Välimiesmenettely työriitojen - Conflict Management Institute COMI
Risto Koulu - Santtu Turunen VÄLIMIESMENETTELY TYÖRIITOJEN RATKAISUKEINONA Helsinki 2012 “Pätevimpänä tuomioistuimena voimme pitää sitä, jonka osapuolet itse luovat valitsemalla yhdessä siihen jäsenet.” Platon 347 eKr. “Vor den Wissenden sich stellen, sicher ist‟s in allen Fällen.” Goethe 1819 “„Nothing is unlawful‟, said Norman, „except in method‟. „That‟s an interesting view of courts of justice‟. „But we have no courts of justice. We have only courts of law.‟” David Graham Phillips 1911 (romaanihenkilöiden keskustelua) 1 Tutkimushanke “Työriidat konfliktinhallinnan kontekstissa” on toteutettu Työsuojelurahaston tuella 2 ALKUSANAT Tämä kirja käsittelee välimiesmenettelyä kollektiivisten työriitojen eli niin sanottujen järjestöriitojen ratkaisukeinona. Kirja on samalla viimeinen osatutkimus laajemmassa kokonaisuudessa. Se nimittäin päättää työsuojelurahaston rahoittaman tutkimushankkeen “Työriidat konfliktinhallinnan kontekstissa”. Hankkeessa ovat aikaisemmin ilmestyneet tutkimukset “Sovittelu työriidoissa” (2009) ja “Työehtosopimustoiminta - proaktiivinen näkökulma menettelytapoihin” (2009). Lisäksi työriitojen konfliktinhallinnan tutkimuksen teoreettista perustaa on tarkasteltu erillisartikkeleissa “Työriitojen sovittelu - erillistie vai valtaväylä” (2009) ja “Työriitojen sovittelun tutkimus tieteidenvälisyyttä käytännössä?” (2010). Koska tämä kirja on jatkotutkimus, lukijan oletetaan näiden aikaisempien julkaisujen lisäksi tuntevan jossain määrin sekä työnmarkkinoiden riidanratkaisujärjestelmän että sen maailman, jossa tämä järjestelmä toimii. Tutkimushankkeen viimeinen kirja on samalla tilinteko siitä, mitä tutkimushankkeessa on kaiken kaikkiaan saatu aikaan. Teos “Sovittelu työriidoissa” keskittyi valtiolliseen työriitojen sovitteluun, jollainen on muodossa tai toisessa käytössä lähes kaikissa Euroopan maissa. Suomessa tätä konfliktinhallinnan muotoa edustaa valtakunnansovittelija toimistoineen. Osatutkimuksessa todettiin, että valtiollinen sovittelu oli kuten odotettiin - pitkälle formalisoitunut, osaksi muuttunut suorastaan rituaalinomaiseksi. Todellinen sovittelu näytti, tunnettua sanontaa mukaillen, tapahtuvan tämän valtiollisen sovittelun “varjossa”. Pohjimmiltaan samaan päätelmään on tultu myös tutkittaessa valtiollista lainkäyttöä ja vaihtoehtoista riidanratkaisua. Toinen havainto oli yllättävämpi: virallisessa työriitojen sovittelussa oli löydettävissä lukuisia sellaisia piirteitä, jotka poikkesivat sovittelun valtavirrasta. Osa näistä eroavuuksista selittyi jotenkin työriitojen erityispiirteillä, osalle oli mahdotonta löytää muuta selitystä kuin historiallisen kehityksen sattumanvaraisuus. Teos “Työehtosopimustoiminta - proaktiivinen näkökulma menettelytapoihin” puolestaan käsitteli niitä epävirallisia neuvottelu- ja sovittelumekanismeja, joita työmarkkinoilla on spontaanisti syntynyt. Joillakin aloilla tällaiset järjestelyt - etenkin niin sanottu konsialiaattoritoiminta - tuntuvat nousevan valtiollisen sovittelun kilpailijoiksi, joillakin aloilla ne taas ovat jääneet kehittymättömiksi. Myös tämä kehitys tuntuu seuraavan vaihtoehtoisen riidanratkaisun piirissä 3 havaittua lainalaisuutta. Virallistuneet, toisin sanoen formalisoituneet ja oikeudellistuneet, sovittelujärjestelmät korvautuvat vapaamuotoisilla ja epävirallisilla käytännöillä, jotka toteuttavat paremmin vaihtoehtoisen riidanratkaisun alkuperäistä ideaa. Vaihtoehtoinen riidanratkaisu on tavallaan joutunut virallistumisensa uhriksi. Tuleva tutkimus ehkä vahvistaa yleisen säännönmukaisuuden: vaihtoehtoinen riidanratkaisu ja etenkin sovittelu hakeutuu aina yksinkertaisimpiin mahdollisimpiin muotoihin eli eräänlaiseen epäjärjestelmään. Tässä suhteessa se on valtiollisen lainkäytön vastakohta: lainkäyttö pyrkii aina vain täydellisempään ja täsmällisempään järjestelmään. Nämä vaatimukset täyttävä järjestelmä on kuitenkin väistämättä vaikeasti hallittava, sisäpiiriläisiä suosiva ja yleensä myös altis juridiselle saivartelulle. Juridisella saivartelulla tarkoitetaan sitä, että riitoja käsittelevä elin kohdistaa suhteettomasti huomiota noudattamiensa menettelysääntöjen tulkintaan ja omien toimivaltarajojensa vetämiseen. Yhdessä tämä tutkimustrilogia antaa - tai vaatimattomammin yrittää antaa - kokonaiskuvan työriitojen konfliktinhallinnasta, sen vaihtoehdoista, nykyisestä järjestelmästä ja järjestelmän toiminnasta, eri keinojen käyttämättömästä potentiaalista sekä järjestelmän kehittämismahdollisuuksista. Etenkin nyt käsillä oleva kirja on paljolti tutkimusta siitä, miten asiat voisivat olla. Tällä hetkellä on pakko sanoa, että välimiesmenettelyn merkitys työriitojen ratkaisussa on marginaalinen. Aikaisempi tutkimus aihepiiristä on sen mukaista eli satunnaisiin huomautuksiin ja suppeahkoihin artikkeleihin rajoittuvaa. Ulkomaiset esikuvat kuitenkin osoittavat, että välimieslainkäytön todellista potentiaalia pystyttäisiin paljon tehokkaammin hyödyntämään myös suomalaisilla työmarkkinoilla. Nykyisestä asiantilasta toki voidaan syyttää työmarkkinoiden toimijoiden vanhoillisuutta ja uudenpelkoa. Osa vastuusta on kuitenkin kohtuullista sälyttää välimieslainkäytön tutkimukselle. Se ei ole kyennyt sen enempää selvittämään välimiesmenettelyn soveltamisalaa kuin kehittämään nimenomaan kollektiivisille työriidoille tarkoitettuja välimiesprosessin muunnelmia. Ratkaisematta ovat jääneet myös eräät käsitteellis-teoreettiset ongelmat, jotka selvästikin rajoittavat, näin uskaltaa sanoa, välimiesmenettelyyn turvautumista. Tämä kirja jakaantuu tavoitteensa mukaisesti yleiseen ja erityiseen osaan. Yleisessä osassa tarkastellaan sitä teoreettista kehikkoa, joka on luotava, jos työriitoja halutaan käsitellä laajamittaisesti välimieslainkäytössä. Erityisessä osassa taas tutkitaan näin kehitettävän perusteorian käytännön sovellutuksia sekä yritetään hahmottaa, millainen välimiesmenettely parhaiten palvelisi tarkoitustaan. Ilmeistä on, 4 että tämän menettelyn on yhtäältä oltava vakioitu ja toiseksi sen on otettava huomioon kollektiivisten työriitojen erityispiirteet. Välimiesmenettelyhän on kehitetty (tai oikeammin se on syntynyt) ratkaisemaan kahden kaupallisen toimijan rahassa mitattavia erimielisyyksiä eli kaupallisia, enimmäkseen kertaluonteisia kiistoja. On epätodennäköistä, että tällainen menettely perusmuodossaan soveltuisi myös kollektiivisten työriitojen kaltaisiin konflikteihin, jotka toistuvat vuodesta toiseen hieman erilaisina muunnelmina. Porthaniassa toukokuussa 2012 Risto Koulu Santtu Turunen 5 SISÄLTÖ ALKUSANAT ..........................................................................................3 LYHENTEET......................................................................................... 10 YLEINEN OSA ......................................................................................11 1. JOHDANTO ......................................................................................11 1.1. Riidanratkaisun lähentyvät paradigmat: todellisuutta vai utopiaa? ...........................................................................................................11 1.2. Säännöspohja .............................................................................19 1.2.1. Välimiesmenettelylaki ............................................................ 19 1.2.2. Työtuomioistuin ......................................................................26 2. KYSYMYKSENASETTELU ............................................................... 30 2.1. Tutkimuksen kohdentaminen ja tutkimusmenetelmät ..................30 2.2. Konkreettiset tutkimuskysymykset ...............................................34 2.3. Käsitteitä ja rajauksia...................................................................42 2.3.1. Täsmentämistä kaipaavat käsitteet ........................................42 2.3.2. Rajaukset ...............................................................................46 2.4. Tutkimuksen aineisto ...................................................................51 3. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 1 : RYHMÄ/RYHMÄ -KONFLIKTIT ..........55 3.1. Konfliktien luokat, luokkaominaisuudet ja riidanratkaisukeinot .....55 3.2. Ryhmä/ryhmä -konfliktien alttius ratkaisulle .................................57 3.3. Välimiesmenettelyn luonnollinen käyttöala ryhmä/ryhmä konfliktissa.......................................................................................... 60 3.3. Käyttötilanteista intressiriidoissa ..................................................65 3.3.1. Yleiskäyttöinen välimiesmenettely ..........................................65 3.3.2. Jatkuvan käyttämisen vaara? .................................................69 3.4. Välimieslainkäytön kilpailijat: valtakunnansovittelija ja työtuomioistuin ...................................................................................71 3.4.1. Oikeusriidat ............................................................................71 3.4.2. Intressiriidat ...........................................................................74 4. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 2 : VÄLIMIESMENETTELY TYÖEHTOSOPIMUSTEN JÄRJESTELMÄSSÄ ....................................76 4.1. Välityssopimus ............................................................................76 6 4.2. Välitystuomio ...............................................................................78 4.2.1. Oikeusvoimavaikutus, ennakkopäätösefekti ja sivuvaikutus ...78 4.2.2. Oikeusriidassa annetun välitystuomion normaalivaikutus .......83 4.3. Työriidan välitystuomio sopimuksena .........................................86 4.3.1. Välitystuomion työehtosopimusvaikutus .................................86 4.3.2. Vaikutuksen tulkinta ja pysyvyys ............................................90 4.4. Kvasivälitystuomiot, lautakunnan ja asiantuntijan päätökset ........92 4.4.1. Oikeudellinen ryhmä/ryhmä -konflikti .....................................92 4.4.2. Intressiperusteinen ryhmä/ryhmä -konflikti ............................. 96 ERITYINEN OSA ..................................................................................98 5. VÄLIMIESMENETTELYN SOVELTAMISALA TYÖRIIDOISSA .........98 5.1. Välimiesmenettelylain soveltamisala ...........................................98 5.1.1. Lakisystematiikkaa: välillinen määräytyminen ........................ 98 5.1.3. Välimiesmenettelylain soveltuvuus riitautetaan .................... 106 5.2. Ekskursio : intressiriidat soveltamisalan määrittelyssä ............... 110 5.3. Välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävät riidanratkaisumenettelyt ......................................................................................................... 114 5.3.1. Välityssopimuksen estävä vaikutus? .................................... 114 5.3.2. Mikä on välitystuomion merkitys? ......................................... 117 5.4. Ei-oikeudellinen ratkaisuperuste välimiesmenettelyssä ............. 119 5.4.1. Sopimusvapauden rajat ....................................................... 119 5.4.2. Sallittuja ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita .......................... 122 5.4.3. Ratkaisuperuste jää yksilöimättä ja täsmentämättä .............. 125 5.5. Riitapuolet ovat sopineet, että välimiesten ratkaisu ei ole sitova 128 6. VÄLITYSSOPIMUKSEN TULKINTA JA PÄTEVYYS TYÖRIIDOISSA ........................................................................................................... 131 6.1. Yleistä vai erityistä ..................................................................... 131 6.2. Välimiesmenettely vai muu riidanratkaisu? ................................ 134 6.2.1. Selvyysvaatimus ja sen jäsentely ......................................... 134 6.2.2. “Ymmärtävää” tulkintaa vai selvyysvaatimuksen vesittämistä? ...................................................................................................... 137 6.2.3. Esimerkkilausekkeita: tulkintasääntöjen testaamista ............ 142 6.3. Erityistapaus: pysyvät välimiesjärjestelyt ................................... 146 6.4. Työehtosopimuksen välityslausekkeen pätevyys ....................... 150 7 7. VÄLIMIEHET TYÖRIITOJEN VÄLIMIESMENETTELYSSÄ ............ 153 7.1. Kaksi kysymysryhmää - välimiesoikeuden asettaminen ja välimiesten puolueettomuus ............................................................. 153 7.2. Välimiesoikeuden asettaminen ja välimiesten valinta ................ 154 7.3. Välimiesten riippumattomuus ja puolueettomuus työriidoissa .... 157 7.3.1. ”Tehtävässään riippumaton ja puolueeton” .......................... 157 7.3.2. Mitä riippumattomuus ja puolueettomuus tarkoittavat?......... 160 7.3.3. Välimiehen esteellisyys ........................................................ 164 7.3.4. Puolueellisuus ja esteellisyys eivät neutraloidu .................... 167 7.3.5. Puolueettomuutta vai tasapuolisuutta?................................. 175 7.3.6. Esteellisyyden dispositiivisuus ............................................. 180 7.3.7. Informoitu puolueellisuuden hyväksyminen .......................... 182 7.3.8. Vaatimus välimiehen julistamisesta esteelliseksi ja sen seuraukset ..................................................................................... 184 7.3.9. Välimiehen velvollisuus puolueettomaan toimintaan ............ 185 7.4. Puolueettomampaa ja riippumattomampaa menettelyä? ........... 188 8. ASIAN KÄSITTELY JA VÄLITYSTUOMIO ..................................... 191 8.1. Välimiesprosessi työriidoissa ..................................................... 191 8.1.1. Yleinen vai erityinen välimiesprosessi? ................................ 191 8.1.2. Epävirallisuutta ja joustavuutta ............................................. 192 8.1.3. Välimiesprosessin erityispiirteet grievence arbitration menettelyssä ................................................................................. 196 8.2. Hybridimallit ja muunnelmat työriitojen välimiesmenettelyssä: hyötyä vai haittaa? ........................................................................... 198 8.3. Välitystuomion antaminen työriidassa....................................... 202 8.3.1. Välimiesten päätöksenteko .................................................. 202 8.2.2. Ratkaisupakko vai ratkaisuvapaus? ..................................... 205 8.4. Välitystuomion laatiminen, tulkinta ja välitystuomion moite ........ 210 8.4.1. Perustella vai ei perustella? ................................................. 210 8.4.2. Välitystuomion tulkinta ......................................................... 212 8.4.3. Välitystuomion pätemättömyys pysyvyyden uhkana ............ 214 9. LOPUKSI ........................................................................................ 219 9.1. Tutkimustulokset ....................................................................... 219 9.2. Välimiesmenettelyn arvoituksellinen tulevaisuus ....................... 221 8 9.3. Konkreettisia kehittämisehdotuksia............................................ 225 KIITOKSET ......................................................................................... 230 PALAUTE ........................................................................................... 231 LÄHTEET ........................................................................................... 232 LISTA KAAVIOISTA JA KUVISTA ...................................................... 245 LIITE 1 ................................................................................................ 246 TYÖEHTOSOPIMUKSET ................................................................... 246 KIRJOITTAJAT ................................................................................... 248 9 LYHENTEET ACAS Advisory, Conciliation and Arbitration Service ADR Alternative dispute resolution COMI University of Helsinki Conflict Management Institute EVA Elinkeinoelämän valtuuskunta HE Hallituksen esitys KKO Korkein oikeus KM Komiteamietintö NOU Norges offentlige utredningar SovL Laki riita-asioiden sovittelusta ja sovinnon vahvistamisesta yleisissä tuomioistuimissa 29.4.2011/394 TTL Laki työtuomioistuimesta 31.7.1974/646 TUC Trades Union Congress VML Laki välimiesmenettelystä 23.10.1992/967 10 YLEINEN OSA 1. JOHDANTO 1.1. Riidanratkaisun lähentyvät paradigmat: todellisuutta vai utopiaa? Työhön liittyvät konfliktit eli lyhyemmin työriidat ovat viime vuosina nousseet oikeudellisen konfliktintutkimuksen eturiviin, jonkun mielestä ehkä jopa sen keskiöön. Tutkimuksen osoittama kiinnostuu heijastaa tässä kuten yleensäkin vastaavaa yhteiskunnallista asenneilmastoa. Yhteiskunnan asenne työriitoihin on tapana mallintaa weberiläisiin arkkityyppeihin: työriidat tukahdutetaan, työriidat unohdetaan eli ignoroidaan ja työriidat tunnustetaan - ja niiden ratkaisun tarve myönnetään.1 Kaksi ensimmäistä arkkityyppiä eivät suosi työriitojen tutkimusta, joten tutkimus mahdollistuu vasta, kun työriitojen olemassaolo tunnustetaan. Tämä vaihe saavutettiin Euroopassa yllättävän myöhään: arkkityyppi pääsi muutamissa Etelä- ja ItäEuroopan maissa voitolle vasta pitkälti 1990 -luvulla. Oma ongelmansa (joka tässä sivuutetaan) on yhteiskunnallis-poliittisen mentaliteetin vaikutus tutkimuksen sisältöön. Onhan selvää, että uusliberalistinen maailmankuva tuottaa erilaista työriitojen tutkimusta kuin esimerkiksi julkisen vallan kontrollille rakentuva politiikka. Työriidat on tapana jakaa kollektiivisiin ja yksilöllisiin. Ensimmäinen riita on ryhmien, jälkimmäinen taas ihmisten välinen. Tyypillisessä kollektiivisessa konfliktissa - jota kutsutaan toisinaan myös rakenteelliseksi konfliktiksi - vastakkain ovat ryhmät. Ryhmän etu voittaa ristiriidassa ryhmän jäsenen edun, mistä syystä tällaisia konflikteja pidetään kuvainnollisesti “kylminä”.2 Tyypillinen esimerkki on työntekijöiden ja työn antajien järjestön erimielisyys työsuhteiden vastaisista ehdoista tai työoloista tulevaisuudessa. Tällainen kollektiivinen konflikti on periaatteessa ratkaistavissa rationaalisesti, vaikka tosin käytäntö tarjoaa paljon esimerkkejä vastakkaisestakin asiantilasta. Yksilöllisessä konfliktissa taas voitolle pääsevät helposti tunteet, joten niissä ei läheskään aina voida erottaa säännönmukaisuuksia tai lainalaisuuksia. Tyypillinen yksilöllinen 1 Arkkityyppien kehityksestä ks. esim. Jacobs 2009 s. 202. 2 Hareide 2009 s. 141. Työelämän kollisiotyypeistä ja niiden ryhmittelystä tässä tutkimushankkeessa ks. Koulu 2009 s. 34. 11 työelämän konflikti on työnantajan ja työntekijän erimielisyys työntekijän irtisanomisen oikeutuksesta. Monissa maissa nimenomaan tämä riitatyyppi on katsottu niin omintakeiseksi, että sen käsittelystä on säädetty erikseen. Esimerkiksi Norjassa tällaista riitaa ei voida käsitellä sovintolautakunnassa (johon kaikki tavalliset riidat ensiksi ohjataan) vaan oikeudenkäynnin esivaiheena toimivat riitapuolten väliset neuvottelut. Laki määrää ajan, jossa neuvotteluja on vaadittava, tapaamiset on järjestettävä sekä neuvottelut vietävä loppuun. Riitapuolet saavat käyttää avustajaa, mutta kukaan ei saa johtaa tai auttaa neuvotteluissa.3 Monissa maissa - esimerkkinä voisi toimia Japani - on kehitetty kokonaisia järjestelmiä, joissa yksilölliset työriidat osoitetaan käsiteltäviksi joko tuetussa sovittelussa tai erikoistuneissa tuomioistuimissa.4 Työelämään tavalla tai toisella liittyvää kollektiivista konfliktia on tapana kutsua oikeudellisen konfliktinhallinnan tutkimuksessa työriidaksi.5 Näin tehdään myös tässä tutkimuksessa. (Termin monimerkityksisyyteen palataan jäljempänä.) Työriita voi olla oikeusriita tai intressiriita. Oikeusriita on tavallisesti tulkintakiista: miten lakia, työehtosopimusta tai vastaavaa abstraktia säännöstöä on sovellettava joukkoon yksittäistapauksia. Joskus puhutaankin oikeusriitojen synonyyminä “tulkinta- ja soveltamisriidoista”.6 Vaikka kielenkäyttö on hieman epäloogista, synonyymi kattaa käytännössä työmarkkinoilla tavallisten oikeusriitojen kirjon. Etu- eli intressiriita taas on kiista vastakkaisten ja pääsääntöisesti rahassa mitattavien intressien yhteensovittamisesta. Työriitojen tutkimuksessa puhutaankin tästä syystä monasti taloudellisesta riidasta. Tosin vastakkaiset intressi voivat joskus olla eettisiä tai moraalisia, jolloin työriita lähenee niin sanottua arvokonfliktia. Riitatyypeillä on oma riidanratkaisuparadigmansa ja siitä seuraava linjajakonsa.7 3 Ks. Ristvedt-Nisja 2008 s. 53. 4 Labor Situation in Japan and Its Analysis 2012 s. 116 ja 121. Graafiset järjestelmäkuvaukset ovat liitteinä. 5 Koulu 2009 s. 32. 6 Salonius 2002 s. 658. Tyypillisistä riidanaiheista ks. esim. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 4. 7 Koulu 2009 s. 57. Common law -maissa puhutaan samassa merkityksessä valituksenaiheista (grievance dispute) ja sopimusriidoista (collective bargain dispute). Jako vastaa karkeasti meikäläistä jakoa oikeusriitoihin ja intressiriitoihin, joita esimerkiksi Englannin oikeus ei periaatteessa tee. Ks. esim. Barnard 2006 s. 774. Ensimmäiset erimielisyydet liittyvät olemassaoleviin oikeuksiin, kun taas 12 Erottelun jyrkkyyttä kuvastaa myös diskurssien eriytyminen. Kun oikeusriidoista keskustellaan oikeudellisessa ja etenkin lainkäytön tarjoamassa kontekstissa, intressiriidat on tapana liittää enemmän tai vähemmän ei-oikeudelliseen diskurssiin, jota hallitsevat työtaistelu ja “teollisten konfliktien” käsittely.8 Ero heijastuu myös käsityksiin siitä, missä määrin kollektiiviset toimet eli käytännössä työtaistelu on sallittu. Oikeus työtaisteluun toteutuu työntekijäpuolella lakko-oikeutena, työnantajapuolella oikeutena työsulkuun. Kumpikin on tunnustettu oikeus, jonka rajoittaminen on mahdollista vain määritellyissä tapauksissa.9 Jos konflikti on siis tyypiltään intressiriita, työtaistelu on luvallinen keino ratkaista pääoman ja työn erimielisyys. Oikeusriidassa taas näin ei saa menetellä. Konfliktiosapuolten on siinä turvauduttava oikeudelliseen konfliktinratkaisuun, tyypillisessä tapauksessa valtiollisiin tuomioistuimiin tai vaihtoehtoisesti neuvotteluihin tai sovitteluun. Työtaisteluun oikeusriidan ratkaisukeinona suhtaudutaan periaatteessa torjuvasti siitä riippumatta, onko työrauhavelvoite voimassa.10 Oikeusriidoissa noudatetaan niin sanottua tuomitsemisparadigmaa, jolloin riita ohjautuu tuomitsemislinjalle. Siinä ulkopuolinen, perustyypissä valtiollinen tuomioistuin, ratkaisee kiistan antamallaan päätöksellä, perustyypissä tuomiolla. Jos kollektiivinen työriita on oikeudellinen, se kuuluu näin ollen joko erityistuomioistuimen tai yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, elleivät riitapuolet toisin sovi. Sen sijaan kollektiivinen intressiriita ratkaistaan vaihtoehtoisesti, joko neuvotteluilla tai sovittelun avulla. Intressiriidoissa noudatetaan toisin sanoen vaihtoehtoista paradigmaa, joka ohjaa erimielisyyden sovittelulinjalle. Oma sekundäärinen ongelmassa on, miten julkinen valta järjestää sopimusriidat kytketään tuleviin oikeuksiin eli vastaisella sopimuksella saavutettaviin etuihin. Ks. esim. grievance arbitration : a practical guide 1977 s. 4.Vaikka common law -logiikka ajatuksellisesti mahdollistaa lainkäytön (erityisesti välimiesmenettelyn) intressiriidoissa, samalla myönnetään, että se luo myös intressiriidoissa voittaja/häviäjä asetelman sen sijaan, että se sovittaisi yhteen ristiriitaiset intressit ja vivahteet “so often inherent in a complex consensual settlement”. Ks. Brown-Marriott 2011 s. 340. Sovittelu on näin lähtökohtaisesti ensisijainen keino intressiriidoissa, välimiesmenettely pelkkä hätävara - mikä on lähellä pohjoismaisia näkemyksiä. 8 Malmberg 2009 s. 264. 9 Sulkunen 2000 s. 508. Oikeus työtaisteluun on lisäksi poikkeuksellisen vahva oikeus, koska se tukeutuu sekä perustuslain takaamaan yhdistymisvapauteen että ihmisoikeussopimukseen. Ks. lähemmin Lamminen 2012 s. 34. 10 Barnard 2006 s. 775. 13 työriitojen konfliktinhallinnan. Oikeudellisissa työriidoissa perusvalinta on, jaetaanko toimivalta eri tuomioistuimille vai käsitteleekö sama tuomioistuin kaikki työriidat. Tässä suhteessa pohjoismaatkin ovat päätyneet yllättävän erilaisiin ratkaisuihin. Esimerkiksi Suomen järjestelmää kuvataan dualistiseksi, Ruotsissa taas vallalla on monistinen järjestelmä. Suomessa sekä työtuomioistuin että yleinen tuomioistuin ovat toimivaltaisia työriidoissa.11 Vastaava valinta joudutaan tekemään myös intressiriidoissa. On esimerkiksi päätettävä, uskotaanko työriitojen sovittelu valtiolliselle tai yksityiselle elimelle, onko sovittelu keskitettyä tai hajautettua ja onko sovittelun ainoa vaihtoehto työtaistelu. Nämä valinnat ovat vain osaksi oikeuspoliittisia, koska niiden yhteys työmarkkinapolitiikkaan ja talouspolitiikkaan on vahva. Tämän tutkimuksen aihepiirissä työtuomioistuimen ja yleisen tuomioistuimen epäselvä toimivaltajako ei kylläkään aiheuta ongelmia. Tutkimuksessa tarkasteltavat oikeudelliset työriidat kuuluvat automaattisesti työtuomioistuimelle. Sen sijaan yksilöllisissä työriidoissa (joita ei siis systemaattisesti käsitellä) etenkin työntekijä juuttuu herkästi toimivaltapiirin rajapinnalle kuten ratkaisussa KKO 2011:70 tapahtui. Nosti työntekijä kanteen kummassa tuomioistuimessa tahansa, kantajan valinta on vastaajan mielestä väärä. Väitteet asiallisen toimivallan puuttumisesta ovat nimittäin erittäin tehokas puolustautumiskeino varsinkin tiedollisesti tai taloudellisesti vahvemmalle osapuolelle.12 Tämä on tavallaan paradoksaalista, koska tällaisen asianosaisen kannalta on yleensä samantekevää, missä riitaa käsitellään. Sen voimavarat riittävät kaikissa tapauksissa tehokkaaseen asiansa ajamiseen. Mainitussa ennakkoratkaisussa vasta korkein oikeus tutki yleisessä alioikeudessa nostetun, syrjintään perustuneen kanteen. Alioikeudet jättivät kanteen eri perustein tutkimatta. Tapaus on klassinen esimerkki siitä, miten yksinomainen toimivalta - tai yleisemmin epäselvät toimivaltapiirit nousee vakavaksi esteeksi oikeuksiin pääsylle. Dikotomialla oikeusriita/intressiriita on myös ajallinen ulottuvuus pohjoismaisissa työehtosopimusjärjestelmissä. Riitatyypit ovat hieman epätarkasti eroteltavissa sen mukaan, miten se sijoittuvat suhteessa 11 Malmberg 2009 s. 276. Suomen luokittelu dualistiseksi ei täysin tee oikeutta meikäläiselle järjestelmälle. Suomen järjestelmä on, kuten jäljempänä tullaan havaitsemaan, osittain monistinen, joskin sen monistisuus on asymmetristä. Vaikka työtuomioistuin käsittelee rajoitetusti yksilöllisiä työriitoja, kollektiivinen työriita ei voi tulla ratkaistavaksi yleisessä tuomioistuimessa. 12 Koulu 2012 s. 187. 14 työehtosopimukseen. Intressiriita on normaalisti erimielisyys työsuhteiden vastaisista ehdoista, toisin sanoen tavoitellusta eli uudesta työehtosopimuksesta.13 Kollektiivinen oikeusriita puolestaan on tyypillisesti erimielisyys voimassaolevan tai olleen eli vanhan työehtosopimuksen tulkinnasta. Tällainen riita on näin, vaikka se sijoittuukin työmarkkinakontekstiin, lähellä niitä oikeudellisia riitoja, joita tuomioistuimet yleensäkin käsittelevät. Oikeudellisille riidoillehan on omaista juuri niiden historiallisuus; ne koskevat menneisyyttä.14 Tästä syystä lainkäyttö on kehitetty - tai oikeammin se on kehittynyt käsittelemään historiallisia tapahtumia. Luultavaa siis on, että lainkäytölle luodut menettelytavat eivät kunnolla sovellu intressiriitojen käsittelyyn. Tuomioistuin ei hevin pysty päättämään, millainen uuden työehtosopimuksen tulisi sisällöltään olla, jotta se mahdollisimman hyvin sovittaisi yhteen lähtökohtaisesti vastakkaiset työnantajan ja työntekijöiden intressit. Tästä syystä tutkimus onkin, oikein tai väärin, rakentanut riitatyypin ja konfliktinhallinnan välille kohtalonyhteyden. Kun oikeusriitaan on lähtökohtaisesti hankittava ulkopuolinen ratkaisu (tyypillisesti lainkäyttöelimen päätös), intressiperusteisen työriidan voittaja ratkaistaan, kuten edellä todettiin, lähtökohtaisesti työtaistelulla, ellei neuvottelu tai sovittelu tuota tulosta. Ulkopuolista ratkaisua ei periaatteessa saada mistään, vaikka riidan osapuolet sitä ehkä toivoisivatkin. Voidaan kylläkin kysyä, onko näin ankaraa ja poikkeuksetonta kohtalonyhteyttä koskaan vallinnutkaan. Yleisesti myönnetään, että oikeudellisia työriitoja on aina ratkaistu myös työtaisteluilla.15 Samoin tiedetään työtaistelujen historiasta, että 13 Tästä syystä voidaan sanoa norjalaiseen tapaan, että intressiriita on riita “om hva skal bli innholdet av en ny avtale”. Ks. NOU 1996:14 s. 21. Uusi ja vanha työehtosopimusjaottelusta ks. Pohjonen 2009 s. 11. Riitatyyppien jaottelu ajan avulla on työriitojen erikoisuus, eikä se ole kovin tarkka. Pääsäännöistä poiketen intressiriita voi liittyä menneisyyteen ja oikeusriita taas viitata tulevaisuuteen. 14 Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä (s. 57) luettelee lähes kaikki mahdolliset oikeudellisen “työriita-asian” tyypit. Sen sijaan vastaavaa luetteloa intressiriidoista ei liene löydettävissä, mikä johtunee siitä, että niiden tyyppejä on loputtomiin, vaikka huomioon otettaisiin vain taloudelliset eturistiriidat. 15 Malmberg 2009 s. 264. Myös työriitakomitean mietinnössä suhtaudutaan varsin myönteisesti työtaisteluun keinona “puolustautua” toisen sopimusosapuolen vakavaa sopimusrikkomusta vatsaan. Ks. KM 1985:40 s. 16 (eriävä mielipide).Toisaalta on muistettava, että työriitojen konfliktinhallinnan yhdeksi tehtäväksi on nostettu eräänlainen seulonta. Tavoitteena on erottaa valtakonflikteista - jotka siis ratkaistaan työtaisteluilla - ne riidat, jotka pystytään ratkaisemaan ulkopuolisen toimesta eli 15 intressiriitoihin on haettu ja haetaan ratkaisua ulkopuolisilta. Toki voidaan väittää, että nämä poikkeustapaukset eivät kumoa itse säännönmukaisuutta tai sen pohjalla olevaa ideologiaa. Oli miten oli, vaihtoehtoisen riidanratkaisun nousu viimeistään haastaa väitetyn kohtalonyhteyden. Vaihtoehtoiselle riidanratkaisulle ominaisena on pidetty sen asiallista ja ajallista yleispätevyyttä. Vaihtoehtoisesti voidaan käsitellä - eli laajassa merkityksessä ratkaista16 - kaikentyyppisiä erimielisyyksiä siitä riippumatta, koskevatko ne menneisyyttä vaiko tulevaisuutta tai onko kysymys oikeuksista vai intresseistä. Kohtalonyhteys horjuu myös toiseen suuntaan. Lainkäytössä eli tuomitsemisparadigman piirissä puhutaan niin sanotuista sääntelyriitaisuuksista. Tässä asiatyypissä asianosaisten välillä ei ole varsinaisesti kiistaa mistään, vaan tuomioistuinta tarvitaan antamaan lähempiä määräyksiä heidän keskinäisestä suhteestaan tulevaisuutta varten. Tyypillinen sääntelyriitaisuus on lasten huoltoasia tuomioistuimessa. Sääntelyriitaisuuksissa tuomioistuimella on eräänlainen sääntelyä tuottava tai toisesta näkökulmasta sitä täydentävä toimivalta.17 Tätä toimivaltaa pystytään käyrttämään myös intressiperusteisten riitojen ratkaisemiseen. Toimivallan laajuus tässä suhteessa on ollut esillä myös välimieslainkäytön tutkimuksessa kysymyksenä siitä, miten pitkälle välimiehet voivat täydentää osapuolten sopimusta “lain ulkopuolella”. Ohimennen todettakoon, että tätä välimieslainkäytön ominaisuutta pystytään hyödyntämään työriidoissa. Välimiesten täydennysvalta on nimittäin laajempi kuin valtiollisen tuomioistuimen. Myöskään perustava vastakohtaisuus tuomitsemisparadigman ja vaihtoehtoparadigman välillä ei ole enää niin ehdoton, miltä se kuulostaa tai mitä se kenties alunperin oli. Paradigmat ovat pitkälle integroituneet, ja integroitumiskehitys nopeutunee jatkossa. Kollektiivisissa oikeusriidoissa on aina turvaudu sovitteluun ja muihin vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun kuuluviin keinoihin. Enintään suomalaista järjestelmää voidaan moittia siitä, että sovinnon edistämistä työtuomioistuimessa ei ole legalisoitu samaan tapaan kuin yleisissä tuomioistuimissa. Myöskään erillistä tuomioistuinsovittelua ei tunneta kollektiivisissa työriidoissa, lainkäyttöpäätöksin. Ks. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 4. Tehokkaassa järjestelmässä tämä onnistuu - ja paradigmat toteutuvat puhtaina. 16 Kannattaa muistaa, että vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa termillä “ratkaista” on paljon laajempi merkitys kuin yleiskielessä. Ks. lähemmin Koulu 2005 s. 22 . 17 Tällainen sääntelyä tuottava rooli on havaittavissa myös joissakin insolvenssimenettelyissä. Ks. Koulu 1994 s. 83. 16 mikäli ne kuuluvat työtuomioistuimen toimivaltaan. Sen sijaan yleisessä tuomioistuimessa sovittelu tuomioistuimessa on mahdollista, joskaan kollektiiviset työriidat eivät, perustavan toimivaltajaon seurauksena, yleensä päädy yleiseen lainkäyttöön. Työtuomioistuin edustaa tässä(kin) suhteessa vanhakantaista yksiovista tuomioistuintyyppiä.18 Viime aikoina on yhä useammin esitetty myös käänteistä integrointia, eli tuomitsemisparadigman siirtämistä työelämän intressiriitoihin. On sanottu, että työmarkkinajärjestöjen neuvotteluvoima on kasvanut niin suureksi, että valtiovallan on osallistuttava aktiivisesti työehtojen määrittelyyn. Erityisen harkinnan arvoista olisi järjestelmän kehittäminen niin, että valtiollisen sovittelun epäonnistuttua ja lakon uhatessa valtioneuvoston asettama “pysyvä „työmarkkinalautakunta‟ tekisi osapuolia sitovan ratkaisun”. Jos työrauha ratkaisusta huolimatta pettäisi, siitä seuraisi vahingonkorvausvastuu.19 Vastuun sisältö on tosin jäänyt näissä ehdotuksissa avoimeksi: olisiko se järjestöjen vaiko yksityisten työntekijöiden vastuuta? Myös tämän kirjan teemaa, välimiesmenettelyä työriitojen ratkaisussa, voidaan pitää yrityksenä yhdistää tai ainakin lähentää kilpailevia paradigmoja. Tosin tätä lähentämistä on pelätty, ja sen mahdollisuuskin on yritetty torjua tunteisiin vetoavalla kielenkäytössä “pakkosovinnosta”, jossa työmarkkinajärjestöjen tahto ohitetaan. Tutkimuksellista tai edes tutkimuspoliittista arvoa tällaisella puheella ei tietenkään ole. Sitä paitsi käsitteellisestikin on väärin pitää välimiesten tai muun ulkopuolisen elimen päätöstä työn ehdoista “pakkosovintona”, jos konfliktinosapuolet ovat yksimielisesti sopineet tällaisesta riidanratkaisun tavasta. Kukaan ei liene kutsunut tavallista tuomiota tai välitystuomiota pakkosovinnoksi asianosaisten välillä, vaikka se järjestääkin sitovasti heidän välisensä suhteen. Konfliktinhallinnassa on tapana erottaa kolme linjavaihtoehtoa eli tuomioistuinlinja, välimieslainkäytön linja ja sovittelulinja. Kaksi ensimmäistä ovat tuomitsemisparadigman, viimeinen sovittelu- eli vaihtoehtoparadigman sovellutuksia. Tätä kolmikanta pätee myös kollektiivisissa työriidoissa. Tuomioistuinlinjaa edustaa niissä 18 Koulu 2009 s. 58. Asiaa ei muuta tieto siitä, että myös tämä tuomioistuin de facto harjoittaa samanlaista sovinnon edistämistä kuin yleinen tuomioistuinkin. Ohimennen todettakoon, että tehokas sovinnon edistäminen edellyttää henkilökohtaisia tapaamisia eli suullisia käsittelyjä‟, mikä edellytys täyttyy työtuomioistuimessa. 19 Kurkela 2011 s. 57 ja 67. Myös välimiesmenettelyn laajempaa käyttämistä työelämän oikeus- ja intressiriidoissa on esitetty. Ks. Salonius 2002 s. 659. Tähän esitykseen palataan jäljempänä. 17 pääsääntöisesti valtiollinen erityistuomioistuin, työtuomioistuin. Sovittelulinjalla on sekä valtiollinen ja lakisääteinen muunnelma (valtakunnansovittelija) että vaihtoehtoinen ja sopimusperusteinen muunnelma (niin sanottu konsiliaattoritoiminta).20 Välimieslainkäytön linjalla on toistaiseksi vain yksi edustaja, välimiesmenettelylakiin tukeutuva sopimusperusteinen välimiesmenettely. Tosin jäljempänä tullaan havaitsemaan, että siinäkin on mahdollista käyttää useita lainkäytöllisen riidanratkaisun sovellutuksia. Niistä jotkut ovat varsin kaukana perinteisestä välimiesmenettelystä. Kaavio 1 : työriitojen konfliktinhallinnan linjat Kollektiiviset työriidat Valtiollinen lainkäyttö (työtuomioistuin) Sovittelu (valtakunnansovittelija, konsiliaattorit) 20 Välimieslainkäyttö (välimiehet) Tässä sivuutetaan ne erityiset toimielimet, joihin työriidan osapuolet voivat valtakunnansovittelijan sijasta tai ohella käyttää työriidan ratkaisemisessa. Ks. lähemmin Koulu 2009 s. 41. 18 1.2. Säännöspohja 1.2.1. Välimiesmenettelylaki Jos työriita halutaan ratkaista tuomitsemisparadigman mukaisesti, vaihtoehtoja on nykyisellään kaksi: välimiesmenettely ja työtuomioistuin. Toimivallassa on kuitenkin perustavanlaatuinen eroavuus. Välimiesmenettelyä voidaan käyttää sekä oikeudellisissa että intressiperusteissa riidoissa. Sen sijaan työtuomioistuimen toimivalta käsittää vain oikeudelliset työriidat ja nekin vain rajoitetusti. Välimiesmenettelyä sääntelee oma lakinsa eli välimiesmenettelylaki (967/1992). Laki on menettelyllinen puitelaki: sen sääntely on oikeusvertailevasti arvioituna poikkeuksellisen niukkaa.21 Laki luottaa ensisijaisesti asianosaisten määräämisvaltaan. Yksimieliset asianosaiset saavat sopimuksellaan järjestää asian käsittelyn ja menettelyn ulkoisen kulun haluamakseen. Tällaista sopimusta on tapana kutsua käsittelysopimukseksi, ja se sisältyy usein jo välityssopimukseen. Tosin tällainen sopimus on tehtävissä milloin tahansa menettelyn aikana. Suositeltavia ovatkin aktuaalissa soveltamistilanteessa (eli käytännössä asian käsittelyn aikana) tehdyt sopimukset. Jos käsittelysopimus tehdään aktuaalissa soveltamistilanteessa, sopimusvapaudella ei ole oikeastaan mitään rajoituksia. Rajoituksia ilmaantuu vasta, kun sopimus asian käsittelystä tehdään etukäteen. Myöskään välimiesten määrälle ja pätevyydelle ei aseteta mainitsemisen arvoisia rajoituksia. Asianosaiset voivat turvautua niin moneen välimieheen kuin haluavat. He saavat käyttää välimiehinä niin riidanratkaisun ammattilaisia kuin puhtaita maallikoitakin eli niin sanottuja kadunmiehiä. Käytännössä käsittelysopimukset ovat huomattavasti harvinaisempia, mitä teoria edellyttää. Kokemussääntönä pidetään, että sopimuksia tehdään sitä harvemmin, mitä pitemmälle välimiesmenettely etenee.22 Tämä on seurausta siitä asianosaisten vastakkaisasettelusta, jonka adversiaalinen välimiesprosessi kärjistää. Näin ollen käsittelysopimukset sisältyvät tavallisimmin niihin välitysinstituuttien sääntöihin, joita institutionaalisessa välimiesmenettelyssä seurataan. Työriitojen välimiesmenettelystä ei ole riittävästi kokemuksia, joten käsittelysopimuksista niissä ei voida sanoa mitään. Ennakko-olettama kuitenkin on, että käsittelysopimukset ovat yleisempiä kuin normaaleissa 21 Koulu 2007 s. 49. 22 Käsittelysopimusten problematiikasta ks. Koulu 2012b s. 000 19 välimiesmenettelyissä, koska asianosaiset ovat professionaalisia ja jatkuvasti yhteistoiminnassa olevia tahoja. Työriidoillehan on tyypillistä ensinnäkin toistuvuus, koska pääoman ja työn ristiriita lienee perimmältään sovittamaton. Toiseksi työriitoja hoitavat niihin erikoistuneet ammattilaiset kuten työmarkkinajuristit, jotka ovat suhteellisen etäällä alkuperäisistä riitapuolista. On syytä uskoa, että tällaiset ammattilaiset ovat immuuneja välimiesmenettelyn antagonisoivalle vaikutukselle. Ihanne tietenkin olisi, jos järjestöt sopisivat etukäteen standardisoidusta menettelystä - mallina voisivat olla välitysinstituuttien säännöt - ja siitä poikettaisiin tarvittaessa erillisellä käsittelysopimuksella menettelyn aikana. Elleivät asianosaiset de facto käytä yhteistä määräämisvaltaansa, valta päättää käsittelystä siirtyy välimiehille. Tällöin säännökset välitystuomion kumoamisesta ohjaavat välimiesten päätöksentekoa. Voidaan sanoa, että välitystuomion moitteen pelko määrää välimiesten prosessinjohdon ja samalla välimiesmenettelyn ulkoisen kulun. Välimiehet yrittävät niin pitkälle kuin mahdollista varmistaa, että välitystuomio jää pysyväksi, toisin sanoen he pysyvät toimivaltansa piirissä (VML 41.1 §:n 1-k) ja asianosaiset saavat tilaisuuden ajaa asiaansa (VML 41.1 §:n 4-k).23 Keskeiseksi nousee jälkimmäisen moiteperusteen torjuminen, mikä pitkälti palauttaa välimiesmenettelyn oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ideaaliin; näin keskustelu menettelyllisten ihmisoikeuksien soveltuvuudesta välimiesmenettelyyn on melko akateemis-käsitteellistä. Tehokas riidanratkaisun edellyttää kuitenkin jonkinlaista menettelyn standardisointia. Standardisointina , voidaan pitää muun muassa välitysinstituuttien24 sääntöjä, jotka ohjaavat välimiesmenettelyä ja etenkin sen käsittelyvaihetta eli välimiesprosessia. Tällaisessa tapauksessa välimiesmenettely ei enää ole aina ainutkertainen ja samankaltaisena toistumaton sarja käsittelyvaiheita. Samalla se avautuu tutkimukselle ja myös laadullisille arvioille. Välitysinstituuttien säännöt ovat keskenään melko samanlaisia, joten niiden soveltamisalueella voidaan puhua yhtenäistetystä kaupallisesta välimiesmenettelystä. Myös institutionaalisessa välimiesmenettelyssä on alkanut hahmottua erilaisia alatyyppejä, jotka funktionaalisesti vastaavat 23 Moitesäännöstön ohjaavasta vaikutuksesta ks. Koulu 2007 s. 14. 24 Vakiintunut kielenkäyttö ei ole kovinkaan onnistunut. Välitysinstituutin sijaan pitäisi tietenkin puhua välimieslainkäytön tai välimiesmenettelyn instituutista. Jäljempänä käytetään kuitenkin vakiintunutta terminologiaa. Välitysinstituutin tehtävistä ks. esim. Ovaska 2007 s. 125. 20 yleisen prosessioikeuden tuntemia prosessilajeja. Monilla instituuteilla nimittäin on omat säännöt nopeutettua, yksinkertaistettua ja sähköistä välimiesmenettelyä varten. Asianosaiset saavat valita, minkä alatyypin sääntöjä he haluavat sovellettavan. Asianosaisten sopimusvapaus ulottuu myös alatyyppien yhdistelyyn. Tosin joidenkin instituuttien säännöt kieltävät säännöistä poikkeamisen, vaikka tällainen määräys ei riistä asianosaisilta heidän määräämisvaltaansa. Asianosaiset eivät voi pätevästi luopua sopimusvapaudestaan. Ainoa seuraamus sääntöjen vastaisesta käsittelysopimuksesta on, että välimiesmenettely menettää institutionaalisen menettelyn luonteensa, toisin sanoen välitysinstituutti kieltäytyy menettelyn tukemisesta ja hallinnoimisesta. Lienee kiistatonta, että kaupallisessa välimieslainkäytössä välitysinstituuttien merkitys on hyvin suuri. Instituutit tarjoavat valmiin ja koetellun konseptin välimiesmenettelyä harkitseville, tukevat ja hallinnoivat yksittäisiä välimiesmenettelyjä. Ne myös vastaavat pitkälti oikeuskehityksestä välimieslainkäytön alueella. Voidaan kysyä, edellyttääkö työriitojen välimiesmenettely toimiakseen vastaavaa elintä ja jos vastaus on myöntävä, mikä tuo elin voisi olla. Vaikka työriitojen välitysinstituutti ei ole välttämätön, sen olemassaolo selvästikin helpottaisi välimiesmenettelyn käyttämistä eli välimiesmenettelyn kynnystä yksittäistapauksessa. Tässä merkityksessä instituutti lienee välttämätön välimiesmenettelyn laajalle käytölle työriidoissa. Sen sijaan avoimeksi jää, kannattaako tehtävä uskoa nykyisille instituuteille, perustaa oma välitysinstituutti vai käyttää instituutin tehtävään työmarkkinajärjestöjä. Keskusjärjestöt lienevät luontaisin sijoituspaikka ainakin tuki- ja hallintopalveluille. Tosin myös suuri liitto tai joukko lähialojen liittoja pystynee kantamaan instituutin aiheuttaman taloudellisen rasituksen. Sitä paitsi rasitusta keventää se kustannusten säästö, joka oletettavasti saadaan yksittäisissä menettelyissä. Tutkimuksessa on tarkasteltu riitatyypin ja siihen sovellettavan materiaalisen oikeuden vaikutusta välimiesprosessiin. Tässä on havaittu korrelaatioita: tietyntyyppinen välimiesprosessi tuntuu soveltuvan parhaiten tietyntyyppisten kiistojen käsittelyyn ja ratkaisemiseen. Tällä perusteella on erotettu esimerkiksi urheiluriitojen välimiesmenettely ja yhtiöoikeudellisten lunastusriitojen välimiesmenettely, jotka eroavat paitsi välimiesmenettelyn kaupallisesta perusmuodosta myös toisistaan. Kehitys avaa mahdollisuuden myös erityisesti kollektiivisille työriidoille tarkoitetuun välimiesmenettelyyn. Jos ensisijaiseksi tavoitteeksi nostetaan joutuisuus, nopeutettu (kaupallinen) välimiesmenettely tarjoaa luontaisen lainaamisen lähteen. 21 Siinä missä jokainen mediaa seuraava kansalainen tuntee valtiollisen sovittelujärjestelmän ja valtakunnansovittelijan tehtäväkentän, välimiesmenettely työriitojen ratkaisukeino on jokseenkin tuntematon asiantuntijapiirin ulkopuolella. Tämä ei ole ihme, sillä esimerkiksi virallisjulkaisu “Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet” ei sitä ollenkaan mainitse. Julkaisun mukaan työelämään liittyvien eturiitojen käsittelyyn on luotu “eturiitojen sovittelujärjestelmä”.25 Lain mukaan osapuolilla on velvollisuus saapua sovitteluun (toisin sanoen järjestettyyn tapaamiseen) mutta heillä ei ole velvollisuutta hyväksyä sovittelijan mahdollisesti tekemää sovintoesitystä tai edes perustella, miksi he eivät sitä hyväksy. Oikeusriita taas yritetään ratkaista työpaikkatason neuvotteluissa. Jos asia ei ratkea työnantajan edustajan työntekijän välillä, se siirtyy luottamusmiehen ja työnantajan neuvoteltavaksi. Mikäli nekään neuvottelut eivät johda tulokseen, asia siirtyy liittojen neuvoteltavaksi. Jos ratkaisua ei saada aikaan tälläkään tasolla, kumpikin liitto voi viedä riidan työtuomioistuimeen. Lukija huomaa, että työtaistelua ei lainkaan mainita riidanratkaisukeinona. Myös empiirisesti välimiesmenettelyistä työriidoissa tiedetään vähän; edes niiden lukumäärää ei tunneta riitatyypeistä puhumattakaan.26 Kirjallisuudessa esitetyt näkemykset vaihtelevat laidasta laitaan. Yksi lähde saattaa väittää, että välimiesmenettelyä ei “jostain syystä” käytetä Suomessa työriitojen ratkaisemiseen ja että välityslausekkeita ei eräin poikkeuksin ole työehtosopimuksissa.27 Toinen lähde taas voi pitää lausekkeita yleisinä ja välimiesmenettelyjä varsin tavallisina. Ajalliset erot eivät selitä mielipiteiden vaihtelua, joten kysymys lienee satunnaisten havaintojen yleistämisestä. Tosin vastaava tietämisen aukko vallitsee kaikessa välimieslainkäytössä. On arveltu, että liiallinen kohtuusnäkökohtien huomioonottaminen välitystuomioissa on vuosien mittaan syönyt välimiesmenettelyn suosion eikä menetettyä suosiota ole 25 Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet 2012 s. 30. 26 Salonius 2006 s. 113. Tämä johtuu siitä, että “arbitration is carried out by many different actors like lawyers and othet legal experts.” Tilastojen puuttuminen välimiesmenettelystä työriidoissa tuntuu olevan yleiseurooppalainen ilmiö; sitä nimittäin valitellaan usein. Ks. Zachert 2006 s. 88. Joissakin maissa on käytössä erityinen institutionaalinen välimiesmenettely kollektiivisia työriitoja varten („collevtive arbitration‟), josta on saatavissa tilastotietoja. Englantilaista Acas -menettelyä käytetään alle sata kertaa vuodessa, joten sitäkin pidetään Englannissa suhteellisen harvinaisena. Ks. Making more of Alternative Dispute Resolution 2005 s. 7. 27 Sarkko 1969 s.120. 22 saatu takaisin.28 Vaikka tämän tutkimuksen tehtäviin ei kuulu väitteen arvioiminen, se kuulostaa sinänsä vakuuttavalta. Vaikka myös “kirkko keskelle kylää” -tyyppinen välitystuomio on ennustettavissa, riitapuolet pääsevät samaan lopputulokseen paljon vähemmälle vaivalla sopimalla riitansa. Kohtuusnäkökohtia huomioon ottavaan välimiesmenettelyyn ajautuvat vain ne riitapuolet, jotka ovat jääräpäisiä, toisin sanoen kieltäytyvät sovinnon hakemisesta. On selvää, että tällainen asianosaisasetelma ei voi olla empiirisesti kovinkaan tavallinen. Kohtalaisen kattavia tietoja löytyy 1980-luvun lopun välimiesmenettelyistä työriidoissa. Nämä tiedot on aikanaan koottu alioikeuksiin talletetuista välitystuomioista, joten ne antavat melko luotettavan yleiskuvan. “Työehtosopimusriidat” (mitä termiä selvityksessä käytetään) olivat varsin tavallinen riitatyyppi välimieslainkäytössä: joinakin vuosina nämä riidat edustivat viidennestä kaikista välimiesmenettelyistä.29 Ne jakaantuivat - tarkkaa suhdetta ei kerrota - yhtäältä tulkintariitoihin ja toisaalta työrauhan rikkomista koskeviin riitoihin eli de facto hyvityssakkoriitoihin. Asianosaisasetelma korreloi yllättävän hyvin riitatyyppiin. Tulkintariidoissa asianosaisina olivat yleensä liitot, rikkomisriidoissa yhdistykset, joskus yksittäinen työnantaja. Välitystuomioiden talletuspakko poistettiin vuonna 1991, joten vastaavaa kattavaa selvitystä ei enää pystytä tekemään. Arvailtavaksi jää, missä määrin tieto kahden vuosikymmenen takaa kuvaa nykypäivää. On totta, että vuoden 1991 jälkeen julkaistuissa välitystuomiokokoelmissa ei ole työriitoja koskevia välitystuomioita. On kuitenkin aihetta olettaa, että tämä johtuu osaksi otosten suppeudesta, osaksi välitystuomioiden painottumisesta muutoinkin kaupallisiin riitoihin. Lisäksi muu tässä tutkimuksessa käytetty aineisto tukee vaikutelmaa, että suuria mullistuksia ei ole tapahtunut. Vuotta 1991 edeltävät tulokset ovat näin ainakin suuntaa-antavia. Mitä tulee työriitoihin, dikotomia oikeusriita/intressiriita hallitsee myös sopimuskäytäntöä (tai tarkkaan ottaen siitä esitettyä). On arvioitu, että kollektiivissa oikeusriidoissa välimiesmenettelyä käytetään joillakin toimialoilla suhteellisen vakiintuneesti. Tällainen ala on esimerkiksi graafinen teollisuus. Näillä toimialoilla työehtosopimukset sisältävät usein lähempiä määräyksiä välimiesten valinnasta, heidän 28 Liljeström 2009 s. 31. 29 Alander 1991 s. 166. Yllä esitetystä on poistettu suuri joukko epätyypillisiä tapauksia kuten eläkejärjestelmiin liittyviä riidat, joita voidaan pitää työriitoina laajassa merkityksessä, koska ne ovat työnantajan ja työntekijäjoukon välisiä. 23 esteellisyydestään sekä välimiesmenettelyn kustannusten jakamisesta.30 Kuvaukset välimiesmenettelystä intressiriidoissa jäävät sen sijaan pitkälti sen mahdollisuuksien esittelyksi. Välimiesmenettelyä käytetään tähän tarkoitukseen “jonkun verran” .31 Sen sijaan välimiesmenettelyn tarjoamat mahdollisuudet ovat rajattomat: vaikka koko työehtosopimus voidaan laatia tällä tavalla. Samaan hengenvetoon moititaan työmarkkinakäytännön kielenkäyttöä. Käytössä ovat nimet “ratkaisulautakunta”, “tarkastelulautakunta” ja “sovintolautakunta”, vaikka sopimusmääräysten ja toimeksiannon lähempi tutkiminen osoittaa, että kysymyksessä on tosiasiallisesti “välimiesoikeuden tyyppinen päätöksentekoelin”. Tulkinnallinen epäselvyys rasittaa näin kaikkia arvioita välimiesmenettelyn käyttämisestä työriidoissa. Arvioiden luotettavuutta ei myöskään lisää se, että yhtäältä välimiesmenettelystä sopimista ja toisaalta välimiesmenettelyn de facto käyttämistä tarkoitukseensa ei eroteta. Kannanotot tuntuvat viittaavan lähinnä ensimmäiseen eli välityslausekkeiden tavallisuuteen sopimuskäytännössä. Kriittinen lukija panee ensiksikin merkille sen itsestäänselvyyden, jolla välimiesmenettelyn käyttämiseen intressiriidoissa suhtaudutaan lähdeaineistossa. Siihen ei - ainakaan toimijoiden mielestä - tunnu liittyvän mainitsemisen arvoisia ongelmia. Tosin joidenkin esitysten yleisen tavoitteen, välimiesmenettelyn käyttömahdollisuuden tekemisessä tunnetuksi, valossa on otettavaa, että esitys ei erikseen tuo esiin uuden vaihtoehdon ongelmallisuutta. Toinen erikoisuus on välimiehille myönnetty valta kirjoittaa uudelleen työehtosopimusta. Heillä on paitsi normaali täydentämisvalta myös oikeus “luoda kokonaan uusia sopimusnormeja” tai muuttaa vanhoja.32 Tämä valta ylittää selvästi jopa sen laajennetun täydentämisvallan, joka välimiehillä vallitsevan käsityksen mukaan on tavallisessa kaupallisessa välimiesmenettelyssä. 30 Salonius 2002 s. 660. Paikalliseen sopimiseen liittyvistä riidoista taas on sanottu, että niiden vieminen tuomioistuimeen tai välimiesmenettelyyn on “harvinaista”. Vielä harvinaisempaa on kylläkin riidan alistaminen liittojen ratkaistavaksi. Ks. Pohjonen 2009 s. 42. 31 Näin Pohjonen 2009 s. 86. “Välimiesmenettelyä tai vastaavaa on, pääsääntöisesti työehtosopimuksissa, jonkun verran sovittu käytettäväksi myös intressiristiriitoihin eli sopimusnormien luomiseen tai muuttamiseen.” Samoin NOU 1996:14 (s. 42) tyytyy toteamaan tavalliseksi („ikke uvanlig‟), että yksittäiset intressiriidat saavat ratkaisunsa välimiesmenettelystä. 32 Salonius 2002 s. 662. 24 Kannattaa huomata, että välimiesmenettely (oli sen muoto mikä tahansa) ei ole ainoa keino siirtää tuomitsemisparadigmaa työriitoihin. Samaan päästään muun muassa lautakuntatyyppisellä riidanratkaisulla. Lautakunta voi olla statukseltaan joko valtiollinen (eli valtion asettama) tai yksityinen (eli työmarkkinajärjestöjen sopimuksellaan perustama). Se voi edelleen olla pysyvä tai tilapäinen, toisin sanoen vain konkreettista työriitaa tarkoittavaa. Perustuslain kielto asettaa tilapäisiä tuomioistuimia ei tietenkään koske yksityisiä lautakuntia, sen sijaan tilapäinen valtiollinen lautakunta herättää kysymyksen perustuslaillisesta luvallisuudestaan. Mikään ei estä sitäkään, että työriidan ratkaisemiseen käytetään asiantuntijaa ja hänelle tehtävää toimeksiantoa. Tosin asiantuntijaa kutsutaan tässä yhteydessä yleensä selvitysmieheksi. Oli käytetty konsepti mikä tahansa, sen periaatteessa yksipuolinen päätös voi olla sitova, ehdollisesti sitova tai pelkästään suositteleva. Ehdollisesti sitovalla päätöksellä tarkoitetaan sitä, että päätös muuttuu tietyn ajan jälkeen sitovaksi, ellei siihen tyytymätön osapuoli ryhdy johonkin toimeen, esimerkiksi vie lautakunnan päätöstä välimiesmenettelyyn. Kaavio 2 : tuomitsemisparadigman sovellutukset työriidoissa Ulkopuolinen, ratkaiseva elin Tuomioistuin Välimiehet Lautakunta Valtiollinen (lakisääteinen) Yksityinen (sopimusperusteinen) 25 Asiantuntija 1.2.2. Työtuomioistuin Työtuomioistuin on työehtosopimuksia koskeviin riitaisuuksiin erikoistunut tuomioistuin. Jotta riita päätyisi sen ratkaistavaksi, riita-asian “täytyy johtua jostakin voimassa olevasta tai olleesta työehtosopimuksesta.”33 Yhteyttä todistaa myös lainsäädäntöhistoria. Työtuomioistuin nimittäin perustettiin samalla, kun työehtosopimusjärjestelmä modernissa merkityksessä vuonna 1946 luotiin. Nykyinen työtuomioistuinlaki on vuodelta 1974 (646/1974) eli ajalta ennen yleisen lainkäytön modernisointia. Työtuomioistuin oli pitkään eräänlainen edelläkävijä, jossa otettiin käyttöön sellaisia uutuuksia, joita ei vielä yleisessä lainkäytössä tunnettu. Näitä oli muun muassa menettelyn jakaminen valmisteluun ja pääkäsittelyyn. Oikeudenkäyntiuudistusten lopulta käynnistyttyä työtuomioistuimen menettelytavat alkoivat kuitenkin monissa kohdin jäädä jälkeen yleisestä kehityksestä. Lakiin tehtiin kuitenkin vuoden 1993 alioikeusuudistuksen vanavedessä radikaaleja muutoksia, eikä asian käsittely työtuomioistuimessa enää eroa mainittavasti riita-asian käsittelystä yleisessä alioikeudessa. Lainkäyttö työehtosopimukseen liittyvissä riidoissa on järjestetty muissa pohjoismaissa suurin piirtein samalla tavalla. Eroja on lähinnä työtuomioistuimen ratkaisujen oikeusvoimassa.34 Työtuomioistuin on kahdessa mielessä hyvin erikoinen lainkäyttöelin. Ensiksikin se käsittelee ja ratkaisee pääsääntöisesti vahvistuskanteita35: sen primääri toimivalta on näin vahvistustoimivaltaa (tosin tätä termiä ei ole tapana käyttää). Mahdollisuus antaa suoritustuomioita lisättiin lakiin myöhemmin. Työtuomioistuin voi nykyisin samalla - eli työehtosopimuksen tulkinnan yhteydessä - käsitellä myös sellaisen yksittäistapauksellisen suoritusvaatimuksen, joka riippuu työehtosopimuksen tulkintaa koskevasta ratkaisusta (työtuomioistuinlaki 1.2 §). Prosessioikeuden teorian mukaan suorituskanteen käsittelymahdollisuus on liitännäis- eli adheesioperiaatteen sovellus. Periaate sallii sen, että päävaatimuksen yhteydessä käsitellään sellaisia liitännäisluonteisia vaatimuksia, jotka erikseen käsiteltyinä kuuluisivat eri tuomioistuimeen tai ne olisi käsiteltävä toisenlaisessa järjestyksessä.36 33 34 35 Näin Pelkonen1997 s. 115. Ks. esim. Gomard-Kistrup 2007 s. 84. Virolainen 1995 s. 483. 36 Lappalainen 1995b s. 1. Liitännäisyyden eli adheesion tyyppitapaus on korvausvaatimusten käsittely rikosasian yhteydessä. 26 Periaate mahdollistaa myös asiallisen toimivallan asettamien rajojen ylittämisen: sen perusteella asia voidaan käsitellä toisessa lainkäytön muodossa kuin mitä laki muutoin edellyttää. Tässä yhteydessä liitännäisperiaate sallii muutoin yleiselle tuomioistuimelle kuuluvan asian käsittelyn työtuomioistuimessa. Periaate vaikuttaa kuitenkin vain yksi yhteen suuntaan: työtuomioistuimelle kuuluvaa asiaa ei voida käsitellä yleisessä tuomioistuimessa.37 Oma ja muissakin yhteyksissä heräävä ongelmansa on vaatimusten hierarkkinen suhde, esimerkiksi mikä on päävaatimus, mikä puolestaan liitännäisvaatimus. Liitännäisvaatimus on tavallisesti tavalla tai toisella päävaatimusta vähäisempi eli niin sanottu sivuvaatimus. Jos vaatimukset ovat rahamääräisiä, suurin vaatimus on päävaatimus. Tässä tapauksessa päävaatimus on vaatimus työehtosopimuksen oikean tulkinnan ja/tai soveltamisen vahvistamisesta; liitännäisvaatimus on siihen kytkeytyvä rahamääräinen suoritusvaatimus. Lainkäyttöelimen valtaa ratkaista liitännäisvaatimus on tapana kutsua liitännäistoimivallaksi, ratkaisua liitännäisvaatimuksesta taas kutsutaan liitännäistuomioksi. Tätä nimitystä käytetään jatkossa työtuomiotuomioistuimen antamasta suoritustuomiosta. Liitännäistoimivalta on suomalaisessa lainkäyttöjärjestelmässä poikkeus: pääsääntönä on erillisyys- eli separaatioperiaate. Sen mukaan jokainen itsenäinen vaatimus käsitellään sille varatussa tuomioistuimessa ja käsittelyjärjestyksessä. Kokonaisuutena Suomen oikeus on varsin kielteinen liitännäisyydelle. Liitännäistoimivalta edellyttää tavallisesti sekä yhteyttä pääasiaan että liitännäisvaatimuksen ratkaisukypsyyttä, toisin sanoen sen tosiseikkojen riidattomuutta. Näin asianlaita on myös työtuomioistuimen kohdalla. Asiayhteyden olemassaolo on oikeuskysymys, sen sijaan ratkaisukypsyys on osaksi tarkoituksenmukaisuuskysymys. Tästä syystä liitännäistoimivallan käyttäminen on harkinnanvaraista. Jollei työtuomioistuin katso voivansa ratkaista suoritusvaatimusta, se osoittaa asianosaisen nostamaan kanteen toimivaltaisessa tuomioistuimessa, säännönmukaisesti siis yleisessä alioikeudessa.38 Järjestelyn prosessiekonominen 37 Asia erikseen on, että mahdollisuutta siirtää työtuomioistuimelle kuuluvia asioita välimiesmenettelyyn voidaan pitää eräänlaisena adheesiona. Välimiesmenettely avaa ainakin periaatteessa myös mahdollisuuden siihen, että välimiesmenettelyssä ratkaistaan yhdellä kertaa sellaisia vaatimuksia, jotka erillisinä kuuluisivat osaksi yleiselle tuomioistuimelle, osaksi työtuomioistuimelle. Lähinnä makuasia on, luetaanko nämä tilanteet adheesion piiriin. Selvää kuitenkin on, että adheesion ahdasta käyttöalaa ei voida käyttää tällaisen yhteiskäsittelyn torjumiseen. 38 Tällaisista tilanteista ks. Nieminen 2006 s. 1246. 27 epätarkoituksenmukaisuus on ilmeinen. Samaa riitaa käsitellään pahimmassa tapauksessa samanaikaisesti kahdella eri lainkäyttölinjalla, jolloin kustannukset kumuloituvat ja oikeuksiin pääseminen viivästyy. Toiseksi asiavaltuus työtuomioistuimessa määräytyy tavanomaisesti poikkeavasti. Työtuomioistuin on todella järjestötason tuomioistuin yksittäisen työntekijän kannalta. Kanteen tuomioistuimessa voi panna vireille vain työehtosopimukseen osallistunut yhdistys tai työnantaja (työtuomioistuinlaki 12.1 §).39 Muu taho voi ajaa kannetta vain, jos sopimukseen osallistunut yhdistys antaa siihen luvan tai kieltäytyy nostamasta tai ajamasta kannetta (i.f.). Ohimennen todettakoon, että toissijainen kanneoikeuden järjestely on pulmallinen, jos osallistunut yhdistys pysyy passiivisena, toisin sanoen ei anna lupaa mutta ei myöskään kieltäydy. Tosin pulma on ratkaistavissa katsomalla yhdistyksen kieltäytyneen kanteen ajamisesta, ellei se kohtuullisessa ajassa tee päätöstä suuntaan tai toiseen. Kannevallassa on myös ryhmäkanteelle ominainen piirre. Työehtosopimukseen osallistunut yhdistys ajaa samalla kannetta omissa nimissään myös niiden työntekijöiden puolesta, jotka eivät ole työehtosopimukseen sidottuja (työtuomioistuinlaki 12.2 §). Toisin kuin ryhmäkanteessa näillä työntekijöillä ei ole määräämisvaltaa. Ryhmäkanteessa ryhmään kuuluvilla sen sijaan on tavallisesti valintaoikeus joko opt-out tai opt-in muotoisena. Omaksi ongelmakseen nousee näin, tuleeko nämä asiavaltuuden erikoisuudet ottaa huomioon myös työriitojen välimiesmenettelyssä ja onko yhtäältä asianvaltuuden rajoitus ja toisaalta sen laajennus ylipäätään toteutettavissa välityssopimuksen kautta. Oikeudellisissa riidoissa asiavaltuuden erityisjärjestelyyn voi olla tarvetta, sen sijaan kyseenalaisempaa on, tarvitaanko tällaista järjestelyä intressiriidoissa. Työtuomioistuinlaki tuntee rajoitetusti myös välimiesmenettelyn. Työtuomioistuimelle kuuluva riita-asia saadaan työehtosopimukseen otetulla määräyksellä siirtää välimiesten ratkaistavaksi, ellei kyseessä ole vaatimus työehtosopimuksen julistamisesta purkautuneeksi (11.1 §).40 Säännös luo paralleeliolettaman: välimiesten toimivalta näyttää olevan sama kuin mitä työtuomioistuimella olisi, ellei muuta olisi sovittu.41 Jos tästä pidetään kiinni, välimiehille muodostuu näin sekä primääri 39 Lappalainen 1995 s. 155. Yksityiskohdista ks. Pelkonen 1997 s. 117. 40 Samanlainen järjestely on käytössä Ruotsissa. Ks. lähemmin Madsen 2006 s. 54. 41 Koulu 2009 s. 79. 28 vahvistustoimivalta että sekundäärinen suoritustoimivalta. Päätelmä on kuitenkin ilmeinen väärinkäsitys, mikä vältetään, kun muistetaan säännöksen suppea soveltamisala. Pykälä koskee sanamuotonsa mukaisesti vain “työehtosopimuksessa olevaa määräystä” välimiesmenettelystä. Millaiset asiat voidaan ratkaista välimiesmenettelyssä ja kuinka laaja toimivalta välimiehille on annettavissa, määräytyy välimiesmenettelylain perusteella. Tosin mikään ei tunnu a priori estävän täysin paralleelista järjestelyäkään, jossa välimiehet ensisijaisesti käsittelevät vahvistuskanteita ja jossa heidän toimivaltansa käsitellä suoritusvaatimuksia riippuu niiden yhteydestä vahvistusvaatimukseen. Lähtökohta kuitenkin on, että välimiesmenettely on huomattavan peittävä. Välimiesmenettelyyn voidaan ohjata kaikki erimielisyydet, jotka muutoin kuuluisivat valtiollisen sovitteluun piiriin, työtuomioistuimen toimivaltaan tai yleiseen lainkäyttöön. Jonkinlainen tulkintavaikutus pykälälle ja sen luomalle paralleeliolettamalle on kenties annettavissa. Ellei välityssopimus (oli se työehtosopimuksen lauseke, lauseke muussa sopimuksessa tai varsinainen välityssopimus) muuta ilmoita, välimiesten toimivalta oletetaan samanlaiseksi, mitä työtuomioistuimella olisi. Tämä tulkintavaikutus näkyy vahvimpana työehtosopimuksen määräysten sovellettaessa: varsinaisissa välityssopimuksissa se katoaa kokonaan. Työtuomioistuimen asema saattaa vastaisuudessa järkkyä. Yleinen eurooppalainen trendi kulkee erityistuomioistuimia vastaan. Tämä on oikeuspoliittinen linjaus myös Suomessa. Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitea piti riitojen “ensisijaisena ratkaisupaikkana” yleisiä tuomioistuimia ja yleisiä hallintotuomioistuimia. Tästä pääsäännöstä poikkeamiseen tulee suhtautua pidättyvästi, ja poikkeavia ratkaisuja saa hakea vain erittäin painavista syistä.42 Toisaalta konkreettisia ehdotuksia suuntaan tai toiseen ei ole tehty - komiteakaan ei ota kantaa työtuomioistuimeen - ja tässä tutkimuksessa lähdetään siitä, että valtiollinen lainkäyttö on jatkossakin varteenotettava vaihtoehto kollektiivisissa työriidoissa. 42 KM 2003:3 s. 385. 29 2. KYSYMYKSENASETTELU 2.1. Tutkimuksen kohdentaminen ja tutkimusmenetelmät Tässä kirjassa tutkitaan välimiesmenettelyn käyttämistä työelämän kollektiivisten riitaisuuksien eli työriitojen ratkaisemiseen.43 Systemaattisesti tutkimus paikantuu, kuten edellä todettiin, moderniin konfliktinhallintaan. Tutkimus leikkaa sen kahta osa-aluetta eli konfliktien käsittelyä ja konfliktien ratkaisemista.44 Ensimmäisessä tarkastellaan menettelytavan valintaa ja konfliktin prosessointia, jälkimmäisessä taas konfliktin päättämistä valitussa menettelyssä. Tutkimus tähtää oikeudellisen tiedontarpeen tyydyttämiseen: se on näin oikeudellista konfliktinhallinnan tutkimusta. Näkökulma on kuitenkin useammassakin suhteessa laajempi kuin tavanomaisessa oikeustieteen kontekstissa. Tämä johtuu siitä, että tarkasteluun kelpuutetaan sekä oikeusriidat että intressiriidat. Kuten edellä havaittiin, oikeusriidoissa välimiesmenettely on vain yksi tuomitsemisparadigman sovellutus. Välimiesmenettelyn vanha luonnehdinta “yksityiseksi oikeudenkäynniksi” on kuvaava myös tässä yhteydessä. Näin ollen välimiesmenettelyyn turvautuminen oikeudellisiss työriidoissa ei ole mainitsemisen arvoinen aluevaltaus. Sen sijaan intressiriidoissa välimiesmenettely merkitsee tai oikeammin merkitsisi paradigmanvaihdosta suomalaisissa työriidoissa: se toisi ensimmäisen kerran niihin tuomitsemisparadigman sovelluksen, vaikka muutoksen merkittävyys osaksi peittyy sovelluksen näennäisen pehmeyden taakse.45 Osapuolet nimittäin ensiksikin jossain määrin kontrolloivat lopputulosta valitsemiensa välimiesten kautta. Toiseksi riitapuolten yhteistahto pääsee esiin siinä, että välimiesmenettelystä on 43 Kansainvälisesti työriidan (labour dispute) käsite on hyvin laaja: siihen kuuluvat kaikki kiistat “arising from the conclusion, existence or termination of individual employment contracts and/or collective labour arreements”. Ks. Hendrickx 2006 s. 35. Määritelmä tuo onnistuneesti esiin sen kollektiivisen työriidan ja työehtosopimuksen läheisen yhteyden, joka käytännössä vallitsee. Tosin laaja yleiskäsite vaatii kielenkäytön tarkentamista. Jos individuaaliset ja kollektiiviset työriidat halutaan pitää erillään, ensimmäisiä voitaisiin kutsua esimerkiksi “työsuhteiden riidoiksi” ja jälkimmäisiä “työmarkkinoiden riidoiksi”. 44 Näistä osa-alueista ks. esim. Ervasti 2012 s. 106. 45 Tarkkaavainen lukija ehkä sanoisi, että tämä muutos on jo tapahtunut. Välimiesmenettelyn käyttäminen intressiriidoissa on kuitenkin toistaiseksi niin satunnaista ja pikkuasioihin rajoittuvaa, että sellaista maailmankuvan uudistumista, mikä oikeuttaa puhumaan paradigman vaihtumisesta, ei ole tapahtunut. 30 varta vasten sovittava. Kirjallisuudessa tämän muutoksen mullistava vaikutus on huomattu ja tuotu esiin toteamalla, että välimiesmenettely intressiriidoissa on työriitojen sovittelun juridinen vastakohta mutta samalla myös sitä “täydentävä elementti”.46 Tutkimus on perimmältään lainopillista. Asiaa ei muuta se, että siinä keskitytään tavanomaista enemmän tulevaisuudessa mahdollisesti kohdattavien ongelmien ratkaisemiseen, jonkun mielestä ehkä liikaa välimiesmenettelyn käyttömahdollisuuksien esittelyyn. Työriitojen välimiesmenettelyt eivät toistaiseksi ole tuoneet esiin konkreettisia soveltamisongelmia tai niitä ei ainakaan tunneta. Tässä lainopillisessa tutkimustehtävässä erottuu systematisointitehtävä ja tulkintatehtävä. Ensimmäisessä yritetään kehittää perusteoria ohjaamaan välimiesmenettelyn käyttämistä työriitojen ratkaisukeinona. Systematisoinnissa käytetään apuna oikeudellisen konfliktinhallinnan teoriaa. Tulkintatehtävässä taas ratkaistaan ne erityiset soveltamisongelmat, joita välimiesmenettelyn käyttäminen työriidoissa saa aikaan. Huomiota joudutaan kiinnittämään etenkin intressiriitoihin, koska ne ovat välimiesmenettelyn aidosti uusi aluevaltaus. Tätä painotusta lukuun ottamatta tulkintatehtävän kysymyksenasettelu, tutkimusmenetelmät ja argumentaatio eivät mainittavasti poikkea modernissa välimieslainkäytön tutkimuksessa noudatetuista. Ohimennen todettakoon, että välimieskäytäntöön ei juuri voida tukeutua sen enempää kysymyksenasettelussa kuin argumentaatioissakaan. Julkaistu tai muutoin tunnettu käytäntö on yksinkertaisesti liian vähäistä ja lisäksi hajanaista. Tässä suhteessa tämä tutkimus poikkeaa välimieslainkäytön tutkimuksen vanhasta valtavirrasta. Siinä käytäntö on perinteisesti muodostanut ellei suorastaan oikeuslähteen niin ainakin muita painavamman perustelun.47 Käytännössä näin menetellään -argumentin kestämättömyydestä oikeustieteellisessä tutkimuksessa yleensä ja välimieslainkäytön tutkimuksessa erityisesti lienee turha enää huomautella. Argumentti todistaa enintään itsensä. Joissakin kohdin tehtävä tutkimus saa toimintatutkimukselle ominaisia piirteitä. Vaikka tavoitteena ei varsinaisesti ole nimenomaan työriidoille soveliaan välimiesmenettelyn ja sen vanavedessä välimiesprosessin kehittäminen, monet tulkintakannanotot ja toimintasuositukset 46 Salonius 2002 s. 658. Toteamus osuu molemmissa kohdin asian ytimeen, kuten tässä tutkimuksessa tullaan havaitsemaan. 47 Koulu 2007b s. 19. 31 kieltämättä tukevat tällaista kehittämistä. On kuitenkin muistettava, että käytännön tulikoe toistaiseksi enimmäkseen puuttuu, sillä esitettyjä järjestelyjä ei ole testattu. Paraskaan oikeusvertaileva tieto ei korvaa todellista testaamista luonnollisessa toimintaympäristössä kuten intressiperusteisten työriitojen ratkaisemisessa suomalaisten työnmarkkinoiden tarjoamassa kontekstissa. Tutkimus voi tarjota vain luonnoksen optimaaliseksi välimiesmenettelyksi työriitoihin. Näin on tehty ennenkin. Varta vasten työriitoihin soveltuvia välimiesmenettelyä on kehitelty yli sadan vuoden ajan. Teollistumisen alkuaikana yleistyi “teolliseksi” („industrial‟) kutsuttu välimiesmenettely, jossa sivullinen häntä ei kutsuttu välimieheksi - määräsi työlle markkinahinnan. Ajan kirjallisuus sisältää runsaasti sekä toimivuusarvioita että pohdiskelua siitä, millä ehdoin tätä menettelyä kannattaisi käyttää.48 Kuten tämäkin yksittäistapaus osoittaa, konfliktinhallinnassa harvat kysymyksenasettelut ovat aidosti uusia. Modernina aikana kehitellyistä tunnetuin lienee englantilainen, tässä Acas -välimiesmenettelyksi kutsuttu malli. Nimi johtuu siitä, että lakisääteinen ja enemmän tai vähemmän virallinen Acas -keskus tarjoaa tällaista välimiesmenettelyä työriitojen osapuolelle. Siihen osallistuminen on vapaaehtoista. Välimiehiä on vain yksi, eikä hänenkään päätöksensä (eli välitystuomio) oikeudellisesti sido osapuolia. Osapuolet kuitenkin sitoutuvat etukäteen sitä noudattamaan. Menettely on luottamuksellista sekä epävirallista: se on myös nopeaa, sillä välimiehen on annettava päätöksensä kolmessa viikossa. Menettely seuraa vahvistettuja sääntöjä (Acas Arbitration Schemes).49 Samalla on mietitty välimiesmenettelyn institutionaalisia rakenteita, esimerkiksi sitä, kannattaako välimiesmenettely työriidoissa rakentaa pysyvien, puolipysyvien vaiko ad hoc -tyyppisten järjestelyjen varaan. Pysyvät ja puolipysyvät elimet taas vaativat kannanottoa siihen, tuleeko ne kytkeä valtiovaltaan, työmarkkinaosapuoliin vaiko ulkopuolisiin tahoihin.50 Vaikka Acas välimiesmenettelyn todellinen merkitys lienee suhteellinen vähäinen, samaa nimeä kantava keskus kelpaa esimerkiksi moniovisesta konfliktinhallintaelimestä. Se nimittäin tarjoaa välimiesmenettely-, sovittelu- ja asiantuntijapalveluja. Toiminnan painopiste on paljolti 48 Jeans 1894 s. 31. Tämä varhainen työriitojen välimiesmenettely oli samalla eräänlainen hybridisovellutus. Se oli nimittäin tarkoitettu jatkoksi epäonnistuneelle sovittelulle. 49 Brown-Marriott 2011 s. 338. 50 De Givry 1978 s. 47. Kysymykseen palataan jäljempänä jaksossa 6. 