Abstraktikoonti - Hallinnon Tutkimuksen Seura ry
XXXIII Hallinnon Tutkimuksen Päivät 26.-28.11.2014, Vaasa HALLINTO, YHTEISKUNTA JA KOMPLEKSISUUS – Vuoropuhelua kaaoksen äärellä ABSTRAKTIT Työryhmä 1. Hallinta, verkostot ja ohjaus päätöksenteossa Professori Vuokko Niiranen, Itä-Suomen yliopisto Professori Sirpa Virta, Tampereen yliopisto Työryhmässä on varattu aikaa n. 20 min/ esitys, josta esittäjälle 10 min ja yhteiselle keskustelulle n. 8-10 min. Kunkin esityksen lopussa puheenjohtajat tekevät lyhyen parin minuutin pituisen yhteenvedon. Toisen seminaaripäivän lopuksi käydään yhteinen keskustelu työryhmäesitysten teemoista ja tutkimuksen mahdollisuuksista. Lähetä varsinainen tekstimuotoinen tutkimuspaperisi pdf-muodossa työryhmän vetäjille viimeistään 17.11.2014 ([email protected] ja [email protected] ) Työryhmän esitykset Pv. Klo 27.11.14 15.3015.40 15.401. 16.00 28.11.14 Esittäjä Vuokko Niiranen & Sirpa Virta Kati Lehtonen 16.0016.20 2. Liisa Heinämäki 16.2016.40 3. Jani Bergström & Jari Vuori 16.4017.00 4. 9.009.10 9.109.30 9.309.50 9.5010.30 5. 6. Kari Kuoppala ja työryhmä Vuokko Niiranen & Sirpa Virta Vesa Huotari & Pirjo Jukarainen Juha Halme Vuokko Niiranen & Sirpa Virta sekä työryhmän osanottajat Aihe Työryhmän aloitus, toimintatavat ja esittäytyminen Valtion hallinnon muutosten heijastumat liikunnan kansalaisjärjestökentässä Klassinen hallinto ja uudistuva hallinta valtionhallinnossa: sujuva siirtymä vai haparoivia ensiaskeleita. Modeling the iCrisis-theory: Analyses of complex decision making environment towards optimal and preventive decision making theory Kuntauudistuspaketin kompleksisuus haastatteluaineistojen kuvaamana Toisen seminaaripäivän aloitus ja järjestäytyminen Johtajuus uudessa turvallisuusarkkitehtuurissa Maakunnallisen aluebrändäämisen diskursiivinen legitimaatio Työryhmätyöskentelyn koonta ja keskustelu Valtion hallinnon muutosten heijastumat liikunnan kansalaisjärjestökentässä Kati Lehtonen LIKES-tutkimuskeskus, Jyväskylä [email protected] Liikunnan kansalaisjärjestöjen ja valtion hallinnon välinen suhde on perustunut taloudellisiin ja poliittisiin sidoksiin 1900-luvun alusta lähtien; tuolloin liikuntajärjestöille maksettiin ensimmäisiä kertoja valtionavustuksia. Vahvojen ja hierarkkisesti muodostuneiden keskusjärjestöjen aikana 1900-luvun alusta 1990-luvun taitteeseen liikuntajärjestöt päättivät korporatiiviseen toimintatapaan nojautuen käytännössä kokonaan rahoituksen kohdentamisesta. Tilanne muuttui oleellisesti 1990luvun alussa, jolloin valtion hallinnossa tapahtuneet muutokset alkoivat määrittää liikunnan kansalaistoiminnan toimintamahdollisuuksia uudella tavalla. Valtion hallinnossa 1980- ja 90-lukujen taitteessa tapahtunut muutos eli siirtyminen New Public Management (NPM) -doktriinin mukaiseen johtamismalliin tarkoitti tuottavuuden, tehokkuuden ja tulosvastuun korostamista. Hyvinvointivaltion jatkuva kasvu oli taittunut ja julkishallintoa syytettiin byrokratisoitumisesta ja tehottomuudesta. Liikunnan kansalaistoiminnan kontekstissa tämä tarkoitti sitä, että valtakunnallisten liikuntajärjestöjen rahoituksessa siirryttiin tulosohjaukseen ja valtion myöntämät yleisavustukset tuli käyttää ennalta määriteltyjen tulostavoitteiden mukaan. Taloudellisen kytköksen muuttumisen lisäksi NPM vaikutti liikuntapolitiikan tekemisen tapoihin. Poliittisten päättäjien, virkamiesten ja valtakunnallisten liikuntajärjestöjen roolit ja positiot poliittisina toimijoina muuttuivat. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, valtakunnalliset liikuntajärjestöt ovat uudistaneet rakenteitaan ja toimintatapojaan. Osa keskusjärjestöistä on lakkautettu, ja olemassa olevien toimintoja on supistettu. Uudistuksen tarve on legitimoitu hallitusohjelmassa (2011) ja paineet uudelleen organisoitumiselle ja toimintatapojen muuttamiselle tulevat sekä järjestökentän sisältä että ulkopuolelta. Tässä esityksessä pohditaan sitä, miten valtion hallinnossa tapahtunut siirtyminen New Public Management -doktriinin mukaiseen johtamismalliin on vaikuttanut valtion liikuntahallinnon ja valtakunnallisten liikuntajärjestöjen välisiin suhteisiin ja meneillään olevaan liikuntajärjestökentän rakenteelliseen uudistumiseen. Klassinen hallinto ja uudistuva hallinta valtionhallinnossa: sujuva siirtymä vai haparoivia ensiaskeleita Liisa Heinämäki 1. Valtioneuvoston päätöksenteko Valtionhallinnon päätöksenteossa ministeriöillä on valmistelu- ja esittelyvastuu toimivaltansa alaisissa asioissa (VNOS § 37–38). Ministeriöitä johtavat ministerit, jotka toimivat ministeriönsä päällikkönä tai käsittelevät ministeriöiden toimialaan kuuluvia asioita. Ministeriöt toimivat tarpeen mukaan yhteistyössä asioiden valmistelussa. Yhteistyön järjestämisestä vastaa se ministeriö, jonka toimialaan asia pääosaltaan kuuluu (L 175/2003) Ministeriössä asiat ratkaistaan esittelystä (L175/2003, 25§). Ministeriöiden päätöksenteko sekä oman toimivallan alaisten asioiden esittely valtioneuvoston päätettäväksi ovat hallinnollisesti organisoituja prosesseja. Virkamiesvastuulla tehtävässä valmistelussa on omat rajauksensa, ja se yleensä erotetaan poliittisesta päätöksenteosta. Kansliapäälliköt vastaavat ministeriön virkamiesvalmistelusta. 2. Määritellyt ja epäviralliset verkostot valtionhallinnossa Valtiosihteerijärjestelmä Pääministeriä ja muuta ministeriä avustamaan voidaan nimittää valtiosihteeri, jonka ministeri voi määrätä toimimaan hänen sijaisenaan asioiden valmisteluun liittyvissä kansallisissa ja kansainvälisissä tehtävissä. (L173/2003, 6§). Valtioneuvoston kanslian julkaiseman Ministerin käsikirjan (VNK 2011) mukaan valtiosihteeri toimii ministerin lähimpänä apuna poliittiseen ohjaukseen ja asioiden valmisteluun liittyvissä tehtävissä. Valtiosihteeri on määritelty olemaan esikunta-asemassa suoraan ministerin alainen, ja ministeriöissä kansliapäällikkö toimisi edelleen linjavastuisena ministerin alaisena (HE 142/2004). Valtiosihteereiden rooli esikunta-asemassa ja suhde linjavastuussa toimivaan kansliapäällikköön sekä poliittisesti vastuunalaisena poliittisena johtajana ovat jääneet epäselviksi. (TrVM 2013) Kansliapäällikkökokous Ministeriöiden välisessä yhteistyössä pysyviä yhteistyöelimiä ovat kansliapäällikkö- ja valmiuspäällikkökokous (VN 2 §, VNOS 262/2003). Kansliapäällikkökokous on asioiden valmisteluvaiheen yhteistoimintaelin, ei oikeudellisen valmisteluvastuun, esittelijänvastuun tai ratkaisuvastuun alainen toimielin. Kansliapäällikkökokouksissa käsitellyt ratkaisut ovat toimivaltaisten ministeriöiden, eivät kansliapäällikkökokousten vastuulla. Poikkihallinnolliset ministerityöryhmät ja ohjelmapolitiikka Valtioneuvostolla on neljä lakisääteistä pääministerin johtamaa ministerivaliokuntaa. Näiden lisäksi ohjelmapolitiikan myötä hallinnossa ovat vahvistuneet ylisektoriset ministerityöryhmät, joita pm Stubbin hallituksella on yksitoista. Hallituksen istuntoja ja iltakouluja järjestetään säännöllisesti. Ministereiden yhteistyöfoorumit ja niiden käyttö ovat puhuttaneet 2010 -luvulla, kun arvioitiin että ministeritason yhteistyöfoorumeita oli yli 30 ja ryhmissä ministerin sijaisena toimi yhä useammin avustajia. Tällöin ryhmällä ei ole mahdollisuutta tehdä poliittisia sitoumuksia. (Rossi 2010.) Ministeriöiden yhteistyötä lisäävät virkamiesverkostot Ministeriöt toimivat tarpeen mukaan yhteistyössä keskenään toimivaltaisen ministeriön johdolla (VNOS 10 § 3). Keskushallinnon uudistushanke KEHU:n tavoitteena on yhtenäisempi ja koordinoidumpi valtioneuvosto. Valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö ovat tämän hankkeen ja siihen kuuluvien osahankkeiden valmistelun yhteydessä muodostaneet lukuisia virkamiesverkostoja. Samoin hallitusohjelman seurannan ja muun strategisen toiminnan puitteissa on Valtioneuvoston kanslia koordinoimana useita ryhmiä. 3. Klassinen hallinto verkostomaisen hallinnan paineessa Valtiovarainvaliokunta kritisoi vuonna 2013 minitereiden esikunnan kasvua ja korosti, ettei tämä saa hämärtää virkamiesvastuulla tapahtuvaa virkamiesvalmistelua ja valmistelun yhteyttä ministeriin. (VaVM 9/2013) Myös tarkastusvaliokunta on arvioinut poliittisten esikuntien ja virkamiesjohdon välisten suhteiden epäselvyyttä (Trvm 10/2013). Valtion virkamieseettinen toimikunta (VM 2014) suosittaa, että poliittisen roolin ja virkamiesroolin kirkastamiseksi luodaan yhteisiä tilaisuuksia eettisiä käytäntöjä koskevaan vuoropuheluun ministerien, valtiosihteerien, poliittisten erityisavustajien ja johtavien virkamiesten kesken hallituksen aloittaessa toimintansa kevään 2015 vaalien jälkeen. Paperissa tarkastellaan valtionhallinnon toiminnan ja päätöksenteon muutosta verkostomaisen hallinnan lisääntyessä klassisen hallinnon rinnalla. Uudenlaiset valmisteluelimet ja päätöksentekotilanteet haastavat hallinnon prosessit, toimivalta- ja vastuukysymykset. Onko muutos uuteen kulttuuriin hallinnassa, vai ollaanko vasta haparoimassa ensimmäisiä todentuvia muutoksia? Lähteet: Tala, J. 2013. Lainvalmistelun laatu ja kehittämistarpeet. Valtiontalouden tarkastusviraston selvitykset 3/2013 VM 2014. Valtion virkamieseettisen toimikunnan raportti. VM 3/2014 VNK 2011. Ministerin käsikirja. Valtioneuvoston kanslia. Toukokuu 2011. Edita Prima. L173/2003 Laki valtioneuvostosta 28.2.2003/175. VNOS. Valtioneuvoston ohjesääntö 3.4.2003/262 VaVM 2013 Valtiovarainvaliokunnan mietintö 9/2013 vp TrVM 2013 Tarkastusvaliokunnan mietintö 10/2013. Valtiontalouden tarkastusviraston vuosikertomus eduskunnalle toiminnastaan 2013 valtiopäiville HE 142/2004. Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi valtioneuvostosta annetun lain 6 §:n ja valtion virkamieslain 5 §:n muuttamisesta Modeling the iCrisis-theory: Analyses of complex decision making environment towards optimal and preventive decision making theory Jani Bergström1 (corresponding author) Jari Vuori2 Abstract In everyday life people make decisions constantly without considering how the decisions are actually formed. Even, when they face problems or risks, in general people just act. In the world of organizations and management this is luckily different. Decision making is a widely researched area. Organizational science and for example cognitive psychology try to unravel the mysteries of decision-making. In this paper, we will concentrate on scrutinizing decision making from the multidisciplinary perspective by studying the relevant literature of the organizational studies and tying the decision making process to crisis management. In addition, we model the iCrisis-theory and the basics of preventive decision making via holistic views of turbulent operational environment decision making as our playground. KEYWORDS: modeling the decision making, preventive decision making, optimal decision making, turbulent operational environment. 