1 - Isät lasten asialla ry

VIERAANNUTTAMINEN1
Pekka Pere
yliopistonlehtori
sosiaalitieteiden laitos
Helsingin yliopisto
University Lecturer
Department of Social Research
University of Helsinki
30.8.2013
Eron jälkeen vanhempi voi pyrkiä katkaisemaan lapsen ja toisen vanhemman suhteen perusteettomasti eli
vieraannuttamaan lasta toisesta vanhemmastaan. Vieraannuttaminen on lapselle hyvin vahingollista, mutta se on lastensuojelussa huonosti tunnettu lapsen kaltoinkohtelun muoto. Lapselle ja hänen henkiselle kehitykselleen on tärkeää säilyttää
suhde molempiin vanhempiinsa. Vanhemman painostuksen alla lapsi ei pysty välttämättä ilmaisemaan, että rakastaa
molempia vanhempiaan ja tahtoo olla molempien vanhempiensa kanssa. Pyrkimys on kertoa vieraannuttamisen
vakavuudesta ja kannustaa tutkimukseen ja toimiin Suomessa vähän tutkitusta aiheesta.
Avainsanat: Vieraannuttaminen, lapsen kaltoinkohtelu, henkinen väkivalta, lastensuojelu.
Pekka Pere (2013). Parental alienation.
After divorce some parents aim to destroy the relationship of their child with the other parent despite that no objective
reason to cut the relationship exists. Such parental alienation is most harmful to a child but yet is not a recognised form of
child abuse in the child welfare agencies. Contact to the other parent is important for healthy development of a child. A
child may not be able to express his or her desire to love and retain contact with the other parent if the contact is strongly
opposed by the parent with whom the child lives. The aim is to communicate the idea of the harmfulness of parental
alienation and to spark research interest in a little inspected topic in Finland.
Keywords: Parental alienation, child abuse, mental violence, child welfare.
1
Kiitän Anja Hannuniemeä, Aino Kääriäistä ja Sirpa Taskista kommenteista ja Richard Warshakia koulutusmateriaalin-
sa (2012b) luovuttamisesta käyttööni. Vastaan yksin artikkelini sisällöstä ja puutteista.
2
Mitä vieraannuttaminen on?
Vieraannuttamiselle ei ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Varsin onnistunut määritelmä on tämä:
Lapsen vieraantuminen vanhemmastaan on lapsen vahvaa vanhempansa vastustamista, joka ei ole
suhteessa vanhemman ominaisuuksiin2 eikä lapsen aiempaan suhteeseen häneen (Fidler ja Bala 2010a).
Vieraannuttaminen on toimintaa, jonka tavoitteena on saada lapsi vieraantuneeksi vanhemmastaan —
tavallisesti muttei välttämättä vanhempien eron jälkeen. Onnistuessaan lopputulos on lapsen
objektiivisesti perusteeton kääntyminen toista vanhempaansa vastaan ja mahdollisesti yhteydenpidon
toiseen vanhempaan loppuminen. Darnall (2008, 5–14), Fidler ja Bala (2010b) sekä Fidler, Bala ja
Saini (2013) pohtivat vaihtoehtoisia määritelmiä vieraannuttamiselle.
Warshakin (2012a, 192–193) mukaan tärkein työkalu vieraannuttamisessa on lapsen mielessä
luontaisesti oleva epävarmuus. Normaali vanhempi tuottaa lapselle iloa mutta myös pettymyksiä, mikä
luo epävarmuutta lapsen mieleen. Vieraannuttaja kiinnittää lapsen huomion pettymyksiin ja ehkä
liioittelee niitä, keksii uusia syitä pettymyksille ja käyttää kaikki tilaisuudet hyväksi pitääkseen lapsen
huomion pettymyksissä. Esimerkiksi jos äiti valittaa hampaiden pesemättömyydestä, siitä tehdään
osoitus äidin huonoudesta (Warshak 2012a, 70).
Vieraannuttamista on eriasteista — kuten on vieraantumistakin (esim. Bernet 2010, 139–141).
Lievimmillään vieraannuttaminen on epäsuoraa mahdollisesti tiedostamatonta negatiivisen asenteen
toista vanhempaa kohtaan välittämistä lapselle. Konkreettisempi vieraannuttaminen tapahtuu
järjestämällä lapselle erityisen hauskaa tekemistä mahdollisten vierailujen ajaksi, syöttämällä lapselle
vääriä mieli-ja muistikuvia etävanhemmasta, estämällä tapaamiset ja kontaktit hänen kanssaan tai
huolehtimalla, että ne tapahtuvat epäsuotuisissa olosuhteissa, antamalla lapsen ymmärtää etteivät ne ole
suotavia ja edellyttämällä, että lapsi lopulta omaksuu lähivanhemman kielteisen mielikuvan etävanhem-
2
Mikäli vanhemmalla on päihde- tms. ongelmia, voi olla perusteltua rajoittaa lapsen ja vanhemman yhdessäoloa. Vieraannuttamistilanteessa tällaisia syitä ei ole.
3
masta. Pahimmillaan vieraannuttaja vaatii lapsen omaksumaan vieraannuttajan mustavalkoisen
maailmankuvan lapsen toisesta vanhemmasta ja opettaa lapsen vihaamaan häntä. Lapsi on pakotettu
ikään kuin kieltämään puolet itsestään, mikä on valtava psyykkinen rasite. Vieraannuttaja saattaa
esimerkiksi palkita lasta siitä, että lapsi pahoinpitelee toista vanhempaansa (Häkkänen-Nyholm 2012).
Vieraannutettu lapsi voi uhata tappaa toisen vanhempansa (Warshak 2012a, 63). Äärimmillään
vieraannuttaja voi yllyttää lapsensa todella yrittämään tappaa toisen vanhempansa (Fray 2009a–c ja
2010). Vieraannuttaja saattaa kohdistaa myös aiheettomia seksuaali- ja väkivaltarikossyytöksiä lapsen
toiseen vanhempaan perusteena lapsen ja vanhemman tapaamisten ja yhteydenpidon estämiselle (esim.
Hannuniemi 2012a, vrt. Korkman ym. 2012). Hyppänen (2013, 63–65) kertoo konkreettisia esimerkkejä
eristämisen keinoista.
Kovassa huoltoriidassa kouluikäiset lapset ja eritoten nuoret voivat päätyä mustavalkoisiin asenteisiin
pitäen toista vanhempaansa täydellisen hyvänä ja toista täydellisen pahana. Lasten asenne voi vaihtua
sen mukaan, kumman vanhemman luona he sattuvat olemaan. Vähitellen lapset tapaavat lukittautua
asenteeseen, jossa toinen vanhempi on ”paha” ja toinen ”hyvä”. ”Hyväksi” päätyy tyypillisesti
vanhempi, joka on kiitollisempi tällaisesta asemasta lapsen mielessä. Kovassa huoltoriidassa lapsi
asettuu siis sen vanhemman puolelle, joka näyttää pitävän puolelleen asettumista tärkeämpänä.
(Johnston, Roseby ja Kuehle 2009, 148.)
Vanhemman ja lapsen läheinen suhde ei takaa, ettei lapsi voisi tulla vieraannutetuksi. Suhteen
rikkominen voi onnistua yhdessä yössä; toisaalta joitakin lapsia ei voi vieraannuttaa. Vieraannuttaminen
vaikuttaa useimpiin lapsiin ainakin jossain määrin. (Warshak 2012a, 64 ja 246.) Oleellisesti minkä
tahansa ikäinen lapsi voi tulla vieraannutetuksi, mutta erityisen alttiita vieraannuttamiselle ovat
varhaisteini- ja teini-ikäiset lapset (esim. Fidler ja Bala 2010b, Fidler ym., 2013, 7, Johnston ym. 2009,
148, Johnston, Walters ja Olesen 2005 sekä Warshak 2012a, 66).
Lapsen vihamielisyys vieraannutettua vanhempaa kohtaan voi laajentua ja usein laajentuu kattamaan
myös isovanhemmat ja muun vieraannutetun vanhemman suvun ja joskus jopa hänen
4
lemmikkieläimensä (Warshak 2012a, 83–87). Vieraannuttamisessa on ainakin kaksi uhria: Vanhempi,
joka menettää lapsensa ja lapsi, joka menettää toisen vanhempansa. Uhreja on enemmän, mikäli
vieraannuttamisen takia sisarukset eivät tapaa toisiaan. Uhreja ovat myös isovanhemmat ja lapsen muut
läheiset, joilta katkaistaan yhteys lapseen.
Vieraannuttaminen on äärimmäistä henkistä väkivaltaa lasta ja vanhempaa kohden.3 Henkinen pahoinpitely on lapselle yhtä vahingollista kuin muunlainen pahoinpitely, ja henkinen väkivalta on mahdollisesti yleisin, haastavin ja vähiten viranomaisille raportoitu lasten kaltoinkohtelun muoto (Hibbard ym.
2012). Pahoinpitelyn on pitkään katsottu voivan olla myös psyykkistä, ja minkälainen tahansa lapsen
pahoinpitely aiheuttaa lapselle riskin sairastua psyykkisesti (esim. Taskinen 1982, 8 ja 2003, 17). Fyysisessä ja seksuaalisessa väkivallassa lasta pitkäaikaisimmin ja syvimmin vaurioittavaksi osaksi voidaan
usein katsoa niiden ytimessä oleva henkinen väkivalta (Baker 2010, vrt. Taskinen 1982, 8 ja Hytönen
2007).4 Bakerin (2007) tutkimuksessa lapsena vieraannutetut aikuiset poikkeuksetta kertoivat kokeneensa myös muuta henkistä kaltoinkohtelua ja väkivaltaa ja sitä merkittävämpää, mitä vakavampaa
vieraannuttaminen oli ollut.
Vieraannuttaminen ei ole uusi ilmiö. Bernet (2010, 17) kertoo oikeustapauksista väitettyyn
vieraannuttamiseen liittyen vuodesta 1827 lähtien. Maailmankirjallisuuden 1875–1877 julkaistussa Leo
Tolstoin klassikossa Anna Karenina lapsi vieraannutetaan äidistään. Amerikkalaisia tuomareita on ollut
huolissaan lapsen mielen myrkyttämisestä toista vanhempaa vastaan jo 1800-luvun lopulla (Fidler ym.
2013, 14). Käsitteenmuodostus ja vieraannuttamistutkimus ovat aktivoituneet 1970-luvun lopulta
lähtien (esim. Hannuniemi 2008b). Arajärvi ja Koski (1986, 25–26, 45–47, 67–69, 77, 88–89 ja 142)
3
Aikuinen, joka on vieraannutettu lapsena toisesta vanhemmastaan, kuvasi Bakerille (2007, 84) kokemaansa näin:
”Emotional violence to the extreme.”
4
Parisuhdeväkivallassa henkinen väkivalta on koettu yleensä pahemmaksi kuin fyysinen (Niemi 2013, 240).
5
sekä Saksa (1993) lienevät ensimmäisiä vieraannuttamista (tätä sanaa käyttämättä) käsitelleitä
suomalaisia kirjoja.
Onnistuneen vieraannuttamisen lopputulos on niin arkiymmärryksen vastainen ja vieraannutetun lapsen
käyttäytyminen niin häiriintynyttä, että vieraannutetun lapsen on arvioitu kärsivän psykiatrisesta
oireyhtymästä vieraannuttamisoireyhtymästä (parental alienation syndrome). Asiantuntijat ovat
erimielisiä, onko kyseessä lääketieteellinen oireyhtymä (esim. Bow, Gould ja Flens 2009 ja Fidler ym.
2013, 41–50; ks. eritoten Bernet ym. 2010). Suomessa oireyhtymän puolesta ovat puhuneet Hannuniemi
(2007, 2008a,b, 2009 ja 2010), Suomela (2004), Sinkkonen (2008, 68–73; 2010, 210–211 ja 2012; vrt.
2003) ja Sund (2005) ja vastaan Lager (2003, 2008 ja 2009). Roos (2007) ei kiellä oireyhtymää mutta
suhtautuu
siihen
kriittisesti.
Vaikka
ei
ole
merkityksetöntä,
onko
kyseessä
psykiatrista
diagnoosiluokitusta vaativa oireyhtymä, se ei ole keskeistä tämän katsauksen kannalta. Suomessa
tietämys on heikkoa pelkästä vieraannuttamisestakin.
Kyselyssä yhdysvaltalaisen Perhe- ja sovitteluoikeus -yhdistyksen (Association of Family and
Conciliation Courts) kansainvälisessä kongressissa 98 % vastaajista vastasi olevansa samaa mieltä
seuraavan väitteen kanssa: Vanhempi voi manipuloida lapset hylkäämään toisen vanhempansa aiheetta
(Warshak 2012b, 3). Vieraannuttamisoireyhtymää kritisoineet Lager (2013) ja Rooskin (2013) pitävät
vieraannuttamista todellisena ilmiönä ja ongelmana. Vieraantumisen määritelmästä, syistä,
mekanismeista ja yleisyydestä on edelleen erimielisyyttä. Suomessa asiantuntija voi edelleen pohtia,
onko vieraannuttamista olemassa (ks. alta).
Amerikan psykiatriyhdistyksen diagnoosiluokitukseen DSM-5:teen (American Psychiatric Association’s Diagnostic and statistical manual of mental disorders) lisättiin toukokuussa 2013 kohdat
”lapsi, johon vanhempien välinen ahdistus vaikuttaa” ja ”lapsen psykologinen kaltoinkohtelu” (National Parent Organisation 2013 sekä Zvolinski ja Zvolinski 2013). Edellisellä tarkoitetaan vanhempien riitaisuuden negatiivisia vaikutuksia lapseen. Jälkimmäinen määritellään vanhemman tarkoituk-
6
selliseksi sanalliseksi tai symboliseksi toimeksi, jonka seurauksena tai mahdollisena seurauksena on
merkittävä psykologinen haitta lapselle. Molemmilla kohdilla on ilmeinen yhteys vieraannuttamiseen.
