nuoruudessa oli sota-aika. Elettiin pula-aikaa vielä vuosia sotien jälkeenkin. Kaikesta oli puutetta: ruuasta ja käyttötavaroista sekä vaatteista. Kaupasta saatiin ostaa vain hiivaa, suolaa, jauhoja ja lamppuihin valopetrolia. Maalla oli helpompaa. Ei tarvinnut nähdä suoranaista nälkää; oli lehmiä lampaita, kanoja ja kaloja järvessä. Sekä marjoja että sieniä säilöttiin talven varalle. Koneita ei ollut, kaikki tehtiin käsillä. Se oli kovaa työtä, jokainen perheenjäsen joutui osallistumaan työhön omalla panoksellaan, voimiensa mukaan. Sodasta palannut, orpona kasvanut isä, oli muuttunut kovaksi luonteeltaan. Niinpä lapsetkin joutuivat uskomattomiin työtehtäviin. Isän sana oli laki, mitä hän sanoi, se oli tehtävä vastaan panematta. Niinpä kesäkuun alkupäivinä töihin lähtiessään sanoi minulle: ” Sinä käyt tänään hakemassa porsaan Rutkolasta. Olen sopinut sen asian sillä tavalla.” Iältäni olin vajaa yksitoista vuotta. Porsas otettiin joka kesä kasvamaan. Talveksi siitä saatiin vahvempaa ruokaa. Se oli tarpeen miesten ollessa mottimetsässä. Tämän tarinan pääosaa esittää Nökö-possu, joksi nimesin sen yhteisellä seikkailulla. Rutkolaan oli matkaa noin viisi kilometriä. Äiti antoi harvan viholaissäkin, jossa kantaisin Nökön kotimatkalla. Tyhjän säkin kanssa matka meni hyvin. Välillä juoksinkin. Tultuani porsastaloon, seisoin arkana ovensuussa. Sitten tuli emäntä päivittelemään: ”Kuinka sinä jaksat kantaa sen possun, kun on tuota matkaakin sen verran paljon?” Vastasin jaksavani, koska isä sanoi niin. Niinpä porsas pantiin säkkiin, ja säkinsuu kiinni. Aluksi tuntui, että kyllä minä selviän tästä tehtävästä hyvin. Mutta sitten säkki alkoi tuntua aina vaan painavammalta, ja porsasrukka vinkui ja rymysi säkissä. Täytyi levätä vähän matkan päästä – kun en selässä jaksanut kantaa, vedin säkkiä perässäni. Matka jatkui hitaasti. Matka jatkui, vuoroin säkki oli selässä, vuoroin sylissä sekä välillä perässä vetäen. Sitten taas istuttiin tien viereen lepäämään. – Vesanto 2012 Tässä meijjän Uapo toeveikkaana ootteloo, josko oes mahollista viel toenenniik kupillinel liuksialan ylen hyvvee juustomaetoo lipitellä.. Kuvan omistaa Irene Turjamaa Hauska hauveli, UAPO VEITIKKA Turjamaan sika ylittämässä siltaa. Ei kai vain käynyt myllyssä jauhojen syönnissä? Matkan ollessa noin puolessa välissä, ei säkistä pitkään aikaan kuulunut rotestiääniä. Säikähdin kamalasti: Nyt varmaan possu on kuollut, enkä uskalla mennä kotiin ilman porsasta. Tarkistaakseni asian avasin säkin suun. Silloin, kaiken kärsimyksensä jälkeen, possuni ponkaisi säkistä ulos ja juoksi metsään. Minä itkien perässä. Oli risuja ja monenlaisia esteitä, jotka repivät paljaat jalkani verinaarmuille, mutta periksi ei ollut vara antaa. Nökö löysi aina helpomman kohdan juosta minua pakoon. – Olin jo lopen uupunut, mutta onneksi possulle kävi samoin. Sain possun kiinni! Siihen aikaan pikkutytötkin käyttivät esiliinoja. Kääri uupuneen Nökön esiliinaani ja rämmimme kylätielle. Säkki oli jäänyt kauas taaksemme. Ei ollut vaihtoehtoja, oli lähdettävä sitä etsimään. Säkki löytyi ja matkakumppani joutui taas säkkiin. Säkin suun solmin niin moneen solmuun, että puukolla piti naru kotona katkaista. Väsyneet mutta onnelliset matkakumppanit olivat vihdoin kotona. Äiti oli laittanut tuvan ovensuunurkkaan ison vakan tulokkaalle. Sinne nostin Nökön pehmeitten pahnojen päälle. Itse 36 rupesin vakan viereen räsymatolle maata, seuraamaan possun vointia moisesta rytäkästä selvittyään. Kevätkesän aurinko paistoi ikkunasta lämmittäen särkeviä jalkojani. Siihen nukahdin pian. Samoin kävi Nököllekin. Heräsin äidin ääneen, kun hän tuli ulkotöistä tupaan. ”Siinähän te vihdoin olette. Ehdin jo huolestua” Äiti puheli. Äiti sytytti tulen lieteen ja lämmitti Nökölle maitoa. Samoin hän lämmitti vettä ja pesi minun jalkani ja kuivasi ne. Lopuksi äiti voiteli raapiutuneet jalkani Hyvä -salvalla. Salva oli ihmelääke kaikkiin kolhuihin, mitä saimme juostessamme paljain jaloin. Sillä voideltiin, kun varvas sattui kiveen tai ongenkoukku korvanlehteen onkireissulla. Muutaman päivän jälkeen sellaiset pintanaarmut paranivat, mutta tämä porsaanhakumatka ei ole koskaan unohtunut. Kiitollisena muistelen lastenlääkäri Arvo Ylpön kehittämää Hyvä -salvaa. Sen ansiosta monelta haavatulehdukselta vältyttiin. Ylppö oli pieni suuri mies. Leena Minkkinen M illonkaa en ollunna niih hyvvee immeisem parraa ystävän kohtelijjoo aekasemmih huomanna, kum meijjän Taena. Taena tulj osin raehnaser Ritun kans Kangasalta Espooseer Rinnekoem maesemiis syksyllä 2007. Vähitellen tuon ystävän nivelkivut yhä pahenivat. Yölläkääs se ei ennee unta suanna. Olohuoneem pöyvvän alla se ruokakelloo, vajjaam metrim pitusjta tiekarhun terree pöyvväj jalakoo vasten tuskissaah hiljoo soettelj. Murheellisen tuumoomisej jäläkeen se pitj tuonilimaesiis suatella. Parj vuotta kahestaav vuam mualimata kulettiin, kateltii. Rituva muistellessaan Taena usseinniiv vesijä valuttelj. Aattelin, että pittää minu uuteem Mustiin suostuva. Taena oes jo yhen käötetyn koeran ottanna mut ihteenj jonniiv verran tuntien tuumasin, että pennusta meijjän nyt alottoop pittää. Em minä täöskasvuseen kiintyvä voe. Viimesijä työviikkojanj Espoom Pisan kartanossa, asukaspuistossa puuhatessanj, touko-kesäkuussa 2010 huomasil lähellä liikuskelevam miehen kera mustan Turresa. Sillä mielim miestä huastattammaam mänin. Kerto tuon suomenlapinkoerav varsim mukavan olovan. Suomenlapinkoeraam minä jo vuntieruissanj muutenniip piätynnä olin. Pariv viikov vierähettyvä tulj mieheltä tekstiviestinä kasvattajan numerot ja nimj. Kohti keskisempöö Suomee myö sittem Puntolla tovi huristeltii. Taena siinä vierellä sano, ettei ollenkaa oov varmoo tullaanko takasi kolomestaav vae kahestaa. Kolomestaaj jos se meijjät kelepuuttaa. Kohtsillään Sysmään soetin ja kysäsin oesko poekapentuva tiijjossa, kun ensim myö urospuolista aateltii. Sano syyskuussa syntyvän. Tein alustavav varraoksenj. Kaesan iänj kun kuullosti jotenniij juopon iäneltä, rupesin eppäelemmääm, minkähällaenem pentutehtaelija siellä oeskaa. Siks kahtelin netistä kymmenkunta muuta kasvattajjoo. Loppukesällä en tuota muistilappuva ennee löytännäkkää. Tällä välim myö olj sukupuoljeroestakkiil lissee seleville suatu. Aateltiin sitte tyttöpentu ottookkii. Uapo-nimj meillä jo kevväällä valamiina olj. Sysmän syrjäkylältä löyty vähär rähjäsennäkönen koerahuusholli, missä olj tarhattuna kolomensorttisija suven sukulaesija. Ja pihalla vappaena vilistelj kolome pientä mustoo pullukkoo, kun karhum pentuva. Kaesa nosti yhen Taenan syljlii. Het se siitä poes pyristelj. Jäläkeempäen Taena sano sitte ottaneesa kaekkein kurasimmav veitikan syljliisä. Se jäe siihen! Ei pyristellym minnekkää. Sittempä tuljliim meillen noppee elommuutos. Taena toevotettiin tervetulleeks takasi entiseen työpaekkaasa Kangasalle, kehitysvammasija valamentammaa. Ja minä piätin heittäötyvä vappaaks kansalaeseks. 2.10.2010 myö kuskattiin nyssäkät kerrostalon kolomantee. Viikom, parim piästä soetin kuitenniis sille Kaesalle ja kysäsin josko sillä viel tyttöpentu vappaan oes. Ja sillähä olj. Lupasin tulla marraskuu alussa hakemaa. Kaheksoo sattoo sano pennusta pyytäväsä. Hirmuneh hinta! 37 Mäntiin sisälle kuuntelemmaan Kaesan erittäe asiantuntevia tarinoeta koeruuksista, ruuvvista sum muista tähellisistä asijoesta. Koko aejjam pentu kaekessa raohassa Taenan sylijä lämmitti. Ja kun Taena sitten kae kaoppakirjoo allekirjottammaam mänj ja anto pennum minun syljlii, nii ei se siitäkääp poes pyytännä. Vaekutti siltä, että myö taejjetaanniik kohta kolomestaan kotosalle körötellä. Varalta myö olj otettu mukkaa iso pyihelliina, mikä pantiin kaopanteon aejjaks tuvassa olovaam pentukarsinaan tuttuja tuoksuja kerräelemmää, matkaevvääks ja jonniiv verran turvalliseks unjpaekaks uuteen kotjtii. Kyllä se tulomatkalla hiukal levotonj olj. Aateltiij jotta jospa sillä pisuhätä oes. Niimpä sittem molemmat tytöt pusikossa poekkesivat, ja pikku kierroksella saman tein. Het ekana iltana uuvvessa koessaan se terävillä hampaellaan kerralla purasj poekki koristeena olovan vanhan valintakiekollisen telehvoonij johon. Suattopa hyvinniih hyväkii olla, että het purasj. Niimpä myö suojattiin kaekki näkösällä olleet johot. Eikä mittääj ooj johtovahinkoja ennee millonkaas sattunna. Eikä sitä semmoset oos sej jäläkeen kiinnostannakaa. Taenoo se terävillä pikku naskaleillaa alussa pureksi. Välillä käet verille. Minä jo kerkesin huolestuva ja sanoen Taenalle, että joko se pittää piikille viijjä. EI VIIJJÄ PIIKILLE!, Taena issoo iäneer riäkäsj. Hyvä olj, ettei viety. Nii on siitä mukava ja monin tavoev veikee veitikka sukkeotunna. Taenan ylen hyvässä hoejjossa ja hauvvelin sielunelämöökii ilimeisen ymmärtävässä valamennuksessa. Myönteisellä laella poekamaenennii se on, etten välillä sen tytön olovam muistakkaa. Varsinniip pentuvaehee aekana Taena sen kans leikki ja pelleil. Tok vieläkii. Anto sille älytehtävijä. Piilotti nameja, nappuloeta mattoe alle, kenkiis sissää, pussukoehiv, vetoketjullissiin kukkaroehi ynnä muuvvalle. Nokkelasti se usseimmiten konstit keksi, kehittelj. Jostaen nurkasta kohta rouskek kuulu. Lattialla nuo molemmat kakarat usseih hupasest peräkkäiv vipelsvät. Eikä olleskaa ihme oo, että nii on niillä hyvät välit ielleennii. Hyvät ov välit kaekilla meillä kolomella. Monesti tarjoeloo Taena Uapolle evväetä ja herkkuja kur ruhtinaalle. Pikkulaotasella lattialla makkoovan Uapon noka ettee. Olokeepa hyvä! Monta on sille lempnimmee kertynnä: Papu, Papuliini, Papsu, Papsukka, Puapo, Puppulaenen, Aapo puppula, Pupsukka, Pippula, Pipsu, Pipsukka, Hönttöpönttö – kun se niih hassu ja huvittava, perätiv veitikkamaene ussei on – ja monta muuta, vähintäät tilapäestä, lämmintä nimitystä. Jos Taenan sitä joskus harvon toruvat tarvii, niin sillon se on issoo iänee AAPO! Minä sanon sitä Uapoveitikaks, Uapohauvveliks, Uapoveitikka hauska hau- Vesanto 2012 vveliks, meijjäm mustaks makkaraks, mustalaeseks, iii soks pötkyläks, Uapo kupsiaeseks, Uapo hauska hauvveliks, Uapo lumpsukaeseks, kun se rantavesissä mielellääm mahhoosa myöten tassut molskahellem männä lumpsuttelloo, samettikorvaks, Uapo hipsukaeseks, kun se niis sulavast, kuh hiljoo liitäer rappuset kolomanteen kerrokseeh hipsuttelloo. Sillä on kova tarve pitteep porukka koossa. Sillä tarpeella myö sitä joskus kuntoelumielessäkkiij juoksutettaa: Taena jiä vaekka mehtäpolulle sen kans seisomaa. Minä kävelen