32 sovittelussa.51 Acas -keskus tuntuu näin tarjoutuvan Acas -menettelyä paremmin oikeudelliseksi siirrännäiseksi. Tässä tutkimuksessa yritetään välttää erityistä näkökulmaa eli asettumista sen enempää työnantaja- kuin työntekijäjärjestöjenkään edunvalvojaksi konfliktinhallinnan markkinoilla. Tämä tehtävä jätetään suosiolla järjestöille itselleen.52 Jos tällä kirjalla on joku näkökulma, se on yleisen konfliktinhallinnan. Sen sijaan joku saattaa kysyä, edustaako tämä tutkimus liiaksi niin sanottua järjestelmänäkökulmaa. Moderni konfliktinhallinnan tutkimus pitäytyy riitapuolen näkökulmaan ja väheksyy järjestelmänäkökohtien merkitystä.53 Tämä kirja keskittyy kuitenkin vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun (sellaisena myös välimieslainkäyttöä pidetään), ja siinä riitapuolten näkökulma on automaattisesti samalla järjestelmän näkökulma. Riitapuolista riippumatonta järjestelmää kun ei yksinkertaisesti ole. Toki on myönnettävä, että järjestelmän ylikorostuminen voi muodostua vaaraksi, jos voimakas välityselin - Acas -instituutin suomalainen vastine - alkaa joskus hallita työriitojen välimiesmenettelyä. Toistaiseksi tämä uhkakuva on niin kaukaista tulevaisuutta, että se saadaan jättää huomiotta. Oma kysymyksensä on, mille työmarkkinoiden tasolle (tarkkaan ottaen sen välimiesmenettelyihin) tutkimus kohdennetaan. Välimiesmenettelyä käytetään keskusjärjestöjen välisissä riidoissa, liittojen välisissä riidoissa sekä yhdistysten ja niihin verrattavien pienten toimijoiden välisissä riidoissa. Viimeistä voidaan kutsua vaikkapa “paikalliseksi välimiesmenettelyksi”, koska niin sanottu paikallinen sopiminen on omiaan tuottamaan sellaisia riitoja, joihin tätä menettelyä käytetään. Jos keskusjärjestöjen välinen välimiesmenettely halutaan nimetä, se vosii kantaa esimerkiksi nimeä valtakunnallinen välimiesmenettely. Liittojen välinen menettely taas on liittokohtainen välimiesmenettely. Näitä 51 Näin on arvioitu suomalaisesta näkökulmasta. Ks. selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011 s. 141. 52 Työmarkkinajärjestöillä voi olla erilaisia intressejä sen suhteen, millaisia lopputuloksia joku konfliktinhallinnan väline - tässä välimiesmenettely - tuottaa yksittäistapauksessa ja miten ne pitkällä tähtäimellä vaikuttavat. Kaikkien yhteinen intressi kuitenkin lienee se, että työriidat käsitellään ja ratkaistaan tehokkaasti ja tuloksellisesti. Näkökulmalla tuskin on suurtakaan vaikutusta myöskään siihen, millaiseksi välimiesprosessi kehitetään tai mitä käytäntöjä noudatetaan välimiesmenettelystä sovittaessa. Sen sijaan näkökulma saattaa jossain määrin vaikuttaa välimiesten valintaan ja siihen, miten laajan vaikutuksen välitystuomio saa. 53 Ks. Koulu 2012 s. 57. 33 välimieslainkäytön tasoja koskevat sopimusjärjestelyt poikkeavat toisistaan. Tässä tutkimuksessa tyypilliseksi oletetaan liittojen välinen välimiesmenettely, ja päähuomio kohdistetaan siihen. Selvää kuitenkin on, että lainopilliset tutkimustulokset ovat pääsääntöisesti ulotettavissa niin valtakunnalliseen kuin paikalliseenkin menettelyyn. Myöskään toimivuusarvioihin ei välttämättä synny eroja: välimiesmenettely toimii työriidoissa yhtä hyvin (tai huonosti) riidan kuvainnollisesta koosta tai asianosaisasetelmasta riippumatta. Myös välitystuomion vaikutusmekanismit näyttävät yhtäläisiltä, vaikkakin valtakunnallinen välitystuomio periaatteessa vaikuttaa laajemmalti jo ratkaisuohjeittensa yleisyyden takia kuin jotain työpaikkakohtaista erityiskysymystä koskeva paikallinen välitystuomio. Kaavio 3: Välimiesmenettely järjestörakenteessa Taso 1 Keskusjärjestö vs. keskusjärjestö Valtakunnallinen välimiesmenettely Taso 2 Liitto vs. liitto Liittokohtainen välimiesmenettely Taso 3 Yhdistys vs. yhdistys/ työnantaja Paikallinen välimiesmenettely 2.2. Konkreettiset tutkimuskysymykset Vaikka yleistämistä on varottava, näyttää ilmeiseltä, että välimiesmenettelyn käyttäminen työriidoissa tuottaa kaikissa maissa suurin piirtein samat perusongelmat. Tutkimus puolestaan ohjautuu näin ollen joka paikassa samoihin kysymyksenasetteluihin; vastaava havaintohan on tehty sovittelusta työriitojen ratkaisukeinona, joten se ei 34 yllätä.54 Perusongelmat ovat esitettävissä luettelon muodossa seuraavasti: I. II. III. IV. V. välimieslainkäytön soveltamisala työriidoissa, sopiminen välimiesmenettelyn käyttämisestä, välimiesten valinta ja välimiesmenettelyn ulkoinen kulku, välitystuomion pysyvyys ja vaikutukset sekä työtuomioistuimen ja välimiesmenettelyn suhde (i) ongelma soveltamisalasta on oikeastaan kaksiosainen eli oikeudellinen ja konfliktiteoreettinen. Ensiksikin voidaan tyytyä selvittämään välimiesmenettelylain soveltamisala: mitkä kaikki välimiesmenettelyn sovellutukset ja työriitojen tyypit kuuluvat lain muodolliseen soveltamisalaan? Selvästi perustavanlaatuisin kysymys kuuluu, pystytäänkö välimiesmenettelyä hyödyntämään puhtaissa intressiriidoissa. Perinteinen käsitys kyseenalaistaa välimiesmenettelyn käyttämisen tähän tarkoitukseen.55 Jotta asia voidaan käsitellä ja ratkaista välimiesmenettelylain mukaisessa menettelyssä, sen on lain mukaan oltava yksityisoikeudellinen, sovinnon on oltava siinä sallittu ja välimiesten on annettava asiassa lopullinen ratkaisu (VML 2 §). Sen sijaan välimiesmenettelyssä käsiteltävän asian ei tarvitse olla riita yleiskielisessä merkityksessä, eikä oikeussuojan tarve ole kanteen nostamisen edellytys.56 Vaikka välimiesmenettelyyn kelpaavien - eli niin sanottujen välityskelpoisten - asioiden piiri on lähtökohtaisesti laaja, ei ole varmaan, että kaikki työriidat täyttävät väljätkään vaatimukset. Monissa työriidoissa voidaan lisäksi osoittaa vahva yleinen etu, joka perinteisesti on muodostanut esteen välimiesmenettelyn käytölle. Sitä paitsi työtuomioistuinlaki erikseen kieltää uskomasta välimiesten ratkaistavaksi vaatimusta työehtosopimuksen julistamisesta purkaantuneeksi (TTL 11.1 §). Erityissäännös herättää kysymyksen, tulkitaanko sitä vastakohtaispäätelmin vaiko laajentavasti.57 54 Koulu 2009 s. 50. 55 Kannattaa muistaa, että välimiesmenettelyllä on ja voi olla työelämän intressiriidoissa vain sivurooli: tällaiset riidat ratkaistaan pääsääntöisesti institutionaalisella (ja usein valtion järjestämällä) sovittelulla. Painotus on niin vahva, että joissakin kansainvälisissä vertailuissa valitellaan, että maakohtaisissa katsauksissa välimiesmenettelyn käyttömahdollisuus “was not really addressed.” Ks. de Roo-Jagtenberg 2006 s. 16. 56 Ovaska 2007 s. 35. 57 Ks. esim. Bolding 1962 („om kollektivavtalets giltighet eller om befrielser från förpliktelser enligt kollektivavtal‟). 35 Soveltamisalan täsmällinenkään määrittely ei periaatteessa vielä riitä kattavaan vastaukseen. Avoimeksi nimittäin jää jatkokysymys, mitä säännöksiä sovelletaan lain ulkopuolelle jääviin menettelyihin. Tämä jatkokysymys on ollut tapana ohittaa välimieslainkäytön tutkimuksessa. Tämä näkyy jo kielenkäytössä: meillä ei ole valmiita käsitteitä kuvaamaan sellaista “välimiesmenettelyä”, johon välimiesmenettelylaki ei sovellu. Konfliktiteoreettinen kysymysosa taas kuuluu, millaisiin työriitoihin välimiesmenettelyä kannattaa täyttää. Kuten edellä havaittiin, kirjallisuus sisältää niukkuudestaan huolimatta yllättävän paljon kannanottoja välimiesmenettelyn optimaalisista käyttökohteista kollektiivisissa työriidoissa. Myös tämä osakysymys edellyttää, jos pyritään kattavaan vastaukseen, välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävien mutta välimiesmenettelyn kaltaisten konfliktinhallintakeinojen huomioon ottamista. (ii) sopiminen välimiesmenettelyn käyttämisestä on ollut aina välimiesmenettelyn tutkimuksen painoalueita. Myös tässä perusongelmassa on tapana erottaa osakysymyksiä kuten milloin riitapuolten katsotaan ylipäätään sopineen välimiesmenettelystä ja miten heidän sopimustaan tulkitaan. Tämä kysymysryhmä nousee vahvasti esille työriitojen välimiesmenettelyssä, koska sitä koskevat sopimukset ovat kuuluja epämääräisestä ja osaksi suorastaan harhaanjohtavasta kielenkäytöstään.58 Ongelma on osaksi pelkistettävissä pulmaksi siitä, sovelletaanko myös työriitakontekstissa niitä sääntöjä, joita tutkimus on kehittänyt tavallisten kaupallisten välityssopimusten tulkintaan.59 On nimittäin ajateltavissa, että erityinen konteksti muotoaa näitä yleisiä tulkintasääntöjä tai luo tarpeen kokonaan uusille. Työriitakonteksti tuo mukanaan ainakin yhden uuden ongelman, jos kysymyksessä on intressiriita. Kuinka täsmällisesti osapuolten on joko välityssopimuksessa tai muuten sovittava siitä ratkaisuperusteesta, jolle välimiehet perustavat antamansa välitystuomion? Kysymys tietenkin sisältää ennakko-olettaman, että ratkaisuperusteesta on ylipäätään sovittava. Olettama ei välttämättä päde: voihan olla, että ratkaisuperuste on jätettävissä täysin avoimeksi. Tällöin välimiehet antavat sellaisen 58 Ks. Salonius 2002 s. 660. 59 Vaikka joistakin yksityiskohdista kiistellään, kokonaisuutena tulkintasääntöjä voidaan pitää vakiintuneina ja täsmällisinä. Ks. Koulu 2008 s. 185. Tulkintasäännöt vaihtelevat sen mukaan, tarkastellaanko sopimusta välimiesmenettelyn käyttämisestä sinänsä, sen ulottuvuutta eri riitoihin vaiko välimiesprosessia. 36 välitystuomion kuin parhaaksi harkitsevat. Työmarkkinakäytännössä välityslauseke tavallisesti sisältyy työehtosopimukseen, mikä herättää omat ongelmansa. Primäärikysymys toki on, mitä ei-oikeudellisia eli “pehmeitä” ratkaisuperusteita välimiesmenettelyssä saadaan käyttää. Laki on tässä suhteessa varsin epämääräinen (V ML 31.3 §). Tukea pohdinnoille saadaan lautakuntatutkimuksesta, koska tällaiset ratkaisuperusteet ovat olleet pitkään käytössä etenkin sopimusperusteisissa eli yksityisissä lautakunnissa.60 (iii) kysymys siitä, millaiseksi työriitojen välimiesmenettely on järjestettävä, on samoin keskeinen tässä tutkimuksessa. Kollektiivisten työriitojen erityispiirteet vaikuttavat välimiesten valintaan. Välimiesmenettelyä ei juuri jätetä lakisääteisen oletusmenettelyn varaan, eikä yksijäsenisiä menettelyjäkään juuri käytetä, vaikka tällaiset menettelyt ovat kaupallisissa riidoissa voittamassa alaa. Työriidoissa kaikki intressitahot haluavat saada “omat” edustajansa välimiehiksi, joten välimiehiä on tavanomaista useampia ja heidän esteettömyytensä herättää usein epäilyksiä.61 Välimiehistä sovitaan joko etukäteen tai menettelyn alkaessa, mikä nostaa esiin kysymyksen asianosaisten sopimusvapauden rajoista: kuinka pitkälle yksimieliset asianosaiset voivat poiketa puolueettomuuden ja esteettömyyden vaatimuksista? Tavallisen välimiesmenettelyn valossa tuntuu luonnolliselta, että sopimusvapaus on rajoitettu, jos välimiehet nimetään ja/tai heidän esteellisyytensä hyväksytään paljon aikaisemmin tehdyissä sopimuksissa. Oma ongelmansa on, millaiseksi esteellisyysväitteiden ratkaiseminen on järjestettävissä. Intressiriidat ovat erityisasemassa myös sikäli, että lakimiesten sopivuus välimiehiksi intressiriitaa koskevassa välimiesmenettelyssä ei ole suinkaan itsestään selvyys. On syytä olettaa, että työriitojen ja etenkin intressiperusteisten työriitojen erityispiirteet vaikuttavat myös välimiesprosessiin. Lakisääteistä oletusmenettelyä ei ole suunniteltu intressiperusteisten riitojen käsittelyyn, eikä käytäntö ole kehittänyt siihen omia sääntöjään. Ei60 Koulu 2011 s. 268. 61 Työehtosopimuksiin otetuissa välityslausekkeissa määrätään tavallisesti, että välimiehiä on viisi. Heistä neljä edustaa intressitahoja, puheenjohtaja sen sijaan on riippumaton. Näin Ovaska 2007 s. 101. Tässä on tapahtunut periaatteellinen muutos sitten varhaisen „teollisen‟ välimiesmenettelyn. Siinä ratkaisun teki vain yksi välimies (tosin häntä ei kutsuttu välimieheksi), jolloin häneltä vaadittavat ominaisuudet nousivat keskiöön välimiesmenettelyyn turvautumista harkittaessa. Viiteen välimieheen turvautumista pidettiin tuohon aikaan “epätavallisena” ja tällaista kokoonpanoa liian suurena. Ks. Jeans 1894 s. 35. 37 juridisten ratkaisuperusteiden käyttäminen saattaa esimerkiksi vaikuttaa välimiesten prosessinjohtovaltuuksiin, väittämistaakkaan, todisteluun tai näytön arviointiin. Samoin pehmeät ratkaisuperusteet asettavat uusia vaatimuksia asianosaisten argumentoinnille. Perinteisestä juridisesta argumentoinnistahan ei ole apua, jos välimiehet soveltavat vaikkapa kohtuuden kaltaista ratkaisuperustetta. Samoin joudutaan kysymään, kuinka hyvin juridiseen argumentointiin ja sille tukeutuvaan asianajoon tottunut lakimies kykenee valvomaan päämiehensä etua intressiriidassa, jossa ratkaisuun käytetään pehmeää ratkaisuperustetta. Perinteisesti kustannusten jakaminen työriitojen välimiesmenettelyssä on saanut suhteettomasti huomiota. Vaikkakaan se ei ole suuri ongelma, se sisältää yhtäältä tulkintapulmia (missä määrin välimiesmenettelylain säännökset vastapuolen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta tulevat sovellettavissa intressiperusteisessa riidassa, jossa on vaikea määrittää voittajaa ja häviäjää), toisaalta taas konfliktiteoreettisia ongelmia (millaiseksi kustannusten jako kannattaa järjestää, jotta välimiesmenettely toimii ihanteellisesti). Viimeiseksi tässä kysymyskokonaisuudessa on aihetta selvittää, kannattaako työriitojen välimiesmenettelyyn liittää muita vaihtoehtoisen riidanratkaisun elementtejä kuten sovittelua tai lautakuntatyyppistä riidanratkaisua. Välimiesmenettely voidaan rakentaa ensiksikin hybridiksi, jolloin se koostuu erilaisista vaiheista. Tunnetuin hybridisovellutus on sovittelun ja välimiesmenettelyn yhdistelmä, jossa sovittelu muuttuu, ellei sovintoa synny, välimiesmenettelyksi (niin sanottu med-arb -konsepti). Toiseksi välimiesmenettely voi sellaisenaan, eli “puhtaana”, olla yksi vaihe moniportaisessa riidanratkaisussa.62 Se on usein neuvottelua, sovittelua tai lautakuntamenettelyä jatkava päätemenettely, joka viimeistään tuottaa ratkaisun riitaan. Tässäkin tunnetaan useita muunnelmia, joista intressiperusteisiin työriitoihin sopisi parhaiten sellainen välimiesmenettely, joka seuraisi tuloksetonta valtiollista sovittelua. (iv) myös välimiesten päätöksenteko tuo mukanaan vaikeita ja vähän tutkittuja ongelmia. Niistä ensimmäinen on välimiesten valta täydentää työehtosopimusta, toisin sanoen missä määrin he todella saavat luoda uusia sääntöjä, joilla riitapuolten välit järjestetään uudelleen, ja missä määrin heillä on vain tavallinen juridinen (sopimusten) tulkinta- ja täydentämisvalta? Toinen laajahko kysymysryhmä on välitystuomion pysyvyys - esimerkiksi kuinka välitystuomion mitättömyyttä (VML 40 §) ja 62 Varhainen “teollinen” välimiesmenettely on myös luettavissa hybridien luokkaan, vaikkakaan näitä käsitteitä ei 1800 -luvulla tunnettu eikä sidos vaiheiden välillä ilmeisesti alkujaan ollut vahva. Ks. lähemmin Jeans 1894 s. 31. 38 moitteenvaraisuutta (VML 41 §) koskevat säännöt soveltuvat intressiperusteisessa työriidassa. Ratkaistavaksi on otettava myös lainkäyttöelimille tyypillisen ratkaisupakon ehdottomuus: onko välimiehillä oikeus jättää välitystuomio antamatta, jos esitetty oikeudenkäyntiaineisto ei riitä päätöksentekoon?63 Etenkin intressiriidassa tällainen tilanne vaikuttaa täysin mahdolliselta, ellei jopa todennäköiseltä. Ohimennen todettakoon, että ratkaisun antamatta jättämistä ei saa sekoittaa siihen välimiesmenettelyn lopettamiseen (VML 30 §), joka on seurausta prosessinedellytysten puuttumisesta. Kysymys ratkaisupakosta jakaantuu kahteen soveltamistilanteeseen: ensimmäisessä välityssopimus antaa välimiehille tällaisen vallan, toisessa taas asianosaiset eivät ole siitä sopineet. Ensimmäinen soveltamistilanne kytkeytyy samalla sekä asianosaisten määräämisvallan laajuuden että välimiesmenettelylain soveltamisalan ongelmaan. Voidaan kysyä, pysyykö menettely välimiesmenettelylain piirissä, jos välimiehille annetaan tällainen valta. Kolmas enemmän tai vähemmän määrittelemätön kysymysryhmä on välitystuomion vaikutus yksittäisen asian ja sen asianosaispiirin ulkopuolella. Ongelma on tuttu niistä maista, joissa välimiesmenettelyä on käytetty laajalti työriidoissa. Ongelman tyypillisin muotoilu on kysymys siitä, sitooko välitystuomio myös niitä järjestöjä (liittoja, ammattiosastoja ja työnantajia), jotka ovat alisteisessa organisatorisessa asemassa asianosaisena ollutta keskusjärjestöjä tai vastaavaa kohtaan.64 Ongelma on todellisuudessa paljon laajempi eli siihen sisältyy myös välitystuomion ennakkopäätösvaikutus myöhemmissä oikeusriidoissa ja intressiriidoissa. Etenkään viimeisen määrittelyyn ei ole kehitetty välineitä, eikä itse perusongelmaa ole saatu ratkaistuksi. Oikeusvoimaa koskevat periaatteet kun on kehitetty lainsoveltamisratkaisujen vaikutuspiirin määrittämiseksi. Osakysymykseksi nousee vielä se, voivatko asianosaiset sopimuksellaan tai välimiehet välitystuomiollaan muuttaa näitä interrelatiivisia vaikutuksia, toisin sanoen niitä vaikutuksia, jotka välitystuomio saa oikeusvoiman hallitseman alueen ulkopuolella. 63 Ennen kuin kysymyksenasettelun mielekkyys riitautetaan, kannattaa muistaa, että vastaava järjestely - riidanratkaisuelin saa suhteellisen vapaan harkintansa mukaan jättää asian ratkaisematta - on varsin tavallinen lautakuntatyyppisessa konfliktinhallinnassa. Erityisen tavallinen se on sopimusperusteisissa lautakunnissa, joissa se selittyy helposti sillä, että lautakunta haluaa välttää taustayhteisöilleen ikävät ratkaisut. Ks. Koulu 2011 s. 273. 64 Kysymyksenasettelusta Norjassa ks. NOU 1994:14 s. 98. Norja on maa, jossa välimiesmenettelyä käytetään laajalti työriidoissa. Tosin mielipiteet siitä, kuinka toimiva välimiesvetoinen järjestelmä on, vaihtelevat nähtävästi sen mukaan, mikä niiden esittäjän maailmankuva on. 39 (v) lopuksi on analysoitava työriitojen välimiesmenettelyn ja valtiollisen lainkäytön suhdetta. Tavallisessa välimiesmenettelyssä yleisellä tuomioistuimella on yhtäältä erilaisia välimiesmenettelyn tukitehtäviä, toisaalta se harjoittaa viimesijaista välimiesmenettelyn oikeudellista laatukontrollia. Asia erikseen on, että välitystuomion moitesäännöstö ei takaa kovinkaan tehokasta kontrollia. Myös valtiollisen tuomioistuimen kontrollivallan laajuus on tunnettu kiistanaihe. Valtiollisen lainkäytön ja yksityisen välimiesmenettelyn luontainen jännite nimittäin purkautuu sen kautta. Kysymysryhmässä on aluksi selvitettävä, säilyvätkö yleisen alioikeuden tehtävät samanlaisina myös työriitojen välimiesmenettelyssä. Tätä lainopillista tarkastelua täydennetään toiseksi miettimällä, kannattaisiko kyseiset tuki- ja valvontatehtävät siirtää työtuomioistuimelle tai osaksi (lähinnä tukitehtävien osalta) valtakunnansovittelijalle. Työriitojen välimiesmenettelyn ja työtuomioistuimen toimenkuvathan ovat osaksi päällekkäiset; välimiesmenettelyn ja valtiollisen sovittelun välillä taas on tunnetusti personaaliunionin kaltainen sidos.65 Perusongelma käsittää myös asianosaisten määräämisvaltaan liittyviä osakysymyksiä. Voidaan esimerkiksi kysyä, missä määrin asianosaiset voivat keskinäisellä sopimuksellaan sivuuttaa lakisääteiset kanavat eli uskoa välimiesmenettelyn apu- ja tukitehtäviä muille kuin tuomioistuimille, esimerkiksi määrätä keskusjärjestön huolehtimaan niistä.66 Joissakin maissa on perustettu virallisia tai puolivirallisia elimiä huolehtimaan tällaisista tehtävistä. Esimerkkinä on brittiläinen Conciliation and Arbitration Service ( tunnetaan lyhenteellä Acas), joka on erikoistunut työmarkkinoiden tai laajemmin työelämän riidanratkaisuun. Se laatii erilaisia ohjeita konfliktien käsittelylle, tarjoaa 65 Koulu 2009 s. 80. Tällainen personaaliunioni - valtiollinen sovittelija tai hänen alaisensa virkamies toimii myös välimiehenä työriidoissa - on oikeusvertailevasti tavallista. Jos tehtävä otetaan vastaan sovittelun aikana, kysymyksessä on med-arb -konseptin muunnelma: institutionaalinen sovittelu vaihtuu välimiesmenettelyksi. Toki muitakin muunnelmia on: valtiollinen sovittelija ryhtyy välimieheksi riidassa, joka ei koskaan tule sovitteluun, tai sovittelija ottaa välimiehen tehtävän vasta, kun sovittelu omien sääntöjensä mukaan on tuloksettomana lopetettu. 66 Tämä on eri asia kuin jääviysväitteiden delegointi ulkopuoliselle elimelle, mistä edellä puhuttiin. Siinä välimiesten päätösvaltaa siirretään, yllä puhutaan taas ulkopuolisen elimen eli tuomioistuimen päätösvallan siirtämisestä joko toiselle valtiolliselle lainkäyttöelimelle tai yksityiselle taholle. Ensimmäinen siirto kaatuu alkuvaiheissaan legaliteettiperiaatteeseen: kyseinen siirtäminen edellyttää periaatteessa laintasoista säännöstä. Sen sijaan päätösvallan siirtäminen yksityiselle taholle tuntuu a priori miettimisen arvoiselta. 40 sovittelupalveluita sekä vastaa räätälöidystä välimiesmenettelystä, johon osapuolet voivat turvautua.67 Muita kuin työelämään liittyviä riitoja Acas elin ei sen sijaan käsittele. Vastaavia tehtäviä hoitava yksikkö lienee myös Suomessa käytännössä välttämätön, jos nykyiselle työriitojen ratkaisulle työtuomioistuin/valtakunnansovittelija etsitään tosissaan vaihtoehtoja. Kuvaavaa on, että lainkäyttöjuuriin viittaava kielenkäyttö on kadonnut Englannista tyystin. Acas -yksikön edeltäjiä kutsuttiin vielä tuomioistuimiksi („industrial court‟) tai pysyviksi välityslautakunniksi („Industrial Arbitration Board‟). Muutos kuvaa ajattelun murrosta, jossa perinteinen lainkäyttö työriitojen ratkaisukeinona joutui - ei vähiten 1980 -luvun työtaistelujen seurauksena - huonoon valoon. (v) välimiesmenettelyn ja valtiollisen lainkäytön suhde aktualisoituu myös kysymyksenä siitä, voidaanko välityssopimuksella katkaista joltakin intressitaholta kokonaan pääsy tuomioistuimeen. Tämä on teoriassa mahdollista, jos työehtosopimuksen osalliset tekevät vain heitä koskevan välityssopimuksen. Tällöin välityssopimuksen prosessioikeudellinen estävä vaikutus saa yhtäältä aikaan sen, että työehtosopimukseen sidotut tahot eivät voi tuoda työehtosopimuksen tulkintaan tai soveltamiseen liittyviä erimielisyyksiä työtuomioistuimeen. Toisaalta taas työehtosopimuksen aineellinen vaikutus sitoo tällaisen tahon itse työehtosopimuksen määräyksiin.68 Lopuksi on syytä pohtia, miten käytännössä tavalliset välityssopimuksen määräykset vaikuttavat. Joissakin työehtosopimuksissa määrätään esimerkiksi, että välimiesten on ilmoitettava asianosaisille, jos he huomaavat käsiteltäväksi tulleen asian “merkittäväksi”.69 Tämän jälkeen asianosaisilla on oikeus panna kanne vireille työtuomioistuimessa. Kyseinen sopimusmääräys aktualisoi joukon kysymyksiä alkaen asianosaisten määräämisvallan rajoista ja päätyen välitystuomion moitteenvaraisuuteen, jos välimiehet laiminlyövät ilmoitusvelvollisuutensa. 67 Ks. lähemmin Brown-Marriott 2011 s. 336. Acas on tarkoitetu nimenomaan valtiollisen intervention keinoksi, se toimii “at arms‟s length from goverment”, missä suhteessa se ei ole hyvä esikuva pohjoismaisille työnmarkkinoille. Näiden elinten lainsäädäntöhistoriasta ks. de Givry 1978 s. 81. 68 Mahdollisuus sulkea kokonaan oikeussuojatiet on havaittu työoikeuden tutkimuksessa, joskaan siinä ei oteta kantaa tällaisen asymmetrisen järjestelyn pätevyyteen. Ks. Tiitinen 1979 s. 212. Olettamuksena työehtosopimuksen - eli TTL 11 §:n mukaisten välityslausekkeiden tulkinnassa kuitenkin on, että välityslausekkeella “puhtaasti prosessuaalisena määräyksenä” on yhtäläinen sitova vaikutus kaikkiin henkilötahoisin nähden. Ks. Tiitinen 1979 s. 233. 69 Tällaisiin määräyksiin viitataan kirjallisuudessa niitä sen lähemmin analysoimatta. Ks. esim. Nieminen 2006 s. 1019. 41 Päähuomio kohdistetaan kysymysryhmiin (i) - (iv). Sen sijaan kysymysryhmää (v) sivutaan vain muutamilla huomautuksilla, sillä se selvästikin vaatisi oman laajahkon erillistutkimuksensa. Välimieslainkäytön ja valtiollisen lainkäytön suhde on muutenkin heikosti selvitetty, mikä on ollut seurausta lainkäyttömuotoja koskevan tutkimuksen yleisestä eriytymisestä. Eriytyneessä tutkimusta jokaista lainkäyttömuotoa tarkastellaan muista lainkäytön muodoista ja vielä vähemmän vaihtoehtoisen riidanratkaisun keinoista mainittavasti välittämättä. 2.3. Käsitteitä ja rajauksia 2.3.1. Täsmentämistä kaipaavat käsitteet Valtaosa tässä tutkimuksessa käytetyistä käsitteistä on yleisesti tunnettuja, joten niitä ei ole tarpeen enempää täsmentää. Termillä “välimiesmenettely” viitataan välimiesmenettelynlain mukaiseen menettelyyn kokonaisuudessaan. Välimiesmenettelyyn sisältyy näin sekä välimiesmenettelyn aloittaminen että sen päättäminen. Termillä “välimiesprosessi” tarkoitetaan taas asian käsittelyä tässä menettelyssä. “Välimieslainkäyttö” on riidanratkaisujärjestelmän yleisnimi: sen vastinparina on valtiollinen lainkäyttö ja määrittelystä riippuen joskus myös vaihtoehtoinen riidanratkaisu. “Työriitojen välimiesmenettelyksi” johdannaisineen kutsutaan nimenomaan tätä tarkoitusta varten kehitettyä (eli „räätälöityä‟) muunnelmaa yleisestä välimiesmenettelystä. Muutoin välimieslainkäyttöön liittyvä kielenkäyttö on tavanomaista. Monissa kohdin työriitojen välimiesmenettelyä verrataan välimiesmenettelyyn yleensä. Tällöin jälkimmäistä kutsutaan “tavalliseksi” tai “kaupalliseksi” välimiesmenettelyksi, koska välimiesmenettely on liike-elämän perinteinen riidanratkaisukeino. Sen sijaan joitakin prosessioikeudellisia uuskäsitteitä tarvitaan kielenkäytön selkiinnyttämiseksi. Valtiollisessa lainkäytössä puhutaan ratkaisupakosta, millä tarkoitetaan tuomioistuimen velvollisuutta antaa riidassa asiaratkaisu.70 Valtiollisesta lainkäytöstä ratkaisupakko on siirtynyt ei-konsensuaalisiin vaihtoehtomenettelyihin eli 70 Lappalainen 2001 s.308. Ratkaisupakko eli non liquet -kielto ei suinkaan ole valtiollisen lainkäytön myötäsyntyinen ominaisuus vaan suhteellisen uusi innovaatio. Se nimittäin edellyttää varsin kehittynyttä oikeusjärjestelmää, johon kuuluvat muun muassa todistustaakkasäännöt. Ratkaisupakko ilman niitä on lähellä mielivaltaista päätöksentekoa. 42 välimieslainkäyttöön ja joihinkin lakisääteisiin lautakuntamenettelyihin. Sen sijaan monissa yksityisissä eli sopimusperusteisissa lautakunnissa ratkaisupakkoa tässä perinteisessä merkityksessä ei ole. Tällainen lautakunta saa jättää asianratkaisun antamatta, jos käsillä oleva aineisto ei riitä päätöksentekoon tai se muusta syystä haluaa välttää kannanoton kiistaan.71 Termi “ratkaisupakko” kuvaa hyvin ja osuvasti tuomioistuimen näkökulmaa, sillä lainkäyttäjän näkökulmasta on todellakin kysymys “pakosta”. Asianosaisnäkökulmaan liitettynä termi ei sen sijaan ole kuvaava: heidän kannaltaan on paikallaan puhua oikeudesta saada ulkopuoliselta ratkaisu riidassa eli “ratkaisuoikeudesta”. Jos taas näkökulma on toiminnallinen eli järjestelmää tarkasteleva, ilmaisu “ratkaisumekanismi” välittää kohtalaisen hyvin saman ajatuksen. Substanssikäsitteet kollektiivinen ja yksilöllinen työriita ovat kohtalaisen vakiintuneita. Kannattaa kuitenkin huomata, että tässä tutkimuksessa kollektiivisen työriidan käsite on laaja. Kirjallisuudessa ternillä “työriita” sen sijaan on toisinaan suppea erityismerkitys. Sillä viitataan ainoastaan sellaisiin riitoihin, jotka kuuluvat valtiollisen sovittelun piiriin eli niin sanotun sovittelulain soveltamisalaan.72 Tällöin työriidan käsite rajautuu tarkoittamaan vain intressiperusteisia (kollektiivisia) työriitoja. Tässä tutkimuksessa kollektiivinen työriita voi kuitenkin olla joko oikeudellinen tai intressiperusteinen. Ellei asiayhteys osoita riitatyyppiä, se mainitaan erikseen. Oikeudellinen työriita koskee tavallisimmin vanhan työehtosopimuksen (joskus myös lain) tulkintaa ja soveltamista, intressiperusteinen työriita taas liittyy puhtaimmillaan neuvoteltavaan uuteen työehtosopimukseen. Joissakin maissa koko “työriidan” käsite on hylätty. Sen on nimittäin katsottu tuovan mieleen militantit 1970-luvun työtaistelut.73 “Työriita” on haluttu korvata eufemistisillä ilmauksilla “mielipide-ero” („difference‟) tai “erimielisyys” („disagreement‟). Tällainen poliittisesti korrekti kielenkäyttö tosin ostetaan selkeyden kustannuksella. Tässä tutkimuksessa termiä “erimielisyys” käytetään sen yleiskielisessä merkityksessä eli tavallisimmin kärjistyneen “kiistan” tai “riidan” esiasteena. 71 Ks. esim. Koulu 2011 s. 253. Tällaisessa järjestelmässä lainkäyttöelimellä on ratkaisumahdollisuus eli mahdollisuus antaa asiaratkaisu. Säännökset voidaan kirjoittaa joko ratkaisupakon näkökulmasta (tällöin tilanteet, joissa lainkäyttöelin saa kieltäytyä ratkaisusta, on periaatteessa määriteltävä) tai ratkaisumahdollisuuden näkökulmasta (jolloin taas tilanteet, joissa ratkaisu on annettavissa, tulisi periaatteessa määritellä). 72 Ks. lähemmin Koulu 2009b s. 64. 73 Ks. Making more of Alternative Dispute Resolution 2005 s. 3. 43 Myöskään termi “kollektiivinen” ei ole aivan yksiselitteinen. Alunperin ja ennen osapuolten järjestäytymistä työriidassa olivat vastakkain yksittäinen työnantaja ja hänen enemmän tai vähemmän yksimieliset työntekijänsä. Tällöin voitiin keskustella siitä, kuinka suuri ja yksimielinen työntekijöiden joukon oli oltava, jotta riitaa saatettiin kutsua “kollektiiviseksi”. Yksi työntekijä ei tee kollektiivia, mutta riittävä määrä yksittäisiä työntekijöitä muodostaa sen. Modernissa työriidassa vastakkain ovat kuitenkin lähes aina työnantajien ja työntekijöiden järjestöt. Tästä syystä termi “rakenteellinen riita” tai ehkä vielä osuvammin termi “järjestöriita” kuvaa tämän konfliktityypin ydinaluetta. Tarkka rajanveto ei tietenkään onnistu pelkällä kielenkäytöllä. Tässä tutkimuksessa käsitteelliset ongelmat ohitetaan käyttämällä erotteluperusteena asianosaisasetelmaa ja laajemmin menettelytyyppiä. Tutkittavaksi otetaan kollektiivinen välimiesmenettely. Kollektiivisiksi määritellään ne välimiesmenettelyt, joiden asianosaisina ovat työmarkkinajärjestöt. Sille, että tällainen menettely usein liittyy yksittäisen työntekijän työsuhteeseen (esimerkiksi irtisanomisen oikeutukseen), ei anneta merkitystä. Tutkimuksen ulkopuolelle toisaalta jää sellainen välimiesmenettely, jossa vastapuolina ovat työnantaja ja työntekijä luonnollisena henkilönä. Asiaan ei vaikuta myöskään se, että tällaisessa välimiesmenettelyssä annettu välitystuomio voi vaikuttaa “kollektiivisesti” eli ulottaa vaikutuksensa muihin työsuhteisiin tai tuleviin työehtosopimuksiin. Institutionaalinen asianosaisasetelma luodaan tavallisesti siten, että alkuperäiset konfliktiosapuolet siirtävät “oikeutensa” - eli sen materiaalisen oikeusaseman, joka on asiaosaisaseman pohja - liitoilleen. Institutionaaliset asianosaiset käyvät toisin sanoen siirronsaajina. Ohimennen todettakoon, että alkuperäiset riitapuolet eivät voi suoraan määrätä prosessioikeudellisesta asianosaisasemastaan, esimerkiksi sopia että heidän yksilöllinen riitansa ratkaistaan liittojen välisellä oikeudenkäynnillä tai välimiesmenettelyllä. Asianosaisasemaa määrittävät säännöt ovat nimittäin ehdottomia. Jos paradigmoja yhdistetään, oman lukunsa vaatisi intressiriidoista käytettävä kieli. Oikeusriitojen kielenkäytön siirtäminen intressiriitoihin ei yhtäältä vaikuta onnistuneelta: on vaikea puhua intressiriidassa “tuomitsemisesta”, intressiriitojen “lainkäytöstä” tai edes “tuomitsemisparadigmasta”, vaikkakaan suoranaisia väärinkäsityksiä ei ehkä synnykään. Prosessioikeudesta lainattu kielenkäyttö voi luoda illuusion siitä, että myös oikeusriitojen ratkaisemiselle ominaiset periaatteet ja käytänteet siirtyisivät intressiriitojen ratkaisemiseen. Tällaista olettamusta on varottava; intressiriidat muodostavat oman 44 maailmansa, jossa päätöksenteko rakentuu prosessioikeuden kannalta vieraalle ideologialle. Toisaalta taas kielenkäyttö, jonka mukaan työriita siirtyy “soviteltavaksi” välimiesmenettelyyn, hukkaa tärkeän vivahteen eli välimiesten vallan ratkaistava asia päätöksellään. Tästä syystä jäljempänä puhutaan intressiriidan “ratkaisemisesta”, millä tarkoitetaan riidan päättämistä sellaisella kolmannen antamalla ratkaisulla, joka ei edellytä molempien konfliktiosapuolten hyväksymistä. Tätä kielenkäyttöä voidaan perustella sen neutraalisuudella. Termi “ratkaiseminen” ja sen johdannaiset ovat yleiskielisinä niin värittömiä, etteivät ne luo piileviä olettamuksia. Jäljempänä puhutaan siis intressiriidan ratkaisusta, sen antavasta ratkaisuelimestä, noudatettavasta ratkaisumenettelystä sekä ratkaisuperusteesta, joka määrää ratkaisun sisällön. Sen sijaan oikeusriidoissa säilytetään perinteinen juridinen kielenkäyttö. Oikeusriidassa annetaan lainkäyttöpäätös (tai tämän kirjan teemassa välitystuomio), jonka antaa lainkäyttöelin ja päätöstä edeltää lainkäyttömenettely. Kuten edellä todettiin, välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävä välimiesmenettely on jäänyt myös käsitteenmuodostuksen ulkopuolelle. Toisin sanoen tällaiselle, joskus ulkoisesti täysin välimiesmenettelyä muistuttavalle, menettelylle ei ole kehitetty omia käsitteitä. Tämä jättää tutkijalle kaksi mahdollisuutta. Ensiksikin: myös tästä kvasivälimiesmenettelystä käytetään samaa terminologiaa ja luotetaan siihen, että asiayhteys kertoo, kummasta välimiesmenettelyn muodosta puhutaan. Toinen vaihtoehto taas lähtee siitä, että eri käsitteet ovat välttämätttömiä sekaantumisvaaran takia. Tässä tutkimuksessa noudatetaan pääsääntöisesti ensimmäistä vaihtoehtoa. Jollei asiayhteys ole riittävän selvä, välimiesmenettelylain ulkopuolista menettelyä koskevat termit varustetaan etuliitteellä “kvasi” tai ero tuodaan muutoin esiin. Ulkopuolinen riidanratkaisu on uskottavissa myös sellaiseen menettelyyn, jota ei voida pitää edes tällaisena kvasivälimiesmenettelynä eikä sen toimijaa kvasivälimiehenä.74 Yleensä tällainen elin on lautakunta- tai selvitysmiestyyppinen. Selvitysmieheen turvautuminen on vaihtoehtoisen riidanratkaisun kielenkäytössä yksi 74 Tarkkaa käsitteellistä eroa kvasivälimiesmenettelyn ja muun ulkopuolisen riidanratkaisun välillä on tietenkin mahdotonta tehdä: Kysymys on kielenkäyttöä koskevasta sopimuksesta. Tässä tutkimuksessa kvasivälimiesmenettelyllä tarkoitetaan sellaista menettelyä, jossa joko käytetään välimiesmenettelylain mukaisia käsitteitä - toisin sanoen puhutaan välimiehistä, välitystuomiosta ja niin edelleen - tai jossa seurataan välimiesmenettelylain mukaista menettelynkulkua. Täsmällisempi kielenkäyttö on tarpeen vasta, kun oikeudelliset erot (esimerkiksi ratkaisun sitovuudessa) tekevät sen välttämättömäksi. 45 asiantuntijatoimeksiannon sovellutus. Jäljempänä puhutaan yksinkertaisuuden vuoksi lautakunnasta tai asiantuntijasta: jos määre on tarpeen, käytetään ilmaisuja “työriitalautakunta” ja “työriita-asiantuntija”. Tässä tutkimuksessa tukeudutaan monessa kohdin konfliktiteoriaan ja sen tutkimustuloksiin. Tästä syystä myös se vaatii muutaman selityksen sanan. Vaikka käsite ei ole tarkentunut, konfliktiteorialla tarkoitetaan enimmäkseen sellaista monitieteistä lähestymistapaa, jossa tutkitaan konfliktien syntymistä tämän päivän yhteiskunnissa ja parhaita menettelytapoja niiden käsittelyyn. Joskus puhutaan erityisestä ja nimenomaan vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun keskittyneestä “ADRteoriasta”. Se on kuitenkin de facto yleisen konfliktiteorian osa-alue, joskin voimakkaasti profiloitunut. Välimiesmenettely putoaa näiden teorioiden väliseen aukkoon. Se ei sijoitu sen enempää yleiseen konfliktiteoriaan kuin erityiseen ADR-teoriaankaan. Välimiesmenettelystä onkin sanottu, että se ei välttämättä perustu mihinkään teoreettiseen mallinnukseen.75 Se vain on “olemassa”. 2.3.2. Rajaukset Tässä tutkimuksessa keskitytään järjestötason työriitoihin eli riitoihin, joissa vastapuolina ovat työmarkkinajärjestöt laajassa merkityksessä. Vastaavasti vähälle huomiolle jätetään niin sanotut paikalliset työriidat eli käytännössä yhden työnantajan (yrityksen) tavallaan sisäiset erimielisyydet. Paikallisten työriitojen konfliktinhallinnan tutkimus on laajemminkin erkaantumassa työriitojen yleisestä tutkimuksesta, sillä paikalliset riidat ovat erilaisia kuin yleiset riidat.76 Näin ollen ne myös seuraavat omia lainalaisuuksiaan ja vaativat erilaista riidanratkaisua. Tutkimuksesta rajataan kaksi osa-aluetta, yhtäältä legaalinen välimiesmenettely ja toisaalta välimiesmenettely yksilöllisissä työriidoissa. Lakisääteinen eli legaalinen välimiesmenettely jää kokonaan tämän tutkimuksen ulkopuolelle. Silmällä pidetään näin ollen vain niin sanottua vapaaehtoista välimieslainkäyttöä, eli välimiesmenettelyä, jonka käyttämisestä työriidassa konfliktiosapuolet ovat sopineet. Sille, milloin tai missä yhteydessä tätä tarkoittava sopimus on tehty, ei sen sijaan anneta merkitystä. Tutkittavaksi otetaan sekä työehtosopimuksiin sisältyvä että aktuaalissa riitatilanteessa sovittu välimiesmenettely. 75 Syrjänen 2009 s. 46. 76 Small firms and workplace resolution 2008 s. 8. 46 Legaalinen välimiesmenettely on sinänsä mahdollinen sekä oikeudellisissa että intressiperusteisissa työriidoissa; se voi olla itsenäinen menettelynsä tai epäonnistuneen sovittelun pakollinen jatkomenettely. Monissa maissa onkin tätä tarkoittavaa lainsäädäntöä. Yllätys ei liene, että nämä maat ovat pääasiassa common law kulttuureja, joissa luotetaan lainkäyttöön myös poliittisten, sosiaalisten ja etnisten ongelmien ratkaisemisessa.77 Legaalisen välimiesmenettelyn toimivuudesta on myös kokemuksia yli sadan vuoden ajalta. Joihinkin kokemuksiin viitataan seuraavassa luvussa, koska niillä saattaa olla merkitystä myös arvioitaessa sopimusperusteiselle välimiesmenettelylle rakentuvan järjestelmän toimivuutta. Muutamissa maissa valtiovalta puuttuu työtaisteluihin uhkaamalla sen osapuolia sitovalla välimiesmenettelyllä.78 Uhkauksella osapuolia painostetaan sovintoon. Välimiesmenettelyllä uhkaamiseen ei liity niitä ongelmia, joita tällaisen menettelyn käyttämiseen yksittäisessä työriidassa liittyy. Kansainväliset sopimukset kun rajoittavat pakollisen välimiesmenettelyn käyttöalan varsin ahtaaksi. Oma asiansa on, kuinka hyväksyttävänä tällaista juristeriaa pidetään. Rajauksen perustelu on pelkästään työekonominen. Legaalisen välimiesmenettelyn käsittely vaatisi oman kirjansa, sille siihen liittyy lukuisia kysymyksiä, jotka eivät aktualisoidu vapaaehtoisessa eli sopimusperusteisessa välimiesmenettelyssä. Sitä paitsi legaalisen välimiesmenettelyn tutkimus olisi vielä suuremmassa määrin kuin tämä tutkimus eräänlaista tulevaisuuden tai mahdollisuuksien tutkimista. Ajatus työmarkkinaosapuolten pakottamisesta legaaliseen välimiesmenettelyyn on myös niin vieras suomalaiselle työmarkkinakulttuurille, että sen käyttöönotto lykkääntyy kaukaiseen tulevaisuuteen.79 Työriitoja koskevat kansainväliset soft law -tyyppiset ohjeistot tekevät yllättävän jyrkän eron sopimusperusteisen ja legaalisen välimiesmenettelyn välillä.80 Ohimennen todettakoon, että termi “legaalinen” tai “lakisääteinen” on tässä yhteydessä jokseenkin epäonnistunut. Kaikki välimiesmenettelyt ovat lakisääteisiä, sillä 77 de Givry 1978 s. 88. Näin esimerkiksi selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 100. Menettely vain todetaan, siihen kantaa ottamatta. 78 79 Näin Sovala 1998 s. 134. Riitapuolten pakottamisesta lailla välimiesmenettelyyn varoiteltiin jo industrialismin alkuaikoina. Tällainen pakko “would probably in the long run do much more harm and good.” Näin Jeans 1894 s. 48. 80 Ks. esim. de Givry 1978 s. 87. 47 yksikään riidanratkaisumenettely ei voi toimia lain “ulkopuolella”, kaikki riidanratkaisu on “oikeutta”. Ilmaisu “pakollinen” onkin suotavampi, jos halutaan korostaa sitä, että riitapuolen on alistuttava välimiesmenettelyyn, halusi hän sitä tai ei. Työriitakontekstissa erottelu vapaaehtoinen („voluntary‟) ja pakollinen („compulsory‟) välimiesmenettely onkin täysin vakiintunut. Kuvaava on Euroopan sosiaalikartan asenne (6.3 art.). Sosiaalikartta velvoittaa jäsenvaltiot edistämään intressiperusteisten työriitojen asianmukaista ratkaisemista asianmukaisella järjestelmällä, joka koostuu sovittelusta ja vapaaehtoisesta („voluntary‟) välimiesmenettelystä. Sen sijaan pakollisen välimiesmenettelyn sallittavuutta rajataan: siihen saadaan turvautua ainoastaan, kun yleisen edun turvaaminen, kansallinen turvallisuus tai julkinen terveydenhoito sitä vaativat.81 Näin legaalisen välimiesmenettelyn luontaiseksi käyttöalaksi nousevat julkisen sektorin - eli virkamiesten ja julkisyhteisöjen - työriidat. Tältäkään osin sosiaalikartan linjaus ei vaikuta innostuneelta, sillä se tarjoaa pakollisen („compulsory‟) välimiesmenettelyn vaihtoehdoksi sellaista lautakuntaa, joka tekee riitapuolia sitovia päätöksiä työriidoissa. Euroopan sosiaalikartta korostaa, että pakollisessa välimiesmenettelyssä välimiesten on oltava itsenäisiä ja lopputuloksen on oltava ennalta määräämätön. Vaatimukset tukevat osaksi toisiaan: epäitsenäiset välimiehet ymmärrettävästi antavat taustataholleen edullisia päätöksiä, jolloin ne ovat ennalta arvattavia. Osaksi vaatimukset taas täydentävät toisiaan: välimiesten käsiä ei saa etukäteen sitoa riitapuolten tahtoon niin pitkälle, että heille ei jää aitoa harkintavaltaa. Vaatimus ratkaisun ennalta-arvaamattomuudesta tulee ymmärrettäväksi taloustieteen työriitatutkimuksen valossa. Siinä on havaittu, että epävarmuus välimiesten ratkaisusta on tehokas kannustin sopia riita. Jos taas välimiesten ratkaisu pystytään ennakoimaan, riitapuolet ovat taipuvaisia odottamaan, antaako välitystuomion paremman tuloksen kuin sovinto tarjotuilla ehdoilla. Useimmat pakollisen välimiesmenettelyn järjestelmät eivät onnistu luomaan riittävää epävarmuutta, mistä seuraa, että kannustinvaikutusta ei synny.82 81 Ks. esim. Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement 2005 s. 192. 82 Ehrenberg-Smith 1988 s. 512, 527 ja 531. Tulos on perusteltavissa myös konfliktiteorialla ja peliteorialla. Ensimmäisen aksioomiin kuuluu, että riitapuolet haluavat hallita riidanratkaisua - mikä onnistuu parhaiten sopimalla asia. Peliteoreettisesti taas useimmat haluavat välttää pahimman mahdollisen 48 Pakollinen välimiesmenettely työriidoissa on pakko sivuuttaa myös siitä syystä, että se toisi kysymyksenasetteluun myös hallintolainkäytön. Pakollista välimiesmenettelyä nimittäin käytetään lähinnä julkisen sektorin työriidoissa. Monissa maissa julkisen sektorin virkamiehiä koskevat riidat ohjautuvat pääsääntöisesti hallintolainkäyttöön. Tämä taas toisi tutkimukseen mukaan yleisen lainkäytön ja hallintolainkäytön välisen, monasti epäselvän toimivaltajaon. Sen käsittely taas veisi huomiota tämän tutkimuksen päätavoitteelta, välimiesmenettelyn käyttämiseltä työriidoissa. Todettakoon, että välimiesmenettelylle ei ylipäätään jää paljoakaan käyttöä julkisen sektorin työriidoissa. Jos välimiesmenettelylakia tulkitaan sen sanamuodon mukaisesti (kuten on tehty), näitä riitoja ei voida ratkaista välimiesmenettelyssä. 83 Sen sijaan työtuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat myös virkaehtosopimuksen tulkintaa koskevat asiat, joten välimiesmenettelylain ja työtuomioistuinlain soveltamisalat eivät tältä osin ole päällekkäisiä.84 Ohimennen todettakoon, että myös pakollisen ja vapaaehtoisen välimiesmenettelyn yhdistelmiä tunnetaan eri puolilla maailmaa. Yhdessä niistä välimiesmenettely sinänsä on pakollinen, mutta välitystuomio on sitova vain, kun kumpikin riitapuoli sen hyväksyy. On kuitenkin vaikea sanoa, saavutetaanko tällä yhdistelmällä sellaista hyötyä, mitä vapaaehtoinen välimiesmenettely ei jo sinänsä tarjoaisi. Yhdistelmää voidaan toki perustella sillä, että samanlainen järjestely on käytössä valtiollisessa sovittelussa. Työriidan osapuolten on otettava osaa sovittelumenettelyyn; sen sijaan heidän ei tarvitse sopia siinä riitaansa. Samoin on myönnettävä, että yhdistelmässä kynnys välimiesmenettelyyn siirtymiselle laskisi. Tämä hyöty kuitenkin menetetään sillä, että riitapuolten halukkuus vakaviin neuvotteluihin vähenisi: yhdistelmä houkuttelee odottamaan ja katsomaan, mitä välitystuomio “sisältää”. Tällainen välitystuomio luultavasti käynnistäisi uuden neuvottelukierroksen saavutetusta uudesta positiosta käsin, joten työriidan ratkaiseminen pelkästään viivästyisi. Joissakin maissa puolestaan on otettu käyttöön eräänlainen puolipakollinen välimiesmenettely. Siinä laki määrää, että työmarkkinoilla vaihtoehdon (minimax -strategia). Työriidassa pahin vaihtoehto on, että välitystuomio on epäedullisempi kuin se sovinto, joka olisi ollut saavutettavissa ennen välimiesmenettelyn aloittamista. 83 Siitari-Vanne 2005 s. 410. 84 Mäenpää 2004 s. 500. 49 tehtävään työehtosopimukseen on otettava määräys “vapaaehtoisesta” välimiesmenettelystä.85 Tämän muunnelman vahvuus on, että siinä osapuolilla jää mahdollisuus sopia välimiesmenettelyn yksityiskohdista, esimerkiksi välimiehistä. Puolipakollisessa välimiesmenettelyssä vältetään myös ne lakisystemaattiset ongelmat, joita pakollinen (legaalinen) välimiesmenettely väistämättä tuo mukanaan. Nämä puolipakollisuuden muunnelmat tarjoavat selvästikin virikkeitä säädettävälle laille. Kaavio 4 : välimiesmenettelyn tyypit työriidoissa Välimiesmenettely laajassa merkityksessä Sopimusperusteinen, säännelty Pakollinen (legaalinen), säännelty Sopimusperusteinen, sääntelemätön (kvasimenettely) Tutkimuksen toinen, edellä jo käsitelty rajaus - tämä kirja tarkastelee välimiesmenettelyn käyttämistä kollektiivisissa konflikteissa - on sekin hieman arveluttava. Yksilöllisiä konflikteja ei nimittäin lainkaan käsitellä. Kapea näkökulma saattaa kuitenkin vääristää tutkimustuloksia. On nimittäin väitetty, että yksilölliset konfliktit lisääntyvät työpaikoilla ja että myös kollektiivisiin konflikteihin sisältyy enenevästi yksilöllisiä piirteitä.86 Jälkimmäisestä kehityksestä johtuu, että kollektiivisiin konflikteihin kehitetyt menettelytavat ja käytänteet ovat menettäneet tehoaan. Ne eivät toisin sanoen toimi odotetusti niissä sekamuotoisissa, toisin sanoen kollektiivisia ja yksilöllisiä piirteitä sisältävissä kiistoissa, jotka 85 Ks. esim. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 9. 86 Hareide 2006 s. 141. 50 ovat yhä tavallisempia työelämässä. Tämä havaittu tai osaksi kuviteltu tehottomuus taas saa aikaan vaatimuksia sekä nykyjärjestelmän kehittämisestä että voimakkaammasta valtiollisesta interventiosta työtaisteluihin. Tämä pitää paljolti paikkansa. Paikallisen sopimisen yleistyessä yksilöllinen ja kollektiivinen kietoutuvat yhä vahvemmin toisiinsa. Tästä huolimatta kollektiiviset riidat eroavat niin perustavasti yksityisistä riidoista, että niiden erillistarkastelu kannattaa. 2.4. Tutkimuksen aineisto Vastoin ennakko-odotuksia lähdeaineisto ei tuota pulmia tässä tutkimuksessa. Vaikka oikeustieteellistä tutkimusta aihepiiristä on vähän ja välimiesmenettelystä intressiriidoissa ei oikeastaan lainkaan, konfliktiteoreettista tutkimusta on sitäkin enemmän. Konfliktiteoreettisella tarkoitetaan tässä (ja yleensäkin) sellaista konflikteihin kohdistavaa tutkimusta, jonka tiedonintressi ei ole oikeustieteellinen. Työriitojen tutkimus kootaan usein otsikon “työelämän tutkimus” alle: tämä tutkimus on, yhteisestä nimestään huolimatta, poikkeuksellisen monialaista. Työelämää ja sen konflikteja tutkitaan muun muassa taloustieteen, sosiologian, johtamisen, liikkeenjohdon, psykologian ja kommunikaatioteorian valossa. Näihin tutkimussuuntauksiin tukeudutaan jäljempänä erityisesti välimieslainkäytön toimivuutta arvioitaessa ja tehtäessä ehdotuksia sen kehittämiseksi. Konfliktiteoreettinen tutkimus muodostaa luontevan pohjan erilaisille de lege ferenda -ehdotuksille. Työriidoista on myös runsaasti oikeusvertailevaa aineistoa. Vaikkakin vertailututkimus on eräin poikkeuksin enimmäkseen kuvailevaa87, tällainenkin tieto on avuksi toimintatutkimuksessa. Apua saadaan sitä enemmän, mitä enemmän tällainen tutkimus saa etsivän tai hakevan painotuksen. Vertaileva aineisto auttaa myös eri järjestelmävaihtoehtojen kartoittamisessa. Euroopankin maat jakaantuvat selkeisiin kategorioihin. Pääkategoriat ovat 87 Tällainen poikkeus on de Givryn tutkimus vuodelta 1978. Siinä tehdään johtopäätöksiä ja synteesejä, mutta esitys kärsii jossain määrin ikääntymisestä. Tosin kehitys nimenomaan työriitojen kohdalla on ollut merkittävästi hitaampaa kuin konfliktitutkimuksessa yleensä. Kollektiiviset työriidat eivät nimittäin ole kuuluneet tämän tutkimuksen painoalueisiin. Työriitojen konfliktinhallintaa on käsitelty melkoisesti myös työrauhaa koskevissa selvityksissä. Ks. selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011 s. 9. 51 välimiesmenettelymaat ja työtaistelumaat.88 Joissakin maissa - ryhmään luetaan muun muassa Suomi ja Ruotsi - vapaaehtoinen ja yleistä välimiesmenettelylakia seuraava menettely tuo merkittävän avun työriitojen hallintaan. Joissakin maissa taas käytetään nähtävästi ainakin jossain määrin tehokkaasti pakollista ja erityissäänneltyä välimiesmenettelyä. Pakollisen välimiesmenettelyn maita ovat muun muassa Luxemburg ja Tanska. Sen sijaan romaanis-germaanisen kulttuurin maihin välimiesmenettely ei ole kummassakaan muodossaan juurtunut. Esimerkiksi Ranska, Italia ja Saksa ovat työtaistelumaita. Niissä työriidat ratkaistaan voimalla eli sillä viidakon lailla, jota varhainen työriitojen tutkimus moraalisesti paheksui. Muutamissa maissa on kehitetty erityisesti työriitoihin tarkoitettuja välimiesmenettelyn muunnelmia. Niistä etenkin yhdysvaltalainen niin sanottu grievance arbitration -menettely on ollut käytössä useita vuosikymmeniä. Menettelystä on saatavissa paitsi käytännön opaskirja myös jonkin verran kokemusperäistä tietoa.89 Tässä menettelyssä ratkaistaan yksilöllisen välityssopimuksen perusteella yrityskohtaisia oikeusriitoja eli kiistoja siitä, miten työehtosopimusta, työsopimusta, lakia, työsääntöjä tai tapaa (custom or usage) on tulkittava tai sovellettava. Sen sijaan menettelyä ei pääsääntöisesti käytetä intressiriitojen ratkaisemiseen; niiden katsotaan soveltuvan sovitteluun ja sen tukemana saavutettuun sovinnolliseen ratkaisuun.90 Näin avautuvaa oikeudellisten siirrännäisten mahdollisuutta ei saa liioitella. Työriitojen konfliktinhallinta kytkeytyy vahvasti suomalaiseen työmarkkinajärjestelmään, ja se taas on osa suomalaista yhteiskuntaa. Tässä suhteessa kokonaan neutraalit siirrännäiset ovat kategorioiden sisälläkin varmasti harvassa; kategorioiden väliset siirrännäiset taas tuntuvat erityisen epätodennäköisiltä. Sen sijaan vertaileva työriitatutkimus nostaa erinomaisesti esiin kysymyksenasettelut, vaikkakaan se ei juuri niihin vastaa. Voidaan sanoa, että monet tämänkin tutkimuksen kysymyksistä olivat tuttuja jo sata vuotta sitten ja lähes kaikki ovat löydettävissä 1970-luvun tutkimuksista. 88 Ks. esim. Jacobs 2009 s. 214. Tosin kotimaisen aineiston valossa hänen luonnehdintansa Suomesta maana, jossa välimiesmenettely tuo merkittävän avun („a substantial contribution‟), kuulostaa liioittelulta. 89 Fahlbeck 2986 s. 124. 90 Oppaassa kuitenkin todetaan, että riitapuolet joissakin tapauksissa sopivat myös tällaisen riidan “alistamisesta” sitovaan välimiesmenettelyyn. Ks. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 5. 52 Empiiristä aineistoa tässä tutkimuksessa ei mainittavasti käytetä. Sitä ei ensiksikään ole valmiina. On luultavaa, että sen kerääminen tämän tutkimuksen tarpeisiin kohtaisi vaikeuksia, koska tutkimuksella on liittymä välimiesmenettelyyn. Välimiesmenettelyihin liittyy vahva taipumus salassapitoon silloinkin, kun siihen ei ole mitään rationaalista syytä ja salassapito heikentää välimieslainkäytön uskottavuutta. Selitys tälle salassapitosyndroomalle jää arvailtavaksi. Välimiesmenettelyissä aktualisoituu harvoin liike- tai ammattisalaisuuksia, ja aktualisoituneetkin menettävät nopeasti merkityksensä. Sovintokulttuureissa ajautuminen välimiesmenettelyyn - joka on perusluonteeltaan oikeudenkäynti, tosin “yksityinen”, saatetaan toki kokea ylipäätään häpeälliseksi. Yksi syy on ehkä pelko siitä, että julki tullut välitystuomio saisi aikaan ketjureaktion, toisin sanoen muitakin välimiesmenettelyjä aloitettaisiin. Toiseksi empiiristä tietoa ei paljoakaan tarvita sellaisessa tutkimuksessa, jonka tavoite on normatiivinen ja joka tähtää oikeudellisten puitteiden hakemiseen. Empiirisellä tiedolla on tällaisessa tutkimuksessa arvoa lähinnä argumentteina. Toki tällainen tieto tukee ja hedelmöittää tutkimusta, mutta sen puuttuminen ei voi antaa oikeutusta kaiken tutkimuksen laiminlyömiseen. Sitä paitsi konfliktiteorian yleiset lait tunnetaan. Ne vaikuttavat niin yleispäteviltä, ettei ole uskottavaa, että suomalaisten työmarkkinoiden erityispiirteet (jos niitä on) kykenisivät ne kumoamaan. Joka tapauksessa tuleva tutkimus tullee ne testaamaan. Miten empiiristä jatkotutkimusta työriitojen konfliktinhallinnasta tehtäisiin, ei tuota vaikeuksia. Käytettävissä on useita esikuvaksi kelpaavia tutkimuksia.91 Tutkimuksessa käytetään esimerkkeinä joihinkin työehtosopimuksiin sisätyviä välityslausekkeita. Tällaisia työehtosopimuksia on noin parikymmentä. Työehtosopimuksia ei kuitenkaan ole käyty systemaattisesti läpi kaikkien mahdollisten lauseketyyppien kartoittamiseksi. Tutkimuksessa käsiteltävät lauseketyypit voidaan kuitenkin olettaa edustaviksi, eräänlaisiksi arkkilausekkeiksi. Koska tämä tutkimus selvittää välimiesmenettelyn käyttömahdollisuuksia, huomiota ei kiinnitetä siihen, sisältyykö esimerkkilausekkeita vielä voimassaoleviin työehtosopimuksiin vai ovatko ne jo poistuneet käytöstä. Tätä voidaan perustella sillä, että myös vanhentuneet lauseketyypit nostavat esiin samoja periaatteellisia ja praktisia kysymyksiä. Alun perin tarkoituksena oli käyttää esimerkkeinä myös työriidoissa annettuja välitystuomioita. Niiden jäljittäminen ja käyttöluvan saaminen osoittautui kuitenkin niin suuritöiseksi, että siitä oli pakko luopua. 91 Ks. esim. Small firms and workplace disputes resolution 2008 s. 11. 53 Kuten edellä todettiin, tämä tutkimus päättää laajahkon tutkimushankkeen. Muut hankkeeseen kuuluvat osatutkimukset ovat ilmestyneet aikaisemmin. Tämä temaattinen yhteys muotoaa jossain määrin tässä tutkimuksessa käytettyä viittaustekniikkaa. Siltä osin kuin tämä tutkimus on metodisesti tai teoreettisesti jatkoa jo julkaistuille osatutkimukselle, viitataan näihin osatutkimuksiin varsinaisten primäärilähteiden sijasta. Tätä voidaan perustella yhtäältä esityksen tiivistämisellä, toiseksi sillä, että kiinnostunut lukija löytää primäärilähteet aikaisemmista julkaisuista. Etsimisen ei pitäisi tuottaa vaikeuksia. Aikaisemmat osatutkimukset “Sovittelu työriidoissa” ja “Työehtosopimustoiminta” ovat saatavissa paitsi kirjoina myös sähköisessä muodossa. 54 3. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 1 : RYHMÄ/RYHMÄ KONFLIKTIT 3.1. Konfliktien luokat, luokkaominaisuudet ja riidanratkaisukeinot Konfliktinhallinnan tutkimus jakaa konfliktit kolmeen luokkaan, yksilö/yksilö -konflikteihin, yksilö/ryhmä - konflikteihin ja ryhmä/ryhmä konflikteihin.92 Luokkien konfliktit eroavat merkittävästi. Kullakin konfliktiluokalla nimittäin on omat, kohtalaisen selvät ominaispiirteensä. Niiden perusteella osaamme varsin hyvin sanoa, miten konfliktit syntyvät, kehittyvät, eskaloituvat ja onnekkaassa tapauksessa ratkeavat kussakin luokassa. Konfliktiteorian näkökulmasta kollektiiviset työriidat sijoittuvat selvästi viimeiseen luokkaan eli ryhmä/ryhmä -konfliktiksi. Juridisestihan näin ei ole, sillä työmarkkinajärjestöt, jotka muodostavat riitapuolet, muodostavat tavallisesti yhden oikeushenkilön. Järjestö, liitto tai ammattiosasto koostuu kuitenkin yksilöistä, jotka ohjaavat oikeushenkilön toimintaa. Myöskään konfliktiteoreettisesti luokitus ei osu aina oikeaan. Kollektiivinen työriita voi olla yksilö/ryhmä -konflikti, kun yksittäinen omistaja-yrittäjä on työnantajana työntekijäliittoa vastassa. Yksilö/yksilö -konfliktikaan ei ole kokonaan työriitojen muodostumismekanismin ulottumattomissa: tällainen tilanne syntyy, kun edellä mainittu omistaja-yrittäjä riitautuu yksittäisen työntekijän kanssa, ja tämä saa tukea työtovereiltaan tai liitoltaan. Perusteoriaa ei tietenkään kannata rakentaa tällaisten poikkeustapausten varaan. Ne konfliktiteorian selvittävät säännönmukaisuudet, jotka vallitsevat konfliktiluokassa, vaikuttavat tähän tutkimukseen kahdella tavalla. Yhtäältä ne ohjaavat riitapuolten valintaa heidän hakiessaan sopivaa välinettä konfliktin ratkaisemiseksi.93 Toisaalta taas samat 92 Tämän jakson esitys konfliktien jakamisesta luokkiin ja luokissa vallitsevista säännönmukaisuuksista perustuu etenkin Coserin tutkimuksiin sosiaalisten konfliktien funktioista. Ks. Coser 1969 s. 33. Coserin teesit - hän esittää säännönmukaisuudet tarkastelua vaativina teeseinä - on kuitenkin muutettu kokemussäännöiksi eli eräänlaisiksi sosiologisiksi lainalaisuuksiksi. 93 Tässä oletetaan ryhmien (ja ylipäätään konfliktiosapuolten) toimivan rationaalisesti eli hakevan ratkaisua (oli se mikä tahansa) konfliktiinsa. Teoriassa mahdollista on sekin, että näin ei tehdä vaan osapuoli pitää yllä ja/tai lietsoo konfliktin jatkumista loputtomiin. Tavoite on toisin sanoen konfliktin ylläpito. Kuten jäljempänä tullaan havaitsemaan, tämä piirre on leimallinen nimenomaan ryhmä/ryhmä -konflikteille. 55 säännönmukaisuudet määräävät pitkälti, miten riitapuolet toimivat valitsemassaan riidanratkaisumenettelyssä. Valinnan kriteerit taas osoittavat tietyn riidanratkaisukeinon (tässä välimiesmenettelyn) luontaisen käyttöalan, toisin sanoen määrittävät milloin sitä kannattaa käyttää, jos ulkoiset tekijät sen sallivat. Tällainen tekijä on esimerkiksi pakottava lainsäädäntö ja työriitaan intervention tekevä julkinen valta. Luontainen käyttöala taas auttaa päättelemään, mikä hyötyä tietystä menettelystä on tai olisi työriitojen konfliktinhallinnan muodostamassa kokonaisuudessa. Se helpottaa näin järjestelmälähtöistä analyysiä ja tarvittaessa kehitystyötä. Se käyttäytyminen, johon säännönmukaisuudet pakottavat tai ohjaavat riitapuolet, puolestaan heijastuu menettelyn muotoon. Tämä luontainen käyttäytyminen sekä määrää, millaiseksi riitapuolet - jälleen ulkoisten olosuhteiden sallimissa rajoissa - yrittävät menettelynsä järjestää ja miten he toimivat menettelyn sallimissa rajoissa. Luontainen käyttäytyminen toisin sanoen muotoaa välimiesprosessia sekä etukäteen että sen aikana. Voidaan kysyä, mikä on yhtäältä julkisen vallan sääntelyn - tai laajemmin intervention - toisaalta taas luontaisen valinnan ja luontaisen käyttäytymisen suhde. Ilmeistä on, että esimerkiksi lainsäädännöllä tai muilla julkisen vallan tukitoimilla on helppo suosia luontaista valintaa ja vastaavaa käyttäytymistä. Samoin on selvää, että julkisen vallan toimet, jotka ovat vastoin luontaista valintaa tai käyttäytymistä, eivät voi olla kovin tehokkaita. Tällaiset toimet johtavat helposti siihen, että tietty konfliktinhallinnan väline jää käytöstä. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun ideologian kannalta luontaisen käyttäytymisen suosiminen tuntuu perustellulta. Jos kerran riitapuolia pidetään “oman” konfliktiensa parhaina tuntijoina, heille on annettava mahdollisimman suuri vapaus käyttäytyä haluamallaan - eli luontaisella - tavalla. Tässä tutkimuksessa joudutaan näin kysymään, salliiko välimiesmenettelylaki riittävästi tällaisen käyttäytymisen vai rajoittaako se sitä liiaksi. Tässä tapauksessa lakia on muutettava, jos välimiesmenettelyn käyttämistä työriidoissa halutaan tehostaa. Välimieslainkäytön tehostaminen on osaksi oikeuspoliittinen, osaksi työmarkkinapoliittinen ja osaksi vieläpä yleispoliittinenkin kysymys. Siihen ei tässä tutkimuksessa pyritä vastaamaan, koska tämän tutkimuksen tiedonintressi on oikeustieteellinen laajassa mielessä. Lainsäätäjän vaihtoehdot on sinänsä helppo pelkistää: välimiesmenettelyn käyttäminen työriidoissa pidetään nykyisellään eli vähäisenä, sitä laajennetaan tai sitä rajoitetaan tai se estetään kokonaan. Jälkimmäinen vaihtoehto eli välimiesmenettelyn kieltäminen lienee jo ennalta epätodennäköinen. Välimiesmenettelyn käyttäminen 56 työriidoissa ei tunnu ainakaan merkittävästi haittaavan työmarkkinoiden toimintaa eikä työriitojen konfliktinhallintaa. 3.2. Ryhmä/ryhmä -konfliktien alttius ratkaisulle Ryhmä/ryhmä -konfliktiluokassa ulkoinen ja sisäinen konflikti helposti sekoittuvat, mikä tekee konfliktinhallinnasta erityisen vaativan. Sekoittuminen johtuu siitä, että ulkoinen konflikti - eli konflikti toisen ryhmän kanssa - heijastuu ryhmän sisäisiin suhteisiin ja sisäiset suhteet taas ulkoiseen konfliktiin.94 Ensiksikin: ulkoinen konflikti tunnetusti lisää ryhmän jäsenten yhteenkuuluvuutta eli niin sanottua ryhmän koheesiota.95 Mitä suurempi organisaatio, sitä enemmän sen sisällä esiintyy sosiaalista kitkaa eri ryhmän jäsenten (tai organisaatioissa organisaation tasojen ja elinten) välillä. Niinpä suurille organisaatioille helposti kehittyy taipumus ylläpitää „pientä‟ riitelyä toisen organisaation kanssa. Näin huomio kääntyy pois sisäisistä konflikteista. Tähän liittyen onkin sanottu, että työriita voidaan aloittaa hyvin vähällä, toisin sanoen siihen ei tarvita monta ryhmän jäsentä. Sen sijaan työriidan lopettamiseen tarvitaan vahva järjestö. Vahvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä selvästikin myös ryhmän sisäistä koheesiota.96 Tässä suhteessa ryhmä eroaa yksilöstä; kun yksilö säännönmukaisesti haluaa päästä irti konfliktista, ryhmä saattaa kärjistää vastakohtaisuutta eli riitaa toisen ryhmän kanssa. Jotta konflikti pysyy harmittomana eikä vaaranna ryhmän olemassaoloa tai toimintaa, riitely puetaan rituaalimaiseksi ja formaaliksi. Yhtäältä ryhmän luontainen konfliktihakuisuus ja toisaalta tarve hallita konfliktia selittää kohtalaisen hyvin sen, miksi työriitojen osapuolet päätyvät niin usein näytösluontoisiin sovittelutapaamisiin valtakunnansovittelijan toimistossa. Aina ryhmädynamiikka ei vie sinänsä aidon konfliktin dramatisointiin ja kärjistämiseen. Ryhmä, jossa koheesio on vakavasti uhattuna 94 “On tunnustettu tosiasia, että konflikti luo siteitä ja lisää sosiaalisen järjestelmän sisäistä eheyttä. Kääntäen, organisaation rakenteen muutoksilla on välitön vaikutus konfliktin muotoon.” Näin van Doorn 1968 s. 113. 95 Coser 1969 s. 87. 96 de Roo-Jagtenberg 2006 s. 26. Tästä syystä ammattiyhdistysten jäsenkato luultavasti pitkittää työriitoja siellä, missä jäsenkatoa ilmenee. Pohjoismaathan ovat olleet tässä suhteessa toistaiseksi poikkeus. 57 (esimerkiksi valtataistelu repii sitä), saattaa varta vasten hakea riidan aihetta ja sen kautta löytyvää yhdistävää vihollista. Näin ryhmä saadaan hetkeksi yhdistetyksi. Vaikka riidan aiheiden hakeminen on ryhmädynamiikan kannalta joskus rationaalinen strategia, se on pitkällä tähtäimellä ryhmän intressien vastaista. Strategia nimittäin myrkyttää ennen pitkää välit vähintäänkin haettuun vastapuoleen, „haetusta‟ vihollisesta tulee todellinen vihollinen. Eskaloituneessa ja totaaliseksi muuttuneessa konfliktissa konfliktin tuoma koheesiohyöty menetetään. Näin ollen tahallaan luotu konflikti on ryhmälle vaarallinen: se jää valvontamekanismin ulkopuolelle ja voi tuhota koko ryhmän.97 Tämä pätee myös työmarkkinajärjestöihin. Ryhmän tuhoutuminen ilmenee liittojen hajoamisena ja uusien muodostumisena. Yksittäiselle yritykselle taas eskaloituneet konfliktit, oli vastapuolena työntekijät tai asiakasyritykset, merkitsevät kannattamatonta liiketoimintaa ja viime kädessä konkurssia. Toiseksi ja tässä yhteydessä vähemmän kiinnostavasti on sanottu, että taisteleva eli vakavaan konfliktiin toisen ryhmän kanssa ajautunut ryhmä ei enää siedä sisäistä eripuraa. Ryhmän sisäisten konfliktien käsittely vaikeutuu tai ääritapauksessa estyy kokonaan. Myös tämä vaarantaa ryhmän jatkuvuuden: kun ryhmän sisäisiä konflikteja ei käsitellä asianmukaisesti, konfliktit tukahdutetaan. Se ei pitkällä tähtäimellä onnistu, vaan sisäiset riidat kytevät ja aikanaan eskaloituvat - ja voivat ääritapauksessa hajottaa ryhmän. Tarkastelun tulokset voitaneen pelkistää seuraavasti. Jos ryhmä vakavissaan hakee ratkaisua konfliktiinsa toisen ryhmän kanssa eikä ryhmädynamiikka mahdollista konfliktin sopimista, ulkopuolinen eli lainkäytöllinen riidanratkaisu vaikuttaa hyvältä keinolta hallita konfliktia. Voidaan olettaa, että etenkin “taisteleva” ja/tai sisäisesti “uhattu” ryhmä on valmis tällaiseen konfliktinratkaisuun. Siinä on nimittäin useita etuja. Konflikti pystytään tällä tavalla ulkoistamaan eli eristämään ryhmän sisäisistä suhteista, erityisesti ryhmän jäsenten välisistä jännitteistä tai ryhmässä käytävästä valtataistelusta. Vastuu epäedullisesta lopputuloksesta kyetään samalla kanavoimaan ulkopuoliseen toimijaan, tässä esimerkiksi välimiehiin, jotka ovat antaneet tällaiset ratkaisun. Sen sijaan kunnia edullisesta lopputuloksesta jää ryhmän toimijoille. Ryhmädynamiikka toisin sanoen suosii jossain määrin välimiesmenettelyyn turvautumista, kun liitot yllä esitetyssä merkityksessä “taistelevat”. Välimiesmenettely on myös yksi tapa ritualisoida konflikti. Repivä eripura ja aggressiivinen käyttäytyminen 97 van Doorn 1968 s. 119. 58 siirretään turvalliseen ympäristöön - eli välimiesprosessiin - josta se ei enää eskaloidu ryhmän todellisia intressejä vaarantavaksi. Tästä syystä riidan osapuolilla ei välttämättä ole tarvetta saada ratkaisua eli välitystuomiota nopeasti: toisinaan pitkittyvä menettely joko rauhoittaa konfliktin tai hautaa erimielisyyden. Hieman samankaltaisiin tuloksiin päästään myös tukeutumalla sosiologian tutkimustuloksiin. Sosiologiassa riidanratkaisun säännönmukaisuuksia ei ole haettu niinkään konfliktityyppien luokittelusta yksilö/ryhmä -kriteerien mukaan, vaan huomio on kiinnitetty riitatyyppien jaotteluun eli oikeusriita/intressiriita -dikotomiaan. Luontainen paremmuusjärjestys - eli oikeusriita ratkaistaan lainkäytössä, intressiriita sovinnolla - järkkyy eräissä tilanteissa. Intressiriitaan tarvitaan ulkopuolista ratkaisijaa, kun tällaisesta riidasta tulee epäpuhdas, toisin sanoen siihen sekoittuu arvonäkökohtia. Tällainen sekoittunut erimielisyys ei ole enää ratkaistavissa tinkimisellä eli sillä myönnytys/vastamyönnytys -mekanismilla, jolle puhtaat intressiriidat ovat alttiita ja joka tuottaa tulokseksi sovinnon tai asian ajamisen muilla kuin konfliktinhallinnan keinoin.98 Työmarkkinoilla tämä keino on työtaistelu. Tiedealakohtaiset linjat yhtyvät, jos tällaiseksi “epäpuhtaudeksi” tulkitaan ryhmän sisäiset jännitteet, linjariidat tai valtataistelu. Jännitteiden taustalta sitä paitsi löytyy usein arvonäkökohtia.99 Yleisemmin voidaan sanoa, että työriitojen konfliktinhallinta riippuu paljolti siitä, miten ryhmien edustajat konflikteissa - välimiesmenettelyssä intressitaustaiset välimiehet ja ryhmien asiaa välimiesprosessissa ajavat ammattilaiset - kykenevät irtaantumaan niistä alkukantaisista käyttäytymiskaavoista, jotka ohjaavat ryhmän käyttäytymistä konflikteissa. Juristi on taipuvainen sanomaan, että työriidat on uskottava juristien hoidettaviksi. Lakimiesprofessio on tunnetusti konfliktien hallintaan erikoistunut ammattikunta. Sen koulutus tähtää ammatillisen etäisyyden luomiseen: lakimies ei saa samastua riitapuoliin. Tosin lakimieskin myöntää, että kaikki juristit eivät saavuta tätä ideaalia ja että monet ei-juristit sen saavuttavat käytännön kokemusten eli oppimisen kautta. Lakimieskoulutuskaan ei kunnolla tue konfliktinhallinnan valmiuksia vaan keskittyy opettamaan toimintaa 98 Aubert 1965 s. 93. 99 Aubert tarkoitti tietenkin arvonäkökohdilla konfliktiosapuolten erimielisyyttä arvoista tai vastaavasta eettisestä suureesta. 59 muodollis-juridisen säännöstön “sisällä”.100 Konfliktinhallinta on taas inhimillistä vuorovaikutusta: toimijan tulee tietää, miten konfliktit syntyvät ja miten niihin vaikutetaan. 3.3. Välimiesmenettelyn luonnollinen käyttöala ryhmä/ryhmä konfliktissa Välimiesmenettelyn luonnollisen käyttöalan hakeminen on samalla vastaamista siihen, milloin välimiesmenettely on tuloksellista, toisin sanoen milloin sen käyttäminen työriidan ratkaisemiseen on tuloksellista. Insolvenssioikeudessa puhutaan vastaavassa yhteydessä rationaalisuusehdoista. Niillä tarkoitetaan sellaista faktis-reaalista tilannetta, jossa yksittäistapauksessa tietyn insolvenssimenettelyn onnistumisen ennuste on hyvä. Samassa merkityksessä voidaan puhua myös välimiesmenettelyn rationaalisuusehdoista työriidoissa. Jos välimiesmenettelyistä työriidoissa olisi systemaattista empiiristä tietoa, sen tosiasiallinen käyttäminen eri tilanteissa riittäisi osoittamaan välimiesmenettelyn luonnollisen käyttöalan. Kun tätä tietoa ei ole saatavissa101, vastausta joudutaan hakemaan teoreettisista olettamuksista ja kirjallisuuden harvalukuisista maininnoista. Teoreettiset lähtökohdat eivät tarjoa paljoakaan tukea. Yleisesti voidaan sanoa, että välimiesmenettely on kannatettava vaihtoehto, jos se johtaa suuremmalla todennäköisyydellä työriidan hallintaan, tuottaa sisällöllisesti parempia tuloksia tai sen tulokset ovat kestävimpiä kuin muu ajateltavissa oleva riidanratkaisun menetelmä. Keskimmäinen arviointikriteeri joudutaan välittömästi hylkäämään. Tulosten paremmuus nimittäin riippuu kokonaan subjektiivisista arvostuksista, arvioijan konfliktinhallinnan maailmankuvasta. Pelkistäen: omistaja-yrittäjällä ja hänen työntekijöillään on varmasti omat arviointiperusteensa, ja ne eivät valtaosassa tapauksista kohtaa. Ratkaisujen kestävyys sen sijaan olisi objektiivisesti mitattavissa ainakin kunhan ensin sovittaisiin kestävyyden mittapuusta. Työriidoissa saavutettujen ratkaisujen kestävyyttä ei kuitenkaan ole - yllättävästi tutkittu oikeastaan lainkaan.102 Teoreettisin perustein toki saatetaan olettaa, että sovintotyyppiset ratkaisut ovat kestävämpiä kuin 100 Ervasti 2011 s. 113. 101 Ks. edellä jakso 1.4.3. 102 Ks. Mediation at work: of success, failure and fragility 2010 s. 2. 60 yksipuoliset määrätyt, esimerkiksi lainkäyttöpäätöksellä tuotetut. Tunnetun sanonnan mukaanhan “„maailmassa mikään, mikä ei perustu kompromissille, ei kestä”.103 Sovintotyyppiset ratkaisut taas ovat tyypillisesti kompromisseja. Mitään varmuutta siitä, seuraavatko työriidat näitä yleisiä säännönmukaisuuksia, ei kylläkään ole. Selvää on, että intressiperusteisten välitystuomioiden on oltava kestäviä, toisin sanoen riitapuolten on henkisesti sitouduttava niihin, koska välitystuomioiden perinteinen täytäntöönpanomekanismi ei ole käytettävissä.104 Kannattaa kuitenkin panna merkille, että final offer -tyyppinen välimiesmenettely ainakin a priori yhdistää lainkäyttöpäätöksen ja eräänlaisen kompromissin. Riitapuolten niin sanotut lopulliset tarjoukset kun ovat osaksi kompromissityyppisiä. Tästä syystä voidaan väittää, että välitystuomioon final offer -menettelyssä ei liity samaa kestävyysvajetta kuin välitystuomioihin yleensä. Tätä menettelymuunnelmaa käsitellään jäljempänä. Jäljelle jää vain viimeinen rationaalisuuden kriteeri: välimiesmenettely antaa työriitaan varmasti väliaikaisen ratkaisun. Kuten edellä todettiin, kyky tuottaa ratkaisu eli niin sanottu ratkaisumekanismi on välimiesmenettelyn rakenteellinen ominaisuus. Näin päädytään kysymään, missä tilanteissa tämä kyky nousee tärkeämmäksi kuin ratkaisun laadulliset tai sisällölliset kriteerit. Näiden tilanteiden määrittelyssä eräänlainen oikotie eli peilikuvalogiikka luo houkutuksia. Voidaan nimittäin väittää jonkinlaisella oikeutuksella, että välimiesmenettelyn luontainen käyttöala on sovittelutyyppisen riidanratkaisun luontaisen käyttöalan peilikuva. Näin ollen sellaiset työriidat, jotka eivät ollenkaan tai enää sovellu soviteltavaksi, otetaan harkittavaksi välimiesmenettelyn luontaisina käyttökohteina. Joitakin tällaisia sovittelukelvottomia riitoja voidaan osoittaa: riitapuolet ovat esimerkiksi niin riidoissa, että he eivät enää neuvottele keskenään, jokin ulkopuolinen tekijä muodostaa rakenteellisen sovinnon esteen tai sovittelua on tuloksetta haettu aikaisemmin. Edellä välimiesmenettelyn luontaisen käyttöalan ongelmaa on lähestytty kokonaisuutena. Itse asiassa tämä ongelma sisältää useita osakysymyksiä. Voidaan esimerkiksi miettiä yhtäältä sitä, milloin työmarkkinaosapuolten ylipäätään kannattaa sopia ennakolta 103 Tämä poliittinen viisaus on, oikein tai väärin, pantu Winston Churchillin nimiin. 