Millainen on vieraannuttaja?
Tyypillisesti vieraannuttaja on vanhempi, jonka luona lapsi pääasiallisesti asuu (97 %), mutta myös
tapaajavanhempi voi olla vieraannuttaja (3 %; osuudet Balan, Huntin ja McCarney’in (2010)
aineistosta; ks. myös Fidler ym. 2013, 9 ja Baker 2007, 19). Vieraannuttaja voi toimia myös
eroamattomassa perheessä (Baker 2007). Näiden on arvioitu olevan kaikkein vaikeimpia
vieraannuttamistilanteita, koska eron tullen lasten käsitys toisesta vanhemmasta on murskattu jo
valmiiksi. Fidlerin ym:iden (mts. 9) tutkimuksessa 81 % vieraannuttajista oli yksinhuoltajia.
Fidlerin ym:iden (mts. 7) viittaamissa tutkimuksissa 58–66 prosenttia vieraannuttajista on äitejä (vrt.
Hurmalainen 2013). Isien osuus vieraannuttajista on ollut kasvussa (Kopetski, Rand ja Rand 2006).
Warshak (2012a, 97) arvioi, että yleensä vain toinen vanhemmista vieraannuttaa. Darnallin (2008, 6)
mukaan molemmat vanhemmat voivat olla vieraannuttajia mutta tällöinkin toinen vanhemmista on
yleensä vieraannuttamisprosessin liikkeellepanija.
Darnall (2008, 17–25) erottelee kolmenlaisia vieraannuttajia: Naiivit vieraannuttajat arvostavat lapsen
ja toisen vanhemman suhdetta ja tekevät vain satunnaisesti, ehkä jopa tiedostamattaan, vieraannuttavia
toimia. Aktiivit vieraannuttajat voivat myös arvostaa lapsen halua olla toisenkin vanhempansa kanssa
mutteivät hallitse tunteitaan ja voivat esimerkiksi haukkua toista vanhempaa lasten edessä. Tunteittensa
rauhoituttua he saattavat katua toimintaansa. Pakkomielteiset vieraannuttajat pitävät itseään tai lastaan
kaltoinkohtelun tai petoksen uhreina, ovat katkeria, sanovat suojelevansa lasta vaikka ei olisi syytä
olettaa, että toinen vanhempi olisi koskaan kaltoinkohdellut lasta ja pyrkivät tuhoamaan lapsen ja toisen
7
vanhemman suhteen omasta mielestään oikeutetusti. Kuka on toista mieltä pakkomielteisen
vieraannuttajan kanssa, muuttuu hänen vihollisekseen.
Vieraannuttajilla on usein ongelmia persoonallisuudessaan (esim. Hannuniemi 2007 ja 2012a).
Persoonallisuushäiriöt, itsemurha-ajatukset ja päihteiden käyttö ovat yleisiä vieraannuttajilla (esim.
Fidler ja Bala 2010b). Vieraannuttamisessa he siirtävät ongelmallisuutensa lapseensa. Vieraannuttaja
voi kohdella lastaan kaltoin muillakin tavoin kuin vieraannuttamalla (Baker 2007) ja olla ollut jo ennen
eroa lasta huonosti kohdellut vanhempi, jonka vihaa lapsi pelkää (Warshak 2012a, 63). Vieraannuttaja
voi kohdistaa fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa lapseensa (Baker, 2007, 15 ja Väyrynen 2008, 48).
Perusteettomat syytökset lasten kaltoinkohtelusta huoltoriitojen yhteydessä vaikuttavat yleisiltä.
Kopetskin
ym:iden
(2006)
vieraannuttamistapauksista
koostuvassa
aineistossa
Kopetskin
perusteettomiksi arvioimia kaltoinkohtelusyytöksiä oli yli puolet syytöksistä. Balan ym:iden (2007)
tutkimuksessa perusteettomia kaltoinkohtelusyytöksiä tekivät äidit ja isät yhtälailla; Palon (2012)
tutkimuksessa äidit tekivät toteennäyttämättömiä syytöksiä useammin. Yhdysvalloissa lastensuojelu
arvioi neljä viidestä lastensuojeluilmoituksesta aiheettomaksi (Owhe 2013). (Perusteettomiksi
arvioiduista kaltoinkohtelusyytöksistä valtaosa on saatettu tehdä vilpittömän huolen takia; Bala ym.
2007 ja Fidler ym. 2013, 40.) Suomessa lastensuojeluilmoituksia on käytetty toisen vanhemman
kiusaamiseen tai mustamaalaamiseen ja lastensuojelussa on esiintynyt käytäntöjä, että huoltoriidan
yhteydessä tehtyjä lastensuojeluilmoituksia pidetään lähtökohtaisesti aiheettomina (Lasola 2008,
Kananoja, Lavikainen ja Oranen 2013, 43 sekä Hyppänen 2013, 57).
Vieraannuttamissyytöskään ei ole aina perusteltu, eli vieraannuttajaksi väitetty vanhempi voi olla hyvä
vanhempi. Johnstonin ym:iden (2005) tutkimuksessa neljäsosassa tapauksia, joissa lapsi ei tavannut
toista vanhempaansa, oli merkkejä lapsen kaltoinkohtelusta vanhemman, jota lapsi ei tavannut, taholta.
Perättömiä — tai ainakin oikeuden mielestä toteennäyttämättä jääneitä — vieraannuttamissyytöksiä
tekevät enemmän isät kuin äidit (Bala ym. 2010 ja Fidler ym. 2013, 10–11).
8
Kuinka yleistä vieraannuttaminen on?
Toisen vanhemman mustamaalaaminen lapselle tai tapaamisten estäminen eron jälkeen lienee melko
yleistä. Raittila ja Sutinen (2008, 90) pitkälti jälkimmäisen väitöskirjaan (2005) perustuvassa kirjassa
arvioivat, että riitaisissa eroissa äidit lähes poikkeuksetta pyrkivät estämään isän ja lasten tapaamisia.
Rauhasta (2003, 259) on järkyttävää, että vahvastikin lapsia isästä vieraannuttavaa käytöstä pidetään
täysin normaalina eron jälkeen ja ettei siihen puututa. Luotettavaa tietoa vieraannuttamisen yleisyydestä
ei ole.
Huttusen (2001, 110) mukaan kolmasosalla eroperheistä isän ja lapsen suhde oleellisesti katkeaa parin
vuoden erosta jälkeen. Brobergin ja Hakovirran (2005) tutkimuksessa eroperheiden lapsista 30 % ei
oleellisesti tavannut toista vanhempaansa. Mikäli lähivanhempi oli uusperheellinen, etävanhempaansa
tapaamattomien lasten osuus oli 37 %. Kaikkosen ja Hakulinen-Viitasen (2012) tutkimuksessa isäänsä
tapaamattomien lasten osuus oli 23 %. Tapaamattomuuden syytä ei selvitetty näissä tutkimuksissa.
Santonen (2012) tutki 130 sosiaalitoimen tekemää olosuhdeselvitystä. Niissä 29 %:ssa oli viitteitä
vieraannuttamisesta. Vieraannuttamisesta väitöskirjaa laativa OTL Anja Hannuniemi (2012b) arvioi,
että eroperheiden lapsista 10 %:a vieraannutetaan.
Myös ulkomaisissa tutkimuksissa päädytään säännöllisesti suuriin osuuksiin, joissa isien ja lasten suhde
katkeaa vanhempien eron jälkeen. Johnstonin ym:iden (2009, 209) tutkimuksessa isistä 20 %:lla ei ollut
enää suhdetta lapsiinsa eron jälkeen. Amaton (2009) isossa aineistossa 29 % isistä ei tavannut lastaan
lainkaan. Spruijtin, de Goeden ja van der Valkin (2004) mukaan 20 % lapsista ei ole yhteydessä toiseen
vanhempaansa ja heidän asiantuntijaotoksensa mukaan 13 %:ssa eroista on (moderate-tasoista) vieraannuttamista.5 Parkinsonin (2013) viittaaman tutkimuksen mukaan Australiassa vuonna 2001 lapsistaan
erillään asuvista isistä 53 %:lla oli suhde lapseensa oleellisesti katkennut ja 75 % isistä oli
5
Kiitän Helena Häkkänen-Nyholmia tämän viitteen osoittamisesta.
9
tyytymättömiä ja 57 % täysin tyytymättömiä aikaan, jonka he saattoivat olla lapsensa kanssa. Fidlerin ja
Balan (2010b) katsausartikkelissa viitattujen tutkimusten mukaan erolapsista 11–15 % vastustaa
etävanhemman tapaamisia ja huoltoriitojen kohteena olevista lapsista 20–40 % on vieraannutettuja.
Bow’n ym:iden (2009) kyselytutkimuksessa huoltoriita-asiantuntijoiden6 keskimääräinen arvio oli, että
26 %:ssa huoltoriidoista on vieraannuttamista. Se arvioitiin voimalliseksi näistä tapauksista 21 %:ssa eli
runsaassa 5 %:ssa kaikista huoltoriidoista. Bernet ym:t (2010, 128) päättelevät katsausartikkelissaan,
että huoltoriitalapsista 25 % vieraantuu toisesta vanhemmastaan ainakin jossain määrin. Lasten
tapaamiset toisen vanhempansa kanssa ovat vähentyneet (esim. Johnston ym. 2005) ja
vieraannuttaminen, tai vähintään väitetty tai tunnistettu vieraannuttaminen, on yleistynyt (Kopetski ym.
2006, Bala ym. 2010, Bala 2012 sekä Fidler ym. 2013, 8 ja 11).
Vieraannuttamisstrategioilla toinen vanhempi pyrkii saamaan lapsen liittoutumaan kanssaan toista
vanhempaansa vastaan. Baker (2010) arvioi tutkimusten ja lastenvalvojien havaintojen perusteella, että
vieraannuttamisstrategioiden käyttö eroriidoissa on yleistä ja että niitä käytetään mahdollisesti
valtaosassa lapsiperheiden eroja. Bakerin (mt.) kyselytutkimuksessa New Yorkin lastensuojelun
työntekijöille heistä 29 % kertoi toisen vanhemman pyrkineen kääntämään häntä lapsena toista
vanhempaansa vastaan ainakin joskus ja 9 % usein tai hyvin usein. Niistä vastaajista, joilla oli ollut isätai äitipuoli, 44 % kertoi kokeneensa käännyttämistä toista vanhempaansa vastaan.
Vieraannuttamisen yleistymisen voisi olettaa näkyvän huolto- ja tapaamisoikeusriitojen ja niiden
yhteydessä esitettävien perättömien seksuaali- ja väkivaltarikossyytösten kaltaisten ääri-ilmiöiden
pesiytymisessä Suomeen. Lastensuojelun asiakkaiden lukumäärä on kasvanut ja heidän tilanteensa on
vaikeutunut (esim. Sinko 2004, 72). Huolto- ja tapaamisoikeusriidat ovat yli kolminkertaistuneet
kahdessakymmenessä vuodessa (Lasola 2010) ja yleistyneet voimakkaasti viimeisen kymmenen vuoden
aikana (Valkama ja Lasola 2010). Vihavaisen ja Vähäsarjan selvityksessä (2013) suurin osa poliiseista
6
Vastaajat olivat asianajajia, tuomareita, lastenvalvojia (child custody evaluator), sovittelijoita, oikeuden määräämiä tera-
peutteja jne. Heistä noin puolella oli tohtorin tutkinto ja noin neljäsosalla oikeustieteellinen tutkinto.
10
arvioi aiheettomien seksuaali- ja väkivaltarikosilmoitusten yleistyneen viime vuosina. Korkmanin
ym:iden (2012) mukaan poliisin tietoon tulleiden seksuaalisten hyväksikäyttöepäilyjen määrä on
viisinkertaistunut kolmessakymmenessä vuodessa ja kaksinkertaistunut 2000-luvulla, vaikka
seksuaalinen hyväksikäyttö ei ole lisääntynyt. Artikkelissa raportoidaan HUSin lasten ja nuorten
oikeuspsykiatrisessa osaamiskeskuksen tutkimuksista lapsista, joiden on epäilty joutuneen seksuaalisen
hyväksikäytön uhreiksi. Tutkimuksissa epäilty oli useimmin isä, vaikka kirjallisuuden mukaan lapsen
seksuaalinen hyväksikäyttäjä on useimmin perheen ulkopuolinen. Isiin kohdistuneet epäilyt vahvistuivat
tutkimuksissa harvemmin kuin muihin kohdistetut epäilyt. Yksikään huoltoriidan yhteydessä esitetty
epäilys ei osaamiskeskuksen tutkimuksissa vahvistunut. Tilastot ja asiantuntija-arviot viittaavat
vieraannuttamisen yleistymiseen Suomessakin.
Etäisän suhde lapseen katkeaa huomattavasti useammin kuin etä-äidin. Kaikkosen ja HakulinenViitasen (2012) tutkimuksessa lapsista toisaalla asuvaa äitiään kuukausittain tapaamattomia lapsia oli
vain 2–5 % (isäänsä tapaamattomia oli 23 %). Isien ja lasten tapaamiset ovat kehittyneet huonompaan
suuntaan huolimatta isien aikaisempaa suuremmasta kasvatusvastuusta perheissä. Keskimääräistä
koulutetumpien (Dudley 1991, 280) ja lapsiinsa vahvasti sitoutuneiden isien lapset tulevat vähemmän
koulutetumpien ja lapsilleen vähemmän omistautuneiden isien lapsia useammin vieraannutetuiksi
isistään (Kruk 2011a, 19). Suomessa isän suhde lapsiin katkeaa vanhempien eron jälkeen edelleen yhtä
usein kuin 30 vuotta sitten (Broberg ja Hakovirta 2005), vaikka isien rooli kasvattajina on muuttunut
paljon. Yksinhuoltajaisien osuus on jopa vähentynyt (Antikainen 2007).
