täällä - Filosofian Akatemia
Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa tutkimuksessa Anne Salminen Pro gradu -tutkielma Turun yliopisto Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos Filosofia Toukokuu 2013 TURUN YLIOPISTO Käyttäytymistieteiden ja filosofian laitos / Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta SALMINEN, ANNE: Mielen systeemiteoriat kognitiotieteellisessä ja psykologisessa tutkimuksessa Pro gradu, 169 s. Filosofia Toukokuu 2013 Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Myös psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus on perustunut sisäisten ilmiöiden tarkasteluun eli tutkimuksen lähtökohta on ollut internalistinen ja yksilökeskeinen. Johdannossa esittelen yleisesti kognitiotiedettä ja sen mielenfilosofista taustaa. Toisessa luvussa tuon esiin systeemiteorioiden kannalta merkittäviä historiallisia henkilöitä, joiden töissä tulee esiin kritiikki perinteistä näkökulmaa vastaan ja ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta. Sen jälkeen käsittelen viittä uudempaa kognitiotieteellistä tai psykologista näkemystä, jotka kyseenalaistavat internalistisen ja yksilökeskeisen lähtökohdan ja pyrkivät tarkastelemaan kognitiota tai yleisemmin mentaalista toimintaa laajemmasta systeemisestä näkökulmasta. Ensimmäisenä käsiteltävän laajennettu kognitio -hypoteesin mukaan kognitiivisten prosessien kantajat voivat joissakin tapauksissa ulottua aivojen tai kehon ulkopuolelle, jolloin myös ulkoisilla tekijöillä katsotaan olevan konstitutiivinen rooli kognitiivisten prosessien toteutuksessa. Laajennettu kognitio -hypoteesi on herättänyt eniten filosofista keskustelua, ja käsittelen sen yhteydessä joitakin keskeisiä vasta-argumentteja ja niihin annettuja vastauksia. Toisena käsiteltävä hajautettu kognitio on esitetty näkökulmana kognition tutkimukseen, ja taustalla on ajatus, että kognitiivisia prosesseja tulisi tarkastella hajautettuna ilmiönä. Tässä tehdään jako kolmen hajautuksen muodon välille: sosiaalinen hajautus, hajautus sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä ja ajallinen hajautus. Kolmantena tarkasteltavan enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja, ja kognitiivista toimintaa pidetään merkityksiä luovana toimintaa, joka ei perustu komputationaaliseen informaation prosessointiin ja representaatioiden manipulointiin, vaan ruumiilliseen sensorimotoriseen toimintaan. Neljäntenä käsittelen Michael Silbersteinin ja Anthony Chemeron ajatusta laajennetuista fenomenologis-kognitiivisista systeemeistä, joka perustuu dynaamisten systeemien teoriaan. Lisäksi tarkastelen Chemeron esittämää antirepresentationalistista radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä. Viimeisenä käsiteltävän Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan kaikki mentaalinen toiminta on yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymistoimintaa. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena periaatteena ja vaatii psykologiassa käytettyjen käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Lopuksi tuon esiin näkemysten yhteyksiä ja eroja. Tarkasteltavia kysymyksiä ovat suhtautuminen komputationalistiseen ja representationalistiseen käsitykseen kognitiosta; näkemysten ontologinen tai metodologinen painotus; käsitys kognitiivisen systeemin laajuudesta ja pysyvyydestä; kognition yhteys tietoiseen kokemukseen; ja käsitys kognitiivisesta agentista. Asiasanat: kognitio, laajennettu kognitio, hajautettu kognitio, enaktivismi, systeeminen psykologia, agenttius, komputationalismi, representaatiot, dynaamisten systeemien teoria Sisällysluettelo 1. Johdanto .......................................................................................................................................1 2. Historiaa ................................................................................................................................... 10 2.1. Spinoza ............................................................................................................................... 10 2.2. von Uexküll ....................................................................................................................... 13 2.3. Dewey ja Bentley.............................................................................................................. 16 2.4. Mead ................................................................................................................................... 19 2.5. Gibson ................................................................................................................................ 23 3. Laajennettu kognitio .............................................................................................................. 28 3.1. Ensimmäinen aalto .......................................................................................................... 32 3.1.1. Kritiikkiä .................................................................................................................... 37 3.1.2. Vastauksia kritiikkiin .............................................................................................. 41 3.2. Toinen aalto ...................................................................................................................... 50 3.2.1. Vastauksia kritiikkiin .............................................................................................. 54 3.2.2. Vaatimus kognition tunnusmerkeistä.................................................................. 58 3.3. Kolmas aalto ..................................................................................................................... 62 4. Hajautettu kognitio................................................................................................................. 64 4.1. Kolme hajautuksen muotoa........................................................................................... 65 4.2. Hajautettu kognitiivinen systeemi ja kognition tutkimus ...................................... 68 4.3. Kritiikki Clarkin näkemystä vastaan ja kulttuuristen käytäntöjen rooli............. 70 5. Enaktivismi .............................................................................................................................. 74 5.1. Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista.............................................................. 74 5.2. Agenttius ........................................................................................................................... 83 5.3. Enaktivismi kognitiotieteessä....................................................................................... 88 5.4. Sensorimotorisesta toiminnasta korkeamman tasoiseen kognitioon ................. 94 6. Silberstein ja Chemero ........................................................................................................... 98 6.1. Dynaaminen laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi ......................... 99 6.2. Laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi agenttina............................ 102 6.3. Chemero: Radikaali ruumiillistunut kognitiotiede .................................................. 105 7. Järvilehdon eliö–ympäristö-systeemin teoria ................................................................ 110 7.1. Kritiikki kahden systeemin oletusta vastaan .......................................................... 111 7.2. Kehityksellinen näkökulma ja biologinen tausta ................................................... 115 7.3. Mentaalinen toiminta ................................................................................................... 119 7.4. Psykologisten käsitteiden ymmärtäminen systeemisestä näkökulmasta ......... 123 7.5. Yhteistoiminta ja tietoisuus ........................................................................................ 127 7.6. Eliö-ympäristö-systeemin teoria ja systeeminen psykologia ............................... 133 8. Vertailua ................................................................................................................................. 134 8.1. Komputationalismi ja representaatiot ...................................................................... 135 8.2. Ontologinen, episteeminen ja metodologinen näkökulma ................................... 140 8.3. Systeemin laajuus ja pysyvyys .................................................................................... 143 8.4. Kognitio ja tietoinen kokemus .................................................................................... 146 8.5. Agenttius ......................................................................................................................... 148 9. Lopuksi .................................................................................................................................... 153 LÄHTEET: .................................................................................................................................... 155 1. Johdanto Mielenfilosofiassa on keskusteltu paljon mielen ja ruumiin tai mentaalisten ja fysikaalisten prosessien välisestä suhteesta. Kognitiotiede ja psykologia ovat puolestaan empiirisiä tieteitä, joissa tutkitaan kognitiivisia prosesseja ja mentaalista toimintaa. Vaikka empiiristä tutkimusta voidaan tehdä erillään mielenfilosofisesta keskustelusta, näiden empiiristen tieteiden taustalla olevat käsitykset mielestä tai kognitiivisista prosesseista ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä mielenfilosofiaan ja sen yhteydessä keskusteltuihin ongelmiin. Historiallisesti erityisesti Rene Descartesin dualistinen käsitys on ollut keskeinen pohja mielenfilosofiassa käydylle keskustelulle. Descartesin dualismi perustuu mielen ja ruumiin erotteluun, ja tämän mukaan ruumis on materiaalinen ja ulottuvainen mekanistisesti toimiva koneisto, kun taas mieli on ruumiista erillinen ei-materiaalinen substanssi, jota määrittävä piirre on ajattelu. (Descartes 1641/1956.) Descartesin mukaan mieli ja ruumis ovat kuitenkin vuorovaikutuksessa keskenään ja hänen mukaansa tämä vuorovaikutus tapahtuu aivoissa. Oletus mielen ja ruumiin erillisyydestä ja niiden vuorovaikutuksesta nostaa esiin monia vaikeita ongelmia ja nykyään kartesiolainen dualismi on pääasiassa hylätty. Kartesiolaisella käsityksellä voidaan kuitenkin katsoa olevan edelleen tärkeä vaikutus käsitykseen mielen ja ruumiin luonteesta sekä dualistisen ajattelun jatkumiseen eri muodoissa (Still 1991, 7–8; Still & Costall 1991, 227; Järvilehto 1994, 36–38; ks. myös Goodwin 1989; Palmer 2004, 321). Sekä mielenfilosofisessa keskustelussa että kognitiotieteellisissä ja psykologisissa teorioissa keskeinen oletus on esimerkiksi erottelu ihmisen (toimivan agentin) ja ympäristön (objektiivisen taustan) välille (Järvilehto 2009, 112–113; Still 1991, 8) tai tietokonevertauksen mukaisesti mieltä pidetään ohjelmistona ja aivoja laitteistona, joka toteuttaa tämän ohjelmiston (Costall 1991). Mielenfilosofiassa ja kognitiotieteessä yleinen representationaalinen käsitys mielestä liittyy myös kartesiolaiseen perinteeseen (Seager 1999, luku 1). Vaikka ”representaatioilla” voidaan tarkoittaa eri asioita mielenfilosofiassa ja kognitiotieteellisessä tai psykologisessa tutkimuksessa, yhteistä on se, että niitä pidetään sisäisinä edustuksina ympäristöstä ja mentaalisen toiminnan katsotaan perustuvan näihin sisäisiin representaatioihin. Myös ajatus informaation välittämisestä ulkoa sisään eli ympäristöstä eliöön ja psykologista tutkimusta ohjannut ärsyke–reaktio-malli tai aistimus– vaste-erottelu heijastavat dualistista ajattelua (Dewey 1896; Järvilehto 1998a). Mielenfilosofiassa keskeisimpiä ei-dualistisia näkemyksiä ovat olleet looginen behaviorismi, identiteettiteoria ja funktionalismi. Loogisessa behaviorismissa (Ryle 1949) mentaalisiin prosesseihin liittyvät käsitteet pyrittiin tulkitsemaan viittaamalla ainoastaan 1 ulkoiseen käyttäytymiseen tai käyttäytymistaipumuksiin, jolloin ei tarvitsisi olettaa lainkaan sisäisiä mentaalisia tiloja. Identiteettiteorian (Place 1956; Smart 1959; Lewis 1966) mukaan mentaaliset tilat (tai prosessit) ovat identtisiä aivotilojen (tai prosessien) kanssa, ja tämän pohjalta on katsottu, että mentaaliset tilat voidaan redusoida aivotoimintaan. Sekä looginen behaviorismi että identiteettiteoria ovat kuitenkin osoittautuneet ongelmallisiksi, ja 1960- ja 1970-luvuilta alkaen funktionalistinen käsitys (Putnam 1960; 1967) on noussut suurempaan suosioon. Funktionalismin mukaan mentaaliset tilat voidaan määritellä niiden kausaalisten roolien perusteella, ja perinteisesti on ajateltu, että aivot toteuttavat vaadittavat kausaaliset roolit. Funktionalistinen käsitys liittyy läheisesti tietokone-metaforaan, jossa mieltä verrataan tietokoneen (engl. computer) toimintaan: mentaalista toimintaa on pidetty komputationaalisena eli laskennallisena prosessina, joka perustuu säännönmukaiseen symbolien manipulointiin.1 Tietokonemetaforan mukaan aivoja pidetään laitteistona (hardware) ja mieltä puolestaan ohjelmistona (software), jolloin mielen ja aivojen suhde vastaan tietokoneen laitteiston ja ohjelmiston suhdetta. Lisäksi funktionalismissa nousee keskeiseksi idea moninaisesta toteutuvuudesta (multiple realizability), jonka mukaan erilaiset fysikaaliset prosessit voivat toteuttaa saman mentaalisen tilan samoin kuin fysikaalisesti erilaiset laitteistot voivat toteuttaa saman ohjelman. Funktionalismilla on ollut merkittävä asema mielenfilosofisessa keskustelussa ja lisäksi sen voidaan katsoa muodostavan kognitiotieteen filosofisen ytimen. (Revonsuo 2001, 54–56.) Kognitiotiede on mieltä ja ihmisen tiedonkäsittelyä tutkiva monitieteellinen tieteenala, jossa mielen toimintaa tarkastellaan muun muassa neurotieteellisestä, psykologisesta, komputationaalisesta ja informaation tutkimuksen näkökulmasta. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 10; Näreaho 2012, 11–12; Thompson 2007, 3) Kognitiotieteen kehittyminen 1950luvulla on ollut yhteydessä tekoälyn tutkimukseen ja funktionalismin tavoin taustalla on vaikuttanut tietokone-metafora mielestä. Perinteisen kognitivistisen näkökulman (ks. esim. Newell & Simon 1976; Fodor 1981a; Pylyshyn 1984) mukaan kognitiivista toimintaa on pidetty komputationaalisena informaation prosessointina, joka perustuu säännönmukaiseen symbolien manipulointiin. Symbolit edustavat eli representoivat maailmaa ja kognitiivisen systeemin menestyksellisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden vastaavuuteen maailman kanssa ja toimintaan näiden representaatioiden pohjalta. (Hautamäki & Pylkkänen 2001; Näreaho 2012, 12; Thompson 2007, 4–5; Varela ym. 1 Ajatus mentaalisesta toiminnasta (erityisesti rationaalisesta ajattelusta) komputaationa on ollut esillä jo Thomas Hobbesin (1651/1999, luku 5) kirjoituksissa (ks. Chemero 2009, 20–21). Myös esim. G. W. Leibniz (1646–1716) on pitänyt ajattelua komputationaalisena prosessina 2 1991, 40–43.) Toinen, kognitivismin jälkeen ja sen rinnalla kehittynyt suuntaus kognitiotieteessä on konnektionismi (ks. esim. Rumelhart, 1989; Smolensky, 1989; Churchland, 1989), jossa mentaalista toimintaa pyritään mallintamaan konnektionistisen arkkitehtuurin – usein keinotekoisten neuroverkkojen – avulla. Konnektionistisissa malleissa kognition ei katsota perustuva abstraktien symbolien manipulointiin, vaan kognitiivinen toiminta nousee itse-organisoituvana emergenttinä ilmiönä yksinkertaisten yksikköjen muodostamien neuroverkkojen hajautetun toiminnan ja niiden globaalien toimintamallistojen pohjalta. Konnektionismin yhteydessä puhutaan hajautetuista representaatioista, koska koko verkoston (ei niinkään minkään sen yksittäisen osan) ajatellaan representoivan ulkomaailmaa. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23; Näreaho 2012, 13; Thompson 2007, 8–9; Varela ym. 1991, luku 5.) Vaikka konnektionistinen käsitys kognition toimintamekanismeista eroaa kognitivistisesta mallista, molemmat näkökulmat pyrkivät kuitenkin vastaamaan pääasiassa samoihin kysymyksiin; konnektionistiset mallit eivät oleta aivoissa olevan eksplisiittisiä sääntöjä tai symbolisia representaatioita, mutta ne pyrkivät kuitenkin selittämään niiden kaltaista toimintaa. Konnektionismi ei siis kyseenalaista perinteisiä lähtökohtaoletuksia ja -kysymyksiä, vaan kognitivismin tavoin säilyttää tietokonemetaforan kognitiosta ja tarkastelee ilmiötä laskennallisena prosessina, jota voidaan kuvata informaation prosessointina input- ja output-käsitteiden avulla. (Hautamäki & Pylkkänen 2001, 23–24; Thelen & Smith 1994, 41–42.) Tämän vuoksi myös konnektionismia voidaan pitää komputationalistisena käsityksenä kognitiosta, vaikka termi ”komputationalismi” yhdistetään usein kognitivistiseen näkemykseen. Yleisesti komputationalismilla viitataan sellaisiin käsityksiin, joissa kognitiota pidetään laskennallisena prosessina ja joissa kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin.2 Representaation käsitteellä on ollut keskeinen rooli kognitiotieteessä, ja se yhdistää kognitiotiedettä moniin sen lähitieteisiin, koska esimerkiksi psykologiassa ja mielenfilosofiassa puhutaan mentaalisista representaatioista, tekoälyssä ja tietojenkäsittelytieteessä tarkastelleen laskennallisia representaatioita, ja semiotiikka ja lingvistiikka taas käsittelevät symbolisia representaatioita (Saariluoma 2001, 42). Yleisesti representaatioita on pidetty sisäisinä mentaalisina tiloina, jotka kantavat informaatiota ympäristöstä ja joiden avulla kognitiivinen systeemi ohjaa toimintaansa (Dietrich 2007, 4), ja juuri representaatioiden käyttöä on pidetty kognitiivista systeemiä määrittävänä piirteenä 2 Komputationalismin ja representaatioiden yhteys tulee esiin Jerry Fodorilta tunnetussa lainauksessa ”ei komputaatiota ilman representaatioita” (Fodor, 1981b; ks. myös Varela ym. 1991, 40–42; Silberstein & Chemero 2011a, 6). Käsitys mentaalisista representaatioista ei kuitenkaan vaadi komputationalismia, mutta komputationalismia on usein pidetty parhaana selityksenä representaatioista (Dietrich 2007, 3–4). 3 (emt, 5; Clark & Grush 1999, 7, 10, 13). Pertti Saariluoma (2001) on esittänyt, että representaatioiden ja toimijuuden eli agenttiuden tutkimus voisi olla kognitiotiedettä määrittävä tekijä. Hänen mukaansa representaatiot ja agenttius liittyvät olennaisesti yhteen, koska ”[r]epresentaatiot ohjaavat toimintaa, eikä toiminta ole mahdollista ilman representaatioita” (s. 42). Saariluoman mukaan representaation käsite on kuitenkin agenttiutta perustavampi käsite, koska ”[a]genttiuden ehtona ovat agentteja ohjaavat representaatiot” (s. 42). Saariluoman esittämä näkemys representaatioiden keskeisestä asemasta sopii hyvin yhteen perinteisen komputationaalisen kognitiotieteen kanssa, jossa kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan representaatioiden manipulointiin.3 Kuitenkin, kuten myöhemmin tulee esiin, esimerkiksi kognition ruumiillisuutta korostavat näkemykset, erityisesti enaktivistinen viitekehys, dynaamisten systeemien teoriaan perustuvat mallit kognitiosta sekä Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoria haastavat tämän representationaalisen käsityksen ja siten myös representaatioiden keskeisen roolin kognitiotieteen perustana ja käsitteen perustavan luonteen agenttiuden ymmärtämisessä. Representationalistisen käsityksen lisäksi kognitivistista ja konnektionistista mallia yhdistää internalistinen käsitys kognitiosta, koska molemmissa näkökulmissa kognitiota tarkastellaan sisäisenä aivoissa tapahtuvana prosessina. Vaikka kognitiotieteessä ei oleteta perinteistä kartesiolaista dualismia mielen ja ruumiin välillä, sen voidaan kuitenkin katsoa pohjautuvan kartesiolaiseen käsitykseen mielestä, ja tällaista lähtökohtaa on kutsuttu kartesiolaiseksi kognitiotieteeksi (Rowlands 1999; 2010b; Wheeler 2005). Mark Rowlands on esittänyt, että kartesiolainen näkemys koostuu kahdesta osasta: 1) mieli on eifysikaalinen; 2) mieli on aivoissa. Kartesiolainen kognitiotiede kieltää näistä ensimmäisen väitteen, mutta säilyttää jälkimmäisen eli oletuksen siitä, että mentaaliset prosessit sijaitsevat aivoissa tai realisoituvat vain aivotoiminnan pohjalta. (Rowlands 2010b, 12.) Tällainen näkemys hyväksyy ympäristön kausaalisen vaikutuksen mentaaliseen toimintaan ja mentaalisten prosessien riippuvuuden ympäristöstä, mutta keskeinen oletus on, että todellinen mentaalinen toiminta rajoittuu vain sisäiseen toimintaan ja ympäristö toimii ainoastaan taustana ja kausaalisen inputin lähteenä (emt, 21, 56–57). Susan Hurley (1998, luku 10; 2001) on kutsunut tällaista käsitystä kognitiosta ”sandwich”-malliksi, koska siinä oletetaan, että havainto tai sensorinen input ja toiminta tai motorinen output ovat vain periferaalisia prosesseja ja todellisen kognitiivisen toiminnan ajatellaan tapahtuvan näiden välissä – sandwich-mallin mukaisesti ”täytteenä”. Kuten Timothy van Gelder ja Robert F. 3 Myös esim. Arthur B. Markman ja Eric Dietrich (2000a; b; Dietrich & Markman 2003; Dietrich 2007) ovat puolustaneet representaatioiden keskeistä asemaa kognitiotieteessä. 4 Port (1995) toteavat, tällaisen komputationalistisen mallin mukaan kognitiivista systeemiä on mahdollista tutkia ”autonomisena, kehottomana ja maailmattomana systeeminä, jonka funktio on muuttaa input-representaatiot output-representaatioiksi” (s. 12–13). Kartesiolaiseen käsitykseen kuuluu siis ontologinen väite, jonka mukaan mentaaliset tilat ja prosessit sijaitsevat kognitiivisen subjektin sisällä, ja epistemologinen väite, jonka mukaan mentaalisia tiloja ja prosesseja voidaan ymmärtää tarkastelemalla vain sisäisiä prosesseja4 (Rowlands 1999, 8). Sen lisäksi, että mentaalisten prosessien on oletettu rajoittuvan organismin ja erityisesti aivojen sisäiseen toimintaan, perinteisessä kognitiotieteessä tarkastelun kohteena ovat olleet pääasiassa ei-tietoiset subpersonaaliset prosessit (Varela ym. 1991, 48–50; Thompson 2007, 5–6). Subpersonaaliset prosessit erotetaan personaalisista eli koko henkilön (tai yleisemmin eliön) tasolla tapahtuvista prosesseista, jotka ovat saavutettavissa kokemuksen subjektille (ks. esim. Dennett 1978, 150–154). Kognitivistisessa mallissa kiinnostuksen kohteena oleva komputationaalinen toiminta samoin kuin konnektionistisessa mallinnuksessa tarkasteltavat neuroverkot toimivat subpersonaalisella tasolla; emme ole tietoisia näistä komputationaalisista prosesseista tai neuroverkkojen toiminnasta itsessään vaan ainoastaan toiminnan tuloksista. Tämä kuitenkin herättää kysymyksen tietoisuuden ja kognitiivisen toiminnan välisestä suhteesta ja yleisemmin kysymyksen siitä, miten kattavasti kognitiotiede voi kuvata mielen toimintaa, jos sen tarkastelukohteena ovat pääasiassa ei-tietoiset prosessit. Mielenfilosofiassa puhutaan ”selityksellisestä aukosta” (Levine 1983) ja ”vaikeasta ongelmasta” (Chalmers 1995; 1996), jotka koskevat kysymystä fysikaalisten prosessien ja tietoisuuden välisestä suhteesta. Komputationalistiseen näkemykseen liittyvää ongelmaa voidaan kutsua myös ”mieli–mieli-ongelmaksi” (Jackendoff 1987, 20), koska tämä nostaa esiin kysymyksen eitietoisten komputationaalisten prosessien ja fenomenaalisen kokemuksen välisestä suhteesta. (Thompson 2007, 6–7; Varela ym. 1991, 52–53; Näreaho 2012, 14–15.) Kognitivistisen ja konnektionistisen mallin lisäksi kognitiotieteessä on viime aikoina nostettu esiin myös ruumiillisuuden merkitys kognitiolle. Tämän mukaan kognitiossa ei ole kyse niinkään abstraktien symbolien manipuloinnista tai vain neuroverkkojen toiminnasta, vaan kognitiota pidetään essentiaalisesti ruumiillisena toimintana. (Varela ym. 1991; Clark 1997; Thompson 2007, 10–12.) Käsitys kognition ruumiillisuudesta on usein liitetty myös dynaamiseen malliin, erityisesti dynaamisten systeemien teoriaan, jossa korostetaan kognitiivisten ilmiöiden ajallista luonnetta ja pyritään mallintamaan kognitiivista toimintaa 4 Vrt. metodologinen solipsismi (Putnam 1975, luku 3), joka on liitetty erityisesti komputationalistiseen käsitykseen mielen toiminnasta (Fodor 1981a, luku 9). 5 dynaamisten mallien avulla.5 Dynaaminen malli on esitetty komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi tai kilpailevaksi hypoteesiksi (ks. van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port 1995; Thompson 2007, 42–43), ja ajatuksena on, että kognitiivisten systeemin toiminta vastaa enemmän dynaamisten systeemien toimintaa kuin komputationaalisen systeemin toimintaa.6 Dynaamisen näkökulman mukaan kognitiivista agenttia voidaan pitää dynaamisena systeeminä7 (ontologinen väite) ja kognitiivista toimintaa voidaan ymmärtää parhaiten dynaamisten systeemin teorian pohjalta (episteeminen väite) (van Gelder 1998). Komputationalistisesta mallista poiketen dynaamisessa mallissa kognitiivisen systeemin toimintaa ei pidetä erillisten vaiheiden kautta tapahtuvana seriaalisena informaationprosessointina ja (staattisten) representaatioiden manipulointina, vaan kognitiivinen toiminta ymmärretään essentiaalisesti ajallisena prosessina, jolloin tarkastelun kohteena on systeemin kehitys ja sen tilojen muutos reaaliajassa (van Gelder & Port 1995, 18–22). Dynaamisessa mallissa huomion kohteena on erityisesti systeemin tilojen itse-organisoituminen, kehämäiset kausaaliset prosessit ja komponenttien välinen ei-lineaarinen vuorovaikutus. Keskeistä on myös ajatus siitä, että kognitiivisen toiminnan ei katsota rajoittuvan vain aivotoimintaan, vaan kognitiiviseen systeemiin kuuluu aivojen lisäksi koko keho ja ympäristö, ja kognitiivista toimintaa pidetään tämän systeemin ajallisena muutoksena. (Thelen & Smith 1994, luku 3; van Gelder & Port 1995; Thompson 2007, 11, 38–43.) Aivojen, kehon ja ympäristön välistä vuorovaikutusta ei pidetä komputationalismin tavoin peräkkäisenä input-output-prosessointina, vaan sisäiset ja ulkoiset prosessit ovat yhteenliittyneet (coupled) siten, että ne vaikuttavat vastavuoroisesti toisiinsa ja muodostavat yhtenäisen systeemin (van Gelder & Port 1995, 13).8 5 Ks. dynaamisesta näkökulmasta esim. Beer 1995; Kelso 1995; Port & van Gelder 1995; van Gelder 1995 ja 1998; Thelen & Smith 1994; Varela ym. 1991. van Gelderin (1995) mukaan dynaamisten systeemien teoria on dynaamisten systeemien tarkastelua abstrakteina matemaattisina rakenteina ja dynaamisessa mallinnuksessa pyritään kuvaamaan luonnollisia ilmiöitä tai todellisia systeemejä matemaattisesti abstraktien dynaamisten systeemien pohjalta (s. 358). 6 Dynaaminen malli on esitetty ennen kaikkea kognitivistisen komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi. Sen sijaan konnektionistisen näkökulman voidaan katsoa olevan dynaamisen näkökulman kanssa yhteensopiva ja osittain päällekkäinen, mutta kuitenkin erillinen suuntaus; konnektionistiset verkostot ovat dynaamisia systeemejä, mutta niitä on kuitenkin usein tarkasteltu komputationalistisen mallin mukaisesti (van Gelder & Port 1995, 32–34). Ks. myös Varela ym. 1991 ja Thelen & Smith 1994, luku 1 kognitivistisen, konnektionistisen ja dynaamisen näkökulman suhteesta. 7 van Gelder (1998, luku 4.1) tarkentaa agentin ja systeemin välistä suhdetta, ja huomauttaa, että kognitiiviset agentit eivät ole itsessään systeemejä (eli muuttujien joukkoja), vaan agentit instantioivat monia systeemejä, ja erilaisiin kognitiivisiin prosesseihin tarvitaan erilaisia systeemejä (ks. myös alla s. 151). 8 van Gelderin ja Portin (1995) mukaan jokin aspektien joukko muodostaa systeemin, jos se on vuorovaikutuksellinen ja itsenäinen: muutos missä tahansa aspektissa riippuu jostakin muusta joukon aspektista, ja jos jokin muu aspekti maailmaa vuorovaikuttaa tällä tavalla joukon kanssa, myös se kuuluu systeemiin (s. 5). Ks. myös van Gelder 1998, yhteenliittyneistä systeemeistä ja systeemin määrittelyn semiarbitraarisuudesta (s. 617). 6 Ruumiillisuutta ja dynaamisuutta painottavat näkökulmat ovat läheisesti yhteydessä 1990luvun alussa kehiteltyyn enaktivistiseen näkökulmaan (Varela ym. 1991), jonka juuret ovat Humberto Maturanan ja Francisco Varelan (1980; 1987/1998) biologisessa teoriassa autopoieesista (ks. alla luku 5.1). Tämän mukaan elävät oliot ovat autonomisia agentteja, jotka luovat tai säätävät (enact) oman merkityksellisen ympäristönsä eli kognitiivisen alueensa. Taustalla on ajatus vahvasta jatkuvuudesta elämän ja mielen välillä: elämä edeltää mieltä ja mieli kuuluu elämään, ja molemmat perustuvat samoihin organisationaalisiin piirteisiin, joiden ymmärtämiseen tarvitaan samoja peruskäsitteitä, kuten käsitystä itse-organisaatiosta, kehämäisistä kausaalisista prosesseista ja dynamiikasta (Thompson 2007, 128). Kognitiivinen toiminta nähdään taitavana toimintana (skillful know how), joka emergoituu sensorimotorisista prosesseista ja jota tulee tarkastella suhteessa systeemin toimintaympäristöön. Kognitiivista toimintaa ei siis voida ymmärtää pelkkänä sisäisenä abstraktina informaationprosessointina, vaan kognitiota on tarkasteltava ympäristössä tapahtuvana ruumiillisena toimintana. Lisäksi enaktivistinen näkökulma ottaa huomioon tietoisen kokemuksen ja tuo mukaan fenomenologisen näkökulman subjektiivisen kokemuksen tarkasteluun. (Varela ym. 1991; Thompson 2007.) Suuri osa kognitiivisesta psykologisesta ja kognitiotieteellisestä tutkimuksesta on perustunut edellä esitettyyn kartesiolaiseen käsitykseen ja representationaaliseen malliin, joiden mukaan mieltä ja mentaalisia prosesseja pidetään aivoissa tapahtuvina sisäisinä prosesseina ja joiden mukaan kognitiota pidetään sisäisten representaatioiden manipulointina (Rowlands 1999, 3–8; 2010b, 12, 51–52; Järvilehto 1994, 23–24, 133– 134). Viime aikoina on kuitenkin nostettu esiin myös näkemyksiä, joiden mukaan mieli ei rajoitu vain aivoihin, vaan myös ruumiilliset prosessit ja ympäristössä tapahtuva toiminta voivat olla osa mentaalisten prosessien kantajia (vehicle). Tarkastelen tässä työssä viittä näkemystä, jotka haastavat internalistisen ja yksilökeskeisen lähtökohdan. Ensin käsiteltävä hypoteesi laajennetusta mielestä tai kognitiosta on herättänyt eniten filosofista keskustelua, ja tarkastelen sen yhteydessä joitakin keskeisiä vasta-argumentteja ja niiden pohjalta käytyä keskustelua. Hajautettu kognitio on ennen kaikkea näkökulma kognition tutkimukseen, joka korostaa kognitiivisten prosessien hajautettua luonnetta ja tarvetta tutkia kognitiota laajemmassa kontekstissa ja luonnollisissa olosuhteissa. Enaktivismi korostaa kognition biologista perustaa, ja sen yhteydessä tulee esiin agenttiuden käsitteen merkitys sekä tarve huomioida tietoinen kokemus kognition tutkimuksen yhteydessä. Michael Silbersteinin ja Anthony Chemeron näkemys laajennetuista fenomenologiskognitiivisista systeemeistä ja Chemeron esittämä radikaali ruumiillistunut kognitiotiede korostavat enaktivismin tavoin kognition ruumiillisuutta sekä kognition ja kokemuksen 7 yhteenkuulumista. Molemmat hylkäävät myös komputationalistisen ja representationalistisen käsityksen kognitiosta ja painottavat sen sijaan dynaamisen näkökulman tarvetta kognition tutkimuksessa. Viimeiseksi käsiteltävä Timo Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoria korostaa enaktivismin ja Silbersteinin ja Chemeron tavoin eliön ja ympäristön yhteenkuulumista. Järvilehto esittää teoriansa metodologisena periaatteena ja viitekehyksenä psykologiselle tutkimukselle. Tätä voidaan pitää radikaaleimpana systeemiteorioiden muotona, koska sen mukaan eliö ja ympäristö muodostavat yhtenäisen systeemin, jolloin myös kaikki mentaalinen toiminta on tämän yksittäisen systeemin uudelleenjärjestäytymistä – ei milloinkaan vain eliön sisäistä toimintaa. Neljän ensimmäisen näkemyksen kohdalla kirjoittajat ovat viitanneet toistensa kirjoituksiin, ja erityisesti laajennettua ja hajautettua kognitiota on joskus käsitelty yhdessä esimerkiksi transkraniaalisina näkemyksinä (ks. esim. Adams & Aizawa 2001; 2009). Laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä on tuotu esiin yhteyksiä enaktivismiin ja osa kirjoittajista on pyrkinyt kehittämään näkemyksiään enaktivistiseen suuntaan (ks. esim. Hutchins 2008; 2011a; Menary 2009; 2010b; Rowlands 2010b).9 Silberstein ja Chemero puolestaan esittävät näkemyksensä laajennetun kognition muotona, mutta samalla pyrkivät yhdistämään tarkasteluaan myös enaktivistiseen viitekehykseen (2011a; b; Chemero 2009). Vaikka Järvilehto on kehittänyt teoriaansa samoihin aikoihin kuin keskustelu laajennetusta kognitiosta on noussut esiin, näiden välillä ei ole ollut juurikaan keskustelua.10 Tarkastelen tässä työssä yleisesti edellä mainittuja näkemyksiä ja erityisesti luvussa 8 tuon esiin joitakin keskeisiä yhtäläisyyksiä ja eroja näkemysten välillä. Kaikki tässä käsiteltävät näkemykset huomioivat kognitiivisen toiminnan biologisen pohjan ja tarpeen kehittää psykologista tai filosofista teorianmuodostusta biologisen viitekehyksen sisällä tai ainakin yhteensopivasti sen kanssa siten, että otetaan huomioon ihmisen ruumiillisuus biologisena eliönä sekä eliön ja ympäristön keskinäinen riippuvuus ja ympäristön konstitutiivisen rooli mentaalisen toiminnan kannalta (vrt. Still & Costall 1991, 226–227). Ympäristön merkityksen huomiointi näkyy sekä käsityksessä mentaalisen toiminnan luonteesta että sen tutkimiseen käytettävistä menetelmistä ja olosuhteista. Psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus tapahtuu usein laboratorio-olosuhteissa, mikä 9 Ks. kuitenkin Rowlands 2009a eroista laajennettu mieli -hypoteesin ja enaktivismin (erityisesti sensorimotorisen teorian) välillä. Ks. myös Kiverstein & Clark 2009. 10 Ks. kuitenkin Clarkin (1998) ja Chemeron (1999) kommentit Järvilehdon teorialle ja Järvilehdon (1998c; 1999b) vastaukset heille. Myös O’Regan ja Noë (2001) huomauttavat sensorimotorisen teorian (joka voidaan lukea enaktivismin yhteyteen) yhteydestä Järvilehdon teoriaan (s. 945, 971 n. 12 ja 13) ja Järvilehto (2000a, 37; 2009, 115) puolestaan yhteyksistä Maturanan ja Varelan näkemykseen (enaktivismi) ja sensorimotoriseen teoriaan. 8 mahdollistaa muuttujien kontrolloinnin ja tarkan mittauksen, mutta voidaan kuitenkin kysyä, miten yleistettäviä nämä tulokset ovat ja mitä ne kertovat mentaalisesta toiminnasta ja kognitiivisista prosesseista luonnollisissa olosuhteissa. Yksilökeskeisen laboratoriotutkimuksen sijaan on painotettu tarvetta tutkia kognitiota luonnollisissa olosuhteissa (Gibson 1979; Hutchins 1995), jolloin on huomioitava sisäisten ja ulkoisten prosessien yhteistoiminta (Rowlands 1999; Menary 2006a; Clark 2008a) ja kognitiivisen toiminnan sosiaalinen luonne (ks. esim. Vygotsky 1978; Shotter 1991; Hutchins 1995; Hollan ym. 2000). Perinteisen mallin ongelmana on, että ihmistä pidetään passiivisena ja mekaanisesti toimivana ärsykkeiden vastaanottajana, jolloin unohdetaan ihmisen toiminnan tavoitteellisuus, ja että alkuperältään sosiaalisia ja kulttuurihistoriallisesti määräytyneistä psyykkisiä ominaisuuksia pyritään selittämään aivojen toiminnalla (Järvilehto 1987, 127). Psykologista ja kognitiotieteellistä tutkimusta sekä filosofisia käsityksiä on kritisoitu myös niiden yksilökeskeisyydestä (Shotter 1991) ja tutkimusta ohjaavasta metodologisesta individualismista (ks. Chemero & Silberstein 2008a, luku 2; De Jaegher & Froese 2009; Froese & Di Paolo 2009). Systeemiteorioissa onkin pyritty huomioimaan entistä paremmin kognitiivisten prosessien sosiaalinen luonne sekä kulttuurisen kontekstin ja kulttuuristen käytäntöjen konstitutiivinen rooli kognitiivisessa toiminnassa. Näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, millä tavoin ympäristön rooli mentaalisten prosessien toiminnassa ymmärretään ja miten kattavaksi mielen tai kognition ”laajentuminen” ajatellaan: koskeeko laajentuminen vain joitakin mentaalisia prosesseja vai pidetäänkö kaikkea mentaalista toimintaa yksilöorganismia laajemman eliö-ympäristösysteemin toimintana. Lisäksi näkemysten välillä on eroa suhtautumisessa perinteisiin kognitiotieteellisiin malleihin, kuten komputationalistiseen ja representationalistiseen käsitykseen kognitiosta. Esimerkiksi monet laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat hyväksyvät komputationalistisen mallin ja ajatuksen mentaalisista representaatioista, kun taas enaktivismin kannattajat hylkäävät komputationalistisen käsityksen ja käsittävät kognition ruumiillisena, sensorimotorisena toimintana, jolloin kognitio ei perustu mentaalisiin representaatioihin, vaan merkityksiä luovaan ”sense-making”-toimintaan. Silberstein ja Chemero esittävät komputationalistisen näkemyksen vaihtoehdoksi dynaamisten systeemien teorian, jonka pohjalta kognitiota voidaan tarkastella laajennetun fenomenologis-kognitiivisen systeemin toimintana. Chemero on edelleen kehittänyt radikaalia ruumiillistunutta kognitiotiedettä, joka perustuu dynaamisen näkökulman lisäksi James Gibsonin ekologiseen psykologiaan. Järvilehdon teoria muistuttaa monilta osin enaktivismia ja Silbersteinin ja Chemeron näkemystä; nämä kaikki korostavat biologista näkökulmaa sekä eliön ja ympäristön vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004). 9 Laajennettu ja hajautettu kognitio, enaktivismi ja Silbersteinin ja Chemeron näkemys keskittyvät ennen kaikkea kognitioon ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen, kun taas Järvilehto esittää teoriansa psykologisen tutkimuksen pohjaksi ja vaatii yleisemmin psykologisten käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Hänen mukaansa kognitio tai kognitiiviset prosessit eivät ole erillisiä psyykkisiä funktioita, vaan kaikki mentaaliseen toimintaan viittaavat käsitteet viittaavat eri näkökulmista samaan ilmiöön – eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymiseen. 2. Historiaa Vaikka psykologinen ja kognitiotieteellinen tutkimus sekä filosofinen keskustelu on perustunut usein oletukseen eliön ja ympäristön erillisyydestä ja internalistiseen käsitykseen, jonka mukaan mentaaliset ilmiöt ovat eliön sisäisiä ilmiöitä, historiasta voidaan löytää myös ajattelijoita, jotka ovat korostaneet eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuutta ja haastaneet internalistisen oletuksen mentaalisten ilmiöiden luonteesta. Tarkastelen seuraavassa joitakin merkittäviä ajattelijoita filosofian, biologian ja psykologian aloilta, joiden ajattelussa painottuu eliön ja ympäristön tarkastelu systeemisenä kokonaisuutena. 2.1. Spinoza Filosofian historiassa merkittävimpänä yhden systeemin kannattajana voidaan pitää Baruch Spinozaa (1632–1677), jonka mukaan Jumala eli Luonto on ainoa substanssi ja kaikki yksittäiset oliot ovat tämän yhden substanssin moduksia eli tiloja, jotka voidaan käsittää joko ulottuvaisuuden tai ajattelun attribuutin alaisina. Spinozan käsitys mielen ja ruumiin tai ajattelun ja ulotteisuuden suhteesta poikkeaa Descartesin dualistisesta käsityksestä, koska Spinozan mukaan ulotteista ruumista ja ajattelevaa mieltä ei tule käsittää toisistaan erillisinä substansseina, vaan saman substanssin eri attribuutteina eli eri tapoina käsittää sama asia (ks. E2p7s; E3p2s). Koska mieltä ja ruumista ei pidetä toisistaan erillisinä substansseina, kartesiolaiseen käsitykseen liittyvää kysymystä ruumiin ja mielen välisestä vuorovaikutuksesta ei pääse lainkaan syntymään (ks. E3p2s). Mielen ja ruumiin yhteys tulee esiin myös Spinozan käsityksessä havainnosta ja siitä, miten olemme tietoisia ulkoisista kappaleista. Hänen mukaansa ”ideat, joita meillä on ulkoisista kappaleista viittaavat enemmän meidän ruumiimme tilaan kuin ulkoisen kappaleen luontoon” (E2p16s2; ks. myös E2p26) ja ”[i]hmistajunta pystyy havaitsemaan hyvin paljon, ja sitä enemmän, mitä useammalla tavalla sen ruumis pystyy järjestäytymään” (E2p14). Ihmismielen ja ihmisen tiedostamis- tai havaintokykyjen ero 10 muiden olioiden kykyihin verrattuna perustuu siis eroihin niiden ruumiissa eli siihen, miten monilla tavoin ruumis pystyy toimimaan tai kärsimään (E2p13s), ja koska ihmisruumis koostuu monista erilaisista osista (E2post.1), myös ihmismieli koostuu monista ideoista (E2p15d). Yksittäisten olioiden toimintaa tarkasteltaessa keskeinen kohta on Spinozan esittämä conatus-periaate eli pyrkimysoppi, jonka mukaan ”[j]okainen olio pyrkii säilymään olemisessaan, sikäli kuin siitä riippuu” (E3p6), ja Spinozan mukaan olioiden pyrkimys säilyttää olemisensa ”ei ole mitään muuta kuin olioin itsensä aktuaalista olemusta” (E3p7). Olioiden olemuksesta seuraa siis niiden pyrkimys säilyttää olemassaolonsa, joka ilmenee sekä ulottuvuuden että ajattelun attribuutin puitteissa: se, mikä vaikuttaa ruumiin toimintakykyyn, sen idea vaikuttaa vastaavasti myös mielen ajattelukykyyn (E3p11) ja mieli pyrkii kuvittelemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12). Conatus-periaatteessa tulee esiin olioiden aktiivisuus, ja Spinozan määritelmän mukaan toimijuus ymmärretään adekvaatin syyn kautta: olion sanotaan toimivan silloin, kun siinä tai sen ulkopuolella tapahtuu jotain, jonka adekvaatti syy11 se on (E3d2). Toiminnan vaikutus seuraa siis olion luonnosta ja on ymmärrettävissä sen luonnon kautta. Kun voima ymmärretään kykynä tuottaa vaikutus ja toiminta puolestaan adekvaatin syyn käsittein, voima toimia voidaan näin ollen ymmärtää kykynä tuottaa vaikutuksia itse, ilman muita syitä (Viljanen 2008, 100). Kuitenkin, koska vain Jumala voi olla itsensä ja muiden olioiden adekvaattina syynä, yksittäisiä oliota ja niiden toimintaa ei voida käsittään vain niiden itsensä kautta (E1p15d), vaan ne on nähtävä osana koko luontoa eli Jumalaa. Näin ollen conatus-periaatteen taustalla olevana ajatuksena voidaan pitää yksittäisten olioiden pyrkimystä mahdollisimman suureen voimaan toimia oman luontonsa mukaisesti suhteessa muihin yksittäisiin olioihin; toisin sanoen pyrkimystä säilyttää oma identiteettinsä ja asemansa suhteessa ympäristön vaikutuksiin (Pietarinen 1993, 150–151). Kun oliota tarkastellaan ajattelun attribuutin pohjalta eli kun puhutaan mielestä, toimiminen liittyy adekvaattien ideoiden omaamiseen (E3p1), ja conatus-periaatteeseen mukaan mieli pyrkii kuvittelemaan sellaista, mikä lisää ruumiin toimintakykyä (E3p12). Tältä pohjalta myös tunteet (affektit) ymmärretään ruumiin siirtymisenä suurempaan tai pienempään täydellisyyteen ja ajattelun attribuutin puitteissa tunteet ovat näiden ruumiin tilojen ideoita (E3d2, E3p11s). Järjellinen ajattelu on pyrkimystä tiedostamiseen (E4p26) eli adekvaattien ideoiden omaamiseen, ja mitä enemmän tiedostamme eli mitä enemmän mieli toimii, sitä 11 Adekvaatti syy (erotuksena epäadekvaatista syystä) on sellainen, ”jonka vaikutus voidaan selvästi ja kirkkaasti havaita sen itsensä kautta” (E3d1). 11 enemmän myös ruumiilla on toimintakykyä. Lisäksi, kuten Timo Järvilehto esittää, Spinozan käsityksen mukaan tietoa voidaan pitää olemassaolon muotona eli mahdollisuutena toimintaan, ja tiedon lisääntyminen vastaa olemassaolon lisääntymistä sekä toiminnan laajentumista ja täydellistymistä12 (Järvilehto 1994, 38). Käsitys tietämisestä olemassaolon muotona tai toimintana tulee esiin myöhemmin Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin-teorian sekä enaktivismin yhteydessä. Näissä korostuu myös ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta sekä ruumiin toimintojen ja mentaalisen toiminnan yhteydestä; mentaalista toimintaa ei pyritä redusoimaan aivotoimintaan, vaan Spinozan tavoin ajatuksena on, että mentaalinen toiminta ja sen affektiivinen valenssi heijastavat eliön ruumiillista toimintakykyä ja suuntautuvat elinkykyä edistävään toimintaan. Lisäksi pyrkimysopilla voidaan katsoa olevan yhteyttä Järvilehdon ja enaktivismin mukaiseen käsitykseen elävien organismien toiminnasta. Vaikka Spinoza ei tehnyt merkittävää eroa elävien ja ei-elävien olioiden välille (Viljanen 2005), conatus-periaatteessa esitetty ajatus tulee lähelle sekä Järvilehdon että enaktivismin esittämää käsitystä elävien organismien toiminnasta: näiden kaikkien mukaan ensisijaisena pyrkimyksenä on itsesäilytys – biologisesti tarkasteltuna elämän jatkuminen –, johon liittyy eliöiden pyrkimys autonomisuuteen eli itse-määräytymiseen ja identiteetin säilyttämiseen.13 Samalla he kuitenkin huomioivat myös eliöiden riippuvuuden ympäristöstä (vrt. E2post.4) sekä ympäristön merkitysten ja arvojen määräytymisen suhteessa eliön senhetkiseen tilaan ja pyrkimyksiin. Laajennetun mielen ja hajautetun kognition kannattajat eivät ole yleensä viitanneet Spinozan ajatuksiin, mutta yhteyksiä voidaan löytää esimerkiksi Spinozan käsityksestä yksittäisestä oliosta ja sen ymmärtämisestä suhteessa vaikutukseen. Spinoza sanoo: ”Silloin kun useampi yksilö toimii yhdessä sillä lailla, että kaikki ovat yhden ainoan vaikutuksen syynä, tarkastelen kaikkia yhtenä yksittäisoliona.” (E2d7.) Tämä muistuttaa laajennetun mielen ja hajautetun kognition kannattajien näkökulmaa kognitiivisen systeemin määrittämiseen sekä Järvilehdon käsitystä eliö-ympäristö-systeemistä, koska kaikki nämä käyttävät toiminnan tulosta kognitiivisen systeemin identifioimiseen tai rajaamiseen. 12 Ks. E2d6: ”Reaalisuudella [olemassaololla] ja täydellisyydellä ymmärrän samaa.” 13 Tämä liittyy kysymykseen teleologisuudesta, jota en käsittele tässä tarkemmin. Enaktivismin taustalla oleva teoria autopoieesista on esitetty alun perin ei-teleologisena näkemyksenä elävien systeemien toiminnasta (Maturana & Varela1980, 85–86; Thompson 2007, 144–145). Myöhemmin enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin puhuneet immantentista teleologisuudesta tai tavoitteellisuudesta (purposiveness), jonka katsotaan perustuvan organismin biologiseen autonomiaan ja yksilöllisyyteen (Weber & Varela 2002; Thompson 2007, luku 6; ks. alla s. 82–83). Järvilehto korostaa elävän systeemin tavoitteellisuutta (ks. esim. 1994, 115), mutta ei kuitenkaan sitoudu teleologiseen käsitykseen (1995, 48). Myös Spinozan conatusperiaatteelle on annettu sekä teleologisia että ei-teleologisia tulkintoja (ks. esim. Viljanen 2011, luku 5). 12 Yleisesti Spinozaa voidaan pitää tärkeänä systeemisen näkökulman edeltäjänä, ja hänen filosofiassaan tulevat esiin monet niistä periaatteista, jotka ovat ohjanneet myöhempien systeemiteorioiden muotoilua. Laajimmasta näkökulmasta tarkasteltuna luonto muodostaa yhtenäisen systeemisen kokonaisuuden14, ja yksittäiset oliot nähdään tämän kokonaissysteemin (substanssin) tiloina – autonomiaan pyrkivinä mutta kuitenkin toisistaan riippuvaisina moduksina. Seuraavaksi tarkastelen joitakin systeemiteorioiden kannalta merkittävien 1800–1900luvulla vaikuttaneiden henkilöiden näkemyksiä biologian, psykologian ja filosofian aloilta. Tarkka rajanveto eri alojen välille on vaikeaa, koska monien töissä tulee esiin sekä biologinen, psykologinen että sosiaalinen ulottuvuus ja samalla kysymykset koskevat myös filosofisia aiheita. Yleisenä jakona voidaan sanoa, että Jakob von Uexküll edustaa selkeimmin biologista näkökulmaa; John Dewey ja Arthur Bentley olivat filosofeja ja kirjoittivat muun muassa epistemologiasta naturalistis-pragmatistisella painotuksella; George Herbert Mead edusti myös pragmatistista filosofiaa, mutta ennen kaikkea hänet tunnetaan sosiaalipsykologina, joka korosti mielen ja tietoisuuden sosiaalista luonnetta; James Gibson puolestaan oli psykologi, joka kehitti ekologista teoriaa havainnosta kritiikkinä komputationalistista ja representationaalista mallia vastaan. 2.2. von Uexküll Jakob von Uexküll tunnetaan biosemiotiikan kehittäjänä ja häntä voidaan pitää yhtenä keskeisimpänä systeemisen lähestymistavan kannattajana biologian alalla. Elämysympäristön teoriassaan von Uexküll tekee erottelun eliön elämysympäristön (Umwelt) ja objektiivisen ympäristön (Umgebung) välille. Umgebung eli objektiivinen luonto on sama kaikille eliöille, kun taas Umwelt muodostuu niistä objektiivisen ympäristön osista, joiden kanssa eliö toimii ja jotka se kokee toiminnassaan. Jokaisella eliöllä on siis oma elämysympäristönsä, jonka se luo oman toimintansa kautta, ja eliön käyttäytymistä voidaan ymmärtää vain elämysympäristön määrittelyn kautta. Näin ollen biologisen tutkimuksen perusyksikkönä on eliön ja sen elämysympäristön muodostama kokonaisuus, jota ei voida palauttaa siihen kuuluvien elementtien mekaaniseen toimintaan. (von Uexküll 2010/1934 ja 1940; Järvilehto 1994, 62–63.) von Uexküllin mukaan kaikki eliöt ovat yhtä täydellisesti sopeutuneet ympäristöönsä – yksinkertaisia eliöitä vastaa yksinkertainen ja monimutkaisia eliöitä monimutkainen ympäristö (von Uexküll 1934/2010, 50). Keskeistä on eliön ja ympäristön 14 Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) ajatus luonnosta harmonisena kokonaisuutena. 13 yhteenliittymisen tapa, ja merkitykset muodostuvat vasta tätä kautta, eivätkä ole valmiina maailmassa. Siten samalla objektilla, kuten von Uexküllin esimerkissä tammella (s. 126– 132), on eri eliöille eri merkitykset ja objekti saa merkityksensä vasta suhteessa subjektiin. Teoksessaan A Theory of Meaning (1940/2010) Uexküll kuvaa merkitysten muodostumista eliön eli merkityksen käyttäjän ja ympäristön objektin eli merkityksen kantajan yhteistoiminnassa. Tämän mukaan puhe objektiivisista merkityksistä tai objekteista itsessään on ongelmallista, koska se jättää huomioimatta ihmissubjektin osallisuuden merkitysten määräytymisessä (esim. s. 141–142); jos taas yrittäisimme tehdä yhteenvedon kaikista niistä piirteistä, joita sillä on eri eliöille, tuloksena olisi vain kaaos (1934/2010, 131, 135). Tutkimuksessa onkin vaarana, että tutkija pitää omaa ympäristöään myös tutkittavan ympäristönä eikä huomioi elämysympäristöjen ja niihin kuuluvien objektien merkitysten eroja. von Uexküllin teoriassa korostuu ympäristön subjektiivisuus, koska hänen mukaansa ”jokainen subjekti elää maailmassa, jossa on vain subjektiivisia todellisuuksia”, ja jokin voi olla objekti vain eliön rakenteeseen liittyvän havainto- ja vaikutusperustan ansiosta (1934/2010, 125–126). Ympäristöjen subjektiivisuus perustuu siis siihen, että jokainen eliö kytkeytyy ympäristön osiin oman rakenteensa perusteella ja merkitykset muodostuvat sen oman toiminnan kautta. Kuitenkin, kuten Järvilehto huomauttaa, elämysympäristö on myös objektiivinen siinä mielessä, että havainnoimalla eliön toimintaa luonnollisissa olosuhteissa, voidaan pyrkiä selvittään, mitkä ympäristön osat ovat olennaisia eliön elämän ja toiminnan kannalta ja muodostavat sen elämysympäristön (Järvilehto 1994, 63, 66). von Uexküll kuvaa eliön toimintaa sekä subjektin ja objektin yhteyttä toimintapiirin (Funktionskreis) käsitteellä (1934/2010, 49). Eliö on yhteydessä objektiin havainto- ja liike-elimillään, ja näitä vastaa objektin havaintoperusta (Merkmal) ja vaikutusperusta (Wirkmal). von Uexküllin ajattelu on kantilaista siinä mielessä, että hänen mukaansa eliö ei pääse käsiksi objekteihin sinänsä, vaan on aina tekemisissä niiden havainto- ja vaikutusperustan kanssa, ja näiden pohjalta voidaan puhua havaintomaailmasta (Merkwelt) ja vaikutusmaailmasta (Wirkwelt), jotka yhdessä muodostavat sen elämysympäristön (Umwelt). Näin ollen subjektin ja objektin välinen suhde ei vallitse eliön ja ympäristön välillä, vaan se kulkee havainto- ja vaikutusmaailman välillä, ja molempiin kuuluu osia sekä eliöstä että ympäristöstä. Tämän mukaan ympäristön ärsykkeet eivät ole eliön ulkopuolella, koska ne kuuluvat toimintapiiriin ja samalla ne myös muuttuvat eliön toiminnan myötä: eliö tarttuu ympäristön osiin sekä aistien että liike-elinten avulla, ja objektin vaikutusperustan hyödyntäminen muuttaa sen havaintoperustaa. Eliön oma rakenne siis määrittää sitä, mikä ympäristön piirre voi toimia ärsykkeenä ja millaiset 14 objektit kuuluvat sen elämysympäristöön. (Ks. Järvilehto 1994, 64–66.) Havaitseminen ei ole objektiivisten ärsykkeiden vastaanottamista ja sisäistä prosessointia, vaan aistien ja liike-elinten yhteistyötä, jolloin ”ympäristön havaitseminen on mahdollista ainoastaan jos sekä havainto- ja vaikutusperusta yhtyvät; havaintotoiminta on ympäristön hyväksikäyttöä ja muuttamista” (Järvilehto 1994, 65). Toimintapiirejä voidaan pitää myös merkityspiireinä (von Uexküll 1940/2010, 150), koska toimintapiiri liittää merkityksen kantajan subjektiin (s. 145), ja toimintapiiriin kuulumisen ansiosta ”jokaisesta merkityksen kantajasta tulee eliösubjektin komplementti” (s. 145– 146). von Uexküll korostaa merkitysten roolia eliön toiminnan ymmärtämisessä: on tarkasteltava sitä, miten subjekti (merkityksen käyttäjä) ja objekti (merkityksen kantaja) muodostavat harmonisen yksikön, joiden pohjalta syntyy yhteinen merkitys (s. 172–174). von Uexküll erottaa eliön ruumiin toiminnan mekanistisen koneen toiminnasta, koska elävä olio ei koostu koneen tavoin yksittäisistä yhteenliitetyistä osista, vaan eliö on kehittyvä kokonaisuus, joka muodostuu elimistä, jotka puolestaan koostuvat elävistä soluista. Elävän olion kohdalla kysymys merkityksistä on ensisijainen suhteessa kausaalisten olosuhteiden tarkasteluun (s. 151), ja merkityksiä tarkasteltaessa on keskeistä huomioida vastavuoroinen suhde merkityksen kantajan ja sen käyttäjän välillä eli se, miten nämä kaksi tekijää muodostavat yksikön (s. 172). von Uexküll kuvaa, miten merkityksen kantajan ja merkityksen käyttäjän yhteistoiminnasta muodostuu yhteinen merkityssääntö (engl. common meaning rule), joka ei kuitenkaan paljastu vain mekaanisia prosesseja tarkastelemalla (s. 171–181). von Uexküllin ajatuksia voidaan pitää biologian alalla ensimmäisinä ja merkittävimpinä systeemisen lähestymistavan edeltäjinä (ks. Järvilehto 1994, 62–63). Tässä käsitellyistä näkemyksistä erityisesti enaktivismista ja Järvilehdon teoriasta voidaan löytää yhteyksiä von Uexküllin teoriaan: keskeistä on ajatus siitä, että eliöt luovat oman toimintansa pohjalta maailmasta merkityksellisen ympäristön ja että merkitykset muodostuvat vasta suhteessa eliöön. Näin ollen tutkittaessa eliön käytöstä maailmaa ei tule pitää niinkään neutraalina ja yleispätevänä ympäristönä, vaan tarkastelussa on huomioitava kunkin eliön yksilöllinen elämysympäristö. Lisäksi enaktivismissa ja systeemisessä psykologiassa tulee esiin reduktionistisen näkökulman kritiikki, jolloin elämää ja mieltä ei pyritä redusoimaan mekaanisiin fysikaalisiin prosesseihin tai komponenttien toimintaan, vaan ilmiöitä tarkastellaan kokonaisuutena ja huomioidaan eliön ja ympäristön yhteenkuuluminen. 15 2.3. Dewey ja Bentley John Dewey ja Arthur Bentley ovat puolustaneet systeemistä näkökulmaa tarkastellessaan ihmisten toimintaa ja sitä koskevia selityksiä, ja heidän työnsä ovat painottuneet erityisesti epistemologiaan ja tietämisen tarkasteluun luonnollisena toimintana (Dewey 1896, 1922/1957, 1929/1999, 1938; Bentley 1941; Dewey & Bentley 1949). He ovat kritisoineet ihmisen ja ympäristön erottelua erillisiksi systeemeiksi tai toimijoiksi ja sen sijaan puolustaneet transaktionaalista mallia (Dewey & Bentley 1949), jossa ihmistä ja ympäristöä tai tietäjää ja tiedettyä voidaan ymmärtää vain suhteessa toisiinsa ja jotka muodostavat yhdessä tarkastelun yksikkönä olevan kokonaisuuden. Artikkelissaan ”Reflex Arc Concept in Psychology” (1896) Dewey kritisoi psykologiassa suosioon noussutta refleksin käsitettä ja siihen liittyvää ärsyke–vaste-mallia psykologisten ilmiöiden selityksenä. Hänen mukaansa tällainen malli ei onnistu tarjoamaan haluttua pohjaa tutkimuksessa saatujen erillisten faktojen yhdistämiselle, vaan pikemminkin korvaa perinteisen aistimuksen ja idean välisen dualismin periferaalisten ja sentraalisten rakenteiden dualismilla sekä kehon ja mielen (sielun) dualismin ärsyke–vaste-dualismilla (s. 357–358). Deweyn mukaan refleksi-käsitys on yhteydessä (platonilaiseen) metafyysiseen dualismiin, jossa aistimus nähdään epämääräisenä välittäjänä psykologisen idean tai keskusprosessoinnin ja fysikaaliseen liikkeen välillä, jolloin refleksin käsitteeseen perustuva selitys ei ole psykologinen eikä fysikaalinen tai fysiologinen, vaan ”sekoitettu materialistis-spiritualistinen oletus” (s. 365). Koska refleksi-käsitys pitää aistimusta ja liikettä tai ärsykettä ja vastetta itsenäisinä ilmiöinä, niiden liittäminen toisiinsa vaatisi jonkinlaista ulkoista ”sielullista” tai mekanistista yhteensovittamista (s. 361, 370). Deweyn mukaan tämä jättää psykologian kuitenkin hajanaiseksi (s. 360) ja tuottaa itse-luotuja ongelmia (s. 364). Sen sijaan, että ärsyke–vaste- tai aistimus–liike-erottelu otettaisiin annettua, Deweyn mukaan on kysyttävä millainen tämä erottelu on luonteeltaan (s. 365). Hän esittää, että erottelua ärsykkeen ja vasteen välillä voidaan pitää teleologisesta näkökulmasta toiminnallisina erotteluina, kun koko toimintaa tarkastellaan suhteessa päämäärään (end)15 (s. 365). Aistimus, keskusprosessointi ja motorinen liike eivät kuitenkaan ole erillisiä toisiaan seuraavia tapahtumia, vaan kuuluvat samaan toiminnalliseen kokonaisuuteen, sensorimotoriseen koordinaatioprosessiin, ja ne voidaan ymmärtää vain toiminnan vaiheina tai funktioina, joiden arvo määräytyy koko toiminnan pohjalta (s. 368–369). Dewey puhuu 15 Dewey huomauttaa, että ei ota kantaa teleologisuuden todellisuuteen, vaan kyse on toiminnan tarkastelusta ikään kuin se olisi suuntautunut päämäärään (s. 366 n.1). 16 toimintapiiristä (circuit), jossa on ”motorinen vaste määrittää ärsykettä yhtä lailla kuin sensorinen ärsyke määrittää liikettä” (s. 363).16 Myöskään kokemuksessa emme koe erillistä aistimusta tai liikettä, vaan kyse on toiminnallisesti kehittyvästä prosessista, jossa aistimus ja liike kuuluvat yhteen (s. 367–370). Deweyn mukaan tällainen käsitys sensorimotorisesta koordinaatiosta ja toimintapiiristä, jonka sisällä ärsyke ja vaste tai aistimus ja liike on ymmärrettävä, kykenee tarjoamaan yhdistävän näkemyksen, joka jää puuttumaan refleksi-käsityksestä. Deweyn käsitys sensorimotorisesta koordinaatioprosessista korostaa havainnon ja toiminnan yhteyttä. Myös muissa kirjoituksissaan (esim. 1922/1957; 1929/1999) Dewey on tuonut esiin mentaalisen toiminnan riippuvuuden muusta toiminnasta: mentaalinen toiminta ei ole vain organismin sisäistä toimintaa, eivätkä ideat tai havainnot ole toiminnasta erillisiä itsenäisen mielen tai puhtaan ajattelun kykyjä, vaan kyse on toiminnasta, johon kuuluu myös ympäristö. Samoin myöskään muut fysiologiset prosessit tai ihmisten tavat (habits) eivät rajoitu Deweyn mukaan vain organismiin, vaan ne ovat pikemminkin organismin ja ympäristön yhteistyötä (1922/1957, 14). Havainnon ja toiminnan yhteyden lisäksi Deweyn ajatuksissa onkin keskeistä käsitys eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta. Organismin ja ympäristön erottelun sijaan hän tekee eron elämänprosessin (life process) ja ympäröivän maailman (surrounding world) välille, jolloin organismia ei eroteta ympäröivästä maailmasta ihon perusteella, vaan organismia ja ympäristöä pidetään saman elämänprosessin eri puolina tai vaiheina (phases). Deweyn mukaan ympäristö ei ole jotain ulkoista, vaan pikemminkin ”väliaine” tai ”välittäjä” (medium), jonka kautta elämänprosessit tapahtuvat, ja tämän mukaan jokin on osa ympäristöä vain jos se osallistuu elämänprosessiin. Tämän mukaan on siis oikeampaa ajatella väliaineen (medium) (eli ympäristön) olevan prosessin sisällä kuin prosessin tai organismin olevan väliaineen sisällä. (Dewey 1938; Dewey & Bentley 1949, 272; Palmer 2004, 330–332.) Lähtökohtana on elämänprosessin tarkastelu, johon organismia ja ympäristö kuuluvat. Tämä elämänprosessi voidaan erottaa taustasta (background) tai ympäröivästä maailmasta, ja organismi ja ympäristö (environment) voidaan erottaa toisistaan vasta tämän elämänprosessin sisällä. (Ks. Palmer 2004, 332.) Kirjoituksessaan “The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense” (1941) Bentley kritisoi filosofiassa vallitsevaa käsitystä tietämisestä, jossa tietäjän ajatellaan rajoittuvan kehon sisään ja vastaavasti tiedettyä pidetään ulkopuolisena asiana. Bentleyn mukaan tietoa ei kuitenkaan voida sijoittaa organismiin tai ympäristöön, vaan tietäminen on organismin ja ympäristön muodostaman systeemin toimintaa. Hänen mukaansa filosofian omak16 Vrt. edellä von Uexküllin käsitys toimintapiiristä. 17 suma oletus ihosta tietäjän ja tiedetyn välisenä rajana on ongelmallinen ja perustuu antiikkiselle käsitykselle, joka ei kuitenkaan ole uskottava fysiologisen tutkimuksen näkökulmasta. Bentley tuo esiin Deweyn (1896; 1938) ja Ivan Pavlovin käsitykset, jotka molemmat kyseenalaistavat perinteisen oletuksen ihosta rajana (s. 6–9). Edellä esitetyn mukaan Dewey kritisoi psykologiassa hallinnutta ärsyke–vaste-mallia sekä refleksin käsitteen käyttöä, ja Pavlovin ehdollisen refleksin tarkastelu puolestaan osoittaa, että edes fysiologiassa iho ei muodosta toiminnallista rajaa, vaan myös eliön ulkoinen tekijä voi tulla osaksi fysiologista systeemiä. Bentley huomauttaa myös, että biologiassa ei ole ”organismia yksinään” faktana, vaan faktat koskevat ”organismia-ympäristössä” (s. 9). Perinteisen tietoa koskevan käsityksen sijaan hän esittää, että tietäminen tulee ymmärtää biologisena toimintana. Näin ollen tietämisessä kyse ei ole relaatiosta sisäisen tietäjän ja ulkoisen tiedetyn välillä, vaan Bentley tarkastelee tietämistä inhimillisen käyttäytymisen muotona, jota ei voida pitää eliön sisäisenä tapahtumana, vaan se tulee ymmärtää pikemminkin eliö-ympäristö-systeemin toimintana (ks. Järvilehto 1994, 53). Lisäksi Dewey ja Bentley (1949) ovat tehneet erottelun itse-toiminnan (self-action), yksinkertaisen vuorovaikutuksen eli interaktion (interaction) ja kompleksisen vuorovaikutuksen eli transaktion (transaction) välille, jotka vastaavat myös eri näkökulmia ilmiöiden selittämiseen ja tarkasteluun. Itse-toiminta tarkoittaa esitieteellistä käsitystä, jossa ilmiöitä tarkastellaan itsenäisten toimijoiden tai voimien pohjalta; interaktionaalisessa näkökulmassa huomio kohdistuu erillisten entiteettien vuorovaikutukseen; ja transaktionaalinen näkökulma painottaa systeemisyyttä, jossa tarkastelun kohteena ei ole erillisten ja ennalta määriteltävien entiteettien vuorovaikutus, vaan systeeminen prosessi, jossa tietäjä ja tiedetty tai nimeäjä ja nimetty määrittävät toinen toisiaan (esim. s. 72–73, 122–123, 296, 301, 304).17 Dewey ja Bentley korostavat transaktionaalisen näkökulman merkitystä ja tuovat esiin sen tarpeen myös biologiseen ja psykologiseen tutkimukseen (ks. esim. luku 5). Heidän mukaansa monet vaikeudet toiminnan ymmärtämisessä ja perinteiset ongelmat muodostuvat juuri transaktionaalisen näkökulman puutteesta (s. 130). Sen sijaan, että organismia pidettäisiin itsenäisenä toimijana ja ympäristöä erillisenä taustana, transaktionaalinen näkökul17 Ks. myös Morris 1991, jossa hän viittaa Deweyn ja Bentleyn jaotteluun ja esittää vastaavan jaon tieteellisten selitysmallien maailmankuvien välille verratessaan toisiinsa perinteistä kognitiotieteellistä selitysmallia ja kannattamaansa behavioraalista analyysiä. Itse-toiminnallinen taso vastaa ”organismista (organismic) maailmankuvaa”, jossa olioilla tai ”mielellä” / ”sielulla” katsotaan olevan itsenäistä voimaa; interaktionaalinen vaihe vastaa mekanistista maailmakuvaa, jossa tapahtumat seuraavat fysikaalisista voimista ja joka voidaan liittää psykologisten selitysten ärsyke-vaste-malliin tai perinteiseen kognitiotieteelliseen (kognitivistiseen) selitysmalliin; ja transaktionaalinen vaihe vastaa kontekstualistista maailmankuvaa, jossa tarkastelun kohteena ovat dynaamiset tapahtumat ja jossa painotetaan organismin ja ympäristön toiminnan vastavuoroisuutta ja kontekstin merkitystä (s. 142). David B. Miller (2009) puolestaan soveltaa erottelua kehitysbiologiseen tarkasteluun ja esittää, että transaktionaalinen näkökulma vastaa käsitystä kehityksellisen systeemin itse-organisaatiosta, jota ei voida redusoida komponenttien toimintaan. 18 ma painottaa organismin ja ympäristön yhteenkuulumista ja niiden määrityksen vastavuoroisuutta. Transaktionaalisesta näkökulmasta organismia ja ympäristöä tarkastellaan systeemisenä kokonaisuutena (s. 123), ja toimijuus tai käyttäytyminen ei viittaa vain organismiin, vaan ”orgaanis-ympäristölliseen tilanteeseen”, jossa organismi ja ympäristö ovat yhtä lailla mukana toiminnan aspekteina (s. 290). Dewey ja Bentley huomioivat, että organismi näyttää usein erilliseltä toimijalta, mutta tämä perustuu heidän mukaansa vain pinnalliseen tarkasteluun ja siihen, että erityisesti kompleksisemmat organismit voivat olla mukana monissa transaktioissa (s. 138). Ilmiöiden, mukaan lukien ihmisen toiminnan, tieteellinen ymmärtäminen vaatii kuitenkin transaktionaalista näkökulmaa, jossa lähtökohtana eivät ole erilliset oliot tai faktat, vaan systeeminen tarkastelu, jossa tarkasteltavat ilmiöt määrittyvät suhteessa toisiinsa ja jossa huomioidaan myös tietäjän ja tietämistapahtuman kuuluminen tähän prosessiin. Ajatus eliön ja ympäristön yhteenkuulumisesta ja niiden tarkastelu systeemisenä kokonaisuutena muistuttaa läheisesti Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teoriaa, jota voidaan pitää esimerkkinä Deweyn ja Bentleyn vaatimasta transaktionaalisesta näkökulmasta. Bentleyn tavoin myös Järvilehto kritisoi ihon pitämistä ”sisäisen” ja ”ulkoisen” välisenä rajana ja käsitystä tietämisestä sisäisenä tapahtumana. Myös enaktivismin taustalla olevassa Maturanan ja Varelan teoriassa sekä Silbersteinin ja Chemeron näkemyksessä tulee esiin ajatus eliöstä ja ympäristöstä systeemisenä kokonaisuutena sekä toimijuuden (agenttiuden) tarkastelu systeemisestä näkökulmasta. Lisäksi Järvilehto on kritisoinut Deweyn tavoin ärsyke–vaste-mallia psykologisessa tutkimuksessa, ja enaktivismin yhteydessä esitetty sensorimotorinen teoria havainnosta (O’Regan & Noë 2001; Noë 2004) muistuttaa Deweyn esittämää ajatus sensorimotorisesta koordinaatioprosessista. Laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä esitetyt ajatukset sisäisten ja ulkoisten prosessien komplementaarisuudesta ja integroitumisesta yhtenäiseksi kokonaisuudeksi tuovat esiin ympäristön merkityksen kognitiivisen toiminnan toteutuksessa, mutta on kuitenkin hyvä huomata, että näiden yhteydessä ei ole kuitenkaan yleensä kyseenalaistettu perinteistä sisäinen–ulkoinen-erottelua ja ihon pitämistä näiden välisenä rajana. 