saam metrim piähä. Koko aejjan se Taenoo riuhtoo, ulisoo ja pyrkii minum perrää. Sitten kum minä näötän Taenallev vappaotusmerkin, nii Uapo lähtöö tuulispiänä minuva kohti pinkomaam minkä käpälistä suinniiv vaohtija irtoo. Sitten kun se om minuv vieressä, sanon sille: Menem mammal luo!, se lähtöö aeka vaohilla takasit Taenal luon nelistämmää. Mamma-sanan se aena hyvin tunnistaa. Piätä kohottaa, virkeeks valapastuu, silimät suurenoo ja kirkastuu ja somat pienet samettikorvasap pystyyn nostaa. Veissä se tykkee lumpsutella, kahlaellam mahhoosam myöte ojampohjija ja purovarsija, järverrantoja. Jo pentuna se vappaana niity ojissa lumpsuttelj. Korkeeh heinikol latvat ojan kahem puolev vual laenehti. Muuta ei siitä näkynnä. Lumpsutus vuan kuulu, kun se siellä jossaen tutkimuksijjaan tekj. Ja venneessä se tykkee tienoeta katella. Kuv vua ilima-aekojaas suariin souvvellaan taek katiskalla pistäövvyttää. Se näöttää naottivan vesillä olosta ja venneessä matkustamisesta. Vähäv välijä se siellä puolelta toeselle paekkoo vaehtaa ja maesemija, vesjlintujakkiik kahteloo. Minä sanonniis sitä ain välil meijjäm merikoeraks. Joskus muslimi- tae juutalaeskoerakskiik, kun se ei syö sijajjaohelihhoo. Ja mämmikoeraks. Uapo syö mämmijä kerman kans ja ilimannii. Ihan niinkun Taena ja minäkii. Myö naotitaam mämmijä, tuota tuhatvuotista, funktionaalista ruisperinnehherkkuva ympärj vuen. S-kaopam pakkasesta on sitä tiällä aena löytynnä. Oom minä niilles siitä monet kiitoslaput kirjottanna. Paetsi nyt 20.10., olj uupelo tullunna. Huommenna torut ruapustan. 38 Mämmikermana parraaks oom maestanna Valijov vanillakastikkeen. Suurest suositan! Jo alle vuen ikäsenä Uapo rupes Paunun onnikat tunnistammaa. Jäe pysäkille tulovata linjurija oottamaa, jotta josko sen kyyvvistä k mikko tulis. Ja kohtsillään sitä iloessaan silittäsj, taputtelis, takajalat kahesti ilimaan nostasj ja vastaan tulosta muutenniik kivast kiittelisj. Oespahan kiintosa tietee mitä se äsjkönniit tarkotti, kun se ison, jo vanhan, repaleisen sienem piälle lirut laskettelj. Samal viisii se ov välil hevompaskookiik kastellunna. Jänistem perrää Uapo niim mieluust lähtisj. Parj kertoo se on Taenalta riistallel livahtanna. Tähä asti oj jänikset noppeempia olleet. Mut liekkö tärkeintä Uapollekkiir reilu ja jalo kisa, kilipajuoksu kunnon kirittäjän kanssa ja kannoella. Vajjaav vue ikäsenä, kun sen kans metär reonassa vappaena kuleksittii, se pellolla jussin huomasj. Sillon sitä vietii. Remmi perässä lentäen. Näkymättömii. Mehtämutkan takkoo vuan kimakka haokku kuulu. Kohta sieltä jänisjussi suoraam minuva kohti pyyhäls, Uapo perässää. Niis oes se mulle eläväm paestin tarjonna. Toella reipas ja toemelijas veitikka pienestä pittäen. Varsinniiv vuen vanhaks asti Uapolla olj ulukosalla tapana vähäv välijä paekolleem pysähtyvä. Talavella mieluust korkeel lumkasam piälle. Kahtelemmaaj ja kuuntelemmaa. Siinä se suatto kymmenenniim minnuuttija aloellaam meditoejja. Se ikkäänku im ihteesä itellee ennestää uusija, outoja iänijä ja näkymijä, vaekutelmija. Että näenkö tiällä muam piällä näköjää elellää. Nyt kun se jo ympäristösä hallihtoo, ei sille ussein nii ihmeitä ennee kohalle osu, että niitä pitkkääm pohtija tarviis. Ja emännäv vaohtiinniis se jo varmaan tottunna on. Että melekei on aena yhtä piätä käveltävä. No tokkiisat Taenakiis sen nuuskiat, tutkias sallii ja mutkitella, nakilla poeketa, pisulla pistäötyvä. Tarkotuksella myö on sivvuutettu lähes kaekellaenen komentelu, käskyttämine, ns opettamine. On haluttu kunnijoettoos sen ommoo, vaestovvarraestakkii kasvuva, kehittymistä ja käöttäötymistä. Tuloksena erinommaenem meijjäm paras ystävä! Ystävällinen se om muillekkii, niin kaks kun neljjalakasillekkii. Pentukuukaosina yks ystävälline, iso vaalee labradorinnoutaja, Taika sen sovussa reippaastip paenimaa opetti. Kenneli emäntä sillel lähtiissä pienen kissam pannan kaolaal laetto. Mut kohta myö pysyvästiv valjaesiin siirryttii. Ja kukapa nyt immeinenkääk kurkusta kuristamisesta tykkeis! Ja valjaskoerahav vetämisestä tykkee. Taena kun talavella harvakseltaal lumkenkäelöö, niiv välillä Uapo sitä rinteitä ylös innolla kiskoo. Ussein se oh hyvil leikkisä vaekka samalla aena varovaene. Vahinkoja, vammoja ei oos sattunna. Kerran se rantalaeturilta matalaav vetteem pikkasel lipsaht. Liekkö tahallaam puottaotunna. Taena kun työmualtaan kottiij ja ovest sissään tulloo, nii Uapo ain käsineet käest kiskoo, kaolaliinan kaolasta ja lippalakim, myssyn taep paskerim piästä. Ja korkeelles sitä poemimaam ponkasoo, jos ei emäntä kunnolla kumarru. Sukattiis se välillä Taenalta jaloesta kiskoo. Nätisti. Taejjolla. Ei oor reikijä repinnä. Eikä varpaeta pureksinna. Välil myö männää Uapon kans vastaan kun Taena työmualtaam pyörällääm polokoo. Kum minä Taenan saam metrim piässä niän, nii Uapon irtip piästän ja sanon: Mänem mammal luo! Het lähtöö se vikkelääm pinkomaa. Ja viereem piästyvään Taenam piähineen taek kaolaliinan nappajaa ja lähtöö sitä ikkään kur riemussaaj ja ylypeenä viijjem metrim piähäm metär reonaan kujjeissaan kulettammaa. Eikä sitä het mielellääm poes antasj. Ei oes antavinnaa. Siinäkiis se ikkäänku otteluuh huastaa. Empä oes voenna parj vuotta sitte ies kuvitella, minkälaenes silimäj ja korvannii ilo voep koeraks haokuttu eläväene olla. Hellyyvven kohe ja yllytin, innoetim monellaesii oevalluksiinnii. Muatem männessäkkiis sille usseih hyvvee yötä sanomaam mään. Myötäsukkaam piätä silittelen. Sen samettipintasija, pienijä, mustija korvija hellästil lerputtelen. Mukava kaverj se om, metänniik keskel. Sem puuhia, terhakoeta, sitkeitä kaevuhommija, tutkimuksija on kiintosa seorata. Sammalia ja multoo se kuonollaan tonkii kum porsas kärsällää ja käöttää porisevvoo kirsuvaan paeneilimaporakonneena. Ja selevähäs se, että sen kans tulloo tuota ylen tärkeetä kävelyväkkiih harrastettuva. Joskus sen kans Vesjärver rantaan katiskallek kilometrim pyöräelen, nyt limevvärisellä, uuvvella, 26-tuumasella isojopolla, mihi ol laetettu kelevolliner roskislöytöohjaen ja Sturmey archerin takajarrullinen, polintoeminen 2-vaehennapa. Uapo iha irrallaav välillä, perässäär remmi. Pitkät pätkät se nätisti eellä taes sivulla männät teputtaa, välillä laokaks pistää, välillä minuva nahkaremmillä vaohilla vettää, ettei ollenkaap poleksija tarvii. Jarrutellav vuav, varsinniij jos sivullisija kohille ossuu. Aeka pitkässä remmissä, narussa ja välil vappaanakkii myö sitä pennust lähtiin kuleteltii, kuleksija annettii. Varsiv vällein se rupesj tykkeemään tassutella, lumpsutella pitkiv vetisiä, lorisevija ojam pohjia. Alust pittäen Taena sille ylellisem makkuupaekan, kolomekiil laetto mut vähä aekoo se kerrallaan niissä viihtyy. Välillä Taenan yösijalla mamman tuoksuja nuuhkiem päevälläkkiin nukkuu ja puuskuttaa, iäneennii uneksii. Se vaelteloo ja vaehteloo. Parvekkeella joskus pitkäänniip pötköttellöö. Lämmöh hukav välttämiseks teim parvekeovelle rinnakkaesovev vanerista ja siihem pienen, Uapom mäntävän aokon. Siitä se ommaa yksijöösä välil vettäötyy, ussei yökskii. Äsken tein sille avoparvekkeelle nuapuriv vanhasta laverir rimapohjast pikku laverin, 11x62x80 senttijä. Eipähä ennee piäse paekallistuluvat Uapoo yllättämmää. Pehmusteena on Taenan kuusin kerroen taeteltu vaaleempunanem peitto. Kelepoo nyt sillä unoset veellä, luonnoj ja immeistennii iänijä kuunnella, petäjäl latvoja, taevasta katella. Lienöö Taenav valamennus senniih hyväj ja varsinniin näen kerrostaloelämässä hyövyllisen tuottanna, ettei Uapo juur ollenkaah haoku. Muuten se somast välil iäntää, kujertaa, visertää ikkään kun se puhuva yrittäsj, taev vual lyhyest kerrah haokahtaa, kun toellista asijoo on. Jos vaekka om pallo lipasto allep pujahtanna. Pienenä pentuna se ussei, etenniin nostettaes, kannettaes somast röhkäsj ko piem porsas. 39 Ja jo pentuna, kun se parvekkeella uinaelj ja minä välillä veon taek kylymän takija oven kiinnip pistin, niin kun se sitten sisälle halus, niin se vuan kerran teräväst haokahti: HAU! Sillom minä sille oven aokasin. Ja vaekken het aokassunnakaa, siellä se hättäelemäti, raohassa, iäneti oottelj, että kaepa sieltä kohta kuitenniij joku tulloo, yks sana riittää. Kerran siel kolomannessa kerroksessa sille juustokimpaleen annonj ja luulin sen syövyks tulleen. No kohta myö lähettiil lähimmäm muantien taakse pisukierrokselle. Uapolla olj asijata puisen sähkötolopan tyvelle. En sillon kahtonna mitä se siellä tek. Vast myöhemmim mieleen tulj, että jottaen se siellä kaevelj taet tassullaam peittelj. Seoroovana päevänä mäntiim porukalla kahtomaa. Siellä se juustomöykky huavan lehttii alla viel piilossa olj, mut muurahaeset olj jo sev vallanna, omaksee ottanna. Olohuonee ikkuna eissä Uapolla on halakasijaltaas 75-senttine, kampasimpukammallinem, muovinel leluvarasto. Sieltä se käöp tarvitessaa erjlaesija kapineita hakemassa, omija tae yhteisleikkejä varte. Samallaenes simpukka keittijö ikkuna eissä toemii tarpeen tullen, harvakseltaam pisuaarina ja viel harvemmin nakkilaatikkona. Millonkaa ei meijjän tarvii Uapon takija varrae eikä väkisin nousta. Eikä millonkaat tarvii Uapon siitä sisällä yhtikäs hermostuva, kun oma on huussi aen valamiina. Tuommone astija pitäsj joka koeralla kotonaa olla!!! Hyvi ussei Uapo ulukosalla harrastaa selällääm piehtaroemista. Nurmikolla, soratiellä, asfaltillakii. Rinteissä väljliin se lähes kuperkeikkojakkiih heittää. Monest se sittev viel jiä tassut taevasta kohti kellottammaa. Joskus männyn käpy suussaa. Kitalaessaan sitä siellä pyörittelemmääj ja pikkusem pureksimmaa. Kevväällä hain historiallisesta Liuksialan kartanosta Möörmannim Markulta ja Tertulta juusto- eli ternimaetoo muutamal litran. Taena anto sitä Uapollep pienen kupillisen. Kohtsillään se kupposen tyhjäks lipitti, laejjattiiv viel puhtaeks nuolj. Ja niih hellyttävän nätist Taenoo kahtoot tillitti, että nii olj hyvvee, saesko viel Kuva: Mirja Nuutinen toesennii kupillisej. Ja Taenahan toe. Meijjäm monneen kertaah hyväks havvaetullem makutuomarille. Kalammaksaöljyvä se lipittää kuj janoneh haovva raekasta vettä. Sitä maostamatonta, jiäkuapissa säelytettyvä perinteistä pulloöljyvä. Sitruunammakune ei ollenkaak kelepoo. Camelinaöljystäkkiis se tykkee. Avocadolitkua ei se olleskaa arvostanna. Pellava- ja hamppuöljy viel pitäsj Uapolla tutkituttoo. Välillä kun Taena sitä sem mielest liijjam pitkääj ja ovelast jallittaa, Uapo ottaa peljkaveril lahkeesta hampaellaan kiinni, että nytpäs et sem pallon