Mitä vieraannuttamisesta seuraa?
Lapsuuden traumaattiset kokemukset ennakoivat aikuisiän vakavaa psyykkistä oireilua (esim.
Salokangas ym. 2006 ja Haapasalo 2007; vrt. Tammi 2012 ja Kestilä ym. 2012). Lapsuudessa koettu
henkinen perheväkivalta tai kaltoinkohtelu voivat vaikuttaa lapsen suhteisiin perheeseensä loppuelämän
(Savla ym. 2013) ja aiheuttaa naisilla aikuisiässä sydän- tai verisuonitaudin (Hosang ym. 2013).
11
Vieraannuttamisen seurausten voi odottaa olevan vastaavia: Kovat huoltoriidat tunnetusti aiheuttavat
lapsille moninaisia vakavia ongelmia pitkällä aikavälillä (esim. Johnston ym. 2009, Lucas, Nicholson ja
Erbas 2013, Wallerstein, Lewis ja Blakeslee 2000 sekä Warshak 2012b), ja vieraannuttaminen on usein
kovan huoltoriidan elementti. Sinkkosen (2008, 73; 2010) mukaan huoltoriita on pahimmillaan
vieraannuttamista, jolloin lapsen persoonallisuuden kehitys vaarantuu vakavasti ja lapsen ja etävanhemman suhde voi katketa iäksi. Järkyttävimmillään lapsi päätyy itsemurhaan vieraannuttamisen aikana
(Richardson ja Broweleit 2006).
Fidlerin ja Balan (2010b) katsausartikkelissa lueteltuja vieraannuttamisen välittömiä seurauksia lapselle
ovat muun muassa vääristyneet käsitykset ihmisten välisistä suhteista, viha itseään kohtaan, heikko tai
liioiteltu itsetunto, sukupuoli-identiteetin ongelmat, aggression ja itsehillinnän hallinnan ongelmat,
piittaamattomuus sosiaalisista normeista ja auktoriteeteista ja syyllisyyden tunteen puuttuminen.
Vieraannutettu lapsi voi vaikuttaa hyvinvoivalta ja terveeltä kunnes heiltä kysytään toisesta
vanhemmastaan. Tällöin he voivat raivostua, käyttäytyä irrationaalisesti ja ryhtyä haukkumaan toista
vanhempaansa. Muilla tavoin kaltoinkohdellut lapset yleensä häpevät kokemaansa eivätkä halua puhua
siitä. (Darnall 2008, 14.)
Makkonen (2009) perehtyi tutkielmassaan eron kokeneiden lasten aikuisina kertomiin kokemuksiinsa
vieraannuttamisesta. Vieraannuttavien äitien painostus oli jatkunut lasten aikuisuuteen ja sen
vaikutukset olivat lapsille syvästi vahingollisia ja elämänpituisia.
Baker (2007) haastatteli 40 aikuista, jotka oli lapsena vieraannutettu toisesta vanhemmastaan. Lapset
olivat ottaneet yhteyttä toiseen vanhempaansa keskimäärin kahdenkymmenen vuoden kuluttua
vieraannuttamisesta — usein vasta vieraannuttavan vanhemman kuoltua (mts. 176). Aineiston lapsilla
oli aikuisina huomattavia psykologisia ongelmia (mt:n luku 7): merkittäviä masennusoireita (70 %),
kielteinen minäkäsitys (68 %), vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin (42 %) ja vakavaa päihteiden käyttöä
(33 %). Johnstonin ym:iden (2009, 204–210) tutkimuksessa kovien huoltoriitojen kohteina olleista
lapsista aikuisina 40 % kärsi ahdistuneisuudesta, 75 %:lla oli vaikeuksia muodostaa läheisiä
12
ihmissuhteita ja 60 %:lla oli merkittäviä tunnelämän häiriöitä (mm. paranoidisuutta, vihamielisyyttä,
pakkomielteisyysoireita ja psykiatrisia ongelmia). Vieraannuttamisen vahingollisuutta lapsille kuvaavat
laajemmin Hannuniemi (2007, 2008a ja 2009), Häkkänen-Nyholm (2010), Sinkkonen (2008, 68–73 ja
2010, 210–211) sekä Taskinen (2012).
Isät ovat yhä tiiviimmin mukana lastensa kasvatuksessa. Isät kokevat siksi aikaisempaa järkyttävämpänä
lapsistaan
täysin
erilleen
joutumisen.
Vieraannutettujen
isien
on
todettu
kärsivän
jälkitraumaattisesta stressistä. (Kruk 2011a, 12, 70–71, 79 ja 104 sekä Häkkänen-Nyholm 2012.)
Vanhemmalle vieraannuttaminen voi olla pahempi asia kuin lapsen kuolema: Kuolema on tapahtuma,
johon peruuttamattomuutensa takia vanhempi pitkällä aikavälillä sopeutuu. Vieraannutettu lapsi, jota
vanhempi ei voi aikuisenakaan tavata, on onnettomuus, josta ei pääse koskaan yli. (Warshak 2012a,
353.) Vanhempi aina toivoo, että hän ja lapsi vielä kohtaisivat. Jotkut isät, jotka ovat kokeneet tulleensa
vieraannutetuiksi, ovat kertoneet harkinneensa itsemurhaa (esim. Baldwin ja Tabb 2008 sekä Kokkonen
2004).
Ilmeinen seuraus vieraannuttamisesta ovat oikeusriidat lapsen huollosta tai tapaamisoikeudesta. Ne ovat
raskaita kaikille osapuolille, ja ovat aina riski lasten mielenterveydelle (Arajärvi ja Koski 1986, 67).
Lisäksi ne johtavat monet vanhemmat taloudellisiin ongelmiin.
13
Mitä vanhemmat ajattelevat ja tahtovat?
Aikuiset pitävät sekä isää että äitiä lapsille tärkeinä, kannattavat yhteishuoltajuutta ja lainsäädäntöä,
joka vahvasti takaa lapsen suhteen molempiin vanhempiin avioeron jälkeen (esim. Nielsen 2012).
Lapsestaan vieraannutetut vanhemmat uskovat alkuun, että yhteiskunta turvaa lapsen ja vanhemman
suhteen. Moni pettyy, sillä sosiaalitoimi ja oikeuslaitos eivät tee sitä (ks. alta). Parkinsonin (2013)
mukaan kolmeneljäsosaa eroisistä on tyytymättömiä aikaan, jonka he voivat viettää lastensa kanssa ja
isät tahtoisivat osallistua enemmän eron jälkeiseen kasvatustyöhön. Kaikki eroisät eivät tietenkään
ajattele samoin (Dudley 1991).
Lähivanhemmat, joiden lapset eivät tapaa toista vanhempaansa, monesti kertovat toivovansa lapsen ja
etävanhemman tapaamisia eli samaa kuin etävanhemmat. Tällöin näyttää siltä, että kaikki aikuiset
toivovat tapaamisia ja yksin lapset vastustavat niitä. Näiden lähivanhempien kertoman uskottavuuden
kyseenalaistaa se, että mikäli lapsi ryhtyy haluamaan tapaamisia, lähivanhempi voi alkaa vastustamaan
niitä avoimesti. (Weir 2011.)
Mitä lapset ajattelevat ja tahtovat?
Lasten tahdon selvittäminen on vaikeaa huoltoriidassa ja eritoten vieraannuttamistilanteessa. Amerikan
psykologiliiton palkitseman Cecin ja Bruckin (1995) lasten todistusten uskottavuuteen porautuneen
kirjan mukaan lasten kertomukset ovat alttiita vaikuttamiselle eivätkä lapset aina kykene kertomaan
asioista paikkansapitävästi. (Ks. myös Korkman 2009 ja Taskinen 2008.) Lapset voivat esimerkiksi
peitellä toisen vanhemman taholta kokemaansa kaltoinkohtelua (Hannan 2013). Karttusen (2010)
mukaan lapsen kuuleminen huoltoriidassa vaatii asianmukaista koulutusta eikä lapsen todellista
mielipidettä voi selvittää kertakuulemisella.
14
Lapsille on eron jälkeen tärkeää, että heillä on varmuus siitä, että he saavat säilyttää molemmat
vanhempansa elämässään, ja parhaiten erosta selviävät lapset, joilla säilyy luonteva jatkuva suhde
vanhempiinsa. Kummankaan vanhemman yksilöllistä suhdetta lapseen tärkeämpää lapsen kannalta on,
että vanhempien keskinäinen yhteistyö sujuu ja että molemmat vanhemmat säilyvät lapsen elämässä
kasvattajina. (Taskinen, 2006, 13 ja Lucas ym. 2013.) Eron jälkeen useimmat lapset tahtoisivat nähdä
toista vanhempaansa useammin eikä vähemmän kuin näkevät (Arajärvi ja Koski 1986, 100 sekä
Warshak 2013, 4). Parkinson (2013) viittaa moniin samaan tulokseen päätyviin tutkimuksiin.
Lapset yleensä toivovat, että he eivät joudu ratkaisemaan huolto- tai tapaamisriitaa. Lapset voivat kokea
vaikeana ajatuksen, että heidän täytyisi kertoa toiveistaan vanhemmilleen, ja heidän voi olla helpompi
kertoa niistä ulkopuolisille. Joskus lapsi ei uskalla kertoa ajatuksistaan vanhemmalleen. (Esim.
Aaltonen ym. 2013, 75 sekä Arajärvi ja Koski 1986, 27.)
Vieraannutetut lapset monesti vastustavat jyrkästi ajatusta etävanhemman tapaamisesta ilmaisten vihaa
tai halveksuntaa häntä kohtaan tai kertoen pelkäävänsä etävanhempaa. Tämä on yksi lasten tapa
selviytyä mahdottomaksi kokemastaan tilanteesta, johon he ovat joutuneet vieraannuttajan painostuksen
alla (esim. Baker 2010, 247). Mikäli etävanhempi lopulta todella luopuu tapaamis- ja
yhteydenpitoyrityksistä, lapset järkyttyvät, loukkaantuvat ja kokevat etävanhemman hylänneen heidät
(mts. 212). Mikäli oikeus määrää tapaamiset toteutettaviksi, valtaosa lapsista iloitsee tapaamisista ja
suhteen palautumisesta etävanhempaan. (Esim. Warshak 2010 ja Weir 2011.)
Lastenpsykiatri Weir (2011) tutki 78 lasta, jotka vastustivat tapaamisia etävanhemman kanssa, mutta
joiden kohdalla oikeus ei ollut löytänyt ymmärrettävää syytä tapaamattomuudelle. Lapsista 15 eli 19 %
ilmaisi jo ensimmäisessä Weirin haastattelussa halunsa tavata toista vanhempaansa. Lopuista 58
lapsesta 67 % olivat he itse tai heidän lähivanhempansa esittäneet hyvin vakavia syytöksiä etävanhemmasta. Silti 52 % näistä lapsista koki jo oikeuden määräämän ensitapaamisenkin posiitiivisena.7
7
Lapsista vanhin (15,8 v.) kieltäytyi kontaktista, mutta jo kolme viikkoa kieltäytymisensä jälkeen otti itse yhteyttä etävanhempaansa ja oli kontaktissa edelleen vuosi kieltäytymisensä jälkeen.
15
Weir päätteli, että kovan huoltoriidan kohteena olevien lasten ilmaisema tahto on äärimmäisen
epäluotettava tieto lapsen todellisista toiveista.
Johnstonin ym:iden (2009, 199) haastattelemat lapset kertoivat aikuisina, että heidän kaipuunsa lapsena
toisen vanhemman luo, mihin ei oltu kiinnitetty huomiota, oli heidän katkerimpia muistoja huoltoriidasta. Lasten mukaan viranomaiset olivat huoltoriidan aikana kiinnittäneet huomionsa vanhempien
väliseen kovaan konfliktiin ja pitäneet sitä keskeisenä ongelmana, kun todellinen ongelma oli ollut
toisen vanhemman myrkyllinen vanhemmuus. Clawarin ja Rivlinin (2003, 165) mukaan 80 %
vieraannuttamista kokeneista lapsista toivoo, että vieraannuttaminen paljastetaan ja katkaistaan.
Vieraannutetut lapset toivovat, että etävanhempi jatkaa yhteydenpitoyrityksiä, vaikka lapset torjuvat ne
ja vierailut hänen luokseen (esim. Baker 2007, 274). Fidler ja Bala (2010b, 21 ja 23) viittaavat useisiin
vastaaviin tutkimustuloksiin. Lapset kaipaavat sydämessään toista vanhempaansa, mutta heillä ei ole
mahdollista kertoa muille tunteistaan ja he tahtoisivat, että ulkopuoliset takaisivat yhteydenpidon, koska
heillä ei ole itsellään mahdollisuutta taata sitä itse. Erolapsista valtaosa kertoo aikuisina, että erolasten
tulisi voida olla yhtälailla molempien vanhempiensa kanssa (Kruk 2011a, 29, Nielsen 2012 ja Warshak
2003 viittaavat useisiin tämän todentaviin tutkimuksiin). Osa vieraannutetuista lapsista kokee aikuisena
syyllisyyttä toiminnastaan lapsena (Baker 2007, 242; vrt. Gottlieb 2012, 63).
Sosiaalitoimi ja vieraannuttaminen
Vieraannuttamiseen ei yhteiskunnassamme ole tavattu puuttua — edes kun huoli siitä on kerrottu
viranomaisille. Antikaisen (2007) mukaan lapsen vieraannuttaminen vanhemmastaan ei ole lastensuojelussa
tunnustettu
ilmiö,
johon
puututtaisiin
lastensuojelulain
perusteella.