2.4. Mead George Herbert Mead tunnetaan sosiologina, sosiaalipsykologina ja filosofian alalta pragmatistina, ja hänen töistään voidaan löytää yhteyksiä Deweyn käsityksiin.18 Hän 18 Dewey ja Mead olivat läheisiä ystäviä ja heidän näkemyksiään voidaan pitää monissa suhteissa toisiaan täydentävinä (ks. Morris 1934, x–xi). 19 korostaa erityisesti sosiaalisuuden merkitystä mentaalisten ilmiöiden tarkastelussa. Mieli, minuus ja tietoisuus eivät ole ennalta olemassa olevia ilmiöitä, vaan Meadin mukaan ne kehittyvät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa; ihmismieli emergoituu sosiaalisista prosesseista ja kieli toimii tämän emergoitumisen mekanismina (Mead 1934, xiv, 18, 132– 134, 191–192; seuraavat viittaukset kyseiseen teokseen, ellei toisin mainita). Tämä ei kuitenkaan tarkoita fysiologisten mekanismien ja biologisen taustan unohtamista, vaan Mead huomioi yksilön kokemuksen, kielen ja muiden sosiaalipsykologian tarkastelemien ilmiöiden riippuvuuden fysiologisesta pohjasta (s. 2) sekä evolutiivisesti varhaisemmista sosiaalisen vuorovaikutuksen muodoista, erityisesti eleistä (luku 3). Meadin ajatuksissa yhdistyy siis psykologinen, sosiologinen ja biologinen näkökulma (ks. myös Mead 2001); mentaalisen toiminnan tarkastelussa kyse on biologisten organismien vuorovaikutuksen tarkastelusta, ja yksilöllinen toiminta nähdään sosiaalisen toiminnan sisällä (s. xv–xvi). On hyvä huomata, että puhuessaan mielestä ja tietoisuudesta Mead tarkoittaa pääasiassa ihmismieltä ja -tietoisuutta, jotka muodostuvat hänen mukaansa suurelta osin sosiaalisen kommunikaation ja kielen kautta. Hänen mukaansa mentaalisuus ilmaantuu, kun ”organismi kykenee osoittamaan merkityksiä toisille ja itselleen” (s. 132). Vaikka monilla eläimillä on ihmisen mentaalista toimintaa muistuttavia kykyjä, ihmisten mentaalisen toiminnan erityispiirre on merkitysten muodostuminen symbolisen vuorovaikutuksen kautta (luku 16), ja siihen liittyvä refleksiivisyys (s. 134) eli kyky tarkastella itseään toisen näkökulmasta. Lisäksi Mead huomauttaa erosta ”tietoisuuden” eri merkitysten välillä ja painottaa, että hänen tarkastelunsa koskee reflektiivistä itse-tietoisuutta, joka on erotettavissa yksityisestä ei-reflektiivisestä aistimellisesta kokemuksesta (luku 21; ks. myös 1925, 255). Itse-tietoisuus tarkoittaa sitä, että organismi voi olla objekti itselleen19 – yksilö kykenee erottamaan itsensä muista ja tarkastelemaan itseään ikään kuin toisten näkökulmasta – ja tämä kyky kehittyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa erityisesti kielellisen kommunikaation kautta (osa III). Deweyn ja Bentleyn transaktionaalisen mallin tavoin Mead kritisoi eliön ja ympäristön erottamista toisistaan. Hänen mukaansa eliö ja ympäristö määrittävät vastavuoroisesti toisiaan, ja ympäristön ominaisuudet muodostuvat vasta suhteessa eliöön (s. 129–130, 245–250, 329–333). Ympäristö määräytyy eliön herkkyyden, tavoitteiden ja toimintamahdollisuuksien kautta, ja eliön toimintakykyjen kasvaessa myös sen ympäristö laajentuu (s. 125–132, 245–247).20 Myös ympäristöä ja siihen liittyviä merkityksiä 19 Ks. luku 22, jossa Mead tekee erottelun minän subjektin (”I”) ja objektin (”me”) välille. 20 Vrt. Uexküllin (1934, 1940/2010) käsitys eliön elämysympäristöstä ja merkitysten muodostumisesta vasta suhteessa eliöön sekä Spinozan ajatus, jonka mukaan havaitsemme ulkoiset kappaleet vain oman ruumiimme ideoiden kautta (E2p16s2, E2p26). 20 tarkasteltaessa sosiaalisuudella on keskeinen rooli. Mead tuo esiin merkitysten muodostumisen yhteistoiminnan myötä (esim. s. 130), ja hänen mukaansa ”objektiivisen maailman sisältö, sellaisena kuin me sen koemme, on suuressa määrin konstituoitunut sosiaalisten prosessien kautta” (s. 112); objektiivisuus ei ole jotakin subjektista tai havaitsijasta täysin riippumatonta, vaan sosiaalista universaaliutta eli sitä, mikä on yhteistä kaikille havaitsijoille (s. xxviii–xxix). Ajatuksena on, että vaikka ulkoinen maailma on olemassa kokemuksestamme riippumatta, sen merkitykset, objektien tietyt piirteet, muodostuvat suhteessa eliöön (s. 131 n. 35). Meadin mukaan psyykkistä toimintaa ja tietoisuutta ei voida pitää eliön sisäisinä ilmiöinä, vaan kyse on behavioristisesti21 tarkasteltavasta toimintaprosessista, johon kuuluu sekä sisäisiä että ulkoisia aspekteja ja joka käsittää myös sosiaalisen toiminta-ympäristön. Keskeistä on toiminnan tarkastelu dynaamisena kokonaisuutena tai orgaanisena prosessina ja organismin pitäminen aktiivisena toimijana, joka toimintansa kautta valikoi ärsykkeitä – ei vain reagoi niihin passiivisesti – ja määrittää tai organisoi maailmaansa (luku 1). Tietoisuutta tarkastellessaan hän sanoo, että ”[t]ietoisuus on toiminnallista (functional), ei aineellista (substantive)” (s. 112) ja että ”[t]ietoisuus viittaa sekä organismiin että sen ympäristöön, eikä sitä voida yksinkertaisesti sijoittaa kumpaankaan” (s. 332); se muodostuu eliön ja ympäristön suhteesta ja sisältää ne molemmat (s. 333).22 Meadin näkemyksessä ei oleteta yksilöllistä mieltä, joka edeltäisi sosiaalista toimintaa, vaan hänen mukaansa mieli emergoituu23 vasta sosiaalisten prosessien, erityisesti kielellisen kommunikaation, pohjalta (ks. esim. s. 223–224, 329–330). Samoin myös älykkyys ja rationaalisuus eivät ole itsenäisen tai substanssimaisen tietoisuuden kykyjä (s. 334), vaan älykkyys on ymmärrettävä eliön ja ympäristön suhteen funktiona (s. 328) ja ajattelu tai rationaalisuus toiminnan muotona, jossa yksilö kykenee tarkastelemaan toimintaansa ikään kuin toisen henkilön näkökulmasta ja kontrolloimaan toimintaansa tämän pohjalta (luku 13, s. 260, 334–335). Mead korostaa siis, että mieltä ei voida ymmärtää tarkastelemalla vain yksilöä, vaan se tulee ymmärtää sosiaalisten yhteistoiminnallisten prosessien pohjalta, 21 Mead piti itseään ”behavioristisena” sosiaalipsykologina, koska hänen mukaansa tutkimus perustuu käyttäytymisen havainnointiin. Hän ei kuitenkaan edusta tavanomaista behaviorismina tunnettua suuntausta, ja vaikka hän käytti ”ärsykkeen” ja ”reaktion” käsitteitä, hänen näkemyksensä eroaa esimerkiksi Watsonin behaviorismista (Mead 1934, luku 1) sekä behaviorismiin liitetystä mekanistisesta ajattelusta ja ärsyke– reaktio-mallista (ks. Järvilehto 1994, 52). 22 Mead huomauttaa, että vaikka mieltä tai tietoisuutta ei voida redusoida behavioraalisiin käsitteisiin tai eimentaaliseen toimintaan, ne voidaan kuitenkin selittää behavioraalisin tai ei-mentaalisin käsittein (s. 10–11). 23 Meadin mukaan emergenssissä ei ole kyse erikoisemmasta prosessista kuin orgaanisesta yhdistelmästä; kokonaisuudella on piirteitä, joita ei ole löydettävissä sitä koostavista elementeistä (s. 329). Vrt. Dewey (1929/1999): ”Organismi on osa luontoa, sen vuorovaikutus luonnon kanssa on aito lisä luonnonilmiöihin.” (s. 204.) 21 ja hänen mukaansa myös mentaaliseen toimintaan liittyvät biologiset ja fysiologiset toiminnot ovat läpikotaisin sosiaalisia (s. 133, 229; 2001, luku 1); vaikka fysiologinen pohja mielen kehitykselle on tulosta biologisesta evoluutiosta, yksilön mielen aktuaalinen kehittyminen on sosiaalinen prosessi (s. 226 n. 27). Mead huomioi, että ihmisten kyky kommunikaatioon ja sosiaalisten organisaatioiden muodostamiseen ja näiden kautta mielen ja itse-tietoisuuden kehitykseen riippuu ihmisille erityisistä fysiologisista prosesseista, kuten hermoston ja erityisesti aivokuoren kehityksestä (s. 234–244). Kuitenkin, kun tarkastellaan aivotoiminnan yhteyttä psyykkiseen toimintaan, Mead huomauttaa, että se, mitä sijaitsee aivoissa, on fysiologiset prosessit (s. 112), mutta psykologisessa tarkastelussa selityksen yksikkönä on koko toimintaprosessi (s. 111). Ei siis riitä, että tarkastellaan vain hermostoa, vaan on huomioitava koko organismi ja ympäristö, jossa toimimme ja joka samalla määrittyy toimintakykyjemme kautta. Kokemus riippuu organismin herkkyydestä ja toimintakyvyistä, mutta se ei ole yksityistä, koska kokemuksella on sosiaalinen dimensio ja se, mikä on yksityistä, voidaan määritellä vain suhteessa siihen, mikä on yhteistä (ks. s. xix). Lisäksi Mead huomauttaa, että psykologiset ja filosofiset käsitykset ihmisluonnosta sisältävät oletuksen, että ihminen kuuluu sosiaaliseen yhteisöön (s. 229); hänen mukaansa sosiaaliset prosessit ovat sekä loogisesti että biologisesti ensisijaisia yksilölliseen mieleen nähden (luku 29). Hänen mukaansa myöskään sosiaalipsykologiaa ja yksilöpsykologiaa ei voida selkeästi erottaa toisistaan (s. 1) ja yksilön toimintaa voidaan ymmärtää vain yhteydessä siihen sosiaaliseen kontekstiin, johon tämä kuuluu – kokonaisuus nähdään ensisijaisena suhteessa osiin, jolloin myös tarkastelu etenee kokonaisuudesta osiin eikä toisinpäin (s. 6–7). Meadin ajatuksissa korostuu sosiaalisen toiminnan ja kielen rooli ihmismielen muodostumisessa ja toiminnassa. Systeemiteoriat ovatkin tuoneet esiin sosiaalisen kontekstin ja sen mahdollistaman toiminnan merkityksen, jolloin kulttuurisilla käytännöillä ja kielellisellä vuorovaikutuksella katsotaan olevan konstitutiivinen rooli ihmisten kognitiivisessa toiminnassa. Erityisesti luvussa 7 esitettävä Järvilehdon näkemys tietoisuudesta muistuttaa läheisesti Meadin käsitystä sen sosiaalisesta luonteesta ja alkuperästä. Samoin enaktivismin yhteydessä on esitetty vastaavia ajatuksia tietoisuuden yhteydestä kieleen ja sosiaalisuuteen (ks. Maturana & Varela 1987/1998, luku 9). Silberstein ja Chemero, Järvilehto sekä enaktivismin kannattajat ovat myös korostaneet ympäristön ja eliön yhteenkuulumista ja ympäristön ominaisuuksien riippuvuutta eliöstä, ja erityisesti Järvilehto ja enaktivismin kannattajat ovat Meadin tavoin tuoneet esiin ajatuksen 22 siitä, että objektiivisuus ei tarkoita täysin meistä riippumatonta objektiivisuutta, vaan perustuu eliöiden samanlaiseen rakenteeseen ja kielelliseen yhteistoimintaan. 2.5. Gibson James J. Gibson on kannattanut suoraa realismia (ks. Smith 2009) ja kehittänyt ekologista teoriaa havainnosta (Gibson 1950; 1966; 1979; seuraavat viittaukset teokseen 1979, ellei toisin mainita), joka painottaa havainnon yhteyttä toimintaan ja muuhun kognitioon. Ekologisen teorian mukaan havaintoa tulee tarkastella ennen kaikkea sellaisena kuin se toimii luonnollisissa olosuhteissa – aktiivisena toiminnallisena prosessina koko havaintosysteemin tasolla, eikä niinkään passiivisena aistiärsykkeiden vastaanottona ja sisäisenä prosessointina (luvut 4 ja 12). Gibson hylkää perinteisen representationaalisen (komputationaalisen) mallin, jossa havaintoa pidetään sisäisenä representaationa, sekä oletuksen lineaarisesta informaation prosessoinnista, jossa havaintoa, korkeamman tasoisia kognitiivisia prosesseja ja toimintaa pidetään erillisinä toisiaan seuraavina vaiheina (esim. luku 14; ks. myös Reed 1991; Still & Costall 1991, 228). Hänen mukaansa yhteys ympäristöön ei ole sisäisten representaatioiden välittämää, vaan havainto on suoraa ja perustuu informaation poimintaan (pick up) (luku 14). Ekologisessa teoriassa havainto ja kognitio (tietäminen) kuuluvat yhteen, ja merkitykset ovat suoraan havaittavissa, eikä niitä tarvitse konstruoida sisäisten prosessien kautta (luvut 3 ja 14). Gibsonin mukaan havaitseminen on toimintaa ympäristössä, jossa organismi käyttää hyväkseen ympäristön merkityksellistä informaatiota ja on suoraan yhteydessä ympäristöönsä affordanssien ansiosta – ei sisäisten representaatioiden välityksellä (luku 8). Ympäristöllä Gibson tarkoittaa eliön ympäröivää maailmaa, mutta hän huomioi eron kahden eri merkityksen välillä: toisaalta ympäristö on yhteinen kaikille eliöille, mutta taas toisaalta eri eliöiden ympäristöt ovat erilaiset (s. 7). Puhuessaan ympäristöstä (environment) Gibson tarkoittaa eläimen ekologista ympäristöä, joka ei ole sama kuin fysiikan kuvaama maailma, vaan eläimen kannalta merkityksellinen havainto- ja toimintaympäristö (luvut 1 ja 8). Gibsonin mukaan ympäristö on olemassa ja kuvattavissa eläinten kokoon suhteutuvassa mittakaavassa – erotuksena fysiikan kuvaamista hyvin pienistä tai suurista mittakaavoista ja ajallisista suhteista (s. 8–12). Lisäksi voidaan erottaa eri eläinlajien omat elinympäristöt (niche), jotka määrittyvät suhteessa kyseessä olevaan eläimeen. Eläin ja sen elinympäristö ovat komplementaarisia ja implikoivat toisensa, mutta ympäristö kokonaisuudessaan elinmahdollisuuksineen on olemassa jo ennen eläintä ja siitä riippumatta. Gibson kuitenkin huomauttaa, että elinympäristöä ei pidä sekoittaa fenomenaaliseen ympäristöön, jota on pidetty eläimen yksityisenä tai subjektiivisena maailmana. Ympäristö tarjoaa 23 eri lajeille erilaisia elinympäristöjä, ja nämä elinympäristöt määrittyvät suhteessa eläimeen, mutta ympäristön piirteet, jotka ovat eläimelle merkityksellisiä, ovat kuitenkin todellisia.24 (s. 128–129.) Ekologinen teoria sisältää kaksi pääkomponenttia, jotka ovat (1) teoria affordansseista eli toimintamahdollisuuksista ja (2) hypoteesi suorasta havaitsemisesta (Chemero & Turvey 2007, 473).25 Affordanssit ovat ympäristön eliölle tarjoamia resursseja, mutta niitä ei voida ymmärtää eliöstä riippumatta; ne eivät ole objektiivisia eivätkä subjektiivisia (tai sitten ne ovat molempia), ja ne viittaavat sekä ympäristöön että eliöön. Gibsonin mukaan affordanssit ylittävätkin subjektiivinen–objektiivinen-dikotomian ja käsitys affordansseista tuo esiin tämän jaottelun riittämättömyyden. (Gibson 1979, 129; Chemero & Turvey 2007, 474.) Järvilehto (1995, 222) ja Turvey (1992, 179; Turvey ym. 1981, luku 5) ovat lisäksi huomauttaneet, että myös organismilla on oltava komplementaarinen affordanssi tai Turveyn sanoin ”effektiivi” (effectivity) eli toimintataipumus, jonka kanssa ympäristön osat voivat kytkeytyä muodostaakseen toiminnallisen järjestelmän. Suoralla havainnolla tarkoitetaan ei-välitettyä havaintoa, mikä tarkoittaa, että havainto ei tapahdu sisäisten representaatioiden kautta eikä merkityksiä tarvitse konstruoida sisäisesti korkeamman tasoisten kognitiivisten operaatioiden kautta, vaan havainto on jo itsessään toiminnallista ja merkityksellistä (Reed 1991, 171–172; Järvilehto 1994, 54; Chemero & Turvey 2007, 473, 477–478). Gibsonin (1979) mukaan elinympäristö (niche) on affordanssien joukko eli koostuu niistä ympäristön piirteistä, jotka ovat eliölle sopivia (s. 128–129). Eliön ja ympäristön komplementaarisuus näkyy erityisesti siinä, miten Gibson kuvaa affordansseja: ne viittaavat sekä eliöön (havaitsijaan) että ympäristöön ja ovat sekä psyykkisiä että fyysisiä, mutta eivät silti kumpaakaan (s. 129). Affordansseja ei siis voida ymmärtää vain ympäristön piirteinä eikä myöskään vain eliötä tarkastelemalla, vaan ne määrittyvät vasta eliön ja ympäristön yhteistoiminnan kautta.26 24 Ks. Smith ”Towards a Realistic Science of Environments” (2009), jossa Smith tarkastelee hahmopsykologien (Kurt Koffka, Kurt Lewin, Fritz Heider) ”kahden maailman teesiä” eli psykologisen ja fysikaalisen ympäristön erottamista, fenomenologi Max Schelerin käsitystä käytännöllisestä ympäristöstä (milieu) sekä Gibsonin ekologista käsitystä ympäristöstä ja kysymystä Gibsonin näkemyksen realistisuudesta. Ks. myös Noble 1991 realismista ja ympäristön objektiivisuudesta. 25 Chemero (2009) esittää Gibsonin ekologisen psykologian perusajatukset kolmena periaatteena: 1) havainto on suoraa; 2) havainto on toimintaa varten; ja 3) havaitsemme affordansseja (s. 98). Ks. kritiikkiä Gibsonin teoriaa vastaan esim. Fodor & Pylyshyn: ”How direct is visual perception?: Some reflections on Gibson’s ’Ecological Approach’” (1981), jossa kirjoittajat esittävät, että Gibsonin teoria ei ole todellinen uhka perinteiselle komputationalistiselle mallille ja puolustavat käsitystä, jonka mukaan havainto on epäsuoraa ja ymmärrettävä representationaalisena prosessina. Ks. myös Turveyn ym. (1981) vastaus Fodorin ja Pylyshynin kritiikkiin. 26 Affordanssien ontologista asemaa on pidetty ongelmallisena ja niiden tarkemmasta määritelmästä on erilaisia käsityksiä (ks. Chemero 2003; 2009, luku 7). On esimerkiksi erimielisyyttä siitä, ovatko ne ympäristössä olevia ominaisuuksia (Reed 1996), ympäristön dispositionaalisia ominaisuuksia, jolloin ne ovat eliöstä riippuvaisia (Turvey 1992), vai relaatioita, jolloin niitä ei pidetä lainkaan ominaisuuksina eikä niitä 24 Gibson tekee myös erottelun sensorisen stimulaation (sensory stimulation) ja ärsykeinformaation (stimulus information) välille, ja painottaa, että pelkkä aistireseptorien stimulaatio ei ole riittävä havainnolle, vaan havainto perustuu merkityksellisen informaation poimintaan (pick-up), ja tämä informaatio on ympäristössä eikä sitä välitetä aivoihin ja representoida sisäisesti (1979, luvut 4 ja 14; Reed 1991, 176; Chemero 2009, 107–108).27 Aistireseptorit ovat passiivisia, anatomisesti määritettäviä yksiköitä, kun taas havaitseminen on havaintosysteemin tasolla tapahtuvaa aktiivista toimintaa, ympäristön tutkimista (exploration), eikä vain vaste tai reaktio sensoriseen stimulaatioon. Havaintosysteemillä Gibson tarkoittaa toiminnallisesti määritettävää systeemiä, joka muodostuu aistireseptorien ja aivoalueiden lisäksi myös muista kehon osista, jotka osallistuvat informaation poimintaan kuuluvaan toimintaan. (Gibson 1966, luku 3; 1979, luku 12, s. 244–246, 309; Chemero 2009, 159–160.) Lisäksi Gibson (1979) tuo esiin havainnon ajallisuuden (luku 11): havaitseminen ei koostu erillisistä ”inputeista”, aistimuksista tai hetkellisistä kuvista (snapshot) (s. 58, 219–220), eikä se, mitä havaitaan, ei rajoitu vain siihen, mikä on näkyvissä tässä-ja-nyt – hetkelliseen aistielinten stimulaatioon – vaan havainto on toiminnallinen prosessi, joka ulottuu menneeseen ja tulevaan (s. 190). Havainnon ajallisuudesta seuraa myös, että on luovuttava itsestään selvältä pidetystä erottelusta nykyhetkeen rajoittuvan havainnon ja mennyttä koskevan muistin välillä: Gibsonin mukaan havainto ei rajoitu aistiärsykkeen kestoon, eikä havaintoprosessilla ole loppua, vaan havainto on jatkuvaa (s. 253; ks. myös luku 11). Gibson esittääkin, että ekologinen teorian informaation poiminnasta ei tarvitse perinteistä muistin käsitettä – käsitystä menneen kokemuksen vaikutuksesta nykyhetkeen muistin kautta –, vaan selitettävänä on oppimistapahtuma eli havaintosysteemin kehitys ja harjaantuminen (s. 254).28 Uudenlainen käsitys havainnosta vaatii myös uutta teoriaa kognitiosta yleisesti ja muista tietoisuuden muodoista, kuten hallusinaatioista ja unista (s. 255–263). Esimerkiksi tietäminen ei ole Gibsonin mukaan havainnosta erillinen prosessi, vaan havainnon laajennus (extension) (s. 258) ja havainto on yksinkertaisin ja paras tietämisen muoto (s. 263). Sen sijaan kuvittelu, hallusinaatiot ja unet voidaan erottaa voida sijoittaa vain ympäristöön, vaan niiden katsotaan kuuluvan koko eliö-ympäristö-systeemiin (Chemero 2003; 2009, luku 7). Näkemysten välillä on eroa myös siinä, tulisiko affordanssit ymmärtää representationaalisesti (Vera & Simon 1993; Rowlands 1999; Sahin ym. 2007) vai ei-representationaalisesti (Turvey 1992; Chemero 2003) (ks. Chemero & Turvey 2007, luku 3). 27 On hyvä huomata, että Gibsonin käsitys informaatiosta poikkeaa perinteisestä käsityksestä. Yleensä informaatiolla tarkoitetaan jotain, mitä välitetään paikasta toiseen (lähettäjältä vastaanottajalle), mutta Gibsonin mukaan informaatio on saatavilla ympäristössä ja sitä voidaan käyttää suoraan toiminnan ohjaukseen ilman sisäistä koodausta tai komputationaalista prosessointia (Gibson 1979, 57, 62–63, 242–243; ks. myös Chemero 2009, 106–109). 28 Gibson ei kuitenkaan kiellä muistelun, kuvittelun tai vastaavien ilmiöiden olemassaoloa, vaan kritiikki koskee niiden oletettua roolia havainnossa ja perinteistä erottelua hetkellisen havainnon ja sitä täydentävän menneeseen suuntautuvan muistin välillä (1979, 253–255). 25 normaalista havainnosta Gibsonin esittämän ”todellisuustestin” avulla, joka perustuu toimintaan ja sitä seuraaviin muutoksiin havaintoympäristössä (s. 256–258). Vaikka Gibsonin tarkastelu käsittelee pääasiassa yksilön havaintoprosesseja, tämän kirjoituksissa tulee esiin myös havaitsemisen sosiaalinen luonne (ks. Reed 1991).29 Gibsonin mukaan ihmisillä kulttuuriset ja yksilölliset prosessit ovat läpikotaisin sekoittuneet (emt, 189), eikä hän tee jyrkkää erottelua luonnollisen ja kulttuurisen ympäristön välille, vaan tämän mukaan kulttuuri on kehittynyt luonnollisista mahdollisuuksista (emt, 192) ja kulttuuriset välineet ja prosessit voivat laajentaa tai helpottaa havaintoa ja tietämistä (Gibson 1979, 258–262). Tarkastellessaan havainnon yhteyttä kulttuurisesti välitettyihin prosesseihin Gibson on tehnyt erottelun informaatioon perustuvan suoran havainnon (tai kognition) ja kieleen, kuviin tai symboleihin perustuvan epäsuoran tai välitetyn (mediated) havainnon välille (1979, 147, luku 14, luvut 15–16 epäsuorasta havainnosta; Reed 1991, 178–180). Nämä eivät ole kuitenkaan erillisiä havainnon tai kognition muotoja, vaan suora havainto on kognitiivisen toiminnan perusmuoto ja epäsuorat muodot laajentavat ja uudelleenorganisoivat tätä kognitiivista toimintaa, mutta ei muuta sitä (Gibson 1979, luku 14; Reed 1991, 186). Myös sosiaaliset ja kulttuuriin liittyvät symboliset merkitykset ovat siis havaittavissa suoraan edellä esitetyssä mielessä. Epäsuorilla kognition muodoilla tarkoitetaan kulttuurisesti välitettyä tietoa, joka on ruumiillistunut esineisiin ja sanoihin (Reed 1991, 191) ja jonka rooli on informaation jakaminen muille (emt, 180–182). Lisäksi, koska ihmisten elämä on läpeensä sosiaalista ja toiminta tapahtuu aina kulttuurisessa kontekstissa, kaikki ihmisten havainto on sosialisoitua, ja havaitseminen riippuu sosiaalisista luokitteluista (emt, 181). Suoran ja epäsuoran kognition yhteys tulee esiin myös Gibsonin hypoteesissa, jonka mukaan ”epäsuoran kognition muodot vakiinnuttavat suoran havaitsemisen kyvyt; välittäjät (mediators) mahdollistaa aiemman ”hiljaisen” (tacit) tiedon tekemisen eksplisiittiseksi” (emt, 182, kursivointi poistettu; ks. Gibson 1979, 263). Gibsonin mukaan olemme kuitenkin tietoisia (aware) maailmasta ennen kuin voimme pukea havainnon sanoiksi ja havaitsemme enemmän kuin voimme kuvata sanoin – ”Havainto edeltää predikointia” (1979, 260). Ajatus havainnon toiminnallisuudesta ja yhteydestä kognitioon tulee esiin enaktivismissa ja erityisesti sen pohjalta kehitetyssä sensorimotorisessa teoriassa havainnosta (ks. O’Regan & Noë 2001; Noë 2004). Gibsonin ekologisen teorian merkitys tulee esiin myös 29 William Noble (1991) sekä Arthur Still ja Alan Costall (1991) ovat huomauttaneet, että Gibson ei ota riittävästi huomioon sosiaalisuuden ja kielen roolia havainnossa ja kognitiossa. He ovat esittäneet, miten Gibsonin teoriaa voitaisiin täydentää Meadin pragmatistisella näkemyksellä (Noble 1991) ja Vygotskyn sosiaalisuutta painottavalla kehityspsykologisella näkökulmalla (Still & Costall 1991). Seuraava tarkastelu perustuu Edward Reedin (1991) tulkintaan Gibsonin näkemyksestä. 26 Chemeron kehittämässä ”radikaalissa ruumiillistuneessa kognitiotieteessä” sekä Järvilehdon systeemisessä psykologiassa, joissa eliötä ja ympäristöä tarkastellaan yhtenäisenä systeeminä. Gibsonin tavoin sensorimotorisen teorian kannattajat sekä Järvilehto ovat korostaneet havaintoprosessin ajallisuutta ja Järvilehto on vaatinut uudenlaista käsitystä myös muista mentaalisista prosesseista. Gibsonin käsitys sosiaalisesti välitetystä havainnosta puolestaan muistuttaa hajautetun kognition yhteydessä esitettyjä ajatuksia havainnon ja muiden kognitiivisten prosessien sosiaalisesta luonteesta. Systeemiteorioiden yhteydessä on painotettu myös havainnon aktiivista luonnetta ja tarvetta tutkia kognitiota luonnollisissa olosuhteissa. Yhteistä edellä esitellyille ajattelijoille on pragmaattinen suuntautuneisuus sekä filosofisten kysymysten yhdistäminen psykologiseen ja/tai biologiseen tutkimukseen. Heidän kirjoituksissaan tulee esiin kritiikki mekanistista ärsyke-vaste-mallia vastaan, käsitys organismin ja ympäristön yhteenkuulumisesta sekä mentaalisen toiminnan ymmärtäminen osana muuta toimintaa ja tarve tutkia sitä systeemisestä – tai Deweyn ja Bentleyn (1949) sanoin transaktionaalisesta – näkökulmasta. Edellä esiteltyjen ajattelijoiden lisäksi filosofian ja psykologian aloilta tai niiden lähitieteistä voidaan löytää myös muita, jotka ovat esittäneet tärkeitä ajatuksia systeemiteorioiden kannalta. Esimerkiksi venäläinen psykologi ja kulttuurihistorioitsija Lev Vygotsky (1978; 1982) on korostanut sosiaalisen vuorovaikutuksen roolia lapsen kognitiivisten kykyjen kehityksessä ja yleisesti sosio-kulttuurisen kontekstin merkitystä mentaalisen toiminnan kannalta sekä tarvetta sen huomioimiseen myös psykologisessa tutkimuksessa. Fenomenologisen tradition piirissä erityisesti Maurice Merleau-Ponty (1962; 1963) ja Martin Heidegger (esim. 1927/2000) ovat tuoneet esiin ruumiillisuuden ja maailmassaolemisen sekä käytännöllisen toiminnan roolin merkitysten muodostumisen ja mentaalisen toiminnan kannalta. Heidän näkemyksiään voidaan pitää myös antirepresentationalististen ja anti-komputationalististen kantojen edeltäjinä (ks. Clark 1997, 170–172). Myös Ludwig Wittgensteinin myöhemmissä kirjoituksissa (esim. 1953) tulee esiin kognitiivisen toiminnan, erityisesti kielenkäytön, sosiaalinen ja toiminnallinen luonne.30 Systeemiteorioiden kannalta edellä mainittujen ajattelijoiden töissä keskeinen huomio koskee ajatusta siitä, että mentaalista toimintaa ei tule ymmärtää niinkään yksilön sisäisenä ilmiönä, vaan tarkastelun kannalta on tärkeää kiinnittää huomiota myös ruumiilliseen toimintaan ympäristössä ja sosio-kulttuurisessa kontekstissa. 30 Ks. systeemiteorioiden historiallisista vaikuttajista esim. Clancey 2009; Gallagher 2009; Järvilehto 1994, 35–74; Palmer 2004. 27 3. Laajennettu kognitio Laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesin lähtökohtana on pidetty Andy Clarkin ja David Chalmersin artikkelia ”The Extended Mind” (1998), jonka he aloittavat kysymyksellä ”mihin mieli loppuu ja mistä muu maailma alkaa?” (s. 27).31 Heidän esittämänsä hypoteesin mukaan ainakin joissakin tapauksissa mentaalisten prosessien kantajat voivat ulottua aivojen ja kehon ulkopuolelle. Clark ja Chalmers kutsuvat kantaansa aktiiviseksi eksternalismiksi, erotuksena perinteisestä passiivisesta eksternalismista, jossa kiinnostuksen kohteena on ollut mentaalisten tilojen sisällön määräytyminen historiallis-kausaalisessa prosessissa (ks. esim. Putnam 1975; Burge 1979). Sen sijaan aktiivisen eksternalismissa tarkastellaan mentaalisten prosessien kantajia tässä-ja-nyt, ja tämän mukaan myös ulkoiset tekijät voidaan laskea osaksi kognitiivisten prosessien kantajia, jos niillä on aktiivinen rooli kognitiivisten prosessien toteuttamisessa. 32 (Clark & Chalmers (C&C) 1998, 29.) Tässä tehdään siis ero sisältö- ja kantaja-eksternalismin tai mitä- ja kuinka-eksternalismin välille. Sisältöeksternalismi ja siihen liittyvät ”mitä”-kysymykset koskevat mentaalisten tilojen sisältöä ja määräytymistä, ja tarkastelun kohteena ovat mentaalisten tilojen tyypit personaalisella tasolla. Kantaja-eksternalismi ja ”kuinka”-kysymykset puolestaan koskevat mentaalisten tilojen kantajia eli taustalla olevia mekanismeja, jolloin tarkastelu tapahtuu subpersonaalisella tasolla. Aktiivinen–passiivinen-jaottelun lisäksi voidaan tehdä ero sen perusteella, onko tarkastelun kohteena mentaalisten tilojen intentionaalinen sisältö tai kognitiiviset prosessit vai kvalitatiivinen kokemus. (Hurley 2010; ks. taulukko 1.) Intentionaalinen sisältö (kognitiiviset prosessit) Kvalitatiivinen kokemus (tietoisuus) Mitä-eksternalismi Mitä-sisältö-eksternalismi (intuitiivisesti uskottavin) Mitä-kvalitatiivineneksternalismi (vähemmän intuitiivinen) Kuinka-/kantajaeksternalismi Sisältö-kantaja-eksternalismi (vähemmän intuitiivinen) Kvalitatiivinen-kantajaeksternalismi (vähiten intuitiivinen) Taulukko 1. Eksternalismin muodot (Hurley 2010, 107). 31 Artikkeli on ilmestynyt alun perin Analysis-lehdessä (58, 7–19). Tekstissä olevat sivunumerot viittaavat uudelleenjulkaisuun Richard Menaryn (2010) toimittamassa teoksessa The Extended Mind (s. 27–42). 32 Passiivista eksternalismia on kutsuttu myös filosofiseksi eksternalismiksi (Rowlands 1999) ja taksonomiseksi eksternalismiksi (Wilson 2000; 2004). Laajennettu mieli -hypoteesin lisäksi aktiivisen eksternalismin muotoja ovat environmentalismi (Rowlands 1999), laaja komputationalismi (Wilson 1994), lokationaalinen (locational) eksternalismi (Wilson 2000; 2004), mahdollistaja- (enabling) tai kantajaeksternalismi (Hurley 2010; ks. taulukko alla) ja Haugelandin (1998) käsitys ruumiillistuneesta ja ”upotetusta” (embedded) mielestä. Ks. myös Rowlandsin tekemä (1999) erottelu psykosemantiikan ja psykotektoniikan välillä. 28 Tämän jaottelun mukaan Clarkin ja Chalmersin esittämä versio on kantaja-eksternalismin muoto, joka koskee mentaalisten tilojen intentionaalista sisältöä tai kognitiivisia prosesseja, joiden ei tarvitse olla tietoisia. Lisäksi Mark Rowlands (2010b) on korostanut, että laajennettu mieli -hypoteesissa tarkastellaan yksittäisiä mentaalisia prosesseja eli tokeneita, ei mentaalisia tyyppejä. Edellisen jaottelun mukaan radikaalein ja vähiten intuitiivisesti uskottava eksternalismin muoto olisi aktiivinen eksternalismi, joka koskee myös kvalitatiivista kokemusta. Tällaisen näkemyksen mukaan myös tietoisen kvalitatiivisen kokemuksen kantajat voisivat ulottua aivojen ja kehon ulkopuolelle. Laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesin kannattajien välillä on eroa siinä, miten kattavaksi laajentuminen ajatellaan: koskeeko se vain (joitakin) kognitiivisia prosesseja, mieltä tai mentaalisia tiloja vai myös tietoisuutta tai kvalitatiivista kokemusta. Kirjoittajien välillä on eroa myös siinä, miten yleiseksi laajentuminen ajatellaan: onko kyse vain joistakin yksittäisistä tapauksista vai ajatellaanko sen koskevan suurta osaa kognitiivisista tai mentaalisista prosesseistamme. Vaikka laajentumista pidettäisiin yleisenä ilmiönä, yleensä kuitenkin hyväksytään, että ainakin joissakin tapauksissa kognitiiviset tai mentaaliset prosessit voivat toteutua vain organismin sisäisenä ilmiönä. Keskustelu laajennetun mielen tai kognition puolesta on keskittynyt pääasiassa korkeamman tasoisten kognitiivisten prosessien tarkasteluun – tyypillisiä tapauksia ovat esimerkiksi ongelmanratkaisu, muisti tai päättely – ja erityisesti kielen on ajateltu toimivan ihmiskognition laajentajana (ks. esim. C&C 1998; Clark 2005a; 2008a). Epämääräisyyttä aiheuttaa kuitenkin se, että kognitiivisille prosesseille ei ole yleensä annettu kovin tarkkaa määritelmää, vaan käsitys kognitiivisista prosesseista perustuu pikemminkin yleiseen ”common-sense”-käsitykseen siitä, mitä pidämme kognitiivisena.33 Vaikka tarkastelun kohteena ovat pääasiassa tietyt kognitiiviset prosessit, Clark ja Chalmers kuitenkin esittävät, että heidän näkemyksensä laajentumisen puolesta ulottuu myös joihinkin mentaalisiin tiloihin ja siten myös yleisemmin mieleen. Heidän mukaansa erityisesti uskomukset voivat koostua osittain myös ympäristön piirteistä, jos nämä piirteet toimivat vaadittavassa roolissa, ja jos hyväksytään uskomusten laajentuminen, Clarkin ja Chalmersin mukaan voidaan sanoa, että myös mieli laajentuu maailmaan (1998, 33). On kuitenkin hyvä huomata, että Clark ja Chalmers eivät väitä tietoisuuden laajentuvan pään 33 Erityisesti Clark (esim. 2008a; 2011) vetoaa intuitiivisiin common-sense-käsityksiin kognitiosta. Sen sijaan laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajista esimerkiksi Michael Wheeler (2011) on vaatinut tieteellisempää käsitystä kognitiosta. Myös Fred Adams ja Ken Aizawa (2001; 2010a) ovat kritiikissään painottaneet tarvetta kognition tunnusmerkeistä (mark of cognitive) (ks. alla luku 3.1.1). Samoin Mark Rowlands (2009b), Sven Walter (2010) ja Lena Kästner (Walter & Kästner 2012) ovat korostaneet kognition tunnusmerkkien tarvetta (ks. alla luku 3.2.2). 29 ulkopuolelle, koska kaikki kognitiiviset prosessit eivät ole heidän mukaansa tietoisia prosesseja ja ei-tietoisilla prosesseilla on keskeinen rooli kognitiossa (1998, 30). Clark on myös toisessa artikkelissaan (2009) esittänyt, että argumentit laajennetun kognition puolesta eivät ole yleistettävissä tietoisuuteen ja hänen mukaansa tietoisten prosessien kantajat rajoittuvat pään sisään. Sen sijaan esimerkiksi Mark Rowlands (2010a; b, luku 7) on esittänyt tietoisuuden intentionaalisen rakenteen pohjalta, että myös tietoinen kokemus voi olla laajentunut (ks. myös Wilson 2004, luvut 9 ja 10; 2010). Myös Susan Hurley on tarjonnut esimerkkejä kvalitatiivisesta kantaja-eksternalismista (ks. taulukko edellä), jossa myös tietoisen kokemuksen kantajat voivat ulottua kehon ulkopuolelle (Hurley 1998; 2010; Hurley & Noë 2003).34 Mark Rowlandsin esittämän näkemyksen perusteella laajennettu mieli -hypoteesin perusajatus voidaan tiivistää seuraavasti: Jotkut mentaaliset prosessit voivat koostua osittain vuorovaikutuksesta ympäristötekijöiden kanssa, jolloin kyse on informaatiota kantavien ympäristön rakenteiden manipuloinnista, hyödyntämisestä ja muokkaamisesta (transformation) (2009a, 53; 2010b, 59). Tämä muotoilu voidaan jakaa viiteen osaan (2009a, 53–54; 2010b, 59–61). Ensinnäkin teesi ymmärretään onttisena, ei vain episteemisenä väitteenä (ks. myös Wilson 2010, 171). Episteeminen väite koskee sitä, miten mentaaliset prosessit on ymmärrettävä, mutta laajennettu mieli -hypoteesi sitoutuu kuitenkin vahvempaan muotoon, jonka mukaan jotkut mentaaliset prosessit koostuvat osittain ympäristöön ulottuvasta toiminnasta. Rowlandsin mukaan on mahdollista kieltää laajennettu mieli -hypoteesi onttisena väitteenä ja hyväksyä silti episteeminen väite, jonka mukaan kognitiivista systeemiä voidaan ymmärtää vain tarkastelemalla sitä vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa; onttisella väitteellä sen sijaan on myös episteemisiä seurauksia. Toiseksi, mentaalisten prosessien ajatellaan koostuvan vain osittain ulkoisten tekijöistä, erityisesti niiden manipuloinnista, mutta kognitiivisiin prosesseihin vaaditaan aina myös sisäisiä prosesseja. Kolmanneksi, kyseessä on kontingentti väite. Tässä ei siis väitetä, että tietyt mentaaliset prosessit koostuisivat välttämättä ulkoisten tekijöiden manipuloinnista, vaan kontingenttina ymmärrettynä väite jättää tilaa funktionalismin mukaisella ajatukselle siitä, että tietyn tyyppinen mentaalinen prosessi voi toteutua eri tavoin, tietystä materiaalisesta perustasta riippumatta. Neljäs ajatus on se, että tässä tehdään väite konstituutiosta. Jotkin mentaaliset prosessit voivat siis kirjaimellisesti koostua osittain ympäristötekijöistä, eivätkä ole ainoastaan riippuvaisia niistä. Tämä erottaa laajennettu mieli -hypoteesin ”ruumiillistunut” (embodied) ja ”upotet- 34 Myös luvussa 6 käsiteltävää Silbersteinin ja Chemeron (2011a; b; Chemero 2009) näkemystä voidaan pitää kvalitatiivisen kantaja-eksternalismin muotona. He eivät kuitenkaan tee perinteistä erottelua intentionaalisuuden tai kognition ja kvalitatiivisen kokemuksen välille. 30 tu” (embedded) mieli tai kognitio -näkemyksistä,35 joissa hyväksytään kognition ruumiillisuus ja vahva riippuvuus ympäristöstä, mutta jotka eivät pidä ulkoisia tekijöitä konstitutiivisena osana kognitiivista systeemiä. Viidenneksi, kyse on ainoastaan joistakin mentaalisista prosesseista ja useimmiten kiinnostuksen kohteena ovat jotkin kognitiiviset prosessit. Keskitynkin tässä pääasiassa hypoteesiin laajennetusta kognitiosta, koska suuri osa keskustelusta on keskittynyt ennen kaikkea kognitiivisten prosessien tarkasteluun ja usein puhutaan ”laajennetun mielen” sijaan ”laajennetusta kognitiosta” (HEC: hypothesis of extended cognition), jolloin tarkastelun kohteena ovat jotkin tietyt kognitiiviset prosessit, joiden ajatellaan (joissakin tapauksissa) voivan ulottua pään ja kehon ulkopuolelle.36 Rowlands (2009b, 7) on lisäksi tehnyt eron termin ”kognitio” kapeamman ja laajemman merkityksen välille: kapeammassa mielessä kognitio erotetaan havainnosta ja sillä tarkoitetaan havainnon jälkeisiä prosesseja; laajemmassa merkityksessä termi sisältää myös havaintoprosessit. HEC:n yhteydessä termiä on käytetty pääasiassa laajemmassa merkityksessä, ja hypoteesin kannattajat suhtautuvat yleensä kriittisesti perinteiseen ”sandwich”-malliin (ks. Hurley 1998, luku 10.1; 2001), jossa kognitiota pidetään havainnosta ja toiminnasta erillisenä korkeammantasoisena prosessina; perinteisen mallin sijaan HEC:n kannattajat ovat korostaneet kognition yhteyttä sensorimotoriseen toimintaan (vrt. Gibson 1979). Laajennettu kognitio -hypoteesia koskevassa keskustelussa voidaan tehdä erottelu kolmen eri aallon (wave) välille. Suurin osa keskustelusta on keskittynyt ensimmäiseen ja toiseen aaltoon sekä niiden eroihin, mutta viime vuosina on esitetty ajatus myös kolmannesta aallosta. Clarkin ja Chalmersin esittämä versio ja Clarkin (2008a; 2010a; b) myöhemmin esittämät muotoilut katsotaan kuuluvaksi ensimmäiseen aaltoon, jossa keskeistä on funktionaalinen samanlaisuus sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä. John Sutton (2009; 2010), Richard Menary (2006a; 2007; 2010a; b) ja Mark Rowlands (1999; 2010a; b) ovat kehittäneet laajennettu kognitio -hypoteesia toisen aallon mukaisen version suuntaan, joka ei perustu niinkään samanlaisuuteen sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä, vaan ulkoisten välineiden manipulointiin sekä sisäisten ja ulkoisten tekijöiden komplementaariseen rooliin kognitiivisen prosessin suorituksessa. Menary (2010b) on myös tuonut esiin toisen aallon yhteyksiä luvussa 5 käsiteltävään enaktivismiin. Michael David Kirchhoff (2012) on puolestaan tuonut esiin ensimmäisen ja toisen aallon puutteita ja kehittänyt ajatusta kolmannen aallon suuntaan, joka korostaa kognitiivisen systeemin dynaamista luonnetta, diakronista 35 Ks. Rowlands 2010b, luku 3, jossa hän erottaa laajennettu mieli -teesin ruumiillistunut mieli- ja upotettu mieli -teeseistä sekä enaktivistisesta käsityksestä (ks. alla luku 5). 36 Laajennettu mieli ja laajennettu kognitio -hypoteesien välille ei ole usein tehty selkeää eroa. Ks. kuitenkin Pöyhönen (tulossa), jossa hän korostaa eroa näiden välillä (s. 4–7). 31 näkökulmaa ja hajautettua agenttiutta, ja hänen näkemyksensä liittää laajennettu kognitio hypoteesin seuraavassa luvussa käsiteltävään näkemykseen hajautetusta kognitiosta. 3.1. Ensimmäinen aalto Ensimmäisen aallon mukainen versio HEC:stä perustuu Clarkin ja Chalmersin esittämään yhdenvertaisuusperiaatteeseen (parity principle) ja common-sense-funktionalismin mukaiseen käsitykseen mentaalisista tiloista. Yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoitus on toimia intuitiopumppuna internalistisia lähtökohtaoletuksia vastaan (ks. Menary 2010a, 5): sen mukaan pelkkä prosessien sijainti ei riitä erottelemaan kognitiivisia prosesseja eikognitiivisista, vaan jos olisimme valmiit pitämään jotakin tekijää osana kognitiivista prosessia silloin kun kyseinen prosessointi tapahtuisi päässä, niin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan myös sellainen osa maailmaa, joka toimii samalla tavoin, voidaan laskea osaksi kognitiivista prosessia (C&C 1998, 29).37 Keskeistä on siis sisäisten ja ulkoisten prosessien common-sense-funktionalismin mukainen toiminnallinen samanlaisuus osana kognitiivista prosessia. Common-sense-funktionalismi voidaan erottaa empiirisestä funktionalismista, jossa keskeisten funktionaalisten roolien määrittely perustuu empiiriseen tutkimukseen. Sen sijaan common-sense-funktionalismissa toiminnallisia rooleja tarkastellaan yleisten kansanpsykologisten käsitysten perusteella. (Braddon-Mitchell & Jackson 1996, luvut 3 ja 5; Clark 2008a, 88.) Lisäksi HEC:n kannattajat keskittyvät yleensä abstrakteihin ja yleisiin toiminnallisiin rooleihin eli siihen, miten tarkastelun kohteena oleva tekijä ohjaa toimintaa ja ongelmanratkaisua, ei niinkään prosessien yksityiskohtaiseen toteutukseen (Clark 2008a, 96–98). Yhdenvertaisuusperiaatteen lisäksi Clark ja Chalmers esittävät kolme kriteeriä, jotka ulkoisen välineen on täytettävä, jossa se voitaisiin laskea osaksi kognitiivista systeemiä: 1) väline on luotettavasti saatavilla ja tavallisesti käytetty; 2) sen tarjoamaa informaatiota käytetään enemmän tai vähemmän automaattisesti, eikä se tavallisesti ole kriittisen tarkastelun kohteena; 3) välineen sisältämä informaatio on helposti saatavilla, kun sitä tarvitaan (C&C 1998, 38, Clark 2010a, 46).38 Myös Michael Wheeler on puolustanut funktionalismiin perustuvaa HEC:n muotoa. Hänen mukaansa radikaali ajatus löytyy juuri funktionalismista, erityisesti sen keskeisestä ajatuksesta, moninaisesta toteutuvuudesta (multiple realizability), jonka mukaan mentaalisten prosessien ei katsota olevan riippuvaisia tietystä materiaalisesta perustasta, vaan merkittä37 Clarkin (2010a, 44) muotoilu: ”If, as we confront some task, a part of the world functions as a process which, were it go on the head, we would have no hesitation in accepting as part of the cognitive process, then that part of the world is (for that time) part of the cognitive process.” 38 Clark ja Chalmers mainitsevat myös neljännen kriteerin, jonka mukaan ulkoisen välineen sisältämä informaation on oltava tietoisesti hyväksytty joskus menneisyydessä. He pitävät kuitenkin tätä kriteeriä kiistanalaisena ja Clark on myöhemmissä kirjoituksissaan jättänyt sen pois. 32 vää on taustalla olevien mekanismien toiminnallinen rooli. Wheelerin mukaan HEC voidaan nähdä lähes triviaalina seurauksena funktionalismista,39 koska ei ole mitään periaatteellista syytä rajoittaa tarkastelua koskemaan vain pään sisäpuolisia prosesseja. (Wheeler 2010a, luku 3; 2010b, 7–8; ks. myös Rowlands 2009a, 56; 2010b, 99–101.) HEC:n yhteydessä puhutaan usein myös laajennetusta (extended) funktionalismista (Wheeler 2010a; 2010b, luku 3; Clark 2008a) ja laajasta komputationalismista (Wilson 1994; Clark 2008a; Wilson & Clark 2009), jotka mahdollistavat kognitiivisten prosessien kantajien ulottamisen kehon rajojen ulkopuolelle: laajennetussa funktionalismissa mentaaliset tilat määritellään systeemin kausaalisten suhteiden avulla, jolloin tarkastelun kohteena olevan input- ja output-informaation ei tarvitse rajoittua vain hermostollisesti määriteltävään sensoriseen ja motoriseen prosessointiin; vastaavasti laajan komputationalismin mukaan kognitioon vaadittava komputationaalinen organisaatio voi toteutua erilaisten aivoissa, kehossa ja maailmassa tapahtuvien prosessien yhteistyössä. Funktionalistisen ja komputationalistisen mallin lisäksi tai niiden sijaan hyödyllisiä viitekehyksiä laajennetun kognitiivisen systeemin tarkasteluun ovat esimerkiksi dynaamisten systeemien teoria (Thelen & Smith 1994) ja elinympäristöjen konstruointi (niche construction) -malli40 (ks. esim. Laland ym. 2000) (Clark 2008a; Wilson & Clark 2009). Erityisesti Clark on korostanut, että komputationaalista ja dynaamista mallia ei tarvitse nähdä toisilleen vastakkaisina, vaan hänen mukaansa kognitiivista systeemiä voidaan tarkastella sekä informaation prosessoinnin käsittein (komputationalismi, funktionalismi) että ajallisesti kehittyvänä prosessina dynaamisten systeemien teorian pohjalta (2008a, 27, 70).41 Clarkin ja Chalmersin ajatus laajennetusta kognitiosta perustuu ajatukseen siitä, että joissakin tapauksissa ihminen ja ulkoinen väline voivat olla sellaisessa kaksisuuntaisessa vuorovaikutuksessa keskenään, että ne muodostavat yhteenliittyneen systeemin (coupled system), jota voidaan pitää itsessään kognitiivisena systeeminä (1998, 29). Kriteereinä tällaisen systeemin muodostumiselle on se, että i) kaikilla komponenteilla on aktiivinen kausaalinen rooli, ii) ne säätelevät toimintaa kognitiolle tyypillisellä tavalla ja iii) jos jokin ulkoinen komponentti poistettaisiin, systeemin toimintakyky heikentyisi vastaavalla tavalla kuin jos osa aivoista olisi poistettu (C&C 1998, 29; Menary 2010a, 3). Clarkin ja Chalmersin 39 Sven Walter (2010, 291–292) puolestaan esittää, että yhdenvertaisuusperiaate on triviaali seuraus liberaalista funktionalismin muodosta. Hänen mukaansa yhdenvertaisuusperiaate edellyttää kognitiivisten prosessien identifiointia funktionalistisesti ja sen argumentatiivinen voima perustuu juuri funktionalistisiin sitoumuksiin. 40 Kim Sterelny (2010) on esittänyt, että laajennettu mieli -hypoteesi voitaisiin ymmärtää parhaiten elinympäristöjen konstruointi (tai ”scaffolding”) -mallin erikoistapauksena, ei niinkään itsenäisenä viitekehyksenä. 41 Sen sijaan esim. Tim van Gelder (1995; 1998) on esittänyt dynaamisen mallin komputationalistisen mallin vaihtoehdoksi ja korostanut niiden vastakkaisuutta (ks. myös Thompson 2007, 42–43; Chemero 2009). 33 mukaan tällaisessa tapauksessa ulkoista tekijää voidaan pitää konstitutiivisena osana kognitiivista systeemiä, ei ainoastaan agentin käyttämänä ulkoisena apuvälineenä. Selventääkseen pelkän kausaalisen ja konstitutiivisen relaation eroa Menary on tehnyt erottelun asymmetrisen ja symmetrisen vaikutuksen välillä. Asymmetrisessä tapauksessa ulkoinen tekijä vaikuttaa kausaalisesti sisäisiin prosesseihin eli se toimii inputin lähteenä, mutta ei todellisena osana kognitiivista prosessia. Sen sijaan symmetrisen vaikutuksen kohdalla sisäiset ja ulkoiset tekijät ovat vastavuoroisessa vaikutuksessa keskenään ja vastaavat yhdessä kognitiivisen suorituksen toteuttamisesta.42 Vaikka symmetrisessä tapauksessa komponentit voitaisiin erotella sisäisiin ja ulkoisiin, niiden itsenäistä osuutta tuloksen tuottamiseen on vaikea tutkia erikseen, koska vastavuoroisen suhteen vuoksi ne vaikuttavat jatkuvasti toisiinsa ja koordinoivat yhdessä kognitiivista suoritusta. Hypoteesi laajennetusta kognitiosta vaatii symmetristä tulkintaa vuorovaikutuksesta, koska tällöin ulkoista tekijää voidaan pitää konstitutiivisena osana kognitiivista prosessia eikä vain kognitiivisen agentin käyttämänä apuvälineenä tai pelkkänä inputin lähteenä.43 (Menary 2010a, 3–4.) Esimerkkitapauksena Clark ja Chalmers käyttävät ajatuskoetta, jossa he tarkastelevat Alzheimerin tautia sairastavan potilaan (Oton) ja normaalin henkilön (Ingan) toimintaa.44 Alzheimerin taudin aiheuttaman dementian vuoksi Oton toiminta on vahvasti riippuvaista ympäristön tarjoamasta informaatiosta, ja Otto pitää aina mukanaan muistikirjaa, johon hän kirjoittaa saamansa uuden informaation. Keskeinen ajatus on, että Oton muistikirjan ajatellaan toimivan biologisen muistin tavoin eli se toimii samanlaisessa funktionaalisessa roolissa kuin biologinen muisti normaalin henkilön tapauksessa. Ajatuskokeessa Otto ja Inga kuulevat Modernin taiteen museossa olevasta näyttelystä ja päättävät mennä katsomaan sitä. Biologisen muistinsa ansiosta Inga muistaa, että museo sijaitsee kadulla 53, ja hän kävelee sinne. Otto puolestaan katsoo muistikirjaansa, josta hän löytää tiedon museon sijainnista ja kävelee paikalle. Clarkin ja Chalmersin mukaan Oton muistikirja täyttää saman funktionaalisen roolin kuin Ingan biologinen muisti; muistikirjan ja biologisen muistin tarjoama informaatio toimivat samalla tavoin uskomuksen muodostamisessa ja toiminnan 42 Ks. Clark 1997, 163–166 ja 2008a, 24 ”jatkuvasta vastavuoroisesta kausaatiosta” (continuous reciprocal causation) ja toisen aallon yhteydessä esitetty ajatus ”kognitiivisesta integraatiosta” (alla luku 3.2). 43 Ks. kuitenkin Collins ym. 2008, jossa Harry Collins nostaa esiin kysymyksen asymmetrisestä suhteesta agentin ja ulkoisen välineen välillä. Ks. myös samassa artikkelissa Clarkin vastaus hänelle. 44 He esittävät laajennetun kognition puolesta myös toisen (vähemmän keskustelua herättäneen) ajatuskokeen, jossa he vertaavat toisiinsa erilaisia ongelmanratkaisukeinoja Tetriksen peluun yhteydessä. Tässä he vetoavat prosessien toiminnalliseen (komputationaaliseen) samanlaisuuteen ja esittävät Kirshin ja Maglion (1994) tekemän erottelun episteemisen ja pragmaattisen toiminnan välillä. Episteemisessä toiminnassa maailmaa muutetaan kognitiivisten prosessien suorittamisen apuna ja kyse on ulkoisesta toiminnasta, jossa agentti muuttaa komputationaalista tilaansa (s. 513–514), ja tämän ajatellaan olevan tehtävän suorittamisen kannalta tehokkaampaa kuin komputationaalisesti vastaava sisäinen mentaalinen toiminta. (C&C 1998, 27–29; ks. myös Clark 2008a, 70–73.) 34 ohjauksessa. Clarkin ja Chalmersin mukaan pelkkien kognitiivisten prosessien lisäksi voidaan puhua mielen laajentumisesta, jos uskomuksien voidaan katsoa muodostuvan osittain kehon ulkopuolisista tekijöistä. Tarkastelun kohteena ovat siis dispositionaaliset, eitietoiset uskomukset (non-occurrent beliefs): Jos olemme valmiit sanomaan, että Ingalla on uskomus, että museo sijaitsee kadulla 53 jo ennen kuin hän haki tiedon muististaan tai oli tietoinen siitä, Clarkin ja Chalmersin mukaan on vastaavasti myönnettävä, että myös Otolla oli sama uskomus jo ennen kuin hän haki tiedon muistikirjastaan. Ero on vain siinä, että Oton tapauksessa dispositionaalisen uskomuksen kantajat eivät rajoitu aivojen tai kehon sisään. Yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan kantajien sijainti ei ole kuitenkaan ratkaiseva tekijä kognitiivisen ja ei-kognitiivisen tai mentaalisen ja ei-mentaalisen erottelussa, ja muilta keskeisiltä osin tapaukset ovat Clarkin ja Chalmersin mukaan analogiset. (C&C 1998, 33–34.) Clark ja Chalmers puolustavat kantaansa vetoamalla uskomusten selitykselliseen rooliin ja heidän tarjoamansa näkemyksen selitykselliseen yksinkertaisuuteen (ks. myös Chalmers 2008, xii–xvi). Voimme selittää Oton ja Ingan toimintaa samalla tavoin vetoamalla heidän haluihinsa ja uskomuksiinsa: he menivät Modernin taiteen museoon, koska he halusivat mennä sinne ja uskoivat, että se on kadulla 53. Oton tapauksessa vaihtoehtoinen malli olisi selittää hänen toimintaansa halulla mennä museoon ja uskomuksella, että museon osoite löytyy hänen muistikirjastaan. Clarkin ja Chalmersin mukaan tämä tekee kuitenkin selityksestä tarpeettoman monimutkaisen. Oletuksena on, että Otto käyttää muistikirjaansa automaattisesti ja se on hänellä luotettavasti saatavilla samoin kuin biologinen muisti Ingan tapauksessa, jolloin muistikirjaa koskevien uskomusten lisääminen selitykseen olisi yhtä tarpeetonta kuin Ingan tapauksessa biologista muistia koskevien uskomusten lisääminen. Ei olisi myöskään luontevaa sanoa, ettei Otolla ole uskomusta museon sijainnista ennen kuin hän tarkistaa sen muistikirjastaan, koska oletuksen mukaan muistikirja on keskeinen osa Oton elämää ja toiminnan ohjausta samalla tavoin kuin biologinen muisti normaalin henkilön tapauksessa. Jos Ingan uskomus ei katoa silloin kun hän ei ole tietoinen siitä, sama pätee Clarkin ja Chalmersin mukaan myös Oton uskomukseen. (C&C 1998, 33–34.) Clark ja Chalmers myöntävät, että Oton ja Ingan välillä on eroja, mutta heidän mukaansa erot ovat kuitenkin pinnallisia. He tarkastelevat mahdollisia eroja ja kritiikin aiheita, mutta pyrkivät osoittamaan, että niissä on kyse vain pinnallisista ja ei-relevanteista eroista (s. 35– 37). Clark ja Chalmers esittäväkin, että termin ”uskomus” käyttö heidän esittämässään laajemmassa mielessä tarjoaa yhtenäisemmän ja syvällisemmän näkemyksen tilanteesta ja 35 toimii hyödyllisempänä selityksenä kuin termin rajoittaminen vain sisäisiin prosesseihin (s. 35).45 Clarkin ja Chalmersin mukaan laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesissa ei ole kyse vain terminologisesta valinnasta, vaan sillä on merkitystä myös metodologisesti tieteelliselle tutkimukselle (C&C 1998, 30; Clark 2008a). Sen sijaan, että kognitiiviset prosessit rajattaisiin vain pään tai kehon sisään ja niiden ulkopuoliset prosessit nähtäisiin vain input- ja output-informaationa, tarkastelukohteeksi otetaan laajempi systeemi, jota ei jaotella (arbitraarisesti) kognitiivisiin ja ei-kognitiivisiin osiin, ja kognitiotieteellisiä metodeja ja käytettyjä termejä voidaan soveltaa tällaisen laajemman systeemin tutkimiseen.46 Chalmersin mukaan keskeinen ajatus laajennettu mieli -hypoteesin kohdalla koskee sen tarjoamaa selityksellistä yhtenäisyyttä (2008, xiv): kun esimerkiksi Oton ja Ingan toimintaa tarkastellaan laajalla tasolla (large-scale), biologisella muistilla ja muistikirjalla on samanlainen funktionaalinen rooli ja heidän toimintaansa voidaan selittää samojen uskomusten perusteella. Laajennettu mieli -hypoteesin tarjoama selityksellinen arvo riippuu kuitenkin selityskohteesta ja kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä. Jos laajan tason toiminnan sijaan tarkasteltaisiin lokaalimman tason (local-scale) toimintaa, kuten Oton vuorovaikutusta muistikirjansa kanssa, tässä tapauksessa hänen toimintaansa olisi luontevampaa selittää sisäisillä uskomuksilla (Chalmers 2008, xii–xiii). Myös laajempaa toimintaa on periaatteessa mahdollista tarkastella sisäisenä kognitiivisena prosessina ja siihen liittyvänä input- ja outputinformaationa, mutta Clarkin mukaan kognition rajaaminen vain sisäisiin prosesseihin ei ole filosofisesti ja tieteellisesti motivoitua (Clark 2011, 450). Lisäksi Chalmers huomauttaa, että laajennettu mieli -hypoteesi ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn teoreettiseen näkemykseen mielen luonteesta, vaan on yhteensopiva erilaisten mielenfilosofisten käsitysten ja kognitiotieteellisten näkökulmien kanssa (2008, xv–xvi). Keskustelussa ei olekaan yleensä otettu kantaa perinteisiin mielenfilosofisiin kysymyksiin mielen luonteesta. Kognitiotieteen näkökulmasta laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajat korostavat kognition toiminnallisuutta, ruumiillisuutta ja tilanteellisuutta ja eroavat siten perinteisestä kognitivistisesta mallista, jossa kognitiota pidetään sisäisenä, aivoissa tapahtuvana abstraktina symbolien manipulointina. Kuitenkin esimerkiksi Clark säilyttää komputationalistisen mallin, mutta laajentaa sen koskemaan sisäisten prosessien lisäksi myös laajemman systeemin toimintaa. Perinteisen mallin mukaisesti kognitiota pidetään representaatioiden manipulointina, mutta representaatioiden kantajia ei rajata vain neuraalisiin prosesseihin, vaan 45 John Preston (2010) on kritisoinut termin ”uskomus” laajennusta ja vetoamista selitykselliseen yksinkertaisuuteen (s. 356–358; ks. myös Tiuraniemi 2011). 46 ks. myös Hutchins 1995; Hollan ym. 2000; alla luku 4 hajautetusta kognitiosta. 36 myös ulkoiset tekijät voivat toimia representaatioiden kantajina, ja ulkoisten välineiden manipulointi sekä kehon liikkeet voidaan nähdä neuraalisten prosessien tavoin kognitiivisen toiminnan mekanismeina. 3.1.1. Kritiikkiä Keskustelu laajennettu kognitio -hypoteesista (HEC) ja sitä vastaan esitetty kritiikki on keskittynyt erityisesti ensimmäisen aallon mukaiseen versioon. Monet kriitikot ovat tarttuneet juuri yhdenvertaisuusperiaatteeseen ja esittäneet toiminnallisia eroja sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä. Esimerkiksi Fred Adams ja Ken Aizawa (2001; 2010a) sekä Robert Rupert (2004) ovat tuoneet esiin eroja sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa ja esittäneet, että yhdenvertaisuusperiaatteen vaatima funktionaalinen samanlaisuus ei toteudu (ks. myös Preston 2010, luku 5). Tarkastelen seuraavassa Adamsin ja Aizawan esittämää yhteenliittymis-konstituutio-virhettä (coupling-constitution fallacy) ja vaatimusta kognition tunnusmerkeistä (mark of cognitive) sekä Rupertin kritiikkiä, joka koskee yhtenäisen selityskohteen puuttumista ja siten tieteellisen tutkimuksen vaikeutta.47 HEC:n puolustajat ovat vastanneet esitettyyn kritiikkiin ja pyrkineet osoittamaan, että kritiikki perustuu hypoteesin väärintukintaan tai että kritiikkiin voidaan vastata siten, että vastaargumentit eivät muodosta todellista ongelmaa käsitykselle laajennetusta kognitiosta ja siihen perustuvalle kognitiotieteelle. Adamsin ja Aizawan mukaan argumentit laajennettu kognitio -hypoteesin puolesta sortuvat usein yhteenliittymis-konstituutio-virheeseen, joka koskee kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden sekoittamista. Heidän mukaansa virheellinen päättelymalli on seuraavanlainen: tilanteessa tarkastellaan jotakin objektia, joka on kausaalisesti liittynyt kognitiiviseen agenttiin, ja tästä edetään johtopäätökseen, että objekti on osa agentin kognitiivista järjestelmää tai prosessia. Adams ja Aizawa kuitenkin painottavat, että yhteenliittymis-relaatio on erotettava konstitutiivisesta relaatiosta: ”siitä, että objekti tai prosessi X on yhteenliittynyt objektiin tai prosessiin Y, ei seuraa, että X on osa Y:tä.” (Adams & Aizawa (A&A) 2010a, 67–68.) Sama kritiikki pätee heidän mukaansa myös ”systeemi-versioon”, jossa aivojen, kehon ja maailman kausaalisesta yhteenliittymisestä päätellään, että aivot, keho ja ulkoinen objekti yhdessä muodostavat yksittäisen kognitiivisen systeemin (2009, 83–85). Vaikka ulkoisella objektilla voi olla kausaalisesti merkittävä vaikutus kognitiivisiin prosesseihin ja vaikka kognitiivisten prosessien suoritus olisi kausaalisesti riippuvaista ulkoisesta välineestä, Adams ja Aizawa painottavat, ettei tästä voi vielä päätellä kognition laajentu47 Ks. myös Jerry Fodorin (2009) arvio Clarkin teoksesta Supersizing the Mind (2008a), jossa hän kritisoi mm. Clarkin käyttämää puhetta mielen ”kirjaimellisesta” laajentumisesta ja ajatusta siitä, että jotkin maailman osat voisivat olla osa mieltä. 37 van aivojen ulkopuolelle (ks. myös Rupert 2011, 428–431). Lisäksi, vaikka hyväksyttäisiin, että ihminen ja ulkoinen väline muodostaisi kognitiivisen systeemin, tästä ei seuraa, että myös ulkoinen objekti olisi kognitiivinen.48 Laajennettu kognitio -hypoteesin ongelma tulee Adamsin ja Aizawan mukaan esiin seuraavassa esimerkissä: Kysymys: Miksi kynä ajatteli, että 2+2=4 Clarkin vastaus: Koska se oli yhteenliittyneenä matemaatikkoon. (2010a, 67.) Tämän mukaan pelkkä kausaalinen vuorovaikutus tai yhteenliittyminen kognitiivisen agentin kanssa ei riitä argumentiksi sen puolesta, että jokin objekti voitaisiin laskea konstitutiiviseksi osaksi kognitiivista prosessia. Kysymykseen siitä, mikä tekee jostain objektista tai prosessista X mahdollisen osan kognitiivista prosessia, Adams ja Aizawa vastaavat, että on tarkasteltava X:n luonnetta. Tämä johtaa kysymykseen kognition tunnusmerkeistä eli sen tarkasteluun, mikä erottaa toisistaan kognitiivisen ja ei-kognitiivisen prosessin. Heidän mukaansa laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajat eivät ole kiinnittäneet riittävästi huomiota tähän kysymykseen, mutta myöntävät, että ongelmana on myös se, että edes kognitiivinen psykologia ei tarjoa selkeää teoriaa siitä, mikä konstituoi kognitiivisuuden. Adamsin ja Aizawan mukaan transkranialismin49 kannattajien näkemykset kognitiosta, kuten kognition pitäminen informaationprosessointina (Rowlands 1999; Wilson & Clark 2009), komputaationa (Hutchins 1995) tai merkityksellisyytenä (Haugeland 1998) tai kognition operationaalinen määrittely (mikä tahansa prosessi, joka suorittaa vaadittavan tehtävän) (Brooks 1991; Haugeland 1998; Rowlands 1999), eivät riitä erottelemaan kognitiivista ei-kognitiivisesta (A&A 2009, 87–88). He esittävätkin oman näkemyksensä, jonka mukaan kognitio muodostuu tietynlaisista kausaalisista prosesseista tai tietynlaisista informaationprosessointikyvyistä ja niiden mahdollistamasta intrinsisestä eli ei-johdetusta sisällöstä.50 (A&A 2001, luku 2; 2009, 80–81, 86–87; 2010a, 68.) Esittäessään vaatimuksen intrinsisestä sisällöstä Adams ja Aizawa tekevät erottelun konventionaalisesti määräytyvän eli johdetun sisällön ja luonnollisesti määräytyvän eli intrinsisen (ei-johdetun) sisällön välille (A&A 2001, 48–50; 2009, 87; 2010a, luku 1; ks. myös Menary 2010a, 15). Esimerkiksi muistikirjan merkinnät koostuvat symboleista, jotka ovat saaneet merkityksensä sosiaalisten konventioiden perusteella. Vastakohtana tälle johdetulle sisällölle Adams ja Aizawa vaativat kognitiivisilta prosesseilta ei-johdettua eli intrinsistä 48 ”It does not follow from the fact that one has an X system that every component of the system does X” (A&A 2009, 84). 49 Adams ja Aizawa (2001; 2009) käyttävät termiä transkranialismi (transcranialism) yleisesti sellaisista näkemyksistä, joiden mukaan kognitiiviset prosessit voivat ulottua aivojen (ja kehon) ulkopuolelle. 50 Myös Fodor (2009) pitää ei-johdettua sisältöä kognition tunnusmerkkinä ja kritisoi Clarkin ja Chalmersin näkemystä muun muassa tämän perusteella. 38 sisältöä eli sellaista, joka määräytyy luonnollisten ehtojen pohjalta51 ja jonka olemassaolo ei ole riippuvainen muista sisällöllisistä tai representationaalisista tiloista (2009, 80, 87; 2010a, luku 1). Vaatimuksen mukaan kognitiivisen tilan on sisällettävä intrinsistä sisältöä: jos prosessi ei sisällä intrinsistä sisältöä, ehdon mukaan kyseessä on ei-kognitiivinen prosessi (2010, 70). Adams ja Aizawa eivät kuitenkaan vaadi, että kognitiivisen tilan olisi koostuttava kokonaan intrinsisestä sisällöstä ja heidän mukaansa on epäselvää, missä määrin kognitiivisen prosessin on sisällettävä ei-johdettua sisältöä (2001, 50; 2010a, 69). Vain aivotoiminnassa toteutuvat tietynlaiset kausaaliset prosessit ovat Adamsin ja Aizawan mukaan toinen kriteeri, joka erottaa kognitiiviset ja ei-kognitiiviset prosessit toisistaan (2001, 51–52; 2009, 80, 87; 2010a, luku 2). He puhuvat kognitiosta tieteellisenä lajina, joka voidaan erottaa ei-kognitiivisesta taustalla olevien kausaalisten prosessien perusteella, ja heidän mukaansa jonkin pitäminen tieteellisenä lajina vaatii yhdistäviä kausaalisia toimintaperiaatteita. Adams ja Aizawa vetoavat kognitiotieteessä yleisesti hyväksyttyihin käsityksiin ja katsovat empiirisen todistusaineiston antavan tukea heidän argumentilleen, jonka mukaan ”on prosesseja, jotka a) voidaan uskottavasti laskea kognitiivisiksi, b) esiintyvät aivoissa, c) eivät esiinny aivojen ulkopuolella ja d) eivät ylitä aivojen rajoja” (2010a, 74). Vaikka olisi loogisesti ja nomologisesti mahdollista, että kognitiiviset prosessit toteutuisivat laajemman systeemin toiminnassa, Adamsin ja Aizawan mukaan tämä ei kuitenkaan toteudu aktuaalisessa maailmassa, vaan siinä kognitiivisten prosessien kantajat rajoittuvat pään sisään, koska vain ne täyttävät kognition tunnusmerkit eli vaatimuksen intrinsisestä sisällöstä ja tietynlaisista kausaalisista prosesseista (2001, 46–47). Sen sijaan laajentunut systeemi, joka koostuu ihmisestä ja ulkoisesta välineestä, ei muodosta yhtenäistä tieteellistä lajia, vaan koostuu joukosta kausaalisesti erilaisia prosesseja, eikä voi Adamsin ja Aizawan mukaan olla yhtenäisen tieteellisen selityksen kohteena. Heidän mukaansa aivoja voidaan pitää luonnollisena lajina (natural kind), kun taas aivot-väline-yhdistelmässä on kyse ”sekavasta joukosta” (motley crew) tai hybridistä, jonka toiminta ei perustu tieteellisen selityksen vaatimiin yhdenmukaisiin kausaalisiin prosesseihin. (2001, 60–63; 2010a, 76–77.) Myös Robert Rupert on argumentoinut laajennettua kognitiota vastaan muun muassa esittämällä toiminnallisia eroja biologisen muistin ja laajennetun systeemin muistiprosessien välillä. Biologinen muisti ja laajemman systeemin toiminta muodostavat hänen mukaansa erilliset selitykselliset lajit (explanatory kinds), ja hänen mukaansa funktionalismiin vetoaminen ei onnistu tarjoamaan riippumatonta tukea laajennettu kognitio -hypoteesille 51 Esimerkkinä luonnollisesta määräytyvästä sisällöistä Adams ja Aizawa mainitsevat Dretsken (1981;1988), Fodorin (1987; 1990); Searlen (1980) ja Millikanin (1984) teoriat (A&A 2001, 48). 