kans ennee karkookkaa. Ja jalakapallosta tykkee, sem pelluusta. Sitä se piä ylyväästip pystyssä talon takanurmikolla suussaaj juoksuttaa. Kunnes Taena sen kans pelloomaam, pallottelemmaan kerkijää. Nyt meillä on ollunna Uaposta iso huolj, kun se vähäv välijä ihteesä rapsuttelloo. Elläelliäkärj isonnuslasij ja mikroskoopin kans sen turkkija, ihonniip pintoja syynäsj muttei selitystä keksinnä. Jottae Yhem meinasin unohtoo: Se tykkee keinumisesta pihav vastakkai istuttavassa puutarhakeinussa, Taenan taem minun kans. Välillä se iham meijjät keinullev vettää. öljyrohtoo syöttämään neovvo ja joskus mäntysuovalla pesemää. Tuom pesuohjeen kun äskön Pasilan elläentarvikelliikkee isännälle kerronj, se sitä suuresti kummastelj. Sano mieluust tuol liäkärim perustelut kuulevasa. Sano, että tuskin ne mäntysuovan terpeenit koeralle hyväks on. Neovvo KW-liäkeshampoolla hauvvelim pesemää. Kangasalav varmaseotti suositti Virbac in dermatologista Allermyl-shampoota. Silläpä sitten Taena Uapon pesj ja föönasj viel piälle. Kutinat kamalat kaekkosj. Suur huojennus meille, Uapollekkii. K MIKKO Sinikka Mokkila KISSA JA HIIRI Hiisiretket luonto-ohjelmapalvelut ympäri vuoden metsästys ja kalastus Tervetuloa melonta, jousiammunta köysilaskeutuminen virkistäytymään! lumikenkäretket Risto ja Iiris Korhonen frisbeegolf Risto 0400 175 248 kirkkovenesoutu Iiris 044 277 5647 maastoyöpymiset [email protected] savusauna Laajantie 14 pitoja eräkokkipalvelu 72210 Tervo Rauhallista Joulua ja Hyvää Uutta Vuotta 2013! REHUNKORJUUPALVELU AJOSILPPURIKALUSTOLLA Pohjois-Savon, Keski-Suomen alueella AJOKAKSIKKO OY 040-7075842 040-5114956 Vesanto 2012 40 -Täällä on hiiri! Kylppärissä on hiiri! Että tämän piti sattua juuri tänä aamuna. Olin keittiössä syömässä Kissan-Murkinaa, kun huuto kantautui korvaani, juuri siihen kylpyhuoneen puoleiseen korvaan. Mainitsen tässä ohimennen, että minähän en kuule kuin toisella korvalla ja silläkin valikoiden. Näin viikon alun Murkinapäivänä olen aamuisin erittäin iloinen ja kerta kaikkiaan tyytyväinen kissa. Täytyy myöntää, että tämä huuto sai aikaan stressihormoonin lisääntymistä ja aloin hotkia Murkinaa. Sehän ei ole tapanani ollenkaan eikä sovi meille pitkäkarvaisille. Mutta näin kävi. Ehkä vaistomaisesti tajusin tuon tarkoitetun minun kuultavaksi, vaikkakin emäntäni huudahdus oli lähinnä informatiivinen. Olisin niin mieluusti nauttinut päivän tärkeimmän ja runsaimman aterian rauhaisasti valikoiden sattumat eli erikoismakupalat Murkinan seasta, mutta emäntäni lähestyvät askeleet olivat jotenkin määrätietoista kopinaa täynnä. Kun hän oli eteisenmaton puolessa välissä, Murkina alkoi takeltua kitalakeeni. Minun oli pakko kakostella! Mitähän kamaraa ne tähän nykyään sotkevat? Tai kenties lisäaineita? Jospa tässä on natriumglutamaattia? Ehkäpä juuri siksi syljeneritys on niin voimakasta viikon Murkina-päivinä. Viime viikollakin emäntä nurisi oudosta lätäköstä kuppini vieressä. Siksikö en saa nukuttua vaan herään jo kello kolmelta odottamaan Murkina-annostani? Kaiken tämän ehdin ajatella. Oikeastaan se oli kuin salamanvälähdys. En siis ehtinyt sen enempään filofosointiin, kun korkokengät paukahtelivat jo kuppini vieressä. Emäntäni käyttää aina kummallisia, korkeita kenkiä ja kirjavaa huivia. Yleensä päässään. Hänellä ei ole tukka niin tuuhea kuin minulla turkkini, mutta voihan sen noinkin ilmaista. Nostin häntäni pystyyn merkiksi, että tilanne on hallinnassa. Hänpä kaappasikin minut hikiseen kainaloonsa ja lähti rivakasti hynttyyttämään minua kohti kylpyhuonetta mutisten jotain tosi sopimatonta ja loukkaavaa syömisinnostani, kiloistani ja tavastani kuolata kuppini ääressä kuin… en edes kehtaa toistaa sitä kauheaa vertausta. Olin juuri aikeissa huomaamattomasti raapaista häntä pahan kerran käsivarteen ja ilmaista tympeällä ilmeelläni mitä mieltä olen hänen kainalonsa puhtaudesta, kun hän hujautti minut kaaressa kylpyhuoneen kynnykselle. -Tee sinäkin jotain ruokasi eteen, hän parkaisi, kääntyi nopeasti kannoillaan kuin tuuliviiri yllä talon katon ja kopsutteli pois. 41 Minä putosin jaloilleni. Juuri ja juuri, mutta sitähän hänen ei tarvitse tietää. Suhahdin ja suutahdin. Näin meille käy usein. Emäntäni on vaaraton taiteilija ja meidän pitkäkarvaisten pitää ymmärtää. Itse hän sanoo, että hän on varaton taiteilija. No, yksi kirjain sinne tai tänne. Haistoin heti, että asiat eivät olleet niinkuin annettiin ymmärtää. Asiantuntemattomuutta. Kylpyhuoneessa ei ollut hiiri, vaan tuo onneton pitkänenäinen otus oli päästäinen. Juuri sillä siunaamalla hetkellä kun rojahdin kynnykselle niin sopimattomalla tavalla, se vilisti kylpyammeen alta pyykkikorin taakse. Huokasin raskaasti. Kukaan arvonsa tunteva kissahan ei kajoa moiseen viherpiipertäjään. Minä ainakaan. Ja tuo otushan kuolisi joka tapauksessa 2 kuukauden sisällä, ellei olisi jo sitä ennen menettänyt tajuntaansa täällä haisevia pelisukkia nuuskiessaan tai saanut astmaa pölypallomeressä kieriskeltyään. Silkasta uteliaisuudesta jäin ovelle vahtimaan ja pesin siinä aikani kuluksi naamani, korvani ja vasemman etukäpälän varpaanvälit. Lämmin lattia sai minut raukeaksi ja järjestelin ison häntäni ja kauniit valkoiset käpäläni mukavaan asentoon ja nukahdin. Se oli virhe, myönnän sen nyt. Kuva: Pirkko Mokkila Oikeitten immeisten oma tori Vestori Keskustie 14, 72300 Vesanto 040 577 9878 Ei Jumalakaan kiellä suurista unelmista, kuten sanotaan – Huisku jahtaa. Sinikka Mokkila Huisku ja Päästäinen Läväytin isot, vihreät silmäni levälleen. Tajusin heti, mitä oli tapahtumassa. Ssssse röyhkeä pikku otussssss, pääässstäinen, yritti oikaissssssta häntäni yli pyrkien avonaisssssesssssta ovesssssta eteisssssseen ja ssssieltä kentiessss toisssssiin huoneissssiin tai peräti ulko-ovesssssta pihamaalle heinikkoon. Päästäinen minun pitkän häntäni päällä. Onneksi kukaan ei ollut todistamassa tätä alennustilaani. Sylki roiskui hiukan hampaitteni välistä sähistessäni. Heilautin häntääni sellaisella voimalla, joka pitäisi riittää tuollaisen rääpäleen viskaisuun vessan seinäkaakeliin, mutta tämäpä tarrautui kalmankeltaisilla kynsillään tuuheisiin häntäkarvoihini ja katosi. Mitä tässä nyt oikein tapahtuu, ehdin ajatella. Mikä minut oikein herätti? Me pitkäkarvaisethan olemme erinomaisia nukkujia. Torkahtajia. Kun nukuttaa, silloin nukutaan. Joskus humahtaa 18 tuntia. Ei nyt yhtä unta, mutta aina tilaisuuden tullen. Niin oli nytkin. Minähän näin unta, että jahtasin lihavaa vesimyyrää. Nam. Oliko se ääni vai liike vai liike ja kolahdus, joka minut herätti? Vai oliko päästäinen kiivennyt hännälleni jo nukkuessani? Päästäistä ei näkynyt, mutta tuntui. – Sssshhhh. Vedin pari raivokasta ympyrää, mutta juuri silloin ilmestyi emäntä kynnykselle. -No jo on, häntääskö jahtaat? Pysähdyin niille sijoilleni ja kävelin ovesta eteiseen ja siitä edelleen ulos. Niin arvokkaasti kuin suinkin pystyin emännän katsellessa menoani hiukan ymmällään. Kun pääsin portaille, yritin nostaa häntäni pystyyn, niin kuin meillä on tapana, niin se perhanan tylppänenä loikkasikin kyydistä. Olisin säilyttänyt kasvoni, mutta huonoa tuuriani oli se, että päästäinen keksi hypätä juuri kun emäntäni ehti portaille. Hirnumista muistuttavasta naurusta päättelin emäntäni kertovan tätä kaikkea huvittavana juttuna jokaiselle vastaantulijallekin. Kyllä se niin rakastaa ääntään. Hyvää Joulua ja Kiitos kuluneesta vuodesta www.peltsi.net * Suonenjoentie 385 * VESANTO Vesanto 2012 42 43 0400 909 107 Jukka 040 7301 828 Minna Kuvat: Anu Hytönen ja Jorma Vahteala Vuoden 2012 VAUVAT Kuva: Tiia Turpeinen Elina Aada Maria Karhu Syntynyt 31.3.2012 Paino 3440 g, pituus 48 cm Vanhemmat Mari ja Henri Karhu Sisarukset Arttu, Emmi ja Joonas Heikki Tahis Vepsäläinen Syntynyt 13.03.2012 klo 4:29 Paino 3580 g, pituus 52 cm Vanhemmat Pekka Vepsäläinen ja Gulshat Nizamova-Vepsäläinen Ossi Mikael Iisakki Vahe Syntyi 23.8.2012 Paino 3740 ja pituus 52cm Vanhemmat Sari Närhi ja Vesa Vahe Miska Jasper Valtteri Lindi Syntynyt 31.10.2011 Pituus 51 cm, paino 3110g. Vanhemmat Kalle Kuhmonen ja Jenny Lindi Iisa Alisa Turpeinen Syntynyt 7.5.2012 Paino 3420g, pituus: 49cm Vanhemmat Tiia ja Timo Turpeinen 10.10.2011, klo 12.20 ja 12.36 syntyivät Taisto Eino Ilmari, jolla pituutta 48 cm ja paino 3030g sekä Toivo Kari Tapani Siekkinen, jolla pituutta 48 cm ja painoa 2450g. Vanhemmat Sari Burke ja Erkki Siekkinen Kuuslahdesta Kuva: Riikka Koskinen Jaakko Matias Huttunen Syntynyt 17. 5. 2012 Paino 3545g, pituus 51cm Vanhemmat Anna Huttunen ja Jarkko Limpi Vesanto 2012 Maija Elina Hukkanen Säihkysilmäinen tyttö syntyi 8.8.2012 Hän on kuvassa jo viiden viikon ikäinen! Vanhemmat Timo ja Noora Hukkanen 44 Leo Joakim Limpi Syntynyt 6.8.2012 Paino 3640 g, pituus 50 cm Vanhemmat Sanna-Leena ja Timo Limpi Poikamme Aku Mikko Eemeli Koskinen syntyi aurinkoisen päivän aamuna 7.3.2012 (3110g/48cm). Onnelliset vanhemmat Riikka Väisänen ja Mikko Koskinen Eetu Veikko Valtteri Korhonen Syntynyt 30.6.2012 Paino 2990 g, pituus 49 cm Vanhemmat Heli Honkaselkä-Korhonen ja Pekka Korhonen. Isoveli Eljas. Asuvat Lievestuoreella mutta vahvat juuret Vesannolla 45 Eemi Antero Syrjänen Paino 3970 g, pituus 53 cm. Syntyi Sastamalassa, mutta vesantolaistui kesällä yhdessä vanhempiensa ja 5-vuotiaan isosiskonsa Maijun kanssa. Vanhemmat Anne ja Janne Syrjänen Koululaiset 4-luokkalaisten eläinjutut Kuva: Anu Hytönen Vesannon kuutosluokkalaisten vierailupäivä Yrityskylässä Aamulla 24.10.2012 saavuimme bussilla Kuopion Yrityskylään. Yrityskylä on Taloudellisen tiedotustoimiston projekti, jossa kuutosluokkalaiset pääsevät hauskasti tutustumaan työelämään työskennellessään itse erilaisissa Yrityskylän yrityksissä. Työpaikkoja tarjosivat ISS, Posti, UPM, Savon Sanomat, YIT, Hairlekiini, Martela, Abloy, Jätekukko, Metsäkeskus, Savon Voima, OP, KopiJyvä, S-Market, kahvila, kaupungintalo, Kuopion taidemuseo sekä Terveystalo. Päivä alkoi päivänavauksella, jossa puhuttiin säännöistä ja annettiin ensimmäi- siä tehtäviä. Päivänavauksen jälkeen pääsimme tutustumaan työpaikkoihimme ja tekemään ensimmäisiä työtehtäviä. Pian olikin jo kaupungin yleiskokous, jossa yritysten toimitusjohtajat pitivät puheet. Kokous meni mainiosti ja pääsimme taas töihin. Aluksi melkein kaikki yritykset olivat miinuksella mutta sitten tuli tilauksia ja kaikki pääsivät plussan puolelle. Yrityskylässä oli todella hauskaa (ja kiireistä) ja kaikki olivat hyvällä mielellä. Koko päiväksi oli tekemistä, eikä