1 Ph.D. student, University of Eastern Finland (Kuopio Campus), Department of Social and Health Management. Part of the work was done as a visiting Fulbright Scholar at the Department of Social and Decision Sciences at Carnegie Mellon University, USA. Bergström is responsible of 95 % of the paper and is the creator of the idea of iCrisis. Correspondence concerning the article should be addressed to Jani Bergström, Department of Social and Health Management, Kuopio, Finland. Email:[email protected] 2 Professor, University of Eastern Finland, Finland.The second author. Vuori is mainly responsible of the cohesion of theoretical framing and the literature review. Kuntauudistuspaketin kompleksisuus haastatteluaineistojen kuvaamana Tutkimusryhmä: Kari Kuoppala, Jari Stenvall, Antti Syväjärvi, Hanna Vakkala ja Petri Virtanen Kuntauudistusta voi pitää käytännön esimerkkinä sekä kompleksisesta että pirullisesta julkisen hallinnon prosessista. Tutkimusryhmämme toteuttaa kuntauudistukseen kuuluvan reformipaketin (kuntarakenneuudistus, kuntien tehtävien arviointi, metropoliuudistus, SOTE-uudistus, kuntalain kokonaisuudistus ja valtionosuusjärjestelmän uudistus) valmisteluvaiheen arviointia Kuntaliiton kanssa tehdyn sopimuksen pohjalta. Painopiste arvioinnissa on neljällä hankkeella, jotka ovat ensiksi mainittuina yllä olevassa luettelossa. Keräämme tietoa sekä valtionhallinnon ohjauksen näkökulmasta että uudistuksen kohteena olevan kuntasektorin näkökulmasta. Työryhmässä on tarkoitus esitellä alustavia tuloksia hankkeen haastatteluaineistosta. Mitkä ovat ohjaavan valtionhallinnon näkökulmat uudistusprosessin eri käänteisiin? Miltä uudistus näyttää kuntasektorin näkökulmasta? Keskeiset valmisteluprosessin toimijat valtiohallinnossa löytyvät valtiovarainministeriön kunta- ja aluehallinto-osastolta ja sosiaali- ja terveysministeriöstä. Valtionhallinnon ohjausnäkökulmaa on haettu myös uudistusprosessiin osallistuneiden muiden ministeriöiden (ympäristö-, liikenne-, opetus- ja kulttuuri- sekä työ- ja elinkeino-) virkamiehiä haastattelemalla. Kuntien näkemyksiä on kartoitettu muun muassa kuntauudistuksen seurantaryhmän ja kuntajohtajien yhdistyksen sekä Suomen kuntaliiton edustajia haastattelemalla. Aineistoa kerätään arvioinnin pohjaksi myös kuntiin suunnattavan kyselyn avulla. Tämän aineiston analyysikäyttö ei kuitenkaan ole varmaa vielä marraskuun lopulla. Hanke on aloitettu syyskuun alussa tänä vuonna. Haastatteluissa käytettyjä teemoja ovat eri uudistusprosessien yleinen kuvaus pääpiirteittäin valmisteluvaiheen osalta (tavoitteet, resursointi, tiedon käyttö, valmistelun seuranta), uudistusprosessien ilmapiiri ja vuorovaikutus, prosesseihin sisältyvien ongelmien ratkaisutavat ja käytänteet, valmistelua edistäneet ja jarruttaneet tekijät sekä uudistusprosessien valmistelun arviointi tulevaisuutta ajatellen. Johtajuus uudessa turvallisuusarkkitehtuurissa Tutkimussuunnitelma Vesa Huotari Pirjo Jukarainen Poliisiammattikorkeakoulu [email protected] [email protected] Julkisen talouden ongelmat edellyttävät uudelleenajattelua poliisipalveluiden järjestämisessä. Uudenlaiset julkisten palveluiden tuotantomuodot ovat tuoneet yksityistämisen vaihtoehdoiksi myös kumppanuudet ja kanssatuottajuudet. Poliittisen järjestelmän kriisi on puolestaan kyseenalaistanut julkisen palvelutuotannon ohjausjärjestelmän toimivuuden. Muutos on tapahtunut niin nopeasti, että niin julkinen palvelukoneisto, toimijoiden käytännön valmiudet kuin teoreettiset käsitteet, joilla ymmärtää uutta tilannetta, ovat jääneet kehityksestä jälkeen. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on päivittää tätä ymmärrystä sisäisen turvallisuuden alueella. Se kuvaa erilaisia malleja, joita on luotu ja löydetty kansalaisten turvallisuustarpeisiin vastaamisessa. Tarkastelu kärki kohdistuu johtajuuteen tässä uudessa yhteydessä. Mitä muutos tarkoittaa poliisin johtamisvaatimusten näkökulmasta? Lähtökohtana on olettamus, että poliisin johtaminen ja johtajuus uudessa turvallisuusarkkitehtuurissa määrittävät vastavuoroisesti toisiaan. Tutkimus rakentuu vertailevan poliisitutkimuksen kehyksessä ja avoimen tutkimusarkkitehtuurin idealle. Perusaineistona toimivat johtajuuden kuvaukset kansallisissa turvallisuusarkkitehtuureissa. Tavoitteena on muotoilla kansainvälisesti ja teoreettisesti kiinnostava sekä empiirisesti relevantti tutkimusasetelma, luoda alustava teoreettinen viitekehys, avata se yhteiskehittelylle, saattaa liikkeelle vertailukelpoisten kansallisten aineistojen hankinta ja osallistaa kollaboraattoreita tapauksista saatujen havaintojen tulkintaan yhdessä. Tutkimus kuvaa kokonaistilaa turvallisuusjohtamisessa ja sen kehityskulkua. Kansainvälinen tapausaineisto tarjoaa maamerkkejä ja ratkaisumalleja, kun pohditaan miten ja miksi uudistaa poliisin johtamista, poliisitoiminnan organisointia, poliisipalveluiden järjestämisestä ja turvallisuuden johtamista koko yhteiskunnan tasolla. Tutkimus antaa täten laajan viitekehyksen sisäisen turvallisuuden systemaattiselle pohdinnalle niin turvallisuuspolitiikan tekijöiden, poliisijohtajien kuin myös kansalaisten sekä palveluntarjoajien tasoilla. Tuleva turvallisuusympäristö ja -arkkitehtuuri muotoutuvat mainittujen tahojen toiminnan myötä. Hanke valottaa johtajuutta sekä sen muotoilumahdollisuuksia käsitteellisesti, käytännöllisesti ja historiallisesti relevantilla tavalla. Maakunnallisen aluebrändäämisen diskursiivinen legitimaatio Juha Halme Itä-Suomen yliopisto / Karjalan tutkimuslaitos Väitöskirjassani tutkin sidosryhmien osallisuutta suomalaisessa maakunnallisessa aluemarkkinoinnissa. Tämä abstrakti perustuu tutkimukseni ensimmäiseen artikkeliin, jossa käsittelen aihetta diskursiivisen legitimaation näkökulmasta. Tutkimuskysymykseni artikkelissa on miten aluemarkkinointiohjelmien hallinto legitimoi ohjelman tarpeellisuutta ja hyötyä diskursiivisesti eri sidosryhmille? Käytännössä tämä vastaa kysymyksiin kuten: “miksi meidän pitäisi laittaa resurssejamme ja aikaamme osallistuaksemme tähän ohjelmaan?”, tai “miksi paikan brändääminen on “hyvä” ja “tehokas” tapa kehittää aluettamme?” Kysymys legitimiteetistä tutkimukseni tapauksessa liittyy siihen, että maakunnallinen aluemarkkinointi on julkishallinnollista toimintaa, joka tarvitsee jonkin asteisen sidosryhmien hyväksynnän eri sosiaalisista ja poliittisista syistä. Yksi näistä on se, että huomattava rahoitusosuus maakunnalliseen aluemarkkinoinointiin tulee Euroopan Unionin rakennerahastosta (EAKR), joka on herättänyt kysymyksen siitä, miten ohjelmien toimenpiteiden hyödyt jakautuvat alueen eri toimijoiden, kuten alueen kuntien, välillä. Toinen syy on se, että ohjelmassa läheisesti mukana olevilta sidosryhmiltä vaaditaan sitoutuneisuutta ohjelman toimenpiteisiin, kuten uuden brändi-ilmeen omaksumista omaan viestintäänsä. Tutkimusasetelma tutkimuksessani on tapaustutkimus, jossa neljä maakunnallista aluemarkkinointiohjelmaa valittiin tarkasteltavaksi. Ohjelmat valittiin ehdoilla, että 1) ohjelmien toimenpiteet ovat laajalti eri maakunnan toimijoita koskettavia, joka tarkoittaa, että ohjelmat eivät keskity vain esimerkiksi matkailun edistämiseen, ja 2) Ohjelmien rahoituksesta vähintään puolet tulee julkisesta rahoituksesta. Valitut ohjelmat ovat “Pohjois-Karjalan ja Joensuun vetovoimaohjelma”, “Etelä-Savo - Elinvoimainen Saimaan maakunta”, “Tehtävänä tulevaisuus Pohjois-Savon maakunnallinen markkinointiohjelma”, ja “LABRALappi-brändin kehittämishanke”. Kaikki muut paitsi Pohjois-Savon ohjelma ovat paikallisten maakuntaliittojen hallinnoimia. Artikkelin aineistona ovat näistä ohjelmista kerätyt dokumentit (n. 600) ja neljä puolistrukturoitua noin tunnin mittaista haastattelua ohjelmien projektipäälliköille. Dokumentit koostuvat pöytäkirjoista, esitelmistä, suunnitelmista, raporteista ja markkinointimateriaaleista. Aineiston analyysin metodologiana käytän kriittistä diskurssianalyysia, hyödyntäen Theo van Leeuwenin kehittämää diskursiivisten legitimaatiostrategioiden mallia. Termi diskursiivinen legitimaatio viittaa siihen, että legitimaatiot rakennetaan aina diskursiivisten raamien sisällä. Näitä voi olla esimerkiksi asiantuntijuus, joka tarkoittaa, että sanoma saa vaikutusvaltansa asiantuntijan omaavan erityistiedon pohjalta. Tutkimuksessani keskityn tarkastelemaan Leeuwenin malliin perustuvia diskursiivisia legitimaatio strategioita, joitten pääkategoriat ovat: Auktorisaatio, Evaluaatio, Rationalisaatio ja Tarinankerronta (mythopoesis). Työryhmä 2. Kaaosta ja hallinnan haastetta organisaatioissa ja johtamisessa Professori Antti Syväjärvi, Lapin yliopisto Professori Pirkko Vartiainen, Vaasan yliopisto Ohjelma Yhtä paperia käsitellään noin 20 min, jossa esitysaikaa noin 15 min ja noin 5–10 min keskustelu. Papereiden esitykset 27.11. klo 15:30–17:00 Turpeinen ja Koskela klo 15:30–15:50 Pietiläinen klo 15:50–16:10 Lundström klo 16:15–16:35 Kivivirta ja Syväjärvi klo 16:35–16:55 Papereiden esitykset 28.11. klo 9:00–10:30 Rytteri klo 09:00–09:20 Einola klo 09:20–09:40 Juppo klo 09:45–10:05 Metsäniemi klo 10:05–10:25 Terveydenhuollon organisaatioiden toimintaprosessit muuttuvat - miten monimuotoisuutta otetaan haltuun muutoshankkeissa? Merja Turpeinen, FT, erikoistutkija, Työterveyslaitos, [email protected] Inka Koskela, VM, tutkija, Työterveyslaitos, [email protected] Terveydenhuollon organisaatiot kehittävät toimintaansa vastaamaan julkisten palvelujen, työelämän ja kilpailutilanteen muutoksia. Kompleksisissa ja jatkuvasti muuttuvissa organisaatioissa uusien toimintamallien käyttöönotot ovat kompleksisia hankkeita. Esityksessä tarkastellaan kahta, julkisen ja yksityisen, terveydenhuollon organisaation toteuttamaa muutoshanketta ja kysytään mitä tai millaista kompleksisuutta näissä muutoshankkeissa ilmenee ja syntyy? Miten toimijoita voidaan tukea uusien toimintamallien käyttöönotossa? Mitä tämä tarkoittaa organisaation kehittämisen tai henkilöstöjohtamisen näkökulmasta? Uusien toimintamallien käyttöönottoa tarkastellaan organisaatioiden oppimisen ja interventioiden vaikuttavuuden viitekehyksessä. Organisaatioiden muutosten tarkastelussa kiinnitytään prosessiorientoituneeseen organisaatioteoriaan. Organisaation institutionaalisen tason muutosten ymmärretään kääntyvän mikrotason muutoksiksi ja päinvastoin, kun uusi toimintamalli muokkaa työn tekemisen tapaa ja toisaalta työn tekemisen tapa muokkaa omaksuttavaa toimintamallia. Uusien toimintatapojen haltuunottoa ja käyttöä selvitetään empiirisestä aineistosta, joka koostuu haastatteluista ja muutoshankkeiden dokumenteista. Aineistosta eritellään uusien toimintamallien käyttöönoton puitteita ja prosessia. Organisaation ja sen eri toimijoiden toimintaa suhteessa toisiinsa tutkittaessa hyödynnetään käsitteellisenä