39 (Rupert 2004, luku 8). Lisäksi Rupert on esittänyt, että kognitiivisen systeemin laajentaminen kehon ulkopuolelle on ongelmallinen sekä metodologiselta että teoreettiselta kannalta. Hän korostaa, että psykologisten selitysten kohteena pidetään ajallisesti jatkuvaa ihmisorganismia, jonka kognitiiviset kyvyt voivat kehittyä ja joita voidaan tutkia erilaisissa olosuhteissa. Sen sijaan ajatus laajennetusta systeemistä menettää otteensa pysyvästä yksilöstä ja tarkastelun kohteeksi tulee hetkellinen ja tilanteen mukaan muuttuva systeemi. Rupert esittää, että laajennettu kognitio -hypoteesin mukainen kognitiivisen systeemin yksilöinti funktionaalisesti merkittävien komponenttien perusteella tuottaa uuden kognitiivisen systeemin aina, kun ihmisorganismi kiinnittyy johonkin tuloksen tuottamisen kannalta merkittävään ulkoiseen tekijään. Hänen mukaansa tämä tuottaa kuitenkin ongelmia kognitiotieteelliselle tutkimukselle ja datan tilastolliselle analysoinnille, koska kognitiotieteen metodologia perustuu oletukseen pysyvästä yksilöstä – ei hetkellisestä ja muuttuvasta systeemistä. (2009; luku 2; 2010, luku 2.) Jos kuitenkin halutaan puolustaa näkemystä laajentuneesta kognitiosta, hypoteesin kannattajan tulisi tarjota riippumattomia perusteita mentaalisten termien normaalikäyttöä laajemmalle sovellukselle ja osoittaa kannattamansa näkökulman tieteellinen arvo (2004, luku 5). Rupert on kuitenkin argumenteillaan pyrkinyt osoittamaan, että psykologiassa tai kognitiotieteessä hyväksytyt metodologiset periaatteet (kuten yksinkertaisuus ja konservatismi) sekä teoreettiset edut puoltavat perinteistä yksilökeskeistä näkemystä (2004, 421; 2009, luku 2; 2010, luku 2; 2011, 432). Rupert ehdottaakin kirjaimellisen laajennettu kognitio -hypoteesin (HEC) sijaan hypoteesia upotetusta kognitiosta (Hypothesis of Embedded Cognition, HEMC), joka on hänen mukaansa paremmin yhteensopiva kognitiotieteen selitysmallien ja yleisten käsitysten kanssa (2004, luku 2). HEMC hyväksyy kognitiivisten prosessien voimakkaan riippuvuuden ulkoisista tekijöistä (2004, 393), mutta Rupert painottaa, että tällaisesta riippuvuudesta ei seuraa, että ulkoisia tekijöitä tulisi pitää kirjaimellisesti osana kognitiivista systeemiä (2010, 326). Hänen mukaansa Clarkin tarjoamat esimerkit HEC:n puolesta ovat ymmärrettävissä HEMC:n pohjalta, jolloin kognitio voi olla yllättävänkin vahvasti riippuvainen ympäristöstä, mutta ei kuitenkaan laajentunut Clarkin esittämällä tavalla (2004; 2010; 2011). Lisäksi Rupert huomauttaa, että jos laajennettu kognitio -näkemyksen kannattaja vetoaa tilannekohtaisten systeemien taustalla olevaan pysyvään yksilöön, tässä myönnetään yksilöorganismin erityisasema ja Rupertin mukaan upotettuun kognitioon perustuva näkemys voi selittää tilanteen olettamatta kognitiivisten prosessien laajentumista ympäristöön (2010, luku 2). 40 3.1.2. Vastauksia kritiikkiin Clark on useissa kirjoituksissaan (2005b; 2008a; b; 2010a; b; 2011) vastannut laajennettu kognitio -hypoteesia vastaan esitettyyn kritiikkiin ja huomauttanut, että monet edellä mainituista ongelmista perustuvat pikemminkin virheellisiin tulkintoihin eivätkä siksi riitä kumoamaan ajatusta, että mentaalisten prosessien kantajat voisivat ulottua myös aivojen ulkopuolelle (2010b, 82). Yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan esitetty kritiikki vetoaa erilaisuuteen sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä. Clark on kuitenkin painottanut, että yhdenvertaisuusperiaate ei vaadi, että ulkoisten prosessien tulisi muistuttaa sisäisiä prosesseja yksityiskohtaiselta toiminnaltaan, vaan tarkastelun kohteena ovat yleisen tason funktionaaliset roolit. Kyse ei ole siitä, että ensin määritettäisiin aivoissa tapahtuvat kausaaliset prosessit ja sen jälkeen verrattaisiin ulkoisten prosessien toimintaa niihin, vaan tarkoituksena on vedota commonsense- tai intuitiivisen tason käsityksiin siitä, mitä olemme valmiit pitämään kognitiivisena: jos pitäisimme prosessia kognitiivisena silloin, jos se (tai toiminnallisesti vastaava prosessi) tapahtuisi pään sisällä, niin yhdenvertaisuusperiaatteen mukaan sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhteistyössä tapahtuvaa prosessia voidaan pitää yhtä lailla kognitiivisena. Periaatteen tarkoitus on siis toimia ”metabolisen tietämättömyyden verhona” (Clark 2008a, 114), jolloin erottelua kognitiivisen ja ei-kognitiivisen välillä ei tehdä vain spatiaalisen sijainnin mukaan, vaan tarkoitus on sallia yhtäläinen mahdollisuus sekä sisäisille että ulkoisille tekijöille toimia kognitiivisten prosessien kantajina. 52 (Clark 2008a, 114–115; 2010a, luku 1; Kiverstein & Clark 2009, 3.) Toisin kuin Adams ja Aizawa (2001, 51–52; 2010a, luku 2) esittävät, kognition tunnusmerkkejä ei määritetä yksityiskohtaisten kausaalisten mekanismien perusteella, vaan taustalla on common-sense-funktionalismin mukainen käsitys kognitiosta, jolloin yksityiskohtaisten mekanismien tarkastelun sijaan keskeisempää on ulkoisen välineen tai informaation lähteen rooli toiminnan ohjauksessa ja näin saavutettava toiminnan tulos (Clark 2008a, luku 5.6; 2010a, luku 3; 2010b, 92–93). Clarkin mukaan myös Rupertin esittämä kritiikki, jossa hän vetoaa biologisen muistin erityispiirteisiin, perustuu vastaavaan yhdenvertaisuusperiaatteen väärintulkintaan (2008a, 114). On kuitenkin hyvä huomata, että sekä HEC:n puolustajat että sen vastustajat voivat vedota funktionalistiseen käsitykseen. Erimielisyys koskee kysymystä siitä, minkä tasoiset funktionaaliset prosessit ovat merkittäviä. HEC:n kriitikot kiinnittävät huomionsa biologisten 52 Ks. kuitenkin Sven Walterin (2010) kritiikki yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan, jossa hän esittää, että periaate ei onnistu vaatimaan todellista yhdenvertaista kohtelua sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä niiden kognitiivisen aseman suhteen (s. 292–294) ja että sen sovellus vaatii kognition tunnusmerkkejä, mutta näiden tarjoaminen tekee periaatteeseen vetoamisen turhaksi (s. 293–295). 41 kognitiivisten prosessien erityispiirteisiin sekä yksityiskohtaisen tason neuraalisiin prosesseihin ja niiden funktionaalisiin rooleihin, kun taas hypoteesin puolustajat tarkastelevat yleisemmän, common-sense-tason toiminnallisia rooleja.53 Näistä ensimmäistä, neuraalisia prosesseja suosivaa muotoa voidaan kutsua sovinistiseksi (chauvinistic) funktionalismiksi erotuksena laajennetusta (extended) liberaalista funktionalismin muodosta, jossa funktionaalisia tiloja ei määritellä ”sensorisen inputin” ja ”behavioraalisen outputin” perusteella, vaan jossa puhutaan suhteista systeemin tilojen välillä (Wheeler 2010a, 255). Mark Rowlandsin mukaan tällaisen tilanteen ongelmana on ajautuminen question-beggingtilanteeseen, joka koskee kiistaa funktionalismin eri muotojen välillä (ks. Rowlands 2010b, 102–103). Wheeler kutsuu tätä ”Rowlandsin umpikujaksi” (deadlock), mutta pyrkii osoittamaan, että se on vältettävissä, jos voimme tarjota laajennettu kognitio -hypoteesista riippumattomia perusteita liberaalin muodon puolesta ja sovinistista muotoa vastaan (Wheeler 2010a, 256–258).54 Mark Sprevak on puolestaan esittänyt, että liberaali funktionalismin muoto, joka sallii niin sanotun marsilais-intuition eli ajatuksen siitä, että fysiologisten prosessien ja hermoston yksityiskohtaisten toimintaperiaatteiden eroista huolimatta myös marsilaisilla voisi olla kognitiivisia prosesseja,55 johtaa HEC:n mukaiseen käsitykseen, mutta ei kuitenkaan Clarkin ja Chalmersin esittämään maltilliseen muotoon, vaan radikaalimpaan versioon. Sprevak esittääkin, että tämä muodostaa vasta-argumentin sekä HEC:lle että funktionalismille, koska seurauksena on liian radikaali muoto, joka on vastoin intuitiivisia käsityksiämme kognitiosta tai mentaalisuudesta. Hänen mukaansa funktionalistisen käsityksen ja laajennettu kognitio -hypoteesin välinen suhde muodostaa seuraavan ongelman: Marsilais-intuition ja yhdenvertaisuusperiaatteen säilyttävästä funktionalismista seuraa HEC:n radikaali muoto, koska rajoittavat lisäehdot56 eivät toimi ja ongelmattomien lisäehtojen löytäminen vaikuttaa epätodennäköiseltä (Sprevak 2009, luku 5). Jos taas funktionalismia muokataan siten, että vältetään radikaali muoto, HEC on altis Adamsin ja Aizawan sekä Rupertin kritiikille. Koska liberaali funktionalismin muoto johtaa radikaaliin versioon HEC:stä, ja tämä radikaali muoto vaikuttaa epäintuitiivisuutensa vuoksi olevan epätosi, tästä seuraa, että myös funktionalismi on epätosi (emt, 520–521). Näin ollen HEC ei ole 53 Vrt. Braddon-Mitchell & Jackson 1996, luvut 3 ja 5 ja yllä s. 32 erosta empiirisen ja common-sensefunktionalismin välillä. 54 Esimerkkinä Wheeler tarkastelee ihmisen sisäisen muistia, jolta oletetaan kuitenkin puuttuvan eräs biologiselle muistille tyypillinen piirre (”generation effect”), johon esimerkiksi Rupert (2004) vetoaa. Hänen mukaansa tätä voidaan pitää muistina, mutta tämä vaatii liberaalin funktionalismin muodon hyväksymistä. 55 HEC:n kannattajat (esim. Clark 2005b, 5; 2008a, 77–78, 91, 98; 2010a, 44–45, 48) ovat käyttäneet marsilais-intuitiota argumenttina sovinistista funktionalismin muotoa vastaan ja osoittaakseen, että biologisten prosessien yksityiskohtaiset toimintamekanismit eivät ole ratkaisevia kognitiolle. 56 ks. C&C 1998, 38; Clark 2010a, 46; Sprevak 2009, 514; edellä s. 32. 42 vain tosi (vaikkakin ehkä yllättävä) seuraus funktionalismista, vaan se toimii myös vastaesimerkkinä funktionalismille mielenfilosofiassa.57 Yhteenliittymis-konstituutio-virheen mukaan pelkkä yhteenliittyminen kognitiivisen agentin kanssa ei riitä tekemään ulkoisesta objektista kognitiivista. Clark (2008a, luku 5.3; 2010b, luku 2) kuitenkin muistuttaa, että argumentin tarkoitus ei ole osoittaa, että ulkoinen objekti itsessään olisi kognitiivinen. Kyse on pikemminkin siitä, voisiko jokin ulkoinen objekti, olla osa kognitiivista prosessia. Adamsin ja Aizawan kritiikin ongelma tulee esiin heidän kynä-esimerkissään, josta voidaan esittää vastaava muunnelma: Kysymys: Miksi V4-neuroni ajatteli, että ärsyke oli spiraalin muotoinen? Vastaus: Koska se oli yhteenliittyneenä apinaan. (Clark 2008a, 86; 2010b, 82.) Virheellinen ajatus kritiikin taustalla koskee oletusta, että osallisuus kognitiivisesta prosessista voisi tehdä itse objektista kognitiivisen. Vaikka monet neuronit oletettavasti ovat osallisina kognitiivisissa prosesseissa, näyttäisi kuitenkin virheelliseltä väittää, että tämä osallisuus tekisi niistä kognitiivisia tai ajattelevia olioita. Samoin myöskään Clarkin ja Chalmersin esittämässä tapauksessa tarkoitus ei ole väittää, että muistikirja itsessään olisi kognitiivinen, vaan kyse on siitä, voidaanko sitä pitää osana kognitiivista prosessia. Keskeinen ero Adamsin ja Aizawan sekä Clarkin (ja Chalmersin) tarkastelussa koskee sitä, onko tarkastelun kohteena (oletetun) kognitiivisen systeemin osa itsessään vai koko kognitiivinen systeemi. Adams ja Aizawa kiinnittävät huomionsa yksittäiseen osaan, jonka oletetaan olevan osa kognitiivista systeemiä ja argumentoivat laajennettua kognitiota vastaan sen pohjalta, että tämä osa itsessään ei ole kognitiivinen. Clarkin (ja Chalmersin) argumentti puolestaan koskee kysymystä siitä, voisiko jokin kehon ulkopuolinen tekijä olla osa laajempaa systeemiä, jota pidetään kognitiivisena. Kyse ei ole siitä, onko osa itsessään kognitiivinen, vaan voiko se olla sisällytetty (incorporated) kognitiiviseen systeemiin. (Clark 2010b, 83– 85; ks. myös 2008a, 37–41.) Yhteenliittymis-konstituutio-virheeseen liittyvän keskustelua voidaan tarkastella myös sen pohjalta, mitä kausaalisella yhteenliittymisellä tarkoitetaan. Kuten edellä esitetty, voidaan tehdä ero symmetrisen ja asymmetrisen vaikutuksen välille. Adams ja Aizawa tarkastelevat tilannetta asymmetrisenä vaikutuksena, jossa ulkoiset tekijät vaikuttavat kausaalisesti sisäi- 57 Ks. Wheelerin (2010a, 263–264), vastaus, jonka mukaan Sprevakin johtopäätös ei seuraa normaalista marsilais-intuitiosta, vaan vaatii vahvemman, epäuskottavamman version. Walter (2010) sen sijaan esittää, että Sprevakin argumenttiin riittää normaali muoto marsilais-intuitiosta (s. 297), mutta hän korostaa, että sekä Sprevakin kritiikki että tämän kumoaminen (ja yleisemmin HEC:n puolesta esitetyt funktionalistiset argumentit) edellyttävät riippumatonta käsitystä kognition tunnusmerkeistä (s. 297–298), mutta tunnusmerkkien tarjoaminen kuitenkin tekee funktionalismiin vetoamisen tarpeettomaksi (s. 299; vrt. edellä alaviite 52). 43 siin prosesseihin, kun taas Clarkin (ja Chalmersin) argumentti perustuu symmetriseen vaikutukseen, jossa ulkoisten ja sisäisten tekijöiden katsotaan vaikuttavan vastavuoroisesti toisiinsa ja muodostavan yhdessä kognitiivisen systeemin (C&C 1998, 29; Menary 2010a, 3–4). Clark on myöntänyt, että pelkkä yhteenliittyminen ei ole riittävää kognitiivisen systeemin muodostumiseen (2008a, 131), mutta hän myös tarkentaa, että laajentuneen systeemin tapauksessa on kyse sellaisesta kompleksisesta ja ei-lineaarisesta vuorovaikutuksesta, että systeemin toimintaa ei voida ymmärtää hajottamalla systeemiä osiin ja tarkastelemalla ulkoisten (ei-kognitiivisten) tekijöiden vaikutusta sisäisiin (kognitiivisiin) prosesseihin (2008a, 116). Sen sijaan tällaisen systeemin toimintaa voidaan ymmärtää parhaiten tarkastelemalla sitä yksittäisenä systeeminä, jossa selityskohteena on koko prosessointikehä, johon voi kuulua sekä sisäisiä että ulkoisia tekijöitä. Kun sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhteistyötä tarkastellaan yhtenäisenä systeeminä, on hylättävä perinteinen ”sandwich”malli (Hurley 1998, luku 10.1; 2001), jossa kognitiota pidetään havainnon ja toiminnan välissä tapahtuvana erillisenä sisäisenä prosessina. Laajennettu kognitio -hypoteesissa toimintaa ulkoisen välineen kanssa ei siis pidetä vain kausaalisena input-infromaationa sisäiselle kognitiolle, vaan toimintakehää itsessään pidetään kognitiivisena mekanismina. Erityisesti dynaamisten systeemien teoria tarjoaa viitekehyksen tällaisen kompleksisen, eilineaarisen ja ajallisesti kehittyvän prosessin tarkasteluun (Clark 2008a, 23–28; ks. myös Thelen & Smith 1994; Port & van Gelder 1995; Silberstein & Chemero 2011a; b; alla luku 6). Lisäksi Hurley huomauttaa, että kritiikin vaarana on sortuminen ’kausaali–konstituutiovirhe’ -virheeseen. Tämä tarkoittaa oletusta siitä, että erottelu kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden välillä menee yksiin ulkoinen–sisäinen-erottelun kanssa. Jotta tämä virhe voitaisiin välttää, erottelu kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden välillä tulisi voida tehdä riippumatta internalistisesta oletuksesta, jonka mukaan ainoastaan sisäiset tekijät ovat aidosti konstitutiivisia ja ulkoiset vain kausaalisesti vaikuttavia. (Hurley 2010, 106.)58 Adamsin ja Aizawan esittämän kritiikin voidaan kuitenkin katsoa välttävän tämän virheen, jos se kykenee tarjoamaan sellaisen käsityksen kognition tunnusmerkeistä, joka ei perustu vain intuitiiviseen oletukseen siitä, että vain sisäiset tekijät voivat olla aidosti kognitiivisia. Adams ja Aizawa esittävät, että heidän näkemyksensä kognition tunnusmerkeistä perustuu kognitiotieteelliseen käsitykseen siitä, että kognitio vaatii intrinsistä sisältöä (2010a, luku 1) sekä empiiriseen tukeen sen puolesta, kognitiolle vaadittavat kausaaliset prosessit tapah- 58 Ks. myös Ross & Ladyman (2010), joiden mukaan erottelu kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden välillä ei kuulu lainkaan kypsiin tieteisiin (mature scieces). Heidän mukaansa kysymys mielen sijainnista perustuu vain intuitiiviseen ja ongelmalliseen säiliö-metaforaan, josta kognitiotieteen tulisi päästä eroon. 44 tuvat aktuaalisesti vain aivoissa (2010a, luku 2). Clark on kuitenkin kritisoinut sekä intrinsiseen sisältöön ja yhtenäisiin kausaalisiin prosesseihin perustuvia argumentteja. Adamsin ja Aizawan esittämän intrinsistä sisältöä koskevan vaatimuksen mukaan sellainen prosessi, joka ei sisällä intrinsistä (ei-johdettua) sisältöä, ei ole kognitiivinen (A&A 2010a, 70). Tästä ei kuitenkaan seuraa vaatimusta, että kaikkien systeemin osien tulisi olla itsessään intrinsisen sisällön kantajia. Vaikka muistikirjassa olevien symbolien merkitys on johdettua eli määräytynyt konventionaalisesti ja vaikka hyväksyttäisiin, että aidosti kognitiiviset prosessit vaativat intrinsistä sisältöä, joka (oletuksen mukaan) toteutuu vain aivoissa, tarvitaan kuitenkin lisäargumentteja sen perusteeksi, että kognitiivisten prosessien kantajina voi olla vain neuraalisia prosesseja. (Clark 2008a, 89–92; 2010b, luku 3.) Tämä muistuttaakin edellä esitettyä virheellistä ajatusta, jonka mukaan kynän tai neuronin tulisi olla itsessään kognitiivinen, jotta se voitaisiin laskea osaksi kognitiivista systeemiä. Clark muotoilee ongelman seuraavasti: kun tarkastellaan jotakin X:ää, joka on osa supervenienssi-pohjaa Y:lle, ja kun Y:llä on ominaisuus Z, tästä ei seuraa vaatimusta, että Z olisi X:n ominaisuus (Clark 2010b, 89). Jos siis muistikirja (X) on osa systeemin (Y) supervenienssi-pohjaa ja tämä systeemi kykenee kognitiiviseen toimintaan (Z), tästä ei seuraa, että muistikirjan olisi itsessään kognitiivinen. Taustalla näyttää olevan edellä esitetty ero siitä, onko tarkastelun kohteena yksittäinen osa vai koko systeemi. Adamsin ja Aizawan mukaan ulkoinen väline ei voi olla intrinsisen sisällön kantaja eikä siksi osa kognitiivista systeemiä. Clark sen sijaan tarkastelee koko systeemiä, jolloin Adamsin ja Aizawan esittämä vaatimus intrinsisen sisällön tarpeesta on yhteensopiva kognitiivisen systeemin laajentumisen kanssa. Adams ja Aizawa eivät väitä, että kognitiivisen tilan tulisi muodostua kokonaan intrinsisistä representaatioista (A&A 2010a, 69), jolloin laajennettu kognitio -hypoteesissa esitetyn ajatuksen mukaan kognitiivinen systeemi voisi muodostua intrinsisen sisällön kantajista ja johdetun sisällön kantajista. Vasta-argumentti pätee vain jos tarkastelun kohteena on jokin kognitiivisen systeemin (oletettu) osa yksinään, mutta Clark painottaa, että kyse ei ole siitä, ovatko osat itsessään kognitiivisia, vaan siitä, voivatko ne olla sisällytetty kognitiiviseen systeemiin ja siten tämän systeemin osia. Intrinsisen sisällön lisäksi Adams ja Aizawa painottavan kognitiivisen toiminnan taustalla olevia tietynlaisia kausaalisia prosesseja, jotka tapahtuvat heidän mukaansa vain aivoissa. Rupertin mukaan ongelmana on, että pysyvän ja yhtenäisen yksilön sijaan tarkastelun kohteeksi tulee hetkellinen systeemi, mikä on kuitenkin vastoin kognitiotieteen metodologisia periaatteita ja teoreettisia taustaoletuksia. Näiden vasta-argumenttien mukaan kognitiivisten prosessien taustalla olevin tekijöiden moninaisuus ja epäyhtenäisyys aiheuttaa ongelmia tieteelliselle tutkimukselle, koska laajennettu systeemi ei muodosta yhtenäistä ja pysy45 vää selityskohdetta, josta perinteinen kognitiotiede on kiinnostunut. Vastatessaan Adamsille ja Aizawalle Clark huomauttaa, että biologisten prosessien ja ulkoisten välineiden toimintaprosessien fysikaalisista eroista huolimatta on mahdollista löytää kuvaustaso, jolla niiden toimintaa voidaan tarkastella yhtenäisen viitekehyksen pohjalta (esim. informaation käsittelyn näkökulmasta) (2010a, 50–51).59 Toisaalta ei ole myöskään selvää, miksi kognitiivisen systeemin määrittely ja sen tieteellinen tutkimus vaatisi kaikkien sen osien noudattavan samanlaisia toimintaperiaatteita. Clarkin mukaan kognitiotieteen tarkastelun kohteena olevan systeemin ei tarvitse muodostaa selityksellisesti yhtenäistä lajia, jossa kaikki osat toimisivat samojen mekanismien tai kausaalisten periaatteiden mukaisesti (vrt. A&A 2001, 52; 2010a, 73–77). Myös erilaisista komponenteista koostuva hybridi systeemi voi Clarkin mukaan muodostaa tieteellisti kiinnostavan tutkimuskohteen, jonka tarkastelussa voidaan hyödyntää erilaisia selityksellisiä paradigmoja. (Clark 2008a, 93–99, 115, 121; 2010a, 51.) Yhtenäisyyttä ei tarvitse löytää fysikaalisen tason kausaalisista prosesseista, vaan selityksellinen yhtenäisyys perustuu pikemminkin kognitiivisena pidetyn toiminnan tuottamiseen. Clarkin ehdotuksen mukaan kausaalisten mekanismien tai toiminnan syiden sijaan kognition tunnusmerkkinä voidaan pitää toiminnan tuloksia – älykkään toiminnan tuottamista (2010a, 51; 2010b, 92–93). On myös hyvä huomioida, että ajatus laajennetusta kognitiosta ei johda aivojen merkityksen unohtamiseen (Clark 2008a, 165). Pikemminkin tarkoituksena on kiinnittää huomio pelkän aivoihin keskittyvän tutkimuksen riittämättömyyteen kognitiivisten ja yleisemmin mentaalisten prosessien ymmärtämisen kannalta. Clarkin mukaan kognition määrittäminen vain aivoissa tapahtuvien kausaalisten prosessien perusteella sitoo kognition liian tiukasti neuraaliseen toimintaan ja sulkee jo valmiiksi pois mahdollisuuden kognitiivisen toiminnan toteutumiseen muunlaisessa perustassa, jolloin ongelmaksi muodostuu liika ihmis- ja neurokeskeisyys kognition määrittelyssä (2008a, 92–93). Clark ja Chalmers (1998, 30) huomioivat myös mahdollisen internalistisen vastauksen, jonka mukaan kaikki mentaaliset prosessit ehkä voitaisiin loppujen lopuksi selittää vain viittaamalla aivotoimintaan sekä tulevaan input-informaatioon ja toimintaan. He kuitenkin vetoavat selitykselliseen yksinkertaisuuteen, koska vaihtoehtoinen internalistinen selitys olisi tarpeettoman monimutkainen ja sen sijaan laajennettu kognitio -hypoteesiin perustuva tarkastelu voisi tarjota luonnollisemman selityksen. 59 Adams ja Aizawa (2010a) kritisoivat ehdotusta esittämällä eroja sisäisten ja ulkoisten välineiden informaationprosessointikyvyissä (s. 75). Heidän mukaansa Clark ei myöskään onnistu tarjoamaan tyydyttäviä kognition tunnusmerkkejä ja vaadittua kognitiivista kuvaustasoa (s. 76). Clark (2010b, 93–96) on vastannut tähän esittämällä ajatuksen systeemitason kognitiotieteestä, joka huomioi sisäisten ja ulkoisten tekijöiden komplementaarisuuden ja niiden integroituneen yhteistoiminnan (vrt. 2. aalto, luku 3.2). 46 Rupertin esittämä hypoteesi upotetusta kognitiosta (HEMC) tulee lähemmäksi laajennettu kognitio -hypoteesia (HEC), mutta säilyttää kuitenkin perinteisen käsityksen ihmisestä yhtenäisenä ja jatkuvana kognitiivisena systeeminä. HEC:n kannattajan olisikin esitettävä, miksi suosia ajatusta, että kognitiiviset prosessit voivat ulottua kirjaimellisesti ympäristöön ja muodostaa erillisiä systeemejä tilannekohtaisten tarpeiden mukaan. Ensinnäkin voidaan huomauttaa, että myös monet sisäiset informaationprosessoinnista vastaavat systeemit muodostuvat tietyn tehtävän suorittamista varten ja ovat siten hetkellisiä kokoonpanoja (Clark 2008a, 116–117). Lisäksi Clark muistuttaa, että HEC:n kannattajan ei tarvitse hylätä ajatusta yksilöstä jatkuvana kognitiivisena agenttina, vaan pysyvän yksilöorganismin lisäksi voidaan tarkastella myös hetkellistä, tietyn tehtävän suorittamiseen vaadittavaa laajempaa kognitiivista systeemiä. Laajennettu kognitio -hypoteesissa kiinnostuksen kohteena on ensisijaisesti sen selittäminen, mitkä osat maailmasta tekevät todeksi senhetkiset mentaaliset prosessit, ja joissakin tilanteissa nämä tekijät voivat ulottua aivojen ja kehon ulkopuolelle. Tarkasteltaessa jonkin kognitiivisen prosessin suorittamista, Clarkin mukaan ei ole syytä olettaa, että biologiset rajat muodostaisivat relevantteja rajoja informaationprosessoinnin näkökulmasta. (Clark 2008a, 116–118, 135, 157–159.) Sen lisäksi, että HEC kykenee huomioimaan pysyvän yksilön, HEC:n kannattajan olisi osoitettava, miksi suosia HEC:iä Rupertin esittämän konservatiivisemman vaihtoehdon, HEMC:n, sijaan. Clarkin mukaan HEC:n etuina voidaan pitää sitä, että siinä vältetään ”magic dust” -virhe, jossa oletetaan neuraalisissa mekanismeissa itsessään (intrinsisesti) olevan jotakin erityistä, joka takaa niiden erityisaseman mentaalisten prosessien toteuttajina (2008a, 136; ks. myös 2007, 108). Sopivuus mentaalisten prosessien toteuttajaksi ei perustu mihinkään intrinsiseen ominaisuuteen, vaan toiminnallisiin rooleihin (vrt. Dennett 2005, 19–21) – riippumatta siitä, tapahtuvatko ne kehon sisä- vai ulkopuolella. Tässä ei myöskään jouduta olettamaan homunculuksen kaltaista sisäistä agenttia tai kontrollimekanismia eikä erityistä keskusta, jossa kaikki koottaisiin yhteen.60 Sen sijaan HEC korostaa hajautettua informaationkäsittelyä,61 jolloin mentaaliset ja kognitiiviset prosessit emergoituvat itse-organisoituvasti erilaisten (sisäisten ja ulkoisten) prosessien yhteistoiminnasta. Lisäksi Clark huomauttaa, että aivot tai keskushermosto on ”kognitiivisesti puolueeton” eli se ei välitä siitä, miten ja missä keskeiset prosessit tapahtuvat, vaan keskeisempää on ky- 60 Vrt. Dennettin (1991) kritiikki ”kartesiolaista teatteria” ja sisäistä johtajaa vastaan. Ks. Clark 2007, 108– 109, 113; 2008a, 131–137 hänen näkemyksensä yhteydestä Dennettin ajatuksiin. 61 Rupert (2011) on kuitenkin huomauttanut, että myös HEMC sallii hajautetun informaationkäsittelyn, eikä siitä seuraa oletusta sisäisestä keskuksesta, vaikka prosessit toteutuvatkin organismin sisäpuolella (s. 432– 433). 47 seessä olevan tehtävän suoritus mahdollisimman tehokkaasti.62 (2008a, 136–138.) Säilyttääkseen kuitenkin yhtenäisen organismin merkittävyyden, Clark esittää hypoteesin organismi-keskeisestä kognitiosta (HOC), jonka mukaan kognitiiviset prosessit ulottuvat joskus kirjaimellisesti ympäristöön, mutta organismi (ja organismin sisällä aivot tai keskushermosto) säilyy kuitenkin kognitiivisten prosessien ytimenä ja aktiivisimpana elementtinä; kognitio on siis organismi-keskeinen, mutta ei organismiin rajoittunut (2008a, 123, 139). Clarkin mukaan valintaa eri vaihtoehtojen (HEMC, HEC, HOC) välillä ei tule nähdä niinkään joko-tai-tilanteena tai nollasummapelinä, vaan ne tarjoavat eri näkökulmia kognitiivisen toiminnan tarkasteluun ja mahdollisuuksia kiinnittää huomiota tiettyihin piirteisiin (2008a, 139). Sopivimman näkökulman valinta riippuu tämän mukaan tilannesidonnaisista intresseistä ja selityksellisistä tavoitteista. Vastatessaan Rupertin kritiikkiin Clark tekee siis eron hetkellisen kognitiivisen systeemin ja pysyvän agentin välille (ks. 2008a, 118); tämä säilyttää yksilöorganismin kognitiivisena agenttina ja kognitiivisten prosessien ytimenä, mutta hetkellinen, tietyn kognitiivisen tehtävän suorittamiseen tarvittava systeemi voi laajentua organismin rajojen ulkopuolelle (2008a, 123, 139).63 Clark hyväksyy organismin ja erityisesti aivojen keskeisyyden kognitiivisten prosessien kannalta ja hän myöntää, että kognitiivisten prosessien taustalla on pysyvä agentti, joka voidaan identifioida jo ennen kognitiivisten prosessien tarkastelua (2008a, 118). Näin voidaan siis erottaa kaksi mahdollista selityskohdetta: pysyvä kognitiivinen agentti ja tietyn tehtävän suorittamiseen vaadittava hetkellinen kognitiivinen systeemi (2008a, 118; ks. myös 1997, 218).64 Clark puhuu myös ”erillisestä kognitiivisesta agentista”, johon ulkoinen väline voi olla liittynyt tai johon se voidaan sisällyttää (inclusion) (2011, 454), mutta kieltää, että agenttina toimisi mikään yksittäinen tai rajoitettu sisäinen prosessi (2008a, 160). Toisaalta ei ole täysin selvää, rajoittaako Clark kognitiivisen agenttiuden vain yksilöorganismiin, koska hänen kirjoituksistaan voidaan löytää viitteitä myös sen puolesta, että myös agenttius voitaisiin käsittää laajentuneena (ks. esim. 2005b, 9–10; 2007; 2008a, 110; Collins ym. 2008, 362–363, 370). Hän kritisoi intuitiivista dualismia ja organismi-individualismia ja mainitsee, että agentti voitaisiin käsittää ”singulariteettina” 62 Ks. 2008a, 121 ”kognitiivisen puolueettomuuden hypoteesista” (Principle of Cognitive Impartiality) ja s. 13 ”ekologisen kokoonpanon periaatteesta” (Principle of Ecological Assembly), jotka korostavat kyseessä olevan tehtävän suorittamista mahdollisimman vähällä vaivalla, jolloin kognitiivinen systeemi voi muodostua sekä sisäisistä että ulkoisista prosesseista. Clark (1989, 64) on esittänyt aiemmin vastaavan ”007periaatteen”. Ks. myös Rowlandsin (1999, 79–80; 2010b, 16) ”barking dog -periaate” työnjaosta sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä. 63 Ks. Clark 2008a, 157–159 ja Wilson & Clark 2009, 64–64 hetkellisistä laajennetuista kognitiivisista systeemeistä (TECS: transient extended cognitive systems). Ks. myös Wilson 2000, jossa hän esittää, että toiminnan kontrolli voi olla sisäinen, vaikka kognitiivinen systeemi olisi yksilöä laajempi. 64 Vrt. van Gelderin (1998; luku 4.1) käsitys systeemin ja agentin välisestä suhteesta (ks. edellä alaviite 7). 48 (singularity; ks. Hurley 1998), joka voi realisoitua eri aikoina erilaisten materiaalisten resurssien pohjalta (Collins ym. 363). Myös Clark ja Chalmers huomauttavat, että heidän esittämänsä argumentin pohjalta myös agentti voitaisiin käsittää parhaiten laajentuneena, koska ulkoisella välineen tarjoamalla informaatiolla on keskeinen rooli kognitiivisen agentin identiteetin ja minuuden kannalta (C&C 1998, 39). Tämän mukaan meillä on kokemus jatkuvasta agenttiudesta tai minuudesta, mutta sen materiaalinen perusta on muuttuva ja laajennettu kognitio -hypoteesin mukaisesti se voi joissakin tapauksissa ulottua organismin rajojen ulkopuolelle (C&C 1998, 39; Collins ym. 2008, 363). Mark Sprevak (2009, luku 7; 2010) on kritisoinut yleisesti HEC:n yhteydessä käytyä keskustelua, jonka pohjana on päättely parhaaseen selitykseen (IBE: inference to the best explanation) (ks. myös Barker 2010). Hänen mukaansa sekä hypoteesin puolustajat että vastustajat ovat pitäneet selityksellistä arvoa HEC:n totuusarvon määrittäjänä. Sprevakin mukaan oletetut selitykselliset edut tai kustannukset eivät kuitenkaan onnistu ratkaisemaan HEC:n totuutta, koska ne ovat suhteellisen pieniä ja riippuvaisia tarkastelukontekstista ja toisiaan vastaan esitetyistä selityshypoteeseista (2009, luku 7; 2010, 354). Lisäksi ongelmaksi muodostuu kysymys siitä, miten tasapainoilla erilaisten selityksellisten etujen, kuten ontologisen ja selityksellisen yksinkertaisuuden välillä (2009, 524–525). Sprevakin mukaan kyseessä ei ole vain terminologinen kiista eikä kysymystä HEC:n kannattajien ja sen vastustajien välillä voida ratkaista vain empiiriseen aineistoon vetoamalla, vaan taustalla on ontologinen kysymys mielestä tai mentaalisuudesta. Yleisemmin ongelmana voidaan pitää pyrkimystä ratkaista metafyysisiä kysymyksiä tieteellisinä ongelmina (2010, 354). Hänen mukaansa kognitiotieteessä todelliset kilpailijat eivät ole HEC ja HEMC tai mitkään näkemykset mielen laajuudesta, vaan sen sijaan erilaiset selitykselliset viitekehykset mielen tutkimiseen: kysymys koskee sitä, ovatko mentaaliset prosessit itseriittoisia ja tutkittavissa pääasiassa ympäristöstä erillään (internal self-sufficiency) vai ovatko mentaaliset prosessit vahvasti riippuvaisia ympäristön resursseista, jolloin niitä pitää tutkia ympäristöllisessä kontekstissaan (external dependence) (2010, 361–362). Sprevakin kritiikki selityksellisen arvon riittämättömyydestä on keskeinen huomio, koska laajennettu kognitio hypoteesin yhteydessä käyty keskustelu on keskittynyt suurelta osin juuri sen selitykselliseen arvoon. Lisäksi tämä nostaa esiin keskustelun yhteyden ontologisiin kysymyksiin mielestä ja kognitiosta ja kysymykseen siitä, millä perusteilla kiista laajennettu kognitio hypoteesin totuudesta tai uskottavuudesta voidaan (tai ei voida) ratkaista. Samuli Pöyhönen (tulossa) on puolestaan korostanut eroa laajennettu mieli -hypoteesin (HEM) ja laajennettu kognitio -hypoteesin (HEC) välillä, ja esittää, että HEM liittyy yleisiin (ontologisiin) käsityksiin mentaalisuudesta, kun taas HEC on selkeämmin yhteydessä 49 kognitiotieteessä kiinnostuksen kohteena olevien subpersonaalisten prosessien tarkasteluun ja yleisemmin tieteelliseen tutkimukseen (s. 4–7). Myöskään hänen mukaansa HEC:n arvoa ei voida arvioida suoraan empiiristen tulosten pohjalta, eikä sitä tule pitää totuusarvoisena hypoteesina. Pöyhönen kuitenkin esittää, että HEC voi toimia hyödyllisenä strategiana kognitiivisten ilmiöiden luokittelulle (s. 26). Hänen mukaansa internalistista ja eksternalistista näkökulmaa ei tule pitää niinkään kilpailijoina, vaan erilaisina näkökulmina kognitiivisten ilmiöiden tarkasteluun, ja niiden selityksellinen voima riippuu kiinnostuksen kohteena olevasta ilmiöstä ja erilaisten selityksellisten hyveiden painotuksesta. 3.2. Toinen aalto Edellä esitelty ensimmäisen aallon mukainen laajennettu kognitio -hypoteesi perustuu pääasiassa yhdenvertaisuusperiaatteeseen ja funktionaaliseen samanlaisuuteen sisäisten ja ulkoisten tekijöiden välillä kognitiivisten prosessien toteutuksessa. Laajennettu kognitio hypoteesin vastustajien lisäksi myös sen kannattajat ovat pitäneet yhdenvertaisuusperiaatetta ja funktionalistiseen käsitykseen perustuvaa näkemystä ongelmallisena, koska sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnan välillä on merkittäviä eroja. John Sutton ja Richard Menary ovatkin tehneet erottelun ensimmäisen aallon ja toisen aallon mukaisten argumenttien välille ja pyrkineet kehittämään toisen aallon mukaista näkemystä laajennetusta kognitiosta (Menary 2006a; 2007; 2009; 2010b; c; Sutton 2009; 2010; ks. myös Rowlands 1999; 2010b; Wilson 2010). Suttonin mukaan ensimmäinen ja toinen aalto ovat erillisiä, mutta eivät kuitenkaan yhteensopimattomia näkemyksiä laajennettu mieli tai kognitio -hypoteesia koskevassa keskustelussa (2010, 189–190). Toisen aallon mukaan sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnan ei tarvitse muistuttaa toisiaan, vaan keskeistä on niiden komplementaarinen luonne ja integroituminen yhtenäiseksi kognitiiviseksi systeemiksi. Sutton (2010) kutsuu komplementaarisuus-periaatteeksi näkemystä, jonka mukaan sisäiset ja ulkoiset tekijät voivat toimia erilaisissa rooleissa, mutta muodostavat kuitenkin yhtenäisen systeemin, joka mahdollistaa kognitiivisten prosessien toteutumisen (s. 194, 204–208). Samoin Menary ja Rowlands korostavat integraatiota (Menary 2006a; 2010b) ja sulautumista tai yhdistymistä (amalgamation) (Rowlands 2010b, 83–85) eli sisäisten ja ulkoisten tekijöiden integroitumista kokonaisuudeksi, jossa samanlaisuuden sijaan keskeisempää on sisäisten ja ulkoisten prosessien erot, ja erojen ansiosta integroitunut systeemi kykenee myös sellaisiin kognitiivisiin suorituksiin, jotka olisivat hyvin vaikeita vai mahdottomia pelkkien sisäisten prosessien pohjalta. Lisäksi he korostavat kognitiivisten prosessien toiminnallisuutta, jolloin laajentuminen perustuu ympäristötekijöiden manipulointiin, hyödyntämiseen ja muokkaamiseen (transformaatioon) 50 (Menary 2006a; 2010b; c; Rowlands 1999; 2009b; 2010b). Ajatukset sisäisten ja ulkoisten tekijöiden komplementaarisista rooleista sekä ulkoisten tekijöiden manipuloinnista esiintyvät jo Clarkin ja Chalmersin alkuperäisessä artikkelissa (esim. s. 28) sekä Clarkin muissa kirjoituksissa (esim. 1997, luvut 9 ja 10; 2008a, 99, 153; 2010b, 93–94), mutta heidän näkemyksiinsä perustuva keskustelu ja etenkin kritiikki on keskittynyt ennen kaikkea yhdenvertaisuusperiaatteen soveltamiseen ja eroihin sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä. Menaryn mukaan laajennettu kognitio -hypoteesi on osa radikaalimpaa projektia, jota hän kutsuu ”kognitiiviseksi integraatioksi”. Tämän mukaan ”sisäiset ja ulkoiset kantajat ja prosessit ovat integroituneet kokonaisuudeksi” (Menary 2006a, 329), ja keskeistä integraatiossa on ulkoisten välineiden manipulointi. Vastaavasti Rowlands esittää, että laajennettu mieli -hypoteesi ja ruumiillistunut mieli -teesin onttinen ja konstitutiivinen muoto65 voidaan yhdistää ajatukseksi yhdistyneestä tai sulautetusta (amalgamanted) mielestä, jonka mukaan jotkut mentaaliset prosessit voivat koostua osittain ruumiillisista ja ympäristössä tapahtuvista toiminnallisista prosesseista (Rowlands 2010b, 83–85). Rowlands myös huomauttaa, että hänen esittämänsä versio ei perustu funktionalismiin, jolloin se ei ole altis funktionalismiin liittyville ongelmille (2010b, 105–106, luvut 7 ja 8). Menary määrittelee kognitiivisen integraation neljän teesin kautta, joita ovat manipulaatio-, hybridi mieli-, transformaatio- ja kognitiivisia normeja koskeva teesi (2006a 330). Ensimmäisen, manipulaatio-teesin mukaan kognitiivisen integraation selitys vaatii agentin tarkastelua ympäristössä, jossa tämä manipuloi (yksin tai yhdessä muiden kanssa) erilaisia ulkoisia välineitä kognitiivisen tehtävän suorittamiseksi (2006a, 330). Aiemmin myös Rowlands (1999) on nostanut esiin manipulaation merkityksen ja hän huomauttaa, että termi on ymmärrettävä laajasti, jolloin se käsittää kaikenlaisen ruumiillisen toiminnan ympäristössä, jossa eliö käyttää ympäristöä tehtävän suorittamiseksi (s. 23–24). Myös Menary huomio manipulaatio-käsitteen laajuuden ja erottaa toisistaan neljä manipulaation lajia: (1) biologinen yhteenliittyminen, joka tarkoittaa vastavuoroista kausaalista suhdetta ja koordinointia, jossa ympäristön osia sisällytetään organismin prosesseihin;66 (2) episteeminen toiminta eli ympäristön manipulointi osana tehtävän suoritusta (sisäisten representaatioiden sijaan);67 (3) itseään korjaava toiminta, jolla tarkoitetaan kielen käyttöön ja muihin ulkoi- 65 Rowlands (2010b, 54–58) esittää ruumiillistunut mieli -teesistä myös kaksi heikompaa versiota: 1) episteemisen ja 2) onttisen, riippuvuuteen (ei konstituutioon) perustuvan tulkinnan. 66 Esimerkkinä Menary (2006a, 331; 2010c, 564) mainitsee ei-kognitiivisen fonotaksisen toiminnan (Webb 1994) ja mehiläistanssin (Millikan 1993, 2004), ekologisen näkökulman havainnosta (Gibson 1979), sensorimotorisen toiminnan (O’Regan and Noë 2001), sekä Ballardin (1991) ”animate vision”-mallin. 67 Tämä perustuu Kirshin ja Maglion (1994) erotteluun episteemisen ja pragmaattisen toiminnan välillä (ks. edellä alaviite 44). 51 siin välineisiin perustuvaan toiminnan ohjausta ja kontrollointia;68 ja (4) kognitiiviset käytännöt eli ulkoisten representaatiosysteemien manipulointi normatiivisten käytäntöjen mukaan jonkin kognitiivisen tehtävän suorittamiseksi (2006a, 331–332; 2010b, 237; 2010c, 564–571). Monenlaiset representaatiosysteemit (esim. kirjoitettu kieli ja matemaattiset symbolit) jäsentävät kognitiivista ympäristöämme ja erilaiset kognitiiviset normit säätelevät ja ohjaavat näiden representaatioiden manipulointia. Julkisten representaatiosysteemien käyttö vähentää työmuistin ja pitkäkestoisen muistin taakkaa, mahdollistaa tiedon jakamisen ja sellaisten kognitiivisten operaatioiden suorittamisen, jotka olisivat hyvin vaikeita tai mahdottomia vain sisäisten representaatioiden pohjalta. (2010c, 570; ks. myös Clark 1997; 2005a; 2008a; Dennett 2000; Wilson 2000.) Menary huomauttaa, että tämä ei tarkoita, että ulkoisia välineitä itsessään pidettäisiin kognitiivisina, vaan kognitio muodostuu ulkoisten välineiden manipuloinnista sekä sisäisten ja ulkoisten kantajien koordinoidussa yhteistoiminnassa. Toisin sanoen kognitiivinen työ tapahtuu ulkoisten välineiden ja representaatioiden kehollisessa manipulaatioprosessissa, ja tämä prosessi (esim. kirjoittaminen) tuottaa edelleen uutta materiaalia manipuloitavaksi (2010c, 571.) Ulkoisten representaatioiden manipulointi on erilaista verrattuna sisäisten representaatioiden manipulointiin, jolloin keskeistä on niiden komplementaarinen toiminta (vrt. Sutton 2010). Tämä liittyy kognitiivinen integraatio -näkemyksen toiseen eli hybridi mieli -teesiin, jonka mukaan kognitiivisten prosessien suoritus muodostuu sisäisten ja ulkoisten kantajien tai prosessien integroituneesta yhteistoiminnasta (Menary 2006a, 330; ks. myös Rowlands 1999; 2009b; 2010b). Kolmannen, transformaatio-teesin mukaan yksilön sosiaalinen ja kognitiivinen ympäristö muokkaa tämän kognitiivisia kykyjä (2010c, 572). Transformaatio-teesi korostaa oppimisen merkitystä, koska olemme oppineet manipuloimaan ulkoisia välineitä tietyllä tavalla ja nämä opitut käytännöt muuttavat (transform) kykyämme suorittaa kognitiivisia tehtäviä (2006a, 330). Lisäksi Rowlands (1999) on painottanut, että sisäisten prosessien toiminnan ymmärtäminen vaatii kognition hybridin luonteen huomioimista; kognitiivisia prosesseja konstituoivat ulkoiset prosessit vähentävät sisäisten prosessien tarvetta, ja sisäisten prosessien luonne ei selviä vain kognitiivisen tehtävän perusteella, vaan on ymmärrettävä, miten ulkoiset ja sisäiset prosessit toimivat yhdessä. 69 Neljäs, kognitiivisia normeja koskeva teesi tuo esiin manipulaatioprosessin normatiivisuuden: kyse ei ole vain kausaalisesta vuorovaikutuksesta ympäristön kanssa, vaan toiminta on normatiivista (2010b, 233; 2010c, 564). Manipulaatio suuntautuu jonkin päämäärän saa68 Vrt. Vygotskyn (1978) käsitys kielen roolista toiminnan ohjauksessa ja ongelmanratkaisussa. 69 Ks. Rowlandsin (1999) esittämä barking dog -periaate (s. 80) ja periaate sisäisten prosessien ei-ilmeisestä luonteesta (s. 81) sekä esimerkki näiden toiminnasta matemaattisessa päättelyssä (s. 164–167). 52 vuttamiseksi ja tapahtuu jonkin representaatiosysteemin konventioiden mukaisesti (2009, 41); olemme oppineet manipuloimaan ulkoisia kantajia tietyllä tavalla soveltamalla tähän prosessiin sopivia kognitiivisia normeja (2006a, 330; 2010b, 238–240). Menaryn mukaan kognitiivisessa integraatiossa on kyse kognitiivisten elinympäristöjen (niche) luomisesta, ylläpidosta ja manipuloinnista eli prosessista, joka muokkaa ympäristöä ja muuttaa myös kognitiivisia kykyjämme (2010c, 563). Kognitiivisten kykyjen muutosta (transformaatiota) tapahtuu eri tasoilla – perustason sensorimotorisista kyvyistä korkeamman tasoiseen ajatteluun saakka.70 Esimerkiksi kehon kaava71 ja siihen liittyvät motoriset ohjelmat muovautuvat ympäristössä sosiokulttuuristen normien mukaan, jolloin kehon kaavan voidaan ajatella olevan integroitunut tähän ympäristöön. Toisin sanoen se muovautuu ympäristön affordanssien mukaiseksi (vrt. Gibson 1979). Kehon kaavalla on myös tärkeä yhteys kokemukseen: jos jokin ulkoinen väline tulee integratiivisesti osaksi kehon kaavaa, sen fenomenologinen asema muuttuu siten, että se tuntuu kehon laajennukselta.72 Tällaisessa tapauksessa kehon kaava laajentuu, koska ulkoinen väline tulee sisällytetyksi siihen, ja välineen käyttöä säätelevät normit muovaavat kehon kaavan ei-tietoisesti toimivia motorisia ohjelmistoja, minkä ansiosta toiminnasta tulee sujuvaa. (Menary 2010c, 574– 575.) Clark on vastaavasti esittänyt tarkastelemiensa esimerkkitapausten (Berti & Frassinetti 2000; Maravita & Iriki 2004) pohjalta, miten joissakin tapauksissa ulkoinen väline voi tulla neuraalisesti sisällytetyksi osaksi kehon kaavaa, jolloin voidaan tehdä ero todellisen sisällyttämisen ja pelkän käytön välillä (Clark 2008a, 37–39). Aivojen plastisuus (muovautuvuus) mahdollistaa sen, että tietyt aivoalueet alkavat reagoida ulkoiseen välineeseen siten, kuin se olisi osa kehoa. Keskeistä välineen sisällyttämisessä osaksi kehon kaavaa on toiminta välineen kanssa, jolloin voidaan sanoa, että ”oma ruumiillinen toimintamme enaktoi (enacts) tai luo (brings forth) uuden systeemisen kokonaisuuden” (Clark 2008a, 39).73 70 Ks. Wheeler 2004, 707–711; Menary 2010c, 575–577 ja Kirchhoff 2012, 295–297 esimerkki matemaattiseen ajatteluun liittyvästä transformaatiosta numerosysteemin sisäistämisen myötä. 71 Gallagher (2005) on tehnyt eron kehon kuvan ja kehon kaavan välillä. Kehon kuva sisältää tietoiset havainnot, uskomukset ja asenteet kehosta, kun taas kehon kaavaan kuuluu ei-tietoiset motoriset ohjelmat, liikkeet ja asennon ylläpito (Menary 2010c, 573; Clark 2008a, 39). Lisäksi kehon kuvalla on yleensä selkeät rajat, mutta kehon kaavalla sitä vastoin ei (Menary 2010c, 574–575). 72 Vrt. Merleau-Pontyn (1962) esimerkki sokean henkilön kepistä, jonka kautta henkilö kokee maailman. Ks. myös Rowlands 2010b, 196–200, jossa hän tarkastelee mm. edellä mainittua Merleau-Pontyn esimerkkiä oman (toisen aallon mukaisen) näkemyksensä yhteydessä. 73 Vrt. Heideggerin tekemä erottelu kolmeen tapaan kokea maailma: 1) ready-to-hand, jossa koemme maailma käytetyn välineen läpi; 2) unready-to-hand, jolloin sujuva toiminta häiriintyy; ja 3) present-at-hand, jolloin kohde ei ole enää väline, jonka läpi maailma koetaan, vaan erilaisia ominaisuuksia omaava objekti. Heideggerin mukaan ensimmäinen on perustavin tapamme kokea maailma, ja Dotov. ym. (2010) ovat esittäneet Heideggerin jaotteluun perustuvan kokeen pohjalta, että tällaisessa tapauksessa välinettä voidaan pitää osana kognitiivista systeemiä (ks. myös alla s. 104–105). 53 Menary tuo myös esiin, miten toisen aallon mukainen integrationistinen näkemys on yhteydessä käsitykseen ruumiillistuneesta ja hajautetusta kognitiosta. Ruumiillisuutta korostava näkökulma kiinnittää huomionsa kehon merkitykseen kognitiossa ja kokemuksessa; tämän mukaan havaintomme ja kokemuksemme maailmasta ovat riippuvaisia ruumiillisuudestamme. Myös hajautettu ja laajennettu kognitio huomioivat kognition ruumiillisuuden, mutta painottavat tarkastelussaan ennen kaikkea kehon vuorovaikutusta ympäristön kanssa ja ulkoisten välineiden käyttöä ja manipulointia). Menaryn mukaan käsitys kognition ruumiillisuudesta ja hajautetun tai laajennetun kognition mukainen näkemys eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan ne voidaan nähdä toisiaan täydentävinä – saman ilmiön tarkasteluna eri suunnista: ruumiillinen toiminta ympäristössä on ennakkoehto manipulaatiokyvyillemme, ja nämä manipulaatiokyvyt puolestaan ovat edellytyksenä korkeamman tasoisille kognitiivisille kyvyille. (Menary 2010b, 231–232.) Ensimmäisen aallon tavoin integraatioon perustuva näkemys huomioi sisäisten ja ulkoisten tekijöiden kausaalisen yhteenliittymisen, mutta lisäksi siinä korostetaan sen kulttuurisen ja normatiivisen kontekstin merkitystä, jossa tämä yhteenliittyminen tapahtuu. Yhteenliittymisen lisäksi on keskeistä tarkastella kulttuuristen käytäntöjen ja siihen liittyvien manipulaatiokykyjen oppimista sekä sitä, miten ulkoiset tekijät täydentävät sisäisiä prosesseja ja miten niiden koordinoitu yhteistoiminta mahdollistaa (uudenlaisten) kognitiivisten tehtävien suorittamisen. (Menary 2010b, 238–241.) Ruumiillisen toiminnan painottaminen ja kognition tarkastelu intentionaalisen toiminnan pohjalta puolestaan muistuttaa enaktivistista käsitystä kognitiosta, ja yhteyksiä löytyy myös kriittisestä suhtautumisesta funktionalismiin (Menary 2009, 41–42; ks. myös Rowlands 2010a; Wilson 2010). 3.2.1. Vastauksia kritiikkiin Vaikka HEC:lle esitetyt vasta-argumentit on esitetty pääasiassa ensimmäisen aallon mukaista versiota vastaan, kritiikki on kuitenkin tarkoitettu yleisemmin erilaisia HEC:n muotoja vastaan. Myös toisen aallon kannattajat ovat vastanneet esitettyyn kritiikkiin ja pyrkineet osoittamaan, miten erityisesti toisen aallon mukainen näkemys onnistuu välttämään kriitikoiden esiin nostamat ongelmat. Esimerkiksi Menaryn (2006a, 333) mukaan monet ongelmat perustuvat Clarkin ja Chalmersin esittämään yhdenvertaisuusperiaatteeseen tai sen väärintukintaan (ks. myös Kiverstein & Clark 2009, 3). Sen sijaan toisen aallon mukainen käsitys kognition laajentumisesta ei riipu yhdenvertaisuusperiaatteesta eikä se ole Menaryn mukaa hyödyllinen väline integraatioon perustuvan näkemyksen tukemiseen. Adamsin ja Aizawan esittämän yhteenliittymis-konstituutio-virheen mukaan HEC:n kannattajien virhe on siinä, että he pitävät ulkoista välinettä kognitiivisena, koska se on yh54 teenliittynyt kognitiiviseen agenttiin. Heidän mukaansa yhteenliittyminen kognitiivisen agentin kanssa ei kuitenkaan riitä tekemään ulkoisesta välineestä kognitiivista. Menaryn mukaan kritiikin ongelmana on, että siinä ymmärretään väärin yhteenliittymisen tai manipulaation luonne, koska siinä oletetaan, että jokin ulkoinen tekijä X on kausaalisesti liittynyt (erilliseen) kognitiiviseen agenttiin Y ja että tämä yhteenliittyminen tekee X:stä osan kognitiivista systeemiä. Menary kuitenkin huomauttaa, että tällainen malli perustuu internalistisiin oletuksiin, jossa oletetaan valmis ja erillinen kognitiivinen agentti, joka muodostaa kognitiivisen systeemin jo ennen yhteenliittymistään ulkoisten välineiden kanssa. Kognitiiviseen integraatioon perustuva näkemys sen sijaan argumentoi tällaista näkemystä vastaan eikä siinä oleteta erillistä, biologiseen organismiin rajoittuvaa kognitiivista agenttia, vaan sen mukaan sisäiset ja ulkoiset kantajat tai prosessit ovat integroituneet kognitiivisen tehtävän toteuttamiseksi: ulkoisen välineen manipulaatio (X) ja sisäiset prosessit (Y) ovat vastavuoroisesti (reciprocally) yhteenliittyneitä tai koordinoituja siten, että ne yhdessä konstituoivat hybridin kognitiivisen prosessin (Z). Tehtävänä on siis selittää, miksi X ja Y ovat koordinoituja siten, että ne mahdollistavat kognitiivisen prosessin (Z) – ei sitä, miten ulkoisesta välineestä tulee kognitiivisen prosessin osa, koska se on liittynyt valmiiseen agenttiin. (Menary 2006a, 333–334.) Sekä sisäisillä prosesseilla että ulkoisen välineen manipulaatiolla on rooli kognitiivisen tehtävän suorittamisessa, mutta yhdenvertaisuusperiaatteesta poiketen niiden roolien ei tarvitse olla samanlaisia, vaan keskeistä on niiden komplementaarisuus ja integraatio kognitiivisen tehtävän suorittamisessa (2006a, 340–341). Menaryn kannattaman integraatioon perustuvan käsityksen mukaan kognitiivinen systeemi ei siis muodostu valmiin kognitiivisen agentin ja ulkoisen välineen yhteenliittymisestä, vaan organismista tulee kognitiivinen agentti, kun se on yhteenliittynyt ympäristön kanssa ja manipuloi jotakin ulkoista välinettä (2006a, 342).74 Myös Rowlands on Clarkin ja Menaryn tavoin korostanut, että HEC ei väitä, että yhteenliittyminen ihmisen kanssa tekisi ulkoisesta välineestä itsessään kognitiivisen, vaan kysymyksenä on, voiko se olla osa kognitiivista prosessia, kun se on sopivalla tavalla liittynyt sisäisiin prosesseihin. Kyse ei ole kausaalisten ja konstitutiivisten prosessien sekoittamisesta, vaan argumentista sen puolesta, että jokin kognitioon vain kausaalisesti vaikuttavana pidetty tekijä on itse asiassa osa kognitiota. (2009b, 5; 2010b, 91–92.) Lisäksi Rowlands on painottanut kognitiivisten prosessien toiminnallisuutta ja huomauttaa, että HEC ei väitä, että ympäristön rakenteet olisivat kognitiivisia tai identifioitavissa kognitiivisten tilojen kanssa, vaan tarkastelun kohteena ovat kognitiiviset prosessit, ja ajatuksena on, että nämä 74 Adams ja Aizawa ovat vastanneet Menaryn esittämään kritiikkiin artikkelissaan ”The value of cognitivism in thinking about extended cognition” (2010b, 594–597). 55 prosessit voivat joissakin tapauksissa muodostua osittain ympäristön rakenteiden manipuloinnista (2010b, 67). Rowlands huomauttaa, että Clarkin ja Chalmersin alkuperäinen muotoilu Oton ja Ingan tapauksesta jättää auki mahdollisuuden tulkinnalle, jonka mukaan esimerkiksi Oton muistikirjan lauseet voitaisiin identifioida Oton uskomusten kanssa. Tämä on Rowlandsin mukaan kuitenkin virheellinen tulkinta ja sen sijaan hänen mukaansa kyse on siitä, että prosessi, jossa Otto käyttää (manipuloi) muistikirjaansa, voi olla konstitutiivinen osa hänen muistamis- tai uskomisprosessiaan (2010b, 61–67; vrt. Menary 2006a, 333– 334). Menary on kritisoinut myös Adamsin ja Aizawan käsitystä intrinsisen sisällön erityislaadusta. Samoin kuin Clark, Menary huomauttaa, että vaikka hyväksytään, että kognitiivisen prosessin on sisällettävä intrinsistä sisältöä, tämä väite ei vielä sulje pois mahdollisuutta, että kognitiivisen tehtävän suoritus muodostuisi intrinsisistä representaatioista ja ulkoisten representaatioiden manipuloinnista (s. 334–338).75 Lisäksi Menary mukaan jaottelu intrinsisen ja johdetun sisällön välillä on yhteydessä Franz Brentanon näkemyksiin perustuvaan epäjatkuvuus-teesiin, jonka Menary erottaa skolastiseen käsitykseen perustuvasta jatkuvuus-teesistä. Epäjatkuvuus-teesi liittyy Brentanon käsitykseen intentionaalisuudesta suuntautuneisuudesta, jonka mukaan intentionaaliset aktit suuntautuvat mentaalisiin objekteihin. Tämä on perustana epäjatkuvuudelle mielen ja muun maailman välillä, koska brentanolaisen näkemyksen mukaan intentionaaliset relaatiot vallitsevat vain mentaalisten tilojen ja tietoisuuden objektien välillä, ja mentaalisten sisältöjen ajatellaan muodostava erillisen ontologisen kategorian. Nykyisissä näkemyksissä tämä epäjatkuvuus tulee näkyviin käsityksessä mentaalisten sisältöjen erityislaadusta verrattuna muihin sisältöihin. (Menary 2009, 31–37.) Menaryn mukaan naturalistisessa käsityksessä intentionaalisuudesta ei kuitenkaan ole sijaan intrinsisen ja johdetun sisällön väliselle erottelulle, vaan intentionaalisuus ja representaatiot voidaan ymmärtää paremmin Peircen periaatteen76 avulla, jonka pohjalta representaatiot voidaan ymmärtää luonnollisesti: kyse on representaation käyttäjän ja kantajan koordinoidusta yhteistoiminnasta, jossa representaation kantaja täyttää representationaalisen funktion ja sitä käytetään jonkin etäisemmän päämäärän saavuttamiseksi. Keskeinen ajatus on, että mentaaliset sisällöt tai mielen representationaaliset kyvyt eivät eroa kategorisesti muista sisällöistä tai biologisista kyvyistä, vaan ovat jatkuvia niiden kanssa. Lisäksi on hyvä huomata, että Peircen periaate ei ota kantaa siihen, tapahtuuko representationaalinen toiminta internalistisesti, eksternalistisesti tai hajautetusti, ja Mena75 Vrt. ”jos prosessi ei sisällä intrinsistä sisältöä, ehdon mukaan prosessi on ei-kognitiivinen” (A&A 2010a, 70; Menary 2006a, 334–335). Tässä ei siis tehdä vahvempaa väitettä, jonka mukaan kognition täytyisi koostua vain intrinsisen sisällön prosessoinnista (Menary 2006a, 334). 76 Ks. Peircen periaatteesta Menary 2006b, 4–5; 2009, 38. 56 ryn mukaan periaate selittää representaatioiden toiminnan sekä luonnollisissa että sosiaalisissa ympäristöissä. (Menary 2009, 38–40.) Koska jatkuvuus-teesin mukaan kognitiiviset kykymme ovat jatkuvia muun maailman ja muiden kykyjemme kanssa, representaatiot ja intentionaalinen suuntautuneisuus voidaan ymmärtää tavalla, joka on perusmuodossaan yleistä muillakin eläimillä eikä vaadi oletusta mentaalisen sisällön erityislaadusta. Tällainen käsitys intentionaalisuudesta on Menaryn mukaan yhteensopiva kognitiivisen integraation (ja enaktivistisen käsityksen) kanssa, mutta hän kuitenkin huomauttaa, että HEC:n yhteydessä intentionaalisuus ja representaatiot tulisi ymmärtää toiminnallisesti eikä niinkään abstraktisti funktionalismin mukaisesti. Intentionaalinen suuntautuminen voidaan ymmärtää esireflektiivisenä (ei-käsitteellisenä) kehollisena toimintana, jossa suuntaudumme objektia kohti,77 ja Gallagheria (2005) seuraten voidaan sanoa, että kehon kaava (ei-tietoisesti toimiva sensorimotoristen kykyjen systeemi) voi olla intentionaalisesti suuntautunut ja siten osa tavoite-suuntautunutta toimintaa. Olemme siis suuntutuneita ulkoiseen objektiin kehollisen toiminnan kautta. (Menary 2009, 41.) Intrinsisen sisällön lisäksi Adams ja Aizawa (2001; 2010a) vaativat kognitiota toteuttavilta prosesseilta kausaalista yhtenäisyyttä, ja heidän mukaansa ajatus laajennetusta kognitiosta ei tarjoa pohjaa yhtenäiselle tieteelliselle selitykselle. Vastaavasti Rupert (2004; 2010) on esittänyt eroja sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa ja hänen mukaansa HEC:n ongelmaksi muodostuu pysyvän yksilön unohtaminen ja sen sijaan tarkastelun kohdistaminen hetkellisiin systeemeihin. Adamsin ja Aizawan sekä Rupertin esittämän kritiikin mukaan ulkoiset prosessit eivät siis kuulu konstitutiivisesti kognitiivisen systeemin osaksi, koska niiden toiminta poikkeaa jollakin relevantilla tavalla aivoissa toteutuvista kognitiivisista prosesseista, eikä aivoista ja ulkoisesta välineestä muodostuva hybridi systeemi muodosta yhtenäistä luonnollista tai tieteellistä lajia. Menary kuitenkin huomauttaa, että sisäisten ja ulkoisten prosessien välisiin eroihin perustuva vasta-argumentti toimii vain jos kognitiivisen systeemin laajentumisen ajatellaan perustuvan yhdenvertaisuusperiaatteeseen. Hänen mukaansa integraatioon perustuvan näkemyksen kannattaja voi hyväksyä erot sisäisten ja ulkoisten prosessien toiminnassa, mutta tästä ei seuraa, etteivätkö myös ulkoiset prosessit tai kantajat voisi olla osa kognitiivista systeemiä. Integraatioon perustuvan ajatuksen mukaan kyse ei ole vain sisäisten prosessien ulkoistamisesta, vaan sisäisten ja ulkoisten prosessien komplementaarisesta toiminnasta; 77 Kuten Menary (2009, 41) mainitsee, tämä tulee lähelle Merleau-Pontyn (1962) ajatusta ruumiillisen subjektin esireflektiivisestä toiminta-suuntautuneisuudesta ja intentionaalisesta suhteesta maailmaan. 57 motivaationa ei ole yhdenvertaisuusperiaate, vaan manipulaatio-teesi ja teesi kognition hybridistä luonteesta (ks. myös Rowlands 1999, 147; 2010b, 88–89). Clarkin (2010b, 92– 93) tavoin Menary korostaa kognitiivisen systeemin määrittelyä suhteessa toiminnan tulokseen eikä niinkään taustalla olevien yhtenäisten kausaalisten prosessien perusteella: sisäisten ja ulkoisten tekijöiden muodostamaa kokonaisuutta pidetään kognitiivisena, koska sisäisten ja ulkoisten prosessien komplementaarinen yhteistoiminta mahdollistaa tarkastelun kohteena olevan kognitiivisen tehtävän suorituksen. (Menary 2006a, 340–341.) Rowlands on esittänyt vastaavia ajatuksia (1999; 2010b, 111) ja lisäksi hän vetoaa riittävän abstraktilla tasolla määritettäviin kognition tunnusmerkkeihin, jotka toteutuvat sekä sisäisten että ulkoisten prosessien toiminnassa (2009b; 2010b, 90). Menaryn mukaan kognitiivisten prosessien ulottaminen yksilön ulkopuolelle ei myöskään tee kognitiosta sekavaa joukkoa, kuten Adams ja Aizawa (2001, 61–62; 2010a, 76–77) esittävät. Vaikka ulkoisten välineiden manipulaatio voi tapahtua eri tavoin, yhteistä on kuitenkin se, että kyseessä on ulkoisten välineiden manipulointi ja että tällainen manipulaatio mahdollistaa kognitiivisen tehtävän toteuttamisen. Kritiikki, joka keskittyy ulkoisten välineiden keskinäisen toiminnan eroihin tai niiden ja aivotoiminnan väliseen eroon, keskittyy siis vääriin asioihin, eikä ole siksi uhka integraatioon perustuvaan näkemykselle, jonka taustalla on ajatus kognition hybridistä luonteesta. (Menary 2006a, 341–342.) 3.2.2. Vaatimus kognition tunnusmerkeistä Vaikka HEC:n puolustajat ovat kritisoineet Adamsin ja Aizawan esittämää vaatimusta intrinsisestä sisällöstä ja tietynlaisista kausaalisista prosesseista kognition tunnusmerkkeinä, kysymys kognition tunnusmerkeistä muodostaa kuitenkin keskeisen haasteen HEC:lle ja vastausta siihen voidaan pitää jopa ennakkoehtona koko keskustelulle (Walter & Kästner 2012). Mark Rowlands (2009b; 2010b, luku 4) on esittänyt, että erilaiset hypoteesia vastaan esitetyt kritiikin muodot palautuvat kysymykseen kognition tunnusmerkeistä tai ovat johdannaisia siitä. Esimerkiksi yhteenliittymis–konstituutio-virheessä ei ole kyse niinkään kausaalisten ja konstitutiivisten tekijöiden sekoittamisesta, vaan argumentista sen puolesta, että erityyppisinä pidetyt prosessit kuuluvatkin samaan tyyppiin. Tavoitteena on osoittaa, että sisäisten ja ulkoisten prosessien toimintamekanismien eroista huolimatta niiden integroitunut yhteistoiminta ja ulkoisten tekijöiden manipulointi täyttää kognitiivisuuden kriteerin, ja tämän osoittaminen puolestaan vaatii käsitystä kognition tunnusmerkeistä. (Rowlands 2009b, 4–5; 2010b, 91–93.) Vastaavasti Sven Walterin ja Lena Kästnerin (2012; ks. myös Walter 2010) mukaan yhdenvertaisuusperiaatteen sovellus, HEC:n puolesta esitettyjen esimerkkitapausten tulkinta sekä funktionalismiin ja komputationalismiin perustuvat 58 argumentit laajennetun kognition puolesta tai sitä vastaan edellyttävät käsitystä siitä, mitä pidetään kognitiivisena (s. 15–16); laajennetun kognition puolustajan on esitettävä, että ulkoinen tekijä täyttää jonkin riittävän ehdon, ja hypoteesin vastustajat puolestaan kieltävät tämän ja/tai vetoavat välttämättömiin ehtoihin, jotka toteutuvat heidän mukaansa vain sisäisissä prosesseissa (s. 16–17). Vaatimus kognition tunnusmerkeistä koskee sekä HEC:n puolesta että sitä vastaan esitettyjä argumentteja. Rowlands (2009b) keskittyy ennen kaikkea siihen, miten HEC:n kanssa yhteensopivien kognition tunnusmerkkien tarjoaminen tekee tyhjäksi muut hypoteesia vastaan esitetyt argumentit, kun taas Walter ja Kästner (2012; Walter 2010) korostavat, että HEC:n puolesta esitettyjen argumenttien toimivuus edellyttää käsitystä kognition tunnusmerkeistä. Walter ja Kästner kritisoivat niin sanottua kognitiivista agnostisismia eli näkemystä, jonka mukaan keskustelu kognition laajuudesta tai sijainnista on mielekästä ilman selkeää määritelmää kognitiosta.78 Sen sijaan he korostavat, että mitä-kysymys edeltää missä-kysymystä eli ennen kuin keskustellaan kognition sijainnista, olisi kyettävä antamaan määritelmä siitä, mitä kognitiolla tarkoitetaan. Walterin ja Kästnerin mukaan koko keskustelun mielekkyys edellyttää käsitystä kognition tunnusmerkeistä, ja he esittävätkin, että meillä joko on riittävä käsitys kognitiosta, jolloin kiista on ainakin periaatteessa helposti ratkaistavissa,79 tai vaihtoehtoisesti jos meillä ei ole käsitystä kognitiosta, koko keskustelulta puuttuu pohja (2012, 13, 16). Rowlands esittää perinteisessä (internalistisessa) kognitiotieteessä hyväksyttyihin käsityksiin perustuvan neljästä kohdasta koostuvan määritelmän, jonka on tarkoitus tarjota riittävät ehdot kognitiivisuudelle. Tämän mukaan prosessi on kognitiivinen, jos80 se (1) sisältää informaation prosessointia, (2) jonka oikeana (proper) funktiona on tehdä informaatiota saavutettavaksi subjektille tai subpersonaalisille81 prosesseille (3) representationaalisten tilojen kautta, ja (4) tämän prosessin on kuuluttava representationaalisten tilojen subjektille (2009b, 8; 2010b, 110–111). Rowlandsin mukaan maailma on ulkoisen informaation varasto ja informaation prosessointi koostuu informaation kantajien manipuloinnista ja trans- 78 He pitävät kognitiivisina agnostikkoina esimerkiksi Clarkia (esim. 2008a, 239 n. 3) ja Anthony Chemeroa (2009, 212 n. 8; ks. alla luku 6.3), jotka ovat kyseenalaistaneet tarpeen kognition tunnusmerkeistä tai määritelmästä (Walter & Kästner 2012, 13 n. 4). 79 Walter ja Kästner kuitenkin huomauttavat (s. 17 n. 12), että tämä ei tarkoita, että vastaus mitäkysymykseen tarjoaisi automaattisesti vastauksen missä-kysymykseen, vaan käytännössä voi olla vaikeaa tai jopa mahdotonta selvittää, missä vaadittavat prosessit toteutuvat. 80 Rowlandsin mukaan kyseessä on vain riittävät ehdot kognitiivisuudelle, ja määritelmä jättää siten auki mahdollisuuden kognition toteutumiselle muilla tavoin (2010b, 108–111). Kriteeri ei siis sulje pois esimerkiksi ei-representationaalisia käsityksiä kognitiosta (ks. s. 114). 81 Ks. Rowlands 2010b, luku 6.3 personaalisen ja subpersonaalisen tason välisestä suhteesta. 59 formaatiosta. HEC:n kannalta on keskeistä, että ainakin jotkut näistä prosesseista, jotka täyttävät kognitiivisten prosessien ehdot, voivat ulottua organismin ulkopuolelle, jolloin kognitiiviset prosessit ovat hybridejä eli voivat koostua sekä sisäisistä että ulkoisista operaatioista. Ulkoiset operaatiot ovat toiminnallisia eli kyse on kognitiivisen tehtävän suorittamisen kannalta olennaisten informaatiota kantavien ympäristötekijöiden manipuloinnista, hyödyntämisestä ja transformaatiosta. Ulkoisten välineiden tai rakenteiden manipulointi tarjoaa uutta informaatiota, joka ei ollut aiemmin saatavilla, ja tämä ulkoinen toiminta vähentää sisäisiltä prosesseilta vaadittavaa työtä. (1999, 62; 2009b, 1–2, 8; 2010b, 16–18; luku 5.) Rowlandsin mukaan voidaan hyväksyä, että representationaalisilla tiloilla on eijohdettua82 sisältöä, mutta hänen mukaansa tämä ei ole ongelma HEC:lle, koska kognitiivisiin prosesseihin kuuluu aina myös sisäinen elementti, joka täyttää ei-johdetun sisällön vaatimuksen. Vaatimus ei-johdetusta sisällöstä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että joissakin tapauksissa kognitio toteutuu hybridinä prosessina, jolloin myös ympäristöön ulottuva toiminta voi olla osa kognitiivista prosessia. (2009b, 10, 13; 2010b, 115–117, 129–132.) Tarkastellessaan kognition tunnusmerkkejä Rowlands kiinnittää erityisesti huomiota omistajuuden merkitykseen (määritelmän kohta 4): kognitiivisilla prosesseilla on aina omistaja, jolloin laajennettuina kognitiivisina prosesseina voidaan pitää vain sellaisia ulkoisia prosesseja, jotka kuuluvat jollekin. Omistajuuden selittäminen on Rowlandsin mukaan vaikein tehtävä, mutta omistajuuteen liittyvät ongelmat eivät muodosta hänen mukaansa erityistä ongelmaa juuri HEC:lle, vaan ne koskevat yhtä lailla myös internalistisia käsityksiä, koska omistajuutta ei voida selittää vain spatiaalisten rajojen perusteella eli vetoamalla siihen, että prosessit tapahtuvat organismin tai aivojen sisällä. Kognitiiviset prosessit on määritelty niiden funktion perusteella, jolloin ratkaisevaa ei ole prosessien sijainti, vaan Rowlandsin mukaan omistajuudessa keskeinen kysymys koskee sitä, suhteessa keneen tämä funktio toteutuu, ja omistajuuden kannalta olennaista on prosessien integroituminen sopivalla tavalla subjektin (psykologiseen) elämään. (2009b, 15–17; 2010b, 119; luku 6.) Rowlands tarkastelee omistajuutta episteemisen auktoriteetin (ks. 2010b, luvut 6.5–6.8) pohjalta, mutta hänen mukaansa tämä perustuu kuitenkin perustavammanlaatuiseen agenttiuden muotoon, alkuperäiseen (primordial) omistajuuteen, jota hän kuvaa maailman paljastamistoimintana (revealing / disclosing activity) (2010b, 161–162, luku 7; ks. myös 2010a). Tämän mukaan paljastamistoiminta tapahtuu aina suhteessa johonkin (subjektiin) (2010b, 216), jolloin ”kognitiivinen prosessi kuuluu minulle, jos se paljastaa maailman minulle” (s. 82 Rowlansdin mukaan Adamsin ja Aizawan käyttämä termi ”intrinsinen” sisältö on harhaanjohtava, koska hänen mukaansa mikään sisältö ei ole intrinsistä (2009b, 10, n. 7). Myös Hurley on huomauttanut erosta intrinsisen ja ei-johdetun sisällön välillä (2010, 129). 