Sosiaalitoimen
olosuhdeselvityksiä tutkineen Santosen (2012, 40 ja 50) mukaan sosiaalityöntekijät välttävät
vieraannuttamiskäsitteen käyttämistä, vaikka vanhempi kertoisi huolestaan, että lasta vieraannutetaan:
38:ssa
vieraannuttamiseen
viittaavassa
olosuhdeselvityksessä
sosiaalitoimi
oli
kirjoittanut
vieraannuttamisesta ainoastaan kerran ja silloinkin perustellen, että vieraannuttamista ei ole tapahtunut.
16
Lastenvalvojain yhdistys ry:n pitkäaikainen (1999–) puheenjohtaja on tehnyt aihetta sivuavan
lisensiaatin tutkimuksen (Tuomi 2008). Tekijän aseman takia tutkimukseen täytynee suhtautua
edustavana dokumenttina lastensuojelun asenteista. Tuomi esittää ilman lähdeviittausta, että valtaosa
tapaamisongelmista johtuisi muusta syystä kuin vieraannuttamisesta (mts. 36). Todellisuudessa ei
tiedetä, mikä osuus tapaamisongelmista johtuu vieraannuttamisesta ja mikä osuus lapsen tahdon
vastaisesti lapsen elämästä katoavasta etävanhemmasta. Dudleyn (1991) kyselytutkimuksessa
etävanhempi-isille tapaamattomuuden syy oli vastoin Tuomen väitettä 41 %:ssa lasten lähivanhempiäidissä ja 28 %:ssa etävanhempi-isässä. Kun Tuomi kertoo olevan sellaisiakin tapauksia, joissa isä
tahtoisi nähdä lastaan, Tuomi kertoo ymmärtävänsä äitien haluttomuutta suostua tapaamisiin (mts. 36).
Vaikka tapaaminen olisi mennyt isän kanssa hyvin, on isässä jotenkin vika, jos lapsi oireilee äidillään.
Tuomen mukaan isä saattaa olla haluton ymmärtämään tätä (mts. 79). Tuomi viittaa toistuvasti
kokemuksiinsa tutkimusten sijaan ja kertoo kuinka ”joskus – – kuulee väitettävän”, että äiti manipuloisi
lasta. Tekstistä välittyy vaikutelma, että lapsen manipuloinnista todellisuudessa ei olisi mitään tietoa
lastenvalvojien puheenjohtajalla. Hänen mukaansa voidaankin pohtia, onko koko ongelmaa olemassa
(mts. 82). Lastenvalvojien pitkäaikaisen puheenjohtajan opinnäyte vahvistaa Antikaisen (mt.) arviota,
että lastensuojelu ei tunnusta vieraannuttamista todelliseksi ongelmaksi ja Santosen (mt.) havaintoa, että
sosiaalitoimi ei tahdo puhua vieraannuttamisesta. 8
Sosiaalilautakunnissa on ollut eduskunnan oikeusasiamiehen toteamaa äitien suosimista (Kangas 2012,
71). Tuomen tutkimuksesta voi saada vaikutelman isien näkemysten vähättelystä sosiaalitoimessa
nykypäivänä. Kitunen (2007) argumentoi, että se on tilanne. Sund (2005) sekä Jousmäki ja Kosonen
(2009) dokumentoivat isien kriittisiä kokemuksia sosiaalitoimen toiminnasta. Santalan (2009) mukaan
paitsi isät myös monet äidit kokevat sosiaalitoimen korostavan äidin vanhemmuuden ensisijaisuutta.
Hyppänen (2013, 48–53 ja 69) raportoi molempien sukupuolien kokevan sosiaalitoimen
sukupuolittuneesti asenteelliseksi. Viranomaiset myöntävät epätasa-arvoisen kohtelun mahdollisuuden
8
Tuomi (2013) s-postitti kirjoittajalle, että tutkimuksesta välittyvät vaikutelmat eivät aina ole tutkijan tarkoittamia ja että
hän kirjoittaisi nyt suurella todennäköisyydellä toisennäköisen tutkimuksen.
17
sukupuolten välillä lasten huolto- ja tapaamiskiistoissa (Sosiaali- ja terveydenhuolto ja syrjintä 2007).
Edellytykset lasten vieraannuttamiselle isästään luodaan tällöin jo sosiaalitoimessa. Merkkejä
sosiaalitoimen havahtumisesta vieraannuttamisongelman laajuuteen ja vakavuuteen ovat sosiaalityön
alalla tehdyt tuoreet opinnäytteet (Ketonen 2011, Santonen 2012, Hyppänen 2013 ja Strömberg 2013;
vrt. Tuomi 2013).
Ilmeinen ongelma on, että lastensuojelulla on vähän työkaluja toimia vieraannuttamistilanteessa.
Vieraannuttaja voi esimerkiksi kieltäytyä viemästä lapsia lastensuojelun tarpeelliseksi katsomiin
tutkimuksiin tai kieltäytyä itse osallistumasta vanhemmuuden arviointiin sosiaalitoimessa (vrt.
Hannuniemi 1997 ja 2012a sekä Räty 2010). Tällaisilla tutkimuksilla voitaisiin selvittää,
vieraannuttaako vanhempi lasta. Viranomaiset arvioivat itse, että heillä on ”erittäin rajalliset”
mahdollisuudet vaikuttaa lapsen tilanteeseen, kun toinen vanhemmista estää lapsen tapaamiset toisen
vanhempansa kanssa (Kananoja ym. 2013, 43).
Oikeuslaitos ja vieraannuttaminen
Korkein oikeus (KKO) on päätöksissään ottanut suoraan tai välillisesti kantaa vieraannuttamiseen.
Esimerkiksi päätöksessä 2004:76 KKO arvioi:
Yleisesti tiedetään, että lapsi saattaa helposti myötäillä sen vanhemman käsityksiä, jonka luona hän asuu, etenkin jos
yhteydenpito toiseen vanhempaan on syystä tai toisesta ollut vähäistä tai tapahtunut epäsuotuisissa olosuhteissa. Toista
vanhempaa koskevien kielteisten käsitysten myötäily saattaa myös vahvistua sitä enemmän, mitä kauemmin mainitunlainen
tilanne jatkuu ja mitä huonommat vanhempien välit ovat.
Oleellisesti KKO argumentoi, että vieraannuttaminen on todellinen ja yleisesti tiedostettu ongelma.
Näkemys on ristiriidassa lastensuojelun edellä esitetyn perusteella vieraannuttamisen lähes kieltävän
kannan kanssa. Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellisessa laatuhankkeessa (2009, 72–73) todetaan
18
vastaavasti, että huoltoriita vaikuttaa väistämättä lapsen tahtoon ja että lapsen ”aitoakaan” tahtoa ei
voida huomioida, jos vanhemmat ovat vaikuttaneet siihen esimerkiksi suhtautumalla vihamielisesti
toiseen vanhempaan. KKO on lisäksi arvioinut, että lasta ei tule asettaa tilanteeseen, jossa hänen tulisi
itse päättää asemastaan vanhempien välisissä ristiriitaisuuksissa edes kun hän on lähellä täysi-ikäisyyttä
(KKO 2008:69, vrt. KKO 2004:118) ja on korostanut vanhemman oikeutta olla yhteydessä lapseensa
(KKO 2005:138). Käsitteenä vieraannuttaminen ei ole löytänyt vielä tietänsä KKO:n päätöksiin eikä
Helsingin hovioikeuden suosituksiin: KKO ei käytä viitatuissa päätöksissä sanaa vieraannuttaminen ja
Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellisen laatuhankkeesta (mt.) se löytyy ainoastaan sen
lähdeluettelosta.
On epäselvää, missä määrin KKO:n päätökset ovat vaikuttaneet käräjä- ja hovioikeuksien päätöksiin.
Pitkittyneessä huolto- ja tapaamisoikeusriidassa käräjä- tai hovioikeuden — jopa niiden ohjeistuksien
suosittelema — ratkaisu voi olla, että hyväksytään, että lapsi ei halua tavata etävanhempaansa
ajatellen, että asialle ei voi tehdä mitään. Ajatus on ilmeisesti, että lopettamalla oikeudenkäynnit
lapsen tilanne rauhoitetaan ja pitkän päälle lapsi voi kypsyttyään ja hyväksi nähdessään hakea
kontaktin etävanhempaansa. (Aaltonen 2009, 306–307 ja Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellinen
laatuhanke 2009, 27 ja 32.) Warshakin (2010, 52) mukaan ei kirjallisuus eikä hänen oma tai
kollegoittensa kliininen kokemus tue ajatusta, että lapsi pitkän päälle hakeutuisi kontaktiin toisen
vanhempansa kanssa tällaisessa ratkaisussa. Askarruttava on myös suositus, että lapsen pelko ja
ahdistus tapaamisten suhteen on aina otettava huomioon, oli syy niihin mikä tahansa (Helsingin
hovioikeuden lapsioikeudellinen laatuhanke 2009, 27). Suositus antaa vaikutelman, että vaikka syy
lapsen ahdistukseen tapaamisten suhteen johtuisi yksin vieraannuttajavanhemman luomista seikoista,
olisi tällainen ahdistus huomioitava lapsen tapaamisoikeudesta päätettäessä. KKO:n päätösten ja
käräjä- ja hovioikeuksille annettujen suositusten välillä vaikuttaa olevan ristiriitaa.
Kun suomalainen käräjäoikeus käsittelee huoltoriitaa lapsesta ensimmäistä kertaa, määrää se lapsen
asumaan isälleen vain 13 %:ssa päätöksistä (äidilleen 79 %:ssa). Kaikista käräjäoikeuksien päätöksistä
lapsi osoitetaan asumaan isälleen vain 27 %:ssa. (Valkama ja Litmala 2006, 62–63.) Isien asema
19
huoltoriidoissa vaikuttaa heikolta Suomessa. Viitteitä isien syrjinnästä oikeudessa on paljon myös
kansainvälisesti. Semplen (2011) aineistossa oikeus myönsi äidille yksinhuoltajuuden 78 %:ssa
tilanteista, joissa sosiaalitoimi suositteli äidille yksinhuoltajuutta mutta isälle vain 38 %:ssa
tilanteista, joissa sosiaalitoimi puolsi isälle yksinhuoltajuutta. Monet isät kokevat oikeuslaitoksen
syrjivän heitä huoltoriidoissa (esim. Sund 2005, 19 ja 2009 ja Hyppänen 2013, 69). Koska isät pärjäävät
heikosti käräjäoikeuksissa, he lienevät useimmin vieraannuttamisen kohteina. Isien kokemukset ja
tilastot eivät tue ajatusta, että alemmat oikeusasteet huomioisivat vieraannuttamisen selkeänä kriteerinä
huoltopäätöksissä.
Tapaamisoikeuden täytäntöönpanolainsäädännöllä pyritään turvaamaan lapsen suhde toiseen
vanhempaansa eron jälkeen. Tutkimustietoa ei ole siitä, missä määrin oikeudet huomioivat
vieraannuttamisen päätöksissään ja kuinka toimiva tapaamisoikeuden täytäntöönpanolainsäädäntö on.
Lainsäädännön
mukaan
12-vuotta
täyttäneen
lapsen
tapaamisoikeutta
ei
voida
määrätä
täytäntöönpantavaksi, jos lapsi vastustaa täytäntöönpanoa. Lain viittaama ikä on ongelmallinen, sillä
lapset ovat juuri tässä iässä erityisen alttiita tulemaan vieraannutetuiksi (ks. edeltä).
Tapaamisoikeuden täytäntöönpanon toimivuuteen ei voi luottaa nuoremmankaan lapsen tilanteessa.
Oikeuskäytäntö on, että katkon tapaamisissa jälkeen tapaamiset aloitetaan uudelleen vähitellen. Se ei
ole yleensä toimiva menettely. Vieraannutetut lapset oppivat oikeusprosessien aikana, ettei oikeuden
määräyksistä tarvitse välittää eikä vieraannutetun lapsen suhdetta toiseen vanhempaansa todellisuudessa
voida palauttaa, jos hän asuu vieraannuttajan luona (Warshak 2010, 2012a–b). Esimerkiksi
lähivanhempi voi yrittää edelleen ylipuhua lasta olemaan suostumatta lähtemään tai lähivanhempi ja
lapsi saattavat linnoittautua lukittuun kylpyhuoneeseen, jos vouti tulee oikeuden määräyksestä
hakemaan lasta. Hakunti-Niemelän (2008, 59, 61–62) tutkimuksessa voudeilla ei ollut oleellisesti
mitään positiivista sanottavaa täytäntöönpannuista hauista. Vouti saattaa joutua keskeyttämään
täytäntöönpanon lapsen vastustuksen vuoksi, ja lähivanhemmalla on oikeus esittää liioiteltuja syytöksiä
voudin toiminnasta täytäntöönpanotilanteessa (KKO 2013:15). Oikeus ei voi myöskään määrätä
20
vahvistettua tapaamisoikeutta täytäntöönpantavaksi ilman, että hakija pystyy osoittamaan, että
lähivanhempi on estänyt tapaamiset, jos lähivanhempi kiistää hakijan perusteet (KKO 2007:86).
Hovioikeus on voinut vastuuttaa jopa neljävuotiaan lapsen päättämään itse tapaamisistaan — minkä
päätöksen KKO kuitenkin kumosi (KKO 2004:118; ks. Valjakka 2005). Tapaamisoikeuden
täytäntöönpano on hidas ja monien tehottomana pitämä keino estää vieraannuttamista.
Peuralahti (2012) ei mainitse vieraannuttamisen käsitettä kirjassaan lapsen tapaamisoikeudesta. Kirja
pohjautuu
palkittuun
oikeustieteelliseen
tutkielmaansa.
Suomalaisessa
oikeustieteessä
vieraannuttaminen ei vaikuta tunnustetulta ilmiöltä.