104 Tätä käsitellään lähemmin seuraavassa luvussa. Jo tässä vaiheessa on kuitenkin aiheellista huomata, että intressiriidassa annettu välitystuomio on konstruoitu uudeksi työehtosopimukseksi. Ks. lähemmin 3.2. 61 välimiesmenettelystä työriidoissa, ja toisaalta, milloin heidän on mielekästä de facto turvautua näin sovittuun välimiesmenettelyyn. Vähäisempi kysymys on, miten ajoitettuna, perusteltuna ja muotoiltuna välimiesten kannattaa antaa välitystuomionsa, jotta se saa maksimaalisin impaktin työriitaan. Ensimmäinen osakysymys on tavallaan jo vanhentunut. Kun välityslausekkeista on tullut työehtosopimusten vakiosisältöä, ajallisia korrelaatioita on turha hakea. Niitä voi löytyä vain varsinaisista välityssopimuksista. Teollistumisen alkuaikoina, eli kun välimiesmenettelyyn alettiin turvautua työriidoissa, oli havaittavissa jonkinlainen korrelaatio suhdannevaihtelun ja välimiesmenettelystä sopimisen välillä. Noususuhdanteessa työntekijät olivat halukkaita sopimaan niiden käytöstä, mutta työnantajat säännönmukaisesti vastustivat tällaisia sopimuksia. Laskusuhdanteessa taas osat vaihtuivat, työntekijät vaativat ja työnantajat vastustivat.105 Korrelaatio selvästikin selittyy riitapuolten samansuuntaisilla odotuksilla siitä, mikä välitystuomio tulisi olemaan. Noususuhdanteessa välimiehet ajattelivat - näin kuviteltiin - nousun jatkuvan ja antoivat työntekijöille edullisen välitystuomion eli arvioivat palkan käyvän arvon korkeaksi. Laskusuhdanteessa taas palkan käypää arvoa pidettiin suhteellisesti pienenä eli pienempänä kuin mikä sen reaalinen arvo oli. Kun mietitään sovittuun välimiesmenettelyyn turvautumista, kannattaa taas kerran erottaa oikeusriidat ja intressiriidat. Jos välimiesmenettely kytketään tavalla tai toisella työtuomioistuimen toimivaltaan (paralleelitoimivalta), kysymys välimiesmenettelyn luontaisesta käyttöalasta sulautuu yleiseen keskusteluun välimieslainkäytön kilpailueduista. Koska työtuomioistuin on asiantunteva erityistuomioistuin, välimiesmenettelyn vahvuudeksi jää vain sen luottamuksellisuus. Tätä etua kuitenkin vie se, että vireille tullut välimiesmenettely ja sen lopputulos tuskin pysyvät pitkään salassa työmarkkinajärjestöiltä. Todellista luottamuksellisuutta lienee mahdotonta taata. Välimiesmenettelyllä on käyttöä lähinnä silloin, kun välimiesten toimivalta on laajempi kuin työtuomioistuimen, esimerkiksi välimiehet ratkaisevat samalla suorituskanteita tai muita yksilöllisiä työriitoja. Tällöin välimiesmenettelyn käyttö tuo prosessitaloudellisia säästöjä. Välimiesmenettelyä on tietenkin pakko käyttää myös siinä tapauksessa, että asianosaiset haluavat oikeusriidan ratkaistavaksi muilla kuin oikeudellisilla perusteilla. Työtuomioistuin luonnollisesti on valtiollisena tuomioistuimena - sidottu lakiin, se ei voi antaa esimerkiksi kohtuusperusteisia ratkaisuja. Eri asia on, että kohtuus määrää monasti 105 Jeans 1894 s. 30. 62 lainkäyttöpäätöksenkin todellisen sisällön. Päätös ei vain voi sitä suoraan kertoa. Voidaan kysyä, antaako konfliktiteoria vihjeitä siitä, mitä välimiesmenettelyn muunnelmaa kannattaa käyttää intressiperusteisten työriitojen - ja ehkä joskus oikeusperusteistenkin - ratkaisemiseen. Kokemus osoittaa, että riitapuolet pitävät eniten arvossa lopputuloksen kontrollointia. Näin he välttävät niin sanotun pahimman vaihtoehdon. Riitapuolet suosivat tästä syystä sitä riidanratkaisukeinoa, joka antaa heille parhaan kontrollin. Välimiesmenettelyn vaihtoehdoista final offer välimiesmenettely (pendulum arbitration) tuntuu täyttävän tämän toiveen. Siinä riitapuolet tekevät toisistaan tietämättä lopullisen tarjouksensa eli ehdotuksensa riidan ratkaisemiseksi. Asiallisestihan tällainen tarjous on vaatimus. Välimiesten on valittava toinen näistä tarjouksista: kompromissia tai tarjousten yhdistelemistä ei sallita. Olettamuksena on, että riitapuoli tekee mahdollisimman kohtuullisen tarjouksen, koska hän laskee, että ylimitoitetut vaatimukset tulevat hylätyiksi. Liian vaatiminen merkitsee näin sitä, että vastapuolen vaatimus tulee hyväksytyksi. Kokemus nimittäin osoittaa, että välimiehet valitsevat yleensä kohtuullisimman tarjouksen välitystuomionsa pohjaksi.106 Final offer -välimiesmenettely yhdistää yhtäältä melko hyvän lopputuloksen kontrollin ja toisaalta riitapuolten oikeuden saada ratkaisu intressiriitaan. Yhdeksi lainopilliseksi tutkimuskysymykseksi nouseekin, salliiko välimiesmenettelylaki tällaisen menettelyn muunnelman. Jos vastaus on myöntävä, seuraavaksi on selvitettävä, mitä vaatimuksia lopullisten tarjousten käyttäminen asettaa välimiesprosessille. 106 Lindell 2006 s. 47. Toinen perusidean muunnelma, niin sanottu high-low välimiesmenettely sisältää saman mekanismin hieman eri muodossa. Tätä muunnelmaa on pidetty erityisen sopivana määrättäessä vahingonkorvauksia. 63 Kaavio 5 : Final offer -välimiesmenettely Työnantajajärjestö TARJOUS 1 Työnantajajärjestö Välimiehet Tuomio 1: Tarjous 1 TARJOUS 2 Tuomio 2: Tarjous 2 Sen sijaan sellaisessa välimiesmenettelyssä, jossa välimiesten päätöksenteko on vapaata, on kaksi heikkoutta. Ensiksikään asianosaisilla ei ole lopputuloksen suhteen minkäänlaista kontrollia. Vaikka toinen osapuoli rajoittaa omia vaatimuksia, vastapuoli ei välttämättä tee samoin. Toiseksi - ja mikä on vielä pahempaa välimiesten käyttäytymisellä on tapana on suosia ylimitoitettuja vaatimuksia. Välimiehillä on tyypillisesti taipumus hakea keskitietä: näin vaatimukset kannattaa ylimitoittaa eli sisällyttää niihin tinkimisvaraa. Tästä syystä on katsottu, että toistuva välimiesmenettelyn käyttäminen johtaa - muiden haitallisten seurausten ohella - palkkatason hitaaseen mutta vääjäämättömään nousuun. 64 Kannattaa huomata, että kompromissihakuisuus on tyypillistä muullekin triadiselle eli kolmannen harjoittamalle riidanratkaisulle.107 Sitä ei toisin sanoen vältetä hylkäämällä välimiesmenettely ja siirtymällä lautakuntatai asiantuntijatyyppiseen päätöksentekoon. Myös lautakunta ja asiantuntija tiedostamattaan hakee keskitietä. 3.3. Käyttötilanteista intressiriidoissa 3.3.1. Yleiskäyttöinen välimiesmenettely Työoikeuden tutkimusperinteestä lähtevässä kirjallisuudessa välimiesmenettelylle on osoitettu joitakin luontaisia käyttökohteita, kun kysymys on intressiriidasta.108 Välityslauseke kannattaa ottaa työehtosopimukseen ensiksikin silloin, kun joku laaja periaatteellinen kysymys on ollut, syystä tai toisesta, pakko jättää avoimeksi työehtosopimuksessa. Syynä voi olla ja tavallisesti onkin aikapula, joka estää kysymyksen kunnollisen käsittelyn neuvotteluissa uudesta työehtosopimuksesta. Osapuolet eivät välttämättä ole edes eri mieltä asiasta mutta he eivät halua hätiköidä sopimuksenteossa. Tällöin välimiesten tehtäväksi jää nimenomaan kyseisen aukon täyttäminen. Esimerkkinä on palkankorotus, jonka antamisesta sopimuspuolet sinänsä ovat yksimielisiä mutta jonka määrää sopimuksen tekemisen hetkellä ei ole voitu määritellä. Makuasiaksi jää, voidaanko välimiesmenettelyä pitää tällöin varsinaisena riidanratkaisuna. Yhtä hyvin aukon täyttäminen olisi uskottavissa lautakunnalle tai asiantuntijalle. 107 Ks. Aubert -65 s. 110. “ - - - in the intrinsic tendency of the third part to take a middle-of-the road view may lie one of the most primitive roots of a hierarchial moral ordering of society. Taipumus selitetään kolmannen vastahakuisuudella uskoa, että jompikumpi riitapuoli on yksin oikeassa. Yleisen elämänkokemuksen mukaan riitaan tarvitaan kaksi osapuolta. 108 Näin Salonius 2002 s. 659. Joskus käyttökohteet kerrotaan niin yleisesti, ettei siitä ole hyötyä välimiesmenettelyn käyttämistä harkitsevalle. Tällaisia ovat lausumat siitä, että välimiesmenettelyllä “pelastetaan kasvot” ja että sitä kannattaa käyttää näännytystaisteluksi kääntyneissä työriidoissa tai kun julkisen sektorin välttämättömät palvelut on varmistettava. Ks. Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement 2005 s. 189. Eri asia on, että näihin yleisiin toteamuksiin on helppo yhtyä. Todennäköistä ei kuitenkaan ole, että riitapuolet tällaisissa tilanteissa pystyvät sopimaan välimiesmenettelystä tai mistään muustakaan riidanratkaisusta. Apua saataisiin vain legaalisesta eli pakollisesta välimiesmenettelystä. 65 Toiseksi määräys välimiesmenettelystä on paikallaan, kun aikaa riittäisi neuvotteluihin mutta osapuolet eivät pääse sopimukseen jostakin yksityiskohdasta. Sopimusta ei kuitenkaan yleensä haluta kaataa vähäiseen erimielisyyteen, jos päälinjoista on sovittu. Tällöin välimiesten tehtäväksi annetaan yksityiskohdasta päättäminen.109 Sillä, miten he sen päättävät, ei ole paljonkaan väliä. Pääasia on, että joku ratkaisu auki jätettyyn kiistakysymykseen saadaan. Tavoitteesta seuraa, että työehtosopimus harvemmin määrittelee sen perusteen, mitä välimiesten on ratkaisussaan käytettävä. Kolmas käyttötilanne on välimiesten käyttäminen enemmän tai vähemmän teknisluonteiseen neuvonpitoon, johon sopimusneuvotteluissa ei ole ollut aikaa. Tällöin välimiehet saavat eräänlaisen sihteerin tehtävän. Ero kahden ensimmäisen käyttötilanteen välillä on veteen piirretty. On vaikea sanoa, milloin työehtosopimukseen on jätetty aukko siksi, että siitä ei ole ehditty sopia, milloin taas aukko on syntynyt siitä, että asiasta ei ole kyetty sopimaan. Sen sijaan kolmas käyttötilanne näyttää muodostavan oman erityisen kontekstinsa myös välimiesmenettelyssä. On helppo huomata, että nämä käyttötilanteet roolittavat välimiesten toimenkuvan erilaiseksi. Ensimmäisessä tilanteessa heille uskotaan eräänlainen täydentäjän tai ainakin osaksi päättäjän rooli, toisessa tilanteessa he toimivat perinteisessä riidanratkaisijana ja kolmannessa heidän roolinsa on viimeistelevä ja osaksi yksityiskohtaisia soveltamisohjeita valmisteleva. Ainoastaan keskimmäisessä eli ratkaisuroolissaan välimiehet toimivat suurin piirtein sillä tavalla, mitä välimiesmenettelylaki edellyttää. Korrelaatio välimieheen tavallisessa välimiesmenettelyssä on ilmeinen. Sen sijaan ensimmäisessä ja viimeisessä roolissa välimiehet eivät saa tukea sen enempää lainsäädännöstä kuin kaupallisen välimiesmenettelyn yleisistä käytännöistäkään. Voidaan väittää, että juuri näissä tilanteissa työriidoille tarvittaisiin erityistä eli tätä tarkoitusta varten kehitettyä välimiesmenettelyä. Kannattaa aluksi miettiä, mitä lisäarvoa nimenomaan välimiesmenettelyn käyttäminen tällaiseen tavallaan vieraaseen tarkoitukseen tuo. Vastaus on ainakin kahdessa käyttötilanteessa sama: eipä paljoakaan. Jos välimiesten rooli on täydentävä, välityslausekkeen ottamista työehtosopimuksessa puoltaa - ellei sen ottaminen sopimukseen johdu 109 Välityslausekkeet lienevät tavallisimpia juuri pienissä riitakysymyksissä. “Koko sopimusta koskevaa työriidan sovittelua ei ole Suomessa vielä viety välimiesmenettelyyn vaan sinne on viety määriteltyjä osakysymyksiä”. Näin Pohjonen 2009 s. 86. 66 pelkistä rutiineista - lähinnä menettelyn sisältämä ratkaisumekanismi. Välimiesmenettely tuottaa toisin sanoen aina ratkaisun auki jääneeseen kysymykseen. Sen sijaan ratkaisulautakunta tai vastaava asiantuntijaryhmä voi päätyä umpikujaan, ellei kenelläkään siihen kuuluvalle anneta tasatilanteissa ratkaisevaa ääntä - mikä on taas intressipohjaisissa elimissä vaikeaa.110 Välimiehelle annettu viimeistelevä ja/tai valmisteleva rooli ei poikkea täydentävästä roolista: ne erottaa vain se, luokitellaanko välimiehille siirretty kysymys periaatteelliseksi vai tekniseksi. Tällainen arvio on katsojan harkinnassa. Myöskään tässä tilanteessa välimiesmenettely ei sisällä rakenteellisia vahvuuksia. Välityslausekkeen ottaminen sopimukseen vaatii siis selitystä. Syynä saattaa olla heikko tilanne-erittely: erimielisyydet nähdään kaikki perimmältään samanlaisina. Uskottava tämä selitys ei ole. Ammattilaiset tietävät varmasti oikean asiantilan. Astetta vakuuttavampi selitys on riidanratkaisun standardisointi. Ellei työehtosopimusneuvotteluissa päästä yksimielisyyteen, käytetään aina samaa rutiinia, toisin sanoen kiista siirretään välimiesmenettelyyn. Neuvottelujen tunnettu hektisyys tukee selitystä. Osapuolten tarmo ei enää riitä sen enempää tilanneanalyysiin kuin ad hoc -tyyppisten ja tiettyyn tarkoitukseen räätälöityjen elinten asettamiseen. Konfliktinhallinnan tutkimusperinteestä lähtevässä tutkimuksessa välimiesmenettelyä on suositeltu niin sanottuihin rajariitoihin eli erimielisyyksiin siitä, mikä on kilpailevien työehtosopimusten keskinäinen soveltamisala.111 Rajariidoissa välimiesmenettelyn vahvuus tuleekin hyvin näkyviin. Päätöksenteko niissä lähenee logiikaltaan lainkäyttöä tuomioistuimessa. Näissä riidoissa välimiehet saavat ulkoisen ratkaisuperusteen. Rajariidassa tarkennetaan ja täydennetään niitä linjauksia, jotka on tehty aikaisemmissa sopimuksissa tai joita käytännössä on noudatettu. Päätöksenteko on siis “normatiivista”, jos sillä ymmärretään ulkopuolisen (eksogeenisen) perusteen soveltamista yksittäistapaukseen. Sen sijaan rajariita rajariidoissa perusdikotomia järkkyy. Vastakkaisin ei ole enää työntekijä- ja työnantajajärjestö, mikä on työriitojen tyyppitilanne, vaan pikemmin kaksi työntekijäjärjestöä ja prosessioikeuden termein kuvattuna lähinnä pääväliintulijan aseman 110 Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että myös näihin menettelyihin on rakennettavissa ratkaisuautomatiikka. Yllä väitetään vain, että riitapuolet eivät hevin sovi siitä. Jo sellaisen vaatiminen antaa vastapuolelle viestin, jonka mukaan toinen riitapuoli suhtautuu skeptisesti sovinnollisen ratkaisun löytämiseen. 111 Pohjonen 2009 s. 79. 67 saava työnantajajärjestö. Rajariidan tehokas käsittely edellyttää näin moniasianosaisille välimiesmenettelyille moninaisia menettelysääntöjä. Moniasianosaisuus heijastuu muun muassa välimiesten valintaan ja käsittelyn järjestämiseen.112 Luultavaa myös on, että välitystuomion moiteperusteiden tulkinta muuttuu, vaikkakaan sitä ei ole tutkittu. Samalla kannattaa kuitenkin muistaa, että rajariitoja ei ole pakko ratkaista joko sopimalla (tosin rajariita syntyy käsitteellisesti vasta, kun osapuolet eivät pysty sopimaan riitaansa) tai välimiesmenettelyssä. Joissakin maissa työmarkkinoille yhteinen elin - esimerkiksi Englannissa niin sanottu TUC-keskus - käsittelee ja ratkaisee “vapaaehtoisin keinoin” liittojen välisiä erimielisyyksiä ja myös rajariitoja. Sisäinen lautakuntatyyppinen riidanratkaisu on sitäkin paremmin paikallaan, koska rajariidat syntyvät siitä, että koordinointi ei työehtosopimusten järjestelmässä toimi. Työehtosopimusten heikko tai olematon koordinointi tuntuukin olevan yleiseurooppalainen ongelma.113 Rajariidat ovat näin kaikkialla yleisiä. Sen sijaan konfliktiteorian kannalta on vaikeampi ymmärtää välimiesmenettelyn kytkemistä niin sanottuun erimielisyysmuistioon. Tällainen muistio on tapana laatia, kun kiistaa työehdoista - tavallisesti työehtosopimuksen tulkintaa - ei kyetä ratkaisemaan paikallisin neuvotteluin. Muistiolla erimielisyys siirretään liittojen ratkaistavaksi, mikä ymmärrettävästi vaatii riitakysymyksen suhteellisen tarkkaa yksilöimistä.114 On esitetty, että erimielisyysmuistiota ei laadita, vaan sen sijaan sovitaan erimielisyyden siirtämisestä välimiehille. Välimiesmenettely korvaa toisin sanoen konsensuaalisen riidanratkaisun, jota perinteisesti pidetään konfliktiteoriassa ensisijaisena. Suoraa turvautumista välimiesmenettelyyn perustellaan eri argumentein, jotka eivät ole kovinkaan yhteismitallisia: välimiesmenettely on nopeaa, ja siinä voidaan määrätä korkeampia sanktioita. Lisäksi välimiehillä on “riittävä auktoriteetti”. Kuinka yleinen tämä “korvaava” välimiesmenettely ylipäätään on ja missä spesifeissä 112 Ks. esim. Ovaska 2007 s. 102 ja 174. 113 Ks. Jacobs 2009 s. 214. 114 Muistiossa on tapana mainita “erimielisyyden aihe” sekä se työehtosopimuksen määräys tai lainkohta, johon erimielisyys liittyy. Ks. Nieminen 2006 s. 1017. Kytkentä automaattisesti oikeudellistaa erimielisyyden, joten viimeistään sen seurauksena riita on tuotavissa työtuomioistuimeen tai siirrettävissä välimiesmenettelyyn, Selvää toki on, että muistion laatimatta jättäminen ei sellaisenaan johda riidan luokitteluun intressiriidaksi eli ei-oikeudelliseksi. 68 tilanteissa sitä käytetään, jää arvailtavaksi. Maininta siitä, että järjestelyllä voidaan saada laittomat lakot sovittua ennen niiden alkamista, viittaa siihen, että välimiesmenettely -vaihtoehtoa harkitaan lähinnä lakon välittömästi uhatessa. 3.3.2. Jatkuvan käyttämisen vaara? Kirjallisuudessa on pohdittu paljon enemmän sitä, milloin välimiesmenettelyä ei saa tai kannata käyttää työriidoissa. Tässä suhteessa vallitsee lähes täydellinen yksimielisyys. Perinteisesti on korostettu, että pakollisesta välimiesmenettelystä ei saa tulla tavanomaista ratkaisukeinoa työriidoissa. Sen käyttö on rajoitettava ensiksikin julkisen sektorin työkiistoihin ja hätätiloihin; jälkimmäisellä tarkoitetaan työriitoja, jotka saattavat yhteiskunnan olennaiset palvelut vaaraan.115 Toiseksi vaaditaan, että näissäkin tapauksessa säännönmukaiset neuvottelu- ja sovittelukeinot on käytetty loppuun, toisin sanoen on päädytty umpikujaan. Arvostelua on kuitenkin herättänyt hätätilan käsitteen laajentaminen sellaisiin palveluihin, jotka sanan varsinaisessa merkityksessä eivät ole olennaisia. Vaarallisiksi on tässä yhteydessä katsottu pysyvät välimieselimet, koska ne laskevat välimiesmenettelyyn turvautumisen kynnystä. Jos pakollisesta välimiesmenettelystä joudutaan aina säätämään erityislaki, se estää tulkintojen laajentumisen. Erityislailla kun on aina poliittinen hintansa. Jatkuva käyttäminen halutaan torjua siksi, että tällainen käytäntö häiritsee yhtäältä tavanomaisia neuvottelu- ja sovittelumekanismeja, toisaalta pitkällä tähtäimellä nostaa palkkatasoa. Välimiesmenettelyn palkkatasoa nostava vaikutus tunnettiin jo 1800 -luvulla. Vaikutus määriteltiin tuolloin “hyvin kiinnostavaksi taloustieteelliseksi ongelmaksi”, johon kannattaisi hakea vastausta.116 Tutkimuksen suhteellinen tuloksettomuus paljastuu, kun huomaamme, että emme ole oikeastaan sen pitemmällä, vaikka tutkimusta työriitojen konfliktinhallinnasta on tehty - tosin matalalla intensiteetillä - kohta 150 vuotta. Kuten asiayhteys paljastaa, toistuvan käytön vaarojen oletetaan aktualisoituvan lähinnä silloin, kun välimiesmenettelyyn turvaudutaan rutiininomaisesti intressiriidoissa. Sen sijaan mitään esteitä ei 115 De Givry 1978 s. 45. Vaikka asenteet ovat ehkä hieman jyrkentyneet sitten 1970 luvun, esitys on muutoin edelleen vakuuttava.. 116 Jeans 1894 s. 42. 69 konfliktiteorian kannalta - ole sille, että välimiesmenettelyä käytetään rutiininomaisesti oikeusriidoissa. Välimiesmenettelyllä voidaan jopa kokonaan korvata työtuomioistuin (esimerkiksi lakisääteisen hyvityssakon sijasta tuomitaan sopimussakko tai vastaava sopimusperusteinen sanktio). Lisäksi toistuvan käyttämisen vaaraa on tarkasteltu (vaikkakaan sitä ei aina sanota) vain pakollisen eli lakisääteisen välimiesmenettelyn kannalta. Tästä syystä on mietittävä, käykö näin myös sopimusperusteisessa välimiesmenettelyssä, toisin sanoen vääristääkö myös se - toistuvasti käytettynä - tavanomaisia neuvottelu- ja sovittelukäytäntöjä. Kunnes muuta osoitetaan, on syytä epäillä, että näin käy. Pakollisuus ja/tai vapaaehtoisuus ei näytä ratkaisevasti vaikuttavan asiaan. Sen sijaan dikotomia ehkä heijastuu siihen, voiko riitapuoli käyttää menettelyä taktisesti hyväkseen neuvotteluissa. Pakollisessa välimiesmenettelyssähän tämä on mahdollista, mikä onkin painavin vasta-argumentti. Sen sijaan vapaaehtoisessa välimiesmenettelyssä riski lienee lähinnä siinä, että riitapuolet eivät yritäkään sopia jostain asiasta, koska kiistan lykkääminen välimiesmenettelyyn on niin helppoa. Välimiehille päättyy yhä enemmän ratkaistavia kiistakysymyksiä, ja ne ohjautuvat välimiesmenettelyyn aina vain „raaempina‟, toisin sanoen ilman ratkaisuperusteen hakemista helpottavia linjauksia. Maailmankuvasta riippuu, pidetäänkö tällaista kehitystä hintana, joka kannattaa maksaa tehokkaasta riidanratkaisusta, vai ei-toivottavana ilmiönä. Selvää joka tapauksessa on, että välimiesmenettelypainotteinen työehtosopimusjärjestelmä on tai oikeammin olisi kaukana työmarkkinoiden nykyisistä toimintatavoista. Tällä hetkellä toistuvan käyttämisen vaara on Suomea ajatellen jokseenkin teoreettinen. Välimiesmenettelyn käyttö rajoittuu ensiksikin melko täsmällisesti määriteltyihin tilanteisiin, toiseksi välimiesmenettelyjen määrä tuntuu pysyneen ennallaan - eli suhteellisen vähäisenä - vuosikymmeniä. Sitä paitsi työmarkkinaosapuolet voivat vaikuttaa asiaan luopumalla rutiininomaisista välityslausekkeista työehtosopimuksissa ja sopimalla erikseen välimiesmenettelystä omassa sopimuksessaan. Välityslausekkeista työehtosopimuksissa ollaankin nähtävästi jossain määrin luovuttu.117 Myös valmiin perusmenettelyn - eli institutionaalisen, erityisesti työriidoissa tehokkaan välimiesmenettelyn - puuttuminen toimii luontaisena rajoituksena. Ad hoc -menettelystä sopiminen edellyttää vaivannäköä, ellei käytetä minimaalista välityslauseketta, joka jättää kaiken lain oletusmenettelyn ja 117 Pohjonen 2009 s. 39. 70 välimiesten prosessinjohtovallan varaan. Välimiesmenettelylain oletusmenettely taas ei nähtävästi ole kokemusperusteisesti ihanteellinen työriitojen ratkaisemiseen, koska sitä ei mainittavasti käytetä. 3.4. Välimieslainkäytön kilpailijat: valtakunnansovittelija ja työtuomioistuin 3.4.1. Oikeusriidat Välimiesmenettelyn luontainen käyttöala ei työriidoissakaan riipu yksinomaan siitä, kuinka hyvä riidanratkaisukeino se on, toisin sanoen millaisia tuloksia se tuottaa eri riitatyypeissä. Vähintään yhtä paljon sen käyttöaste jää riippumaan sen kilpailijoista, toisin sanoen siitä, mitä muita riidanratkaisukeinoja työriidoissa on ja mitkä ovat niiden vahvuudet tai heikkoudet. Unohtaa ei voi myöskään perinteen vaikutusta: monet riidat hoidetaan niin kuin ne on hoidettu ennenkin miettimättä, mitä uusia mahdollisuuksia on tarjolla. Luontaiseen käyttöalaan vaikuttaa ensiksikin riitatyyppi, onko kysymys oikeusriidasta vai intressiriidasta. Jos kyseessä on oikeusriita ja välimiesten toimivalta oletetaan samaksi kuin työtuomioistuimen (eli voimassa on edellä viitattu paralleeliolettama), välimiesmenettely on tuomittu häviämään kilpailun työtuomioistuimen kanssa. On helppo huomata, että työtuomioistuin -linja on kilpailussa ylivoimainen. Valtiovaltahan yhtäältä maksaa järjestelmän ylläpitämisen, ja työmarkkinaosapuolilla on siinä sisäänrakennettuna “valmis” intressiedustus. Toisaalta puhtaissa oikeusriidoissa välimiesmenettelyllä ei ole yhtään välimieslainkäytön perinteistä kilpailuetua. Näitä etujahan ovat olleet, jos lähteenä käytetään välimieslainkäytön tutkimusta, eijulkisuus, välimiesten erityinen asiantuntemus riidan kohteesta118 ja ratkaisun nopeus. Ei-julkisuudella ei ole työriidoissa merkitystä, koska välimiesmenettely tulee joka tapauksessa työmarkkinoiden toimijoiden tietoon: usein tämä on jopa nimenomainen tarkoitus. Välimiesten asiantuntemuksestakaan ei saada mainittavaa hyötyä, koska työtuomioistuin on asiantuntemukselle perustuva erityistuomioistuin. Välimiesten osaaminen ei näin ole a priori sen parempaa kuin työtuomioistuimenkaan. Oikeudenkäynti työtuomioistuimessa on myös nopeaa, koska oikeusastejärjestystä ei ole. Tavallisestihan 118 Joissakin työehtosopimuksissa määrätään, että välimiesmenettelyssä on pyrittävä siihen, että käytettävissä on “yrityskohtainen erityisasiantuntemus”. Ks. lentoliikenteen palveluja koskeva työehtosopimus 2010-2013 122 §. 71 muutoksenhaku tuo pisimmät viiveet. Työtuomioistuimen päätös on lopullinen. Konfliktiteoria puolestaan katsoo välimiesmenettelyn rakenteellisiksi kilpailueduiksi asianosaisten kohtalaisen kontrollin ja ratkaisuvarmuuden, eli menettely tuottaa varmuudella ratkaisun konfliktiin. Vaikka nämä edut on havaittavissa myös työriidoissa, niiden vaikutus näyttää marginaaliselta. Käytännössä välimiesmenettelyä käytetään kuitenkin oikeudellisissa työriidoissakin sen verran, että sillä täytyy olla puolellaan piileviä kilpailuetuja. Näitä piileviä kilpailuetuja voidaan hakea sekä välimiesten laajemmasta toimenkuvasta että työtuomioistuimen työtaakasta. On helppo havaita, että välimiesmenettelylle syntyy kilpailuetua esimerkiksi silloin, kun välimiesten toimivalta on laajempi työtuomioistuimella ja tätä laajempaa toimivaltaa hyödynnetään.119 Tässä suhteessa on katsottu, että välimiehet voivat täydentää sopimusta “ohi lain”. Välimiesmenettelylle on löydetty myös muita etuja suhteessa oikeudenkäyntiin työtuomioistuimessa. Osallistumisella välimiesmenettelyyn on eräänlainen pedagoginen tarkoitus, toisin sanoen siinä työmarkkinajärjestöjen edustajat “„kehittävät asiantuntemustaan tulevia neuvotteluja varten”. Ja kolmas etu on, että menettely pysyy paremmin kuin työtuomioistuimessa riitapuolten “omissa käsissä”. Ensimmäinen argumentti on lainopillinen ja välineellinen. Argumentti pätee tietenkin vain, jos osoitetaan, että välimiehillä on tällainen täydentämisvalta yleensä ja että se on laajempi kuin valtiollisilla tuomioistuimilla. Välineellistä hyötyä täydentämisvallasta saadaan vain, kun tällaista valtaa tarvitaan. Omassa kontekstissaan argumentti on toki painava, koska samalla siihen liitetään välimiesmenettelyn käyttäminen “uusien normien” kirjoittamiseen. Viimeinen argumentti on kiistaton konfliktiteorian valossa: riitapuolet nostavat kontrollin normaalisti prioriteettinsa kärkeen. He priorisoivat sovittelua (menettelyn ja lopputuloksen hallintaa) yli välimiesmenettelyn (vain menettelyn hallinta) 119 Salonius 2002 s. 661. Yksi argumentti on, että välimiesmenettelyn olemassaololla - eli de facto työehtosopimuksiin otetuilla välityslausekkeilla - on riitoja ennalta estävä vaikutus. Argumentti ei vakuuta: riidanratkaisulausekkeiden vaikutuksia on tosin tutkittu vähän, mutta mikään ei viittaa siihen, että neestäisivät riitoja. Toki saatetaan otaksua, että soveliaan riidanratkaisuväylän olemassaolo madaltaa riitelykynnystä, mutta tämä vaikutus lienee ryhmä/ryhmä -konflikteissa marginaalinen. Argumentti lieneekin esitetty lähinnä puolustukseksi sille, miksi välimiesmenettelyjen määrä suhteessa työriitoihin on suhteellisen matala. Tämä ilmiö on kuitenkin selitettävissä vakuuttavammin muilla tavoin. 72 ja kumpaakin enemmän kuin valtiollista lainkäyttöä (jossa he eivät hallitse kumpaakaan).120 Kolmattakaan pro -argumenttia, pedagogista eli konfliktinhallintaa kehittävää vaikutusta, ei voida suoralta kädeltä kiistää. Konflikteilla ylipäätään on, jos ne käsitellään asianmukaisesti eli avoimesti, kehitystä tukeva vaikutus. Tämä konfliktiteoreettinen lainalaisuus tuskin pettää myöskään työriidoissa. Jos ajatellaan niin sanottua oikeuskehitystä, välimiesmenettelyllä on vahvuutensa verrattuna sovitteluun. Välimiesmenettely nimittäin tuottaa yleisiä ratkaisuohjeita, joita pystytään noudattamaan vastaavanlaisissa riidoissa. Sen sijaan jokainen sovittelun tulos on periaatteessa ainutkertainen; sama asetelma ei sellaisenaan koskaan toistu. Oikeuskehityksen moottorina välimiesmenettely kuitenkin häviää työtuomioistuimelle, jonka ennakkopäätöstuotanto on vielä tehokkaampaa, joskin vain oikeusriitoihin rajoittuvaa. Välimiesmenettelyn piilevistä kilpailueduista merkittävin lienee kuitenkin työtuomioistuimen työtaakka. Tuomioistuimet käsittelevät tavallisesti samanaikaisesti suurta määrää asioita.121 Näin se huomio, minkä yksittäinen asia saa tuomioistuimessa, ei riipu niinkään sen “systeeminsisäisestä” merkityksestä vaan pikemminkin siitä, mikä on kohtuullista suhteessa muihin käsittelyä odottaviin juttuihin. Itsestään selvää on, että mitä rasitetumpi tuomioistuin on, sitä vähemmän se uhraa aikaa ja vaivaa yksittäiseen asiaan. Kokemusperäisesti tiedetään myös se, että kuormitettu tuomioistuin ratkaise työtaakan tuoman ongelman tässä rutinoimiseksi kutsutulla menettelyllä. Periaatteessa merkittävätkin asiat kategorisoidaan rutiiniasioiksi, jotka käsitellään ja ratkaistaan etukäteen tehtyjen linjausten mukaan. Kun riitapuolet turvautuvat oikeusriidassa välimiesmenettelyyn he vapautuvat tästä jutturuuhkan “spesifisestä vaikutuksesta”, joksi ilmiö on hieman värittömästi ristitty.122 120 Sama ajatus saattaa sisältyä lausumiin, jonka mukaan välimiesmenettely “tuo riidat lähemmäksi”. Ks. Kauppinen 2005 s. 224. 121 Dupret 2011 s. 124. Prosessioikeuden tutkimusta voidaankin arvostella siitä, että se erottaa yksittäisen asian käsittelyn taustastaan eli tuomioistuimen muuta toiminnasta. “In conclusion, we should emphasize everything that tke accomplishment of a professional‟s legal work owes to its insertion in a bureautic, routing stting. In that scene, it is not possible to account for a decision in isolation. On the contrary, every decision is integrated in a wider framewotk, which includes a number of other cases to deal with and certain empirically developed techniques to deal with them”. Rutiineista ohjauskeinona ks. esim. Koulu 2012 s. . 122 Dupret 2011 s- 124. 73 Kun työtaakan rutinoiva vaikutus otetaan huomioon, välimiesmenettelyn luontaiseksi käyttöalaksi oikeudellisissa työriidoissa jäävät kuvainnollisesti hyvin pienet ja hyvin suuret asiat. Ensimmäisiä ei kannata viedä työtuomioistuimeen: osapuolet eivät “viitsi vaivata tuomioistuinta”. Jälkimmäisiä asioita taas osapuolet eivät uskalla viedä työtuomioistuimeen, koska on olemassa vaara, että jutturuuhkasta kärsivä tuomioistuin ratkaisee sen rutiiniasiana. 3.4.2. Intressiriidat Välimiesmenettelyn asema vahvistuu entisestään, kun tarkastelu kohdistetaan intressiriitoihin. Intressiriidoissa välimiesmenettely on tällä hetkellä monopoliasemassa. Sen ainoa kilpailija on valtiollinen sovittelu. Työtuomioistuinhan ei lainkaan käsittele kollektiivisia intressiriitoja, joten siltä osin kilpailua ei synny. Välimiesmenettelyn kilpailuetu perustuu tällöin siihen, että valtiolliseen eli lakisääteiseen sovitteluun ei liity ratkaisuelementtejä (toisin sanoen sovittelija ei voi määrätä työsuhteiden ehtoja, vaikka sovittelu ei johda sovinnolliseen ratkaisuun), mutta välimiesmenettelyyn on helppo yhdistää oikeastaan rajattomasti sovitteluelementtejä.123 Jälkimmäinen integrointi saadaan aikaan välityssopimuksella tai laajemmin käsittelysopimuksella, koska asia on täysin asianosaisten autonomian piirissä. Sen sijaan sovittelun ja ratkaisun yhdistäminen edellyttäisi lainmuutosta, johon ei liene minkäänlaisia poliittisia edellytyksiä. Ratkaisuelementin integrointi valtiolliseen sovitteluun merkitsi pelkistettyä valtiokeskeistä pakkosovintoa. Sitä taas työntekijäjärjestöt ovat perinteisesti vastustaneet. Luultavaa ei ole sekään, että tämä ratkaisuvalta uskottaisiin intressiedusteiselle työmarkkinalautakunnalle, jollaista on joskus ehdoteltu. Kannattaa huomata, että välimiesmenettely ei hevin menetä tätä kilpailuetuaan myöskään lähitulevaisuudessa. Jos intressiperusteinen työriita halutaan ratkaista ylipäätään driadisesti eli ulkopuolisesti, välimiesmenettely on ylivoimainen tuomioistuimen tai minkä tahansa valtiollisen riidanratkaisuelimen rinnalla. Välimiesmenettelyssä 123 Asia erikseen on, että näihin niin sanottuihin hybridisovellutuksiin on kohdistettu kovenevaa arvostelu. Siihen palataan jäljempänä. Tässä vaiheessa kannattaa todeta vain, että hybridimenettelyissä sekä sovittelu että lainkäyttö kärsivät. Tuloksena on huonoa sovittelua ja vielä huonompaa lainkäyttöä. Ennalta ei kuitenkaan voida torjua sitä mahdollisuutta, että tämä kokemussääntö ei päde työriidoissa. On muiostettava, että lainkäyttö työriidoissa poikkeaa melkoisesti tavallisesta lainkäytöstä. Näkyvä merkki siitä on jo niille varatun erityistuomioistuimen olöemassaolo. 74 onnistutaan - tai ainakin väitetään onnistuttavan - hieman pehmentämään sitä vastakohtaisuutta, joka luontaisesti vallitsee jo valmiiksi kaksiasianosaissuhteelle perustuvassa lainkäyttömenettelyssä ja jota tuo menettelymuoto ruokkii.124 On syytä uskoa, että mikä tahansa valtiollinen riidanratkaisumalli työriidoissa sisältää saman perusheikkouden. Sopivalla välimiesmenettelyn järjestelyllä nähtävästi myös pystytään heikentämään vaikutelmaa “pakkosovinnosta”. Tämä tavoite voi selittää vahvan intressiedustuksen ja monilukuiset välimiehet, maksimissaan 17. Mikään tehokkuusargumentti ei puolla tällaista välimiesmäärää. Myös kaupallisessa välimiesmenettelyssä suuntaus kulkee kohti yksijäsenistä välimiesmenettelyä, sillä lain kolmen välimiehen oletuskokoonpanoa pidetään liian raskaana ja kalliina. Mielikuvaa konfliktiteoreettisesti “aidosta” osallistumisesta tukee toki myös ad hocvälimiesmenettelyjen yleisyys työriidoissa. Jos välimieselin on pysyvä, riitapuolet eivät enää saa vaikuttaa välimiesten valintaan ja saa osallistumisen tunnetta. Nämä psykologiset seikat luultavasti syrjäyttävät ne tehokkuusedut, joita pysyvään elimeen liittyisi. Toki ad hoc menettelyjen tavallisuus voi johtua siitäkin, että sopivaa institutionaalista menettelyä ei ole tarjolla. 124 Steward 1998 s. 17. 75 4. LAAJEMPIA YHTEYKSIÄ 2 : VÄLIMIESMENETTELY TYÖEHTOSOPIMUSTEN JÄRJESTELMÄSSÄ 4.1. Välityssopimus Työriitojen välimiesmenettely hakee kahdessa suhteessa paikkaansa: miten ensiksikin välityssopimus ja toiseksi välitystuomio sijoittuvat työehtosopimusten järjestelmään tai ehkä laajemmin työmarkkinoiden toimintaan. Tässä kohdin perustava ero oikeusriidan ja intressiriidan välillä jälleen kerran aktualisoituu. Välityssopimus oikeusriidassa saa välityssopimuksille ominaisen oikeudenkäyntiä estävän vaikutuksen. Jos kysymyksessä on työtuomioistuinlain 11.1 §:n mukainen välityssopimus, se estää asian käsittelyn työtuomioistuimessa. Työtuomioistuin jättää riitaa koskevan kanteen tutkimatta, jos vastaaja tekee väitteen.125 Välityssopimus estää sekä pääsääntöisen vahvistuskanteen että liitännäisvaatimuksena esitettävän suorituskanteen tutkimisen (työtuomioistuinlaki 1 §). Sen sijaan tällainen välityssopimus ei estä suorituskanteen ajamista yleisessä alioikeudessa, koska riitaosapuolet ovat sopineet välimiesmenettelystä vain siltä osin kuin riitaa käsitellään (tai oikeammin käsiteltäisiin) työtuomioistuimessa. Jos myös suorituskanteet halutaan ohjata yleisestä tuomioistuimesta välimiesmenettelyyn, siitä on sovittava erikseen, toisin sanoen osapuolten on tehtävä siitä oma välityssopimuksensa. Toki molemmat sopimukset voidaan sisällyttää samaan välityslausekkeeseen. Oma asiansa on, miten pitkälle riitapuolten sallitaan pilkkoa työriitaa eli ohjata sen osia erillisiin menettelyihin. Perinteisesti asianosaisten on annettu lähes vapaasti määrätä rajoituksia välimiesten toimivallalle. Tosin tällaiset täsmälausekkeet eivät ole suositeltavia, koska ne vaikeuttavat tehokasta riidanratkaisua.126 Työriidoissa kuitenkin sopimusvapautta on syytä rajoittaa, koska työriidat jo lain mukaan jakaantuvat kolmelle lainkäyttöelimelle eli työtuomioistuimelle, välimiehille (jos siitä sovitaan) sekä yleisille tuomioistuimille. Tästä syystä myös välityslausekkeen niin sanottu kokoava tulkinta on 125 Tiitinen 1979 s. 212. 126 Koulu 2008 s. 56. 76 paikallaan: koko riitakompleksi yritetään siirtää välimiesten ratkaistavaksi.127 Intressiriidassa tehdyn välityssopimuksen vaikutukset ovat epämääräisemmät. Vaikutuksia kannattaa tarkastella kahden yksittäiskysymyksen kautta. Ensiksikin: estääkö tai rajoittaako tällainen sopimus työriitalain mukaista valtiollista sovittelua? Työoikeuden tutkimuksessa välityssopimus on tulkittu työriidan osapuolten asettamaksi “erityiseksi” toimielimeksi, jonka olemassaolo kaventaa jossain määrin valtakunnansovittelijan valtuuksia.128 Tulkinta ei ole luonteva, sillä välimiesten tehtävä on perustavasti toinen kuin erityisen toimielimen. Välimiehet ja valtakunnansovittelija voivat siis kumpikin toimia vapaasti omalla osaamisalueellaan. Yleensäkään sovittelun ja lainkäytön päällekkäisyyttä ei ole pidetty konfliktiteoriassa ongelmana, eikä edes kahden sovitteluelimen yhtäaikaisessa toiminnassa ole nähty voittamattomia vaikeuksia. Pulmallisempi kysymys kuuluu, voidaanko välityssopimuksesta johtaa jonkinlainen työrauhavelvoite, toisin sanoen ovatko osapuolet sillä sitoutuneet pitämään yllä työrauhaa, kunnes välimiesmenettely on viety loppuun. Kukaan tuskin kiistää sitä, etteivätkö riitapuolet voi erikseen sopia työrauhasta puoleen tai toiseen välityssopimuksessa, sen yhteydessä tai jälkikäteen. He voivat sopia, että työrauha vallitsee tai että sitä ei vallitse välimiesmenettelystä huolimatta. Tässäkin oikeudellinen konstruktio ohjaa ajattelua. Näkemys, jonka mukaan välityssopimus sisältää sinänsä työrauhavelvoitteen, tuntuu kohtalaisen hyväksyttävältä, jos välityssopimusta pidetään jonkinlaisena työehtosopimuksen esiasteena. Periaatteessa kuitenkaan riidanratkaisusopimuksiin (jollainen välityssopimus on) ei saisi liittää vierasta eli aineellisoikeudellista ainesta. Tällainen aines nimittäin vaikeuttaa sopimusten käyttämistä alkuperäiseen tarkoitukseensa. 127 Tämä on yleinen sääntö välityssopimuksen tulkinnassa. Ks. Koulu 2008 s.190. Työriidoissa tulkintasääntöä lienee pidettävä erityisen tarpeellisena. Tosin on tarpeen erottaa työehtosopimukseen rutiininomaisesti otettu vakioehto ja erikseen keskusteltu/neuvoteltu välityssopimus. Jälkimmäisessä asianosaisten tahto ratkaisee jo siitä syystä, että se on - toisin kuin vakioehdoissa - selvitettävissä. 128 Tiitinen 1979 s. 212. Tässä yhteydessä ei puututa siihen kiistanalaiseen kysymykseen, millainen erityisen toimielimen ja valtakunnansovittelijan toimivaltapiirien suhde on. Ks. Koulu 2009 s. 41. Lainsäätäjä on selvästikin ollut huolestunut siitä, että erityisiä toimielimiä asettamalla riitapuolet yrittävät estää valtiovaltaa puuttumasta työriitaan – olkoonkin että sovittelun kohteeksi joutuminen on intervention lievin muoto. 77 Riitapuoli ei suostu sopimaan kiistaan soveltuvasta menettelystä, koska tällainen sopimus vaikuttaa epäedullisesti muissa suhteissa. Tästä syystä olettamus, jonka mukaan välityssopimus ei velvoita työrauhaan, on perusteltu - etenkin kun työmarkkinaosapuolet voivat järjestää asian erillisellä sopimuksella. Vanha kiistakysymys, voidaanko välityssopimuksella katkaista työehtosopimukseen sidotulta taholta kokonaan pääsy tuomioistuimeen, on nykyisin helppo ratkaista. Kuten edellä havaittiin, tähän avautuu mahdollisuus, jos työehtosopimukseen osalliset järjestöt tekevät vain heitä koskevan välityssopimuksen. Tällöin välityssopimuksen prosessioikeudellinen estävä vaikutus vie työehtosopimukseen muutoin sidotuilta tahoilta kannevallan: työtuomioistuin jättää tutkimatta kanteen työehtosopimuksen tulkintaan tai soveltamiseen liittyvässä riidassa. Välityssopimukseenkaan tällainen taho ei voi vedota, koska se ei ole välityssopimuksen osapuoli. Toisaalta nämä tahot ovat kuitenkin materiaalisesti sidottuja työehtosopimuksen määräyksiin.129 Ihmisoikeussopimuksen 6 artikla - ja siihen tukeutuva access to justice periaate - saa aikaan sen, että tällaiset välityssopimukset, joissa käytetään hyväksi työehtosopimusten järjestelmän epäsymmetriaa, ovat pätemättömiä. Näin myöskään olettamaa yhtäläisestä sitovasta vaikutuksesta, jolla ongelma yritettiin rajoittaa minimiinsä, ei enää tarvita.130 4.2. Välitystuomio 4.2.1. Oikeusvoimavaikutus, ennakkopäätösefekti ja sivuvaikutus Ennen varsinaista tarkastelua eri tilanteet on eroteltava: ne ovat liian yhteismitattomia kelvatakseen kokonaisuutena tarkasteltavaksi. Aluksi on - kuten kautta linjan tässä tutkimuksessa tehdään - erotettava välitystuomiot yhtäältä oikeusriidoissa ja toisaalta intressiriidoissa. Kaikki välimiesmenettelyt eivät myöskään täytä niitä ehtoja, jotka välimiesmenettelylaki asettaa soveltamisensa ehdoksi. Huomioon on näin otettava myös vastaavat kvasimenettelyt, toisin sanoen lain ulkopuolelle jäävät “välimiesmenettelyt” niin oikeusriidoissa kuin intressiriidoissakin. Oma, tosin pieni ongelmansa on, koskeeko työtuomioistuinlain 11 §:n erityissäännös myös näitä kvasivälimiesmenettelyjä. Tilanne-erittely ei lopu tähänkään. On 129 Ks. edellä jakso 1.3. 130 Tiitinen 1979 s. 233. 78 muistettava myös välimiesmenettelyn vaihtoehdot eli samalle paradigmalle rakentuvat lautakuntamenettelyt sekä asiantuntijatoimeksiannot. Kannattaa muistaa, että esimerkiksi Euroopan sosiaalikartta pitää lautakuntamenettelyä intressiperusteisten työriitojen yhtenä ratkaisuvaihtoehtona.131 Näin saadaan erotetuksi seuraavat kontekstit, joissa ongelma aktualisoituu: I. II. III. IV. välimiesmenettelylain mukainen välitystuomio oikeus- tai intressiriidassa, kvasivälimiesmenettelyssä annettu välitystuomio oikeus- tai intressiriidassa, lautakunnan päätös oikeus- tai intressiriidassa ja asiantuntijan päätös oikeus- tai intressiriidoissa. Kaikissa tyyppitilanteissa on havaittavissa kaksi järjestelmävaihtoehtoa, joiden kautta välitystuomion tai päätöksen vaikutuksia tarkastellaan. Ensimmäisessä välitystuomio tai päätös kytketään yleiseen täytäntöönpanojärjestelmään. Tällöin välitystuomion tai vastaavan päätöksen vaikutus on lähtökohtaisesti oikeusvoimavaikutusta tai muulla prosessioikeudellisella instituutiolla selittyvää ja täytäntöönpano tapahtuu viime kädessä ulosottokaaren kautta.132 Samalla periaateratkaisu vie vaikutuksia - tai konkreettisemmin sitovuutta koskevat erimielisyydet lähtökohtaisesti yleisiin tuomioistuimiin. Toinen vaihtoehto on taas kytkeä välitystuomio ja vastaava päätös työehtosopimusjärjestelmään. Tässä tapauksessa niiden vaikutus ilmenee sopimusoikeudellisina seuraamuksina. Samalla toimivalta päättää tulkinnasta ja sanktioista siirtyy työtuomioistuimelle. Eräänlainen luontainen teesi voisi olla, että oikeusriidoissa annetut välitystuomiot/päätökset sijoittuvat yleisen täytäntöönpanon järjestelmään, intressiriidoissa annetut välitystuomiot/päätökset taas kuuluvat työehtosopimusten järjestelmään. Näyttää myös ilmeiseltä, että tämä luontainen sijoittuminen vaikuttaa vahvimmalta, kun kysymys on välimiesmenettelylain mukaisista välitystuomioista. Se heikkenee, kun siirrytään kvasivälitystuomioihin, ja muuttuu suorastaan kyseenalaiseksi, 131 Ks. edellä jakso 1.4. 132 Varhaisen „teollisen‟ välimiesmenettelyn kehittyessä pohdittiin samoja ongelmia. Yleisen mielipiteen voimaan - eli moraaliseen pakkoon - luotettiin kuitenkin nykyistä enemmän: yleinen mielipide pakottaisi osapuolet välimiesmenettelyyn ja myös (mikä jäi vähemmälle huomiolle) noudattamaan välimiehen antamaa ratkaisua. “It may be difficult and inexpedient to invoke the aid of law, but is neither the one nor the other to make appeal to the force of public opinion, which is often more powerful and more greatly feared than even the terrors of the law.” Ks. Jeans 1894 s. 49. 79 kun kysymys on lautakunnan tai asiantuntijan päätöksestä intressiriidassa. Välitystuomion sitovuuden problematiikka on saanut osakseen tutkimuksessa niin vähän huomiota, että se suorastaan vaatii selitystä. Sellainen voisi olla usko ja ehkä kokemuskin siitä, että rakenteelliset eioikeudelliset tekijät takaavat välityssopimuksen noudattamisen. Vaikka moderni aika on kyynisempi kuin 1800 -luvun viktoriaaninen kausi, yleinen mielipide on vieläkin mahtitekijä. Liitto tai työnantaja, joka räikeästi poikkeaa välitystuomiosta, tulee leimatuksi mediassa petolliseksi ja vilpilliseksi sanansa syöjäksi.133 Jos onnistunut työtaistelu edellyttää, kuten uskotaan, yleisen mielipiteen tukea, niin välitystuomion “rikkojan” leima tuhoaa tämän perusedellytyksen vuosiksi eteenpäin. Vähintään yhtä kohtalokasta on, että tällainen sanansasyöjä menettää sisäpiirinsä eli muiden työmarkkinaosapuolten ja valtakunnansovittelijan luottamuksen. Välitystuomion eettinen vakuuttava voima - mitä ilmaisua käytettiin 1800 -luvulla - tuntuu toimivan muun muassa Englannissa. Siellä myös työehtosopimukset ovat eräin poikkeuksin lähinnä “moraalisesti” sitovia.134 Työriidassa ja etenkään intressiperusteisessa työriidassa annetun välitystuomion vaikutuksia ei ole analysoitu. Jonkinlaisena taustaolettamana nähtävästi on ollut, että oikeusriidassa annettu välitystuomio suurin piirtein rinnastuu tavalliseen kaupalliseen välitystuomioon. Jos kysymys on yksilöllisestä työriidasta, rinnastuminen on lähes täydellistä. Sen sijaan kollektiivisessa työriidassa työehtosopimusjärjestelmän läheisyys aiheuttaa häiriöitä rinnastukseen; on esimerkiksi otettava huomioon työtuomioistuinlain 11 §:n erityissäännös, mikä näyttää asettavan työehtosopimuksessa sovitun välimiesmenettelyn erityisasemaan tavallisesti sovittuun verrattuna. Tämä rinnastumisteesi (jos sellainen on olemassa) ei kuitenkaan ole niin itsestään selvä, miltä se ensi silmäyksellä näyttää. Voidaan nimittäin kysyä, eikä oikeusriidan välitystuomio saa laajempia vaikutuksia, kuin mitä perinteinen oikeusvoima tai tavanomainen ennakkopäätösefekti 133 Tässä yhteydessä välimiesmenettelyn vapaaehtoisuus saattaa vaikuttaa melkoisesti. Asianosaisen on helpompi laiminlyödä pakollisessa välimiesmenettelyssä annettu välitystuomio kuin sellainen välitystuomio, joka on annettu välimiesmenettelyssä, johon hän on tekemällään välityssopimuksella alistunut. 134 Lippiatt 2006 s. 98. 80 suovat lainkäyttöratkaisulle. Oikeusvoimahan sitoo tavallisesti vain asianosaisia ja heitäkin vain kyseisessä nimenomaisessa riidassa. Kummankaan riitapuolen ei tarvitse soveltaa lainkäyttöelimen käyttämää ratkaisuohjetta uusiin keskinäisiin riitoihinsa, puhumattakaan riidoista jonkun ulkopuolisen tahon kanssa. Esimerkiksi: tuomioistuin ratkaisee A:n ja B:n välisen riidan x ratkaisuohjeella y. Heidän välilleen syntyy uusi riita z, joka käsittää saman oikeuskysymyksen kuin riita x. Oikeusvoima ei kata tilannetta.135Ainoastaan ennakkopäätösvaikutus - jota on tässä tutkimuksessa kutsuttu informatiivisemmin tulkintavaikutukseksi - ylittää yhtäältä riidan rajat, toisaalta muodollisten asianosaisten piirin. Sopimuskonstruktiolla puolestaan ylitetään riidan rajat mutta ei asianosaisten piiriä. Sopimushan sitoo per definitionem vain sen tehneitä tahoja. Suomen oikeudessa yhdenkään tuomioistuimen ratkaisut eivät ole ennakkopäätöksinä sitovia sanan varsinaisessa merkityksessä. Toki myönnetään, että esimerkiksi korkeimman oikeuden ratkaisujen tosiasiallinen vaikutus lähenee sitovuutta. Samaa voidaan sanoa myös työtuomioistuimesta, jonka tuomioita säännönmukaisesti noudatetaan. Sitovia nekään eivät ole.136 Epäselvää tosin on, rinnastuvatko työriidoissa annetut välitystuomiot tosiasialliselta vaikutukseltaan edes työtuomioistuimen tuomioihin. Välitystuomioiden paikka oikeuslähdeopissa on yleensäkin kiistanalainen. Pääsääntöisesti niiden ennakkopäätöskyky sinänsä myönnetään, mutta välitystuomioiden eijulkisuus saa aikaan sen, että ennakkopäätösvaikutusta ei joko synny ollenkaan tai se jää arvailtavaksi. Jos työriidassa annettu välitystuomio vaikuttaa yli oikeusvoiman ja ennakkopäätösefektin rajojen, kysymyksessä on prosessioikeuden käsitteiden mukaan tuomion aineellinen sivu- eli heijastusvaikutus. Tällainen vaikutus edellyttää syntyäkseen erityistä oikeusperustetta. Se saadaan, jos välitystuomio työriidassa konstruoidaan työmarkkinaosapuolten sopimukseksi eikä lainkäyttöratkaisuksi. Osapuolten sopimus tietyn tulkinnan käyttämisestä vastaisissa kiistoissa tietenkin sitoo heitä. Sopimuskonstruktiota ei pystytä torjumaan suoralta kädeltä. Välitystuomio intressiriidassahan katsotaan vakiintuneesti 135 Vielä selvempää tämä on tietenkin silloin, kun A ja C riitautuvat ja kyseinen riita t sisältää saman oikeuskysymyksen. 136 Totta on, että vahvan tosiasiallisen vaikutuksen ja sitovan vaikutuksen välillä on hiuksenhieno ero. Kysymys vaikutuksen laadusta on kuitenkin periaatteellisesti merkittävä. 81 uudeksi työehtosopimukseksi. Voidaan väittää, että näin on tehtävä myös oikeusriidoissa annetun välitystuomion kohdalla jo siitä syystä, että oikeus- ja intressiriitoja on niin vaikea erottaa toisistaan. Itsestään selvää on, että työmarkkinaosapuolet voivat sopia siitä, että välitystuomio oikeusriidassa sitoo heitä muissa vastaavissa riidoissa, toisin sanoen tuomio saa aineellisen sivuvaikutuksensa. Edellä viitattu sopimuskonstruktiohan, jos sitä seurataan ankaran johdonmukaisesti, johtaa samaan ilman erillisiä sitoumuksiakin. Ihannetapauksessa tällainen sopimus - eli eräänlainen sitovuuslauseke - otetaan jo välityssopimukseen. Yhtä hyvin osapuolet voivat sopia, että välitystuomio on pelkästään yksittäistapauksen ratkaisu ja että sen ratkaisuohjetta ei noudateta muissa työsuhteissa. Työmarkkinakäytännössä tällaiset rajaavat sopimukset - joita voidaan kutsua vaikkapa rajauslausekkeiksi - lienevät nekin tavallisia. Rajaaminen helpottaa yksittäisen riidan ratkaisemista, koska osapuolten ei tarvitse ottaa huomioon niitä pitkän tähtäimen sivu- tai heijastusvaikutuksia, joita välitystuomioon muutoin liittyisi. Entäpä sitten intressiriidassa annettu välitystuomio? Myös sillä selvästikin oletetaan olevan oikeudellisiksi ja suorastaan normatiivisiksi luokiteltavia vaikutuksia. Muutoin lausumat, joiden mukaan välimiehet tällaisessa riidassa “luovat uusia normeja ja muuttavat vanhoja”, eivät ole selitettävissä.137 Sama ajatus sisältynee myös mainintoihin siitä, että välitystuomio “sitoo” työmarkkinaosapuolia ja joskus muitakin tahoja. Sitovuuden tai laajemmin vaikutuksen mekanismi jää sen sijaan tavallisesti selittämättä. Tästä syystä joudutaan kysymään, ovatko nämä indikoidut vaikutukset oikeudellisia, sosiaalisia tai psykologisia vaiko näiden kaikkien yhdistelmiä. Jos havaitut vaikutukset ovat oikeudellisia, on löydettävä se oikeudellinen instituutio tai mekanismi, joka kytkee nämä vaikutukset (kunhan ne on ensin määritelty) tosiseikkoihin eli tässä tapauksessa välitystuomioon tai vastaavaan päätökseen. Samoin sosiaaliset ja psykologiset vaikutukset on pystyttävä paitsi osoittamaan myös selittämään, mihin säännönmukaisuuteen tai lainalaisuuteen ne tukeutuvat. Mahdollista toki on sekin, että välitystuomiot tällaisissa asioissa jäävät vaille vaikutuksia, toisin sanoen ne ovat enemmän tai vähemmän symbolisia tai rituaalisia eivätkä vaikuta konfliktiteoreettisesti. Totaalinen vaikutuksettomuus ei kylläkään ole uskottavaa: myös symbolisilla tai rituaalisilla eleillä ja ilmauksilla on merkitystä 137 Salonius 2002 s. 660. Ks. edellä jakso 1.2. 82 konflikteissa. Itse asiassa joissakin yhteisöissä konfliktit ratkaistaan tai on ratkaistu tällä tavalla.138 4.2.2. Oikeusriidassa annetun välitystuomion normaalivaikutus Jos välitystuomio on annettu yksilöllisessä työriidassa, se rinnastuu jokseenkin aukottomasti tavalliseen eli kaupallisessa kiistassa annettuun välitystuomioon. Välitystuomio järjestää oikeusvoimainstituution kautta lopullisesti työnantajan ja työntekijän välisen suhteen. Oikeusvoimavaikutus on automaattinen: se ei edellytä erityistä vahvistusmenettelyä. Sen sijaan välitystuomio on perinteisesti sidottu valtiollisen tuomioistuimen vahvistukseen eksekvatuuriin, jossa tuomioistuin julistaa välitystuomion täytäntöönpanokelpoiseksi (VML 43 §). Vahvistettu välitystuomio muodostaa ulosottokaaren mukaisen ulosottoperusteen ja on näin pohjana täytäntöönpanolle. Täytäntöönpanon toteutus riippuu siitä, millaisen velvoitteen tuomio sisältää. Koska velvollisuutta luontaissuoritukseen ei voida panna täytäntöön, välitystuomion sisältämä velvoite on tavallisesti rahamääräinen suoritusvelvollisuus. Myös kollektiivisessa oikeusriidassa voidaan erottaa sama lähtökohta: välitystuomio saa oikeusvoimavaikutuksen. Kuinka laaja se on, riippuu osaksi siitä, mitä välimiehet saavat ratkaista, osaksi taas siitä, mitä he de facto ovat ratkaisseet. Välityssopimus määrää ensimmäisen eli välimiesten maksimaalisen toimivallan. Kuten edellä todettiin, tyyppitapauksessa välimiehille siirretään se päätösvalta, joka muutoin kuuluisi työtuomioistuimelle. Tästä vastaavuusolettamasta (jota ei lähemmin käsitellä) seuraa, että välitystuomio kollektiivisessa oikeusriidassa määrää yleensä työehtosopimuksen tulkinnasta tai siitä, onko joku menettely työehtosopimuksen mukaista, taikka työehtosopimuksen vastaisen menettelyn seuraamuksista (työtuomioistuinlaki 1 §). Tavallinen seuraamus on hyvityssakko, jonka määrä on tällä hetkellä 28 300 euroa. Työehtosopimuksessa voidaan kuitenkin määrätä toisin. Lisäksi jos työehtosopimuksen määräyksen 138 Aubert 1965 s. 136. Tunnettu esimerkki meidän mielestämme eriskummallisesta riidanratkaisusta on ollut pääsiäissaarelaisten ikivanha tapa ratkaista johtajan valinta eli valtataistelu. Kilvan voitti se, joka nouti ensimmäisenä merilinnun munan kaukaiselta saarelta. Noutaminen edellytti uimista yli virtaisen ja vaarallisen salmen. Onnistunut uintisuoritus tuotti rauhanomaisen ratkaisun valtakonfliktiin, joskaan paras uimari ei välttämättä ollut paras johtaja, minkä Pääsiäissaaren myöhempi historia osoittaakin. Yhteiskunta romahti poliittisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti. Ks. Diamond 2005 s. 95. 83 rikkominen käsittää siihen perustuvan rahasuorituksen maksamatta jättämisen, rikkoja voidaan myös velvoittaa rahamäärän maksamiseen (työehtosopimuslaki 9 §). On huomattava, että laista johdettu (tai ainakin johdettavissa oleva) vastaavuusolettama on nimensä mukaisesti vain presumptio. Riitapuolet voivat antaa välimiehille joko laajemman tai suppeamman toimivallan kuin mitä työtuomioistuimella kyseisessä riidassa olisi. Jos toimivallan vastaavuus olisi normatiivista, välimiehet voisivat antaa vain vahvistustuomioita ja edellä liitännäistuomioiksi kutsuttuja suoritustuomioita. Asia erikseen on, käytetäänkö vastaavuusolettamaa apuna tulkittaessa epäselvää välityssopimusta. Tällöin sen muodostama spesifinen tulkintasääntö täydentäisi välityssopimuksen tulkinnan yleisiä sääntöjä. Esimerkiksi: välityssopimus osoittaa välimiehille “työehtosopimuksen tulkinnan”. Kantajayhdistys A esittää samalla rahamääräisen suoritusvaatimuksen, joka liittyy tulkintaan. Jos välityssopimusta tulkitaan kirjaimellisesti, välimiehet ylittävät toimivaltansa, jos he ratkaisevat tämän vaatimuksen.139 Tuntuu luontevalta, että oikeusriidoissa vastaavuusolettama tuottaa toimivan tulkintasäännön: välimiesten toimivalta oletetaan samaksi, mitä työtuomioistuimella on, ellei välityssopimus selvästi muuta määrää. Näin välimiehet voivat ratkaista liitännäisvaatimuksia ja/tai tuomita hyvityssakkoja, vaikka välityssopimus ei niitä erikseen mainitse. Ongelma syntyy silloin, kun välimiehille annetaan välityssopimuksessa laajempi toimivalta (suppeampi on toki mahdollista antaa), esimerkiksi valta ratkaista kaikki suorituskanteet siitä riippumatta, liittyvätkö ne oikeaan tulkintaan tai ovatko ne tosiseikoiltaan riittävän riidattomia, jotta ne voidaan ratkaista pääasian eli vahvistamisvaatimuksen yhteydessä. Välityssopimuksella voidaan siis kiertää se asiayhteysvaatimus ja ratkaisukypsyysvaatimus (käytännössä riidattomuusvaatimus), jota asian käsittely työtuomioistuimessa edellyttää. Jos asianosaiset ovat sopineet tällaisesta laajennetusta toimivallasta, sovellettavaksi tulevat välityssopimuksen tulkinnan normaalisäännöt, joihin palataan jäljempänä. Tässä todetaan vain, että ne eivät välttämättä tai edes yleensä johda erilaiseen tulokseen. Sofiskoituneetkaan tulkintasäännöt eivät kuitenkaan poista tällaisesta leijuvasta toimivallasta aiheutuvaa perusongelmaa: niin kauan kuin välimiesten toimivalta pysyy 139 Toimivallan ylityksestä moiteperusteena ks. esim. Koulu 2007 s. 126. Toimivallan ylitykseksi luetaan myös niin sanotun prosessioikeudellisen toimivallan ylitys, toisin sanoen väittämistaakkaa koskevien sääntöjen sivuttaminen. 84 epäselvänä, myös välityslausekkeen oikeudenkäyntiä estävä vaikutus ja välimiesmenettelyn vireilläolovaikutus pysyvät epäselvinä. Ohimennen todettakoon, että tulkintasääntöihin turvautuminen on tietenkin vasta viimeinen keino. Ennen siihen turvautumista välimiesten on pyrittävä aktiivisella prosessinjohdolla selvittämään, millaiseksi riitapuolet ovat välimiesten toimivallan tarkoittaneet. Jos riitapuolet ovat yksimielisiä, uutta välityssopimusta ei tarvitse tehdä: tosin käytännössä tätä menettelytapaa varmuuden vuoksi suositellaan. Vaatimus kirjallisesta muodosta ei tietenkään koske asianosaisen ilmoitusta siitä, mikä hänen tarkoituksensa on ollut. Asianosainen, joka katsoo välimiesten tulkinneen toimivaltaansa liian ahtaasti, voi joskus pyytää myös lisätuomiota (VML 39 §) eli vaatia, että välimiehet ratkaisevat välitystuomiossa sivuuttamansa kysymyksen. Lisätuomio kuitenkin edellyttää, että sivuutettu vaatimus on aikanaan esitetty ja että välimiehet eivät ole antaneet siitä nimenomaista ratkaisua.140 Välitystuomiossa liitännäisvaatimus voidaan ratkaista kolmella tavalla: välimiehet eivät tutki sitä puuttuvan toimivallan takia, välimiehet eivät tutki sitä prosessiekonomisista syistä141 tai välimiehet ratkaisevat asiallisesti tällaisen vaatimuksen. Kahdessa ensimmäisessä tapauksessa yleisen lainkäytön linja aukeaa viimeistään nyt; tällöin välitystuomion vahvistusratkaisu asetetaan yleisen tuomioistuimen suoritustuomion pohjaksi (positiivinen oikeusvoimavaikutus). Sen sijaan viimeisessä tapauksessa liitännäisvaatimus on saanut oikeusvoimaisen ratkaisunsa. Negatiivinen oikeusvoimavaikutus estää vaatimuksen tuomisen yleiseen tuomioistuimeen. Oikeusvaikutukset eroavat niin suuresti, että välitystuomion yksiselitteisyydelle on asetettava suuret vaatimukset. Jos välitystuomio on tässä suhteessa 140 Ovaska 2007 s. 246. Käytännössä voi olla kuitenkin vaikea sanoa, milloin välimiehet ovat sivuuttaneet, milloin ratkaisseet kysymyksen. Ratkaisun täytyy kuitenkin olla vaatimuskohtainen, toisin sanoen ratkaisuksi ei tulkita tavanomaisia yleislausumia kuten “vaatimukset enemmälti hyläten”. 141 Oma erilliskysymyksensä on, saavatko välimiehet - työtuomioistuimen tapaan osoittaa yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi sellaisen liitännäisvaatimuksen, joka riitaisena ei sovi pääasian yhteydessä käsiteltäväksi. Vastaus on teoriassa itsestään selvä: asianosaiset määrittävät välimiesten vallan joko välityssopimuksessaan tai myöhemmin. Käytännössä nimenomaista sopimusta suuntaan tai toiseen ei useinkaan ole. Suosituksena voitaneen pitää tavallisen välimiesmenettelyn sääntelyä: välimiesten on ratkaistava kaikki välityssopimuksen tarkoittamat kiistakysymykset, olivat ne “sopivia” ratkaistavaksi välimiesmenettelyssä tai ei. 85 epäselvä, asianosainen voi vaatia joko välitystuomion oikaisua (VML 38 §) tai lisätuomiota sivuutetusta kysymyksestä (VML 39 §). Epäselvyys siitä, mitä välimiehet ovat de facto ratkaisseet, heijastuu myös välitystuomion moitteen soveltamisalaan. Jos välimiehet ovat jättäneet liitännäisvaatimuksen tutkimatta, moitekanne ei ole sen enempää tarpeellinen kuin pääsääntöisesti mahdollinenkaan. Sen sijaan asianosaisen on turvauduttava välitystuomioon moitteeseen, jos välimiehet ovat asiallisesti ratkaisseet liitännäisvaatimuksen. Jos kanne menestyy, vanha kiistakysymys herää: johtaako menestyksekäs moitekanne koko välitystuomion kumoamiseen vaiko vain sen osan kumoamiseen, jossa suoritusvaatimus on ratkaistu. Kiistakysymykseen on perinteisesti vastattu niin, että välitystuomio on osittain kumottavissa, jos kumottu osa ei liity pysyväksi jäävään välitystuomion osaan.142 Tämä yleinen sääntö tuntuu olevan paikallaan myös työriitojen välimiesmenettelyssä. Näin ollen välitystuomion liitännäisratkaisu on säännönmukaisesti kumottavissa erikseen. Sen sijaan jos välitystuomion vahvistamisratkaisu (eli ratkaisu työehtosopimuksen tulkinnasta) kumoutuu, se aiheuttaa lähes poikkeuksetta koko välitystuomion kumoamisen. 4.3. Työriidan välitystuomio sopimuksena 4.3.1. Välitystuomion työehtosopimusvaikutus Työriidassa annettu välitystuomio muodostaa vallitsevan kannan mukaan uuden työehtosopimuksen. Se on joko täydennys aikaisempaan työehtosopimukseen (näin yleensä) tai teoriassa kokonaan uusi ja itsenäinen työehtosopimus. Konstruktio koskee sekä oikeusriitaa että intressiriitaa, joskin näkemys välitystuomiosta sopimuksena on hieman enemmän paikallaan jälkimmäisessä. Konstruktion myötä välitystuomio kytkeytyy kollektiiviseen työoikeuteen ja täsmällisemmin työehtosopimusten järjestelmään. Voidaan sanoa, että välitystuomiolla on poikkeuksellinen aineellisoikeudellinen sivuvaikutus sen perinteisten prosessioikeudellisten vaikutusten ohella. Tätä vaikutusta voidaan kutsua esimerkiksi välitystuomion “työehtosopimusvaikutukseksi”. Konstruktio välitystuomiosta sopimuksena yllättää valistuneenkin lukijan. Eihän kukaan miellä kaupallisessa välimiesmenettelyssä annettua välitystuomiota uudeksi sopimukseksi asianosaisten välillä. Kaikkein 142 Välitystuomion osittaisesta pätemättömyydestä ks. esim. Heuman 1999 s. 590. 86 vähiten näin tekevät asianosaiset itse. Välitystuomio on nimenomaan lainkäyttöratkaisu, joka saadaan ulkopuoliselta eli kolmannelta taholta. Sopimuskonstruktion aiheuttama hämmennys ei häviä sillä, että välitystuomiota ei määritellä sopimukseksi vaan sellaiseksi tahdonilmaisuksi tai käyttäytymiseksi, joka “vain” saa sopimuksenkaltaisia vaikutuksia. Myös tällöin jäädään miettimään samaa peruskysymystä: miksi välitystuomio hahmotetaan fundamentaalisesti eri tavalla kuin valtiollisen tuomioistuimen tuomio? Valtiollista lainkäyttöä ja siinä annettua tuomiota kun ei ole tapana pitää sellaisena asianosaisten käyttäytymisenä, joka luo sopimuksenkaltaisia oikeusvaikutuksia. Asia ei korjaannu silläkään, että välitystuomion sijasta tarkastellaan välimiesmenettelyä. Menettelyyn alistuminen on ehkä helpoimmin tulkittavissa välittömiä oikeusvaikutuksia luovaksi käyttäytymiseksi. Tämäkään ei auta. Joudumme kysymään, miksi samaa logiikkaa ei sovelleta oikeudenkäynnin asianosaiseksi joutumiseen. Konstruktio selittyy ehkä seuraavasti. Intressiriidan tavoitteena on saada aikaan uusi, parempi työehtosopimus; ennen työehtosopimusten aikaa tavoitteena olivat paremmat kollektiiviset työehdot.143 Välimiesmenettely tuottaa tällaiset paremmat ehdot. Tästä on lyhyt askel päätelmään, jonka mukaan välitystuomio on hahmotettavissa uudeksi sopimukseksi työntekijöiden ja työnantajan välillä. Välitystuomio on hahmotettavissa jos tälle tielle lähdetään myös valtuutettujen (agenttien) tekemäksi sopimukseksi. Tämä tosin edellyttää melko keinotekoisesti välimiesten tulkitsemista asianosaisten asiamiehiksi, mikä on ristiriidassa välimieslainkäytön perusteorian kanssa. Se nimittäin rakentuu välimiesten itsenäiselle asemalle, jota etenkin niin sanottu statusteoria välimiesten asema perustuu suoraan lakiin - on omiaan korostamaan. Konstruktion kyseenalaisuus ei tietenkään riistä siltä olemassaolon oikeutusta. Jos konstruktio selittää uskottavasti esimerkiksi intressiperusteisen välitystuomion oikeusvaikutukset ja/tai ratkaisee niihin liittyviä ongelmia, konstruktio on oikea. Selvää on, että konstruktion oikeellisuuteen ja sen selittävään voimaan luotetaan. 143 “- - - disputes ovat conflicts of interests relate to changes in the establishment of collective rules and require the conflicting economic interest to be reconciled with a view to reaching a solution on the basis of legal or collective procedures.” Näin Barnard 2006 s. 775. 87 Konstruktio nimittäin tuntuu vallitsevalta työoikeudellisessa ajattelussa.144 Sen loogisuutta on epäilty enintään silloin, kun puolueeton puheenjohtaja on noussut välimiesmenettelyssä avainrooliin, toisin sanoen määrännyt lopputuloksen, kun intressitaustaiset välimiehet ovat olleet eri mieltä.145 On myönnettävä, että tällöin sopimuskonstruktion fiktiomaisuus paljastuu ehkä selvimmin. Jos taas riitapuolet “omat” välimiehet yhtyvät päätökseen, sopimusajattelu tuntuu merkittävästi helpommalta. Ankaran tieteellisesti arvioiden on selvää, että sopimuskonstruktion tarpeellisuus vähenee, jos tai kun välimiesmenettely intressiriidassa “pysytetään” välimiesmenettelylain soveltamisalueella. Sopimuskonstruktiohan näyttää ainoalta keinolta taata tällaisessa riidassa annetulle välitystuomiolle oikeusvaikutuksia siltä varalta, että välimiesmenettelylaki ei sitä tee. Jos taas lakia sovelletaan, voidaan väittää, että konstruktio ei tuo tiedollista lisäarvoa, se ei lisää itseymmärrystä eikä sillä ole ongelmanratkaisukykyä. On kuitenkin myönnettävä, että työehtosopimusvaikutus (ja sen pohjana oleva sopimuskonstruktio) kuvaa ja selittää osuvasti ne oikeusvaikutukset, jotka ylittävät oikeusvoiman ja ennakkoratkaisun tulkintavaikutuksen maksimirajat. Laajakaan oikeusvoima tai tulkintavaikutus ei nimittäin uskottavasti selitä, miksi välitystuomio määrää kaikkien työehtosopimukseen osallisten työsuhteiden ehdot - ja jos työehtosopimus on yleissitova, kaikkien muidenkin työsuhteiden ehdot. Myös tulevaisuudessa solmittavat työsuhteet tulevat välitystuomion vaikutuspiirin. Laajinkaan oikeusvoima ei niihin ulotu eikä käsitteellisesti voisikaan ulottua. Kriittinen tutkija ei kuitenkaan unohda sopimuskonstruktion heikkouksia. Se ensiksikin hämärtää - tai ehkä oikeammin sulattaa itseensä perinteisen oikeusvoiman ja tulkintavaikutuksen olemassaolon. Toiseksi se peittää eri vaikutusten erilaisen oikeusperustan. Oikeusvoima tukeutuu prosessioikeudelliseen tuomioiden pysyvyyden periaatteeseen. Tulkintavaikutuksen tausta taas on aksiologiassa eli tulkintaopeissa. Työehtosopimusvaikutus puolestaan johtaa voimansa työehtosopimusjärjestelmästä eli viime kädessä sopimusoikeudesta. 144 “Sopimus voidaan aikaansaada myös välitystuomion (arbitration) avulla, missä itse prosessiin sitoutuminen on vapaaehtoista mutta lopputulos on molempia osapuolia sitova”. Näin selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 17. 145 Brantgärde 1974 s. 17 (“vi mera tveklös betraktar nämndbeslutet som ett beslut fattat vid sidan av parterna”). 88 Yleisen prosessioikeuden näkökulmasta sopimuskonstruktio johtaa, johdonmukaisesti loppuun seurattuna, joskus yllättäviin tuloksiin. Kun kerran välitystuomio on sopimus tai vähintäänkin sopimuksenkaltaisia oikeusvaikutuksia luova tosiseikka, se on sitä siltäkin osin, kuin välitystuomio ei ole ratkaisu aktuaaliin riitakysymykseen. Esimerkiksi: välimiehille on uskottu päättäminen palkankorotuksen suuruudesta palkkaryhmässä a. Välitystuomion mukaan palkkoja korotetaan y prosenttia. Välimiehet kuitenkin toteavat, että sama korotus kuuluu palkkaryhmien b ja c työntekijöille. Teoriassa välitystuomio on sopimus myös näiden palkkaryhmien osalta. Sopimuskonstruktiosta seuraa näin ensiksikin, että perinteinen vaatimis- ja väittämistaakka kokonaan katoavat. Toiseksi lainkäyttöratkaisun erilliset ainesosat tuomiolauselma, varsinaiset perustelut ja obiter dicta -toteamukset alkavat sulautua yhteen. Ongelmaan on toki ratkaisunsa. Siihen auttaa jo tiukka kuri välitystuomiota kirjoitettaessa: etenkin laaja-alaisia ja vaikutuksiltaan arvaamattomia obiter dicta -lausumia on vältettävä. Vielä tehokkaammin ongelma minimoitaisiin, jos myös perusteluja karsittaisiin tai ne jätettäisiin kokonaan pois.146 Perusteluista luopuminen nopeuttaisi hieman välimiesmenettelyä, mutta perustelujen poisjättäminen on vastoin nykyistä tendenssiä. Perusteluja pidetään tarpeellisina, jotta asianosaiset voivat kontrolloida välimiesten päätöksentekoa. Perustelupakko myös pakottaa välimiehet rationaaliseen ja jäsentyneeseen harkintaa, koska perustelut paljastavat heti, milloin näin ei ole asianlaita. Sen sijaan pelkkä lopputulos ei kerro, onko välitystuomio ollut intuitiivinen, sattumanvarainen vaiko harkittu. Tämän työehtosopimusvaikutuksen piiri määräytyy materiaalisen lainsäädännön perusteella. Laki määrää, ketkä ovat välityssopimuksen vaikutuspiirissä. Työehtosopimuslain säännökset työehtosopimukseen sidotuista tahoista tulevat sellaisinaan sovellettaviksi myös välityssopimukseen (4 § ja 5 §). Samoin voimassa ovat lain määräykset työrauhasta ja siihen osallisten yhdistysten valvontavelvollisuudesta (työehtosopimuslaki 8 §). Hieman avoimeksi jää joidenkin lain säännösten soveltuvuus: koskeeko hyvityssakko myös tällä tavalla 146 Säädännäistä velvollisuutta välitystuomion perustelemiseen ei ole. Asianosaiset voivat kuitenkin sopia siitä, että välimiesten on perusteltava ratkaisunsa. Käytännössä välitystuomiot ovat suurin piirtein poikkeuksetta perusteltuja, olivat asianosaiset siitä sopineet tai ei. Välitystuomion perustelemista työriidoissa - mikä on yllättävän riitainen kysymys - käsitellään lähemmin luvussa 8. 89 syntynyttä työehtosopimusta (7 §) tai onko välitystuomiolla syntynyt työehtosopimus julistettavissa työtuomioistuimen tuomiolla purkaantuneeksi siitä syystä, että sen määräyksiä on olennaisesti rikottu (11 §)? Jos näihin kysymyksiin vastataan myöntävästi, voidaan sanoa, että välitystuomio intressiriidassa rinnastuu jokseenkin aukottomasti tavanomaista tietä syntyneeseen työehtosopimukseen. Oikeusriidassa annettu välitystuomio puolestaan vastaa työtuomioistuimen tulkintakannanottoa voimassaolevasta sopimuksesta tai osapuolten uutta työehtosopimusta, jolla tarkennetaan takautuvasti aikaisempaa sopimusta. 4.3.2. Vaikutuksen tulkinta ja pysyvyys Voidaan kysyä, kuka tulkitsee välitystuomio-työehtosopimusta. Ellei muuta sovita, sen tulkintaa ja soveltamista koskevat erimielisyydet ratkaisee työtuomioistuin (työtuomioistuinlaki 1 §). Riitapuolet voivat myös sopia, että välityssopimuksen sisältöä koskevat erimielisyydet ratkaistaan välimiesmenettelyssä.147 Sitä varten voidaan valita uudet välimiehet tai tulkintariita voidaan uskoa entisten välimiesten ratkaistavaksi. Tosin ilman nimenomaista sopimusta vanhoilla välimiehillä ei ole toimivaltaa tulkita omaa välitystuomiota. Asia erikseen on, että tällainen tulkintavalta kannattaa perustaa sopimusteitse. Sopimus tulkitsevasta välimiesmenettelyn jatkosta (periaatteessa tosin kysymys on itsenäisestä menettelystä) on kylläkin kustannustehokasta: se sekä nopeuttaa ratkaisua että säästää kustannuksia. Vastaava järjestely on käytössä institutionaalisessa sovittelussa. Siinä sovittelijalle perustetaan usein nimenomainen velvollisuus antaa tulkintoja sellaiseen sovintosopimukseen, joka on syntynyt hänen myötävaikutuksellaan, jos jompikumpi riitapuolista pyytää sitä. Tällainen tulkintavelvollisuus on osaksi sanktio: huolimaton sovittelija joutuu ilmaiseksi tulkitsemaan omaa sovintoaan, jos se on jäänyt epäselväksi tai ristiriitaiseksi. Vaikka sopimuskonstruktion ongelmanratkaisukyky on hyvä, siinä on myös pulmansa. Välitystuomiolla on nimittäin omat pätevyysedellytyksensä. Välitystuomio voi olla lain mukaan mitätön tai kumottavissa moitekanteella. Voidaan kysyä, mitä tällöin tapahtuu välitystuomion aineelliselle työehtosopimusvaikutukselle. Jos 147 Sen sijaan logiikka vaatii, että osapuolet eivät voi sopia siitä, että välimiehet päättävät välityssopimus-työehtosopimuksen julkistamisesta purkaantuneeksi. Työtuomioistuinlain 11 §:n välimiesmenettelyn kielto (välimiehet eivät saa päättää työehtosopimuksen purkamisesta) ulottuu myös tähän tilanteeseen. 