60 215). En käsittele tässä Rowlandsin näkemystä tarkemmin, mutta HEC:n kannalta on hyvä huomata, että Rowlands ymmärtää subjektin eli kognitiivisten prosessien omistajan laajasti, jolloin subjektina voi olla yksilön sijaan myös ryhmä (ks. 2010b, 135–136) ja että tämä kognition taustalla oleva paljastamistoiminta ei rajoitu vain aivoihin, vaan se käsittää myös keholliset prosessit ja toiminnan maailmassa (2010b, 162, 196). Tämän mukaan sekä kognitiivisten prosessien omistajuus että niiden laajentuminen perustuvat paljastamistoimintaan (2010b, 163); ulkoisten välineiden manipulaatio on osa paljastamistoimintaa ja kognitiiviset prosessit tapahtuvat siellä, missä tämä paljastamistoiminta tapahtuu. (2010b, 206– 208).83 Rowlandsin ajatus siitä, että kognitiiviset prosessit pohjautuvat perustavammanlaatuiseen selviämistoimintaan (coping), muistuttaa luvussa 5 käsiteltävää enaktivistista käsitystä, ja juuri enaktivismissa on kiinnitetty erityistä huomiota kognitiivisen toiminnan subjektiiviseen puoleen, mikä voisi tuoda täydennystä Rowlandsin näkemykselle. Toisaalta näkemysten välillä on eroa etenkin siinä, että enaktivismi hylkää informaation prosessointiin ja representaatioihin perustuvan käsityksen kognitiosta. Walter ja Kästner (2012) puolestaan eivät esitä varsinaista ehdotusta kognition tunnusmerkeiksi, mutta tarkastelevat sitä, millainen käsite ”kognitio” on (luku 4). Vaikka ”kognitio” ei olisi luonnollinen laji, kuten Adams ja Aizawa esittävät, Walterin ja Kästnerin mukaan sen ei tarvitse kuitenkaan olla sateenvarjo-käsite eli käsite, jonka alaan kuuluu monenlaisia prosesseja, joita ei yhdistä mikään muu kuin kuuluminen käsitteen alaan (s. 19). Sen sijaan alemman tason kausaalisesta heterogeenisyydestä huolimatta kognitiivisuus voi muodostaa korkeammalla tasolla yhtenäisen, tieteellisesti tutkittavan lajin (vrt. Clark 2008a, luku 5.6; 2010b, 93–96) – Walterin ja Kästnerin mukaan tieteen kannalta keskeistä ei ole lajin luonnollisuus, vaan yleisemmin lajius (kindhood) (s. 19–20).84 Tämän mukaan Adamsin ja Aizawan esittämä ”motley crew” -argumentti (ks. edellä s. 39) muodostuu ongelmaksi vain niille, jotka pitävät ”kognitiota” sateenvarjo-käsitteenä, mutta jos sen sijaan ”kognitio” ymmärretään ei-luonnollisena laji-käsitteenä, HEC:n kannattaja onnistuu välttämään tieteellistä tutkittavuutta vastaan esitetyn vasta-argumentin (Walter & Kästner 2012, 22–23). Esimerkiksi Rowlandsin ehdotus kognition tunnusmerkeistä ei näytä täyttävän luonnollisen lajin vaatimuksia, koska sisäisistä ja ulkoisista operaatioista koostuva informaation prosessointi ei muodosta kausaalisesti homogeenista luonnollista lajia (ks. Walter & Kästner 83 Rowlandsin (2010a; 2010b, luvut 7 ja 8) mukaan paljastamistoiminta liittyy tietoisuuden intentionaaliseen rakenteeseen; intentionaalisuus koostuu (consist in) paljastamistoiminnasta, jolloin laajentuminen koskee myös tietoista kokemusta, mikä erottaa hänen näkemyksensä monista muista HEC:n muodoista, joissa laajentumisen ei katsota koskevan tietoista kokemusta (vrt. esim. Clark 2009). 84 He esittävät kolme vaihtoehtoa tällaiselle ei-luonnolliselle lajille: a) nominaalinen, b) klusteri- ja c) perheyhtäläisyyskäsite (s. 21–22). Kaikki nämä vaihtoehdot ovat yhteensopivia sekä HEC:n että internalistisen käsityksen kanssa. 61 2012, 19). Sen voidaan kuitenkin katsoa muodostavan tieteellisesti tutkittavan lajin, jolloin Rowlandsin näkemys ei ole altis Adamsin ja Aizawan esittämälle ”motley crew” argumentille.85 3.3. Kolmas aalto John Sutton (2010, 213) on nostanut esiin ajatuksen laajennettu mieli tai kognitio hypoteesin kolmannesta aallosta, jossa ei tehdä selkeää erottelua sisäisten ja ulkoisten tai luonnollisten ja keinotekoisten (artificial) prosessien tai representaatioiden ja niiden erilaisten piirteiden välille. Michael David Kirchhoff (2012) on esittänyt muun muassa Suttonin, Menaryn ja Hutchinsin (ks. alla luku 4) ajatusten pohjalta, miten laajennettu kognitio hypoteesia voitaisiin kehittää kolmannen aallon suuntaan ja miten tätä kautta voitaisiin välttää ensimmäisen ja toisen aallon mukaisten näkemysten kohtaamia ongelmia.86 Keskeinen ero aikaisempiin näkemyksiin muodostuu käsityksestä sisäisten ja ulkoisten tekijöiden pysyvyydestä, siitä, miten agenttius ymmärretään sekä diakronisen ja synkronisen näkökulman erotuksesta. Kirchhoffin mukaan aikaisempien HEC:n muotojen (erityisesti Clarkin esittämien versioiden) keskeisenä ongelmana on oletus sisäisten ja ulkoisten ominaisuuksien pysyvyydestä (”fixed properties view”) ja erottelu biologisten ja kulttuuristen prosessien välillä. Pysyviin ominaisuuksiin perustuvan näkemyksen mukaan ulkoiset välineet (kuten kieli) voivat laajentaa yksilön kognitiivisia kykyjä, mutta eivät kuitenkaan merkittävästi muuta aivojen representationaalisia tai komputationaalisia kykyjä (Kirchhoff 2012, 294–295; Clark 1997, 198; 2004, 720). Vaihtoehdoksi käsitykselle pysyvistä ominaisuuksista Kirchhoff esittää ajatuksen dynaamisista ominaisuuksista, jonka mukaan erottelu sisäisiin ja ulkoisiin ominaisuuksiin ei ole pysyvä, ja jossa keskeistä on aivojen representaatiokykyjen muovautuminen kulttuuriseen toimintaan osallistumisen myötä. Menarya (2006a, 2010b; 2010c) seuraten Kirchhoff puhuu kognitiivisesta transformaatiosta, jolla hän korostaa aivojen representaatiokykyjen plastisuutta eli muovautuvuutta, ja tässä prosessissa kulttuurisella ym- 85 Walterin ja Kästnerin mukaan Rowlandsin näkemys on esimerkki nominaalisesta käsityksestä (ks. edellinen alaviite), jonka mukaan ”kognitiolla” ei ole tieteellisesti löydettävää olemusta, vaan se määritelty muodon, funktion tai alkuperän perusteella (2012, 20). Pöyhönen (tulossa) on puolestaan esittänyt, miten eiluonnolliset lajit voidaan ymmärtää kausaalisten mekanismien pohjalta HEC:n kanssa yhteensopivalla tavalla (luku 3). 86 Kirchhoff ei kuitenkaan käsittele kysymystä kognition tunnusmerkeistä, jota Rowlands (2009b; 2010b) sekä Walter ja Kästner (2012) pitävät keskeisimpänä ongelmana tai kysymyksenä. 62 päristöllä ja kulttuuriseen toimintaan osallistumisella on keskeinen rooli. (Kirchhoff 2012, 293–301.)87 Toinen Kirchhoffin esittämä kritiikin kohde koskee erityisesti ensimmäisen aallon taustalla olevaa individualistista käsitystä kognitiivisesta agentista, jolloin yksilöorganismi tai aivot säilyttävät erityisasemansa kognitiivisen kokoonpanon säätelyssä (ks. esim. Clark 2008a, 118, 122–123). Clarkin esittämän organismi-keskeinen kognitio -hypoteesin (HOC) mukaan kognitiivinen prosessointi eli kognitiivisten prosessien kantajat voivat joissakin tapauksissa ulottua yksilön kehon ulkopuolelle, mutta organismi säilyy kuitenkin kognitiivisen toiminnan keskuksena ja aktiivisimpana elementtinä (2008a, 139). Lisäksi Clarkin yksilökeskeinen käsitys agenttiudesta tulee esiin hänen vastauksessaan Rupertin kritiikkiin (2008a, 118), jossa hän tekee erottelun kahden tarkastelukohteen välille: kognitiotieteen tutkimuskohteena voi olla joko (1) hetkellinen kognitiivinen systeemi, joka voi joissakin tapauksissa olla laajentunut, tai (2) pysyvä yksilö kognitiivisena agenttina. Tämän mukaan Clarkin käsitys kognition laajentuminen koskee kognitiivista systeemiä tuotteena, ja kun hän puhuu kokoonpanoprosessin hajautuksesta, hän rajoittaa tarkastelunsa vain sisäisiin prosesseihin (ks. Clark 2008a, 136–137). Hutchinsia (2011b; ks. alla luku 4.3) seuraten Kirchhoff (2012, 301–303) esittää, että Clarkin näkemyksen ongelmana on kuitenkin se, että tämä ei ulota laajentumista riittävästi itse kognitiivisen systeemin kokoonpanoprosessiin, vaan säilyttää organismin tai aivot kokoonpanosta vastaavana aktiivisimpana elementtinä (ks. Clark 2008a, 122–123). Sen sijaan Kirchhoffin esittämän dynaamisen näkökulman mukaan kognitiivinen agenttius voi olla hajautettu ajallisesti ja avaruudellisesti siten, että yksilöorganismin ei tarvitse olla toiminnan ydin tai aktiivisin elementti, vaan ainoastaan yksi osa laajempaa systeemiä, joka muodostuu muista ihmisistä, sosio-kulttuurisista käytännöistä ja erilaisista välineistä. Esimerkkeinä hajautetusta kognitiivisesta agenttiudesta Kirchhoff tarkastelee Gallagherin ja Crisafin (2009) näkemystä mentaalisista instituutioista, Hutchinsin (1995; 2011b) käsitystä hajautetusta agenttiudesta sekä ajatusta kollektiivisesta muistamisesta (Tribble 2005; ks. myös Sutton 2009; 2010). Kirchhoffin mukaan yksilötason tarkastelu on riittämätön selittämään kognitiivisen systeemin kokoonpanoa, ja tarkastelua on laajennettava yhteistoimintaan ja kulttuurisiin käytäntöihin, jolloin yksittäisen aktiivisimman elementin erottaminen on hyvin vaikeaa tai mahdotonta. (2012, 303–306.) 87 Esimerkkinä tällaisesta transformaatiosta Kirchhoff tarkastelee kolmea tapausta (s. 295–301): 1) Wheelerin (2004) näkemys kognitiivisten tehtävien suorituksesta off-line-tilanteissa eli ilman suoraa vuorovaikutusta ulkoisen välineen kanssa; 2) Näätäsen ym. (1997) tutkimus foneemien havaitsemisesta ja kielispesifeistä foneemi-representaatioista; ja 3) Dehaenen (2005) esittämä neuraalinen uudelleenkäyttö (neural recycling) hypoteesi matemaattisten kykyjen kehityksessä. 63 Sekä kognitiivista transformaatiota että kognitiivista kokoonpanoa ja agenttiutta tarkastellessaan Kirchhoff korostaa diakronisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä, kun taas erityisesti Clarkin kannattaman näkemyksen taustalla on ollut pääasiassa synkroninen näkökulma, jossa on keskitytty organismin ja ympäristön välisen vuorovaikutukseen tässä-janyt ja näin syntyneeseen hetkelliseen kognitiiviseen systeemiin (ks. Clark 2011, 459). Diakroninen näkökulma painottaa kulttuurisessa ympäristössä tapahtuvan kehityksen, kulttuurisesti opitun toiminnan ja aikaisempien sukupolven saavutusten konstitutiivista roolia kognitiivisten prosessien suorituksessa sekä kognitiivisen systeemin kokoonpanossa. Lisäksi näkökulma hämärtää erottelua biologisten ja kulttuuristen ominaisuuksien välillä (ks. Sutton 2010, 213); kulttuuri ei ole vain jotakin, joka helpottaa kognitiivisen prosessin suoritusta tai laajentaa systeemiä tässä-ja-nyt, vaan kulttuuriseen toimintaan osallistuminen voi myös muovata aivojen toimintakykyjä kehityshistorian aikana ja on siten mukana myös puhtaasti ”biologisena” pidetyssä toiminnassa. Kulttuurisen toiminnan ja diakronisen näkökulman painotus kognition ymmärtämisessä sekä ajatus hajautetusta agenttiudesta liittää laajennettu kognitio -hypoteesin seuraavassa luvussa käsiteltävään hajautettuun kognitioon. Lisäksi ajatus kognitiivisesta systeemistä dynaamisena ajallisesti hajautettuna systeeminä muistuttaa luvussa 6 käsiteltävää Silbersteinin ja Chemeron näkemystä sekä sen jälkeen tarkasteltavaa Järvilehdon teoriaa, jotka molemmat tuovat esiin kognitiivisen systeemin dynaamisen luonteen ja korostavat systeemin ajallista ulottuvuutta. 4. Hajautettu kognitio Hajautettu kognitio tunnetaan erityisesti Edwin Hutchinsin jo 1970-luvulla alkaneista tutkimuksista, joissa keskeisenä menetelmänä on kognitiivinen etnografia ja joissa painottuu kognition tutkimus ajallisesti ja paikallisesti hajautettuna ilmiönä. Hän on pyrkinyt laajentamaan perinteistä yksilökeskeistä ja laboratoriotutkimukseen keskittynyttä kognitiotiedettä siten, että kognitiotieteellinen tutkimus käsittää myös laajempien ryhmien tai ihmisten ja ulkoisten välineiden tasolla tapahtuvan kognitiivisen toiminnan tutkimuksen luonnollisissa olosuhteissa. Yleisesti hajautetulla kognitiolla tarkoitetaan tiettyä näkökulmaa kognition tutkimiseen; kyse ei ole erityisestä kognition lajista, vaan käsityksestä siitä, miten tutkimuskohde ymmärretään. Muiden kognitiotieteellisten teorioiden tavoin hajautettu kognitio pyrkii ymmärtämään kognitiivisen systeemin organisaatiota, mutta keskeinen ero aikaisempaan tutkimukseen ja perinteisiin teorioihin on yksilökeskeisen näkökulman kyseenalaistaminen. Taustalla on ajatus, että varsinkaan ihmisten kognitiivista toimintaa ei voida ymmärtää tarkastelemalla vain sisäisiä prosesseja (Hutchins 2001, 2071). Hajautetun kog64 nition mukaisessa tutkimuksessa oletetaan, että kognitiiviset prosessit ovat aina hajautettuja jollakin tavalla, ja hajautusta voidaan tarkastella eri tasoilla: kognitiivisena systeeminä voidaan pitää ihmisryhmää, ihmisen ja ulkoisten välineiden muodostamaa kokonaisuutta tai hajautusta voidaan tarkastella vain neuraalisella tasolla. (Hollan ym. 2000, 175; Hutchins 2006, 376–377.) Keskeinen ajatus on, että analyysin yksikköä ei tule määrittää a priori, vaan se riippuu tarkasteltavasta ilmiöstä ja tutkimuskysymyksestä (Hutchins 2006, 376; 2011a, 426). Lisäksi hajautettu kognitio korostaa kognition tutkimista luonnollisissa olosuhteissa (Hollan ym. 2000; Hutchins 1995; 2006; 2011a) ja tuo esiin kulttuuristen käytäntöjen roolin kognitiivisten kykyjen muovautumisessa ja toiminnassa (Hutchins 2008; 2011b). James Hollan, Edwin Hutchins ja David Kirsh esittävät, että hajautettu kognitio voidaan erottaa muista näkökulmista kahden teoreettisen periaatteen pohjalta. Ensinnäkin hajautetussa kognitiossa analyysiyksikön rajat voivat ulottua yksilön rajojen ulkopuolelle, jolloin kognitiivinen systeemi voi käsittää myös vuorovaikutuksen muiden ihmisten ja ympäristön resurssien kanssa. Kognitiivisen systeemin rajaaminen tapahtuu prosessiin osallistuvien elementtien funktionaalisten suhteiden pohjalta – ei niiden spatiaalisen sijainnin mukaan – ja analyysiyksikön laajuus riippuu tarkasteltavasti ilmiöstä ja on siten tapauskohtaista. Toinen periaate koskee kognitiivisten prosessin mekanismeja ja niiden laajuutta. Perinteisesti kognitiivisten prosessien on ajateltu tapahtuvan yksilön sisäisenä symbolien manipulointina (tai aivojen konnektionististen verkostojen aktivaationa), mutta hajautetun kognition mukaan näiden prosessien ei tarvitse rajoittua yksilön sisään, vaan ne voivat sisältää myös vuorovaikutusta ympäristön ja muiden ihmisten kanssa sekä erilaisten objektien manipulointia. Lisäksi Hollan ym. huomauttavat, että ulkoisten prosessien ei tarvitse toimia samoin kuin sisäisten prosessien, vaan hajautettu kognitiivinen systeemi voi koostua erilaisista prosesseista. (Hollan ym. 2000, 175–176.) Tämä huomio muistuttaa laajennettu kognitio -hypoteesin toisen aallon mukaista käsitystä, jossa korostetaan sisäisten ja ulkoisten tekijöiden komplementaarisuutta ja integraatiota sekä kognitiivisen systeemin hybridiä luonnetta – ei niinkään sisäisten ja ulkoisten prosessien samanlaisuutta, kuten ensimmäisen aallon yhdenvertaisuusperiaatteessa (ks. Menary 2006a; 2009; 2010a; b). 4.1. Kolme hajautuksen muotoa Kognitiivisen systeemin rajaaminen tapahtuu prosessiin osallistuvien elementtien funktionaalisten suhteiden pohjalta ja tarkastelussa voidaan tehdä jaottelun kolmenlaiseen hajautukseen (Hollan ym. 2000, 176; Hutchins 2001, 2068; 2006, 377): (1) sosiaalinen hajautus, (2) hajautus sisäisten ja ulkoisten prosessien välillä ja niiden koordinointi, sekä (3) hajautus ajassa, jolloin aiempien tapahtumien tulokset voivat mahdollistaa myöhemmät prosessit 65 ja muokata niiden luonnetta. Ensimmäinen hajautus eli ajatus sosiaalisesti hajautetusta kognitiosta liittyy kognitiotieteen lisäksi myös monien muiden alojen tutkimukseen, kuten antropologiaan, sosiologiaan, tekoälytutkimukseen ja sosiaalipsykologiaan (Hollan ym. 2000, 176; Hutchins 2001, 2068–2069). Tämän mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muodostuva emergentti sosiaalinen organisaatio itsessään toimii kognitiivisena arkkitehtuurina, joka määrittää informaation prosessointia (Hollan 2000, 177; Hutchins 1995, 228). Keskeisenä ajatuksena on, että muun työnjaon tavoin myös kognitiivinen prosessointi voi olla hajautettua, ja hajautettu kognitiivinen prosessointi voi tuottaa yksilön ylittäviä kognitiivisia vaikutuksia, jolloin ryhmän kognitiivisen ominaisuudet voivat poiketa sen jäseninä olevien yksilöiden kognitiivista ominaisuuksista (Hutchins 2006, 377–378). Toiseksi hajautusta voidaan tarkastella sisäisten ja ulkoisten prosessien yhteistoimintana. Ulkoiset prosessit voivat olla materiaalisia välineitä tai kulttuurisia käytäntöjä, ja ajatuksena on, että ulkoiset tekijät eivät vain vahvista yksilön kykyjä, vaan ovat osa kognitiivista systeemiä ja tuottavat uusia kognitiivisia kykyjä (Hutchins 2006, 378). Tämän mukaan mielen organisaatio – sekä kehityksellisesti että toiminnallisesti – on sisäisten ja ulkoisten resurssien keskinäisestä vuorovaikutuksesta nouseva emergentti ominaisuus, eikä mentaalista toimintaa voida ymmärtää perinteisen kognitivistisen mallin tavoin ei-ruumiillisena ympäristön representointina, vaan kognitio on ymmärrettävä ruumiillisena toimintana (Hollan ym. 2000, 177). Hajautettu kognitio korostaa siis kognition ruumiillista luonnetta, jonka mukaan keho ja ympäristö eivät ole vain periferaalisia kausaalisia inputin lähteitä, vaan ruumiillinen toiminta ja ulkoisten välineiden manipulointi on itsessään kognitiivista toimintaa (Hollan ym. 2000, 177–178; Hutchins 2011a). Sovelluksena Hollan ym. esittävät, että hyvin suunnitellut työvälineet tulevat osaksi hajautettua kognitiivista systeemiä, eli integroiduksi osaksi sitä tapaa, jolla ihmiset havaitsevat, ajattelevat ja kontrolloivat toimintaansa (s. 178). Lisäksi Hutchins (2001) huomauttaa, että on tärkeää erottaa ulkoisen välineen manipulointiin vaadittavat kognitiiviset ominaisuudet ja kognitiiviset kyvyt, jotka on saavutettu tämän manipuloinnin kautta, ja tämän erottelun huomiotta jättäminen onkin ollut hänen mukaansa monien ongelmien lähde kognitiotieteessä (s. 2070). Manipulaatioprosessi itsessään on kognitiivista toimintaa ja näin saavutetut kognitiiviset kyvyt voivat ylittää pelkkien sisäisten prosessien mahdollistaman kognitiivisen toiminnan. Tämä toinen hajautuksen muoto muistuttaa läheisesti laajennettu kognitio -hypoteesin mukaista ajatusta kognitiivisten prosessien laajentumisesta yksilön ulkopuolelle. Clarkin tavoin hajautetun kognition kannattajat korostavat ulkoisten välineiden funktionaalista roolia kognitiivisessa toiminnassa, jolloin ihmisen ja ulkoisen välineen vuorovaikutus voi muodostaa sellaisen systeemin, jota voidaan pitää itsessään kognitiivisena systeeminä. Lisäksi ruumiillisuuden 66 korostus sekä ajatus siitä, että ulkoisten välineiden manipulointi voi muodostaa integroituneen, hybridin systeemin muistuttaa Menaryn ja Rowlandsin esittämiä toisen aallon mukaisia näkemyksiä. Kolmas hajautuksen muoto eli hajautus ajassa liittyy laajemmin kulttuurin ja historiallisen kontekstin rooliin kognitiivisten prosessien ymmärtämisessä. Hollan ym. huomauttavat, että ”kognition tutkimus ei ole erotettavissa kulttuurin tutkimuksesta, koska agentit elävät kompleksisissa kulttuurisissa ympäristöissä” (s. 178). Kulttuuri muotoutuu ihmisten toiminnasta tietyssä historiallisessa kontekstissa, mutta samalla myös kulttuurinen ympäristö muovaa ihmisten kognitiivisia prosesseja ja jotkut kognitiiviset prosessit toteutuvat hajautetusti ihmisten, artefaktien ja ympäristön vuorovaikutuksessa (emt, 178). Hutchinsin mukaan kulttuurisen ympäristön kehitys on itsessään kognitiivinen oppimisprosessi, jossa yhteisö voi oppia sellaisia asioita, joita kukaan yksittäinen henkilö ei voisi yksinään oppia (Hutchins 2006, 379): kyse on kulttuurisen tiedon ja toimintamallien kehityksestä ja niiden siirtymisestä sukupolvelta toiselle, jolloin seuraavat sukupolvet voivat hyödyntää edellisten sukupolvien saavutuksia ja rakentaa kognitiiviset kykynsä aiempien saavutusten varaan; toisaalta kulttuurisen toimintamallit voivat myös rajoittaa tapaamme ajatella tai ratkaista ongelmia (Hollan ym. 2000, 178). Hajautetun kognition mukainen näkökulma eroaa perinteisestä kognitiotieteellisestä näkemyksestä, jossa kulttuuria on pidetty vain sisältönä, joilla yksilön kognitiiviset prosessit voivat operoida. Tällaisen näkökulman mukaan kulttuurisia sisältöjä on usein tarkasteltu yksilöiden sisäisinä representaatioina tai ulkoisina rakenteina, kun taas hajautettu kognitio korostaa kulttuurin toiminnallista luonnetta ja aktiivista roolia kognitiivisessa toiminnassa. Lisäksi hajautetun kognition näkökulmasta analyysin yksikkönä voi olla laajempi systeemi, jolloin kognitiivisen systeemin rajat ulottuvat yksilön ulkopuolelle sekä avaruudellisesti että ajallisesti. (Hollan ym. 2000, 178; Hutchins 2011b.) Ajallisen hajautuksen korostaminen erottaa hajautetun kognition esimerkiksi Clarkin esittämästä laajennetun kognition muodosta, jossa kognitiivisen systeemin laajentuminen koskee pääasiassa hetkellistä kognitiivista systeemiä. Sen sijaan laajennetun kognition kolmannen aallon mukainen näkemys (ks. Sutton 2010; Kirchhoff 2012) on tuonut esiin myös ajallisen perspektiivin kognitiivisen systeemin toimintaan, mikä yhdistää hajautettua kognitiota laajennettu kognitio -hypoteesiin. Teoksessaan Cognition in Wild (1995) Hutchins tarkastelee laivan navigaatiotiimin toimintaa hajautetun kognition näkökulmasta, ja hän tuo tarkastelussaan esiin kaikki edellä mainitut hajautuksen ulottuvuudet. Navigaatiotiimi sosiaalisena organisaationa muodostaa komputationaalisen arkkitehtuurin kognitiivisille prosesseille (s. 228), jolloin ihmisten väliset sosiaaliset riippuvuudet ja kognitiivisiin suorituksiin kuuluvat komputationaaliset riippu67 vuudet kietoutuvat toisiinsa (s. 224). Muiden ihmisten lisäksi myös materiaaliset välineet ja kulttuuriset symbolisysteemit ovat olennainen osa kognitiivista prosessointia; ne eivät ole vain yksilön käyttämiä ulkoisia apuvälineitä, vaan osa kognitiivista systeemiä. Ne mahdollistavat tietynlaisen kognitiivisen toiminnan ja niiden manipulointia voidaan pitää konstitutiivisena osana kognitiivista toimintaa. Lisäksi Hutchins korostaa kognitiivisen prosessoinnin ajallista hajautusta, joka tulee esiin toimintamallien siirtymisenä aiemmilta jäseniltä seuraaville sekä materiaalisiin välineisiin ja niiden manipulointikäytäntöihin ruumiillistuneena tietotaitona. (Ks. myös Hutchins 2011a.) 4.2. Hajautettu kognitiivinen systeemi ja kognition tutkimus Hutchins huomauttaa, että laajemman systeemin kognitiiviset ominaisuudet voivat poiketa yksilön kognitiivisista ominaisuuksista (Hutchins 2001, 2069; 2006, 377), ja tutkimuksessa on vaarana, että attribuoimme yksilölle sellaisia ominaisuuksia tai kykyjä, jotka ovat itse asiassa laajemman systeemin ominaisuuksia (Hutchins 1995, 355–356; 2008, 2011–2012, 2017).88 Rowlands (1999) on vastaavasti esittänyt, että internalistisen mallin ongelmana on olettaa pelkkien sisäisten prosessien toteuttavan sellaisia tehtäviä, joiden suorittaminen voitaisiin paremmin ymmärtää sisäisten prosessien ja ulkoisten informaatiota kantavien rakenteiden manipuloinnin yhdistelmänä (ks. esim. s. 164–167, 178–180). Rowlandsin mukaan ulkoisten välineiden manipulointi vähentää sisäisten prosessien vaatimuksia, ja kun kognitiivista systeemiä pidetään hybridinä systeeminä, voidaan nähdä, miten ulkoisten ja sisäisten prosessien yhteistyö mahdollistaa sellaisten kognitiivisten prosessien suorituksen, joiden on perinteisesti ajateltu vaativan monimutkaisia (symbolisia) sisäisiä rakenteita ja prosesseja. Rowlands tarkastelee pääasiassa yksilön kykyä manipuloida ympäristön informaatiota kantavia rakenteita, kun taas Hutchins tuo selkeämmin esiin kulttuurisen toiminnan konstitutiivisen roolin kognitiivisten prosessien toteutuksessa. Koska hajautetussa kognitiossa laajemman systeemin kognitiivisten ominaisuuksien ei tarvitse muistuttaa yksilön kognitiivisia ominaisuuksia, laajennetun kognition toisen aallon tavoin hajautettu kognitio ei ole altis yhdenvertaisuusperiaatetta vastaan esitetylle kritiikille, joka vetoaa eroihin yksilön ja laajemman systeemin toiminnan välillä. Kuitenkin sekä laajennetun kognition kriitikot (Adams & Aizawa 2001; 2009; 2010a) että puolustajat (Rowlands 2009b; 2010b; Walter & Kästner 2012) ovat esittäneet, että laajemman systeemin pitäminen kognitiivisena vaatii käsitystä kognition tunnusmerkeistä. Näin ollen myös 88 Hutchins (1995, 359–370) huomauttaa myös, että kognitiotieteen historiassa (erityisesti kognitivismissa) yksilön toimintaa on virheellisesti verrattu tietokoneen komputationaaliseen toimintaan, jolloin on sekoitettu toisiinsa yksilön ja sosiokulttuurisen systeemin ominaisuudet: ”Fysikaalisen symbolisysteemin arkkitehtuuri ei ole malli yksilöllisestä kognitiosta. Se on malli sosiokulttuurisen systeemin toiminnasta, josta ihmistoimija on poistettu.” (1995, 363, kursiivi poistettu.) 68 hajautetun kognition kannattajan olisi osoitettava, että kriteerit toteutuvat myös laajemman systeemin toiminnassa. Hajautetun kognition yhteydessä käydyssä keskustelussa ei ole kuitenkaan nostettu selkeäsi esiin kysymystä kognition tunnusmerkeistä, vaan kognitiivisia prosesseja on pidetty sellaisina, jotka kuuluvat esimerkiksi muistiin, päätöksentekoon, ongelmanratkaisuun ja oppimiseen (Hutchins 2001, 2068). Lisäksi Hutchins on esittänyt, että hajautettu kognitio voi säilyttää perinteisen käsityksen kognitiosta komputationaalisena informaation prosessointina ja representaatioiden manipulointiin perustuvana toimintana (ks. esim. 1995, 49). Erona perinteiseen käsitykseen on se, että näitä prosesseja toteuttavana systeeminä voi toimia yksilöä laajempi yksikkö.89 Käsitys kognitiosta hajautettuna ilmiönä liittyy myös läheisesti siihen, miten kognitiota tulisi tutkia. Hajautetun kognition kannattajat ovat kritisoineet perinteistä tutkimusta, joka on keskittynyt pääasiassa yksilön kognitiivisten suoritusten tutkimiseen laboratorioolosuhteissa. Sen sijaan hajautetun kognition viitekehyksen mukaan kognitiota tulisi tutkia ennen kaikkea luonnollisissa olosuhteissa ja kiinnittää enemmän huomiota kognition kulttuuriseen luonteeseen. Esimerkiksi Hollan ym. (2000, luvut 2.4 ja 3) ovat esittäneet, että hajautettu kognitio voisi tarjota uuden teoreettisen pohjan tutkimukselle ja he vaativat uutta viitekehystä, joka perustuisi hajautetun kognition teoreettisiin periaatteisiin sekä menetelmällisesti uudenlaiseen tapahtuma-keskeiseen90 etnografiaan. Ainoastaan yksilön mentaalisten prosessien toiminnan tarkastelu ei siis riitä kognitiivisten prosessien ymmärtämiseen, vaan on huomioitava myös informaation prosessointi ja järjestäytyminen sosiaalisessa ja materiaalisessa ympäristössä. Lisäksi Hutchins (2008, 2011–2012) huomauttaa, että havaituista kognitiivisista suorituksista ei voida suoraan päätellä yksilön kognitiivisia kykyjä, vaan tuloksia tulkitessa on otettava entistä paremmin huomioon laajempi konteksti ja tarkasteltava sitä, miten kulttuuriset käytännöt organisoivat kognitiivisen systeemin muodostumista ja tehtävän suoritusta. On myös muistettava, että koetilanteet tapahtuvat aina jossain kulttuurisessa kontekstissa, jolloin materiaalisella ja sosiaalisella kontekstilla on keskeinen rooli kognitiivisen toiminnan toteuttamisessa. Yleisenä ongelmana onkin kognitiivisten kykyjen attribuointi tutkittavan yksilön ominaisuuksiksi, vaikka Hutchinsin mukaan ne olisi sen sijaan ymmärrettävä laajemman systeemin ominaisuuksina (2008, 2017–218). 89 Adamsin ja Aizawan mukaan kognition pitäminen informaationprosessointina tai komputaationa ei kuitenkaan riitä erottelemaan kognitiivista ei-kognitiivisesta, vaan ainoastaan osa informaationprosessoinnista ja komputaatiosta on kognitiivista, ja erotteluun tarvitaan tarkempia kognition tunnusmerkkejä (2009, 87–88). 90 erotuksena perinteisestä kognitiivisesta etnografiasta, jossa on tutkittu ensisijaisesti yksilöiden tietoa ja merkityksiä eikä niinkään toimintaa (Hollan ym. 2000, 179). 69 4.3. Kritiikki Clarkin näkemystä vastaan ja kulttuuristen käytäntöjen rooli Laajennettu kognitio -hypoteesilla ja hajautetun kognition näkökulmalla on paljon yhteistä, eikä näiden välille ole aina tehty selkeää eroa, vaan niitä on käsitelty yhdessä esimerkiksi transkraniaalisina näkemyksinä (ks. esim. Adams & Aizawa 2001; 2009; ks. myös Menary 2010b, Sutton 2010). Sekä laajennetussa että hajautetussa kognitiossa ajatellaan, että kognitiivisena systeeminä voi toimia yksilöä laajempi kokonaisuus ja molemmat korostavat kulttuuristen välineiden roolia kognitiivisen systeemin toiminnassa. Erityisesti ensimmäisen aallon mukainen näkemys laajennetusta kognitiosta on kuitenkin selkeämmin yksilölähtöinen ja yksilökeskeinen, kun taas hajautetun kognition lähtökohta on laajemman kognitiivisen systeemin tarkastelussa. Hajautettu kognitio tarkastelee kognitiivista toimintaa laajemmasta ajallisesta ja avaruudellisesta näkökulmasta ja korostaa enemmän kulttuurisen toiminnan roolia kognitiivisen systeemin kokoonpanossa. Hutchins (2011b) on kommentoinut Clarkin (2008a) näkemystä, ja tarkastelen seuraavassa hänen esittämiään huomioita, joissa tulee esiin keskeisiä eroja heidän näkemystensä välillä. Kun tarkastellaan kognitiivisen systeemin kokoonpanoa, voidaan tehdä ero sanan ”kokoonpano” (assembly) kahden eri merkityksen ja tähän liittyen kahden eri kysymyksen välille: 1) kuka tai mikä kontrolloi kokoonpanon muodostumista (kokoonpanoprosessi), ja 2) missä kognitiivinen prosessi on kokoonpanon toimiessa (kokoonpano tuotteena)? (Hutchins 2011b, 438; Clark 2008a, 122.) Clarkin argumentit laajennetun kognitiivisen systeemin puolesta kohdistuvat pääasiassa kognitiiviseen systeemiin tuotteena, mutta kuten Hutchins (2011b, 438) huomauttaa, laajennetun systeemin organisoituminen eli kokoonpanoprosessi jää ongelmalliseksi ja Clarkin esittämässä versiossa organismi- tai aivokeskeiseksi. Clarkin tarjoaman näkemyksen mukaan aivot kontrolloivat kokoonpanon muodostumista (kysymys 1), mutta kokoonpanon muodostuttua kognitiivinen toiminta voi toteutua tällaisessa laajentuneessa tai hajautetussa systeemissä (kysymys 2) (ks. Clark 2008a, 118, 122–123; Hutchins 2011b, 438). Clarkin käsitys laajentumisesta painottaa kognitiivisen systeemin tarkastelua tässä-ja-nyt, jolloin laajentuminen koskee hetkellistä systeemiä, joka määrittyy suhteessa tarkasteltavaan kognitiivisen toiminnan tulokseen, mutta tämän näkemyksen mukaan yksilöorganismia voidaan kuitenkin pitää pysyvänä agenttina (Clark 2008a, 118). Clarkin mukaan hetkellisen systeemin kokoonpanossa keskeistä on toiminnan organisointi kustannustehokkaasti eli yhdistelemällä erilaisia (sisäisiä ja ulkoisia) resursseja, jotka suorittavat tehtävän mahdollisimman pienellä vaivalla (2008a, 13, 197). Hän puhuu ”ekologisen kokoonpanon periaatteesta” (Principle of Ecological Assembly) (2008a, 13) ja ”kognitiivisen puolueettomuuden hypoteesista” (Hypothesis of 70 Cognitive Impartiality) (2008a, 121), jotka sopivat yhteen yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa, koska kaikki korostavat sisäisten ja ulkoisten tekijöiden yhtäläistä mahdollisuutta kognitiivisen systeemin osana. Organismi-keskeisen näkemyksen (2008a, 139) mukaan organismi säilyy kuitenkin aktiivisimpana osana, joka valikoi laajentuneeseen systeemiin kuuluvat resurssit ja ylläpitää systeemiä, ja aivoja voidaan pitää ytimenä, joka on puolueeton prosessien sijainnin suhteen (2008a, 118, 121–122). Hutchins on kritisoinut tätä Clarkin organismi-keskeistä käsitystä ja painottaa sen sijaan kulttuurisen toiminnan roolia kognitiivisen systeemin tarkastelussa. Hän kuitenkin huomauttaa, että monet Clarkin suluissa ja loppuviitteissä91 mainitsemat seikat viittaavat vähemmän aivo- tai organismi-keskeiseen käsitykseen kognitiosta ja avaavat mahdollisuuden vähemmän aivo- tai organismi-keskeiselle käsitykselle kognitiivisen systeemin kokoonpanoprosessista (Hutchins 2011b, 438–439, 445). Hutchinsin mukaan vaihtoehtoinen käsitys kognitiivisen kokoonpanon muodostumisesta voidaan löytää tarkastelemalla käsitystä itse-organisaatiosta ja huomioimalla kulttuuristen käytäntöjen rooli kognitiivisten prosessien organisoinnissa (2011b, 439). Tämän mukaan myös kokoonpanoprosessi itsessään voi toteutua hajautetusti kulttuurisessa toiminnassa, jolloin sosiaalinen yhteistoiminta kulttuurisessa kontekstissa organisoi kognitiivisten systeemien järjestäytymistä (2011b, 442). Tämä liittyy erityisesti edellä esitettyyn kolmanteen hajautuksen muotoon eli hajautukseen ajassa, jonka mukaan edellisten sukupolvien saavutukset periytyvät seuraaville ja jonka mukaan kognitiivinen prosessointi ei rajoitu vain yksilön toimintaan tässä-ja-nyt. Laajempi kulttuurinen konteksti ja erityisesti kognitiiviset käytännöt ohjaavat kognitiivisen systeemin järjestäytymistä, eikä tämän kokoonpanoprosessin tarvitse olla niin aivo- tai organismikeskeistä kuin Clark esittää.92 Hutchins kuitenkin huomauttaa, että neuraalista koordinointia ja toimintojen kulttuurista muovautumista ei tule nähdä toisilleen vastakkaisina tai vaihtoehtoisina kontrollin muotoina, vaan hänen mukaansa ne voidaan nähdä yksittäisen adaptiivisen dynaamisen systeemin elementteinä (2011b, 440). Aivoja voidaan pitää erityisenä joustavana väliaineena (special super-flexible medium), joka voi muodostaa toiminnallisia alasysteemeitä, jotka luovat ja ylläpitävät dynaamista koordinaatiota kulttuuristen, kehollisten ja aivojen oman aiemman organisaatioon perustuvien rajoitusten välillä. Organismi tai aivot eivät kuitenkaan ole eril- 91 Ks. esim. Clark 2008a, 123 n. 18 ja 19. 92 Ks. Clarkin (2011) vastaus Hutchinsille, jossa hän myöntää kulttuuristen käytäntöjen roolin, mutta samalla korostaa myös aivojen erityisyyttä osana kokoonpanoprosessia sekä eri aikaskaaloissa tapahtuvia prosesseja, jotka vastaavat kognitiivisen systeemin muodostumisesta (s. 458–459). Clarkin mukaan hänen ja Hutchinsin näkemykset ovat yhteensopivia, mutta keskittyvät eri aikaskaaloissa tapahtuviin prosesseihin (s. 459). 71 linen toimija, vaan suuri osa aivojen kausaalisesta voimasta tulee Hutchinsin mukaan aiemmasta kokemuksesta kulttuurisessa toiminnassa.93 (2011b, 445.) Koska kulttuurisilla käytännöillä katsotaan olevan aktiivinen organisoiva rooli kognitiivisen systeemin kokoonpanoprosessissa, on tarkasteltava sitä, miten kulttuuri ja kulttuuriset käytännöt ymmärretään. Kulttuurisilla käytännöillä (cultural practices) tarkoitetaan asioita, joita ihmiset tekevät ja heidän opittuja tapojaan olla maailmassa; ennen kaikkea ne ovat ”asioita, joita ihmiset tekevät vuorovaikutuksessa toistensa kanssa” (Hutchins 2011b, 440). Jokin käytäntö on kulttuurinen, jos muiden henkilöiden toiminta rajoittaa tai koordinoi toimintaa. Hutchinsin mukaan lähes kaikki ulkoiset representaatiot on tuotettu kulttuurisissa käytännöissä, ja kulttuuriset käytännöt organisoivat myös alemman tasoisia havaintoprosesseja; ne antavat materiaalisille kohteille tietyn kulttuurisen merkityksen, jolloin ne voivat toimia merkityksellisinä representaatioina ihmisten yhteistoiminnassa. Hutchins korostaa myös kulttuuristen käytäntöjen ruumiillisuutta: ne eivät ole niinkään eiruumiillisia sisäisiä representaatioita, vaan ruumiillisia taitoja, joiden merkitys on opittu ja säädetty (enacted)94 kulttuurisessa toiminnassa. (Hutchins 2008, 2012–2013, 2018; 2011a, 429–435; 2011b, 440–444.) Yksi yleinen kulttuurin tarkasteluun liittyvä ongelma on kulttuurisen maailman pitäminen liian staattisena, jolloin kognitiivisen systeemin kokoonpanoa organisoiva tekijä on haettava yksilöstä. Lisäksi Hutchinsin mukaan Clarkin käsitys kulttuurista perustuu yleiseen mutta harhaanjohtavaan käsitykseen, jossa kulttuuri palautetaan yksilön mentaalisiksi representaatioiksi tai elottomiksi artefakteiksi. Molemmat näistä vaihtoehdoista johtavat Clarkin esittämään organismi-keskeiseen näkemykseen, koska jos kulttuuri ymmärretään mentaalisina represen- taatioina, se on jo osa organismia, tai toisaalta jos se nähdään elottomien artefaktien kokoelmana, se ei itsessään tarjoa aktiivista voimaa systeemin kokoonpanoon, vaan organismi on nähtävä aktiivisena prosessin kontrolloijana. Hutchinsin mukaan kulttuuri tulee kuitenkin ymmärtää ihmisten yhteistoimintana, jolloin sillä on oma dynamiikkansa, ja näin ollen toiminnan organisoinnin ja kognitiivisen systeemin kokoonpanon ei tarvitse perustua vain organismin sisäisiin prosesseihin, vaan se voi toteutua kulttuurisesti organisoidussa yhteistoiminnassa. Clarkin organismi-keskeisen hypoteesin sijaan Hutchins esittää vaihtoehdoksi hypoteesin ”enkulturoituneesta” (enculturated) kognitiosta, jonka mukaan ihmiskognition kokoonpano muodostuu ennen kaikkea kulttuurisessa toiminnassa. (2011b, 443–444.) 93 Vrt. Menary 2010b ja Kirchhoff 2012 aivojen representaatiokykyjen muovautumisesta kulttuurisen toiminnan mukaisesti. 94 Kulttuuristen käytäntöjen ruumiillisuutta tarkastellessaan Hutchins tuo esiin hajautetun kognition yhteyden seuraavassa luvussa käsiteltävään enaktivistiseen näkökulmaan (ks. Hutchins 2008; 2011a). 72 Hutchinsin esittämät kommentit koskevat pääasiassa eroja laajennetun kognition ensimmäisen aallon mukaisen version ja hajautetun kognition välillä. Kuitenkin laajennetun kognition toisen ja erityisesti kolmannen aallon mukaiset näkemykset tulevat lähemmäs hajautettua kognitiota. Esimerkiksi Menary on huomauttanut, että laajentumista ei tule ymmärtää siten, että mieli olisi ensin päässä ja laajentuisi sieltä ulkomaailmaan, vaan hänen mukaansa ”mieli on laajentunut aivojen, kehon ja maailman välillä”, ja hän pitää laajentumista synonyyminä hajautukselle ja integraatiolle (2009, 41, n. 18; ks. myös 2010b, 228, 231). Myös agenttiutta tarkastellessaan hän sanoo, että kyse ei ole siitä, että valmis agentti olisi yhteenliittynyt ulkoiseen välineeseen, vaan kognitiivinen agenttius muodostuu vasta manipulaatioprosessissa (2006, 333–334, 342). Toiseen aaltoon kuuluva ajatus ulkoisten välineiden manipulaatiosta, ulkoisten ja sisäisten prosessien integraatiosta ja komplementaarisesta roolista sekä käsitys kognitiivisen systeemin hybridistä luonteesta muistuttaakin hajautetun kognition näkökulmaa – erityisesti edellä mainittua toista hajautuksen muotoa. Kuitenkin myös toisen aallon mukaista näkemystä voidaan pitää hajautettua kognitiota yksilölähtöisempänä sekä ajallisesti rajoitetumpana, koska kognitiivisena systeeminä pidetään tavallisesti yksilöorganismin ympärille muodostunutta systeemiä ja tarkastelun kohteena on yleensä kognitiivisen tehtävän suorittaminen tässä-ja-nyt. Sen sijaan kolmannen aallon mukainen näkemys tulee lähemmäs hajautettua kognitiota myös muiden Hutchinsin esittämien hajautuksen muotojen kohdalla. Sutton (2009; 2010) ja Kirchhoff (2012) tuovat tarkasteluun mukaan laajemman sosiokulttuurisen toiminnan merkityksen, jolloin kognitiivisen systeemin ei tarvitse rakentua yksittäisen eliön ympärille, vaan yksilöä voidaan pitää vain osana laajempaa kognitiivista systeemiä ja näin ollen myös agenttius voi olla hajautettua. Lisäksi he esittävät Hutchinsin tavoin, että avaruudellisen laajentumisen lisäksi kognitiivisen systeemin tarkastelussa on huomioitava myös ajallinen laajentuminen tai hajautus, jolloin aikaisempien sukupolvien saavutukset ja kulttuurisesti muotoutuneet käytännöt katsotaan konstitutiiviseksi osaksi kognitiivista systeemiä. Kolmannen aallon mukaista näkemystä ja hajautettua kognitiota yhdistää myös ajatus kulttuuristen ja biologisten prosessien yhteenkietoutumisesta: kulttuurinen konteksti ja kulttuurisiin käytäntöihin osallistuminen muovaavat aivojen kehitystä, eikä kulttuurisia ja biologisia prosesseja voida selkeästi erottaa toisistaan eikä niitä tule pitää toisilleen vastakkaisina kontrollin muotoina. Tuodessaan esiin kulttuuristen käytäntöjen toiminnallisen luonteen ja korostaessaan ruumiillisen toiminnan roolia merkitysten muodostumisessa Hutchins (2011a) liittää hajautetun kognition enaktivistiseen viitekehykseen, jota tarkastelen seuraavassa luvussa. 73 5. Enaktivismi Termi ”enaktivismi” on peräisin Francisco Varelan, Evan Thomsonin ja Eleanor Roschin teoksesta The Embodied Mind (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö ”enaktoi” (enact) eli luo tai määrittää oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia. Sen sijaan enaktivismin mukaan kognitio on ruumiillista toimintaa, joka ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi eroaa myös konnektionistisista malleista, joissa kognitiivista toimintaa pidetään aivoissa tapahtuvana hajautettuna aktivaationa. (Ks. Thompson 2007, luku 1.) Enaktivismia voidaan pitää ei-reduktionistisena ja ei-funktionalistisena naturalismin muotona, joka korostaa jatkuvuutta elämän ja mielen välillä (Di Paolo ym. 2011, 36; Thompson 2007). Enaktivistinen viitekehys painottaa myös subjektiivisen kokemuksen huomioimista kognitiotieteen yhteydessä, ja inspiraatiota tai menetelmiä tähän on haettu fenomenologisesta filosofiasta95 sekä itämaisesta perinteestä. Kognitiotieteen ja kokemuksen katsotaan olevan vastavuoroisessa suhteessa, ja enaktivismin mukaan aikaisempien kognitiotieteen näkökulmien puutteena on ollut kokemuksen huomiotta jättäminen. (Varela ym. 1991.) 5.1. Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista Enaktivismin taustalla on Humberto Maturanan ja Francisco Varelan (1980, 1987/1998; Varela 1979) biologinen teoria autopoieesista ja käsitys elävistä systeemeistä autonomisina agentteina sekä ajatus siitä, että kognitiota voidaan tutkia biologisena ilmiönä. Maturanan ja Varelan lähtökohtana on kysymys elämästä ja kognitiosta: mikä on elämää määrittävä tekijä ja miten kognitio voidaan ymmärtää biologisena ilmiönä? Heidän mukaansa eläviä systeemejä ei tule määritellä listaamalla vaadittavia ominaisuuksia, koska tämä edellyttäisi jo käsitystä siitä, mitä elämä on ja mahdollisuutta sanoa, milloin ominaisuuksien lista on täydellinen (1980, xiii; 1987/1998, 42). Ominaisuuksien listaamisen sijaan Maturana ja Varela esittävät, että eläviä systeemejä tulee tarkastella niiden organisaation perusteella. Organisaatiolla tarkoitetaan niitä komponenttien välisiä relaatioita, joiden perusteella jokin on olemassa ja kuuluu tietyn luokan jäseneksi. Nämä relaatiot määrittelevät systeemin 95 Varela ym. (1991) ovat korostaneet erityisesti Merleau-Pontyn ajatuksia, mutta yhteyksiä voidaan löytää myös Husserlin fenomenologiaan (ks. Thompson 2007, liite A; Havelange 2011). 74 yksikkönä (unity) ja määrittävät vuorovaikutuksen dynamiikan ja mahdolliset muutokset, jotka yksikkö voi läpikäydä ja säilyä silti samana yksikkönä. Rakenteella puolestaan tarkoitetaan niitä komponentteja ja relaatioita, jotka aktuaalisesti konstituoivat tietyn yksikön ja realisoivat sen organisaation. Elämän määrittely organisaation pohjalta vaatii siis yhdistävän organisationaalisen piirteen löytämistä, mutta yksittäiset elävät systeemit eroavat toisistaan rakenteensa perusteella. (1980, xix–xx, 77, 137–138; 1987/1998, 42–47.) Maturanan ja Varelan mukaan elämää määrittävä tekijä on systeemin autopoieettinen organisaatio, jolla he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään.96 Systeemi muodostaa itse oman identiteettinsä, koska se tuottaa itse omia komponenttejaan ja määrittää itse oman rajansa (esim. solun tapauksessa solukalvon), ja tämä itse-tuotettu raja mahdollistaa systeemin toiminnan ja määrittää sen ympäristöstään erillisenä yksikkönä. (1980, 78–84; 1987/1998, 43–47.) Maturana ja Varela esittävätkin, että elävä systeemi on homeostaattinen systeemi, jonka erityispiirre on se, että vakiona pidettävä muuttuja on systeemin oma organisaatio (1980, 9, 48, 79). Autopoieettinen systeemi voidaan siis määritellä suljetuksi komponenttien verkostoksi, joka tuottaa ja ylläpitää itseään rekursiivisesti; systeemi määrittää myös oman rajansa, mutta se säilyy avoimena aineen ja energian virralle tämän rajan läpi (1980, 78–79; Varela 1997, 75; Bourgine & Stewart 2004, 329; Thompson 2007, 99–103). Tämän mukaan systeemi on operationaalisesti suljettu, mutta termodynaamisesti avoin (Thompson & Stapleton 2009, 24; ks. myös Thompson 2007, 45–49, 97–107). Puhuessaan autopoieettisuudesta Maturanan ja Varelan lähtökohtana on minimaalisen elämänmuodon tarkastelu ja paradigmaesimerkkinä on elävä solu. Monisoluiset organismit ovat toisen tason autopoieettisia systeemejä, koska ne koostuva ensimmäisen tason autopoieettisista yksiköistä. He jättävät kuitenkin auki kysymyksen siitä, ovatko monisoluiset organismit itsessään ensimmäisen tason autopoieettisia systeemejä, mutta heidän tarkastelunsa on tarkoitus päteä sekä ensimmäisen että toisen tason autopoieettisiin systeemeihin (1987/1998, 88–89).97 Ensimmäisen tason autopoieettisen systeemien ja monisoluisten 96 Termi ”autopoieettinen” on peräisin kreikan kielestä ja tarkoittaa itse-tuottamista (Varela 1997, 75; ks. myös Maturana & Varela 1980, xvii). Maturana ja Varela erottavat autopoieettiset systeemit allopoieettisista systeemeistä, joiden toiminnan tuotteena on jotakin muuta kuin ne itse ja joiden identiteetti ja rajat ovat riippuvaisia havaitsijasta, sekä heteropoieettisista systeemeistä, jotka ovat ihmisten suunnittelemia allopoieettisia systeemejä (Maturana & Varela 1980, 80–81, 90, 135; Thompson 2007, 98). 97 Maturana ja Varela nostavat esiin myös kysymyksen ihmisyhteisöjen autopoieettisuudesta, mutta sanovat olevansa erimieltä asiasta (1980, 118). On kuitenkin hyvä huomata, että heidän määritelmästään seuraa, että jos ihmisyhteisöä pidetään autopoieettisena systeeminä, se on tällöin myös elävä systeemi (ks. s. 109). Thompson puolestaan on tuonut esiin kysymyksen globaalin ekologisen systeemin autopoieettisuudesta ja mainitsee ajatuksen ekopoieesista (Lovelock 1987) ja Gaia-teoriasta (Lovelock 1979; 1988; Margulis 1991; 1998), jonka mukaan koko planetaarista systeemiä pidetään yksittäisenä biologisena yksikkönä tai ”superorganismina” (2007, 118–122; ks. myös Bourgine & Stewart 2004, 336–337). 75 organismien yhteinen keskeinen piirre on niiden autonomisuus ja operationaalisesti suljettu organisaatio, jota ne ylläpitävät ja jonka pohjalta niiden identiteetti määrittyy. (Maturana & Varela 1980, 107–111; 1987/1998, 87–89; ks. myös Thompson 2007, 105–107.) Operationaalisella sulkeutuneisuudella tarkoitetaan systeemin toiminnan itseenviittaavuutta eli kehämäistä ja rekursiivista toimintaa, jossa muutos jossain systeemin osassa johtaa muutoksiin systeemin muissa osissa (Maturana & Varela 1987/1998, 89, 164).98 On kuitenkin tärkeää huomata, että operationaalinen sulkeutuneisuus ei tarkoita erillisyyttä vuorovaikutuksista (Varela 1997, 82), vaan elävä systeemi on rakenteellisesti yhteenliittynyt ympäristöönsä ja siten jatkuvasti vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa (Thompson 2007, 45). Termi ”sulkeutuneisuus” (closure) ei siis viittaa materiaaliseen sulkeutuneisuuteen, vaan siihen, että systeemin toiminnan tulokset eivät jätä systeemiä (Maturana & Varela 1987/1998, 89; Thompson 2007, 448 n. 4). Tämä liittyy systeemin termodynaamiseen avoimuuteen, joka perustuu systeemin aineenvaihduntaan (metabolismiin): elävä systeemi on yhteydessä ympäristöönsä ja tarvitsee jatkuvasti ympäristöstään aineita, jotta sen kykenisi ylläpitämään itseään (Weber & Varela 2002; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). Myös hermosto elävän systeemin osana on Maturanan ja Varelan mukaan operationaalisesti suljettu systeemi, millä on seurauksia sille, miten sen toiminta kognitiivisten prosessien yhteydessä tulisi ymmärtää. Hermosto ei prosessoi informaatiota eikä muodosta representaatioita ympäristöstä, koska operationaalisesti suljettuna verkostona sen toiminta on itseensä viittaavaa siinä mielessä, että sen toiminnassa on kyse sisäisen tasapainon ylläpidosta. Ympäristön muutokset eivät määritä tapahtuvia muutoksia eikä se tarjoa informaatiota hermoston prosessoitavaksi, vaan ympäristön muutokset voivat ainoastaan laukaista (trigger) rakenteellisia muutoksia, ja hermoston oma rakenne määrittää, mitkä ympäristön muutokset voivat toimia ”ärsykkeinä” ja millaisia muutoksia ne aiheuttavat. Operationaalisesta sulkeutuneisuudesta huolimatta hermosto ei kuitenkaan toimi täysin itsenäisesti, koska se on osa organismia, joka on jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, ja tämän vuorovaikutuksen kautta ympäristötekijät voivat toimia rakenteellisten muutosten laukaisijoina. Yksittäisiä tapahtumia tai ”ärsykkeiden” aiheuttamia muutoksia ei voida myöskään paikallistaa mihinkään tiettyyn aivojen osaan, vaan hermosto toimii kokonaisuutena, jolloin havaittavat muutokset yhdessä osassa vaikuttavat aina koko systeemin toimintaan. 98 Evan Thompson (2007, 45) tekee eron organisationaalisen ja operationaalisen sulkeutuneisuuden välille ja määrittelee ne seuraavasti: Organisationaalinen sulkeutuneisuus tarkoittaa itseen-viittaavaa (kehämäistä ja rekursiivista) relaatioiden verkostoa, joka määrittää systeemin yksikkönä. Operationaalinen sulkeutuneisuus puolestaan viittaa systeemin palaavaan (reentrant) ja uusiutuvaan (recurrent) dynamiikkaan. Varela ei ole tehnyt kirjoituksissaan eroa näiden välille, vaan käyttää termejä vaihdettavasti (ks. Thompson 2007, 448 n. 4). 76 (Maturana & Varela 1980, 124–130; 1987/1998, 163–171; Varela 1997, 82, kuva 3; ks. myös Stewart 2011, 11–12.)99 Maturanan ja Varelan tarkastelussa keskeiseksi nousee heidän tekemänsä ero systeemin toiminnan ja havaitsijan näkökulman välillä (1980, 8, 48–49). Havaitsijan näkökulma on metanäkökulma, josta tämä voi tarkastella samanaikaisesti elävää systeemiä ja ympäristöä ja näiden välistä vuorovaikutusta.100 Sen sijaan systeemin itsensä toiminta perustuu sisäisen tasapainon eli autopoieettisen organisaation ylläpitoon, ja monisoluisilla organismeilla tämä tarkoittaa sensorimotorisen tasapainon ylläpitoa. Kuten edellä esitetty, systeemi ei representoi ympäristöään, vaan Maturanan ja Varelan mukaan systeemissä tapahtuu ainoastaan sisäisiä rakenteellisia muutoksia ja ympäristössä tapahtuvat muutokset voivat laukaista nämä sisäiset muutokset, mutta tapahtuvat muutokset määräytyvät aina systeemin oman rakenteen pohjalta. (1980, 22–26, 38–39, 50–51; 1987/1998, 95–96, 129–138, 169.) Kuitenkin havaitsija, joka tarkastelee systeemin toimintaa ulkopuolelta, voi nähdä korrelaatioita ympäristössä tapahtuvien muutosten ja systeemin rakenteellisten muutosten välillä ja pitää esimerkiksi hermostossa tapahtuvia muutoksia representaatioina ympäristön tapahtumista (1980, 132; 1987/1998, 131–135). Maturana ja Varela kuitenkin korostavat, että puhe representaatioista tai input-informaatiosta kuuluu vain havaitsijan alueelle. Lisäksi he toteavat, että vaikka puhe representaatioista voi olla metaforisesti hyödyllistä, se on kuitenkin riittämätöntä ja harhaanjohtavaa tieteelliseksi selitykseksi ja kuvaukseksi autopoieettisen systeemin organisaatioista (1980, 99; 1987/1998, 131–132). Toisaalta Evan Thompson on huomauttanut, että jos enaktivismin yhteydessä halutaan käyttää termiä ”representaatio”, on kiinnitettävä huomiota siihen, miten termi ymmärretään. Enaktivistisessa viitekehyksessä representaatioiden kantajat (vehicle) ovat temporaalisesti hajautettuja toimintamallistoja (patterns of activity), jotka ylittävät aivojen ja kehon rajat, ja niiden kantamat sisällöt tai merkitykset on enaktoitu tietyssä toimintakontekstissa (Thompson 2007, 59). Samoin myöskään ”input-informaatiota” ei voida määritellä absoluuttisin termein elävästä systeemistä riippumatta, vaan ympäristön ominaisuudet ja merkitykset muodostuvat vasta suhteessa kognitiiviseen systeemiin (Maturana & Varela 1980, 22, 38–39; Thompson 2007, 51–60). 99 Stewart (2011, 12) huomauttaa näennäisestä ristiriitaisuudesta, joka muodostuu siitä, että hermostoa pidetään autonomisena ja operationaalisesti suljettuna, mutta toisaalta sen toiminta on kuitenkin riippuvaista sensorimotorisesta kontekstista. Hänen mukaansa näiden suhteen selvittäminen vaatisi tarkempaa selvitystä. 100 Maturana on tehnyt eron systeemin elinympäristön (niche) ja havaitsijan ympäristön (environment) välillä ja sanoo, että systeemin elinympäristö näyttäytyy havaitsijalle tämän ympäristön osana, mutta nämä ympäristöt eivät voi olla täysin samoja, koska ne perustuvat systeemin ja havaitsijan omiin rakenteisiin (Maturana & Varela1980, 10–11). 77 Maturanan ja Varelan mukaan elävät systeemit ovat autonomisia yksikköjä (1987/1998, 47), jotka määrittävät itse oman kognitiivisen alueensa eli kaikkien eliölle mahdollisten vuorovaikutusten alueen (1980, 10, 38). Autonominen systeemi muodostuu prosesseista, jotka tuottavat ja ylläpitävät itseään ja samalla myös määrittävät oman ympäristönsä. Termi autonomisuus viittaa yleiseen organisaatiotyyppiin, ja jotta systeemiä voidaan pitää autonomisena, sitä konstituoivien prosessien on täytettävä seuraavat vaatimukset: 1) prosessit muodostavat verkoston, jossa ne ovat rekursiivisesti riippuvaisia toisistaan; 2) ne konstituoivat systeemin yksikkönä sillä alueella (domain), jolla ne ovat olemassa; ja 3) ne määrittävät mahdollisten vuorovaikutusten alueen maailman kanssa. (Thompson & Stapleton 2009, 24; Thompson 2007, luku 5; ks. myös Barandiaran ym. 2009, 376–378.) Autonomisten systeemien keskeinen piirre on niiden operationaalinen sulkeutuneisuus eli kun tarkastellaan jonkin systeemin konstitutiivisen prosessin edellytyksiä, päädytään aina johonkin muuhun systeemin prosessiin (Varela 1979; 1997; Thompson & Stapleton 2009, 24; Di Paolo 2009, 15–16) eivätkä prosessien vaikutukset jätä systeemiä, vaan johtavat aina seuraaviin muutoksiin samassa systeemissä (Maturana & Varela 1987/1998, 89); kaikki systeemissä tapahtuvat muutokset ovat alisteisia systeemin oman organisaation ylläpidolle (Maturana & Varela 1980, 80). On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka prosessien edellytyksenä ovat aina jotkin muut saman systeemin prosessit, tämä ei sulje pois ulkoisia vaikutuksia: ulkoiset tekijät voivat vaikuttaa systeemin toimintaan ja sillä voi olla vaikutuksia itsensä ulkopuolelle. Kyse on siitä, että ulkoiset tekijät eivät ole osa operationaalisesti suljettua systeemiä, koska ne eivät ole riippuvaisia systeemin konstitutiivisista prosesseista tai ne eivät ole ennakkoehtona systeemin muille prosesseille. (Di Paolo 2009, 15–16.) Kun huomioidaan elävän systeemin aineenvaihdunnalliset vaatimukset eli riippuvuus ympäristöstä, autonomisuutta voidaan luonnehtia seuraavasti: ”autonominen systeemi on termodynaamisesti avoin ja operationaalisesti sulkeutunut systeemi, joka aktiivisesti tuottaa ja ylläpitää identiteettiään uhanalaisissa (precarious) olosuhteissa”101 (Thompson & Stapleton 2009, 24; ks. myös Di Paolo 2009, 15–16). Autonomisuuteen kuuluu systeemin kyky määrittää omat lakinsa (Maturana & Varela 1987/1998, 48) ja kyky ylläpitää omaa identiteettiään aktiivisesti kompensoimalla tapahtuneita muodonmuutoksia (deformations) niin, että systeemi säilyttää organisaationsa (Maturana & Varela 1980, 135). Autonomisuuteen kuuluu siis itsen emeroituminen (autos) ja 101 Ks. Di Paolo 2009, 16 ”uhanalaisista olosuhteista”, joilla hän tarkoittaa olosuhteita, joissa erilliset komponentit tuhoutuisivat ilman systeemin organisaatiota eli komponenttien säilyminen on riippuvaista niitä ylläpitävästä prosessien verkostosta. Uhanalaisuuden käsite on Di Paolon mukaan tärkeä, koska se tekee käsityksen operationaalisesta sulkeutuneisuudesta ei-triviaalin. Lisäksi hän esittää, että uhanalaisuus kuuluu olennaisesti elämään, mutta termi ei viittaa mihinkään funktionaalisesti kuvattavaan positiiviseen materiaaliseen ominaisuuteen. 78 toiminnan normatiivisuus (nomos) (Barandiaran ym. 2009, 376). Autonomisten systeemin toiminta ja toimintaa ohjaavat normit perustuvat niiden omaan identiteettiin eli ne ovat itse-määräytyviä systeemejä ja siten erotettavissa heteronomisista eli ulkoa määräytyvistä systeemeistä, joiden organisaatio määrittyy input–output-informaation virtana ja ulkoisten kontrollimekanismien toiminnan mukaan (Thompson 2007, 37, 43). Elävien olioiden kohdalla systeemin autopoieettisuus tekee niistä autonomisia systeemejä (Maturana & Varela 1987/1998, 48), ja enaktivismin kannattajat ovat korostaneet, että juuri autonomisuus on kognitiivisen systeemin keskeinen organisationaalinen piirre (ks. esim. Thompson & Stapleton 2009, 24; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). On kuitenkin hyvä huomauta autonomisuus ei vaadi autopoieettisuutta ja siihen liittyvää materiaalista rajaa, vaan esimerkiksi hyönteisyhteisö voi olla autonominen systeemi, jolloin prosessien verkosto rajautuu sosiaalisen tai alueellisen eikä niinkään materiaalisen rajan mukaan (Thompson 2007, 44, 65).102 Autonomian käsite on keskeinen kognitiivisen systeemin määrittämisessä, ja keskittyminen systeemin autonomisuuteen muodostaa eron enaktivismin ja laajennettu kognitio hypoteesin lähtökohtien välille. Laajennettu kognitio -hypoteesissa lähtökohtana on kysymys kognitiivisen systeemin laajuudesta – voivatko (jotkin) kognitiiviset prosessit ulottua aivojen tai kehon ulkopuolelle – ja taustalla on ollut tavallisesti intuitiivinen käsitys kognitiosta sisäisenä ilmiönä. (Di Paolo 2009, 10–12; Thompson & Stapleton 23–24.) Enaktivismi puolestaan kyseenalaistaa perinteisen käsityksen kognitiosta sisäisenä komputationaalisena informaationprosessointina ja sen sijaan liittää kognition elämän perustoimintoihin ja vuorovaikutukseen ympäristön kanssa (Maturana & Varela 1980; 1987/1988). Lähtökohtana ei ole myöskään kysymys systeemin rajoista tai laajentumisesta, vaan keskeinen kysymys koskee systeemin organisaatiota: ”miten systeemin on oltava organisoitunut ollakseen autonominen systeemi – sellainen, joka luo ja ylläpitää omaa toimintaansa ja siten enaktoi tai luo oman kognitiivisen alueensa” (Thompson & Stapleton 2009, 23–24). Kognitiivisella alueella Maturana ja Varela tarkoittavat niiden vuorovaikutusten aluetta, joihin elävä systeemi voi osallistua menettämättä identiteettiään (1980, 9–13, 38, 119). Maturanan ja Varelan mukaan kognitio ja elämä liittyvät olennaisesti yhteen, mikä tulee esiin heidän sanoessaan, että ”[e]lävät systeemit ovat kognitiivisia systeemejä, ja elämä prosessina on kognitiivinen prosessi” (1980, 13) ja ”[k]aikki tekeminen ja tietämistä, ja kaikki tietäminen on tekemistä” (1987/1998, 26). Heidän mukaansa kognitio on ”tehokasta toimintaa” (effective action), jonka myötä eliö luo maailmasta itselleen merkityksellisen ympäristön eli kognitiivisen alueen (1980, 13, 49; 1987/1998, 29–30). Kognitiivinen toi102 Ks. myös Moreno & Barandiaran 2004, 23–24 korkeamman tasoisista sisäinen-ulkoinen-erotteluista ja Maturana & Varela 1987/1998, 198–199 ihmisyhteisöjen autonomisuudesta. 79 minta perustuu elävän systeemin autonomiseen organisaatioon, ja kunkin eliön kognitiivinen alue on suhteellinen eliön omaan rakenteeseen eli tiettyyn tapaan, jolla autopoieettinen organisaatio on realisoitunut (1980, 119; 1987/1998, 26–29). Lisäksi, koska elävän systeemin rakenne muuttuu sen ontogeneesin103 myötä (1980, 98–99), yksittäisen eliön kognitiivinen alue voi muuttua yksilönkehityksessä tapahtuvien muutosten myötä (1980, 119). Elämän kannalta olennaista on autopoieettisen organisaation ylläpito, joka kuitenkin vaatii ulkoisten olosuhteiden säätelyä eli Maturanan ja Varelan sanoin tehokasta toimintaa, joka mahdollistaa elävän olion olemassaolon jatkumisen (1987/1998, 29–30). Alvaro Moreno ja Xabier Barandiaran (2004) ovat vastaavasti esittäneet, että elävällä systeemillä sen ylläpitoon liittyvä konstruktiiviset prosessit ja systeemin ulkopuolelle ulottuvat vuorovaikutukselliset prosessit ovat läheisesti yhteydessä toisiinsa. Konstruktiiviset prosessit ovat ontologisesti ensisijaisia, koska ne tuottavat ja ylläpitävät systeemiä, mukaan lukien rajaa, joka erottaa systeemin ympäristöstä, ja konstruktiivisten prosessien pohjalta systeemi määrittää identiteettinsä. Elävän systeemin säilyminen vaatii kuitenkin myös ulkoisten olosuhteiden säätelyä, ja vuorovaikutukselliset prosessit mahdollistavat konstruktiivisten prosessien jatkumisen. (Moreno & Barandiaran 2004, 16–18.) Enaktivismissa kognitiota pidetään siis vuorovaikutuksellisena ”sense-making”-toimintana, jossa eliö luo maailmasta merkityksellisen ympäristön oman rakenteensa pohjalta (ks. Di Paolo 2009, 15, 19; Thompson 2007, 157–159). Alun perin Maturana ja Varela (1980) ovat esittäneet, että autopoieettisuus on välttämätön ja riittävä ehto elämälle (s. 82, 112), ja edellä esitetyn mukaisesti he pitävät eläviä systeemejä kognitiivisina systeemeinä ja elämää kognitiivisena prosessina (s. 13; ks. myös s. 123; 1987/1998, 174). Autopoieettisuuden, elämän ja kognition suhteesta ja erityisesti autopoieettisuuden riittävyydestä kognitiolle on käyty keskustelua (ks. esim. Bourgine & Stewart 2004; Di Paolo 2005; 2009, luku 4; Moreno ym. 1997; Thompson 2007, luvut 5 ja 6; van Duijn ym. 2006, 159–160). Esimerkiksi Moreno ja Etxeberria (2005) ovat esittäneet, että yksinkertaisimmilla eliöillä elämä ja kognitio eli itsensä ylläpito ja vuorovaikutus ympäristön kanssa ovat erottamattomia, mutta hermoston ja sensorimotorisen koordinaation kehityksen myötä voidaan tehdä ero elämän (metabolismin ylläpidon) ja kognition (adaptiivisen vuorovaikutuksen) välille (s. 162). Bourgine ja Stewart (2004) ovat huomauttaneet, että systeemi voi olla autopoieettinen olematta kognitiivinen (esim. tesselaatio-automaatti, luku 2.1) tai se voi olla kognitiivinen olematta autopoieettinen (esim. robotti) (s. 341). 103 Ontogeneesi eli yksilönkehitys tarkoittaa yksikön rakenteellisen muutosten historiaa; niitä muutoksia, jotka systeemi läpikäy menettämättä identiteettiään eli muutoksia, jotka säilyttävät systeemin autopoieettisen organisaation (1980, 98; 1987/1998, 95). 80 Heidän mukaansa autopoieettisuus ja kognitio104 ovat välttämättömiä ehtoja elämälle, mutta eivät kuitenkaan loogisesti riittäviä. He kuitenkin esittävät, että systeemi, joka on sekä autopoieettinen että kognitiivinen, on elävä systeemi. Tämä toimii heidän mukaansa tieteellisenä määritelmä ”elävälle”, mutta on kuitenkin avoin vastaesimerkeille, jos ”elävälle” löydetään tarkempi määritelmä (s. 342). Ezequiel Di Paolo (2005; 2009, luku 4) on puolestaan esittänyt, että autopoieettisuus itsessään ei ole riittävä kognitiolle, vaan lisäksi vaaditaan adaptiivista autonomiaa. Hänen mukaansa autopoieettisuus on kaikki-tai-ei-mitään -ominaisuus (systeemi on elävä tai kuollut), josta seuraa vain itse-tuotetun organisaation ylläpito, kun taas kognitiossa eli ”sensemaking”-toiminnassa kyse on asteittaisuudesta ja mahdollisuudesta reagoida eri tavoin eri tilanteissa sekä valmistautua tulevaan (2005, 433–347; 2009, 13–14). Di Paolo erottaakin toisistaan itse-tuotetun organisaation säilyttämisen (conservation) ja homeostaasin eli aktiivisen säätelymekanismin (2005, 435). Hänen mukaansa autopoieettisuus liittyy organisaation säilyttämiseen (2005, 436), mutta aktiivinen homeostaattinen säätely vaatii adaptiivisuutta. Adaptiivisuudella tarkoitetaan systeemin kykyä säädellä omia tilojaan ja suhdetta ympäristöön siten, että muutokset systeemin ja ympäristön yhteenliittymisessä (coupling) edistävät systeemiä konstituoivien prosessien ylläpitoa, ja tämä mahdollistaa merkitysten asteittaisuuden muodostumisen (Di Paolo 2005, 438; Barandiaran ym. 2009, 376; Colombetti 2011, 149). Adaptiivisuus antaa organismille mahdollisuuden välttää riskialttiita tilanteita ja suosia parempia, ja tähän liittyvä itse-monitorointi ja sopiva säätely ovat välttämättömiä, jotta voidaan puhua merkityksellisyydestä organismin näkökulmasta (Di Paolo 2005, 438). Keskeinen ajatus on, että organismin kyky kognitioon eli sense-makingtoimintaan vaatii sekä autopoieettisuutta että adaptiivisuutta: autopoieesi muodostaa itseerottuvan systeemin ja sen kaikki-tai-ei-mitään-normatiivisuuden, ja adaptiivisuus mahdollistaa olosuhteiden arvioinnin ja ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen normatiivisen säätelyn, kun systeemi on elossa (Di Paolo 2005, 439; 2009, 14–15; ks. myös Thompson 2007, 159; Thompson & Stapleton 2009, 25).105 Lisäksi on esitetty, että kognitiota ei voida yhdistää niinkään adaptiiviseen itsensä tuottamisprosesseihin (metabolismiin), vaan sensorimotoriseen vuorovaikutukseen ympäristön kanssa, ja kognitiivinen toiminta muodostaa elämän perusprosessien päälle uuden normatiivisuuden ja adaptiivisen 104 He tarjoavat seuraavan määritelmän kognitiolle: “A system is cognitive if sensory inputs serve to trigger actions in a specific way, so as to satisfy a viability constraint.” (2004, 327, ks. myös s. 337–339). 105 Margaret Boden (2000) on esittänyt, että tällainen näkemys sekoittaa kognition ja adaptiivisuuden. Thompson (2007) on kuitenkin selvittänyt adaptiivisuuden ja kognition suhdetta, ja huomauttaa, että kognitiolla tarkoitetaan sense-making toimintaa, kun taas adaptiivisuus on kaiken elämän taustatila (background condition) (s. 159). 81 autonomian tason (Moreno ym. 1997; Barandiaran & Moreno 2006, 175–176). Yleisesti enaktivismissa kognitio yhdistetäänkin juuri sensorimotoriseen toimintaan, jossa eliö muodostaa maailmasta merkityksellisen ympäristön. Sensorimotorinen toiminta on läheisesti yhteydessä elämän ylläpitoon, mutta sen mahdollistama kognitiivinen toiminta muodostaa kuitenkin perustason metabolisten prosessien yläpuolelle uuden autonomisen tason, joka voi edelleen moduloida metabolisten prosessien olosuhteita (Barandiaran & Moreno 2006; Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–19; van Duijn ym. 2006). Maturana ja Varela ovat alun perin korostaneet, että autopoieettisen systeemin toiminta ei ole tavoitteellista ja että puhe systeemin tavoitteista kuuluu vain havaitsijan kuvauksen alueelle (1980, 85–86). Muut enaktivistisen näkemyksen kannattajat (ja myös Varela myöhemmin) ovat kuitenkin tuoneet keskusteluun mukaan puheen organismin ”intrinsisestä teleologisuudesta” (Di Paolo 2005, 429–432) tai ”immanentista tavoitteellisuudesta” (Weber & Varela 2002; Thompson 2007, luku 6) ja esittäneet, että teleologisuus kuuluu intrinsisesti elämään, erityisesti metabolismiin (Weber & Varela 2002; Di Paolo 2005, 431– 432). Tämä liittyy Kantin (1790/1951) esittämään näkemykseen, jonka mukaan elävät organismit ovat itse-organisoituvia ja että emme voi ymmärtää niiden toimintaa mekanistisesti, vaan teleologisesti. Kantin transsendentaalisen näkemyksen mukaan kyse on siitä, miten me ymmärrämme organismien toiminnan; hänen mukaansa emme voi ymmärtää niitä mekanistisesti ymmärryksemme rajoitusten vuoksi, mutta hän ei kuitenkaan pitänyt teleologisuutta luonnon konstitutiivisena piirteenä. (Weber & Varela 2002, 98–99, 107; Thompson 2007, 129–140.) Weber ja Varela (2002) ovat kuitenkin esittäneet, että Hans Jonasin (1966; 1968) organismin filosofiaan ja fenomenologiaan liittyvät näkemykset yhdistettynä teoriaan autopoieesista tarjoavat mahdollisuuden ymmärtää teleologisuus (luonnollinen tavoitteellisuus) organismien intrinsisenä piirteenä. Tämän mukaan teleologisuus perustuu elävän yksilön autonomisuuteen ja sen kehämäiseen (autopoieettiseen) organisaatioon eli siihen, että elävä systeemi on itseään tuottava ja ylläpitävä yksilö: organismi tuottaa jatkuvasti oman olemassaolonsa ehtoja ja erottuu ympäristöstä erilliseksi yksiköksi. Elävä systeemi on samanaikaisesti itsensä syy ja seuraus, mikä vastaa Kantin näkemystä luonnollisesta tavoitteellisuudesta, ja teoria autopoieesista tarjoaa tieteellisen viitekehyksen tämän luonnollisen tavoitteellisuuden ymmärtämiseen. (Weber & Varela 2002; Di Paolo 2005, 433–435; Thompson 2007, 129–140; Colombetti 2011, 147–150.) Jonasin ajatuksiin ja autopoieesi-teoriaan liittyvä käsitys immanentista tavoitteellisuudesta muistuttaa myös Spinozan conatus-periaatetta, jonka mukaan oliot pyrkivät säilymään olemisessaan (E3p6) ja tämä pyrkimys ”ei ole mitään muuta kuin olion itsensä aktuaalista olemusta” (E3p7). Enaktivismin mukaan intentionaalisuuden ja kognition perusmuodot perustuvat juuri elä82 vän olion autopoieettiseen organisaatioon ja adaptiiviseen vuorovaikutukseen ympäristön kanssa, joihin kuuluu pyrkimys itsensä säilyttämiseen ja ”huoli” (concern) oman olemassaolon jatkumisesta (Thompson 2007, 154–162; Barandiaran & Moreno 2006, 173–175). 