ollut ollenkaan tylsää. Yrityskylässä oli kivoja ja avuliaita työntekijöitä. Avustavat tuutoritkin olivat kivoja ja avuliaita. Kaupoissakin oli hyvät valikoimat ja yrityksissä hyviä palveluita. Päivä meni todella nopeasti, eikä aina edes huomattu ajankulua. Kun johonkin asiaan keskittyi, ei meinannut muistaa toisia tehtäviä. Yrityskylään olisi tosi kiva mennä uudelleen! Vesannon yhtenäiskoulun 6a Elämäni apinana Elämäni kotkana Olen yksinäinen apina. Hyppelen joka aamu puussa hakemassa banaania. Sen jälkeen menen apinakavereideni luo kylään. Me leikimme kiipeilykisoja ja minä voitan melkein aina. Välillä tappelemme. Siinä minä olen huono, joten jään aina alakynteen. Sitten huudamme, kostamme ja sovimme. Riidat kannattaa aina sopia eikä kostaa, myös koulussa. Kun lennän, tuuli visertää siivissäni kuin kala, joka sukeltaa nopeasti veteen. Tunnen kuinka tuuli vie minua kuin tanssi. Se vasta on tunne, kun saan lentää vapaana ja rauhassa. Lentäessä näkee vaikka mitä, jopa nuo iloiset ihmiset. Olen myös itsekin iloinen, koska olen kotka. Se on upeaa. Rasmus Kilpi Kuvassa on lasten seurakunnan kerhossa askartelemat Pekka Töpöhännät. Tino Hammar Vesannon yhtenäiskoulu 4. luokka Vesannon yhtenäiskoulu 4. luokka Elämäni hammaspeikkona Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Kaikille kuntalaisille Elin hammaspeikkona. Kotini oli tunkkaisessa ja haisevassa, mutta rauhallisessa ja hiljaisessa suussa. Eräänä iltana tuli harja ja tahna. Harja hinkkasi kotini ikenien tasalle. Rakensimme uudet kodit. Kodit olivat makeita, sillä ne oli rakennettu sipsien murusista ja karkeista. Porealtaat oli täytetty Coca Colalla. Tähän päättyi ensimmäinen jakso. Toinen jakso. Sitten tuli taas uudenlainen, sähköinen harja. Se puristi terää hulluna. Sekin peittosi rakennukset. Opetus on: ”Älä mässäile liikaa karkeilla.” Santtu Oinonen Vesannon kunta Vesannon yhtenäiskoulu 4. luokka Vesanto 2012 46 47 MLL Vesanto MLL:N VESANNON PAIKALLISYHDISTYS LYHYESTI Käy Muumilaaksoon Muumit Vesannolla 25.2.2012 H elmikuisena lauantaina Vesanto-hallilla kävi puolen päivän aikaan kova kuhina. Kaikille tuttujen muumilaulujen tekijä Benny Törnroos oli pian aloittamassa konserttinsa Pikku Myyn, Nipsun, Muumipapan, Muumimamman ja Muumipeikon kanssa. Vesannon kunnan kirjasto-kulttuurisihteeri Sirpa Jäntti oli suunnitellut kunnan järjestämän lastentapahtuman helmikuussa ja Mannerheimin lastensuojeluliiton Vesannon paikallisyhdistyksen hallitus lähti innoissaan mukaan Vesanto 2012 tapahtumaa järjestämään. Yhdessä oli mietittiin mahdollista esiintyjää, ja Sirpa oli kysellyt tarjouksia eri alojenkin esiintyjiltä. Benny Törnroos ja Muumit veivät voiton tunnettavuutensa ansiosta ja esiintyjät tilattiin Vesannolle. Alkoi muiden juhlajärjestelyjen vuoro. Konsertin yhteyteen suunniteltiin kahvio munkkeineen ja muine herkkuineen. Lapsille päätettiin järjestää oheisohjelmaksi konsertin kummankin puolin kasvomaalausta, onnenpyörän pyöritystä sekä Muumi-kuvien värittelyä. MLL:n hallituksen väki leikkeli värikkäistä pahveista kukkakoristeita salin seiniä koristamaan. Haapamaan Maurilta tilattiin lava esiintyjille, ja kunnan puolesta saatiin tuolit katsojille. Konserttia mainostettiin ahkerasti myös kunnan rajojen ulkopuolelle ja lippuja oli mahdollista ostaa ennakkoon kirjastosta. Jännitettäväksi jäi kuinka paljon konsertti lopulta vetäisi yleisöä paikalle. Lauantaina 25.2.2012 Vesanto-hallin ovet aukesivat kahdeltatoista ja innokkaita Muumifaneja vanhempineen alkoi saapua hallille. Kasvomaalauksessa ja onnenpyörässä alkoi heti tapahtua ja tunnin odottelu ennen Muumien saapumista meni kuin siivillä. Yhdeltä sitten kaikkien odotus palkittiin ja tutut 48 Toimialueenamme on Vesannon kunta ja yhdistys kuuluu jäsenenä Mannerheimin lastensuojeluliittoon ja sen Järvi-suomen piiriin. Yhdistyksen tarkoituksena on toimialueellaan edistää lasten, nuorten ja lapsiperheiden perusturvallisuutta, hyvinvointia ja tervettä kehitystä. Yhdistykseen kuuluu n. 130 jäsentä joista n. puolet on lapsijäseniä. Puheenjohtajamme on Hanne Huuskonen ja hallitukseen kuuluvat Hanne Mantere, Sari Toikkanen, Niina Salonen, Anu Lindlöf, Anu Honkaselkä, Anu Kervinen, Salla Koivumaa ja Jarmo Liimatainen. VIIKOITTAINEN TOIMINTA: MUU TOIMINTA: Perheliikunta Rymykerho tiistaisin klo 17.30 - 18.30 Vesanto-hallilla. Perhekerho keskiviikkoisin seurakuntakodilla klo 10 - 12. Parillisilla viikoilla (srk vetovastuu) ruokailumahdollisuus (aik. 2€ / lapset1€) ja parittomilla kahvitellaan omin eväin (MLL:n vetovastuu). Uutuutena kesäperhekahvila kesäkeskiviikkoisin leikkikentällä. Lorupussien jako neuvolan kautta vastasyntyneille, EU-ruokatuen jako, Hyvä Joulumieli-keräys, retket, tapahtumat esim. Joulumessut, luennot. Muumilaulut kajahtivat Benny Törnroosin laulaessa kitaransa säestyksellä. Muumihahmot saapuivat yksitellen lavalle ja lasten riemu oli käsin kosketeltavissa. Nipsu, Pikku Myy ja Muumit laulattivat ja tanssittivat yli 300 henkistä yleisöä Benny Törnroosin kanssa ja hauskaa oli! Taisipa Pikku Myy esityksen lomassa kerran vilahtaa piiloon pöydän allekin, huomasiko kukaan? Meidän järjestäjienkin puolesta konsertti kaikkineen onnistui odotusten mukaisesti ja olimme todella iloisia, kun Muumit saivat lapsiperheet tulemaan näin runsaslukuisesti Vesanto-hallille konserttiin. (Kahvioon varattuja munkkeja vaan jäi ”hieman” yli ja niistä ovat saaneet nauttia ainakin Nuorisokahvilan nuoret että Perhekahvilan lapset vanhempineen konsertin jälkeen. Nim. allekirjoittanut munkkien tilaaja) Ensi keväänä tapahtuu taas lauantaina 23.2.2013, kun lastenkirjoista tutut Miina ja Manu saapuvat Vesannolle kunnan, MLL Vesannon ja seurakunnan yhdessä järjestämään lastentapahtumaan. Tervetuloa tuolloin mukaan sekä lapset että aikuiset! Rauhallista Joulua ja Rakentavaa Uutta Vuotta www.arihulkkonen.com Niina Salonen MLL Vesanto 49 Kuvat: Heli Nuutinen Vesannon 4H Vesannon Kuva: Heli Nuutinen Nikkarin Työkalut ja Lahjaesineet Paikallisen 4H-nuorisotoiminnan tukemiseksi 4H-evästä on myynnissä Vestorissa. 4H-eväs on moderni savulohikukko säilykepurkissa. Sorvisoppi ja Koulu *Hiustenleikkaukset *Sauna,-palju- ja avantohatut Nuottala Anne Lindèn Lyyskäntie 124 Hyvä lahjaidea! 72360 Närhilä Soita tai katso 050 307 0900 lisää vaihtoehtoja verkkokaupasta. www.nuottala.fi Kempinniementie 262 Puh. 0400 924 763 www.sorvisoppi.com Kerholaisten kasvimaa sijaitsi museolla. V esannon 4H-yhdistyksellä oli viime kesänä 2012 4H-Kasvimaa -kesäkerho Torpparimuseon P-paikalla. Alkukesästä tehtiin kasvimaalaatikot ja kylvettiin erilaisia siemeniä. Kesän mittaan kasveja kitkettiin, nostettiin nopeimmin kypsyneitä ja istutettiin uusia siemeniä, kastelusta piti Luoja huolen. Elokuun lopulla järjestettiin elonkorjuujuhla sadonkorjuun antimista. Jokaisella kerhokerralla myös leikittiin yhdessä ja välillä tutustuttiin torpparimuseoon. Kerran mukana oli myös korealainen vaihto-oppilas Hye Jung Park, joka oli 4H-toiminnanjohtaja Heli Nuutisen perheessä 4H-vaihto-oppilaana. Uusia isäntäperheitä haetaan ensi kesäksi, haluaisitteko te kotiinne ulkomaalaisen 4H-nuoren? Täytä ja palauta isäntäper- Vesanto 2012 hehakemus helmikuun loppuun mennessä. Kaikista 4H:n kansainvälisistä mahdollisuuksista löytyy lisätietoa www.4h. fi/maailmalle Ennen syyslomaa 12.10.2012 vesantolaiset kahdeksasluokkalaiset pääsivät viettämään erilaista koulupäivää metsäaiheiden parissa. Aamulla suunnattiin metsäkonetyömaalle Kuopion Sotkanniemeen. Siilinjärven Toivalassa tutustuttiin kone- ja rakennusalan uusiin opetustiloihin ja syötiin retkilounas nuotion ääressä. Luonto- ja ympäristöalan opinnot tulivat tutuiksi Haapamäen havaintotilan opastuskeskuksessa. Konehalleilla päästiin vielä testaamaan metsäkonekuljettajan taitoja simulaattoreilla ja saatiin tuntumaa aidosta metsäkoneen kyydistä. Tämän päivän mahdollistivat yhdessä Vesannon yhtenäiskoulu, Suomen Met- 50 säsäätiö kuljetustuellaan ja monipuolisella päivän järjestelyjen yhteistyöllä Maaseutuammattiin ry ja Savon ammatti- ja aikuisopiston Toivalan koulutusyksikkö sekä Vesannon 4H-yhdistys. Paikallisen 4H-nuorisotoiminnan tukemiseksi 4H-evästä on myynnissä Vestorissa. 4H-eväs on moderni savulohikukko säilykepurkissa. Se sopii mainiosti välipalaksi, retkievääksi, metsästysretkelle, tuliaiseksi, maukkaaksi ja terveelliseksi syötäväksi kaikille kalaruokien ystäville! Vesannon 4H-toiminnasta lisätietoa internetsivuiltamme: www.vesanto.4h.fi , facebookista: http://www.facebook.com/Vesannon4Hyhdistys tai sähköpostitse: [email protected] Heli Nuutinen Parasta paikallista jo 47 vuotta! tiistaisin ja torstaisin [email protected], [email protected] Iisvedentie 3, PL 14, 77600 Suonenjoki. Asiakaspalvelu p. 017 2887700, toimitus p. 017 2887715 51 Kuvat: Hannu Markkanen Musikaalin voimaa Vesannolla Luokanopettajaopiskelijat Itä-Suomen yliopiston Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolla Savonlinnasta tekivät pro gradu-tutkielman viime keväänä Vesannolla esitetystä koululaismusikaalista ”Älä tyri nyt”. Juttu esittelee heidän tutkielmansa havaintoja ja keskeisiä tuloksia. Vesannolla on yli kymmenen vuotta vanha historia koululaismusikaalien tekemisessä. Joka kerta musikaalissa on ollut mukana paljon oppilaita, ja kerta toisensa jälkeen musikaalit ovat saavuttaneet suuren suosion vesantolaisen yleisön keskuudessa. Tavallista on ollut, että musikaali tehdään joka toinen vuosi. Tänä vuonna oli jälleen musikaalin vuoro, joka oli kuudes Vesannolla esitetty koululaismusikaali. On mielenkiintoista, kuinka pienen paikkakunnan oppilaat, opettajat ja muut mukana olevat talkoolaiset pystyvät luomaan tällaisen upean, suuritöisen ja aikaavievän taideprojektin. Itse asiassa musikaali pienen paikkakunnan voimainponnistuksena ja yhteisöllisyyden luojana oli niin mielenkiintoinen ilmiö, että se ansaitsi tulla tutkimuksen kohteeksi. Olemme luokanopettajiksi valmistuvia Itä-Suomen yliopiston opiskelijoita Vesanto 2012 Soveltavan kasvatustieteen ja opettajankoulutuksen osastolta, Savonlinnasta. Pääaineemme on kasvatustiede, ja opintoihimme kuuluu kasvatustieteen pro gradu-tutkielma. Kasvatustieteen pro gradu-tutkielmassamme tutkimme koululaismusikaalin tuottamia merkityksiä. Tutkimustehtävämme oli selvittää, millä tavalla koulussa tuotettavat luovat projektit tukevat oppilaiden henkistä kasvua ja kehitystä. Luovuuden sekä taito- ja taideaineiden tärkeyttä korostetaan paljon erilaisissa