90 seuraamme logiikka, vastaus voi olla vain tämä: työehtosopimusvaikutus katoaa automaattisesti. Välitystuomio ei enää määrää vastaisia työnteon ehtoja eikä saa aikaan työrauhavelvoitetta. Tosin oma kysymyksensä on, mitkä lakisääteiset mitättömyys- ja moiteperusteet ylipäätään soveltuvat intressiriidassa annettuun välitystuomioon. Tätä välitystuomion pätemättömyyden problematiikkaa käsitellään lyhyesti jäljempänä luvussa 8. Vastausta vaatii myös kysymys siitä, tulevatko sopimusoikeudelliset pätemättömyysperusteet sen lisäksi tai sijasta sovellettavaksi myös välitystuomio-työehtosopimukseen. Esimerkiksi: aiheuttaako määräysten olennainen rikkominen välitystuomion “purkaantumisen” (työehtosopimuslaki 11 §). Intressiperusteisen välitystuomion sopimusluonne tekee erityisen selväksi sen, että yksimieliset asianosaiset voivat milloin tahansa kumota sen sisältämän työehtosopimusvaikutuksen. Tämä tapahtuu yksinkertaisesti näin sopimalla: mitään oikeudellista vahvistamisaktia siihen ei tarvita. Tämä ei kuitenkaan muodosta niin perustavaa eroa verrattuna oikeusriidassa annettuun välitystuomioon, miltä se näyttää. Asianosaiset voivat tunnetusti keskinäisellä sopimuksella järjestää välinsä täysin välitystuomiosta riippumatta, toisin sanoen ignoroida koko välimiesmenettelyn. Edes valtiollisen tuomioistuimen tuomio ei nauti minkäänlaista pysyvyyttä suhteessa yksimielisiin asianosaisiin. Tuomio, oli se välitystuomio tai valtiollinen tuomio, on näin pohjimmiltaan aina eräänlainen ratkaisuehdotus. Välimiesten valta luoda työriidoissa “uusia normeja” on osaksi illusoorinen. Jos normi on liian uusi ja radikaali, se sivuutetaan työmarkkinoilla. Oikeusriidan välitystuomion normaalivaikutus ja intressiriidan välitystuomion työehtosopimusvaikutus ovat joskus lähellä toisiaan. Välimiehet voivat ottaa ensimmäiseen välitystuomioonsa lausuman siitä, että siinä käytettyä ratkaisuohjetta noudatetaan myös vastaisissa samankaltaisissa riidoissa. Tällainen ratkaisuohjeen laajennus selittyy parhaiten tulkitsemalla se “uudeksi normiksi” eli uudeksi sopimukseksi, minkä välimiehet ovat luoneet työmarkkinaosapuolten välille. Näin perustavanlaatuinen ero oikeusriidan ja intressiriidan välitystuomiokonstruktioissa pitkälti hämärtyy. Se samalla selittää, miksi kirjallisuudessa eroon ei kiinnitetä sellaista huomiota, mitä sen periaatteellinen merkitys edellyttäisi. Ohimennen todettakoon, että kuvainnollisesti jokainen välitystuomio luo uuden normin, de facto noudatettu ratkaisuohjehan on uusi normi, tosin vain kyseistä yksittäistapausta koskeva. 91 Asianmukaisesti kirjoitettu välitystuomio ilmoittaa yksiselitteisesti, johtaako se oikeusvaikutuksensa välitystuomio -konstruktiosta vaiko sopimus -konstruktiosta.148 Ensimmäisessä tapauksessa sen vaikutus on oikeusvoimavaikutus ja tulkintavaikutus, jälkimmäisessä taas sopimusoikeudellinen vaikutus. Välitystuomion sijoittuminen välimiesmenettelylain soveltamisalaan (tai vastaavasti jääminen sen ulkopuolelle) saa tässä yhteydessä ratkaisevan merkityksen. Ensimmäisessä tapauksessa välitystuomio saa lainkäyttöpäätökselle ominaisen oikeusvoiman ja täytäntöönpanokelpoisuuden; jälkimmäisessä sen vaikutukset ovat - ainoastaan sopimusoikeudellisia. 4.4. Kvasivälitystuomiot, lautakunnan ja asiantuntijan päätökset 4.4.1. Oikeudellinen ryhmä/ryhmä -konflikti Jos työriidan osapuolet valitsevat välimieslainkäytön linjan, seuraava kysymys on, mitä linjan sisäisiä muunnelmia heillä on käytettävissään ja mitkä ovat niiden rationaalisuusehdot. Varsinaisen eli välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvan välimiesmenettelyn ohella he voivat turvautua lain ulkopuolelle jäävään välimiesmenettelyyn, riitalautakuntiin sekä asiantuntijalle tehtävään toimeksiantoon.149 Kaikilla näillä on lukemattomia alamuunnelmia. Jos edellä käsitellyt konfliktiteoreettiset reunaehdot vallitsevat, myös keveämmät vaihtomenettelyt kuten lautakuntakäsittely ja asiantuntijalle annettu toimeksianto toimivat yhtä hyvin - tai yhtä huonosti, elleivät edellytykset vallitse - kuin välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluva välimiesmenettely. Riitapuolten tavoitteista riippuu, millaisen hienosäätöisen valinnan he tekevät, toisin sanoen antavatko he etusijan välimiesmenettelylle vaiko kevyelle vaihtoehtomenettelylle. Jos kysymys on oikeudellisesta ryhmä/ryhmä -konfliktista ja riitapuolet painottavat täytäntöönpantavuutta ja pysyvyyttä, vaaka kallistuu välimiesmenettelyn puoleen. Välitystuomio on ensiksikin valmiiksi täytäntöönpanokelpoinen, vaikkakin se edellyttää summaarista eksekvatuurimenettelyä. Toiseksi välitystuomion pysyvyys on suhteellisen taattu: välitystuomio on tehoton vain laissa yksityiskohtaisesti säännellyissä ja suppeaksi rajatuissa tapauksissa. 148 Selkeys on paikallaan myös siitä syystä, että oikeusvaikutusten peruste ratkaisee, millä tavoin välitystuomion pätevyys tulee tutkittavaksi. Ks. jäljempänä jakso 5.1.1. 149 Ks. edellä jakso 1.2.1. 92 Sen sijaan lautakunnan ja/tai asiantuntijan päätöksiltä puuttuu lähtökohtaisesti sekä täytäntöönpanokelpoisuus että lopullisuus. Sopimuskonstruktio kylläkin takaa suhteellisen hyvän sitovuuden. Jos asianosaiset ovat nimittäin sopineet, että lautakunnan tai vastaavan elimen päätös on riidan lopullinen ratkaisu, päätös rinnastetaan käsitteellisesti sovintoon. Kuten edellä todettiin, samaa ajattelua on sovellettu myös välimiesmenettelylain piirin kuuluvaan välimiesmenettelyyn. Välitystuomio on paitsi oikeusvoimainen ja täytäntöönpanokelpoinen riidanratkaisu myös asianosaisten sopimus. Logiikka on vielä vakuuttavampi, kun kysymyksessä on lautakuntatyyppinen elin tai asiantuntija. Riitapuolten katsotaan toisin sanoen delegoineen sovinnon sisällöstä päättämisen lautakunnalle ja/tai asiantuntijalle. Puuttuva täytäntöönpanokelpoisuus ei ole käytännössä kovinkaan merkittävä haitta. “Voittanut” riitapuoli voi nimittäin nostaa valtiollisessa tuomioistuimessa kanteen ja vaatia päätöksen mukaista tuomiota. Ellei mikään pätemättömyysperuste rasita päätöstä, se asetetaan tuomioistuimen ratkaisun pohjaksi. Tuomioistuin ei enää tutki alkuperäistä oikeusriitaa, vaan sen tutkinta rajoittuu päätökseen.150 Tähän päästään kuitenkin vain sopimuskonstruktion kautta, toisin sanoen lautakuntatyyppisen elimen päätös ymmärretään riitapuolten väliseksi sopimukseksi. Sopimuskonstruktio on tässä yhteydessä ratkaisevasti tärkeämpi kuin välimiesmenettelyn yhteydessä. Konstruktio on nimittäin ainoa tapa antaa lautakunnan päätökselle oikeusvaikutuksia, kun sen sijaan välitystuomion oikeusvaikutukset voidaan aina johtaa välimiesmenettelylaista - tietenkin edellyttäen, että välimiesmenettely pysytetään lain soveltamisalan piirissä. On myönnettävä, että yhtäältä riitapuolten “suoran” sovinnon ja toisaalta lautakunnan/asiantuntijan päätöksen rinnastaminen - eli jälkimmäisen tulkitseminen sopimukseksi - ei ole täysin kiistatonta. Rinnastaminen edellyttää viime kädessä sitä, että asianosaisten katsotaan sopineen riitansa jo, kun he ovat päättäneet uskoa sen ratkaisemisen ulkopuoliselle. Ulkopuolisen tehtävänä on “vain” antaa sisältö tälle sovinnolle. Ennen kuin näin on tehty, sovinto on aineellisesti “avoin”. Emme tiedä, mitä riitapuolet ovat sopineet. Logiikka ei kestä kritiikkiä. Sopimus, jonka sisältöä kukaan ei tiedä, ei voi olla sopimus. Kun kuitenkin sopimuskonstruktio hyväksytään, kuten yllä on tehty, välimiesmenettelyssä, sitä on vaikea evätä, kun tai jos kysymyksessä on 150 Näin käy myös riitapuolten itsensä tekemässä sovinnossa. Ks. Koulu 2006 s. 399. 93 lautakuntatyyppinen riidanratkaisu. Onhan välimiesmenettely, jossa ratkaisun antaa lain suomin valtuuksin ulkopuolinen taho (=välimiehet), on vielä kauempana perinteisistä käsityksistä siitä, miten sopimukset syntyvät. Vastaväitteenä voidaan nimittäin esittää, että tällä konstruktiolla on myös lautakuntien kohdalla hyvä ongelmanratkaisukyky, koska tavanomaiset sopimusoikeudelliset pätevyysperusteet laajenevat lähtökohtaisesti myös päätöstä koskeviksi. Omia sääntöjä, joiden nojalla yksityisiä riidanratkaisupäätöksiä arvioitaisiin, ei ole vielä kehitetty. Yksityinen lautakuntapäätös ei tietenkään ole pätemätön sillä perusteella, että se ei esimerkiksi vastaa jotain tiettyä laintulkintaa. Sopimuskonstruktio soveltuu tietenkin vain sellaisiin lautakuntiin, jotka antavat pysyviä eli “lopullisia” ratkaisuja. Jos lautakunnan päätös on suositus tai sovintoehdotus, sopimus syntyy vasta, kun riitapuolet hyväksyvät lautakunnan päätöksen itseään sitovaksi. Käytännössä on monasti vaikea sopimustekstien nojalla sanoa, milloin lautakunnalla on niin sanottu ratkaisuvaltuus eli valta tehdä lopullisia (=heti asianosaisia sitovia) päätöksiä. Esimerkiksi kumiteollisuuden toimihenkilöiden työehtosopimus 2012-2014 on selvä. Sen 11-kohdan mukaan liitot sopivat “erillisen ratkaisulautakunnan perustamisesta” palkkausjärjestelmän riitoja varten. Lautakunta ratkaisee “viimeisenä asteena” toimen vaativuuteen liittyvät arviointierimielisyydet.151 Myös metsäteollisuus ry:n ja sähköalojen ammattiliitto ry:n välinen työehtosopimus 2010-2012 tuntuu lähtevän ratkaisuvaltuudesta, vaikkakin sen kielenkäyttö on epämääräisempää. Sopimus toteaa vain lakonisesti, että ratkaisulautakunta “ratkaisee” tiettyyn työehtosopimuksen kohtaan perustuvat erimielisyydet. Sopimus sisältää kuitenkin hyvin tarkkoja määräyksiä lautakunnan kokoonpanosta ja asian käsittelystä.152 Nämä määräykset olisivat tarpeettomia, jos päätöksen lopullisuus riippuisi siitä, hyväksyvätkö liitot sen jälkikäteen itseään sitovaksi. Kannattaa huomata, että uusi laki tuomioistuinsovittelusta ei välttämättä paranna lautakunnan tai asiantuntijan päätöksen täytäntöönpanoa. 151 Toisaalta sama sopimus toteaa (s. 6), että työehtosopimuksen soveltamisalaan liittyvät tulkinnat ratkaistaan “osapuolia sitovasti” ratkaisulautakunnassa. Kriitikko luultavasti kysyisi, eikä “ratkaiseminen” ole jotain ja vähemmän kuin “sitovasti ratkaiseminen”. 152 Paperiteollisuuden työehtosopimus 2010-2012 on kirjoitettu samaa kaavaa noudattaen, joten myös sen kohdalla voidaan asettaa tulkintasääntö ratkaisun lopullisuudesta. 94 Riitapuolet voivat toki tehdä lautakuntakäsittelyssä tai asiantuntijamenettelyssä sovinnon: se lienee jopa empiirisesti tavallista. Ankarasti tulkittuna sovinto ei kuitenkaan synny sellaisessa jäsennetyssä sovittelussa eikä ammattimaisen sovittelijan tuella, minkä laki asettaa sovinnon vahvistamisen ehdoksi (SovL 18.1 §). Lisäksi lain ulkopuolelle nimenomaan rajataan sellainen menettely, jossa sovittelija tekee “asiantuntijana” päätöksiä tai ratkaisusuosituksia (SovL 18.2 §). Asia erikseen on, että tällaiset ahtaat ja muodollis-juridiset rajaukset eivät sinänsä ole kovin perusteltuja. Osaksi nämä soveltamisalan rajaukset ovat toki kierrettävissä lautakuntamenettelyä ja asiantuntijatoimeksiantoa koskevalla sääntelyllä, välillä siihen riittää pelkkä kielenkäytön uudistaminen. Lautakunnan ja/tai asiantuntijan päätöksen pätevyys tarjoaa oman ongelmakenttänsä. Aluksi on syytä erottaa yhtäältä sopiminen tästä riidanratkaisumenettelystä (eli käytännössä yleensä lautakunta- tai asiantuntijalauseke työehtosopimuksessa), toisaalta taas siinä syntynyt lopputulos (eli lautakunnan tai asiantuntijan päätös). Ensimmäisen eli niin sanottuun riidanratkaisusopimukseen sovelletaan sopimusoikeuden yleisiä sääntöjä, tosin hieman modifioidusti, koska näiden sopimusten erityinen luonne muotoaa sääntöjä. Sopimus voi olla pätemätön tai kohtuuton. Jälkimmäisestä tunnettu esimerkki on sopimus, jonka delegoi riidanratkaisun vastapuolelle tai tämän lähipiirille. Pääsääntöisesti riidanratkaisusopimukset ovat kuitenkin kohtuullisia, koska kustannustehokas riidanratkaisu on kummankin etu ja riitapuolten odotetaan tietävän parhaan tavan ratkaista “oma” riitansa. Lautakunnan ja/tai asiantuntijan päätöksen pätevyys on vaikeampi pulma. Jos edellä esitetty sopimuskonstruktio hyväksytään, pulma osaksi katoaa. Päätökseen sovelletaan yleisiä sopimusoikeudellisia sääntöjä; kun kysymys ei ole enää suhteellisen neutraalista riidanratkaisun tavasta, sääntöjä sovelletaan sellaisenaan. Sopimuskonstruktio tuntuu tässä itseään vahvistavalta. Kun kerran riitapuoli itse ei saa sopia mitä tahansa pätevästi, hän ei voi myöskään siirtää kolmannelle rajoittamatonta vapautta tehdä itseään koskevia päätöksiä.153 Toinen lähestymistapa on soveltaa lautakunnan tai asiantuntijan päätökseen tavallaan suoria pätemättömyysperusteita, toisin sanoen 153 Sen sijaan välimieslainkäytön tutkimus on löytänyt tällaisia anomalioita, eli tilanteita, joissa välimiehet ratkaisevat välitystuomiolla sellaisen yksittäisen kysymyksen, josta asianosaiset eivät itse saa sopia. Tämä kuitenkin edellyttää, että asia kokonaisuudessaan on sellainen, että siinä sovinto on sallittu. Lisäksi tilanteet ovat äärimmäisen harvinaisia. Ks. lähemmin Bolding 1962 s. 44. 95 niitä ei enää johdeta alkuperäisestä riitapuolesta. Jos tälle tielle lähdetään, helppo ratkaisu olisi soveltaa lautakunnan tai asiantuntijan päätökseen niitä sääntöjä, jotka estävät riitapuolten tekemän sovinnon vahvistamisen tuomioistuimessa. Tällaisia vahvistamisen esteitä ovat sovinnon lainvastaisuus, sovinnon kohtuuttomuus ja se, että se loukkaa kolmannen oikeutta (SovL 23 §). Lähestymistapojen käytännön ero jäänee minimaaliseksi. Esimerkiksi kohtuuttomuus joudutaan päättelemään siitä, mikä on “kärsivälle” riitapuolelle kohtuutonta. Näin kohtuuttomuuden arviointi palautuu pitkälti oikeustoimilain 36 §:n yleisen kohtuullistamissäännöksen tulkintaan. Kvasivälimiesmenettely - eli välimiesmenettelyn muotoja seuraava mutta välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävä menettely - näyttää kaikkein huonoimmalta vaihtoehdolta. Siinä hukataan välimiesmenettelyn vahvuudet mutta säilytetään sen heikkoudet (hitaus, jähmeys, kalleus). Arvailujen varaan jää, kompensoituuko tämä parantuvalla lainkäytön laadulla, toisin sanoen tällaisessa menettelyssä päästään suurempaan oikeusvarmuuteen kuin lautakunta - tai asiantuntijamenettelyissä. Tuomitsemisparadigman lähtökohtiin tällainen olettamus toki kuuluu. Ohjattu ja ennustettava menettely sekä ammattitaitoinen tuomari takaavat. lainkäytön laadun eli sen, että aineellinen totuus löydetään ja “lakia” sovelletaan oikein. Vaihtoehtoisen riidanratkaisun ideologia ei niinkään kiistä tätä olettamaa; se pikemminkin väittää, että tällainen tapa ratkaista konflikteja ei ole sitä, mitä konfliktiosapuolet haluavat tai kaipaavat. 4.4.2. Intressiperusteinen ryhmä/ryhmä -konflikti Jos välitystuomion paremmuus oikeusriidoissa on arvailujen varassa, vielä epävarmemmalle maaperälle astutaan, kun sitä tarkastellaan intressiperusteisissa ryhmä/ryhmä -konflikteissa. Välitystuomiohan muodostaa, kuten edellä todettiin, uuden työehtosopimuksen; sillä on toisin sanoen työehtosopimusvaikutus. Tämä vaikutus saadaan yhtä hyvin aikaan uskomalla työehtosopimuksen laatiminen lautakunnalle tai asiantuntijalle. Välitystuomion erityisominaisuuksista (täytäntöönpanokelpoisuus, vahva pysyvyys) ei näytä olevan mitään hyötyä tässä kontekstissa. Pikemmin välitystuomion pysyvyyden sitominen lakisääteisiin mitättömyys- ja moiteperusteisiin avaa vaaran lähteen. Välitystuomion kumoutuessa myös sen konstituoima työehtosopimus kumoutuu. Lautakunnalla ja/tai asiantuntijalla on myös suurempi vapaus kehitellä sellaisia menettelykäytänteitä, joita intressiriitojen ratkaiseminen vaatii. Sen sijaan välimiesmenettelyyn 96 pitäytyminen saattaa muodostaa pakkopaidan ja estää vapaan kehitystyön. Totta on, että jotkut välimiesmenettelyn kilpailuedut säilyvät intressiriidoissakin. Ensiksikin lainsäädäntö tarjoaa valmiin ja toimivan menettelysääntöjen “paketin”. Sen sijaan lautakunta- ja asiantuntijamenettelylle on kirjoitettava säännöt. Ainakaan toistaiseksi niitä ei ole valmiina, joskin lautakuntakäytäntöä on sen verran, että se lienee luonut hiljaista tekijäntietoa eli vakiintuneita menettelyrutiineja. Vastaväitteeksi taas on nostettava se, että välimiesmenettelyn säännöt on kehitetty yhtä spesifistä riitatyyppiä, eli oikeusriitoja ajatellen. Mitään varmuutta ei ole, että ne tuottavat hyviä tuloksia toisessa riitatyypissä eli eturistiriidassa. Mahdollista toki on, että säännöt asian käsittelystä ja päätöksenteosta ovat yleispäteviä, ne toimivat yhtä hyvin muissa riitatyypeissä, mutta tämä jää, empiirisen tiedon jälleen puuttuessa, uskonasiaksi. Toiseksi voidaan olettaa, että välimiesmenettelyn ulkonainen muoto välittää intressiriitoihin jotain siitä legitimoivasta vaikutuksesta, joka oikeudenmukaisella oikeudenkäynnillä väitetysti on. Tässä yhteydessä ei ole tarpeen kiistellä siitä, onko legitimoiva vaikutus todellisuutta vai kuvitelmaa valtiollisessa lainkäytössä ja syntyykö se myös tässä kahdessa suhteessa tavallaan vieraassa ympäristössä. Valtiollisessakin lain käytössä tutkimustulokset näyttävät heijastavan näkemystä, että kansalaiset eivät jaa prosessioikeuden tutkijoiden uskoa menettelyn legitimoivaan vaikutukseen. Heille pikemminkin oikea (eli sosiaalisesti hyväksyttävä) lopputulos legitimoi menettelyn. Tässäkin yhteydessä kvasivälimiesmenettely on eräänlainen väliinputoaja, johon ei tunnu liittyvän mainittavia etuja. Jos siinä sovelletaan orjallisesti välimiesmenettelylain säännöksiä, se rinnastuu varsinaiseen välimiesmenettelyyn. Jos taas niistä poiketaan, se lähenee lautakuntamenettelyä. Se vähäinen huomio, jonka kvasivälimiesmenettely on saanut, selittyy näin sillä, että tällaisella menettelyllä ei ole luontaista käyttöalaa. 97 ERITYINEN OSA 5. VÄLIMIESMENETTELYN SOVELTAMISALA TYÖRIIDOISSA 5.1. Välimiesmenettelylain soveltamisala 5.1.1. Lakisystematiikkaa: välillinen määräytyminen Otsikon sisältämää ongelmaa ei ole tapana muotoilla tällä tavalla. Yleensä kysytään joko, kuinka laaja välimiesten toimivalta on tai, millaisia riitoja välimiesmenettelyssä saadaan ratkaista. Ensimmäisessä kysymyksessä erotetaan yhtäältä välimiesten lakisääteinen toimivalta (eli mandaattitoimivalta), toisaalta taas se konkreettinen toimivalta, jonka välityssopimus yksittäistapauksessa suo välimiehille. Konkreettinen toimivalta voi olla suppeampi kuin lakisääteinen toimivalta mutta ei päinvastoin.154 Jälkimmäisessä kysymyksessä taas ratkaistaan eri riitatyyppien kelpaavuus välimiesmenettelyn kohteeksi; riitoja, joiden ratkaisemiseen saadaan käyttää välimiesmenettelyä, kutsutaan hieman epäonnistuneesti “välityskelpoisiksi”. Kirjallisuudessa puhutaan joskus myös “ratkaisukelpoisista” asioista, mikä onkin onnistuneempi kuvaus. 155 Keskustelu siitä, onko tietty asia (välimiesmenettelyssä) ratkaisukelpoinen vai ei, kuitenkin yksinkertaistaa liiaksi kysymyksenasettelua. Sen sijaan kannattaa kysyä, millaisessa lainkäyttömenettelyssä on sovellettava välimiesmenettelylain säännöksiä, saako tässä menettelyssä annettu ratkaisu välitystuomion spesifiset vaikutukset ja milloin menettelyn tuottaman ratkaisun pätevyys on riitautettava välitystuomion moitteen kautta. Jos välimiesmenettelylaki tulee sovellettavaksi, kysymykset saavat vastauksensa tästä laista. Jos laki taas ei tule sovellettavaksi kysymykset saavat vastauksensa 154 Ks. esim. Kurkela-Turunen 2010 s. 24. Tämä pätee tietenkin vain, kun tilanne sijoitetaan välimiesmenettelylain piriin, toisin sanoen menettely pysytetään lain soveltamisalueella. Osapuolet voivat toki “välityssopimuksessaan” ylittää lakisääteisen toimivallan mutta sen mukainen menettely ei tällöin enää ole käsitteellisesti välimiesmenettelyä eikä siinä annettu tuomio välitystuomio lain merkityksessä. Oikeusvaikutuksia se tietenkin voi siitä huolimatta saada, joskin sopimuskonstruktion käyttöala jää kapeaksi. Välimiesmenettelyähän voidaan lähtökohtaisesti käyttää vain asioissa, joissa sovinto on sallittu. 155 Ks. esim. Ovaska 2007 s. 254. 98 muualta oikeusjärjestyksestä. Ongelma välimiesmenettelylain soveltamisalasta on näin lähinnä ongelma menettelyyn ja ratkaisuun sovellettavasta normistosta, ei siitä, mitä saadaan “ratkaista” tai ei. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että välimiesmenettelyn soveltamisala riidanratkaisukeinona on käsitteellisesti eri asia kuin välimiesmenettelylain soveltamisala. Sellainen välimiesmenettely, joka ulkonaisesti muistuttaa lakisääteistä välimiesmenettelyä mutta joka kuitenkin jää lain ulkopuolelle, voi vastata riitapuolten odotuksia paremmin kuin lakisääteinen menettely. Pelkistetymmin: välimiesmenettelyn konfliktiteoreettisesti optimaalinen käyttöala voi olla joko laajempi tai suppeampi kuin välimiesmenettelylain formaalinen soveltamisala. Tämä ero on syytä tuoda esiin myös käsitteissä; niinpä konfliktiteorian kontekstissa kannattaa puhua välimiesmenettelyn “käyttöalasta”, juridisessa kontekstissa taas välimiesmenettelyn “soveltamisalasta”.156 Yleisesti katsotaan, että käyttöala on merkittävästi laajempi kuin soveltamisala. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että lähes mikä tahansa ihmisten välinen erimielisyys on ratkaistavissa välimiehiin turvautumalla. Poikkeuksellisesti käyttöala on kuitenkin joskus soveltamisalaa suppeampi, toisin sanoen kiista olisi ratkaistavissa välimiesmenettelylain piiriin kuuluvalla menettelyllä, mutta tämä menettely ei konfliktiteoreettisesti sovi tarkoitukseensa, se esimerkiksi kärjistää liiaksi riitapuolten vastakohtaisuutta tai se on kustannustehoton vaihtoehto. Oma kysymyksensä on, kannattaako riitapuolten pyrkiä siihen, että heidän sopimansa menettely saadaan välimiesmenettelylain soveltamisalaan. Voidaan sanoa, että tämä on sen riitapuolen intressissä, joka haluaa saada ennustettavan ja sitovan ratkaisun riitaan. Välimiesmenettelylaki ensiksikin takaa välitystuomiolle oikeusvoiman ja täytäntöönpanokelpoisuuden; toisaalta taas lain piirin kuuluvaan menettelyyn saadaan tuke valtiollisilta tuomioistuimilta. Tuomioistuimet osallistuvat välimiesten nimittämiseen ja ottavat vastaan todistelua. Eri asia on, että joskus on ihmetelty, miksi vain lakisääteiseen välimiesmenettelyyn on saatavissa virka-apua valtiollisilta tuomioistuimilta. Tämä etu olisi liitettävissä ja kannattaisi liittää muuhunkin vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun.157 156 Tämä onkin ainoa kohta, jossa käytetään eriytettyä terminologiaa. Kuten edellä todettiin, muutoin näistä välimiesmenettelyn tyypeistä käytetään yksinkertaisuuden takia yhteistä käsitteistöä. Ks. edellä jakso 2.3.1. 157 Syrjänen 2009 s. 65. Tällaista menettelyllistä etua ei tarvita ehkä niinkään sovittelutyyppisessä riidanratkaisussa. Sen sijaan mahdollisuus siihen olisi 99 Välimieslainkäytön erikoisuuksiin kuuluu, että vuoden 1992 välimiesmenettelylaki ei kerro omaa soveltamisalaansa. Sen sijaan lain soveltamisala joudutaan päättelemään niistä vaatimuksista, joita laki asettaa välityssopimuksen pätevyydelle (VML 2 §). Tämä on vanha lainsäädäntösystemaattinen perinne skandinaavisissa laeissa, ja se oli Suomessa käytössä jo vuoden 1928 laissa. Tämän lain perusratkaisu siirrettiin hieman modernisoituna vuoden 1992 lakiin. Uusimmissakaan skandinaavisissa välimiesmenettelylaeissa soveltamisalaa ei määritellä, vaan välimiesmenettelyn käsite oletetaan tunnetuksi. Tunnettuna käsite taas määrittää lain soveltamisalan. Valmisteluasiakirjoissa käsitteeseen (ja samalla soveltamisalaan) otetaan toisinaan kantaa. Näistä valmistelulausumista ei ole mainittavaa hyötyä, koska niissä painotetaan mielivaltaisen tuntuisesti jotain välimiesmenettelyn piirrettä. Esimerkiksi Norjan vuoden 2004 lain perusteluissa välimiesmenettelyn tyyppiominaisuuksina mainitaan yhtäältä sen liittyminen oikeudellisiin riitoihin ja toisaalta välimiesten antaman ratkaisun lopullisuus.158 Vuoden 1992 laki ei kokonaan sivuuta perusteluissaan kysymystä lain soveltamisalasta.159 Hallituksen esityksen perusteluissa nimittäin todetaan kuitenkin vain, että uudella lailla ei ole tarkoitus sen enempää laajentaa kuin supistaakaan välimiesmenettelyn soveltamisalaa. Näin kysymys lain soveltamisalasta tavallaan palautuu vuoden 1928 laista esitettyihin käsityksiin. Tutkimus antaa vaikutelman oikeuskehityksen pysähtymisestä. Kotimaisessa kirjallisuudessa soveltamisalan problematiikka ja etenkin oikeusriita -kriteerin sisältö ovat jääneet oikeastaan kokonaan huomiotta. Arvailtavaksi jää, johtuuko se siitä, että ne eivät ylipäätään nouse käytännön ongelmiksi, jolloin ne eivät kiinnosta käytäntöorientoitunutta kirjallisuutta. Yhtä hyvin huomion puuttuminen voi seurata välimieslainkäytön tutkimuksen yleisestä fragmentaarisesta luonteesta. Jotkut teemat saavat suhteettomasti huomiota, jotkut taas sivuutetaan totaalisesti. paikallaan niin sanotussa lainkäytöllisessä vaihtoehtomenettelyssä, esimerkiksi lakisääteisissä tai sopimusperusteisissa lautakunnissa. Ohimennen todettakoon, että niin sanottu sovitteludirektiivi on tuonut myös institutionaalisessa sovittelussa saavutetun sovinnon täytäntöönpanokelpoisuuden piiriin. Tällainen sovinto on vahvistettavissa erityisessä summaarisessa menettelyssä täytäntöönpanokelpoiseksi. Ks. lähemmin Koulu 2012b s. . 158 159 Ks. lähemmin Kolrud ym 2007 s. 26. HE 202/1991 s. 11. Ks. Möller 1997 s. 2. 100 Kannattaa huomata, että välimiesmenettelylakia sovelletaan lähtökohtaisesti myös työriitoihin. Tämä ei ole oikeusvertailevasti suinkaan itsestään selvä periaateratkaisu. Päinvastoin monissa ellei useimmissa maissa välimiesmenettely työriidoissa nimenomaan rajataan kaupallista eli tavallista välimiesmenettelyä koskevan lain ulkopuolelle.160 Tätä perustellaan sillä, että näin työriidat saadaan ratkaistuksi mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman vähin muodollisuuksin. Tausta-ajatuksena on selvästikin, että kaupallinen välimiesmenettely on liian hidas ja liian formaalinen työriidoissa käytettäväksi. Työriitojen välimiesmenettelystä annetuissa säännöksissä välimiehille annetaan huomattava vapaus päättää, miten työriitaa käsitellään. Tavallisesti välimiehet saavat tässä suhteessa täysin vapaat kädet: joskus harkintaa ohjataan yleissäännöksellä.161 Totta on, että soveltamisalan epäsuora määrittely toimii kohtalaisen hyvin. Pätevän välityssopimuksen sääntelystä on johdettu viisi kriteeriä. Niiden kaikkien on vallittava yhtä aikaa, jotta välimiesmenettelylaki tulee sovellettavaksi ja välityssopimus/välitystuomio saavat niille tyypilliset oikeusvaikutukset. Nämä kriteerit ovat: riidan on oltava yksityisluonteinen, riidan on oltava oikeudellinen, riidassa asianosaisten sovinnon on periaatteessa oltava mahdollinen, välimiesten päätöksen on sidottava asianosaisia, ja välimiesten ratkaisun on oltava asiassa lopullinen. Monasti sitovuus ja lopullisuus mielletään synonyymeiksi, ja sitova päätös onkin tavallisesti lopullinen. Periaatteessa kysymys on eri asioista; päätös voi olla sitova mutta ei-lopullinen tai lopullinen mutta ei sitova. Vaatimus sovinnonvaraisuudesta taas sitoo lain soveltamisalan yksityisautonomisen sopimusvapauden rajoihin.162 5.1.2. Soveltamisen viisi edellytystä: tulkintaa Laissa asetettu vaatimus, jonka mukaan asianosaisten on pystyttävä teoriassa sopimaan välimiehille uskottu kiista, tuo yllättävän paljon 160 de Givry 1978 s. 48. 161 Asia erikseen on, millaista tukea välimiehet saavat esimerkiksi ohjeista, joiden mukaan välimiehiä “shall be guided by the need to gather full information on all issues in an expeditious, orderly and informal manner”. 162 Konstruktiosta ks. Heuman 1999 s. 161. Ohimennen todettakoon, että soveltamisalan (tai ylipäätään minkään oikeusvaikutuksen) kytkeminen sovinnon luvallisuuteen on oikeushistoriallinen reliikki. Nykykäsitys lähtee siitä, että asianosaisten yksimielisyys eli de facto sovinto - eli eufemistisesti sovinnollinen ratkaisu - on tavoittelemisen arvoinen myös niissä asioissa, joissa sovintoa ei periaatteessa sallita, esimerkkinä lapsen huolto. 101 epävarmuutta välimiesmenettelylain soveltamisalaan. Näin käy, vaikka sopimusvapauden piiri oletetaankin selväksi (mitä se ei kylläkään ole). Ensiksikin logiikka toimii vain toiseen suuntaan. Asiat, joissa sovinto ei ole sallittu, eivät kylläkään kelpaa välimiesmenettelyssä ratkaistaviksi. Sen sijaan monet sellaisetkin asiat, joissa asianosaiset saavat periaatteessa tehdä sovinnon, jäävät välimiesmenettelylain ulkopuolelle muiden soveltamiskriteerien takia. Esimerkiksi vaatimus riidan oikeudellisesta luonteesta sulkee lain ulkopuolelle intressiriidat, joihin asianosaisten sopimusvapaus tietenkin ulottuu. Toiseksi muutokset sopimusvapaudessa päivittyvät välittömästi välimiesmenettelyn soveltamisalaan: soveltamisala ja sen myötä lakisääteisessä välimiesmenettelyssä ratkaistavien asioiden piiri elää koko ajan. Tämä on taas luonut mukanaan ongelman siitä, mikä ajankohta on ratkaiseva arvioitaessa, onko riita sovittavissa. Standardivaatimus asettaa välitystuomion antamisen hetken ratkaisevaksi; teoriassa loogisempi ajankohta olisi välityssopimuksen tekemisen ajankohta.163 Kolmanneksi puhuminen asioista, joissa sovinto on sallittu (tai ei ole sallittu), on epätarkkaa. Prosessioikeudessa on ajat sitten havaittu, että riidassa, jossa sovinto ei ole sallittu, on osia, joissa sovinto on tehtävissä. Tällainen osariita on tietenkin siirrettävissä lakisääteiseen välimiesmenettelyyn. Samoin asiassa, jossa saa sopia, saattaa olla sellaisia osia, joissa laki ei salli sovinnon tekemistä ja jotka näin eivät kelpaa välimiesmenettelyyn. Vielä enemmän vaikeuksia tuottaa vaatimus riidan oikeudellisesta perusluonteesta. Välimieslainkäytön tutkimuksessa vaatimus riidan oikeudellisuudesta ja yksityisestä luonteesta on tapana yhdistää. Näin saadaan sääntö, jonka mukaan välityssopimuksen tulee koskea “yksityisoikeudellista” kysymystä. Toisinaan kriteeriä korostetaan vaatimalla, että lain tarkoittamaan välimiesmenettelyyn voidaan ohjata vain “riita-asioita” eli sellaisia asioita, jotka olisivat tuotavissa yleiseen tuomioistuimeen riita.-asioina. Jos oikeudellisen riidan vaatimusta tulkitaan tällä tavalla, se estää välimiesmenettelyn, jonka kohteena abstrakti erimielisyys “jostakin oikeudellisesta periaatteesta” tai varmuuden saaminen “jostakin faktasta”.164 Tosin siitä, käytetäänkö näissä yhteyksissä termiä ”riita-asia” synonyyminä lain kömpelölle “yksityisoikeudellinen riitakysymys” ilmaukselle vai sisältääkö kielenkäyttö tulkinnan muutoksen, voidaan olla monta mieltä. 163 164 Ks. esim. Ovaska 2007 s. 254. Ks. Ovaska 2007 s. 35. 102 Jälkimmäisessä tapauksessa kysymys olisi uudesta ja ankarammasta kriteeristä välimiesmenettelylain soveltamiselle. Asiayhteys ei paljasta, kumpaa tarkoitetaan, mutta jos esitystä arvioidaan puhtaan kielellisesti, kysymys näyttäisi pikemminkin olevan uustulkinnasta. Riita-asia nimittäin on juridisessa kielenkäytössä muuta ja enemmän kuin yksityisoikeudellinen kysymys. On syytä huomata, että “riita-asian” käsitekään ei ole yksiselitteinen. Näin ollen luonnollinen jatkokysymys kuuluu, tarkoitetaan riita-asialla tässä yhteydessä samaa kuin riita-asialla oikeudenkäymiskaarta sovellettaessa. Kysymykseen on pakko vastata myöntävästi. Käytetyt esimerkit antavat vaikutelman, että riita-asia -käsite ja sen korollaarit on lainattu suoraviivaisesti yleisestä prosessioikeudesta. Näin ollen lain mukaisessa välimiesmenettelyssä ratkaistavaksi kelpaisivat vain ne oikeudelliset riidat, jotka periaatteessa olisivat tuotavissa riita-asiana yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sääntöä voidaan kutsua vaikkapa vastaavuusperiaatteeksi. Tiukennettu tulkinta (jos sitä on ylipäätään tarkoitettu) on kuitenkin syytä torjua. Minkäänlaista käsitteellistä tai loogista pakkoa tällaiseen vastaavuusperiaatteeseen ei, kuten jäljempänä tullaan toteamaan, ole.165 Oikeudellisen riidan vaatimusta voidaan tulkita vapaammin; samoin koko vaatimuksen mielekkyys on kiistettävissä. Tässä tutkimuksessa lähtökohdaksi otetaan, että välimiesmenettelylle ja samalla välimiesmenettelylain soveltamiselle - ei ole tarpeen kehitellä spesifisiä rajoituksia. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä, että lain rajoituksia ei saa tulkita laajentavasti eikä sellaisia soveltamisedellytyksiä, joita laki ei varta vasten aseta, tule keksiä. On nimittäin vaikea perustella, mitä tarkoitusta tällaiset rajoitukset palvelisivat. Hyväksi todettujen riidanratkaisukeinojen käyttämistä mahdollisimman laajalti on päinvastoin syytä suosia niin tulkinnoissa kuin säädettävässä laissakin. Erityisen aiheellista tämä on välimiesmenettelyn kohdalla. Kun asianosaiset kustantavat kerran välimiesmenettelyn, heille on suotava mahdollisuus käyttää sitä haluamiinsa tarkoituksiin. On helppo havaita, että lain määre “yksityisoikeudellinen riitakysymys” sisältää toisenkin laaja-alaisen rajoituksen lain soveltamisalassa. Kaikki oikeudelliseksi tulkitut riidat eivät kelpaakaan välimiesmenettelyyn: lain ulkopuolelle sulkeutuvat luonteeltaan julkisoikeudelliset eli julkisoikeudelliseen oikeussuhteeseen liittyvät riidat. Kannattaa kuitenkin 165 Ks. jäljempänä jakso 5.2. 103 huomata, että julkisyhteisö voi olla - ja usein onkin - tavallisen “yksityisoikeudellisen” välityssopimuksen osapuolena.166 Tämä soveltamisalan rajaus on puhtaasti säädännäinen. Monissa maissa välimiesmenettelyyn turvaudutaan myös yksityisen kansalaisen ja julkisen vallan välisissä riidoissa. Se on myös - sovittelun tapaan osoittautunut tehokkaaksi tavaksi ratkaista tällaisia riitoja, koska se välttää hallinnollisen muutoksenhakuun liittyvät pulmat, kärjistyvän vastakohtaisuuden ja viranomaisen taipumuksen “pelastaa” kasvonsa. Pohjoismaissakin on ehdotettu, että välimiesmenettelyn käyttöedellytykset julkisoikeudellisissa riidoissa selvitettäisiin.167 Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole tapahtunut. Vaatimus oikeusriidan yksityisoikeudellisesta luonteesta ei sekään ole helposti tulkittavissa. Oikeussuhteiden luokittelu julkisoikeudellisiin ja yksityisoikeudellisiin ei ole ratkaistavissa yleisillä säännöillä, vaan ratkaisu jää yksittäistapauksessa tehtäväksi. Myös tämä rajanveto elää, ja välimiesmenettelylain soveltamisala seuraa ajattelun muutoksia. Esimerkki tästä ovat niin sanotut hallintosopimukset. Oikeuskäytännössä on tapana erottaa yhtäältä riidat hallintosopimusten tulkinnasta ja pätevyydestä, toisaalta niiden mukaisista suorituksista.168 Ensimmäiset ratkaistaan hallintolainkäytössä, jälkimmäiset yleisissä tuomioistuimissa. Kun tämä (sinänsä kiistanalainen) dikotomia siirretään välimieslainkäyttöön, suoritusriita on ohjattavissa välimiesmenettelyyn. Tällainen riita on “yksityisoikeudellinen” ja siinä sovinto on sallittu. Sen sijaan riita hallintosopimuksen tulkinnasta jää välimiesmenettelylain soveltamisalan ulkopuolelle. Tässä tutkimuksessa ongelman riidan yksityisoikeudellisesta luonteesta ja sen määrittelystä jätetään vähälle huomiolle. Ongelma ei juuri aktualisoidu kollektiivisissa työriidoissa, joiden yksityisoikeudellinen perusluonne on tavallisesti selviö. Asia erikseen on, missä määrin välimiesten on päätöksenteossaan olettava huomioon niin sanottu yleinen intressi, mutta se on oma kysymyksensä ja ansaitsee oman tutkimuksensa. Kysymys on näin pakko tässä tutkimuksessa ohittaa. Se ei sitä paitsi ole mitenkään spesifinen 166 Tilanteesta ks. Kolrud ym 2007 s. 30. 167 Ks. Siitari-Vanne 2005 s. 73. Toisinaan erityissäännös laajentaa välimiesmenettelylain soveltamisalaa eli sallii siihen turvautumisen myös julkisoikeudellisessa kiistassa. Tunnettu esimerkki on kuntalain (1995/365) 87 §. Sen nojalla välimiesmenettelyä saadaan käyttää riidassa, joka aiheutuu kuntien välisestä, yhteistoimintaa tarkoittavasta sopimuksesta. Ks. Mäenpää 2004 s. 499 ja Mäenpää 2007 s. 188. 168 Koulu 2012 s. 334. 104 työriitojen välimiesmenettelylle, vaan yleisen edun vaikutus toistuu muissakin yhteyksissä Lainsäätäjä rajoittaa välimiesmenettelyn käyttämistä paitsi näillä yleisillä rajoituksilla myös spesifisillä välimiesmenettelyn käyttämisen kielloilla. Nämä kiellot ovat tavallisesti relatiivisia ja välityssopimuksen tekemistä koskevia: ne kieltävät yleensä ennenaikaisen välityssopimuksen sellaisissa oikeussuhteissa, joissa toinen sopimuspuoli on tiedollisesti tai taloudellisesti toista heikompi. Tällaisia kieltoja käytetään muun muassa kuluttaja- ja työsuhteissa. Kuten edellä todettiin, työtuomioistuinlaki sisältää erityisen välimiesmenettelyn käyttämisen kiellon.169 Välimiesten ratkaistavaksi ei työehtosopimuksen määräyksellä voida siirtää vaatimusta työehtosopimuksen julistamisesta purkaantuneeksi (TTL 11.1 §). Tämä kielto on - muista kielloista poiketen - yhtäältä sisällöllinen, toisaalta ajallisesti rajoittamaton. Muiden kieltojen tapaan myös tämä kielto luo omat tulkintaongelmansa. Vastakohtaispäätelmä vie siihen, että tällainen vaatimus on muulla välityssopimuksella (esim. aktuaalissa soveltamistilanteessa tehdyllä) siirrettävissä myös välimiesten ratkaistavaksi. Analogia taas vaatii, että kielto koskee kaikkia välityssopimuksia ja vastaavia järjestelyjä, joista voi seurata, että tällainen vaatimus päätyy välimiesmenettelyyn. Kun kielellinen tulkinta vie umpikujaan, vastausta joudutaan hakemaan yhtäältä lainsäätäjän tarkoituksesta, toisaalta reaalisista argumenteista. Voidaan väittää, että yleinen etu - työrauhan ylläpitäminen, työehtosopimusten pysyvyys tai muu vastaava tavoite - tukee laajentavaa tulkintaa. Vakavan oikeusseuraamuksen määrääminen on haluttu uskoa luotettavaksi katsotulle valtiolliselle tuomioistuimelle. Vastaväitteenä taas on tuotavissa esiin, että voivathan riitapuolet milloin tahansa “julistaa” voimassaolevan työehtosopimuksen puretuksi ja tehdä uuden. Jos välitystuomio ymmärretään uudeksi työehtosopimukseksi, kielto tuntuu menettävän perustansa.170 Jos lainsäätäjällä on ollut eritelty tarkoitus, se lienee seuraava: kiellolla estetään sellaiset välitystuomiot, 169 Ks. edellä jakso 1.2.2. 170 On toki muistettava, että tällainen välitystuomio katsotaan oikeusriidassa annetuksi. Oikeusriidassa annetun välitystuomion luokittelu uudeksi sopimukseksi ei ole yhtä luontevaa kuin intressiriidassa annetun. Tässä tilanteessa erottelu ei kuitenkaan tunnu saavan merkitystä, vaikka se muutoin hyväksyttäisiinkin. Kyseisessä riidassa oikeusriita ja intressiriita kietoutuvat toisiinsa, koska konstruktio syntyvästä työehtosopimuksesta sitoo ne toisiinsa. Sopimusrikkomus vahvistetaan oikeusriidassa, uusi sopimus syntyy intressiriidan ratkaisussa. 105 jotka vain kumoavat vanhoja sopimuksia tuomatta uutta sopimusta sen tilalle. Säännös toisin sanoen kieltää pelkästään “purkavat” välitystuomiot. Vaikka tavoite on hyväksyttävissä, siinä on ongelmansa. Kiellon soveltamisala nimittäin jää riippumaan välimiesmenettelyn lopputuloksesta, mikä ei tietenkään ole kestävä ratkaisu. Toimivaltaa ei voi jättää “leijuvaksi”. Laajentava tulkinta joudutaan näin perustamaan lähinnä kyyniseksi luokiteltavaan tarpeeseen pitää järjestelmä yksinkertaisena. Välimiesmenettelyä koskevan poikkeuksen eli sen kiellon ala saadaan joka tapauksessa tällä keinolla selkeäksi ja sääntö itsessään helposti sovellettavaksi. Selkeys vähentää samalla kiistoja siitä, milloin välimiesmenettely saadaan käyttää, milloin taas ei. Sen sijaan vaatimus välimiesten ratkaisun “lopullisuudesta” ja “sitovuudesta” on kohtalaisen helppo. Tavallisesti sitovuus ja lopullisuus yhtyvät: vain lopullinen ratkaisu voi olla sitova. Asianosaiset voivat kuitenkin erottaa nämä ominaisuudet, mikä onkin lautakuntatyyppisessä menettelyssä tavallista. Tämä tapahtuu ehdollisen sitovuuden konstruktion avulla. Esimerkiksi: ratkaisu on alusta alkaen asianosaisia sitova, mutta se muuttuu lopulliseksi vasta, kun kumpikaan riitapuoli ei käynnistä asetetussa (ja yleensä lyhyessä) määräajassa sovittua jatkomenettelyä. Jatkomenettely on tavallisesti joko oikeudenkäynti tai välimiesmenettely, joskin sellaiseksi voidaan sopimuksessa määrätä myös lautakunta- tai asiantuntijakäsittely. Vaatimus välitystuomion lopullisuudesta lain soveltamisen ehtona on sinänsä johdonmukainen ellei suorastaan välttämätön. Ellei välitystuomio ole lopullinen, menettelylle ei kannata asettaa niitä oikeusturvan vähimmäisvaatimuksia, joita laki säätää. Myöskään määräyksille välitystuomion pätemättömyydestä ei jää käyttöä: välitystuomion kumoaminen esimerkiksi menettelyvirheen takia on tarkoituksetonta, jos asianosainen saa muutoinkin vapaasti ilmoittaa, että hän ei hyväksy välitystuomion lopputulosta.171 5.1.3. Välimiesmenettelylain soveltuvuus riitautetaan Asianosainen voi riitauttaa välimiesmenettelylain soveltuvuuden yksittäiseen, välimiesmenettelyksi kutsuttuun tai ajateltuun menettelyyn. Riitautus voi ajallisesti kohdistua joko välimiesmenettelyn aloittamiseen tai välitystuomioon. Ensimmäisessä tapauksessa asianosainen väittää, 171 Välimiesoikeuden tutkimuksessa onkin aiheellisesti todettu, että ei-lopullista välitystuomiota antaessaan välimies toimii uskotun miehen eikä tuomarin roolissa. Ks. Tirkkonen 1943 s. 21. 106 että asianosaisten välinen sopimus riidanratkaisusta ei oikeuta välimiesmenettelylain mukaisen menettelyn aloittamiseen.172 Väite ei menestyessään johda siihen, että menettelystä luovuttaisiin. Seurauksena on ainoastaan, että menettely käynnistetään tai sitä jatketaan lain ulkopuolelle jäävänä välimiesmenettelynä - edellyttäen, että asianosaisten tarkoitus ylipäätään on ollut välimiesmenettelyn käyttäminen riitaisuuksien ratkaisemiseen. Vaikka välimiesmenettelylaki ei sisällä siitä määräyksiä, asianosaisten oikeusturva edellyttää, että välimiehet tekevät välittömästi päätöksen siitä, kuuluuko menettely välimiesmenettelylain soveltamisalaan vai ei. Menettelyn tyyppi nimittäin heijastuu oikeusvaikutuksiin, ja oikeusvaikutukset taas määräävät, miten asianosaisten kannattaa menettelyssä toimia. Välimiesten päätös ei periaatteessa ratkaise luokittelua lopullisesti. Vaikka välimiehet ovat lukeneet menettelyn lain soveltamisalaan kuuluvaksi, lopullinen päätösvalta on valtiollisella tuomioistuimella. Jos tuomioistuin muuttaa menettelyn statuksen lakisääteisestä välimiesmenettelystä lain ulkopuolelle jääväksi, annettu ratkaisu menettää välitystuomion statuksensa. Entäpä jos tuomioistuin tulkitsee, että välimiesten ei-lakisääteiseksi luokittelema menettely kuuluikin lain soveltamisalaan. Saako välimiesten ratkaisu tällöin välitystuomion statuksen ja siihen liittyvät oikeusvaikutukset. Periaatteessa näin kävisi, mutta asianosaisten oikeussuoja asettaa esteitä näin suoraviivaiselle logiikalle. Asianosaiset ovat nimittäin sovittaneet toimintansa ei-lakisääteisen menettelyn vaatimusten mukaiseksi. He eivät toisin sanone ole ottaneet huomioon sitä, että välimiesten päätös on sitova ja lopullinen. Puhdasoppinen ratkaisu siis on, että välityssopimus vahvistetaan välimiesmenettelylain mukaiseen menettelyyn oikeuttavaksi - ja menettely aloitetaan uudestaan alusta. Asianosaiset voivat tämän jälkeen ajaa asiaansa “välimiesmenettelymäisesti” eli lopulliseen välitystuomioon varautuen. Tämä yleensä vaatii huolellisempaa ja tehokkaampaa asianajoa kuin mikä on tarpeen pelkästään suositusluonteisia ratkaisuja tuottavassa riidanratkaisumenettelyssä. Siinähän asianosainen voi lopputuloksen tietäen harkita, onko sen hyväksyminen hänen etunsa mukaista. Voidaan kysyä, ovat välitystuomion pätevyyttä ajatellen kaikki välimiesmenettelylain soveltamisedellytykset samassa asemassa. Lain sanamuodon perusteella voidaan nimittäin esittää tällainen väite. 172 Mahdollista toki on sekin, että asianosainen vaatii, että sopimuksen nojalla aloitettu menettely on todettava välimiesmenettelylain tarkoittamaksi ja että siinä on toimittama lain mukaisesti. Tätä harvinaista tilannetta ei lähemmin tarkastella. 107 Välitystuomio on mitätön siltä osin kuin välimiehet ovat välitystuomiossa ratkaisseet sellaisen kysymyksen, jota lain mukaan ei voida ratkaista välimiesmenettelyssä (VML 40.1 §:n 1-k). Sen sijaan välimiesten toimivallan ylitys aiheuttaa ainoastaan välitystuomion moitteenvaraisuuden. Lakimääräiset mitättömyys- ja moiteperusteet eivät kuitenkin täysin korreloi toisiinsa. Korrelaatio vallitsee selvimpänä sovinnonvaraisuuden kohdalla: jos välimiehet ovat ratkaisseet asian, jossa sovinto ei ole ollut sallittu, välitystuomio on automaattisesti mitätön. Vuoden 1928 lakihan sisälsi tästä nimenomaisen säännöksen (VML 1928 21.1 §:n 3-k).173 Asianosaiset eivät myöskään voi jälkikäteen “hyväksyä” tällaista sovintoa. Tätä tarkoittava sopimus on sekin mitätön. Asia erikseen on, että kukaan ei välttämättä puutu asiaan, jos riitapuolet sovittavat myöhemmän käyttäytymisensä “mitättömän” välitystuomion mukaiseksi. Jonkinlainen korrelaatio tuntuu valitsevan myös yksityinen luonne kriteerin ja välitystuomion pätemättömyyden välillä. Julkisoikeudellisessa asiassa annettu välitystuomio on mitätön, joskin tällaisessa asiassa sovintokaan ei ole tavallisesti sallittu. Jonkinlaisena poikkeuksena lausutusta on sivuvaatimukseksi luokiteltava julkisoikeudellinen kysymys, johon välimiesten legaalinen toimivalta ainakin joskus ulottuu. Asia erikseen on, että tämän poikkeuksen tarkka ala on epäselvä.174 Näille pätemättömyysperusteille on ominaista se, että välimiesmenettelylain soveltamisala eli asiallisesti välimiesten toimivalta aktualisoituu normaalisti haettaessa välitystuomion täytäntöönpanoa käräjäoikeudelta (VML 43 §). Esimerkki tästä on ratkaisu KKO 1986 II 162.175 Tosin tapauksessa katsottiin, että vaatimukset olivat pääosin yksityisoikeudellisia ja että välimiehet olivat asiayhteyden perusteella toimivaltaisia myös ratkaisemaan sen “vähäisen osan kanteesta”, joka ei ollut yksityisoikeudellinen. Näin välitystuomion pysyvyys pelastettiin tarkoituksenmukaiseksi (näin on syytä epäillä) mitoitetun liitännäistoimivallan avulla. 173 Tirkkonen 1943 s. 277. 174 Ks. Koulu 2007 s. 243. Periaatetta toimivallan laajentumisesta liitännäis- eli sivuvaatimuksiin sovellettiin myös välityssopimukseen. Ks. Tirkkonen 1943 s. 277. Oma, tässä sivuutettava kysymyksensä on, miten pää- ja sivuvaatimukset erotetaan toisistaan. Jälkimmäinen kysymys aktualisoituu aina, kun lainkäyttöelimille suodaan tällaista liitännäistoimivaltaa. Ks. Koulu 2012 s. 204. 175 Ratkaisua selostaa Mäenpää (2007 s. 188). 108 Sen sijaan vaikeampi ongelma kohdataan, kun asianosainen jälkikäteen riitauttaa välitystuomion sillä perusteella, että se on annettu intressiriidassa tai että se ei sisällä lopullista, asianosaisia sitovaa ratkaisua. Väärinkäsitysten välttämiseksi todettakoon, että kysymys välimiesmenettelylain soveltuvuudessa intressiriitoihin on sinänsä epäselvä. Kuten seuraavasta jaksosta huomataan, tässä tutkimuksessa katsotaan, että mainittu rajaus ei ole perusteltavissa ja että lain sanamuotokaan ei siihen pakota. Materiaalinen peruskysymys on, jääkö tällainen “ulkopuolinen” välitystuomio kokonaan vaille jossain merkityksessä oikeudellisia vaikutuksia vai saako se ne vaikutukset, jotka välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävässä “välimiesmenettelyssä” annettu “välitystuomio” saisi. Kuten edellä todettiin, nämä vaikutukset ovat jos niitä ylipäätään halutaan antaa lähtökohtaisesti sopimus konstruktiosta ja sopimusoikeudesta johdettavia. Sopimuskonstruktiota on tällöin helpompi perustella kuin pysyttäessä välimiesmenettelylain soveltamisalalla. Kun kerran asianosaiset ovat tarkoittaneet kyseisen menettelyn riitansa ratkaisuksi, kvasivälitystuomiolle annetaan se vaikutus, joka sille on tästä lähtökohdasta annettavissa, tällainen välitystuomio on toisin sanoen asianosaisen tekemä sopimus riitakysymyksestä.176 Oma ongelmansa on, miten välitystuomion sopimusoikeudellinen luonne eli sen sopimusoikeudelliset vaikutukset todetaan. Moitesäännöstön ulottaminen tähän tapaukseen ei tunnu mielekkäältä: kysymyshän on itse asiassa välimiesmenettelylain muodollisesta soveltamisalasta ja siitä, onko yksittäinen menettely tuotavissa lain piiriin. Tästä syystä on loogisinta, että menettelyn jääminen lain soveltamisalan ulkopuolelle todetaan, jos se on tarpeen, määräaikaan sitomattomalla vahvistuskanteella. Toisaalta moitesäännöstönkään käyttämistä tähän tarkoitukseen ei kannata torjua. Soveltamisalaongelma voi aktualisoitua samanaikaisesti pätemättömyysperusteiden yhteydessä, jolloin eri tyyppiset kanteet kannattaa yhdistää. Vaikka tällainen soveltamisalaa koskeva vahvistuskanne hylättäisiinkin, se ei tietenkään johda itse “välitystuomion” kumoamiseen. Tuomioistuin vahvistaa pelkästään sen, että välitystuomio ei kuulu lain soveltamisalaan. Se seikka, mitä (sopimusoikeudellisia) vaikutuksia 176 Vrt. ehkä Ovaska 2007 s. 254. Hänen esityksensä antaa vaikutelman mitättömyysseuraamuksen yleisyydestä: välitystuomio on mitätön aina, kun välimiehet ylittävät legaalisen toimivaltansa. “Kun sallittu välimiesmenettelyssä käsiteltävä asia on yksityisoikeudellinen riita-asia, jossa voidaan tehdä sovinto, välitystuomio on mitätön siltä osin kuin siinä on ratkaistu muunlainen kysymys”. 109 tuomiolla on, voidaan vahvistaa samassa yhteydessä tai jättää myöhemmän oikeudenkäynnin varaan. Kuten edellä todettiin, ammattitaidolla kirjoitettu välitystuomio ilmoittaa, että se on annettu lain ulkopuolelle jäävässä menettelyssä. Ellei välitystuomio sisällä tällaista mainintaa, se kuitenkin edellytetään annetuksi lakisääteisessä välimiesmenettelyssä - jolloin se saa normaalit tuomion oikeusvaikutukset. 5.2. Ekskursio : intressiriidat soveltamisalan määrittelyssä Pohjoismaissa näyttää vallitsevan melkoinen yksimielisyys siitä, että mietittäessä välimiesmenettelyn soveltamisalaa vaatimus riidan oikeudellisesta luonteesta on otettava vakavasti. Kyseinen vaatimus ei toisin sanoen ole pelkkä ohjelmanjulistus tai oikeushistoriallinen reliikki. Kelvatakseen välimiesmenettelyn kohteeksi asian on oltava sellainen “oikeudellista laatua oleva riitakysymys, joka on mahdollista panna täytäntöön”. 177 Tästä seuraa, että “puhtaat” intressiriidat vallitsevan käsityksen mukaan jäävät joko totaalisesti tai ainakin pääsääntöisesti välimiesmenettelylain ulkopuolelle. Vaikka oikeusriidan käsitettä yritetään tulkita kuinka laajasti, etenkin työmarkkinoilla syntyy sellaisia intressiriitoja, joiden käsittely ei ole, näin samalla myönnetään, välimiesmenettelyä lain tarkoittamassa merkityksessä.178 Asia erikseen on, että vallitsevaa tulkintaa ei kannata dramatisoida. Kovin suurta merkitystä riita-asia -kriteerillä ei todellisuudessa ole; se estää äärimmäisen harvoin välimiesmenettelyn ankarastikaan tulkittuna. Erimielisyys oikeussäännöksen abstraktista tulkinnasta tai tosiseikkojen vallitsemisesta nimittäin on lähes aina muotoiltavissa vahvistuskanteeksi. Vallitseva jyrkkä näkemys selittynee kansainvälisillä ja etenkin ruotsalaisilla vaikutteilla. Vuoden 1928 lain aikana välimieslainkäytön tutkimus oli Suomessa nimittäin paljon vapaamielisempi. Se tosin rajasi välimiesmenettelyn ulkopuolelle puhtaat “tosiasiakysymykset”. Samalla kuitenkin valtiollisen lainkäytön riita-asia -kriteerin soveltuvuus torjuttiin suoralta kädeltä, toisin sanoen (tässä tutkimuksessa) vastaavuusperiaatteeksi sanotusta tulkinnasta sanouduttiin irti. Tutkimuksessa päinvastoin korostettiin, että välityssopimuksen ei välttämättä tarvinnut koskea sellaista riitakysymystä, joka välimiesten 177 Näin Ovaska 2007 s. 32. 178 Ks. esim. Berg ym 2006 s. 64. 110 asiaa ratkaistessa olisi ollut kelvollinen - “riittävällä oikeudellisella intressillä varustettuna” - tavallisen oikeudenkäynnin kohteeksi.179 Tosin esimerkkien ja konkretisointien puuttuessa arvailtavaksi jää, mitä riitoja tämä laajennettu oikeusriidan kategoria veti piiriinsä. Tämä ei kuitenkaan muuta pääasiaa eli välimiesmenettelyn soveltamisalan supistumista siirryttäessä vuoden 1992 lain aikakaudelle - eli oikeudellisuuden supistavaa tulkintaa. Tulevaisuuden aatehistorioitsija pitäisi tällaista takinkäännöstä perustavanlaatuisessa (joskin käytännössä vähämerkityksellisessä) linjauksessa outona. Mitään epäkohtia laajennettu oikeudellisen riidan käsite ei näytä aiheuttaneen vuoden 1928 lain aikana aiheuttaneen. Supistava tulkinta on myös vastoin hallituksen esityksen julkilausuttua tavoitetta. Lisäksi vuoden 1992 lain perusteluissa vakuuteltiin, että vuoden 1928 lain soveltamisalan säilytetään ennallaan. Moderni kanta eli tässä tutkimuksessa kannatettu laaja oikeusriidan käsite180 ei näin ole radikaali uustulkinta vaan pikemminkin paluu välimieslainkäytön alkuperäisille juurille. Ohimennen todettakoon, että supistava tulkinta näyttää jääneen paperikonstruktioksi. Välimiesmenettelyjen määrä ja niissä käsiteltyjen riitaisuuksien tyyppi eivät näytä muuttuneen vuoden 1992 lain aikana. 179 Näin Tirkkonen 1943 s. 48. Tosin hänen mukaansa tavallisesti vastaavuus vallitsi: välimiesmenettelyyn tuotu riita tavallisesti olisi kelvannut yhtä hyvin tuomioistuinmenettelyssä ratkaistavaksi. Mennyt maailma näkyy Tirkkosen pohdiskelussa siitä, voitiinko välimiesmenettelyllä korvata ne kunniatuomioistuimet, joita joissakin professioissa (tunnetuimpia ovat sotilaalliset kunniatuomioistuimet) käytettiin ja joissa ratkaistiin, oliko tietty toiminta profession eettisten sääntöjen mukaista. Ohimennen todettakoon, että moderni konfliktiteoria pitää välimiesmenettely käyttökelpoisena myös moraaliin ja etiikkaan liittyvissä riidoissa. Yhteiskunnassa vallitsevat moraali- ja etiikkastandardit nimittäin tarjoavat sen perusteen, jolla kiista ratkaistaan. 180 Totta on, että tässä tutkimuksessa puollettu oikeusriidan käsite on niin laaja, että joku saattaa jo väittää, että välimiesmenettelylain vaatimus riidan oikeudellisesta luonteesta on asiallisesti jo hylätty. Näin todella käykin, jos estetään välitystuomion pätevyyden riitauttaminen sillä perusteella, että se on annettu ei-oikeudellisessa, esimerkiksi intressiperusteisessa riidassa. Kysymys on paljolti semanttinen. Jos intressiriidan välitystuomio kuitenkin aina säilyttää sopimusoikeudelliset vaikutuksensa, välitystuomio jää tässä merkityksessä pysyväksi, suhtauduttiin siihen välitystuomiona miten tahansa. Näin oikeudellisuuden kriteerillä ei itse asiassa ole merkitystä. Kriteeri kuitenkin säilyy (tosin lievennettynä), jos silmällä pidetään välitystuomion spesifisiä, prosessioikeudellisia vaikutuksia. 111 Myös tulkinta, joka takertuu perinteiseen oikeudellisen riidan käsitteeseen, tunnustaa, että oikeusriidan käsite on “dynaaminen”. Oikeuskäytäntö nimittäin muuntaa ja kehittää tätä käsitettä koko ajan. Yhteiskunnan yleinen oikeudellistuminen johtaa myös erimielisyyksien oikeudellistumiseen. Suunta siis vie käsitteen laajentumiseen. Erimielisyys, jota ei tänään tunnusteta oikeudelliseksi riidaksi, voi olla sitä huomenna. Sama ilmiöhän on havaittu myös valtiollisessa lainkäytössä, vaikkakin liike on hidasta, yleensä vuosikymmenissä mitattavaa.181 Kannattaa huomata, että kehitys ei myöskään automaattisesti etene kohti kaiken oikeudellistumista, joskin tämä lienee kehityksen yleistrendi. Tämän dynaamisen kehityksen ohella oikeusriidan käsitteeseen ja samalla välimiesmenettelyn soveltamisalaan vaikuttaa - ja tämä on omalaatuista valtiollisen lainkäytön näkökulmasta - ennen kaikkea riitatyyppi. Oikeusriidan käsite ja sen myötä välimiesmenettelylain soveltamisala vaihtelee sen mukaan, mistä riidassa on kysymys. Oikeusriidan käsite on väljin nimenomaan työelämän riitaisuuksissa.182 Riitaisuus, joka muussa yhteydessä esimerkiksi yritysten välisessä suhteessa - ei tunnustettaisi oikeudelliseksi, toisin sanoen hyväksytään sellaiseksi, kun se paikantuu työmarkkinajärjestöjen väliseen suhteeseen. Vaikka riitatyypeittäin tapahtuvaa vaihtelua voidaan pitää teoreettisesti kestämättömänä, sen motiivi on ilmeinen. Näin työriidat yhtäältä saadaan mahdollisimman laajalti välimiesmenettelyssä ratkaistaviksi, toisaalta oikeudellisen riidan vaatimus välimiesmenettelyn ehtona pystytään muodollisesti säilyttämään. Kuten edellä todettiin, perustava kysymys käsitteen määrittelyssä kuitenkin on, sovelletaanko välimieslainkäyttöön lainkäytön yleistä oikeusriidan käsitettä (niin sanottu vastaavuusperiaate) vai käytetäänkö lain soveltamisalan määrittelyssä omaa poikkeavaa käsitettä. Uudessa välimieslainkäytön tutkimuksessa on lähtökohtaisesti tukeuduttu vastaavuusperiaatteeseen. Yleisessä lainkäytössä oikeusriidan käsite on kuitenkin melko kapea. Sen ottaminen tulkinnan pohjaksi tekee välimiesmenettelylain soveltamisalasta suhteettoman ahtaan. Kuten edellä todettiin, välimiesmenettelyn käyttöala eli konfliktiteoreettinen käyttömahdollisuus on selvästi laajempi, lähes rajaton. Mitään järjellistä intressiä pitää välimiesmenettelylain soveltamisala ahtaana on vaikea keksiä. Pikemminkin kaikki tämäntyyppiseen riidanratkaisuun de facto käytetyt tai käytettävät menettelyt tulisi saattaa lain piiriin. 181 Koulu 2012 s.18. 182 Berg ym. 2006 s. 65. 112 Välimiesmenettelylakia voidaan nykyisellään moittia absurdin epäsymmetriseksi. Lakia sovelletaan vain oikeudellisiin riitoihin, mutta tällaiset riidat ovat kuitenkin ratkaistavissa ei-oikeudellisin perustein, jos tai kun riitapuolet niin sopivat (VML 30 §). Jos sovittuna ratkaisuperusteena on esimerkiksi kohtuus (mitä se tarkoittaakin), on jokseenkin yhdentekevää, onko ratkaistavana oikeusriita vai intressiriita. Minkäänlaista tarvetta ei ole pitää yllä ahdasta ja yleisestä lainkäytöstä lainattua oikeusriidan käsitettä. Säädettävässä laissa olisi aiheellista luopua muodollisestikin tulkinnallisesti hankalasta oikeusriidan käsitteestä välimiesmenettelylain soveltamisen edellytyksenä. Voidaan kysyä, miksi vaatimus riidan oikeudellisesta luonteesta ei tunnu juuri koskaan nousevan esiin työriitojen välimiesmenettelyssä. Yksi mahdollinen selitys on, että riitapuolet tarkoituksellisesti unohtavan lain ja sitä tukevan tutkimuksen asettamat kriteerit. Käytännön välittömät tarpeet painavat enemmän kuin lainsäätäjän periaatteelliset linjaukset. Toinen, astetta uskottavampi selitys on välimiesmenettelyn vahva kytkeytyminen työehtosopimusten järjestelmään. Kytkentä mahdollistaa oikeudellisen tartunnan, koska työehtosopimusten järjestelmä käytännössä aikaisemmat sopimukset - luovat oikeudellisen tartuntapinnan. Mitä pitemmälle välimiesmenettely voidaan sitoa aikaisempiin työehtosopimuksiin, sitä herkemmin ne saavat oikeudellisen tartunnan. Erimielisyydet toisin sanoen muuttuvat käsitteellisesti intressiriidoista oikeusriidoiksi, koska vanhojen sopimustekstien tulkinta on lähtökohtaisesti oikeudellista riidanratkaisua.183 Näyttää siltä, että Suomessa tämä oikeudellinen tartunta on edennyt muita pohjoismaita pitemmälle. Tämä päätelmä saa oikeutuksensa siitä, että sen enempää kirjallisuus kuin työriitojen välimieslainkäytön praksiskaan eivät kanna mainittavaa huolta siitä, onko kysymyksessä intressiriita vai oikeusriita taikka jääkö annettava välitystuomio lain soveltamisalan piiriin vai sen ulkopuolelle. Kuvaava on uusi virallisselvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä.184 Siinä todetaan yhtäältä, että välimiesmenettelyä saadaan käyttää työriitojen ratkaisemisessa, jos kansallinen laki sen sallii: käyttömahdollisuutta ei 183 Sopimuksen ja sopimuksenmukaisen käyttäytymisen tulkita mainitaan säännönmukaisesti esimerkkeinä tyypillisimmistä välimiesmenettelyssä ratkaistavista asioista. Ks. Kolrud ym 2007 s. 26. 184 Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011 s. 48. 113 toisin sanoen pystytä johtamaan ylikansallisesta sääntelystä. Toisaalta selvityksessä pidetään perusteluitta selviönä, että välimiesmenettelyyn voidaan vapaasti turvautua myös eturistiriidoissa. Huomio kohdistetaan siihen, milloin sitä kannattaa käyttää. Tällaisia ovat pitkät taloussodat ja elintärkeitä julkisia palveluja koskevat työnseisaukset. Esitys jättää avoimeksi, katsotaanko tällainen eturistiriita tavalla tai toisella oikeudelliseksi vai hylätäänkö koko vaatimus riidan oikeudellisesta luonteesta. Tämä oikeudellistumiskehitys on edennyt niin pitkälle, että riitapuolten määräämisvallan periaatteellinen tunnustaminen ei juuri muuttaisi lopputulosta. Määräämisvallalla tarkoitetaan sitä, että asianosaiset saisivat vapaasti sopia, että myös ei-oikeudellinen erimielisyys esimerkkinä intressiperusteinen työriita - ratkaistaan välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvassa välimiesmenettelyssä. Yhtä hyvin he tietenkin saavat jos katsovat etunsa sitä vaativan sopia välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävästä mutta lakisääteistä välimiesmenettelyä ulkoisesti muistuttavasta riidanratkaisusta. Eri asia on, että tällaisella sopimuksella ei saavuteta mainittavia etuja. Kärjistäen voidaan sanoa, että kvasimenettely kärsii kaikista välimiesmenettelyn heikkouksista mutta sillä ei ole yhtään sen hyvää puolta. Näin ollen on oikeutettua olettaa, että asianosaiset haluavat hyödyntää lakisääteisen välimiesmenettelyn edut - ja tuoda menettelynsä lain piiriin. Lakisääteisen menettelyn edut (verrattuna lain ulkopuolelle jäävään menettelyyn) ovat niin ilmeiset, että ne on otettava huomioon tulkittaessa riitapuolten tekemää sopimusta. Asianosaisten oletetaan ensisijaisesti tarkoittaneen lakisääteistä välimiesmenettelyä. 5.3. Välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävät riidanratkaisumenettelyt 5.3.1. Välityssopimuksen estävä vaikutus? Kuten edellä todettiin, välimiesmenettely voi lain asettamien rajoitusten takia jäädä välimiesmenettelylain ulkopuolelle. Estettä ei liene sillekään, että asianosaiset rajaavat sopimusvapautensa perusteella lain soveltamisalaa, toisin sanoen sopivat, että sinänsä lain vaatimukset täyttävä menettely ei ole lain tarkoittama välimiesmenettely. Tosin asianosaiset eivät voi liittää tällaiseen menettelyyn lain tarkoittamia oikeusvaikutuksia. Sellaiset välimiesmenettelyt, joihin välimiesmenettelylaki ei syystä tai toisesta tule sovellettavaksi, ovat jääneet tutkimuksessa jokseenkin huomiotta. Edes niitä kuvaavaa 114 käsitteistöä ei ole kehitetty, mistä syystä tässä tutkimuksessa käytetään myös niiden kohdalla perinteisiä välimiesoikeudellisia termejä.185 Tarvittaessa termit varustetaan kvasi -etuliitteellä. Tutkimuksen aukollisuudesta huolimatta perustava kysymyksenasettelu on suhteellisen helppo. Peruskysymykset ovat: mitä sääntöjä tällaisessa kvasimenettelyssä noudatetaan, millainen oikeudenkäyntiä estävä vaikutus tai vireilläolovaikutus kvasimenettelyllä tai siitä sopimisella on ja missä määrin kvasimenettelyssä annettu ratkaisu saa välitystuomiolle ominaisia oikeusvaikutuksia (oikeusvoima, täytäntöönpanokelpoisuus ja niin edelleen). Ensimmäinen kysymys on teoriassa hankala, mutta käytännössä se saanee suoraviivaisen ja praktisen ratkaisun. Välimiesmenettelylain säännöksiä - ja välimieskäytännössä vakiintuneita menettelytapoja noudatetaan mahdollisimman pitkälle myös sellaisessa välimiesprosessissa, joka jää lain ulkopuolelle. Lakisäänteinen välimiesmenettely tarjoaa kuvainnollisesti valmiin ja toimivan menettelysääntöjen paketin. Jos riitapuolet haluavat välttää kiistelyn menettelydetaljeista, he voivat jo välityslausekkeessa sopia siitä, että lain säännöksiä välimiesprosessista sovelletaan. Oma ongelmansa muodostuu siitä, onko välimiehillä tällaisessa kvasimenettelyssä samanlainen täydentävä prosessinjohtovalta kuin mitä välimiehillä lakisääteisessä välimiesmenettelyssä on. Siinähän välimiehet määräävät menettelyn kulun, elleivät asianosaiset siitä sovi. Toki asianosaiset voivat päättää myös siitä, että kvasivälimiehille on tällainen valta. Vaikka kyseistä delegointisopimusta ei olisi tehtykään, valta voidaan perustaa kvasivälimiesten velvollisuuteen käsitellä kiista asianmukaisesti ja antaa siinä ratkaisu. Toisin sanoen: kvasivälimiehen tehtävän toimeksianto sisältää sellaisenaan delegoinnin. Selvää lienee, että sopimus lakisääteisestä välimiesmenettelystä - eli tavallinen välityslauseke - estää asian tutkimisen työtuomioistuimessa. Kannetta kysymyksestä, joka on välimiesten ratkaistava, ei lain mukaan saa ottaa tuomioistuimessa tutkittavaksi, jos vastapuoli tekee siitä väitteen (VML 5.1 §). Pykälä koskee sekä yleisiä että erityisiä tuomioistuimia. Jos riitapuolten sopimus tarkoittaa kvasimenettelyä, vastausta ei ole yhtä ilmeinen. Kvasilauseke voidaan rinnastaa joko oikeaan välityslausekkeeseen tai muuta vaihtoehtoista riidanratkaisua tarkoittavaan lausekkeeseen. Luonteva rinnastuskohde tuntuu olevan sopimus institutionaalisesta sovittelusta. Se seikka, saako sovittelulauseke estävän vaikutuksen, riippuu asianosaisten 185 Ks. edellä jakso 2.3.1. 115 tarkoituksesta.186 Todellista tarkoitusta ei useinkaan voida osoittaa kokemus osoittaa, että riidanratkaisulausekkeet nousevat harvoin esille sopimusneuvotteluissa - joten se joudetaan päättelemään sanamuodosta ja asiayhteydestä. Riitapuolten oletetaan sopineen estävästä vaikutuksesta, jos sovittelulle on asetettu määräaika ja sen sisältö on määritelty. Tämä presumoitu tarkoitus on toki kumottavissa osoittamalla, että asianosaisilla ei de facto ollut tällaista tarkoitusta. Rinnastus johtaa siihen, että myös sopimus välimiesmenettelylain ulkopuolelle jäävästä “välimiesmenettelystä” estää asian tutkimisen työtuomioistuimessa. Jäljelle jää kysymys siitä, kuinka pitkäikäinen tämä estävä vaikutus on. Jos välityssopimus tarkoittaa lakisääteistä välimiesmenettelyä, se estää oikeudenkäynnin periaatteessa loputtomiin.187 Estävä vaikutus ei toisin sanoen preklusoidu ajan vaikutuksesta. Estävä vaikutus lakkaa vasta, jos vastapuoli ei myötävaikuta välimiesmenettelyn aloittamiseen ja asianosainen nostaa kanteen yleisessä tuomioistuimessa (VML 6 §) tai välimiehet päättävät välimiesmenettelyn ennenaikaisesta lopettamisesta (VML 30 §).188 Jos sopimus koskee lain ulkopuolelle jäävää välimiesmenettelyä, estävä vaikutus on pakko rajata lyhyehköksi. Asianosaiselta ei nimittäin voida viedä pitemmäksi aikaa hänen perustavanlaatuista oikeuttaan saada asiansa ratkaistavaksi sellaisessa lainkäyttöelimessä, jolla on valta antaa sitovia ratkaisuja. Tästä syystä välityssopimuksen estävä vaikutus rajoittunee muutamaan kuukauteen siitä, kun riita aktualisoitui. 186 Ongelma aktualisoituu käytännössä odotettua harvemmin. Standardilausekkeet yleensä sisältävät asiasta määräyksen puoleen tai toiseen. Tavallisempaa on, että lausekkeessa nimenomaan todetaan, että se tai vireillä oleva sovittelumenettely ei estä oikeudenkäynnin tai välimiesmenettelyn aloittamista. Ks. Koulu 2006 s. 235. Lauseketyyppi on niin vallitseva, että voidaan pikemminkin kysyä, eikö aloittamisluvan (termi tässä) puuttuminen lausekkeesta jo sinänsä luo olettamusta lausekkeen oikeudenkäyntiä estävästä vaikutuksesta. Tiedämme kuitenkin niin vähän eri lauseketyyppien empiirisestä yleisyydestä, että ajatuksenkulkua ei voida jatkaa tämän pitemmälle. 187 Jos välimiesmenettely tulee vireille, välityssopimuksen estävä vaikutus ja välimiesmenettelyn vireilläolovaikutus ovat voimassa yhtä aikaa. Maksuasia on, kumpaa käytetään perusteluna sille, että oikeudenkäynti valtiollisessa tuomioistuimessa ei ole aloitettavissa. 188 Lopettamispäätöksen vaikutuksesta kiistellään. Kannatusta saa myös tulkinta, jonka mukaan välityssopimus sitoo edelleen asianosaisia, joten heidän on käynnistettävä uusi välimiesmenettely. Ks. Smalén 2009 s. 73. Mielipide-eroilla ei kuitenkaan ole tässä merkitystä, joten kysymykseen ei lähemmin paneuduta. 116 Estävän vaikutuksen voimassaoloa on harkittava uudelleen, kun (lain ulkopuolelle jäävä) välimiesmenettely on aloitettu. Tällöin voidaan väittää asianosaisten tarkoituksena olleen, että riidan käsittelyn jatkuessa riitaa ei saa viedä valtiolliseen tuomioistuimeen. Presumoitu tahto on tietenkin sivuutettavissa osoittamalla, että asianosaiset ovat tarkoittaneet muuta. Jotta toinen asianosainen ei pystyisi käsittelyä viivyttämällä tukkimaan oikeussuojateitä, käsittelylle on syytä asettaa enimmäiskestoaika. Tämä ei voine olla ainakaan vuotta pitempi, koska asianosainen voi muutoin joutua materiaalisen oikeudenmenetyksen uhriksi. Tämän enimmäisajan päättyessä tie työtuomioistuimeen viimeistään aukeaa, vaikka välimiesmenettely vielä de facto jatkuisikin. Työoikeudellisessa tutkimuksessa lain ulkopuolelle jääviä välityssopimuksia on tarkasteltu työrauhavelvollisuuden kannalta. Tällaisilla välityssopimuksilla on oikeudellista merkitystä lähinnä työrauhalausekkeina ja määräyksinä erityisestä toimielimestä.189 On myönnettävä, että tällaisetkin vaikutukset ovat tai ainakin voivat olla erotettavissa. Avoimeksi kuitenkin jää, onko lain ulkopuolelle jäävällä välityssopimuksella muita vaikutuksia: velvoittavatko ne esimerkiksi osapuolensa myötävaikuttamaan sovittuun riidanratkaisuun? Selvää on, että tulkinta, joka rajoittaa oikeusvaikutukset mainittuihin työoikeudellisiin seuraamuksiin, on varsin legalistinen. Sen lähtökohta on, että jäätäessä välimiesmenettelylain ulkopuolelle oikeusvaikutuksia ei periaatteessa saavuteta - mikä ei tämän tutkimuksen mukaan pidä paikkaansa. 5.3.2. Mikä on välitystuomion merkitys? Lopuksi on kysyttävä, mikä on lain ulkopuolelle jäävien välitystuomioiden kohtalo.190 Vastaus saa merkitystä ennen kaikkea silloin, kun välitystuomio on annettu puhtaassa intressiriidassa. Kuten edellä todettiin, tällaiset välitystuomiot (ja niihin johtaneet menettelyt) on toisinaan haluttu sulkea välimiesmenettelylain soveltamisalan ulkopuolelle. Tämä ei vielä välttämättä vie intressiriidan välitystuomiolta sen oikeudellista merkitystä, joskin se on omiaan johtamaan päätelmään, jonka mukaan tällaiseen välitystuomioon ei liity ainakaan kaikkia normaalin välitystuomion oikeusvaikutuksia. Kaikkein jyrkintä 189 Tiitinen 1979 s. 212. 190 Jos soveltamisala (eli oikeusriidan käsite) määritellään eri konteksteissa samalla tavalla, näitä ongelmia ei periaatteessa synny. Riitaa ei voida muutoinkaan tuoda tuomioistuimeen, koska se ei ole niin sanottu tuomioistuinasia. 117 asennetta pohjoismaissa edustaa Norjan oikeus.191 Puhtaassa intressi annettu välitystuomio ei ole välitystuomio lain mielessä; se ei saa oikeusvoimavaikutusta eikä se ole täytäntöönpanokelpoinen. Tällainen ulkopuolinen välitystuomio on, jos on, pätevä ainoastaan sopimuksena. Yksi seuraus konstruktiosta on, että välitystuomion pätevyyttä tulisi arvioida siviilioikeuden sääntöjen perusteella. Jos tämä kanta hyväksytään sellaisenaan, intressiriitojen välitystuomiot on pakko kytkeä työehtosopimusten järjestelmään. Sopimuskonstruktio on nimittäin ainoa tapa taata ja samalla selittää ne vaikutukset, jotka tällainen välitystuomio kokemusperäisesti kuitenkin saa. Edellä näistä vaikutuksista on käytetty yhteisnimitystä “työehtosopimusvaikutus”. Tästä seuraa, että soveltamisalan ongelmalla ei oikeastaan ole praktista merkitystä. Intressiriidassa annetun välitystuomion jättäminen välimiesmenettelynlain ulkopuolelle vaikuttaa näin sen oikeudelliseen kontrolliin. Jos tai kun tällainen välitystuomio on kerran sopimus, myös lakisääteiset välitystuomion mitättömyys- ja moiteperusteet menettävät merkityksensä. Vain aineelliset eli sopimusoikeudelliset pätemättömyysperusteet jäävät voimaan. Tämä heijastuu myös välitystuomio-sopimuksen pätemättömyyden toteamiseen; siitä tulee lähtökohtaisesti väitteenvaraista. Eri asia on, että asianosainen saattaa joutua erikseen ajamaan vahvistuskannetta sen selvittämiseksi, että riidassa annettu välitystuomio ei ole lain tarkoittama. Tällainen kanne ei luonnollisestikaan ole sidottu välitystuomion moitteelle asetettuihin määräaikoihin. Pulmallisia sekä luokittelun että välimiesmenettelyn soveltamisajan kannalta ovat välimuodot, joita edustaa tyypillisimmilään brittiläinen Acas -välimiesmenettely. Siinä menettely tuottaa sääntöjensä mukaan lähtökohtaisesti ei-sitovia eli suositusluonteisia välitystuomioita. Tapana kuitenkin on, että riitapuolet välimiesmenettelystä sopiessaan samalla sitoutuvat noudattamaan annettavaa välitystuomiota (de givry 1978 s. 37). Tosiasiallisten vaikutustensa takia tällainen menettely on syytä luokitella välimiesmenettelylain piiriin kuuluvaksi. Yhdentekevältä nimittäin vaikuttaa, ovatko riitapuolet sopineet välitystuomion lopullisuudesta riidanratkaisuna epäsuorasti (eli määräämällä menettelynsä lain soveltamisalaan kuuluvaksi) tai suoraan (eli sopimalla, että he noudattavat aikanaan annettavaa välitystuomiota). 191 Berg ym 2006 s. 67. 