5.2. Agenttius Enaktivismi on korostanut ”agenttiuden” käsitettä kognitiivisen systeemin määrittelyssä ja sen toiminnan tarkastelussa, koska enaktivismissa kognitiivista systeemiä pidetään autonomisena agenttina. Kognitiivisten kykyjen katsotaan perustuvan elävän systeemin autonomiseen organisaatioon, ja enaktivismi pyrkii tarjoamaan naturalistisen, mutta eireduktiivisen käsityksen agenttiudesta. Vaikka agenttiuden käsitteellä on ollut keskeinen rooli kognitiotieteessä ja tekoälyn tutkimuksessa, enaktivistisen näkemyksen kannattajat ovat huomauttaneet, että tämä tutkimus on perustunut usein intuitiiviseen ja liian löyhään tai ei-spesifiin käsitykseen agenttiudesta, mikä hämärtää keskustelua sekä tieteellistä tutkimusta ja systeemien mallinnusta (Barandiaran 2009, 368; Di Paolo 2005, 443; 2009, 15). Esimerkiksi Barandiaran ja Di Paolo ovatkin eri kirjoituksissaan pyrkineet tarkentamaan agenttiuden käsitettä ja tarjoamaan sellaisen määritelmän, jota voidaan käyttää tieteellisessä tutkimuksessa ja jonka avulla voidaan paremmin ymmärtää kognitiivisen systeemin toimintaa (ks. esim. Moreno & Barandiaran 2004; Di Paolo 2005; 2009; Barandiaran ym. 2009; Barandiaran & Egbert 2013). Barandiaran ym. (2009) tarkastelevat kognitiotieteen ja toiminnan mallinnuksen yhteydessä käytettyjä määritelmiä agenttiudesta ja esittävät niiden pohjalta yleisen luonnehdinnan, jonka mukaan agenttiudella tarkoitetaan ”systeemiä, joka tekee jotain itse tiettyjen tavoitteiden tai normien mukaan tietyssä ympäristössä” (s. 369). Tämä vaatii että (i) systeemi on ympäristöstä erottuva entiteetti, (ii) systeemi tekee jotain itse ympäristössään, ja (iii) se toimii tiettyjen tavoitteiden tai normien mukaan. Tämän pohjalta Barandiaran ym. esittävät kolme keskeistä ehtoa, jotka voisivat heidän mukaansa toimia ehdokkaina agenttiuden välttämättömiksi ja riittäviksi ehdoiksi.106 Nämä ehdot ovat (a) yksilöllisyys eli systeemin on määrittävä itse oma identiteettinsä, (b) vuorovaikutuksen asymmetrisyys eli systeemin on oltava aktiivinen toiminnan lähde ympäristössään, ja (c) normatiivisuus eli systeemin on säädeltävä toimintaansa suhteessa tiettyihin normeihin (s. 369). Barandiaranin ym. tarjoaman määritelmän mukaan agentti on autonominen organisaatio, joka säätelee adaptiivisesti yhteenliittymistään (coupling) ympäristön kanssa ja ylläpitää siten identiteettiään. 106 Kirjoittajat huomauttavat, että agenttiuden (kuten muidenkin tieteellisten käsitteiden) määrittely vaatii tasapainoilua intuitiivisten käsitysten ja operationaalisten ja tarkkojen määritelmien välillä ja että heidän ehdotustaan voidaan joutua korjaamaan sen käytännöllisten ja teoreettisten implikaatioiden pohjalta (s. 368; ks myös luku 6). 83 Ensimmäinen ehto eli yksilöllisyys (identiteetti) vaatii eroa systeemin ja sen ympäristön välillä. Kognitiotieteessä ja tekoälyn tutkimuksessa on usein oletettu valmis agentti ja ympäristö, ja tarkastelun kohteena ovat olleet näiden väliset suhteet, kuten representaatiot tai informaationprosessointi. Tällöin agentin yksilöllisyys on otettu annettuna tai kysymystä on pidetty triviaalisti irrelevanttina, mutta Barandiaran ym. kuitenkin korostavat, että yksilön konstituutio on edellytys agenttiudelle ja ympäristön merkityksellisyydelle (s. 369). Tästä herää kysymys systeemin rajoista ja sen yksilöinnin kriteereistä: mitkä osat kuuluvat systeemiin ja mitkä ympäristöön ja millä perusteella tämä erottelu tehdään? Havaitsija voi erottaa yksikön taustasta jonkin funktionaalisen kriteerin perusteella, mutta tällainen erottelu on aina jossain määrin arbitraarista, koska se riippuu siitä, mikä näyttäytyy havaitsijalle yksittäisenä systeeminä ja millaista toimintaa tämä pitää koherenttina. Esimerkiksi robotiikassa agentti määritellään usein mekaanisena rakenteena, jonka materiaaliset komponentit muodostavat yksittäisen liikkuvan entiteetin ja jonka toiminta on koherenttia havaitsijan tai suunnittelijan näkökulmasta. (Barandiaran ym. 2009, 369–370; ks. myös Di Paolo 2009, 15.) Kuitenkin, kuten Maturana ja Varela (1980; 1987/1998) sekä Moreno ja Barandiaran (2004) ovat esittäneet, jotkut systeemit pystyvät itse erottautumaan ympäristöstään ja tekemään ”aidon” sisäinen-ulkoinen-erottelun.107 Maturanan ja Varelan teorian mukaan autopoieettiset systeemit muodostavat ympäristöstä erottuvan yksikön, joka tuottaa ja ylläpitää itseään, ja Moreno ja Barandiaran korostavat, että todellinen sisäinen-ulkoinen-erottelu vaatii systeemin kykyä luoda oma ulkomaailma, jonka kanssa se on vuorovaikutuksessa eli systeemin organisaatiolla on oltava operationaalisia seurauksia sen ulkopuolelle (Moreno & Barandiaran 2004, 13–14). Ollakseen agentti systeemin on siis kyettävä itse erottautumaan ympäristöstään ja samalla määrittämään ympäristönsä, jossa se toimii (Barandiaran ym. 2009, 370). Toinen ehto vaatii vuorovaikutuksen asymmetrisyyttä eli systeemin on oltava toimija, joka ei ole vain passiivinen ulkoisten vaikutusten kohde, vaan systeemin on oltava oman toimintansa lähde ja kyettävä (ainakin ajoittain) moduloimaan vuorovaikutustaan ympäristönsä kanssa (Barandiaran ym. 2009, 370–372). Di Paolo on vastaavasti huomauttanut, että ”toiminta” on asymmetrinen käsite, joka vaatii vuorovaikutuksen asymmetrisyyttä eli organismin suorittamaa aktiivista rakenteellisen yhteenliittymisen säätelyä. Hänen mukaansa vasta yhteenliittymisen säätelyä voidaan kutsua käyttäytymiseksi, koska se on organismin tekemää muutosten kontrollointia ja valikointia, kun taas säätelemätön yhteenliittyminen 107 Ks. myös Hans Jonas: ”Biological Foundations of Individuality” (1968), jonka mukaan kognitiivisen subjektin alkuperäinen identiteetti on ennakkoehto sille, että havaitsija voi antaa identiteetin jollekin objektille (ks. Barandiaran ym. 2009, 370; Thompson 2007, luku 6). 84 on pikemminkin vain muutoksien läpikäymistä tai niistä kärsimistä (suffering).108 (2005, 442–443.) Di Paolo kuitenkin huomauttaa, että Maturanan ja Varelan esittämä teoria autopoieesista ei tee agenttiuteen vaadittavaa erottelua rakenteellisen yhteenliittymisen ja sen asymmetrisen säätelyn välille, ja tämä näkyy esimerkiksi siinä, miten ”käyttäytyminen” ymmärretään. Maturanan ja Varelan mukaan käyttäytyminen ei ole jotakin mitä organismi tekee itsessään, vaan kuuluu vain havaitsijan kuvauksen alueelle. Heidän mukaan organismissa tapahtuu vain sisäisiä rakenteellisia muutoksia, kun taas käyttäytymisellä he tarkoittavat niitä organismissa tapahtuvia muutoksia, jotka havaitsija voi havaita organismissa, kun tämä tarkastelee sitä suhteessa ympäristöön. (Maturana & Varela 1987/1998, 136– 138.) Sen sijaan Di Paolon mukaan käyttäytyminen on organismin aktiivista toimintaa eli vuorovaikutuksen säätelyä, ja tällä toiminnalla on intentionaalinen rakenne. Kognitiivinen agenttius vaatii toiminnan keskusta ja adaptiivista vuorovaikutuksen säätelyä, joita pelkkä autopoieettisuus ja rakenteellinen yhteenliittyminen eivät tarjoa. (Di Paolo 2005, 442–443.) Kolmannen ehdon mukaan systeemin toiminnan ja vuorovaikutuksen säätelyn on oltava mielekästä (make sense) agentille itselleen. Agentin toiminnan on oltava joidenkin tavoitteiden (goal) tai normien mukaista, ja nämä tavoitteet tai normit109 ovat viitekohtana toisen kriteerin vaatimalle vuorovaikutuksen säätelylle: normien ansiosta toiminta vuorovaikutuksen modulointi muuttuu vuorovaikutuksen säätelyksi. Tämä toiminnan säätely ei ole niinkään universaalien lakien mukaista toimintaa, vaan se on kontingenttia siinä mielessä, että toiminta voi joko onnistua tai epäonnistua ja sitä voidaan arvioida tämän menestyksen mukaan. Barandiaran ym. korostavat, että normatiivisuuden on perustuttava agentin omaan ”luontoon”; sen on oltava systeemin itsensä määrittämää eikä vain havaitsijan arvioimaa normatiivisuutta suhteessa havaitsijan asettamiin normeihin. (Barandiaran ym. 2009, 372– 373; ks. myös Di Paolo 2005, 439–443; 2009, 13–16; Barandiaran & Egbert 2013.) Joissakin tapauksissa normit voivat tulla yksilön ulkopuolelta (esimerkiksi sosiaaliset normit), mutta tällöinkin yksilön on sisäistettävä ne ja toimittava niiden mukaisesti, ja normien mukaisen toiminnan onnistumisella tai epäonnistumisella on seurauksia yksilölle (Barandiaran ym. 2009, 373). 108 Vrt. Spinozan määritelmä toiminnasta ja kärsimisestä: ”Sanon meidän toimivan silloin, kun meissä tai meidän ulkopuolellamme tapahtuu jotain, jonka adekvaattina syynä me olemme, toisin sanoen (edellisen määritelmän mukaan) kun meidän luonnostamme seuraa jotain meissä tai meidän ulkopuolellamme, joka on yksistään meidän luontomme kautta selvästi ja kirkkaasti ymmärrettävissä. Sitä vastoin sanon meidän kärsivän, kun meissä tapahtuu tai meidän luonnostamme seuraa jotakin, jonka syynä emme ole kuin osittain.” (E3d2, suomennos Oittinen 1994.) 109 Barandiaran ym. (2009) käyttävät termejä ”tavoitteet” ja ”normit” keskenään vaihdettavasti, koska molemmat viittaavat välttämättömään tai haluttuun tilanteeseen, jonka prosessin tulisi saavuttaa (s. 383 n.2). 85 Barandiaran ym. (2009) esittävät nämä kolme kriteeriä välttämättöminä ja yhdessä riittävinä ehtoina agenttiudelle. Ensimmäinen ehto eli vaatimus yksilöllisyydestä on ennakkoehtona toiselle ja kolmannelle ehdolle, koska vuorovaikutuksen normatiivinen säätely vaatii ympäristöstä erottuvan yksilön, joka säätelee tätä vuorovaikutusta omien normiensa mukaisesti. Elävien systeemien kohdalla ensimmäinen ehto täyttyy niiden organisaation ansiosta, koska ne tuottavat ja ylläpitävät itseään sekä omaa rajaansa ja erottautuvat siten ympäristöstä erillisiksi systeemeiksi. Samalla ne myös luovat oman ympäristönsä siinä mielessä, että ympäristö ei ole vain neutraali ympäröivä maailma, vaan merkityksellinen ympäristö, koska systeemin oma organisaatio määrittää sen, mitkä ympäröivän maailman piirteet ovat sille merkityksellisiä ja mikä niiden merkitys on. Systeemin aineenvaihdunnallisten prosessien ylläpito vaatii jatkuvaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa, ja tämä vuorovaikutus on asymmetristä, koska systeemi kykenee säätelemään vuorovaikutusta omien normiensa mukaisesti. Elävän systeemin toiminta on siis myös normatiivista, koska prosessien on tapahduttava tietyllä tavalla, jotta systeemi säilyy elossa; ympäristön olosuhteet ovat systeemin kannalta hyviä tai pahoja, ja systeemin toiminta voi olla menestyksellistä tai se voi epäonnistua. Lisäksi on tärkeää huomata, että nämä normit ovat nimenomaan systeemin omaan organisaatioon ja sen ylläpitoon perustuvia normeja, eivät ulkoisen havaitsijan näkökulmasta tehtyjä arvioita havaitsijan asettamien kriteerien perusteella. (Barandiaran ym. 2009, 373–376; Di Paolo, 2005, 439–444; 2009, 15–19.) Näin ollen agenttiuden kannalta on keskeistä, että normien perusta (itse-tuotettu identiteetti) ja niiden mukainen toiminta ovat oleellisesti yhteydessä toisiinsa (De Jaegher & Froese 2009, 447; Barandiaran & Egbert 2013). Agenttiuteen liittyvät ehdot ovat keskeisiä myös kognitiolle, koska kognitiivisena systeeminä pidetään autonomista agenttia, joka erottautuu ympäristöstään ja kykenee adaptiiviseen toimintaan. Kuten Di Paolo (2009, 15, 19) on esittänyt, enaktivismin mukaan kognitio on ”sense-making”-toimintaa vuorovaikutuksellisella alueella eli prosessi, jossa eliö luo oman toimintansa kautta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Systeemin organisaatioon perustuvat normit ja adaptiivisuuteen kuuluva oman tilan monitorointi ja vuorovaikutuksen säätely mahdollistavat merkitysten muodostamisen organismin näkökulmasta (Di Paolo 2005, 438–442), ja agenttiuteen kuuluva asymmetrisyys tuo mukaan kognitiivisen toiminnan keskuksen (Di Paolo 2005, 442–443; 2009, 15; Barandiaran ym. 2009, 377, kuva 1): kognitiivinen toiminta voidaan ymmärtää autonomisen agentin normatiivisena ja asymmetrisenä toimintana, joka vaatii korkeammantasoista säätelyprosessia, minkä ansiosta systeemi kykenee säätelemään vuorovaikutustaan ympäristön kanssa sen oman tilan ja tarpeiden mukaisesti. 86 Vaikka elävät systeemit täyttävät agenttiuden ehdot, Barandiaranin ym. mukaan elävä organisaatio ei ole kuitenkaan välttämätön agenttiudelle, eikä kaikkien yksilöllisyyden tai normatiivisuuden muotojen tarvitse palautua elävään organisaatioon, vaan agenttiuden kannalta olennaista on systeemin autonominen organisaatio (2009, 376, 378). Heidän määritelmänsä mukaan ”agentti on autonominen organisaatio, joka kykenee säätelemään adaptiivisesti yhteenliittymistään ympäristön kanssa sen omiin elinkyvyn ehtoihin (viability conditions) perustuvien normien mukaisesti” (s. 376).110 Tämän mukaan agenttius tapahtuu siis systeemin ja ympäristön välisen yhteenliittymisen asymmetrisenä modulointina (ks. Barandiaran ym. 2009, 377, kuva 1; Di Paolo 2009, 15, kuva 1). Kuten edellä esitetty (s. 78), autonominen systeemi muodostuu prosessien verkostosta, jotka ovat riippuvaisia toisistaan siten, että jokainen verkostoon kuuluvat prosessi riippuu ainakin jostain muusta verkoston prosessista ja mahdollistaa ainakin jonkin muun prosessin ja verkostosta erillään yksittäiset prosessit eivät säilyisi toiminnassa. Tämä mahdollistaa systeemin yksilöinnin (ehto 1) ja erottamisen ympäristöstä, koska vaikka systeemi on riippuvainen ympäristöstä, ympäristöön kuuluvat osat eivät kuitenkaan ole riippuvaisia systeemistä. Normit (ehto 3) nousevat siitä, miten konstitutiiviset prosessit sekä systeemin ja ympäristön välinen riippuvuus vaikuttavat systeemin ylläpitoon. Vuorovaikutuksellinen asymmetria (ehto 2) puolestaan perustuu siihen, että systeemi kykenee moduloimaan vuorovaikutustaan ympäristön kanssa, ja tämä modulointi perustuu systeemin oman organisaation ylläpitoon liittyviin normeihin, minkä ansiosta kyse on adaptiivisesta vuorovaikutuksen säätelystä. (Barandiaran ym. 2009, 376–378.) Systeemin oleminen ja tekeminen ovatkin erottamattomia toisistaan: autonominen organisaatio on toiminnan perustana, mutta tämän organisaation ylläpito vaatii jatkuvaa toimintaa ympäristössä eli vuorovaikutuksen modulointia systeemin omien normien mukaan, ja tämän toiminnan kautta systeemi erottautuu ympäristöstä erilliseksi yksilöksi (Moreno & Etxeberria 2005, 163). Tässä esitetyllä käsityksellä agenttiudesta on merkityksestä myös tekoälyn tutkimukselle ja rakentamiselle. Nykyroboteista suurin osa ei täytä agenttiuden vaatimuksia, koska ne eivät muodosta itse omia normejaan, vaan niiden toiminta perustuu suunnittelijan määrittämien normien seuraamiseen (Di Paolo 2005, 443; Barandiaran ym. 2009, 381–382; De Jaegher & Froese 2009, 447). Lisäksi esimerkiksi Moreno ja Etxeberria (2005) ovat esittäneet, että robotiikan kannalta keskeinen kysymys koskee robottien ja elävien systeemin organisaation suhdetta: ensinnäkin voidaan kysyä, onko mahdollista rakentaa elävää organismia jäljittelevä organisaatio eri mittakaavassa ja eri aineista, ja toisaalta voiko autonomia perustua 110 Ks. myös Barandiaran & Egbert 2013, jossa kirjoittajat pyrkivät selvittämään määritelmän loppuosaa, joka koskee normien perustaa ja niiden mukaista toimintaa. 87 erilaisiin organisationaalisiin periaatteisiin kuin elävillä systeemeillä (s. 171). Morenon ja Etxeberrian mukaan elävä organisaatio on olennaisesti riippuvainen siitä materiasta (suurista molekyyleistä), josta se on koostunut, eikä ole selvää, voiko tällaista organisaatiota tuottaa keinotekoisesti (luku 4.1). Lisäksi robottien kohdalla vastavuoroinen suhde olemisen (materiaalisen rakenteen) ja tekemisen välillä ei toteudu, koska niiden sensorimotorinen toiminta ei perustu perustason metaboliseen autonomiaan, kuten elävien systeemien kohdalla (luku 4.2). Ongelmaksi muodostuu syvä ja radikaali yhteys materian ja organisaation muodon välillä: koska robotin materiaalinen rakenne on erilainen kuin elävillä olioilla, tästä seuraa myös laadullinen ero organisaation muodossa, mikä asettaa kyseenalaiseksi mahdollisuuden robottien autonomisesta agenttiudesta (s. 173–174). Barandiaranin ym. puolestaan esittävät, että agenttiuteen vaadittava autonominen organisaatio ei rajoitu tai redusoidu vain biologiseen organisaatioon, vaan heidän esittämänsä agenttiuden määritelmä on sovellettavissa myös muille aluille, kuten neurodynaamiseen toimintaan, sensorimotorisiin kehiin tai sosiaalisiin tapoihin, ja on myös mahdollista, että autonomisten organisaatioiden eri muodot leikkaavat materiaalisesti toisiaan. Autonomia voi siis toteutua eri mittakaavoissa ja muodostaa sisäkkäisiä adaptiivisen säätelyn tasoja, mikä mahdollistaa kompleksisempien agenttiuden muotojen kehityksen. (Barandiaran ym. 2009, 378, 382; ks. myös Thompson 2007, 49.) Esimerkiksi Di Paolo on esittänyt, että autopoieettisen organisaation pohjalta voi kehittyä korkeamman tasoisia identiteettejä, jotka perustuvat vastaavanlaiseen autonomiseen organisaatioon. Tällaiset korkeamman tasoiset agentit muodostavat myös omat norminsa, joiden ei tarvitse perustua suoraan biologisen aineenvaihdunnan ylläpitoon, vaan kyseessä voi olla esimerkiksi sosiaalisiin suhteisiin perustuva identiteetti ja sosiaalisesti konstruoidut normit. (Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–20; ks. myös Moreno & Barandiaran 2004, 22–24; De Jaegher & Froese 2009, 447; Di Paolo ym. 2011, 49–52.) Edellä mainitut tapaukset koskevat kuitenkin ihmisiin tai muihin biologisiin olioihin liittyviä systeemejä, jolloin kysymys robottien autonomisuudesta ja agenttiudesta jää avoimeksi. 5.3. Enaktivismi kognitiotieteessä Enaktivismille ei ole yksittäistä selkeää määritelmää, mutta sen ydin voidaan tiivistää viiteen toisiinsa liittyvään ideaan, joita ovat autonomia, sense-making, emergenssi, ruumiillisuus ja kokemus (Di Paolo ym. 2011, 37). Lisäksi voidaan tehdä erottelu laajemman ja kapeamman käsityksen välillä (Torrance 2005). Laajempi käsitys pohjautuu Maturanan ja Varelan ajatuksille jatkuvuudesta elämän ja mielen tai kognition välillä, ja siinä kognitiivista toimintaa tarkastellaan autonomisen agentin sense-making-toimintana (Torrance 88 2005, 358–361; Thompson 2007). Kapeammassa mielessä enaktivismi on yhdistetty sensorimotoriseen teoriaan havainnosta, jonka mukaan havainto ei muodostu sisäisten representaatioiden pohjalta, vaan sensorimotorisista toimintakyvyistä ja näiden kykyjen tai taitojen hallinnasta (Torrance 2005, 361–362; O’Regan & Noë 2001; Myin & O’Regan 2002; Noë 2004; O’Regan ym. 2005). Sensorimotorinen teoria on ennen kaikkea teoria havainnosta, ja enaktivismin piirissä teoriaa on kritisoitu epätäydellisyydestä, koska se ei huomioi riittävästi agenttiutta ja itseyttä (selfhood) eikä subjektiivisuuteen kuuluvaa esireflektiivistä kehollista itsetietoisuutta (ks. Thompson 2005; 2007, 259–260). Myös Daniel Hutto (2005) on kritisoinut Noën ja O’Reganin näkemystä sen liiasta konservatiivisuudesta – ajatuksesta, että havainto vaatii tietoa sensorimotorisista laeista – ja vaatinut radikaalimpaa enaktivismia (ks. Menary 2006b). Seuraavassa tarkastelen enaktivismin keskeisiä käsitteitä sekä enaktivismia yleisesti kognitiotieteellisenä viitekehyksenä; tarkastelu keskittyy siis enaktivismiin laajemmassa mielessä. Maturanan ja Varelan käsityksen mukaisesti enaktivismissa kognitiivisia systeemejä pidetään autonomisina agentteina, jotka luovat oman toimintansa kautta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Kuten edellä esitetty, autonomialla tarkoitetaan systeemin kykyä muodostaa omat lakinsa ja toimia niiden mukaan, ja autonomisuuden perustana on systeemin itse-tuotettu identiteetti (Di Paolo ym. 2011, 37). Autonomisuuteen kuuluu siis itsen emeroituminen (autos) ja toiminnan normatiivisuus (nomos) (Barandiaran ym. 2009, 376; Barandiaran & Egbert 2013, 4). Oman identiteetin muodostaminen vaatii systeemin organisaation operationaalista sulkeutuneisuutta, mikä tarkoittaa sellaista prosessien verkostoa, jossa tietty prosessi P on mahdollinen verkoston muiden prosessien ansiosta ja systeemin muut prosessit ovat riippuvaisia P:stä (Di Paolo ym. 2011, 38; Thompson 2007, 44–46). Kognitiiviset systeemit ovat autonomisia vuorovaikutuksellisessa mielessä, koska ne eivät ole vain yhteenliittyneitä ympäristönsä kanssa, vaan ne kykenevät myös aktiiviseen ja asymmetriseen vuorovaikutuksen säätelyyn omien normiensa mukaisesti eli ne ovat agentteja (Di Paolo ym. 2011, 38). Kognitiotieteen kannalta keskeistä on, että autonomisten systeemien toimintaa ei voida kuvata perinteisen input–output-mallin mukaan, koska tällainen kuvaus ei tavoita systeemin autonomisuutta, vaan käsittelee niitä heteronomisina, informaatiota prosessoivina systeemeinä (Varela ym. 1991, 138–140; Thompson 2007, 37, 43). Itse-tuotettu identiteetti ja sen ylläpitoon liittyvä normatiivinen toiminta liittyy läheisesti seuraavaan enaktivismia määrittävään piirteeseen eli merkitysten muodostamiseen – sensemaking-toimintaan. Heteronominen näkökulma tarkastelee kohdettaan informaatiota prosessoivana systeeminä, kun taas enaktivismin mukaan elävää systeemiä on tarkasteltava autonomisena merkityksiä muodostavana systeeminä (Thompson 2007, 51–60). Autono89 misen näkökulman mukaan kognitiivisen systeemin toiminnan perustana on itse-tuotettu identiteetti ja sen ylläpitoon liittyvät normit, jolloin merkitykset perustuvat vuorovaikutukseen ympäristön kanssa ja sen seurauksiin systeemin oman identiteetin ylläpidolle (Weber & Varela 2002, 117–119; Di Paolo 2005, 441–442; 2009, 15–19; Froese & Di Paolo 2009, 444). Varela ym. (1991) esittävät, että enaktivistinen käsitys kognitiosta poikkeaa perinteisestä representationaalisesta käsityksestä erityisesti siinä, että representationaalinen malli olettaa valmiin objektiivisen ympäristön, jonka piirteitä kognitiivinen systeemi representoi sisäisesti ja oletuksena on, että kognitiivinen toiminta tapahtuu näiden sisäisten representaatioiden pohjalta (s. 40–43; 134–140).111 Sen sijaan enaktivismin mukaan maailma ei ole valmis ympäristö eikä systeemi reagoi valmiisiin ärsykkeisiin, vaan autonomiset agentit enaktoivat eli säätävät tai luovat maailmasta merkityksellisen ympäristön eli oman kognitiivisen alueensa (Maturana & Varela 1980, 119; Varela ym. 1991, 205–207; Di Paolo ym. 2011, 38–39). Thompson kuitenkin huomauttaa, että puhe autonomiasta ja heteronomiasta ovat heuristisia käsitteitä ja siten konteksti- tai intressiriippuvaisia näkökulmia systeemin toiminnan tarkasteluun. Tämän mukaan mitä tahansa systeemiä on mahdollista tarkastella myös heteronomisesta näkökulmasta, mutta tällöin kyse on kuitenkin näkökulman vaihdoksesta ja näkökulmaa vaihdettaessa myös tarkastelun kohteena oleva systeemi muuttuu: ero on siinä, tarkastellaanko systeemiä (a) sen oman organisaation ylläpidon pohjalta eli autonomisena itseensä-viittaavana systeeminä, jolloin merkitykset perustuvat sen oman organisaation ylläpitoon ja systeemin omaan kognitiiviseen alueeseen, vai (b) laajemmassa kontekstissa, jossa havaitsija tarkastelee organismia suhteessa ympäristöön ja jolloin tarkasteltavana systeeminä on laajempi organismi-ympäristö-systeemi. (Thompson 2007, 50–51; ks myös Maturana & Varela 1980, 80–82.) Enaktivismi korostaa juuri autonomisen näkökulman tarvetta, jolloin puhe ”informaatiosta” ja ”merkityksistä” on ymmärrettävä kontekstiriippuvaisena ja agentti-relatiivisena, koska organismin oma organisaatio ja senhetkinen rakenne määrittävät ympäristön merkityksellisyyden ja sen, mikä voi toimia sille ”ärsykkeenä”. On siis tärkeää erottaa havaitsijan määrittämä ärsyke tai informaatio ja se, mikä voi toimia elävälle systeemille itselleen merkityksellisenä informaationa; kuten Maturana ja Varela ovat esittäneet, jokainen eliö luo oman kognitiivisen alueensa, jolloin objektivistisen käsityksen ongelmana pitää havaitsijan tai tutkijan omaa metanäkökulmaa yleispätevänä kuvauksena ympäristöstä. (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Thompson 2007, 51–60.) 111 Vrt. Richard Rortyn (1979) kritisoima käsitys mielestä ”maailman peilinä” (mirror of nature) (ks. Varela ym. 1991, 134). 90 Enaktivismiin kuuluva antirepresentationalistinen kanta muistuttaa Gibsonin ekologista teoriaa, mutta näkemysten välillä on kuitenkin eroa siinä, että Gibsonin mukaan havaittavat invariantit ovat ympäristössä eliöstä riippumatta – ne ovat ”löydettävissä” tai ”poimittavissa” –, kun taas enaktivismin mukaan ympäristön piirteet muodostuvat vasta suhteessa eliöön (Varela ym. 1991, 203–204). Autonomia ja merkitysten muodostaminen liittyvät kolmanteen enaktivismia määrittävään käsitteeseen eli emergenssiin. Emergenssillä tarkoitetaan uusien ominaisuuksien tai prosessien muodostumista (itse-organistoitumista) olemassa olevien prosessien tai tapahtumien vuorovaikutuksesta. Emergenssi eroaa pelkästä elementtien aggregaatista sen perusteella, että (1) emergentillä prosessilla on autonominen identiteetti ja (2) identiteetin ylläpito ja emergentin prosessin vuorovaikutus ympäristönsä kanssa rajoittaa ja moduloi alemman tason prosesseja. Enaktivismi korostaakin vastavuoroista suhdetta emergentin tason ja alemman tasoisten prosessien välillä, jolloin voidaan puhua ”dynaamisesta yhteisemergenssistä”, jossa osat ja kokonaisuus emergoituvat yhdessä ja määrittävät toisiaan (Thompson 2007, 60–65). Alemman tason prosessit mahdollistavat korkeamman tason prosessien muodostumisen, mutta eivät täysin määritä niitä, ja samalla myös korkeamman tason prosessit rajoittavat ja moduloivat alemman tason prosessien toimintaa112 – esimerkiksi monisoluisen organismin tapauksessa koko systeemin organisaatio rajoittaa yksittäisten solujen toimintaa. (Di Paolo ym. 2011, 40–41; Thompson & Varela 2001, 420; Thompson 2007, 60–65, liite B.) Emergenssiin liittyy ontologisia kysymyksiä, mutta enaktivismin yhteydessä kyse on ennen kaikkea käsitteen pragmaattisesta sovelluksesta, ja taustalla on käsitys itse-organisaatiosta, joka on biologiassa yleinen ilmiö (Di Paolo ym. 2011, 40; ks. myös Varela ym. 1991, 88; Thelen & Smith 1994; Thompson 2007, liite B). Elämä itsessään on selkeä esimerkki emergenssistä, koska elämään kuuluvia keskeisiä piirteitä, kuten jatkuvaa itsensä tuottamista, uusiutumista ja fysikaalisen rajan muodostumista, ei löydy elävää systeemiä (solua) alemmilta tasoilta. Elävä systeemi kykenee muodostamaan oman identiteettinsä erottautumalla ympäristöstään ja toimii omien normiensa mukaan eli se on autonominen systeemi (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Moreno & Barandiaran 2004). Lisäksi, kuten edellisessä kohdassa esitetty, elävä systeemi luo maailmasta merkityksellisen ympäristön oman rakenteensa ja toimintansa kautta. Autonomia ja merkitysten muodostaminen eivät ole vain komponenttien ominaisuuksia, vaan ne emergoituvat elävän systeemin identiteetin ja sen vuorovaikutuksen pohjalta (Di Paolo ym. 2011, 40–41). 112 Thompson kutsuu näitä emergenssin kahta aspektia ”lokaalista globaaliin” ja ”globaalista lokaaliin” suuntautuvaksi vaikutukseksi, ja hänen mukaansa kyse on kehämäisestä kausaatiosta (circular causation) (2007, 61–62, liite B). 91 Enaktivismissa ruumiillisuudella on keskeinen rooli, koska kognitiivisen toiminnan katsotaan perustuvan kognitiivisen agentin ruumiilliseen, sensorimotoriseen toimintaan. Enaktivistinen käsitys ruumiillisuudesta on erotettava funktionalistisesta käsityksestä, jossa keho nähdään informaation prosessoinnin välineenä, jonka toiminta on käsitettävissä komputationaalisesti.113 Funktionalistisen käsityksen taustalla on kartesiolainen käsitys ruumiillisuudesta, jossa mieltä pidetään funktiona ja kehoa laitteistona, joka toteuttaa (implement) tämän funktion. Sen sijaan enaktivismin mukaan ruumiillisuus ei ole funktionalistisesti kuvattavissa olevaa informaation prosessointia, vaan keho merkitysten lähde (vrt. MerleauPonty 1962), ja kognitiivinen toiminta perustuu elävään kehoon autonomisena systeeminä: ”mieli on mahdollinen, koska keho on aina hajoava (decaying) keho (fakta, jota ei voida kuvata funktionalistisin termein)” (Di Paolo ym. 2011, 42; ks. myös Di Paolo 2009, 16). Lisäksi enaktivismi on painottanut emootioiden ruumiillisuutta sekä kognition ja emootioiden läheistä yhteyttä. Tämän mukaan ruumiilliset emotionaaliset prosessit ovat arvojen ja merkitysten pohjana, ja emotionaaliset prosessit ovat olennainen osa kognitiivista toimintaa (vrt. Damasio 2000; 2001). Näin ollen kognitiota ei voida ymmärtää perinteisen komputationaalisen mallin tavoin abstraktina informaation prosessointina, vaan tarkastelussa on huomioitava kognition emotionaalinen aspekti ja merkitysten perustana oleva ruumiillinen kognitiivis-emotionaalinen sense-making-toiminta. (Thompson & Stapleton 2009, 26– 28; Colombetti 2011, 149–151.) Fenomenologinen näkökulma on myös korostanut, että ruumiillisuus voidaan ymmärtää kahdella tavalla: (1) elävänä kehona (living body) eli ruumis biologisena organismina (objektina) ja (2) elettynä, subjektiivisesti koettuna kehona (lived body) (subjektina)114 (Torrance 2005, 364; ks. myös Merleau-Ponty 1962; Thompson 2005; 2007). Tieteellisen selityksen olisi kyettävä huomiomaan nämä molemmat aspektit (Varela ym. 1991; Torrance 2005, 364; Thompson 2005, 413), mutta perinteiset kognitiotieteelliset selitysmallit ovat keskittyneet vain kehoon objektina ja pyrkineet ymmärtämään sen toimintaa funktionalistisin käsittein. Ongelmana on subjektiivisen puolen unohtaminen sekä biologisten organismin toiminnan redusoiminen komputationaalisiksi prosesseiksi, jolloin autonomisen systeemin toimintaa pyritään tarkastelemaan heteronomisena systeeminä (ks. Thompson 2007, 37–51). 113 Tämä on vastoin Clarkin (2008a, 198–207; 2008b) näkemystä, jonka mukaan kehon rooli kognitiivisessa toiminnassa ja fenomenaalisessa kokemuksessa on ymmärrettävissä sen funktionaalisten roolien pohjalta; hänen mukaansa kehona voidaan pitää mitä tahansa, joka toteuttaa vaadittavat toiminnalliset roolit älykkään toiminnan tuottamisessa (2008a, 207; 2008b, 56). Clark argumentoi erityisesti Larry Shapiron (2004) ja Alva Noën (2004) näkemyksiä vastaan, joiden mukaan kognitio ja kokemus ovat riippuvaisia tietynlaisesta ruumiillisuudesta. 114 Näiden välinen suhde muodostaa niin sanotun ”keho-keho-ongelman” (body-body problem) (ks. Hanna & Thompson 2003; Thompson 2004; 2005; 2007). 92 Enaktivismi painottaakin kokemuksen roolia osana kognitiivista toimintaa ja sen huomioimista kognitiotieteen yhteydessä. Enaktivismissa ei tehdä perinteisen mallin mukaista erottelua kognitiivisten prosessien ja fenomenaalisen kokemuksen välille, vaan ne molemmat nähdään saman prosessin aspekteina, ja molempien katsotaan nousevan autonomisen agentin sensorimotorisesta toiminnasta maailmassa (Torrance 2005, 359–361; Thompson 2007, 13–15). Kokemus kuuluu elävänä olemiseen ja se on mukana kognitiossa eli elävän olion sense-making-toiminnassa (Di Paolo ym. 2011, 43; Varela ym. 1991; Thompson 2007). Sen lisäksi, että kognitiotieteen on huomioitava kokemus tutkimuskohteena, enaktivismi korostaa myös subjektiivisen kokemuksen metodologista roolia (Di Paolo ym. 2011, 43– 45; Varela ym. 1991). Kognitiotieteessä on yleensä pyritty objektiivisuuteen, jolloin tutkimus tapahtuu ”kolmannen persoonan” näkökulmasta (ks. esim. Dennett 1991; 2005), mutta enaktivismin yhteydessä on tuotu esiin myös ensimmäisen ja toisen persoon näkökulmien merkitys, jotka ottavat huomioon subjektiivisen kokemuksen ja empatiaan perustuvan suhteen tutkijan ja tutkittavan välillä (ks. esim. Varela & Shear 1999; Thompson 2001; 2007, luku 10). Subjektiivisen kokemuksen tutkimiseen tarvittavia käsitteellisiä välineitä voidaan löytää fenomenologisesta traditiosta, erityisesti Merleau-Pontyn kirjoituksista, joissa tämä on korostanut subjektin ja maailman yhteenkuuluvuutta (Varela ym. 1991, 3-4).115 Fenomenologisen tradition lisäksi enaktivismi on tuonut esiin myös itämaisen meditatiivisen filosofian merkityksen kognitiotieteelle, koska itämainen perinne tarjoaa käsitteellisten välineiden lisäksi myös käytännöllisiä tekniikoita kokemuksen tutkimiseen (Varela ym. 1991; Depraz ym. 2002).116 Korostaessaan kokemuksen merkitystä kognitiotieteessä enaktivismi pyrkii tuomaan esiin myös havaitsijan roolin kognition tutkimuksessa ja kognitiotieteellisen tutkimuksen reflektiivisen luonteen. Maturana ja Varela (1987/1998) tuovat esiin kognition selittämisen kehämäisen luonteen ja esittävät, että tietäminen muodostaa selityksen tietämiselle, eikä sille ei ole löydettävissä varmaa tai pysyvää perustaa, vaan se riippuu meistä tietäjinä eli kognitiivisina toimijoina. Tutkija eli havaitsija on itsekin elävä kognitiivinen systeemi, ja tieteellinen tutkimus tapahtuu havaitsijoiden kognitiivisella alueella, jolloin myös tieteelliset selitykset ovat riippuvaisia havaitsijoiden rakenteesta ja toiminnasta. Tieteen objektiivisuus ei tarkoita absoluuttista objektiivisuutta, vaan se perustuu kielelliseen yhteistoimintaan ja 115 Ks. myös Petitot ym. 1999 ja Thompson 2007, liite A husserlilaisen fenomenologian yhteydestä kognitiotieteeseen. 116 Varelan (1996) esittämä neurofenomenologinen näkökulma on pyrkinyt kehittämään kognitio- ja neurotieteellistä viitekehystä, joka ottaa huomioon myös kokemuksen ja tarkastelee sitä erityisesti fenomenologisten ja itämaisen tradition tarjoamien keinojen avulla (ks. myös Lutz 2002; Rudrauf ym. 2003; Lutz & Thompson 2003; Thompson 2004; Thompson, Lutz & Cosmelli 2005). 93 yhteisten merkitysten muodostamiseen sosiaalisessa toiminnassa. (Maturana & Varela 1987/1987, luku 10; Stewart 2011, 27; Stewart ym. 2011, xv–xvi.) Varelan ym. mukaan havaitsijan tai tutkijan roolin huomioon ottaminen onkin epistemologinen välttämättömyys kognition ymmärtämiselle: tieteellinen selitys kognitiosta on myös itsessään kognitiivisen systeemin tuottamaa; tutkimustoiminta tapahtuu aina jossain biologisessa, sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa, johon kuuluvat myös tutkimusta ohjaavat filosofiset oletukset ja tutkimuskäytännöt, ja lisäksi enaktivismin mukaan myös tämä konteksti tai tausta, jota vasten kognitiivisen systeemin toimintaa tarkastellaan, muodostuu oman toimintamme myötä (Varela ym. 1991, 9–12; ks. myös Maturana & Varela 1980, 8–9). Enaktivismin taustalla on siis ajatus elämän ja kognition yhteydestä, ja kognitiotieteellisessä tutkimuksessa on pyritty huomioimaan kognitiivisen toiminnan biologinen pohja ja toisaalta myös kokemuksellinen puoli. Enaktivismi hylkää perinteisen kognitivistisen näkemyksen, koska kognitiota ei pidetä komputationaalisena representaatioiden manipulointina. Tämä poikkeaa myös konnektivistisesta näkemyksestä, koska kognitiivisen toiminnan ei katsota rajoittuvan vain aivojen neuraalisten verkostojen toimintaan, vaan kognitio nähdään ruumiillisena sense-making-toimintana. Kognition tarkastelua ei voida rajoittaa vain aivotoimintaan, vaan lisäksi on huomioitava ruumiillinen sensorimotorinen toiminta sekä vuorovaikutus ympäristön kanssa. Lisäksi on muistettava, että enaktivismin mukaan maailma ei ole objektiivinen ympäristö tai inputin lähde, vaan jokainen eliö luo oman rakenteensa ja toimintansa pohjalta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Kognitio on siis merkityksiä tuottavaa toimintaa, joka ei tapahdu eliön sisällä, vaan vuorovaikutuksellisella alueella (ks. Di Paolo 2009, 15, 19). 5.4. Sensorimotorisesta toiminnasta korkeamman tasoiseen kognitioon Vaikka nykyään kognitiotieteessä on entistä enemmän huomioitu etenkin alemman tasoisten kognitiivisten prosessien yhteys ruumiilliseen toimintaan, korkeamman tasoisia kognitiivisia prosesseja (kuten ajattelua, päättelyä tai ongelmanratkaisua) pidetään usein komputationaalisena ja representationaalisena prosessina. Enaktivistisen mallin puolestaan on usein ajateltu rajoittuvan vain alemman tason kognitiivisten prosessien tarkasteluun. (Di Paolo ym. 2011, 34; Stewart ym. 2011, viii; Stewart 2011, 4.) Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan, että enaktivistinen paradigma tarjoaa vaihtoehtoisen tavan tarkastella myös korkeamman tasoisia kielellisiä ja sosiaalisia kognitiivisia prosesseja (De Jaegher & Froese 2009; Di Paolo ym. 2011; Stewart 1996; 2011; Stewart ym. 2011). Vaikka lähtökohtana on ollut minimaalisten kognition ja agenttiuden muotojen tarkastelu, samojen perusperiaatteiden ajatellaan kuitenkin pätevän myös korkeamman tasoiseen ihmiskognitioon. Enaktivismissa korostetaankin jatkuvuutta elämän ja mielen sekä alemman 94 tasoisten sensorimotoristen kognition muotojen ja korkeamman tasoisen ajattelun välillä. Tavoitteena on kyetä yhdistämään mikro- ja makrotason tarkastelu ja tarjota yhtenäinen viitekehys, joka ulottuu elämän perustoimintojen tarkastelusta sosiaalisiin ja kulttuurisiin prosesseihin saakka (Stewart ym. 2011, xiv–xv). Keskeisenä metodologisena periaatteena on kognitiivisten ilmiöiden tarkastelu niiden fylogeneettisen ja ontogeneettisen kehityksen kautta (Maturana & Varela 1987/1998; Stewart 2011).117 Koska enaktivistinen viitekehys on keskittynyt pääasiassa alemman tasoisten kognitiivisten prosessien tarkasteluun ja korostaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa, keskeisenä haasteena on enaktivistisen näkökulman laajentaminen myös korkeamman tasoisten kognitiivisten prosessien tarkasteluun ja niiden selittäminen ilman perinteistä representationaalista mallia (Di Paolo ym. 2011, 73–74; Stewart 2011, 4; ks. myös Thelen & Smith 1994, 331– 338). Enaktivistinen kognitiotieteen taustalla on niin sanottu (vahva) jatkuvuusteesi eli ajatus jatkuvuudesta elämän ja mielen välillä, jolloin samojen organisationaalisten perusperiaatteiden ja käsitteiden118 ajatellaan toimivan molempien taustalla (Froese & Di Paolo 2009, 440; Thompson 2007, 128–129; ks. myös Jonas 1966; Varela 1997). Haasteena on kuitenkin kognitiivisen aukon (cognitive gap) ylittäminen eli kysymys siitä, miten alemman tasoisesta kognitiivisista prosesseista päästään korkeamman tasoiseen ihmiskognitioon (De Jaegher & Froese 2009; 444–445; Froese & Di Paolo 2009). Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin pyrkineet osoittamaan, että myös korkeamman tasoista kognitiota voidaan ymmärtää enaktivistisesta viitekehyksestä ja että jatkuvuusteesiin perustuva ajatus voi tarjota pohjan yhtenäistieteelle, joka ulottuu elämänprosessien tarkastelusta korkeamman tasoiseen mentaaliseen toimintaan (Froese & Di Paolo 2009; Thompson 2007). Lisäksi on esitetty, että kognitiivinen aukko liittyy kognitiotieteessä vallinneeseen internalistiseen näkökulmaan ja metodologiseen solipsismiin tai individualismiin, jossa sosiaaliset ilmiöt on pyritty palauttamaan yksilöllisiin mekanismeihin (De Jaegher & Froese 2009, 445; Froese & Di Paolo 2009, 441). Sen sijaan enaktivismissa on kyseenalaistettu tämä metodologinen lähtökohta ja nostettu esiin sosiaalisen toiminnan konstitutiivinen rooli yksilöllisessä toiminnassa sekä fenomenologisen näkökulman tarve myös sosiaalisen toiminnan tarkastelussa (Froese & Di Paolo 2009; Fuchs & De Jaegher 2009). Yleisesti enaktivistinen selitys korkeamman tasoisesta kognitiivisesta toiminnasta perustuu uusien autonomisten 117 Tämä muistuttaa luvussa 7 käsiteltävää. Järvilehdon teoriaa, jossa tarkastelun lähtökohtana on kehityshistoriallinen näkökulma. Myös Vygotski (1978, luku 5) on korostanut kehityksellisen näkökulman merkitystä korkeamman tasoisten psykologisten ilmiöiden tarkastelussa. 118 esim. itse-organisaatio, kollektiivinen dynamiikka, kehämäiset kausaaliset prosessit, autopoieesi (Clark 2001, 118; Thompson 2007, 128–129), sisäisyys ja itsen muodostuminen (Thompson, 78–79; Merleau-Ponty 1963; Varela 1997). 95 identiteettien muodostumiseen ja niihin liittyvien uusien tavoitteiden, arvojen ja merkitysten muodostamiseen eli sense-making-toiminnan laajentamiseen välittömien tarpeiden ja ympäristön vaatimusten yli (Di Paolo 2005, 445–448; 2009, 17–19; Di Paolo ym. 2011). Yksilön korkeamman tasoisten kognitiivisten suoritusten tarkastelu on läheisesti yhteydessä sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkasteluun, koska monet ihmisten korkeamman tasoiset kyvyt perustuvat sosiaaliseen toimintaan ja kehittyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen myötä (vrt. Vygotsky 1978). Steinerin ja Stewartin (2009) mukaan ihmiset ovat läpikotaisin sosialisoituneita ja siten kaikki ihmiskognitio on sosiaalista kognitiota. Näin ollen, jotta enaktivismi kykenisi tarjoamaan selityksen myös korkeamman tasoisille kognitiivisille prosesseille, sen olisi huomioitava kognitiivisen toiminnan sosiaalisuus ja sosiaalisten normien konstitutiivinen rooli ihmisten autonomisuudessa ja kognitiivisessa toiminnassa. Froese ja Di Paolo (2009) esittävät, että fenomenologisen näkökulman pohjalta voidaan ymmärtää sosiaalisuuden konstitutiivista roolia kognitiivisessa toiminnassa ja siten puolustaa vahvaa elämä–mieli-jatkuvuusteesiä ja pitää sitä perustana yhtenäistieteelle mielestä ja elämästä. Fuchs ja De Jaegher (2009) puolestaan puhuvat vastavuoroisesta sisällyttämisestä (mutual incorporation), jolla he tarkoittavat vastavuoroista vuorovaikutusta, jonka myötä muodostuu ”dyadinen kehon tila”, jossa subjektiivisesti koettu eletty keho (lived body) laajentuu käsittämään myös toisen kehon (s. 472–474; vrt. Merleau-Ponty 1962).119 Enaktivistinen viitekehys haastaa yksilökeskeisen näkökulman, jossa sosiaalisia kykyjä ja sosiaalista kognitiota on pidetty yksilöllisinä kykyinä tai yksilön sisäisinä prosesseina. Sen sijaan on esitetty, että sosiaalinen vuorovaikutus muodostaa itsenäisen analyysitason, jota ei voida redusoida vain yksilöiden toimintaan (De Jaegher & Di Paolo 2007, 491–496). Tämän mukaan sosiaalista toimintaa on tutkittava historiallisena kokonaisuutena, joka muodostuu kehollisista, vuorovaikutuksellisista ja kulttuurisista prosesseista, ja myöskään sosiaalisia kykyjä ei voida palauttaa vain yksilöllisiksi prosesseiksi (kuten mentaalisiksi representaatioiksi vuorovaikutuksesta), vaan monien sosiaalisten kykyjen katsotaan nousevan vuorovaikutusprosessista itsestään (De Jaegher & Froese 2009; Fuchs & De Jaegher 2009). Sosiaaliseen vuorovaikutukseen osallistuvat yksilöt ovat autonomisia agentteja, mutta yksilöiden välinen vuorovaikutus ja tämän vuorovaikutustoiminnan koordinointi voi muodostaa uuden autonomisen kokonaisuuden, jonka toiminta ei palaudu yksilöiden toimintaan, vaan tämä emergentti autonominen organisaatio toimii ”relationaalisen dynamiikan alueella” (De Jaegher & Di Paolo 2007, 493–494; Di Paolo ym. 2011, 70). Vuorovai119 vrt. yksisuuntainen sisällyttäminen, jossa jokin esine (esim. sokean miehen keppi) koetaan osana kehoa (Fuchs & De Jaegher 2009, 472–473; Thompson & Stapleton 2009, 28–29; Merleau-Ponty 1962, esim. s. 143, 152). 96 kutuksellinen autonomia120 vaikuttaa myös yksilöihin ja osaltaan mahdollistaa yksilöllisen agenttiuden ja näiden kognitiivisen toiminnan: kyseessä on kehämäinen prosessi, jossa yksilöagenteilla on konstitutiivinen rooli sosiaalisen vuorovaikutuksen muodostumisessa, mutta samalla historiallisessa vuorovaikutustoiminnassa muodostuva emergentti organisaatio ja siihen kuuluvat normatiiviset rakenteet puolestaan konstituoivat yksilöagentteja (De Jaegher & Froese 2009; Steiner & Stewart 2009).121 Koordinoitu sosiaalinen vuorovaikutus muodostaa uudenlaisen kognitiivisen toiminnan muodon, yhteistoiminnallisen (participatory) sense-making-toiminnan, joka mahdollistaa uusien merkitysten muodostamisen ja olemassa olevien merkitysten muutoksen. Sosiaalinen vuorovaikutus luo mahdollisuuden sellaiseen kognitiiviseen toimintaan, johon yksilöt eivät yksinään kykene ja joka voi edelleen vaikuttaa vuorovaikutukseen osallistuvien yksilöiden toimintaan myös varsinaisen sosiaalisen vuorovaikutuksen ulkopuolella. (De Jaegher & Di Paolo 2007; De Jaegher & Froese 2009; Froese & Di Paolo 2009; Fuchs & De Jaegher 2009; Di Paolo ym. 2011, 61– 72.) On kuitenkin hyvä huomata, että jos sosiaalisuutta pidetään konstitutiivisena piirteenä ihmiskognitiossa, tämä näyttää muodostavan jännitteen suhteessa enaktivismin peruslähtökohtaan, jossa tarkastelun keskiössä on yksittäisen agentin sense-making-toiminta (Froese & Di Paolo 2009, 458). Metodologisen individualismin kyseenalaistaminen muistuttaa erityisesti hajautetun kognition yhteydessä esitettyä kritiikkiä perinteistä kognitiotieteellistä tutkimusta kohtaan. Sekä enaktivismissa että hajautetussa kognitiossa on tuotu esiin sosiaalisen toiminnan ja kulttuurisen kontekstin konstitutiivinen rooli ihmisen kognitiolle; painotuksissa on kuitenkin eroa, koska enaktivismissa lähtökohtana on ollut yksilöagenttien kognitiivisen toiminnan tarkastelu, jonka pohjalta on pyritty ymmärtämään yhteistoiminnallista sense-making-toimintaa, kun taas hajautetussa kognitiossa kognitiota on pidetty selkeämmin jo lähtökohtaisesti sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Jotta enaktivismi voisi ottaa paremmin huomioon kognition sosiaalisen luonteen, Froese ja Di Paolo (2009) esittävät, että enaktivistinen näkökulma sosiaaliseen kognitioon vaatii perinteisten taustaoletusten korjaamista: (1) internalismi olisi korvattava käsityksellä hajautetusta kognitiosta; (2) yksilöagentin tarkastelua on täydennettävä sosiaalisuuden konstitutiivisen roolin käsittelyllä; (3) yksilön toiminta sosi120 tai Steinerin ja Stewartin (2009) mukaan heteronomia, koska he tarkastelevat sosiaalista organisaatiota yksilöön nähden heteronomisena eli ulkoisena ja suurelta osin yksittäisestä agentista riippumattomana normatiivisena rakenteena, joka on edellytyksenä merkitykselliselle vuorovaikutusprosessille. Kirjoittajat tarkastelevat biologisen autonomian ja sosiaalisen heteronomian suhdetta enaktivistisessa viitekehyksessä ja esittävät, että ihmisagenttien autonomisuus vaatii heteronomisuutta suhteessa sosiaalisiin. Ks. Steiner & Stewart 2009, 543–545 heidän näkemyksen erosta De Jaegherin ja Di Paolon (2007) käsitykseen sosiaalisen vuorovaikutuksen autonomista. 121 Esimerkiksi Erving Goffman ja Anthony Giddens ovat esittäneet vastaavia ajatuksia sosiologian yhteydessä (ks. Steiner & Stewart 2009, 533–534). 97 aalisten elementtien kanssa on ymmärrettävä aktiivisena eikä niinkään passiivisena; ja (4) näitä sosiaalisia elementtejä ei tule pitää ennalta-annettuina staattisina fysikaalisina rakenteina, vaan ne on ymmärrettävä vuorovaikutuksesta nousevina dynaamisina emergentteinä prosesseina (s. 460). Lisäksi enaktivismi korostaa, että sosiaaliseen kognitioon kuuluva toisen intentioiden ymmärtäminen ei perustu niinkään yksilön sisäisiin representaatioihin, vaan empaattiseen ruumiilliseen kokemukseen – Merleau-Pontyn (1962) termein ”esireflektiiviseen yhteisruumiillisuuteen” (intercorporeality) – ja sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkastelua olisikin täydennettävä fenomenologisella näkökulmalla (Fuchs & De Jeagher 2009; ks. myös Thompson 2001). Sosiaalisen vuorovaikutuksen tarkastelu yhteistoiminnallisena koordinointiprosessina tuo esiin toiminnan ajallisen luonteen. Yhteistoiminta on itse-organisoituva ajallisesti kehittyvä prosessi, jota voidaan kuvata dynaamisena toimintana. Enaktivismin yhteydessä onkin käytetty dynaamisten systeemin teoriaa ja dynaamisia malleja kuvaamaan sekä yksilön kognitiivista toimintaa että sosiaalista yhteistoiminnallista sense-making-toimintaa (ks. esim. Thompson 2007; Di Paolo ym. 2011). Keskeisenä erona perinteisiin komputationalistisiin malleihin on se, että kognitiivisen toiminnan ja sosiaalisen toiminnan ei katsota perustuvan niinkään yksilön sisäisiin representaatioihin ja input–output-termein kuvattaviin komputationaalisiin prosesseihin, vaan toimintaa kuvataan dynaamisena prosessina, ja tarkastelun kohteena oleva dynaaminen systeemi voi ulottua yksilön aivojen ja kehon ulkopuolelle. Dynaamisen näkökulman korostaminen yhdistää enaktivistisen näkökulman seuraavassa luvussa käsiteltävään Silbersteinin ja Chemeron näkemykseen, jotka tarkastelevat laajentunutta kognitiivista systeemiä dynaamisten systeemien teorian ja dynaamisten mallien pohjalta. 6. Silberstein ja Chemero Michael Silberstein ja Anthony Chemero ovat puolustaneet systeemistä näkökulmaa (2011a; b) ja laajennettua kognitiotiedettä (Chemero & Silberstein 2008b; Chemero 2009). Heidän tarkastelunsa koskee pääasiassa tieteellistä tutkimusta, jolloin kiinnostuksen kohteena on erityisesti kognitiivisen systeemin toiminnan selittäminen ja mallinnus. Taustalla on ajatus, että pelkät käsitteelliset tai filosofiset a priori -argumentit eivät riitä argumentiksi jotakin empiiristä tutkimusohjelmaa tai näkemystä vastaan, vaan niiden menestystä on arvioitava empiirisen tutkimuksen näkökulmasta (Chemero 2009, luku 1). Heidän lähtökohtansa on metodologinen ja he korostavat kognitiotieteeseen liittyvien filosofisten kysymysten yhteyttä empiiriseen tutkimukseen. 98 6.1. Dynaaminen laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi Silbersteinin ja Chemeron mukaan kognitiivisia systeemejä voidaan ymmärtää parhaiten dynaamisten systeemien teorian ja dynaamisten mallien pohjalta. He esittävät, että aivot, keho ja ympäristö ovat yhteenliittyneet toisiinsa ei-lineaarisesti ja muodostavat yksittäisen dynaamisen systeemin.122 Kun kyseessä on ei-lineaarinen yhteenliittyminen, systeemin toimintaa ei voida selittää niinkään erillisten komponenttien toiminnan eli komponenttidominantin dynamiikan pohjalta, vaan sitä on tarkasteltava vuorovaikutus-dominantin dynamiikan pohjalta, jossa ei voida eritellä yksittäisten komponenttien roolia, vaan systeemin toiminta määräytyy osien koordinoidusta yhteistoiminnasta; lineaarinen systeemi voidaan hajottaa (decompose) alasysteemeihin, mutta ei-lineaarisen systeemin tapauksessa tällainen hajottaminen ei onnistu. Jos siis aivot, keho ja ympäristö ovat ei-lineaarisesti yhteenliittyneitä, niiden toimintaa ei voida selittää hajottamalla niitä alasysteemeihin tai systeemiin ja taustaan.123 (2011a, 4–5; 2011b, 4–5, 15; ks. myös Clark 2008a, 116.) Silberstein ja Chemero huomauttavat, että organismin ja ympäristön pitäminen erillisinä systeemeinä perustuu vain tottumukseen, ja sen sijaan kognitiivisen systeemin toimintaa voidaan ymmärtää parhaiten tarkastelemalla sitä yhtenäisenä systeeminä. Tällöin toiminnan selittämisessä ei ole kyse niinkään siitä, miten ulkoiset tekijät vaikuttavat organismin käytökseen, vaan tarkastelun kohteena on koko organismi-ympäristö-systeemin muutos ajassa. (2011a, 4; 2011b, 4; Chemero & Silberstein 2008a, 14; Chemero 2001, 142; 2009, 26; ks. myös Beer 1995, 182–183; Palmer 2004; Turvey 2009.) Silbersteinin ja Chemeron näkemys poikkeaa monien muiden laajennettu kognitio hypoteesin kannattajien näkemyksestä erityisesti siinä, että he hylkäävät komputationalistisen käsityksen kognitiivisen systeemin toiminnasta. Monet laajennettu tai hajautettu kognitio -hypoteesin kannattajat (esim. Clark 2008a; Wilson 1994; 2004; Hutchins 1995) ovat pitäneet kognitiota komputaationa, mutta perinteisestä aivokeskeisestä näkemyksestä poiketen esittäneet, että komputationaaliset prosessit voivat ainakin joissakin tapauksissa ulottua myös aivojen ja kehon ulkopuolelle, jolloin voidaan puhua laajasta (wide) komputatio- 122 Dynaaminen systeemi on ajassa muuttuva systeemi (Thompson 2007, 38–39). Chemeron (2009) kuvauksen mukaan dynaaminen systeemi on joukko kvantitatiivisia muuttujia, jotka muuttuvat jatkuvasti, samanaikaisesti ja toisistaan riippuvasti ajassa dynaamisten lakien mukaan, joita kuvataan yleensä differentiaaliyhtälöiden avulla (s. 25). Ks. myös van Gelder 1995; 1998; van Gelder & Port 1995; Thompson 2007, 38–43. Systeemin lineaarisuus tai ei-lineaarisuus riippuu siitä, millaisilla yhtälöillä systeemin toimintaa voidaan mallintaa (Silberstein & Chemero 2011a, 5). 123 Vrt. Merleau-Pontyn (1963) erottelu mekaanisten lineaaristen ja dialektisten ei-lineaaristen relaatioiden välillä. Hänen mukaansa elämää ja mentaalista toimintaa ei voida ymmärtää mekanistisesti (analysoimalla erillisten osien toimintaan), vaan ne on ymmärrettävä dialektisten relaatioiden mukaisesti. Merleau-Pontyn tarkastelu vastaa läheisesti nykyistä kompleksisten dynaamisten systeemien teoriaa ja siihen liittyvää käsitystä kehämäisestä kausaatiosta ja itse-organisaatiosta. (Ks. Thompson 2007, luku 4.) 99 nalismista (Wilson 1994; 2004; Clark 2008a, 70; Wilson & Clark 2009). Komputationalistisen selitysmallin sijaan Silbersteinin ja Chemeron käsitys laajennetusta kognitiosta perustuu dynaamisten systeemien teoriaan, jossa kognitiivisen systeemin toiminnan ei katsota perustuvan informaation prosessointiin ja representaatioiden manipulointiin, vaan tarkastelun kohteena on systeemin muutos ajassa. Heidän mukaansa dynaaminen selitysmalli tukee paremmin ajastusta laajennetusta kognitiosta, koska laajan komputationalismin tapauksessa systeemin ei-lineaarisuus ei ole yhtä ilmeistä kuin dynaamisessa näkökulmassa. Lisäksi komputationalismissa hyväksytään ajatus, että aivot muodostavat representaatioita ympäristöstä, jolloin näkemys on altis vasta-argumentille, jonka mukaan vain ympäristön representaatio – ei ympäristö itsessään – olisi todella osa kognitiivista systeemiä. Sen sijaan dynaaminen selitysmalli korostaa systeemin ei-lineaarisuutta, jolloin systeemin toimintaa ei voida selittää hajottamalla sitä alasysteemeihin tai systeemiin ja taustaan. Lisäksi, koska aivojen, kehon ja elinympäristön katsotaan muodostavan yksittäisen systeemin, ympäristöä ei tarvitse representoida sisäisesti, vaan eliö ja ympäristö ovat lähtökohtaisesti erottamattomia. (2011a, luku 2; ks. myös Chemero 2001.) Muista laajennettu kognitio -hypoteesin muodoista poiketen Silberstein ja Chemero esittävät, että laajentunut systeemi ei ole ainoastaan kognitiivinen systeemi, vaan fenomenologis-kognitiivinen systeemi, jolloin laajentuminen koskee myös tietoista kokemusta. He myöntävät, että tietoisuuden laajentuminen ei seuraa loogisesti laajennetusta kognitiosta eivätkä he pyri tarjoamaan deduktiivista argumenttia fenomenologis-kognitiivisen systeemin puolesta, mutta he esittävät, että heidän tarjoamansa näkemys kykenee välttämään monia tietoisuuteen liittyviä ongelmia (2011a, 7, 12–13). Mielenfilosofisessa keskustelussa on usein ajateltu, että tietoisuus voidaan joko redusoida aivotoimintaan, jolloin se ei ole mitään muuta kuin aivotoiminta (”Nothing But”), tai vaihtoehtoisesti tietoisuuden on oltava jotakin muuta (”Something Else as Well”), jolloin se muodostaa erityisen vaikean ongelman (ks. Chalmers 1995; 1996), joka jää kognitiotieteellisten selitysten ulottumattomiin (Silberstein & Chemero 2011a, 2). Silbersteinin ja Chemeron tavoitteena on tarjota keskustelulle uusi viitekehys, joka mahdollistaa edistyksen tietoisuuden ymmärtämisessä ja empiirisessä tutkimuksessa. On kuitenkin hyvä huomata, että heidän argumenttinsa tietoisuuden laajentumisen puolesta koskee vain dynaamisten systeemien teoriaan perustuvaa käsitystä laajennetusta kognitiosta, ei komputationalistisiin malleihin perustuvia näkemyksiä (2011a, 2, 5). Silbersteinin ja Chemeron argumentti koostuu viidestä askeleesta (2011a, 6–7): 1. Oletetaan, että kognitiivinen systeemi on laajentunut eli dynaamisen mallin mukaan se on ei-lineaarisesti yhteenliittynynt aivot-keho-ympäristö-systeemi. Ei ole hyvää syytä 100 (muuta kuin intuitiot) kieltää, ettei myös kokemus olisi laajentunut. 2. Ei-lineaarisesti yhteenliittynyt eliö-ympäristö-systeemi muodostaa yksittäisen systeemin, ja koska eliö ja ympäristö eivät ole erillisiä systeemejä, eliön ei tarvitse representoida ympäristöä ollakseen yhteydessä siihen. Kyseessä on siis ei-representationalistinen kanta. 3. Koska ei ole komputaatiota ilman representaatioita (ks. Fodor 1981b),124 antirepresentationalistinen laajennettu kognitiotiede on yhteensopimaton komputationalistisen teorian kanssa. 4. Nykyiset tietoisuuteen liittyvät ongelmat kognitiotieteessä perustuvat suurelta osin komputationalistiseen teoriaan mielestä. Komputationalistinen malli selittää mielen toimintaa laskennallisten prosessien ja representaatioiden manipuloinnin pohjalta, mutta tämä jättää kuitenkin auki kysymyksen näiden komputationaalisten prosessien suhteesta tietoisuuteen. Perinteisen mieli–ruumis-ongelman ohella voidaan puhua myös mieli–mieli-ongelmasta, joka koskee kysymystä komputationaalisten prosessien ja tietoisen kokemuksen välisestä suhteesta (ks. Varela ym. 1991, 52–53; Thompson 2007, 6–7). Tämän pohjalta vaihtoehdoiksi näyttäisi jäävän joko redusoida tietoisuus kognitioon, kognitio tietoisuuteen tai hyväksyä kvaliat, jotka ovat tietoisuutta ilman kognitiota. 5. Tällaisen valintatilanteen sijaan kokemuksellinen tietoisuus ja kognitio voidaan nähdä erottamattomina, yhteenliittyneen aivot-keho-ympäristö-systeemin komplementaarisina aspekteina, jolloin kokemus on kognitiivista ja kognitio kokemuksellista, ja tällöin tarkasteltavana oleva laajentunut kognitiivinen systeemi on laajentunut fenomenologiskognitiivinen systeemi. Toiminnan, kognition ja kokemuksen yhteys tulee esiin myös siinä, miten Silberstein ja Chemero kuvaavat ympäristöä. Heidän mukaansa eliön käyttäytymisympäristö on myös kokemuksellinen ympäristö, ja kognitiota ja kokemusta pidetään eliön adaptiivisena toimintana ympäristössään. Gibsonin (1979) ekologista teoriaa seuraten he esittävät, että ympäristö muodostuu affordansseista, ja affordanssit ovat juuri se, mitä eliö havaitsee (kokemuksellisesti) (ks. alla s. 110 fenomenologisesta realismista); affordanssit eivät ole itsenäisiä ominaisuuksia, vaan relationaalisia piirteitä, jotka määrittyvät suhteessa eliön kykyihin. (2011a, 9, 12–13; 2011b, 8; Chemero 2003; 2009, 197–205.) Silberstein ja Chemero kuvaavat laajentunutta fenomenologis-kognitiivista systeemiä kuviolla, jossa eliön elinympäristö eli affordanssit, sensorimotoriset kyvyt ja hermosto muodostavat kolmiosaisen eilineaarisesti yhteenliittyneen dynaamisen systeemin (2011a, 8; 2011b, 8). Systeemin eri 124 Tätä voidaan kutsua semanttiseksi näkemykseksi komputationaalisten tilojen yksilöinnistä. Kuitenkin esim. Piccinini (2008) hylkää tämän ja esittää vaihtoehdoksi funktionaalisen näkemyksen komputationaalisesta individuaatiosta. 101 osat määrittävät toisiaan ja vaikuttavat myös kausaalisesti toistensa kehitykseen: Eliön sensorimotoriset kyvyt mahdollistavat toiminnan ja yhteenliittymisen ympäristön kanssa; toiminta taas muuttaa saatavilla olevia affordansseja, ja affordanssit edelleen vaikuttavat toimintamahdollisuuksiin ja sensorimotoristen kykyjen kehitykseen. Sensorimotoristen kykyjen taustalla on hermoston itse-organisoituva dynamiikka, ja toiminta ympäristössä puolestaan moduloi hermoston toimintaa. Systeemin toimintaa voidaan tarkastella eri aikaskaaloissa, kuten hetkellisenä toimintana tai pidempiaikaisena kehityksellisenä prosessina. (Silberstein & Chemero 2011a, 8–9; 2011b, 7–8.) Kognition selittäminen vaatii siis koko eliöympäristö-systeemin tarkastelua, ja koska kognitiota pidetään lähtökohtaisesti kokemuksellisena, kognitiivisen toiminnan selittäminen on samalla myös kokemuksen selittämistä; metafyysisen ”vaikean ongelman” sijaan kokemusta lähestytään empiirisenä ongelmana, jolloin kysymys koskee laajennetun systeemin toiminnan selittämistä (2011a, 7). Silberstein ja Chemero liittävät tarkastelunsa myös kehitysbiologiaan, jossa kehityksellistä systeemiä pidetään autonomisena systeeminä, mutta samalla huomioidaan ympäristötekijöiden keskeinen rooli kehityksessä. Tämä tuo esiin systeemin rajojen joustavuuden ja dynaamisen luonteen. Ajatuksena on, että ”organismin jatkuva kehitys toimii korkeammantasoisena rajoitteena, joka orjuuttaa (enslave) komponentteja ylläpitääkseen dynamiikkaansa” (2011a, 9–10). Silberstein ja Chemero pitävät laajennettua fenomenologis-kognitiivista systeemiä autonomisena systeeminä, ja he tarkoittavat autonomialla organismin kykyä käyttää ympäristöään itsensä ylläpitoon. Tämän mukaan systeemin rajat muuttuvat ajan myötä, ja juuri rajojen joustavuus on olennaista systeemin ylläpidolle: keskeistä on sopivien relaatioiden ylläpito hermoston, kehon ja ympäristön välillä, jolloin yksittäiset komponentit muuttuvat, mutta systeemi ylläpitää dynamiikkaansa.125 (2011a, 10; 2011b, 9–10; ks. myös Chemero & Silberstein 2008a, 18.) On hyvä huomata, että Silbersteinin ja Chemeron tarkastelu keskittyy systeemin mallintamiseen ja selittämiseen, ja he sanovat, että laajennettua fenomenologis-kognitiivista systeemiä voidaan kuvata ”järjestysparametrien joukkona, joka orjuuttaa tarvittavia aivojen, kehon ja ympäristön komponentteja ylläpitääkseen itseään” (2011a, 10). Näin ollen joinakin hetkinä systeemi voi rajoittuva vain eliön sisään ja toisina hetkinä taas ulottua laajemmalle. 6.2. Laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi agenttina Silberstein ja Chemero esittävät, että myös agenttius ja tavoitteellinen toiminta on ymmärrettävissä laajennetun fenomenologis-kognitiivisen systeemin pohjalta: heidän mukaansa 125 Vrt. Maturanan ja Varelan teoria (1980, 1987/1998), jonka mukaan elävä systeemi säilyttää autopoieettisen organisaationsa, mutta sen rakenne eli komponentit muuttuvat. Heidän tarkastelussaan systeemi rajoittuu kuitenkin elävään soluun tai organismiin. 102 ”biologiset agentit ovat parhaiten käsitettävissä laajennettuina fenomenologiskognitiivisina systeemeinä” ja ”laajennetun fenomenologis-kognitiivisen systeemin dynaaminen toiminta on tavoitteellista toimintaa” (2011b, 10). Agenttina on ajallisesti ja paikallisesti laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi, johon kuuluu aspekteja sosiaalisesta ja fysikaalisesta, menneestä, nykyisestä ja mahdollisesti tulevasta ympäristöstä (2011b, 11). Silberstein ja Chemero kuitenkin painottavat näkemyksensä eroa esimerkiksi Clarkin ja hajautetun kognition mukaiseen käsitykseen agenttiudesta ja kognitiivisen systeemin toiminnasta. Heidän mukaansa fenomenologis-kognitiivinen systeemi (ja samalla myös agenttius) on laajentunut (extended), mutta ei hajautettu (distributed) siinä mielessä kuin esimerkiksi Clark (2007) on esittänyt. Keskeinen ero perustuu siihen, ymmärretäänkö systeemin toiminta komponentti-dominantin vain vuorovaikutus-dominantin dynamiikan mukaan (2011b, 11–12). Silbersteinin ja Chemeron mukaan laajan komputationalismin mukainen käsitys perustuu komponentti-dominanttiin dynamiikkaan, jossa komputationaalisen prosessoinnin ajatellaan olevan hajautettu eri komponenttien välillä. Sen sijaan vuorovaikutus-dominantti dynamiikka perustuu ei-lineaariseen vuorovaikutukseen, jossa systeemin toiminta muodostaa kokonaisuuden, jossa yksittäisten komponenttien roolin määrittäminen on mahdotonta (2011b, 5, 15).126 Tämän mukaan systeemi on autonominen, itseorganisoituva kokonaisuus, joka on muodostunut komponenteista, mutta vuorovaikutusdominantin dynamiikan mukaisesti sen toimintadynamiikka ei kuitenkaan määräydy yksittäisten komponenttien toiminnasta (2011b, 12). Kuten edellä esitetty, Silbersteinin ja Chemeron mukaan kognitiivisena systeeminä on laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi, ja koska agenttius on yhdistetty tähän koko systeemiin, agenttius liittyy myös kokemuksellisuuteen. Heidän mukaansa ”kognitiiviset agentit kokevat tietoisesti maailman kykyjensä ja tavoitteidensa kautta” (2011b, 16). Tietoisuutta tarkastellessaan Silberstein ja Chemero korostivat, että kokemus ei ole redusoitavissa aivotoimintaan, mutta se ei ole kuitenkaan jotakin täysin muuta, vaan kognitio ja kokemus ovat eliön adaptiivista toimintaa ympäristössään (2011b, 8). Samoin intentionaalisuuden kohdalla kirjoittajat sanovat, että se ei ole vain käyttäytymistä (”Nothing But”), mutta ei myöskään jotakin täysin muuta (”Something Else as Well”), vaan he esittävät dynaamisen näkökulman ja tähän perustuvien Alicia Juarreron (2010) ajatusten pohjalta, että intentiot voidaan parhaiten ymmärtää kontrolliparametreina, jotka muodostuvat komponenteista ja samalla myös rajoittavat komponenttien toimintaa, mutta eivät kuitenkaan toimi 126 Vrt. Beerin (1995) dynaamisten systeemien teoriaan perustuva käsitys, jonka mukaan agentti ja ympäristö tulee ymmärtää kahtena yhteenliittyneenä dynaamisena systeeminä, joiden vastavuoroinen vuorovaikutus on yhdessä vastuussa agentin toiminnasta; tarkkaan ottaen agentin toiminta on yhteenliittyneen agenttiympäristö-systeemin ominaisuus, eikä sitä voida attribuoida yksin agentille tai ympäristölle (s. 204). 