jäsennyksenä toimijoiden välisiä suhteita ilmaisevia modaliteetteja (vrt. A.J.Greimas). Modaliteetteja eritellään puhetapoja analysoimalla. Miten organisaation jäsenet, yksiköt tai muut organisaation toimijaryhmät voivat ja osaavat toimia muutoksen edellyttämällä tavalla omassa työssään tai roolissaan? Tietävätkö he miten toimia? Haluavatko kaikki toimia uudella tavalla? Miten uuteen toimintatapaan siirtymistä tuetaan, miten siihen velvoitetaan ja miten motivoidaan käytännössä? Sisällönanalyysin periaattein koostetaan sitä, mitkä tai millaiset tekijät edistävät ja ehkäisevät uusien toimintamallin toteuttamista. Käyttöönoton puitteita ja modaliteetteja eritellään suhteessa toimijaan, jolta odotetaan uudenlaista toimintatapaa. Näin saadaan tietoa innovaation haltuunoton monimuotoisuudesta ja kontekstisidonnaisuudesta kompleksisessa toimintaympäristössä. PROSESSIKONSULTOINNIN JA SEN UUDEN AALLON MERKITYS KOMPLEKSISUUDEN JOHTAMISELLE Ville Pietiläinen, HTT, yliopistonlehtori, Lapin yliopisto Tutkimuksessa tarkastellaan prosessikonsultoinnin ja sen uuden aallon merkitystä johtamiselle ja organisaation kehittämiselle. Pyrkimys kompleksisuuden ymmärtämiseen on nostanut Edgar H. Scheinin lähes puoli vuosisataa sitten kehittämät prosessikonsultoinnin periaatteet 2000-luvulla uuteen kukoistukseen. Prosessikonsultointia voidaan pitää vastavoimana lineaarisuutta korostaville tilaaja- ja tuottajalähtöisille kehittämisorientaatioille, joissa organisaatiolle tarjotaan valmiita ratkaisuja. Prosessikonsultoinnissa organisaatiota lähestytään varovasti tunnustellen, valmiita ratkaisuja välttäen. Organisaation kompleksisuutta ei vastusteta, vaan tarkasteltavien ilmiöiden monikerroksisuuden annetaan tulla vähitellen esille. Joustavuutensa ja väljyytensä vuoksi prosessikonsultointi soveltuu erityisesti kompleksisten toimintaympäristöjen johtamiseen. Prosessikonsultoinnin perinteellä tarkoitetaan tässä tutkimuksessa Scheinin omaa tuotantoa. Uudella aallolla viitataan puolestaan tutkimukseen, jonka lähtökohtana on käytetty scheinilaista perinnettä. Tutkimuksen aineistona toimii kirjallisuuskatsaus, joka on kerätty Sage Journals-, Ebsco-, Science direct (Elsewier)- ja PsycInfo -tietokannoista sekä Google Scholar -aineistohaun perusteella. Aineisto sisältää 37 tieteellistä referee-artikkelia ja 222 muuta lähdeaineistoa koskevaa viittausta, joista viimeksi mainittuja on hyödynnetty valikoiden tutkimusaineistona. Kirjallisuuskatsauksen perusteella scheinilainen prosessikonsultointi tuottaa lisäarvoa kompleksisuuden johtamiseen erityisesti seuraavista näkökulmista: 1) tasa-arvoisuuteen ja kumppanuuteen perustuva ohjausote ja ohjauksen periaatteet, 2) vuorovaikutuksen kliininen ohjaus, 3) organisaatiokulttuurin moniulotteisen ohjauksen periaatteet sekä 4) organisaation rakennetta ja työntekijöiden autonomiaa koskevien jännitteiden hallinta organisaatiomuutostilanteissa. Prosessikonsultoinnin uusi aalto ei varsinaisesti tuo uusia periaatteita scheinilaiseen perinteeseen, mutta se jäsentää prosessikonsultoinnin soveltamismahdollisuuksia ja suoraviivaisempaa hyödyntämistä johtamisessa. Siinä missä Schein painottaa organisaation ja vuorovaikutuksen ohjauksessa organisaatiodynamiikan varovaista tunnistamista ohjattavien yksilöllisistä lähtökohdista, uudessa aallossa korostetaan ratkaisukeskeisempää ohjausotetta, jonka perustana toimii yhteistoiminnallisuus ja asioiden myönteisten puolien korostaminen. Organisaatiokulttuurin ohjauksessa uusi aalto painottaa Scheinia voimakkaammin kulttuurin yhteyttä organisaation tuloksellisuuteen ja innovaatiotoimintaan. Organisaatiomuutoksessa uusi aalto korostaa Scheinia yksityiskohtaisemmin sosiaalisten jännitteiden tavoitteellista käsittelyä. Yhteenveto: Uuden aallon mukanaan tuoma ratkaisukeskeisyys, yhteistoiminnallisuus ja myönteisyys muuttavat prosessikonsultoinnin painopistettä scheinilaista perinnettä suoraviivaisempaan suuntaan. Samalla prosessikonsultointi on vakiinnuttanut paikkansa keskeisenä organisaatiokehittämisen näkökulmana kompleksisissa johtamisympäristöissä. Suoraviivaisuuden mahdollisena riskinä voidaan pitää prosessikonsultoinnin ajautumista lähemmäksi tilaaja- ja tuottajalähtöistä organisaation kehittämisotetta, minkä vuoksi yhteyden säilyttäminen alkuperäiseen scheinilaiseen ajatteluun on tärkeää. Elokuvista apua kaaoksen hallintaan Niklas Lundström Voisiko johtamistutkimus löytää uusia näkökulmia astumalla ”tavallisen ulkopuolelle”? Voisimmeko oppia jotain uutta esimerkiksi analysoimalla kaaos-aiheisia elokuvia? Tutkimme kolmea 2000-luvulla ilmestynyttä kaaosteoriaa käsittelevää elokuvaa. Olimme kiinnostuneita siitä miten kaaosteoriaa kuvataan elokuvissa. Pohdimme myös minkälaisia käytännön johtamistapoja on johdettavissa elokuvien päähenkilöiden suhteesta kaaokseen. Elokuviksi valikoituivat Butterfly Effect, Chaos Theory ja Mr. Nobody. Tutkimuksemme mukaan elokuvat tulkitsevat kaaosteorian periaatteita tieteellistä teoriaa kunnioittaen, mutta hieman erilaisin painotuksin. Kaaosta havainnoitiin esimerkiksi sen sattumanvaraisuuden ja hallitsemattomuuden kautta, mutta myös mahdollisuuksia luovana ominaisuutena. Analyysimme tuotti jokaisesta elokuvasta yhden ideaalityypin kaaoksen hallintaan. Ne olivat uhkapeluri (gambler), hallitsija (controller) ja kaaospilotti (chaos pilot). Aika ja materiaalisuus kompleksisen tietohallinnon tutkimuksessa Ville Kivivirta ja Antti Syväjärvi ICT-sovellusten kehitys muokkaa myös julkisella sektorilla jatkuvasti tapoja organisoida työtä ja tuottaa julkisia palveluja, vaikuttaen työyhteisöjen koettuun sosiaaliseen todellisuuteen ja toisinaan myös vaikeuttaen uusien ICT-sovellusten käyttöönottoa ja hyödyntämistä. Vaikka ICT-sovellusten käyttö sinällään luo monitulkintaista ja sosioteknisesti yhteenkietoutunutta toimijuutta uuden julkisen sektorin organisaatioelämässä, mielletään tietohallinto usein teknologialähtöiseksi toiminnaksi, jota insinöörilogiikka hallitsee. Kyseinen lähestymistapa on kuitenkin haastettu niin kokonaisvaltaista tietohallintokulttuuria luomaan pyrkivissä edelläkävijäorganisaatioissa, kuin myös tuoreimmissa kompleksisuuden huomioivissa organisaatiotutkimuksen keskusteluissa. Tämä paperi täydentää kompleksisuuskeskustelua haastamalla tietohallinnon kompleksisen toimintakentän hahmottamiseen perinteisesti käytetyt teknisiä näkökulmia korostavat kapeat määritelmät ajan ja materiaalisuuden merkityksistä hyödyntäen tuoreinta kansainvälistä prosessifilosofiasta sekä sosiomateriaalisuuden tutkimuksesta ammentavaa organisaatiotutkimusta. Näissä keskusteluissa organisoinnin yleiset prosessit koskettavat useita elämän eri osa-alueita eikä tietoa organisoinnista voi erottaa tiedon organisoinnista. Näiden suhteellisten teoreettisten keskustelujen laajempi soveltaminen ja operationalisointi on kuitenkin vasta alussa. Tavoitteena on hahmottaa näitä keskusteluja hyödyntäen paremmin ajan ja materiaalisuuden rooli nykypäivän ICT-sovelluksia hyödyntävässä organisaatioelämässä ja julkisella sektorilla. Tähän tavoitteeseen päästäksemme on paperin rakenne seuraava: Kompleksisen toimintakentän lyhyen esittelyn jälkeen paperissa kartoitetaan lyhyesti vallitsevia tapoja hahmottaa ajallisuudelle ja materiaalisuudelle annettuja merkityksiä ja taustaoletuksia valtavirran tietohallinnon ja tietojärjestelmien tutkimuksessa. Tässä paperissa ei kuitenkaan oteta näitä määritelmiä annettuina, vaan tavoitteena on tarvittaessa haastaa vallitsevissa tietohallinnon kielessä ja käytännöissä ilmenevät tavat hahmottaa aika ja materiaalisuus organisaatioelämässä. Tämän vuoksi paperissa tuodaan mukaan prosessifilosofiasta ja sosiomateriaalisuudesta ammentavien tuoreimpien organisaatioteoreettisten keskustelujen tarjoamia näkemyksiä, kiinnittäen erityistä huomiota siihen miten organisointi hahmotetaan toimintana missä erilaiset organisatoriset skriptit aikakäsityksineen kiinnittyvät sosioteknisessä vuorovaikutuksessa erilaisiin organisaatioelämän objekteihin. Lopussa pohditaan mahdollisuuksia hyödyntää prosessifilosofian ja sosiomateriaalisuuden keskusteluita täydentämään tietohallinnon sanastoja tavoitteena saattaa alan suomalainen keskustelu vuoropuheluun organisaatiotutkimuksen tuoreimpien kansainvälisten keskustelujen kanssa sekä tarvittaessa syventää hallintotieteellistä kompleksisuustutkimusta sosiomateriaalisuuden ja prosessifilosofian keskustelujen tarjoamilla näkemyksillä ajasta ja materiaalisuudesta. Avainsanat: Julkinen sektori; tietohallinto; kompleksisuus; sosiomateriaalisuus; prosessifilosofia; aika Metsien energiakäytön monimutkainen politiikka Teijo Rytteri Historia- ja maantieteiden laitos, Itä-Suomen yliopisto Uusiutuvat energialähteet ovat olleet erikoisasemassa EU:n energiapolitiikassa, sillä niiden käytön on ajateltu leikkaavan kasvihuonepäästöjä, hyödyntävän hajautettua energiantuotantoa, edistävän omavaraisuutta ja vähentävän riippuvuutta fossiilisista polttoaineista. EU:n asettamiin tavoitteisiin vastaamiseksi Suomen hallitus muotoili keväällä 2010 ilmasto- ja energiapoliittisen paketin, jossa sovittiin, millä keinoin uusiutuvien energialähteiden osuus nostettaisiin vaadittuun 38 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä. Pääosa uusiutuvan energian lisäyksestä oli tarkoitus saada puusta, mitä päämäärää edistämään eduskunta sääti lain pienpuun energiatuesta (PETU). Tavoitteena oli, että metsähake korvaisi kivihiilen ja turpeen käytön. Ohjausjärjestelmän tarkoituksena oli myös luoda uusiutuvan energian tuotannolle suhteellisen pysyvät ja ennakoitavissa olevat puitteet. Alkuperäiset tavoitteet epäonnistuivat kuitenkin monelta osin: 1) Lakia ei voitu saattaa voimaan, koska EU komissio hylkäsi sen valtiotukisääntöjen vastaisena 2) Lainsäädäntöhankkeen epäonnistuminen lisäsi puuenergiamarkkinoiden epävarmuutta 3) Kivihiilen kulutus lisääntyi nopeasti vuoden 2013 aikana. Esityksessä tarkastelen pienpuun energiatuen lainsäädäntöprosessia ja tavoitteena on selittää kompleksisuusteorian näkökulmasta, kuinka ja miksi ilmastotavoitteita edistämään tarkoitettu politiikka muutti muotoaan ja epäonnistui alkuperäisissä tavoitteissaan. Teorian keskeinen argumentti on, että hyvin monet pienet tekijät ja vaihtelut voivat aiheuttaa vaikeasti ennakoitavia muutoksia, joiden seurauksena poliittisten tavoitteiden toteuttaminen epäonnistuu. Politiikka toimien kohteena olevat järjestelmät ovat kontekstisidonnaisia ja itseohjautuvia, jolloin niiden kontrolli on hankalaa. Järjestelmien toimijat voivat käyttäytyä odottamattomasti ja muuttaa nopeastikin omaa strategiaansa, toimintaansa ja tulkintaa toiminnan päämääristä, jolloin ohjauskeinot eivät enää toimi. Esityksessä argumentoidaan, että kompleksisuusteoreettinen lähestymistapa ja sen keskeiset käsitteet