118 5.4. Ei-oikeudellinen ratkaisuperuste välimiesmenettelyssä 5.4.1. Sopimusvapauden rajat Lain nimenomaisen määräyksen mukaan välimiesten on perustettava tuomionsa siihen, minkä he katsovat kohtuulliseksi (ex aequo et bono), jos asianosaiset ovat niin sopineet (VML 31.3 §). Lain soveltamisalaan kuuluvassa välimiesmenettelyssä oikeudellinen riita on siis ratkaistavissa ei-oikeudellisin perustein.192 Myös tällaiseen ratkaisuperusteeseen tukeutuva välitystuomio saa välitystuomion normaalit oikeusvaikutukset. Mahdollisuus ei-oikeudelliseen riidanratkaisuun onkin yksi välimieslainkäytön kiistattomista vahvuuksista valtiolliseen lainkäyttöön verrattuna. Valtiolliset tuomioistuimet nimittäin eivät voi soveltaa muita kuin oikeudellisia ratkaisuperusteita. Ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet ovat yleisissä työriitojen välimiesmenettelyssä: kaupalliset riidat ratkaistaan pääsääntöisesti oikeudellisin perustein eli soveltamalla joko Suomen lakia tai lainvalintasääntöjen osoittamaa vieraan valtion lakia. Lain sanamuoto herättää useita kysymyksiä. Ensiksikin: onko kohtuus ainoa ei-oikeudellinen ratkaisuperuste, jonka käyttämisestä asianosaiset saavat sopia? Toiseksi joudutaan miettimään, mitä vaatimuksia ratkaisuperusteen täsmällisyydelle on asetettava. Toki on mahdollista, että tällaisia vaatimuksia ei ole. Laki pikemminkin antaa vaikutelman, että kohtuus on sellaisenaan eli ilman tarkennuksia riittävän täsmällinen ratkaisuperuste. Kolmanneksi herää kysymys siitä, millainen asianosaisten sopimuksen ei-oikeudellisesta ratkaisuperusteesta on muodoltaan oltava. Kysymys edellyttää myös kannanottoa siihen, mitä seuraa, jos tai kun välityssopimus ei täytä näitä vaatimuksia. Neljäs kysymys on vanhastaan tuttu: millä tavoin ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen käyttäminen muotoaa riitapuolten asianajoa, välimiesprosessia ja moitesäännöstöä. Viimeinen kysymys jätetään tässä vähälle huomiolle, koska työriidat ja niiden välimiesmenettely eivät tunnu muodostavan erityistapausta. 192 Oma ongelmansa on, mikä ylipäätään luetaan oikeudelliseksi ratkaisuperusteeksi eli laiksi (jota välimiehet soveltavat, ellei muuta ole sovittu) ja mikä taas eioikeudelliseksi ratkaisuperusteeksi (jonka käyttämisestä välimiesmenettelyssä on erikseen sovittava). Kirjallisuudessa ensimmäinen kategoria on rajattu joskus hämmästyttävän suppeaksi, esimerkiksi yleisiä oikeusperiaatteita tai lex mercatoriaa on pidetty “ei-lakina”, jonka soveltamisesta on erikseen sovittava - välitystuomion pätemättömyyden uhalla. Ks. Möller 1997 s. 73. Tulkintaa ei ole syytä hyväksyä, koska lex mercatoria rinnastuu vieraan valtion lakiin. Yleisten oikeusperiaatteiden “oikeudellisuus” taas lienee perusteluittakin selvä. 119 Yksi ongelma tulee ratkaistuksi jo kysymyksenasettelulla. Työelämän konfliktintutkimusta on aikanaan vaivannut pulma siitä, mistä välimiehet “löytävät” sen normin, jota he tarvitsevat arvonjakopäätöksen tekemiseen eli tämän tutkimuksen kielenkäytön mukaan intressiriidan ratkaisemiseen.193 Ilman tällaista normia intressien “kohtuullinen punninta” on erittäin vaikeaa. Näin asetettuna ongelma onkin ratkaisematon. Jos sen sijaan katsotaan, että tämän normin (=ratkaisuperuste) on tultava asianosaisilta, pulmaa häviää. Totta on, että välimiehet joutuvat selventämään tai tulkitsemaan asianosaisten sopimaa ratkaisuperustetta. Ellei sitä ole annettu, niin välimiehet eivät saa ryhtyä sitä etsimään vaan heidän on tehtävä päätös välimiesmenettelyn lopettamisesta. Tutkimuksessa on lähdetty siitä, että lain maininta kohtuudesta ratkaisuperusteena ei ole tyhjentävä. Muitakin ei-oikeudellisia eli vaihtoehtoisia ratkaisuperusteita saadaan käyttää, ja mahdollisten vaihtoehtoisten ratkaisuperusteiden määrä on rajaton. Vain ihmisten kekseliäisyys asettaa sille rajoituksia. Tosin käytännössä esiintyy muutamia standardisoituja perusteita, joita käytetään valtaosassa tapauksista. Tutkimuksessa pääpulmaksi ei ole nähty lain jättämää varaa sinänsä vaan perusteelle asetettavia vaatimuksia. Kohtuusperusteinen riidanratkaisu nimittäin saattaa vaaraan välimieslainkäytön perinteisen tavoitteen eli ennustettavuuden. Tästä syystä on sanottu, että lakisääteinen välimiesmenettelyä ei ole rakennettu “kestävälle arvopohjalle”. Jossain määrin ristiriitaa pystytään eliminoimaan sopimusvapautta rajoittamalla. Tähän päästään esimerkiksi katsomalla, että valta sopia ratkaisuperusteesta tarkoittaa valtaa sopia noudatettavasta oikeuslähdeopista. Voidaan vaikkapa sopia, että tiettyä oikeuslähdettä (esim. vaikeatulkintaista doktriinia) ei noudateta tai että ratkaisu perustetaan tiettyyn yksittäiseen oikeuslähteeseen kuten alalla vallitsevaan tapaan. Välimieslainkäytön tutkimuksessa on katsottu, että välimiesten mielivaltaisen päätöksenteon salliva ratkaisuperuste on kielletty.194 193 Brantgärde 1974 s. 16. 194 Koulu 2008 s. 82. Joskus on katsottu myös aiheelliseksi korostaa sitä itsestäänselvyyttä, että ei-oikeudellista ratkaisuperustetta sovellettaessa (riitapuolten) yhdenvertaisuuden periaatetta ei saa loukata. Ks. Kolrud ym 2007 s. 197. Ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet eivät myöskään anna vapautusta prosessioikeudellisista oikeussuojan vähimmäistakeista kuten kuulemisperiaatteesta. Päinvastoin tämä periaate nousee tavallistakin tärkeämmäksi. 120 Tähän on kaksi syytä. Ensiksikin riitapuolten on pystyttävä ajamaan asiaansa välimiesprosessissa. Heidän on osattava ennalta päätellä, mitkä argumentit ovat sovellettavan ratkaisuperusteen valossa asiaan vaikuttavia, mitkä taas ovat ohi puhumista - mikä taas edellyttää ratkaisuperusteen tuntemista. Toki tilaisuus tehokkaaseen asian ajamiseen on taattavissa muillakin keinoin, kuten jäljempänä tullaan toteamaan. Toiseksi (ja mikä on vielä tärkeämpää) riitapuolten on kyettävä välitystuomion antamisen jälkeen sanomaan, sovelsivatko välimiehet ylipäätään sovittua ratkaisuperustetta. “Väärän” ratkaisuperusteen käyttäminen kun aiheuttaa välitystuomion pätemättömyyden; sen sijaan sinänsä oikean ratkaisuperusteen soveltamisen virheillä ei ole merkitystä. Se on pelkästään lainsoveltamisvirhe. Tätä lopputuloksen oikeudellista kontrollia ei voida järjestää muulla tavalla kuin edellyttämällä ratkaisuperusteelta selkeyttä. Tiivistäen voidaan siis sanoa, että ei-oikeudellinen ratkaisuperuste muotoaa suuresti asianosaisten asianajoa, välimiesprosessia ja moitesäännöstön soveltamista. Edellä esitetystä seuraa, että ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen on ensiksikin oltava sopimuksessa määritelty (eli välimiesten ja asianosaisten on tiedettävä se), toiseksi sen on oltava sisällöllisesti täsmällinen (eli asianosaisten on kyettävä ajamaan asiaansa ja välimiesten on pystyttävä soveltamaan sitä päätöksenteossaan). Nämä vaatimukset eivät ole synonyymejä. Jos asianosaiset esimerkiksi ilmoittavat ratkaisuperusteeksi “kohtuuden”, ratkaisuperuste on kiistatta yksilöity. Sen sijaan sen sisällöllinen täsmällisyys on kyseenalainen, koska “kohtuuden” merkitys vaihtelee. Kohtuus saa sisältöä vasta, kun se liitetään johonkin kontekstin, esimerkiksi materiaaliseen hyväksyttävyyteen. Toinen asia on, että lainsäätäjä selvästikin kelpuuttaa “kohtuuden” ja vieläpä välimiesten subjektiivisen käsityksen kohtuudesta riittävän täsmälliseksi ratkaisuperusteeksi. Lain periaateratkaisua onkin aiheellisesti arvosteltu kestämättömäksi.195 Vaikka näin jyrkkää tuomiota vältettäisiinkin , voidaan sanoa, että välimiesmenettelylain näkemys kohtuusperusteen yleispätevyydestä on perusteltavissa, jos tavoitteeksi asetetaan riidanratkaisu mihin hintaan tahansa. Sen sijaan jos tavoitteena on perinteiseen tapaan oikeusvarmuus eli lopputuloksen ennustettavuus, kontrolloitavuus ja hyväksyttävyys, ristiriita on ilmeinen. Se vallitsee myös välimieslainkäytön sisällä, koska näitä standardeja sovelletaan pääsääntöiseen eli lakia soveltavaan välimiesmenettelyyn (VML 31.1 §). 195 Syrjänen 2009 s. 63. 121 Oma ongelmansa on, kohdellaanko ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita suopeammin silloin, kun kysymyksessä on intressiriita. Tällainen logiikka ei ole suoralta kädeltä torjuttavissa. Oikeusriidat ovat aina ratkaistavissa oikeudellisin perustein. Näin ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen tarkentamiseen ei kannata uhrata loputtomiin aikaa, eikä välimiesten ole järkevää perustaa välitystuomiotaan sellaiselle ratkaisuperusteelle, joka aiheuttaa vaaran välitystuomion pätemättömyydestä. Riitapuolethan voivat aina palata perinteiseen riidanratkaisuun, eli tuoda riitansa työtuomioistuimeen tai oikeudellista ratkaisuperustetta käyttävään välimiesmenettelyyn. Sen sijaan intressiriidassa näitä vaihtoehtoja ei ole. Tästä syystä on mielekästä, että välimiehet yrittävät suhteellisen kauan tarkentaa ratkaisuperustetta. Kyseenalaisempaa sen sijaan on, kuinka eettisesti hyväksyttävää on viedä välimiesmenettely päätökseen, jos välitystuomio joudutaan pohjaamaan sellaiseen ei-oikeudelliseen ratkaisuperusteeseen, jonka täsmällisyys herättää epäilyksiä. Asianosaisten yhteinen tahto suuntaan tai toiseen ratkaisee tietenkin asian. Jos toinen asianosainen vastustaa menettelyn jatkamista ja toinen sitä kannattaa, ratkaisu (ja samalla vastuu) jää välimiehille. Suositukseksi voitaneen kuitenkin antaa, että pätevyydeltään kyseenalaiset välitystuomiot hyödyttävät konfliktinhallintaa vielä vähemmän kuin välimiesmenettelystä luopuminen. Kiistanalainen välitystuomio nimittäin tuottaa alkuperäisen riidan rinnalle toisen riidam eli riidan välitystuomion pätevyydestä. 5.4.2. Sallittuja ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita Kirjallisuudessa on listattu useita ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita, joita on joko ollut tapana tai joita ainakin voitaisiin käyttää työriitojen ratkaisemiseksi välimiesmenettelyssä. Useimmat listatuista perusteista soveltuvat erityisesti intressiriitoihin. Tällaisia perusteita ovat: tuottavuuden lisääntyminen toimialalla tai paikallisesti, yleisen palkkatason tai lähialojen palkkatason kehitys196 sekä hintojen yleinen nousu eli eräänlainen indeksisidonnaisuus. Nämä uudet (tässä sellaisiksi leimatut) ratkaisuperusteet ovat merkittävästi täsmällisempiä kuin aikaisemmin sovelletut. Varhaisissa työriidoissa haettiin välimiesmenettelyn kautta työn markkinahintaa eli niin sanottua “reilua (fair) päiväpalkkaa”. Reilu palkka taas määräytyi useiden tekijöiden 196 Muun muassa Hassler-Cars (1989 s. 228) kommentoivat pohjoismaisia välitystuomioita, joissa välimiehet ovat perustaneet ratkaisunsa lähialojen palkkakehitykseen. 122 yhteisvaikutuksesta: huomioon otettiin alan työllisyystilanne, tuotteiden ratkaisuhetkinen hintataso, työntekijän ammattitaito ja muut, enemmän tai vähemmän määritellyt seikat.197 Staattisessa taloudessa ja perusteollisuudessa tällainen kaava ilmeisesti tuotti kohtalaisen oikeudenmukaisen ja ennustettavan tuloksen. Kaavaa sovellettiin erityisesti hiilikaivoksien työntekijöihin, mikä viittaa siihen, että muilla aloilla kaavan soveltaminen kohtasi vaikeuksia. Vanhan ajattelun vaikutus näkyy vielä muutamissa maissa, joissa ratkaisuperusteeksi hyväksytään vielä yleisempi “reilu ja oikeudenmukainen palkka” („fair and just wage‟). Tällöin ratkaisuperusteeksi nousee eräänlainen sosiaalinen oikeudenmukaisuus.198 Voidaan kysyä, täyttävätkö nämä osaksi hyvin iäkkäät ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet ne yksilöitävyyden ja täsmällisyyden vaatimukset, jotka moderni näkemys niille asettaa. Vastaus on pääsääntöisesti myöntävä: ne mahdollistavat sekä tehokkaan asianajamisen että sallivat välitystuomion oikeudellisen kontrollin. Vaikka tuottavuuden nousu ja/tai palkkakehitys saattavat olla osaksi kiistanalaisia, oikea ratkaisuperuste on ainakin teoriassa selvitettävissä. Kiistanalaiseksi jäävät vain kaikkein yleisimmät perusteet kuten “reilu palkka” tai vielä epämääräisempi “reilu ja oikeudenmukainen palkka”. Näiden perusteiden kohdalla välimiehen maailmankuva selvästikin vaikuttaa - välimiehen henkilökohtainen talous- ja sosiaalifilosofia jäsentää sitä, mitä hän pitää vielä tai jo “reiluna” palkkana. Teoriassa välimiehiä voidaan myös pitää asianosaisten todellisista intresseistä vieraantuneina, jos he ovat sosiaali-ekonomiselta asemaltaan yläluokkaisia. Tämä ehkä osaksi selittää sen, miksi nimenomaan työriidoissa on ollut tapana käyttää maallikoita ja nimenomaan pitkän linjan maallikoita eli samaa työtä tekeviä henkilöitä. Ei-oikeudellisten ratkaisuperusteiden määrää on, kuten edellä todettiin, rajoitettava, ja ne ovat välillä lähellä toisiaan. Tästä huolimatta on selvää, että ne muodostavat eri ratkaisuperusteet myös välimiesmenettelylain merkityksessä. Kysymys siitä, mitkä ovat eri perusteita, aktualisoituu etenkin arvioitaessa annettujen välitystuomioiden pätevyyttä. Jos riitapuolet ovat sopineet esimerkiksi yleisen palkkatason kehityksestä, välimiehet eivät voi ottaa ratkaisunsa pohjaksi tuottavuuden nousua. Myöskään palkkatason kehitys ylipäätään ei ole sama asia kuin lähialojen palkkatason kehitys: oma 197 Laskentasovellutuksista ks. Jeans 1894 s. 31. 198 De Givre 1978 s. 48. 123 kiistanaiheensa toki saadaan myös siitä, mikä luetaan “lähialaksi”. Samoin välittämistaakkaa koskevat periaatteet ovat voimassa. Jos ratkaisuperusteeksi on määrätty tuottavuuden lisäys ja yleisen palkkatason nousu mutta kantaja perustaa vaatimuksensa vain tuottavuuden lisäykseen, välimiehet eivät saa perustaa ratkaisuaan yleisen palkkatason nousuun. Ylimalkaisen “kohtuuden” vaarallisuus ratkaisuperusteena onkin siinä, että se de facto hävittää vetoamis- ja väittämistaakan välimiesprosessista. Asia ei korjaannu, vaikka kohtuuden sijasta puhuttaisiin reiluudesta tai oikeudenmukaisuudesta. Edellä yhdeksi ongelmaksi nostettiin kysymys siitä, miten eioikeudellisesta ratkaisuperusteesta on sovittava. Välityssopimus on lähtökohtaisesti tehtävä kirjallisesti. Kirjallisen muodon vaatimus koskee kuitenkin vain sopimuksen olennaisia ainesosia, joihin ratkaisuperuste ei, sen enempää kuin itse menettelykään, kuulu.199 Riitapuolet voivat siis sopia ei-oikeudellisesta ratkaisuperusteesta muotovapaasti, esimerkiksi suullisesti. Yksimieliset asianosaiset saavat myös menettelyn aikana vaihtaa ratkaisuperustetta niin usein kuin haluavat. Toinen asia on, että tällaiset muutokset periaatteessa pakottavat käsittelyvaiheiden uusimiseen. Sen sijaan välimiesten lisääntynyt työmäärä ei vaikuta sopimusvapauteen. Enintään välimies voi erota tehtävästään, jos tietty työmäärä on asetettu välimiehen tehtävän vastaanottamisen ehdoksi. Asianosaisten ratkaisuperustetta koskevan sopimuksen on - muiden välimiesmenettelyä tarkoittavien sopimusten tapaan - periaatteessa oltava nimenomainen. Tämä tarkoittaa sitä, että sopimusta ei saa johtaa riitapuolten käyttäytymisestä. Esimerkiksi se, että asianosaiset ajavat asiaansa puhtain kohtuusargumentein, ei ole tulkittavissa sopimukseksi siitä, että asia on ratkaistava sen mukaan, mitä välimiehet “katsovat kohtuulliseksi” (VML 31.3 §). Oma kysymyksensä on, mahdollistaako välimiesmenettelylaki final offer -tyyppisen välimiesmenettelyn muunnelman. Tämäkin kysymys palautuu välimiesmenettelylain 31 §:n tulkintaan. Sinänsä tällainen muunnelma on asianosaisten sopimusvapauden piirissä; elleivät asianosaiset ole siitä nimenomaan ja selvästi sopineet, välimiehet eivät saa perustaa välitystuomiotaan valintaan tarjousten välillä. Heidän on ratkaistava kiista “materiaalisesti” - olkoonkin että materiaalinen välitystuomio saattaa täysin vastata jompaa kumpaa tarjousta. Tarjousten valinnasta sopineiden asianosaisten on kuitenkin määriteltävä riittävän täsmällisesti, millä perusteella välimiehet tekevät valinnan heille jätettyjen tarjousten välillä. Toisin sanoen täsmällisyyskriteerit ovat 199 Kolrud ym 2007 s. 197. 124 periaatteessa samat kuin välimiesten vapaan harkinnan tilanteissa. On helppo huomata, että final offer -konsepti pelkästään rajoittaa kahteen ne päätösvaihtoehdot, joihin välimiehet saavat heille sopimuksessa asetettujen ratkaisuperusteiden nojalla päätyä. Kannattaa myös huomata, että final offer -välimiesmenettely ei ole niinkään välimiesmenettelylain soveltamisen ongelma vaan osaksi välimiesprosessin sisällön, osaksi välitystuomion pysyvyyden ongelma. Selvää nimittäin on, että final offer -menettelyssä riitapuolten asianajaminen muuttuu siitä, mitä se olisi joko oikeudellisessa välimiesmenettelyssä tai vapaalle kohtuusharkinnalle perustuvassa välimiesmenettelyssä. Final offer -menettelyssä varsinainen riitakysymyksen käsittely jää huomattavan vähäiseksi. Sitä tarvitaan vain sen selvittämiseksi, mitä välimiesten käyttämä valintaperuste eri tarjousten välillä vaatii. Ratkaisuperusteiden kirjo näyttää tuottavan yhtä monta asianajamisen taktiikkaa; kukin peruste edellyttää omaa taktiikkaansa, mikä asettaa melkoisia vaatimuksia asianosaisen kyvylle analysoida tilannetta ja sopeuttaa omat toimensa sen mukaiseksi. Selvää on, että myös välimiesten prosessinjohto kokee samanlaista vaihtelua. 5.4.3. Ratkaisuperuste jää yksilöimättä ja täsmentämättä Ongelmakokonaisuus sisältää myös kysymyksen siitä, mitä riidan siirtämisestä välimiesmenettelyssä ratkaistavaksi yksilöimättömän ja/tai täsmentämättömän ratkaisuperusteen avulla seuraa. Kysymys on kaksiosainen: miten tarkentamattomuus vaikuttaa yhtäältä välimiesmenettelyn aloittamiseen, toisaalta annetun välitystuomion pätevyyteen? Ensimmäiseen osakysymykseen on välimiesmenettelyn tutkimuksessa annettu vastaus.200 Välimiesten on ensin yritettävä konkretisoida materiaalisen prosessinjohdoin keinoin, mitä asianosaiset ovat tarkoittaneet sopimallaan ratkaisuperusteella, toisin sanoen heidän on koetettava tarkentaa ratkaisuperusteen sisältö. Jos se on mahdotonta, heidän on kieltäydyttävä tällaisista “puhtaista luottamustehtävistä”. Tulkinta vastaa nykyisiäkin käsityksiä, joskin se edellyttää menettelyn aloittamista ja lopettamista (VML 30 §). Ratkaisuperusteen yksilöimättömyys merkitsee lisäksi yleensä sitä, että asianosainen ei ole saanut tilaisuutta asiansa ajamiseen. Asianajaminenhan edellyttää, kuten edellä todettiin, tietoa siitä, millä 200 Bolding 1962 s. 000. 125 perusteella välimiehet tulevat riidan ratkaisemaan. Tosin mahdollisuus asianajamiseen on periaatteessa järjestettävissä niinkin, että välimiehet ilmoittavat etukäteen - esimerkiksi välituomiolla201 tai muutoin - mikä ratkaisuperuste tulee olemaan. Raja on kuitenkin periaatteessa, joskaan ei ehkä käytännössä, yksiselitteinen. Välimiehillä ei kuitenkaan ole valtaa päättää asianosaisten puolesta ratkaisuperusteesta: he voivat vain antaa sovitulle perusteelle lähemmän sisällön eli tulkita asianosaisten sopimaa perustetta. Tässä noudatetaan - kuten vastaavissa tilanteissa - riidanratkaisusopimuksille tyypillisiä tulkintasääntöjä, joissa korostetaan riitapuolten presumoitua tahtoa tilannekohtaisen arvion kustannuksella. Entäpä jos välimiehet toteavat ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen liian epätäsmälliseksi ja lopettavat välimiesmenettelyn? Jos kysymyksessä on oikeudellinen riita, tällainen päätös jättää kaksi vaihtoehtoa. Oikeusriita palaa joko valtiolliseen lainkäyttöön tai tavalliseen välimiesmenettelyyn, jossa se ratkaistaan lain perusteella. (Intressiriidoissa valinnan ongelmaa ei tietenkään synny: konflikti jää neuvottelujen, sovittelun tai työtaistelun varaan.) Tavallinen välimiesmenettely vaikuttaa a priori luontevalta valinnalta: riitapuolethan ovat tuoneet esiin halunsa välttää valtiollista lainkäyttöä. Tästä syystä siirtymistä oikeudellisia ratkaisuperusteita soveltavaan välimiesmenettelyyn voidaan siis pitää asianosaisten presumoituna tahtona, ellei muuta osoiteta. Esimerkiksi: riitapuolet ovat neuvotelleet aikanaan myös työtuomioistuimen tarjoamasta vaihtoehdosta tai osoittaneet vastaavat riitansa aikaisemmin työtuomioistuimeen. Siirtyminen on toteutettavissa joustavimmin siten, että välimiehet päättävät samanaikaisesti ei-oikeudellisen välimiesmenettelyn lopettamisesta ja oikeudellisen välimiesmenettelyn aloittamisesta.202 On myönnettävä, että laki ei tätä vaihtoehtoa tunne mutta se ei myöskään sitä kiellä. Sen sijaan asianosaisten todellisen tahdon hakemisessa on omat vaaransa; se johtaa juuri siihen kiistelyyn riidanratkaisun “oikeasta” 201 Välituomio on teoriassa parempi vaihtoehto, koska se edellyttää perusteluja ja samalla välimiesten harkintaa. Välitystuomion antaminen on kuitenkin rajoitettua; se nimittäin edellyttää asianosaisten sopimusta (VML 35 §). Ks. lähemmin Ovaska 2007 s. 243. 202 Ihanne toki on, että välimiehet kehottavat asianosaisia tekemään “varmuuden vuoksi” uuden välityssopimuksen. Näin vältetään riski siitä, että oikeudellisin perustein annettu välitystuomio kumotaan toimivallan ylityksen takia (VML 41.1 §:n 1-k). 126 tavasta, jota moderni konfliktiteoria yrittää välttää selkeillä säännöillä ja vahvoilla presumptioilla. Vahvat presumptiot taas tukeutuvat elämänkokemukseen siitä, miten rationaalinen ja harkitseva riitaosapuoli tietyssä tilanteessa toimii. Totta on, että tällainen lähestymistapa joskus uhraa asianosaisten todellisen mutta heikosti ilmi tuodun tahdon nopean ja tehokkaan riidanratkaisun hyväksi. Toinenkin osakysymys eli välitystuomion kohtalo on kohtalaisen helppo vastattava. Jos ratkaisuperuste on jäänyt viimeistään välimiesprosessissa täsmentämättä, välitystuomio on lähtökohtaisesti pätemätön, koska ei voida sanoa, ovatko välimiehet pysyneet toimivaltansa rajoissa. Epäselvää kuitenkin on, luetaanko pätemättömyys moitteenvaraisuudeksi vaiko suoraan mitättömyydeksi. Ensimmäisessä tapauksessa asianosaisen on ajettava preklusiivisessa määräajassa moitekannetta. Kanne on perustettava ensisijaisesti siihen, että välimiehet ovat ylittäneet toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1-k). Tällainen kanne kuitenkin edellyttää, että ratkaisuperusteen oikea sisältö tunnetaan. Valmiita tulkintasääntöjä siltä varalta, että asianosaisten tarkoitusta ei pystytä selvittämään, ei ole. Näin voidaan olettaa, että toimivallan ylittämistä ei pystytä osoittamaan, koska ei tiedä, mikä toimivalta olisi ollut. Näin päädytään siihen, että epäselvään ratkaisuperusteeseen tukeutuva välitystuomio katsotaan mitättömäksi sillä perusteella, että se on oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen (VML 40 §). Tällaiseksi lienee luettava ainakin sellainen välitystuomio, jonka ratkaisuperuste on mahdollistanut mielivaltainen päätöksenteon. Tilanteiden väliin jää laajahko alue, jossa sovittu ratkaisuperuste on ollut epätarkka mutta välimiesten sen perusteella tekemää ratkaisua ei voida luokitella mielivaltaiseksi. Mielivaltaisuutta arvosteltaessa todennäköisesti annetaan merkitystä sille, kuinka hyväksyttävä lopputulos materiaalisesti on. Periaatteessa näin ei tietenkään saisi tehdä: myös hyväksyttävä ratkaisu voi olla mielivaltainen. Kysymys välitystuomion pätevyydestä kytkeytyy välimiesmenettelylain soveltamisalaan. Voidaan nimittäin väittää, että ratkaisuperusteen liiallinen epämääräisyys pelkästään vie menettelyn lain soveltamisalan ulkopuolelle. Tämä tarkoittaisi pohjimmiltaan sitä, että epämääräisin perustein tehty välitystuomio pätisi asianosaisten tekemänä sopimuksena. Tulkinta saa tukea siitä, että asianosaiset saavat tehdä irrationaalisia ja mielivaltaisia päätöksiä oikeussuhteissaan. Sopimusvapaus ei edellytä rationaalista tai kontrolloitavaa päätöksentekoa. Kannattaa myös muistaa, että ratkaisuperusteen yksilöitävyydelle ja/tai täsmällisyydelle asetetut vaatimukset katoavat, jos 127 asianosaiset suosiolla alusta alkaen jättäytyvät välimiesmenettelylain soveltamisalan ulkopuolelle, toisin sanoen sopivat, että heidän väliseensä menettelyyn tätä lakia ei sovelleta. 5.5. Riitapuolet ovat sopineet, että välimiesten ratkaisu ei ole sitova Oma ongelmansa muodostuu välimiesmenettelyistä, joissa on sovittu, että annettava ratkaisu ei ole lopullinen. Lopullisuus voidaan sitoa esimerkiksi siihen, että asianosaiset tai kolmas taho (esim. keskusjärjestö) hyväksyvät välitystuomion. Jos välitystuomion lopullisuus sidotaan sen sijaan johonkin ulkopuoliseen tapahtumaan eli ehtoon, jonka täyttymiseen kumpikaan riitapuoli ei voi vaikuttaa, kysymyksessä on ehdollinen ja näin lopullinen välitystuomio. Tällainen ehto voi olla talouspoliittinen kehitys tai tulopoliittisen kokonaisratkaisun syntyminen. Jos välityssopimus oikeuttaa ehdollisen välitystuomion antamiseen, menettely kuuluu lähtökohtaisesti lain soveltamisalaan. Asianosaiset voivat kuitenkin sopia, että asianlaita ei ole näin. Tosin tällainen menettelyn eräänlainen ulkoistamissopimus ei näytä tuovan mukanaan mitään etuja. Joissakin maissa välityssopimus antaa välimiehille oikeuden tehdä vain ei-sitovia päätöksiä. Samalla kuitenkin riitapuolet etukäteen sitoutuvat hyväksymään välimiesten aikanaan antaman välitystuomion (niin sanottu ACAS -malli). Tällainen järjestely tuo menettelyn välimiesmenettelylain soveltamisalan piiriin. Vuoden 1928 laki nimenomaan mainitsi tämän mahdollisuuden pääsynä lain oikeusvaikutusten piirin. Syytä tämän suhteellisen vapaamielisen tulkinnan muuttamiseen ei ole. Konfliktiteoreettisesti tulkinta voidaan kyseenalaistaa. Järjestely nimittäin avaa ikkunan jälkikäteiseen kiistelyyn siitä, onko tällaista ennakollista hyväksymislupausta ylipäätään annettu ja mitä ehtoja tai piileviä edellytyksiä hyväksymiselle on asetettu. Tosin ongelmat poistuvat osaksi vaatimalla, että hyväksymislupauksen on oltava vartavastinen, sanamuodoltaan selkeä eikä se saa sisältää ehtoja tai edellytyksiä.203 Ohimennen todettakoon, että riitapuolen ei tarvitse de facto ilmoittaa hyväksyvänsä välitystuomiota eli antaa hyväksymistahdonilmaisua. Pelkkä lupaus tuo välityssopimuksen ja 203 Kanta voidaan riitauttaa vetoamalla siihen, että ehdollinen välitystuomiokin tuo itsensä ja koko menettelyn lain piirin. Ehdollisen hyväksymislupauksen kelpuuttaminen pidentää kuitenkin liiaksi ketjua. Riitapuolet eivät kykene ulkonaisten seikkojen perusteella päättelemään, onko heidän menettelynsä lain tarkoittama vai ei. 128 menettelyn lain piiriin sekä takaa niille tavanomaiset oikeusvaikutukset. Välityssopimus estää oikeudenkäynnin, ja välitystuomio on sitova. On myönnettävä, että ehdollisuuden ja ei-lopullisuuden rajanveto on joskus epämääräinen. Esimerkiksi: osapuolet ovat sopineet, että välitystuomio jää pysyväksi, ellei kumpikaan osapuoli vie asiaa määräajassa tuomioistuimeen. Konstruktio on tavallinen niin sanotuissa sopimuskohtaisissa riitalautakunnissa. Välitystuomion lopullisuus riippuu muodollisesti ehdosta. Osapuoli voi kuitenkin passiivisena pysymällä ratkaisevasti vaikuttaa siihen, täyttyykö ehto vai. Vaikka välitystuomion lopullisuus ja sen kautta välimiesmenettelylain soveltamisala on tällöin teoreettisin perustein riitautettavissa, tällaiseen järjestelyyn on käytännön tarvetta. Käytäntö on myös hyväksytty monissa legaalisen välimiesmenettelyn muodoissa, tunnettu esimerkki on yhtiöoikeudellinen välimiesmenettely.204 Jos riitapuolten odotukset nostetaan keskeiseksi argumentiksi, tällainen välimiesmenettely on syytä kelpuuttaa lain tarkoittamaksi. Välityssopimus estää näin oikeudenkäynnin, ja välitystuomioon sovelletaan välimiesmenettelylain säännöksiä välitystuomion pätevyydestä. Eri asia on, että asianosaisen ei tarvitse niihin turvautua, koska hän saa aina uuden ratkaisun alkuperäiseen konfliktiin viemällä asian tuomioistuimeen. Tosin välitystuomiolla on luultavasti oikeudenkäynnissä enemmän tai vähemmän tuntuva todistusvaikutus. Selvää on, että yksiselitteisesti ei-lopullisia välitystuomioita tuottava välimiesmenettely jää lain ulkopuolelle. Kaikkia välitystuomioita ei voida suopealla tulkinnallakaan tuoda lopullisuuden käsitteen piirin. Yhtä selvää on, että asianosaiset eivät keskinäisellä sopimuksella voi tuoda tällaista menettelyä lain soveltamisalaan. Pääsy soveltamisalaan nimittäin merkitsisi sitä, että välityssopimus estäisi oikeudenkäynnin mikä taas on kestämätön ratkaisu oikeuksiin pääsyn kannalta. Myöskään moitesäännöstön soveltaminen ei-lopullisiin välitystuomioihin ei ole mielekästä. Sen sijaan estettä ei tietenkään ole sille, että osapuolet sopivat, että lain menettelysäännöksiä sovelletaan myös eilopulliseen välimiesmenettelyyn. Voidaan nimittäin sanoa, että lain menettelysäännökset tarjoavat luontevan sääntöpaketin myös sellaiselle välimiesprosessille, jossa ei anneta sitovaa välitystuomiota. Tosin asianosaisilla on rajoittamaton sopimusvapaus sen suhteen, miten menettely järjestetään. 204 Havansi 2004 s. 54. 129 Ei-lopullinen välitystuomio ei myöskään ole niin vähämerkityksinen, mitä monet juristit ajattelevat.205 Ensiksikin välitystuomio vaikuttaa sekä yleiseen mielipiteeseen että riitapuolten asemaan vastaisissa neuvotteluissa. Riitapuoli menettää helposti yleisen mielipiteen tuen kieltäytyessään noudattamasta sellaista välitystuomiota, jonka yleisö kokee kohtuulliseksi ja reiluksi. Vetoaminen siihen, että välitystuomio ei ole “lopullinen” riidanratkaisu, kuuluu luultavasti kuuroille korville. Riitapuoli on siis välitystuomion myötä hävinnyt tiedotussodan. On myös luultavaa, että riitapuolen on psykologisesti vaikea puolustaa myöhemmissä keskinäisissä neuvotteluissa tai sovittelussa sellaista kantaansa, joka on ilmeisessä ristiriidassa välitystuomion kanssa. Epäedullinen välitystuomio heikentää neuvotteluasemaa. Toiseksi jos tai kun konflikti oikeudellistuu, myös ei-sitovalla välitystuomiolla on luultavasti vahva todistusvaikutus sekä tosiseikoista että lain soveltamisesta. On kuitenkin korostettava, että ei-sitova välitystuomio ei tee oikeusriitaa sellaisista riidasta, joka on alkujaan intressiriita. Vasta sitova välitystuomio ja/tai sopimus oikeudellistaa intressiriidan, toisin sanoen takaa pääsyn valtiolliseen lainkäyttöön. 205 Tähän viittaa se, että yhdysvaltalaisessa grievance arbitration -menettelyssä välitystuomion ei-lopullisuudesta ei kanneta mainittavaa huolta. Oppaassa todetaan, että työnantaja asettaa usein ei-sitovuuden välityssopimuksen ehdoksi. Välityssopimuksen tekemistä tällä varauksella kuitenkin suositellaan. Opas nimittäin olettaa (ehkä aavistuksen optimistisesti), että työnantaja saa niin myönteisiä kokemuksia välimiesmenettelystä, että hän ennen pitkää suostuu myös sitovaan välimiesmenettelyyn. Ks. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 28. 130 6. VÄLITYSSOPIMUKSEN TULKINTA JA PÄTEVYYS TYÖRIIDOISSA 6.1. Yleistä vai erityistä Työriidat ohjautuvat välimiesmenettelyyn tavallisesti välityslausekkeen vaikutuksesta: tässä suhteessa työriidat eivät eroa muista välimiesmenettelyyn päätyvistä eli niin sanotuista kaupallisista riidoista.206 Varsinaiset välityssopimukset ovat suhteellisen harvinaisia, joskin nähtävästi hieman yleisempiä kuin kaupallisissa riidoissa. Työriitoja koskevat välityslausekkeet ovat kuitenkin tunnettuja kielenkäyttönsä epäselvyydestä. Ne aiheuttavat näin - ainakin ellei niiden erityistä kontekstia oteta huomioon - poikkeuksellisen runsaasti tulkintaongelmia. Syntyvät ongelmat voidaan jakaa kolmeen ryhmään: milloin riitapuolet ovat ylipäätään sopineet riidan ratkaisemisesta välimiesmenettelyssä (i), millaista välimiesmenettelyä he ovat tarkoittaneet (ii) ja millaista ratkaisuperustetta välimiesten on tarkoitus käyttää (iii). Kaikissa kolmessa tapauksessa joudutaan miettimään kirjallisen muodon vaatimuksen täyttymistä, sopimuksen tulkinnan sääntöjä sekä sopimuksen pätevyyttä. Sopiminen ei-oikeudellisesta ratkaisuperusteesta on työriidoissa perustavanlaatuinen ongelma: kaupallisessa välimiesmenettelyssä se on niin marginaalinen ilmiö, että sitä ei edes mainita useimmissa yleisteoksissa. Se muodostaa myös oman kysymysryhmänsä, joka on aihetta erottaa välityssopimuksen tulkinnan enemmän tai vähemmän yleisistä ongelmista.207 Ratkaisuperuste liittyy voimakkaammin välimiesmenettelylain soveltamisalaan ja välitystuomion pätevyyteen. Asia erikseen on, että sopimus ratkaisuperusteesta on sidottu erilaisiin edellytyksiin, jotka ovat välityssopimuksen yleisten vaatimusten ankaroitettuja muunnelmia. 206 Välityslauseke on tavallisesti kohta työehtosopimuksessa. Poikkeuksena on paperiteollisuuden työehtosopimus 2010-2012. Se pelkästään viittaa liittojen välillä allekirjoitettuun välimiesmenettelypöytäkirjaan (s. 101). Pöytäkirja puolestaan sisältää yksityiskohtaisia määräyksiä välimiesten toimivallasta, välimiehistä, asian saattamisesta välimiesten ratkaistavaksi sekä menettelyn kustannuksista. Pöytäkirjassa on myös määräyksiä, mitkä asiatyypit on käsiteltävä “mahdollisimman joutuisasti”. 207 Ratkaisuperusteen problematiikkaa käsitellään edellä jaksossa . 131 Perustava kysymys kuuluu, suhtaudutaanko välityssopimuksen/välityslausekkeen tulkinnassa työriitojen välimiesmenettelyyn samalla tavalla kuin tavalliseen eli kaupalliseen välimiesmenettelyyn. Erityisasema (jos se annetaan) on perustettavissa työriitojen materiaaliseen erityisyyteen. Ne ensiksikin ovat konfliktiteoreettisesti ryhmä/ryhmä -riitaisuuksia, kun taas kaupallisissa välimiesmenettelyissä ratkaistaan yksilö/yksilö -riitoja. Toiseksi painoa on annettavissa myös materiaaliselle kontekstille; työriidat liittyvät, kuten edellä todettiin, lähes poikkeuksetta työehtosopimuksiin. Oma kysymyksensä on, kohdellaanko intressiriitoja - tarkkaan ottaen niissä tehtyjä välityssopimuksia - samalla tavalla kuin oikeusriitoja. Voidaan väittää, että intressiriidoille on annettava eräänlainen suosituimmuusasema. Niissähän sopiminen välimiesmenettelystä ei tarjoa vaihtoehtoista riidanratkaisuväylää vaan ainoan riidanratkaisuväylän (jos työtaistelu unohdetaan). Intressiriidoissa kysymys siitä, estääkö välityssopimus pääsyn oikeuksiin eli tuomioistuimeen, ei aktualisoidu. Tästä näyttäisi seuraavan, että ensiksikin välityssopimukselle ei intressiriidoissa aseta yhtä tiukkoja vaatimuksia kuin oikeusriidoissa. Toiseksi välityssopimuksia ei niissä yhtä kevein perustein todeta pätemättömiksi tai kohtuuttomiksi: intressiriitojen välityssopimukset ovat kuvainnollisesti hyvin immuuneja pätemättömyys- ja kohtuuttomuusväitteille.208 Kysymykseen työriitojen välimiesmenettelyn erityisasemasta ei voida antaa yhtä ja yhteistä vastausta. Kuten jäljempänä tullaan toteamaan, joissakin kohdin tällainen menettely tuntuu saavan erityisaseman, joissakin kohdin taas siitä ei ole merkkejä. Asia erikseen on, että kattava analyysi puuttuu. Tutkimus on fragmentaarista, esimerkiksi välityssopimusten tulkintaa työriidoissa on käsitelty kohtalaisen paljon, sen sijaan esimerkiksi tällaista välityssopimusten pätevyyttä ei ole oikeastaan tarkasteltu lainkaan. Vielä hankalampi on sanoa, seuraako välityssopimusten havaittu tai oletettu erityisasema työriitojen spesifistä laadusta, riitapuolten poikkeavista odotuksista mitä tulee riidanratkaisuun tai työmarkkinoiden vakiintuneista käytänteitä. Käytänteet taas jotka ovat historiallisen kehityksen, osin sattumankin, tulosta. 208 Toki on myönnettävä, että kysymys on aste-erosta. Tavallisetkin välityssopimukset nauttivat melkoista suojaa. Korostettu pysyvyys on kaikkien riidanratkaisua koskevien sopimusten yleinen ominaisuus, mikä seuraa niiden spesifisestä tarkoituksesta. Ks. lähemmin Koulu 2008 s. 35. 132 Monet välimieslainkäytön tutkimuksesta tutut ongelmat eivät aktualisoidu työelämän välimiesmenettelyssä. Kysymystä vakioehtoisen välityslausekkeen pätevyydestä ei esimerkiksi synny, koska välityslausekkeet otetaan tavallisesti suoraan työehtosopimuksiin. Samoin välityssopimuksen kohtuullisuutta oikeuksiin pääsyn kannalta ei jouduta miettimään. Välimiesmenettelyn asianosaiset ovat maksukykyisiä liittoja, jotka kykenevät vastaamaan kalliinkin välimiesmenettelyn kustannuksista. Toisaalta monet perinteiset ongelmat toistuvat myös tässä yhteydessä. Esimerkiksi kirjallisen muodon vaatimus on voimassa, joskin työehtosopimusten säilyminen paperimuotoisina ja välityssopimusten ottaminen niihin lausekkeina vähentää ongelmien frekvenssiä. Vastaavasti liittojen hajotessa ja sulautuessa kysymys seurannosta säilyttää ajankohtaisuutensa.209 Myös välityslausekkeiden moninaisuus voi tuottaa pulmia: työehtosopimuksissa tai niihin liittyvissä asiakirjoissa voi olla ristiriitaisuuksia. Yhden asiakirjan lausekkeen ulottuvuudesta voi syntyä kiistaa, jos toinen asiakirja ei sisälläkään vastaavaa lauseketta. Asiakirjoissa voi olla myös ristiriitaisia (esimerkiksi eri kokoonpanon määrääviä) välityslausekkeita. Työriitojen välimiesmenettelyn spesifisinä ongelmina on pidetty ainakin välityssopimuksen tulkintaa ja intressiedustajien laajaa käyttämistä välimiehinä.210 Totta on, että samoja ongelmia esiintyy kaupallisessakin välimieslainkäytössä, mutta työriidoissa nämä ongelmat saavat suhteettoman painon. Työehtosopimuksissa ja vastaavissa käytetyt välityslausekkeet ovat kieliasultaan omintakeisia. Liike-elämän sopimuksissa on tapana käyttää pitkälle vakioituja lausekemalleja: sopimusten valta-enemmistössä käytetty lauseke voidaan luokittaa muutaman perusmuunnelman piiriin. Aidosti yksilölliset lausekkeet ovat siellä hyvin harvinaisia. Sen sijaan työriitaisuuksissa käytetyt välityslausekkeet ovat tunnettuja paitsi sekavasta kielenkäytöstään myös innovatiivisuudestaan eli suorastaan omalaatuisuudestaan.211 Liitoilla tuntuu myös olevan vakiokaavansa. Näin lausekkeet ovat alakohtaisesti vakiintuneita mutta vaihtelevat eri aloilla. Tämä tuntuu olevan yleistä muuallakin, sillä kielenkäyttöä on arvosteltu monissa muissakin maissa. On väitetty, että sekavuus on yleinen ominaisuus työriitoja 209 Tällä ei tarkoiteta sitä, että sitovuus määräytyisi samojen sääntöjen mukaan. Ks. Koulu 2008 s. 106. Pikemminkin sitovuus seuraa spesifisiä työoikeudellisia sääntöjä, tavallisesti työehtosopimuksen ulottuvuutta. 210 Koulu 2009 s. 83. 211 Salonius 2002 s. 660. 133 välimiesmenettelyyn ohjaavissa sopimuksissa.212 Arvailtavaksi jää, missä määrin tämä on alkujaan johtunut haluista sanoutua irti kaupallisesta välimiesmenettelykulttuurista, missä määrin se taas selittyy sillä, että työehtosopimuksia alunperin laatineet henkilöt eivät ole hallinneet juridista jargonia. Nykyisin jälkimmäinen selitys ei tietenkään enää päde, mutta perinteikästä kielenkäyttöä ei ehkä ole uskallettu uudistaa. 6.2. Välimiesmenettely vai muu riidanratkaisu? 6.2.1. Selvyysvaatimus ja sen jäsentely Välityssopimuksen tulkinnan ongelma jakaantuu kahteen alakysymykseen: ovatko riitapuolet ylipäätään sopineet riidanratkaisusta välimiesmenettelystä ja millaisesta välimiesmenettelystä he ovat sopineet. Välityssopimus on sen tehneen asianosaisen kannalta kohtalokas sopimus: se vie häneltä pysyvästi perusoikeuksiin kuuluvan pääsyn tuomioistuimeen. Tästä syystä välityssopimuksille on perinteisesti asetettu korotetut selvyysvaatimukset. Sopimuksen on oltava niin yksiselitteinen, että asianosainen pystyy periaatteessa sen lukemalla sanomaan, missä hänen on ajattava kannettaan. Ellei yksittäinen sopimus täytä näitä vaatimuksia, se ei päde välityssopimuksena mutta voi toki perustaa sopimuspuolille muita riidanratkaisuun liittyviä velvoitteita. Uudessa tutkimuksessa välityssopimus on hajotettu osiin: korotettu selvyysvaatimus koskee vain sopimuksen niin sanottua ohjaavaa elementtiä. Sen sijaan välimiehiä ja välimiesmenettelyä koskevissa täsmentävissä määräyksissä sallitaan huomattavaakin tulkinnallista epävarmuutta.213 Nämä määräykset eivät yleensä ole riitapuolelle yhtä kohtalokkaita. Niiden tulkinnan epäonnistuessa voidaan myös aina palata välimiesmenettelylain tahdonvaltaiseen sääntelyyn eli niin sanottuun oletuskokoonpanoon sekä vastaavaan valintaan ja välimiesprosessiin. Tahdonvaltaista sääntelyä voidaan, jos se oletetaan tunnetuksi, käyttää 212 Hassler-Cars 1989 s. 38. 213 Koulu 2008 s. 131. Korotetut selvyysvaatimukset ulottuvat muihinkin riidanratkaisusopimuksiin, koska ne minimoivat riita riidassa -riskin. Mitä selkeämpi sopimus on, sitä vähemmän se jättää tilaa tulkinnalle, jota kiista riidanratkaisun keinoista edellyttää. Toisaalta on mahdollista tehdä eroja eri sopimustyyppien välillä. Neuvottelu- ja sovittelulausekkeissa selvyysvaatimus on heikoin, esimerkiksi lautakuntalausekkeissa se on luokiteltavissa keskivahvaksi ja prorogaatio- ja välityslausekkeissa taas vahva selvyysvaatimus tuntuu olevan paikallaan. 134 myös pääteltäessä, mitä asianosaiset ovat eri määräyksillään tarkoittaneet tai ainakin, mitä he eivät ole tarkoittaneet. Poikkeavat määräykset nimittäin osoittavat tulkinnallisesti epäselvinäkin sen, että asianosaiset eivät, syystä tai toisesta, ole pitäneet välimiesmenettelylain säätämää oletusmenettelyä tarpeisiinsa sopivana. Periaatteellinen yksimielisyys loppuu, kun ryhdytään miettimään, milloin välityssopimuksen katsotaan täyttävän ne varsin ankarat vaatimukset, jotka selvyysvaatimus asettaa. On myönnettävä, että skandinaavinen oikeuskäytäntö on ollut oikullista; välillä selvyysvaatimus on kokonaan sivuutettu. Kokonaiskuva kuitenkin säilyy kohtalaisen johdonmukaisena. Joillekin juridisteknisille käsitteille on annettu välityssopimusta indisoiva vaikutus. Sopimus, jossa niitä käytetään, siis oletetaan välityssopimukseksi, ellei muu tulkinta-aineisto puhu vahvasti tätä olettamaa vastaan. Tällaisia avainsanoja ovat kaupallisissa sopimuksissa muun muassa itsestään selvät juridistekniset termit “välimiesmenettely” ja “välimiehet” mutta myös hieman yllättävästi yleiskieliset ilmaisut “lopullisesti” ja “ratkaistavaksi”. Näiden avainsanojen puuttuminen ei kuitenkaan estä pitämästä sopimusta välityssopimuksena: ne pelkästään siirtävät ratkaisun kokonaisharkinnan varaan. Siinä taas merkitystä saavat sopimuspuolten aikaisempi käytäntö ja alan yleiset käytänteet.214 Työriitoihin sovellettuna edellä viitattu kolmijako osaksi helpottaa, osaksi vaikeuttaa kokonaisharkintaa. Mitä tulee ensimmäiseen, asianosaisten aikaisempi käytäntö antaa tukea tulkittaessa sopimuksen määräyksiä välimiesten lukumäärästä, heidän kvalifikaatioistaan ja nimittämistavastaan. On luonnollista lähteä siitä, että asianosaiset eivät ilman osoitettavaa syytä ole halunneet poiketa aikaisemmista menettelytavoista. Näin esimerkiksi työriitojen välimiesmenettelylle ominainen viiden välimiehen kokoonpano215 ja vaatimus maallikkotaustasta syrjäyttää helposti välimiesmenettelylain oletuskokoonpanon. Sama koskee välimiesten valintaa: jos vakiintuneesti ulkopuolinen taho (esim. keskusjärjestö) nimeää välimiehiä, voidaan olettaa, että käytäntöä on haluttu jatkaa uudessakin 214 Koulu 2008 s. 139. 215 Viiden säännöstä puhutaan myös välimiesten valinnan yhteydessä. Yhdysvaltalaisessa grievance arbitration -menettelyssä riitapuolet listaavat viisi henkilöä. Tämän jälkeen kumpikin osapuoli yliviivan yhden nimen, kunnes vain yksi nimi jää. Tästä henkilöstä tulee välimies. Ks. grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 28. 135 välityslausekkeessa. Myös välimiesprosessia koskevissa määräyksissä tulkinnallinen jatkuvuus on vahva: asianosaisten siis oletetaan pitäytyneen aikaisempaan käytäntöön. Sen sijaan mainittu kolmijako pirstoo välimiesten toimivaltaa ja laajemmin välimieslainkäytön oikeudellista kontrollia. Ohjaavassa elementissä ensikäden päätösvalta on välimiehillä (niin sanottu toimivaltakompetenssi), mutta viimeisen sanan sanoo - tavallisesti välitystuomion moitteen yhteydessä - valtiollinen tuomioistuin. Välimiesprosessissa toimivaltaa ei periaatteessa ole jaettu: välimiehet päättävät, ovatko asianosaiset sopineet jotain menettelystä216 ja miten sopimusta on tulkittava. Valtiollisen tuomioistuimen kannan ottoa ei saada. Epäsuoraa kontrollia välimiehet eivät kylläkään vältä. Aikanaan annettu välitystuomio voidaan riitauttaa sillä perusteella, että välimiehet ovat ylittäneet toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1-k). Toimivalta nimittäin tarkoittaa tässä yhteydessä sekä prosessioikeudellista että aineellista toimivaltaa. Syytä asettaa asianosaisten sopimus asian käsittelystä eri asemaan ei liene löydettävissä. Asianosaisten sopimuksen sivuttaminen saa lisäksi aikaan monasti sen, että asianosainen ei saa riittävää tilaisuutta ajaa asiaansa (VML 41.1 §:n 4-k). Erimielisyys välimiesten lukumäärästä, pätevyydestä ja valinnasta on päätöksenteon kannalta pulmallisin. Lainsäätäjä ei ole erikseen ottanut kantaa siihen, kenelle päätösvalta kuuluu ja miten päätösvallan käyttämistä kontrolloidaan. Yleiset periaatteet antavat vastauksen viimeiseen kysymykseen. Välitystuomion moiteperusteisiin kuuluu, että välimiestä ei ole asetettu asianmukaisessa järjestyksessä (VML 41.1 §:n 2-k). Perusteen soveltamisalaan luetaan myös se, että asianosaisten sopimasta menettelystä on poikettu.217 Ongelmaksi jää vain päästä niin pitkälle, että välitystuomio annetaan. Erimielisyydet välimiehistä estävät menettelyn aloittamisen. Joskus umpikuja vältetään sillä, että riidattomat välimiehet eli ne henkilöt, joista osapuolet ovat yksimielisiä, päättävät, onko sovittu useammista välimiehistä ja miten nämä lisävälimiehet valitaan. Ellei näitäkään välimiehiä pystytä nimeämään, ainoa ratkaisu 216 Tältä osin voidaan puhua eräänlaisesta sopimuskynnyksestä. Välimieskäytännössä sopimuksen syntymiselle asetetaan korkeat vaatimukset, mistä seuraa, että sopimuksia tehdään (tai oikeammin niitä tulkitaan tehdyn) vain harvoin. Näin menettelynkulun ohjaus siirtyy välimiehille. Joustavampi sopimuskynnyksen tulkinta palauttaisi asianosaisille sen määräämisvallan, joka heille alun perin on kuulunut ja jonka he ovat osaksi menettäneet välimiesprofessiolle. Ks. Koulu 2012b s. ilmestyy 217 Ovaska 2007 s. 260. 136 on todeta välityssopimus toimimattomaksi, jolloin se raukeaa.218 Toptyta on, että ratkaisu jättää avoimeksi jatkon: palaako riita välimiesmenettelylain oletuskokoonpanoon ja oletusvalintaan219 vai katsotaanko sopimuksen rauenneen myös ohjaavan vaikutuksensa puolesta. Jos sopimus raukeaa, asia palaa valtiollisen lainkäyttön piirin. Työriidoissa seuraava kompromissi voisi muodostaa säännön: oikeusriita palaa valtiolliseen lainkäyttöön, intressiriita menee välimiesmenettelylain oletusmenettelyyn. Kumpikaan sääntö ei loukkaa riitapuolten autonomiaa. Jos he eivät hyväksy lopputulosta, he voivat muuttaa sitä uudella sopimuksella. 6.2.2. “Ymmärtävää” tulkintaa vai selvyysvaatimuksen vesittämistä? Jos selvyysvaatimus on de facto heikohko kaupallisessa (tavallisessa) välimiesmenettelyssä, se tuntuu työriidoissa kokonaan katoavan. On todennäköistä, että myös ratkaisuperusteelle asetetuissa vaatimuksissa tulee tapahtumaan samanlainen pehmeneminen, jos tai kun asianosaisten sopimuksille yritetään tässä asettaa täsmällisyyden ja selvyyden vaatimus. Tätä kehitystä on edellä pidetty paitsi todennäköisenä myös hyväksyttävänä, kun kysymys on intressiriidoista. Niissä välimiesmenettelyn vaihtoehtona on työtaistelu, jonka estäminen on ensisijainen tavoite. Voidaan myös huomauttaa, että jos riitapuolet pitävät jotain ratkaisuperustetta riittävän täsmällisenä, sivullisen on vaikea uskottavasti väittää, että näin ei olekaan. Tällaiset väitteet leimataan helposti ja osaksi aiheellisesti “kamariviisaudeksi”. Konfliktinhallinnan tutkimuksen tehtävähän on ennen kaikkea kehittää oikeudelliset puitteet asianosaisten haluamalle tavalle ratkaista riita - ei keksiä sille teoreettisia tai opillisia esteitä. Selvyysvaatimuksen pehmeneminen näkyy ensiksi siinä, että ne tavanomaiset avainsanat, jotka helpottavat tulkintaa, kadottavat presumptiivisen voimansa. Tunnettua esimerkiksi on, että välimiesmenettelyyn viittaavan ilmaisun “välityslautakunta” katsotaan työriidoissa tarkoittavan “sovittelulautakuntaa”220, toisin sanoen viittaavan 218 Tästä niin sanotusta toimimattomuusopista ks. Koulu 2008 s.128. 219 Tätä voidaan perusteella sillä, että asianosaiset joka tapauksessa ovat - tekemällä välityssopimuksen - osoittaneet halunsa irtaantua valtiollisen lainkäytön piiristä. Vastakkaista kantaa (riita palaa valtiolliseen lainkäyttöön) tukee taas selkeys ja yksinkertaisuus. Kiistely riidanratkaisun tavasta eli riita riidassa -syndrooma katkaistaan heti alkuunsa. 220 Koulu 2009 s. 83. 137 institutionaaliseen sovitteluun, joka tapahtuu - epätyypillisesti lautakuntatyyppisen orgaanin “sisällä”. Ohimennen todettakoon, että lautakunnan konstruointi sovittelun ympäristöksi on konfliktiteoreettisesti yhdentekevää, siitä ei ole hyötyä jos ei oikein toteutettuna haittaakaan. Pulmaksi jää lähinnä, kuka kantaa lautakunnassa varsinaisen sovittelijan vastuun. Ellei kenelläkään ole selvää sovittelijan roolia, onnistusennuste on heikko. Sovittelijan panos on vakiintuneen käsityksen mukaan ratkaiseva. Koska työriitoja koskevissa riidanratkaisusopimuksissa ei käytetä vakiintuneita avainsanoja, niitä tulkittaessa ajaudutaan (verbi sopii hyvin tähän yhteyteen) välittömästi kokonaisharkintaan. Siinäkään tavanomaista päättelyä ei saa kokonaan ohittaa. Myös työriitojen välityssopimuksissa asianosaisten tarkoitus, jos tai kun se osoitetaan, ratkaisee. Kokemusperäisesti kuitenkin tiedetään, että asianosaisten tarkoitusta on tavallisesti hyvin vaikea näyttää toteen. Usein asianosaisilla ei ole riidanratkaisusopimusta tehdessään edes itsellään kuvaa siitä, mitä he tarkoittavat. Ilmoitetut tarkoitukset ovat myöhempiä rekonstruointeja, joiden luotettavuus on kyseenalainen. Nämä tavallista välimiesmenettelyä koskevat havainnot kaiken todennäköisyyden mukaan pätevät myös työriidoissa. On vaikea keksiä syytä, miksi niiden todellisuus olisi toinen. Jonkinasteinen yksimielisyys tuntuu vallitsevan siitä, että työriidoissa asianosaisten välisiä sopimuksia ei ainakaan saa tulkita sananmukaisesti. Tulkinnan on oltava “ymmärtäväistä”. Ymmärtäväinen tulkinta jättää avoimeksi sen, mitä tehdään, kun tälläkään tavalla tulkiten ei saada selvyyttä siitä, ovatko asianosaiset tarkoittaneet sopia välimiesmenettelystä. Vaihtoehtoja on kaksi. Joko turvaudutaan asianosaisten presumoituun tahtoon tai katsotaan, että sellainen riidanratkaisusopimus, jota ei voida osoittaa välityssopimukseksi, ei sitä ole. Jälkimmäisessä tapauksessa sopimuksen oikeusvaikutukset määritellään sopimusoikeuden yleisten sääntöjen mukaan. Presumoitu tahto taas päätellään yleisestä elämänkokemuksesta, asianosaisten aikaisemmasta käytännössä tai alan yleisestä käytännöstä. Toistaiseksi kaupallisen välimiesmenettelyn perusratkaisu, presumoituun tarkoitukseen turvautuminen, ei tunnu saavuttaneen työriidoissa kannatusta. Johtuuko se uskosta, että asianosaisten todellinen tarkoitus kyetään - kokonaisharkinnalla tai muutoin - aina käytännössä selvittämään, jää tässä yhteydessä vastausta vaille. Totta myös on, että todellisen tarkoituksen selvittämisessä herkästi turvaudutaan sellaisiin kokemussääntöihin, jotka olisivat konstruoitavissa myös presumptioiksi. Kokonaisharkinnassa ne jäävät vain piileviksi. Toki parempaan 138 päätöksentekoon päästään, kun piilevät säännöt tuodaan keskustelun ja kritiikin kohteeksi. Kokonaisarviot kätkevät usein intuitiivisia päätelmiä, joskus ehkä mielivaltaakin. Joitakin presumoidulle tahdolle rakentuvia tulkintasääntöjä on mahdollista rakentaa nykytiedonkin varassa. Näin on tässä tutkimuksessa tehtykin. Kannattaa kuitenkin korostaa, että ne ovat vasta sääntöehdotuksia vailla kattavampaa institutionaalista tukea. Edellä on asetettu lakisääteistä välimiesmenettelyä suosiva tulkintasääntö. Jos asianosaiset ovat kiistatta sopineet jonkinlaisesta välimiesmenettelystä, heidän oletetaan ensisijaisesti tarkoittaneen lakisääteistä eli välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvaa menettelyä. Sen sijaan sääntö, jonka mukaan riitapuolten oletetaan sopineen välimiesmenettelystä eikä muusta riidanratkaisusta, ei voitane asettaa - ainakaan näin vahvana. On täysin mahdollista, että riitapuolet ovat asettaneet etusijalle esimerkiksi puhtaan lautakuntamenettelyn tai asiantuntijamenettelyn - etenkin kun kummallakin on työriitojen ratkaisussa pitkät perinteet. Konfliktiteorian valossa tosin sen todennäköisyys, että rationaaliset riitapuolet olisivat halunneet ohjata riitansa lain ulkopuolelle jäävään välimiesmenettelyyn tai lautakuntamenettelyyn, on heikko. Nämä riidanratkaisumuodot ovat eräänlaisia väliinputoajia. Vuonna 2012 voimaan tullut Euroopan unionin sovitteludirektiivi on entisestään heikentänyt näiden kvasimenettelyjen kilpailuasemaa muiden riidanratkaisukeinojen rinnalla. Ensiksikin välimiesmenettelylaki antaa sen piiriin kuuluvalle menettelylle monia etuja kuten täytäntöönpanokelpoisuuden ja oikeuden saada apua valtiollisilta tuomioistuimilta menettelyn aloittamiseen ja läpiviemiseen. Toiseksi sovitteludirektiivi mahdollistaa sen, että sovittelussa syntynyt sovinto vahvistetaan täytäntöönpanokelpoiseksi.221 Sen sijaan lautakunnan tai asiantuntijan päätös ei ole vahvistettavissa: vahvistaminen ei käy päinsä silloinkaan, kun riitapuolet hyväksyvät jälkikäteen päätöksen. Kvasimenettelyt jäävät toisin sanoen vaille näitä etuja. Totta kuitenkin on, että riitapuolilta ei voida odottaa ehdottoman rationaalista valintaa. Myöskään presumoitua tahtoa ei voida perustaa olettamuksiin siitä, miten rationaalinen riitapuoli toimisi. Riitapuolten tosiasialliseen valintaan vaikuttaa vallitseva kulttuuri ja perinteet, jotka ovat edelleen varsin suopeita erilaisille lautakuntarakenteille. Samoin voidaan väittää, että presumtiosäännöt ovat välttämättömiä estämään riitoja siitä, missä 221 Koulu 2012c s. 1309. 139 menettelyssä primääri riita tulisi ratkaista.222 Heikkokin presumptio on parempi kuin tapauskohtainen asianosaisten tarkoituksen pohtiminen. Edellä on pidetty silmällä ennen kaikkea työehtosopimukseen otettujen välityslausekkeiden (tai sellaisiksi väitettyjen lausekkeiden) tulkintaa. Oma ongelmansa on, seuraavatko varsinaiset välityssopimukset samaa ymmärtävän tulkinnan sääntöä kuin työehtosopimuksiin otetut välityslausekkeet. Vastaus on pääsääntöisen myöntävä: ratkaisevaa ei ole sopimuksen tyyppi (sopimus/lauseke) vaan sen yhteys työehtosopimusjärjestelmään. Normaalisääntöihin palataan vasta, kun tämä yhteys on menetetty. Pieni painotusero on kuitenkin havaittavissa. Kun kysymys on aktuaalista riitatilanteesta, valinta jää tehtäväksi työtuomioistuin - ja välimiesmenettely -vaihtoehdon välillä. Tässä tilanteessa välityssopimukselta on lupa edellyttää tavanomaista selvyyttä, jotta kiistely oikeasta riidanratkaisusta ei viivytä oikeuksiin pääsyä työtuomioistuimen kautta. Epäselvää sopimusta ei myöskään enää yritetä tulkita sopimukseksi lautakuntatyyppisestä riidanratkaisusta. On nimittäin ilmeistä, että intressiedustukselle rakentuva lautakunta ei tule pääsemään yksimielisyyteen. On myös syytä muistaa, että tässä vaiheessa riita on tavallisesti jo läpikäynyt useita työpaikka- ja liittokohtaisia neuvottelukierroksia. Työehtosopimusten välityslausekkeet tuovat mukanaan sellaisena tulkintaongelman, jota muualla ei tunneta. Monet työehtosopimukset määräävät pelkästään sen, että asia “voidaan” määrätä tai saattaa välimiesten ratkaistavaksi.223 Aavistuksen selvempi on lausekemuunnelma, jonka mukaan asian ratkaiseminen voidaan “sopia” jätettäväksi työtuomioistuimen asemasta välimiehille.224 Kumpikin 222 Tehokas konfliktinhallinta edellyttää, että tällaisia erimielisyyksiä riidanratkaisun tavasta - eli niin sanottuja riitoja riidassa - vältetään mahdollisimman pitkälti. Riidat riidassa viivyttävät alkuperäisen konfliktin ratkaisua sekä kuluttavat riitapuolten resursseja ilman vastaavaa hyötyä. Riitoja riidassa vältetään muun muassa selkeillä ohjautumissäännöillä (esimerkiksi vakiintuneilla säänöillä siitä, miten tavanomaisia riidanratkaisulausekkeita tulkitaan) ja niitä tukevilla presumptioilla. 223 Esimerkiksi Elintarviketeollisuus ry:n ja Suomen elintarviketyöläisten liitto SEKL ry:n välinen työehtosopimus 2010-2014 11 §. Myöskään paperiteollisuuden työehtosopimuksen 2010-2012 kaksoisrakenne ei tuo tähän selvyyttä. Työehtosopimuksen mukaan erimielisyydet “voidaan ratkaista” välimiesmenettelypöytäkirjan mukaisesti, pöytäkirja puolestaan toteaa, että erimielisyydet “voidaan saattaa” välimiesten ratkaistavaksi. 224 Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton välinen työehtosopimus 20112013 kohta 8.3. Saman kategoriaan lienee luettava myös erityispalvelujen 140 lauseketyyppi jättää avoimeksi sen, ovatko osapuolet jo sopineet välimiesmenettelystä vai onko lauseke vain muistutus tästä mahdollisuudesta - jolloin välimiesmenettely edellyttää myöhempää (uutta) välityssopimusta. Kielellisesti kumpikin tulkinta on yhtä perusteltu. Perinteinen tulkintasääntö ratkaisee epävarmuuden siten, että lauseketta ei tulkita välityslausekkeeksi. Näin ollen osapuolten on myöhemmin tehtävä varsinainen välityssopimus, jos he haluavat yksittäisen riidan välimiesten ratkaistavaksi. Lasikeraamisen Teollisuuden toimihenkilösopimus 2010-2013 sisältää kolmannen lausekemuunnelman. Sen mukaan palkkaerimielisyydet ratkaistaan “ensisijaisesti välimiesmenettelyssä”, elleivät työehtosopimuksen sopijapuolet yhteisesti sovi asian saattamisesta työtuomioistuimeen. Sana “ensisijaisesti” oikeuttaa olettamaan, että välimiesmenettelystä on jo sovittu. Tulkintasääntö voidaan riitauttaa silloin, kun työehtosopimus - näin on asianlaita lasikeraamisen teollisuuden toimihenkilösopimuksessa kuitenkin sisältää yksityiskohtaisia määräyksiä välimiehistä, heidän esteellisyydestään ja kustannusten jakamisesta. Tällaiset määräykset ovat tavallaan turhia, jos oletetaan, että välimiesmenettelystä ylipäätään sovitaan myöhemmin. Aktuaalissa riitatilanteessa tiedetään jo lähemmin, millaisia välimiehiä tarvitaan ja mitä kustannuksia on tulossa. Tästä syystä tuntuu perustellulta, että lähempiä määräyksiä sisältävä lauseke ymmärretään epämääräisyydestään huolimatta jo välityslausekkeeksi.225 Sen sijaan pelkistetty lauseke on vasta ohjelmajulistus tai muistutus siitä, että tällainenkin riidanratkaisukeino on olemassa. työnantajaliiton neuvonta-alan runkosopimus 2010-2012. Sen mukaan asia voidaan “liittojen niin sopiessa” saattaa välimiesten käsiteltäväksi. 225 Tässä vartavastisessa sopimuksessa - Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton välinen työehtosopimus 2011-2013 - sen sanamuoto puhuu olettamusta vastaan. Kohta 8.3.1. antaa ymmärtää, että asian ratkaisemisen jättämisestä välimiehille kuitenkin sovitaan erikseen liittojen välisissä neuvotteluissa. Tämä määräys on nimittäin looginen vain, jos lauseketta sinänsä ei ymmärretä välityslausekkeeksi vaan jonkinlaiseksi varautumiseksi tähän menettelyyn. Asiaa vielä mutkistaa soveltamisohjeen neuvottelumääräys -jakson kohta 5. Sen mukaan jompikumpi liitto voi saattaa erimielisyyden välimiesten ratkaistavaksi, ellei työehtosopimuksen irtisanomista koskevassa asiassa päästä yksimielisyyteen, toisin sanoen (uutta) välityssopimusta ei selvästikään edellytetä. Toki on mahdollista, että lauseke on joissakin riitatyypeissä välityslauseke, toisissa taas ei. 141 6.2.3. Esimerkkilausekkeita: tulkintasääntöjen testaamista Seuraavaksi edellä esitettyjä tulkintasääntöjä testataan: testaamiseen käytetään aineistosta ilmeneviä, työmarkkinoilla käytössä olevia ja työehtosopimuksiin otettuja riidanratkaisulausekkeita. Esimerkeiksi on valittu elintarviketeollisuuden, finanssialan, metsäteollisuuden ja palvelualojen toimialaliiton sopimuksia. Systemaattisia kriteerejä tehdylle valinnalle ei ole: valinta perustuu suoraan siihen, että nämä sopimukset on nostettu esille malleina siitä, mitä työehtosopimuksissa sovitaan “menettelyistä erimielisyyksien ratkaisemiseksi”.226 Elintarviketeollisuus. Elintarviketeollisuuden sopimuksessa tausta muotosi poikkeuksellisen vahvasti riidanratkaisua. Vuoden 2007 sopimuksessa ei sovittu vuosille 2008 ja 2009 kohdistuvista palkankorotuksista, vaan ne jätettiin myöhemmin neuvoteltaviksi. Ellei näissä neuvotteluissa päästy yhteisymmärrykseen palkankorotuksista, erimielisyys tuli ratkaista välityslautakunnassa. Mainitun lautakunnan puheenjohtajana toimii valtakunnansovittelija, mutta muutoin lautakunnan kokoonpanosta sovittaisiin erikseen. Taustan valossa lautakunnan ratkaistavaksi jäi tyypillinen intressiriita: kysymys oli edellä viitatusta työehtosopimuksen “aukon” täyttämisestä. Näin lauseketta arvioidaan pehmennetyn selkeysvaatimuksen valossa. Vaikka termi “välityslautakunta” sivuutettaisiinkin ambivalenttina, kielenkäyttö tukee ainakin jossain määrin olettamaa välimiesmenettelystä; erimielisyys tuli nimittäin “ratkaista” (eikä vain käsitellä) lautakunnassa. Samoin nimenomaiset määräykset lautakunnan puolueettomasta puheenjohtajasta tukevat olettaa. Jos lautakunnan päätös olisi suositus, puheenjohtajan henkilöllä ei olisi tällaista merkitystä.227 Välityslausekkeen (jos lauseke tulkitaan sellaiseksi)pätevyys pystytään kuitenkin riitauttamaan sillä perusteella, että sopimus ei määrittele, millä perusteilla lautakunta “ratkaisee” erimielisyydet. Sopimuksen lauseke uskoi lautakunnalle toisenkin tehtävän. Se voi ottaa käsiteltäväkseen “työmarkkinoilla toteutettavia, alakohtaisia tai työehtosopimuskohtaisia tekstejä”. Käsittelyn ehtona kuitenkin oli, ettei kumpikaan osapuoli sitä vastustanut. Tältä osin lautakunta käsittelee oikeusriitaa, lähemmin määriteltynä riitaa työehtosopimuksen 226 Sopimukset mainitaan Juhani Saloniuksen muistiossa “Muistio työehtosopimusten riidanratkaisumenettelyistä” (ei päiväystä). 227 Muistion laatijan mielipide oli kuitenkin, että lauseke ei ole välityslauseke. Sopimusta ei nimittäin ollut sijoitettu muistiossa otsikon “Välimiesmenettely” alle. 142 tulkinnasta, eli asiaa, joka periaatteessa kuuluu työehtosopimuksen toimivaltaan. Tällöin sovelletaan täsmällisyyssääntöä, tosin ymmärtäväisellä tulkintaotteella lievennettynä. Maininta “käsittelystä” (ratkaisemisen sijasta) puhuu välimiesmenettelyä vastaan. Samoin käsittelyn sitominen siihen, että kumpikaan osapuoli ei “vastusta”, tukee olettamaa ei-sitovasta päätöksenteosta. Sitovassa päätöksenteossa määräys ei ole looginen. Kantansa pitävyyttä epäilevä riitapuoli tietenkin vastustaa käsittelyä. Sitä paitsi välimiesmenettelyn logiikan vastaista olisi, jos toinen osapuoli voisi milloin tahansa lopettaa menettelyn vain sitä “vastustamalla”. Teoriassa lienee kylläkin katsottava, että välityssopimus saa olla ehdollinen - ja kytkeä välimiesten toimivallan siihen, että vastapuoli ei vastusta välimiesmenettelyä. Asia erikseen on, että lauseke luo ongelmia arvioitaessa, missä määrin se estää viemästä riitaa valtiolliseen lainkäyttöön. Vähintäänkin näin toimivan asianosaisen on osoitettava, että vastapuoli on tuonut vastustuksensa esiin. Vielä suuremman ongelman välimiesmenettelylain soveltamiselle aiheuttaa lausekkeen laveus. Käsiteltäväksi tulevia tekstejä ei määritellä, saati rajata. Perinteisesti välityssopimukselta on edellytetty sen piiriin kuuluvien riitojen määrittelyä vähintään oikeussuhteen tarkkuudella. Yleinen välityssopimus on pätemätön. Tästä seuraa, että lauseke on pätevä, jos sen ymmärretään tarkoittavan nimenomaan sitä työehtosopimusta (tarkkaan ottaen sen perustamaa sopimussuhdetta), johon se on otettu. Irrallisena lauseke on yksiselitteisesti pätemätön. Toki työehtosopimuskohtaiseksi tarkoitettunakin lauseke aiheuttaa kysymyksen, sallitaanko sen supistava tulkinta (jolloin sen pätevyys pelastetaan) vai ei - jolloin se taas menettää oikeusvaikutuksensa. Rahoitusala. Finanssialalla määräykset riidanratkaisusta liittyivät uuteen palkkausjärjestelmään, joka sisälsi määräyksiä palkkauksen periaatteista ja vaativuusluokituksesta. Jollei paikallisissa neuvotteluissa saavuteta yksimielisyyttä, kumpikin osapuoli voi saattaa asian palkkatoimikunnan käsiteltäväksi. Jos asiassa jäädään erimielisiksi, liitto voi saattaa asian ratkaisulautakunnan ratkaistavaksi. Se on “erimielisyyskäsittelyn korkein taso”. Ratkaisulautakunnan puheenjohtajana toimii järjestöjen ulkopuolinen henkilö ja jäseninä keskusjärjestöjen edustajat. Samalla on sovittu, että palkkakeskustelua koskevaan pöytäkirjaan liittyviä erimielisyyksiä ei tällä alalla viedä työtuomioistuimeen. Kielenkäyttö, kokoonpanon tarkka sääntely ja kielto viedä asiaa työtuomioistuimeen puhuvat sen puolesta, että lauseke tarkoittaa välimiesmenettelyä. Lisäksi sopimus, joka kieltää asian viemisen tuomioistuimeen, on pätevä vain, kun sen yhteydessä on tehty välityssopimus. Pelkkä kielto riistää riitapuolelta pääsyn oikeuksiin. 143 Olettavaa siis on, että riitapuolet ovat tältäkin osin halunneet tehdä pätevän sopimuksen ja samalla sopineet välimiesmenettelystä. Lausekekokonaisuus on kuitenkin niin ainutkertainen, että tulkintasäännöt eivät auta määrittämään järjestelyn tarkoitusta. Ohimennen todettakoon, että muistiossa menettely on jätetty “välimiesmenettelyjen” ulkopuolelle. Metsäteollisuus. Muistiossa “välimiesmenettelyiksi” luokitellaan metsäteollisuuden (tekstissä puhutaan paperiteollisuudesta) ja palvelualojen toimialaliiton sopimusjärjestelyt. Ensimmäinen sisältää valinnaisen välimiesmenettelyn: työehtosopimuksen tulkinnasta johtuvat erimielisyydet voidaan saattaa myös välimiesten ratkaistavaksi. Välimiehet ovat myös toimivaltaisia ratkaisemaan “järjestysrangaistuksena annettuja lomautus-, varoitus- ja työsuhteen päättämistapauksia”. Työehtosopimuksen tulkinnan osalta lauseke määrää yksiselitteisesti välimiesmenettelystä. Sen sijaan järjestysrangaistusten osalta se lienee tulkittavissa lähinnä aiesopimukseksi. Riitoja ei nimittäin mitenkään yksilöidä, joten niiden käsittely välimiesmenettelyssä edellyttää myöhempää, erikseen tehtävää välityssopimusta. Yksilöitynäkin lauseke herättäisi kysymyksen tyyppikohtuuttomuudesta, koska se rajoittaa yksittäisten työntekijöiden oikeutta valita oikeussuojatiensä. Työehtosopimus sisältää myös välimiesten toimivaltaa rajoittavia määräyksiä: välimiesten tutkittavaksi ei voida saattaa palkkaerimielisyyksiä, keskusjärjestömääräyksiä eikä työtaistelutoimenpiteitä. Tällaiset alkuperäistä toimenkuvaa rajoittavat määräykset ovat sinänsä päteviä, kunhan ne ovat toteutettavissa, toisin sanoen ne eivät tee koko toimivaltaa epämääräiseksi. Rajoittavien määräysten konfliktiteoreettinen mielekkyys on toki asia erikseen. Parhaassakin tapauksessa (eli selkeänä ja yksiselitteisenä) rajoitus pirstoo riitakompleksin eri lainkäyttölinjoille. Kyseinen paperiteollisuuden välityslauseke sisältää myös määräyksen välimiesten ilmoitusvelvollisuudesta. Jos he havaitsevat käsiteltäväksi saamansa asian merkitykseltään laajakantoiseksi ja yleiseltä luonteeltaan sellaiseksi, että työtuomioistuimen olisi se ratkaistava, heidän on ilmoitettava siitä työehtosopimuksen osapuolille. Näillä on oikeus saattaa asia työtuomioistuimen ratkaistavaksi.228 228 Tämä vakiolauseke on monissa työehtosopimuksissa. Ks. esim. Viestinnän keskusliiton ja Team teollisuusalojen ammattiliiton välinen työehtosopimus 20112012. kohta 8.5.1.3. 144 Mitä tulee ilmoitusvelvollisuuteen, työehtosopimuksen määräys ei aiheuta pulmia sitä soveltaville. Asianosaiset voivat sälyttää välimiehille tällaisenkin tehtävän. Sen sijaan ilmoituksen kytkeminen asian jatkokäsittelyyn on ongelmallinen. Jos asianosaiset ovat yksimielisiä, he voivat toki lopettaa välimiesmenettelyn. Tällöin sen vireilläolovaikutus päättyy, ja asianosaiset tai heistä jompikumpi voi saattaa asian työtuomioistuimen ratkaistavaksi. Jos sen sijaan kyseinen valta päättää välimiesmenettelyn lopettamisesta annetaan yhdellekin asianosaiselle, asia vaikeutuu. Perinteisesti on katsottu, että asianosainen ei enää saa yksipuolisesti muuttaa sitä valintaa, jonka hän on valinnaisen lausekkeen perusteella tehnyt ja josta on jo ilmoitettu vastapuolelle. Tätä sääntöä on sovellettava myös työehtosopimusten lausekkeisiin. Tosin luultavaa on, että lauseke on tarkoitettukin vain niihin tilanteisiin, joissa molemmat asianosaiset ovat samaa mieltä asian viemisestä työtuomioistuimeen. Paperiteollisuus. Paperiteollisuuden työehtosopimus määrää myös erityisestä sovintolautakunnasta. Se ratkaisee palkkoja koskevat erimielisyydet (jotka siis jäivät välityslausekkeen ulkopuolelle). Lautakunnan kokoonpano määrätään yksityiskohtaiseksi; samoin määrätään erikseen, miten puheenjohtaja valitaan, elleivät liitot siitä sovi. Sovintolautakuntaan sovelletaan “soveltuvin osin” välimiesmenettelylakia, eikä lautakunnan päätöksen saa hakea muutosta. Määräys antaa aluksi kuvan siitä, että kysymyksessä on eisitovia päätöksiä antava lautakunta. Näin saatu vaikutelma ei kumoudu vielä siitä, että lautakuntaan sovelletaan välimiesmenettelylain säännöksiä. Lakihan tarjoaa, kuten edellä havaittiin, toimivan ja koetellun menettelysääntöjen paketin. Eri asia on, että tämä menettelypaketti on turhan raskas ei-sitovia ratkaisuja tuottavalle riidanratkaisuelimelle. Sen sijaan määräys siitä, että lautakunnan ratkaisuun ei saa hakea muutosta, on yllättävä. Se viittaa siihen, että lautakunnan ratkaisu jollakin tavalla jäisi lopulliseksi. Lausekkeen luokittelun yleiskuvaa muutoksenhaun kielto ei kuitenkaan muuta: kysymyksessä ei ole välityslauseke. Tosin tässäkin tapauksessa järjestelyn yleinen konfliktiteoreettinen mielekkyys jää askarruttamaan lukijaa. Palkkariitojen ja muiden tulkintariitojen ratkaiseminen eri tavalla edellyttäisi, että niiden välillä olisi perustava ero. Näin ei kuitenkaan tunnu olevan. Outoa on myös se, että osa tulkintariidoista keskusjärjestömääräyksiä ja työtaistelutoimenpiteitä koskevat erimielisyydet - jäävät sekä välimiesmenettelyn että sovintolautakuntakäsittelyn ulkopuolelle. 145 Palvelualojen toimialaliitto. Työehtosopimus sisältää tulkinnallisesti selkeimmän välityslausekkeen, joka tosin aiheuttaa muita ongelmia. Lausekkeen mukaan liiton sopimuksia koskevat erimielisyydet tulee aina ratkaista välimiesmenettelyssä. Välimiehet valitaan vuodeksi kerrallaan. Välimiehenä voi toimia myös sellainen henkilö, joka välimiesmenettelylain mukaan olisi esteellinen. Välimiehet valitsevat puheenjohtajan, jonka on oltava lakimies. Elleivät välimiehet pääse sopimukseen puheenjohtajasta, kumpikin osapuoli voi vaatia, että puheenjohtajaksi ryhtyy valtakunnansovittelija. Määräys on yksiselitteinen, ja se syrjäyttää lain oletuskokoonpanon ja oletusvalinnan. Avoimeksi jää lähinnä, mitä tehdään, jos valtakunnansovittelija kieltäytyy tehtävästä. Tällöin joudutaan soveltamaan välimiesmenettelylain 14 §:ää, koska valtakunnansovittelija on (tosin toissijaisesti) välityssopimuksessa määrätty välimies. Valintavalta palaa takaisin asianosaisille. Elleivät he pysty sopimaan puheenjohtajasta, hänet määrää tuomioistuin, elleivät asianosaiset ole sopineet, että välimiesmenettely raukeaa tällaisessa tapauksessa. Lauseke sisältää tämän lisäksi ongelman pysyvästä välimiesmääräyksestä ja esteellisyyden etukäteisestä hyväksymisestä, joita käsitellään seuraavassa jaksossa. Tarkastelu osoittaa odotetusti, että lausekkeiden kielenkäyttö on epäselvää ja paikoin suorastaan harhaanjohtavaa. Ongelma ei kuitenkaan ole perimmältään semanttinen, eikä se ole näin ratkaistavissa tulkinnalla. Lausekkeiden laatijat eivät selvästikään tiedä, mitä he haluavat. Tästä syystä lausekkeisiin kootaan enemmän tai vähemmän umpimähkään osia eri riidanratkaisukeinoista. Tällaiset anomaaliset lausekkeet asettavat tulkinnan mahdottoman haasteen eteen. Presumoidulle tahdolle perustuvat säännöt ovat arvailua. Positiivinenkaan tulkinta-aineisto, jos sitä sattumoisin on kertynyt, ei auta selvittämään sopimuspuolten tarkoitusta, koska koherenttia tarkoitusta ei tunnu olleen. 6.3. Erityistapaus: pysyvät välimiesjärjestelyt Lähes alusta alkaen on väitelty siitä, tuleeko välimiesmenettely työriidoissa järjestää ad hoc -tyyppiseksi vaiko enemmän tai vähemmän pysyvien järjestelyjen varaan.229 Väittely muistuttaa jossain määrin sitä 229 Joissakin maissa (muun muassa Belgiassa) on perustettu erityisiä ja samalla pysyviä “välimieskomiteoita” käsittelemään työriitoja. Ks. selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 104. 