juhlapuheissa sekä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Halusimme tutkimuksen avulla saada konkreettista tutkimustietoa sekä oppilaiden että opettajien näkökulmista tämän musta tuntuu -puheen vastapainoksi. Lisäksi aiheen valintaan vaikutti omat positiiviset kokemukset musikaalien tekemisestä ja näyttelemisestä. Tutkimuskohteena oli Vesannon yhtenäiskoulun oppilaiden 52 tekemä koululaismusikaali. Oppilaat näyttelivät ja soittivat itse musikaalissa. Musikaalin tekemiseen osallistui noin 50 oppilasta lukiosta ja perusopetuksen yläluokilta. Musikaalin ohjauksesta vastasi kolme henkilöä, kaksi opettajaa, Tanja Silvius ja Juha Nuoranne sekä kunnan nuoriso-ohjaaja Arto Lahtinen. Tutkimusaineisto koostui oppilaiden kirjoitelmista ja ohjaajien haastatteluista. Halusimme tutkia oppilaiden ja ohjaajien kokemuksia musikaalin tekemisestä. Kokemusten tutkimista nimitetään fenomenologiseksi tutkimukseksi. Emme asettaneet ennakko-oletuksia, vaan aineiston analyysi pohjautui tutkimuksen mukana nousseisiin teemoihin, esimerkiksi itseilmaisuun, itsetunnon kehittymiseen ja yhteisöllisyyteen. Seuraavaksi esittelemme tutkielmamme keskeisiä tutkimustuloksia ja havaintoja. Joka syksy 55 000 suomalaista lasta aloittaa peruskoulun, ja siitä eteenpäin heistä jokainen viettää koulussa vähintään 12 vuotta eli noin 15 000 tuntia. Oppilas viettää suuren osan päivästään koulussa, joten ei ole samantekevää, mitä koulussa tapahtuu ja millaiset eväät koulu antaa elämän matkalle. Yhteiskuntamme ja koulujärjestelmämme painottaa verbaalisia ja loogisia kykyjä, jonka vuoksi kulttuuriamme on nimitetty vasenaivoiseksi. Vasen aivopuolisko prosessoi verbaalisen, matemaattisen ja loogisen informaation, ja se pitää yllä kykyjä seurata kieliopin sääntöjä ja kielenkäyttöä, kun taas oikea aivopuolisko pitää yllä ei-sanallisia, non-verbaaleja, ja visuaalis-spatiaalisia toimintoja sekä mielikuvitusta. Valtakunnan tasolla taideaineet on usein syrjäytetty opetusuunnitelmissa, vaikka niiden avulla voitaisiin kehittää mielikuvitusta ja intuitiota, jotka ovat tärkeitä kaikessa ymmärtämisessä, niin tieteellisessä ajattelussa kuin taiteessakin. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden mukaan perusopetuksen tehtävänä on antaa mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen. Nykyiseen opetussuunnitelmaan kirjattujen eheyttävän teemaopetuksen perusteiden mukaan oppimisessa on keskeistä oppilaan omakohtainen kokemus, jolla on suuri merkitys oppilaan motivaatioon oppia. Opetussuunnitelma pohjautuu siis lapsuuden ja nuoruuden todellisiin kokemuksiin sosiaalisessa ympäristössä. Oppilas oppii parhaiten yhteisöllisesti. Keskeistä eheyttävässä teemaopetuksessa on tietojen soveltaminen todelliseen elämään. Tavoitteena on laajat kokonaisuudet, jotka vaativat opittujen asioiden soveltamista käytännössä, erilaisissa elämäntilanteissa. Eheyttävän opetuksen tavoitteena ei ole vain opintosuoritus, vaan ennemminkin tunneälyn ja yhteisöllisyyden kehittyminen. Ihmistä voidaan ymmärtää vain tuntemalla hänen subjektiiviset kokemuksensa. Jokaisen ihmisen yksilö muodostuu omista kokemuksista, omasta todellisuudesta, jonka keskus on hänen minänsä. Olemme samaa mieltä niiden tutkijoiden kanssa, joiden mukaan luovuus on jokaisen ihmisen perustarve, jota ilman ihminen ei voi kasvaa tunne-elämältään tasapainoiseksi. Useat tutkijat ovat painottaneet luovuuden olevan olemassa jokaisessa ihmisessä jo syntymästä asti, mutta sitä voi oppia lisää läpi elämän. Luovuus on voimavara, jonka avulla ihminen voi rakentaa ja ymmärtää sisäistä ja ympäröivää maailmaansa. Luovuuden avulla ihminen voi ratkaista ongelmia, leikkiä, nauttia ja rentoutua. Luova ihminen on oman elämänsä taiteilija, ja luovuus on jokaisen ihmisen pääomaa, jon- ka myötä ihminen voi eheytyä ja löytää tasapainon elämässään. Nuoruuteen kuuluu kriisejä, joiden kautta nuori kasvaa ja hahmottaa omaa maailmankuvaansa. Onnistumisen elämykset taiteen avulla ovat sitä tärkeämpiä, mitä vähemmän nuori on kokenut niitä aiemassa elämässään. Taiteen tekemisen avulla lapsen itsetunto voi vahvistua ja onnistumisen elämykset voivat toimia rakennusaineina oppimiselle ja itsensä hyväksymiselle. Taiteen avulla oppilas voi löytää itselle tärkeän välineen tunteidensa purkamiseen ja rakentamiseen. Tällainen väline voi olla esimerkiksi musiikki, joka auttaa nuorta löytämään omat tärkeät asiansa ja purkamaan matkalla vastaan tulevia paineita. Jokaisen tulee löytää oma identiteettinsä sekä paikkansa elämässä, mutta tähän löytöretkeen oppilas tarvitsee välineitä onnistuakseen. Taiteen tekemisen tulisi olla hauskaa, ja taiteen avulla ihminen voi löytää uusia ulottuvuuksia, kauneutta ja herkkyyttä, voimavaroja, rakkautta ja tasapainoa. Löydettyään niitä itsestään ihminen voi kokea, että hänellä on annettavaa myös muille. Taide on turvallinen tapa purkaa tunteita vahingoittamatta toisia tai ympäristöä, ja se on samalla sosiaalisesti hyväksyttävä tapa tuoda esiin myös tabuina pidettyjä tunteita. Poikkitaiteellisessa viitekehyksessä musiikkia, kuvaa, liikettä ja luovaa kirjoittamista käytetään itseilmaisun välineenä, ja poikkitaiteellinen viitekehys antaa monia erilaisia mahdollisuuksia toimia, ja samalla se huomioi 53 ihmisen kokonaisuutena ja antaa hänelle mahdollisuuden ilmaista itseään ominaisimmalla tavalla. Aktiivisen taidetoiminnan myötä lapsen minäkäsitys ja kehonkuva selkiytyy, ja samalla sosiaalinen kanssakäyminen voi vapautua. Usein puhe taide- ja taitoaineiden merkityksestä kokonaisvaltaiselle kasvulle jää ainoastaan kriisiaikojen lohtupuheeksi, sen sijaan että näiden aineiden luonne todellisuuden hahmottamisen ja tiedon rakentamisen muotona todella ymmärrettäisiin. Taide- ja taitokasvatuksella on kiistaton erityisasema koulussa viihtymisen, mielenterveyden, sosiaalisen kasvun sekä yksilönä ja yhteisön jäsenenä hyväksytyksi tulemisen näkökulmista. Taide- ja taitoaineiden terapeuttisista vaikutukset ovat olleet jo pidempään puheenaiheena, mutta niiden merkitys tiedonhankinnan kannalta on jäänyt keskustelussa vähemmälle huomiolle. Näiden oppiaineiden mahdollisuuksia laajentaa muiden oppiaineiden tiedonkäsitystä ja sitä, miten taidon ja taiteen käsitteet liittyvät kaikkiin koulun oppiaineisiin, ei ole pohdittu riittävästi. Taito- ja taideaineiden taustalla olevaa tiedonkäsitystä on selkiytettävä, jotta ne voisivat toimia oppimisen edistäjinä. Taide- ja taitoaineita yhdistävän tietokäsityksen mukaan ajattelua ei tule erottaa toiminnasta, ja produktio ja prosessi ovat oppimisen kannalta samanarvoisia. Tiedon voidaan katsoa rakentuvan tekemisen kautta siten, että aistihavainnot muunnetaan ajatteluksi ja toiminnaksi. Kognitiivinen oppimisnä- kemys korostaa yksilön aistimusten, havaintojen ja tunteiden merkitystä tiedon rakentamisessa, ja opetuksen lähtökohtana onkin oppilaan oma kokemusmaailma ja siihen liittyvät yhteiskunnalliset ja kulttuuriset ilmiöt. Taide- ja taitoaineissa on kyse kehon ja aivojen yhteistyönä tapahtuvasta merkityksenannosta, mikä tarkoittaa sekä erilaisten produktien tuottamista että kykyä tulkita muiden tekemiä tuotteita, kuvia ja muita esityksiä. Huomattavaa on, että musikaalin tekeminen perustui täysin vapaaehtoisuuteen, eikä sitä ole sisällytetty peruskoulun opetussuunnitelmaan. Musikaaliin osallistuville lukio-opiskelijoille oli tänä lukuvuonna ensi kertaa koulun kurssitarjottimessa tarjolla esittävien taiteiden kurssi, jonka he saivat suoritettua osallistumalla musikaalin tekemiseen. Vesannon yhtenäiskoululla on yli kymmenen vuotta pitkä perinne musikaalien tekemisestä, ja tämänkertainen musikaali oli jo kuudes musikaali. Siitä huolimatta, että musikaaliin osallistuminen oli tälläkin kertaa vapaaehtoista ja harjoittelu tapahtui pääasiassa vapaa-ajalla, musikaalit ovat saavuttaneet suuren suosion paikkakunnalla. Osa lukio-opiskelijoista on kertonut tulleensa naapuripaikkakunnalta kyseiseen lukioon päästäkseen mukaan musikaaliin. Oppilaat käsikirjoittivat yhdessä ohjaajien kanssa musikaalin, jonka aiheena oli koulukiusaaminen ja syrjäytyminen. Musikaalin juoni on rankka ja realistinen kuvaus nuorten elämästä. Musikaalin päähenkilö on tyttö, joka muuttaa vanhempiensa mukana uudelle paikkakunnalle. Perheen äiti on työtön ja rahasta on pulaa. Tytöllä on uudessa koulussa sopeutumisongelmia, eikä hän saa uusia ystäviä helposti. Musikaalin loppu on traaginen, sillä pian ystävystyttyään, päähenkilö jää junan alle ja kuolee kahden nuorisojengin uhmakkaan kilpailun seurauksena. Musikaaliin ei ole sävelletty omaa musiikkia, vaan kappaleet ovat pääasiassa suomalaista pop-rock -musiikkia viime vuosilta. Kyseisessä musikaalissa kuultiin muun muassa Jukka Poika-nimisen artistin kappale ”Älä tyri nyt”, johon musikaalin aihe vahvasti kiteytyy. Musikaalin käsikirjoitus aloitettiin jo syksyllä 2011, mutta varsinainen harjoitusvaihe käynnistyi maaliskuussa 2012. Viikolla 11 pidettiin roolinjakotilaisuus ja seuraavalla viikolla harjoittelu alkoi draamasopimuksen solmimisella. Vesanto 2012 Tämän jälkeen oppilaat harjoittelivat kohtauksia kaksi tai kolme kertaa viikossa koulun jälkeen. Musikaalin lavasteiden rakennuksesta ja valaistuksesta huolehti samat talkoohenkilöt kuin aiempinakin vuosina. Äänentoisto vuokrattiin Tesipeli ry:ltä. Musikaalia esitettiin toukokuussa 2012 yhteensä kymmenen kertaa, niin koululaisille kuin muullekin yleisölle. Tutkimustulosten perusteella havaitsimme, että musikaaliprojekti merkitsi osallistujilleen todella paljon. Musikaali näytti muodostuvan merkitykselliseksi niin yksilön kuin yhteisönkin kannalta. Moni kertoi pitävänsä esiintymisestä, ja toisaalta kuuluminen musikaaliryhmään koettiin tärkeäksi. Mielenkiintoista on, että sekä oppilaat että opettajat ovat huomanneet yhteisöllisyyden merkitykselliseksi. Musikaaliprojekti mahdollisti yhteistyön eri-ikäisten oppilaiden välillä, ja moni oppilas halusi saada ystävyyssuhteita musikaalin myötä. Myös haastatteluista kävi ilmi eri ikäryhmien välinen yhteistyö. Toisaalta musikaaliprojektin myötä koulu teki yhteistyötä nuorisotoimen kanssa. Kaikki kokemukset musikaalista olivat oppilaiden mielestä positiivisia, lisäksi oppilaiden motivaatio musikaalin tekemistä kohtaan oli suuri. Tutkimustuloksia tarkasteltaessa on kuitenkin huomioitava, että todennäköisesti musiikilla on ollut merkitystä musikaaliin osallistuneiden oppilaiden elämässä jo aiemmin. Moni vastaaja mainitsikin aiemmat positiiviset