polkuriippuvuus, emergenssi ja takaisinkytkennät antavat hedelmällisen lähtökohdan tarkastella yhtäältä politiikkaprosesseihin liittyviä epävarmuuksia ja toisaalta jatkuvuuksia. Tarkasteltavassa tapauksessa arvioitavaksi nousee, olivatko epäonnistumisessa keskeisellä sijalla poliittisten toimijoiden suoranaisista toimista riippumattomat yllättävät käänteet ja prosessit, toimijoiden aktiivisuus vai polkuriippuvuus. Esityksessä väitän, että pienpuun energiakäytön lisäämiseen tähdänneen politiikkaprosessin yllättävän epäonnistumisen ja sitä seuranneen energiamarkkinoiden epävarmuuden selityksenä on paradoksaalisesti metsäteollisen järjestelmän polkuriippuvuuden tuottama jatkuvuus ja helposti ennakoitava logiikka. Simple rules in complex situation: Ketterä strategia kuntaorganisaation kehittämisen tukena Suvi Einola Yhteiskunnan kompleksisuus, läpinäkyvyys ja vuorovaikutteisuus ovat lisääntyneet dramaattisesti digitalisaation ja globalisaation myötä. Kunnat, kuten muutkin julkiset organisaatiot ovat joutuneet hyväksymään kilpailun yritysten sijoittumisesta kunnan alueelle pystyäkseen tarjoamaan kuntalaisilleen työtä, palveluja ja hyvinvointia. Kuntien taloustilanteen kiristyessä yhä suuremmaksi haasteeksi nousee kunnan palveluiden tehokas järjestäminen. Perinteinen strateginen suunnittelu ei tarjoa ratkaisuja kuntien nopeaan kehittymiseen tilanteessa, jossa aiotuista pitkän aikavälin strategioista toteutuu vain murto-osa. Viimeaikaisessa strategiatutkimuksessa osallistumisen ja ketteryyden on nähty olevan avainasemassa strategiatyön kehittämisessä. Osallistavan strategiatyöskentelyn hyötyinä pidetään henkilökunnan sitoutumisen lisääntymistä, strategioiden jalkauttamisen helpottumista sekä strategiakeskustelun arkipäiväistymistä. Ketteryydellä mahdollistetaan organisaation nopealiikkeisyys yhteiskunnan kiihtyvässä muutosvauhdissa. Tästä huolimatta julkisen sektorin strategiatutkimus painottuu edelleen paljolti strategiseen suunnitteluun ja johtoryhmän strategiatyöskentelyyn. Tämä tutkimus kontribuoi julkisen sektorin strategiatutkimukseen valottamalla käytännön tasolla Strategia käytäntönä - koulukunnan teoriassa esiin nostamia näkökulmia strategiatyöhön. Tutkimus 1) määrittelee osallistavan strategiatyön kuntaorganisaatiossa, 2) tarkastelee empiirisesti osallistavan strategiatyön keinoja ja työkaluja kuntaorganisaatiossa sekä 3) kuvaa miten strategiatyökaluja, -menetelmiä ja -prosessia voidaan eri toimijoita osallistaen yhtenäistää siten, että se mahdollistaa monialaisen, moniportaisen ja ennakko-oletukseltaan kankean kuntaorganisaation nopeamman kehittymisen. Kuntaorganisaation strategiaprosessin työkalujen teoreettinen viitekehys koostuu ydinkyvykkyys-ajattelusta, sinisen meren strategiasta, tasapainotetusta tuloskortista sekä näistä johdetuista käytännöllisistä työkaluista. Tutkimus on toteutettu case- kontekstissa keskisuuressa suomalaisessa kaupungissa vuosina 2012- 2014 toimintatutkimuksellisia menetelmiä hyödyntäen. Tutkija toimi osana kuntaorganisaatiota fasilitoiden sekä kaupunkitason että eri toimialojen strategiatyöskentelyä samanaikaisesti keräten tietoa strategiaprosesseista tutkimusnäkökulmasta. Tutkimusaineistona käytetään lähes sadan strategiatyöpajan materiaalia ja havaintoja. Strategiatyöpajoihin on osallistunut satoja ihmisiä kaupunginvaltuuston ja johtoryhmän tasolta aina palveluyksikkötasolle saakka. Sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistus pirullisena ongelmana selvityshenkilöiden näkökulmasta HTT Virpi Juppo, prof. Pirkko Vartiainen/VY Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisuudistusta voidaan pitää pirullisten ongelmien kouluesimerkkinä. Uudistus on valtavan laaja, monitulkintainen ja erilaista ajattelua, osaamista ja työtä vaativa. Lisäksi uudistusta on vaikea hahmottaa kokonaisuutena ja siihen kohdistuu paljon erilaisia ja eri vaikuttimista kumpuavia intressejä. Ratkaistavana on erittäin monia, laajoja kokonaisuuksia, jotka ovat yhteydessä toisiinsa sekä ympäröivään yhteiskuntaan. Esitys käsittelee palvelurakenneuudistukseen liittyen tietyn selvityshenkilötyöryhmän tehtävänannon haasteita ja näkemyksiä pirullisen ongelman näkökulmasta. Tavoitteena on selvittää kuinka tämänkaltaisissa laajoissa, valtakunnallisissa uudistuksissa ja kehittämishankkeissa pirulliset ongelmat olisivat tulevaisuudessa paremmin ratkottavissa. Empiirinen aineisto perustuu selvityshenkilöiden haastatteluihin. Esityksessä käsitellään sote-uudistuksen pirullista luonnetta sekä esitetään tuloksia seuraavien pirullisten ongelmien eri piirteiden mukaan: intressien yhteensovittaminen, erilaiset vaihtoehtoiset ratkaisut, riittävän hyvä ratkaisu, uudistuksen uniikkisuus sekä uudistuksen vaikeus ja tuki ja resurssit. Tyypin 2 diabeteksen ennaltaehkäisyn ja hoidon prosessin kompleksisena systeeminä Päivi Metsäniemi, LL Tohtoriopiskelija, Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulu Kehittämisylilääkäri, Terveystalo Tyypin 2 diabetes (T2D) on esimerkki sairaudesta, joka - vie yhteiskunnan resursseja - huonontaa elämänlaatua - on ennaltaehkäistävissä ja vaikuttavat interventiot tunnetaan, mutta niiden toteutumisesta arkielämässä tiedetään vain vähän - riskiryhmät ovat tunnistettavissa, joten interventiot voitaisiin kohdentaa - kansallinen hoitosuositus on olemassa, mutta sen toteutumisesta tiedetään vähän - kun sairaus on puhjennut, hoidon laatua voidaan mitata eli eri toimijoita voitaisiin vertailla - hyvin toteutunut hoito on ainoa mahdollisuus pyrittäessä ehkäisemään diabeteksen liitännäissairauksia - työllistää sekä perustason terveydenhuoltoa että erikoissairaanhoitoa - vaatii moniammatillisen tiimin - potilaan näkökulmasta hoito on hajallaan eri toimijoilla niin julkisella kuin yksityiselläkin sektorilla - potilaan oma osuus hoidon toteutumisessa on keskeinen. Kaikki näistä näkökulmista kutsuvat tarkastelemaan T2D:n ennaltaehkäisyn ja hoidon toteutumista niin yksilön kuin terveydenhuoltojärjestelmän näkökulmasta. Hoidon onnistuminen riippuu niin potilaasta kuin usean eri toimijan toteuttaman hoidon laadusta. Sairauden suorat ja epäsuorat kustannukset jakautuvat samoin useille toimijoille, eikä päättäjän tai johtajan näkökulmasta ole helppoa nähdä kokonaiskuvaa tai päätösten pitkälle meneviä vaikutuksia. T2D tarjoaa mahdollisuuden tarkastella sairauden ennaltaehkäisyä ja hoitoa kompleksisena kokonaisuutena. Vaikka sairauden merkitys yksilölle ja yhteiskunnalle tunnetaan hyvin, ei terveydenhuoltojärjestelmän sisällä ole tehty päätöksiä, jotka johtaisivat tämän prosessin parempaan hallintaan ja laadun kehittämiseen. Suomessa on kansallinen hoitosuositus koskien T2D:n hoitoa. Suositus antaa tavoitteet, joihin pyritään potilaan elämänlaadun parantamiseksi ja lisäsairauksien ennaltaehkäisemiseksi. Hoitosuosituksen toteutumisesta todellisessa terveydenhuollon ympäristössä tiedetään kuitenkin vähän. Ei myöskään ole selvää, kuinka julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyö diabeteksen hoidossa toimii, tai kuinka sen pitäisi toimia. Terveystalon kehittämän raportointityökalun avulla saadaan tietoa yhden organisaation T2D ennaltaehkäisyn ja hoidon prosessista. Tämän työkalun avulla voidaan myös päätellä hyvin ja huonosti toteutuvan hoidon kustannusten eroja. Tässä työssä tarkastellaan T2D:n ennaltaehkäisyä ja hoitoa prosessina potilaan näkökulmasta. Jokaisella prosessin vaiheella on määritelty vastuutaho ja mittarit, joiden avulla voidaan tarkastella onnistumista. Prosessi ottaa huomioon potilaan lähtökohdat hoidon toteutumisen ennustajana ja mallintaa monimutkaista kokonaisuutta tavalla, joka helpottaa organisaatioiden toiminnan kehittämistä. Työryhmä 3. Hallinnon tutkimuksen metodologiat, menetelmät ja tekniikat – Methodologies, methods and techniques in administrative research Professori Pertti Ahonen, Helsingin yliopisto Professori Esa Hyyryläinen, Vaasan yliopisto Työryhmän istunto I, puheenjohtaja Esa Hyyryläinen To 27.11. klo 15.30 – n. 17.25 15.30 Puheenjohtajat: Avaus 15.35 Korpela: Terveydenhuollon palvelua rakentamassa. Etnografia sairaalan palvelukulttuurista. Tutkijan refleksiivinen paikantaminen 16.00 Kujala: Visuaalisen kehyskertomuksen käyttäminen hallintotieteellisessä tutkimuksessa 16.25 Ahonen: Hallinnon ja politiikan iso data -tutkimus: Hypen sijasta täydennystä metodiarsenaaleihimme 16.50 Loppukeskustelu istunnon teemoista ja kokemuksista Työryhmän istunto II, puheenjohtaja Pertti Ahonen Pe 28.11. klo 9.00 – 10.30 9.00 Kesti & Leinonen: Kuntatuottavuuden analysointi henkilöstövoimavarojen tuotantofunktiolla 9.25 Vänskä: Miten hankitaan vaikuttavia työhyvinvointipalveluja organisaation muutostilanteissa? 9.50 Azizuddin: Methodological Challenges: A Perspective on Public Administration Reform Research 10.15 Loppukeskustelu istunnon ja työryhmän teemoista ja kokemuksista. HM Tarja Korpela Lahden ammattikorkeakoulu Terveydenhuollon palvelua rakentamassa. Postmoderni näkökulma palveluun. Tutkimuksen tarkoituksena on lisätä ymmärrystä terveydenhuollon palvelusta. Terveydenhuollon palvelua on tutkittu paljon kvantitatiivisesti asiakkaiden ja potilaiden näkökulmasta. Sen sijaan terveydenhuollon palvelun tuottajiin kohdistuva kvalitatiivinen tutkimus on sekä kansainvälisesti että kansallisesti vähäistä. Tässä tutkimuksessa palvelulla tarkoitetaan ensisijaisesti potilaan ja palvelun tuottajan välistä vuorovaikutusta, jonka tuloksena potilaan ja mahdollisesti myös hänen läheistensä terveys, toimintakyky ja hyvinvointi lisääntyvät tai pysyvät ennallaan tai potilas saa arvokkaan kuoleman. Palveluksi ymmärretään myös kaikki toiminta, josta potilas, hänen läheisensä tai palvelun tuottaja hyötyvät. Tutkimus toteutetaan erikoissairaanhoitoa tarjoavassa sairaalassa, ja se kietoutuu suolistosyöpää sairastavien potilaiden hoitoprosessin ympärille. Tutkimus kiinnittyy postmoderniin filosofiaan. Tieteen kehityksessä postmodernin vaiheen katsotaan alkaneen 1990 – luvun alussa. Postmodernifilosofia siirsi tieteen kiinnostusta kieleen ja sen merkitykseen sosiaalisen todellisuuden rakentajana. Suuntauksesta käytetään nimeä sosiaalinen konstruktionismi. Sosiaalisessa konstruktionismissa todellisuus rakentuu merkitysjärjestelmien avulla, joista kieli on keskeinen. Jokapäiväinen kielenkäyttö on tulkinnallista, todellisuutta aktiivisesti tuottavaa ja muuttavaa. Palveluun liittyvät merkityssysteemit eivät konstruoidu pelkästään sanoista ja lauseista, vaan myös ei - sanallisista ilmaisuista kuten fyysisistä esineistä, tiloista ja toimintakäytännöistä. Postmodernille tutkimukselle on leimallista, että tutkimus tehdään tutkittavan ja tutkijan välisessä vuorovaikutuksessa ja lopputuloksessa myös tutkijan ääni kuuluu kannanottona vallitsevaan tilanteeseen. Postmoderni tutkimus on luonteeltaan myös