103 vaikuttavina syinä (2011b, 14–15).127 Lisäksi enaktivismin tavoin Silberstein ja Chemero liittävät agenttiuden sense-making-toimintaan, mutta enaktivismista poiketen he pitävät agenttina koko systeemiä ja heidän mukaansa myös sense-making-toiminta on koko systeemin toimintaa (2011b, 10, 16). Silberstein ja Chemero käyttävät esimerkkinä Dotovin, Nien ja Chemeron (2010) tekemää koetta, jossa kokeentekijät esittävät, että henkilön ja tietokoneen hiiren muodostaman systeemin toiminta edustaa vuorovaikutus-dominanttia dynamiikkaa ja että tällainen systeemi muodostaa kehon ulkopuolelle ulottuvan kognitiivisen systeemin. Agenttiutta tarkasteltaessa keskeiseksi kysymykseksi muodostuu se, voidaanko tällaista systeemiä pitää agenttina. Silbersteinin ja Chemeron mukaan tällainen systeemi täyttää Barandiaranin ym. (2009) esittämät agenttiuden kriteerit (ks. luku 5.2): (1) Systeemi on identifioitava yksilö, koska sen toiminta vastaa yksilön toimintaa (yksilöllisyys). Perusteena on se, että systeemin toiminta edustaa vuorovaikutus-dominanttia dynamiikkaa, jossa ei voida erotella yksittäisten komponenttien roolia ”aidosti kognitiivisiksi” ja ”vain välineiksi”, vaan kaikilla systeemin osilla on konstitutiivinen rooli kognitiivisen toiminnan kannalta (2011b, 5–6).128 (2) Systeemi tekee jotakin (asymmetrisyys): kokeessa tehtävänä oli videopelin pelaaminen, jolloin systeemin toiminta suuntautui tämän tehtävän suorittamiseen. (3) Systeemin toiminnalla on tavoite ja toiminta on normien mukaista (normatiivisuus), ja systeemi muutti toimintaansa, jos se poikkesi normeista. (Silberstein & Chemero 2011b, 13.) Voidaan kuitenkin kysyä, muodostaako systeemi itsessään tällaisen yksittäisen systeemin, joka täyttää agenttiuden kriteerit, vai perustuuko systeemin yksilöinti ja agenttius vain havaitsijan näkökulmaan.129 Ensimmäisen ehdon kohdalla Silberstein ja Chemero sanovat, että systeemi muodostaa identifioitavan (identifiable) yksilön, mikä viittaa ulkoiseen havaitsijaan, jonka on tehtävä tämä yksilöinti. Barandiaran ym. (2009) korostavat kuitenkin, että systeemin on itse erotuttava taustastaan (s. 370, 375; ks. myös Moreno & Barandiaran 2004). Silbersteinin ja Chemeron tarkastelussa systeemin määrittäminen perustuu sen mallintamiseen, ja kuten he ovat esittäneet (2011b, 9–10), systeemin rajat muuttuvat jatkuvasti ja joissakin tapauksissa systeemi voi rajautua vain kehon sisään, kun taas toisissa tilanteissa se voi laajentua ympäristöön (2011a, 10). Vaikka myös enaktivistisen näkökulman kan127 Vrt. enaktivismin yhteydessä esitetty ajatus emergentistä suhteesta osien ja kokonaisuuden välillä (Thompson 2007, liite B). 128 Dotovin ym. kokeessa mittana on käytetty 1/f -kohinaa (noise), joka on tyypillistä kognitiivisessa toiminnassa sekä osoituksena systeemin toiminnan ei-lineearisuudesta ja vuorovaikutus-dominantista dynamiikasta (Silberstein & Chemero 2011a, 11; 2011b, 4–5). Kirjoittajien mukaan 1/f-kohina tämä ei ole minkään komponenttien, vaan koko systeemin piirre (2011b, 13). 129 Ks. Maturana & Varela (1980; 1987/1998) erottelusta systeemin oman toiminnan ja havaitsijan näkökulman välillä. 104 nattajien mukaan systeemin komponentit muuttuvat ja myös sen rajat voivat vaihdella, he kuitenkin korostavat systeemin organisaation pysyvyyttä ja systeemin määrittämistä sen operationaalisesti suljetun prosessien verkoston perusteella (ks. esim. Di Paolo 2009; Thompson & Stapleton 2009). Systeemin identifiointi liittyy toiseen ehtoon, jonka mukaan systeemin on toimittava asymmetrisesti suhteessa ympäristöön. Enaktivismissa organismia pidetään tyypillisenä esimerkkinä systeemistä, joka luo merkityksellisen ympäristönsä ja toimii asymmetrisesti suhteessa siihen. Sen sijaan Silbersteinin ja Chemeron tarkastelussa myös merkityksellisen ympäristön (affordanssien joukon) katsotaan kuuluvan systeemiin (ks. 2011b, 8, kuva 1), ja jos agenttius yhdistetään tähän koko systeemiin, näyttäisi siltä, että sen on toimittava asymmetrisesti suhteessa tämän systeemin ulkopuoliseen ympäristöön. Kolmannen ehdon mukaan systeemin toiminnan on oltava normatiivista, ja Barandiaran ym. korostavat, että normien on perustuttava systeemin omaan organisaatioon ja sen oman identiteetin ylläpitoon. Voidaan kuitenkin kysyä, että ovatko Dotovin ym. kokeessa tarkasteltu toiminnan normatiivisuus systeemin omaa normatiivisuutta vai ulkoisen havaitsijan tai kokeentekijän määrittävää normatiivisuutta. Tämä liittyy edelleen ensimmäiseen ehtoon eli systeemin yksilöllisyyden määrittämiseen: onko normatiivisuuden pohjana oleva systeemi Silbersteinin ja Chemeron esittämä laajennettu systeemi vai kokeeseen osallistuva henkilö, joka toimii agenttina ja siten myös normien lähteenä tai ulkoisten normien sisäistäjänä.130 6.3. Chemero: Radikaali ruumiillistunut kognitiotiede Chemero (2000; 2001; 2009) on kehittänyt laajemmin antirepresentationalistista näkemystä ja hän kutsuu kantaansa radikaaliksi ruumiillistuneeksi kognitiotieteeksi (radical embodied cognitive science) (2009), jonka hän erottaa perinteisestä ruumiillisuutta painottavasta suuntauksesta kognitiotieteessä. Chemeron näkemyksen juuret ovat amerikkalaisessa pragmatismissa, erityisesti John Deweyn ja William Jamesin ajatuksissa, sekä James Gibsonin ekologisessa psykologiassa, kun taas perinteinen ruumiillisuutta korostava näkemys perustuu pikemminkin representationalistiseen ja komputationaaliseen käsitykseen mielen toiminnasta; radikaali ruumiillistunut kognitiotiede ei ole siis niinkään antirepresentationalistinen versio perinteisemmästä ruumiillistuneesta kognitiotieteestä, vaan näiden juuret ovat eri perinteissä (Chemero 2009, luku 2, ks. kuva 2.5 s. 30). Chemero esittää näkemyksensä laajennetun kognitiotieteen variaationa (2009, 31), mutta keskeinen ero laajennettu kognitio -hypoteesiin muodostuu suhtautumisesta representaatioihin ja komputationalisti- 130 Barandiaran ym. (2009) painottavat ensimmäisen ehdon ensisijaisuutta: vaikka normien lähde olisi ulkoinen, yksilö kuitenkin sisäistää ne ja toimii niiden mukaan (s. 373). 105 seen käsitykseen kognitiosta. Laajennetun kognition puolustajat ovat usein puolustaneet näkemystään komputationaalisen näkemyksen pohjalta (ks. esim. Clark 2008a; Wilson & Clark 2009), kun taas Chemero hylkää komputationalistisen mallin ja tarkastelee kognitiivista systeemiä dynaamisen mallin pohjalta. Toisin kuin esimerkiksi Clarkin esittämä laajennettu kognitio -hypoteesi, Chemeron mukaan hänen kannattamansa näkemys ei ole altis Adamsin ja Aizawan esittämälle yhteenliittymis-konstituutio-virheelle, koska dynaamisen mallin mukaan eliö ja ympäristö ovat eilineaarisesti yhteenliittyneet ja yhteys ympäristöön ei tapahdu representaatioiden kautta. Tällainen eliö-ympäristö-systeemi ei ole hajotettavissa osiin (decomposable), eikä sen toimintaa voida mallintaa erillisten osien toimintana, vaan vaatii eliö-ympäristö-systeemin tarkastelua yhtenäisenä kokonaisuutena. Chemeron mukaan laajennettua kognitiota vastaan esitetty yhteenliittymis-konstituutio-virhe muodostuu ongelmaksi vain lineaariseen yhteenliittymiseen perustuvalle representationaaliselle mallille, jossa eliön ajatellaan representoivan ympäristöään, jolloin kriitikot voivat väittää, että vain ympäristön representaatio (eikä ympäristötekijä itse) on osa systeemiä. (Chemero 2009, 31–32, 36.) Chemero ei käsittele suoraan Adamsin ja Aizawan esittämää kognition tunnusmerkkeihin perustuvaa kritiikkiä, mutta loppuviitteessä hän kuitenkin mainitsee, että ei edes pyri tarjoamaan kognition tunnusmerkkejä ja sanoo, ettei sellaisia ole (2009, 212, n. 8). Koska radikaali ruumiillistunut kognitiotiede on antirepresentationalistinen kanta, tämä ei ole yhteensopiva Adamsin ja Aizawan ei-johdettuihin representaatioihin perustuvan ehdon kanssa. Chemero ei myöskään tarkastele kognitiota tietynlaisten kausaalisten prosessien pohjalta (Adamsin ja Aizawan esittämä toinen ehto), vaan hän sanoo pitävänsä kognitiota ”jatkuvana, aktiivisena robustin eliö-ympäristö-systeemin ylläpitona, joka saavutetaan havainnon ja toiminnan läheisenä koordinaationa” (2009, 212, n. 8). Tämä muistuttaa enaktivismin esittämää käsitystä kognitiosta, jossa kognitiota pidetään eliön adaptiivisena toimintana ympäristössään, mutta enaktivismissa kognitiivisena agenttina pidetään kuitenkin eliötä tai vastaavaa organisationaalisesti suljettua systeemiä. Kognition selittämisen yhteydessä Chemero puhuu myös älykkään toiminnan selittämisestä (ks. esim. 2009, 33), mikä muistuttaa laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä omaksuttua käsitystä kognitiosta. Chemero pyrkii kuitenkin osoittamaan, että kognitiivista toimintaa voidaan selittää ja tarkastella ilman representaatioiden postulointia.131 Chemero esittää, että dynaaminen malli toimii radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen metodologisena välineenä, joka tarjoaa mahdollisuuden tarkastella kognitiota ei131 Chemero pitää representaatioita teoreettisina entiteetteinä, jotka ovat osa käyttäytymisen selitystä ja niiden olemassaolo perustellaan niiden selityksellisen menestyksen pohjalta (2009, 50). 106 representationaalisena ja ei-komputationaalisena ilmiönä. Hänen tavoitteenaan ei ole osoittaa komputationalistista tai representationalistista mallia virheelliseksi, vaan tarjota antirepresentationalistinen vaihtoehto kognition tarkasteluun (2009, x–xii). Chemeron mukaan valinta representationalistisen ja ei-representationalistisen tai komputationalistisen ja dynaamisen mallin välillä ei tule perustua niinkään pelkkiin filosofisiin argumentteihin, vaan menestykseen empiiristen ilmiöiden selityksessä (2009, 15–16). On myös hyvä huomata, että dynaaminen näkökulma ei ole vielä itsessään sitoutunut mihinkään tiettyyn filosofiseen tai teoreettiseen käsitykseen mielestä ja kognitiosta, kun taas komputationalismi ja representationalismi ovat yhteydessä tietokonemetaforaan mielestä, jossa kognitiota pidetään laskennallisena prosessina (ks. Chemero 2009, xi). Chemero esittää näkemyksensä teoreettiseksi ja filosofiseksi taustaksi Gibsonin ekologisen psykologian, jonka mukaan kognitio ei perustu sisäisiin representaatioihin ja jonka pohjalta eliötä ja ympäristöä voidaan pitää yhtenäisenä systeeminä (2009, xi–xii; osa III). Ekologisessa näkökulmassa havainto ja toiminta sekä eläin ja ympäristö muodostavat erottamattomat parit (Gibson 1979, 8), ja näiden yhdistäjänä toimii teoria affordansseista sekä käsitys suorasta havainnosta (Chemero & Turvey 2007, 473). Ekologisen käsityksen mukaan havainto on toiminnallista eikä eliön sisäinen prosessi ja affordanssit havaitaan suoraan eikä havainto ole sisäisten representaatioiden välittämää (Chemero & Turvey 2007, 474, 477; Chemero 2009, 98). Systeemisen näkökulman kannalta keskeistä on ajatus siitä, että eläin ja ympäristö muodostavat yksittäisen systeemin, jossa eläimen kyvyt ja toiminnallisesti relevantti ympäristö määrittävät toinen toistaan, eikä niitä voida käsittää erikseen. Tämä näkyy Gibsonin näkemyksessä, jonka mukaan elinympäristö (niche) on affordanssien joukko (Gibson 1979, 128) eli koostuu niistä ympäristön piirteistä, jotka ovat eliölle sopivia (emt, 129). Hänen mukaansa eliö ja elinympäristö implikoivat toinen toisensa ja ovat komplementaarisia, ja tämä näkyy erityisesti siinä, miten Gibson kuvaa affordansseja: ”Affordanssi ylittää subjektiivinen–objektiivinen-dikotomian ja auttaa ymmärtämään sen riittämättömyyden”; se viittaa sekä eliöön (havaitsijaan) että ympäristöön ja ”on sekä psyykkinen että fyysinen, mutta ei silti kumpaakaan” (1979, 129). Affordansseja ei siis voida ymmärtää vain ympäristön piirteinä eikä myöskään vain eliötä tarkastelemalla, vaan ne määrittyvät vasta eliön ja ympäristön yhteistoiminnan kautta, ja koska havaitsemme affordansseja, eliön ja ympäristön komplementaarisuus pätee myös havaintoon. Affordanssien tarkasta luonteesta ei ole yksimielisyyttä (ks. edellä alaviite 26), mutta Chemero (2003; 2008, 265–268; 2009, luku 7) on kehittänyt omaa tulkintaansa, jonka mukaan affordanssit voidaan ymmärtää relaatioina eliön kykyjen ja tilanteen piirteiden välillä. Tämän mukaan affordanssit eivät kuulu vain ympäristöön, vaan eliö-ympäristö-systeemiin. 107 Lisäksi affordansseja ei pidetä staattisina ominaisuuksina, vaan Chemero huomioi niiden dynaamisen luonteen ja riippuvuuden eliön sensorimotorisista kyvyistä. Chemeron esittää käsityksensä affordansseista elinympäristön konstruointi (niche construction) -näkökulman variaationa, jossa elinympäristöjen rakentumista tarkastellaan lyhyen aikaskaalan sisällä ja yksilön ympäristön tasolla.132 Tämän mukaan eliön toimintakyvyt vaikuttavat ympäristöön ja eliö valikoi ympäristöjä kykyjensä pohjalta, ja ympäristö puolestaan vaikuttaa eliön kykyjen kehitykseen. Affordanssit ja eliön sensorimotoriset kyvyt ovat kausaalisesti riippuvaisia toisistaan ja kehittyvät ajassa, ja tällaista systeemiä voidaan parhaiten ymmärtää yhtenäisenä eliö-ympäristö-systeeminä. (Chemero 2009, 150–153.) Chemero tuo myös esiin hänen näkemyksensä yhteyden enaktivistiseen käsitykseen. Hän pitää enaktivismia radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen muotona, koska se on antirepresentationalistinen näkemys ja lisäksi enaktivismi korostaa eliöiden autonomista ja itseorganistoituvaa luonnetta. Chemeron mukaan enaktivistisen tutkimuksen yhdistäminen hänen esittämäänsä käsitykseen affordansseista tarjoaa pohjan eliö-ympäristö-systeemin tarkasteluun dynaamisena systeeminä. Samoin kuin edellä Silbersteinin ja Chemeron näkemyksen yhteydessä esitetty, Chemero kuvaa eliö-ympäristö-systeemiä kolmiosaisena systeeminä, joka muodostuu elinympäristöstä eli affordanssien joukosta, eliön sensorimotorisista kyvyistä ja hermostosta (Chemero 2008, 268, kuva 11; 2009, 153, kuva 7.2). Hermosto ja eliön sensorimotoriset kyvyt muodostavat autopoieettisen systeemin, ja elinympäristö (affordanssit) ja eliön sensorimotoriset kyvyt puolestaan muodostavat havainto-toiminta-systeemin. Yhdessä nämä muodostavat dynaamisen, ajassa kehittyvän eliö-ympäristö-systeemin, jonka eri osat ovat riippuvaisia toisistaan. (Chemero 2009, 151– 152, 202–203; ks. myös edellä s. 101–102.) Tämä muistuttaa Maturanan ja Varelan (1987/1998, 75, 100–103, 138) esittämää ajatusta eliön ja ympäristön rakenteellisesta yhteenliittymisestä: molemmat tuovat esiin eliön ja ympäristön jatkuvan vastavuoroisten vuorovaikutuksen historian, joka johtaa näiden väliseen rakenteelliseen yhteensopivuuteen (structural congruence). Maturana ja Varela kuitenkin sanovat, että havaitsijoina erotamme eliön ja ympäristön toisistaan ja tarkastelemme niiden vuorovaikutusta (1987/1998, 95), ja heidän mukaansa eliön ja ympäristön rakenteellinen yhteenliittyminen tapahtuu kahden ”operationaalisesti riippumattoman systeemin välillä” (1987/1998, 102). Chemero puolestaan pitää eliötä ja ympäristöä yhtenäisenä dynaamisena systeeminä, jota kuitenkin voidaan tarkastella eri tasoilla – hermoston toiminnan, agentin ja ympäristön vuorovaikutuksen tai koko aivot–keho–ympäristö-systeemin tasolla (ks. Chemero 2009, 35–38). Dynaamisen 132 Elinympäristöjen konstruointi -mallissa tarkasteluskaalana on yleensä ollut evolutiivinen kehitys ja populaatioiden ympäristön rakentuminen (Chemero 2009, 152; Odling-Smee, Laland & Feldman 2003). 108 näkökulman pohjalta tarkastelun kohteeksi voidaan siis erottaa tietty aspekti koko systeemin toiminnasta ja tarkastella sitä itsessään dynaamisena systeeminä (ks. van Gelder & Port 1995, 11, 34), mutta lähtökohtana on kuitenkin käsitys yhdestä dynaamisesta systeemistä, johon eliö ja ympäristö kuuluvat. Yhteistä enaktivismin ja Chemeron (ja Silbersteinin) näkökulman välillä on myös käsitys kognition ja kokemuksen yhteydestä sekä ajatus siitä, että kognitiota ja kokemusta ei voida redusoida aivotoimintaan tai muihin eliön sisäisiin prosesseihin, mutta sitä ei pidetä kuitenkaan erityisenä ”vaikeana ongelmana”, joka olisi kognitiotieteellisen tarkastelun ulottumattomissa. Kuten edellä esitetty, Silberstein ja Chemero (2011a; b) pitävät kognitiivista systeemiä laajennettuna fenomenologis-kognitiivisena systeeminä, jossa sekä kognitiivista toimintaa että tietoisuutta tarkastellaan koko eliö-ympäristö-systeemin tasolla – eliön adaptiivisena toimintana ympäristössään (2011b, 8). Tämän mukaan tutkimusohjelma, jossa pyritään löytämään tietoisen kokemuksen välttämättömiä ja riittäviä neuraalisia korrelaatteja (neural correlates of consciousness, NCC) (ks. Chalmers 2000), on ongelmallinen, koska siinä oletetaan, että tietoisesta kokemuksesta vastaavat prosessit rajoittuvat aivoihin. Myös enaktivismin kannattajat ovat kritisoineet NCC-tutkimusohjelmaa ja esittäneet, että tietoiseen kokemukseen vaadittavat prosessit eivät rajoitu aivoihin, vaan käsittävät aivot, kehon ja ympäristön (Thompson & Varela 2001; Noë & Thompson 2004; Chemero 2009, 200). Chemeron mukaan ekologisella psykologialla ja enaktivismilla onkin enemmän yhteistä kuin niiden kannattavat ovat yleensä huomioineet ja näkemysten yhdistäminen vaatii vielä lisää työtä. Yhdessä ne voivat kuitenkin muodostaa merkittävän teoreettisen pohjan radikaalille ruumiillistuneelle kognitiotieteelle ja siten uudelle antirepresentationalistiselle suuntaukselle kognitiotieteessä. (Chemero 2009, 152–154.) Samoin kuin enaktivismin yhteydessä on esitetty, myös Chemeron huomauttaa, että hänen näkemyksensä välttää perinteisen kvalia-ongelman, koska radikaali ruumiillistunut kognitiotiede hylkää komputationalistisen käsityksen mielestä. Kuten johdannossa mainittu (s. 5), komputationalistinen käsitys mielestä nostaa esiin niin sanotun mieli-mieli-ongelman eli kysymyksen komputationaalisen mielen ja tietoisen kokemuksen välisestä suhteesta (Chemero 2009, 198; Varela ym. 1991, 52–53; Thompson 2007, 6–7). Sen sijaan enaktivismin tavoin radikaali ruumiillistunut kognitiotiede ei tee erottelua (komputationaalisten) kognitiivisten prosessien tai intentionaalisuuden ja tietoisen kokemuksen välillä, vaan sen mukaan kokemus on erottamaton osa kognitiivista toimintaa. Chemeron mukaan havaitsemista ja fenomenaalista kokemusta ei voida erottaa toisistaan vaan, informaation käyttö affordanssien havaitsemiseen ja toiminnan ohjaamiseen on tietoisen kokemuksen omaamista. (Chemero 2009, 202–205; ks. myös Silberstein & Chemero 2011a, 7, 12–13.) 109 Chemero kutsuu näkemystään fenomenologiseksi realismiksi133, jonka mukaan tietoinen kokemus on todellinen aspekti eliö-ympäristö-systeemissä (2009, 198; ks. myös Chemero & Silberstein 2008a, 6; Silberstein & Chemero 2011a, 9). Fenomenologisen realismin mukaan (1) affordanssit on se, mitä havaitsemme eli ne ovat kokemuksen sisältö, (2) affordanssit ovat relaatioita eliön kykyjen ja ympäristön piirteiden välillä, ja (3) affordanssien havainto on relaatio eliön ja affordanssin välillä. Vaikka affordanssit ovat eliöstä riippuvaisia, ne ovat kuitenkin todellisia. Koska affordanssit ovat todellisia ja koska havaitsemme affordansseja, realismi koskee sitä mitä havaitsemme. Tämän mukaan havainto affordansseista on havaintokokemus ja tämä kokemus on relaatio meidän ja ympäristön välillä; se on toimintaa, jossa eliö poimii informaatiota134 affordansseista. Vaikka emme kykene läheskään aina kuvaamaan sanallisesti näitä affordansseja, voimme kuitenkin kokea ne, ja koska kokemus on relaatio eliön ja ympäristön välillä eikä eliön sisäinen tapahtuma, kokemus on kognition tavoin tieteellisesti tutkittavissa oleva ilmiö. Koska kokemus ei tapahdu vain aivoissa, vaan koko eliö–ympäristö-systeemissä, sen selittämiseen tarvitaan koko systeemin tarkastelua. Kun olemme selittäneet miten eliö käyttää informaatiota affordansseista havaitsemiseen ja toimintaan, olemme Chemeron mukaan selittäneet myös tietoisen kokemuksen. Tätä ei ole kuitenkaan onnistuttu selittämään vielä riittävästi, vaan tietoisen kokemuksen selittäminen vaatii vielä työtä, mutta keskeinen ajatus on, että ongelma koskee affordansseihin liittyvää havaintotoimintaa eikä perinteisesti mielenfilosofiassa muotoiltua kvalia-ongelmaa. (Chemero 2009, 200–205; Silberstein & Chemero 2011a, 7–9.) 7. Järvilehdon eliö–ympäristö-systeemin teoria Timo Järvilehto on esittänyt eliö-ympäristö-systeemin teorian psykologisen tutkimuksen pohjaksi, mutta samojen periaatteiden voidaan katsoa pätevän myös vastaavien ilmiöiden kognitiotieteelliseen tutkimukseen. Hänen teoriansa perustana on ajatus, että funktionaalisessa mielessä organismi ja ympäristö muodostavat vain yhden systeemin, jolloin myös mentaalinen toiminta ja psykologiset käsitteet on tulkittava tämän lähtökohdan pohjalta. Järvilehdon mukaan käsitys yhdestä systeemistä ei viittaa niinkään konkreettiseen havaittavaan systeemiin, vaan ajatus organismi-ympäristö-systeemistä toimii ennen kaikkea metodologisena periaatteena eli sen on tarkoitus ohjata psykologista tutkimusta ja teorian133 Chemeron puolustama realismin muoto perustuu Ian Hackingin (1982; 1983) entiteetti-realismiin, jonka mukaan teoreettiset entiteetit ovat todellisia, kun niitä voidaan käyttää muiden entiteettien manipulointiin. Chemero soveltaa tätä realismin muotoa omaan näkemykseensä ja pitää affordansseja teoreettisina entiteetteinä. (Chemero 2009, 192–197.) 134 Gibsonin (1979) ekologisen teorian mukaan informaatio on ympäristössä eliön ”poimittavana” (pick up), eikä sitä tarvitse koodata sisäisesti, kuten tavallisesti on ajateltu (ks. Chemero 2009, luku 6; ks. myös edellä alaviite 27). 110 muodostusta. Teorian mukaan ihmisen toiminnan tarkastelun lähtökohtana ei ole kahden systeemin (ihmisen ja ympäristön) vuorovaikutus, vaan yhden eliö-ympäristö-systeemin järjestäytyminen ja analyysin yksikkönä on tulokseen johtava organisaatio. Ihmistä ei pidetä passiivisena ja mekaanisesti toimivana ärsykkeiden vastaanottajana ja informaation prosessoijana, vaan tavoitteellisena toimijana, joka on jatkuvasti kiinnittynyt ympäristön osiin, ja tällainen systeemi mahdollistaa tavoitteellisen toiminnan ja hyödyllisten tulosten saavuttamisen. Järvilehto kritisoi reduktioinistista mallia, jossa mentaalisia ilmiöitä pyritään palauttamaan fysiologisiin prosesseihin tai yhdistämään aivotoiminnan kanssa. Mentaalinen toiminta on koko systeemin toimintaa ja myös sosiaalisella ja kulttuurisella ympäristöllä on keskeinen rooli mentaalisten toimintojen ymmärtämisen kannalta. Järvilehdon mukaan ihmisen toimintaa on tarkasteltava kokonaisuutena, ja tarkastelussa on tärkeää ottaa huomioon sekä biologiset että sosiaaliset tekijät. 7.1. Kritiikki kahden systeemin oletusta vastaan Järvilehdon teorian taustalla on kritiikki perinteistä psykologista teorianmuodostusta ja sitä ohjaavia taustaoletuksia kohtaan. Hänen mukaansa nykyinen psykologinen tutkimus ei ole onnistunut muodostamaan hyvin perusteltua teoriaa ihmisen toiminnasta, ja hän huomauttaa, että ongelma ei ole niinkään menetelmissä tai tutkimuksen laadussa sinänsä, vaan lähtökohtaoletuksissa, jotka perustuvat pääasiassa itsestään selvältä vaikuttaviin arkikäsityksiin organismin ympäristön välisestä suhteesta. Psykologista tutkimusta on yleensä ohjannut käsitys ihmisen ja ympäristön erillisyydestä eli niin sanottu kahden systeemin oletus, jossa ihmistä on pidetty toimivana agenttina ja ympäristöä objektiivisena taustana sekä ärsykkeiden lähteenä. Erityisesti kognitiivisen psykologian teorioissa vallinneen käsityksen mukaan mentaalisen toiminnan on ajateltu perustuvan ympäristöstä saatavan informaation lineaariseen prosessointiin: ärsyke toimii syötteenä (input), informaation tulkinta tapahtuu aivoissa erilaisten vaiheiden kautta ja tuloksena (output) on havaittava ja mitattava käytös. Mentaalisen toiminnan ajatellaan tapahtuvan jossain ärsykkeen ja vasteen välillä. Kokeellisen tutkimuksen taustalla on ollut käsitys organismista ympäristöstä erotettavana mekanistisena koneistona, jonka tutkiminen perustuu sen osien toiminnan analysointiin, ja kun neurotieteiden kehityksen myötä tieto aivojen toiminnasta on lisääntynyt, myös mentaalista toimintaa on pyritty yhdistämään aivotoimintaan. Järvilehto kuitenkin huomauttaa, että lineaariseen informaationprosessointimalliin perustuva tutkimus usein unohtaa tai jättää huomioimatta ihmistoiminnan adaptiivisuuden ja tavoitteellisuuden ja yksinkertaistaa toiminnan mekaaniseen informaationprosessointiin. (1994, 17–24; 1998a, 321–327.) 111 Keskeisenä kritiikin kohteena Järvilehdon teoriassa on edellä mainittu ”kahden systeemin oletus” eli eliön ja ympäristön pitäminen erillisinä systeemeinä, johon liittyy myös käsitys mentaalisesta toiminnasta eliön sisäisenä ilmiönä (1994, 23; 1998a, 321, 329). Järvilehto kuitenkin huomauttaa, että jos ihmistä ja ympäristöä pidetään toisistaan erillisinä systeemeinä, ”meidän tulisi kyetä määrittämään yksiselitteisesti ne osatekijät eli elementit, joista järjestelmät [systeemit] muodostuvat” (1994, 25). Jos psykologiaa pidetään ihmisen käyttäytymistä tai mentaalista toimintaa tutkivana tieteenä, olisi kyettävä määrittelemään, mitä käyttäytymisellä tai mentaalisella toiminnalla tarkoitetaan. Kahden systeemin oletuksen pohjalta käyttäytymistä voitaisiin pitää eliö- ja ympäristöjärjestelmien välisen suhteen muutoksena, ja mentaalista toimintaa pidetään yleensä organismin sisäisenä toimintana, joka perustuu informaationprosessointiin ja sisäisiin representaatioihin. Psykologian tutkimuskohteen määrittäminen ja psykologisten käsitteiden sovellusalan rajaus vaatii siis Järvilehdon mukaan systeemien osien ja niiden välisen rajan määrittelyä; olisi tiedettävä, millaisten systeemien kanssa olemme tekemisissä: mitkä elementit kuuluvat organismiin ja mitkä ympäristöön, milloin jokin toiminta on sisäistä ja milloin ulkoista, ja mitä representaatiot ovat ja missä ne sijaitsevat? (1994, 25–26; 1998a, 325–327.) Ensi näkemältä organismin ja ympäristön ero saattaa vaikuttaa selkeältä – organismi rajautuu kehoon, ympäristö on kehon ulkopuolella, ja iho toimii kehon sisä- ja ulkopuolen rajana.135 Kun organismin ja ympäristön välistä rajaa aletaan tarkastella lähemmin, systeemien selkeä erottaminen toisistaan muodostuu ongelmalliseksi. Esimerkiksi ruoansulatuksen, hengityksen ja aistinelinten toiminnan tarkastelussa on vaikea sanoa tarkkaan, milloin jokin asia on tai tapahtuu organismin sisällä ja milloin ulkopuolella: milloin hengitetty ilma on ulkoilmaa ja milloin sisäilmaa, milloin syötävä ruoka muuttuu osaksi organismia, tai mikä on aistitoiminnan kannalta ulkopuolella ja mikä sisäpuolella?136 Kognitiivisen toiminnan kannalta konkreettisen esimerkin tarjoaa silmälasien tarkastelu: jos ne ovat pöydällä, ne lasketaan ympäristön osaksi, mutta käytössä ne voidaan nähdä eliösysteemin osana samoin kuin silmän linssi. (1994, 25–26; 1998a, 328–329.) 135 Daniel K. Palmer (2004) kutsuu tällaista käsitystä ”morfologiseksi käsitykseksi organismista”. Sen mukaan (a) organismi erotetaan taustasta morfologisen kriteerin eli ihon perusteella ja (b) ulkopuolelle jäävää taustaa pidetään ympäristönä (s. 321). 136 Vrt. A. F. Bentleyn artikkeli “The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense” (1941), jossa hän kritisoi ihon pitämistä organismin ja ympäristön tai tietäjän ja tiedetyn välisenä rajana (ks. edellä s. 17–18). Muita vastaavaa kritiikkiä esittäneitä henkilöitä erityisesti fysiologisen tutkimuksen yhteydessä ovat esimerkiksi L. J. Henderson (1913), J. S. Haldane (1917, 1928), B. Summer (1922), M. Bentley (1927) ja J. R. Firth (1937) (ks. Järvilehto 1994, 67–68; Palmer 2004, 324–325). Viime aikoina esim. Robert Lickliter (2009) ja David B. Miller (2009) ovat kritisoineet organismin ja ympäristön erottelua kehitysbiologisen tarkastelun yhteydessä ja sen sijaan puolustaneet systeemistä näkökulmaa. 112 Järvilehdon mukaan tällaiset tapaukset nostavat esiin systeemien välisen rajan määrittämisen vaikeuden ja epämääräisyyden, mikä tuottaa ongelmia jo psykologian peruskäsitteiden määrittelylle (1994, 26; 1998a, 327–329). Esimerkiksi käyttäytyminen pitäminen systeemien välisen suhteen muutoksena on ongelmallista, koska emme voi sanoa tarkkaan, tapahtuuko muutos organismissa vai ympäristössä. Tämä hämärtää myös käsitystä informaation välityksestä ympäristöstä eliöön sekä ajatusta siitä, että representaatiot ovat sisäisiä edustuksia ympäristöstä: Jos emme pysty osoittamaan, mitä tarkoitamme ”sisäisellä” ja mitä ”ulkoisella” ja missä niiden välinen raja kulkee, kuinka voimme sitten sanoa, että psyykkinen toiminta, edustukset, mallit tai kartat ovat ihmisen sisällä, eivätkä esimerkiksi ympäristössä tai yhtä lailla sekä ihmisessä että ympäristössä? (1994, 26.) Järvilehdon mukaan käsitys organismin ja ympäristön erillisyydestä perustuu ennen kaikkea intuitiiviseen uskottavuuteen ja arkikäsityksiin, mutta tällainen kahden systeemin oletus johtaa kuitenkin ongelmiin eikä riitä tieteellisen selityksen pohjaksi (1994, 15–16, 27; 1998a, 329). Kahden systeemin oletuksen sijaan Järvilehdon kehittelemä organismi-ympäristösysteemin teoria lähtee liikkeelle ajatuksesta, että funktionaalisessa mielessä organismi ja ympäristö ovat erottamattomia ja muodostavat vain yhden systeemin: organismi ei voi olla olemassa ilman ympäristöä ja ympäristö saa ominaisuutensa vasta suhteessa organismiin (1998a, 329). Elävänä oliona ei pidetä vain ihon rajaamaa organismia, vaan elävä olio määritellään ”järjestelmäksi [systeemiksi], joka koostuu organisoiduista ja yhteenkuuluvista soluista ja kudoksista, jotka liittyvät tiettyihin ympäristön osiin muodostaen näiden kanssa yhden toimivan järjestelmän” (1994, 27). Näin ollen ihmisen käyttäytyminen ei ole vain organismin toimintaa tai kahden systeemin välisen suhteen muutosta eivätkä psykologiset käsitteet viittaa vain ihmisen sisäiseen toimintaan tai aivoissa tapahtuvaan informaation prosessointiin. Käyttäytymisessä ja mentaalisessa toiminnassa ei ole kyse kahden systeemin välisestä vuorovaikutuksesta, vaan organismin ja ympäristön elementtien yhteistyöstä sekä elementtien suhteiden muutoksista, ja koska nämä elementit kuuluvat samaan systeemiin, kyse on yhden systeemin toiminnasta ja sen uudelleenjärjestäytymisestä (1994, 27– 29; 1998a, 330). Kun puhutaan organismi-ympäristö-systeemistä, on huomattava, että systeemiin kuuluu vain tiettyjä osia ”objektiivisesta” ympäristöstä. Systeemiin kuuluvat osat ovat sellaisia, ”jotka sopivat eliön organisaatioon ja voivat muodostaa yhdessä eliön osien kanssa toimivan järjestelmän” (1994, 27). Järvilehto tekee siis eron objektiivisen tai absoluuttisen to113 dellisuuden ja eliön toimintaympäristön tai funktionaalisen ympäristön välille.137 Jälkimmäiset ympäristön osat ovat osa organismi-ympäristö-systeemiä ja objektiivinen ympäristö puolestaan on tämän systeemin ulkopuolella ja Järvilehdon sanoin toimii ”eliöiden tarvitsemien ympäristön osien äärettömänä ja ikuisena varastona” ja siten ”tarjoaa eri eliöille erilaisia kiinnittymiskohtia” (1994, 28). Vastaava jaottelu objektiivisen ja funktionaalisen ympäristön välille voidaan tehdä jo solutasolla: solu ja sen funktionaalinen ympäristön muodostavat elämän perusyksikön eli solu-ympäristö-systeemin, jonka perusarkkitehtuuri säilyy myös organismi-ympäristö-systeemien monimutkaisemmissa muodoissa (1994, 84, 87–88; 2000a, 40). Koska toiminnallinen ympäristö on kullekin eliölle yksilöllinen subjektiivinen merkitysten ympäristö, meillä ei voi olla täysin objektiivista ja yleispätevää kuvausta ympäristöstä. Tarkastellessamme ympäristöä, tarkastelemme sitä omasta näkökulmastamme, jolloin tämä ympäristö kuuluu jo johonkin eliö-ympäristö-systeemiin. (1994, 88, 143–145; 2000a, 49– 56.) Puhe objektiivisesta ympäristöstä on kuitenkin mahdollista siinä mielessä, että eliöiden ympäristöt nivoutuvat yhteen (1994, 143), ja ihmisillä sosiaalinen toiminta ja sen myötä kehittynyt tietoisuus138 mahdollistaa ympäristön kuvauksen kielellisesti, mikä muodostaa pohjan objektiivisuudelle ja tieteelliselle tutkimukselle (1994, 144). Objektiivisuus tarkoittaa siis sitä, että tieto ympäristöstä on jaettua – ei ihmisistä riippumatonta absoluuttista objektiivisuutta (2000a, 55–56). Järvilehdon mukaan täysin yleispätevää ympäristöä ei ole olemassa, vaan ”[y]mpäristö on aina jonkun ympäristö ja sen objektiivisuus perustuu ainoastaan ihmisen mahdollisuuteen irrottaa tietoisuuden kautta ympäristön kuvaus riippumattomaksi tietyn yksilön olemassaolosta” (1994, 145). Tämän mukaan emme voi täysin ymmärtää maailmaa sellaisena kuin se on muiden eläinlajien yksilöille, mutta havainnoimalla niiden toimintaa voimme kuitenkin selvittää, mitkä meidän ympäristömme osat ovat tärkeitä niille (2000a, 55). Kognitiotieteellisissä tutkimuksissa ympäristöä on kuitenkin yleensä pidetty yleispätevänä ja epäproblemaattisena, ja on oletettu, että koehenkilölle tai eläimelle esitettävät ärsykkeet voidaan määrittää objektiivisesti. Järvilehto kuitenkin muistuttaa, että tällöin kyseessä on tutkijan ympäristö, ja ongelmana on olettaa, että tämä ympäristö vastaa myös tutkittavan henkilön tai muun eliön ympäristöä (1994, 145; 2000a, 55– 56). Sen sijaan eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan toimintaympäristö on aina subjektiivinen, ja se, mikä voi toimia esimerkiksi koetilanteessa ärsykkeenä, määrittyy aina systeemin aikaisemman organisaation pohjalta (1994, 143–145). Tämän mukaan myöskään 137 Vrt. von Uexküllin tekemä erottelu objektiivisen ympäristön (Umgebung) ja eliön elämysympäristön (Umwelt) välillä (ks. edellä luku 2.2; Järvilehto 1994, 62–63). 138 Ks. luku 7.5 Järvilehdon käsitys tietoisuudesta. 114 tarkastelun kohteena oleva mentaalinen prosessi ei ole niinkään seurausta ”ärsykkeen” esittämisestä, vaan siihen kuuluu jo aikaisemmin tapahtunut järjestäytyminen, joka mahdollistaa koetilanteessa vaadittavan toiminnan (1994, 30–32; 1998a, 331–332; 2010). 7.2. Kehityksellinen näkökulma ja biologinen tausta Järvilehto korostaa historiallisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä, ja hänen mukaansa eliö-ympäristö-systeemin teoria on ennen kaikkea teoria kehityksestä (2009, 118). Järvilehdon mukaan kehityksen tarkastelu on olennainen osa kaikkea psykologista tutkimusta, koska nykyisten toiminnan ja kykyjen ymmärtämien vaatii niiden kehityshistorian tarkastelua; keskeistä on tarkastella niitä ehtoja, jotka ovat johtaneet tiettyyn tulokseen (1995, 47–48; 1998a, 330; 2000a, 37; 2009, 116–118): Systeemisen kehitystarkastelun peruslähtökohtana on pyrkimys ymmärtää kaikkien ilmiöiden kohdalla koko sitä kehitysprosessia, joka on johtanut nykyisen kaltaisiin toimintoihin ja elämänmuotoihin. Tämä seuraa yksinkertaisesti siitä, että maailman ilmiöt nähdään systeemisinä tuloksina, tiettyjen järjestelmien toiminnan toteutumina. (1995, 47–48.) Psykologisia ilmiöitä tarkasteltaessa tämä tarkoittaa sitä, että lähtökohdaksi ei oteta valmista ”mieltä” tai ”tietoisuutta”, vaan mentaalinen toiminta nähdään biologisesti kehittyneenä ilmiönä, joka on tyypillistä juuri eläville systeemeille (1994, 75–76; 2000a, 37). Tämä muistuttaa enaktivismin taustalla olevaa Maturanan ja Varelan biologista näkökulmaa, jossa kognitiota tarkastellaan biologisena ilmiönä ja lähtökohtana on elämän perusmuotojen tarkastelu. Kehityksellisestä näkökulmasta voidaan löytää yhteyksiä myös Chemeron ja Silbersteinin kannattamaan dynaamiseen näkökulmaan, jossa korostetaan kognitiivisten prosessien dynaamista luonnetta ja tarkastellaan niiden kehitystä ajassa (vrt. myös Thelen & Smith 1994; Port & van Gelder 1995; Griffiths & Stotz 2000). Maturanan ja Varelan tavoin Järvilehto aloittaa tarkastelunsa elämän perusyksiköstä eli solu-ympäristö-systeemistä. Tähän liittyy myös kysymys siitä, miten elävät systeemit eroavat ei-elävistä. Lähtökohtana on Järvilehdon määritelmä systeemistä: ”[j]ärjestelmä [systeemi] on elementtien muodostama kokonaisuus, jossa elementtien yhteistyö mahdollistaa järjestelmän olemassaolon tai toiminnan” (1994, 80, kursivointi alkuperäinen). Systeemin ominaisuuksia ei voida milloinkaan palauttaa vain osien ominaisuuksiin, ja tämä pätee sekä elollisista että elottomista systeemeistä (1994, 79–80). Lisäksi Järvilehto huomauttaa, että koska systeemin osat ovat liittyneet toisiinsa erilaisin energiasidoksin, jokainen systeemi ”pyrkii” säilyttämään itsensä ellei mikään ulkoinen voima vaikuta siihen, jolloin pyrkimys itsensä säilyttämiseen ei ole tyypillistä vain elollisille systeemeille (1994, 115 80; 2000a, 38; vrt. Spinozan conatus-periaate E3p6–7).139 Järvilehdon mukaan elävän ja elottoman systeemin ero perustuu niiden organisaatioon ja siihen, miten systeemi rajautuu suhteessa ympäristöön. Elottoman systeemin (Järvilehdon esimerkin mukaan taskukellon) sisä- ja ulkopuolta erottaa määritettävissä oleva raja ja rajan ulkopuoliset osat eivät osallistu systeemin toimintaan tai häiritsevät sen normaalia toimintaa. Sen sijaan solu elävänä systeeminä, toiminnallisena yksikkönä, ei rajoitu vain solukalvon sisään, vaan koska solun on käytettävä jatkuvasti ympäristön osia elintoimintojensa ylläpitämiseen, tietyt ympäristön osat on laskettava konstitutiiviseksi osaksi elävää systeemiä. Elottoman systeemin tapauksessa rajapinta erottaa systeemin taustasta, kun taas elävän systeemin kohdalla solukalvo toimii pikemminkin yhdistäjänä, joka mahdollistaa solun sisäisten osien kiinnittymisen ympäristön osiin siten, että solun ja ympäristön osat muodostavat yhdessä toiminnallisen yksikön eli solu-ympäristö-systeemin. Koska elävään systeemiin kuuluu myös ympäristön osia eli koska funktionaalinen ympäristö lasketaan osaksi systeemiä, elävän systeemin kohdalla ”sisä-” ja ”ulkopuolen” määrittäminen ei ole yhtä helppoa kuin elottomien systeemien tapauksissa. Elävän systeemin ja sen ulkopuolen (objektiivisen ympäristön) välinen raja on jatkuvassa muutoksessa, koska systeemi kasvaa ja kehittyy kiinnittymällä jatkuvasti uusiin ympäristön osiin. Kyse on dynaamisesta muutosprosessista, jossa ympäristön osat muuttavat solun toimintaa ja rakennetta, ja vastaavasti solun toiminta muuttaa ympäristön rakennetta. Tällainen muutosprosessi on välttämätöntä elävän systeemin olemassaolon ja toiminnan kannalta, koska se on aineenvaihdunnan pohjana ja siten myös elävän olion olemassaolon ehtona. (1994, 80–89; 2000a, 38–40.) Järvilehdon mukaan systeemin määritelmästä seuraa, että myös solun funktionaalinen ympäristö on luettava osaksi elävää systeemiä. Käsitys solusta solukalvoon rajautuvana systeeminä perustuu hänen mukaansa pinnalliseen tarkasteluun ja epäjohdonmukaiseen systeemin määritelmän soveltamiseen ja sama pätee myös monisoluisiin organismeihin, joiden kohdalla ihoa on pidetty organismia ja ympäristöä erottavana rajana.140 Koska myös tietyt ympäristön osat ovat välttämättömiä elävän systeemin olemassaolon ja toiminnan kannalta, tarkastelun rajaaminen pelkkiin solukalvon tai ihon sisäpuolisiin prosesseihin tekee mahdottomaksi elävän systeemin toiminnan ymmärtämisen. (1994, 82; 2000a, 39.) Järvilehto 139 Ks. kuitenkin Järvilehto 1994, 84–86 itsensä säilyttämisestä: ”Mikään elävä järjestelmä ei ”pyri” säilyttämään itseään; elävä järjestelmä säilyy siitä syystä, että sen organisaatio mahdollistaa aineenvaihdunnan, jota kestää siihen saakka, kunnes aineenvaihdunnassa tarvittavat aineet loppuvat tai järjestelmän elementtien suhteet muista syistä sekoavat. -- Eliöt toimivat ”tavoitteisesti” ja pitävät yllä kemiallista tasapainoaan rakenteensa ja sen ympäristön sopivuuden vuoksi, eivät siksi, että ne pyrkisivät säätelevään itseään joidenkin ”säätelymekanismien” avulla…” (s. 85.) 140 Vrt. Deweyn ja Bentleyn (1949) huomautus, jonka mukaan organismin ja ympäristön pitäminen erillisinä perustuu pinnalliseen tarkasteluun ja siihen, että erityisesti korkeamman tasoiset organismit ovat mukana niin monissa transaktioissa (s. 138). 116 huomauttaakin, että organismi voidaan määritellä vain sen systeemin puitteissa, johon se kuuluu – täysin irrallisena sillä ei olisi mitään ominaisuuksia, koska tällaisessa tapauksessa ei olisi mitään sitä määrittäviä relaatioita (2000a, 55). Koska elävän systeemin ja se ulkopuolisen ympäristön eli funktionaalisen ja objektiivisen ympäristön raja on jatkuvassa muutoksessa, elävän systeemin tutkimukseen liittyy Järvilehdon mukaan monia periaatteellisia vaikeuksia (1994, 81–82). Elävä systeemi ei ole staattinen rakenne, vaan dynaaminen muutoksen prosessi, jonka elementit ovat jatkuvassa muutoksessa (vrt. Maturana & Varela 1980, 112–114; Palmer 2004, 335–341). Tämän vuoksi elävään systeemiin kuuluvien elementtien tarkka määrittely on vaikeaa tai jopa mahdotonta (2000a, 39). Perusongelma elävien systeemien tutkimisessa perustuu siihen, että systeemin elementit määrittävät toisiaan, eikä niitä voida tutkia erikseen: elementtien erottaminen toisistaan hajottaisi orgaanisen kytköksen, minkä vuoksi tutkimuksen kohteena ei olisi enää elävä systeemi. (1994, 82–83; 2000a, 39–40.) Elävän systeemin tapauksessa solu tai organismi määrittää itse funktionaalisen ympäristönsä ja se, mitkä osat voivat kytkeytyä systeemin osiksi, riippuu koko systeemin rakenteesta. Kun ympäristön osat kytkeytyvät soluun, nämä osat eivät ole enää ”fysikaalisia”, vaan niistä tulee eläviä samassa mielessä kuin solun alun perin ei-orgaaniset osatkin ovat eläviä. Järvilehdon mukaan solutai organismi-ympäristö-systeemi ei olekaan fysikaalinen systeemi, koska fysikaalinen kuvaus soveltuu vain ei-eläviin osiin. Elävään systeemiin liittyvien osien valinta ei tapahdu fysikaalisten lakien mukaan, vaan elävän systeemin rakenteen pohjalta, eikä fysikaalinen kuvaus voi koskaan olla täydellinen kuvaus elävästä systeemistä: ”Elämä ei ole vain molekyylien liikettä ja yhdistymistä, vaan se on aivan tietyllä tavalla järjestäytyneen järjestelmän toimintaa” (1994, 89, kursivointi poistettu). (1994, 84; 2000a, 39–40.)141 Järvilehdon mukaan elämän ja mentaalisen toiminnan kuvaamiseen tarvitaan biologista ja psykologista kuvaustasoa, jotka eivät ole redusoitavissa fysikaaliseen tai kemialliseen kuvaukseen (1994, 89). Tämä eroaa esimerkiksi David Chalmersin (1996) esittämästä näkemyksestä, jonka mukaan elämä olisi fysikaalisilla käsitteillä selitettävä ”helppo ongelma” ja erotettavissa siten mentaalisen toiminnan (erityisesti tietoisuuden) selittämiseen liittyvästä erityisestä ”vaikeasta ongelmasta”. Sen sijaan enaktivismin tavoin Järvilehto korostaa jatkuvuutta elämän ja mentaalisen toiminnan välillä ja pyrkii kytkemään mentaalisen toiminnan ja tietoisuuden kehityksen elämän prosessien ja kehityksen tarkasteluun redusoi141 Vrt. Maturanan ja Varelan (1980) autopoieesi-teoria, jota he pitävät mekanistisena näkemyksenä (s. 75). Heidän mukaansa biologiset ilmiöt ovat tarkasti ottaen fysikaalisia ilmiöitä, mutta he korostavat, että biologisia ilmiöitä ei voida redusoida fysikaalisten osien ominaisuuksiin, vaan biologisia ilmiöitä on tarkasteltava prosessien relaatioiden tasolla (s. 112–114); elävän systeemin toimintaa ei siis voida redusoida sen osien toimintaan (ks. s. xxi, 116–117). 117 matta niitä kuitenkaan millekään perustavanlaatuiselle tasolle. Hänen teoriassaan kaiken toiminnan tarkastelun lähtökohtana on historiallinen ja kehityksellinen näkökulma, jossa analyysin keskipisteenä on toiminnan tulokseen johtava organisaatio ja sen tarkastelu, miten eliö-ympäristön-systeemin eri muodot muodostuvat fylogeneettisen ja ontogeneettisen kehityksen aikana (2000a, 37; 2009, 116, 118). Järvilehdon teoriassa keskeinen käsite on toiminnan tulos, jolla tarkoitetaan sellaista systeemin uudelleenjärjestäytymistä, joka mahdollistaa uuden toiminnan ja kehityksen (1994, 28–30; 1998a, 330; 2000a, 37; 2009, 116). Positiivisten tulosten saavuttaminen on välttämätöntä elämän jatkumisen kannalta, koska elävän systeemin olemassaolo on riippuvainen jatkuvasta dynaamisesta muutosprosessista, jossa organismi kytkeytyy uusiin ympäristön osiin, ja toiminnan pysähtyminen tarkoittaisi elämän loppumista (1994, 83, 86; 1998a, 330). Eliö-ympäristö-systeemin tarkastelun lähtökohtana on tuloksen määrittäminen ja niiden ehtojen analysointi, jotka mahdollistavat tuloksen saavuttamisen. Tämän vuoksi systeemin rakenteen ja toiminnan ymmärtäminen vaatii historiallista näkökulmaa eli systeemin kehityksen ja järjestäytymisen tarkastelua. (1994, 28–29; 1998a, 330; 2009, 116, 118.) Näin ollen tarkastelun kohteena ovat tulokseen johtavat toimintajärjestelmät, jotka ovat eliö-ympäristö-systeemin elementtien yhteistyön perusyksikkönä (1994, 28, 112). Toimintajärjestelmiin kuuluu sekä organismin että ympäristön osia, ja nämä osat valikoituvat ja järjestäytyvät suhteessa toiminnan tuloksiin. Järvilehdon sanoin toimintajärjestelmä ”voi muodostua mistä tahansa järjestelmän [eliö-ympäristö-systeemin] elementeistä, jotka yhteistoiminnallaan voivat tuottaa järjestelmän toimintaa ja kehitystä edistäviä tuloksia” (1994, 28). On kuitenkin hyvä huomata, että tuloksella ei tarkoiteta staattista lopputulosta (toiminnan pysähtymistä) tai konkreettista tuotetta142, vaan toimintojen välistä taitekohtaa, siirtymistä yhdestä toiminnosta toiseen ja uuden toiminnan mahdollisuutta (1994, 29, 170; 1998a, 330; 2000a, 37). Toiminnan tulokseen kuuluu samanaikaisesti sekä aikaisempaan että uuteen toimintaan sisältyviä toimintajärjestelmiä, ja toiminnan tuloksesta tulee osa uutta toimintajärjestelmää, koska tulos merkitsee jonkin organisaation muodostumista, joka mahdollistaa uuden toiminnan (1994, 29; 1995, 216–217; 2009, 116). Systeemi on siis jatkuvassa muutoksessa eikä sitä voida tarkastella vain ajattomassa nykyhetkessä. Järvilehdon mukaan tarkastelun kohteena oleva systeemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus (1994, 146), ja eliö-ympäristö-systeemiin kuuluva ympäristö on neliulotteinen aika-paikka-avaruus (1994, 202). Aika ja paikka ovat systeemin dimensioita, ja vaikka systeemin elementit voidaan sijoittaa tiettynä ajankohtana tiettyihin paikkoihin, toimivalla 142 Konkreettiset tuotteet (esim. kirjat tai maalaukset) ovat Järvilehdon mukaan vain indikaattoreita tuloksista (1998a, 330; 2009, 116). 118 systeemillä kokonaisuudessaan ei ole tarkkaa aikaa tai paikkaa, vaan toimivalla systeemillä tarkoitetaan ”tiettyä ajallisesti ja paikallisesti jakautunutta elementtien kokonaisuutta” (1995, 138). Systeemiin kuuluu sekä menneisyys että tulevaisuus, ja nykyhetki tarkoittaa toiminnan tulokseen liittyvää suhteellista aikaväliä: ””tässä-ja-nyt”-hetki voidaan määritellä aikavälinä, jonka kuluessa ympäristö koko ajan muuttuu, mutta nuo muuttuvat osat säilyvät vakioisessa suhteessa tiettyyn toiminnan tulokseen” (1994, 147). Käsityksellä elävästä systeemistä ajallis-paikallisena kokonaisuudesta on seurauksia myös sille, miten mentaaliseen toimintaan viittaavat käsitteet, kuten havaitseminen, muisti tai oppiminen on käsitettävä. Esimerkiksi havaitsemista ei voida pitää hetkellisenä, ärsykettä seuraavana tapahtumana, vaan se on samanaikaista ympäristön muutosten kanssa ja alkaa jo ennen ärsykkeen esittämistä (1994, 30–32, 147; 1998a, 331–332).143 Ympäristön ajallisuus tuo esiin myös sosiaalisen toiminnan merkityksen kognitiivisissa prosesseissa ja erityisesti tietoisessa toiminnassa. Järvilehdon mukaan sosiaalisuus on mukana myös näennäisesti yksinäisessä toiminnassa, koska systeemin ympäristöön kuuluu myös aikaisempien ympäristöjen historia sekä ihmiset, joiden kanssa ihminen on ollut aikaisemmin tekemisissä (1994, 192). Koska eliö-ympäristö-systeemin teoriassa tarkastelun lähtökohta on historiallinen ja kehityksellinen, toimintajärjestelmään katsotaan kuluvaksi kaikki ne eliön ja ympäristön elementit, jotka ovat olennaisia tarkastelun kohteena olevan tuloksen saavuttamiseksi (1994, 28, 112). Toimintajärjestelmät muovautuvat jatkuvasti ja uusia toimintajärjestelmiä muodostuu vanhojen järjestelmien päälle, jolloin aikaisemmat toimintajärjestelmät ja toiminnan tulokset voivat olla osana uutta järjestelmää (1994, 113– 114; 1995, 216–217). Kehityshistoriansa vuoksi ihmisen ympäristö on aina sosiaalinen ympäristö, ja tämä sosiaalinen ympäristö on mukana tulosten tuottamisessa myös silloin, kun ihminen toimii näennäisesti yksin (1994, 192; 2001). Tämä muistuttaa hajautetun kognition yhteydessä esitettyjä ajatuksia ja Hutchinsin tavoin Järvilehto huomauttaa, että monet yksilön saavutuksina pidetyt kognitiiviset suoritukset ovat itse asiassa yhteistoiminnan tulosta, koska systeemiin katsotaan kuuluvaksi myös ne ihmiset, joiden toiminta on edellytyksenä ihmisen toiminnan tuloksille (1995, 138). 7.3. Mentaalinen toiminta Koska Järvilehdon teoria painottaa historiallisen ja kehityksellisen näkökulman merkitystä, ennen mentaalisten toimintojen tarkempaa erittelyä, on hyvä tarkastella mentaalisen toiminnan kehitystä ja yleisesti sitä, mitä mentaalisella toiminnalla tarkoitetaan. 143 Vrt. Gibsonin käsitys havainnon ajallisuudesta sekä menneen ja nykyisen kokemuksen yhteydestä (1979, 253–255). 119 Vaikka Järvilehto korostaa jatkuvuutta elämänprosessien ja mentaalisen toiminnan välillä, hän ei yhdistä mentaalista toimintaa vielä solu-ympäristö-systeemin toimintaan, vaan hänen mukaansa mentaalisen toiminnan kehitys on yhteydessä hermoston kehitykseen monisoluisilla eliöillä.144 Eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan mentaalinen toiminta on uusi toiminnan muoto, joka syntyi hermosolujen kehityksen ja organismin rakenteiden erikoistumisen myötä, kun organismi kykeni jakamaan ympäristönsä toiminnan kannalta merkityksellisiin osiin; eliön rakenteen erikoistumisen myötä yksisoluisen tasalaatuinen eli homogeeninen ympäristö muuttui heterogeeniseksi esineympäristöksi (1994, 96; 2000a, 41). Kullakin yksittäisellä solulla on oma ympäristönsä, ja monisoluisilla eliöillä ympäristö muodostuu siihen kuuluvien solujen yhteenliittymisestä, jolloin eliön ympäristö saa uudenlaisia piirteitä ja jäsentyy uudenlaiseksi kokonaisuudeksi (1994, 94–95). Jotta monisoluinen eliö kykenee saavuttamaan elämän jatkumisen kannalta hyödyllisiä tuloksia, vaaditaan toiminnan koordinointia koko systeemin tasolla, ja tässä hermosoluilla on olennainen rooli. Hermosolujen erikoispiirteenä on niiden kyky vaikuttaa suoraan muiden solujen toimintaan, ja keskeistä niiden toiminnassa on sensoristen ja motoristen solujen yhdistys toimintapiiriksi, joka ulottuu myös valikoituihin ympäristön osiin (1994, 96; 2000a, 42). Järvilehdon mukaan mentaalinen toiminta ei siis ole mikään neuraalisten elementtien mystinen ”emergentti ominaisuus”, vaan eliö-ympäristö-systeemin monimutkaistumisen myötä kehittynyt uusi toiminnan muoto (2000a, 42). Mentaalinen toiminta on mahdollista, koska hermosoluilla on tietynlaisia fysiologisia ominaisuuksia, joiden ansiosta ne voivat muodostaa sellaisia dynaamisia järjestelmiä, jotka mahdollistavat uudenlaiset toiminnan muodot ja tulosten saavuttamisen (1995, 81; 1998b, 337–338). On kuitenkin tärkeää huomata, että vaikka hermosolujen kehitys oli olennaista mentaalisen toiminnan kehitykselle, tästä ei seuraa, että mentaalista toimintaa voitaisiin redusoida hermoston toimintaan tai sijoittaa mihinkään sen osiin. Koska Järvilehto korostaa mentaalisten ilmiöiden toiminnallista luonnetta, kysymys mentaalisen toiminnan sijoittamisesta tai paikallistamisesta liittyy yleisemmin kysymykseen toimintojen sijoittamisesta (1994, 106; 1995, 79–80; 1998b, 336). Toimintojen tarkastelussa on keskeistä huomioida kaikki elementit, jotka osallistuvat tietyn tuloksen toteuttamiseen. Edellä esitetyn mukaisesti tarkastelun lähtökohtana on tulokseen johtava organisaatio, jossa toiminta realisoituu useiden eri paikoissa sijaitsevien elementtien yhteistyössä ja niiden suhteiden muutoksina: jos jokin osa kokonaisuudesta puuttuisi, tulos ei olisi sama, jolloin kaikkia elementtejä voidaan pitää 144 Vrt. Maturanan ja Varelan näkemys, jonka mukaan kognitio ei vaadi hermostoa, vaan hermosto laajentaa kognitiivisen toiminnan aluetta (1980, 13; 1987/1998, luvut 6 ja 7). Tästä erosta huolimatta Järvilehdon tarkastelu muistuttaa monilta osin Maturanan ja Varelan näkemystä. 120 tuloksen suhteen aktiivisina osia.145 Näin ollen toimintoa voida sijoittaa vain johonkin systeemin osaan tai yhdistää aktiivisimman elementin toimintaan. Esimerkiksi aivokuvausmittauksista saatujen tulosten perusteella ei voida sanoa, että jokin psyykkinen toiminta sijaitsisi tietyssä aivojen osassa; tulokset kertovat vain tietyn osa aktiivisuudesta suhteessa muihin osiin, mutta tämä ei tarkoita sitä, että muut aivojen osat olisivat passiivisia, ja usein tulosten tulkinnassa jätetään huomioimatta ympäristötekijöiden rooli, jotka ovat kuitenkin tuloksen kannalta systeemin toiminnallisia osia. Mentaalisen toiminnan tarkastelussa yleisenä virheenä onkin jonkin systeemin osan (yleensä aivojen) yhdistäminen koko systeemin tuottaman tuloksen kanssa ja pyrkimys selittää systeemin ominaisuuksia siirtämällä ne jonkin osan ominaisuuksiksi. (1987, 109–112; 1994, 107; 1998b, 336–338.) Järvilehdon mukaan mentaalisen toiminnan sijoittaminen hermostoon kuitenkin mystifioi sekä hermotoiminnan että mentaalisen toiminnan ja vain siirtää ongelmaa: ”Selitettävä toiminta siirretään hermoston sisään hermosolun toteuttamaksi osatoiminnaksi. Alkuperäinen psyykkistä toimintaa koskeva kysymys jää siten vastaamatta; se on vain siirretty toisen tieteenalan piiriin.” (1994, 107.) Vaikka ei väitettäisi suoraan, että psyykkinen toiminta sijaitsee konkreettisesti aivojen tietyissä osissa, kognitiivisen psykologian selitysmalleissa psyykkinen ja hermostollinen toiminta on kuitenkin usein ainakin implisiittisesti yhdistetty toisiinsa (1994, 108, 135). Tällaisten selitysmallien ongelma on, että ne sekoittavat psyykkiseen toimintaan ja hermostolliseen tai neurofysiologiseen toimintaan viittaavat käsitteet (1994, 135; 2010, 21). Järvilehdon mukaan psykologiset käsitteet kuitenkin kuvaavat koko systeemin toimintaa, kun taas aivoissa tai hermostossa sinänsä ei ole mitään psykologista, vaan esimerkiksi aivot, fysiologisena elimenä, ovat vain osa koko systeemiä (2010, 29). Eliö-ympäristö-systeemin teoria pyrkii kuitenkin tarjoamaan pohjan neurofysiologisen tutkimuksen ja psykologisten teorioiden yhdistämiselle; keskeistä on, että hermosoluja tarkastellaan systeemin osina, elävinä yksikköinä, eikä niinkään tietokonemetaforan pohjalta informaatiota prosessoivina yksikköinä, ja psykologisella kuvaustasolla huomioidaan mentaalisen toiminnan aktiivinen ja tavoitteellinen luonne (1998b, 341; 2010).146 Mentaalinen toiminta on tavoitteellista toimintaa koko systeemin tasolla, jossa organismi kytkeytyy ympäristön osiin hyödyllisten tulosten saavuttamiseksi (1994, 96–97). Myös mentaalisen toiminnan tarkastelussa lähtökohtana on tulokseen johtava organisaatio, jolloin analyysin perusyksikkönä on toimintajärjestelmä, jossa ”aistit ja liikuntaelimet kytkey145 Vrt. Clarkin ja Chalmersin esittämät kriteerit yhteenliittyneelle systeemille (1998, 29). 146 Ks. myös Chemero & Heyser 2005, jossa kirjoittajat kritisoivat pyrkimystä redusoida kognitiivisen psykologian selityksiä neurotieteellisiksi selityksiksi. Reduktionismin sijaan he korostavat ympäristön affordanssien (Gibson 1979) merkitystä ja esittävät, että psykologian tutkimuskohde on spatiotemporaalisesti aivoja laajempi yksikkö. 121 tyvät yhteen muodostaen ympäristön valikoitujen osien kanssa yhden toiminnallisen kokonaisuuden” (1994, 112). Hermostolla on tärkeä rooli toimintajärjestelmien muodostumissa ja niiden joustavassa uudelleenorganisoitumisessa muuttuvien tilanteiden mukaan, mutta keskeisestä roolista huolimatta hermosto on kuitenkin vain osa toimintajärjestelmää (1994, 112; 1998b, 337–339). Järvilehto korostaa elävän olion toiminnan aktiivisuutta ja tavoitteellisuutta, ja hänen mukaansa toimintajärjestelmien organisaatio muodostuu tavoitteen mukaisesti – ei suhteessa ulkoisiin ärsykkeisiin, vaan suhteessa toiminnan tuloksiin (1987, 108–109; 1994, 115–117). Tavoitteella ei kuitenkaan tarkoiteta toimintaa aiheuttavaa tekijää, vaan se on ”käsite, jonka avulla kuvataan psyykkisen toiminnan luonnetta” ja tavoitteella tarkoitetaan ”sitä eliö-ympäristö-järjestelmän organisaatiota, joka on välttämätön tietyn toiminnan tuloksen tuottamiseksi” (1994, 115). Järvilehto huomauttaa myös, että luonto ei toimi päämääräsuuntautuneesti, jolloin elävät systeemit eivät toimi tulosten vuoksi teleologisesti aristoteelisessa mielessä, vaan niiden organisaatio määrää, että systeemin toiminta tuottaa tuloksia (1995, 48).147 On kuitenkin muistettava, että tuloksella ei tarkoiteta niinkään konkreettista lopputulosta, vaan toimintojen taitekohtaa ja mahdollisuutta uuteen toimintaan (1994, 29; 1995, 48–49). Kun lisäksi muistetaan, että elävän systeemin olemassaolo perustuu jatkuvaan muutoksen prosessiin ja elämän kannalta hyödyllisten tulosten saavuttamiseen (1994, 83; 1998a, 330), edellä esitetyn tavoitteen luonnehdinnan pohjalta voitaisiin sanoa, että yleisesti tavoitteella tarkoitetaan sitä systeemin organisaatiota, joka on välttämätön eliön olemassaolon ja toiminnan jatkumiseksi. Järvilehdon mukaan kaikki elävä toiminta on tavoitteellista (1995, 219), ja kaikkein yleisin tavoite on eläminen (1987, 109); sekä yksittäiset hermosolut että monisoluiset eliöt toimivat aktiivisesti sellaisten tulosten tuottamiseksi, jotka mahdollistavat niiden olemassaolon ja toiminnan (1994, 115–117).148 Näin ollen myöskään hermosolujen toiminta ei ole ulkoisiin ärsykkeisiin reagoimista, ympäristön representoimista tai informaation prosessointia, vaan hermosolujen toiminta perustuu oman aineenvaihdunnan ylläpitoon (1994, 109, 117– 118; 1998b, 339–340), ja niiden toimintaperiaatteena on tulosten ennakointi ja organisoituminen tulosten mukaisesti (2010). Käsitys ärsykkeisiin reagoinnista perustuu oletukseen, että ärsykkeet ovat olemassa ja määritettävissä eliöstä riippumatta. Sen sijaan eliöympäristö-systeemin teorian mukaan systeemin edeltävä organisaatio määrittää sen, mikä 147 Järvilehto (1995, 48) vertaa tätä Spinozan ajatukseen, jonka mukaan ”ihmisillä on tapana kutsua luonnonolioita täydellisiksi tai epätäydellisiksi pikemminkin ennakkoluulojen kuin todellisen tiedon pohjalta -- Samoin kuin luonto ei siis ole olemassa minkään päämäärän vuoksi, ei se myöskään toimi minkään päämäärän takia --” (E4, esipuhe s. 203). 148 Vrt. enaktivismin yhteydessä esitetty ajatus ”immantentista tavoitteellisuudesta” (edellä s. 82–83; Weber & Varela 2002; Thompson 2007, luku 6). 122 voi toimia ”ärsykkeenä” eli osana tulokseen suuntautuvaa järjestelmää (1994, 30–32; 1998a, 331; 1999a, 97–98; 2010, 27–28). Ajatus ympäristön representoimisesta tai informaation prosessoinnista perustuu Järvilehdon mukaan virheelliselle kahden systeemin oletukselle, jossa eliötä ja ympäristöä pidetään erillisinä systeemeinä. Eliö-ympäristösysteemin teorian mukaan ympäristöä ei kuitenkaan tarvitse representoida sisäisesti eikä informaatio välity systeemistä toiseen, vaan mentaalinen toiminta on hermoston, muiden kehon osien ja ympäristön osien yhteistyötä (1998b, 339–340); ”hermoston toiminnan perusperiaatteena ei ole informaation prosessointi, vaan sellaisten hermosolujen muodostelmien luominen, jotka mahdollistavat toiminnan tulokset ja yhteistyön ympäristön kanssa” (1994, 111).149 Järvilehdon näkemys hermoston toiminnasta muistuttaa monilla tavoin Maturanan ja Varelan käsitystä. Molemmat kritisoivat perinteistä näkemystä, jossa hermoston toimintaa tarkastellaan informaationprosessointina ja jossa erilaisia mentaalisen toiminnan muotoja pyritään paikallistamaan aivojen eri osiin. Sen sijaan sekä Järvilehto että Maturana ja Varela tarkastelevan hermosoluja elävinä yksikköinä, jotka ylläpitävät aineenvaihduntaansa mutta joiden toiminta on kuitenkin ymmärrettävä osana organismin (Maturana & Varela) tai eliö-ympäristö-systeemin (Järvilehto) toimintaa. 7.4. Psykologisten käsitteiden ymmärtäminen systeemisestä näkökulmasta Eliö-ympäristö-systeemin teorian mukaan psyykkinen toiminta ei muodostu erillisistä psyykkisistä funktioista (vrt. esim. Saariluoma 2001, 40), joita voitaisiin paikallistaa aivojen eri osiin, vaan teorian mukaan psykologian käyttämät käsitteet kuvaavat eri näkökulmista systeemin jatkuvaa kehitysprosessia: psykologiset käsitteet viittaavat ”järjestelmän laajentumiseen, supistumiseen, organisoitumiseen, uudelleen organisoitumiseen ja kytkeytymiseen muihin järjestelmiin” (1994, 131–132). Käsitys siitä, että mentaalinen toiminta muodostuu erillisistä psyykkisistä funktioista tai jakautuu erillisiin alueisiin, perustuu Järvilehdon mukaan arkipäiväiseen ja pinnalliseen käsitykseen, mutta ei riitä tieteellisen selittämisen pohjaksi. Systeemisen näkökulman mukaan psyykkinen toimintaa ei voida erotella esimerkiksi yksinkertaisempiin aistimuksiin ja niiden pohjalta kehittyneisiin korkeammantasoisiin kognitiivisiin toimintoihin, vaan mentaalinen toiminta muodostaa integratiivisen kokonaisuuden, jota voidaan tutkia ja analysoida vain suhteessa toiminnan tulokseen. Järvilehdon mukaan psyykkisen toiminnan tarkastelu yhden systeemin pohjalta tarjoaa mahdollisuuden ihmisen toiminnan kokonaisvaltaiseen selittämiseen ja ymmärtämiseen. Sys149 Järvilehto (1994, 111) huomauttaa näkemyksensä yhteydestä Gerald Edelmanin (1987) teoriaan hermosolujen toiminnasta (The Theory of Neuronal Group Selection). Myös dynaamisten systeemien teorian yhteydessä on tuotu esiin yhteys Edelmanin näkemykseen (ks. Thelen & Smith 1994, esim. luku 5). 123 teeminen näkökulma pyrkii ottamaan huomioon sekä hermostolliset että sosiokulttuuriset tekijät tekemättä keinotekoisia vastakkainasetteluja niiden välille ja redusoimatta psyykkistä toimintaa biologisiin tai sosiaalisiin tekijöihin. (1994, 29, 97, 131–132; 1998a, 330; 2000a, 43–44.) Eliö-ympäristö-systeemin teorian vaatiikin psykologisten käsitteiden uudelleentulkintaa systeemisestä näkökulmasta. Esimerkiksi havaitseminen ei ole ärsykkeiden tai informaation vastaanottamista eikä muodostu erillisistä aistimuksista, vaan se on toimintaa, jossa eliö kiinnittyy ympäristön osiin ja jakaa sen tällä tavoin toimintansa kannalta merkityksellisiin toiminnan välineisiin ja kohteisiin. Havaitseminen toteutuu toiminnan tuloksiin suuntautuneiden toimintajärjestelmien avulla; havaitsemisessa tietyt ympäristön osat kytkeytyvät yhteen organismin elementtien kanssa. (1994, 139.)150 Keskeistä on, että havaitseminen ei ole hetkellinen tapahtuma eikä se synny vasta vaan ärsykkeen esiintymisen jälkeen, vaan havaitseminen on samanaikaista ympäristön muutosten kanssa ja se on aina tulosta systeemin edeltävästä organisaatiosta. Perinteisestä ärsykevaste-mallista poiketen systeemisen näkökulman mukaan havaintoprosessi on olemassa jo ennen ärsykkeen esiintymistä, ja systeemin edeltävä organisaatio määrittää sen, mikä muutos ympäristössä voi ylipäätään toimia ärsykkeenä; ärsyke toimii ikään kuin palapelin viimeisenä palana, joka ”sulkee ärsykkeen havaitsemisen toteuttavan toimintajärjestelmän” (1994, 32) ja mahdollistaa siirtymisen uusien toimintajärjestelmien toimintaan (1994, 30– 32, 147; 1998a, 331–332; 2010; vrt. Dewey 1896). Gibsonin ekologisen teorian tavoin Järvilehto esittää, että kaikki havaittu on merkityksellistä eliön toiminnan kannalta: ympäristön osien merkityksellisyys syntyy niiden kytkeytymisestä eliön toimintajärjestelmiin (1994, 139), ja toimintajärjestelmien osiksi kytkeytyvät ympäristön osat eivät ole enää objektiivista ja neutraalia ympäristöä, vaan ne kuuluvat eliön funktionaaliseen ympäristöön ja ovat siten osia aktiivisia osia eliö-ympäristö-systeemissä (1994, 27–28). Koska systeemisen näkökulman mukaan psykologiset käsitteet viittaavat samaan prosessiin eli systeemin uudelleenorganisoitumiseen, myöskään oppiminen ja muisti eivät ole havainnosta erillisiä toimintoja (vrt. Gibson 1979, luku 14). Muistilla tarkoitetaan eliö-ympäristösysteemin rakennetta, joka sisältää sekä lajinkehityksellisen että yksilönkehityksellisen historian; siihen kuuluu sekä eliön että ympäristön organisaatio, ja koska eliö-ympäristösysteemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus, mennyt ympäristö on yhtä todellinen osa systeemiä kuin nykyinenkin. Muistaminen ei siis koostu sisäisten muistikuvien mieleenpalauttamisesta, vaan muistaminen on sellaista yhteistyötä ympäristön kanssa, joka muistuttaa 150 Vrt. von Uexküllin ajatus toimintapiiristä (edellä luku 2.2; Järvilehto 1994, 64–66). 