kokemukset mukaan lähtemisen syyksi. Toisaalta usea vastaaja mainitsi halun saada uusia kokemuksia musikaalin myötä. Tutkimustulosten mukaan musikaaliin osallistui huomattava määrä kyseisen koulun yläluokkien ja lukion oppilaista. Oppilaat olivat valmiita näkemään vaivaa musikaalin eteen. Alusta asti moni oppilaista tiedosti, että musikaalin tekemisestä tulisi rankka ja aikaavievä prosessi, mutta silti he kokivat sen palkitsevana. Usealla oppilaalla oli aiempia kokemuksia musikaalin tekemisestä, minkä perusteella he halusivat musikaalin tekemiseen uudestaan. Moni oppilaista oli myös kuullut jo ennalta toisten oppilaiden positiivisia kokemuksia musikaalista. Nämä kokemukset ovat luoneet merkityksiä oppilaille ja nämä merkitykset saavat oppilaat lähtemään mukaan musikaaliin. Musikaali toteutettiin oppilaslähtöisesti. Oppilaat saivat alusta asti vaikuttaa 54 musikaalin tekemiseen, jolloin he samalla ottivat voimakkaasti vastuuta omasta oppimisestaan. Oppilaat saivat vaikuttaa musikaalissa monella tapaa, esimerkiksi musikaalin juonikuvio oli täysin oppilaiden kehittelemä. On mielenkiintoista, että fantasiatarinan sijaan musikaali käsitteli realistisesti nuorten elämää, esimerkiksi koulukiusaamista ja syrjäytymistä. Nuoret ovat tällä tavoin keksineet mielenkiintoisen tavan käsitellä vaikeitakin teemoja. Nähdäksemme tällainen projektilähtöinen, luokkahuoneen ulkopuolinen, oppiminen on hyvä ja tehokas tapa kasvattaa oppilaita vastuullisuuteen ja toisen työn arvostamiseen. Oppilaiden tuli huolehtia omista tavaroistaan, aikatauluista ja siitä, että kaikki oli varmasti valmiina ennen esiripun aukeamista. Projektissa oppimisen sosiaalinen vuorovaikutus korostuu, sillä tekijöiden on huomioitava toiset oppilaat tekemisessä. Toisaalta oppilas oppii asettamaan itselleen tavoitteita omien kykyjensä ja mielenkiintonsa perusteella. Musikaalin tekeminen ja projektin edistyminen oli paljolti kiinni oppilaiden omasta panostuksesta ja päämääristä. Kun oppijat ovat tietoisia niistä päämääristä, joihin oppimistilanne ja heidän oma kehittymisensä tähtää, he ottavat myös vastuuta omasta oppimisestaan. Kun oppilaat ymmärtävät omia ajatteluprosessejaan, heidän oppimisen itsesäätelytaidot kehittyvät. Tutkimuksemme mukaan koulussa tapahtuvan oppimisen tulee olla lähellä luonnollista, koulun ulkopuolella tapahtuvaa oppimisen tapaa. Oppimistilanteiden tulee olla luonteeltaan kokonaisvaltaisia. Kouluopetuksen ongelmaksi muodostuu usein se, kuinka opiskeltavat sisällöt saadaan yhdistettyä tosielämään. Musikaali oppimisympäristönä vapauttaa oppilaat oppikirjasidonnaisuudesta ja korostaa oppimista vuorovaikutuksessa. Usein luokkahuoneessa työskentely on oppikirjalähtöistä. Tällöin opituilla tiedoilla ja taidoilla ei välttämättä pääse syntymään yhteyttä oppilaan omaan elämismaailmaan. Musikaalin tekemisen myötä oppijat pääsevät suoraan kosketuksiin opiskeltavan aiheen kanssa. He saavat aitoja oppimiskokemuksia esittämisestä, kuuntelusta ja musiikin luomisesta. Musikaali sisältää monenlaista aktiivista musiikillista toimintaa. Musikaalissa oppilaat saavat laulaa, soittaa, tanssia ja ilmaista it- seään musiikillisesti. Musikaalissa kehollisuus korostuu, ja esimerkiksi musiikin rytmi voidaan kuulla, tuntea ja nähdä. Lisäksi oppilaat pääsevät konkreettisesti näkemään oman työnsä tuloksen. Kognitiivis-konstruktivistisen oppimisnäkemyksen mukaan oppilaiden pitää saada kehitellä omia ideoita ja ratkaisuja, testata ja arvioida niiden toimivuutta sekä muuttaa ja jakaa ideoita muiden oppilaiden ja opettajan kanssa. Aistien herkkyys ja persoonallisten tulkintojen tekeminen maailmasta taiteen keinoin ovat taidekasvatuksen mukaisia tavoitteita, ja onkin tärkeää antaa lapsen itse luoda itselleen arvokasta henkistä pääomaa ja oman elämän merkityssisältöjä. Taiteen tekeminen on myös yhteistä toimintaa, jossa yksilö vaikuttaa tekemisillään muihin ihmisiin ja muut häneen. Oppilaat jakavat mielipiteitä keskenään ja oppivat näin yhdessä. Musikaalin ohjaajien mukaan oli tärkeää, ettei kenenkään ideoita tyrmätty, vaan jokaisen ehdotus oli tärkeä. Oppilaat saivat myös itse ratkaista käytännön ongelmia toteutuksessa. Musikaali antaa mahdollisuuden osallistua taiteen tekemiseen monipuolisella tavalla. Mukana oli näyttelijöiden ja soittajien lisäksi myös avustajia, jotka toimivat esimerkiksi maskeeraajina. Musikaalin myötä myös sellaiset oppilaat, jotka eivät halua olla paljoa esillä, tai jotka eivät harrasta musiikkia tai omaa erityistä musiikillista taitoa, pääsevät mukaan toteuttamaan taiteiden välistä projektia. Musikaali luo mahdollisuuden oppia uudella tavalla perinteisten opetusmenetelmien lisäksi. Näin myös heikosti menestyvät oppilaat pääsevät näyttämään osaamisensa. Musiikin opetuksessa olennaista olisi kaikkien mahdollisuus osallistua toimintaan musiikin harrastamisesta tai taidoista riippumatta. Eräs tutkija on nähnyt ongelmana sen, että musiikkia opiskellaan valinnaisena oppiaineena peruskoulun päättövaiheessa, mikä saattaa vaikuttaa siihen, että moni oppilas kokee valinnaisen musiikin olevan suunnattu vain sellaisille oppilaille, jotka harrastavat musiikkia myös koulun ulkopuolella ja ovat erityisesti luontevia laulajia. Tutkimustulostemme perusteella musikaalin tekeminen antaa tekijöilleen paljon. Mielestämme tunteilla on suuri merkitys oppimisessa, eikä niitä tule asettaa järkiperäisen tiedon kanssa vastakkain. Taito- ja taideaineiden ei tulisi aina ensimmäisenä joutua leikkausten kohteeksi, sillä niiden merkitys ihmisen tasapainoisen kehityksen aikaansaamiseksi on merkittävä. Jokaisen oppiaineen tunteja tarvitaan, eikä taito- ja taideaineita tulisi nähdä alempiarvoisina tai täyteaineina koulupäivän sisällä. Haasteet ovat mielestämme siinä, kuinka integraatiota oppiaineiden välillä saadaan kehitettyä niin, että oppiminen kytkeytyy Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Vesannon AutoMETSÄKIPINÄ O y ja Konetarvike Ky 0400 214 880 72300 Vesanto Puh. (017) 650 449 55 oppilaan todelliseen elämismaailmaan, ja kuinka koulu pystyy huomioimaan tunteiden merkityksen opetuksessa. Ajattelua ei tulisi irroittaa toiminnasta, vaan kuvat, äänet ja liikkeet ovat sanojen rinnalla yhtä hyviä tapoja tutkia ja esittää todellisuutta. Työelämässä vuorovaikutustaitojen merkitys korostuu, ja tunteet muodostavat vuorovaikutuksen perustan. Luovan ilmaisun avulla ihminen voi saada yhteyden itseensä ja toisiin. Luovuus edellyttää sopeutumista uusiin tilanteisiin, ja samalla se on olennaisesti kykyä kehittää jotain aivan uutta Työelämässä edellytetään luovaa ajattelua innovaatioiden kehittelyssä. Mielestämme koulun tulisi tunteiden huomioimisen lisäksi pyrkiä edistämään luovuutta, mikä voidaan esimerkiksi Howard Gardnerin moniälykkyysteorian valossa nähdä eri älykkyyden lajien monipuolisena kehittämisenä. Esitämme, että musikaalin tekeminen koulussa on yksi loistava tapa tehdä oppimisesta merkityksellistä oikeaan elämismaailmaan kuuluvaa toimintaa, jossa oppilaan omalla ajattelulla, tunteilla ja oppimisen ilolla on paikkansa. Suuret kiitokset kaikille tutkimukseen osallistuneille! Erno Närhi & Johanna Pulkki Kuvat: Kirsi-Marja Haatainen Henriikka Haatainen Lienee hyvin monelle vesantolaiselle tuttua, että aina huhtikuun puolessa välissä on ”kalervot”. No mikä se sitten on? Sehän on Koululaisten Karttula-Tervo-Vesanto, Kalervo Hämäläinen -musiikkikilpailu. Kaikki sai alkunsa jo 80-luvulla, kun kamarineuvos Kalervo Hämäläinen oli vieraana Vesantoviikon päättäjäisjuhlakonsertissa. Tuossa tilaisuudessa kamarineuvos käytti pitkän puheenvuoron vesantolaisen musiikkitoiminnan edistämiseksi ja lahjoitti Vesannon Musiikinystäville 50 000 mk ehdolla, että pääomaa ei saa hävittää, mutta sen tuotto pitää käyttää lasten ja nuorten musiikkitoiminnan edistämiseen. Tuolloin edellä mainitun tilaisuuden jatkokeskustelussa nousi esille mm. kilpailutoiminta, joka saattaisi innostaa lapsia ja nuoria tulemaan musiikin pariin. Pinja Junikka soittaa poikkihuilua Musiikkikilpailu ”kalervot” Tästä alkoi kehittyä kilpailumuoto ja sen nimi. Kilpailu suunnattiin kamarineuvos Hämäläisen toivomuksesta niiden Kuopion läänin kuntien oppilaille, joissa ei ole korkeakoulutasoista musiikin opetusta. Muutamana vuotena olikin kilpailijoita jopa Rautavaaralta saakka. Myöhemmin kilpailu kuitenkin muodostui kolmen kunnan oppilaiden välisiksi. Hieman huolta toi Karttulan liittyminen Kuopioon, jonka johdosta sääntöihin jouduttiin Karttulan osalta muuttamaan lause: Tervon, Vesannon ja entisen Karttulan alueen oppilaat. Jo useamman vuoden aikana on huomattu, että kisaa ei ole tarpeellista ainakaan kasvattaa, koska olemassa olevat resurssit eivät riitä. Kilpailussa on nimittäin nähty jopa 400 jalkaparia nousemassa lavalle kolmen päivän aikana. Emmaliina Honkaselkä, Jenna Rossi, Pinja Junikka, Sanni Jetsonen ja Elma Hokkanen Vesanto 2012 56 Kun tätä kilpailumuotoa alettiin kehitellä, niin jouduttiin miettimään mm. palkintoasia. Mietinnän lopputulos oli se, että palkinnot on ”ruskeita kirjekuoria”, elikkä rahaa. No mistäs se raha otetaan? Niinpä taas käännyttiin kamarineuvos Hämäläisen puoleen, ja sieltä hänen hallitsemastaan säätiöstähän ne palkintorahat tulivat. Täytyy todeta, että yksi houkutin kilpailuun osallistumisesta on juuri tuo raha, mutta se ei varmasti ole se ainoa. Siitä on todisteena se, että samat lapset ja nuoret osallistuvat innolla kisaan koko koulukaarensa ajan, vaikka eivät sijoittuisi palkinnoille yhdessäkään kilpailussa. Mikä on sitten tuon kilpailun tuotos, jos näin voisi sanoa. Se on se, että näiden kolmen kunnan koululaisten musiikillinen taso on kehittynyt merkittävästi. Siitä on todisteena mm. se, että alakoulun kolmas luokkalaisilla on bändi, joka soitta ihan ”oikeesti” ja vaikka Finlanderssin Oikeesti. Jokaisen kilpailun jälkipuinnissa on todettu niin tuomareiden kuin järjestäjienkin taholta, että nyt oli taso ja osaaminen sitä luokkaa että tästä se ei voi enää nousta. Mutta hupsis – seuraavassa kisassa huomataan, että onpas porukka taas opetellut ihan huikeita juttuja. Se on se juttu, joka laittaa niin kilpailijat, opettajat ja järjestäjät tekemään tuota erikoisuutenakin pidettyä kilpailumuotoa. Suomessa on erittäin paljon monenlaisia laulu- ja musiikkikisoja, mutta saamani tiedon mukaan ei missään samanlaisia ja tasoisia. On tosiasia, että kilpailuun harjoittelu ja osallistuminen vie hieman aikaa muusta koulutyöstä, mutta viehän