kriittistä, koska se kiinnittää huomion yhteiskunnan ja organisaation vallankäyttöön ja sen ilmenismuotoihin. Tämä tutkimus hyödyntää ranskalaisen postmodernikon Foucault’n teorioista nousevia myös palvelun tarkasteluun soveltuvia näkökulmia kuten identiteetin rakentumisen kysymyksiä, tiedon käyttämistä vallan välineenä palvelutilanteissa ja sen eettisiä seurauksia. Postmodernissa tutkimuksessa todellisuuskäsitysten pohtiminen ei ole merkityksellistä, vaan tärkeintä on löytää käytännössä toimiva metodi tutkimuskysymykseen vastaamiseen ja perustella tutkimustoiminta uskottavasti. Kun tutkimuskysymykset koskevat palvelun aktuaalista rakentumista sairaalan toimintaympäristössä, potilaan identiteetin muodostumista hoitoprosessissa sekä diskursiivisten käytäntöjen vaikutuksia palvelun rakentumisessa, on diskurssianalyyttinen lähestymistapa tässä tutkimuksessa perusteltu. HTL Anne Kujala Sosiaali- ja terveyshallintotieteen jatko-opiskelija VISUAALISEN KEHYSKERTOMUKSEN TIETEELLISESSÄ TUTKIMUKSESSA KÄYTTÄMINEN HALLINTO- Tutkimuksen tausta: Tutkimus käsittelee terveydenhuollon esimiesten ammattijohtamisvalmiuksia. Tutkimuksessa rakennettiin visuaalinen kehyskertomus, mikä kuvattiin elokuvan muotoon, tauotettiin mittariksi ja esitettiin terveydenhuollossa toimiville esimiehille. Esimiesten tehtävänä oli tunnistaa mittarista 30 eri ammattijohtamisvalmiutta. Lähtökohtainen oletus on, että tunnistaminen on tiedostamista ja tiedostettuja valmiuksia voidaan säädellä paremmin johtamistyössä kuin tiedostamattomia asioita. Tutkimuksen tavoitteena oli myös kehittää hallintotieteellisen tutkimuksen metodologiaa, koska osa vastaajista on kyllästynyt paperi- ja nettikyselynä tehtyihin tutkimuksiin. Tutkimuksen teoria: Tutkimus perustuu Taylorin liikkeenjohdon teoriaan, sekä johtamisen taksonomioihin ja typologioihin, sekä johtamisen metapätevyyksien tutkimuksiin. Tässä tutkimuksessa ammattijohtamisvalmiudet koostuvat ohjaavan, voimaannuttavan, liiketoiminnallisen ja muutosjohtamisen ammattijohtamisvalmiuksista. Tutkimuskysymykset: Tutkimuksella vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Mitä terveydenhuollon esimiesten ammattijohtamisvalmiudet ovat ja miten ne voidaan määritellä? 2) Mitä visuaalinen kehyskertomus on ja miten se voidaan määritellä? 3) Mikä on käytetyn mittarin validiteetti? 4) Millaisia terveydenhuollon esimiesten ammattijohtamisvalmiudet ovat? Tutkimusaineisto: Tutkimusaineisto (n=422) kerättiin lumipallo-otannalla vuosina 2010–2014 eri johtamiskoulutusta järjestävissä yliopistoissa, ammattikorkeakouluissa, terveydenhuollon organisaatioissa, sekä koulutustilaisuuksissa eri puolella Suomea. Mittarin validointi: Kyseessä on uusi menetelmä. Aineisto luokiteltiin validointia varten opistoasteen, ammattikorkeakoulu- ja tiedekorkeakoulututkinnon suorittaneisiin esimiehiin, koska validoitavan aineiston vähimmäismäärä on 100 havaintoa. Mittarin validoinnissa käytettiin klassista osioanalyysiä ja yksiparametristä Raschin mallia. Menetelmillä voidaan tutkia, onko esimerkiksi mittarissa oleva osio ja sen vastausvaihtoehdot hyviä tai huonoja vai pitäisikö koko osio poistaa mittarista? Tutkimustulokset: Validointimenetelmillä saatiin tietoa osioiden toimivuudesta, vaikeustasosta, loogisuudesta, erottelukyvystä, hylkäämistarpeesta, sekä menetelmän luotettavuudesta ja toistettavuudesta. Osioista 95 % toimi hyvin, mittari osoittautui helpoksi kaikille eri vastaajaryhmille, kolme osioista osoittautui epäloogisemmaksi kuin muut osiot, mittarin erottelukyky osoittautui hyväksi ja yhtään osiota ei tarvinnut hylätä mittarista, vaikka jotkin vastausvaihtoehdot edellyttävätkin korjaamista. Mittari osoittautui luotettavaksi ja toistettavaksi. Hallinnon ja politiikan iso data -tutkimus: Hypen sijasta täydennystä metodiarsenaaleihimme Pertti Ahonen Helsingin yliopisto Tilastotieteen ja tietojenkäsittelytieteen uudet yhdistelmät saattavat käytettäviksi uusia teknisiä metodeja, joita voidaan käyttää digitaalisen analyysin suuntaan etenevässä hallinnon ja politiikan tutkimuksessa ja muissa digitaalisissa ihmistieteissä. Näiden teknisten metodien eroihin suhteessa valtavirtatutkimusta hallitseviin teknisiin metodeihin on kuitenkin kiinnitettävä riittävää huomiota. Ottaen tämän huomioon esityksen taustan muodostavassa empiirisessä tutkimuksessa toteutettiin ‘pieni data’ -tutkimus kohteena valtion talousarviolainsäädännön aihepiiri. Kolmentoista maan tuota lainsäädäntöä eritellen tutkimuksessa selvitettiin ja arvioitiin, mihin kelpaavat kaksi ‘iso data’ analyysin teknistä metodia, ‘unsupervised latent trait scaling’ (ohjaamaton piilevien piirteiden skaalaus) ja ‘topic modeling’ (alkujaan klassisesta retoriikasta juontujen kielellisten elementtien, ‘topiikkojen’ , mallinnus, topiikkamallinnus). Tulosten mukaan edellinen teknisistä metodeista suoriutuu hyvin myös toisenlaisesta analyysitehtävästä kuin vakiintuneimpien sovellustensa mukaisesta politiikan ideologisten ulottuvuuksien erittelystä, joskin metodilla on myös rajoituksensa. Topiikkamallinnusta on aikaisemmin sovellettu laajemmalti kuin teknisistä metodeista edellistä, kuten yleisimmällä yhteiskuntatutkimuksen alalla sosiologiassa, mutta toinenkaan metodi ei ole vailla rajoituksia. Tarkastelun tulosten nojalla tarkastellut kaksi teknistä metodia täydentävät pikemmin kuin korvaavat toisiaan, joten niiden rinnakkainen tai peräkkäinen käyttö samassa tutkimuksessa on perusteltua. Voidaan väittää, että etenkin yhdessä sovellettuina tarkastellut tekniset metodit avaavat uusia, kiinnostavia näkökulmia hallinnon ja politiikan tutkimukselle ja yhteiskuntatutkimukselle ylipäätään. Mitään viisasten kiviä ne eivät toki ole, vaan harkitsemattomissa käsissä suoranainen Pandoran lipas, jonka aukaisija saattaa matkaan tuskin muuta kuin turhia odotuksia ja pelkkää sekaannusta. Avainsanat Digitaalinen yhteiskuntatutkimus, digitaaliset ihmistieteet, bayesilainen päättely, tiedonlouhinta, latent trait scaling -tekniikat, topic modeling -tekniikat Kuntatuottavuuden analysointi henkilöstövoimavarojen tuotantofunktiolla Lapin Yliopisto Hallintotiede HTT Marko Kesti HTT Jaana Leinonen Kuntien tuottavuuden kehittäminen edellyttää monia toisiaan tukevia toimenpiteitä mutta toisaalta myös kokonaisvaltaista ja systemaattista ymmärrystä tuottavuuden lähtökohdista ja elementeistä. Prosessien kehittämisen ohella huomion kiinnittäminen henkilöstön rakenteeseen, työhyvinvointiin ja osaamisen kehittämiseen on työvoimavaltaisella kuntasektorilla äärimmäisen tärkeää. Suunnitelmallisella ja johdonmukaisella henkilöstökehittämisellä voidaan siis parantaa kuntataloutta. (Pakarinen & Mäki, 2014; Virtanen & Stenvall, 2014) Se edellyttää huolellista strategista suunnittelua, jossa henkilöstövoimavarojen johtaminen linkittyy saumattomasti kuntatalouden johtamiseen. Kuntien strategisessa johtamisessa tulee kuitenkin ymmärtää, että yrityksissä talouden realiteetit ovat erilaiset kuin julkisorganisaatioissa (Kallio, 2014; Pakarinen & Mäki, 2014). Yrityksissä voidaan hyvän kysynnän aikaan parantaa tuottavuutta lisäämällä tehollista työaikaa, jolloin saadaan liikevaihdon kasvun myötä lisää tulosta (Kesti 2014). Kun tuottavuutta mitataan tuotetun käyttökatteen eli liiketuloksen perusteella, niin tuottavuus eli tuotos/panos-suhde paranee. Kuntataloudessa vastaava tehollisen työajan lisääminen esimerkiksi sähläystä vähentämällä lisää tuotantokapasiteettia, mutta voi heikentää tuottavuutta. Tämä johtuu siitä, että aikaansaatu tuotantokapasiteetin kasvu pitää rahoittaa. Kuntataloudessa muuttuvat kulut ovat yleensä suuremmat kuin palvelujen myynnistä saatava tulorahoitus, jolloin palvelutuoton kasvaessa rahoitustarve lisääntyy (Kesti 2014). Kuntapäättäjien tulee ymmärtää, että kuntatalouden tuottavuutta voidaan merkittävästi parantaa henkilöstön avulla, mutta mekanismi on erilainen kuin yrityssektorissa. Lapin Yliopistossa on kehitetty henkilöstövoimavarojen tuotantofunktio, jolla voidaan analysoida organisaation henkilöstölähtöistä tuottavuutta liiketaloudellisin mittarein (Kesti, 2013; Kesti & Syväjärvi 2013). Paperissa esitellään kuntaorganisaatiolle soveltuva henkilöstötuottavuuden analysointimalli. Käytännön kuntaorganisaatioesimerkin avulla osoitetaan, miten henkilöstön tehokkuuden parantaminen kanavoituu eri tavalla riippuen toteutettavasta strategiasta. Paperissa havainnollistetaan henkilöstötuottavuuden analysointi 1492 hengen kuntaorganisaatiolla, jonka toimintakapasiteetti on 132.8 M€ ja rahoitus tasapainossa. Henkilöstötuottavuuden strategian mukaan panostetaan tulokselliseen henkilöstökehittämiseen, jolla saadaan työelämän laatua parannettua 5 % ja tehollista työaikaa 4.2 % lisää. Mikäli strategiana on hyödyntää tehokkuuden nousu palvelutuotantokapasiteetin lisäämiseen, niin syntyy 1.2 M€ lisärahoitustarve eli työntekijää kohti -830 €. Jos strategiana on ylläpitää nykyinen kapasiteetti ja parantaa toiminnan laatua, niin samalla rahoitusmallilla voidaan tehdä 2.6 M€ ylijäämää eli työntekijää kohti 1820 €. Paperin esittämällä mallilla voidaan analysoida minkä tahansa tulosvastuullisen kuntaorganisaation henkilöstötuottavuuden kehittämismahdollisuudet valitun strategian mukaan. Lähteet Kallio K-M. (2014). Suoritusmittauksen vaikutukset tulosohjattujen yliopistojen tutkimus - ja opetushenkilökunnan työhön, University of Turku, Suomen Yliopistopaino. Kesti M. (2014). Henkilöstövoimavarat tuottaviksi, FINVA kustannus, Helsinki. Kesti M. (2013). Human Capital Production Function, GSTF Journal on Business Review, Volume 3, Number 1, pages 22-32. Kesti M. & Syväjärvi A. (2013). Human Resource Intangible Assets connected to the Organizational Performance and Productivity. In Ravindran, A. & Shirazi, F. (eds.). Business Review: Advanced Applications. Cambridge Scholars Publishing, UK. 136-173. Pakarinen T. & Mäki T. (2014). Henkilöstöjohtaminen kurkiauran kärkeen, Edita, Helsinki. Virtanen P. & Stenvall J. (2014). Älykäs julkinen organisaatio, Tietosanoma, Helsinki. Maija Vänskä [email protected] Miten hankitaan vaikuttavia työhyvinvointipalveluja organisaation muutostilanteissa? Tutkimuksen tausta: Olen työhyvinvointipäällikkö ja tutkimustyötäni aloitteleva jatko-opiskelija. Työhyvinvoinnin avulla voidaan terveyttä, turvallisuutta ja tuottavuutta organisaatioissa. Työhyvinvoinnilla on merkitystä organisaatiolle kilpailtaessa henkilöstöresursseista. Työ, työssäolo ja työnteko merkitsevät nykyään erilaisia asioita eri sukupolville. Työhyvinvointinäkökulmaan sisältyy työn sisällön ja työolosuhteiden kehittäminen, työyhteisöjen toiminnallisten käytänteiden, yhteisten vastuiden ja johtamisen edistäminen sekä tavoitteiden selventäminen. Työhyvinvointi on tärkeässä roolissa ajatellen työyhteisöjen kykyä käsitellä erilaisia organisatorisia tai toiminnallisia muutoksia. Työhyvinvoinnin kehittämisen haasteina ovat moniammatillinen yhteistyö, henkilöstörakenteet, ikärakenne ja siitä johtuvat erilaiset näkemykset ja odotukset sekä yleiset työelämän muutokset. Työhyvinvoinnin kehittämistoimenpiteiden pitäisi olla ennakoivia, johdonmukaisia ja pitkäkestoisia eikä vain eräänlaista suunnittelematonta ”tulipalojen sammuttamista” työyhteisöissä. Työhyvinvoinnin kehittäminen tuleekin usein ajankohtaiseksi vasta silloin, kun työolobarometrin tuloksista saadaan huonoja arvioita. Lisäksi kehittämistoimenpiteiden tulisi olla ennakoituja, suunnitemallisia, kustannustehokkaita ja vaikuttavuudeltaan arvioitavissa olevia. Toimenpiteiden täsmällinen kohdentaminen ja niiden vaikuttavuuden arviointi ovat organisaatioille yleensä varsin haastavia, koska markkinoilla on tarjolla monenlaisia, monen tasoisia ja monen hintaisia palvelujen tarjoajia. Palvelujen ostaja on monien kysymysten äärellä. Tutkimuksen tavoitteet: Tutkimuksen tavoitteena on kuvata ja ymmärtää, miten hankitaan vaikuttavia työhyvinvointipalvelua organisaation muutostilanteessa. Tutkimuksen tavoitteeseen pääseminen edellyttää vastaamista seuraaviin tutkimuskysymyksiin. 