124 joiltakin osin aikaisempaa toimintaa eli toimintaan sisältyy sekä vanhoja että uusia toimintajärjestelmiä; ”muistiin painaminen” tarkoittaa koko systeemin järjestäytymistavan muuttamista; ja ”muistikuvat” vastaavat toiminnan tuloksia, jossa aikaisempi toiminta on pohjana nykyiselle toiminnalle eli yhteistyölle ympäristön kanssa, toisin sanoen muistikuvat tarkoittavat ”nyky-ympäristön havaitsemista sen kokemuksen pohjalta, joka ihmisellä on” (1995, 120). (1994, 154–155; 1995, 118–121; 2000a, 43.) Oppiminen puolestaan on jatkuva prosessi, joka tarkoittaa systeemin laajentumista ja eriytymistä eli uusien toimintajärjestelmien syntymistä (1994, 157; 2000a, 43). Uusien toimintajärjestelmien muodostuminen on välttämätöntä hyödyllisten tulosten saavuttamisen kannalta, koska toimintatilanne ja ympäristö muuttuvat jatkuvasti (1994, 156). Näin ollen oppiminen on elämän perusedellytys – elämä on jatkuvaa oppimista – ja tämä tapahtuu aina yksilön tavoitteiden ja ennakoitujen tulosten mukaan (1994, 156–157, 164; 1995, 164, 172). Järvilehdon mukaan ”[o]ppiminen on sama asia kuin havaitseminen ja käytännöllinen toiminta -- oppiessaan jokainen ihminen valloittaa ja laajentaa toimintaympäristöään” (1994, 156). Oppiminen on siis prosessi, joka muuttaa systeemin rakennetta eli luo muistettavaa tietoa, ja tämä rakenne on taas pohjana havaintotoiminnalle ja tulosten tuottamiselle. Havainnon, muistin ja oppimisen yhteys liittyy myös ajatukseen teorian ja käytännön yhteydestä. Havaintotoimintaan kuuluva ennakointi tuo esiin havainnon teoreettisuuden: ”Jokaisella eliöllä on ikäänkuin teoria ympäristönsä rakenteesta, tiettyjä odotuksia sen suhteen, minkälainen toiminta on mahdollista ja minkälaiset ympäristön osat voivat liittyä toiminnan tulokseen johtavaan organisaatioon.” (1994, 130.) Järvilehdon mukaan aistit toimivat apuvälineinä hypoteesien eli odotusten testauksessa, koska ne mahdollistavat eliön kytkeytymisen tuloksen kannalta oleellisiin ympäristön osiin (1994, 130). Oppimisen myötä eliö luo omaa maailmaansa eli funktionaalista ympäristöään ja systeemin rakenteeseen kuuluvaa tietoa, mikä mahdollistaa toiminnan. Tiedon muodostuminen perustuu kokemukseen, mutta se ei aistien toimintaan sinänsä tai niiden kautta saatavaan informaatioon, koska aistit eivät välitä informaatiota ympäristöstä eliöön, vaan mahdollistavat eliön kiinnittymisen ympäristön osiin ja siten niiden yhteistyön. Systeemisen näkökulman mukaan tieto on olemassaolon muoto eli se perustuu koko systeemin rakenteeseen; tieto muodostuu eliön toiminnan kautta ja sen vuoksi se on ominaista kullekin eliölle.151 (1994, 130; 1998a, 333; 1999a, 91, 97–98.) Yhteistoiminnan ja kielellisen vuorovaikutuksen kautta 151 Vrt. Maturanan ja Varelan (1987/1998, 26–27, 173–174) käsitys, jonka mukaan tietäminen on tehokasta toimintaa ja ”[k]aikki tekeminen on tietämistä, ja kaikki tietäminen on tekemistä” (1987/1998, 26). Ks. myös 1980, 35–37, 45 muistista ja oppimisesta. 125 ihmiset voivat kuitenkin muodostaa ”objektiivista” eli yhteistä tietoa ja tutkia maailmaa tieteellisesti (1994, 143; vrt. Maturana & Varela, 1987/1998). Muiden psykologisten käsitteiden tavoin myös ”emootiot” tai ”tunteet” kuvaavat systeemin organisoitumista, ja vaikka emootioita ja kognitiota on usein pidetty erillisinä tai toisilleen vastakkaisina ilmiöinä, systeemisen näkökulman mukaan emootioita ja kognitiota ei voida erottaa toisistaan (1994, 169–170; 2000b; 2001).152 Emootioilla tarkoitetaan sellaista systeemin toimintaa, ”jonka aikana toimintajärjestelmät järjestäytyvät uudelleen” (1994, 170), ja siksi niillä on erityinen suhde toiminnan tulokseen. Kuten edellä esitetty, tuloksella tarkoitetaan toimintojen taitekohtaa eli siirtymistä toiminnosta toiseen ja tähän taitekohtaan kuuluu aikaisemman toiminnan arviointi ja uuden toiminnan valmistelu (1994, 170). Negatiiviset emootiot viittaavat epäonnistumiseen tuloksen saavuttamisessa ja liittyvät toiminnan hajautumiseen (disorganisaatioon). Toiminnan hajautumisessa eliön toiminta hajautuu suhteellisen erillisiksi toiminnan osiksi, jotka suuntautuvat yksittäisten tulosten saavuttamiseksi, mikä merkitsee ympäristön yksinkertaistumista ja on pidemmän päälle vaarallista koko eliön toiminnan kannalta. Positiiviset emootiot puolestaan ovat yhteydessä toiminnan integraatioon, joka seuraa tuloksen saavuttamisesta. Positiivisten tulosten saavuttamisen kautta systeemin toiminta monipuolistuu, laajenee ja rakentuu toimivammaksi yksiköksi, mikä tarkoittaa toimintajärjestelmien välisen kilpailun vähenemistä – Spinozaa (E3p11s) seuraten voidaan sanoa, että positiiviset emootiot liittyvät olemassaolon ja toimintavoiman lisääntymiseen. (1994, 173–174; 2000a, 43; 2000b.) Koska systeemin toiminta on jatkuvaa uudelleenjärjestäytymistä eli uusien toimintajärjestelmien muodostumista, emootiot ovat aina läsnä, eikä mikään toiminta ole mahdollista ilman emootioita (1994, 170; 2000a, 43). Emootioiden ja kognition yhteys voidaan tiivistää Järvilehdon ajatukseen, jonka mukaan emootiolla on kaksi pääaspektia: (1) ”tunne” eli tulevaa tulosta ennakoiva toimintavalmius, ja (2) ”tietäminen” eli intellektuaalinen sisältö, joka vastaa systeemin senhetkistä rakennetta ja tulokseen suuntautuvan toiminnan sujuvuutta (2001).153 152 Myös neurologi Antonio Damasio (2000; 2001; 2003) on tuonut esiin emootioiden ja kognition erottamattomuuden sekä emootioiden osuuden kaikessa psyykkisessä toiminnassa. Damasio korostaa koko kehon roolia emootioiden toiminnassa, mutta Järvilehdosta poiketen pitää kuitenkin emootioita eliön sisäisenä ilmiönä. Ks. Järvilehto 2000b (luku ”Concluding Remarks”) ja 2001 Järvilehdon ja Damasion teorioiden erosta. Myös enaktivismissa on korostettu kognition ja emootioiden yhteenkuuluvuutta (ks. esim. Varela ym. 1991; Thompson 2007, luku 12; Colombetti & Thompson 2008; Thompson & Stapleton 2009, 26–27; Colombetti 2011), mutta Damasion tavoin emootiot on liitetty pääasiassa eliön kehollisiin prosesseihin. 153 Järvilehto on käsitellyt tarkemmin emootioiden ja kognition yhteyttä, tietoisten emootioiden riippuvuutta sosiaalisesta toiminnasta ja kommunikaatiosta sekä emootioiden suhdetta aivotoimintaan ja aivotutkimuksen merkityksestä emootioiden ymmärtämiselle artikkeleissaan ”Feeling as knowing – Part I: Emotion as reorganization of the organism-environment system” (2000b) ja ”Feeling as knowing – Part II: Emotion, consciousness, and brain activity” (2001). 126 Tunteita on usein pidetty sisäisinä kokemuksina, mutta systeemisessä psykologiassa ne eivät ole sen yksityisempiä kuin muutkaan psyykkiset ilmiöt. Mikään kokemus ei ole ”sisäinen”, vaan kokemuksella tarkoitetaan koko systeemin organisoitumista, uusien toimintamahdollisuuksien ja tulosten syntymistä (1994, 171). Emootiot, kuten muukin psyykkinen toiminta, on subjektiivista siinä mielessä, että uudelleenjärjestäytyminen kuuluu aina tiettyyn eliö-ympäristö-systeemiin, mutta toisaalta ne ovat myös objektiivisia, koska uudelleenjärjestäytyminen on yleensä jollakin tavalla muiden havaittavissa (1994, 170–171). On myös tärkeää huomata, että Järvilehdon mukaan kaikki kokemus ei ole tietoista kokemusta. Systeemin uudelleenjärjestäytyminen voi tapahtua ei-tietoisesti, jolloin kokemus ei ole ihmiselle itselleen olemassa, mutta se voi kuitenkin näkyä muille käyttäytymisessä. Sen sijaan tietoiset kokemukset liittyvät aina yhteisiin toiminnan tuloksiin; ne ovat kommunikoitavissa ja siten muiden kanssa jaettuja kokemuksia. (1994, 172–173; 1995, 216.) Tietoisten tunteiden sisältö opitaan kulttuurisessa kontekstissa yhteistoiminnassa muiden kanssa eli opimme toisten ihmisten kautta, että tietynlaiset kehon muutokset ilmaisevat tiettyä tunnetta tietyssä kontekstissa (1994, 171; 2001). 7.5. Yhteistoiminta ja tietoisuus Kuten edellä mainittu, Järvilehto tekee eron kokemuksen ja tietoisuuden välille. Kokemuksella tarkoitetaan ”kaikkia niitä organisaation muutoksia, jotka syntyvät organismin ja ympäristön yhteistyössä” (1995, 216; ks. myös 1994, 171), kun taas tietoisuus perustuu sosiaaliselle toiminnalle – yhteisten tulosten tuottamiselle – ja tietoiset kokemukset ovat yhteisiä eli jaettavissa muiden kanssa (1994, 99–103, 171).154 Järvilehdon käsitys tietoisuudesta muistuttaa Meadin näkemystä (ks. edellä luku 2.4.), joka tekee eron yksilön aistimellisen kokemuksen ja itse-tietoisuuden välille (Mead 1934, luku 21). Meadin tavoin Järvilehto korostaa tietoisuuden sosiaalista alkuperää ja molemmat keskittyvät erityisesti sen tarkasteluun, miten tietoisuus muodostuu sosiaalisissa prosesseissa155 (Mead 1934, 18, luku 21; Järvilehto 1994, 98–103; 1995, 127–129; 2000a, 44–51) ja tekevät eron organismin tai kehon ja ”minän” välille (Mead 1934, luku 18; Järvilehto 1994, 189–190; 2000a, 48). Heidän mukaansa ”minä” muodostuu sosiaalisessa toiminnassa, yksilön sosiaalisten suhteiden ja sosiaalisten roolien pohjalta, ja molemmat korostavat kommunikaation ja kielen merkitystä ”minän” ja tietoisuuden muodostumisessa (Mead 1925; 1934, osa III; Järvilehto 1994, 99–103, 189–194; 1995, 130–136; 2000a, 44–53). 154 Järvilehto huomauttaa sanan ”tietoisuus” (”consciousness”) latinalaisesta alkuperästä (”com-scire”), joka tarkoittaa yhdessä tietämistä (2000a, 45). 155 Järvilehto ei pyri vastaamaan kysymyksiin siitä, ”mitä tietoisuus on?” tai ”miten tietoisuus voidaan selittää?”, vaan tarkastelee olosuhteita, jotka ovat tehneet sen kehityksen välttämättömäksi (2000a, 44–45). 127 Järvilehdon mukaan sosiaalinen toiminta on tietoisuuden edellytys, mutta ei vielä yksinään riittävä tietoisuudelle. Hän seuraa Meadin ajatusta eri lajien erilaisista sosiaalisen toiminnan muodoista (ks. Mead 1934, osa III), jonka mukaan myös monilla muilla eläimillä esiintyy sosiaalista vuorovaikutusta, mutta ei kuitenkaan varsinaista yhteistyötä ja kommunikaatiota eikä siten myöskään tietoisuutta Järvilehdon ja Meadin tarkoittamassa mielessä. Heidän mukaansa tietoisuuden syntyminen vaatii erityisenlaista yhteistoimintaa, jossa yhteisen toiminnan tulos saavutetaan siten, että toimintaan osallistuvat yksilöt muovaavat organisaatioitaan niin, että ne sopivat yhteen sosiaalisen yhteistyön organisaation kanssa (Järvilehto 1994, 100). Tällainen toiminta on Järvilehdon ja Meadin mukaan mahdollista vasta kommunikaation kautta, ja juuri kommunikaation kehittyminen on ollut ratkaiseva askel tietoisuuden kehittymiselle. Järvilehdon mukaan kommunikaatio ei ole tiedonvälitystä, vaan yhteistyötä (1994, 188): kommunikaatio tarkoittaa kykyä suunnata sekä omaa että toisen toimintaa kohti yhteistä tulosta; se toimii siten yhteistoiminnan koordinoinnin välineenä, joka mahdollistaa tulokseen suuntautuvan yhteistoiminnallisen organisaation luomisen. (1994, 101; 2000a, 46, 50–51; vrt. Maturana & Varela 1980, 30–35, 50.) Järvilehdon mukaan jokainen eliö-ympäristö-systeemi ”on periaatteessa itsenäinen, yksityinen ja erillään muista eliö-ympäristö-järjestelmistä” (1994, 184). Sosiaalisen toiminnan ja siihen kuuluvan kommunikaation, erityisesti kielen, myötä systeemit voivat kuitenkin kytkeytyä yhteen ja muodostaa laajemman organismit-ympäristö-systeemin, jossa yksittäinen eliö-ympäristö-systeemi on tämän uuden systeemin toimintajärjestelmän elementtinä. Tällaisessa laajemmassa systeemissä yksilön keho toimii ikään kuin toiminnan välineenä samoin kuin muutkin ympäristön osat. (1994, 189–190; 2000a, 46–47.) Tietoisuutta pidetään uutena systeemisenä piirteenä, joka muodostui yksittäisten systeemien kytkeytyessä yhteen yhteistyön kautta ja jonka toiminta suuntautuu yhteisen tuloksen saavuttamiseksi (1994, 100–103; 1995, 128). Koska yhteistyö vaatii yksittäisten systeemisen yhteensovittamista yhteisen tuloksen saavuttamiseksi, tietoisuuden mahdollistava yhteistyö on mahdollista vain rakenteellisesti riittävästi samanlaisten yksilöiden välillä. Yhteistyö eri lajiin kuuluvien yksilöiden välillä on hyvin rajoitettua ja mahdollisilla yhteisillä tuloksilla on erilaisia merkityksiä eri lajien edustajille, minkä vuoksi Järvilehdon mukaan tietoisuus voi muodostua vain saman lajin puitteissa.156 (1994, 193–194; 1995, 129–130; 2000a, 51.) Yhteiset merkitykset ovat mahdollisia juuri rakenteellisen samanlaisuuden ja siihen liitty- 156 Vrt. Spinozan ajatus, jonka mukaan ”[l]uonnossa ei ole mitään ihmiselle sen hyödyllisempää yksittäisoliota kuin järjen ohjauksessa elävä ihminen” (E4p35c1), koska tämä on yhteneväinen luontomme kanssa (ks. myös E4p31c). Passioiden alaisina ihmiset voivat olla luonnostaan yhteensopimattomia ja asettua toisiaan vastaan (E4p32–34), mutta Spinozan mukaan ihmiset ovat kuitenkin yhteisöllisiä ja yhteistyöstä on yleensä enemmän hyötyä kuin haittaa (E4p35s). 128 vien yhteisten tavoitteiden pohjalta. Gibsonin ekologisen psykologian tavoin merkitysten katsotaan muodostuvan suhteessa eliön toimintamahdollisuuksiin ja toiminnan tavoitteisiin. Eliöiden monimutkaistuessa – niiden toimintamahdollisuuksien lisääntyessä – syntyy uusia merkityksiä, ja edelleen sosiaalisen yhteistoiminnan pohjalta syntyy mahdollisuus yhteisten kielellisten ja symbolisten merkitysten muodostumiselle. (1994, 185.) Tietoisuus nähdään siis kommunikaatioon perustuvana sosiaalisen organismit-ympäristösysteemin piirteenä, ei yksilön sisäisenä ominaisuutena, ja systeemisen näkökulman mukaan sosiaaliseen organisaatioon kuuluva yleinen tietoisuus edeltää henkilökohtaista tietoisuutta (2000a, 47). Henkilökohtainen tietoisuus muodostuu yksilön osallistumisesta sosiaaliseen yhteistoimintaan ja realisoi yhden aspektin yleisestä tietoisuudesta, mutta samalla yksilö voi myös käyttää yhteisiä tuloksia oman tietoisuutensa ja toimintamahdollisuuksiensa laajentamiseen (2000a, 46–47, 51). Yleisen ja henkilökohtaisen tietoisuuden lisäksi tietoisuudella voidaan tarkoittaa myös subjektiivista kokemusta, jota on yleensä pidetty yksityisenä kokemuksellisena ilmiönä (2000a, 48). Järvilehdon mukaan tietoisuuden käsittäminen subjektiivisena tai yksityisenä kokemuksena mystifioi ilmiön ja on johtanut pyrkimykseen paikallistaa tietoisuutta aivoihin tai yksilöön.157 Perinteiset tietoisuuden ongelmat perustuvat Järvilehdon mukaan kuitenkin ajatteluvirheeseen: ”Koska tietoisuus mahdollistaa oman toiminnan tarkastelun, se mahdollistaa myös kuvitelman siitä, että tietoisuus on juuri kehon tai jonkin sen osan toimintaa.” (1994, 190.) Taustalla on kuitenkin virheellinen käsitys tietoisuuteen liittyvästä subjektista (1994, 191), ja tietoisuuden yhdistäminen aivotoimintaan on Järvilehdon mukaan vain kulttuurinen konventio (2000a, 52): ”Periaatteessa tietoisuuden voisi sijoittaa aivan yhtä hyvin esimerkiksi ympäristöön” (1994, 190); ongelmana on siis ilmiön sosiaalisen luonteen unohtaminen ja pyrkimys sijoittaa toimintaa johonkin systeemin osaan. Systeemisen näkökulman mukaan subjektiivisen ja yksityisenä pidetyn tietoisuuden lähtökohtana on yhteinen kokemus eli yhteistoiminta muiden kanssa ja toiminnan koordinointi yhteisen tuloksen saavuttamiseksi (1994, 190; 2000a, 52). Meadin tavoin Järvilehto esittää, että voimme erottautua yksilöksi vain suhteessa muihin, sosiaalisen kommunikaation myötä, ja kokemuksen subjektiivisuuden perustana on muiden kanssa kehittynyt jaettu kokemus. Tämän mukaan myöskään tietoisuuden sisältö (kvalitatiivinen kokemus) ei ole yksi157 Tietoisuuden filosofiset ongelmat, kuten ”selityksellinen aukko” (Levine 1983) tai ”vaikea ongelma” (Chalmers 1995; 1996), perustuvat juuri tähän merkitykseen, jossa tietoisuus ymmärretään subjektiivisena ilmiönä ja yksityisenä kokemuksena. Ks. myös Ned Blockin (1995) tekemä erottelu kommunikoitavan pääsy- (access) tietoisuuden ja kokemuksellisen fenomenaalisen tietoisuuden välillä. Erottelua on kritisoinut esim. Daniel Dennett (1995; 2005), jonka mukaan kaikki tietoisuus on pääsy-tietoisuutta. Myös enaktivistisen kognitiotieteen yhteydessä on kritisoitu Blockin tekemää erottelua (ks. esim. O’Regan & Noë 2001, luku 7; Thompson 2007, 262–265). Ks. myös Kriegel 2007. 129 tyinen ilmiö, vaan kaikki tietoiset kokemukset ovat jaettuja kokemuksia. Koska systeemisen käsityksen mukaan tietoisuus on mahdollista vasta yhteistoiminnan pohjalta, Järvilehdon mukaan myös sen sisältö määräytyy yhteisistä tuloksista ja on siten jaettua (2000a, 52– 53); jos jokin kokemus ei ole jollakin tavoin jaettavissa, se ei myöskään voi olla tietoinen (1994, 191). Yleisesti voidaan sanoa, että tietoisuuden kehittymisen myötä mentaaliset prosessit muuttuvat ja laajentuvat: ennen tietoisuuden kehitystä mentaaliset prosessit käsittivät yksittäisen organismi-ympäristö-systeemin, mutta tietoiset mentaaliset prosessit kuuluvat yhteistoiminnalliseen organismit-ympäristö-systeemiin ja saavat merkityksensä yhteisen toiminnan tuloksista (2000a, 53). Yksittäinen eliö-ympäristö-systeemi on periaatteessa symmetrinen, eikä siinä voi erottaa subjektia ja objektia, koska systeemin toiminta on siihen kuuluvien elementtien yhteistyötä (1995, 130–131). Järvilehdon mukaan ”subjektin ja objektin suhde on ainoastaan tietynlainen systeemisen asymmetrian kuvaus” (1994, 190), mutta subjektia ja objektia ei voida täysin erottaa toisistaan, vaan ne määrittävät toinen toisiaan158 (1995, 131): subjekti on systeemi toiminnassa ja objekti tämän toiminnan tulos (2009, 116). Tietoisuuden ja sen taustalla olevan yhteistoiminnallisen organisaation (organismit-ympäristö-systeemin) myötä muodostuu kuitenkin uudenlainen mahdollisuus subjekti-objekti-suhteen kuvaukseen (1995, 131). Tietoisuuden kautta yksilö voi tarkastella oman toimintansa tuloksia reflektiivisesti ikään kuin muiden näkökulmasta. Sosiaalisen kommunikaation kautta kehosta voi tulla toiminnan objekti, ja subjektina on sosiaalisten suhteiden pohjalta määrittyvä ”minä”. Subjektina tai toiminnan agenttina ei ole siis keho, vaan ”minä”, joka määrittyy systeemisenä relaationa – sosiaalisten suhteiden joukkona yhteistoiminnallisessa organisaatiossa (2000a, 48) tai yksilön ”kaikkien sosiaalisten suhteiden leikkauspisteenä” (1994, 191). Näin ollen ”minä” ei ole materiaalinen entiteetti, vaan systeeminen aspekti tai näkökulma, joka toteutuu tietyn kehon kautta (1995, 131; 2000a, 48); ”minä” tietoisena agenttina ei rajoitu vain kehoon, vaan yksilö edustaa koko yhteisöä, mutta vain rajoitetusta näkökulmasta (2000a, 52; vrt. Mead 1934, 202). ”Minälle” keho on muiden ympäristön osien tavoin objekti, mutta sillä erotuksella, että se toimii myös viitekohtana tai välineenä, jonka kautta ”minä” toimii, eli keho luo yksilöllisen näkökulman sosiaaliseen organisaatioon (1994, 191; 2000a, 48–49): ”keho on ikäänkuin se piste avaruudessa, johon kaikki sosiaalisen järjestelmän toiminnan tulokset suhteutuvat tämän yksilön osalta” (1995, 131). 158 Vrt. Deweyn ja Bentleyn (1949) transaktionaalinen näkökulma, jossa he korostavat organismin ja ympäristön tai yleisemmin tietäjän ja tiedetyn vastavuoroisuutta (ks. myös Palmer 2004). Perinteistä subjektiobjekti-erottelua ovat kritisoineet myös esim. Merleay-Ponty (1962), von Uexküll (1934 ja 1940/2010) ja Gibson (1979), jotka ovat painottaneet eliön ja ympäristön sekä subjektin ja objektin yhteenkuulumista. 130 Järvilehdon mukaan tietoisuuden kriteerinä on kyky kommunikoida, ja tärkeimpänä kommunikaatiovälineenä voidaan pitää kieltä. Kielen tehtävänä on ensisijaisesti yhteisten tulosten tuottamiseen tarvittavan organisaation luominen, minkä vuoksi sana ei ole niinkään symbolinen representaatio jostakin, vaan ehdotus yhteistoimintaan.159 Kielen avulla voimme kuvata toiminnan tuloksia ja sitä kautta voimme olla tietoisia näistä tuloksista ja arvioida niitä. Järvilehto kuitenkin huomauttaa, että kielen avulla voimme kommunikoida vain toiminnan tuloksista, jolloin myös tietoisuus rajoittuu toiminnan tuloksiin. Tämän mukaan emme ole siis varsinaisesti tietoisia toiminnastamme, vaan ainoastaan sen osatuloksista, ja tämän vuoksi tietoisuus on epäjatkuvaa: tietoisten tulosten väliin jää paljon ei-tietoisia välivaiheita, jotka eivät ole tietoisia henkilölle itselleen, vaikka toinen ihminen voi havaita tällöinkin siirtymiä toiminnasta toiseen. Samoin myöskään ajattelussa – prosessissa, jossa siirrymme tietoisesta toiminnan tuloksesta toiseen – emme ole tietoisia itse ajatteluprosessista, vaan ainoastaan ajattelun tuloksista, jotka ovat jollakin tavoin kommunikoitavissa. Järvilehdon mukaan kieli ja ajattelu kuuluvat yhteen, koska ajattelu tarkoittaa ”sellaista eliö-ympäristö-järjestelmän uudelleen järjestäytymistä, joka mahdollistaa oman toiminnan selittämisen ja kielellisen kuvauksen sekä uusia yhteisen toiminnan tuloksia” (1994, 195). Koska ajattelu kuuluu yhteen kielen kanssa ja sen tulokset ovat jaettavissa muiden kanssa, ajattelu ei ole vain yksilöllinen prosessi, vaan sosiaalisen toiminnan tulos ja yhteistyötä muiden kanssa. (1994, 102, 193–195; 1995, 134–136; 2000a, 49.) Järvilehdon käsitys kielen kommunikatiivisesta luonteesta muistuttaa Lev Vygotskin esittämää näkemystä, jonka mukaan ”[k]ielen alkuperäinen funktio on kommunikatiivinen. Kieli on ennen kaikkea sosiaalisen kanssakäymisen väline.” (1982, 18.) Teoksessaan Ajattelu ja kieli (1982) Vygotski tarkastelee ajattelun ja kielen suhdetta ja kehitystä, ja esittää, että vaikka ajattelun ja kielen alkuperä on erillinen – ajattelu perustuu älylliseen käytännölliseen toimintaan ja kieli kommunikaatioon –, nämä kehityslinjat risteytyvät, jolloin ajattelusta tulee kielellistä (luku 4). Kehityksen myötä sosiaalinen puhe muuttuu sisäiseksi puheeksi (s. 50), ja kielellisistä rakenteista tulee ajattelun perusrakenteita (s. 104). Lisäksi kirjansa lopussa Vygotski tuo esiin kielen ja ajattelun yhteyden tietoisuuteen: ajattelu ja kieli ovat avain inhimillisen tietoisuuden ymmärtämiseen. -- ei pelkästään ajatuksen vaan myös koko tietoisuuden kehitys on yhteydessä sanan kehitykseen. Sana on välitön ilmaus inhimillisen tietoisuuden historiallisesta luonteesta. -- Mielekäs sana on inhimillisen tietoisuuden mikrokosmos. (s. 249.) 159 Vrt. Maturana & Varela 1980, 30–35; 1987/1998, 206–212, jotka myös kritisoivat representationaalista käsitystä kielestä ja sen sijaan tarkastelevat sitä yhteistoiminnallisena ilmiönä, joka mahdollistaa tietoisuuden. Myös esim. Mead (1934), Merleau-Ponty (1962, luku 6) ja Vygotski (1982) ovat korostaneet kielen sosiaalista ja toiminnallista luonnetta. 131 Järvilehto esittää vastaavan ajatuksen sanoessaan, että ”[k]ieli on kokonaisuutena ihmiskunnan kaikkien yhteisten toiminnan tulosten historiallinen kokoelma” (1994, 102). Tämän mukaan kieli on ”ihmisen mahdollisuuksien varasto” ja se ”mahdollistaa menneisyyden ja tulevaisuuden olemassaolon nykyhetkessä” (1995, 135). Kielen kautta ihminen voi selittää ja ohjata toimintaansa sekä arvioida toiminnan tuloksia ja suunnata tulevaa toimintaa tavoitteiden saavuttamiseksi ja yhteistoiminnallisen organisaation luomiseksi. Sosiaalisuuden rooli tulee esiin myös siinä, että eliö-ympäristö-systeemiin kuuluva ympäristö käsittää myös historiallisessa yhteistoiminnassa muodostuneen kulttuurisen ympäristön. Järvilehdon mukaan ihminen elää aina kulttuurisessa ympäristössä, jossa yhteistoiminta ja muiden ihmisten toiminnan tulokset ovat ennakkoehto yksilöllisinä pidettyjen tulosten saavuttamiselle; vaikka yksilö voi hetkellisesti näyttää erilliseltä ja itsenäisesti toimivalta oliolta, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulokset olisivat todella yksilön itsenäisiä saavutuksia. (1994, 192, 203–207; 2001.) Kulttuurisen ympäristön ja sosiaalisuuden sekä ajallisen näkökulman korostaminen muistuttavat laajennettu kognitio -hypoteesin kolmannen aallon ja hajautetun kognition yhteydessä esitettyjä ajatuksia. Sen sijaan keskeinen ero Clarkin näkemykseen muodostuu siitä, että Järvilehto pitää eliö-ympäristö-systeemiä ajallis-paikallisena kokonaisuutena, kun taas Clarkin tarkastelun kohteena on hetkellinen systeemi. Clarkin ja monien muiden laajennettu kognitio -hypoteesin kannattajien mukaan mentaalinen toiminta voi olla vain sisäistä toimintaa, jolloin laajentuminen koskee vain joitakin tapauksia. Sen sijaan Järvilehto korostaa, että mentaalinen toiminta ei ole milloinkaan van eliön sisäistä toimintaa, vaan tapahtuu aina koko systeemin tasolla. Esimerkiksi kuvittelua on usein pidetty sisäisenä toimintana, joka voi tapahtuva ympäristöstä erillään (Järvilehto 1998c, kohta 3). Järvilehto kuitenkin muistuttaa, että koska eliö-ympäristö-systeemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus, myös mennyt ympäristö – mukaan lukien menneet yhteistoiminnan tulokset – on sen konstitutiivinen osa, ja näin ollen ympäristö on mukana myös näennäisesti ympäristöstä erillään tapahtuvassa toiminnassa (1998c, kohta 4). Esimerkiksi Hutchins on vastaavasti esittänyt hajautetun kognition yhteydessä, että yhtenä tutkimuksen ongelmana on attribuoida yksilölle sellaisia kognitiivisia ominaisuuksia, jotka ovat itse asiassa laajemman systeemin saavutuksia (1995, 355–356; 2008, 2011–2012). Vaikka laajennetun kognition kolmannen aallon sekä hajautetun kognition ja Järvilehdon teorian välillä on yhtäläisyyksiä, yhtenä keskeisenä eroja on se, että laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä pysytään selkeämmin perinteisen kognitiotieteellisen tutkimuksen viitekehyksessä, kun taas Järvilehdon teoria pyrkii tarjoamaan uudenlaisen viitekehyksen tutkimukselle, jolloin myös 132 psykologiassa ja kognitiotieteellisessä tutkimuksessa käytettävät käsitteet on ymmärrettävä uudella tavalla systeemisestä näkökulmasta. 7.6. Eliö-ympäristö-systeemin teoria ja systeeminen psykologia Järvilehdon mukaan systeemisen näkökulman omaksuminen merkitsee kopernikaanista kumousta psykologiassa eli ”siirtymistä ihmiskeskeisestä ajattelusta elävän systeemin tarkasteluun ja tietoisuuden ylikorostuksesta sosiaalisten järjestelmien merkityksen ymmärtämiseen” (1994, 202–203).160 On tärkeää muistaa, että elävää systeemiä ei voida rajata kehon tai minkään muunkaan absoluuttisen rajan perusteella (1995, 224), vaan systeemiin kuuluu myös sen oman toiminnan kautta määrittyvä funktionaalinen ympäristö, ja tähän funktionaaliseen ympäristöön kuuluvat osat muuttuvat jatkuvasti, minkä vuoksi elävään systeemiin kuuluvien osien tarkka määrittely on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta (2000a, 38–40).161 Systeemisen näkökulman mukaan mentaalinen toiminta on koko systeemin tasolla tapahtuvaa uudelleenjärjestäytymistä, jolloin sitä ei voida redusoida tai paikallistaa vain aivotoimintaan tai muihin eliön sisäisiin prosesseihin. Lisäksi systeeminen näkökulma painottaa tietoisuuden sosiaalista alkuperää ja luonnetta: tietoisuutta ei voida ymmärtää vain yksilöllisenä piirteenä, vaan yleinen tietoisuus edeltää henkilökohtaista tietoisuutta, ja myös yksin ollessaan ihmisen toiminta on sosiaalista, koska eliö-ympäristö-systeemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus, jolloin siihen kuuluu myös aiempi vuorovaikutus muiden kanssa (1994, 192). Järvilehto myös huomauttaa, että perinteinen kognitiivinen psykologia perustuu newtonilaiseen fysiikkaan ja mekanistiseen syy-seuraus-käsitykseen, kun taas systeemisen psykologian mukaan ympäristö nähdään neliulotteisena aika-paikkaavaruutena, ja siinä lainalaisuudet ovat erilaisten toimintajärjestelmien ja niiden elementtien yhteistyön säännönmukaisuuksia – ei mekaanisia syy-seuraussuhteita. Systeemisen näkökulman mukaan psykologista toimintaa pidetään tavoitteellisena toimintana, ja tarkastelun kohteena on ajallisesti ja paikallisesti hajautetun systeemin uudelleenjärjestäytyminen 160 Vrt. Deweyn esittämä kopernikaaninen kumous (1929/1999, luku 11) tarkastellessaan tietämistä: ”Aiemmin keskipisteenä oli mieli, joka tiedostaa vain sisäisiä kykyjä käyttämällä ja käsittelee vain ennalta annettua yhtä itseriittoista ulkoista aineistoa. Nyt keskipisteenä ovat määrittelemättömät vuorovaikutukset luonnossa, joka ei ole muuttumaton tai täydellinen mutta joka pystyy suuntautumaan uusiin ja erilaisiin tuloksiin tarkoituksellisten operaatioiden välityksellä. -- Vuorovaikutuksessa olevat osat muodostavat liikkuvan kokonaisuuden; keskipiste ilmaantuu aika kun niitä pyritään muuttamaan tiettyyn suuntaan.” (s. 252.) Hänen mukaansa ajattelu ja tietäminen eivät ole erillisen mielen suorittamaan sisäistä toimintaa, vaan luonnollista toimintaa, ”reagointia epävarmuuteen” (ks. esim. s. 196–198). 161 Vrt. Palmerin (2004) kritisoima morfologinen käsitys organismista ja hänen tarkastelunsa ”organismin” käsitteen etymologiasta (s. 336–339), jossa hän korostaa käsitteiden ”organismi” ja ”elämä” yhteyttä ja ympäristön kuulumista tähän jatkuvaan organisoimisprosessiin. Palmer ehdottaa käytettäväksi termiä ”bioprosessi”, jolla hän pyrkii välttämään termiin ”organismi-ympäristö-systeemi” yhdistyvän ajatuksen organismin ja ympäristön erillisyydestä (s. 339). 133 sekä tulokseen johtavan organisaation muodostuminen historiallisena prosessina. (1994, 202; 2009, 118.) Järvilehdon mukaan systeemisen näkökulman kautta voidaan ymmärtää myös muiden psykologisten teorioiden olemassaolo, mutta samalla se osoittaa niiden puutteellisuuden (1994, 202). Esimerkiksi ärsyke-reaktio-malli kuvaa katkaistun toimintajärjestelmän toimintaa, joka ottaa huomioon vain tutkijan määrittelemän ärsykkeen, aistinelimen ja liikeelimen toiminnan (1994, 202);162 kognitiivisen psykologian yhteydessä käytetyt neurotieteelliset mittaukset puolestaan voivat antaa tietoa systeemin tiettyjen osien toiminnasta, mutta pyrkimys paikallistaa tai redusoida mentaalisia toimintoja aivotoimintaan on systeemisen näkökulman mukaan virheellinen lähtökohta (1998b; 2000a, 54; 2009, 119). Maturanan ja Varelan autopoieesi-teorian tavoin eliö-ympäristö-systeemin teoria muistuttaa, että myös hermosolut ovat eläviä systeemejä, jotka ylläpitävät omia aineenvaihdunnallisia prosessejaan eivätkä muodosta representaatioita ympäristöstä tai prosessoi informaatiota komputationaalisten mallien mukaisesti (1994, 118; 1998b; 2000a, 38–40). Systeemisen psykologian mukaan mentaalisen toiminnan tarkastelussa eliö-ympäristö-systeemi on pienin analyysin yksikkö, ja tarkastelun rajoittaminen pelkkään ärsyke-vaste-suhteeseen tai aivotoimintaan antaa epätäydellisen kuvan mentaalisesta toiminnasta ja hajottaa tutkimuksen kohteena olevan yksikön (2000a, 53–56). Systeeminen näkökulma muuttaa perustavanlaatuisesti sekä neurotieteellisen että psykologisen tutkimuksen kysymyksenasetteluja ja tulosten tulkintoja (1994, 202), ja se pyrkii tarjoamaan yhtenäisen pohjan ihmisen toiminnan selittämiselle ja ymmärtämiselle eri tasoilla, ilman keinotekoisia erotteluja esimerkiksi biologisten ja sosiaalisten tai kulttuuristen tekijöiden välille (1994, 132). 8. Vertailua Kaikki tässä käsitellyt näkemykset haastavat perinteisen internalistisen näkökulman, jonka mukaan kognitiivisten prosessien kantajat tai konstitutiiviset osat rajoittuvat aivoissa tapahtuviin prosesseihin. Näkemysten välillä on kuitenkin eroa muun muassa tarkastelun lähtökohdissa ja siinä, millaisin käsittein kognitiivisia prosesseja pyritään ymmärtämään – esimerkiksi laajennetun ja hajautetun kognition yhteydessä säilytetään ajatus kognitiosta komputationaalisena prosessina, kun taas enaktivismin kannattajat, Chemero ja Silberstein sekä Järvilehto vaativat radikaalimpaa uudistusta peruskäsitteistöön ja korostavat kognitiotieteen yhteyttä biologiseen tarkasteluun. Tarkastelen seuraavassa näkemyksiä joidenkin keskeisten kysymysten pohjalta, jotka tuovat esiin näkemysten välisiä yhteyksiä ja eroja. 162 Vrt. Deweyn (1896) kritiikki ärsyke-vaste-mallia vastaan (ks. edellä luku 2.3). 134 8.1. Komputationalismi ja representaatiot Sekä laajennettu kognitio (HEC) että hajautettu kognitio hyväksyvät komputationalistisen mallin kognitiosta, jonka mukaan kognitiota voidaan pitää komputationaalisena prosessina, jossa keskeistä on representaatioiden manipulointi. Näkemyksen eroavat kuitenkin aikaisemmista komputationalismin muodoista siinä, komputationaalisten prosessien ei ajatella tapahtuvan vain aivoissa, vaan komputationaaliset prosessit voivat muodostua myös kehollisista prosesseista ja ympäristön manipuloinnista. Kognitiivisten prosessien kantajia pidetään tavallisesti informaatiota kantavina rakenteina, jolloin näkemykset säilyttävät käsityksen kognitiosta informaationprosessointina. Kognitivistisesta mallista poiketen kognitiota ei pidetä niinkään abstraktien symbolien manipulointina, vaan laajennetun ja hajautetun kognition käsitys kognitiosta muistuttaa enemmän konnektionistista näkemystä, jossa kognition ajatellaan tapahtuvan hajautetusti verkoston toiminnassa.163 Verkosto ei kuitenkaan rajoitu vain aivoihin, vaan voi ulottua myös kehon ulkopuolelle. Keskeisenä ajatuksena on, että ulkoiset välineet ja niiden manipulointi täydentävät sisäisiä prosesseja, ja yhdessä ulkoiset ja sisäiset prosessit mahdollistavat kognitiivisten prosessien suorittamisen. Enaktivismi, Silberstein ja Chemero sekä Järvilehto sen sijaan hylkäävät komputationalistisen käsityksen kognitiosta. Enaktivismin mukaan kognitio ei ole komputationaalista informaation prosessointia, vaan ruumiillista sense-making-toimintaa. Enaktivismin tavoin Silberstein ja Chemero painottavat komputationalismin sijaan dynaamista näkökulmaa kognitiivisten systeemien toiminnan tarkasteluun. Heidän mukaansa dynaamisen näkökulman pohjalta eliötä ja ympäristöä voidaan parhaiten mallintaa yksittäisenä systeeminä, jolloin kognitiivisen toiminnan tarkastelussa on kyse yksittäisen systeemin ajallisen kehityksen tarkastelusta (vrt. van Gelder 1995; 1998). Järvilehdon mukaan kaikki psyykkinen toiminta on yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymistoimintaa, jolloin kyse on yhteistyöstä ympäristön kanssa eikä komputationaalisesta informaationprosessoinnista. Samoin kuin Silberstein ja Chemero, Järvilehto pitää eliötä ja ympäristöä yksittäisenä systeeminä, jolloin kognitiivisessa toiminnassa ei ole kyse informaation siirtämisessä systeemistä toiseen, vaan yhden systeemin ajallisesta kehityksestä ja uudelleenjärjestäytymisestä. Clark on kuitenkin esittänyt, että komputationaalista ja dynaamista selitysmallia ei tarvitse nähdä toisiaan poissulkevina, vaan nämä toimivat komplementaarisina selityksinä kognitiivisen systeemin toiminnasta: komputationalistinen malli sopii parhaiten systeemin toi- 163 Esim. Clark (1989; 1997; 2008a) ja Rowlands (1999; 2010a) ovat tuoneet esiin näkemystensä yhteyden konnektionismiin. 135 mintamekanismien tarkasteluun, kun taas dynaamisten mallien avulla voidaan kuvata systeemin kehitystä ajassa ja tarkastella kognitiivista toimintaa systeemitasolla emergenttinä164 ilmiönä (ks. esim. 1997, luku 6; 2008a, 23–28, 70, 165; 2011, 448; ks. myös Chemero & Silberstein 2008a). Komputationalistinen malli on läheisesti yhteydessä käsitykseen mentaalisista representaatioista, ja komputationalismin on katsottu vaativan representaatioita (ks. esim. Dietrich 2007, 3). Kognitiotieteen ja kognitiivisen psykologian onkin yleensä ajateltu selittävän kognitiivista toimintaa representaatioiden pohjalta (ks. esim. Saariluoma 2001, 42–48; Wilson 2004, 183), ja myös monet ruumiillisuutta korostavat näkemykset ovat hyväksyneet representaatioiden keskeisen roolin kognitiivisen toiminnan selityksessä (ks. Chemero 2009, luvut 2 ja 3). Laajennetussa ja hajautetussa kognitiossa hyväksytään perinteinen käsitys siitä, että kognitiossa on kyse representaatioiden manipuloinnista, mutta ne eroavat perinteisestä internalistisesta näkemyksestä kuitenkin siinä, että kognitiivisten prosessien katsotaan voivan muodostua sisäisten representaatioiden lisäksi myös ulkoisten representaatioiden manipuloinnista (ks. esim. Clark 1997; 2008a; Rowlands 1999; Menary 2006a; Wilson 1994; 2000; 2004; Hutchins 1995). Sen sijaan enaktivismi, Silberstein ja Chemero sekä Järvilehto suhtautuvat kielteisesti representationalistiseen käsitykseen ja pyrkivät tarjoamaan ei-representationalistisen selityksen kognitiiviselle toiminnalle. Erityisesti enaktivismin kannattajat ja Järvilehto kritisoivat representationalistista mallia siihen liittyvien taustaoletusten vuoksi. Heidän mukaansa keskeinen ongelma on oletus objektiivisesta ulkomaailmasta, josta eliö muodostaa sisäisiä representaatioita ja käsitys kognitiosta näiden sisäisten representaatioiden manipulointina. Voidaan kuitenkin kysyä, puhuvatko kaikki osapuolet representaatioista samassa mielessä ja mitä representaatioilla tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Esimerkiksi Robert Wilson (2000, 38; 2004, 187) on tehnyt jaottelun kolmenlaisten representaatiotyyppien välille: (1) Reaktiiviset representaatiot ovat refleksinomaisia vasteita, jossa eliö rekisteröi ympäristön olosuhteita ja reagoi niihin. Näillä tiloilla ei ole varsinaista sisältöä, ja niissä eliö on pikemminkin suuntautunut ympäristöön kuin representoi sitä. (2) Enaktiiviset representaatiot ovat ruumiillisia taitoja ja kykyjä, jotka ylittävät reaktiiviset representaatiot, mutta niissä ei kuitenkaan ole kyse tietoisesta tai reflektiivisestä ajattelusta. (3) Symboliset representaatiot ovat kielellisiä tokeneita tai käsitteitä, jotka voidaan erottaa niiden ruumiillisesta ja kontekstuaalisesta alkuperästä. Näistä poiketen reaktiiviset representaatiot ovat täysin riippuvaisia senhetkisestä tilanteesta ja myös enaktiiviset representaatiot ovat vahvasti sidottuja 164 Ks. emergenssistä ja eri tason selityksistä Clark 1997, luku 6. 136 kontekstiin. (Wilson 2004, 185–186; Menary 2006b, 3–4.) Enaktivismin kannattaja voi hyväksyä kaksi ensimmäistä representaatiotyyppiä165, koska esimerkiksi sensorimotorisen teorian kannattajat pitävät havaintoa ruumiillisiin kykyihin – enaktiivisiin representaatioihin – perustuvana ilmiönä. Heidän torjumansa käsitys representaatioista koskee siis kolmatta representaatiotyyppiä eli symbolisia representaatioita. Lisäksi on hyvä huomata, että myös konnektionistisissa malleissa puhutaan representaatioista, vaikka niitä ei pidetä symbolisina esityksinä, vaan ne ymmärretään neuroniverkoston hajautetun toiminnan pohjalta. Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin hylänneet yleensä myös tällaisen käsityksen representaatiosta, koska heidän mukaansa kognitiivinen toiminta ei perustu valmiin ulkomaailman representointiin, vaan kognitiota pidetään merkityksiä luovana sense-makingtoimintana. Lisäksi, erityisesti Maturana ja Varela (1980; 1987/1998) ovat korostaneet, että puhe representaatioista kuuluu vain havaitsijan alueelle, jossa havaitsija tarkastelee systeemin ja ympäristön vuorovaikutusta metanäkökulmasta; systeemin omassa toiminnassa on kyse sensorimotorisen tasapainon ylläpidosta eikä sen toiminta perustu ympäristön sisäiseen representointiin (vrt. Brooks 1991).166 Sen sijaan laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat ovat esittäneet, että representaatioiden rooli selityksessä voidaan säilyttää, vaikka luovuttaisiin perinteisestä kognitivistisesta mallista. He korostavat representaatioiden yhteyttä toimintaan, jolloin ne eivät ole kognitivistisen mallin tavoin symbolisia edustuksia, vaan muistuttavat enemmän konnektionistisen mallin mukaista käsitystä representaatioista. Esimerkiksi Clark puhuu lokaaleista tai toimintasuuntautuneista representaatioista, jotka eivät ole niinkään objektiivisia esityksiä ympäristöstä, vaan ohjaavat toimintaa tietyssä tilanteessa (Clark 1997, 149–155). Hän on puolustanut representationaalista käsitystä myös Rick Grushin (1997; 2004) esittämän ”emulaattori”-käsityksen pohjalta, jossa representaatiot voidaan ymmärtää sisäisinä malleina motorisista ohjelmista (Clark 2008a, 149–152; Clark & Grush 1999). Tämän mallin mukainen käsitys representaatiosta tulee lähelle sensorimotorisia kykyjä, mutta säilyttää ajatuksen representaatioista kognitiivisten prosessien pohjana, vaikka eroaa perinteisestä symbolisiin representaatioihin perustuvasta käsityksestä (Clark 2008a, 152; ks. myös Clark & Toribio 1994). Myös Rowlands (1999, osa II) katsoo kognitiivisen toiminnan perustuvan 165 Kuten Menary (2006b, 11 n.2) huomauttaa, on kyseenalaista, tulisiko näitä pitää lainkaan representaatioina, koska niillä ei ole selkeää sisältöä. 166 Ks. myös Varela ym. 1991, 40, 134–140 representaatioiden ymmärtämisestä heikommassa tai vahvemmassa mielessä; Shanon 1991, 239–241 erottelusta filosofisen (vertikaalisen) ja psykologisen (horisontaalisen) näkökulman välillä ja jälkimmäisen jako heikkoon ja vahvaan merkitykseen representaatioista ja komputaatiosta; ja Dietrich 2007 erilaisista representaatiotyypeistä. 137 representaatioihin, mutta Clarkin tavoin painottaa niiden yhteyttä toimintaan.167 Menary on puolestaan esittänyt niin sanottuun Peircen periaatteeseen (ks. Menary 2006c, 4–5; 2009, 38) perustuvan käsityksen representaatioista, ja hänen mukaansa myös enaktivismin käsitys kognitiosta, erityisesti ruumiillisiin kykyihin perustuva intentionaalinen suuntautuneisuus, täyttää Peircen periaatteen kriteerit (2006c, 7; 2009, 41–42). Hutchins (2008; 2011a) taas puhuu siitä, miten enaktoimme representaatioita toimiessamme kulttuurisessa ympäristössä. Tällä hän tarkoittaa toimintaa, jonka myötä opimme materiaalisiin kohteisiin liittyviä merkityksiä ja toimintamme myötä luomme myös uusia merkityksiä. Chemero puolestaan esittää radikaalin ruumiillistuneen kognitiotieteen eksplisiittisesti antirepresentationalistisena näkemyksenä ja torjuu pyrkimykset yhdistää näkemys representationaalisten käsitysten alle (2009, luku 3). Chemeron näkemyksen ytimenä on kognitiivisen toiminnan tarkastelu dynaamisten mallien ja Gibsonin ekologisen teorian pohjalta. Kun kognitiivista toimintaa tarkastellaan dynaamisten systeemien teorian pohjalta, selityksessä ei tarvitse postuloida mentaalisia representaatioita ja Chemeron mukaan dynaaminen malli onnistuu selittämään myös sellaiset tapaukset, joiden on yleensä katsottu vaativan representationaalista selitystä168 (ks. esim. 2009, 38–43). Gibsonin ekologinen psykologia ja erityisesti siihen kuuluva affordanssien käsite puolestaan tarjoaa teoreettisia välineitä eliön ja ympäristön käsittämiseen yhtenäisenä systeeminä (Chemero 2003; 2008; 2009; Chemero & Turvey 2007). Kognitiivisessa toiminnassa on kyse yhtenäisen systeemin muutoksesta ajassa, ei ympäristön sisäisestä representoinnista ja representaatioiden komputationaalisesta manipuloinnista. Järvilehto esittää vastaavasti, että kognitiivinen toiminta – samoin kuin muukin mentaalinen toiminta – on ymmärrettävä eliö-ympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymisenä, ja hän hylkää myös representationaalisen käsityksen kognitiosta. Kommentissaan Järvilehdolle Chemero (1999) on kuitenkin huomauttanut, että Järvilehdon esittämät esimerkit informaationprosessointimallia ja representaatioita vastaan eivät sulje pois mahdollisuutta toimintasuuntautuneista representaatioista. Vaikka systeemi ei muodosta toiminta-neutraaleja representaatioita objektiivisista ympäristön piirteistä, tämä jättää auki mahdollisuuden, että joitakin aivoissa tapahtuvia prosesseja voitaisiin pitää toimintasuuntautuneina representaatioina. Vastatessaan Chemerolle Järvilehto puolestaan huo167 Rowlandsin käsityksen representaatioista perustuu Ruth Millikanin (1993) teleologiseen teoriaan representaatioista ja tähän liittyvään oikean (proper) funktion käsitteeseen sekä Gibsonin (1979) käsitykseen affordansseista (Rowlands 1999, luku 11). 168 Clark (1997) kutsuu näitä ”representaationnälkäisiksi ongelmiksi” (representation-hungry problems) ja puolustaa representationaalisen selityksen tarvetta niiden kohdalla (s. 166–170; ks. myös Clark & Toribio 1994). Myös Arthur B. Markman ja Eric Dietrich ovat useissa kirjoituksissaan puolustaneet representationaalista ja komputationaalista selitystä dynaamista näkemystä vastaan (ks. Markman & Dietrich 2000a; b; Dietrich & Markman 2001; 2003). 138 mauttaa, että käsitys toimintasuuntautuneista representaatioista säilyttää organismin ja ympäristön erottelun, kun taas hänen teoriansa lähtökohtana on yksittäinen systeemi, jolloin puhe organismista tai ympäristöstä on puhetta saman systeemin eri aspekteista (Järvilehto 1999b, kohta 1). Järvilehto kuitenkin myöntää, että puhe toimintasuuntautuneista representaatioista voidaan säilyttää myös hänen teoriassaan, mutta tällöin niillä tarkoitetaan ”koko systeemin rakennetta, joka määrittää, miten se toimii ja mitä tuloksia se saavuttaa. Näin ollen toimintasuuntautuneet representaatiot ”representoivat” systeemin toiminnan tuloksia.” (Kohdat 2 ja 3.) Viitatessaan toiminnan tuloksiin ne viittaavat tulevaan, mutta samalla myös menneeseen, koska systeemin toiminta määrittyy sen historiasta, ja Järvilehdon mukaan toimintasuuntautuneet representaatiot voidaan ymmärtää hänen teoriansa puitteissa ”kuvauksena organismi-ympäristö-systeemin hetkellisestä tilasta” (kohta 3). Suhtautuminen representationalistiseen käsitykseen on yhteydessä laajempaan kysymykseen siitä, mitä kognitiolla tarkoitetaan. Laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat tarkastelevat kognitiota perinteisen komputationalistisen ja representationalistisen käsityksen pohjalta, kun taas enaktivismin ja Järvilehdon teorian yhteydessä tulee esiin tarve kognition käsitteen laajentamiselle tai uudelleenkäsitteellistämiselle. Esimerkiksi Clark on esittänyt, että kognitiivisuus vaatii kykyä sellaiseen päättelyyn ja toimintaan, jossa eliö ei ole välittömässä vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, jolloin jonkin (sisäisen) prosessin on toimittava representaationa ei-läsnäolevasta kohteesta (Clark & Grush 1999, 7, 10, 13). Laajennetun kognition yhteydessä on myös nostettu esiin tarve kognition tunnusmerkeistä (Adams & Aizawa 2001; 2010a; Rowlands 2009b; Walter & Kästner 2012) ja Di Paolo (2009, 11) on huomauttanut, että tarkastelu on perustunut liian intuitiivisiin käsityksiin kognitiosta. Enaktivismissa puolestaan kognitio nähdään sense-making-toimintana eli eliön adaptiivisena toimintana, jonka myötä se luo maailmasta itselleen merkityksellisen elinympäristön. Maturanan ja Varelan (1980) teoria autopoieesista yhdistää elämän ja kognition toisiinsa, ja vaikka tätä yhdistämistä on kritisoitu (ks. esim. Di Paolo 2005; 2009), enaktivismi kuitenkin katsoo kognitiivisen toiminnan olevan läheisesti yhteydessä elämän perustoimintoihin, ja taustalla on ajatus jatkuvuudesta elämän ja kognition (tai mielen) välillä (ks. Thompson 2007). Enaktivismin mukaan kognitiota esiintyy siis jo paljon alemmalla tai perustavammanlaatuisella tasolla kuin perinteisessä komputationalistisessa mallissa on oletettu, ja tämän mukaan kognitiivinen toiminta ei ole abstraktia informaation prosessointia, vaan sen perustana on konkreettinen sensorimotorinen toiminta. Haasteeksi muodostuu tämän perustason sensorimotorisen toiminnan yhdistäminen korkeammantasoiseen kognitiiviseen toimintaan. Enaktivismista on kuitenkin pyritty kehittämään yleistä viitekehystä, 139 joka kykenee tarjoamaan pohjan myös korkeammantasoisten kognitiivisten ilmiöiden ja sosiaalisen kognition tarkastelulle.169 Järvilehto vaatii yleisemmin mentaaliseen toimintaa viittaavien käsitteiden ymmärtämistä uudella tavalla systeemisestä näkökulmasta. Hänen mukaansa mentaalinen toiminta ei muodostu erillisistä psyykkisistä funktioista, vaan sitä on tarkasteltava koko eliöympäristö-systeemin uudelleenjärjestäytymisenä. Näin ollen mentaalista toimintaa kuvaavat käsitteet viittaavat samaan ilmiöön eri näkökulmista; kognitio ei ole milloinkaan vain eliön sisäinen ilmiö, vaan tapahtuu aina koko systeemin tasolla. 8.2. Ontologinen, episteeminen ja metodologinen näkökulma Tässä käsiteltyjen näkemysten välillä on eroa siinä, korostavatko ne metodologisia tai selityksellisiä etuja vai onko tarkastelun kohteena pikemminkin ontologinen väite kognitiivisen systeemin luonteesta. Mark Rowlands (1999) on tehnyt laajennetun kognition (tai hänen mukaansa environmentalismin) yhteydessä eron ontologisen ja episteemisen väitteen välille, joista ontologisen väitteen mukaan kognitiiviset prosessit koostuvat sisäisten prosessien lisäksi myös kehollisista prosesseista ja ympäristön manipuloinnista, jolloin kognitiiviset prosessit eivät sijaitse vain päässä, vaan ulottuvat ainakin joissakin tapauksissa myös kehon ulkopuolelle. Episteeminen väite sen sijaan koskee sitä, miten kognitiivisia prosesseja voidaan ymmärtää. Internalistisen näkökulman mukaan kognitiivisia prosesseja voidaan ymmärtää vain sisäisiä prosesseja tutkimalla, kun taas eksternalistisen kannan mukaan kognitiivisten prosessin ymmärtäminen vaatii myös ympäristön huomioimista. Pelkästä episteemisestä väitteestä ei kuitenkaan vielä seuraa ontologista väitettä, mutta ontologisella väitteellä sen sijaan on myös episteemisiä seurauksia. Pelkkä episteeminen väite ympäristötekijöiden merkityksestä on yhteensopiva internalistisen ontologisen käsityksen kanssa, jonka mukaan kognitiiviset prosessit koostuvat vain sisäisistä prosesseista ja sijaitsevat vain päässä. Tässä mielessä kaikki tässä käsitellyt näkökulmat voidaan lukea ontologisiksi väitteiksi, koska niiden mukaan kognitiiviset prosessit eivät rajoitu vain aivojen sisään, vaan koostuvat myös kehollisista prosesseista ja toiminnasta ympäristössä. Näkemysten välillä on eroa kuitenkin siinä, korostuuko tarkastelussa selityksellinen hyöty tietyn ilmiön tarkastelussa vai kysymys siitä, mitä kognitio on ja mikä on kognitiivinen systeemi. Alkuperäisessä ”Laajennettu mieli” (1998) -artikkelissaan Clark ja Chalmers korostavat laajennetun näkökulma selityksellistä hyötyä ja myöhemmin he (ks. esim. Chalmers 2008, 169 John Stewartin, Oliver Gapennen ja Ezequiel Di Paolon toimittamassa teoksessa Enaction: Towards a New Paradigm for Cognitive Science (2011) kirjoittajat esittävät, miten eritasoisia kognitiivisia ilmiöitä voidaan tarkastella enaktivistisen viitekehyksen pohjalta. 140 xii–xiv, xvi; Clark 2008a) ovat puolustaneet hypoteesia sen selityksellisten etujen perusteella. Kuitenkin vastatessaan esimerkiksi Adamsin ja Aizawan yhteenliittymiskonstituutio-kritiikkiin Clark (2008a; 2010a; b) on esittänyt, että ulkoista tekijää voidaan pitää konstitutiivisena osana systeemiä. Rowlands on sen sijaan painottanut, että hänen kannattamassaan (toisen aallon mukaisessa) laajennettu kognitio -hypoteesin muodossa (environmentalismissa) on kyse ontologisesta väitteestä, jolla on myös episteemisiä seurauksia: joissakin tapauksissa kognitiiviset prosessit ovat hybridejä eli koostuvat sisäisten prosessien lisäksi myös kehollisista prosesseista ja ympäristötekijöiden manipuloinnista ja sijaitsevat myös kehon ulkopuolella (ontologinen väite), jolloin niiden ymmärtäminen vaatii sisäisten prosessien lisäksi myös toiminnan ja ympäristötekijöiden tarkastelua (episteeminen väite) (ks. esim. 1999, 31). Heikompi eli pelkkä episteeminen väite sen sijaan on Rowlandsin mukaan yhteensopiva ontologisen väitteen kieltämisen kanssa, mutta hänen mukaansa HEC sitoutuu tähän vahvempaa väitteeseen (2009a, 53–54; 2010b, 59). Pöyhönen (tulossa) puolestaan on esittänyt, että hypoteesia laajennetusta kognitiosta tulisi tarkastella ensisijaisesti sen selityksellisen arvon perusteella – ei niinkään ontologisena väitteenä mielen laajuudesta. Tämän mukaan internalistinen ja eksternalistinen näkökulma eivät ole toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja, vaan näkökulmia kognitiivisten ilmiöiden tarkasteluun, ja kummallakin on omat selitykselliset vahvuutensa ja heikkoutensa (ks. myös Sprevak 2010, 361–362). Hutchinsin mukaan hajautettu kognitio on ymmärrettävä tiettynä näkökulmana kognition tutkimukseen, ei niinkään itsenäisenä kognitio lajina (2006, 376). Hajautettu kognitio toimii siis ennen kaikkea metodologisena näkökulmana, jonka mukaan kognitiivisia prosesseja voidaan ymmärtää parhaiten, kun niitä tutkitaan perinteistä yksilö- tai aivokeskeistä tutkimusta laajemmasta näkökulmasta. Toisaalta Hutchins korostaa myös ympäristön, muiden ihmisten sekä kulttuuristen käytäntöjen konstitutiivista roolia kognitiossa, jolloin ajatusta hajautetusta kognitiosta voidaan pitää myös ontologisena väitteenä: kognitio ei ole vain yksilön sisäinen prosessi eikä muodostu vain aivotoiminnasta, vaan myös ulkoiset tekijät ja kulttuurinen toiminta on konstitutiivinen osa kognitiivista toimintaa. Maturanan ja Varelan teoria autopoieesista koskee yleisesti elämää ja kognitiota ja niiden läheistä yhteyttä. Heidän käsitystään elämästä ja kognitiosta voidaan pitää ontologisena käsityksenä, jolla on myös epistemologisia seurauksia sille, miten näitä ilmiöitä tulee ymmärtää (ks. Maturana & Varela 1980; 1987/1998). Maturanan ja Varelan teoriaan sekä Varelan, Thompsonin ja Roschin (1991) esittämiin ajatuksiin pohjautuvaa enaktivistinen kognitiotiede tarjoaa perinteisestä kognitiotieteestä poikkeavan tavan ymmärtää kognitio ja tarkastella kognitiivisia ilmiöitä. Enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat au141 tonomisia agentteja ja kognitio on ruumiillisuuteen perustuvaa sense-making-toimintaa, minkä vuoksi kognitiota ei tule pitää komputationaalisena informaation prosessointina, vaan tarkastelussa tulee ottaa huomioon kognitiivisen systeemin autonomisuus. Keskeinen ajatus on, että merkitykset ja ”informaatio” perustuvat eliön omaan rakenteeseen, jolloin perinteinen oletus neutraalista informaatiosta ja objektiivisesta ympäristöstä on ongelmallinen. Enaktivismin yhteydessä on tehty ero autonomisen ja heteronomisen näkökulman välille (ks. Thompson 2007, luku 3), ja enaktivismi painottaa näistä ensimmäistä, kun taas perinteinen kognitiotiede on tarkastellut kognitiivisen systeemin toimintaan heteronomisesta näkökulmasta. Autonominen näkökulma painottaa merkitysten määräytymistä systeemin oman rakenteen ja toiminnan pohjalta, kun taas heteronominen näkökulma tarkastelee kognitiivista systeemiä informaatiota prosessoivana input–output-systeeminä, jolloin inputja output-informaatio on määritetty tutkijan näkökulmasta ja ympäristöä pidetään objektiivisena informaation lähteenä ja toimintakontekstina. Thompson (2007) kuitenkin muistuttaa, että autonomisuus ja heteronomisuus ovat heuristisia käsitteitä ja sisältävät implisiittisen viittauksen havaitsijaan, jolloin se, mitä pidetään systeeminä tai pidetäänkö sitä autonomisena vai heteronomisena, on riippuvaista tarkastelukontekstista ja tutkimuskysymyksestä (s. 50). Juuri enaktivismissa onkin tuotu esiin ontologian ja epistemologian yhteenkuuluminen sekä painotettu tutkijan näkökulman huomioimista. On siis muistettava, että tutkimus tapahtuu aina jossain kontekstissa ja myös tutkijat itse ovat kognitiivisia systeemejä, jolloin tieteellinen tutkimus perustuu meidän kognitiivisiin kykyihimme ja sosiaalisesti jaettuihin merkityksiin (ks. esim. Maturana & Varela 1987/1998; Varela ym. 1991). Chemero ja Silberstein esittävät metodologisen individualismin tai reduktionismin kohtaamien ongelmien pohjalta, että kognitiivista toimintaa voitaisiin ymmärtää parhaiten metodologisen holismin ja laajennetun kognitiotieteen kautta (2008a, 22–25; 2008b, 131–132; ks. myös Chemero & Heyser 2005). Holistisesta näkökulmasta kognitiivisia systeemejä voidaan tarkastella kompleksisina, ei-lineaarisina, monitasoisina ja itse-orgnaisoituvina systeemeinä ja niiden toiminnan selittämiseen voidaan käyttää erilaisia viitekehyksiä, kuten dynaamisten systeemien teoriaa, laajaa komputationalismia tai mekanistisia selitysmalleja (2008a, luku 4; 2008b, 131). He painottavat erityisesti laajennetun näkökulma käytännön hyötyjä ja esittävät, että on mahdollista olla metafyysinen individualisti, mutta omaksua kuitenkin metodologinen holismi ja sen mukainen laajennettu käsitys kognitiivisesta systeemistä sen käytännöllisten hyötyjen vuoksi (2008b, 132). Silbersteinin ja Chemeron oma näkemys kognitiivisista systeemeistä perustuu dynaamisten systeemien teoriaan ja kognitiivisten systeemien toiminnan mallintamiseen dynaamisten mallien avulla. He tarkastelevat kognitiivista systeemiä autonomisena ja itse-organisoituvana systeeminä, jonka 142 rajat voivat muuttua ajan myötä: joskus systeeminä voi toimia vain osa aivoja tai hermostoa, toisinaan taas systeemi voi käsittää aivojen ja kehon lisäksi myös osia ympäristöstä (Silberstein & Chemero 2011a, 10, kuva 3). Vaikka Silberstein ja Chemero pitävät enaktivismin tavoin kognitiivista systeemiä autonomisena systeeminä, heidän tarkastelussaan systeemin identifiointi näyttää riippuvan enemmän tarkasteltavasta ilmiöstä ja systeemin mallinnuksesta. Toisaalta myös enaktivismin yhteydessä on pyritty mallintamaan ilmiöitä dynaamisten mallien avulla (ks. esim. Di Paolo ym. 2011) ja esitetty, että tarkasteltavan systeemin laajuus voi vaihdella havaitsijan näkökulman mukaan (Thompson 2007, 50–51). Chemero huomauttaa myös, että hänen kannattamansa antirepresentationalismi tulee ymmärtää episteemisenä väitteenä, jolloin kyse on tieteellisestä hypoteesista eli siitä, miten kognitiivista systeemiä tulisi tutkia ja millaisin käsittein sitä voidaan parhaiten ymmärtää. Hän erottaa tämän metafyysisestä väitteestä, joka koskee kognitiivisten systeemien luonnetta. Chemero ei siis pyri puolustamaan antirepresentationalismia metafyysisenä väitteenä, jonka mukaan mitään systeemissä ei voida pitää representaationa, vaan esittää dynaamiseen malliin perustuvan antirepresentationalistisen mallin episteemisenä väitteenä, joka koskee systeemin toiminnan tieteellistä selitystä.170 (Chemero 2009, 67–68; ks. myös 2000, 629–630.) Chemero ei pyri osoittamaan, että radikaali ruumiillistunut kognitiotiede olisi ainoa oikea näkemys mielestä tai kognitiosta, vaan sen on tarkoitus toimia tieteellisenä tutkimusohjelmana, jonka arvo perustuu sen menestykseen empiiristen ilmiöiden selittämisessä (2009, 207–208). Järvilehto on korostanut, että hänen esittämänsä käsitys yksittäisestä eliö-ympäristösysteemistä on ymmärrettävä käsitteellisenä välineenä ja metodologisena periaatteena, ei konkreettisesti olemassa olevana ja suoraan havaittavana systeeminä (2000a, 53). Järvilehdon teoriassa on kyse ennen kaikkea siitä, miten psykologiset ilmiöt on ymmärrettävä ja miten niitä tulisi tutkia sekä miten tutkimuksen tuloksia on tulkittava. Tämän mukaan kognitiiviset prosessit (samoin kuin muutkin psykologiset ilmiöt) on käsitettävä koko systeemin uudelleenjärjestäytymistoimintana, jolloin niitä on tarkasteltava koko systeemin tasolla eikä niitä voida ymmärtää vain eliön sisäisinä ilmiöinä. 8.3. Systeemin laajuus ja pysyvyys Enaktivismin tavoin Järvilehdon teoriassa on keskeistä eliön ja ympäristön yhteenkuuluvuus ja ympäristön piirteiden määrittyminen eliön rakenteen ja toiminnan pohjalta. Molemmat kritisoivat objektivistista käsitystä ympäristöstä sekä kognition ymmärtämistä in- 170 Ks. myös van Gelder 1998 erottelusta dynaamisen näkemyksen luonto- (nature) ja tieto-hypoteesin välillä. 143 formaationprosessoinnin ja sisäisten representaatioiden pohjalta. Huomattava ero enaktivismin ja Järvilehdon teorian välillä muodostuu kuitenkin siitä, pidetäänkö eliötä ja ympäristöä kahtena eri systeeminä vai yksittäisenä systeeminä. Enaktivismin mukaan eliö tai yleisemmin autonominen agentti on kognitiivinen systeemi, joka erottautuu itse ympäristöstään ja luo maailmasta merkityksellisen elinympäristön (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Barandiaran ym. 2009). Joissakin tapauksissa autonominen agentti voi muodostua elävää organismia laajemmasta kokonaisuudesta, jos jokin ulkoinen tekijä on sisällytetty operationaalisesti suljettuun verkostoon (Thomson & Stapleton 2009, 28–29), mutta tällöinkin autonominen agentti erottautuu ympäristöstään ja kognitio ymmärretään relationaalisella alueella tapahtuvana sense-making-toimintana (Di Paolo 2009, 15, 19). Järvilehdon mukaan taas eliö ja ympäristö on ymmärrettävä yksittäisenä systeeminä, ja kognitiivinen toiminta ymmärretään yhtenä aspektina tai näkökulmana tämän koko systeemin uudelleenjärjestäytymistoimintaan. Tarkastelun kohteena olevaan systeemiin kuuluvat osat määräytyvät toiminnan tuloksen pohjalta, ja koska eliö-ympäristö-systeemi on jatkuvassa toiminnassa, myös systeemiin kuuluvat osat ovat jatkuvassa muutoksessa. Eräs keskeinen ero näkemysten välillä on se, että enaktivismissa kognitiivista systeemiä pidetään konkreettisena systeeminä, joka erottautuu ympäristöstään organisationaalisesti suljettuna systeeminä (ks. esim. Maturana & Varela 1980, 78–79, 88; Barandiaran ym. 2009, 369–370), kun taas Järvilehdon teoriassa kyse ei ole suoraan havaittavissa olevasta konkreettisesta systeemistä, vaan tutkimusta ohjaavasta käsitteellisestä välineestä ja metodologisesta periaatteesta: systeemi ymmärretään ajallis-avaruudellisena kokonaisuutena ja tarkastelun lähtökohtana on toiminnan tulos, jolloin analyysiyksikkönä on tulokseen johtava organisaatio (2000a, 37, 53; 2009, 118). Silbersteinin ja Chemeron sekä Järvilehdon näkemyksissä yhteistä on eliön ja ympäristön pitäminen yksittäisenä systeemiä ja metodologisen näkökulman painottaminen. Järvilehdon näkemyksestä poiketen Silberstein ja Chemero huomauttavat, että laajennetun kognition kannattajat ei tarvitse väittää, että kaikki kognitiivinen toiminta olisi laajentunutta, vaan heidän mukaansa voidaan hyväksyä, että jotkin kognitiiviset prosessit voidaan selittää vain eliön sisäisinä ilmiöinä (Chemero & Silberstein 2008b, 130). Järvilehdon tavoin he esittävät, että systeemin rajat muuttuvat ajan myötä, mutta tästä poiketen he sanovat, että hetkellisesti systeemi voi rajoittua vain eliön sisäisiin prosesseihin (Silberstein & Chemero 2011a, 10), kun taas Järvilehdon mukaan mentaalinen toiminta ei ole koskaan vain eliön sisäistä toimintaa: koska systeemi on ajallis-paikallinen kokonaisuus, myös näennäisesti sisäiseen toimintaan kuuluu ainakin mennyt ympäristö (Järvilehto 1994, 192; 1998c, kohta 4; 2001). 144 Yhteistä enaktivismille, Järvilehdon eliö-ympäristö-systeemin teorialle ja Silbersteinin ja Chemeron näkemykselle on ajatus eliön ja ympäristön rakenteellisesta yhteenkuulumisesta tai yhteenliittymisestä (structural coupling). Tämä yhtenäisyys käsittää vastavuoroisen kehityshistorian, jossa eliön ja ympäristön rakenne kehittyvät yhdessä ja määrittävät toinen toisiaan. Rakenteellisesta yhteenkuulumisesta seuraa myös, että eliötä ja ympäristöä ei voida ymmärtää toisistaan riippumatta, vaan ympäristön ominaisuudet määräytyvät suhteessa eliöön ja eliön kyvyt sekä mentaalinen toiminta voidaan ymmärtää vain suhteessa elinympäristöön. Näkökulmien välillä on eroa kuitenkin siinä, onko tarkastelun kohteena kahden systeemin vuorovaikutus ja rakenteellinen yhteenliittyminen (enaktivismi) vai yhden systeemin kehitys ja uudelleenjärjestäytyminen (Silberstein & Chemero; Järvilehto). Erityisesti Järvilehto on korostanut, että hänen systeemisessä näkökulmassaan tarkastelun kohteena ei ole kahden systeemin välinen vuorovaikutus, vaan eliön ja ympäristön elementtien yhteistyö ja yhden systeemin uudelleenjärjestäytyminen (Järvilehto 1994, 27). Tämä muistuttaa alussa mainittua Deweyn ja Bentleyn (1949) esittämää transaktionaalista näkökulmaa, jossa kyse ei ole niinkään kahden erillisen systeemin vuorovaikutuksesta (interaction), vaan transaktionaalisesta prosessista, jossa eliö ja ympäristö määrittävät vastavuoroisesti toisiaan. Yhteyksiä voidaan löytää myös von Uexküllin, Meadin ja Gibsonin käsityksiin eliön ja ympäristön vastavuoroisesta suhteesta. Järvilehto korostaa, että tarkastelun lähtökohtana on toiminnan tulos ja analyysin yksikkönä ovat systeemin toimintaa toteuttavat toimintajärjestelmät, jotka ovat dynaamisesti muodostuvia järjestelmiä ja koostuvat niistä eliön ja ympäristön osista, jotka ovat olennaisia tietyn tuloksen saavuttamiseksi (1994, 28, 112–113; 2009, 116). Yleisesti elämä prosessina on jatkuvaa toimintajärjestelmien muovautumista ja uudet toimintajärjestelmät kehittyvät vanhojen päälle (1994, 113). Systeemin dynaamisen luonteen vuoksi rajan vetäminen elämänprosessiin kuuluvan funktionaalisen ympäristön ja systeemin ulkopuolisen ympäristön välillä on hyvin vaikeaa tai mahdotonta (2000a, 39). Myös Silberstein ja Chemero painottavat systeemin dynaamista luonnetta ja systeemin rajojen plastisuutta. Heidän mukaansa ”laajennettua fenomenologis-kognitiivista systeemiä voidaan kuvata järjestysparametrien joukkona, jotka orjuuttavat (enslave) aivojen, kehon ja elinympäristön komponentteja ylläpitääkseen itseään” (2011a, 10); systeemi voi siis koostua eri aikoina eri osista, ja sen rajojen määritys näyttää olevan sidoksissa kiinnostuksen kohteena olevaan ilmiöön ja systeemin toiminnan mallintamiseen dynaamisten mallien avulla. Sen sijaan enaktivismissa kognitiivinen systeemi on selkeämmin sidottu organismiin, jota pidetään autonomisena agenttina ja jonka katsotaan erottuvan ympäristöstään autopoieettisen organisaation ja/tai operationaalisesti suljetun prosessien verkoston ansiosta (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; 145 Varela 1997; Thompson 2007, luvut 3 ja 5). Järvilehdon ja Silbersteinin ja Chemeron näkemyksissä kognitiivisen systeemin määritys tapahtuu selkeämmin toiminnan tuloksen tai tarkastelun kohteena olevan tehtävän pohjalta, kun taas enaktivismissa kognitiivinen systeemi on pysyvämpi, koska se liitetään organismiin tai vastaavaan operationaalisesti suljettuun systeemiin, joka ylläpitää itseään oman toimintansa pohjalta. Myös laajennetun kognition yhteydessä systeemin laajentumista on yleensä tarkasteltu suhteessa johonkin kognitiiviseen tehtävään, jolloin systeemin laajuus riippuu tarkasteltavasta ilmiöstä (ks. esim. Clark 2008a, 13, 118; 2011, 459; Menary 2006a, 340–341; Wilson 2004, 184; Wilson & Clark 2009, 60–68). Tässä suhteessa laajennettu kognitio muistuttaa erityisesti Järvilehdon näkemystä, koska molemmissa kiinnostuksen kohteena on tulokseen johtava organisaatio. Yhteistä on myös laajennetun kognition toiseen aaltoon kuuluva käsitys organismin ja ympäristön osien komplementaarisesta luonteesta, jolloin niiden yhteistoiminta mahdollistaa kognitiivisen suorituksen toteutuksen. Lisäksi kolmannen aallon korostama diakroninen näkökulma ja ajatus hajautetusta agenttiudesta (jotka tulevat esiin myös hajautetun kognition yhteydessä) tuovat laajennettua kognitiota lähemmäs Järvilehdon teoriaa. Keskeinen ero näkemysten välillä on kuitenkin siinä, katsotaanko systeemin laajentumisen koskevan vain joitakin tapauksia (HEC) vai onko kaikki mentaalinen toiminta organismia laajemman systeemin toimintaa (Järvilehto). 