urhei- lukilpailutkin ym. harrastukset. Lisäksi tämäntyyppisen musiikiharrastuksen vaaliminen on kulttuuria parhaimmillaan varsinkin kun siihen opetetaan lapset ja nuoret. Voi hyvällä syyllä olettaa että sama kulttuurityö jartkuu sitten aikuisikäisenäkin. Hyvin monet kilpailussa mukana olleet ovat jatkaneet mm. musiikkilukioon sekä jatkaneet soittamista ja laulamista kuoroissa, bändeissä jne. Näistä komen kunnan kouluista on vain pari ala-astetta, joista ei ole osallistuttu kertaakaan ”kalervoihin” mutta niissä kouluissa on sitten vahvoja ja lahjakkaita urheilijoita. Opettajilla ja heidän myötämielisellä suhtautumisellahan tässä on iso merkitys ja siitä heille iso kiitos. Ilman sitä meillä ei kilpailtaisi musiikin alalla. Toivotaan, että se innostus ja myötämielisyys opettajien taholla jatkuu. Kilpailun toteuttaminen onkin sitten se talkootyön voimannäyte. Jo nuo kome kilpailupäivää työllistää kymmenkunta henkilö päivässä. Ainoastaan tuomareille, äänimiehelle, ja muutamalle kilpailupäivän avustajalle maksetaan. En ole tullut koskaan laskeneeksi niitä talkootunteja, mutta niitä on paljon, jos lähdetään liikkeelle suunnittelusta ja päädytään siihen kun kaikki laskut on maksettu. Siitä huolimatta kilpailun talousarvio liikkuu 7-8 tuhannen euron tietämissä. Lähes kaikki on menoja. Tulopuolella on sitten Suomi Tytöt ja Pojat -säätiön avustus, Vesannon kunnan avustus ja vähäiset pääsylippu ja ravintolatoiminnan tuotot. Nuo pääsylipputulot olisi mukava saada nousemaan, ja siihenhän suuri yleisö voisi hyvin vaikuttaa olemalla läsnä kilpailupäivinä. Voin vakuuttaa, että musiikillinen osaaminen on sitä luokkaa, että sitä kannattaisi olla katsomassa ja kuulemassa. On suorastaan käsittämätöntä, että miten taitavia jo pienet ekaluokkalaiset ovat. Sitä mukaa kun ikä ja koko kasvaa, Hyvää Joulua & Onnellista uutta vuotta! S-market Vesanto Keskustie 12, p. 010 762 8870, Rautaosasto 010 762 8890 (0,0828 € /puhelu + 0,1199 € /min) www.peeassa.fi Arkisin 8-21 Lauantaisin 8–18 Sunnuntaisin 12–21 (23.12. saakka) 57 niin taso tietenkin nousee. Kun päästään kisassa lauantaille, niin väittäisin, että Kuopion Musiikkikeskukseen mennään kuulemaan huonompiakin laulajia ja soittajia, kun mitä Vesanto-hallissa kuullaan. Ja sitten tässä lopuksi haluan kiittää kaikkia talkoolaisia, isiä, äitejä, mummoja, pappoja, opettajia ym. ym. ja kilpailijoita siitä, että pitkään jatkunutta kilpailutoimintaa on pystytty harrastamaan. Toivotaan, että samaa voidaan jatkaa, vaikka se onkin työlästä mutta kun se on niin hauskaa ja palkitsevaa. Hyvää Joulua ja mukavaa uutta vuotta kaikille lehden lukijoille. Vesannolla syksyllä 2012 Vesannon Musiikinystävät ry Mauri Haapamaa PS. Seuraavat kisat 4.-6.4.2013 Vuoden persoona – Veikko Matilainen Teksti ja kuvat: Anu Hytönen Vesannon vuoden 2012 persoonaksi valittiin Veikko Matilainen. Hän vastaanotti kunniakirjan Niinivedellä järjestetyssä kylätapahtumassa toukokuun lopussa. Perusteluissa sanottiin, että Veikko Matilainen on todellinen persoona, jolla on luovuutta, elämäniloa ja osaamista. Hän on sotiemme veteraani ja myös vesantolaisen yrittäjyyden uranuurtaja. Matilaisen muovitehtaassa valmistettiin aikoinaan monenlaisia tarve-esineitä. Hän myös patentoi muutamia keksintöjään kuten sähkökaapeleiden kiinnikkeitä. Elokuvan päähenkilö Päähenkilö Veikko Matilainen ja pääkuvaaja Esko Toikkanen Kaksi aikaa elokuvan kuvauksissa Jokelan sillalla. Vesanto 2012 Veikko Matilaisesta tuli myös elokuvan päähenkilö, kun Eläkeliiton Vesannon yhdistyksen toteuttamassa lähielokuvakoulutuksessa toteutettiin hänestä kertova elokuva. Elokuvan Veikko Matilainen – kaksi aikaa työryhmään kuuluivat Esko Toikkanen, Juhani Riikonen, Kari Särkkä ja Anu Hytönen. Elokuva kertoo 90-vuotiaasta sotaveteraanista niin sodan kuin rauhan ajalla. Elokuvan keskeisenä teemana on luovuus. Veikko on tallentanut oman sotahistoriansa ja valokuvansa Pioneerin päiväkirjoihin. Yrittäjähistoria löytyy lehtikirjoituksista ja monista tuotteista. Kaksi aikaa -elokuva esitettiin jo Vesannon itsenäisyyspäivän juhlassa 6.11.2011 ja elokuvaillassa 18.1.2012. Veikko Matilainen koki päähenkilönä olon hämmentäväksi, mutta hänestä on hyvä, että vanhoja asioita ikuistetaan. Kuvauspäivät olivat mielenkiintoisia, sillä hän on itsekin valokuvannut ja videoinut paljon. - Kyllähän itsestä kertovaa elokuvaa on pitänyt katsella vähän korvat luimussa, Veikko toteaa. Oma ääni tuntuu aina nauhoitettuna niin kauhealle. Tietotekniikan hyödyntäminen on Veikolle päivittäistä. Lehtiä tulee luettua. Usein hän lukee myös ulkomaisia lehtiä, sillä Google suomentaa ne. Tietosanakirjatkin ovat saaneet olla hyllyssä rauhassa, sillä Wikipediaa on niin helppo hyödyntää. 58 Tmi Peltsi palkittiin vuoden yrittäjänä Teksti ja kuvat: Anu Hytönen Vesannon vuoden yrittäjäksi 2012 valittiin Tmi Peltsi eli Jukka Peltolehto. Yrityksessä tehdään maalämpöasennuksia, lvi-tekniikkaa sekä lämpö-, vesi- ja ilmastointipuolen töitä. Osakeyhtiöksi yrityksen yhtiömuoto vaihtui syyskuun alussa, ja yrityksen uudeksi nimeksi tuli Lvi Peltsi Oy. Koko perhe on ollut yrityksen toiminnassa mukana. Minna Peltolehto hoitaa yrityksen kirjanpidon, laskutuksen ja on aina tarvittaessa apuna putkieristystöissä. Myös perheen jo aikuiset lapset osallistuvat mahdollisuuksiensa mukaan työtehtäviin. Yrityksen ansioina mainittiin monialaisuus. Lviala ei ole suinkaan Peltolehtojen ainoa työsarka, sillä he ovat viljelleet myös mansikkaa kahdenkymmenen vuoden ajan. Tällä hetkellä sitä on viljelyssä 6.5 hehtaaria. Tätä kautta Peltolehdot työllistävät paljon kausityöntekijöitä. Jotain toiminnasta kertoo myös se, että samat poimijat ovat vuodesta toiseen tulleet marjatilalle töihin. Jukka Peltolehto on vuoden yrittäjä jo toisessa polvessa, sillä hänen isänsä on vastaanottanut samaisen palkinnon aikaisemmin. Vuoden yrittäjä Kolmevuotias englanninbuldoggi Sisu on tarkkaillut Jukka Peltolehdon asennustyötä Horonkylällä. Tässä se pääsi poseeraamaan tyytyväisenä vuoden yrittäjän kanssa. 59 Tunnistatko perhoset? Kuvat: Marja Soininen ja Jorma Vahteala Vastaukset sivulla 70 4 1 2 3 Vesanto 2012 4 60 7 10 5 8 6 9 11 12 61 PKS - Sähkö Oy Eläkeliitto Sähköurakointi Sähkösuunnittelu Antenniasennukset Paloilmoitinliike Ilmalämpöpumput + asennus Aurinkosähköjärjestelmät Tarvikemyynti PKS - Sähkö Oy Puh. 014 573 445 Marintie 3 44500 Viitasaari ISÄNNÖINTIPALVELUT Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Matkalla Ahvenanmaalla E läkeliiton Vesannon ja Rautalammin yhdistykset tekivät yhteisen retken Ahvenanmaalle heinäkuun 4-7 päivä. Kummastakin yhdistyksestä mukana oli 25 osallistujaa. Linja-auton saavuttua Vesannolle siinä olivat jo kyydissä Rautalammin porukat. Matka suuntautui Jyväskylään, Tampereen kautta Raisioon ja edelleen Askaisiin Louhisaaren kartanoon, joka on nykyisin museona. Tutustumisajan jälkeen matka jatkui Kustaviin ja edelleen Vuosnaisiin, josta siirryimme saaristolautalla Brändön saarelle ja majoituimme hotelli Gulvivaniin. Seuraavana aamuna hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui Torsholman satamaan, josta matka saaristolautalla (laivalla) Vårdöhön, jona aikana nautimme hienosta kelistä ja silmäähivelevistä maisemista. Sundin kuntaan päästyä vierailimme Bommarsundin linnoituksen rauniolla ihastelemassa maisemia ja valokuvailemassa nähtävyyksiä. Seuraavaksi tutustuimme Jan Karlsgården museoalueeseen ja Kastelholman linnaan. Täältä matka jatkui Saltvikin kautta Getan kuntaan, joka tunnetaan suurista Vesanto 2012 omenapuuviljelyksistään sekä vanhasta vartiopaikasta. Tästä seuraavaksi siirryimme Finströmin keskiaikaiseen kirkkoon, joka on 1300-luvulta. Maarianhaminaan tultua tutustuimme kiertoajelun aikana kaupungin nähtävyyksiin ja majoituimme hotelli Cikadaan. Seuraavana aamuna matka jatkui Suomen läntisimpään kuntaan Eckeröön, jossa tutustuimme C. L. Engelin suunnittelemaan vuonna 1828 valmistuneeseen postitaloon paikallisen oppaan johdolla. Täältä matka jatkui Strurbyn villieläintilalle, jonne emme kuitenkaan ajan puutteen takia päässeet tutustumaan kiertoajelun merkeissä. Eckeröstä palattiin eri reittiä takaisin Maarianhaminaan, jossa tutustuimme mm. Bommar -laivaan ja hotellin ympäristön nähtävyyksiin. Viking Linen -laivalla kohti Turkua lähdimme klo 14.25, laivalla seisovasta pöydästä nautimme runsaan ja monipuolisen päivällisen, ja jokainen sai nauttia matkasta vapaasti kohti Turun satamaa, jonne saavuimme noin 19.55. Täältä siirryimme tunnin ajomatkan jälkeen Eläkeliiton omistamaan Lehmirannan lomakeskukseen, ja kerkesimme vielä 62 Vesanto – Tervo – Laukaa – Äänekoski – Jyväskylä Kiinteistönne kehityksessä mukana Hulkkonen Consulting Oy Keskustie 13, 72300 Vesanto Kirrintie 11, 40270 Palokka Sirkeinen Oy Vesanto 020 7 412 540 Jyväskylä 020 7 412 542 Puh. (017) 650 052, 040 544 9852 Vesanto ottamaan ”yömyssyt” ennen Amandan sulkeutumista. Lauantaiaamuna aamupalan ja saunan ja huoneiden luovutuksen jälkeen hyvästelimme Lehmirannan, ja Arvo istui kuljettajan paikalle suunnaten Scanian keulan kohti kotia. Arvo Toivanen oli oppaamme koko matkan ajan ja hoiti homman täydellä 10 pisteen asiatiedolla ja turvallisella kyydillä. Matkan reitti oli myös hänen käsialaansa apunaan allekirjoittanut. Kuljetuksesta vastasi Matka-Matias Juankoskelta ja matkavastaavina Vesannon yhdistyksestä Esa Pakarinen ja Rautalammin yhdistyksestä Kielo Puranen. Omasta puolestani toivotan kaikille mukana olleille kiitokset ja Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta 2013, samoin kuin kaikille yhdistyksemme jäsenille. www.hulkkonenconsulting.fi Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta T:mi Kiinteistöhuolto Henri Pakarinen 72300 Vesanto Puh. 0400 570 231 Matkaa muistellen ja uutta odottaen Hyvää Joulua ja Onnea tulevalle vuodelle Esa Pakarinen Vesannon kalaosuuskunta PS. Tätä lukiessanne ensi kesän matka on suunnitteilla. 