1) Miten työhyvinvoinnin toimenpiteiden vaikuttavuutta voidaan arvioida ja mitata kehittämisessä? 2) Miten hankitaan ja käytetään onnistuneesti (vaikuttavuus) ulkopuolisia palvelujentuottajia työhyvinvoinnin kehittämisessä? 3) Onko työhyvinvointi muuttunut, kun sitä on mitattu kvantitatiivisin keinoin tehtyjen toimenpiteiden jälkeen? Tutkimuksen teoria: Miten rakentaisin teorian? Tutkimuksen taustafilosofia: Mistä sen löytäisin? Tutkimusaineisto: Tutkimuksessa syvennytään erikseen ja erinäkökulmista yhteen tapaustutkimukseen. Jokainen tapaus on kuvattu aloitus-, toteutus- ja arviointi osin. Lisäksi tutkimuksessa perehdytään teoreettisesti eritietolähteistä saatuihin tietoihin. Tutkimusmenetelmät: Millä uusilla menetelmillä voisin lähteä aineistoani analysoimaan? Methodological Challenges: A Perspective on Public Administration Reform Research Dr. Muhammad Azizuddin, Researcher and Lecturer (UniPID programme), Administrative Science, School of Management, University of Tampere, Tampere, Finland. Administrative reform is a crucial issue for all governments worldwide. The very nature of public administration as a practical art than an institution specific knowledge (Olsen, 1991), the study of administrative reform has been facing methodological challenges (Vartola, 1976, Kotchegura, 2008). These challenges have been met using elements of research techniques and tools derived from other disciplines of social sciences (Olsen, 2004). This, in fact, has raised some fundamental questions: How far are they appropriate? What is the perspective of administrative research? How far the discipline of public administration stands itself? The paper exhibits methodological challenges based on my personal research experience and thus an attempt to highlight the methodological issues in the study of administrative reform and recommend ethnography for future research in administrative science. Methodological challenges in this regard are varied: limited coverage of bibliography, confusion over and careless use of conceptual terms, diversity in the focus of studies, problems of authenticity and variability, difficulty in recognizing historical inconsistency, fruitless focus group discussion, and appropriate interviewees, are the cases in point. The paper concludes that methodological challenges in the study of administrative reform are more practical than theoretical in perspective. Public administration as a practical field of study deserves own study methods for its own entity. In order to get rid of the methodological paucity specific academic efforts for appropriate research methodology for administrative reform studies is a need of hour. These identify the actual challenges of administrative reform research and find out concrete solutions that are appropriate in this regard. Thus, valid findings of researches on the phenomena will come out. Keywords: Public Administration, Research Philosophy, Research Methodology, Administrative Reform, and Methodological Challenge. Contents of the Paper: Research Background Aim, Objective, and Research Question Materials, Methods, and Philosophical Foundations Overview of Research Methodology Research Methods used in Administrative Reform Studies Challenges of Methodology to Administrative Reform Studies Concluding Remarks Työryhmä 4. Osallisuus ja käyttäjälähtöisyys Kuntayhtymän johtaja, HTT Katja Valkama, Kolpeneen palvelukeskuksen ky Yliopettaja, HTT Ulla Isosaari, Vaasan ammattikorkeakoulu Torstai 27.11. 15.30–17.00 Työryhmätyöskentely Ammattikorkeakoulujen tutkintosäännöt ja opetussuunnitelmat – opiskelijoiden osallisuus? 15.3016.00 Kosonen Jonna 16.0016.30 Aarrevaara Timo & Sitoutumisen rakentuminen professiokeskeisyyden ja yhteisen Wikström Janne palvelutuotannon jännitteenä 16.3017.00 Jari Vuori ym. Kansalaisen itseorganisoitu osallisuus ”julkispalvelufetissien” kyseenalaistajana: asiakaslähtöisyydestä henkilöllistettyyn palveluun Perjantai 28.11. 9.00–10.30 Työryhmätyöskentely 9.00–9.30 Kristiina Strandman Terveyspalvelujen kehittäminen yhdessä kuntalaisten kanssa – & Miia Palo Case Rovaniemen kaupungin terveyskeskuksen pikapoliklinikka 9.30-10.00 Juha Lindell Kokemuksia valmiusharjoituksen kansalaisraadista 10.0010.30 Osallisena omassa elämässä – Itsemääräämisoikeus kehitysvammaisten henkilöiden asumisessa Isosaari Ulla & Valkama Katja Ammattikorkeakoulujen tutkintosäännöt ja opetussuunnitelmat – opiskelijoiden osallisuus? Jonna Kosonen tohtorikoulutettava, HTM, FM Itä-Suomen yliopisto, oikeustieteiden laitos [email protected] Työryhmäkutsussa on esitetty osallisuuteen, osallistumismahdollisuuksiin ja osallistumiskeinoihin liittyvä kysymyksenasettelu. Esityksessäni tarkastellaan ammattikorkeakouluopiskelijan osallisuutta suhteessa ammattikorkeakoulujen tutkintosääntöihin ja opetussuunnitelmiin. Esitys liittyy oikeudelliseen väitöstutkimukseeni korkeakouluopiskelijan oikeusasemasta. Voimassa olevan ammattikorkeakoululain (AmkL, 351/2003) 16.1 §:n mukaan ammattikorkeakoululla on opetuksen vapaus. Tämä tarkoittaa, että ammattikorkeakoulu voi järjestää opetuksen haluamallaan tavalla eli voi esimerkiksi määrittää opetuksen sisällön, toteutustavan ja menetelmät. Opetuksessa on kuitenkin noudatettava koulutuksen ja opetuksen järjestämisestä annettuja säännöksiä ja määräyksiä (AmkL 16.1 §). Tällaisia ammattikorkeakoulun sisäisiä, opiskelijan asemaa määrittäviä sääntöjä ovat erityisesti tutkintosääntö ja opetussuunnitelma. Yksinkertaistaen voidaan todeta, että tutkintosäännön tehtävänä on määrittää opetuksen toteuttamisen rakenteita ja siihen liittyvää menettelyä ja opetussuunnitelman puolestaan määrittää opetuksen sisältöä ja opetusjärjestelyitä. Esityksessä tarkastellaan opetussuunnitelmiin ja tutkintosääntöön liittyvää päätöksentekoa sekä opiskelijoiden asemaa tässä päätöksenteossa. Yliopistolaissa opiskelijoiden asema opetukseen liittyvissä kysymyksissä on huomioitu opetukseen liittyvässä päätöksenteossa. Yliopistolain (558/2009) mukaan yliopisto voi opetuksen järjestämistä varten jakaantua tiedekuntiin tai niihin rinnastettaviin yksiköihin (YoL 27.1 §), joissa tapahtuvassa päätöksenteossa tulee olla edustettuna myös opiskelijat (YoL 27.2 §). Ammattikorkeakoululaki jättää sitä vastoin ammattikorkeakoululle päätösvallan määrittää omassa johtosäännössään, miten opetussuunnitelman valmisteleminen ja siitä päättäminen tapahtuu. Vastaavasti lainsäädäntö ei tällöin määrittele opiskelijoiden osallistumista opetussuunnitelmaan liittyvään päätöksentekoon. Tutkintosääntöön liittyvän päätöksenteon osalta ammattikorkeakoululaki mukailee yliopistolakia. Molemmissa tutkintosäännön hyväksyminen on hallituksen tehtävä (AmkL 12.2 §:n kohta 5, YoL 14.2 §:n kohta 8) ja siihen näin ollen osallistuvat myös opiskelijoiden edustajat (AmkL 11.1 §, YoL 15.1 §). Esityksessä käsitellään lisäksi tutkintosääntöjen ja opetussuunnitelmien sisältöä opiskelijan oikeusturvan näkökulmasta. Erityisiä vaateita tutkintosäännön ja opetussuunnitelman sisällölle luo se, että ammattikorkeakoululain (42.3 §) perusteella opiskelijalla ei ole mahdollisuutta muutoksenhakuun tutkintosääntöön ja opetussuunnitelmaan liittyvissä asioissa. Esityksessä selvitetään, millaisia ammattikorkeakoulujen opetussuunnitelmien ja tutkintosääntöjen tulisi olla, jotta ne turvaisivat hallintolain (434/2003) 6 §:ssä säädettyjen hallinnon oikeusperiaatteiden toteutumisen. Sitoutumisen rakentuminen professiokeskeisyyden ja yhteisen palvelutuotannon jännitteenä Timo Aarrevaara – Janne Wikström Helsingin yliopisto Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos HEGOM-tutkimusryhmä Sitoutumisen rakentuminen (public engagement, PE) voidaan tulkita prosesseiksi, joiden avulla voidaan tuottaa uusia tapoja liittämällä sidosryhmiä ja kansalaisia tutkimusohjelmien suunnitteluun ja toteuttamiseen. Korkeakoulu- ja tiedejärjestelmissä toimijoiden sitoutumisen rakentuminen on noussut merkittäväksi teemaksi osana keskustelua osallistumisen laajentamisesta ja deliberatiivisesta demokratiasta. Tällöin korkeakoulujen vaikuttavuutta tarkastellaan instituutionäkökulmaa laajemmassa yhteiskunnallisessa ja innovaatiojärjestelmän näkökulmassa. Tieteen ja teknologian edellytysten kannalta keskeisiksi teemoiksi näyttää muodostuneen demokratian tila ja se, miten tiedontuottamiseksi käytössä olevia taitoja ja resursseja voidaan kehittää. Tällöin oleellista on myös se, miten tehokkaasti uusia sitoutumisen menetelmiä sovelletaan (Rask et. al. 2012). Kyse on syvällisestä kansalaisten, asiantuntijoiden ja tutkimusyhteisön roolien muutoksesta, jossa kansalaisten mahdollisuus osallistua tieteen ja teknologian päätöksentekoon on muodostunut merkittäväksi korkeakoulujen tiedontuotantoa ohjaavaksi tekijäksi (Est 2011). Sitoutumisen rakentuminen voidaan nähdä osana globaalia keskustelua kansalaistieteen (citizen science) mahdollisuuksista (Pieczka & Escobar 2013), jossa kansalaisia ja sidosryhmiä sitoutetaan toiminnan suunnitteluun ja toteutukseen tai kansalaiset voivat toimia tiedontuottajina (crowdsourcing). Kansalaistieteessä ja laajemmin sitoutumisen rakentumisessa on kyse toimintaperiaatteista, mutta myös mitattavissa olevasta ilmiöstä. Mitattavat ilmiöt voivat kohdistua panoksiin, toimintoihin, tuloksiin ja vaikuttavuuteen ja erityisesti aiemmin tässä raportissa kuvattuihin laajoihin yhteiskunnallisiin haasteisiin. Sitoutumisen rakentumisen lähtökohta laajentaa myös tiedeyhteisön ymmärtämystä rakenteiden ja niiden kompleksisen ympäristön ja toimijoiden välisestä vuorovaikutuksesta (Morton 2010). Tarkastelemme