146 keskustelua, joka kaupallisessa välimiesmenettelyssä on edelleenkin käynnissä ad hoc - ja institutionaalisen välimiesmenettelyn keskinäisestä paremmuudesta. Työriidoissa ad hoc- menettelyn kilpailijaksi ei kuitenkaan ole noussut välitysinstituutin kaltainen ulkopuolinen ja periaatteessa kaupallinen välitysinstituutti, vaan pysyvät välimiesmenettelyn järjestelyt sitoutuvat kaikki järjestörakenteeseen. Ne ovat hieman yksinkertaistaen joko liitto- tai työehtosopimuskohtaisia. Aika näyttää, jääkö tämä rakenne pysyväksi. Mitään estettä ei nimittäin ole sille, että liittotason ylittävä elin ottaa ne hallinnoimistehtävät, joista välitysinstituutit perinteisesti vastaavat. Brittiläinen Acas -instituutti on tämän mallin sovellus, joskaan se ei ole ulkopuolinen elin vaan osa brittiläistä työmarkkinajärjestelmää. Instituutti on operatiivisesti itsenäinen, vaikkakin organisatorinenkin itsenäisyys on suositeltavaa. Se lisää instituutin uskottavuutta, mikä helpottaa sen palvelujen käyttämistä. Pysyvä rakenne takaa pääsääntöisesti pysyvät välimiehet. Synonyymejä nämä käsitteet eivät tietenkään ole. Pysyvä järjestely voi yhtäältä kierrättää henkilöitä välimiehinä, toisaalta ah hoc -tyyppisessä menettelyssä sama henkilö voi toimia pitkäänkin välimiehenä samantyyppisissä asioissa, jos tai kun hänet valitaan toistuvasti välimieheksi. On kuitenkin myönnettävä, että pysyvässä rakenteessa on helpompi päästä pysyviin välimiehiin. Toinen asia on, kannattaako suosia pysyviä välimiehiä. Heidän vahvuudekseen on katsottu valmis asiantuntemus riitakysymyksistä, perehtyneisyys aikaisempaan ratkaisukäytäntöön sekä tunnettuisuus asianosaisten silmissä. Jälkimmäistäkään ei ole syytä väheksyä, sillä tunnettuisuus eli tieto välimiesten ajattelutavasta ja käytänteistä taas helpottaa riitapuolten asianajoa. Tällöin asianosaiset tietävät, miten välimiehet ajattelevat ja mitä he pitävät tärkeänä. Pysyvien välimiesten vaarana taas on urautuminen tiettyyn ajattelutapaan, muutosvastahakoisuus ja pyrkimys säilyttää oman taustaryhmän luottamusta. Nämä vaarat myönnetään, ja niitä kompensoidaan toisinaan eräänlaisella puolipysyvällä mallilla. Välimiehet määrätään periaatteessa pysyvästi (esim. määräajaksi), mutta riitapuolet tai heistä toinen voi milloin tahansa ja syytä ilmoittamatta vaatia välimiehen vaihtamista.230 Vertailua ad hoc tyyppisen ja pysyvän välimiesjärjestelyn välillä voidaan tehdä myös 230 Grievance arbitration: a practical guide 1977 s. 26. Vrt. de Givry 1976. Hänen vertailunsa päätyy pysyvien elinten (a standing industrial court) paremmuuteen lähinnä sillä perusteella, että tällainen elin saa tilaisuuden hankkia puolueettoman maineen “on a thorough understanding of indistrial matters”. 147 kustannusten pohjalta. Vaikkakaan empiiristä tietoa ei ole, pysyvässä järjestelmässä saavutetaan mittakaavaetuja. Tämä tietenkin edellyttää tiettyä vähimmäismäärää käsiteltäviä asioita. Ehdon täyttyessä hallinnoimiskustannusten tulisi menettelyä kohden pienempiä kuin ad hoc -tyyppisessä elimessä. Tässä tutkimuksessa kiista vaihtoehtojen paremmuudesta on jätettävä ratkaisemattomaksi. Sen sijaan on otettava kantaa siihen, asetetaanko välimiesmenettelyn pysyviä puitteita koskeville sopimuksille samanlaisia selvyys- ja täsmällisyysvaatimuksia kuin välityssopimukselle yleensä. Tämän lisäksi on syytä määritellä, millaiset järjestelyt ylipäätään ovat sallittuja. Perusteoria (jota edellä käsiteltiin) sallii, että välimiesmenettelyn puitteisiin jää tulkinnallista epävarmuutta. Selvyysvaatimus on lähtökohtaisesti keskivahva. Työehtosopimusten lausekkeissa lisäksi aikaisemman käytännön - ja yleisemminkin työmarkkinakäytännön - merkitys tulee näkyviin. Vakiintuneet käytännöt tarkentavat epäselviä määräyksiä. Tällöinkin jossain vaiheessa saavutetaan raja: lausekkeen “pysyväismääräykset” ovat niin epäselviä, että ne sivuutetaan ja palataan oletusmenettelyyn. Oletusmenettely on ad hoc -menettely, kolmen välimiehen kokoonpano ja säädännäinen valinta. Pulmaksi jää lähinnä se, voidaan pysyväisjärjestelyn tulkinnallisesti selvät osat - esimerkiksi viiden välimiehen kokoonpano säilyttää, vaikka määräys muutoin joudutaan sivuuttamaan. Lähtökohdaksi on otettava, että asianosaisten tahtoa kunnioitetaan niin pitkälle kuin mahdollista. Tämä merkitsee, että lauseketta täydennetään oletusmenettelyllä vain siltä osin kuin se on välttämätöntä. Pysyvien järjestelyjen sallittavuus ei tällä hetkellä nouse ongelmaksi. Yleisesti todettakoon, että suomalaisessa työmarkkinakulttuurissa pysyvät järjestelyt odottavat vielä läpimurtoaan. Kuten edellä havaittiin, työehtosopimuksissa on määräyksiä enemmän tai vähemmän kiinteistä lautakuntatyyppisistä elimistä, joista käytetään nimityksiä “ratkaisulautakunta”, “välityslautakunta” tai “sovintolautakunta”. Joskus puhutaan yksinkertaisesti “työryhmästä”. Sopimustekstit eivät kuitenkaan yksiselitteisesti määrittele, mikä näiden lautakuntien toimenkuva on, toisin sanoen kuuluuko niiden menettely ja päätöksenteko välimiesmenettelylain soveltamisalaan.231 Jos mukaan otetaan vain yksiselitteisesti lakisääteistä välimiesmenettelyä tarkoittavat lausekkeet, niiden “pysyvyys” rajoittuu välimiehen nimeämiseen. Tällaista järjestelyä käytetään muun muassa palvelualojen toimialaliiton 231 Ks. edellä jakso . 148 tekemissä työehtosopimuksissa.232 Tarkoituksena on, että näin nimetty henkilö toimii ilman erillistä valintaa välimiehenä kaikissa niissä yksittäisissä välimiesmenettelyissä, joihin työehtosopimus antaa aiheen. Jos taas tällaista pysyvää välimiestä ei nimetä, välimiehet valitaan jokaiseen välimiesmenettelyyn erikseen, lähtökohtaisesti asianosaisten sopimalla tavalla tai elleivät he ole mitään sopineet välimiesmenettelylain määräämässä järjestyksessä. Erillinen valinta tuo viivytyksen menettelyyn ja lisää hieman kustannuksia. Pysyvä määräys takaa myös välimiehen asiantuntemuksen. Joissakin työehtosopimuksissa määrätään lisäksi, että osapuolet voivat “täydentää” välimiesoikeuden jäseniä, mikä lienee muutoinkin selvää.233 Määräys pysyvästä välimiehestä on periaatteessa pätevä. Mitään enimmäisaikaa nimeämiselle ei ole tarpeen asettaa. Nimeäminen ei nimittäin anna henkilölle itselleen oikeutta välimiehen tehtävään, vaan riitapuolet saavat kuvainnollisesti kumota nimityksen ja ottaa tehtävään haluamansa henkilön; he voivat nimetä pysyväksi välimieheksi myös toisen henkilön. Pysyvä nimitys vaikeuttaa esteellisyyskontrollia. Periaatteessa henkilön esteellisyys tutkitaan ja ratkaistaan yhtäältä erikseen ja toisaalta uudelleen jokaisessa yksittäisessä välimiesmenettelyssä. Riitapuolet voivat myös konkretisoituneessa riidassa kelpuuttaa tehtävään sellaisen henkilön, joka olisi muutoin esteellinen. Riitapuolet eivät kuitenkaan voi etukäteen sopia siitä, että nimetty henkilö saa toimia välimiehenä, vaikka hän olisikin esteellinen.234 Riitapuoli ei voi etukäteen arvioida, millainen esteellisyys voi syntyä ja miten se vaikuttaa välimiehen toimintaan. Välimiesmenettelyjen hallinnoimisesta sopimukset eivät sano mitään. Tällaiset määräykset olisivat niin itsestään selviä, että niiden puuttuminen itse asiassa vaatisi selitystä. Todennäköisin selitys on, että 232 Tyypillinen on edellä viitattu Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton välinen työehtosopimus 2011-2013 (kohta 8.4). Sen mukaan kumpikin liitto valitsee sopimuskaudeksi kaksi välimiestä ja heille “tarpeellisen määrän” varamiehiä. Välimiehenä voi toimia myös henkilö, joka välimiesmenettelylain mukaan voitaisiin julistaa esteelliseksi. Välimiehet valitsevat puheenjohtajan samoin sopimuskaudeksi; hänen on oltava lainoppinut ja puolueeton. Ellei puheenjohtajasta pystytä sopimaan, hänet määrää pyynnöstä valtakunnansovittelija. 233 Lentoliikenteen palveluja koskeva työehtosopimus 2010-2013 122 §. 234 “Välityssopimuksessa ei voida pätevästi sopia, että välimiehenä toimii esteellinen henkilö”. Näin Ovaska 2007 s. 63. 149 liittojen toimistot hoitavat hallinnointia tavallisina edunvalvonnan rutiineina. 6.4. Työehtosopimuksen välityslausekkeen pätevyys Otsikon kysymys jakaantuu kahteen erilliskysymykseen. Ensiksikin on otettava kantaa siihen, antaako välimieslainkäytön erikoisuus, erillisyysoppi, suojaa myös työehtosopimuksiin tai vastaaviin asiakirjoihin sisältyville välityslausekkeille. Opilla tarkoitetaan sitä, että välityslausekkeiden kohtuullisuutta ja pätevyyttä arvioidaan ankarampien kriteerien mukaan kuin sitä materiaalista pääsopimusta, mihin välityssopimus liittyy. Toiseksi on mietittävä, milloin tällainen välityslauseke on kohtuuton ja näin altis kohtuullistamiselle. Keskustelu on akateemis-teoreettista: työmarkkinakäytännössä väitteet välityslausekkeiden pätemättömyydestä ja/tai kohtuuttomuudesta ovat ennenkuulumattomia. Erillisyysopin kulmakivi on käsitys välityslausekkeesta omana itsenäisenä sopimuksenaan.235 Perusidea on, että lausekkeen pätevyys arvioidaan erikseen ja irrallaan pääsopimuksen pätevyyden arvioinnista. Samalla välityslausekkeen pätemättömyyden kynnys on tavallista korkeampi. Sen sijaan erillisyysoppi ei vaikuta eikä voikaan vaikuttaa, kun pelkästään välityslauseke riitautetaan tai sitä väitetään esimerkiksi tahtovirheen takia pätemättömäksi taikka seurauksiltaan kohtuuttomaksi. Voidaan sanoa, että oppi suojaa välityslauseketta pääsopimusta koskevilta pätemättömyysväitteiltä. Näkemykset erillisyysopin sisällöstä ja merkityksestä vaihtelevat jyrkästi. Sen soveltamista pidetään toisinaan lähes poikkeuksettomana sääntönä, toisinaan taas poikkeuksellisena. Yhtä mieltä ollaan siitä, että pääsopimuksen pätemättömyys voi ja enimmäkseen ulottuukin myös välityssopimukseen. Erillissyysopin lähtökohtainen tarkoitus on torjua puhtaasti taktiset pätemättömyysväitteet eli väitteet, joilla pyritään luomaan riita asianosaisten sopimusta riidanratkaisun keinosta. Erillisyysopilla on yhteys pääsopimuksen pätevyyteen. Voidaan sanoa, että oppi edellyttää, että välimiehet saavat ottaa kantaa myös välityssopimuksen pätevyyteen. Erityissäännös eli työtuomioistuinlain 11 § kuitenkin kieltää jättämästä välimiesten ratkaistavaksi kysymystä “työehtosopimuksen julistamisesta purkautuneeksi”. Vaikka sanamuoto on epämääräinen (purkautuminen viittaa sopimusrikkomukseen), lienee 235 Koulu 2008 s. . 150 katsottava säännöksen logiikan mukaisesti, että välimiehet eivät myöskään saa tutkia välityssopimuksen materiaalista pätevyyttä. Kieltoa toisin sanoen tulkitaan laajentavasti. Ankaran loogisesti tarkasteltuna kyseinen kielto katkaisee sen yhteyden pääsopimuksen ja välityslausekkeen pätevyyden välillä, joka on erillisyysopin lähtökohta. Erillisyysoppi jää näin käyttöä vaille, koska väite työehtosopimuksen pätemättömyydestä tai purkautumisesta vie - näin voidaan sanoa - riidan automaattisesti välimiesten toimivallasta työtuomioistuimen toimivaltaan. Erillisyysoppi ei siis anna suojaa välityslausekkeelle. Asia erikseen on, että lopputulos on juuri se, jonka estämiseksi erillisyysoppi on keksitty. Asianosainen saa pelkällä väitteellä tai vaatimuksella sovitun riidanratkaisun syrjäytetyksi. Tästä syystä päädytään seuraavaan. Ellei erillisyysoppia tunnusteta, sille on keksittävä vastine niissä tilanteissa, joissa pääsopimuksen pätevyyden arvioiminen rajataan välimiesten toimivallan ulkopuolelle. Useimmat välityslausekkeen voimassaoloa koskevat yleiset säännöt koskevat myös työehtosopimuksiin otettuja lausekkeita. Työehtosopimuksen päättyminen - eli korvaaminen uudella sopimuksella - ei tietenkään merkitse, että siihen sisältynyt välityslauseke olisi menettänyt merkityksensä.236 Lauseke on voimassa niin kauan kuin vanha sopimus tuottaa tulkinta- tai soveltamisriitoja. Periaate on toisin sanoen sama kuin kaupallista välimiesmenettelyä tarkoittavissa lausekkeissa: lausekkeet eivät kuvainnollisesti koskaan vanhene. Tosin siitä seuraa, että joskus voidaan joutua soveltamaan vanhoja ja käytöstä jo poistuneita välityslausekkeita, joiden tarkoitusta on pakko arvailla, kun ne neuvotelleet henkilöt ovat tavoittamattomissa. Tosin voitaneen olettaa, että käytännössä työehtosopimusten välityslausekkeet realisoituvat (jos realisoituvat) huomattavasti nopeammin kuin tavalliset välityslausekkeet. Jälkimmäiset saattavat koskea vuosikymmenien takaisia sopimuksia. Välityslauseke sinänsä riitautetaan tavallisesti sillä perusteella, että se on kohtuuton. Kohtuuttomaksi katsotaan lauseke, joka suhteettomasti ja ilman hyväksyttävää syytä rajoittaa asianosaisen pääsyä oikeuksiinsa. Keskiöön nousee tällöin heikomman sopimuspuolen kyky kantaa välimiesmenettelystä aiheutuvat kustannukset. Kustannuksia taas verrataan paitsi heikomman sopimuspuolen maksukykyyn myös siihen, mitä säännönmukainen riidanratkaisu - eli oikeudenkäynti valtiollisessa 236 Tiitinen 1979 s. 400. 151 tuomioistuimessa maksaisi ja missä määrin julkinen valta rahoittaa oikeudellista apua oikeudenkäynnissä.237 Nämä suhteellisen vakiintuneet säännöt eivät useammastakaan syystä sovellu työriitojen välimiesmenettelyyn. Selvintä se on intressiriidoissa, joissa koko vertailun idea kaatuu - lakisääteistä oikeussuojatietä, jonka kustannuksia voitaisiin vertailla, ei yksinkertaisesti ole. Välimiesmenettelyn vaihtoehto on työtaistelu. Totta on, että vertailuun voitaisiin käyttää työtaistelun kustannuksia. Tällöin intressiriidan välityslauseke ei olisi juuri koskaan kohtuuton: vähäisenkin työriidan kokonaiskustannukset nousevat suuremmiksi kuin kalliimman mahdollisen välimiesmenettelyn kustannukset. Näin ollen kohtuuttomuusväitteet voivat menestyä vain oikeusriidoissa. Tämän tutkimuksen alueella eli järjestöjen välimiesmenettelyssä kohtuuttomuusväitteet kaatuvat tällöinkin de facto siihen, että asianosaisina ovat työmarkkinajärjestöt. Ne kykenevät vaikeuksitta vastaamaan välimiesmenettelyn kustannuksista. Asia muuttuu vasta, jos yksittäinen työntekijä päätyy poikkeuksellisesti kustantamaan välimiesmenettelyn kustannukset. Kohtuuttomuus aktualisoituu sen sijaan työmarkkinajärjestöjen sääntöjen välityslausekkeisiin, jotka koskevat järjestön ja sen jäsenen välistä riitaa. Tällaiset “sisäiset” välityslausekkeet ovat joskus provosoineet keskustelun tyyppikohtuuttomista lausekkeista - etenkin jos ne kohdistuvat työntekijään tai häntä vastaavassa asemassa olevaan luonnolliseen henkilöön.238 Ohimennen todettakoon, että pelkät oikeudenkäynnit kieltävät tai estävät lausekkeet eivät ole päteviä myöskään työmarkkinajärjestöjen välillä. Järjestö ei voi pätevästi sitoutua esimerkiksi siihen, että se ei vie riitaa työehtosopimuksen tulkinnasta työtuomioistuimeen.239 Tosin joskus tällainen kieltävä lauseke saattaa olla ymmärrettävissä epäonnistuneesti muotoilluksi välityslausekkeeksi, joskaan yleistä olettamusta ei saa asettaa. Tässä suhteessa työehtosopimuksiin otetut välityslausekkeet saavat saman kohtelun kuin tavallisten kaupallisten sopimusten vastaavat määräykset. 237 Koulu 2008 s. 210. 238 Koulu 2009 s. 83. Tämän tutkimuksen kannalta perifeeriseen keskusteluun ei lähemmin syvennytä. 239 Aikanaan tällaisia määräyksiä otettiin myös työsopimuksiin. Ks. Hassler-Cars 1989 s. 38. Myös neuvotteluoikeus voi rajoittaa välityslausekkeiden käyttämistä, mutta tähän kysymykseen ei paneuduta. Ks. Ruotsin osalta Bolding 1962 s. 43. 152 7. VÄLIMIEHET TYÖRIITOJEN VÄLIMIESMENETTELYSSÄ 7.1. Kaksi kysymysryhmää - välimiesoikeuden asettaminen ja välimiesten puolueettomuus Niin sanottuun välimiesproblematiikkaan voi lukea kuuluviksi erityisesti kaksi kysymysryhmää. Ensimmäinen liittyy välimiesten valintaan ja välimiesten nimeämisessä sovellettavaan menettelyyn, välimiehiltä vaadittaviin ominaisuuksiin ja välimiesten määrään. Toinen liittyy tehtyjen valintojen oikeudelliseen arviointiin erityisesti riidanratkaisijan henkilöön ja toimintaan liittyvien prosessuaalisten oikeusturvatakeiden näkökulmasta. Monet tavallisesti oppikirjoissa välimiesmenettelyn eduiksi listatuista ominaisuuksista liittyvät nimenomaan asianosaisten mahdollisuuteen päättää välimiesoikeuden kokoonpanosta. Kokoonpanon kautta voidaan turvata tarpeellinen erityisasiantuntemus ja luottamuksen kautta toteutuva asianosaisten kontrolli riidan käsittelyssä. Toisaalta kuitenkin välimiesoikeuden kokoonpano, välimiesten nimeämismenettely ja asianosaisten valta välimiesten nimeämisessä saattaa johtaa siihen, että välimiesmenettely etääntyy tuomitsemistoimintaan perustuvasta riippumattoman ja puolueettoman riidanratkaisijan paradigmasta, jonka varaan välimiesmenettelyn sääntely ja välimiesmenettelyn yleiset opit kuitenkin rakentuvat. Tällöin saatetaan joutua pohtimaan asianosaisten määräysvallan rajoja suhteessa oikeusturvan minimitakeisiin. Työriidoissa ristiriita yhtäältä asianosaisten kontrollin ja välimiesten erityisasiantuntemuksen ja toisaalta välimiesten riippumattomuuden ja puolueettomuuden välillä on erityisen korostunut. Tämä liittyy muun muassa riitojen monissa tapauksessa korostuneeseen intressiriitaluonteeseen ja välimiesten nimeämiseen liittyviin käytäntöihin. Mitä enemmän riidan intressiriitaluonne korostuu, sitä huonommin tuomitsemisparadigmaan perustuvat välimiesmenettelyn yleiset opit ja sääntely soveltuvat tulkintaongelmien ratkaisemiseen. Toisaalta voidaan tietysti ajatella, että työriidoissa välimiesmenettelyyn liittyvä tuomitsemisparadigman mukaisesta lähtökohdasta poikkeava joustavuus on sekin riidanratkaisun näkökulmasta etu. 153 Tuomitsemisparadigman ja intressiriitaluonteen yhteensovittaminen on kuitenkin välimiesjuridiikan näkökulmasta haaste. 7.2. Välimiesoikeuden asettaminen ja välimiesten valinta Välimiehiltä vaadittavista ominaisuuksista on väitelty pitkään. Rintamalinjoiksi on muodostunut juristivälimies/asiantuntijavälimies, ja varsinaiseksi ongelmaksi se, kumpi professio toimii välimiehenä, kumpi taas antaa asiantuntemuksensa välimiesten käyttöön.1 On kiinnostavaa, että kukaan ei kuitenkaan ole kannattanut välimiehiksi sellaisia “puhtaita” maallikkoja, vertaisvälimiehiä, joita alkuperäinen vaihtoehtoideologia edellytti. Vaikka väittely professioiden yleisestä paremmuudesta välimiehen tehtävässä jatkuu ratkaisemattomana, käytäntö on muun muassa Suomessa ratkaissut ongelman juristivälimiesten hyväksi: välimiehet ovat säännönmukaisesti juristitaustaisia. Voidaan kuitenkin pohtia soveltuvatko välimiehet aina parhaiten välimiehiksi myös intressiperusteisissa riidoissa. Työriidoissa työtuomioistuin näyttää suuntaa siinä mielessä, että sen jäseninä on työntekijöiden ja työnantajien edustajia, joilla on usein käytännön kokemusta ja näkemystä siitä, minkälaiset ratkaisut toimivat työmarkkinakentällä. Työtuomioistuimessa intressiedustussidoksisten tuomareiden on sanottu toimivan seulana, jonka läpi ei pääse käytäntöön sopimattomia teoreettisia viritelmiä.2 Työriitojen välimiesmenettely poikkeaa tavallisesta välimiesmenettelystä siinä mielessä, että intressisidoksiset ja ei-juristitaustaiset välimiehet eivät ole harvinaisia poikkeuksia. Tällainen valikoituminen ei ole yllättävää ottaen huomioon, että työriidoissa korostuvat usein intressiriitapiirteet oikeusriitapiirteiden asemesta. On selvää, että asianosaisten valinta tällaisessa tilanteessa painottaa luottamusta intressien mieluummin kuin oikeustieteen tuntemukseen. 1 Ks. esim. Bolding 1962 s. 173. 2 Pohjonen (2009 s. 87), joka viittaa Saloheimoon. 154 Välimiesmenettelylain oletusmenettelyssä välimiehiä on kolme, jolleivät asianosaiset ole muuta määränneet (VML 7§). Edelleen välimiesmenettelylain mukaan kumpikin asianosainen nimeää yhtä monta välimiestä, jos asianosaiset eivät ole sopineet välimiehistä eikä siitä, miten välimiehet on nimettävä jos välimiehiä on enemmän kuin yksi. Näin nimettyjen välimiesten on valittava lisäksi yksi välimies toimimaan puheenjohtajana, ellei muusta ole sovittu (VML 13 §). Työriitojen välimiesmenettelyssä voidaan puhua eräänlaisesta “viiden säännöstä”. Välimiesten ihanteelliseksi lukumääräksi työriidoissa, syystä tai toisesta, tuntuu vakiintuneen viisi. Tämä näyttää olevan yleistä Suomen lisäksi myös muissa maissa.3 Yksittäistapauksissa välimiehiä on enemmän: huippua edustanevat ne 1980 -luvun lopun välimiesmenettelyt, joissa välimiehiä oli 17.4 Nämä riidat olivat kuitenkin poikkeuksellisia, koska ne liittyivät eläkejärjestelyihin. Viiden sääntöä noudatettaessa asianosaisina olevat järjestöt nimeävät kumpikin kaksi välimiestä. Nämä liittojen välimiehet ovat tyypillisiä intressiedustajia. He puolestaan valitsevat puolueettoman puheenjohtajan, ellei häntä ole jo valmiiksi nimetty välityssopimuksessa. Vanha käytäntö on ollut, että ulkopuoliselle viranomaistaholle annetaan oikeus määrätä välimiehet, elleivät asianosaiset pääse sopimukseen.5 Tällaisena tahona voi toimia esimerkiksi valtakunnansovittelija. Valtakunnansovittelija tai valtakunnansovittelijan toimiston virkamies voidaan nimetä myös välimieheksi tai välimiesoikeuden puheenjohtajaksi. Tällainen toimintatapa saatetaan valita esimerkiksi silloin, kun välimiehen henkilöstä ei muutoin päästä yksimielisyyteen.6 Sitä käytetään myös muissa pohjoismaissa.7 Teknisellä tasolla on toki selvää, että välimiestehtävät eivät kuulu valtakunnansovittelijan virkatehtäviin ja että valtakunnansovittelija toimii 3 Hassler - Cars 1989 s. 84. 4 Alander 1991 s. 174. 5 Hassler – Cars 1989 s. 83. 6 Pohjonen 2009 s. 57. 7 NOU 1996:14 s. 42. 155 välimiehenä yksityishenkilönä, ei virka-asemansa valtuuttamana. Väite sovittelija-välimiehen roolista yksityishenkilönä on kuitenkin heikko fiktio. Tehtävän saaminen perustuu nimenomaan virka-asemaan ja sitä kautta nautittuun luottamukseen. Välimiestehtävien vastaanottamista puoltavana perusteena voidaan pitää sitä, että välimiesmenettely integroituu näin luontevasti osaksi työriitojen konfliktinhallinnan kokonaisuutta.8 Toisaalta välimiestoiminnan ongelmana on välimiesmenettelyn perustuminen tuomitsemisparadigmaan – välimies päättää asianosaisten puolesta kuinka riita on ratkaistava. Päätöksenteko saattaa heikentää saman henkilön edellytyksiä toimia sovittelijana asianosaisten välisissä konflikteissa, kun sovittelijan rooliin kuuluu korostetusti riippuvuus asianosaisten halusta tehdä sovinto. Välimiehenä sovittelija joutuu valitsemaan puolensa eli ratkaisemaan asian toisen asianosaisen eduksi ja toisen vahingoksi, mikä ei välttämättä edistä sovittelijan mahdollisuuksia toimia sovittelijana. Välimiehenä sovittelijan taas ei tulisi pohtia diplomatiaa vaan sitä, kumpi asianosainen on oikeassa kyseisessä asiassa. Voi siis olla, että sovittelijan rooli joissain tilanteissa myös heikentää edellytyksiä toimia välimiehenä. Välityssopimuksessa voidaan sopia muunkinlaisesta välimiesten nimeämismenettelystä kuin siitä, että molemmat asianosaiset nimeävät tasamäärän välimiehiä, jotka valitsevat puheenjohtajan. Teoriassa voitaisiin myös sopia menettelystä, jossa toiselle asianosaiselle annetaan valta määrätä välimiesten enemmistö riidan synnyttyä. Tällainen sopimusmääräys voi olla sopimuksena kohtuuton ja lisäksi se on prosessioikeudellisesti tarkasteltuna käytännössä tehoton: vastapuolella on aina mahdollisuus vedota välimiesten esteellisyyteen nimeämismenettelyn perusteella ja etukäteinen luopuminen tästä oikeudesta merkitsisi oikeusturvan vähimmäistakeista luopumista.9 Oikeuskirjallisuudessa Möller on katsonut, että välityssopimuksen ehto, jonka mukaan toinen asianosainen voi yksin valita kaikki välimiehet tai enemmistön välimiehistä on sellaisenaan kielletty ehto, eikä sitä tarvitse edes kohtuullistaa. Nimeämisehtoa voidaan sovitella, vaikka tämä 8 Koulu 2009 s. 80. 9 Koulu 2007 s. 165 ja 254. 156 kynnys ei ylittyisi, jos ehto johtaisi menettelyyn, jossa puolueeton menettely ja ratkaisu ei olisi riittävästi turvattu.10 Sovittelu voi tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, jos välimiesoikeuden enemmistö edustaa toiselle asianosaiselle vastakkaisia intressejä.11 Oikeuskäytännössä Ruotsissa HD on jättänyt huomioon ottamatta mm. välityslausekkeen, jonka mukaan molemmat asiaosaiset nimeävät viidestä välimiehestä kaksi ja nimetyt välimiehet valitsevat yhdessä viidennen välimiehen. Jos viidennestä välimiehestä ei päästä yksimielisyyteen, lausekkeen mukaan hänet nimesi intresseiltään ja näkemyksiltään toista asianosaista lähellä oleva taho. HD perusteli ratkaisua erityisesti sillä, että vaikka valittava viides välimies olisikin puolueellinen, esteellisyyskynnys ei kuitenkaan ylittyisi kuin äärimmäisissä tapauksissa.12 Ratkaisusta voidaan päätellä, että sellainenkin nimeämisjärjestely, joka ei vielä automaattisesti johtaisi puolueellisuuteen saattaa olla sopimusoikeudellisesti arvioiden kohtuuton. Epäsymmetrisen nimeämismenettelyn seurauksena on käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Ensinnäkin välityssopimus voi olla pätemätön ja ratkaisuna on paluu back up -menettelyyn eli valtiolliseen lainkäyttöön tai valtiolliseen sovitteluun. Toisena vaihtoehtona on paluu välimieslainkäytön oletusmenettelyyn, jossa siis molemmat asianosaiset nimeävät yhden välimiehen jotka valitsevat välimiesoikeuden puheenjohtajan. Intressiriidassa vain jälkimmäinen toimii; välimiesmenettelystähän on todennäköisesti sovittu juuri siitä syystä, että sovinnon edellytyksiä ei ole. 7.3. Välimiesten riippumattomuus ja puolueettomuus työriidoissa 7.3.1. ”Tehtävässään riippumaton ja puolueeton” Välimiesmenettelylain mukaan välimiehen tulee olla tehtävässään riippumaton ja puolueeton (VML 9 §). Säännöstasolla riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimukset yleisessä 10 Ks. Möller 1996 s. 450, Möller 1986 s. 784 ss., erit. 790 – 791. 11 Ks. Heuman 1999 s. 132, NJA 1981 s. 1205 ss., NJA 1992 s. 143 ss. 12 Ks. NJA 1982 s. 853 ss., Heuman 1999 s. 132 ja Möller 1996 s. 450 – 451. 157 lainkäytössä ja välimiesmenettelyssä ovat hyvin samankaltaisia. Välimiesmenettelylain mukaan välimies on asianosaisen vaatimuksesta julistettava esteelliseksi, jos hän olisi tuomarina ollut esteellinen käsittelemään asiaa, samoin kuin muunkin sellaisen seikan johdosta, joka on omiaan antamaan perustellun aiheen epäillä välimiehen puolueettomuutta tai riippumattomuutta. Välimiesmenettelylain 7 §:n sana „tehtävässään‟ (riippumattomia ja puolueettomia tehtävässään) lisättiin välimiesmenettelylakiin nimenomaan työehtosopimuskäytännön takia.13 Kuten Ståhlberg toteaa, lisäys oli tarpeeton ja epäonnistunut, eikä sille voi antaa suurta merkitystä säännöksen tulkinnassa. 14 Riippumattomuutta ei voi arvioida suhteessa tehtävään, vaan arvio on aina tehtävä suhteessa välimiehen toimintaympäristöön ja puolueettomuus määräytyy kokonaisvaltaisen objektiivisen arvion perusteella. Sääntely antaa kuitenkin aiheen kysymykseen, ovatko työehtosopimusasiat „hieman oma maailmansa‟.15 Tämä viitannee siihen, että työriidoissa esteellisyys (ja samalla kai puolueettomuus ja riippumattomuus) määräytyvät omien sääntöjensä mukaan. Voitaneen todeta, että intressiperusteisten välimiesten itsenäisyys on kauniisti ilmaistuna suhteellista. Käytännössä he pitävät taajaan yhteyttä taustajärjestöihinsä, vaikka he eivät tietenkään tarvitse järjestöiltään mitään valtuuksia tai lupaa päätöksentekoon.16 Realistinen suhtautuminen riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen käytännössä on tervettä. Se ei kuitenkaan ratkaise niitä oikeudellisia ongelmia, joita välimiesten asemaan liittyy. Jos työriidat ovat ”oma maailmansa”, voidaan myös kysyä, mikä on sen maailman suhde 13 Sana tehtävässään lisättiin lakiin eduskunnan lakivaliokunnan ehdotuksesta. Asiantuntijat olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että erityisesti työehtosopimusriidoissa välimiehinä oli perinteisesti käytetty liittoihin sidoksissa olevia henkilöitä, jotka eivät siis ole riippumattomia, mutta sopivat asiantuntemuksensa vuoksi välimiehiksi. Eri asia on tietysti, että esteellisyyssäännökset ovat dispositiivisia ja asianosaiset voivat suostua myös riippumattomuudeltaan kyseenalaiseen välimieheen. 14 Ståhlberg 1996 s. 451. 15 Ovaska 2007 s. 106. 16 Välitystuomion pätevyys ei myöskään luonnollisesti riipu siitä, ovatko välimiehet äänestäneet “väärin”, esimerkiksi vastoin saamiaan nimenomaisia ohjeita. 158 välimiesmenettelyyn. Siltä osin kuin työriitoja ratkaistaan välimiesmenettelylain soveltamisalaan kuuluvassa välimiesmenettelyssä, jonka lopputuloksena on laissa tarkoitettu välitystuomio, työriitojen maailma on sovitettava yhteen välimiesmenettelyn maailman kanssa. Myös tavallisessa välimiesmenettelyssä konteksti, jossa välimiehen riippumattomuus, puolueettomuus ja esteettömyys tulevat arvioitavaksi, poikkeaa oleellisesti tuomioistuinmenettelystä ja yleisistä tuomioistuimista. Tuomioistuimissa käytetään julkista valtaa ja riippumattomuus ja puolueettomuus oikeusturvatakeina saavat korostetun aseman. Välimiesmenettelyssä asianosaisten määräysvallalla on keskeinen rooli ja tuomitsemistoiminnan luonne riidanratkaisupalveluna tulee yleisiä tuomioistuimia selvemmin esille. Välimiehet ovat usein asianosaisten nimeämiä ja tuomareita enemmän sidoksissa ympäröivän yhteiskunnan erilaisiin ammatillisiin verkostoihin. Asianosaisilla on laaja valta hyväksyä välimies puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen liittyvistä puutteista huolimatta tai paremminkin luopua moitteista näillä perusteilla. Toisaalta kuitenkin välimiesmenettelyn luonne on puolijulkinen siinä mielessä, että välimiestuomiot ovat pantavissa täytäntöön viime kädessä samaan tapaan kuin yleisten tuomioistuinten tuomiot ja välityssopimus estävät yleisen tuomioistuinten käyttämisen. Näin ollen riidanratkaisijan henkilöön ja asemaan liittyvillä oikeusturvatakeita ei voi ohittaa myöskään välimiesmenettelyssä. Työriidoissa riippumattomuutta ja puolueettomuutta arvioidaan vielä ”tavallista” välimiesmenettelyäkin erikoisemmassa kontekstissa. Intressisidoksisten välimiesten käyttäminen vie lähtötilanteen vielä tavallista välimiesmenettelyäkin etäämmälle riippumattomuuden ja puolueettomuuden perinteisistä määritelmistä. Tilanteeseen vaikuttaa myös se, että työriidoissa on usein intressiriidan ulottuvuuksia, joita tavallisessa välimiesmenettelyssä on harvoin. On selvää, että nämä kaksi riippumattomuuden ja puolueettomuuden arviointiin ja käsittelyyn vaikuttavaa tekijää ovat yhteydessä toisiinsa. Viime kädessä juuri riippumattomuus ja puolueettomuus ovat niitä kipupisteitä, jotka määrittävät rajoja intressiriitojen ratkaisemiselle tuomitsemisparadigmaan perustuvassa menettelyssä. Kun asianosaiset 159 antavat riitansa kolmannen ratkaistavaksi, on normaalisti selvää, että riitoja ratkaisevan kolmannen osapuolen edellytetään olevan ainakin jossain määrin riippumaton ja puolueeton. Muussa tapauksessa asia sovittaisiin neuvottelussa. Välimiehen riippumattomuus ja puolueettomuus yleensäkin, ja erityisesti työriitojen kontekstissa, nostavat esiin kysymyksen välimiesmenettelyn asemasta riidanratkaisun kentässä. Vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa perinteisen ideologian mukaan riidanratkaisijan riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimus ei ole mielekäs. Tärkeintä on löytää ratkaisu ja viime kädessä vastuu siitä on asianosaisilla. Välimiesmenettelyssä välimiesoikeus kuitenkin tekee sitovan ja täytäntöönpanokelpoisen ratkaisun asiassa. Lisäksi välityssopimus siis rajoittaa prosessuaalisia perusoikeuksia, mikä osaltaan korostaa välimiesmenettelylle asetettavia menettelyllisiä vaatimuksia. Välimiesmenettelyn oikeusturvatakeet ovat eräänlainen vastike välimiesmenettelyn virallisesta asemasta.17 7.3.2. Mitä riippumattomuus ja puolueettomuus tarkoittavat? Yleisten tuomioistuinten osalta riippumattomuuden vaatimus tarkoittaa sitä, että luottamus tuomioistuimen ja tuomarin organisatoriseen riippumattomuuteen hallinnollisesta, poliittisesta ja taloudellisesta vallankäytöstä on turvattava.18 Viimekädessä on kysymys vallan kolmijaosta: lainsäädäntövallan tai toimeenpanovallan haltijat eivät saa olla asemassa, jossa heillä olisi mahdollisuus vaikuttaa tuomioistuinten ja tuomareiden ratkaisuihin yksittäisissä tapauksissa. Kolmijako mahdollistaa sen, että tuomioistuimet ja tuomarit suojaavat kansalaisia ja kansalaisten oikeuksia valtion pakkovaltaa vastaan.19 Tuomareiden 17 Kurkela – Turunen 2010 s. 1 – 2. 18 Riippumattomuuden ja puolueettomuuden merkityksestä ks. Tapanila 2007 s. 60 – 63. 19 Riippumattomuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota paitsi yleiseen puolueettomuuden vaikutelmaan ja suojaan ulkoista painostusta vastaan, myös siihen, kuinka tuomioistuimen jäsenet on nimitetty ja kuinka pitkä heidän virkakautensa on (EIT:n Langborger-tuomio, kohta 32). Riippumattomuuden turvaamiseksi tuomioistuimet ovat vakinaisia eivätkä satunnaisia, ja tuomioistuimista 160 tulee kuitenkin olla riippumattomia myös suhteessa muihin yhteiskunnassa vaikuttaviin tahoihin kuten elinkeinoelämään, tiedotusvälineisiin ja poliittisiin puolueisiin. Välimiesmenettelyssä korostuu nimenomaan riippumattomuus muihin tahoihin kuin julkiseen valtaan nähden. Erityisesti työriidoissa ja intressisidoksisten välimiesten kohdalla riippumattomuus suhteessa taustajärjestöihin saattaa muodostua de facto kyseenalaiseksi, ”tehtävässään” tai muutoin. Intressisidoksiset välimiehet tulevat yleensä tosiasiassa valituksi tehtäväänsä jonkin järjestön mandaatilla ja tällöin puhe riippumattomuudesta ei ole erityisen uskottavaa. Yleisemminkin välimiesoikeuksien ad hoc –luonne, välimiesten valintamenettely ja sopimusperustaisuus merkitsevät, että välimiehillä ei voi olla todellista tuomioistuimen riippumattomuuteen rinnastuvaa ”institutionaalista riippumattomuutta” erikoisalansa toimijoista. Tämän vuoksi voidaan objektiivisesti epäillä, että välimies joutuu ottamaan tai välttämättä ottaa ratkaisua tehdessään huomioon ammatillisen tulevaisuutensa ja välimiesmenettelyn ulkopuoliset sitoumuksensa. Puolueettomuus tarkoittaa tuomioistuimen ja tuomarin itsenäisyyttä yksittäistapauksessa: vapautta ennakkoluuloista ja –käsityksistä, objektiivisuutta ja jäävittömyyttä. Riippumattomuus muodostaa perustan sille, että tuomioistuimet ja tuomarit voivat toimia puolueettomasti. Puolueettomuus on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja KKO:nkin käytännössä yleensä määritelty kaksiosaisen testin avulla. Arvioinnissa on erotettu subjektiivinen ja objektiivinen puolueettomuus.20 Subjektiivisella puolueettomuudella tarkoitetaan sitä, että tuomari toimii ja on toiminut puolueettomasti yksittäisessä tapauksessa. Tuomari toimii puolueettomasti silloin, kun hänellä ei ole halua edistää toisen osapuolen etua tai aiheuttaa toiselle osapuolelle haittaa. Subjektiivisen puolueettomuuden vaatimuksen oletetaan täyttyneen, ellei muuta tulee säätää lailla. Tuomarin riippumattomuutta suojataan muun muassa virassapysymisoikeuden avulla (Virolainen 1995 s. 338 – 349). 20 Subjektiivisesta ja objektiivisesta puolueettomuudesta ks. Tapanila 2007 s. 64 – 71. 161 näytetä toteen.21 Käytännössä subjektiivisen puolueellisuuden osoittaminen on vaikeaa. Puolueettomuuden ja esteettömyyden keskeisin kriteeri onkin objektiivinen puolueettomuus. Tuomari on objektiivisesti arvioiden puolueeton, jos ulkonaisten seikkojen perusteella ei ole aihetta epäillä tuomarin puolueettomuuden vaarantuvan eli tuomarin pyrkivän toimimaan asiassa toisen asianosaisen eduksi.22 Vaikuttaa siltä, että menettely, jossa asianosaiset valitsevat välimiehet, johtaa jo lähtökohtaisesti ongelmiin puolueettomuusvaatimuksen kanssa. 23 Välimies voi kokea velvollisuudekseen ”pitää oman asianosaisensa” eli sen asianosaisen puolta, joka on nimennyt hänet välimieheksi tai johon hänellä muusta syystä on läheisempi suhde. Toisaalta kuitenkin nimenomaan asianosaisten mahdollisuus antaa riita ratkaistavaksi ihmisille, joihin he luottavat, on usein luettu välimiesmenettelyn keskeisiin etuihin. On katsottu, että välimies, johon asianosaisella on luottamussuhde ja joka tuntee henkilökohtaisesti asianosaisen olosuhteet voi tehokkaasti syventyä itse riitakysymykseen.24 Valinnan mahdollisuutta voi myös perustella sillä, että näin voidaan turvata tarvittava erityisasiantuntemus asian ratkaisemisessa. 21 Ks. esteellisyys-työryhmän mietintö s. 25, HE 78/2000, kohta 2.2. 22 Ks. esteellisyys-työryhmän mietintö s. 25 – 26. 23 Ks. Schlosser 1980 s. 139: ”Die deutsche ZPO etwa hat durch die Verweisung auf das Recht der Richterablehnung klare Befangenheitstatbestände ausgewiesen, ohne nach der Art der Schiedsrichterbestellung zu fragen. --- Wollte man mit diesem Grundsatz wirklich ernst machen, so könnte freilich so gut wie jeder von einer Partei benannte Schiedsrichterabgelehnt werden. Allein die Tatsache, dass der Prozessgegner eine Person als Schiedsrichter bestellt hat, ist geeignet, die Besorgnis ihrer Befangenheit zu Begründen.” Myös Tirkkonen on epäilevä koko lähtökohdan suhteen: ”Se epäkohta, että välimies helposti katsoo miltei velvollisuudekseen ”pitää oman asianosaisensa puolta”, on tuskin minkäänlaisen positiivisoikeudellisen normeerauksen avulla täydellisesti estettävissä, niin kauan kuin lainsäätäjä sallii asianosaisten keskenään sopia välimiesten määräämistavasta.” Ks. Tirkkonen 1943 s. 11. Ks. Myös Heuman 1999 s. 238 – 239 ja Rogers 2001 s. 27. 24 Ks. Tirkkonen 1943 s. 11. Tirkkonen puhuu runollisesti välimiesmenettelyn valo- ja varjopuolista, ja valopuolista ensimmäisenä hän luettelee nimenomaan luottamussuhteen ja olosuhteiden tuntemuksen (kohta a). Ks. myös Tirkkonen 1943 s. 187. 162 Välimiesmenettelyä käsittelevässä oikeuskirjallisuudessa riippumattomuuden on katsottu merkitsevän esimerkiksi sitä, että välimieheksi ei voida nimetä asianosaisen palveluksessa olevaa tai muutoin riippuvuussuhteessa olevaa henkilöä.25 Samoin on katsottu, että esteellisyyden voi aiheuttaa toimiminen useasti aikaisemmin saman asianosaisen nimeämänä välimiehenä.26 Tällaisessa tilanteessa olisi kuitenkin käsitteellisesti kysymys ennemminkin puolueettomuuden kuin riippumattomuuden puuttumisesta.27 Riippumattomuus edellyttää laajemmin sitä, että välimiehellä ei ole tarvetta esimerkiksi tulla jonkin liike-elämän alan hyväksymäksi tai säilyä jonkin intressiryhmän hyväksymänä. Työriitojen kontekstissa käytettävät asiantuntijat lienevät melko harvoin täysin riippumattomia ja puolueettomia tässä keskustelussa tarkoitetulla tavalla. 25 Ks. Kurkela – Uoti 1995 s. 61 – 62. Kurkela ja Uoti huomauttavat, että jotkin välimiesmenettelyt nimenomaan edellyttävät tiettyä sitoutumista intressiryhmiin, jolloin tasapuolinen edustus eliminoi mahdolliset haitalliset ja ”usein vain teoreettiset” oikeusturvariskit. 26 Ks. Möller 1986 s. 776 – 777. Ks. Myös HE 78/2000, kohta 2.1: ”Perustellun epäilyksen välimiehen puolueettomuudesta saattaa aiheuttaa esimerkiksi se, että välimies on toistuvasti ja ilman erityistä hyväksyttävää perustetta ottanut toimiakseen välimiehenä jonkun asianosaistahon pyynnöstä. Epäilyksiä puolueettomuudesta ja riippumattomuudesta saattaa herättää myös se seikka, että välimiesmenettelyssä asianosaisen edustajana tai avustajaan olevan lakimiehen tai hänen toimistonsa useat eri päämiehet toistuvasti tai samanaikaisesti ovat nimenneet saman henkilön välimieheksi.”. HE:n edellytystä ”ilman hyväksyttävää perustetta” voi pitää hieman erikoisena – ”hyväksyttävä” syy ei yleensä poistane vaikutelmaa mahdollisesta puolueellisuudesta. 27 Riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimusta saattaa tosin olla vaikea erottaa toisistaan. Ks. esim. Pellonpää s. 307 ja EIT:n Langborger-tapaus, kohta 32: ”In this case it appears difficult to dissociate the question of impartiality from that of independence”. Myös kansainvälisessä välimiesten puolueettomuutta ja riippumattomuutta koskevassa keskustelussa riippumattomuus (independence) on ymmärretty edellä kuvatulla tavalla suppeasti. Neutraalilla (neutral) välimiehellä tarkoitetaan usein kansallista neutraaliutta, eli sitä, että välimies ei ole samasta maasta kuin kumpikaan asianosainen. Termillä viitataan kuitenkin myös sellaiseen asiansosaisen nimittämään välimieheen, jonka on tarkoitus toimia objektiivisesti välittämättä siitä, kuka hänet on nimennyt (käsitteistä ks. Donahey 1992 s. 31 ss. ja McLaren 2003 s. 233 ss. kohta B2). 163 7.3.3. Välimiehen esteellisyys Välimiehen esteellisyyteen sovelletaan siis välimiesmenettelylain mukaan samoja kriteerejä kuin tuomarin esteellisyyteen: välimies on VML 10 §:n mukaan julistettava esteelliseksi, jos hän olisi ollut tuomarina esteellinen käsittelemään asiaa tai jos muusta syystä on perusteltua aihetta epäillä välimiehen puolueettomuutta tai riippumattomuutta.28 Hallituksen esityksen mukaan välimies ei saa toimia hänet nimenneen asianosaisen ”asiamiehenä, vaan on velvollinen hoitamaan tehtävänsä objektiivisesti ja puolueettomasti samalla tavalla kuin virkatuomari”.29 Samanlainen ajattelutapa on vallitseva oikeuskirjallisuudessa. Matti Kurkelan mukaan esteellisyyssääntelyn merkityssisältönä on sen seikan korostaminen, että välimies ei saa olla profiloitunut erityisesti kummankaan asianosaisen ”edunvalvontaan” tai tämän näkemysten ”äänitorveksi”: hänen mukaansa hallituksen esityksessä käytetty ”asiamies-sana on tarpeettoman voimakas ja viittaa asianajoon”. Kun esteellisyyssääntelyyn edelleen ”liittyy välimiesten ja asianosaisten ja näiden asiamiesten välillä tapahtuvien kommunikaatioiden kielto muutoin kuin kaikkien läsnä ollessa, puolueettomuus on turvattu”. Kurkela ottaa kantaa myös nimitysmenettelyn suhteeseen esteellisyyteen: ”Välimiesten nimeämisoikeus on usein koettu keinoksi nimetä sellainen henkilö välimieheksi, joka on asenteeltaan puolueellinen, jossakin riippuvuussuhteessa tai muusta syystä toiselle asianosaiselle erityisen myötämielinen. Tämä käsitys on virheellinen ja nykyisin selvästi VML 10 §:n vastainen. Jos välimiehet täyttävät VML 10 §:n asettamat kriteerit, ei asianosaisten oikeutta nimetä välimiestä voitane oikeusturvanäkökohdastakaan lähtien kritisoida.” 30 28 Heumanin mukaan yhteisestä esteellisyyssäännöksestä ei seuraa, että välimiesmenettelyn esteellisyysarvioinnin tulisi olla samanlaista kuin siviiliprosessissa: ”Ser man till lagtexten är regleringen densamma för domare och skiljemän, men en omständighet som utgör jäv för ena kategorin behöver inte utgöra det för den andra kategorin.” (Heuman 1999 s. 240). Lähtökohtana voidaan kuitenkin pitää säännösten samanlaista tulkintaa, luonnollisesti sovitettuna kulloiseenkin kontekstiin. 29 HE 202/1991 s. 13 – 14. 30 Kurkela 1996 s. 37 - 38. Ex-parte kommunikaation kiellosta ks. myös Heuman 1999 s. 246. Ex-parte kommunikaation kieltoa ei kuitenkaan ole sellaisenaan kirjattu 164 Möller puolestaan toteaa välimiesmenettelyn yleisesityksessään, että välimiehen on oltava riippumaton ja puolueeton, ja että välimiehenä toimiminen ei ole edunvalvontatoimintaa eikä asianajoon verrattavaa työskentelyä. Edelleen kukaan ei voi Möllerin mukaan toimia välimiehenä omassa asiassaan, mutta jonkun läheisen henkilön kuten puolison, veljen tai lainopillisen neuvonantajan kyllä voi nimetä välimieheksi ellei vastapuoli reagoi tähän.31 Heumanin mukaan sääntely perustuu oletukseen, että kaikki välimiehet ovat puolueettomia. Hänen mukaansa tämä tavoite voidaan kuitenkin saavuttaa vain rajoitetusti. Heuman katsoo, että on todennäköisesti väistämätöntä, että asianosaisen valitsema välimies pyrkii ainakin jossain määrin varmistamaan, että asianosaisen näkemykset tulevat ymmärretyiksi eikä hänen esittämiään argumentteja ja todistelua unohdeta harkittaessa asian ratkaisua. Heumanin mukaan tällainen on kuitenkin asianosaisen nimittämän välimiehen tehtävään kuuluvaa, ja että tasapaino saavutetaan kun molemmat asianosaisen nimittämät välimiehet ovat kuvatulla tavalla aktiivisia. Sympatiat toista asianosaista kohtaan eivät kuitenkaan estä toimimista välimiehenä, kunhan välimiehellä on kyky sivuuttaa sympatiat ja toimia tunnontarkasti ja ammattimaisesti.32 Vaikuttaa siltä, että yleisenkin välimiesmenettelyn osalta puolueettomuus- ja riippumattomuusvaatimukseen ei suhtauduta erityisen suurella luottamuksella. Työriitojen tapauksessa skeptisyydelle on usein vielä selvemmät perusteet, kun asiantuntijoiden jonkinlaiset sidokset ovat erityisen tyypillisiä. Jo tavallisessakin välimiesmenettelyssä on vaikea kuvitella, että objektiivisen puolueettomuuden testiä voitaisiin mielekkäästi soveltaa asianosaisen nimeämiin välimiehiin. Kuten edellä on todettu, objektiivisella puolueettomuudella tarkoitetaan sitä, että ulkoisten seikkojen perusteella ei ole aihetta epäillä tuomarin pyrkivän lakiin. Esimerkiksi Desiree Kennedy on katsonut, että ainakin Yhdysvalloissa exparte kommunikaatio on tavanomaista asianosaisen nimittämille välimiehille (Kennedy 1995 s. 751 – 752). 31 Ks. Möller 1997 s. 42 – 43. 32 Ks. Heuman 1999 s. 238 – 239. 165 edistämään jommankumman asianosaisen etua tai aiheuttamaan jommallekummalle asianosaiselle haittaa. Vaikuttaisi siltä, että useimmissa tapauksissa päinvastoin on objektiivisesti arvioiden perusteltua epäillä välimiehen pyrkivän pitämään silmällä erityisesti sen asianosaisen etua, joka on nimennyt hänet tehtävään. Tavallisessa välimiesmenettelyssä tätä selittää välimiestehtävien haluttavuus.33 Työriidoissa selittävänä tekijänä lienee ideologinen, yhteiskunnallinen, organisatorinen ja intressiperusteinen sidonnaisuus nimenneeseen asianosaiseen. Epäluottamukselle on myös empiirisesti tutkittua tukea: Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan 90 prosenttia asianosaisen nimeämistä välimiehistä äänestää päätöstä tehtäessä nimenneelle asianosaiselle edullisella tavalla.34 On tietysti selvää, että ainakin tiettyyn rajaan asti asianosaiset voivat hyväksyä esteelliset välimiehet ja luopua vetoamasta esteellisyyteen ja sen aiheuttaviin seikkoihin.35 Ongelmaa on kuitenkin syytä käsitellä eikä sitä voi unohtaa esimerkiksi sillä perusteella, että ammattimainen välimies pystyy kaikesta huolimatta toimimaan objektiivisesti: ”A mythology that promotes the belief that international arbitrators can be relied on not to allow their sympathy “to override their conscience and professional judgment” – regardless of whether this is taken as empirical description or a mere aspiration – seems calculated only to increase these dangers of self-deception and sandbagging.”36 33 Ks. esim. Schlosser 1980 s. 124, Möller 1986 s. 776. 34 Ks. Lieberman 2004 s. 226. Ståhlberg (1996 s. 452) kirjoittaa samasta aiheesta: “Käytännössä ei kemiallisen puhdas puolueettomuus kuitenkaan näytä olevan poikkeuksettomana sääntönä lakimiestenkään kohdalla. Joskus saa nimittäin selvästi sen vaikutelman, että lakimiesvälimiehenkin on rajatapauksessa kovin paljon helpompaa kallistua nimeäjänsä kannalta edullisemman vaihtoehdon kannalle, kuin hyväksyä tälle vastainen näkemys.” 35 Hyväksymisen rajoista pesänjakajan esteellisyyden kannalta ks. Ervo 2011 s. 500 – 501. 36 Rau 1998 s. 115 ss., kohta I(b). 166 Tässä yhteydessä ei tarkemmin syvennytä rajanvetoon esteellisyyden aiheuttavien tilanteiden ja muiden tilanteiden välillä. 37 Tuomarin esteellisyysperusteita ja niiden tulkintaa voi käsitellä laajasti38, ja myös välimiehen esteellisyyskynnyksestä ja erilaisista tyyppitapauksista on käyty laajaa keskustelua. Keskeiseksi sovellettavaksi standardiksi kansainvälisen välimiesmenettelyn alalla on vakiintunut IBA Guidelines on Conflict of Interests in International Arbitration eli International Bar Associationin ohjeistus esteellisyystilanteiden käsittelystä. Vaikuttaa siltä, että työriidoissa esteellisyyskynnyksen ylittyminen on ongelmatilanteissa paremminkin pääsääntö kuin poikkeus, ja tästä syystä on hyödyllisempää pohtia esteellisyyden merkitystä kuin esteellisyysarvioinnin kriteereitä. 7.3.4. Puolueellisuus ja esteellisyys eivät neutraloidu Teoriassa asianosaisten valitsemien ”puolueellisten” välimiesten ongelma voisi ratketa tarkastelemalla välimiesoikeuden puolueettomuutta kokonaisuutena. Tällöin molempien asianosaisten valitsemien välimiesten voisi olettaa olevan puolueellisia heidät nimittäneiden asianosaisten eduksi. Jos puheenjohtaja kuitenkin olisi puolueeton, voisi välimiesoikeuden katsoa olevan kokonaisuutena neutraali.39 Suomessakin on ehdotettu erillistä esteellisyysnormistoa asianosaisten nimeämille välimiehille. Ajatuksena on, että asianosaisten nimeämiä välimiehiä pidettäisiin ns. ei-neutraaleina välimiehinä (party-appointed arbitrator, non-neutral arbitrator) vastakohtana välimiesten valitsemalle puheenjohtajalle (neutral arbitrator).40 Asianosaisten nimittämät välimiehet voisivat tällöin ongelmitta olla puolueellisia heidät nimittäneen asianosaisen eduksi, ja ainoastaan puheenjohtajan täytyisi olla 37 Esteellisyystilanteiden tyypittelystä ks. esim. Kurkela – Uoti 1995 s. 61 – 62 ja Kurkela 1996 s. 38 ss. 38 Ks. esim. Tapanila 2007 passim. 39 Ks. Möller 1986 s. 778. 40 Ks. Möller 1986 s. 778 ss. 167 ehdottoman puolueeton. Välimiesten myös oletettaisiin olevan puolueellisia nimenneen asianosaisen eduksi.41 Voi olla, että tällainen ajattelu vastaisi monin osin työriitojen käytäntöä, mutta ei voimassa olevaa lainsäädäntöä. 42 Tällaisesta, niin sanotusta kolmikantamallista43 on käyty keskustelua Yhdysvalloissa yleisellä tasolla ja erityisesti American Arbitration Associationin (AAA) eettisten ohjeiden uudistushankkeen yhteydessä.44 Vuonna 1977 julkaistuissa ohjeissa säädettiin erikseen asianosaisen nimittämien ja puolueettoman välimiehen velvollisuuksista. Ohjeiden mukaan puolueettomien välimiesten tuli olla neutraaleja ja puolueettomia. Asianosaisten nimittämiä välimiehiä ainoastaan kiellettiin viivyttämästä turhaan prosessia, kiusaamasta asianosaista tai todistajaa ja esittämästä muille välimiehille epätosia tai harhaanjohtavia väittämiä. Muun sääntelyn puuttumisen tulkittiin merkitsevän sitä, mainitut nimenomaiset kiellot asettivat reiluuden ja integriteetin rajat asianosaisten nimeämille välimiehille. Asianosaisten nimeämät välimiehet olivat velvollisia ilmoittamaan mahdollisista puolueettomuuden vaarantavista sitoumuksistaan, intresseistään ja suhteistaan, mutta he eivät olleet velvollisia luopumaan tehtävästään nimenneen asianosaisen vastapuolen vaatimuksesta huolimatta.45 41 Ks. Byrne 2003 s. 1820. 42 Ks. Rau 1998 s. 115 ss. kohta I(b): “…to recognize quite openly the inevitability of partisanship once party-appointed arbitrators are used might instead, as Judge Clifford has written, be “the only intellectually honest approach to the situation.” 43 Ks. Turunen 2005 s. 137 – 149. 44 Ks. Byrne 2003 s. 1844. AAA:n ohjeet on laadittu yhdessä ABA:n eli American Bar Associationin kanssa. Smith s. 320 ss., kohta V(a). Ohjeita laadittaessa tehtiin laaja empiirinen tutkimus, jossa tutkittiin välimiesten ja muiden suhtautumista koodissa säänneltäviin kysymyksiin. Tutkimuksen yhteydessä lähetettiin 39 000 kyselylomaketta, joista palautettiin 12 000, joista 7 000 oli välimiehenä toimineiden antamia vastauksia. Koodissa säänneltävistä kysymyksistä järjestettiin kaksi julkista keskustelutilaisuutta, ja 51 000 koodiluonnosta lähettiin nähtäväksi asianajajayhdistyksiin, välitysorganisaatioihin, law schooleihin ja välimiesmenettelystä kiinnostuneille ihmisille. Koodi siis laadittiin vastaamaan käytännön välimiesten käsityksiä eettisestä toiminnasta. Ks. Byrne 2003 s. 1844 – 1845. 45 Ks. Kennedy 1995 s. 762 – 763, Lieberman 2004 s. 226 ss. ja Smith 1990 s. 320 ss.. 168 Ainakin jotkut tulkitsijat katsoivat tämän merkitsevän samalla poikkeamista puolueettomuudesta välimiestoiminnalle asetettavana eettisenä vaatimuksena.46 Asianosaisten nimeämien välimiesten on lisäksi katsottu voivan keskustella jutusta nimenneen asianosaisen kanssa, jos tästä ilmoitetaan muille prosessiin osallisille.47 Yhdysvalloissa asianosaisten nimeämien välimiesten puolueellisuudesta on käyty vilkasta keskustelua. Hyväksyvää suhtautumista puolueellisuuteen on kritisoitu laajasti enemmän tai vähemmän ankaraan äänensävyyn.48 Toisaalta puolueellisuudessa tai paremminkin vallinneessa käytännössä on nähty hyviäkin puolia. Kolmikantamallia on perusteltu sillä, että malli turvaa asianosaisille parhaat mahdollisuudet hallita prosessia. Asianosaiset voivat luottaa siihen, että ainakin yksi välimiehistä on valittu niin, että hänellä on hyvät edellytykset ymmärtää asianosaisen näkökanta asiassa ja että hän mahdollisesti haluaa ja kykenee puolustamaan asianosaisen oikeana pitämää näkemystä suhteessa muihin välimiehiin.49 Nämä argumentit soveltuvat myös työriitoihin, ja ovat varsin ymmärrettäviä erityisesti intressiriitojen osalta. Kontrollin ja kompetenssin vaatimusten ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla ristiriidassa puolueettomuuden vaatimuksen kanssa. Etenkin kansainvälisissä yhteyksissä asianosaisen nimittämän välimiehen on katsottu toimivan jonkinlaisena kielen, kulttuurin, tapojen ja oikeusjärjestelmän tulkkina välimiesoikeuden kokoonpanossa.50Tämä argumentti on harvemmin relevantti työriitojen välimiesmenettelyssä. Puolueellisia välimiehiä saatetaan perustella myös sillä, että ylilyönnit karsitaan pois tuomioistuimen tekemillä kumoamispäätöksillä ja että 46 Ks. Arnold 1997 s. 153 – 154, Byrne 2003 s. 1820. 47 Ks. Kennedy 1995 s. 764. 48 Ks. esim. Arnold 1997, passim; Kennedy 1995, passim; Lieberman 2004, passim; Lowenfeld 1995, passim; Taichert 2003 s. 22. Keskustelusta ks. Byrne 2003 s. 1838. 49 Ks. McLaren 2003 s. 233 ss., kohta IIA1. Ks. Lisäksi Donahey 1992 s. 31 ss., kohta IB, Byrne 2003 s. 1841 ja Lieberman 2004 s. 222. 50 Ks. Donahey 1992 s. 31 ss., kohta IIIA. Ks. myös de Fina 1999 s. 381 ja Lowenfeld 1995 s. 65 ss. ja s. 69. 169 tuomioistuimet siis valvovat menettelyn asianmukaisuutta huolimatta lähtökohtaisesti ongelmallisesta tilanteesta. Tämä argumentti on heikko, koska tuomioistuimet ovat perinteisesti olleet joko haluttomia, kyvyttömiä tai molempia yhtä aikaa puuttumaan välimiesten puolueellisuuteen tai välimiesoikeuden puolueellisuuteen kokonaisuudessaan.51 Välimiesten puolueellisuuden hyväksymistä ja asianosaisten oikeutta nimittää välimiehet voidaan perustella sillä, että kysymys on sopimusperusteisesta järjestelystä. 52 Toisaalta asianosaisten ei tule olettaa tarkoittaneen sopia nimenomaan puolueellisista välimiehistä vaan menettelyllisiä oikeuksia kunnioittavasta mutta tuomioistuinmenettelyä nopeammasta, halvemmasta, lopullisesta ja vähemmän julkisesta prosessista. 53 Vapaamuotoisuus voi olla välimiesmenettelyn etu, mutta puolueelliset välimiehet eivät turvaa vapaamuotoisuutta. Mitä paremmin kaikkien välimiesten puolueettomuus pystytään turvaamaan, sitä paremmin välimiesmenettelyn joustavuus voidaan säilyttää ja sen tuomia etuja hyödyntää.54 Työriitojen kannalta puolueellisten välimiesten yllätyksettömin peruste liittyy tietenkin asiantuntemukseen. Joskus puolueettomuutta ja asiantuntemusta on pidetty vaihtoehtoisina, ja asiantuntemuksen painottamista punninnassa hyvänä ja oikeudenmukaisena valintana.55 Vaikka asiantuntemus kuuluu välimiesmenettelyn etuihin, päätöksen tulisi kuitenkin perustua esitettyyn todistusaineistoon ja argumentaatioon eikä välimiehen mielikuviin jonkin erityisalan vallitsevista olosuhteista.56 Työriitojenkin tapauksessa asiantuntemus voitaisiin tuoda prosessiin 51 Ks. Kennedy 1995 s. 782. 52 Tästä ajattelutavasta ks. Shore 2002 s. 77 – 78. 53 Ks. Kennedy 1995 s. 782 – 784, Byrne 2002 s. 1839 ja Shore 2002 s. 80: ”Parties may choose arbitration for a number of reasons, but there is no basis for thinking that any party believes that in so doing it is sacrificing impartiality.” 54 Ks. Kennedy 1995 s. 784- 785. 55 Ks. Kennedy 1995 s. 785 – 786. Trade off –perustelusta ja sen ongelmista ks. Shore 2002 s. 77 – 78. 56 Ks. Kennedy 1995 s. 785 – 786. 170 asiamiesten tai asiantuntijatodistelun avulla. Tällöin asioista voitaisiin keskustella avoimesti. Joka tapauksessa asiantuntemusperusteella ei voida perustella välimiesten oikeutta toimia puolueellisesti menettelyn aikana.57 Ehkä keskeisin asianosaisten nimeämien välimiesten ja puolueettomuusongelmien oikeuttamiseen käytetty argumentti on kolmikantaisen kokoonpanon puolueellisuuden kumoava vaikutus. Tällöin ajatuksena on, että riidan ratkaisee tosiasiassa kolmas, puolueeton välimies, eikä asianosaisten nimeämien välimiesten mahdollisella puolueettomuudella siis ole vaikutusta riidan ratkaisuun. Ongelmana on, että välimiesten puolueellisuuden aste ei useinkaan ole selvä kenellekään välimiesmenettelyyn osallistuvalle. Näin ollen puolueellisuus ei välttämättä kumoudu, vaan tasapaino saattaa jäädä vääristyneeksi.58 Jos puolueellisten välimiesten vaikutuksen oletettaisiinkin kumoavan toisensa, voitaneen kysyä, mitä puolueellisilla välimiehillä sitten saavutetaan verrattuna asiamiesten ja puolueettomien ratkaisijoiden käyttämiseen. Eihän kolmas välimies voi luottaa puolueellisten välimiesten tarjoamaan tietoon ja näkemyksiin sen enempää kuin asiamiesten argumentteihinkaan. Vaikka kolmikantamallilla voitaisiin välttää välimiesten aseman epäselvyydestä johtuvia pulmia59, puolueellisten välimiesten järjestelmän perusteleminen ja oikeuttaminen on hankalaa siihen liittyvien ongelmien vuoksi. Ainakaan yleisellä tasolla ja ensisijassa oikeusriitojen kontekstissa edut eivät tunnu oikeuttavan oikeusturvatappioita.60 Myös yhdysvaltalaisessa keskustelussa välimiesten puolueellisen toiminnan salliva malli on hävinnyt. AAA on julkaissut uudet välimiesten toimintaa ohjaavat eettiset ohjeet (Code of Ethics for Arbitrators in Commercial 57 Ks. Kennedy 1995 s. 789. 58 Ks. Kennedy 1995 s. 786 – 787. 59 Ks. Lieberman 2004 s. 217. 60 Ks. Byrne 2003 s. 1847: “The advantages that seem to come from non-neutral, party-appointed arbitrators may not be impossible to achieve with an all-neutral panel”. 171 Disputes).61 Uusissa ohjeissa myös asianosaisten nimeämien välimiesten oletetaan olevan puolueettomia, toisin kuin vuoden 1977 ohjeissa.62 Keskustelua puolueettomuudesta on käyty nimenomaan oikeusriitojen kontekstissa. Välimiesmenettelyä on käsitelty nimenomaan vaihtoehtona tuomioistuinkäsittelylle ja sen integriteetin ja uskottavuuden säilyttämistä tärkeänä.63 Intressipainotteisissa riidoissa tilanne saattaisi näyttää toiselta, ja voitaisiin pohtia täytyykö työriitojen välimiesmenettelyn kilpailla nimenomaan tuomioistuinmenettelyn kanssa vai onko vaihtoehtona mieluummin pitkittynyt tai epäonnistunut neuvottelu ja työtaistelutoimenpiteet. Jos välimiesmenettelyä työriidoissa tarkasteltaisiin puhtaasti konfliktinhallinnan tai konfliktinhallintamarkkinoiden näkökulmasta, puolueettomuuskysymysten tarkastelu saattaisi olla erilainen. Oikeudellisessa tarkastelussa kolmikantamalli tai esteellisyyden tarkastelu kokonaisuutena ei kuitenkaan ole, ainakaan suoranaisesti, voimassa olevan oikeuden mukaista. Välimiehen puolueettomuutta ja riippumattomuutta sekä esteellisyyttä koskevat säännökset VML:ssa ja oikeudenkäymiskaaressa koskevat nimenomaan kaikkia välimiehiä erottelematta mitenkään asianosaisten nimittämiä välimiehiä ja asianosaisten nimittämien välimiesten valitsemia neutraaleja välimiehiä.64 Näin ollen ei ole mahdollista ohittaa kokonaan yksittäisen välimiehen puolueettomuuden, riippumattomuuden ja esteellisyyden 61 Myös uudet ohjeet on laadittu yhteistyössä ABA:n kanssa. Uudistusprosessista ks. Byrne 2003 s. 1824 ss. 62 Uudistuksen sisällöstä laajemmin ks. Byrne 2003 s. 1825 – 1828 ja Lieberman 2004 s. 230 – 232. 63 Ks. Kennedy 1995 s. 789 – 790. 64 Ks. Möller 1986 s. 780 – 783. Möller ei ota selkeää kantaa esteellisyyssäännösten ja nimeämismenettelyn ristiriitaisuuteen. Ainakaan välimiesmenettelylaista, johon Möller artikkelissaan viittasi, ei löytynyt tukea kannalle, jonka mukaan ratkaisevaa olisi koko välimiesoikeuden puolueettomuuden arviointi. Möller toteaa ainoastaan, että de lege ferenda tulisi säätää erilaisista vaatimuksista neutraaleille ja asianosaisten nimeämille välimiehille. Hänen mukaansa pitäisi myös olla mahdollisuus todeta koko välimiesoikeus puolueelliseksi, vaikka kukaan yksittäinen välimies ei ylittäisikään esteellisyyskynnystä. 172 arviointia, ja katsoa, että neutralointivaikutus oikeuttaisi kuinka tahansa puolueelliset yksittäiset tuomarit. Neutralointivaikutus on ollut relevantti, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa ja KKO:ssa on otettu kantaa yleisten tuomioistuinten intressiedustajajäsenten esteellisyyteen. Intressiedustajia ovat esimerkiksi vakuutusoikeuden maallikkojäsenet eli yksi työnantaja- ja yksi työntekijäjäsen, jotka määrätään tehtäväänsä edustavimpien työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen ehdotuksesta. EIT:n ratkaisukäytännössä, johon KKO:kin viittasi, tiettyjen etutahojen ehdotuksesta määrättyjen jäsenten kuulumista tuomioistuimen kokoonpanoon ei ole sinänsä pidetty Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vastaisena.65 Tapauksessa Langborger tuomioistuimen kokoonpanon ei katsottu täyttävän riippumattomuuden ja puolueettomuuden vaatimuksia EIOS 6.1 artiklassa tarkoitetulla tavalla, kun asunto-oikeuden kokoonpanoon kuului kahden tuomarijäsenen lisäksi yksi vuokralais- ja yksi kiinteistönomistajatahon edustaja, joiden molempien tahojen intressin katsottiin olevan ristiriidassa valittaneen asianosaisen intressin kanssa. Edes ammattituomareiden kiistaton puolueettomuus ei siis riittänyt takaamaan puolueettomuutta, vaikka puheenjohtajan ääni ratkaiseekin äänestyksessä. Voidaan kuitenkin sanoa, että neutraloiva intressiedustus on sinänsä mahdollista. Intressiedustajatuomareihin sovellettua neutralointiajatusta voisi sinänsä ajatella sovellettavan myös työriitojen asianosaisten valitsemiin välimiehiin silloin, kun asianosaisten valitsemat välimiehet ovat intressisidoksisia. Neutralointiajattelu ei kuitenkaan sovellu sellaisenaan asianosaisen valitsemiin tuomareihin tai välimiehiin. Intressiedustajatuomarit edustavat avoimesti tiettyjä eturyhmiä ja yhteiskunnallisia näkemyksiä, ja usein ennen oikeusriidan ratkaisua 65 Ks. KKO 2004:42 ja EIT:n ratkaisu asiassa Langborger, 22.6.1989, kohdat 34 – 35 ja ratkaisu asiassa Le Compte ym. 23.6.1981. EIT on käsitellyt vastaavaa tilannetta myös ratkaisussa Thaler v. Itävalta (3.2.2005), jossa se kiinnitti erityistä huomiota siihen, että kyseessä olleen muutoksenhakulautakunnan ratkaisu oli lopullinen eikä siihen ollut voinut hakea muutosta. Ratkaisussa Ab Kurt Kellermann v. Ruotsi (26.10.2004) EIT katsoi, ettei tuomioistuimen puolueettomuus ollut vaarantunut työmarkkinajärjestöjen intressiedustuksen vuoksi, koska intressiedustajien taustajärjestöjen ja asianosaisen välillä ei ollut intressinkonfliktia. Ks. myös Pellonpää 2000 s. 306 ss. ja Tapanila 2007 s. 180 – 184. 173 voidaan päätellä, millaisia sympatioita intressiedustajilla on suhteessa kunkin asianosaisen esittämiin vaatimuksiin ja väitteisiin. Intressiedustajilla ei kuitenkaan ole läheistä yhteyttä itse ratkaistavaan yksittäiseen asiaan tai asianosaiseen. Asianosaiset eivät myöskään valitse intressiedustajia tuomioistuimen kokoonpanoon, vaan valintaprosessi on täysin irrotettu yksittäisestä riidasta ja tuomioistuimen asema on institutionalisoituneempi. Asianosaisen valitsemalla välimiehellä riski puolueettomuudesta ei välttämättä aiheudu ensisijassa ennakkoasenteesta riidan asianosaisiin tai punninnassa oleviin oikeuskysymyksiin ja arvoihin vaan viimeistään nimeämisvaiheessa syntyneestä erityisestä suhteesta asianosaiseen.66 Keskeistä on huomata, että EIT:n hyväksyvä suhtautuminen intressiedustajiin ei merkitse sitä, että toistensa neutraloivien selvästi esteellisten tuomareiden kuuluminen kokoonpanoon hyväksyttäisiin. Paremminkin voidaan sanoa, että intressiedustajakonteksti nostaa kynnystä todeta yksittäinen tuomari esteelliseksi. Samoin voidaan sanoa, että EIT:nkin linja korostaa valintamenettelyn ja tasapainoisuuden korostunutta asemaa silloin, kun tuomareiden puolueettomuus on lähtökohtaisesti vaarassa. Välimiehen esteellisyyttä on joka tapauksessa arvioitava välimiesmenettelyn kontekstissa ja välimiesten valintamenettely vaikuttaa siihen, kuinka oikeudenkäymiskaaren esteellisyyttä koskevia normeja on tulkittava. Neutralointivaikutusta arvioitaessa konkreettista yhteyttä asiaan ja asianosaiseen jo yksistään valintamenettelyn kautta ei kuitenkaan voida rinnastaa tuomioistuimen intressiedustajille tyypilliseen ideologiseen ennakkoasenteeseen. Vaikka työriidoissa asianosaisten nimeämien välimiesten yhteys asianosaiseen saattaakin monin osin muistuttaa ja lähestyä julkisen tuomioistuimen intressiedustajan suhdetta käsiteltävänä olevan asian asianosaisiin, nimeämismenettelyn institutionaalisuuden puute ja konkreettinen valintamenettely ovat 66 Ruotsissa HD arvioi työtuomioistuimen puolueettomuutta (NJA 1997 s. 235). Asianosainen oli pitänyt työtuomioistuimen työnantaja- ja työntekijäjärjestöistä valittuja jäseniä esteellisinä. HD katsoi, että nimitystapa ei sinänsä aiheuttanut esteellisyyttä kun asianosaisen ja taustajärjestön välillä ei ollut konfliktia. Ks. myös Tapanila 2007 s. 183. 174 lisätekijöitä, jotka entisestään vaarantavat puolueettomuuden vaikutelmaa. Täydellisestä ennakkoasenteettomuuden vaatimuksesta on aina pakko tinkiä, koska kaikki tarkastelevat maailmaa oman ideologiansa, uskontonsa ja elämänkokemuksensa kautta.67 Tässä mielessä joustaminen ennakkoasenteettomuudesta intressiedustajien kohdalla ei ainakaan kaikissa tapauksissa ole perustavassa ristiriidassa puolueettomuuden ja riippumattomuuden kanssa. 7.3.5. Puolueettomuutta vai tasapuolisuutta? Pohdinta intressisidoksisten välimiesten puolueettomuudesta osoittaa selvästi ongelmat, jotka liittyvät riidanratkaisijan puolueettomuusvaatimukseen erityisesti epämuodollisemman riidanratkaisun kontekstissa. Kun asianosaiset valitsevat riidanratkaisijat ja kun asiantuntijayhteisöön perustuvat sidonnaisuudet ovat usein väistämättömiä, ehdottomaan puolueettomuuteen ja siitä väistämättä seuraavien poikkeusten puoliautomaattiseen hyväksymiseen perustuva konstruktio ei ole erityisen tehokas keino ongelmien ratkaisemiseen.68 Vaikuttaa siltä, että vaikka jokaisen välimiehen puolueettomuutta ja riippumattomuutta koskevasta vaatimuksesta pidetäänkin kiinni (voimassa olevan oikeuden tutkimuksessa tämä lienee välttämätöntä), teorian tasolla puolueettomuutta on mielekkäämpää tarkastella suhteellisena ilmiönä eikä joko tai –tyyppisenä juridiseen esteellisyyskynnyksen ylittymiseen sidottuna ominaisuutena. Tällöin esteellisyyden ja esteellisyyskynnyksen ylittyminen liittyy yksittäisiä, pistemäisiä esteellisyysperusteita enemmän asian yksilöllisiin, tilannekohtaisiin piirteisiin sidonnaisena asiana. Tiivistäen välimiehen puolueettomuus ja riippumattomuus näyttäytyvät tällöin mieluummin puolueettomuusperiaatteena kuin esteellisyyssääntöinä. 67 Ks. Rau 1998 s. 115 ss, kohta II. 68 Ks. Turunen 2005 s.124 ss. 175 Välimieheltä sen paremmin kuin muiltakaan tuomareilta ei voida edellyttää täydellistä ennakkoasenteettomuutta. Jokaisella ihmisellä on uskonnon, maailmankatsomuksen, arvojen, poliittisten näkemysten, elämänkokemusten ja ympäröivän yhteiskunnan muotoama käsitys maailmasta.69 Nämä seikat vaikuttavat luonnollisesti siihen, millaisia asioita välimies tai tuomari tuntee ja millaiset näkemykset ja argumentit hän on valmis hyväksymään. Voidaan esimerkiksi ajatella, että kahden lapsen yksinhuoltajaäiti tuomarina kykenee helpommin samastumaan elatusapuasiassa lapsen ja välillisesti siten myös yksinhuoltajan asemaan, vaikka ei erityisesti pyrkisikään työssään toteuttamaan mitään oikeudellista tai poliittista ohjelmaa. Ihmisten väistämättömistä ennakkoasenteista ei kuitenkaan seuraa, että puolueettomuudesta ideaalina tulisi luopua. Paremminkin tulisi pyrkiä löytämään kutakin riitaa ajatellen mahdollisimman puolueeton riidanratkaisija. On kuitenkin realistisempaa puhua riidanratkaisijan puolueettomuudesta tasapuolisuuden kuin täydellisen ennakkoasenteettomuuden merkityksessä. Puolueettomuuden hahmottaminen tasapuolisuudeksi mieluummin kuin ennakkoasenteettomuudeksi ei kuitenkaan merkitse sitä, että konkreettisessa tapauksessa puolueelliset välimiehet tulisi tulkita laissa tarkoitetulla tavalla riippumattomiksi ja puolueettomiksi. Väistämättömässä ennakkoasenteellisuudessa on kysymys ikään kuin rakenteellisesta ennakkoasenteellisuudesta tai puolueellisuudesta erotettuna konkreettisesta. Hyväksyvä suhtautuminen välttämättömään, rakenteelliseen puolueellisuuteen ei merkitse konkreettisen puolueellisuuden hyväksymistä. Rakenteellisen puolueellisuuden tunnistaminen merkitsee myös sitä, että siihen on kiinnitettävä huomiota, 69 Ks. Bedjaoui 1988 s. 7 ss., kohta I: “Like all men, an arbitrator has a conscience which gives him a certain outlook at the world. He cannot detach himself from all the emotional ties which, consciously or unconsciously, may influence his thoughts. Whenever men are judged, including judgement by arbitration, as we have already said, a wager is laid on impartiality. An arbitrator is not a disembodied, floating being, without origins, or ethnic, cultural, religious, social and other attachments. “There are” states a report to the symposium of 20 November 1970 on arbitration,”some indistinct forms of which pose a very difficult problem for those who will be demanding about indisputable impartiality. These forms are called Ideology (or that which we name ideology), Religion (or that which we name religion) and History (of more recent inspiration).”” 176 ja puolueettomuuteen pyrkivistä riidanratkaisuelimistä on pyrittävä rakentamaan myös rakenteellisesti puolueettomia. Välimiesmenettelyssä riidanratkaisijoina toimivat yleensä asiantuntijat, joiden joukko erityisesti Suomessa on alalla kuin alalla paitsi melko pieni, usein myös sosiaalisesti homogeeninen. Välimiehet valitaan siitä maailmasta, jonka riitoja he ratkaisevat ja välimiehet ovat osa maailmaa, jonka riitoja ratkaistaan. Kuten Rau osuvasti toteaa: ”The career path of an arbitrator is likely not only to bring him into personal and professional contact with disputants and their counsel; it is also likely to instil in him a strong sense of how things work – and how they are supposed to work.”70 Myös täysin puolueettomina ja neutraaleina itseään pitävien välimiesten voi olla vaikeaa ellei peräti mahdotonta arvioida asioita uudesta näkökulmasta, ja kyseenalaistaa käytännön kokemukseen ja asiantuntemukseen liittyvät sitoumukset, olipa kysymys tiedosta tai arvoista. Asiantuntijan on usein vaikeaa kyseenalaistaa oman alan vallitsevia totuuksia. Asiantuntijuuden syventyessä omaksuttu tieto ja arvot saattavat asiantuntijan mielessä muodostua itsestään selviksi, jolloin niiden kriittinen arviointi on mahdotonta. Asiantuntija saattaa pitää helppoina asioita, jotka muiden mielestä eivät ole sellaisia.71 Voi olla, että työriidoissa asiantuntijoiden piiri on vielä suppeampi kuin tavallisessa välimiesmenettelyssä. Tämän vuoksi rakenteellisesti puolueettoman välimiesoikeuden kokoaminen saattaa olla vaikeaa. Vaikka rakenteellisen puolueellisuuden ei katsottaisikaan sellaisenaan merkitsevän välimiesten esteellisyyttä, se voidaan ottaa huomioon arvioitaessa välimiehen puolueettomuutta kokonaisuudessaan ja esteellisyyskynnyksen ylittymistä. Esimerkkinä huomion kiinnittämisestä välimiesmenettelyn rakenteelliseen puolueellisuuteen on tutkimus välimiesmenettelystä syrjintää koskevissa työoikeudellisissa riidoissa arvopaperialalla Yhdysvalloissa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että lähes kaikki välimiehet olivat valkoihoisia, noin 60-vuotiaita miehiä. Rakenteellisen puolueellisuuden näkökulmasta tämä oli ongelmallista vähemmistöjen ja 70 Rau 1998 s. 115 ss., kohta II. 71 Ks. Rau 1998 s. 115 ss., kohta II. 177 naisten kannalta.72 Myös KKO:n ratkaisussa 2001:11 esillä ollut asianajajaliiton palkkioriitamenettely käy esimerkiksi rakenteellisesta puolueellisuudesta. Vaikka palkkioriitamenettelyssä välimiehinä toimineilla asianajajilla ei ollutkaan KKO:n mukaan esteellisyyden aiheuttavaa läheistä yhteyttä asianosaisena olleeseen asianajajaan, on selvää, että asianajajat ovat rakenteellisesti puolueellisia asianosaisina olevien asianajajien eduksi. Vaikka voidaankin ajatella, että asianajajilla on erityinen halu pitää yllä kuvaa asianajajalaitoksen luotettavuudesta ja että”veljestuomioistuin” on tosiasiassa ankara, keskeisempää on kuitenkin, että asianajajat jakavat monin osin saman kokemusmaailman ja ymmärtävät laskutuksen perustan. Puolueettomuus on siis aina suhteellista, eikä koskaan täydellistä. Esteellisyys on kuitenkin aina joko tai -luonteista: välimies joko on esteellinen ja ei voi osallistua päätöksen tekemiseen (elleivät asianosaiset hyväksy ja esteellisyys ole dispositiivista) tai ei ole esteellinen ja siten kelpoinen toimimaan tehtävässään. Esteellisyyttä, toisin kuin puolueettomuutta onkin tarkasteltava niin, että lopputuloksen on oltava selvä suuntaan tai toiseen. Yhtäältä puolueettomuuden ja riippumattomuuden ja toisaalta esteellisyyden suhdetta voidaan jäsentää esteellisyyskynnyksen avulla. Tällöin erotetaan abstrakti ja konkreettinen esteellisyyskynnys. 