Suomessa laki kieltää lapsen henkisen alistamisen (esim. Taskinen 2007, 20). Vieraannuttaminen on
siksi lainvastaista. Vaikka henkinen väkivalta on periaatteessa rikos, nykyinen lainsäädäntö ei käytännössä mahdollista siitä rankaisua. Rikoslakia on ehdotettu tarkennettavaksi niin, että henkinen
väkivalta tulisi rangaistavaksi rinnastamalla se fyysiseen väkivaltaan (Larros 2013). Tällainen uudistus voisi vaikuttaa oikeuskäytäntöön vieraannuttamistilanteissa.
Ulkomailla oikeus voi pitää vieraannuttamista lapsen kaltoinkohteluna (Shopper 2005). Ulkomailla
huoltoriidassa lapsella voi olla oma edunvalvoja tai asianajaja (esim. Semple 2011), mitä
mahdollisuutta on esitetty myös Suomeen (esim. Kananoja ym. 2013, 44, vrt. KKO 2012:95). Koska
lastensuojeluasiassa lapsella voi jo olla oma edunvalvoja (esim. Taskinen 2007, 40 ja 57) ja
vieraannuttamisen tulisi olla lastensuojeluasia, voisi ajatella, että vieraannuttamistilanteissa lapsella
tulisi olla oma edunvalvoja. Rosenin (2013) mukaan erityisesti vieraannuttamistilanteessa oikeus
saattaa määrätä lapselle oman asianajajan ja hänen tulee voida toimia lapsen ilmaiseman tahdon
vastaisesti, jos se on lapsen tosiasiallisen edun mukaista. Asianajajat voivat joutua ammattikuntansa
toimintaa yleensä sitovien normien kanssa eettiseen ristiriitatilanteeseen huoltoriidassa, jossa lapsi on
vieraannutettu. Asia on potentiaalisesti merkityksellinen, koska oikeuden päätösten on todettu
noudattavan tarkemmin lapsen edunvalvojan kuin sosiaalitoimen lausuntoja (Semple 2011).
Oikeustieteessä on muissakin yhteyksissä katsottu, että tarvittaessa lasta on suojeltava hänen
ilmaisemaltaan tahdolta (Gottberg 2008, 333).
21
Pohdintaa
Alla on pohdintaa nykytilanteesta, siitä miten erolapsia voitaisiin suojata nykyistä paremmin
vieraannuttamiselta ja vieraannuttamistutkimuksen ongelmista.
Monilla lapsen kaltoinkohtelun tavoilla ei ole yksimielisesti hyväksyttyä määritelmää. Lapsen fyysisen
pahoinpitelyn, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja lapsipornografian määrittelyssä on kaikissa
ongelmia ja niiden määritelmät ja kieltojen laajuudet vaihtelevat maittain (Taskinen 1982, 9 ja 1986,
2, Molander 2011 ja Sinko 2004, 120). Lapsen edun käsite on erityisen moniselitteinen. Se määriteltiin lastensuojelulaissa vasta vuonna 2008. Sitä on arvioitu sovellettavan vaihtelevalla tavalla tai
epämääräisesti, ja oikeuden päätökset voivat olla usein erilaisia kuin minkä sosiaalitoimi on arvioinut
lapsen edun mukaiseksi. Käsitettä on kritisoitu muun muassa siitä, että sillä on perusteltu mitä moninaisimpia ratkaisuja tilanteesta riippuen, käsite on kulttuurisidonnainen, käsitettä on käytetty erottamaan lapsen toista vanhempaa lapsen kasvatuksesta lapsen edun vastaisesti, käsite on epämääräisyydessään tyhjä, viime kädessä kyse on käsitteen tulkinnasta ja vanhemmilla on ongelmia hahmottaa
sitä. (Esim. Sinko 2004, 73 ja 101–104, Kruk 2011b, Kotkavuori 2013, Rintamäki 2012 ja Semple
2011.) Silti lapsen etu on keskeisin käsite lapsen asioista päätettäessä. Määrittelyn hankaluuden ei ole
katsottu olevan este kaltoinkohtelun kieltämiselle, lapsen tukemiselle tai lapsen asioista päättämiselle. Vastaavasti vieraannuttaminen tulisi selkeästi kieltää, sen kohteeksi joutuneita lapsia auttaa ja
vieraannuttaminen huomioida lapsen etua arvioitaessa.
Vieraannuttaminen nähdään monesti isien ja äitien välisenä tasa-arvokysymyksenä sivuuttaen lapsen
kärsimys tilanteesta (vrt. Hautanen 2013). Oleellisin asia on, että vieraannuttamisessa on kyse lapsen
22
kaltoinkohtelusta ja henkisestä väkivallasta sekä lasta että toista vanhempaa kohtaan ja että sellaista ei
tulisi sallia riippumatta vieraannutettavan vanhemman sukupuolesta. Viranomaiset eivät silti
välttämättä tee mitään vieraannuttamistilanteessa (Antikainen 2007, Santonen 2012 ja Kananoja ym.
2013, 43). Warshak (2012b) arvioi, että jos lapsi käyttäytyisi vieraannutetun lapsen tavoin
eroamattomassa perheessä, lapsen ongelmiin epäilemättä puututtaisiin.
Viranomaiset voisivat informoida eroavia vanhempia vieraannuttamisen vahingollisuudesta lapselle. Se
saattaisi estää naiiveja ja aktiivisia vieraannuttajia. Tyypillisesti vanhempi luottaa hänen ja lapsen
välisen rakastavan suhteen kestävän toisen vanhemman hyökkäykset, ja tilanteen vakavuus paljastuu
vasta, kun vieraannuttaminen on edennyt pitkälle. Vanhempia kannattaisi siksi myös neuvoa, miten
heidän tulisi toimia, jos toinen vanhempi ryhtyy vieraannuttamaan lasta, ja että heidän tulisi toimia
ajoissa. Lapsia tulisi opastaa, että vieraannuttaminen on väärin – aivan kuten lapsille jo kerrotaan, että
heitä ei saa fyysisesti pahoinpidellä tai kosketella sopimattomasti.
Se auttaisi lapsia näkemään
tilanteensa laajemmin ja olemaan alistumatta vieraannuttamiselle. (Baker 2010.)
Lasten vieraannuttamista isistään ennaltaehkäistäisiin, jos sosiaalitoimi kohtelisi isiä ja äitejä
tasaveroisina
vanhempina.
Asianmukaisen
kohtelun
tärkeyttä
korostaa
Euroopan
ihmisoikeussopimuksen vanhemman oikeus perhe-elämän suojaan, joka velvoittaa viranomaiset
tukemaan lapsen ja etävanhemman välistä suhdetta (esim. Taskinen 2006, 36).9
Lähivanhemman yksinhuoltajuus johtaa tyypillisesti vanhempien riitojen kovenemiseen ja edesauttaa
vieraannuttamista. Vanhempien yhteishuoltajuutta tulisi siten vaalia. Kruk (2011a, 30–31 ja 2012),
Nielsen (2012) ja Warshak (2003) viittaavat useisiin tällaisiin tuloksiin päätyviin tutkimuksiin.
Suomalainen lapsi on kuvannut aikuistuttuaan yksinhuoltajuuden antaneen vanhemmalleen
9
On tietenkin tilanteita, joissa on syytä evätä lapsen tapaamisoikeus eikä ihmisoikeussopimuksen oikeus perhe-elämään
ole lapsen edun mukaista (Valjakka 2005).
23
”mahdollisuuden käyttäytyä täysin mielivaltaisesti” ja yksinhuoltajuudesta seuranneen, että hänen
toinen vanhempansa ja sukunsa hävisivät lapsen elämästä kokonaan (Väyrynen, 2008, 48). Nykyisin
yhteishuoltajuutta
ei
välttämättä
vaalita:
Semplen
(2011)
tutkimuksessa
oikeus
määräsi
yhteishuoltajuuden vain 32 %:ssa tilanteista, joissa sosiaalitoimi puolsi yhteishuoltajuutta. Suomessa
pelkkä vanhempien riitaisuus voi nykyoikeuskäytännössä olla riittävä syy yksinhuoltajuuden
määräämiselle. Vanhempien tilannetta saattaisi paremmin rauhoittaa periaate, että riitaisuudella ei
katsottaisi olevan merkitystä huoltomuodosta päätettäessä, jolloin vanhemmalla ei olisi motiivia pyrkiä
riitauttamaan asioita pelkän yksinhuoltajuus- ja vieraannuttamistavoitteen takia. Yksinhuoltajuus
määrättäisiin vain ilmeisessä kiusaamis- tai muussa vastaavassa tilanteessa.
Yhdistyneiden kansakuntien lasten oikeuksien sopimuksen, jonka Suomi on allekirjoittanut, 19. artikla
velvoittaa Suomen valtiota kehittämään lastensuojelullisia menetelmiä henkisen väkivallan
ehkäisemiseksi, tunnistamiseksi ja hoitamiseksi. Vieraannuttaminen on yksi muoto artiklassa viitattua
henkistä väkivaltaa. Lastensuojelu tulisi kouluttaa tunnistamaan vieraannuttaminen ja lastensuojelun
tulisi puuttua vieraannuttamiseen aivan kuten se puuttuu muuhunkin lapsen kaltoinkohteluun. Artiklan
viittaamiin suojelutoimiin tulisi ryhtyä myös oikeuslaitoksessa esimerkiksi kouluttamalla tuomareita.
Vieraannuttaminen tulisi oikeuslaitoksen kaikilla tasoilla mieltää vakavaksi lasta vaurioittavaksi
henkiseksi väkivallaksi, jolta lasta tulisi suojella. Sosiaalityöntekijöiden, lastensuojelun psykologien ja
tuomareiden koulutusta varten olisi tarpeen laatia suomenkielistä opetusmateriaalia. Sosiaali- ja
terveysministeriön asiantuntijaraportissa on todettu tarve kehittää asiantuntijatoimintaa erityisen riitaisia
erotilanteita varten (Auvinen ja Kaivosoja 2003) ja sama tarve pätee edelleen (Kananoja ym. 2013, 42).
Ilmeistä on, että huolto- ja tapaamisoikeusriitoja tulisi sosiaalitoimessa osoittaa vain viranomaisille,
joilla on niiden hoitoon ammattitaitoa — mikä ei ole nykyisin tilanne (Auvinen ja Kaivosoja 2003).
Kananoja ym. (2013, 44) ehdottavat lapsen kuulemisen ja mielipiteen selvittämisen kehittämistä lapsen
huolto- ja tapaamiskiistoissa. Ehdotus porautuu keskeiseen seikkaan vieraannuttamisen selvittämisessä.
Oikeuslaitoksessa
tulisi
edistää
tuomareiden
mahdollisuutta
erikoistua
perheoikeuteen
ja
perheoikeustuomioistuimien perustamista olisi syytä harkita. Vieraannuttamistilanteet ovat niin
24
komplisoituja, ettei voi olettaa, että nykyisenkaltaisen kaikkia asioita käsittelevän käräjätuomarin
tietämys ja taito riittäisivät niissä. Esimerkiksi valtakunnansyyttäjä on Suomessa puoltanut tuomarien
erikoistumiskoulutusta (Jakobsson 2007 ja Salo 2007).
Sovitteluun keskittyvässä asiantuntija-avusteisessa oikeudenistuntokokeilussa (Aaltonen ja Auvinen
2010, Nylund 2010 ja Aaltonen ym. 2013) on otettu tuomioistuinten toimintaan mukaan kasvatuksen
asiantuntijoita. Vanhempien välisen sovittelun edistäminen on ylipäänsä kannatettava ajatus, ja
sovittelun voi ajatella ennaltaehkäisevän joidenkin huoltoriitojen kärjistymistä vieraannuttamiseksi.
Auvisen (2004, 269–270) mukaan asiantuntija-avusteinen sovittelu sopii tasavahvoille vanhemmille.
Vieraannuttamistilanteessa vanhempien välillä vallitsee valtaepätasapaino, jolloin sovittelu ei ole
lähtökohdaltaan
järkevää.
Pakkomielteisille
vieraannuttajille
sovittelu
mahdollistaa
asioiden
ratkaisemisen pitkittämisen. Sovittelu voi siksi vaikeuttaa vieraannuttamistilanteessa olevan lapsen
tilannetta. Sovittelun epäonnistuminen kasvattaa vanhempien oikeudenkäyntikustannuksia (Aaltonen
ym. 2013, 117), mitkä ovat usein jo ennestään este vieraannutetun vanhemman mahdollisuuksille hakea
apua lapsensa tilanteeseen oikeudelta. Ongelma on, että tuomareiden on vaikea hahmottaa ennen
sovittelua, mitkä riidat sopivat sovitteluun ja mitkä eivät. Esimerkiksi vanhempien avustajien
kirjallisesti välittämät käsitykset oikeudelle eivät välttämättä vastaa vanhempien käsityksiä keskeisistä
ongelmista. (Aaltonen ym. 2013, 99.) Wallersteinin ym:iden (2000, 206—207) mukaan sovittelulla on
lyhyellä aikavälillä suotuisia vaikutuksia mutta sovittelu ei kuitenkaan myötävaikuta lasten vointiin
pitkällä aikavälillä. Vaikka sovittelumahdollisuus kuulostaa lähtökohtaisesti parannukselta, muita
keinoja tarvitaan vakavien vieraannuttamistilanteiden ennaltaehkäisemiseen ja purkamiseen.
Mikäli Suomessa päädyttäisiin määräämään lapselle edunvalvoja vieraannuttamistilanteissa (vrt.
Kananoja ym. 2013, 44), tulisi pohtia, voisiko yhteiskunta kustantaa lapsen edunvalvojan lapsen edun
tähden. Muuten osa vieraannuttajista saattaisi kyetä estämään asian oikeuskäsittelyn entistä suurempien
oikeudenkäyntikustannusten vuoksi.