tässä esityksessä edellytyksiä, joilla korkeakoulujen tehtäviin kuuluvien palvelujen toteutus muuttuu professiokeskeisyyden ja palvelujen korostamisesta avoimien innovaatioiden, yhteisen palvelutuotannon (co-production) ja avoimen ekosysteemin kehittämiseen. Esitys perustuu opetus- ja kulttuuriministeriölle syksyllä 2014 raportoitavaan ”Vaikuttavuuden kanavat”-hankkeen aineistoon. Lähteet: van Est, R. (2011): The Broad Challenge of Public Engagement in Science. Sci Eng Ethics Vol. 17. Pieczka, M. & Escobar, O. (2013): Dialogue and science: Innovation in policy-making and the discourse of public engagement in the UK. Science and Public Policy 40 (2013). Rask, M. & Maciukaite-Zviniene, S. & Petrauskiene, J. (2012): Innovations in public engagement and participatory performance of the nations. Science and Public Policy 39 (2012). Kansalaisen itseorganisoitu osallisuus ”julkispalvelufetissien” kyseenalaistajana: asiakaslähtöisyydestä henkilöllistettyyn palveluun Citizens’ self-organized participation as a challenge for ”public-service-fetishes”: from customership to personalized services Jari Vuori1, Marika Kylänen2, Jaana Hurri3, Pauline Allen4, Yaru Chen5 1 Professori, Itä-Suomen yliopisto, PubPri-tutkimusryhmän jht. 2 Tutkija, PubPri tutkimusryhmän kansainvälinen koordinaattori, 3 Tutkija, Itä-Suomen yliopisto, 4 Professori, London School of Hygiene and Tropical Medicine, Englanti 5 Tutkija, Warwick Businessa School, Englanti. Tämän paperin päätavoite on osoittaa, että enemmistödemokratia preferenssien aggregaationa heikentää julkispalvelujen allokatiivista tehokkuutta. Poliittinen päätöksenteko, joka perustuu ”kaikkia julkispalveluja kaikille” kansalaisäänen vahvistamiseen, johtaa palvelujen irresponsiivisuuteen ja budjettivajekierteeseen. Näin palveluinfrastruktuuri legitimiteetti ja instituutioiden inertia ei muutu uudella lainsäädännöllä, koska se nojautuu ”palvelufetisismiin” uskovien kansalaisten tahtotilan poliittiseen implementointiin ”palvelurakenneuudistuksina”. Paperi perustuu Suomesta ja Englannista PubPri-tutkimusryhmän kaupunkilaisilta keräämään kyselyaineistoon palvelujen valinnoista ja tuottamistavoista. Tutkimus on ensimmäinen mittava tutkimus maailmassa kansalaisten eri rooleista ja valinnoista suhteessa julkisiin ja yksityisiin palvelutuottajiin. Suomen Akatemian rahoittama PubPri-tutkimusryhmä keräsi väestöotoksen 4 860 suomalaiselta ja 24 008 englantilaiselta 2013. Otos (N=3973) kerättiin Helsingistä, Oulusta, Tampereelta, Kuopiosta (n= 1973) Lontoosta, Manchesterista ja Birminghamista (n= 2000). Alustavat tulokset osoittavat, etteivät kaikki kansalaiset halua julkisia tai yksityisiä palveluja, vaan osallistua niiden tuottamiseen itse kaikilla palvelusektoreilla. Nämä ”palvelufetisismin” vasta-äänet edustavat tulevaisuuden näkymissään uutta Englantilaista ja Suomalaista hyvinvointivaltiota. Nykypalvelujärjestelmää ylläpidetään kansalaismielipiteen sivuuttavin uudistuksin. Uudistukset vastaavat vain osin tutkimuksen esille tuomiin kansalaisten valintoihin ja käyttäjärooleihin. Yli 40 %:lle kansalaisista terveellisten elämäntapojen edistäminen, itsepalvelu, online-palvelut ja yhteisöllisyys ovat aitoja tuottamisvaihtoehtoja. Täten esimerkiksi niille 10%:lle kaupunkilaisista, jotka käyttävät 80% julkisista terveyspalveluista, tulisi tarjota muita vaihtoehtoja ja pyrkiä lopettamaan kunnallisen ja valtiollisen ”palvelufetisismin” ylilyönnit. Mikäli tähän ei kyetä, on seurauksena julkisten palvelujen entistä epätasaisempi ja epäoikeudenmukaisempi jakautuminen. Ja mikäli tämä jakautuminen sedimentoituu asiakaslähtöisyydeksi, jossa kansalainen on ”kuluttaja”, on kunnallisen päätöksenteon rakenneuudistuksilla vaikeaa irtautua perinteisestä asiakaslähtöisyydestä tai ”kuningaskuluttajuudesta” kohti osallistuvan asiakkuuskulttuurin kokeiluja henkilökohtaistettuine palveluineen. TERVEYSPALVELUJEN KEHITTÄMINEN YHDESSÄ KUNTALAISTEN KANSSA – CASE ROVANIEMEN KAUPUNGIN TERVEYSKESKUKSEN PIKAPOLIKLINIKKA Kristiina Strandman, HTT, erityissuunnittelija, Rovaniemen kaupunki Miia Palo, 50 % hallintoylilääkäri Rovaniemen kaupunki & 50 % erityisasiantuntija STM Kuntalaki ja terveydenhuoltolaki velvoittavat kuntia ottamaan kuntalaiset mukaan palvelujen kehittämiseen. Perinteinen demokratia on kuntalaisten osallisuuden kivijalka, mutta se ei tuo riittävällä tavalla kuntalaisten ja asiakkaiden ääntä palvelujen käytännön suunnitteluun ja kehittämiseen. Keskustelu kuntalaisten osallisuudesta osana kuntien johtamista ja kehittämistä on lisääntynyt paljon viimeisen vuosikymmenen aikana. Käytännössä osallisuuden edistämisen tukeminen näkyy sekä kansallisessa että paikallisessa ohjauksessa. Koskinen-Ollonqvist ym. (2009) ovat nostaneet esille tärkeän huomion siitä, että osallisuudella itsessään on merkitystä ihmisten terveyden edistymiselle. Omien voimavarojen käyttäminen ja asiantuntijana toimiminen sekä erimuotoiset vaikutusmahdollisuudet ja edellytykset osallisuudelle edistävät terveyttä. Valkama (2012) päätyy tutkimuksessaan kuitenkin siihen, että sosiaali- ja terveydenhuollossa asiakkaan osallisuus jää vielä usein näennäiseksi. Rovaniemen kaupunkistrategiaan on kirjattu tahtotilaksi olla vuonna 2030 kasvava arktisen osaamisen kaupunki, jossa hyvä elämä perustuu yhdessä tehtävään sujuvaan arkeen puhtaassa luontoympäristössä. Yhdeksi toimintaa johtavaksi arvoksi on valittu osallisuus. Meidän Rovaniemi, osallisuuden ja vaikuttamisen kehittämisohjelmassa, todetaan, että asukkaiden osallisuuden ja vaikuttamisen kehittäminen sisältää kolme näkökulmaa, joissa onnistuminen auttaa kaupunkia kohti yhteisesti määriteltyjä tavoitteita. Nämä näkökulmat ovat yhteisten asioiden valmistelun ja päätöksenteon uudistaminen, sähköinen asiointi ja demokratia sekä vuorovaikutus ja asuinalueiden kehittäminen ja yhteisöllisyys. Osallisuus on nostettu kaikkien toimialueiden ja palvelualueiden tuloskortteihin vuodelle 2015. Tämän artikkelin tarkoituksena on kuvata yksi käyttäjälähtöinen palvelumuotoiluprosessi, jossa kuntalaiset ovat olleet mukana alusta lähtien. Tutkimuskohteena ovat Rovaniemen kaupungin pikapoliklinikka toiminnan palvelumuotoiluprosessi sekä toiminnan ensimmäisen kuukauden kokemukset. Artikkelin tiedon intressi on praktinen. Tutkimusotteeksi on valittu kvalitatiivinen ote, sillä artikkelilla halutaan nimenomaan lisätä ymmärrystä kuntalaisten osallisuudesta terveyspalvelujen kehittämisessä. Artikkeli edustaa toimintatutkimusta, sillä toinen kirjoittajista on ollut alusta lähtien kehittämisprosessissa mukana. Tutkimusaineistona ovat prosessissa syntyneet ja koostetut dokumentaatiot. Usein strategialähtöinen ja käyttäjälähtöinen kehittäminen mielletään vastakohdiksi ja vallalla onkin usein käsitys, että käyttäjälähtöisyys johtaa toiveiden tynnyri-ilmiöön. Tämän artikkelin tulokset antavat viitteitä siitä, että käyttäjälähtöinen kehittäminen on myös strategialähtöistä. Osallisuus näyttää parantavan terveydenhuollolle asetettujen strategisten tavoitteiden saavuttamista. Pääkäsitteet Julkinen terveydenhuolto, osallisuus, käyttäjälähtöinen kehittäminen, strategialähtöinen kehittäminen PIRKKA 14 – Kokemuksia valmiusharjoituksen kansalaisraadista Juha Lindell Vaasan yliopisto Filosofinen tiedekunta Sosiaali- ja terveyshallintotiede Kansalaisten osallistamisen tematiikka on ollut hienoisessa nousussa Suomessa lähivuosina. Tuoreena esimerkkinä on näyttäytynyt osallisuuden menetelmien moninaistuminen tulevassa kuntalaissa. Yhtenä osana tähän on vaikuttanut deliberatiivisen demokratian ja sen eri mallien nousu Suomessa. Näistä malleista suurinta huomiota on osakseen saanut kansalaisraati. Tätä mallia on tiettävästi hyödynnetty Suomessa laajimmin. Kohteena ovat olleet nuoret, ikäihmiset, vammaiset henkilöt ja luonnollisesti myös kunnan asukkaat kokonaisuudessaan edustavana joukkona. Aihealueina ovat puolestaan olleet palvelustrategiat, nuorten mahdollisuudet viettää vapaa-aikaa tai esimerkiksi aluekehittäminen. Teemallisesti kansalaisraati menetelmänä teki lokakuussa uuden aluevaltauksen, kun sitä hyödynnettiin kansalliseen turvallisuuteen. Kansalaisraati järjestettiin Pirkka 14 valmiusharjoituksen osana. Tarkoitus oli Pirkanmaan -alueelta kasatun raadin voimin pohtia muun muassa kyberuhkien moninaisia tekijöitä sekä toisaalta saada tietoa kriisinhallinnan peruskysymyksistä juuri tavallisen kansalaisen näkökulmasta katsottuna. Tällainen kansalaisosallistaminen on Suomessa ainutlaatuista ja jopa maailman mittakaavassa ajateltuna hyvin harvinaista. Tarkoituksena esityksessäni on tehdä katsaus Pirkka 14 valmiusharjoituksen osana järjestettyyn kansalaisraatiin. Tämä tapahtuu kuvaamalla lyhyesti itse raatiprosessin rakentuminen eri viranomaisten ja yliopistojen yhteistyönä sekä syventymällä kansalaisraadin tuloksiin ja vaikutusmahdollisuuksiin. Näitä asioita tullaan tarkastelemaan kansalaisraadin fasilitaattorin/järjestäjän näkökulmasta ja raadin kirjattuja keskusteluja sekä muita dokumentteja, kuten eri tahojen antamia kirjallisia vastineita hyödyntäen. Osallisena omassa elämässä – Itsemääräämisoikeus kehitysvammaisten henkilöiden asumisessa Katja Valkama & Ulla Isosaari Osallisuus ja mahdollisuus vaikuttaa oman elämänsä arkisiin asioihin ovat tasa-arvoisen elämän edellytyksiä. Erityisesti nämä seikat tulevat merkittäviksi silloin, kun kyseessä on kehitysvammainen henkilö ja täysin itsenäinen asuminen ei ole mahdollista. Tutkimuspaperi perustuu seitsemän maakunnan ja kuuden erityishuoltopiirin alueella toteutettuun tutkimukseen, jossa kartoitettiin kehitysvammaisten henkilöiden asumisyksiköissä olevia toimintakäytäntöjä sekä selvittää onko eri tavalla luokiteltujen yksiköiden välillä selkeitä eroja. Kehitysvammaisille asumispalveluita tarjoavia yksiköitä oli alueella 310, joista kyselyyn vastasi 125. Tutkimuksessa asumisyksiköt luokiteltiin TOPI-toimipaikkarekisterin mukaisesti laitoksiksi, autetuksi asumiseksi, ohjatuksi asumiseksi ja tuetuksi asumiseksi. Itsemääräämisoikeuden kannalta tässä tarkastellaan asukkaiden mahdollisuuksia olla osallisena päätettäessä heidän arkiseen, jokapäiväiseen elämäänsä liittyvistä asioista kuten liikkuminen, ruokailu, oma päiväohjelma, osallistuminen erilaisiin aktiviteetteihin ja sosiaalinen elämä. Tutkimuksessa tarkasteltiin kahta liikkumiseen liittyvää osatekijää, liikkumista lähiympäristössä ja pääsyä palveluihin. Yleisesti ottaen asukkaat pääsivät paremmin palveluihin kuin liikkumaan muussa tarkoituksessa lähiympäristössään. Asumisen muoto sinänsä ei takaa liikkumismahdollisuuksia, vaan asunnon sijainti. Mitä itsenäisemmästä asumisesta oli kyse, sitä paremmat mahdollisuudet asukkailla oli päästä palveluihin, yksin liikkuvien osuus oli suurempi, saattajaa tarvitsi harvempi ja asukkaita, jotka eivät