63 Kuva: Kimmo Hakala Rauhaisaa Joulunaikaa kaikille Teille Kuva: Kimmo Hakala Kauppakatu 39 A 70100 Kuopio puh. 017 265 7777 www.kolari-co.fi Fysikaalinen hoitokeskus Rauhallista Joulun aikaa Kuva: Anu Hytönen Koivulaan nousi uusi emolehmäpihatto S Juuso Markkanen ja Anne Pirskanen emolehmäpihaton avajaispäivänä. onkarin kylälle Koivulaan Juuso Markkasen tilalle valmistui syksyllä uusi emolehmäpihatto, jonne eläimet pääsivät muuttamaan hiljattain. Suurin osa lehmistä on oppinut jo navetan tavoille, mutta muutamat vielä opettelevat parsiin menemistä. Pihattoon mahtuu 60 emolehmää vasikoineen sekä 30 teurashiehoa. Hieho-osasto on muutettavissa myös emolehmille. Tilan tuotantosuuntana on puolen vuoden ikäinen, emostaan vieroitettu pihvivasikka. Eläimet ovat roduiltaan agnuksia, herefordeja, limousineja, simmentaaleja sekä näiden rotujen risteytyksiä. Navetta on ratkaisuiltaan kylmä kolmerivinen makuuparsipihatto kahdella lantakäytävällä. Siellä lehmät makoilevat oljilla ja turpeella kuivitetun hiekkapedin päällä. Ruokintapöytä on navetan toisella pitkällä sivulla ja rehut laitetaan ulkoa päin. Koivulan tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos tämän vuoden maaliskuussa. Juuson puoliso on sairaanhoitaja Anne Pirskanen, ja hän käy tilan ulkopuolisessa työssä. Rakentaminen oli Markkasella mielessä jo useamman vuoden. Noin vuosi sitten alkoi piirustusten hahmottelu, ja tammikuussa mukaan tulivat suunnittelijat. Huhtikuussa piirustukset valmistuivat. Kun investointitukipäätös tuli kesäkuun alussa, niin rakennustyöt aloitettiin hetimiten. Hankkeen Ely:n kustannusarvio on 265 000 euroa. Peltoa tilalla on viljelyssä reilut 60 hehtaaria. Nuori yrittäjä opiskeli peruskoulun jälkeen viisi vuotta sähköalaa, mutta vaihtoi ammattia: vuonna 2007 Markkanen valmistui maaseutuyrittäjäksi Muuruvedeltä, ja siitä lähtien hän on toiminut maatalouslomittajana Sisä-Savon alueella. Kokemuksia karjanhoitotyöstä on kertynyt useilta eri tiloilta, ja tätä toimintaa on tarkoitus myös jatkaa. Anu Hytönen Rauhallista Joulua kaikille Keskustie 13, Vesanto ja menestystä vuodelle 2013 050 358 3809 Siskon Vaatepuoti Keskustie 14 Puh. 040 707 3185 Tervetuloa Kiitämme asiakkaitamme Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Koulutetut hierojat Kuluneesta vuodesta Ja toivotamme kaikille Tuula Ylönen Satu Karhu Rauhallista Joulua ja Keskustie 13 72300 Vesanto Onnellista Uutta Vuotta 2013 Tuula 0400 564 659 Satu 040 719 0312 Kiitämme asiakkaitamme hyvästä Yhteistyöstä ja toivotamme Huoltamopalvelut AKI SIREN Oy (017) 650 300 Hyvää Joulua ja Onnea vuodelle 2013 Jorkin Korjaamo Ky *Henkilökunta* Puh. 0400 658 550 Vesanto 2012 64 65 Kuva: Esko Toikkanen Kuva: Sari Toikkanen Karhujen kuvaaminen kiehtoo Karhujen kuvaaminen vaatii pitkäjänteisyyttä J ouko Pirppu on ikuistanut karhun Vesanto-lehden kansikuvaan. Karhujen kuvaaminen on kiehtonut häntä jo pitkään, ja takana on lukuisia metsäretkiä vuosien saatossa. Kuvauspaikalla odottaminen on vaatinut pitkäjänteisyyttä. Jouko Pirppu kertoo, että ajan kanssa karhujen elintavat oppii kuitenkin tuntemaan. Reviirillään liikkuva karhu kulkee yleensä samoja uria. Vaikka niiden elin- piirit ovat laajat, niin usein ne liikkuvat samoja tassujen jälkiä. Toiset luontokuvaajat ovat antaneet Pirpulle monenlaisia vinkkejä. Kuvaustilanne on metsässä näkösuojan takana odottelua. Kuvaustilanteen on oltava äänetön, jotta karhut eivät pelkää ja kiinnitä kuvaajaan huomiota. Karhut reagoivat herkästi kameraan. Karhujen on saatava olla rauhassa ja ne ovat erittäin epäluuloisia eläimiä. Kii- ma-aikaan ne saattavat käyttäytyä arvaamattomasti. ”Tuolla metsissähän niitä on, ja ihan niiden vierestä voi kulkea. Harvoin ihminen huomaa karhun, mutta karhu aistii kyllä ihmisen läsnäolon”, Jouko Pirppu kertoo. Joutsenpari kokoontui sadesyksynä vesijärveläiselle pellolle suunnittelemaan lähtöä. Anu Hytönen Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Traktoriurakointi ANTTI RAATIKAINEN Puh. 0400 375 144, 0400 570 691 Hyvää Joulua ja Onnea Vuodelle 2013 RAKENNUSPALVELU Mauno Pääkkönen 72300 Vesanto, Puh. 0400 741 755 Kuva: Jouko Pirppu Vesanto 2012 66 67 Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta vuotta Tervetuloa kaupantekoon Rauta-Maatalous S. HAKKARAINEN Vesanto puh. 650 110 0440 719 046 Toivotamme Hyvää ja Rauhallista Joulua Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta sekä Onnellista Uutta Vuotta 2013! Vesannon Kukka- ja Hautauspalvelu Kaivurityöt Keskustie 15 72300 Vesanto Puh. 040 531 2605 koti 0400 868 506 www.vesannonkukka.com Eero Karhu Ky Sininentie 1755 72350 Pienola Puh. 040 515 6086, 0400 679 071 Jalkahoitopalvelut Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta Anne Pasanen Toivon asiakkailleni Hyvää Joulua Ja Onnea Vuodelle 2013 Vesannon Sora Ky Hoitoajat sopimuksen mukaan. Tervetuloa Keskustie 7, 72300 Vesanto Puh. 040 531 5894 Markku Lindi 0400 676 066 Hyvää Joulua ja Iloista Uutta Vuotta Hy vää Joulua ja Onnea Vuodelle 2013 Keskustie 7 Vesanto 040 5742 095 www.kuvapuoti.net [email protected] METSÄKIPINÄ O y 0400 214 880 Reino-tonttu Runo:Anu Asikainen Piirros ja kuva : Mirja Nuutinen Tonttu satavuotias, nimeltänsä Reino. Iloinen ja avulias, aina löytyy keino. Reino jättää kesken työn, Pukin luokse säntää. Tumma taivas talviyön tiputtelee räntää. ”Aamulla mä palaan tänne, on mukanani tarina. Se vie riidan väliltänne, loppuu Muorin narina.” Muori istuu penkin päähän ahdistunein elkein. Ilmapiirin meno jäähän toteutuu jo melkein. Terävä on hällä mieli, hoksaa nopeasti. Lennokasta Reinon kieli, runoilijaks’ asti. Pukki kertoo: ”Mulla suru. Ei säteile mun polla. Kuinka rakas oma muru vois iloinen taas olla.” Juonen Reino keksii pian, kun hän astuu pihalle. Sankariksi tyhmän sian, ken altis oli vihalle. Luettuaan hetken aikaa Muori niin kuin herää. Tarinassa lienee taikaa. Paperit hän kerää. Tonttulassa syksypuoli ompi aina puuhakas. Pukilla nyt oma huoli: Masentunut Muori rakas. ”Kesän jälkeen Joulumuori on ollut alakuloinen. Ei hän enää ole nuori, mut silmissäni suloinen.” ”Olenpa mä näin tai noin, aina hän vain suuttuu. Puhun hellin äänenpainoin. Mustaks’ muoto muuttuu.” Pitkä tuli tarinasta, monenlaiset käänteet. Aamun tullen vasta valmiit kaikki äänteet. Silmissänsä kyyneleitä Muori aivan muuttunut. ”Oletko sä enkeleitä avukseni kutsunut?” Nukuttuaan lyhyesti Reino heti muistaa: ”Tarinalle tänään testi. Pian kaikki luistaa.” On kuin säde auringon valaissut ois huoneen. Pukki kertoo Reinon tarinan tuon luoneen. Pukki oottaa innoissansa, mitä Reino luonee. ”Varmaan niitä runojansa luettavaks’ tuonee.” Muori sekä Pukki nyt herkistyy he aivan. Onni jälleen löytynyt. On ohi aika vaivan. On paperia sivut monet Reinoll’ tuomisina. Sanoo: ”Nuo jos katsonet, pian loppuu kina.” Enää surua ei kellään, rauha maahan koittaa. Reinoakin kiitellään. Tonttubändi soittaa. Tarinan kun Pukki lukee, hoksaa opetukset: Toisiaan kun kaksi tukee, luistamaan saa sukset. Minkälainen oli juttu, jonka Reino kirjoitti? Meille ei se ole tuttu. Tonttula sen piiloitti. Joulumuori aina ennen ahkeroitsi iloisena. Hymyeli tullen mennen. Ei nähdä enää moisena. Nyt hän tiuskii, murjottaa vihaa katseessansa. Kulkiessaan voivottaa. Pelkää tonttukansa. Alkaessa joulukuun Joulupukki huokaa: ”Auta ei nyt apu muun. Reino luoksein tuokaa.” Aputonttu Reinon löytää, huudahtaapi hälle: ”Pukin luokse pian töytää, astu peremmälle!” ”Pelkään vuoksi terveyteni. Muorista on uhkaa. Multa maito maahan meni. Päällein heitti tuhkaa.” ”Tuntuu, että minun vikaa kaikki murheet maailman. Hermot menee tuota pikaa. Pyydän, mua autathan.” ”Ajatuksenjuoksus’ suorin, et tyhmä ole laisin. Toivon, että vanhan Muorin takaisin mä saisin.” Hymyyn kääntyy Reinon suu. Varovasti Muorinsa hän Pukille hän haastaa: pöydän ääreen vinkkaa. ”Jos ei sulla murhe muu, Sanoo tälle: ”Lepäähän. tään älä anna raastaa.” Tutki tätä pinkkaa.” Metsät kuntoon hukkapuusta haketta ja hanketta Vesanto 2012 68 69 Kevättä Kuikkaniemessä PERHOSET sivuilta 60 ja 61 Pyörryttävää, ja juhlallista tämä tai - ehkä suorastaan huvittavaa... tai yliluonnollisen luonnollista tämä keväinen iltahetki sateen jälkeen lämmin ja kostea ja täynnä koivun tuoksua taivas kuin kevyttä tylliä näiden välissä usva kuin, kuin ... unen maa voi tätä luonnon rauhaa ... 1 Tesmaperhonen 2 Kangassinisiipi 3 Amiraali 4 Neitoperhonen 5 Ritariperhonen 6 Kirjoverkkoperhonen 7 Hopeatäplä 8 Vihernopsasiipi(Kangasperhonen) 9 Pihlajaperhonen 10 Herukkaperhonen 11 Tesmaperhonen 12 Sitruunaperhonen Hyvää Joulua ja Menestyksellistä Uutta Vuotta Tilitoimisto Soininen Oy Kiitos kuluneesta vuodesta Vesannontie 113, 72300 Vesanto 040 537 7058 [email protected] Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta ammattitaitoisesti luotettavasti edullisesti Vesannon Taksit ry Ja vielä mitä! Mikä melske ja meteli! Mikä kilpalaulanta! Kuikat huutavat toisilleen siellä, toiset täällä, ja vielä tuolla kolmannet kaihoisan komeasti – kuiiikka, kuiiikka ja välillä kuin siat syöttöaikaan joutsenet töräyttelevät ja läiskyttävät niin että koko järvi roiskuu ja läiskyy Ja käet, käet – tuolla ja tuolla ja tuolla kukkuvat ja kukkuvat, onnellisia vuosia, loputtomasti, ja kaiku helisee vedestä ja kivistä teeret pulisevat joka puolella, kuin ilma kuplisi ilokaasua rantasipi kiertää hermostuneena niemen nokkaa lehtokurppa kurnuttelee iltalennolla, tavallista reittiään rastas, mikä lie, lurittaa ja lurittaa - kuin ei aikoisi ikinä lopettaa ja kaulushaikara, kauempana, umpsuttaa umpsutustaan Saajan tilinumero Mottagarens kontonummer IBAN BIC FI24 5510 0050 1711 41 OKOYFIHH Viesti Meddelande Saaja Mottagare Vesannon kotiseutuyhdistys ry Maksajan nimi ja osoite sitten hiipii hiljaa ylös, ja ylemmäs, usva sulkee ne hiljaiseen vaippaansa ja ne – vaikenevat nyt hyräilee enää, hiljaa – lähes kuulumattomasti suopursu Kirsi Lehto Vapaaehtoinen tukimaksu 2012 kotiseututyön hyväksi Betalarens namn och adress Allekirjoitus Underskrift Viitenro Ref.nr Tililtä nro Från konto nr Eräpäivä Förf.dag Euro Kuva: Irma Kortekallio Vesanto 2012 70 71 Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta ! Vesannon Kotiseutuyhdistys Vesanto-lehti Kotiseutuyhdistys ISSN 2323-2544 46. vuosikerta Vesannon Joulu /Vesanto 2012 JOHTOKUNTA Toimituskunta: Anu Hytönen Jyrki Korhonen Sisko Kuhmonen Jouni Pystynen Sari Toikkanen Irene Turjamaa Pentti Alaja Paula Evolahti Pirjo Hannonen Nils Hedlund Anu Hytönen Veli Kovanen Sisko Kuhmonen Jouni Pystynen Irene Turjamaa 040 594 7418 044 303 0842 040 707 3185 040 505 6640 0440 474 937 044 065 0029 Kannen kuva: Jouko Pirppu Lehden ulkoasu ja taitto: Mirja Nuutinen Painopaikka: Keski-Suomen Painotuote Oy [email protected] Hinta 10 € Yli viiden lehden ostajalle paljousalennusta. Tarkempia tietoja Kotiseutuyhdistykseltä . Soita Siskolle 040 707 3185 . Keski-Suomen Painotuote Oy Teollisuuskatu 7, 44150 Äänekoski Puh. (014) 518 1400 www.kspaino.fi Vesanto 2012 72
© Copyright 2024