25
Yhdysvalloissa vanhemmat voidaan määrätä vihanhallinta- tai vanhemmuudenkehittämiskurssille tai
psykiatrisiin tutkimuksiin ja Englannissa oikeus päivystää, jotta se voi määrätä lapsia kiirellisesti
tarvittaviin lääketieteellisiin tutkimuksiin (Hannuniemi 2012a ja 2012c). Hannuniemi (2012c) ehdottaa,
että Suomessa tulisi luoda keinot velvoittaa vanhemmat tarvittaessa osallistumaan esimerkiksi vanhemmuuden arviointiin — sisältäen heidän psykiatrisen tutkimuksen — ja lastensuojelutarpeen selvittämiseen. Asiaan liittyy yksilön oikeuksia. Lapsen edun ajatellaan monesti menevän vanhemman oikeuden
edelle, ja niin tässäkin voitaisiin ajatella olevan järkevää. Olisi myös tarpeen luoda psykiatrinen yksikkö
— esimerkiksi HUSin lasten oikeuspsykiatrisen osaamiskeskuksen yhteyteen — jossa väitettyjä vakavia
vieraannuttamistilanteita arvioitaisiin samaan tapaan kuin insestisyytöksiä tutkitaan jo (Korkman ym.
2012). Vähimmillään tulisi luoda toimintamalleja vieraannuttajan saamiseksi viranomaisten avun piiriin
kuten väkivaltaisten vanhempien saamiseksi on tehty (Hyvärinen ja Hautamäki 2013).
Olisi syytä harkita, pitäisikö nostaa ikää, minkä jälkeen lapsen tapaamisoikeutta ei voida määrätä
täytäntöönpantavaksi lapsen tahdon vastaisesti. Nykyinen raja 12 vuotta on ikä, jossa lapset tarvitsevat
ehkä eniten suojaa vieraannuttamiselta (ks. edeltä), mutta laki rajaa heidät lähes lain suojan
ulottumattomiin.
Lähihuoltajuuden vaihdon tulisi olla oleellinen osa oikeuden määräystä selkeässä ja vakavassa
vieraannuttamistilanteessa (Hannuniemi 2009, Warshak 2012a, 330 ja Richardson 2013). Warshakin
(mts. 330) kokemuksen mukaan tällaiseen muutokseen sopeutuvat parhaiten alle viisitoistavuotiaat
lapset. Monesti ilmeisesti ajatellaan, että lapsen pääasiallisen asumispaikan vaihto olisi lapselle liian
stressaavaa. Yhtään tutkimustulosta ei liene kuitenkaan olemassa, jossa todettaisiin, että asuinpaikan
vaihto vakavassa vieraannuttamistilanteessa olisi haitaksi lapselle (Warshak 2012b).
Fidlerin ja Balan (2010b) katsausartikkelissaan viittaamien tutkimusten mukaan lasten oireet
vieraannuttamisesta lievenevät 75–100 %:ssa lapsilla, joiden aikaa etävanhemman kanssa lisätään tai
lähihuoltajuus siirretään hänelle. Jos kumpaakaan ei tehdä, vieraannuttamisen oireet lienevät vain 0–9
%:lla lapsista. Englannissa, Australiassa ja Kanadassa lähihuoltajuus vaihdetaan 26–53 %:ssa tai
26
vähintään yksinhuoltajuus muutetaan yhteishuoltajuudeksi tai asuminen muutetaan vuoroasumiseksi
30–65 %:ssa vieraannuttamistilanteista (Bala 2012).
Vanhemman ja vieraannutetun lapsen suhde voidaan palauttaa kokonaan vieraannuttamiseen
perehtyneiden psykologien avustuksella 80–95 prosentin todennäköisyydellä, jos lähihuoltajuus vaihdetaan (Warshak 2010 ja 2012a, 364 ja 2012b, Kelly 2010 ja Richardson 2013).10 Tulokset ovat niin
lupaavia, että olisi perusteltua aloittaa Suomessa kokeilu, jossa vieraannuttamistilanteessa huoltajuus
vaihdettaisiin
ja
lapsen
ja
vanhemman
suhde
palautettaisiin
esimerkiksi
lastensuojelun
vieraannuttamiseen perehtyneiden psykologien avustuksella.
Monien kehittyneiden maiden lainsäädäntöä ollaan muuttamassa molempien vanhempien merkitystä
korostavaan suuntaan (Kruk 2011a, 110–111 ja Nielsen 2012). Australiassa ollaan erokäytäntöjä uusittu
merkittävästi pyrkien etäännyttämään niitä oikeudenkäyntiorientoituneista ratkaisumalleista hyvin
tuloksin (Parkinson 2013 ja Kelly 2013). Australiassa erovanhemmat neuvottelevat ja saavat ohjeistusta
organisoidusti (Parkinson 2013). Huoltoriidat ovat siellä merkittävästi vähentyneet, ja puolet isistä
kertoo lapsensa kanssa viettämänsä ajan kasvaneen. (Kelly 2013.) Tulokset viittaavat vieraannuttamisen
vähentymiseen. Tärkeä syy käytäntöjen uudistamiselle Australiassa oli huoli suuresta määrästä lapsia,
joilla ei ollut yhteyttä isäänsä eron jälkeen (Parkinson 2013).
10
Warshakin (2010) artikkeli oli niin merkittävä, että aikakauskirja Family Court Review päätti tehdä vieraannuttamisesta
teemanumeron artikkelin käsikirjoituksen saatuaan (numeron pääkirjoituksen s. 3). Aineisto oli 23 etävanhemmastaan vakavasti vieraannutettua lasta. Lapsista 8 ei ollut ollut kontaktissa toiseen vanhempaansa lainkaan (keskiarvo 2 vuoteen) ja 15
lasta oli ollut vain hyvin satunnaisesti ja vihamielisessä ilmapiirissä. Vieraannutetuista vanhemmista 7 oli äitejä ja 5 isiä.
Lapsista 6 oli alle 11-vuotiaita, 11 oli 12-15-vuotiaita ja 6 oli 16-vuotiaita tai vanhempia. Tulos oli, että 23 lapsesta 22 solmi
nopeasti uudelleen positiivisen suhteen toiseen vanhempaansa. Näistä 22 lapsesta 4 palasi pidemmällä aikavälillä alkuperäisen etävanhemman hylkäämiseen. Ohjelman onnistumisprosentti pitkällä aikavälillä oli siten 78 (100*18/23 %). Onnistujissa
oli monia teinejä ml. 16-vuotiaita. Warshakin ja kollegojensa arvion mukaan 4 lapsen huollon siirron epäonnistuminen johtui
siitä, että oikeus palautti heidän kontaktinsa vieraannuttavaan vanhempaan liian nopeasti (tutkimuksen tiivistelmä ja artikkelin
sivut s:t 67-68). Warshak (2012a, 364) on myöhemmin kertonut jo 130 lapsen käyneen artikkelissa viitatun kurssin ja 80
%:lla suhteen aiempaan etävanhempaan palautuneen pysyvästi. Reay kertoo haastattelussaan (Richardson 2013) vastaavien
ohjelmiensa onnistumisprosentin olleen 95.
27
Vanhempien ero ei merkitse välttämättä, että erolapset voisivat huonommin kuin muut lapset. Mikäli
yhteiskunta tietoisesti pyrkii pitämään molemmat vanhemmat lasten kasvatuksessa mukana
tasaveroisina vanhempina ja vanhempien yhtäläinen kasvatusmahdollisuus toteutuu, niin erolapset
voivat yhtä hyvin kuin lapset rikkoutumattomissa perheissä. (Lucas ym. 2013). Huoltajuuskiistojen
oikeuskäytännössä tulisi oleelliseksi kriteeriksi nostaa vanhemman kyky turvata lapsen suhde hänen
toiseen vanhempaansa — kuten laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta jo edellyttää. Mikäli
vanhemmilla olisi eron tullen turvallinen olo, että heidän suhteensa lapseensa ei ole vaarassa, se
vähentäisi
huoltajuuskiistoja
ja
vieraannutettujen
lasten
lukumäärää.
Miksi
lähteä
vieraannuttamisprojektiin, jos tietäisi yhteiskunnan päättäväisesti turvaavan lapsen suhteen molempiin
vanhempiin?
Lisätutkimus on tarpeen, jotta vieraannuttamista ymmärrettäisiin paremmin, lapsia pystyttäisiin
suojelemaan vieraannuttamiselta ja vieraannutettuja lapsia osattaisiin auttaa. Tehdyissä tutkimuksissa
on ongelmia. Aiheeseen liittyvistä keskeisistäkin asioista on usein vaikea saada luotettavaa tietoa.
Eronneet isät ja äidit kertovat samoista asioista ristiriitaisesti (esim. Broberg ja Hakovirta 2005 ja
2009). On epäselvää, kuinka moni vieraannuttaja kertoisi kyselytutkimuksessa olevansa vieraannuttaja
eritoten, jos kyseessä on pakkomielteinen vieraannuttaja, joka ei miellä itseään vieraannuttajaksi.
Lapsen ja vanhemman tapaamattomuus voi johtua vanhemman omasta päätöksestä. Esimerkiksi
etävanhemman uuden puolison asenne voi olla este etävanhemman ja lapsen yhteydenpidolle (Dudley
1991 ja Sormunen 1987, 82). Lapsen kaltoinkohtelun selvittäminen on vaikeaa (Best ym. 2013).
Vieraannuttamistulosten vertailua vaikeuttaa, että vieraannuttamisen käsite voi vaihdella artikkeleissa ja
analyysit olla subjektiivisia. On ilmeistä, että monet tutkimusaineistot ovat olleet valikoituneita, jolloin
tuloksia ei voida yleistää (esim. Baker 2007 ja 2010 sekä Johnston ym. 2005 toteavat sen
aineistoistaan). Broberg ja Hakovirta (2005, 141–142) arvioivat, että heidän tutkimuksessaan lastaan
tapaamattomien vanhempien osuudet voivat olla alakanttiin: Riitaisa lähivanhempi, joka ei anna
lapsensa tavata etävanhempaansa, ei vastaa kyselyyn yhtä todennäköisesti kuin lähivanhempi, joka on
sopuisissa väleissä etävanhempaan. Vieraannutetut vanhemmat voivat masentua, olla muuten vaikeasti
tavoitettavissa tai äärimmillään päätyä itsemurhaan. Tällöin he eivät vastaa kyselyyn tai se ei koskaan
28
tavoita heitä. Vanhempiin kohdistetuilla kyselytutkimuksilla päädytään tällöin keskimäärin alakanttiin
oleviin arvioihin vieraannuttamisen yleisyydestä ja vakavuudesta. Vieraannuttamisen tutkimisessa on
menetelmällisiä haasteita, mutta aihe on tärkeä.
Lähteet
Aaltonen, Anna-Kaisa (2009) Lapsioikeus ja lapsen oikeus tuomioistuimessa. Edita. Helsinki.
Aaltonen, Anna-Kaisa ja Maija Auvinen (2010) Lapsi vanhempien riidan puristuksessa. Lapsiriitojen sovittelusta yleisissä
tuomioistuimissa. Lakimies, 7–8/2010, 1149–1165.
Aaltonen, Anna-Kaisa, Maija Auvinen, Anne Hallavainio, Kaisa Helevä-Vuoti, Marjatta Karhuvaara, Päivi Mäntylä-Karppinen, Marjo
Naapi, Aulikki Riikonen, Marja Virtanen ja Fredrik Träskman (2013) Asiantuntija-avusteista huoltoriitojen sovittelua koskeva
kokeilu käräjäoikeuksissa 1.1.2011–31.12.2013. Loppuraportti. Mietintöjä ja lausuntoja, 25/2013. Oikeusministeriö. Helsinki.
Http://oikeusministerio.fi/fi/index/julkaisut/julkaisuarkisto/1369039863066/Files/OMML_25_2013_FOLLO_loppuraportti_132s.pdf
(viitattu 19.6.2013).
Amato, Paul R., Catherine E. Meyers ja Robert E. Emert (2009) Changes in nonresident father-child contact from 1976 to 2002. Family
Relations, 58, 41–53.
Antikainen, Mari (2007) Sosiaalityöntekijän asiantuntijuus lapsen huolto- ja tapaamissopimuspalvelussa. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Kuopion yliopisto. Http://wanda.uef.fi/uku-vaitokset/vaitokset/2007/isbn978-951-27-0807-9.pdf (viitattu 31.1.2013).
Arajärvi, Terttu ja Maija-Liisa Koski (1986) Lapset ja avioero. Tammi. Helsinki.
Auvinen, Maija (2004) Huoltoriidat tuomioistuimissa. Teoksessa Marjukka Litmala (toim.) Oikeusolot. Katsaus oikeudellisten
instituutioiden toimintaan ja oikeuden saatavuuteen. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 210. Helsinki.
Auvinen, Maija ja Matti Kaivosoja (2003) Lapsen turvallisuus komplisoituneessa huoltoriidassa. Työryhmämuistio. Sosiaali- ja
terveysministeriö. Http://pre20031103.stm.fi/suomi/pao/lastenturva/raportti.htm (viitattu 19.6.2013).
Baker, Amy J.L. (2007) Adult children of parental alienation syndrome. Breaking the ties that bind. Norton, New York.
______ (2010): Adult recall of parental alienation in a community sample: prevalence and associations with psychological maltreatment. Journal of Divorce & Remarriage, 51, 16–35.
Bala, Nicholas, Mindy Mitnick, Nico Trocme ja Claire Houston (2007) Sexual abuse allegations and parental separation: Smokescreen
or fire? Journal of Family Studies, 13, 26–56.
Bala, Nicholas (2012) Recognizing & responding to parental alienation: Why have the English courts been so slow? Esitelmä
perheoikeusseminaarissa
Lontoossa
27.6.2012.
Http://www.fnfscotland.org.uk/storage/Family%20Law%20
Seminar%2027Jun12%20-%20Prof%20Bala_Recognizing%20%20Responding%20to%20PA_Why%20have %20English%20 Courts%20 been%20So%20Slow1.pdf (viitattu 12.11.2012).