8.4. Kognitio ja tietoinen kokemus Näkemysten välillä on eroa myös suhtautumisessa tietoiseen kokemukseen. Laajennettu ja hajautettu kognitio tarkastelevat pääasiassa kognitiivisia prosesseja, jotka voidaan erottaa tietoisesta kokemuksesta. Väitteenä on, että kognitiivisten prosessien kantajat eli kognitiivisesta toiminnasta vastaavat subpersonaaliset tai komputationaaliset prosessit voivat ainakin joissakin tapauksissa ulottua eliön aivojen ja kehon ulkopuolelle. Näkemysten kannattajat voivat kuitenkin hyväksyä, että tietoisuuden tai fenomenaalisen kokemuksen kantajat rajoittuvat aivoissa tapahtuviin prosesseihin (ks. esim. Clark & Chalmers 1998, 30; Clark 1997, 68, 215–217; 2009).171 Kysymys tietoisen kokemuksen kantajista liittyy laajempaan filosofiseen ongelmaan tietoisuudesta ja kysymykseen siitä, voidaanko tietoisuutta ymmärtää fysikaalisena tai komputationaalisena prosessina. Perinteisesti kognitiotiede onkin pyrkinyt tarkastelemaan kognitiivisia prosesseja erillään tietoisuuteen liittyvistä ongelmista ja kiinnittänyt huomionsa komputationaalisesti tarkasteltaviin subpersonaalisiin prosesseihin. 171 Kuitenkin esim. Rowlands 2010a on esittänyt, että laajentuminen koskee myös tietoisuutta. Ks. myös Hurley 2010, erottelusta kantaja-eksternalismin intentionaalista sisältöä tai kognitiota ja kvalitatiivista kokemusta koskevien muotojen välillä (edellä s. 28–30, taulukko 1). Hän on itse esittänyt esimerkkejä myös kokemusta koskevan kantaja-eksternalismin puolesta (2010, luku 5). 146 Enaktivismin kannattajat ovat kuitenkin kritisoineet perinteistä kognitiotiedettä muun muassa siitä, että se ei ole huomioinut tietoista kokemusta kognitiivisen toiminnan tarkastelun yhteydessä (Varela ym. 1991; Thompson 2007). Enaktivismin mukaan tietoinen kokemus kuuluu olennaisesti kognitiiviseen toimintaan, ja sen merkitystä on korostettu sekä tutkimuskohteena että metodologisena välineenä kognition ymmärtämiseen; välineitä tietoisuuden huomioimiseen on haettu esimerkiksi fenomenologisesta traditiosta sekä itämaisista meditaatiomenetelmistä (ks. Varela ym. 1991). Enaktivismissa kognitiota ja tietoista kokemusta ei pyritä redusoimaan vain aivotoimintaan, vaan niiden katsotaan perustuvan ruumiilliseen toimintaan. Laajennetun ja hajautetun kognition kannattajat ovat huomioineet ruumiillisen toiminnan merkityksen kognition kannalta, mutta he ovat tarkastelleet sitä pääasiassa komputationaalisten roolien kannalta (ks. esim. Clark 2008a; b; Hutchins 2011a). Enaktivismin kannattajat puolestaan ovat tuoneet esiin fenomenologisessa traditiossa tehdyn erottelun elävän kehon (living body) ja eletyn kehon (lived body) välillä (Varela ym. 1991; Thompson 2005; 2007; ks. myös Merleau-Ponty 1962). Perinteinen kognitiotieteellinen ja biologinen tutkimus ovat tarkastelleet eliötä objektina, funktionaalisesti kuvattavana elävänä kehona, mutta subjektiivisen kokemuksen kannalta keskeiseksi nousee subjektiivisesti koettu eletty keho. Enaktivismin mukaan kognitiivinen toiminta on ruumiillisuuteen perustuvaa merkityksiä tuottavaa sense-making-toimintaa, johon kuuluu myös subjektiivinen kokemus, ja kognitiotieteen olisi kyettävä huomioimaan myös ruumiillisen toiminnan subjektiivinen puoli. Myös Silberstein ja Chemero (2011a; b) tuovat mukaan tietoisen kokemuksen merkityksen kognitiivisen systeemin toiminnan tarkastelussa. Heidän mukaansa kognitiivinen systeemi on laajennettu fenomenologis-kognitiivinen systeemi, jossa kognitiivinen toiminta ja fenomenologinen kokemus kuuluvat yhteen. Enaktivismin tavoin Silberstein ja Chemero kritisoivat komputationaalista käsitystä, koska se luo kuilun kognitiivisen toiminnan ja tietoisen kokemuksen välille, ja heidän mukaansa kognitiivista systeemiä voidaan ymmärtää parhaiten dynaamisena systeeminä, jossa myös tietoinen kokemus nähdään laajentuneena. Lisäksi Chemero on esittänyt amerikkalaiseen pragmatismiin ja Gibsonin ekologiseen teoriaan perustuvan näkemyksensä fenomenologisesta realismista, jonka mukaan havaintokokemus on relaatio meidän ja affordanssien välillä. Tämän mukaan tietoinen kokemus on informaation poimintaa, joka ei tapahdu vain eliön sisällä, vaan eliö-ympäristösysteemissä. Chemeron mukaan intentionaalisuus ja tietoinen (havainto)kokemus ovat erottamattomia, ja mielenfilosofiassa tehty erottelu intentionaalisuuden ja fenomenaalisen kokemuksen välillä on ongelmallinen. Hänen mukaansa affordanssien havaitseminen on kokemuksellista eli kun olemme intentionaalisesti suuntautuneita johonkin, tähän intentio147 naaliseen suuntautumiseen kuuluu myös fenomenaalinen kokemus. Näin ollen myöskään tietoisuuden selittäminen ei muodosta erityistä ”vaikeaa ongelmaa”, vaan kysymys koskee sen selittämistä, miten eliö käyttää informaatiota affordansseista havaitsemiseen ja toimintaan. (Chemero 2009, 202–205; ks. myös Silberstein & Chemero 2011a, 7–9.) Järvilehdon mukaan tietoisuus kuuluu yhteistoiminnalliselle alueelle ja perustuu ennen kaikkea kielelliseen kommunikaatioon (1994, 98–103, 183–195; 2000a, 46, 49). Tämän mukaan tietoisuus ei ole niinkään yksittäisen eliö-ympäristö-systeemin kyky tai ominaisuus, vaan tietoisuus toteutuu laajemmassa eliöt-ympäristö-systeemissä, ja yleinen tietoisuus edeltää yksityistä tietoisuutta. Järvilehdon käsitys tietoisuudesta eroaakin muista näkemyksistä, joissa tietoisuutta tarkastellaan yksilöllisenä ilmiönä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin Maturanan ja Varelan (1987/1998, luku 9) esittämä näkemys, jossa he Järvilehdon tavoin liittävät tietoisuuden kielelliseen vuorovaikutukseen. Tässä on kuitenkin hyvä huomata erot siinä, mitä kirjoittajat tarkoittavat ”tietoisuudella” (consciousness). Kun tietoisuudesta puhutaan yksilöllisenä tai yksityisenä ilmiönä, sillä tarkoitetaan yleensä fenomenaalista kokemusta, joltakin tuntumista. Sen sijaan Järvilehto sekä Maturana ja Varela tarkoittavat tietoisuudella reflektiivistä tietoisuutta, joka liittyy tietoisuuteen itsestä ja muista sekä jaettavaan tietoon.172 Lisäksi on hyvä huomata, että Järvilehdon mukaan kaikki kokemukset eivät ole tietoisia, vaan kokemus on tietoinen vain jos se liittyy yhteisen toiminnan tulokseen ja on jollakin tavoin kommunikoitavissa (Järvilehto 1994, 171; 1995, 216). Tietoisuuteen liittyvät kysymykset liittyvät laajemmin filosofisiin kysymyksiin tietoisuuden luonteesta, erilaisten tietoisuuden muotojen erottelusta ja siitä, mitä termillä ”tietoisuus” tarkoitetaan.173 En käsittele näitä kysymyksiä tässä enempää, mutta systeemiteorioita tarkasteltaessa ja niiden vertailussa on hyvä huomata ero kirjoittajien erilaisten tietoisuus-käsitysten välillä. 8.5. Agenttius Kysymys kognitiivisen systeemin luonteesta tai laajuudesta liittyy läheisesti kysymykseen kognitiivisesta agenttiudesta. Kuten johdannossa (s. 3–4) esitetty, agenttiuden ja representaatioiden käsitteitä on usein pidetty kognitiotieteellisen tutkimuksen ytimenä (ks. Saari- 172 vrt. ”consciousness”-sanan taustalla oleva latinan kielen sana ”com-scire” (yhdessä tietäminen) (Järvilehto 2000a, 45; edellä alaviite 154). Vrt. myös Meadin (1934) käsitys tietoisuudesta reflektiivisenä itsetietoisuutena. 173 Esimerkiksi Antonio Damasio (2000) on tehnyt eron ydintietoisuuden ja laajentuneen tietoisuuden välillä sekä vastaavasti eron ydinitsen ja omaelämäkerrallisen itsen välillä (hän puhuu lisäksi näiden taustalla olevasta esi-itsestä). Nämä vastaavat yleisiltä piirteiltään tässä käsiteltyä eroa fenomenaalisen (kokemuksellisen) tietoisuuden ja reflektiivisen (itse)tietoisuuden välillä. Ks. myös Edelman 2004 erosta primaarin tietoisuuden ja korkeamman tasoisen (itse)tietoisuuden välillä ja edellä alaviite 157. 148 luoma 2001, 42). Representaatioita on kuitenkin pidetty agenttiutta perustavampana käsitteenä, koska agentin toiminnan on katsottu perustuvan representaatioihin (emt, 42). Kuitenkin enaktivismin kannattajat, Silberstein ja Chemero sekä Järvilehto hylkäävät käsityksen representaatioista kognitiivisen toiminnan pohjana, jolloin myös agenttius on ymmärrettävä muulla tavoin kuin representaatioihin perustuvana toimintana. Tässä käsitellyistä näkemyksistä enaktivismi on kiinnittänyt eniten huomiota agenttiuden tarkasteluun. Enaktivismin mukaan kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja, jotka kykenevät erottautumaan ympäristöstään ja säätelevät vuorovaikutustaan ympäristönsä kanssa omaan rakenteeseensa perustuvien normien mukaan (ks. Di Paolo 2005; 2009; Barandiaran ym. 2009). Enaktivismin kannattajat ovat myös kritisoineet laajennettu mieli hypoteesia siitä, että siinä ei ole huomioitu riittävästi agenttiuden käsitettä kognitiivisen systeemin määrittelyssä (ks. Di Paolo 2009). Usein puhe agenttiudesta on perustunut intuitiiviseen käsitykseen, jonka mukaan myös esimerkiksi robotteja voidaan pitää agentteina. Enaktivismin yhteydessä on kuitenkin pyritty tarkentamaan agenttiuden käsitettä, jolloin pelkkä sensorimotorinen yhteenliittyminen ympäristön kanssa ei ole riittävää, vaan systeemin on kyettävä itse erottautumaan ympäristöstään ja säätelemään yhteenliittymistään omien normiensa mukaan (Di Paolo 2009, 15, kuva 1; Barandiaran ym. 2009). Elävät oliot täyttävät agenttiuden vaatimukset autopoieettisen ja adaptiivisen organisaationsa ansiosta, mutta ei ole selvää kykenevätkö esimerkiksi robotit tähän (ks. Di Paolo 2005, 443; Moreno & Etxeberria 2005; luku 4; Barandiaran ym. 2009, 382). Lisäksi systeemiteorioiden kannalta keskeinen kysymys koskee eliötä laajemman systeemin tarkastelua: voiko yksittäistä eliötä laajempi systeemi toimia agenttina tai voiko useista eliöistä muodostuva systeemi muodostaa kognitiivisen agentin? Enaktivismissa kognitiivisen agentin prototyyppinä on pidetty yksittäistä eliötä, mutta tämän mukaan kognitiivinen systeemi voi laajentua, jos jokin ulkoinen väline tulee osaksi operationaalisesti suljettua verkostoa (ks. Thompson & Stapleton 2009, 28–29). Agentin yksilöinnin kannalta ratkaisevaa ei ole niinkään fysikaalinen raja, vaan organisationaalisesti suljettu prosessien verkosto, jonka perusteella systeemi erottuu ympäristöstään (Moreno & Barandiaran 2005, 22–24; Thompson 2007, luku 3; Barandiaran ym. 2009, 376–378). Enaktivistisessa viitekehyksessä on myös tarkasteltu sosiaalisen vuorovaikutuksen konstitutiivista roolia yksilöagentin kannalta (De Jaegher & Froese 2009). Tämän mukaan yksilöllinen kognitio ja sosiaalinen vuorovaikutus vastavuoroisesti mahdollistavat ja rajoittavat toisiaan (De Jaegher & Froese 2009, 445), ja sosiaalinen vuorovaikutus mahdollistaa uusien identiteettien tai agenttiuden muotojen muodostumisen (Di Paolo 2009, 18–19). 149 Laajennetun kognition ensimmäisen ja toisen aallon mukaisissa näkemyksissä agenttiutta voidaan pitää yksilölähtöisenä siinä mielessä, että tarkastelukohteena on yleensä ollut yksilön vuorovaikutus ympäristön kanssa. Ajatuksena on, että joissakin tapauksissa kognitiivinen systeemi voi laajentua siten, että myös ympäristötekijästä tulee osa kognitiivista systeemiä. Kuitenkin esimerkiksi Clark on tehnyt eron hetkellisen kognitiivisen systeemi ja pysyvämmän yksilöagentin välillä, jolloin laajentuminen koskee kognitiivista systeemiä, mutta yksilöorganismi säilyy agenttina (2008a, 118; ks. myös 1997, 218). Clarkin kirjoituksista voidaan kuitenkin löytää viitteitä myös sen puolesta, että agenttius voitaisiin ymmärtää laajentuneena (2005b, 9–10; 2007; Clark & Chalmers 1998, 39; Collins ym. 2008, 362–363, 370). Menary (2006a, 333, 342) puolestaan on esittänyt, että kognitiivisen systeemin laajentumisessa ei ole kyse valmiin agentin yhteenliittymisestä ulkoisen välineen kanssa, vaan organismista tulee agentti, kun se on yhteenliittynyt ympäristönsä kanssa. Ensimmäisen ja toisen aallon yhteydessä kysymystä agenttiudesta ei ole nostettu keskeiseen asemaan, vaan keskustelu on painottunut kognitiivisen systeemin tarkasteluun. Sen sijaan Kirchhoff (2012), joka on pyrkinyt kehittämään laajennettua kognitiota kolmannen aallon suuntaan, on korostanut selkeämmin myös agenttiuden käsittämistä laajentuneena. Tältä osin hypoteesi laajennetusta kognitiosta tulee lähelle ajatusta hajautetusta kognitiosta, koska sen yhteydessä myös Hutchins (esim. 2011b) on esittänyt, että agenttius voitaisiin käsittää laajentuneena. Hajautetun kognition yhteydessä keskeistä on kulttuurin rooli kognitiivisen systeemin kokoonpanossa ja toiminnassa. Sekä Kirchhoff että Hutchins ovat tuoneet esiin kognitiivisen toiminnan ajallisen ja paikallisen hajautuksen, jolloin toimijuus (agenttius) ei rajoitu vain yksilöön tässä-ja-nyt, vaan myös materiaalisella ja sosiaalisella kulttuurisella kontekstilla sekä yhteistoiminnalla on keskeinen rooli kognitiivisen systeemin järjestäytymisessä ja toiminnassa. Silberstein ja Chemero (2011b) ovat esittäneet, että kognitiivisen systeemin tavoin myös agenttius voitaisiin parhaiten ymmärtää laajennettuna. He pitävät agenttina laajentunutta fenomenologis-kognitiivista systeemiä, jossa kokemus ja kognitio kuuluvat yhteen. Silberstein ja Chemero kuitenkin huomauttavat, että vaikka tällainen systeemi on laajentunut, kyse ei ole kuitenkaan hajautetusta systeemistä. Heidän käsityksensä laajentuneesta systeemistä perustuu dynaamiseen mallinnukseen, jossa systeemiä tarkastellaan vuorovaikutus-dominantin dynamiikan pohjalta, kun taas ajatus hajautetusta systeemistä perustuu heidän mukaansa komputationalistiseen käsitykseen ja siihen liittyvään komponenttidominanttiin dynamiikkaan (ks. 2011b, 11–13). Vaikka Silberstein ja Chemero (2011a; b; Chemero 2009) ovat tuoneet esiin näkemyksensä yhteyksiä enaktivismiin, voidaan kysyä, ovatko näiden käsityksen agenttiudesta yhteensopivia keskenään. Silberstein ja Chemero 150 puhuvat koko eliö-ympäristö-systeemistä agenttina, ja he liittävät sense-making-toiminnan koko systeemin toimintaan (2011b, 10, 16). Sen sijaan enaktivismissa agenttius ja sensemaking toiminta liitetään eliön toimintaan, jolloin eliöitä pidetään toimivana agenttina, joka on ympäristöstään erottuva systeemi ja joka luo oma toimintansa kautta maailmasta merkityksellisen ympäristön. Molemmat korostavat eliön ja ympäristön rakenteellista yhteenliittymistä ja ympäristön merkityksellisyyden määrittymistä eliön kautta, mutta enaktivismissa eliö säilyy toiminnan keskuksena, kun taas Silbersteinin ja Chemeron näkemyksessä koko eliö-ympäristö-systeemiä pidetään yksittäisenä systeeminä ja myös agenttius liitetään koko systeemiin. Systeemin ja agentin välistä suhdetta voidaan pyrkiä selvittämään esimerkiksi van Gelderin (1998) tekemällä erolla kognitiivisen agentin ja systeemin välillä. Hänen esittämänsä dynaamisen hypoteesin mukaan kognitiiviset agentit ovat dynaamisia systeemejä, mutta kognitiivisen agentin ja dynaamisen systeemin välistä suhdetta ei tule ymmärtää identiteettirelaationa, vaan instantiaationa. Hänen mukaansa ”[k]ognitiiviset agentit eivät itsessään ole systeemejä (muuttujien joukkoja), vaan objekteja, joiden ominaisuudet voivat muodostaa systeemejä” (s. 619). Kognitiiviset agentit instantioivat samanaikaisesti monia systeemejä, jotka vastaavat erilaisten kognitiivisten prosessien toteuttamista. Edellä sanottu vastaa dynaamisen hypoteesin luonto- (nature) hypoteesia eli kysymystä siitä, mitä kognitiiviset agentit ovat. Luonto-hypoteesin lisäksi dynaamiseen hypoteesiin kuuluu tieto-hypoteesi, jonka mukaan kognitiotieteen tulisi tarkastella kognitiivista toimintaa dynaamisena ilmiönä ja mallintaa sitä dynaamisten mallien avulla. Chemero (2000; 2009) on huomauttanut, että hänen esittämänsä antirepresentationalistinen käsitys kognitiosta tulee ymmärtää tietoväitteenä eli kognitiivisen systeemin pitäminen dynaamisena systeeminä koskee kognition tieteellistä tutkimusta, ei niinkään metafyysistä väitettä kognitiivisten systeemin luonteesta. Näyttääkin siltä, että enaktivismi korostaa enemmän ontologista kysymystä kognitiivisen systeemin luonteesta – kognitiiviset systeemit ovat autonomisia agentteja –, kun taas Silberstein ja Chemero tarkastelevat kysymystä kognitiivisesta agenttiudesta ennen kaikkea selityksellisestä näkökulmasta – miten kognitiivista toimintaa voidaan parhaiten selittää ja mallintaa. He eivät ole kuitenkaan van Gelderin tavoin tehneet selkeää eroa kognitiivisen systeemin ja agentin välillä, vaan näyttävät pitävän kognitiivista systeemiä myös kognitiivisena agenttina. Silberstein ja Chemero sanovat myös, että ”agentti ja ympäristö ovat toisistaan riippuvaisia puolia samasta kolikosta” (2011b, 15). Tämä kuitenkin vaikuttaa ongelmalliselta siinä mielessä, että he ovat yhdistäneet agenttiuden koko systeemiin (2011b, 10–13, 15), kun taas ympäristö muodostaa vain yhden osan koko systeemistä (ks. 2011b, 8, kuva 1). He puhuvat 151 ympäristöstä (affordansseista), sensorimotorisista kyvyistä ja hermostosta kolmena sisäkkäisenä itseorganioituvana systeeminä (2011b, 7), jotka yhdessä muodostavat kolmiosaisen yhteenliittyneen ei-lineaarisen dynaamisen systeemin (2011b, 7–8, kuva 1). Jos agenttina pidetään koko systeemiä, tämän mukaan näyttäisi oikeammalta sanoa, että eliö ja ympäristö – ei agentti ja ympäristö – ovat toisistaan riippuvaisia puolia samasta kolikosta (systeemistä), koska ympäristön piirteet (affordanssit) määrittyvät eliön perusteella ja eliön kyvyt sekä hermosto puolestaan kehittyvät ja määrittyvät suhteessa eliön elinympäristöön. Silberstein ja Chemero eivät myöskään tee kirjoituksissaan selkeää erottelua eliö-ympäristösysteemiin kuuluvan ympäristön ja tämä systeemin ulkopuolisen ympäristön tai ympäröivän maailman välillä. Kuten esimerkiksi Järvilehto (1994) ja Daniel Palmer (2004) ovat esittäneet, systeemiteorioiden yhteydessä on hyödyllistä erottaa toisistaan systeemiin kuuluva elinympäristö (niche) ja systeemin ulkopuolinen ympäröivä maailma (surrounding world) (Palmer 2004) tai objektiivinen ympäristö (Järvilehto 1994).174 Kirjoituksissaan Järvilehto ei ole käsitellyt paljoa agenttiutta, mutta hän painottaa, että psykologisen tutkimuksen kohde on koko eliö-ympäristö-systeemi, ja hänen näkemyksensä muistuttaa Silbersteinin ja Chemeron käsitystä, jonka mukaan agenttina toimii koko systeemi. Hän huomio eliön roolin systeemiin kuuluvien ympäristön osien valikoitumisessa, mutta kognitiivisessa (tai muussa psyykkisessä) toiminnassa toimijana ei ole vain eliö, vaan koko systeemi. Järvilehto sanoo, että ei ole löydettävissä organismin sisäistä agenttia, joka olisi vastuussa toiminnasta, vaan kaikki systeemin osat ovat aktiivisesti mukana tuloksen tuottamisessa; ympäristö ei ole vain passiivinen tausta, vaan myös osa toimivaa systeemiä (2009, 116). Agenttiuden ymmärtämisessä Järvilehto huomio myös ihmisten sosiaalisuuden sanoessaan, että ”psykologisten prosessien agentti ei ole aivot tai keho, vaan henkilö (person), joka on dynaaminen tulos sosiaalisista suhteista ja yhteisistä tuloksista” (2009, 117). Koska tietoinen toiminta on aina sosiaalista toimintaa, myös (ihmis-)agenttius on ymmärrettävä sosiaalisena ilmiönä, jolloin yksilöllisenä pidetty toiminta edustaa yhteistoiminnan tuloksia tietystä näkökulmasta (2000a, 48, 52). On kuitenkin hyvä muistaa, että Järvilehdolle käsitys eliö-ympäristö-systeemistä toimii metodologisena periaatteena eli lähtökohtana on kysymys psykologisen tutkimuksen tarkastelukohteesta tai analyysin yksiköstä. Sen sijaan esimerkiksi enaktivismissa puhutaan siitä, miten kognitiivinen systeemi agenttina erottautuu itse ympäristöstään. Esimerkiksi Maturana ja Varela sanovat, että autopoieettiset (elävät) systeemit ovat yksiköitä niiden 174 Ks. myös von Uexküllin tekemä erottelu eliön elämysympäristön (Umwelt) ja objektiivisen ympäristön (Umgebung) välillä, Deweyn (1938) erottelu elämänprosessiin kuuluvan ympäristön (environment) ja ympäröivän maailman välillä (ks. Palmer 2004, 331) sekä Gibsonin (1979) erottelu kunkin eliön oman elinympäristön (niche) ja yhteisen ympäristön (environment, surroundings) välillä. 152 oman autopoieettisen organisaation ansiosta, mikä erottaa ne allopoieettisista systeemeistä175, joiden identiteetti riippuu havaitsijasta (1980, 80–81). Samoin Barandiaranin ym. (2009) esittämän määritelmän mukaan agenttiuteen kuuluu se, että systeemi kykenee itse erottautumaan ympäristöstään autonomisen organisaationsa ansiosta. Sen sijaan muissa näkökulmissa kognitiivisen systeemin identifiointi tapahtuu selkeämmin tutkijan näkökulmasta ja systeemin määritystä ohjaa tarkastelun kohteena oleva tehtävä tai toiminnan tulos, jolloin systeemin rajojen laajuus voi vaihdella tarkasteltavan ilmiön mukaan.176 Kiinnostuksen kohteena on siis usein hetkellinen systeemi, kun taas enaktivismissa kognitiivisena systeeminä pidetään autonomista agenttia, joka säilyttää identiteettinsä pysyvän organisaationsa ansiosta, vaikka sen rakenne muuttuu ajan myötä. Lisäksi, kuten edellä esitetty, näkemysten välillä on eroa siinä, yhdistetäänkö myös agenttius laajentuneeseen kognitiiviseen systeemiin vai ajatellaanko organismin säilyvän agenttina. 9. Lopuksi Kaikki tässä käsitellyt näkemykset kritisoivat kartesiolaista perinnettä ja siihen liittyvää internalistista käsitystä mentaalisesta toiminnasta. Internalistisen ja yksilökeskeisen käsityksen sijaan on vaadittu uudistusta psykologiseen ja kognitiotieteelliseen tutkimukseen, mutta yhteyksistä huolimatta tässä käsitellyt näkemykset eivät näytä muodostavan yhtenäistä viitekehystä tutkimukselle. Eroja on muun muassa siinä, pyritäänkö perinteistä käsitteellistä välineistöä laajentamaan myös laajemman systeemin toiminnan tarkasteluun vai vaaditaanko radikaalimpaa käsitteellistä uudistusta ja tutkimusta ohjaavien taustaoletusten kyseenalaistamista. Näkemykset tuovat esiin psykologisen ja kognitiotieteellisen tutkimuksen yhteyden sekä biologiseen että sosiaalipsykologiseen ja sosiologiseen tutkimukseen. Biologinen näkökulma tuo esiin kognitiivisten prosessien yhteyden elämään ja ajatuksen jatkuvuudesta elämän prosessien ja mentaalisen toiminnan välillä. Sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kulttuurisen kontekstin huomiointi puolestaan korostaa sosiaalisten prosessien merkityksestä kognitiivisessa toiminnassa ja kyseenalaistaa yksilökeskeisen tutkimuksen riittävyyden kognition ymmärtämisessä. On kuitenkin hyvä huomata, että sosiaalipsykologian ja sosio- 175 Ks. edellä alaviite 96 erosta autopoieettisten ja allopoieettisten systeemien välillä. 176 Kuitenkin juuri enaktivismissa on kiinnitetty muita näkemyksiä enemmän huomiota tutkijan tai havaitsijan näkökulmaan (Maturana & Varela 1980; 1987/1998; Varela ym. 1991) ja siihen, miten havaitsija (itsekin kognitiivisena systeeminä) voi tehdä erilaisia erotteluja metanäkökulmastaan, jolloin myös autopoieettista systeemiä voidaan tarkastella laajemman allopoieettisen systeemin osana (Maturana & Varela 1980, 82, 110; ks. myös Thompson 2007, 51). Maturana on myös sanonut, että tarkkaan ottaen elävän systeemin identiteetti vuorovaikutusyksikkönä säilyy vain suhteessa havaitsijaan, jonka näkökulmasta se säilyy samana vuorovaikutusyksikkönä (Maturana & Varela 1980, 9–10). 153 logian yhteydessä on huomioitu jo pidempään muiden ihmisten ja sosiaalisen kontekstin keskeinen rooli kognitiivisessa toiminnassa (ks. esim. Collins ym. 2008; Smith & Conrey 2009; Steiner & Stewart 2009). Laajennetun ja hajautetun kognition, enaktivismin ja systeemisen psykologian yhteydessä käyty keskustelu tuo kuitenkin selkeämmin esiin yhteyden filosofisiin kysymyksiin. Voidaan esimerkiksi kysyä, mitä kognitiolla tarkoitetaan, mitä tekijöitä tulisi pitää konstitutiivisena osana kognitiivista systeemiä, tulisiko kognitiivista systeemiä pitää komputationaalisena vai dynaamisena systeeminä, ja onko tutkimuskohteena hetkellinen systeemi vai laajempi ajallis-paikallinen kokonaisuus. Keskeiseen asemaan nousevat myös metodologiset implikaatiot kognitiotieteelliselle ja psykologiselle tutkimukselle, kuten kysymykset siitä, millaisissa olosuhteissa tutkimusta tulisi suorittaa, miten koehenkilön tai koe-eläimen toimintaa koetilanteessa ymmärretään, ja miten saatuja tuloksia tulisi tulkita. Laajennetulla kognitiotieteellä ja systeemisillä näkökulmilla on yhteyksiä myös laajemmin kysymyksiin minuudesta ja agenttiudesta (ks. esim. Clark & Chalmers 1998, 39; Clark 2007), ja lisäselvitystä vaatisi esimerkiksi kysymykset yksilöllisyydestä ja systeemin määritelmästä: tarkoitetaanko yksilöllä yksittäistä eliötä vai laajempaa eliö-ympäristösysteemiä, miten systeemi määritellään ja rajataan, millaiselle systeemille yksilön ominaisuudet tulisi attribuoida, ja miten pysyvänä tätä yksilöä tai systeemiä voidaan pitää? Lisäksi näkemysten kannattajat ovat tuoneet esiin yhteyksiä eettisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin (ks. Maturana & Varela 1987/1998, luku 10; Järvilehto 1994, 199–108; 1995; 2004, erit. luvut 6 ja 7); systeemisten näkökulmien esiinnostamat kysymykset eivät siis koske ainoastaan kognitiotieteellistä tutkimusta, vaan ne liittyvät myös perustavammanlaatuisiin ontologisiin ja eettisiin kysymyksiin. 154 LÄHTEET: Adams, F. & Aizawa, K. (2001). The bounds of cognition. Philosophical Psychology, 14 (1), 43–64. Adams, F. & Aizawa, K. (2008). Boston, MA: Blackwell. Adams, F. & Aizawa, K. (2009). Why the Mind is Still in the Head. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press.78–95. Adams, F. & Aizawa, K. (2010a). Defending the Bounds of Cognition. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 67–80. Adams, F. & Aizawa, K. (2010b). The value of cognitivism in thinking about extended cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 9: 579–603. Ballard, D. (1991). Animate Vision. Artificial Intelligence Journal, 48: 57–86. Barandiaran, X., Di Paolo, E. & Rohde, M. (2009). Defining Agency: individuality, normativity, asymmetry and spatio-temporality in action. Adaptive Behavior, 17 (5): 367–386. Barandiaran, X. & Egbert, M. (2013). Norm-Establishing and Norm-Following in Autonomous Agency. Artificial Life, 91 (2): 1–24. Barandiaran, X. & Moreno, A. (2006). On What Makes Certain Dynamical Systems Cognitive: A Minimally Cognitive Organization Program. Adaptive Behavior, 14 (2): 171–185. Barker, M. (2010). From cognition’s location to the epistemology of its nature. Cognitive Systems Research, 11: 357–366. Beer, R. D. (1995). A dynamical systems perspective on agent-environment interaction. Artificial Intelligence, 72: 173–215. Bentley, A. F. (1941). The Human Skin: Philosophy’s Last Line of Defense. Philosophy of Science, 8 (1): 1–19. Bentley, M. (1927). Environment and context. American Journal of Psychology, 39: 54– 61. Berti, A. & Frassinetti, F. (2000). When Far Becomes Near: Remapping of Space by Tool Use. Journal of Cognitive Neuroscience, 12 (3): 415–420. Block, N. (1995). On a Confusion About the Function of Consciousness. Behavioral and Brain Sciences, 18: 227–247. Uudelleenjulkaistu teoksessa N. J. Block, O. Flanagan & G. Guzeldere (toim.), (1997). The Nature of Consciousness: Philosophical Debates. Cambridge MA: MIT Press. 375–416. Boden, M. (2000). Autopoiesis and Life. Cognitive Science Quarterly, 1: 117–145. Bourgine, P. & Stewart, J. (2004). Autopoiesis and Cognition. Artificial Life, 10: 327–345. Braddon-Mitchell, D. & Jackson, F. (1996). The Philosophy of Mind and Cognition. Cambridge, MA: Blackwell Publishers. Brooks, R. (1991). Intelligence without representation. Artificial Intelligence 47: 139–159. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.) (1997). Mind Design II: Philosophy, Psychology, Artificial Intelligence. 395–420. Burge, T. (1979). Individualism and the Mental. Midwest Studies in Philosophy, 4 (1): 73– 122. Chalmers, D. J. (1995). Facing up to the problem of consciousness. Journal of Consciousness Studies, 2: 200–219. 155 Chalmers, D. J. (1996). The Conscious Mind. New York: Oxford University Press. Chalmers, D. J. (2000). What is a Neural Correlate of Consciousness? Teoksessa T. Metzinger (toim.), Neural Correlates of Consciousness: Empirical and Conceptual Questions. Cambridge, MA: MIT Press. Chalmers. D. J. (2008). Foreword. Teoksessa A. Clark (2008). Supersizing the Mind. Embodiment, Action, and Cognitive Extension. New York: Oxford University Press. Chemero, A. (1999). Codings at the Organism Side of the Organism-environment System. Psycoloquy: 10 (009). Chemero, A. (2000). Anti-Representationalism and the Dynamical Stance. Philosophy of Science, 67: 625–647. Chemero, A. (2001). Dynamical explanation and mental representations. Trends in Cognitive Sciences, 5 (4): 141–142. Chemero, A. (2003). An Outline of a Theory of Affordances. Ecological Psychology, 15 (2), 181–195. Chemero, A. (2008). Self-Organization, Writ Large. Ecological Psychology, 20: 257–269. Chemero, A. (2009). Radical embodied cognitive science. Cambridge, MA: MIT Press. Chemero, A. & Heyser, C. (2005). Object exploration and the problem with reductionism. Synthese, 147: 403–423. Chemero, A. & Silberstein, M. (2008a). After the Philosophy of Mind: Replacing Scholasticism with Science. Philosophy of Science, 75: 1–27. Chemero, A. & Silberstein, M. (2008b). Defending extended cognition. B. Love, K. McRae & V. Sloutsky (toim.), In Proceedings of the 30th Annual Meeting of the Cognitive Science Society. Austin, TX: Cognitive Science Society. Chemero, A. & Turvey, M. (2007): Gibsonian Affordances for Roboticists. Adaptive Behavior, 15 (4): 473–480. Churchland, P. M. (1989). On the Nature of Theories: A Neurocomputational Perspective. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 251–292. Clancey, W. J. (2009). Scientific Antecedents of Situated Cognition. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 11–34. Clark, A. (1989). Microcognition: Philosophy, Cognitive Science, and Parallel Distributed Processing. Cambridge, MA: The MIT Press. Clark, A. (1997). Being There: Putting Brain, Body and World Together Again. Cambridge MA: MIT Press. Clark, A. (1998). Could Sensing Play Multiple Roles? Commentary on Jarvilehto on Efference-Knowledge. Psycoloquy: 9 (80). Clark, A. (2001). Mindware. An Introduction to the Philosophy of Cognitive Science. New York: Oxford University Press. Clark, A. (2004). Is language special? Some remarks on control, coding, and co-ordination. Language Sciences, 26: 717–726. Clark, A. (2005a). Beyond the Flesh: Some Lessons from a Mole Cricket. Artificial Life, 11: 233–244. 156 Clark, A. (2005b). Intrinsic content, active memory and the extended mind. Analysis, 65: 1–11. Clark, A. (2007). Soft selves and ecological control. Teoksessa D. Ross, D. Spurrett, H. Kincaid & G. L. Stephens (toim.), Distributed cognition and the will: Individual volition and social context. Cambridge, MA: MIT Press. 101–122. Clark, A. (2008a). Supersizing the Mind. Embodiment, Action, and Cognitive Extension. New York: Oxford University Press. Clark, A. (2008b). Pressing the Flesh: A Tension in the Study of the Embodied, Embedded Mind?. Philosophy and Phenomenological Research, 76: 37–59. Clark, A. (2009). Spreading the Joy? Why the Machinery of Consciousness is (Probably) Still in the Head. Mind, 118: 963–993. Clark, A. (2010a). Memento’s Revenge: The Extended Mind, Extended. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 43–66. Clark, A. (2010b). Coupling, Constitution, and the Cognitive Kind. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 81–100. Clark, A. (2011). Finding the mind. Philosophical Studies, 152: 447–461. Clark, A. & Chalmers, D. (1998). The Extended Mind. Analysis, 58: 7–19. Uudelleenjulkaistu teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 27–42. Clark, A. & Grush, R. (1999). Towards a Cognitive Robotics. Adaptive Behavior, 7 (1): 5– 16. Clark, A. & Toribio, J. (1994). Doing without representing. Synthese, 101 (3) :401–431. Collins, H., Clark, A. & Shrager, J. (2008). Keeping the collectivity in mind? Phenomenology and the Cognitive Sciences, 7: 353–374. Colombetti, G. (2011). Enaction, sense-making and emotion. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 145–164. Colombetti, G. & Thompson E. (2008). The feeling body: towards an enactive approach to emotion. Teoksessa W. F. Overton, U. Müller, J. L. Newman (toim.), Developmental Perspectives on Embodiment and Consciousness. New York: Lawrence Erlbaum Ass. 45–68. Costall, A. (1991). ‘Graceful degradation’: Cognitivism and the metaphors of the computer. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 151–169. Damasio, A. (2000). Tapahtumisen tunne. Miten tietoisuus syntyy. Helsinki: Terra Cognita. (Alkuperäisteos The Feeling of What Happens: Body and Emotion in the Making of Consciousness. 1999.) Damasio, A. (2001). Descartesin virhe: emootio, järki ja ihmisen aivot. Helsinki: Terra Cognita. (Alkuperäisteos Descartes’ Error: Emotion, Reason, and the Human Brain. 1994.) Damasio, A. (2003). Spinozaa etsimässä. Ilo, Suru ja tuntevat aivot. Helsinki: Terra Cognita. (Alkuperäisteos: Looking for Spinoza. Joy, Sorrow, and the Feeling Brain. 2003.) Dehaene. (2005). Evolution of human cortical circuits for reading and arithmetic: The neuronal recycling hypothesis. Teoksessa J. R. Dehaene, M. D. Hauser, & G. Rizzolatti (toim.), From Monkey Brain to Human Brain: A Fyssen Foundation Symposium. Cambridge: The MIT Press. 133–157. 157 De Jaegher, H. & Di Paolo, E. (2007). Participatory sensemaking: An enactive approach to social cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 6 (4), 485–507. De Jaegher, H. & Froese, T. (2009). On the Role of Social Interaction in Individual Agency. Adaptive Behavior, 17 (5): 444–460. Dennett, D. (1978). Toward a cognitive theory of consciousness. Teoksessa D. Dennett. Brainstorms: Philosophical Essays on Mind and Psychology. Cambridge, MA: The MIT Press / A Bradford Book. Dennett, D. (1991). Consciousness Explained. Boston: Little, Brown. Dennett, D. (1995) The Path Not Taken. Behavioral and Brain Sciences, 18: 252–253. Uudelleenjulkaistu teoksessa N. Block, O. Flanagan & G. Guzeldere (toim.), (1997). The Nature of Consciousness. Cambridge MA: MIT Press. 417–420. Dennett, D. (2000). Making Tools for Thinking. Teoksessa D. Sperber (toim.), Metarepresentations: A Multidisciplinary Perspective. USA: Oxford University Press. Dennett, D. (2005). Sweet Dreams: Philosophical Obstacles to a Science of Consciousness. Cambridge, MA: MIT Press. Depraz, N., Varela, F. & Vermersch, P. (2002). On Becoming Aware: A Pragmatics of Experiencing. Amsterdam / Philadelphia: John Benjamins Publishing Company. Descarts, R. (1641/1956). Metafyysisiä mietiskelyjä, joissa todistetaan selvästi Jumalan olemassaolo sekä ihmisen sielun ja ruumiin välinen todellinen eroavuus. Porvoo: WSOY. Dewey, J. (1896). The Reflex Arc Concept in Psychology. Psychological Review 3: 357– 370. Dewey, J. (1922/1957). Human Nature and Conduct: An Introduction to Social Psychology. New York: Modern Library. Dewey, J. (1929/1999). Pyrkimys varmuuteen. Suomentanut Pentti Määttänen. Helsinki: Gaudeamus. Dewey, J. (1938). Logic: The theory of inquiry. New York: Holt and Company. Dewey, J. & Bentley, A. F. (1949). Knowing and the known. Boston, MA: Beacon. Dietrich, E. (2007). Representation. Teoksessa P. Thagard (toim.), Philosophy of Psychology and Cognitive Science. Amsterdam: Elsevier. 1–29. Dietrich, E. & Markman, A. B. (2001). Dynamical description versus dynamical modeling. Trends in Cognitive Sciences, 5: 332. Dietrich, E. & Markman, A. B. (2003). Discrete Thoughts. Why Cognition Must Use Discrete Representations. Mind & Language, 18: 95–119. Di Paolo, E. (2005). Autopoiesis, adaptivity, teleology, agency. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 429–452. Di Paolo, E. (2009). Extended Life. Topoi 28: 9–21. Di Paolo, E., Rohde, M. & De Jaegher, H. (2011). Horizons for the Enactive Mind: Values, Social Interaction, and Play. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 33–87. Dotov, D., Nie, L., & Chemero, A. (2010). A demonstration of the transition from readiness-to-hand to unreadiness- to-hand. PLoS ONE, 5(3), e9433. doi:10.1371/journal.pone.0009433. Dretske, F. (1981). Knowledge and the flow of information. Cambridge, MA: MIT Press. 158 Dretske, F. (1988). Explaining behavior. Cambridge, MA: MIT Press. Edelman, G. (1987). Neural Darwinism: The Theory of Neuronal Group Selection. New York: Basic Books. Edelman, G. (2004). Wider than the Sky: The phenomenal gift of consciousness. New Haven: Yale University Press. Firth, J. R. (1937). The tongues of men. Watts & Co. Fodor, J. (1981a). Representations: Philosophical essays on the foundations of cognitive science. Cambridge, MA: The MIT Press. Fodor, J. (1981b). The Mind-Body Problem. Scientific American, 244: 114–125. Fodor, J. (1987) Psychosemantics. Cambridge, MA: MIT Press. Fodor, J. (1990). A theory of content and other essays. Cambridge, MA: MIT Press. Fodor, J. (2009). Where is my Mind? London Review of Books, 31 (3). Fodor, J & Pylyshyn, Z. (1981). How direct is visual perception? Some reflections on Gibson's 'ecological approach'. Cognition 9: 139–196. Froese, T. & Di Paolo, E. A. (2009). Sociality and the life–mind continuity thesis. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 439–463. Fuchs, T. & De Jaegher, H. (2009). Enactive intersubjectivity: Participatory sense-making and mutual incorporation. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 465–486. Gallagher, S. (2005). How the body shapes the mind. Oxford: Oxford University Press. Gallagher, S. (2009). Philosophical Antecedents of Situated Cognition. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 35–51. Gallagher, S. & Crisafi, A. (2009). Mental Institutions. Topoi, 28: 45–51. Gibson, J. J. (1950). The Perception of the Visual World. Boston. Gibson, J. J. (1966). Senses Considered as Perceptual Systems. Boston: Houghton Mifflin. Gibson, J. J. (1979). Ecological Approach to Visual Perception. Boston: Houghton Mifflin. Goodwin, B. C. (1989). Organisms and minds as dynamic forms. Leonardo, 22: 27–31. Griffiths, P. E. & Stotz, K. (2000). How the Mind Grows: A Developmental Perspective on the Biology of Cognition. Synthese 122: 29–51. Grush, R. (1997). The Architecture of Representation. Philosophical Psychology, 10: 5–24. Grush, R. (2004). The emulation theory of representation: Motor control, imagery, and perception. Behavioral and Brain Sciences, 27: 377–442. Hacking, I. (1982). Experimentation and Scientific Realism. Philosophical Topics, 13: 7187 Hacking, I. (1983). Representing and Intervening. Cambridge: Cambridge University Press. Haldane, J. S. (1917). Organism and environment as illustrated by the physiology of breathing. New Haven: Yale University Press. Haldane, J. S. (1928). The sciences and philosophy. Oxford: Hodder and Stoughton Ltd. Hanna, R. & Thompson, E. (2003). The mind-body-body problem. Theoria et Historia Scientiarum: International Journal for Interdisciplinary Studies, 7: 23–42. 159 Haugeland, J. (1998). Having Thought: Essays in the Metaphysics of Mind. Cambridge (MA): Harvard University Press. Hautamäki, A. & Pylkkänen, P. (2001). Kognitiotieteen esihistoriaa. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen & A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 10–25. Havelange, V. (2011). The Ontological Constitution of Cognition and the Epistemological Constitution of Cognitive Science: Phenomenology, Enaction, and Technology. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 335–359. Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. Suom. Reijo Kupiainen. Tampere: Vastapaino (Alkuperäisteos Sein und Zeit. 1927.) Henderson, L. J. (1913). The fitness of the environment. New York: Norwood Press. Hobbes, T. (1651/1999). Leviathan, eli, Kirkollisen ja valtiollisen yhteiskunnan aines, muoto ja valta. Tampere: Vastapaino. Hollan, J., Hutchins, E. & Kirsh, D. (2000). Distributed Cognition: Toward a New Foundation for Human-Computer Interaction Research. ACM Transactions on Computer-Human Interaction, 7 (2): 174–196. Hurley, S. (1998). Consciousness in Action. Cambridge, MA: Harvard University Press. Hurley, S. (2001). Perception and Action: Alternative views. Synthese, 129: 3-40. Hurley, S. (2010). Varieties of Externalism. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 101–154. Hurley, S. & Noë, A. (2003). Neural Plasticity and Consciousness. Biology and Philosophy. 18: 131–168. Hutchins, E. (1995). Cognition in the Wild. Cambridge, MA: The MIT Press. Hutchins, E. (2001). Distributed Cognition. Teoksessa N. Smelser & P. Baltes (toim.), International Encyclopedia of the Social & Behavioral Sciences. Amsterdam: Elsevier. 2068–2072. Hutchins, E. (2006). The Distributed Cognition Perspective on Human Interaction. Teoksessa N. J. Enfield & S. C. Levinson (toim.), Roots of Human Sociality: Culture, Cognition and Interaction. 375–398. Hutchins, E. (2008). The role of cultural practices in the emergence of modern human intelligence. Philosophical Transactions of the Royal Society of London Series B, 363: 2011– 2019. Hutchins, E. (2011a). Enaction, imagination, and insight. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne, & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Towards a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 425–450. Hutchins, E. (2011b). Enculturating the Supersized Mind. Philosophical Studies, 152: 437– 446. Hutto, D. D. (2005). Knowing what? Radical versus conservative enactivism. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 389–405. Jackendoff, R. (1987). Consciousness and the Computational Mind. Cambridge, MA: The MIT Press, A Bradford Book. Jonas, H. (1966). The Phenomenon of Life. New York: Harper and Row. 160 Jonas, H. (1968). Biological Foundations of Individuality. International Philosophical Quarterly, 8 (2): 231–251. Juarrero, A. (2010). Intentions as complex dynamical attractors. Teoksessa J. H. Aguilar & A. A. Buckareff (toim.), Causing Human Actions: New Perspectives on the Causal Theory of Action. Aguilar. Cambridge, MA: MIT Press. Järvilehto, T. (1987). Missä sielu sijaitsee? Oulu: Pohjoinen. Järvilehto, T. (1994). Ihminen ja ihmisen ympäristö: Systeemisen psykologian perusteet. Prometheus-sarja. Oulu: Pohjoinen. Järvilehto, T. (1995). Mikä ihmistä määrää?: ajatuksia yhteistyöstä, tietoisuudesta ja koulutuksesta. Oulu: Pohjoinen. Järvilehto, T. (1998a). The theory of the organism-environment system: I. Description of the theory. Integrative Physiological and Behavioral Science, 33: 321–334. Järvilehto, T. (1998b). The theory of the organism-environment system: II. Significance of nervous activity in the organism-environment system. Integrative Physiological and Behavioral Science, 33: 335–343. Järvilehto, T. (1998c). How far can Unity of the Organism-environment System be Maintained? Psycoloquy: 9 (83). Järvilehto, T. (1999a). The theory of the organism-environment system: III. Role of efferent influences on receptors in the formation of knowledge. Integrative Physiological and Behavioral Science, 34, 90–100. Järvilehto, T. (1999b). What is Represented in the Organism-environment System? Psycoloquy: 10 (019). Järvilehto, T. (2000a). The theory of the organism-environment system: IV. The problem of mental activity and consciousness. Integrative Physiological and Behavioral Science, 35: 35–57. Järvilehto, T. (2000b). Feeling as knowing: Part I: Emotion as reorganization of the organism-environment system. Consciousness & Emotion, 1: 53–65. Järvilehto, T. (2001). Feeling as knowing: Part II. Emotion, consciousness, and brain activity. Consciousness & Emotion, 2: 75–102. Järvilehto, T. (2004). Aivotutkimus, ihmisen psyykkisen toiminnan ja toimintahäiriöiden selittäminen ja kuntoutuksen ongelmat. Teoksessa P. Alanen, M. Sintonen, M. T. Hyyppä & T. Järvilehto (2004). Lääketiede ja tieteenteoria. Turku: Kirja-Aurora. 243–287. Järvilehto, T. (2009). The Theory of the Organism-Environment System as a Basis of Experimental Work in Psychology. Ecological Psychology, 21(2): 112–120. Järvilehto, T. (2010). Anticipation as the Main Principle of Brain Function and Mastering of Skills. Teoksessa K. Thomson & A. Watt (toim.), Connecting Paradigms in Motor Behaviour to Sport and Physical Education. 16–33. Kant, I. (1790/1951). Critique of Judgement. New York: Hafner Press. Kelso, J. A. S. (1995). Dynamic Patterns. Cambridge, MA: MIT Press. Kirchhoff, M. D. (2012). Extended cognition and fixed properties: steps to a third-wave version of extended cognition. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 11: 287–308. Kirsh, D. & Maglio, P. (1994). On Distinguishing Epistemic from Pragmatic Action. Cognitive Science, 18: 513–549. 161 Kiverstein, J. & Clark, A. (2009). Introduction: Mind Embodied, Embedded, Enacted: One Church or Many?. Topoi. 28: 1–7. Kriegel, U. (2007). Consciousness: Phenomenal consciousness, access consciousness, and scientific practice. Teoksessa P. Thagard (toim.), Philosophy of Psychology and Cognitive Science. Amsterdam: Elsevier. 195–217. Laland, K. N., Odling-Smee, J. & Feldman, M. W. (2000). Niche construction, biological evolution and cultural change. Behavioral and Brain Sciences, 23 (1): 131–146. Levine, J. (1983). Materialism and Qualia: The Explanatory Gap. Pacific Philosophical Quarterly, 64: 354–361. Lewis, D. (1966). An Argument for the Identity Theory. Journal of Philosophy, 63: 17–25. Lickliter, R. (2009). The Fallacy of Partitioning: Epigenetics’ Validation of the OrganismEnvironment System. Ecological Psychology, 21: 138–146. Lovelock, J. E. (1979). Gaia: A New Look at Life on Earth. New York: Oxford University Press. Lovelock, J. E. (1987). The ecopoiesis of daisy world. Teoksessa J. M. Robson (toim.), Origin and Evolution of the Universe: Evidence for Design? Kingston, Ontario: McGillQueen’s University Press. 153–166. Lovelock, J. E. (1988). The Ages of Gaia. New York: W. W. Norton. Lutz, A. (2002). Toward a Neurophenomenology as an Account of Generative Passages: A First Empirical Case Study. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 1: 133–167. Lutz, A. & Thompson, E. (2003). Neurophenomenology. Integrating Subjective Experience and Brain Dynamics in the Neuroscience of Consciousness. Journal of Consciousness Studies, 10 (9–10): 31–52. Maravita, A. & Iriki, A, (2004). Tools for the body (schema). Trends in Cognitive Sciences, 8 (2): 79–86. Margulis, L. (1991). Biologists can’t define life. Teoksessa C. Barlow (toim), From Gaia to Selfish Genes: Selected Writings in the Life Sciences. Cambridge, MA: MIT Press. 236– 238. Margulis, L. (1998). Symbiotic Planet: A New look at Evolution. New York: Basic Books. Markman, A. B. & Dietrich, E. (2000a). Extending the classical view of representation. Trends in Cognitive Sciences, 4: 470–475. Markman, A. B. & Dietrich, E. (2000b). In defense of representation. Cognitive Psychology, 40: 138–171. Maturana, H. R. & Varela, F. J. (1980). Autopoiesis and Cognition: The Realization of Living. Boston Studies in the Philosophy of Science, vol 42. Dordrecht: D. Reidel Publishing Company. Maturana, H. R. & Varela, F. J. (1987/1998). The Tree of Knowledge: The Biological Roots of Human Understanding. Boston: Shambhala. Mead, G. H. (1925). The genesis of the self and social control. International Journal of Ethics, 35 (3): 251–277. Mead, G. H. (1934). Mind, self, and society. Chicago, IL: The University of Chicago Press. Mead, G. H. (2001). Essays in Social Psychology, toim. ja johdanto Mary Jo Deegan. New Brunswick (U.S.A.): Transaction Publishers. 162 Menary, R. (2006a). Attacking the Bounds of Cognition. Philosophical Psychology, 19 (3): 329–344. Menary, R. (toim.) (2006b). Radical Enactivism: Intentionality, Phenomenology and Narrative: Focus on the Philosophy of Daniel D. Hutto. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. Menary, R. (2006c). Introduction: What is radical enactivism? Teoksessa R Menary (toim.), Radical Enactivism: Intentionality, Phenomenology and Narrative: Focus on the Philosophy of Daniel D. Hutto. Amsterdam: John Benjamins Publishing Company. 1–12. Menary, R. (2007). Cognitive Integration: mind and cognition unbounded. London: Palgrave Macmillan. Menary, R. (2009). Intentionality, Cognitive Integration and the Continuity Thesis. Topoi, 28: 31–43. Menary, R. (2010a). Introduction: The Extended Mind in Focus. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 1–25. Menary, R. (2010b). Cognitive Integration and the Extended Mind. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 227–244. Menary, R. (2010c). Dimensions of Mind. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 9(4): 561–578. Merleau-Ponty, M. (1962). Phenomenology of Perception. (Kääntänyt C. Smith.) Lontoo: Routledge & Kegan Paul. Merleau-Ponty, M. (1963). The Structure of Behavior. (Kääntänyt A. Fisher.) Pittsburgh, PA: Dusquene University Press. Miller, D. B. (2009). The Provenance and Control of Behavior: Simplistic Answers Are Doomed to Fail. Ecological Psychology, 21(2): 131–137. Millikan, R. (1993). White queen psychology, and other essays for Alice. Cambridge, MA: MIT Press. Millikan, R. (1984). Language, thought, and other biological categories. Cambridge, MA: MIT Press. Millikan, R. (2004). Varieties of meaning. Cambridge, MA: MIT Press. Moreno, A. & Barandiaran, X. (2004). A Naturalized Account of the Inside-Outside Dichotomy. Philosophica, 73: 11–26. Moreno, A & Etxeberria, A. (2005). Agency in Natural and Artificial Systems. Artificial Life, 11: 161–175. Moreno, A., Umerez, J., & Ibañez, J. (1997). Cognition and Life. The Autonomy of Cognition. Brain & Cognition, 34: 107–129. Morris, C. W. (1934). Introduction: George H. Mead as Social Psychologist and Social Philosopher. Teoksessa G. H. Mead (1934). Mind, Self and Society. Chicago, IL: The University of Chicago Press. Morris, E. K. (1991). The contextualism that is behavior analysis: An alternative to cognitive psychology. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 123–149. Myin, E. & O’Regan, J. K. (2002). A way to naturalize phenomenology? Journal of Consciousness Studies, 9 (1): 27–46. 163 Newell, A. & Simon, H. (1976). Computer science as empirical inquiry: symbols and search. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 81–110. Noble, W. (1991). Ecological realism and the fallacy of ‘objectification’. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 199–223. Noë, A. (2004). Action in Perception. Cambridge, MA: The MIT Press. Noë, A. & Thompson, E. (2004). Are There Neural Correlates of Consciousness? Journal of Consciousness Studies, 11 (1): 3–28. Näreaho, L. (2012). Kognitiotiede, tietoisuus ja mind–body-ongelma. Futura, 31 (2): 11– 20. Näätänen, R., Lehtokoski, A., Lennes, M., Cheour, M., Huotilainen, M., Livonen, A., et al. (1997). Language-specific phoneme representations revealed by electric and magnetic brain responses. Nature, 385 (30): 432–434. Odling-Smee, F., Laland, K., & Feldman, M. (2003). Niche Construction: The Neglected Process in Evolution. Princeton, N.J.: Princeton University Press. O‘Regan, J. K., Myin, E. & Noë, A. (2005). Sensory consciousness explained (better) in terms of ‘corporality’ and ‘alterting capacity’. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 389–405. O’Regan, J. K. & Noë, A. (2001). A sensorimotor account of vision and visual consciousness. Behavioural and Brain Sciences, 24: 939–1031. Palmer, D. K. (2004). On The Organism–Environment Distinction in Psychology. Behavior and Philosophy, 32: 317–347. Petitot, J., Varela, F. J., Pachoud, B. & Roy, J.-M. (toim.), (1999). Naturalizing Phenomenology: Issues in Contemporary Phenomenology and Cognitive Science. Stanford: Stanford University Press. Piccinini, G. (2008). Computation without representation. Philosophical Studies, 137: 205– 241. Pietarinen, J. (1993). Ilon filosofia: Spinozan käsitys aktiivisesta ihmisestä. Helsinki: Yliopistopaino. Place, U. T. (1956). Is Consciousness a Brain Process? British Journal of Psychology, 47: 44–50. Port, R. & van Gelder, T. (toim.) (1995). Mind as Motion: Exploration in the Dynamics of Cognition. Cambridge, MA: MIT Press. Preston, J. (2010). The Extended Mind, the Concept of Belief, and Epistemic Credit. Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 355– 369. Putnam, H. (1960). Minds and Machines. Teoksessa S. Hook (toim.), Dimensions of Mind, New York: New York University Press. Putnam, H. (1967). Psychological Predicates. Teoksessa W. H. Capitan & D. D. Merrill (toim.), Art, Mind and Religion. Pittsburgh: University of Pittsburgh Press. 37–48. Putnam, H. (1975). The meaning of 'meaning'. Minnesota Studies in the Philosophy of Science, 7: 131–193. 164 Pylyshyn, Z. W. (1984). Computation and Cognition: Towards a Foundation for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. Pöyhönen, S. (tulossa). Explanatory power in extended cognition. Philosophical Psychology. (http://samulipoyhonen.files.wordpress.com/2010/03/samulipo_epec_01_2013.pdf sivunumerot linkin mukaan; katsottu 4.5.2013.) Reed, E. (1991): James Gibson’s ecological approach to cognition. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 171–197. Reed, E. (1996). Encountering the world. New York: Oxford University Press. Revonsuo, A. (2001). Kognitiotieteen filosofiaa. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen & A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 51–84. Rorty, R. (1979). Philosophy and the Mirror of Nature. Oxford UK & Cambridge USA: Blackwell. Ross, D. & Ladyman, J. (2010). The Alleged Coupling–Constitution Fallacy and the Mature Sciences. Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 155–166. Rowlands, M. (1999). The body in mind: Understanding cognitive processes. Cambridge: Cambridge University Press. Rowlands, M. (2009a). Enactivism and the Extened Mind. Topoi 28: 53–62. Rowlands, M. (2009b). Extended cognition and the mark of the cognitive. Philosophical Psychology. 22 (1): 1–19. Rowlands, M. (2010a). Consciousness, Broadly Construed. Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 271–294. Rowlands, M. (2010b). The New Science of the Mind: From Extended Mind to Embodied Phenomenology. Cambridge, MA: The MIT Press. Rudrauf, D., Lutz, A., Cosmelli, D., Lachaux, J.-P. & Le Van Quyen, M. (2003). From autopoiesis to neurophenomenology: Francisco Varela’s exploration of the biophysics of being. Biological Research, 36 (1): 27–65. Rumelhart, D. E. (1989). The Architecture of Mind: A Connectionist Approach. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 205–232. Rupert, R. (2004). Challenges to the hypothesis of extended cognition. The Journal of Philosophy, 101: 389–428. Rupert, R. (2009). Innateness and the Situated Mind. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 96–116. Rupert, R. (2010). Representation in Extended Cognitive Systems: Does the Scaffolding of Language Extend Mind? Teoksessa R. Menary. (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 325–354. Rupert, R. (2011). Cognitive systems and the supersized mind. Philosophical Studies, 152: 427–436. Ryle, G. (1949). The Concept of Mind. Lontoo: Hutchinson. Saariluoma, P. (2001). Moderni kognitiotiede. Teoksessa P. Saariluoma, M. Kamppinen & A. Hautamäki (toim.), Moderni kognitiotiede. Helsinki: Gaudeamus. 26–50. 165 Şahin, S., Çakmak, M., Doğar, M. R., Uğur, E. & Üçoluk, G. (2007). To Afford or Not to Afford: A New Formalization of Affordances Toward Affordance-Based Robot Control. Adaptive Behavior, 15 (4): 447–472. Seager, W. (1999). Theories of Consciousness: An Introduction and Assessment. London: Routledge. Searle, J. (1980). Minds, brains, and programs. Behavioral and Brain Sciences, 3: 417– 458. Shanon, B. (1991). Alternative theoretical frameworks for psychology: A synopsis. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 237–263. Shapiro, L. (2004). The Mind Incarnate. Cambridge, MA: MIT Press. Shotter, J. (1991). The rhetorical-responsive nature of mind: A social construction account. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 55–79. Silberstein, M. & Chemero, A. (2011a). Complexity and Extended PhenomenologicalCognitive Systems. Topics in Cognitive Science, 1–16. Silberstein, M. & Chemero, A. (2011b). Dynamics, Agency and Intentional Action. Humana Mente, 15: 1–19. Smart, J. J. C. (1959). Sensations and Brain Processes. Philosophical Review, 68: 141–156. Smith, B. (2009). Toward a Realistic Science of Environments. Ecological Psychology, 21(2): 121–130. Smith, E. R. & Conrey, F. R. (2009). The Social Context of Cognition. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 454–466. Smolensky, P. (1989). Connectionist Modeling: Neural Computation / Mental Connections. Uudelleenjulkaistu teoksessa J. Haugeland (toim.), (1997). Mind Design II. Cambridge, MA: MIT Press / A Bradford Book. 233–250. Spinoza, B. (1994). Etiikka, suom. V. Oittinen. Helsinki: Gaudeamus. Sprevak, M. (2009). Extended cognition and functionalism. Journal of Philosophy, 106: 503–527. Sprevak, M. (2010). Inference to the hypothesis of extended cognition. Studies in History and Philosophy of Science, 41: 353–362 Steiner, P. & Stewart, J. (2009). From autonomy to heteronomy (and back): The enaction of social life. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 8: 527–550. Sterelny, K. (2010). Minds: extended or scaffolded? Phenomenology and the Cognitive Sciences, 9 (4): 465–481. Stewart, J. (1996). Cognition = life: Implications for higher-level cognition. Behavioural Processes, 35: 311–326. Stewart, J. (2011). Foundational Issues in Enaction as a Paradigm for Cognitive Science: From the Origin of Life to Consciousness and Writing. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. 1–31. 166 Stewart, J., Gapenne, O. & Di Paolo E. A. (2011). Introduction. Teoksessa J. Stewart, O. Gapenne & E. A. Di Paolo (toim.), Enaction: Toward a New Paradigm for Cognitive Science. Cambridge, MA: MIT Press. vii–xvii. Still. A. (1991). Mechanism and Romanticism: A selective history. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 7–26. Still, A. & Costall, A. (1991). The mutual elimination of dualism in Vygotsky and Gibson. Teoksessa A. Still & A. Costall (toim.), Against Cognitivism: Alternative Foundations for Cognitive Psychology. New York: Harvester Wheatsheaf. 225–236. Summer, F. B. (1922). The organism and its environment. Scientific Monthly, 14: 223–233. Sutton, J. (2009). Remembering. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 217– 235. Sutton, J. (2010). Exograms and Interdisciplinarity: History, the Extended Mind, and the Civilization Process. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 189–226. Thelen, E. & Smith, L. (1994). A Dynamic Approach to the Development of Cognition and Action. Cambridge, MA: The MIT Press. Thompson, E. (2001). Empathy and Consciousness. Journal of Consciousness Studies, 8 (5-7): 1–32. Thompson, E. (2004). Life and mind: From autopoiesis to neurophenomenology: A tribute to Francisco Varela. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 3: 381–398. Thompson, E. (2005). Sensorimotor subjectivity and the enactive approach to experience. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 407-427. Thompson, E. (2007). Mind in Life: Biology, Phenomenology, and the Sciences of Mind. Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University Press. Thompson, E., Lutz, A. & Cosmelli, D. (2005). Neurophenomenology: An Introduction for Neuro-philosophers. Teoksessa A. Brook & K. Akins (toim.), Cognition and the Brain: The Philosophy and Neuroscience Movement. 40–97. New York & Cambridge: Cambridge University Press. Thompson, E. & Stapleton, M. (2009). Making Sense of Sense-Making: Reflections on Enactive and Extended Mind Theories. Topoi 28: 23–30. Thompson, E. & Varela, F. (2001). Radical embodiment: neural dynamics and consciousness. Trends in Cognitive Sciences, 5 (10): 418–425. Tiuraniemi, T. (2011). Kestääkö laajennetun mielen hypoteesi? Filosofian Akatemian tutkijaseminaari 25.3.2011, Helsingin yliopisto. Torrance. S. (2005). In search of the enactive: Introduction to special issue on enactive. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 4: 357–368. Tribble, E. B. (2005). Distributed Cognition in the Globe. Shakespeare Quarterly, 56 (2), 135–155. Turvey, M. (1992). Affordances and prospective control: An outline of the ontology. Ecological Psychology, 4: 173–187. Turvey, M. (2009). On the Notion and Implications of Organism-Environment System. Ecological Psychology, 21: 97–111. 167 Turvey, M. T., Shaw, R. E., Reed, E. S. & Mace, W. M. (1981). Ecological laws of perceiving and acting: In reply to Fodor and Pylyshyn. Cognition, 9: 237–304. Uexküll, J. v. (1934 ja 1940/2010). A foray into the worlds of animals and humans: with, A theory of meaning. Kääntänyt Joseph D. O’Neill; johdanto Dorion Sagan; jälkisanat Geoffrey Winthrop-Young. Minneapolis: University of Minnesota Press. (Alkuperäiset teokset: Uexküll, J. v. & Kriszat, G. (1934). Streifzüge durch die Umwelten von Tieren und Menschen ja Uexküll, J. v. (1940). Bedeutungslehre.) van Duijn, M., Keijzer, F. & Franken, D. 2006. Principles of Minimal Cognition: Casting Cognition as Sensorimotor Coordination. Adaptive Behavior, 14 (2): 157–170. van Gelder, T. (1995). What might cognition be, if not computation? Journal of Philosophy, 91: 345–381. van Gelder, T. (1998). The Dynamical Hypothesis in Cognitive Science. Behavioral and Brain Sciences 21: 615–665. van Gelder, T. & Port, R. F. (1995). It’s About Time: An Overview of the Dynamical Approach to Cognition. Teoksessa R. F. Port & T. van Gelder (toim.), Mind as Motion: Exploration in the Dynamics of Cognition. Cambridge, MA: MIT Press. Varela, F. (1979). Principles of biological autonomy. New York: Elsevier. Varela, F. (1996). Neurophenomenology: A Methodological remedy to the hard problem. Journal of Consciousness Studies, 3: 330–350. Varela, F. (1997). Patterns of Life: Intertwining Identity and Cognition. Brain and Cognition, 34: 72–87. Varela, F. J. & Shear, J. (1999). First-Person Methodologies: What, Why, How? Journal of Con-sciousness Studies, 6 (2–3): 1–14. Varela, F., Thompson, E. & Rosch, E. (1991). The Embodied Mind: Cognitive Science and Human Experience. Cambridge, MA: The MIT Press. Vera, A. H. & Simon, H. A. (1993). Situated action: A symbolic interpretation. Cognitive Science, 17: 7–48. Viljanen, V. (2005). Elämän käsite Spinozan filosofiassa. Teoksessa J. Haukioja & J. Räikkä (toim.), Elämän merkitys. Filosofisia kirjoituksia elämästä. Kuopio: Unipress. 31– 39. Viljanen, V. (2008). On the Derivation and Meaning of Spinoza’s Conatus Doctrine. Teoksessa D. Gardner & S. Nadler (toim.), Oxford Studies in Early Modern Philosophy, Vol 4. Oxford: Oxford university Press. Viljanen, V. (2011). Spinoza’s Geometry of Power. Cambridge; New York: Cambridge University Press. Vygotsky, L. S. (1978). Mind in society: The development of higher psychological processes. Cambridge, MA: Harvard University Press. Vygotski, L. S. (1982). Ajattelu ja kieli. Suom. Klaus Helkama ja Anja Koski-Jännes. Espoo: Weilin+Göös. (Engl. Thought and Language / Thinking and Speaking; alkuperäisteos Myšlenie i reč. 1934.) Walter, S. (2010). Cognitive extension: the parity argument, functionalism, and the mark of the cognitive. Synthese, 177: 285–300. Walter, S. & Kästner, L. (2012). The where and what of cognition: The untenability of cognitive agnosticism and the limits of the Motley Crew Argument. Cognitive Systems Research, 13: 12–23. 168 Webb, B. (1994). Robotic experiments in cricket phonotaxis. Teoksessa D. Cliff, P. Husbands, J. A. Meyer, & S. Wilson (toim.), From Animals to Animats 3: Proceedings of the Third International Conference on Simulation of Adaptive Behavior. Cambridge, MA: MIT Press. 45–54. Weber, A. & Varela, F. (2002). Life after Kant: Natural purposes and the autopoietic foundations of biological individuality. Phenomenology and the Cognitive Sciences, 1: 97–125. Wheeler, M. (2004). Is language the ultimate artefacts? Language Sciences, 26: 693–715. Wheeler, M. (2005). Reconstructing the Cognitive World: The Next Step. Cambridge, MA: MIT Press. Wheeler, M. (2010a). In Defense of Extended Functionalism. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 245–270. Wheeler, M. (2010b).Minds, Things and Materiality. Teoksessa C. Renfrew & L. Malafouris (toim.), The Cognitive Life of Things: Recasting the Boundaries of the Mind. Cambridge: McDonald Institute for Archaeological Research Publications. (http://www.philosophy.stir.ac.uk/staff/mwheeler/documents/minds_things_materiality_final.pdf sivunumerot linkin mukaan; katsottu 17.4.2013.) Wilson, R. A. (1994). Wide Computationalism. Mind, 103: 351–372. Wilson, R. A. (2000). The mind beyond itself. Teoksessa D. Sperber (toim.), Metarepresentations: A Multidisciplinary Perspective. New York: Blackwell. 31–55. Wilson, R. A. (2004). Boundaries of the mind: The individual in the fragile sciences: Cognition. New York: Cambridge University Press. Wilson, R. A. (2010). Meaning Making and the Mind of the Externalist. Teoksessa R. Menary (toim.), The Extended Mind. Cambridge, MA: The MIT Press. 167–188. Wilson, R. A. & Clark, A. (2009). How to Situate Cognition: Letting Nature Take Its Course. Teoksessa P. Robbins & M. Aydede (toim.), The Cambridge Handbook of Situated Cognition. Cambridge: Cambridge University Press. 55–77. Wittgenstein, L. (1953). Philosophical Investigations. Oxford UK: Blackwell. 169
© Copyright 2024