73 Erityisesti yleissäännöksen ”perustellun epäilyn puolueettomuudesta” voidaan ajatella rajaavan abstraktin esteellisyyskynnyksen vyöhykkeen täydellisen puolueettomuuden ja riippumattomuuden ja täydellisen puolueellisuuden ääripäiden väliin sijoittuvalla asteikolla. Kussakin tapauksessa lainkäyttäjän tehtävä on täsmentää konkreettinen esteellisyyskynnys yhdeksi, konkreettiseksi pisteeksi vyöhykkeen sisällä. 72 Ks. Rau 1998 s. 115 ss., kohta II. 73 Ks. syytekynnyksen osalta Jonkka 1991 s. 109 – 112. Esteellisyyskynnyksestä ks. Turunen 2005 s. 153 – 155. 178 Abstrakti esteellisyyskynnys Täysin puolueeton (tabula rasa) Kuva 1. Konkreettinen esteellisyyskynnys Täysin puolueellinen Abstrakti ja konkreettinen esteellisyyskynnys puolueettomuuden ja puolueellisuuden väliin sijoittuvalla asteikolla. Konkreettisen esteellisyyskynnyksen määrittelyssä voidaan käyttää apuna periaatepunnintaa. Harkinta abstraktin kynnyksen alueella ei siis ole vapaata, vaan siinä on otettava huomioon erilaisia arvoja ja tavoitteita. Näitä arvoja ja tavoitteita punnittaessa on arvioitava niiden oikeusjärjestelmästä saamaa institutionaalista tukea ja merkitystä konkreettisessa tilanteessa.74 Esteellisyyttä arvioitaessa vastakkain ovat tyypillisesti yhtäältä hyvään menettelyyn liittyvät prosessuaaliset oikeudet ja periaatteet kuten puolueettomuusperiaate. Toisaalta on otettava huomioon asianosaisten aineellisten oikeuksien suoja, joka puoltaa välimiesmenettelyn suomaa mahdollisuutta nopeaan ratkaisuun samoin kuin välimiesmenettelyssä hyväksyttyjen ratkaisujen pysyvyyttä, menettelyn halpuutta ja mahdollisuutta saada riidan ratkaisijaksi paras käytettävissä oleva asiantuntija. Yleisellä tasolla, prima facie, voitaneen sanoa, että puolueettomuusperiaatteen painoarvo on yleensä merkittävä verrattuna edellä mainittuihin muihin periaatteisiin ja tavoitteisiin. Puolueettomuuden ja muiden periaatteiden ja tavoitteiden välinen ristiriita ei useinkaan ole todellinen, vaan myös puolueettomuutta maksimoivassa menettelyssä voidaan usein saavuttaa muut päämäärät ja arvot. Tällaisessa tilanteessa nämä eivät rajoita puolueettomuusperiaatteen soveltamista optimointitilanteessa. 74 Ks. Jonkka 1991 s. 148 ss. Periaatteista prosessioikeudessa ks. lisäksi esim. Leppänen 1998 s. 24 ss. 179 Prosessuaalinen esteellisyysarviointi abstraktin ja konkreettisen esteellisyyskynnyksen avulla ei ratkaise välimiesten puolueellisuuden perusongelmaa esimerkiksi menettelyssä, jossa asianosaiset nimeävät välimiehet. Malli kuitenkin auttaa ja pakottaa arvioimaan niitä perusteita, joilla puolueellisuus yksittäisessä tapauksessa hyväksytään tai hylätään prosessin eri vaiheissa. 7.3.6. Esteellisyyden dispositiivisuus Yleisessä tuomioistuinmenettelyssä esteellisyysperusteet ovat pääsääntöisesti indispositiivisia. Tuomarien on viran puolesta varmistauduttava esteettömyydestään riippumatta siitä, kiinnittävätkö asianosaiset huomiota asiaan. Esteellisyyteen voidaan myös vedota missä vaiheessa prosessia tahansa. Tästä poikkeuksena ovat esteellisyyden kannalta harkinnanvaraiset seikat, joihin ei voi ilman pätevää syytä vedota enää sen jälkeen, kun tuomari on ratkaissut asian (OK 13:8).75 Esteellisyyden indispositiivinen sääntely tuomioistuinprosessissa perustuu korostuneeseen tarpeeseen suojella tuomioistuimen riippumattomuutta ja puolueettomuutta. Välimiehen esteellisyysperusteet ovat pääsääntöisesti dispositiivisia. Niillä on merkitystä vain, jos asianosaiset kiinnittävät niihin huomiota. Välimiehen on suostuessaan tehtävään ja myöhemminkin tehtävän kestäessä ilmoitettava kaikki seikat, jotka ovat omiaan vaarantamaan hänen puolueettomuutensa tai riippumattomuutensa tai aiheuttamaan näissä suhteissa perusteltuja epäilyksiä (VML 9.2 § ja VML 9.3 §). Näillä ilmoituksilla on kuitenkin merkitystä vain, jos asianosainen vaatii välimiehen julistamista esteelliseksi. Vaatimus on tehtävä 15 päivän kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut tiedon esteellisyyden aiheuttavasta seikasta (VML 11.2 §). Vaikka monet esteellisyysongelmat voidaankin välttää luopumalla vetoamasta esteellisyyteen, on huomattava, että puolueettomuuden ja riippumattomuuden ongelmat vähentävät ihmisten luottamusta 75 Ks. Lappalainen 2003 s. 238. 180 välimiesmenettelyyn ja siinä annettuihin ratkaisuihin.76 Vaikka välimiesmenettelyä käytettäisiin intressipainotteisten riitojen ratkaisemiseen kuten esimerkiksi työehtosopimuksen täydentämiseen tulkinnalla, ratkaisun hyväksyttävyys lisääntyy, jos sen ei katsota perustuvan pelkästään välimiesten neuvotteluvoimaan. Vaikka ensisijainen huomio tuleekin kohdistaa riidanratkaisun tehokkuuteen ja asianosaisten oikeuksien toteutumiseen, voidaan ajatella, että välimiesten tulisi huolehtia myös välimiesmenettelyinstituution integriteetistä.77 Asianosaiset eivät kuitenkaan voi hyväksyä miten riippuvaista ja puolueellista tuomaria tahansa. Määräämisvallan rajat tulevat esiin kahdessa suhteessa. Ensinnäkin kukaan ei voi toimia tuomarina omassa asiassaan – liian läheinen suhde asianosaiseen estää toimimisen välimiehenä. IBA Guidelines on Conflict of Interest in International Arbitration määrittää seuraavat tilanteet sellaisiksi, joissa asianosaiset eivät voi pätevästi hyväksyä esteellisyyttä (niin sanottu Non-Waivable Red List): 76 Kennedy 1995 s. 781: ”Permitting non-neutral arbitrators to engage in advocacy and prejudge cases reduces the public‟s confidence in the fairness of the system and ensures that arbitration remains inferior to litigation. The continued relegation of arbitration to an inferior status, exhibits the courts‟ historical distaste for arbitration. The judiciary‟s mistrust of arbitration is manifested in its willingness to accept biased arbitrators‟ involvement in the process and its refusal to raise the standards of partiality and misconduct.” 77 Ks. Mikkola – Puhakka 2002 s. 92: ”Kansallista ja kansainvälistä välimiesmenettelyä koskee sama periaate: ollakseen tehokas, on menettelyn ja sen toimijoiden integriteettiä ja oikeudenmukaisuutta kohtaan vallittava suuren yleisön keskuudessa luottamus. Tällä tavoin tarkasteltuna välimiehen velvollisuudet eivät kohdistu ainoastaan menettelyn osapuoliin ja toisiin välimiehiin – hänellä on velvoitteita itse menettelyä kohtaan, jotta se voisi säilyttää ja parantaa asemaansa tuomioistuinprosessille vaihtoehtoisena riidanratkaisutienä.” Ks. lisäksi Kennedy 1995 s. 768, jossa viitataan AAA:n, American Arbitration Associationin, eettiseen ohjeistoon, sekä Kennedy 1995 s. 789, jossa todetaan, että välimiehillä on ei ainoastaan asianosaisia vaan myös välimiesmenettelyä kohtaan velvollisuus noudattaa hyviä tapoja ja vaalia menettelyn reiluutta ja integriteettiä. Myös Kurkela ja Uoti 1995 (s. 60) painottavat esteellisyyssäännösten merkitystä nimenomaan välimiesmenettelyn integriteetin kannalta: ”…pyrkimyksenä on suojata välimiesmenettelyä instituuttina ja sen integriteettiä ja estää oikeuden käytön ”mafioituminen”. 181 välimies ja asianosainen ovat sama henkilö tai välimies on asianosaisen lakimääräinen edustaja välimies on asianosaisen johtaja, päällikkö tai hallituksen jäsen tai käyttää vastaavaa vaikutusvaltaa asianosaisessa välimiehellä on merkittävä taloudellinen etuyhteys asianosaiseen tai jutun lopputulokseen välimies neuvoo säännöllisesti nimittänyttä asianosaista ja saa tästä merkittävää taloudellista etua suoraan tai toimistonsa kautta.78 Esimerkiksi asianosaisena olevan liiton tai keskusjärjestön hallintoelimen jäsen ei voi edes asianosaisten suostumuksella toimia välimiehenä asiassa. Toiseksi joissain tilanteissa varsinkin etukäteinen luopuminen mahdollisuudesta puolueettomaan riidanratkaisijaan tai tasapuolisesti nimettyyn välimiesoikeuteen loukkaa prosessuaalisia vähimmäisoikeuksia niin, että tällainen sopimus ei ole pätevä ja että se on myös sopimusoikeudellisessa tarkastelussa kohtuuton ja soviteltavissa, kuten edellä jo todettiinkin. 7.3.7. Informoitu puolueellisuuden hyväksyminen VML 9.2 §:n mukaan välimiehellä on velvollisuus ilmoittaa heti kaikki seikat, jotka ovat omiaan vaarantamaan hänen puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan välimiehenä taikka aiheuttamaan perusteltuja epäilyksiä näissä suhteissa. Sama velvollisuus säilyy välimiesmenettelyn päättymiseen asti. Asianosainen voi siis hyväksyä ainoastaan sellaisen esteellisyyden, josta hän on tietoinen. Ilmoitusvelvollisuus ei rajoitu ainoastaan seikkoihin, joiden nojalla välimies voitaisiin julistaa esteelliseksi. Välimiehen on ilmoitettava myös seikat, jotka eivät ole riittäviä aiheuttamaan esteellisyyttä, jos niiden voidaan olettaa aiheuttavan asianosaiselle epäilyn välimiehen 78 IBAGuidelines on Conflict of Interest in International Arbitration, article 1. 182 puolueettomuudesta ja riippumattomuudesta.79 Ilmoittamisvelvollisuus on tulkittava melko laajaksi. Myös välimiestoiminnan eettisten vaatimuksien on katsottu edellyttävän laajaa sidonnaisuuksien ilmoittamista.80 Monet riippumattomuutta ja puolueettomuutta vaarantavat seikat ovat sellaisia, että ne ovat jollain tasolla tiedossa prosessin alusta asti, vaikka ne tai niiden seuraukset eivät tulisikaan missään vaiheessa eksplisiittisesti keskustelun kohteeksi. Tällainen on esimerkiksi välimiehen työ tiettyyn alaan keskittyneenä asianajajana. Kaikki asianosaiset saattavat tietää välimiehen toimivan asianajajana, mutta edellä käsitellyistä mahdollisista sidonnaisuuksista elinkeinoaloihin tai intressiryhmiin ei ole välttämättä mahdollista saada tietoa, eikä asianajajalla ole ehkä edes oikeutta ilmoittaa niistä menettelyn asianosaisille. 81 Työriitojen välimiesmenettelyssä on syytä kiinnittää erityistä huomiota ilmoitusvelvollisuuteen ”itsestään selvistä” seikoista. Asianosaisen 79 Ks. HE 78/2002 kohta 2.1. ja HE 202/1991 s. 14. IBA Guidelines on Conflict if Interests in International Arbitration (2004) käsittelee laajasti ilmoitusvelvollisuuden sisältöä kansainvälisessä välimiesmenettelyssä yleislausekkeiden ja tyyppitapausten avulla. 80 Ks. Mikkola – Puhakka 2002 s. 86: ”Kun välimies harkitsee, kuinka laajalle hänelle informaatiovelvollisuutensa ulottuu, tulee hänen pitäytyä laajassa tulkinnassa.” ”Samanaikaisesti on kuitenkin tunnustettava, että ”an arbitrator‟s business relationships may be diverse indeed, involving more or less commercial connections with great number of people … an arbitrator cannot be expected to provide the parties with his complete and unexpurgated business biography, nor is an arbitrator called on to disclose interests or relationships that are merely trivial”. Mikkola ja Puhakka siteeraavat yhdysvaltalaista tapausta Commonwealth Coatings Corp v Continental Casualty Co. Ks. myös Ståhlberg 1996 s. 455: ”Itse asiassa järkevä välimies ilmoittaa sellaisetkin seikat, joiden kuuluminen säännöksen mukaisen ilmoittamisvelvollisuuden piiriin olisi kysymyksenalaista.” 81 Asianajajan salassapitovelvollisuuden on katsottu estävän asianajajaa paljastamasta mitään, mistä hän on ammattitoiminnassaan saanut tiedon (AAL 5b §, tapaohjeiden 19 §, OK 15:17, OK 17:23; oikeuskirjallisuudessa ks. Esko 1986 s. 7 – 22, Ylöstalo – Tarkka 1998 s. 194 – 195). Salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluu siten myös tieto toimeksiantosuhteen olemassaolosta. Ruotsalaisessa keskustelussa on katsottu, että salassapitovelvollisuus kattaa myös asianajajan välimiehenä saamat tiedot, koska tieto liittyy asianajajan ammattitoimintaan (Heuman 1999 s. 36). Joka tapauksessa välitystehtävän luottamuksellinen luonne ja siten välimiehen ja asianosaisten sopimus estää välimiestä paljastamasta tehtävään liittyviä tietoja. 183 nimittämän välimiehen yhteys asianosaiseen tai asianosaisena olevaan tai asianosaisasemaan rinnastuvassa asemassa olevaan tahoon tai järjestöön saattaa tuntua kaikille selvältä. Tästä huolimatta kaikkien sidonnaisuuksiin viittaavien seikkojen nimenomainen ilmoittaminen on perusteltua. Hyvä käytäntö voi olla esimerkiksi jonkinlaisen erityisen CV:n laatiminen välimiestehtäviä varten, vaikka niin sanottuun rakenteelliseen puolueettomuuteen liittyvät seikat eivät välttämättä aiheutakaan esteellisyyttä. On kuitenkin selvää, että ilmoittaa voidaan myös sellaisia seikkoja jotka eivät välimiehen käsityksen mukaan aiheuta esteellisyyttä ja joiden ilmoittamiseen ei olisikaan suoranaista velvollisuutta. Samoin on huomattava, että ilmoittaminen ei merkitse sitä, että ilmoitettujen seikkojen oletettaisiin olevan merkityksellisiä tai että niiden tulkittaisiin viestivän subjektiivisesta puolueettomuudesta. Vaikka välimies ottaisikin tavaksi ilmoittaa laajasti ja yleisesti omasta ammatillisesta taustastaan, lisäksi on kuitenkin syytä aina erikseen kiinnittää huomiota yhteyksiin kyseiseen asiaan ja kyseisiin asianosaisiin. 7.3.8. Vaatimus välimiehen julistamisesta esteelliseksi ja sen seuraukset Vaatimukseen puheenjohtajan tai institutionaalisesti nimetyn välimiehen julistamisesta esteelliseksi ei liity työriitojen kontekstissa mitään erityistä. Vaatimus tehdään normaalisti välimiehille, jotka itse ratkaisevat asian. Oikeusturvakeinona asianosaisille on kumoamiskanne (VML 11§). Tavallista lienee, että ainakin tulkinnanvaraisessa tilanteessa välimies luopuu tehtävästään ainakin jos vaatimus on esitetty prosessin alussa. 82 Mielenkiintoisempi on sitä vastoin tilanne, jossa asianosaiset nimeävät välimiehet ja asianosaisten nimeämät välimiehet ovat vahvasti intressisidoksisia. Jos taustalla on pääsopimuksen yhteydessä tehty välityssopimus tai välityslauseke ja voimakas konfliktitilanne, kuten tavallista lienee, voi olla että molempien asianosaisten tavoitteena ei riidan alkaessa ole sen saattaminen nopeaan ratkaisuun välimiesmenettelyssä. Tämä lienee tilanne erityisesti silloin, jos välitystuomion kokoonpano näyttää muodostuvan asianosaisen kannalta epäsuotuisaksi. Tällöin asianosainen saattaa vaatia toisen asianosaisen 82 Ks. esim. Möller 1997 s. 45 184 nimeämän välimiehen julistamista esteelliseksi. Todennäköinen seuraus lienee samantyyppinen ”vastavaatimus” toiselta asianosaiselta. Jos kävisi niin, että toisen asianosaisen vaatimus tällaisessa tilanteessa hyväksyttäisiin ja toisen hylättäisiin välimiesten sidonnaisuuksien kokonaisarvioinnin perusteella, välimiesmenettelyn hyväksyttävyys toisen asianosaisen näkökulmasta ja kokoonpanon tasapuolisuus saattaisi muodostua kyseenalaiseksi. Jos taas molempien vaatimukset hyväksyttäisiin, asianosaisten tulee lain mukaan sopia uusista välimiehistä. Jos välityssopimuksessa määrätty välimies eroaa tai erotetaan tehtävästään eivätkä asianosaiset pääse sopimukseen hänen sijaansa määrättävästä välimiehestä, tuomioistuin määrää asianosaisen hakemuksesta välimiehen, jolleivät asianosaiset ole sopineet, että välityssopimus tällaisessa tapauksessa raukeaa (VML 14 §). Välitystuomiota voidaan vaatia kumottavaksi, jos välimies on ollut esteellinen mutta asianosaisen asianmukaisessa järjestyksessä tekemää vaatimusta välimiehen julistamisesta esteelliseksi ei ole hyväksytty tai jos asianosainen on saanut tiedon esteellisyydestä niin myöhään, ettei hän ole voinut vaatia välimiehen julistamista esteelliseksi ennen välitystuomion antamista (VML 41§). 7.3.9. Välimiehen velvollisuus puolueettomaan toimintaan Riippumattoman ja puolueettoman välimiehen konstruktio ulottuu luonnollisesti myös välimiehen toimintaan. Riippumatta välimiehen riippumattomuutta ja puolueettomuutta vaarantavista tekijöistä välimiehen on pyrittävä toimimaan tehtävässään tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti. Toimeksiannon vastaanottamisen jälkeen välimiehen velvollisuudet ovat samanlaiset kaikkia asianosaisia kohtaan.83 Esteellisyyskriteerit täyttävän tai tätä kynnystä lähestyvän tuomarin velvollisuus puolueettomaan toimintaan on epäilemättä moraalisesti ja eettisesti tärkeä, mutta se ei ratkaise objektiivisen puolueettomuuden ongelmaa. Esteellisyyden objektiivisen testin taustalla on nimenomaan ajatus siitä, että ulkopuolisen tarkkailijan on usein mahdotonta arvioida, 83 Ks. Kurkela – Uoti 1995 s. 60. 185 onko tuomitsemistoiminta todella puolueetonta. Tämän vuoksi tarkastelun kohteena ei ole ensisijassa tuomarin toiminnan puolueettomuus vaan puolueettoman toiminnan edellytykset. Objektiivisen testin tavoitteena on tilanne, jossa vaikutelma menettelyn puolueettomuudesta ei vaarannu. Kyynisen arvioijan näkökulmasta esteellisyyskriteerit täyttävän tai esteettömän mutta melkein esteellisen välimiehen velvollisuus toimia objektiivisesti voitaisiin yhtä hyvin kirjoittaa muotoon ”on toimittava niin tasapuolisesti, että puolueellisuus ei paljastu ulkopuoliselle tarkastelijalle”. Tämä ei tarkoita sitä, että puolueellisuus olisi sen paremmin oikeudellisesti kuin eettisesti tai moraalisesti hyväksyttävää, vaan että puolueellisuuden arviointi ja kontrollointi on mahdotonta. Jos objektiivinen esteellisyyskriteeristö ei täyty, subjektiivinen esteellisyys voidaan osoittaa vain toiminnan kautta.84 Välimiesmenettelyoikeudellisessa kirjallisuudessa suhtautuminen välimiehen velvollisuuksiin tuntuu olevan jotenkin häilyvää. Vaikka velvollisuutta puolueettomaan toimintaan yhtäältä korostetaankin, samalla neuvotaan taktiikkaa mahdollisimman tehokkaasti omia etuja puolustavan välimiehen valintaan. Heuman kirjoittaa asianosaisen näkökulmasta hyvän välimiehen valinnasta seuraavasti: ”En part bör inte utse en person, som är benägen att främja hans sak under alla omständigheter. En sådan skiljeman, som framstår som partisk och subjektiv, kan knappast vinna de båda andras förtroende. En säker röst har inget värde; målet för parten måste vara en majoritet av skiljemännen ger honom rätt. Han bör därför välja en skiljeman, som har sådan erfarenhet, argumentationsförmåga och auktoritet att han har förmåga att övertyga övriga skiljemän eller i vart fall nämndens ordförande.”85 84 Ks. Heuman 1999 s. 240: ”En part som anser att subjektiv jäv föreligger är bevisskyldig för påståendet. Har skiljemannen inte gjort uttalanden som visar att han är partisk är det ofta svårt att styrka sådant jäv.” Toisaalta taas ratkaisun ”vääryys” sinänsä ei riittäne osoittamaan välimiehen olleen puolueellinen. Ks. myös Heuman s. 634: ”Skiljemännens materiella bedömningar kan inte tas till intäkt för att en eller flera skiljemän varit jäviga.” 85 Heuman 1999 s. 231. 186 Heumanin tekstin perusteella syntyy vaikutelma, että asianosaisen valitseman välimiehen funktio on todellisuudessa kuitenkin pyrkiä edistämään asianosaisen etua tuomioistuimessa, ja vakuuttamaan muut välimiehet tai ainakin puheenjohtaja nimittäneen asianosaisen kannan oikeellisuudesta riippumatta vaatimusten oikeutuksesta.86 Toisaalta Heuman kuitenkin toteaa, että välimiehen mielipiteen kysyminen riitakysymyksestä saattaa tehdä välimiehestä esteellisen: ”Parten bör inte ge den tillfrågade utförlig information om sin inställining i tvisten och inte heller bör han försöka avkräva skiljemannen besked om dennes förhandsinstälning. Det finns annars en risk för att skiljemannen blir jävig.”87 Kaikesta huolimatta puolueelliselle toiminnalle välimiesoikeuden sisällä ei löydy oikeudellisia perusteita. Tom Arnold on listannut tapoja, joilla välimies voi toimia vastoin velvollisuuksiaan puolueellisesti, ja tätä luetteloa voi käytännössä pitää jonkinlaisena ”mustana listana” asianosaisen nimeämälle välimiehelle. Välimies toimii vastoin puolueettomuusvelvoitettaan muun muassa jos hän: esittää listan ehdokkaistaan kolmanneksi välimieheksi nimenneelle asianosaiselle paljastaa toisen asianosaisen nimeämän välimiehen puheenjohtajaehdokkaat nimenneelle asianosaiselle ja keskustelee näistä antaa de facto nimenneelle asianosaiselle veto-oikeuden kolmannen välimiehen valinnassa hyväksyy ainoastaan nimittäneen asianosaisen hyväksymiä tai ehdottamia puheenjohtajia 86 Heumanin käsitys ei ilmeisesti ole erityisen epätavallinen, kuten Raun artikkelista (1998 s. 115 ss, kohta I(b)) käy ilmi: ”In course of the discussions aimed at selecting party-appointed arbitrators in international cases, the highest praise one can give, apparently – one actually hears this said – is that the potential arbitrator “knows just how far he can go in advocacy” without losing all credibility with his colleagues.” 87 Heuman s. 232. 187 keskustelee laajasti jutun luonteesta ja puheenjohtajalta edellytettävistä ominaisuuksista ja antaa asianosaisen enemmän tai vähemmän suoraan ajaa asiaansa ex parte tutustuu tarkemmin nimenneen asianosaisen kirjelmiin ja todisteluun aktiivisesti esittelee ja puolustaa nimittäneen asianosaisen kannanottoja ja todistelua välimiesoikeuden sisällä suhtautuu nimenneen asianosaisen vastapuolen argumentteihin välinpitämättömästi tai ylimielisesti pyrkii puheenjohtajaan nähden esiintymään objektiivisena puolueellisuudesta huolimatta pitää nimenneen asianosaisen vastapuolen argumentteja tai todistelua erityisesti kriittisissä kysymyksissä aiheetta epäuskottavana keskustee nimenneen asianosaisen kanssa välimiesoikeuden suhtautumisesta todisteluun ja mahdollisesta lisätodistelun tarpeellisuudesta neuvoo häviämässä olevan nimenneen asianosaisen sopimaan jutun viime hetkellä ennen odotettavissa olevaa tappiota ajaa tietoisesti väärää ja epärehellistä lopputulosta.88 7.4. Puolueettomampaa ja riippumattomampaa menettelyä? Välimiesmenettelyn yleisten oppien sisältö ja retoriikka vaikuttavat olevan ristiriidassa esteellisyyskysymysten ratkaisemisessa: Kuten Alan Scott Rau asian ilmaisee, ”(E)ven in the best of circumstances an official rhetoric of “independence” and the tolerated latent “sympathy” must exist 88 Ks. Arnold 1997 s. 155 – 157. 188 in an uneasy tension”.89 Käytännössä puolueettomuus- ja riippumattomuusvaatimusta on käytännössä joko tulkittava löyhemmin kuin yleisessä prosessissa tai perustettava toiminta siihen konstruktioon, että asianosainen konkludenttisesti hyväksyy esteellisyyden.90 Vaikuttaa siltä, että lievemmän esteellisyysstandardin soveltamiselle välimiehiin ei ole perusteita. Puolueettomuusvaatimus koskee myös yksittäisiä välimiehiä eikä ainoastaan koko välimiesoikeutta. Näin ollen ainut mahdollisuus on nimenomaisen tai konkludenttisen hyväksymisen konstruktio: asianosaisten katsotaan aina konkludenttisesti hyväksyneen välimiehen esteellisyyden samalla kun on nimenomaisesti tai konkludenttisesti sovittu välimieslain mukaisesta nimitysmenettelystä ja kokoonpanosta kun asianosaiset ovat nimenneet tuomarinsa ja välimiehet ovat ilmoittaneet sidonnaisuutensa. Riippumattomuus ja puolueettomuus ovat sitä korostuneemmassa asemassa, mitä enemmän välimiesmenettelyä käytetään tuomioistuinmenettelyn korvaajana ja välimiesmenettelystä haetaan oikeusturvatakeet täyttävää menettelyä, jossa riippumaton kolmas antaa sitovan ja lopullisen ratkaisun riitaan. Työriidoissa intressipainotus on monesti vahva, ja välimiesmenettelyä käytetään mieluummin vaihtoehtona sovittelulle kuin tuomioistuinmenettelylle. Tästä syystä asianosaisten tavoitteena ei usein liene saada maksimimäärää puolueettomuutta ja riippumattomuutta vaan tarpeisiinsa sopivaa riidanratkaisua. Vaikka asianosaisautonomia onkin välimiesmenettelyssä vahva, välimiesmenettelyyn erotuksena muusta tai puhtaasta vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta kuuluu täytäntöönpanokelpoisuus ja siihen liittyvät oikeusturvatakeet. Tästä syystä riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen liittyvät kysymykset ovat haasteellisia työriidoissa. Riippumattomuuteen ja puolueettomuuteen liittyvät ongelmat luultavasti vähenisivät, jos asianosaiset käyttäisivät institutionalisoituja 89 Ks. Rau 1998 s. 115 ss, kohta I (b). 90 Ks. Rau 1998 s. 115 ss, kohta I (a): ”Occasional pronouncements on the “law of arbitration” purport to identify the standards to which we hold arbitrators with those standards of impartiality demanded of public judicial officers. More often, however, it is blithely assumed that our expectations of arbitrators must be considerably more relaxed”. 189 välimiesmenettelyjä ja sopisivat nimitysvallan delegoinnista puolueettomalle taholle.91 91 Institutionaalisista välimiesmenettelyistä ks. Heuman s. 22 ss. ja Kurkela – Uoti s. 11. Tirkkonenkin toteaa (s. 187 – 188): ”Ja suorastaan täydellinen välimiesten puolueettomuus yhtyneenä suureen asiantuntemukseen saavutetaan sellaisen järjestelyn avulla, että välimiesten vaalin toimittaa joku asianosaisten ulkopuolella oleva heistä riippumaton henkilö tai yhtymä, esim. jokin arbitraashilaitos.” 190 8. ASIAN KÄSITTELY JA VÄLITYSTUOMIO 8.1. Välimiesprosessi työriidoissa 8.1.1. Yleinen vai erityinen välimiesprosessi? Välimiesprosessi työriidoissa on saanut osakseen melkoisesti huomiota. Huolta on kannettu ennen kaikkea siitä, että välimiesmenettely ei muodostuisi liian formaaliseksi, eli oikeudenkäyntimäiseksi. Huoli on nyt ajankohtaisempi kuin puoli vuosisataa sitten. Tavallinen eli kaupallinen välimiesmenettely on viime vuosina vastannut siihen kohdistettuun yleismaailmalliseen arvosteluun omaksumalla vaikutteita oikeudenkäynnistä. Seurauksena on ollut, että välimiesprosessista on tullut yhtä muotosidonnainen, kankea ja hidas kuin vanhahtavasta oikeudenkäynnistä. Ironista on, että valtiollinen oikeudenkäynti puolestaan on yrittänyt vapautua kaavoista ja turhista muodollisuuksista. Työriitojen välimiesmenettelyssä on korostettu paitsi epävirallisuutta ja vapaamuotoisuutta myös välimiesten oikeutta päättää siitä, miten asia käsitellään.241 Vastaavasti lainsäätäjän puuttumista on vältettävä, mistä seuraa, että monissa maissa työriidat on, kuten edellä todettiin, jätetty yleisen välimiesmenettelylain ulkopuolelle. Suomea ajatellen vaatimus välimiesten ja/tai asianosaisten vapaudesta päättää siitä, miten riitaa käsitellään, ei tuota ongelmia. Vaikka myös työriitojen välimiesmenettely kuuluu välimiesmenettelylain soveltamisalaan, lain minimalistinen sääntely jättää oikeusvertailevasti hyvin laajan liikkumavaran. Voidaan sanoa, että työriidan toimijat voivat muokata välimiesprosessinsa käytännössä sellaiseksi kuin he haluavat. Myös työriidoissa noudatetaan lain määräämää päätösvallan jakautumista. Valta päättää menettelystä on lähtökohtaisesti riitapuolilla itsellään. Elleivät he halua tai pysty käyttämään päätösvaltaansa, valta siirtyy välimiehille. Mitä tulee välimiesprosessiin, muutoin perustavasta jaosta oikeusriitoihin ja intressiriitoihin ei ole välitetty. Tämä voi selittyä intuitiivisella päätelmällä, jonka mukaan samat menettelyrutiinit sopivat molempiin riitatyyppeihin. Tärkeää on vain se, että asianosaiset tietävät, kummasta riitatyypistä on kysymys - ja osaavat sovittaa asianajonsa sen mukaiseksi. Yhtä hyvin kysymys voi olla siitä, että ajatus välimiesmenettelystä intressiriitojen ratkaisukeinona on suhteellisen uusi ja että tällaiset välimiesmenettelyt lienevät - tutkimuksen osoittamasta mielenkiinnosta huolimatta - kuitenkin empiirisesti vähemmistönä. 241 de Givry 1978 s. 50. 191 Vaatimus toimijoiden vallasta järjestää itse menettelynsä työriidoissa, antaa herkästi aiheen väärinkäsityksiin. Kirjaimellisesti ymmärrettynä se yhdistää kaksi yhteismitatonta asiaa, työriitojen erityisluonteen vaatimukset ja menettelyn standardisoinnin. Asianosaisille ja välimiehille on toki annettava mahdollisuus järjestää välimiesmenettelyn kulku työriidoissa sellaiseksi, kuin näiden riitojen erityisluonne edellyttää. Erityisluonne voi vaatia poikkeamista niistä käytänteistä, joita laki suosittelee tai joita noudatetaan tavallisessa kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Tässä merkityksessä välimiesprosessi työriidoissa saa olla “joustavampaa” ja “vapaamuotoisempaa” kuin kaupallinen välimiesmenettely. Toinen asia on, onko välimiesprosessin kulku määrättävä ad hoc -pohjaisesti eli tapaus kerrallaan. Tämä ei ole kustannustehokasta, koska asianosaisten ja välimiestenkin työpanosta kuluu menettelystä päättämiseen. Mielekkäämpää on käyttää tarkoitukseen suunniteltua ja standardisoitua vakiomenettelyä, jollaisia onkin kehitelty. Tällaisena standardimenettelynä voidaan pitää esimerkiksi brittiläistä Acas -menettelyä ja vielä suuremmalla syyllä yhdysvaltalaista grievance arbitration -menettelyä. Työriidoissa asianosaiset käyttävät määräämisvaltaansa nähtävästi hieman useammin kuin tavallisessa kaupallisessa välimiesmenettelyssä. Tosin monet työehtosopimusten käsittelymääräykset ovat joko itsestään selviä tai liian yleisiä ohjatakseen asian käsittelyä. Esimerkiksi Metsäteollisuus ry:n ja Paperiliitto r.y.:n välimiesmenettelypöytäkirjassa edellytetään, että välimiehet ratkaisevat asian “ilman aiheetonta viivytystä”. Tosin tässä pöytäkirjassa on myös konkreettisia määräyksiä välimiesten äänestyksestä. Useimmiten työehtosopimuksissa tyydytään pelkästään määräämään välimiesmenettelyn kustannusten jakamisesta tai siitä, että menettelyyn sovelletaan “muutoin” välimiesmenettelylain säännöksiä.242 8.1.2. Epävirallisuutta ja joustavuutta Keinoja saada välimiesprosessi epäviralliseksi ja/tai epämuodolliseksi on helppo keksiä. Paljon saadaan aikaan jo sillä, että tavallisista kirjelmistä ja vastakirjelmistä luovutaan ja menettelyn pääpaino siirretään riidan suulliseen käsittelyyn. Suullinen käsittely taas järjestetään keskustelunomaiseksi ja välttäen oikeudenkäynnistä tuttuja 242 Näin Lentoliikenteen palveluja koskeva työehtosopimus 2010-2013 122 §. 192 käytänteitä.243 Tosin suomalaista välimiesmenettelyä ei yleensäkään ole moitittu yliformaaliseksi tai liian viralliseksi. Kaikkein vähiten tällaisia epäilyksiä syntyy työriidoissa, joissa riitapuolten edustajat ja välimiehet ovat toistuvasti tekemisissä toistensa kanssa. Pikemminkin ongelmaksi on noussut käsittelyssä noudatettu tuttavallisuus, joka ensiksikin häivyttää neuvottelun ja lainkäyttömenettelyn eron, toiseksi muodostuu esteeksi kunnolliselle prosessinjohdolle. Välimiehet eivät halua johtaa prosessia asianmukaisesti, koska he pelkäävät antavansa virkavaltaisen kuvan itsestään. Vaatimukseen työriitojen välimiesmenettelyn epävirallisuudesta yhdistetään tavallisesti vaatimus joutuisuudesta. Joutuisuusvaatimus ei alun perin ollut vallankumouksellinen, sillä välimiesmenettelyltä on ylipäätään aina odotettu nopeutta. Vaatimus on saanut painoa vasta viime vuosina, kun kaupallisten välimenettelyjen keksimääräiset kestoajat ovat, kiitos oikeudenkäyntimäistymisen, pidentyneet. Välimiesmenettelyä, joka saadaan päätökseen (eli välitystuomio annetaan) alle vuodessa sen vireille tulosta, pidetään jo epätavallisen nopeana. Muutoksen huomaa vasta, kun aikaa verrataan sotia edeltävään aikaan. Tuolloin välitystuomion viivästyminen yli kuukaudella johti jo selittelyihin ja puolusteluihin. Empiirisen tiedon puuttuessa on mahdotonta sanoa, käsitelläänkö työriidat tavanomaista nopeammin tai millä keinoin käsittelyä voitaisiin nopeuttaa. Kaksikymmentä vuotta sitten käsittelyn nopeudessa onnistuttiin; “työehtosopimusriidat” ratkaistiin “melko nopeasti”, mitä todistaa se, että yksikään niistä ei selvityksen mukaan kestänyt yli vuoden.244 Todettakoon, että vaatimus käsittelyn erityisestä joutuisuudesta on konfliktiteoreettinen. Laki ei aseta työriitoja erityisasemaan; se ei edes edellytä välimiesmenettelyltä “joutuisuutta”. Moderniin menettelylainsäädäntöönhän lisätään rutiininomaisesti tällainen vaatimus. Kriitikko ehkä sanoisi, että jos kaikki on “joutuisaa”, todellisuudessa mikään ei sitä ole. Joutuisuusvaatimus nimittäin edellyttää määräyksiä siitä, missä järjestyksessä asiat käsitellään. 243 Monet käytännön oppaat - esimerkiksi grievance arbitration -menettelyn opas ehdottavatkin eri järjestelyä, joilla ei tunnu olevan mitään tehokkuusetuja asian käsittelyssä mutta jotka ovat omiaan keventämään ilmapiiriä, toisin sanoen epävirallistamaan välimiesmenettelyä. Tällainen piirre on muun muassa paikalla olevien henkilöiden keskinäinen esittäytyminen ja istuminen yhteisessä pöydässä. Tosin tätä tarkoitusta ei suoraan sanota. Ks. grievance arbitration: a practical guiden 1977 s. 41. 244 Alander 1991 s. 172. 193 Oma lukunsa on, miten riitatyyppi vaikuttaa työriitojen erityisen joutuisuusvaatimuksen (jos sellaisen katsotaan vallitsevan). Tähän ei ole kiinnitetty kirjallisuudessa huomiota. Selvää kuitenkin on, että ne riitatyypit, joissa säännönmukainen riidanratkaisukeino on työtaistelu, ovat kiireellisempiä kuin ne riitatyypit, jotka ratkaistaan lainkäyttöpäätöksin. Toisin sanoen joutuisuusvaatimus on ankarampi intressiriidoissa kuin oikeusriidoissa. Intressiriidoissakin ne konfliktit, joissa uhkaa työnseisaus yhteiskunnan avainaloilla, vaativat erityistä joutuisuutta. Vaikka oikeusriidat periaatteessa rinnastuvat tavallisiin eli valtiollisessa lainkäytössä käsiteltäviin riita-asioihin, on muistettava, että oikeusriidasta on lyhyt matka työtaisteluun. Pitkittyvä oikeusriita huonontaa työmarkkinaosapuolten välejä. Tällainen riita voi herättää halun nopeuttaa ratkaisua työtaistelulla tai sen uhalla taikka saada aikaan sen, että oikeusriidan rinnalle syntyy uusi, intressiperusteinen riita. Intressiriidatkaan eivät muodosta yhtä kokonaisuutta. Jos välimiehille on uskottu tekninen valmistelutehtävä tai merkityksettömän mutta erimielisyyttä aiheuttaneen yksittäiskysymyksen ratkaiseminen, erityistä tarvetta joutuisuuteen tuskin on.245 Sen sijaan uusien sopimusnormien “tuottaminen” ei yleensä kärsi viivyttelyä. Myös rajariidat, joissa välimiesmenettely on ehkä parhaimmillaan eli se on ihanteellisin ratkaisukeino, vaativat säännönmukaisesti nopeaa päätöksentekoa. Niissäkin uhkana on työtaistelu, koska mahdollisuutta saada riitaan oikeudellinen ratkaisu työtuomioistuimelta ei ole. Keinot, joilla välimiesmenettelyä tai mitä tahansa lainkäyttömenettelyä voidaan nopeuttaa, tunnetaan. Keskustelu kuitenkin ohjautuu säännönmukaisesti menettelyteknisiin keinoihin kuten kirjelmien määrään, niiden määräaikoihin ja vastakirjelmiin. Yleisesti kuitenkin myönnetään, että viiveet johtuvat valtaosin siitä, että asia odottaa, kunnes välimiehet - ja joskus riitapuolten edustajatkin - ehtivät muilta tehtäviltään paneutumaan riidan käsittelyyn. Jossain määrin käsittelyä pystytään nopeuttamaan tehokkaalla asiahallinnalla (case management) tiukkoine aikatauluineen. Ennen kaikkea nopeuttaminen edellyttää kuitenkin yhtäältä asennemuutosta, toisaalta välimiesten vapauttamista tähän nimenomaiseen tehtäväänsä. On syytä uskoa, että jälkimmäiseen on mahdollisuuksia erityisesti työriidoissa. Työriidoissahan välimiehet ovat tavallisesti työmarkkinoiden ammattilaisia ja taustaorganisaatioidensa edustajia. 245 Esitys seuraa jakson 3.3.1. jaottelua välimiesmenettelyn luontaisista käyttökohteista intressiriidoissa. 194 Vastoin odotuksia ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet eivät tunnu juuri muuttavan välimiesprosessia: vain asianosaisten asianajaminen vaatii sopeutumista ja ennen kaikkea etukäteistä tietoa siitä, mikä ratkaisuperuste on.246 Ratkaisuperusteen selvittäminen muistuttaa melkoisesti lain (tai yleisemmin: oikeusjärjestyksen) sisällön selvittämistä, mitä vaaditaan tavallisessa eli kaupallisessa välimiesmenettelyssä.247 Oikeus tuntee lain -periaate (iura novit curia) periaate ei tietenkään ole voimassa. Se on muutoinkin reliikki oikeushistoriasta, minkä todistaa se aika ja vaiva, minkä asianosaiset oikeudenkäynnissä uhraavat oikeudelliseen argumentteihin ja asiantuntijamielipiteiden hankkimiseen. Ei-oikeudellisessa ratkaisuperusteessa selvitystaakka lankeaa kuitenkin vielä selvemmin asianosaisille. Monet ei-oikeudelliset ratkaisuperusteet - lähialojen palkkakehitys ja tuottavuuden nousu esimerkkeinä - vaativat laajoja taustaselvityksiä ja asiantuntijatodistelua, ellei niistä päästä sopimukseen. Ratkaisuperusteen sisällön määrittely nouseekin usein omaksi vaiheekseen välimiesprosessissa, eräänlaiseksi fact finding esiprosessiksi. Suositeltavaa on, että asianosaisia informoidaan siitä, mikä tulkinnanvaraisen ratkaisuperusteen sisältö välimiesten mielestä on, ennen kuin varsinainen käsittely aloitetaan, toisin sanoen abstraktia perustetta ryhdytään soveltamaan konkreettiseen työriitaan. Tähän voidaan käyttää joko välituomiota (joka tosin vaatii molempien asianosaisten suostumusta) tai prosessinjohdollista päätöstä. Oma kysymyksensä on, missä määrin työriitojen välimiesmenettelyssä on syytä enää sovitella riitaa. Voidaan esimerkiksi väittää, että välimiehillä on samanlainen sovinnon edistämisen velvollisuus kuin tuomarilla oikeudenkäynnissä. Vallitseva kanta on kuitenkin vastahakoinen siirtämään tuomarin sovitteluvelvollisuutta välimiehille: välimiehillä on oikeus muttei velvollisuutta pyrkiä sovintoon. Toki asianosaiset voivat sopimuksellaan asettaa välimiehille tällaisen 246 Ks. edellä jakso . 247 Ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen selvittämistä kannattaa verrata vieraan valtion lain sisällön selvittämiseen. Syntyvät ongelmat - intressien aikaansaama informaation vinoutuneisuus, aineistoon jäävät aukot ja niin edelleen - ovat hämmästyttävän samanlaisia. Todettakoon, että mitään institutionaalisia järjestelyjä ei tunneta. Riitapuolten asiamiehet (ja ehkä intressitaustaiset välimiehetkin) voivat tukeutua taustaorganisaatioittensa asiantuntemukseen ja tutkimusresursseihin. Sen sijaan puolueeton puheenjohtaja (jota on tapana käyttää) voi kohdata tiedonhankinnassaan ongelmia. Hänellä ei ole käytettävissään muita resursseja kuin mahdollinen sihteeri. 195 velvoitteen, jolloin heille jää harkinnanvaraa vain sen toteuttamisessa. Oli miten oli, näyttää selvältä, että intressiriidassa sovitteluyritykset ovat lähtökohtaisesti tarpeettomia. Riita on jo käynyt läpi useita sovittelukierroksia, ja pääsääntöisesti se on ohjattu välimiesmenettelyyn juuri siksi, että sovintoa on mahdoton saavuttaa. Välimiesmenettelyn aloittaminen ei vielä muuta sovinnon rationaalisuusehtoja. Sovinnon edellytykset paranevat aikaisintaan, kun ratkaisuperusteen tarkka sisältö on saatu vahvistetuksi ja asianosaiset pystyvät suhteellisen luotettavasti arvioimaan, miten se vaikuttaa heidän asiansa ratkaisuun.248 Oikeusriidoissa sovittelun tarve (ja samalla sen konfliktiteoreettinen kannattavuus) vaihtelee vielä enemmän tapauskohtaisesti. Sovittelun tarve ei tällöin tunnu niinkään korreloivan aikaisempiin sovitteluyrityksiin kuin siihen, missä määrin prosessi tuo uutta tietoa ja uusi tieto saa asianosaisen arvioimaan asemaansa realistisemmin. Edeltäneet neuvottelut ja/tai liittokohtaiset sovitteluyritykset ovat omiaan tuottamaan faktatietoa mutta riitapuolten juridista itseymmärrystä ne harvemmin kohentavat. 8.1.3. Välimiesprosessin erityispiirteet grievence arbitration -menettelyssä Vaikka mainitut vaatimukset otetaan lähtökohdaksi, asia erikseen on, miten ne pystytään toteuttamaan käytännön välimiesprosessissa. Yhdysvaltalainen grievance arbitration -menettely sisältää joitakin sovellutuksia, jotka saattaisivat olla siirrettävissä myös suomalaiseen työriitojen konfliktinhallintaan. Yllättävin piirre on välimiesmenettelyn avoimuus: istuntoon pääsee jokainen, joka on asiasta kiinnostunut. Kaupallisessa välimiesmenettelyssä muodissa on menettelyn yksityisyyden ja siihen osallistuvien henkilöiden salassapitovelvollisuuden painottaminen. Ajatus välimiesmenettelyn yleisöjulkisuudesta on totaalisen vieras toimijoille. Poikkeuksellisen avoimuuden syytä ei kerrota, mutta se lienee pyrkimys luoda vastaiselle päätökselle legitimiteettiä, ehkä myös välittää informaatiota menettelytavoista ja päätöksenteosta. Ulkopuoliset paikalla olijat ovat todennäköisimmin yrityksen johtoa ja tyytymättömiä työntekijöitä, joiden vakuuttaminen asian kunnollisesta käsittelystä ja käsittelyn reiluudesta 248 Toisin sanoen niin sanotut sovinnon rationaalisuusehdot muuttuvat. Ks. jäljempänä jakso 8.1.3. 196 on välttämätöntä luottamuksen luomiseksi.249 Oppaan ikä näkyy tässä avoimuussuosituksessa: median paikallaoloa ei ole ollenkaan ajateltu. Mediajulkisuus kuitenkin tuhoaa epävirallisuuden ilmapiirin, se myös luultavasti koventaa riitapuolten ja heidän edustajiensa toimintaa. Harvalla on varaa näyttäytyä julkisuudessa “liian pehmeänä”. Toki pulma on ratkaistavissa pitämällä kiinni perinteisestä suljetusta käsittelystä mutta laajentaa muodollisten asianosaisten piiriä. Asianosaisiksi määritellyillä henkilöillähän on aina oikeus olla paikalla, kun heidän asioista päätetään. Menettelyä yksinkertaistetaan luopumalla kirjelmistä ja asiakirjojen vaihtamisesta, mikä siirtää käsittelyn painopisteen suulliseen käsittelyyn eli istuntoon. Kirjelmiä vieroksutaan kustannuksia lisäävinä sekä ratkaisun kannalta hyödyttöminä. Kirjelmäkielto kompensoidaan edellyttämällä, että asianosaiset sopivat etukäteen niistä kiistakysymyksistä, jotka on tarkoitus ratkaista. Jotta tässä onnistuttaisiin, välimiehille asetetaan velvollisuus sovitella asianosaisten kiistaa siitä, mistä kiistellään. Selvää kuitenkin on, että ellei tässä onnistuta, asia tulee välimiesmenettelyyn epäkypsänä ja sen käsittely saattaa muodostua kaoottiseksi. Todistelu seuraa eniten oikeudenkäynnin muotoja. Common law oikeudelle ominaisia todistelun rajoituksia ei kuitenkaan seurata: näyttöä voidaan esittää ja ottaa vastaan paljon tavanomaista vapaammin. Kiintoisa erikoisuus on, että todistajat saavat olla paikalla koko menettelyn ajan. (Tavallisestihan he odottavat eri tilassa, ja heidät kutsutaan antamaan todistuksensa, kun sen aika koittaa). Samalla suositellaan, että he antavat todistuksensa omalta paikaltaan pöydän ääreltä, millä nähtävästi tavoitellaan vaikutelmaa epävirallisuudesta. Oppaassa annetaan runsaasti tarkkoja ohjeita siitä, milloin välimiesmenettelyssä saa vedota sellaiseen aineistoon tai tapahtumiin, jotka liittyvät asian aikaisempaan käsittelyyn paikallisessa neuvotteluissa ja/tai työpaikkakohtaisessa sovittelussa. Perussääntö on selkeä: kantajan (tai vastaavassa asemassa olevan henkilön, yleensä siis työntekijän) omiin lausumiin saa vedota. Vedota saa myös siihen, mitä on sanottu, kun kantaja on ollut läsnä, jos hän ei ole kumonnut lausuttua. Sen sijaan muihin eli muiden henkilöiden muualla esittämiin lausumiin ei saa todisteena viitata. 249 Opas tuo esiin myös avoimuuden kääntöpuolen. Runsas yleisö tuo menettelyyn muodollisuutta ja rituaalimaisuutta, joka taas tuhoaa sen epävirallisuuden ja vapaamuotoisuuden ilmapiirin, joka on juuri vaivalla luotu. 197 Ohimennen todettakoon, että sovittelussa esitetyllä aineistolla ei ole erityisasemaa grievance arbitration -menettelyssä. Niitä sovittelun spesifisiä vetoamiskieltoja, joita konfliktiteoria on tuonut, ei toisin sanoen sovelleta. Vanhahtavaksi tätä perusratkaisua ei kuitenkaan voi moittia. On syytä muistaa, että kielto ei muodollisesti ole voimassa myöskään suomalaisessa välimiesmenettelyssä. Sovittelulain (2011/394) mukaan osapuoli ei saa soviteltavana olleen asian myöhemmässä tuomioistuinkäsittelyssä vedota siihen, mitä vastapuoli on sovintoon pääsemiseksi tuomioistuinsovittelussa esittänyt (16 §). Kielto kaatuu siihen, että välimiesmenettely ei käsitteellisesti ole tuomioistuinkäsittelyä eikä paikalliset neuvottelut tai niihin liittyvät sovittelu tuomioistuinsovittelua. Asia erikseen on , että kielto pitäisi ymmärtää ilmaukseksi yleisestä periaatteesta. Tällöin se kattaisi myös muun riidanratkaisun. Vaikka tämä periaate hyväksyttäisiinkin, se ei estäisi tukeutumista niihin faktaselvityksiin, joita neuvottelut tai sovitteluyritykset ovat tuottaneet.250 Grievance arbitration -menettelyssä todistelun erikoisuuksiin kuuluu myös suositus siitä, että välimiesten tulee tehdä tutustumiskäynti itse työpaikalle. Kysymys ei ole varsinaisesta katselmuksesta, jossa tehtäisiin benthamilaisen näkemyksen mukaisia välittömiä aistihavaintoja. Tutustumiskäynnin tarkoituksena on antaa kuva konfliktin taustasta. Tämä suositus paljastaa, että oppaan laatijat ovat - ehkä alitajuisesti - ajatelleet pienehköä ja yhteen teollis-tuotannalliseen yksikköön rajoittuvaa konfliktia. Ajatus sinänsä on hyvä: välimiesprosessiin on helppo liittää fact finding -käyntejä niissä yrityksissä, joita riita läheisimmin koskee. Tällaiset käynnit ovat omiaan lisäämään luottamusta (eli päätöksenteon legitimiteettiä) silloin, kun välimiesmenettelyssä istunnot suljetaan yleisöltä. 8.2. Hybridimallit ja muunnelmat työriitojen välimiesmenettelyssä: hyötyä vai haittaa? Tunnetuin hybridi on med-arb -yhtenäismenettely. Se alkaa institutionaalisena sovitteluna mutta muuttuu tavalliseksi välimiesmenettelyksi, ellei sovintoon päästä. Samalla sovittelijan rooli muuttuu: hänestä tulee automaattisesti välimies. Ensi näkemältä menettely näyttää yhdistävän sovittelun ja lainkäytön hyvät puolet. Riitapuolilla tuntuu olevan erityinen kannustin päästä sovintoon, koska 250 Aineiston hyväksikäyttämisestä myöhemmässä päätöksenteossa ks. esim. Koulu 2011 s. 289. 198 back up -menettely uhkaa välittömästi. Tarkempi analyysi paljastaa medarb- konseptin heikkouden. Sovitteluvaihe kärsii siitä, että riitapuolten on pakko varoa, mitä he sanovat sovittelijalle, koska se voi vaikuttaa päätöksentekoon välimiesmenettelyvaiheessa. Välimiesmenettely puolestaan kärsii siitä, että välimies tiedostamatta ottaa huomioon sellaista informaatiota, jonka hän on saanut riitapuolilta sovitteluvaiheessa. Tämä informaatio on käsitteellisesti niin sanottu lainkäyttäjän yksityistä tietoa. Sen vaarallisuus piilee siinä, että vastapuoli ei tiedä sen olemassaolosta eikä pääse lausumaan siitä käsitystään tai esittämään vastanäyttöä. Toimiakseen edes kohtuullisesti med-arb -konsepti vaatii asianosaisilta erityistä luottamusta sovittelija-välimieheen: viimeksi mainitun taas on ensiksikin tiedostettava tiedon siirtymisen riski on pystyttävä se eliminoimaan. Tosin voidaan kysyä, onko se ylipäätään ihmiselle mahdollista. Pahimmillaan med-arb -konsepti tarjoaa huonoa sovittelua ja huonoa lainkäyttöä. Tästä syystä valtiollisessa lainkäytössä säännönmukaisesti kielletään sovittaja-tuomarin osallistuminen asiasta päättämiseen. Se ei - toisin kuin välimiesmenettelyssä - ole sallittua, vaikka asianosaiset siihen suostuisivatkin. Välimiesmenettelyssä asianosaisten määräämisvalta ulottuu myös esteellisyyteen: asianosaiset saavat hyväksyä välimieheksi miten esteellisen henkilön tahansa, kunhan he vain tekevät päätöksensä kunnolla informoituna.251 Vaara hieman pienenee, jos hybridimalli toteutuu personaaliunionin kautta. Tällöin sovitteluvaihe ja välimiesmenettelyvaihe ovat itsenäisiä menettelyjä ja niistä sovitaan erikseen, mutta sama henkilö toimii molemmissa. Yksityisen tiedon riskiä saadaan pienennetyksi vielä, jos välimiesmenettelystä sovitaan ja välimies valitaan vasta, kun sovittelu on todettu epäonnistuneena päättyneeksi. Tällöin myöskään sovittelijan valintaa välimieheksi ei ole syytä vastustaa. Asianosaiset nimittäin pystyvät tässä vaiheessa arvioimaan, onko sovittelijana toiminut henkilö ylipäätän saanut sovittelussa sellaista informaatiota, joka voi vaikuttaa hänen päätöksentekoonsa välimiehenä. Sitä paitsi sovittaessa asiasta jälkikäteen asianosaiset voivat harkita, luottavatko he välimieheksi ryhtyvän henkilön kykyyn irtaantua sovitteluvaiheen tapahtumista. Sen sijaan jos välimiesmenettelystä tehdään ehdollinen välityssopimus ennen sovittelua ja sovittelija nimetään siinä saman tien välimieheksi, vaara säilyy. Tällainen etukäteisjärjestely on hyvin lähellä säännönmukaista yhtenäismenettelyä: menettelyjen formaalinen itsenäisyys on toisin sanoen näennäistä. 251 Välimiesmenettelyn esteellisyysperusteista ks. lähemmin Koulu 2007 s. 199 Monissa maissa (näin myös Suomessa) on tavallista, että virallisen sovitteluelimen virkamies ryhtyy välimieheksi, kun hänen sovittelemassaan työriidassa ei päästä sovintoon.252 Asianosaisten oikeussuojan kannalta järjestely on hyväksyttävissä, jos välityssopimus ja/tai välimiehen valinta tehdään sovittelun päätyttyä ja sovittelu on tapahtunut yhteiskokouksissa, joissa molemmat riitapuolet ovat olleet läsnä. Tällöin he pystyvät suhteellisen luotettavasti arvioimaan yksityisen tiedon välittymisen riskin. Järjestelmän kannalta tällaista personaaliunionin kautta tapahtuvaa riidanratkaisumenettelyjen linkittämistä on pidettävä jopa suositeltavana. Se parantaa tiedonvälitystä alajärjestelmien välillä ja takaa korkean asiantuntemuksen välimiesmenettelyyn. Jos uskotaan konfliktiteoreettisia aksiomia, niin eräät välimiesmenettelyn muunnelmat tuntuvat sopivan erityisen hyvin intressiperusteisten riitojen ratkaisemiseen. Tällainen on erityisesti edellä viitattu final offer välimiesmenettely.253 Siinä kumpikin osapuoli tekee käsittelyn lopuksi ehdotuksen välimiesten ratkaisuksi; ehdotus jätetään välimiehille tavallisesti suljetussa kirjekuoressa.254 Välimiehet valitsevat jommankumman asianosaisen ehdotuksen välitystuomionsa pohjaksi. Välimiehet eivät voi tehdä kompromissia ehdotusten välillä; heidän on valittava niistä toinen. Edellä on todettu, että tällainen välimiesmenettelyn muunnelma on toteutettavissa välimiesmenettelylain tarjoamissa säädännäisissä puitteissa. Avoimeksi kuitenkin on jätetty, miten muunnelman käyttäminen heijastuu välimiesmenettelyn ulkonaisessa kulussa. Ohimennen todettakoon, että viimeiset tarjoukset saavat yhtä hyvin olla myös avoimia, jolloin riitapuolet tietävät, mitä toinen tarjosi.255 252 Koulu 2009 s. 80. Esimerkiksi Ruotsissa välimiesmenettelyyn siirtymistä on pidetty niin epäilyttävänä, että jopa valtiollisen sovittelijan ehdotus siirtää riidan ratkaiseminen välimiesmenettelyyn on vaatinut nimenomaisen säännöksen. Ks. selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 96. Suomessa tällaista oikeutta pidettäisiin itsestään selvänä ja valtakunnansovittelijan toimenkuvaan automaattisesti kuuluvana. 253 Ks. edellä jakso 2.2. Final offer -tekniikka ei ole spesifinen välimiesmenettelylle eikä siis vaadi tätä menettelymuotoa. Tekniikka on liitettävissä lautakuntatyyppiseen riidanratkaisuun tai jopa sovitteluun, kunhan riitapuolet vain sitoutuvat hyväksymään lautakunnan tai sovittelijan tekemän valinnan. Ks. Pohjonen 2009 s. 72. 254 255 Stewart 1998 s. 17. 200 Perusvaihtoehtoja on kaksi. Ensimmäisessä lopullisten tarjousten jättäminen päättää tavanomaisen käsittelyn, jossa asianosaiset ovat saaneet esittää vaatimuksiaan ja perustelujaan, kommentoida vastapuolen esitystä sekä tuoda esiin todisteita. Toisessa vaihtoehdossa taas nämä normaalit menettelytavat joko supistetaan minimiinsä tai jätetään kokonaan pois. Tällöin asian käsittely muodostuu käytännössä tarjousten jättämisestä. On selvää, että koko käsittelyä ei voi korvata tarjousten jättämisellä. Käsittely on joka tapauksessa tarpeen, jotta välimiehet saavat tietoonsa ne kriteerit, joiden perusteella he tekevät valintansa eri tarjousten välillä. Nämä kriteerit ovat de facto ne argumentit, joilla asianosaiset ajavat asiaansa. Lisäksi kriteereistä ja niiden täyttymisestä on keskusteltava, jotta asianosaiset saavat tilaisuuden ajaa asiaansa (VML 22 §). Sen sijaan asianosaisen oikeus ajaa asiaansa ei ulotu vastapuolen tarjouksen kommentointiin. Tarkoitushan on juuri, että vastapuolet eivät saa tietää vastapuolen tarjouksesta eivätkä pääse sitä kommentoimaan tai muuttamaan omaa tarjoustaan, ennen kuin välimiehet tekevät valintansa. Jos turvaudutaan välimiesmenettelyä lähellä olevaan riidanratkaisuun, niin sanottu mini trial -konsepti voi sekin toimia.256 Siinä asianosaisten edustajat esittelevät vaatimuksensa ja argumenttinsa paneelille, joka koostuu puolueettomasta puheenjohtajasta ja asianosaisten edustajista. Kokoonpano on siis sama kuin säännönmukaisessa työriitojen välimiesmenettelyssä; myöskään käsittely ja paneelin päätöksenteko ei välttämättä poikkea näkyvästi välimiesprosessista. Ainoa ero on kielenkäytössä, välimiesmenettelylain kielenkäyttöä vältetään, ja se korvataan lautakuntamenettelyjen käsitteistöllä. Kannattaa huomata, että liittotason neuvottelu saattaa ulkonaisesti muistuttaa mini trial konseptia. Alkuperäiset riitapuolet nimittäin joutuvat vakuuttelemaan näkemysten oikeellisuutta liittojensa edustajille, jotta nämä saadaan ajamaan asiaa liittotason neuvotteluissa. Eroksi jää se, että vakuuttelua ei siirretä sellaiseen yhteistapaamiseen, mitä aito mini trial -sovellus edellyttäisi. Yhteydenpito omaan liittoon tapahtuu toisen riitapuolen tietämättä. Mini trial -tyyppinen esivaihe voisi olla hyväksi myös liittoneuvotteluissa. Näin alkuperäiset riitapuolet (ja samalla heidän liittonsa) saisivat realistisemman kuvan omasta neuvottelupositiostaan. Relatiivisen optimismin näin väistyessä tie sovintoon avautuu. Sovintoteorian totuuksiin kuuluu, että tällainen optimismi - asianosaisen kuvittelee 256 Lindell 2006 s. 48. Ks. myös Koulu 2011 s. . 201 asemansa vahvemmaksi, mitä se oikeasti on - estää sovinnon.257 Ja kääntäen: sovinnon edellytykset ovat olemassa, kun optimismi menetetään ja riitapuoli kykenee arvioimaan asemaansa objektiivisesti. Tuomioistuinsovittelun suhteeton onnistuminen onnistumisprosentti selittyy luultavasti sillä, että tuomari välittää oman käsityksensä riitapuolille ja nämä luottavat alitajuisesti tuomarin arvioon siitä, miten riita päättyisi, kun se tuotaisiin oikeudenkäyntiin. 8.3. Välitystuomion antaminen työriidassa 8.3.1. Välimiesten päätöksenteko Laki lähtee siitä, että välimiehet tekevät päätöksensä äänestämällä (VML 32.1 §).258 Äänestämissäännöt nousevat työriidoissa tärkeämmiksi kuin tavallisessa välimiesmenettelyssä. Mitä useampia välimiehiä on, sitä luultavampaa on erimielisyys. Jos välimiehiä on viisi tai enemmän ja heistä valtaosa on intressiedustajia, äänestäminen lienee normaali päätöksenteon tapa. Laki määrittää äänestämisen yksityiskohtaisesti. Tuomio annetaan pääsäännön mukaan enemmistön mielipiteen mukaisesti (1 virke). Jos erimielisyys koskee vaadittua rahamäärää, äänet lasketaan yhteen alkaen korkeimmasta määrästä, kunnes enemmistö saavutetaan (2 virke). Työriidat koskevat - tai oikeammin muuntuvat - enimmäkseen rahamääräisiksi, joten toisen virkkeen poikkeussääntö tullee tavallisesti sovellettavaksi. Siltä varalta, ettei mikään mielipide saa enemmistöä, tuomio annetaan puheenjohtajan mielipiteen mukaisesti (2 mom.). Vakiintuneen kannan mukaan vain lopputulos ratkaisee; se, millä perusteella välimies on tulokseen päätynyt, on yhdentekevää.259 Näin äänestys välimiesmenettelyssä poikkeaa äänestyksestä valtiollisessa tuomioistuimessa. Jälkimmäisessä sekä lopputuloksen että perustelujen on yhdyttävä, jotta tuomarin katsotaan äänestäneen jonkun mielipiteen puolesta. Tätä perusteltiin lakia säädettäessä sillä, että 257 Näistä sovinnon niin sanotuista rationaalisuusehdoista ks. Koulu 1998 s. 191. 258 Ovaska 2007 s. 226. 259 Vaikka tämä vallitseva kanta, se ei ole itsestään selvyys, jos ratkaisu tehdään eioikeudellisen ratkaisuperusteen nojalla. Tällöin voidaan yhtä hyvin puoltaa tulkintaa, jonka mukaan ensin äänestetään materiaalisesta esikysymyksestä eli siitä, mikä tuo peruste on. Tämän jälkeen äänestetään siitä, mihin peruste sovellettuna johtaa. Jälkimmäiseen äänestykseen joutuvat ottamaan osaa myös ne välimiehet, jotka kannattivat toista, ensiäänestyksessä hävinnyttä ratkaisuperustetta. 202 välimiehillä ei ollut - eikä edelleenkään ole - velvollisuutta perustella mielipidettään. Tosin perusteleminen on käytännössä niin poikkeuksetonta, että tarvetta erityissääntelyyn ei enää ole. Prosessilain äänestyssääntöjä, jotka ovat huomattavan pitkälle kehitettyjä, voitaisiin yhtä hyvin soveltaa välimiesmenettelyssä. Totta kuitenkin on, että lopputuloksen ja perustelujen identiteetti ovat vaikeasti arvioittaessa, jos välimiehet soveltavat ei-oikeudellista ratkaisuperustetta. Vaikka välimiesmenettelylain säännöt äänestyksestä näyttävät kattavilta, ne tosiasiallisesti jättävät monia kysymyksiä avoimeksi. Tällainen on muun muassa äänestäminen useista kannevaatimuksista. Yksi vaihtoehto on kohdella jokaista osavaatimusta erillisenä: toisin sanoen laskea enemmistö toisen virkkeen mukaisesti sen kohdalla itsenäisesti. Toisessa vaihtoehdossa taas kaikki vaatimukset lasketaan yhteen, ja enemmistö määrätään kokonaissumman perusteella. Erimielisyydet äänestyssääntöjen tulkitsemisesta ratkaistaan nekin äänestämällä, jolloin enemmistö voittaa. Useimmat erimielisyydet - myös edellä mainittu - kiteytyvät kahdeksi tulkinnan vaihtoehdoksi, joista välimiehet päättävät. Normaalisti päätös saadaan aikaan ensimmäisen virkkeen pääsäännön mukaisesti. Intressiriidat ovat määritelmänsä mukaisesti lähtökohtaisesti rahamääräisiä. Näin enemmistö saadaan yleensä määrätyksi toisen virkkeen laskusäännön mukaisesti. Rahamääräisessä riidassa tulos ei periaatteessa voi jäädä avoimeksi, eikä toisen momentin hätäsääntö, puheenjohtajan mielipide voittaa, hevin tule sovellettavaksi. Voidaan kuitenkin väittää, että joissakin intressiriidoissa päätös on tehtävissä vain yksimielisesti. Jos välimiesten tehtävänä on päättää “uusista normeista”, ne ovat tietenkin laadittavissa vain konsensuksen vallitessa. Välttämätöntä tämä ei ole. On ajateltavissa, että jokainen ehdotus uudeksi normiksi on mielipide, toisin sanoen välimiehet äänestävät kaikista tehdyistä normiehdotuksista, ja enemmistön saavuttanut ehdotus muodostaa välitystuomion. Tätä tulkintaa kannattaa suosia: onhan äänestyssäännöillä - ja etenkin toisen momentin hätäsäännöllä haluttu varmistaa, että menettely tuottaa aina välitystuomion. Tosin mahdollista on, että näin ei käy. Hallituksen esitys mainitsee esimerkkinä kahden välimiehen menettelyn, jossa välimiehet eivät “pääse sopimukseen” tuomiosta.260 Tyypillinen intressiriita johtaa näin kahteen erilaiseen ehdotukseen uusiksi normeiksi, toinen tulee työntekijäjärjestön, toinen työnantajapuolen välimiehiltä. Näin 260 HE 202/1991 s. 25. 203 puheenjohtajan mielipide nousee ratkaisevaksi. Logiikka pitää myös yllä äänestysblokkien yhtenäisyyttä. Jos blokki hajoaa eli saman puolen välimiesten kannat eroaa, vastapuoli automaattisesti voittaa (jos puheenjohtaja siihen yhtyy) tai välitystuomiota ei pystytä antamaan (puheenjohtaja yhtyy vähemmistön näkemykseen). Laki ei mainitse mahdollisuutta, että asianosaiset sopisivat välimiesten äänestämisestä. Asianosaisten määräämisvallan ulottuvuutta arvioitaessa on syytä erottaa yhtäältä äänestäminen sinänsä ja toiseksi äänestyssääntöjen sisältö. Mitä tulee äänestyssääntöjen sisältöön, asianosaisille annetaan täydellisen sopimusvapaus. He saavat sopia joko prosessilain äänestyssääntöjen soveltamisesta tai muunlaisista äänestämisen säännöistä.261 Esimerkiksi Metsäteollisuus ry:n ja Paperiliitto r.y.:n välimiesmenettelypöytäkirjassa määrätään, että äänten mennessä tasan välimiesten päätökseksi tulee se mielipide,johon puheenjohtaja on yhtynyt.262 Sen sijaan äänestäminen sinänsä on oma ongelmansa. Äänestäminen on välttämätöntä, jos välimiehille asetetaan se ratkaisupakko, joka tavallisessa välimiesmenettelyssä on sääntönä. Toisaalta jos ratkaisupakosta luovutaan, periaatteessa ei ole estettä luopua myöskään äänestämisestä. Päätöksenteon ehdoksi voidaan asettaa yksimielisyys tai määräenemmistö. Yksimielisyyden vaatimuksella voi olla käyttöä esimerkiksi päätettäessä, onko asia niin laajakantoinen, että välimiehet eivät sitä käsittele vaan ohjaavat asianosaiset työtuomioistuimeen. Suorastaan luontevalta yksimielisyys tuntuu silloin, kun välimiehet kirjoittavat intressiriidassa “uusia normeja”, toisin sanoen tekevät uuden työehtosopimuksen. Intressiriidoissa ihanteellisessa välityslausekkeessa määrätään myös äänestämisestä. Kuten edellä havaittiin, säädännäiset äänestyssäännöt eivät kovinkaan hyvin sovellu päätöksentekoon tällaisessa menettelyssä. Joskus on epäselvää, voivatko välimiehet antaa sitovan vai suositusluontoisen (eli ei-sitovan) välitystuomion. Tämä on ratkaistava viimeistään välitystuomiota annettaessa.263 Vastaisten erimielisyyksien 261 Möller 1997 s. 73. Vrt. Heuman 1999 s. 508. Asiaan palataan jäljempänä. 262 5-kohta. Ohimennen todettakoon, että pöytäkirja määrä myös poikkeuksellisesti siitä, milloin “välimiesoikeus on tuomionvoipa”. Siihen vaaditaan, että läsnä on puheenjohtaja tai hänen varamiehensä ja kaksi kummankin järjestön valitsemaa välimiestä. 263 Suositeltavaa kuitenkin on, että tätä ratkaisua ei lykätä, koska tulos vaikuttaa välimiesprosessiin. Sitovaan välitystuomioon johtavassa menettelyssä on seurattava 204 välttämiseksi hyvä välitystuomio määrittelee statuksensa. Ellei välitystuomio muuta ilmoita, se oletetaan sitovaksi eli riidan oikeusvoimaiseksi ratkaisuksi. Eri mieltä olevan asianosaisen on joko kumottava välitystuomio moitekanteella tai ajettava vahvistuskannetta välitystuomion suositusluonteen osoittamiseksi. Tällainen vahvistuskanne voi johtaa myös siihen, että itsensä ei-sitovaksi ilmoittava välitystuomio todetaankin asianosaisia sitovaksi.264 Myös kysymys siitä, onko välitystuomio luokiteltava sitovaksi vai eisitovaksi, ratkaistaan välimiesten äänestyksellä. 8.2.2. Ratkaisupakko vai ratkaisuvapaus? Välimiehillä on, kuten tuomioistuimilla yleensä, periaatteessa ratkaisupakko: heidän on annettava heille tuodussa riidassa ratkaisu, joko materiaalinen tai prosessioikeudellinen. Tätä lähtökohtaa pidetään itsestään selvänä. Samoin on pidetty selvänä, että välimiehiin sovelletaan myös liiallisen ratkaisemisen kieltoa, joka on ratkaisupakon eräänlainen vastakohta. Välimiehet eivät saa ratkaista riitaa laajemmalti, mitä asianosaiset ovat vaatineet, vaikka se olisi tarpeellista - esimerkiksi pysyvän kokonaisratkaisun saavuttamiseksi.265 Asia erikseen on, että tämän ratkaisukiellon oikeutus ja/tai tarkoituksenmukaisuus nimenomaan työelämän riitaisuuksissa ja ehkä eniten intressiriidoissa ei ole niin selvä kuin normaalisti. Mitä enemmän välimiesmenettelyyn liitetään orientointi- tai kehittämistavoitteita, sitä helpompi on väittää, että välimiesten ei tarvitse pysyä välityslausekkeen tai riitakontekstin ahtaissa rajoissa. Voidaan kysyä, onko työriidoissa mahdollista luopua välimiesten lähtökohtaisesta ratkaisupakosta tai päinvastoin antaa heille välimiesmenettelylain säännöksiä; ei-sitovan välitystuomion tuottavassa se ei ole välttämätöntä eikä edes tarpeen. Välimiesmenettelylain säännökset on nimittäin kirjoitettu oikeusvoimaista ratkaisua silmälläpitäen ja oikeussuojaa painotaten, mikä ei ole tarpeen muunlaisessa menettelyssä. 264 Tällainen käänteinen vahvistus on toki pulmallinen moiteajan kannalta. Kun vahvistustuomio annetaan, moiteaika on normaalisti päättynyt. Oikeudenmukaisinta on katsoa, että uusi moiteaika alkaa kulua vahvistustuomion lainvoimaiseksi tulemisesta. Minkäänlaista tukea laista tulkinta ei kylläkään saa, ja sitä voidaan pitää välitystuomion pysyvyyden periaatteen vastaisena. Tulkinta kuitenkin näyttää ainoalta keinolta saada välitystuomio sen tuomioistuinkontrollin piiriin, jota laki edellyttää. 265 Ovaska 2009 s. 26. 205 ratkaisuvapaus elim oikeus laajennettuun konfliktinratkaisuun. Itsestään selvää on, että tämä käy päinsä vain asianosaisten sopimuksen perusteella. Eri asia on, että asianosaiset voivat siirtää tätä päätösvaltaansa välimiehille. Asianosaisten sopimusvapautta tässä suhteessa on syytä tarkastella oikeusriidat ja intressiriidat erottaen.266 Sopimuksia ratkaisupakosta tai ratkaisuvapaudesta - ja ylipäätäänkin välimiesten ratkaisutoiminnasta - voidaan kutsua yleisnimellä päätöksentekolausekkeet. Aluksi on syytä kysyä, mitä muotoa tällaisen lausekkeen pätevyys edellyttää. Ilmeistä on, että lakimääräinen kirjallisen muodon vaatimus ei niitä koske: tämä vaatimus rajioittuu vain välityssopimuksen ydinalueelle. Riidanratkaisua tavalla tai toiselle tarkoittaville sopimuksille on kuitenkin tapana asettaa nimenomaisuuden ja yksiselitteisyyden vaatimus. Sopimusta ei saa johtaa käyttäytymisestä eikä se saa olla tulkinnanvarainen. Muutoin sopimukset ovat omiaan vaikeuttamaan materiaalista riidanratkaisua eli johtamaan edellä viitattuun riitaan riidassa. Tämä nimenomaisuuden vaatimus on ulotettava myös asianosaisten sopimukseen, jolla he joko vapauttavat välimiehet ratkaisupakosta tai liiallisen ratkaisemisen kiellosta. Aste-eroa näiden tilanteiden välille ei pystytä tekemään. Tosin voidaan sanoa, että ratkaisupakon syrjäyttäminen on siinä määrin vastoin välimiesmenettelyn riidanratkaisuluonnetta, että sitä tarkoittavan sopimuksen on oltava erityisen selvä.267 Olettamus siis on, että välimiesten on ratkaistava riita. Näyttötaakka on sillä asianosaisella, joka väittää muuta. Näyttökynnyskin on korkea, koska ratkaisupakosta luopuminen johtaa siihen, että kaikki kustannukset menevät hukkaan - ja riita on edelleen alkutilassaan. Sen sijaan välimiesten ratkaisuvallan laajentaminen - eli kiellosta luopuminen - on hyväksyttävämpää. Moderni konfliktiteoria moittii lainkäyttöelimiä siitä, että se ratkaisevat isoloituja ja oikeudellistuneita osia pyrkimättäkään kokonaisvaltaiseen konfliktin ratkaisemiseen. Vaikka totaalisessa ratkaisuvapaudessa on pulmansa,268 riitakysymyksen ylittävä välitystuomio voi työriidoissa olla joskus paikallaan. Tällöin pääsääntönä on, että tällainen välitystuomio annetaan intressiriidoissakin vain asianosaisten ollessa yksimielisiä. 266 Ks. Koulu 2009 s. 83. 267 Ennen kuin välimiehet ryhtyvät tulkitsemaan asianosaisten sopimusta, materiaalisen prosessinjohdon keinot on käytettävä loppuun, toisin sanoen asianosaisilta on kysyttävä, mitä he ovat sopimuksellaan tarkoittaneet. Tulkintaan ajaudutaan tästä syystä vasta, kun asianosaiset ovat eri mieltä, toinen sanoo sovitun ratkaisupakosta luopumisesta, toinen taas kiistää sen. 268 Ks. jaksot 4.3., 8.2. ja 8.4. 206 Oikeusriidoissa toimimista vastoin yhdenkin asianosaisen kantaa on vältettävä, koska se tuo automaattisesti mukanaan konkreettisen vaaran välitystuomion kumoutumisesta. Ohimennen todettakoon, että tavallisessakin välimiesmenettelyssä on pidetty mahdollisena sitä, että lähtökohtaisesta ratkaisupakosta huolimatta välimiehet eivät “saa aikaan” välitystuomiota. Tämä voi johtua joko siitä, että välimiehet eivät ole samaa mieltä äänestyssääntöjen tulkinnasta269, tai siitä, että välimiehiä on parillinen määrä ja mielipiteet jakaantuvat tasan.270 Periaatteessa välimiesten on tällöin lopetettava se (VML 30 §). Muodollinen lopettamispäätös on suositeltava, koska se vahvistaa välimiesten epäonnistuneen. Muutoin välimiesten epäonnistumista päätöksenteossa on vaikea osoittaa, ja oikeudenkäynti estyy periaatteessa loputtomiin. Tästä syystä välitystuomion “saamiselle aikaan” on asetettava enimmäisaika, vaikkakaan välityssopimuksessa tai institutionaalisissa säännöissä ei sellaista ole. Esimerkiksi vuoden kestänyt odotus siitä, kun asiaa viimeksi käsiteltiin, riittänee useimpien mielestä osoittamaan, että välimiehet eivät kykene päätöksentekoon asiassa. Tehtiin lopettamispäätös tai ei, välityssopimuksen oikeudenkäyntiä estävä vaikutus lakkaa: riita on vietävissä tuomioistuimeen, jos se on oikeudellinen. Intressiriidassa kaikki jää ennalleen eli tulevien sopimusneuvottelujen ja mahdollisen työtaistelun varaan. Luopuminen ratkaisupakosta vaikuttaa sinänsä loogiselta intressiriidoissa, koska ratkaisupakko edellyttää tuekseen todistustaakkanormeja. Vasta tällaisten normien avulla voidaan antaa ratkaisu siitä riippumatta, miten luotettavasti niin sanottu aineellinen totuus on pystytty yksittäisessä oikeudenkäynnissä selvittämään.271 Toistaiseksi todistustaakkasääntöjä ei-oikeudellisia ratkaisutilanteita varten ei ole olemassa. Niiden kehittäminen on sinänsä mahdollista, esimerkiksi sääntö, jonka mukaan asiantila jää entiselleen, ellei painavaa tarvetta vallitsevan asiantilan muuttamiseen osoiteta, so. todistustaakka on muutosta vaativalla, vaikuttaa yleispätevältä. Vaikka oikeusriidoissa ratkaisupakon syrjäyttämiseen ei löydy yhtä legitiimiä 269 Näin ei tietenkään saisi käydä, sillä välimiehet päättävät ensin äänestyssääntöjen oikeasta tulkinnasta. Käytännössä erimielisyys tulkinnasta kuitenkin estää todennäköisesti päätöksenteon tässä esiäänestyksessäkin, eli välimiehet eivät pysty päättämän siitä, mikä on äänestyssääntöjen oikea sisältö. 270 Ovaska 2007 s. 228. 271 Lappalainen 2001 s. 308. 207 syytä, tällaisia sopimuksia tehdään. Sopimuskäytännön perusteella näyttää, että niihin on tarvetta, joten konfliktinhallinnan tutkimuksen ei tule pelkästään dogmaattisista syistä evätä tällaisen sopimisen mahdollisuutta. Sopimuskäytännössä on kaksi käytännettä. Ensimmäisessä välimiesten “ei tarvitse” ratkaista riitaa; toisessa he “eivät saa” sitä tehdä. Jälkimmäisen käytänteen yksi muunnelma tunnetaan graafisen alan sopimuksissa. Jos välimiehet havaitsevat, että heidän ratkaistavakseen tuotu asia on “laajakantoinen “ tai “yleiseltä luonteeltaan työtuomioistuimen ratkaistava”, heidän on ilmoitettava tästä asianosaisille, joilla on tämän jälkeen oikeus panna asiaa koskeva kanne vireille työtuomioistuimessa.272 Lauseke jättää jatkon avoimeksi. Tarkoitus lienee, että välimiesmenettely lopetetaan tähän pisteeseen välimiesten päätöksellä (VML 30 §). Tämän jälkeen asianosaisella on valta päättää, tuoko hän asiansa työtuomioistuimeen, hakee siihen sovintoa esimerkiksi seuraavissa työehtosopimusneuvotteluissa vai tyytyykö kohtaloonsa. Yleisistä prosessiperiaatteista seuraa, että kysymys asian “laajakantoisuudesta” ja “yleisestä luonteesta” on kunnolla käsiteltävä välimiesprosessissa. Asianosaisten on esimerkiksi saatava sanoa siitä mielipiteensä. Lauseketeksti antaa kuitenkin kuvan, että viime käden ratkaisuvalta on välimiehillä. He voivat lopettaa välimiesmenettelyn, vaikka asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että asia on vähämerkityksinen. Näin toteutettuna järjestely on ensiksikin kyseenalainen oikeuksiin pääsyn kannalta: asianosaisten on pantava vireille periaatteessa raskas välimiesmenettely vain kuullakseen, etteivät välimiehet käsittele hänen asiaansa. Mitään kriteerejä sen arvioimiseen, millainen asia katsotaan laajakantoiseksi ja/tai työtuomioistuimessa ratkaistavaksi, ei toiseksi anneta. Näin välimiesten subjektiiviset näkemykset hallitsevat. Tästä seuraa, että asianosaisilla ei ole käytettävissään tehokkaita oikeussuojakeinoja virheellistä lopettamispäätöstä vastaan. Asia erikseen on, että nämä keinot ovat muutoinkin vähäiset; lähinnä moitesäännöstön analogista soveltamista on pidetty mahdollisena.273 Kolmanneksi järjestely on prosessitaloudellista tuhlaus. Asian käsittely työtuomioistuimessa aloitetaan nollapisteestä, eikä aikaisempaa välimiesmenettelyä ei näin päästä hyödyntämään. Myös välimiesten harkintavalta on epäselvä. Lauseketeksti antaa kuvan välimiesten 272 Nieminen 2006 s. 1019. 