Bala, Nicholas, Suzanne Hunt ja Carolyn McCarney (2010) Parental alienation: Canadian court cases 1989–2008. Family Court
Review, 48, 164–179.
Baldwin, Alec ja Mark Tabb (2008) A promise to ourselves: A journey through fatherhood and divorce. St. Martin’s. New York.
Bernet, William (2010) Parental Alienation. DSM-5, and ICD-11. American series in behavioral science and law. Publication number
1113. Thomas. Springfield, Illinois.
Bernet, William, Wilfrid von Boch-Galhau, Amy J.L. Baker ja Stephen L. Morrison (2010) Parental alienation, DSM-5, and ICD-11. The
American Journal of Family Therapy, 38, 76–187.
Best, Nicky, Deborah Assey, Frank Dunstan, David Foreman ja Neil McIntosh (2013) A Bayesian approach to complex clinical diagnoses:
a case study in child abuse. Journal of the Royal Statistical Society, A, 176, 53–96.
Bow, J.N., Gould, J.W. ja J.R. Flens (2009) Examining Parental Alienation in Child Custody Cases: A Survey of Mental Health and
Legal Professionals. The American Journal of Family Therapy, 37, 127–145.
Broberg, Mari ja Mia Hakovirta (2005) Lapsen ja etävanhemman tapaaminen yksinhuoltajaja uusperheissä — lähivanhemman näkökulma.
Http://www.sosiaalipoliittinenyhdistys.fi/janus/0205/artikkeli2_0205.pdf (viitattu 3.7.2013).
Broberg, Mari ja Mia Hakovirta (2009) Lapsistaan erillään asuvana isänä eron jälkeen. Teoksessa Katja Forssén; Anita Haataja & Mia
Hakovirta (toim.) Yksinhuoltajuus Suomessa. Väestötutkimuslaitoksen julkaisusarja D 50/2009, 186–200.
Ceci, Stephen J. ja Maggie Bruck (1995): Jeopardy in the courtroom. A scientific analysis of children’s testimony. American Psychological
Association. Washington.
Clawar, Stanley S. ja Brynne Valerie Rivlin (2003) Children held hostage. Dealing with programmed and brainwashed children.
American Bar Association.
Darnall, Douglas (2008) Divorce casualties: Understanding parental alienation, 2. laitos. Taylor, Lanham, Maryland.
Dudley, James R. (1991) Increasing our understanding of divorced fathers who have infrequent contact with their children. Family
Relations, 40, 279–285.
Fidler, Barbara ja Nicholas Bala (2010a) Guest editors’s introduction to special issue on alienated children in divorce and separation:
Emerging approaches for families and courts. Family Court Review, 48, 6–9.
_____ (2010b) Children resisting postseparation contact with a parent: Concept, controversies, and conundrums. Family Court Review, 48,
10–47.
Fidler, Barbara, Nicholas Bala ja Michael A. Saini (2013): Children Who Resist Post-Separation Parental Contact: A Differential
Approach for Legal and Mental Health Professionals. Oxford University Press.
Fray, Jesse (2009a) Prosecutors describe attack on ex-wife as nightmarish as trial begins for Lawrence man. Lawrence Journal World
30.11.2009. Http://www2.ljworld.com/news/2009/nov/30/jury-selected-trial-lawrence-man-accused-trying-ki/ (viitattu 10.6.2013).
_____ (2009b) Mother testifies that ex-husband screamed ‘harder! harder!’ as son beat her with baseball bat. Lawrence Journal World
1.12.2009. Http://www2.ljworld.com/news/2009/dec/01/mother-testifies-ex-husband-screamed-harder-harder/ (viitattu 10.6.2013).
______ (2009c) Arthur Davis found guilty of attempted murder, kidnapping, contributing to a child’s delinquency. Lawrence Journal
World 8.12.2009. Http://www2.ljworld.com/news/2009/dec/08/arthur-davis-found-guilty-attempted-murder-kidnapp/ (viitattu
10.6.2013).
______ (2010) Arthur Davis III gets 25 years for baseball bat attack on ex-wife, Lawrence Journal World 25.1.2010.
Http://www2.ljworld.com/news/2010/jan/25/arthur-davis-iii-gets-25-years-baseball-attack-ex-/?print (viitattu 12.8.2013).
Gottlieb, Robert (2012) Great Expectations: The Sons and Daughters of Charles Dickens. Farrar, Straus and Giroux.
Gottberg, Eva (2008) Lapsen subjektiudesta ja osallisuudesta huoltokysymyksissä ja lastensuojelussa. Defensor Legis, 3/2008, 319–
333.
Haapasalo, Jaana (2007) Aiheuttavatko lapsuuden traumakokemukset psyykkisiä häiriöitä? Psykologia, 42, 84–100.
Hakunti-Niemelä, Piia (2008): Lapsen etu huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa täytäntöönpanossa. Liiketalouden koulutusohjelma.
Turun ammattikorkeakoulu.
Hannan, Jennifer (2013) Child protection in family relationships centres: Innovations in Western Australia. Family Court Review, 51,
268–277.
Hannuniemi, Anja (1997) Alaikäisen oikeudellisesta asemasta terveydenhuollossa. Lakimies, 6/1997, 836–855.
______ (2007) Vanhemmasta vieraannuttaminen — uhka lasten hyvinvoinnille. Oikeustiede—Jurisprudentia, XL: 2007.
______ (2008a) Lapsen tahdonmuodostus ja vieraannuttamisoireyhtymä huolto- ja tapaamisoikeuskäytännössä. Defensor Legis, 6/2008,
998–1016.
______ (2008b) Vieraannuttamisoireyhtymää koskevien väärinkäsitysten oikaiseminen. Lakimies, 7–8, 1249–1260.
______ (2009) Vanhemmasta vieraannuttaminen vaarantaa vakavasti lapsen kehityksen. Teoksessa Ari Jousmäki ja Liisa Kohonen
(toim.) Syytettynä isä. Teos. Helsinki.
______ (2010) Vieraannuttamistermistö vaatii tarkentamista. Duodecim, 126, 1090–1091.
______ (2012a) Lääketieteellisen tiedon käyttö lapsia koskevissa prosesseissa. Teoksessa Raimo Lahti (toim.) Biolääke-tiede, tutkimus ja
oikeus. Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta.
______ (2012b) Haastattelu Hanna Takalan toimittamassa osassa MTV3:n 45 minuuttia -ohjelmaa 27.9.2012. Http://www.
katsomo.fi/?progId=143459 (viitattu 30.9.2012).
______ (2012c) Richard Warshak — huolto- ja tapaamiskäytäntöjen merkillepantava uudistaja. Liite Richard Warshakin kirjan Eromyrkky
suomalaiseen laitokseen. Gummerus. Juva.
Hautanen, Teija (2013; 13.6.2013) Erolapsen huoltoon tarvitaan isien syrjintää laajempi näkökulma. Https://blogi.thl.fi/blogi/-/blogs/
erolapsen-huoltoon-tarvitaan-isien-syrjintaa-laajempi-nakokulma (viitattu 14.6.2013).
Helsingin hovioikeuden lapsioikeudellinen laatuhanke 2007. Lapsen huolto, tapaamisoikeus ja elatus (2009) Helsingin hovioikeus.
Http://www.oikeus.fi/uploads/u09dr3c.pdf (päivitetty 6.11.2009, viitattu 29.1.2013).
Hibbard, Roberta, Jane Barlow ja Harriet MacMillan (2012) Psychological maltreatment. Pediatrics, 130, 372–138.
Hosang, Georgina M., Sheri L. Johnson, Janice Kiecolt-Glaser, Michael P. Di Gregorio, David R. Lambert, Mark A. Bechtel, Dean W.
Hearne, Joel B. Herron ja Ronald Glaser (2013): Gender specific association of child abuse and adult cardiovascular disease in a
sample of patients with Basal Cell Carcinoma. Child Abuse & Neglect, 37, 374–379.
Hurmalainen, Ahti (2013): Lähivanhempi estää lasten tapaamiset. Elatusvelvollinen – Uusperheellinen, 1/2013, 6–7.
Huttunen, Jouko (2001): Isänä olemisen uudet suunnat. PS-Kustannus. Jyväskylä.
Hyppänen, Heidi (2013) Narratiivinen tutkimus — vanhempien kokemuksia huoltoriidasta. Pro gradu –tutkielma. Sosiaalityö.
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta. Lapin yliopisto.
Hytönen, Saara (2007) Seksuaalisesta hyväksikäytöstä eheytyminen psykiatrisessa hoidossa. Psykologia, 42, 20–32.
Hyvärinen, Mari ja Jari Hautamäki (2013) Katkaise väkivalta. Lähisuhde- ja perheväkivaltarikoksesta epäillyn ohjaaminen esitutkinnasta
väkivaltaa katkaisevaan palveluun. Ohjaus 10/2013. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.
Häkkänen-Nyholm, Helinä (2010) Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta erotilanteessa. Duodecim, 126, 499–505.
______ (2012) Haastattelu MTV3:n Huomenta Suomi -ohjelmassa 27.9.2012. Http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/2012/
09/1624425/eroavat-puolisot-saattavat-palkita-lastaan-ex-puolison-pahoinpitelysta (viitattu 30.1.2013).
Jakobsson, Niko (2007) Nettivieraana Matti Kuusimäki: Valtakunnansyyttäjän syysmietteitä. Http://www.edilex.fi
4.12.2007.
Johnston, Janet, Vivienne Roseby ja Kathryn Kuehle (2009) In the name of the child. A developmental approach to understanding and
helping children of conflicted and violent divorce. 2. laitos. Springer. New York.
Johnston, Janet, Marjorie Walters ja Nancy Olesen (2005) Is it alienating parenting, role reversal or child abuse? A study of children’s
rejection of a parent in child custody disputes. Journal of Emotional Abuse, 5, 191–218.
Jousmäki, Ari ja Liisa Kohonen (toim.; 2009) Syytettynä isä. Teos. Helsinki.
Kaikkonen, Risto ja Tuovi Hakulinen-Viitanen (2012) Lasten ja perheiden elinympäristö. Taulukko 4.1.2.1 (s. 47). Terveyden ja
hyvinvoinnin laitoksen julkaisussa Risto Kaikkonen, Päivi Mäki, Tuovi Hakulinen-Viitanen, Jaana Markkula, Katja Wickström, MarjaLeena Ovaskainen, Suvi Virtanen ja Tiina Laatikainen (toim.; 2012) Lasten ja lapsiperheiden hyvinvointi- ja terveyserot. Raportti 16/2012.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Tampereen yliopistopaino. Tampere. Http://www.thl.fi/thl-client/pdfs/ b79b33f7-e767-4a74-ab5d40e9b60a1fe8 (viitattu 15.6.2013).
Kangas Jenni (2012) Paha puoliso, huono huoltaja - syyllisyys avioerossa ja lapsen huollossa 1900-luvulla. Pro gradu –tutkielma.
Oikeustieteellinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.
Kananoja, Aulikki, Marjo Lavikainen ja Mikko Oranen (2013) Toimiva lastensuojelu. Selvitysryhmän loppuraportti. Sosiaali- ja
terveysministeriön raportteja ja muistioita 2013:19. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.
Karttunen, Risto (2010): Isän ja äidin välissä. Lapsen kuulemisen psykologinen kehys huolto- ja tapaamisriidoissa. Psykologian väitöskirja,
Tampereen yliopisto. Http://tampub.uta.fi/handle/10024/66650 (viitattu 14.4.2013).
Kelly, Joan B. (2010) Commentary on ”Family Bridges: Usinig insights from social science to reconnect parents and alienated children” (Warshak, 2010). Family Court Review, 48, 81–90.
______ (2013) Getting it right for families in Australia: Commentary on the April 2013 special issue on family relationship centres.
Family Court Review, 51, 278–285.
Kestilä, Laura, Antti Väisänen, Reija Paananen, Tarja Heino ja Mika Gissler (2012) Kodin ulkopuolelle sijoitetut nuorina aikuisina.
Rekisteripohjainen seurantatutkimus Suomessa vuonna 1987 syntyneistä. Yhteiskuntapolitiikka, 77 (2012:6), 599-620.
Ketonen, Eveliina (2011): Huolto- ja tapaamisoikeussopimuksen prosessi Rauman lastenvalvojapalveluissa. Sosiaalialan ylempi AMK.
Satakunnan ammattikorkeakoulu.
Kitunen , Timo (2007) Sosiaalityön näennäinen tasa-arvo. Teoksessa Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.) Mies vailla tasa-arvoa.
Tammi. Helsinki.
Kokkonen, Jussi (2004) Luolamiehen muodonmuutos. Osa 2: Analyysi suomalaisesta yhteiskunnasta. Omakustanne. Helsinki.
Kopetski, Leona M., Deirdre Conway Rand ja Randy Rand (2006) Incidence, gender and false allegations of child abuse: Data on 84
parental alienation syndrome cases. Teoksessa R.A. Gardner, R.S. Sauber ja D. Lorandos (toim.) The international handbook of parental
alienation syndrome: Conceptual, clinical and legal considerations. Charles C. Thomas. Springfield, IL.
Korkman, Julia (2009) Hyväksikäyttöselvitykset tehtävä lapsen ehdoilla. Teoksessa Ari Jousmäki ja Liisa Kohonen (toim.) Syytettynä isä.
Teos. Helsinki.
Korkman, Julia, Taina Laajasalo, Katarina Finnilä, Merja Oksanen ja Eeva Aronen (2012) Lapsen seksuaalisen hyväksikäyttöepäilyn
selvittäminen. Suomen lääkärilehti, 20/2012, 1581–1587.
Kotkavuori, Aapo (2013) Mitä on lapsen etu? Sisällönanalyysi Helsingin hallinto-oikeuden tahdonvastaisista huostaanottopäätöksistä. Pro
gradu –tutkielma. Yhteiskuntapolitiikka. Helsingin yliopisto. Http://hdl.handle.net/10138/39872 (viitattu 16.6.2013).