273 Smalén 2009 s. 76. 208 velvollisuudesta jättää käsittely kesken; tilanteeseen sopisi paremmin välimiesten oikeus lopettaa välimiesmenettely toisen asianosaisen pyynnöstä. Yksimieliset asianosaisethan toki voivat lopettaa välimiesmenettelyn milloin tahansa ja mistä syystä hyvänsä. Kuten edellä todettiin, asianosaisten sopimusvapauteen kuuluu myös sopiminen siitä, että välimiehet eivät saa ratkaista tietyntyyppistä riitaa, vaikka jompi kumpi asianosainen (tai miksei molemmatkin) sitä de facto vaativat. Sopimus voi sisältyä välityslausekkeeseen, mutta asianosaiset voivat tehdä tällaisen sopimuksen aina siihen saakka, kunnes välitystuomio on annettu. Määräys on periaatteessa pätevä, koska asiallisesti on kysymys välimiesten toimivallan rajoittamisesta. Asianosaiset saavat mielensä mukaan rajoittaa välimiesten toimivaltaa, oli se tarkoituksenmukaista tai ei.274 Ainoan rajoituksen muodostaa se, että välityssopimuksen on jätettävä päätöksenteko mahdolliseksi. Ellei näin ole, välityssopimus on toimimaton - ja on siitä syystä pätemätön.275 Selvää toki on, että välimiehet eivät ilman tällaista nimenomaista sopimusta saa luopua välitystuomion antamisesta. Peilikuvakysymys kuuluu, voivatko asianosaiset sopimuksellaan syrjäyttää ratkaisukiellon, toisin sanoen antaa välimiehille vallan ratkaista riidan siltä osin kuin sen ratkaisemista ei ole vaadittu. Sopimusvapauden periaate tukee myöntävää vastausta, prosessioikeuden periaatteet taas puhuvat sitä vastaan. Kiellon syrjäyttäminen nimittäin merkitsisi samalla vaatimus- ja väittämistaakan syrjäyttämistä: niistä luopuminen taas saisi aikaan sen, että asianosainen ei pysty tehokkaasti ajamaan asiaansa - mitä laki vaatii (VML 23 §). Tästä syystä sopimusvapautta ei ole aihetta ulottaa näin pitkälle ainakaan välimiesmenettelylain perinteisellä soveltamisalueella eli oikeusriidoissa. Sen sijaan estettä ratkaisukiellosta luopumiselle ei ole, jos välimiesmenettely jää lain ulkopuolelle. Tältä osinhan prosessioikeudelliset periaatteet eivät rajoita sopimusvapautta. Avoimeksi jää näin ainoastaan kysymys siitä, saavatko asianosaiset 274 Hemmo 2005 s. 89. Tosin voidaan sanoa - kuten on tehtykin - että riidanratkaisulausekkeiden tarkoituksenmukaisuus otetaan huomioon niiden tulkinnassa, toisin sanoen lauseketta tulkitaan, ellei muu tulkinta-aineisto sitä estä, tehokasta ja kokonaisvaltaista konfliktinhallintaa suosivasti. Välimiesten luontaisiin prosessinjohtovelvollisuuksiin kuuluu myös riitapuolten informoiminen lausekkeen epätarkoituksenmukaisuudesta ja kehotukset tehdä uusi, laajennettu välityssopimus. 275 Todettakoon, että tämä toimimattomuusoppi on Suomessa jäänyt hyvin vähälle huomiolle ja lisäksi päinvastaiseen suuntaan vaikuttavan erillisyysopin varjoon. Ks. Koulu 2008 s. 128 . 209 syrjäyttää ratkaisukiellon sellaisessa välimiesmenettelyssä, joka kuuluu lain soveltamisalaan mutta jossa ratkaistaan intressiriita. Jos tai kun tällaisessa riidassa annettu ratkaisu tulkitaan sopimukseksi (mikä on vallitseva kanta), periaatteellista estettä sille ei ole. Joissakin työehtosopimuksissa yritetään hieman paradoksaalisesti varmistaa, että välimiehet tekevät ratkaisun. Edellä viitatun Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton työehtosopimuksen soveltamisohjeessa välimiehiä kielletään “alistamasta” riitaa (yksilöperusteista irtisanomista) työtuomioistuimelle. Tosin tämä ei lain mukaan olisi muutoinkaan mahdollista. Viestinnän keskusliiton ja Team teollisuusalojen ammattiliiton sopimuksessa taas välimiehet velvoitetaan käsittelemään loppuun vireillä olevat asiat, vaikka työehtosopimuksen voimassaolo on päättynyt. Myös tämä määräys on selventävä, sillä sama seuraa jo yleisistä oikeusperiaatteista. Pääsopimuksen päättyminen ei vie välimiesten toimivaltaa eikä poista heidän ratkaisupakkoaan. 8.4. Välitystuomion laatiminen, tulkinta ja välitystuomion moite 8.4.1. Perustella vai ei perustella? Keskustelua siitä, tuleeko välitystuomiot perusteella, on käyty pitkään. Kaikissa maissa laki ei edellytä välitystuomioiden perustelemista, mikä vastaa alkuperäistä ideaa. Liike-elämän riidanratkaisussa tarvittiin nimenomaan nopea ratkaisu, perusteluilla ei ollut niin väliä. Tällä kannalla on myös Suomen oikeus. Hyväksi välimieskäytännöksi on kuitenkin katsottu välitystuomion perusteleminen276; de facto välitystuomiot ovat käytännössä aina perusteltuja, perustelut ovat monasti laajemmat ja seikkaperäisemmät kuin vastaavissa valtiollisten tuomioistuinten ratkaisuissa. Käytäntö on niin yksimielinen ja johdonmukainen, että perustelujen puuttuminen yksittäisestä välitystuomiosta herättänee nykyisin jo kysymyksen siitä, onko välimiesten ratkaisu mielivaltainen ja välitystuomio näin oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen. Vähintäänkin perustelujen totaalinen laiminlyöminen edellyttää hyväksyttävää syytä kuten asianosaisten sopimusta277 tai poikkeuksellista kiirettä. 276 Ovaska 2007 s. 228. 277 Asianosaisten sopimus, jonka mukaan välitystuomio on perusteltava tai jätettävä perustelematta, on tietenkin sitova. Muutoin välimiehet päättävät - tarvittaessa äänestämällä - perustellaanko tuomio. Jos enemmistö kannattaa perustelujen pois jättämistä, eri mieltä ollut ja äänestyksessä hävinnyt välimies ei saa perustella 210 Kuten edellä todettiin, intressiriitojen välitystuomioissa perusteluvaatimus ei ole itsestään selvä.278 Sopimuskonstruktio nimittäin johtaa siihen, että perustelut ja etenkin obiter dicta -tyyppiset lausumat saatetaan nekin mieltää uusiksi sopimuksiksi asianosaisten välillä. Tästä syystä obiter dicta -toteamuksia kannattaa kokonaan välttää, eikä varsinaisiin perusteluihinkaan tule sisällyttää sellaisia kannanottoja, jotka sanamuodoltaan muistuttavat tahdonilmaisuja. Todettakoon, että oikeusriidoissa tätä ongelmaa ei synny, eikä erityinen pidättyvyys ole tästä syystä välttämätöntä. Monissa maissa on kuitenkin kiistelty siitä, sovelletaanko yleisen välimiesmenettelylain määräyksiä välitystuomion perustelemisesta myös työriitoihin vai ei. Tyypillinen esimerkki on Englanti, jonka laki ei periaatteessa vaadi välitystuomion perustelemista. Työriidoissa välimiehiä kuitenkin rohkaistaan perustelemaan välitystuomionsa erityisesti palkkaa koskevissa riidoissa. Perusteltu päätös nimittäin ohjaa vastaisia tulopoliittisia ratkaisuja. Vuonna 1969 pidetyssä kansainvälisessä konferenssissa päädyttiin samaan eli suosittelemaan perusteluja työriitoja koskeviin välitystuomioihin. Kunnolliset perustelut tukivat ensiksikin lopputuloksen hyväksyttävyyttä, toiseksi perustelut ohjasivat asianosaisten vastaista käyttäytymistä, ja kolmanneksi asianmukaisesti perustellut välitystuomiot muodostaisivat aikanaan kattavan työriitojen case -säännöstön, jota työmarkkinoiden toimijat noudattaisivat. Kaksi ensimmäistä perustelua ovat toistaiseksi jääneet näyttöä vaille joskin sinänsä uskottavia, kolmas perustelu on sen sijaan jäänyt hurskaaksi toivomukseksi. Tällaista case säännöstä ei ole syntynyt, mikä johtunee välitystuomiot rekisteröivän ja niistä tietoa levittävän keskuselimen puuttumisesta. Konferenssikin myönsi, kuten odottaa saattoi, oikeus- ja intressiriitojen eron, mitä tulee välitystuomion perustelemiseen. Yksimielisyyteen ei kuitenkaan päästy, tuliko ongelma ratkaista jättämällä perustelut kokonaan pois intressiriidoissa vai vaatiko niiden erityisluonne päinvastoin laajempia perusteluja kuin välitystuomiot oikeusriidoissa. Selvää tietenkin oli, että intressiriidoissa perustelujen tuli olla toisenlaisia kuin oikeusriidoissa.279 Kehitys on kulkenut tämän keskustelun ohitse. Kunnolliset perustelut on tulkittu osaksi oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Perustelemista varten eriävää mielipidettään. Erivänä mielipide saa siis ilmoittaa vain eriävän lopputuloksen. 278 Ks. jakso 4.3. 279 De Givry 1978 s. 53. 211 on kehitetty myös peukalosääntöjä. Vaikka ne on laadittu valtiollista lainkäyttöä ja faktaperusteluja ajatellen, ne ovat yleistettävissä myös välimiesmenettelyyn ja oikeudellisiin perusteluihin. Oikeudelliseksi perusteluksi luetaan tässä myös ei-oikeudellisen ratkaisuperusteen soveltaminen konkreettiseen tapaukseen. Työriitojen välimiesmenettelyssä peukalosääntö 3 nostettiin esiin jo viitatussa vuoden 1969 konferenssissa. Sääntö kuuluu: “Ilmaise epävarmuus ja heikko kohta avoimesti perusteluissa. Älä peitä sitä vakuuttavalta näyttävään verbaaliakrobatiaan”.280 Oma ongelmansa on, missä määrin oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusta voidaan käyttää perusteluna intressiriidoissa, joita lähtökohtaisesti ei käsitellä oikeudenkäynneissä. Voidaan kuitenkin väittää, että jos näin poikkeuksellisesti tehdään, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin kriteerejä on sovellettava. Asia erikseen on, että välimiesmenettely kokonaisuudessaan - toisin sanoen myös oikeusriidoissa - on haluttu jättää ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. 281 8.4.2. Välitystuomion tulkinta Välitystuomion tulkinta muodostaa oman ongelmakokonaisuutensa. Oikeusriidoissa tulkintariitoja syntynee harvoin; sen sijaan välitystuomiotyöehtosopimus kärsii niistä vähintään samassa määrin kuin luonnollinen eli sopimusteitse syntynyt työehtosopimuskin. Elleivät asianosaiset ole muuta sopineet tai sovi, oikeusriidassa annetun välitystuomion tulkinta kuluu yleisille tuomioistuimille, intressiriidan välitystuomioita taas tulkitsee työtuomioistuin. Kuten edellä todettiin282, yksimieliset asianosaiset voivat jakaa tulkintavallan toisin kuin mitä laki säätää. Kummassakin riitatyypissä välitystuomion tulkinta saatetaan ensiksikin uskoa välimiehille; tehtävään voidaan käyttää joko vanhoja (eli tulkittavan välitystuomion antaneita) välimiehiä tai uusia välimiehiä.283 280 Huovila 2003 s. 413. 281 On arveltu, että ihmisoikeussopimuksen riidaton soveltaminen välimiesmenettelyyn ei merkitsisi “kovin erikoisia muutoksia nykyisiin välimiesmenettelyprosesseihin”. Ks. Lehtola 2010 s. 123. Tämä pitääkin paikkansa. Ihmisoikeussopimuksen piiriin pääseminen (tai toisesta näkökulmasta joutuminen) toisi kuitenkin välimiesmenettelyn sen dynaamisen oikeuskehityksen piiriin, jota ihmisoikeustuomioistuin toteuttaa. 282 Ks. edellä jakso 3.2. Vanhojen välimiesten näkökulmasta ehkä kiintoisin kysymys on, voidaanko heidät velvoittaa joko erillisestä korvauksesta tai ilman korvausta käsittelemään tällaista jälkikäteistä välitystuomion tulkintaerimielisyyttä. Jos lähdetään välimiessopimus -konstruktiosta, vastaaminen on helppoa. Välimiehille voidaan 283 212 Tätä tarkoittava määräys on otettavissa jo alkuperäiseen välityssopimukseen eli työehtosopimuksen lausekkeeseen: se on tietenkin tehtävissä myös vartavastisena eli tulkintariidan aktualisoiduttua. Sen sijaan tällaista tulkintalauseketta (termi tässä) ei saa ottaa välitystuomioon, sillä välitystuomion tulkinnasta sopiminen kuuluu asianosaisten autonomian piiriin. Välimiehet eivät voi pidättää itsellään tulkintavaltaa, kaikkein vähimmän tulkintamonopolia. Toiseksi mikään ei estä sitäkään, että välitystuomion tulkinta ohjataan ensin institutionaaliseen sovitteluun, toisin sanoen riitapuolten on ennen turvautumista valtiolliseen tuomioistuimeen yritettävä päästä yhteisymmärrykseen oikeasta tulkinnasta. Tällaisia sovittelulausekkeitahan käytetään laajalti työehtosopimuksissa. Välitystuomion tulkintaa koskevat erimielisyydet ovat useimmiten suhteellisen vähäisiä. Tästä syystä joskus saattaa riittää, että vanhat välimiehet antavat pelkän lausunnon - lausunto rinnastuu asiantuntijan antamaan lausuntoon - siitä, mitä he ovat välitystuomiollaan tarkoittaneet tai miten sitä on tulkittava. Tähän välimiehet voivat sitoutua (tai oikeammin ehkä lupautua) myös välitystuomiossa. Asianosaisten asiaksi jää päättää, pyytävätkö he tällaista “virallistulkintaa” ja minkä vaikutuksen he sille omassa toiminnassaan antavat. Selvää kuitenkin on, että kummankaan asianosaisen oikeutta saattaa välitystuomion tulkintaa koskeva erimielisyys tuomioistuimen tutkittavaksi ei voida pysyvästi estää. Jos välitystuomio on annettu intressiriidassa, sillä on eräänlainen konversiovaikutus. Vaikka intressiriidat eivät ole niin sanottuja oikeusasioita eikä niiden käsittely valtiollisessa tuomioistuimessa ole mahdollista284, asia on toisin, kun välitystuomio on annettu. Välitystuomio oikeudellistaa intressiriidan ja tekee siitä tuomioistuinkelpoisen.285 Esimerkiksi välitystuomion tulkintaa koskevaa kannetta voidaan ajaa; kyseisessä sopimuksessa asettaa tällainen tulkintavelvoite; ellei välimies siihen suostu, hän voi kieltäytyä hänelle tarjotusta toimeksiannosta toimia välimiehenä. 284 Kuten edellä todettiin, täysin selvää ei ole sekään, saavatko välimiehet käsitellä intressiriitoja. Ks. edellä jakso . Kun näin kuitenkin laajalti tapahtuu, ongelma on lähinnä akateeminen ja oppihistoriallinen. 285 Tähän viitannee seuraava lausuma (alkuperäistekstissä kursivoitu): “- - - i ett verkställighetsskede existerar en norm enligt vilken parternas anspråk kan bedömas. Denna norm utgörs av värdefördelningsbeslutet i intressitvisten - - -.” Näin Bratngärde 1974 s. 18. 213 samoin välitystuomio on kumottavissa välitystuomion moitteella. Kannattaa kuitenkin huomata, että oikeudellistuminen rajoittuu itse välitystuomioon, sen tulkintaan, pätevyyteen ja täytäntöönpanoon. Valtiolliset tuomioistuimet eivät edelleenkään voi ottaa alkuperäistä eli materiaalista intressiriitaa tutkittavakseen. Raja on kuitenkin häilyvä: esimerkiksi välitystuomiota tulkittaessa on pakko ottaa huomioon sen tausta eli käytännössä alkuperäinen riita. Välitystuomion ja sovintosopimuksen välillä on tässä suhteessa sekä yhtäläisyyksiä että eroja. Kummassakaan oikeudellinen tutkinta on rajoitettu välitystuomioon ja/tai sopimukseen: sovintosopimuksen tarkoittamassa asiassa alkuperäinen konflikti kuitenkin leikkaantuu pois oikeudellisesta tarkastelusta, välitystuomion tarkoittamassa asiassa se taas ei ole koskaan ollutkaan oikeudellisen kontrollin piirissä.286 8.4.3. Välitystuomion pätemättömyys pysyvyyden uhkana Välimieslainkäytön oikeudellinen kontrolli toteutuu lakisääteisten mitättömyysperusteiden (VML 40.1 §) ja moiteperusteiden (VML 41.1 §) kautta. Pätemättömyyden pelko ohjaa välimiesprosessia paljon tehokkaammin kuin välimiesmenettelylain niukat menettelysäännökset. Välimiehet tekevät parhaansa varmistaakseen antamiensa välitystuomioiden pysyvyyden: se on normaalisti myös asianosaisten tavoitteena. Riskin minimointi vie tosin monasti ylimitoitettuun ja yliformaaliseen käsittelyyn. Välitystuomio on lain mukaan mitätön, jos asiaa ei ylipäätään olisi saanut ratkaista välimiesmenettelyssä (1-k) tai välitystuomio on oikeusjärjestyksen perusteiden vastainen (2-k). Ensimmäinen kohta on vaarallinen erityisesti intressiriitoja koskevissa välimiesmenettelyissä, koska laki on tässä kohdin epäselvä. Asianosaiset eivät myöskään voi tehdä juuri mitään riskin poistamiseksi: he eivät esimerkiksi voi saada valtiolliselta tuomioistuimelta etukäteiskannanottoa siitä, onko riitakysymys tällainen. Asianosaiset ja välimiehet voivat toki oikeudellistaa riitaa mahdollisimman pitkälle eli pukea intressiriidan “oikeuden valhekaapuun”. Moiteperusteita on toimivallan ylitys (1-k), välimiehen virheellinen valinta (2-k), välimiehen esteellisyys (3-k) ja asianajotilaisuuden epääminen (4k). Työriidoissa esteellisyys on rakenteellinen ongelma, koska asianosaiset turvautuvat intressitaustaisiin välimiehiin. Intressiperusteisissa riidoissa myös asianajotilaisuuden epääminen tarjoaa vaaran lähteen. Esteellisyysriski pystytään eliminoimaan 286 Sovintosopimuksen leikkaavasta vaikutuksesta ks. Koulu 2006 s. 399. 214 käyttämällä perusteellisia esteellisyysselvityksiä (VML 9.2 §) ja huolehtimalla siitä, että asianosaiset hyväksyvät nimenomaisesti tehtäväänsä ne välimiehet, joiden esteettömyys saatetaan kyseenalaistaa. Sen sijaan esteellisyysväitteiden siirtäminen ulkopuolisen tahon ratkaistavaksi ei auta (VML 11 §). Ratkaisun delegointi tuo ylimääräisen menettelyvaiheen - väitteen käsittely muodostaa oman pienoisprosessinsa - ja hidastaa asian käsittelyä. Sitä paitsi sellainen ulkopuolinen elin, tyypillisesti välitysinstituutti, jolle tehtävä voitaisiin uskoa, toistaiseksi puuttuu. Asianajamisen ongelmallisuus johtuu siitä, että emme tässä kehitysvaiheessa tiedä paljoakaan siitä, miten asianosaisen on intressiriidassa ajettava asiaansa. Tiedämme vain, että se poikkeaa perustavasti asianajamisesta oikeusriidassa. Asianajamista on ajateltu väittämis- ja todistustaakan kaltaisten konstruktioiden kautta, jotka nyt ovat hyödyttömiä. (Asia erikseen on, että väittämistaakan kaltainen sääntö tuntuu välttämättömältä myös intressiriitoja käsiteltäessä.) Varmalta kuitenkin näyttää, että kontradiktorinen periaate säilyttää arvonsa. On mahdotonta ajatella sellaista riidanratkaisua, jossa sitä ei kunnioitettaisi. Näin pätemättömyyden riskiä minimoivassa välimiesprosessissa kuulemisperiaate kannattaa toteuttaa maksimilaajuudessaan. Totta on, että se on ristiriidassa tähän riitatyyppiin tavallisesti liitetyn erityisen joutuisuusvaatimuksen kanssa. Oma, enimmäkseen tutkimaton ongelmansa on, mitkä lakisääteiset mitättömyys- ja moiteperusteet soveltuvat intressiriidassa annettuun välitystuomioon. Perusteethan on muotoiltu oikeudellisia riitoja ajatellen. Vielä suurempi pulma aiheutuu siitä, että välitystuomio konstruoidaan asianosaisten väliseksi sopimukseksi. Kuten edellä todettiin, tätä ajatusrakennelmaa kannatetaan myös silloin, kun välitystuomio on annettu oikeudellisessa työriidassa. Jos konstruktio hyväksytään, on ratkaistava ensiksikin, ovatko kaikki välimiesmenettelylain pätemättömyysperusteet ylipäätään sovellettavissa välitystuomiotyöehtosopimukseen. Ajatus sopimuksen kumoamisesta sillä perusteella, että asianosainen ei ole saanut tilaisuutta ajaa asiaansa, tuntuu kohtalaisen absurdilta. Sen sijaan tuntuu luonnolliselta, että välitystuomio-sopimus on pätemätön, jos välimiehet ovat ylittäneet välityslausekkeesta johdetun toimivaltansa asian ratkaisemiseen. Vaikka pätemättömyysperusteita sovellettaisiinkin, tämän jälkeen on otettava kantaa siihen, voiko välitystuomio-työehtosopimus olla pätemätön myös sopimusoikeuden sääntöjen perusteella. Esimerkiksi: aiheuttaako välitystuomion määräysten olennainen rikkominen 215 välitystuomion “purkaantumisen” (työehtosopimuslaki 11 §).287 Ja vihdoin: itsestään selvää ei ole sekään, että välitystuomio ei menestyneen moitteen jälkeenkin pätisi edelleen työehtosopimuksena, toisin sanoen sen työehtosopimusvaikutus ei välttämättä katoa saman tien. Pikemminkin näyttää siltä, että sopimuskonstruktio antaa suojaa välitystuomion moitetta vastaan. Vähintäänkin voidaan väittää, että sopimusoikeudellisten vaikutusten lakkaaminen on erikseen todettava. Se taas tapahtuu viime kädessä ajamalla erillistä kannetta siitä, että välitystuomio on pätemätön myös sopimuksena.288 Käytännössä tällainen vahvistuskanne toki kannattaa yhdistää välitystuomion moitekanteeseen. Tämä laaja ongelmaryhmä on jätettävä myöhemmän tutkimuksen varaan. Tosin tutkimuksen tarve osaksi katoaa, jos välimiesmenettelylain soveltamisalaa laajennetaan intressiriitoihin, jolloin vastaavaa pakkoa turvautua aina sopimuskonstruktioon välitystuomion pysyvyyden takaamiseksi ei ole. Soveltamisalaa laajentamalla päästään siihen, että välitystuomion pätevyyttä arvioidaan pelkästään välimiesmenettelylain perusteella. Oikeuspoliittisesta näkemyksestä riippuu, pidetäänkö tällaista järjestelmän yksinkertaistamista tavoiteltavana. Yksinkertaisessa järjestelmässä on vaikea ylläpitää sellaista asiantuntijakulttuuria, joka nykyisin leimaa työriitojen konfliktinhallintaa. Lupaavalta tämä tie ei muutoinkaan näytä. Sopimuskonstruktio on siinä määrin myös oikeusriidoissa välttämätön välitystuomion “ylimääräisten” oikeusvaikutusten pohjana, että sen hylkääminen pelkästään ongelmien välttämiseksi tuskin saa mainittavaa kannatusta. Edellä on ehdotettu final offer -tyyppisen välimiesmenettelyn kokeilemista. Tällaisessa menettelyssä ainakin teoriassa aktualisoituu uusi moiteperuste, jos asianosaiselle annetaan tieto vastapuolen tarjouksesta ja hänen annetaan muuttaa omaa tarjoustaan ennen päätöksentekoa tai välimiehet tekevät kompromissin tarjousten välillä. Jälkimmäinen tapaus on moitesäännöstön näkökulmasta selvä: välimiehet ylittävät toimivaltansa (VML 41.1 §:n 1-k). Välityslauseke ei nimittäin anna heille valtaa tehdä kompromissia. Tarjousten ennenaikainen paljastaminen (jos on sovittu, että ne ovat suljettuja) taas vie asianosaiselta tilaisuuden ajaa asiaansa. Hänenkin tulisi päästä, vastapuolen tapaan, muuttamaan omaan tarjoustaan sen informaation perusteella, mitä hän saa vastapuolen tarjouksesta. Käänteinen tilanne on, että tarjousten avoimuudesta on sovittu mutta välimiehet eivät anna niistä tietoa asianosaisille vaan tekevät ratkaisunsa alkuperäisten 287 Ks. edellä jakso 3.3. 288 Ks. edellä jakso 4.3. i.f. 216 tarjousten perusteella. Tosin tällöin välimiesten toiminta ei ole samalla tavalla yhdenvertaisuusperiaatteen vastaista kuin ensimmäisessä tapauksessa. Yksittäisen soveltamispulman aiheuttaa äänestyssääntöjen väärä soveltaminen. Kuten edellä todettiin, työriidoissa ainakin teoriassa joudutaan äänestämään usein. Äänestyssäännöt ovat tulkinnallisesti avoimeksi, erityisen epäselvät ne ovat käytettäessä ei-oikeudellisia ratkaisuperusteita. Voidaan kysyä, aiheuttaako väärä äänestäminen välitystuomion kumoutumisen. Väärää äänestämistä ei nimittäin mainita sen enempää lain mitättömyys- kuin moiteperusteissakaan. Ruotsin oikeudessa on katsottu, että äänestyssäännöt on tarkoituksella jätetty avoimiksi moitekanteiden torjumiseksi.289 Toisaalta asianosaisia varotellaan sopimasta, että oikeudenkäymiskaaren äänestyssäännöksiä käytetään, koska se tuo mukanaan moitekanteen riskin - mikä antaa vaikutelman, että moite on periaatteessa mahdollinen. Kotimaisessa kirjallisuudessa kysymys ohitetaan. Jos pätemättömyysperusteet katsotaan tyhjentäviksi290, väärä äänestäminen ei ole hevin mahdutettavissa yhdenkään perusteen soveltamisalaan. Välimiehet eivät ylitä toimivaltaansa, eikä väärä äänestäminen sinänsä vaikeuta asianosaisen asianajamistakaan. Asianosaiseltahan ei riistetä tilaisuutta ajaa asiaansa (VML 41.1 §:n 4-k). Hyvin karkeat virheet - äänestystä ei järjestetä, vaikka välimiehet ovat ilmeisen erimielisiä, puheenjohtajan mielipide määrää välitystuomion vaikka enemmistö on eri mieltä saattavat tulla arvioitavaksi oikeusjärjestyksen perusteiden vastaisuutena. Tällöin välitystuomio on mitätön (VML 40 §). Edellä havaittiin, että työriidassa välitystuomio pystytään ainakin jonkinlaisella oikeutuksella konstruoimaan asianosaisten sopimukseksi. Konstruktio vaikuttaa a priori loogiselta siltä osin kuin välitystuomiossa on ratkaistu aktuaali riitakysymys. Sen sijaan konstruktio muuttuu kyseenalaiseksi, kun välimiehet ottavat kantaa asianosaisten suhteeseen laajemminkin. Erityisesti välitystuomion otetut obiter dicta toteamukset muusta kuin riitakysymyksestä ovat tässä suhteessa pulmallisia. Välimiehet eivät periaatteessa ylitä toimivaltaansa, koska he eivät tee varsinaista ratkaisua. Toteamukset sisältyvät tavallisesti perusteluihin. Jos sopimuskonstruktiosta tältä osin luovutaan, välitystuomio saadaan kytketyksi välimieslainkäytön järjestelmään. Tällöin asianosaisen oikeussuojakeinona on välitystuomion moite 289 Heuman 1999 s. 508. 290 Tämä on vallitseva kanta. Ks. Koulu 2007 s. . 217 välitystuomion kumoutuessa myös sen “ylimääräiset” vaikutukset katoavat. Jos taas konstruktioon pitäydytään, nämä vaikutukset ovat voimassa välitystuomion kohtalosta riippumatta. 218 9. LOPUKSI 9.1. Tutkimustulokset Ehkä yllättävin tutkimuksen tuloksista on, kuinka vähän välimiesmenettely intressiriitojen ratkaisukeinona on saanut osakseen arvostelua kirjallisuudessa. Se hyväksytään sellaisenaan ja annettuna; välimiesmenettelyn legitimiteettiä ei kyseenalaisteta, eikä sen käyttämisessä nähdä merkittäviä käytännön pulmiakaan. Joskus esitetty selitys - välimiesmenettely on työriidoissa liian marginaalinen kiinnostaakseen ketään291 - ei pohjoismaissa tyydytä. Niissä välimiesmenettely näyttää olevan varteenotettava vaihtoehto sekä oikeusriidoissa että intressiriidoissa. Osaksi selitys voi olla, että työriitojen välimiesmenettely on tyypillinen kosketuspinta: se yhdistää työoikeuden ja yleisen prosessioikeuden. Kosketuspintoja on tapana tutkimuksessa vältellä. Niiden analysointi edellyttää monialaisuutta, ja tutkija helposti erehtyy lähtiessään oman ydinosaamisalueensa ulkopuolelle. Toinen asia on, että vähäisillä substanssierehdyksillä vieraalla oikeudenalalla ei yleensä ole merkitystä arvioitaessa tutkimustulosten luotettavuutta. Monialainen tutkimus on enemmän kuin osiensa summa. Tämä tutkimus osoittaa pääpiirteissään oikeiksi ne melko intuitiiviset näkemykset, joita aikaisemmassa kirjallisuudessa on esitetty. Kaikki viittaa siihen, että välimiesmenettely soveltuu odotettua paremmin sekä oikeudellisten että intressiperusteisten työriitojen ratkaisemiseen. Intressiriidoissa sen legitimiteetti on parempi kuin minkään valtiollisen elimen. Välimiesmenettely edellyttää aina konfliktiosapuolten yhteisymmärrystä, joten pakkosovinnon stigma vältetään. Tästä syystä on luultavaa, että välitystuomiota noudatetaan paremmin kuin vastaavan valtiollisen elimen, esimerkiksi työmarkkinalautakunnan, päätöksiä. Samoin havaittiin, että välimiesprosessi taipuu erinomaisesti myös intressiriitojen käsittelyyn, kiitos välimiesmenettelylain väljän sääntelyn, jota monasti on moitittu. Lain väljyys mahdollistaa myös standardisoidun ja erityisesti työriidoille sovitetun välimiesprosessin kehittämisen. 291 Zachert 2006 s. 90. Nihilistinen kommentti on kuvaavasti Saksasta, jossa välimiesmenettelyn rooli on oikeusvertailevasti poikkeuksellisen vähäinen. 219 Tutkimus osoitti myös korrelaation työriitojen frekvenssin ja työehtosopimuksen kattavuuden välillä. Mitä yleisempi sopimus on, sitä enemmän siihen jää paitsi tulkinnanvaraa myös aukkoja, joko vahingossa syntyneitä tai tarkoituksellisesti jätettyjä. Tutkimuksessa on puhuttu riitoja “generoiva” työehtosopimusten tekemiskäytäntö.292 Toinen riitojen alkulähde on työehtosopimusten suuri määrä, mikä tuottaa niin sanottuja rajariitoja eli kiistoja eri sopimusten soveltamisaloista. Nimenomaan tällaisten aukkojen täyttäjänä ja rajariitojen ratkaisukeinona välimiesmenettely näyttää vahvuutensa. Sen sijaan perinteisissä sopimustekstien tulkintariidoissa välimiesmenettelyn vahvuus on nähtävästi siinä, että siihen turvautumalla vältetään se riitelyn sävy, joka asian viemiseen valtiolliseen tuomioistuimeen liittyy. Välimiesmenettely on näin osa sitä työriitojen konfliktinhallinnan vaihtoehtoistumista, joka näkyy esimerkiksi liittojen välisen konsiliaattoritoiminnan aloittamisena. Toistaiseksi on näkemättä. johtaako paikallisen sopimuksen yleistyminen siihen työriitojen vähenemiseen, jota havainto edellyttää. Kokonaan työriidat eivät häviä, sillä työn ja pääoman ristiriita on periaatteessa sovittamaton. Ennakoiva sopiminen ei ole työmarkkinoillakaan konfliktinratkaisun todellinen vaihtoehto. Keskeisiin tutkimustuloksiin kuuluu myös havainto, että perinteinen oikeusvoima ja tulkintavaikutus eivät uskottavasti selitä kaikkia työriidassa annetun välitystuomion vaikutuksia. Siihen tarvitaan tässä tutkimuksessa työehtosopimusvaikutukseksi kutsuttua ilmiötä, Tämän vaikutuksen perustana on käsitys välitystuomiosta uutena riitapuolten välisenä sopimuksena. Tämä konstruktio selittää, miksi välitystuomio vaikuttaa kaikkiin eli myös niihin työsuhteisiin, jota eivät ole riidan kohteena. Vaikutus ulottuu myös vastaisiin työsuhteisiin. Oma kysymyksensä on, mikä nimi tälle vaikutukselle annetaan. Yhtä hyvin voitaisiin puhua vanhaan tapaan tuomion sivuvaikutuksesta tai aineellisoikeudellisesta vaikutuksesta. Nämä nimitykset ovat kuitenkin liian värittömiä; ne eivät kerro mitään vaikutuksen oikeusperustasta tai vaikutusmekanismista. Tästä syystä oma spesifi nimitys on perusteltavissa. Yhdessä suhteessa tämä kirja ei anna sen parempia tuloksia kuin aikaisempikaan tutkimus. Perustavanlaatuinen kysymys, onko syytä käyttää välimiesmenettelyä työriitojen ratkaisemiseen, jää vastaamatta. Kysymys oli kiistanalainen jo 1970 -luvulla ja on sitä edelleen. Mielipiteet maailmalla jakaantuvat voimakkaasti: osa valtioista hyväksyy laajalti 292 Pohjonen 2009 s. 27. 220 välimiesmenettelyn työriitojen ratkaisussa, osa sallii sen vain poikkeustapauksissa ja osa torjuu sen käyttämisen kategorisesti työmarkkinoiden vapauden uhkana. Ehkä lähimmäksi totuutta (jos sitä tällaisessa asiassa edes on) päästäneen toteamuksella, että periaatteellisesta arveluttavuudestaan huolimatta välimiesmenettely joka tapauksessa on hallittavampi tapa hoitaa työriidat kuin varsinainen työtaistelu.293Työtaistelut voivat eskaloitua tavalla, jota kumpikaan osapuoli ei halua; sen sijaan välimiesmenettely pysyy alkuperäisissä puitteissaan. Välimiesmenettelyn tarjoama vaihtoehto myös toteuttaa sosiaalista oikeudenmukaisuutta hieman paremmin kuin se “might is right” -logiikka, joka määrää varsinaisten työtaistelujen tuloksellisuuden. Suomen kaltaisessa välikulttuurissa, jossa on piirteitä sekä litigaatiokulttuureista että sovintokulttuureista, keskitie vaikuttaa tässäkin harkitsemisen arvoisena. Joissakin tilanteissa välimiesmenettely on siis vakavasti harkittava vaihtoehto niin oikeusriidoissa kuin intressiriidoissakin. 9.2. Välimiesmenettelyn arvoituksellinen tulevaisuus Lopuksi on syytä miettiä, ottavatko suomalaiset työmarkkinat lähitulevaisuudessa paremmin käyttöön sen huomattavan riidanratkaisun potentiaalin, jonka välimiesmenettely tarjoaa. Monet merkit viittaavat siihen, että paine työmarkkinoiden pelisääntöjen uudistamiseksi on kasvamassa. Yhtäältä valitellaan, ettei yhteiskuntakeskusteluakaan aiheesta ole aloitettu, toisaalta eduskunnan vastahakoisuutta puuttua pienten avainryhmien työtaisteluihin on moitittu.294 Siirtyminen laajempaan välimiesmenettelyn käyttöön olisi pehmein ja helpoin tie kehittää työtaistelulle vaihtoehto. Se sekä säilyttää konfliktiosapuolten lähtökohtaisen päätösvallan että torjuu 293 Sen sijaan siitä, onko se “sivistyneempi” tapa, voidaan edelleen kiistellä. Ks. de Givry 1978 s. 58. 294 EVA analyysi 23.3.2010: Avainryhmien työtaistelu - Tanskan ja Norjan mallit s. 5. Julkaisussa kerrtotaan myös, mikä olisi ensimmäinen askel uudistuksiin. “Tuleville toimenpiteille ja niihin liittyvälle keskustelulle antaisi varmemman ja ob jektiivisemman pohjan, jos työtaistelujen pelisääntöjen kaikinpuolinen selvittäminen ja arvioiminen tilattaisiin pikaisesti taholta, jonka kädet eivät ole etukäteen sidotut, esimerkiksi yliopistolta.” Tällainen vaatimus on periaatteessa kerettiläinen. Moderni konfliktiteoria olettaa, että riitapuolet tuntevat parhaiten oman tarpeensa. Tästä huolimatta on pakko tunnustaa, että riitapuolet eivät aina pysty viileästi arvioimaan tarpeitaan. Myös konfliktinhallinnassa vallitsee yleisinhimillinen urautumistaipumus. Kerran valittuihin menettelytapoihin pitäydytään miettimättä, kuinka mielekkäitä ne ovat. 221 julkisen vallan suoran intervention työtaisteluun. Pitkän tähtäimen vaikutus on kuitenkin syytä panna merkille. Mitä enemmän välimiesmenettely intressiriidoissa yleistyy, sitä vaikeampi on pitää yllä käsitystä siitä, että työtaistelu on luonnollinen tapa ratkaista intressiriidat työmarkkinoilla. Työtaistelut ja etenkin avainryhmien työtaistelut menettävät sen legitimiteetin, josta ne ovat, vähäisistä soraäänistä huolimatta, tähän saakka nauttineet. Riidanratkaisun teoreettinen tai periaatteellinen hyvyys ei, kuten tunnettua, vielä takaa sen käyttöönottoa. Etenkin vaihtoehtoisessa riidanratkaisussa on havaittu, että monet kehitetyt menettelyt jäävät ajatusluomuksiksi; kukaan ei niihin turvaudu. Toisaalta taas joku menettely, joka a priori vaikuttaa heikkolaatuiselta ja epäonnistuneelta, voi saavuttaa laajan suosion. Riidanratkaisukeinon eli tässä välimiesmenettelyn menestys seuraa selvästikin ulkoisista tekijöistä. Näitä ovat ainakin kilpailevat riidanratkaisukeinot, konfliktiosapuolten riidanratkaisulle asettamat odotukset sekä menettelyn julkisuuskuva. Riidanratkaisun maailma on, muun maailman tapaan, perinteisiin takertuva. Jotta uusi ja ennen tuntematon riidanratkaisun muoto yleistyisi, sillä on oltava äänekkäät ja sitkeät puolestapuhujansa.295 Näyttää siltä, että työriitojen välimiesmenettelyltä tämä joukko on puuttunut. Yksittäiset ehdotukset välimiesmenettelyn suosimisesta työriitojen ratkaisukeinona eivät nekään ole johtaneet näkyviin tuloksiin.296 Ne eivät ole saaneet aikaan edes keskustelua välimieslainkäytön eduista ja haitoista työriitojen käsittelyssä. Välimiesmenettelyn kuvainnollinen markkinaosuus on pysynyt työriidoissa pitkään suurin piirtein ennallaan tai enintään aavistuksen laajentuneen. Ruotsissa kehitys on, jos tarkastellaan nimenomaan intressiriitoja, ollut suorastaan käänteinen. Viime vuosisadan alussa 295 Kirjallisuudessa on yhtäältä tuotu esiin työmarkkinoiden pyrkimys kehittää uusiakin menettelytapoja riidanratkaisuun, toisaalta taas on katsottu, että toimivaltajako eri menettelytapojen on käytännössä väljä ja hakeutunut ilmeisesti suhteellisen toimivaan tasapainoon. Ks. Pohjonen 2009 s. 92. Tämä vastaa varmasti ammattimaisten toimijoiden mielipidettä: sisäpiiriläiset ovat yleensäkin tyytyväisiä luomaansa järjestelmään. 296 Perusteluista ehdotuksista ks. esim. Salonius 2002 s. 662. Hän päättää puheenvuoronsa: “Oikein ja harkiten käytettynä välimiesmenettelyllä on jatkossakin oma tärkeä roolinsa työriitojen ratkaisemisessa ja työrauhan ylläpitämisessä.” Pessimismi puolestaan saa tukea siitä, että jo kaksikymmentä vuotta sitten tehdyssä perusselvityksessä ennustettiin, että välimiesmenettelyä käytetään “yhä enemmän” työehtosopimusriidoissa. Ks. Alander 1991 s. 178. Tämä ennustus ei toteutunut, vaan välimiesmenettelyn käyttö tuntuu pysyneen suurin piirtein entisellään. 222 välimiesmenettelyä käytettiin laajalti intressiriidoissa, mutta niiden määrä alkoi vähetä ja ne käytännössä katosivat vuosisadan lopulla. Syyksi on arveltu työmarkkinajärjestöjen voimasuhteiden muutoksia. Jos joku järjestö on ylivoimainen, se ei suostu välimiesmenettelyyn. Työtaistelu (käytännössä useimmiten sen uhka) nimittäin tuottaa paremman tuloksen.297 Näyttää siltä, että välimiesmenettelyn luonnollinen käyttöala on järjestöjen voimatasapaino. Kun järjestöt ovat suurin piirtein yhtä vahvoja (tai heikkoja), työtaistelun lopputulos on epävarma. Tällöin kannattaa suosia välimiesmenettelyä, johon ei liity sellaisia menetyksiä kuin epäonnistuneeseen työtaisteluun. Vakiintuneet markkinaosuudet vallitsevat myös tavallisessa välimiesmenettelyssä: pohjoismaiset hyvinvointivaltiot eivät kerta kaikkiaan tunnu otolliselta maaperältä välimieslainkäytölle. Sen käyttö ei juuri laajene uusille alueille eikä menettelyjen määrä perinteisillä alueilla kasva. Esimerkiksi Suomessa välimiesmenettelyihin turvaudutaan edelleen lähes yksinomaan perinteisissä yritysten välisissä kaupallisissa kiistoissa; lisäksi menettelyjen vuosittainen määrä on pysynyt noin hieman yli sadassa koko sen ajan, jolta on käytettävissä jonkinlaisia tilastoja. Välimieslainkäyttö olisi tarvinnut taakseen sellaista mentaalista liikettä, joka nosti (muun) vaihtoehtoisen riidanratkaisun kansalaisyhteiskunnan marginaalista konfliktinhallinnan valtavirtaukseksi.298 Joku sälyttäisi vastuuta myös välimieslainkäytön ammattilaisille, jotka eivät käyttäneet hyväkseen maailmanlaajuista liikettä. Sen sijaan he yrittivät sulkea välimieslainkäytön ulkopuolisilta vaikutteilta. Yksi selitys vastahakoisuudelle välimiesmenettelyyn turvautumisessa on siis tavanomainen uuden pelkoa: työriitojen välimiesmenettely on uusi asia, jota luontaisesti vierastetaan. Toinen selitys lienee kuitenkin voimavarojen rajallisuus erityisesti työntekijöiden järjestöissä. Järjestöt keskittävät pienet voimavaransa perinteisiin edunvalvontakeinoihin kuten neuvotteluihin ja/tai sovitteluun. Välimiesmenettelyn laaja käyttöönotto edellyttäisi järjestöiltä kokonaan uudentyyppisiä, enemmän asianajollisia valmiuksia. Asianajamisen logiikka ei ole sama kuin neuvottelun tai 297 Brantgärde 1974 s. 32. Vaikka rakenteellinen selitys on uskottava, tutkija jää miettimään, missä määrin juridinen epäselvyys on vienyt välimiesmenettelyn suosiota. Epäselväähän on ollut, saadaanko välimiesmenettelyä ylipäätään käyttää intressiriidoissa ja mikä tällaisessa riidassa annetun välitystuomion vaikutus. 298 Niin sanottu vaihtoehtoliike täyttää klassiset mentaalisen liikkeen tunnusmerkit. Se on yhteistoimintaa, jolla on “maailmankuvallinen pohja” ilman sen kummempaa liikkeeksi organisoitumista. Ks. Haapala 1989 s. 114. 223 sovittelun logiikka. Etenkään pienet liitot eivät pysty toimimaan monella sektorilla samanaikaisesti299 - etenkin kun oikeudellisten ja rakenteellisten puitteiden kehittämiseen pitäisi käyttää voimavaroja, ennen kuin uusi riidanratkaisukeino voitiin ottaa työmarkkinoilla yleiseen käyttöön ja siitä saataisiin hyötyä. Kuten edellä todettiin, ihanteellinen välimiesmenettely työriidoissa poikkeaa melkoisesta valtavirrasta ja tuo mukanaan joukon uusia ongelmia. Näin mittava panostus tulevaisuuden hyötyyn edellyttäisi vahvaa ulkopuolista impulssia. Näin ollen tarvitaan joko asenteellista tai rakenteellista muutosta. Asenteellinen muutos on mahdollinen joskaan ei todennäköinen. Ulkomaiset vaikutteet - monissa maissa välimiesmenettely on perinteinen ja arvostettu keino ratkaista työriitoja - ovat aikaisempaa vahvempia. Esimerkiksi ylikansalliset yritykset tuovat työmarkkinoille vieraita käytänteitä työelämän erimielisyyksien käsittelyyn. Samoin jotkut rakenteelliset työmarkkinoiden muutokset suosivat jossain määrin välimiesmenettelyä.300 Muun muassa liittojen koon kasvaminen tuo niiden toimintaan professionaalisuutta ja lisää niiden valmiuksia asianajamiseen välimiesmenettelyssä. Vaikka työelämän riitaisuuksien käsittelyyn kehitettäisiinkin uusia menetelmiä, vaaka ei välttämättä kallistu välimiesmenettelyn puoleen. On väitetty, että tavallinen (eli kaupallinen) välimiesmenettely saa pahimman kilpailijansa institutionaalisesta sovittelusta ja/tai erilaisista sopimuskohtaisista riitalautakunnista. Välimiesmenettelyllä ei ole selviä kilpailuetuja näihin uusiin haastajiinsa nähden: ne tavallaan lyövät välimiesmenettelyn samoilla aseilla, joilla välimieslainkäyttö aikanaan selätti valtiollisen lainkäytön. Ne ovat samalla tavalla nopeita ja eijulkisia, mutta niiden painolastina ei ole tarvetta oikeudenkäynnin jäljittelyyn, suuria kustannuksia eikä välitystuomion kumoamisen riskiä. Sama ilmiö on havaittavissa myös työriidoissa. Työriidoissa välimiesmenettely kilpailee ehkä vielä huonommista lähtökohdista. Välimiesmenettelyn arkkikilpailijat eli erityiset sovitteluelimet, alakohtaiset välityslautakunnat ja käynnistyvä konsiliaattoritoiminta ovat hankkineet huomattavan etumatkan. On luultavaa, että työriitojen välimiesmenettely yleistyy vasta, kun nämä kilpailevat keinot havaitaan 299 Unohtaa ei myöskään sovi professionaalisten organisaatioiden piintynyttä taipumusta tarjota sitä asiantuntemusta, mikä niillä on, eikä sitä, mitä niiden asiakkaat tai päämiehet oikeasti kaipaisivat. Ks. lähemmin Mintzberg 1979 s. 374. Työmarkkinajärjestöt ovat tuskin vapaita tästä yleisinhimillisestä taipumuksesta. 300 Työmarkkinoiden muutoksista yleensä ks. esim. Pohjonen 2009 s. 25. 224 epäonnistuneiksi. Jos konfliktiteorian lainalaisuudet pätevät, näin tuskin tulee käymään lähitulevaisuudessa. Sovittelumenettelyt ovat yleensä osoittautuneet hyvbin elinvoimaisiksi ja sopeutumiskykyisiksi. Kilpailussa modernien riidanratkaisukeinojen kanssa välimiesmenettely vahvuudeksi jää ratkaisun lopullisuus. Vaikka myös muiden keinojen tuottamat ratkaisut ovat sitovia ja tässä merkityksessä lopullisia, välitystuomion lopullisuus on kieltämättä astetta vahvempaa. Asia erikseen on, mikä välitystuomion korkeammanasteisen lopullisuuden merkitys on työriidoissa. Se jää lähinnä empiirisen jatkotutkimuksen selvitettäväksi. Periaatteessa vertailu on helppoa: vertaillaan, missä määrin esimerkiksi työrauha on säilynyt, kun se on perustunut työehtosopimukseen, lautakuntapäätökseen tai välitystuomioon. Kuten edellä todettiin, tällainen kestävyystutkimus on toistaiseksi tekemättä. 301 Käytännössä vertailu (jos tai kun tehdään) antaa enintään suuntaaantavia tuloksia, sillä työrauhan säilyminen riippuu lukuisista ulkoisista tekijöistä kuten suhdanteista, toimialan yleisestä kulttuurista ja liittojen keskinäisistä suhteista, joiden vaikutusta lienee mahdotonta eliminoida vertailusta. Oikeusriidassa annettu välitystuomio on ehkä rinnastettavissa tavalliseen välitystuomioon; se päättää riidan oikeudellisesti, joskin tyytymätön osapuoli voi jatkaa riitaa eioikeudellisin keinoin. Sen sijaan intressiriidassa välitystuomion lopullisuus riippuu asianosaisten tahdosta, kunnioittavatko he lopputulosta vai aloittavatko he perinteiset järjestötoimet kuten työtaistelun. Noudattamista toki voidaan tukea sanktioilla, mutta todella tehokkaat sanktiot lienevät oikeuspoliittisten mahdollisuuksien ulkopuolella pohjoismaisissa hyvinvointivaltioissa. 9.3. Konkreettisia kehittämisehdotuksia Ratkaiseva käänne työriitojen kuvainnollisilla konfliktinhallintamarkkinoille tuskin tapahtuu ilman brittiläisen Acas keskuksen tukea. Tällainen keskus antaa neuvontaa, kehittää ja tutkii konfliktinhallintaa sekä tarjoaa tukea niin sovittelulle kuin välimiesmenettelyllekin.302 Tällainen keskus näyttää ihanteellisesti sopeutuvan niihin muutoksiin, joita jälkiteollisilla työmarkkinoilla tapahtuu. Toinen asia on, kuinka poliittisesti hyväksyttäviä Acas ideologiaan liittyvät muutokset ovat. Acas on jatkanut brittiperinnettä 301 Ks. jakso 2.3. 302 Toiminnan arvioinnista ks. esim. Lippiatt 2006 s. 98. 225 työriitojen delegalisoinnissa: Englannissa työehtosopimuksiin liittyviä riitoja ratkaistaan hyvin harvoin tuomioistuimissa. Vaikka Acas on periaatteessa lakisääteinen ja julkisoikeudellinen elin, sen toiminta on näin ollen tukenut ainakin jossain määrin työriitojen konfliktinhallinnan yksityistymistä, toisin sanoen liukumista pois julkisen vallan intervention ulottuvilta. Eräät pakollisen ja vapaaehtoisen välimiesmenettelyn välimuodot ansaitsevat huomiota, jos tai työriitojen konfliktinhallintaa uudistetaan. Kokeilemisen arvoinen voisi olla se muunnelma, jossa laki velvoittaisi osapuolet sopimaan työehtosopimuksen yhteydessä myös sellaisesta välimiesmenettelystä, jossa sopimuksesta aiheutuvat riidat ratkaistaan. Osapuolille jäisi vapaus valita, millaista välimiesmenettelyä hei käyttävät. Asia erikseen on, että standardisoitujen välityslausekkeiden käyttöä tulisi suosia. Nykymuotoiset lausekkeet ovat tulkinnallisesti liian epämääräisiä; samoin niiden tehoa riidanratkaisussa on syytä epäillä. Vähintäänkin nykymuotoiset lausekkeet avaavat ikkunan riitelylle siitä, mitä lauseke oikeastaan tarkoittaa. Oma ongelmansa on, miten saadaan kehitetyksi työriidoille ihanteellinen välimiesmenettely, jos vaaka kallistuu sen hyväksi. Lainsäädäntö ei periaatteessa auta, ennen kuin tutkimus on pystynyt hahmottamaan sellaiset puitteet, jotka yhtäältä säilyttävät välimiesmenettelyn perinteiset vahvuudet, toisaalta ottavat työriitojen erityispiirteet huomioon. Ulkomaisia esikuvia on jossain määrin, joskin niissä on rajoitteensa. Esimerkiksi brittiläinen Acas -menettely on suunniteltu ensisijaisesti yksilöllisiin työriitoihin, vaikka sitä käytetäänkin nähtävästi myös kollektiivisissa riidoissa. Alun perin yhdysvaltainen grievance arbitration menettely taas on tehty ja soveltuu myös kollektiivisiin työriitoihin mutta sen kehittämisessä on ajateltu liikaa oikeudellisia tulkintariitoja. Välimiesmenettelyn potentiaali intressiriitojen ratkaisukeinona ei ole saanut kehittämistyössä ansaitsemaansa huomiota. Työriitojen konfliktinhallinnassa otettaisiinkin melkoinen harppaus, jos työmarkkinaosapuolet pystyisivät sopimaan yhtäältä hallinnoivasta yksiköstä (eli “keskuksesta”), toisaalta mallilausekkeesta.303 Lauseke 303 Työmarkkinajärjestöt ovat ottaneet ensi askeleen tähän suuntaan. Teknologiateollisuus ry:n ja Metallityöväen Liitto ry:n malmikaivosten työehtosopimuksessa 2009–2012 on määräys välimiesmenettelyä selvittävän työryhmän asettamisesta. Työryhmän tehtävänä on selvittää välimiesmenettelyn soveltuvuus työehtosopimuksen tulkintaa, soveltamista ja rikkomista koskevien asioiden ratkaisemiseen. Työryhmän tulee myös tehdä esityksensä “välimiesoikeuden kokoonpanosta, välimiesmenettelyssä tuomittavista 226 sisältäisi ne kaikki vaihtoehdot, jotka sopimusvapaus mahdollistaa. Riitapuolet voisivat karsia niistä ne kohdat, joita he eivät pidä kohdallaan tarpeellisina. Jotta lausekkeet eivät veisi suhteettomasti tilaa työehtosopimuksissa - on muistettava, että välityslausekkeet eivät ole työehtosopimuksen ydinmääräyksiä - hyväksi voitaisiin käyttää kaupallisesta välimiesmenettelystä tuttua viittaustekniikkaa. Mallilauseke viittaisi niin sanottuihin välityssääntöihin, joissa varsinaiset määräykset asian käsittelystä ja välimiesten päätöksenteosta olisivat. Vaikeampaa on sanoa, onko lainsäätäjän panos tarpeen. Selvää on, että kansainvälisistä sopimuksista seuraavia velvoitteita lainsäätäjälle ei hevin pystytä asettamaan. Pikemminkin sosiaalinen peruskirja vapauttaa valtion velvollisuudesta perustaa sovittelu- tai välimiesmenettelyjärjestelmiä, jos vastaava yksityinen järjestelmä on jo olemassa.304 Siitä, täyttääkö suomalainen vakiintunut työmarkkinakäytäntö tämän “olemassa olemisen” ehdon, voidaan toki väitellä. Varsinaista yksityistä “järjestelmäähän” se ei muodosta. Käsitteellinen sana “järjestelmä” edellyttää jonkinlaista keskuselintä ja institutionaalisia puitteita. Tietty menettelytapa, vakiintunutkaan, ei vielä ole “järjestelmä”. Vaikka tämä semanttinen väittely sivuutetaan, kaikki myöntänevät, että suomalaisella lainsäätäjällä toki on valta säätää laki työriitojen välimiesmenettelystä. Ja jos tällaiseen lainsäädäntöhankkeeseen ryhdytään, herää vanha kysymys siitä, kuinka täsmälliseen lainsäädäntöön pyritään. Monissa maissa (esimerkkinä Saksa) tällainen laki on hyvin yksityiskohtainen ja kattavaksi tarkoitettu: sen aukollisuus kuitenkin joudutaan myöntämään.305 Puitelaki, joka sisältäisi keskuselimen ja tunnustaisi työmarkkinaosapuolten itsesääntelyn tärkeyden, voisi olla onnistuneempi vaihtoehto. Sillä vältettäisiin mielikuva ei-toivottavasta valtiollisesta interventiosta. Oli miten oli, joitakin uutta lainsäädäntöä vaativia tarkennuksia nykysääntely vaatisi. Kuten edellä todettiin, työriitojen välimiesmenettely liittyy hyvin kiinteästi työehtosopimusten järjestelmään. Tätä järjestelmää ylläpitää spesifinen asiantunteva erityistuomioistuin, työtuomioistuin. Työriitojen välimiesmenettely on monasti vaihtoehto asian viemiselle työtuomioistuimeen: myös niissä tapauksissa, joissa asian käsittely seuraamuksista ja muista välimiesoikeuden perustamiseen liittyvistä käytännön toimista”. 304 Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2012 s. 52. 305 Schütze 2007 s. 175. 227 työtuomioistuimessa ei ole mahdollinen (esim. intressiriidat), työtuomioistuin omaa huomattavan asiantuntemuksen. Tästä syystä on epäloogista, että työriitojen välimiesmenettelyssäkin tuesta ja virkaavusta vastaa yleinen alioikeus. Tarkoituksenmukaisempaa olisi, että nämä tehtävät siirrettäisiin työtuomioistuimelle. Työtuomioistuin toisin sanoen nimeäisi välimiehiä, antaisi virka-apua todisteluun ja ehkäpä myös ratkaisisi moitekanteet. Laajempikin yhteistoiminta lainkäyttölinjojen välillä olisi eduksi kummallekin. Näyttää siltä, että monet työehtosopimusten tulkintaa koskevat erimielisyydet saavat ratkaisunsa välimiesmenettelyssä. Kuitenkaan institutionaalista tiedonvälitystä ei ole järjestetty; työtuomioistuin ei saa tietoonsa välitystuomioiden sisältöä, elleivät asianosaiset yksittäisessä asiassa niihin vetoa. Epäkohta ei korjaannu puolusteluilla, että riitapuolet näin säännönmukaisesti näin tekevät tai että merkittävät välitystuomiot tulevat muutoinkin “epävirallisesti” työtuomioistuimen tietoon. Molemmat väittävät voivat hyvinkin pitää empiirisesti paikkansa. Tästä huolimatta oikeuskehityksen kannalta on haitaksi, että melkoinen osa siitä tapahtuu salassa sekä yleisöltä että alan toimijoilta. Kannattaa muistaa, että työriidoissa annettuihin välitystuomioihin ei juuri viitata kirjallisuudessa.306 Tosin se on kaupallistenkin välitystuomioiden kohdalla harvinaista, mitä on monessa yhteydessä valiteltu.307 Välimieslainkäytön soveltamisala kaipaisi selventämistä. Lakisääteinen välimiesmenettely tulisi sallia myös puhtaissa intressiriidoissa. Soveltamisalan laajennus lähinnä laillistaisi nykyisin käytännön. Epätietoisuus siitä, kuuluuko välimiesmenettely ja välitystuomio välimiesmenettelylain muodolliseen soveltamisalaan, kuitenkin häviäisi. Sivutuotteena asianosaisten oikeussuojakeinot supistuisivat, mikä yhtäältä yksinkertaistaisi järjestelmää, toisaalta laajentaisi prekluusion soveltamisalaan. Aikaan sitomaton mitättömyysväite, jonka mukaan välimiehet ovat ratkaisseet sellaisen kysymyksen joka ei ole välimiesmenettelyssä ratkaistavissa, ei enää olisi mahdollinen. 306 Tässä suhteessa tyypillinen on Työoikeus -perusteoksen oikeustapaushakemisto. Siihen on koottu kymmenittäin ylimpien tuomioistuinten sekä sadoittain hovioikeuksien ja työtuomioistuimen ratkaisuja. Hakemistossa ei kuitenkaan mainita ainuttakaan välitystuomiota! 307 Ks. esim. Turunen 2007 s. 45. 228 Kuten nämä konkreettiset ehdotukset osoittavat, välimiesmenettelyn käytettävyyttä työriidoissa pystyttäisiin merkittävästi lisäämään suhteellisen vähäisin toimin. Kehitettynä välimiesmenettely voisi avata umpikujaan päätyneen keskustelun. Se yhtäältä tarjoaisi kunniallisen ulospääsyn vaikeista ja pitkittyneistä työriidoista, toisaalta siihen turvautumalla vältettäisiin se suora valtiollinen interventio, jota monet vastustavat. Harva pitää välimiesmenettelyä, johon riitapuolet saavat itse valita edustajansa ja jonka kulusta he saavat melko vapaasti päättää, kohtuuttomana puuttumisena työmarkkinoiden normaaliin toimintaan. Platonin sanoin: pätevin tuomioistuin on sellainen, jonka osapuolet itse luovat ja johon he itse valitsevat jäsenet. Jos tällainen tuomioistuin antaa väärän ratkaisun, osapuolet saavat syyttää itseään eli huonoa arvostelukykyään. Joskus on pelätty, että välimiesmenettely -instituutiota käytetään viivytystarkoituksessa, toisin sanoen lykkäämään uhkaavaa työtaistelua ilman, että osapuolella on tarkoitustakaan saada ratkaisua välimiehiltä.308 Vaara on sekä liioiteltu että helposti torjuttavissa. Jos välimiesmenettelyltä vaaditaan joutuisuutta, viivytystaktiikka paljastuu hyvin nopeasti. Julkisuuteen tullessaan se kääntää yleisen mielipiteen järjestön vaatimuksia ja niitä tukevaa työtaistelua vastaan. Kokemus taas on osoittanut, että yleisen mielipiteen tuki - tai vähintäänkin sen passiivisuus - on voittoisan työtaistelun välttämätön edellytys. 308 Brantgärde 1974 s. 32. Tosin hänen esimerkkinsä ovat neljänkymmenen vuoden takaa, mutta niiden ikä ei poista taktisen käyttäytymisen mahdollisuutta. Taktiikasta saadaan sitä enemmän hyötyä, mitä verkkaisemmin välimiesmenettely käynnistyy ja etenee. Ellei välimiehistä ole ennalta sovittu, heidän valinnastaan voidaan kehittää näennäisesti “oikean” tuntuinen kiista. 229 KIITOKSET Tutkimushankkeen “Työriidat konfliktinhallinnan kontekstissa” päättyessä on kiitosten aika. Kiitän kaikkia hankkeeseen osallistuneita, erityisesti sen muita tutkijoita eli dosentti Soile Pohjosta ja tohtorikoulutettava Santtu Turusta. Kiitokset ansaitsee myös Työsuojelurahaston, jonka myöntämä rahoitus oli hankkeen käynnistymisen edellytys. Työsuojelurahasto osoitti myös kärsivällisyyttä ja ymmärrystä, kun tutkimushanke ylitti reippaasti alkuperäisen aikataulunsa. Etenkin tutkimusjohtaja Riitta-Liisa Lappeteläinen on suhtautunut suopeasti ja myötätuntoisesti toistuviin pyyntöihimme rahoituskauden pidentämisestä. Olemme saaneet korvaamatonta asiantuntija-apua työmarkkinoiden ammattilaisilta. He ovat jaksaneet kärsivällisesti vastata kysymyksiimme, lukea ja kommentoida käsikirjoituksiamme sekä kaikin puolin tukea hanketta. Heistä lämpimimmät kiitokset ansaitsee entinen valtakunnansovittelija Juhani Salonius. Hänen tieteellinen panoksensa näkyy varsinkin tässä osatutkimuksessa, joka monelta osin tukeutuu hänen artikkeleihinsa työriitojen välimiesmenettelystä. Porthaniassa huhtikuussa 2012 Risto Koulu 230 PALAUTE Tekijät toivovat palautetta kirjan sisällöstä, ulkoasusta ja sähköisen julkaisemisen toteutuksesta. Palaute otetaan huomioon sekä tehtäessä kirjan toista painosta että päivitettäessä tätä sähköistä versiota. Palautteen voi esittää esimerkiksi sähköpostitse seuraaviin osoitteisiin: [email protected] [email protected] 231 LÄHTEET Kirjat ja artikkelit Alander 1991 Alander, Helena : Havaintoja välimiesmenettelyssä käsiteltävistä asioista. DL 1991 ss. 161-180. Arnold 1997 Arnold, Tom : The Unacceptable Common Partiality of “Neutral” Party Appointed Arbitrators. Teoksessa Geoffrey M. Beresford Hartwell (toim.): The Commercial Way to Justice. The 1996 International Conference of the Chartered Institute of Arbitrators. The Hague, 1997. Aubert 1965 Aubert, Vilhelm : The Hidden Society. Totowa 1965. Aubert 1976 Aubert, Vilhelm : Rettens sosiale funksjon. Oslo 1976. Barnard 2006 Barnard, Catherine : EC Employment Law. Third Edition. Oxford University Press 2006. Bedjaoui 1988 Bedjaoui, Mohammed : The arbitrator: One Man – Three Roles: Some Independent Comments on the Ethical and Legal Obligations of an Arbitrator. Journal of International Arbitration, Vol. 5 1988 ss. 7 – 20. Bolding 1962 Bolding, Per Olof : Skiljedom. Studier i rättspraxis beträffande svensk skiljedoms giltighet och verkställbarhet. Stockholm 1962. Brantgärde 1974 Brantgärde, Lennart : Metoder för konfliktlösning på arbetsmarknaden. Teoksessa: Konfliktlösning på arbetsmarknaden. Lund 1974. Ss. 9-56. Brown-Marrtiott 2011 Brown, Henry J. - Marriott, Arthur : ADR Principles and Practice. Third Edition. Sweet & Maxwell 2011. Byrne 2003 232 Byrne, Olga K. : A New Code of Ethics for Commercial Arbitrators: The Neutrality of Party-Appointed Arbitrators on a Tripartite Panel. 30 Fordham Urban Law Journal 2003 ss. 1815 – 1847. Coser 1969 Coser, Lewis : The Functions of Social Conflict. An examination of the conceps of social conflict and its use in empirical sociological research. New York 1969. Diamond 2005 Diamond, Jared : Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Helsinki 2005. Donahey 1992 Donahey, M. Scott: The Independence and Neutrality of Arbitrators. Journal of International Arbitration, Vol. 9 1992 ss. 31 – 42. van Doorn 1968 van Doorn, J.A.A. : Konflikti muodollisissa organisaatioissa. Teoksessa: Eturyhmien ristiriidat nyky-yhteiskunnassa. Porvoo 1968. Ss. 101-119. Dupret 2011 Dupret, Baudouin : Adjudication in Action: An Ethnomethodology on Law, Morality and Justice. Ashgate 2011. Ehrenberg-Smith 1988 Ehrenberg, Ronald G. - Smith, Robert S. : Modern Labor Economics. Theory and Public Policy. 3rd Edition. London 1988. Ervasti 2011 Ervasti, Kaijus : Oikeussosiologia ja oikeuspoliittinen tutkimus osana oikeustiedettä. Oikeustiede-Jurisprudentia 2011. Ss. 65-132. Ervasti 2012 Ervasti, Kaijus : Konfliktidiagnoosi osana konfliktinhallintaa. DL 2012 ss. 104-115. Ervo 2011 Ervo, Laura: Oikeudenmukaisuusvaatimus toimitusmenettelyssä. DL 2011 ss. 494-509 Esko 1986 233 Esko, Timo: Asianajajan salassapitovelvollisuudesta ja sen rajoista erityisesti takavarikkomenettelyä silmällä pitäen. Suomen asianajajaliiton julkaisuja 2/1986. Fahlbeck 1986 Fahlbeck, Reinhold : Industrial Common Law. Kollektivavtalet i USA. Lund 1986. de Fina 1999 de Fina, A. A.: The party Appointed Arbitrator in International Arbitrations – Role and Selection. Arbitration International 1999 ss. 381 – 392. Gomard-Kistrup 2007 Gomard, Bernhard - Kistrup, Michael : Civilprocessen. 6. udgave. København 2007. Haapala 1989 Haapala, Pertti : Sosiaalihistoria. Johdatus tutkimukseen. Helsinki 1989. Hareide 2006 Hareide, Dag : Konfliktmedling. Lund 2006. Hassler-Cars 1989 Hassler, Åke - Cars, Thorsten : Skiljeförfarande. Andra upplagan. Stockholm 1989. Havansi 2004 Havansi, Erkki : Näkökohtia legaalisesta välimiesmenettelystä. Teoksessa: Prosessioikeudellisia erityiskysymyksiä. Turku 2004. Ss. 4762. Hemmo 2005 Hemmo, Mika : Välimiesoikeuden toimivaltaa rajoittavat välityslausekkeet. Teoksessa: Juhlajulkaisu Esko Hoppu 1935 - 15/12005. Helsinki 2005. Ss. 89-104. Hendricksx 2006 Hendrickx, Frank : Labour dispute resolution and settlementt in EU perspective. Teoksessa: Effective resolution of collective labour disputes. Groningen 2006. Ss. 36-56. Heuman 1999 Heuman, Lars : Skiljemannarätt. Stockholm 1999. 234 Huovila 2003 Huovila, Mika : Periaatteet ja perustelut. Tutkimus käräjäoikeuden tuomion faktaperusteluista prosessuaalisten periaatteiden valossa arvioituna. Helsinki 2003. Jacobs 2009 Jacobs, Antoine : Collective Labour Relations. Teoksessa: The Transformation of Labour Law in Europe. Hart Publishing 2009. Ss. 201-227. Jeans 1894 Jeans, James Stephen : Concialiation and Arbitration in Labour Disputes. London 1894 (uudelleenpainatus 2009) Jonkka 1991 Jonkka, Jaakko : Syytekynnys. Tutkimus syytteen nostamiseen vaadittavan näytön arvioinnista. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A-sarja N:o 187. Helsinki 1991. Kennedy 1995 Kennedy, Deseriee A. : Predisposed with Integrity: The elusive quest for Justice in Tripartite Arbitrations. 8 Georgetown Journal of Legal Ethics 1995 ss.749 – 790. Koskinen 2006 Koskinen, Seppo : Työriitojen sovittelu. Teoksessa: Työoikeus. Helsinki 2006. Ss. 1021-1042. Koulu 1994 Koulu, Risto : Yrityssaneerausmenettelyn aloittaminen. Helsinki 1994. Koulu 1998 Koulu, Risto : Sovinto riita-asioiden oikeudenkäynnissä. Teoksessa: Näkökulmia oikeustaloustieteeseen 2. Helsinki 1998. Ss. 183-198. Koulu, Risto : Vaihtoehtoisen riidanratkaisun teoriaa ja tutkimusta. Teoksessa: Conflict Management - riidanratkaisun uusi maailma. Helsinki 2005. Ss. 19-66. Koulu 2006 Koulu, Risto : Kaupallisten riitojen sovittelu. Helsinki 2006. 235 Koulu 2007 Koulu, Risto : Välimieslainkäytön oikeudellinen kontrolli. Helsinki 2007. Koulu 2007b Koulu, Risto : Välimiesmenettely suomalaisessa oikeustieteessä. Teoksessa: Välimiesmenettely lainkäyttönä ja lainkäytössä 2007. Helsinki 2007. Ss. 19-44. Koulu 2008 Koulu, Risto : Välityssopimus välimiesmenettelyn perustana. Helsinki 2008. Koulu 2009 Koulu, Risto : Sovittelu työriidoissa. Helsinki 2009. Koulu 2009b Koulu, Risto : Työriitojen sovittelu - erillistie vaiko valtaväylä? Oikeus 2009 ss. 262-279. Koulu 2009c Koulu, Risto : Jälkisanat. Teoksessa: Välimiesmenettely murroksessa tutkimus vai välimiesmenettely muuttumassa? Helsinki 2009. Ss. 83100. Koulu 2012 Koulu, Risto : Lainkäyttöä vai hallintolainkäyttöä? Helsinki 2012. Koulu 2012b Koulu, Risto : Asianosaisten määräämisvalta välimiesmenettelyssä (ilmestyy). Koulu 2012c Koulu, Risto : Vaihtoehtoinen riidanratkaisu oikeudellisen konfliktinratkaisun osana. Teoksessa: Prosessioikeus. Helsinki 2012. Ss. 1309-1334. Kurkela 1996 Kurkela, Matti S. : Välimiesmenettelylaki. Helsinki 1996. Kurkela 2011 Kurkela, Matti S. : Pääoma, työ ja oikeus. Helsinki 2011. Kurkela – Uoti 1995 236 Kurkela, Matti S. – Uoti, Petteri : Välimiesmenettelystä. Helsinki 1995 Kurkela – Turunen 2010 Kurkela, Matti – Turunen, Santtu (COMI) : Due Process in International Commercial Arbitration, 2nd ed., Oxford University Press, 2010 Lamminen 2012 Lamminen, Johannes : Työtaisteluoikeuden asema ja rajoitusperusteet. EDILEX 2012. Lappalainen 1995 Lappalainen, Juha : Siviiliprosessioikeus II. Helsinki 2001. Lappalainen 2003 Lappalainen, Juha : Tuomari ja tuomarin virka. Teoksessa Lappalainen, Juha et al.: Prosessioikeus, s. 223 – 279, Helsinki 2003. Lehtola 2010 Lehtola, Jukka : Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6(1) artiklan vaikutus välimiesmenettelyyn. Helsinki 2010. Leppänen 1998 Leppänen, Tatu : Riita-asian valmistelu todistusaineiston osalta. Prosessioikeudellinen tutkimus. Helsinki 1998. Lieberman 2004 Lieberman, Seth : Something‟s Wrong in the State of Party-Appointed Arbitration: Healing ADR‟s Black Eye That is “Nonneutral Neutrals”. 5 Cardozo Journal of Conflict Resolution 2004 s. 215 – 245. Liljeström 2009 Liljeström, Robert : Välimiehen tutkimustoiveita. Teoksessa: Välimieslainkäyttö murroksessa - tutkimus vai välimiesmenettely muuttumassa?. Helsinki 2009. Ss. 31-44. Lippiatt 2006 Lippiatt, Terry : The UK perspective on the provision of alternative dispute resolution processes. Teoksessa: Effective resolution of collective labour disputes. Europa Law Publishing 2006. Ss. 97-106. Lowenfeld 1995 237 Lowenfeld, Andreas F. : The Party-appointed Arbitrator in International Controversies: Some Reflections. 30 Texas International Law Journal 1995 ss. 59 – 69. Madsen 2006 Madsen, Finn : Commercial Arbitration in Sweden. Second Edition. Oxford 2006. Malmberg 2009 Malmberg, Jonas : Enforcement of Labour Law. Teoksessa: The Transformation of Labour Law in Europe. Hart Publishing 2009. Ss. 263-288. McLaren 2003 McLaren, Douglas Earl : Party-Appointed vs. List-Appointed Arbitrators: A Comparison. Journal of International Arbitration, Vol. 20 2003, ss. 233 – 245. Mikkola – Puhakka 2002 Mikkola, Tuulikki – Puhakka, Pekka : Välimiesmenettelyn etiikasta. Defensor Legis 2002 ss. 82 Mintzberg 1979 Mintzberg, Henry : The Structure of Organizations. A Synthesis of the Research. Prentice-Hall 1979 Mäenpää 2004 Mäenpää, Olli : Hallinto-oikeus. 5. painos. Helsinki 2004. Mäenpää 2007 Mäenpää, Olli : Hallintoprosessioikeus. 2. uudistettu painos. Helsinki 2007. Möller 1986 Möller, Gustaf : Välimiesmenettelyn puolueettomuudesta. Lakimies 1986 ss. 771 – 795. Möller 1996 Möller, Gustaf : Om jämkning av skiljeavtal. JFT 1996 ss. 441 – 462. Möller 1997 Möller, Gustaf : Välimiesmenettelyn perusteet. Helsinki 1997. 238 Nieminen 2006 Nieminen, Kimmo : Jaksot “Työehtosopimusjärjestelmän mukainen neuvotteluvelvollisuus” ja “Työtuomioistuinasiat”. Teoksessa: Työoikeus. Helsinki 2006. Ss. 1015-1020 ja ss. 1245-1250. Ovaska 2007 Ovaska, Risto : Välimiesmenettely - kansallinen ja kansainvälinen riidanratkaisukeino. Helsinki 2007. Ovaska 2009 Ovaska, Risto : Miten teen välimiesoikeuden tutkimusta? Teoksessa: Välimieslainkäyttö murroksessa - tutkimus vai välimiesmenettely muuttumassa? Helsinki 2009. Ss. 13-30. Pelkonen 1997 Pelkonen, Jorma : Asianosaisen puhevallasta työtuomioistuinprosessissa. Teoksessa: Työtuomioistuin 50 vuotta Arbetsdomstolen 50 år. Helsinki 1997. Ss. 115-141. Pellonpää 2000 Pellonpää, Matti : Euroopan ihmisoikeussopimus. Helsinki 2000. Pohjonen 2009 Pohjonen, Soile : Työehtosopimustoiminta - proaktiivinen näkökulma menettelytapoihin. Helsinki 2009. Rau 1998 Rau, Alan Scott : On Integrity in Private Judging. Arbitration International, Vol. 14 1998 ss. 115 – 156. Ristvedt – Nisja 2008 Ristvedt, Per M. – Nisja, Ola Ø. : Alternativ tvisteløsning. Oslo 2008. Rogers 2001 Rogers, Stephen C.: Can tripartite arbitration panels reach fair results? 8 Dispute Resolution Magazine 2001 ss. 27 – 29. de Roo-Jagtenberg 2006 de Roo, Annie - Jagtenberg, Rob : Effective resolution of collective labour disputes: A synthesis of national reports and plenary discussions. Teoksessa: Effective Resolution of Collective Labour Disputes Europa Law Publishing 2006. Ss. 15-35. 239 Salonius 2002 Salonius, Juhani : Välimiesmenettelyn käyttämisestä työriitojen ratkaisemisessa. DL 2002 ss. 659-662. Salonius 2006 Salonius, Juhani : Conciliation and mediation in collective labour disputes in Finland. Teoksessa: Effective resolution of collective labour disputes. Europa Law Publishing 2006. Ss. 107-117. Sarkko 1969 Sarkko, Kaarlo : Työrauhavelvollisuudesta. Tutkimus työehtosopimuslain mukaisen työrauhavelvollisuuden asiallisesta ulottuvuudesta. Vammala 1969. Schlosser 1980 Schlosser, Peter : Die Unparteilichkeit des Schiedsrichteramtes. Zeitschrift für Zivilprozess 1980. Ss. 121 – 155. Schütze 2007 Schütze, Rolf A. : Schiedsgericht und Schiedsverfahren. 4. Auflage. München 2007. Shore 2002 Shore, Laurence : Disclosure and impartiality: an Arbitrators‟s Responsibility vis-à-vis Legal Standards. 57 Dispute Resolution Journal 2002, ss. 34 – 83. Siitari-Vanne 2005 Siitari-Vanne, Eija : Hallintolainkäytön tehostaminen. Tutkimus hallintolainkäytön organisaatio- ja prosessisäännösten kehittämistarpeesta. Helsinki 2005. Smalén 2009 Smalén, Annika : Välimiesten päätös välimiesmenettelyn lopettamisesta. Helsinki 2009. Smith 1990 Smith, Murray L.: Impartiality of Party-Appointed Arbitrator. Arbitration International Vol. 6 1990 s. 320 – 342. Sovala 1998 Sovala, Markus : Studies on wage formation. Helsinki 1998. 240 Stewart 1998 Stewart, Susan : Conflict Resolution. A Foundation Guide. Waterside Press 1998. Ståhlberg 1996 Ståhlberg, Kaarlo J. : Näkökohtia välimiehen esteellisyydestä välimiesmenettelystä 23.10.1992 annetun lain mukaan. Defensor Legis 1996 ss. 451 – 456. Sulkunen 2000 Sulkunen, Olavi : Kansainväliset ammattiyhdistysoikeudet. Tutkimus niiden synnystä, sisällöstä ja systeemiyhteydestä. Helsinki 2000. Syrjänen 2009 Syrjänen. Jussi : Mitä annettavaa välimieslainkäytöllä on oikeusteorialle tai päinvastoin? Teoksessa: Välimieslainkäyttö murroksessa - tutkimus vai välimiesmenettely muuttumassa? Helsinki 2009. Ss. 45-68. Taichert 2003 Taichert, Robert : Why Not Provide for Neutral Party-Appointed Arbitrators? 57 Dispute Resolution Journal 2003 ss. 22 – 23. Tapanila 2007 Tapanila, Antti : Tuomarin esteellisyys. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja. A-sarja. Jyväskylä 2007. Tiitinen 1979 Tiitinen, Kari-Pekka : Työ- ja virkaehtosopimusten neuvottelulausekkeista. Tutkimus työ- ja virkaehtosopimusten paikallistasolta alkavaa neuvottelumenettelyä tarkoittavista neuvottelulausekkeista ja niiden oikeusvaikutuksista. Vammala 1979. Tirkkonen 1943 Tirkkonen, Tauno : Välimiesmenettely. Prosessioikeudellinen tutkimus. Turunen 2005 Turunen, Santtu : Välimiehen riippumattomuus ja puolueettomuus – käsitteellinen mahdottomuus? Teoksessa Turunen, Santtu (toim.): Conflict Management – Riidanratkaisun uusi maailma. Helsinki 2005. Ss. 99 – 177. Turunen 2007 241 Turunen, Santtu : Välitystuomioiden julkisuudesta ja hyödyntämisestä. Teoksessa: Välimiesmenettely lainkäyttönä ja lainkäytössä 2007. Helsinki 2007. Ss. 45-62. Virolainen 1995 Virolainen, Jyrki : Lainkäyttö. Oikeudenkäynnin perusteet ja lainkäyttöelimet siviili- ja rikosprosessissa. Helsinki 1995. Ylöstalo 1998 Ylöstalo, Matti – Tarkka, Olli : Asianajajan käsikirja. Helsinki 1998. Zachert 2006 Zanhert, Ulrich : Effective resolution of collective labour disputes in Germany. Ss. 83-96. 242 Virallisjulkaisut Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement 2005 Alternative Individual and Collective Labour Dispute Settlement. Recommendations for Russia from the European Experience. Mockba 2005. grievance arbitration: a practical guide 1977 Grievance Arbitration. A Practical Guiden. International Labour Offfice. Lausanne 1977. HE 202/1991 vp hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi välimiesmenettelystä sekä eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (sivuviittaukset sähköiseen versioon) KM 2003:3 Tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean mietintö Labour Situation in Japan and its Analysis 2012 Labour Situation in Japan and its Analysis: General Overview 2011/2012. 2012 (ei julkaisupaikkaa) Making more of Alternative Dispute Resolution 2005 Making more of Alternative Dispute Resolution. Acas Policy Discussion Papers. No. 1, January 2005. Mediation at work: of success, failure and fragility 2010 Mediation at work: of success, failure and fragility. Research Paper- Ref. 06/10. Paul L. Latreille. 2010. selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011 Selvitys eurooppalaisista työrauhajärjestelmistä 2011. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja. 20/2011. Small firms and workplace disputes resolution 2008 Small firms and workplace disputes resolution. A report by Acas Research and Evaluation Section. Ref: 01/08. March 2008. Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet 2012 Suomen työlainsäädäntö ja työelämän suhteet. Tyä- ja elinkeinoministeriö. Tammikuu 2012. 243 Tuomarin esteellisyys. Työryhmän mietintö, Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 2/1996 (esteellisyystyöryhmän mietintö) KM 1985:40 Työriitakomitean mietintö. Helsinki 1985. 244 LISTA KAAVIOISTA JA KUVISTA Kaavio 1 : työriitojen konfliktinhallinnan linjat s. 18 Kaavio 2 : tuomitsemisparadigman sovellutukset työriidoissa s. 25 Kaavio 3: Välimiesmenettely järjestörakenteessa s. 34 Kaavio 4 : välimiesmenettelyn tyypit työriidoissa s. 50 Kaavio 5 : Final offer -välimiesmenettely s. 64 Kuva 1: Abstrakti ja konkreettinen esteellisyyskynnys puolueettomuuden ja puolueellisuuden väliin sijoittuvalla asteikolla s. 179 245 LIITE 1 TYÖEHTOSOPIMUKSET Autorengasalan työehtosopimus 12.4.2010-30.4.2013 Erityispalvelujen työnantajaliitto Neuvonta-alan runkosopimus 1.5.2010 30.4.2012 Erityispalvelujen Työnantajaliitto / Maaseutuelinkeinojen ja neuvontaalan Työnantajayhdistys Agronomiliitto ry/Julkis- ja yksityisalojen toimihenkilöliitto Jyty ry/ Julkisten- ja hyvinvointialojen liitto JHL ry/ Palkansaajajärjestö Pardia ry Elintarviketeollisuutto ry:n ja Suomen elintarviketyöläisten liitto SEL ry:n välinen elintarvikealojen työehtosopimus 24.5.2010-31.3.2014 ICT-alan työehtosopimus ylemmille toimihenkilöille 2010-2013 Jalometallialan työehtosopimus 1.10.2011-31.10.2013 Kumiteollisuuden toimihenkilöiden työehtosopimus 1.3.2012 – 31.3.2014 Lasikeraamisen teollisuuden toimihenkilösopimus 29.3.2010 – 28.2.2013 Lentoliikenteen palveluja koskeva Työehtosopimus 26.10.2010– 31.10.2013 Metsäteollisuus Ry:n ja sähköalojen ammattiliitto Ry:n välinen työehtosopimus 8.4.2010 – 31.3.2012 Paperiteollisuuden työehtosopimus 2010─2012 Teknologiateollisuus Ry:n ja metallityöväen liitto Ry:n välinen malmikaivosten työehtosopimus 1.10.2009 - 30.9.2012 Viestinnän keskusliiton ja Suomen journalistiliiton välinen työehtosopimus 2011-2013 soveltamisohjeineen 4.5.2010-30.4.2013 Viestinnän keskusliiton ja Team teollisuusalojen ammattiliiton välinen kirjatyöntekijöitä koskeva työehtosopimus 2011-2012 soveltamisohjeineen 246 Öljy-, maakaasu- ja petrokemian teollisuuden työehtosopimus 24.11.2009-31.1.2013 247 KIRJOITTAJAT Koulu, Risto, OTT, prosessioikeuden professori (Helsingin yliopisto). tutkimusjohtaja (University of Helsinki Conflict Management Institute) Turunen, Santtu, OTK, tutkija, prosessi- ja insolvenssioikeuden tohtorikoulutettava (Helsingin yliopisto) 248
© Copyright 2024