Kruk, Edward (2011a) Divorced fathers. Children’s needs and parental responsibilities. Fernwood. Nova Scotia.
Kruk, Edward (2011b) A model equal parental responsibility presumption in contested child custody. American Journal of Family
Therapy, 39, 375–389.
______ (2012) Arguments for an equal parental responsibility presumption in contested child custody. American Journal of Family
Therapy, 40, 33–55.
Lager, Irma (2003) The parental alienation syndrome — oikeita oireita vai roskatiedettä? Defensor Legis, 2003/5, 889–907.
______ (2008) Tuomari ja teoria nimeltä PAS. Lakimies, 5/2008, 799–807.
______ (2009) PAS tulilinjalla Yhdysvalloissa. Lakimies, 4/2009, 651-655.
______ (2013) Henkilökohtainen tiedonanto 13.6.2013.
Larros,
Heini
(2013):
Henkiselle
pahoinpitelylle
oma
pykälä.
Juristikirje.
Talentum.
Http://www.suomenlaki.com/juristikirje/henkiselle+pahoinpitelylle+oma+pykala/a2096699 (viitattu 12.8.2013).
Lasola, Marjukka (2008) Lasten huoltoriidat tuomioistuimissa. Teoksessa Lapsella on oikeus osallistua. Lapsiasiavaltuutetun vuosikirja
2008. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2008:20. Sosiaali- ja terveysministeriö. Helsinki.
______ (2010) Perhe-elämän oikeussuhteet. Katsaus oikeudellisten instituutioiden toimintaan ja oikeuden saatavuuteen. Teoksessa
Marjukka Lasola (toim.) Oikeusolot 2009. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 244.
Lucas, Nina, Jan M. Nicholson ja Bircan Erbas (2013) Child mental health after parental separation: The impact of resident/nonresident parenting, parent mental health, conflict and socioeconomics, Journal of Family Studies, 19, 53–69.
Makkonen, Anja (2009) Lasten selviytyminen vanhempien av(i)oerosta tekstien kuvaamana. Sosiaalityön pro gradu –tutkielma,
yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Tampereen yliopisto. Http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu03651.pdf (viitattu 3.7.2013).
Molander, Helena (2011) Lapsipornografia ja rikoslaki. Lisensiaatintutkimus. Oikeustieteellinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.
National Parent Organisation (2013; 29.5.2013) Inclusion of concepts describing parental alienation in DSM-5 strengthens child
health in the aftermant of divorce. Https://www.nationalparentsorganization.org/component/content/article/16-latest-news/20975inclusion-of-concepts-describing-parental-alienation-in-dsm-5-strengthens-child-health-in-the-aftermath-of-divorce (viitattu
11.6.2013).
Nielsen, Linda (2012) Shared parenting after divorce: A review of shared residential parenting research. Journal of Divorce and
Remarriage, 52, 586–609.
Niemi, Johanna (2013) Keskustelua sukupuolittuneesta väkivallasta. Oikeus, 2/2013, 237-242.
Nylund, Anna (2010) Lapsi riidan kohteena — lapsen asemaa koskevien asioiden haasteita. Lakimies, 7–8/2010, 1166–1182.
Owhe, Joan (2013) Indicated reports of child abuse or maltreatment: When suspects become victims. Family Court Review, 51, 316–329.
Palo, Mari (2012) Lasten huolto- ja asumisriidat Helsingin hovioikeudessa 2003–2006. Tilastotieteen kandidaatin tutkielma.
Valtiotieteellinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.
Parkinson, Patrick (2013) The idea of family relationship centres in Australia. Family Court Review, 51, 195–213.
Peuralahti, Laura (2012) Lapsen tapaamisoikeus. Lakimiesliiton kustannus. Helsinki.
Raittila, Kaisa ja Päivi Sutinen (2008) Huonetta vai sukua. Elämää uusperheessä. Kirjapaja. Helsinki.
Rauha, Maija (2003) Äitipuolen käsikirja. Nauti elämästä uusperheessä. WSOY. Helsinki.
Richardson, Pamela ja Jane Broweleit (2006) A kidnapped mind. A mother’s heartbraking story of parental alienation syndrome.
Foreword by Dr. Reena Sommer. Dundurn Press.
Richardson, Pamela (2013) Interview with Dr. Kathleen Reay. Http://www.akidnappedmind.com/category/letters/ (viitattu 8.7.2013).
Rintamäki, Minna (2012) Lapsen edun ja mielipiteen huomioonottaminen huoltopäätöstä tehdessä. Opinnäyte. Liiketalouden
koulutusohjelma. Satakunnan ammattikorkeakoulu. Http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2012053010812 (viitattu 19.6.2013).
Roos, J.P. (2007) Vanhemman vieraannuttamisesta. Psykologia, 42, 394–398.
______ (2013) Henkilökohtainen tiedonanto 16.8.2013.
Rosen, Jamie (2013) The Child’s attorney and the alienated child: Approaches to Resolving the Ethical dilemma of diminished capacity.
Family Court Review, 51, 330–343.
Räty, Tapio (2010) Lapsipotilaan hoidosta päättäminen — hoidon järjestämisen rajapinnat lastensuojelussa ja terveydenhuollossa.
Lakimies, 7–8/2010, 1204–1231.
Saksa Erkki (1993) Ja eron julma terä leikkasi. Raporti huolto- ja tapaamisriidoista. Forssan kirjapaino. Forssa.
Salo Mikko (2007) Tuottavuutta ja oikeusturvaa — Lakivaliokunta kuuli oikeuslaitosta. LakimiesUutiset 4.12.2007, 8/2007,
50–53. Http://www.lakimiesuutiset.fi/ artikkeli?artid=536 (viitattu 19.6.2013).
Salokangas, Raimo K.R., Sinikka Luutonen, Heinrich Graf von Reventlow, Paup Patterson, Jukka Huttunen, Mervi Nieminen, Tiina
Lainen ja Hasse Karlsson (2006) Lapsuuden traumaattiset kokemukset ennakoivat aikuisiän psyykkistä oireilua. Suomen lääkärilehti,
17/2006, 1835–1842.
Santala, Leena (2009) Miten vanhemmat järjestävät lapsen huollon ja asumisen eron jälkeen? Teoksessa Katja Forssén, Anita Haataja ja
Mia Hakovirta (toim.) Yksinhuoltajuus Suomessa. Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 50/2009.
Santonen, Satu (2012): Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta osana huoltoriitaa. Yhteiskuntapolitiikan pro gradu –tutkielma.
Valtiotieteellinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.
Savla, J.Tina, Karen A. Roberto, Ana L. Jaramillo-Sierra, Laura Eubanks Gambrel, Hassan Karimi ja L. Michelle Butner (2013)
Childhood abuse affects emotional closeness with family in mid- and later life. Child Abuse & Neglect, 37, 388–399.
Semple, Noel (2011) “The eye of the beholder”: Professional opinions about the best interests of the child. Family Court Review, 49,
760–775.
Shopper Moisy (2005) Parental Alienation. The creation of false reality. Teoksessa L. Gunsberg ja P. Hymowitx (toim.) A handbook
of divorce and custody. Forensic, developmental, and clinical perspectives. Psychology Press.Hillsdale, NJ.
Sinkkonen, Jari (2003) Isä ja lapset avioeron jälkeen. Teoksessa Päivi Lipponen ja Pirjo Wesaniemi (toim.) Mies ja ero. Kertomuksia
parisuhteen päättymisestä. Kirjapaja. Helsinki.
______ (2008) Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun. WSOY. Helsinki.
______ (2010) Haastattelu ”Isyys tai sen puute vaikuttaa vahvasti lapsen kehittymiseen”. Teoksessa Ari Jousmäki ja Liisa Kohonen
(toim.) Syytettynä isä. Teos. Helsinki.
______ (2012) Esitelmä ”Lapsen varhaiset kiintymyssuhteet” eduskunnan kansalaisinfossa Isät lasten asialla ry:n tilaisuudessa
29.5.2012. Http://www.isätlastenasialla.fi/kansalaisinfon-videot/ (viitattu 3.7.2013).
Sinko, Päivi (2004) Laki ja lastensuojelu. Juridisoituvat käytännöt sosiaalityön arjessa ja asiantuntijuuden määrittelyssä.Palmeniakustannus. Helsinki.
Sosiaali- ja terveydenhuolto ja syrjintä (2007) SEIS - Suomi Eteenpäin Ilman Syrjintää -esite (2007). Työministeriö.
Helsinki. Http://yhdenvertaisuus-fi-bin.directo.fi/@Bin/4cb62ed638bc46508a3054bc3562197e/1371647963/application/pdf/
115079/SEIS-soster.pdf (viitattu 19.6.2013).
Spruijt E., M. de Goede, M. ja I. van der Valk (2004) Parental alienation syndrome (PAS) in the Netherlands. Abstrakti. 3dr conference of
the
European
research
network
on
divorce.
2.–4.12.2004
Cologne/Germany.
Http://www.uni-koeln.de/wisofak/fisoz/conference/papers/p_spruijt.pdf (viitattu 2.7.2013).
Strömberg, Juha-Pekka (2013): Eroisän kadotettu sosiaalisuus. Yhteiskuntapolitiikan pro gradu –tutkielma. Valtiotieteellinen tiedekunta.
Helsingin yliopisto.
Sund, Ralf (2005) Ero! Selviytymisopas miehelle. Kirjastudio. Helsinki.
______ (2009) Ero, isä ja huoltajuustaistelu. Teoksessa Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen (toim.) Mies vailla tasa-arvoa. Tammi.
Helsinki.
Suomela, Anu (2004): Vieraannuttaminen on tuttu ilmiö. Defensor Legis 1/2004, 98–100.
Sutinen, Päivi (2005) Vanhempana ja aikuisena uusperheessä. Käyttäytymistieteellinen
Http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kay/kasva/vk/sutinen/vanhempa.pdf (viitattu 3.7.2013).
tiedekunta,
Helsingin
yliopisto.
Tammi, Tuukka (2012) Ihan tavallisia lastensuojeluasioita. Pääkirjoitus. Yhteiskuntapolitiikka, 77 (2012:6), 598.
Taskinen, Sirpa (1982) Lasten pahoinpitely ja hoidon laiminlyönti. Sosiaalihallituksen julkaisuja 1/1982. Lääkintö-hallituksen tutkimuksia
24/1982. Valtion painatuskeskus. Helsinki.
______ (1986) Lapsen seksuaalisen riiston ehkäisy ja hoito. Sosiaalihallituksen julkaisuja 13/1986. Helsinki.
______ (2006) Lapsen etu erotilanteissa. Opas sosiaalitoimelle. Oppaita 46. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes.
Helsinki.
______ (2007) Lastensuojelulaki 417/2007. Soveltamisopas. Oppaita 65. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes.
Helsinki.
______ (2008) Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijaryhmän suositukset sosiaali- ja
terveydenhuollon henkilöstölle. Stakes oppaita 55.
______ (2012) Esitelmä ”Vieraannutetun lapsen identiteetti” eduskunnan kansalaisinfossa Isät lasten asialla ry:n tilaisuudessa
29.5.2012. Http://www.isätlastenasialla.fi/kansalaisinfon-videot/ (viitattu 3.7.2013).
Tuomi, Marian (2008) Parisuhde päättyy isyys jatkuu. Miesten kokemukset suhteista lasten äiteihin sekä isyydestä eron jälkeen.
Lisensiaatin tutkimus. Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Turun yliopisto.
Tuomi, Marian (2013) Henkilökohtainen tiedonanto 18. ja 22.1.2013.
Valjakka, Eeva (2005) Oikeustapauksia. Lakimies 5/2005, 792–825.
Valkama, Elisa ja Marjukka Lasola (2010) Lasten huoltoriidat tuomioistuimissa. Teoksessa Marjukka Lasola (toim.) Oikeusolot 2009.
Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 244. Helsinki.
Valkama, Elisa ja Marjukka Litmala (2006) Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 224.
Helsinki.
Vihavainen, Suvi ja Irina Vähäsarja (2013) Perättömät rikosilmoitukset. Helsingin Sanomat 23.1.2013.
Väyrynen, Kristiina (2008) Lapsen tuska huoltoriidassa. Elämää vanhempien välissä. Psykologian ammatillinen lisensiaatin tutkimus.
Kehitys- ja kasvatuspsykologian erikoistumiskoulutus. Jyväskylän yliopisto. Http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-200810235825 (viitattu
19.6.2013).
Wallerstein, Judith S., Julia M. Lewis ja Sandra Blakeslee (2000) The unexpected legacy of divorce. A 25 year landmark study. Hyperion.
New York.
Warshak, Richard (2003) Payoffs and pitfalls of listening to children. Family Relations, 52, 373–384.
______ (2010) Family bridges: Using insights from social science to reconnect parents and alienated children. Family Court Review, 48,
48–80.
______ (2012a) Eromyrkky. Kuinka suojella lasta avioerotilanteessa. Gummerus. Juva.
______ (2012b) Managing Severe Cases of Parental Alienation. State Bar of Texas, Chapter 59, 38th Annual Advanced Family Law
Course, 6.–9.8.2012. Houston.
Weir, Kirk (2011) High-conflict contact disputes: Evidence on the extreme unreliability of some children’s ascertainable wishes and
feelings. Family Court Review, 49, 788–800.
Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimus. Http://www.unicef.fi/Lapsen_oikeuksien_sopimus_koko (viitattu 7.1.2013).
Zvolinski, Richard ja C.R. Zvolinski (2013) Parental alienation expert Dr. WiIliam Bernet discusses the DSM-5.
Http://blogs.psychcentral.com/therapy-soup/2013/06/parental-alienation-expert-dr-william-bernet-discusses-the-dsm-5/
(viitattu
1.7.2013).