käyneet missään, määrä pienempi. Kun palveluihin oli helppo päästä, myös lähiympäristöön liikkumisen mahdollisuudet olivat paremmat. Kaikista kyselyyn vastanneista yksiköistä kolmanneksessa ei ollut yhteisiä ruokailuaikoja. Kuitenkin suuressa osassa yksiköitä ruoka tuli pääosin keskuskeittiöltä ja asukkaat voivat harvoin päättää ruokailuunsa liittyvistä asioista. Asukkaiden osallistuminen ruoan valmistukseen oli yleisintä tuetussa asumisessa, mutta muissa asumismuodoissa se oli vähäistä. Asukkaan mahdollisuus vaikuttaa ruokailuun liittyviin asioihin toteutui lähinnä aamu- ja iltapalan osalta. Muuten alle puolet yksiköistä ilmoitti, että vaikuttamisen mahdollisuuksia ei ollut. Yhteisten päiväjärjestysten osalta eri toiminnoille oli pääosin kiinteät ajat laitoksissa, mutta lähes yhtä usein autetun ja ohjatun asumisen yksiköissä. Yksilöllinen päiväjärjestys oli mahdollinen kaikissa asumismuodoissa, mutta se oli yleisin tuetussa asumisessa. Mahdollisuus tehdä valintoja ja vaikuttaa omaan elämäänsä ovat tärkeitä itsemääräämisoikeuden kannalta. On todella huolestuttavaa, miten paljon kehitysvammaisten henkilöiden arkea säädellään. Itsemääräämisen alue oli laajin tuetussa asumisessa ja vähäisin laitoksessa. Yksiköiden tiloja lukittiin 40 %:ssa autettua, ohjattua ja tuettua asumista. Ovien lukitseminen on vahva signaali itsemääräämisoikeuden puuttumisesta. Työryhmä 5. Henkilöstö- ja työyhteisöjohtaminen Professori Leena Paasivaara, Oulun yliopisto Yliopistonlehtori Hanna Vakkala, Lapin yliopisto 1. Leena Mikkola ja Välipakka: Moniroolisuus ja identifikaatiot sairaalatyöyhteisössä 2. Eveliina Pennanen: Hoitohenkilöstön kokemuksia ja käsityksiä työhyvinvoinnin rakentumisesta sairaalatyöyhteisön vuorovaikutuksessa 3. Ilkka Salmi: Tietotyöntekijöiden työvointi – itsensä johtamisen näkökulma 4. Hannele Väyrynen, Nina Helander, Harri Jalonen: Tietämyksenhallinta osana organisaation toimintaa – hallintaa vai hämmennystä 5. Kristina Ahmas & Niina Koivunen: Norsunluutorni murtuu – suljetusta asiantuntijuudesta avoimeen toimintamalliin. 6. Tommi Lehtonen: Miksi muutosjohtaminen epäonnistuu? 7. Anu Puusa & Kaarina Mönkkönen: Alais- ja työyhteisötaidot suhteessa olemisen taitoina 8. Paula Alatalo: Kunnat yhteiskunnallisen henkilöstövastuun toteuttajina Suomessa 1. Leena Mikkola ja Välipakka: Moniroolisuus ja identifikaatiot sairaalatyöyhteisössä Työyhteisö ja sen jäsenyys vaikuttavat paitsi käsityksiimme työstä myös työn tekemiseen ja työhyvinvointiin. Työyhteisöä yhdistää yhteinen tehtävä, joka perustuu organisaation perustehtävään ja määrittyy ainakin osin työyhteisöstä riippumatta. Työyhteisön jäsenet osallistuvat kuitenkin yhteisen tehtävän merkityksentämiseen. Samalla työyhteisön jäsenten vuorovaikutuksessa merkityksennetään sitä, missä ovat työyhteisön rajat ja kuka työyhteisöön kuuluu. Jäsenyys syntyy siten työyhteisön vuorovaikutuksessa, jossa rajoista, rajanylityksistä ja jäsenyyksistä neuvotellaan. Kompleksisille organisaatioille, kuten sairaalaorganisaatiolle on tyypillistä, että organisaation työyhteisöt ovat toisistaan riippuvaisia ja sidoksia ja että työyhteisöjen ja -ryhmien rajat ovat joustavia. Työryhmillä on myös yhteisiä jäsenyyksiä, jotka muodostuvat hallinnollisen rakenteen ja asiantuntijarakenteen kohdatessa. Rajapinnoille syntyvät jäsenyydet voivat merkitä moniroolisuutta, esimerkiksi eri hierarkiatasoille liittyvien vastuiden myötä. Erityisesti moniroolisuus liittyy johtamiseen ja johtajan työhön, mutta se voi koskea myös muita työyhteisön jäseniä, joilla on edustuksellisia rooleja eri työryhmissä. Moniroolisuus voi aiheuttaa rooliristiriitoja työyhteisön vuorovaikutukseen ja mukautuminen eri rooleihin voi myös kuormittaa. Kyse on pitkälti siitä, mihin yksilö identifioituu. Identifikaatiolla tarkoitetaan yksilön käsitystä, jonka hän muodostaa kuulumisestaan ryhmäkategoriaan. Se on dynaaminen sosiaalinen prosessi, jossa yksilön sosiaaliset identiteetit rakentuvat (Scott ym. 1988). Tässä esitelmässä tarkastellaan moniroolisuutta ja sen kytkeytymistä identifikaatioihin sairaalatyöyhteisössä. Tavoitteena on ymmärtää, kuinka moniroolisuus näkyy työyhteisön vuorovaikutuksessa ja kuinka identifikaatioita voisi hyödyntää moniroolisuuden hallinnassa. Esitelmä perustuu sairaalatyöyhteisössä toteutettuun tutkimukseen, jossa kokousaineistosta havainnoitiin identifikaation kohteita ja haastatteluaineistosta moniroolisuuden kuvauksia ja ilmenemistä. Tulokset osoittavat, että identifikaatiot ovat kohteiltaan moninaisia ja nämä samat kohteet nousevat esiin myös haastatteluaineistosta. Esitelmässä pohditaan moniroolisuuden ja identifikaatioiden merkitystä työyhteisön johtamiselle. Lisäksi mietitään, kuinka identifikaatioita tulisi vahvistaa ja miten niitä voi käyttää roolikonfliktien hallinnassa. Esitelmässä pohditaan myös, millaisia voisivat olla vuorovaikutusstrategiat, joilla odotuksiin vastataan ja joilla niitä voi ohjata. 2. Eveliina Pennanen: Hoitohenkilöstön kokemuksia ja käsityksiä työhyvinvoinnin rakentumisesta sairaalatyöyhteisön vuorovaikutuksessa Sairaala on kompleksi organisaatio, josta tekee työympäristönä erityisen sen hierarkkisuus, professioihin ja erikoisaloihin pohjautuva monikulttuurisuus sekä työn ainutlaatuinen, jopa elämän ja kuoleman kysymysten äärellä liikkuva luonne. Työssään hoitohenkilöstö joutuu jatkuvasti esimerkiksi hallitsemaan tunteitaan ja tasapainottelemaan vaihtuvien rooliodotusten välillä, jolloin työ voi olla emotionaalisesti hyvin kuormittavaa. Monet työhyvinvointia haastavista ja rakentavista ilmiöistä tulevat esiin erilaisissa vuorovaikutusprosesseissa ja -suhteissa työssä. Työhyvinvointia lähestytään tässä tutkimuksessa henkisiä voimavaroja tuottavana sosiaalisena prosessina, joka rakentuu ja jota ylläpidetään yhteisön vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata, millaisia kokemuksia ja käsityksiä sairaalassa työskentelevällä hoitohenkilöstöllä on työhyvinvoinnin rakentumisesta sairaalatyöyhteisön vuorovaikutuksessa. Tutkimuksen aineisto koostui kymmenestä hoitohenkilöstön jäsenen teemahaastattelusta. Haastatellut henkilöt työskentelivät erään suomalaissairaalan yhdellä toimialueella. Aineisto kerättiin osana Sairaalatyöyhteisön työhyvinvointia edistävät vuorovaikutuskäytänteet tutkimushanketta (TSR 112304). Aineisto analysoitiin laadullisesti. Analyysi aloitettiin tunnistamalla ja merkitsemällä kirjalliseen muotoon litteroituun aineistoon kohdat, joissa puhutaan vuorovaikutukseen sekä hyvinvointiin ja sen rakentamiseen, ylläpitämiseen tai heikkenemiseen kytkeytyvistä teemoista. Sen jälkeen aineisto koodattiin aineistolähtöisesti teemoitellen: tavoitteena oli tunnistaa työhyvinvoinnin vuorovaikutukselliseen luonteeseen kytkettyjä merkityksiä. Alustavat tutkimustulokset osoittavat, että hyvinvointi on yhteisötason ilmiö, jonka rakentamisen ja ylläpitämisen nähdään olevan kaikkien työyhteisön jäsenten vastuulla. Vuorovaikutuksessa hyvinvointia edistäviksi keskeisiksi tekijöiksi nousivat esimerkiksi toimiva yhteistyö eri ammattiryhmien välillä, toimivat vuorovaikutussuhteet työyhteisössä, tiedon hallinta ja tarkoituksenmukainen johtaminen. Yksityiskohtaiset tutkimustulokset kuvataan esityksessä, jossa pohditaan myös, mikä on vuorovaikutuksen merkitys yhteisötason hyvinvoinnin rakentumiselle ja ylläpitämiselle sairaalan kaltaisissa kompleksisissa organisaatioissa. Esityksessä keskustellaan myös johtamisen näkökulmasta siitä, miksi työhyvinvointia on tärkeää ymmärtää vuorovaikutuksellisena, yhteisötason ilmiönä – ei pelkästään yksilön tyytyväisyytenä työhönsä. 3. Ilkka Salmi: Tietotyöntekijöiden työvointi – itsensä johtamisen näkökulma Tietotyön päämääränä organisaatiossa on luoda ja jakaa uutta tietoa sekä hyödyntää olemassa olevaa tietoa organisaatiota hyödyntävällä tavalla. Tietotyöntekijät vastaavat organisaatioiden luovuudesta ja innovaatioista sekä tunnistavat ja ratkovat myös organisaation ongelmakohtia. Tietotyötä pidetään henkisesti raskaana, koska se edellyttää jatkuvasti uutta osaamista ja siihen kohdistuu kovia aikapaineita. Henkistä rasittavuutta lisäävät työn määrän vaikea hallittavuus, työnteon leviäminen vapaa-aikaan ja kasvavien tietomäärien hallinta. Nämä tekijät luovat paineita hyvän työvoinnin ylläpitämisellä. Meneillään olevassa tutkimuksessa on tarkoituksena selvittää, millaiset kokemukset rakentavat työvointia tietotyöntekijöiden keskuudessa ja mikä on johtajuuden merkitys näiden kokemusten muodostumisessa. Johtamisen näkökulma on perusteltu ja merkittävä, sillä se on tärkeä tekijä ja mahdollistaja hyvää työvointia rakennettaessa. Metodologisesti tutkimus pohjautuu fenomenologiseen kokemuksen tutkimuksen traditioon, joka toimii uudenlaisena lähestymistapana työvoinnin (johtamisen) tutkimuksessa. Tutkimuksessa on aineiston analyysin aikana noussut yhtenä työvointiin vaikuttavana ulottuvuutena työntekijän oma reflektio. Tietotyö pohjautuu vahvaan autonomiaan ja vastuun kantamiseen, joka osaltaan vaatii hyviä itsensä johtamisen taitoja ja strategioita myös hyvän työvoinnin ylläpitämisessä. Tietotyö aiheuttaa usein stressiä ja tämän hallinnassa ilmenee vahvasti juuri itsensä johtamisen lainalaisuudet. Paperissa tarkastelen tietotyöntekijän mahdollisuuksia vaikuttaa oman työvointiin halliten, parantaen ja ylläpitämien sitä muuttuvassa työympäristössä. 4. Hannele Väyrynen, Nina Helander, Harri Jalonen Tietämyksenhallinta osana organisaation toimintaa – hallintaa vai hämmennystä Tieto ja osaaminen ovat keskeisiä resursseja yritysten kilpailukyvyn ylläpitämisessä ja kehittymisessä (Laihonen et al. 2013). Tietämyksenhallinta on tietojohtamisen avainaluetta (Nonaka et al. 2001; Wah 2000; Laihonen et al. 2013; Kukko 2013), jonka avulla yritykset voivat kehittää toimintaansa oikean tiedon jakamisella oikeaan aikaan sekä osaamisen ja tiedon tehokkaalla johtamisella ja hyödyntämisellä. Tietämyksenhallintaan liittyy kuitenkin monia käytännön haasteita, joita organisaatioiden tulisi pystyä tunnistamaan ja systemaattisesti ratkaiseman täysimääräisten hyötyjen saavuttamiseksi. Jalosen (2013) mukaan tiedollisia haasteita voidaan kokonaisvaltaisesti lähestyä epävarmuuden (uncertainty), monimutkaisuuden (complexity), epäselvyyden (equivocality) ja monitulkintaisuuden (ambiguity) näkökulmien muodostamasta viitekehyksestä käsin. Viitekehyksen neljä näkökulmaa ovat keskenään vuorovaikutuksessa, mutta tarjoavat kukin oman hyödyllisen analyysikulmansa tietämyksenhallinnan haasteiden tunnistamiseksi ja ratkaisemiseksi. Tässä tutkimuksessa tarkoituksena on analysoida laajan tietämyksenhallinnan kyselytutkimuksen empiiristä aineistoa edellä esitetyn viitekehyksen kautta. Tietämyksenhallinnan tutkimuksen empiirinen osio on toteutettu vuoden 2014 aikana internetpohjaisena kyselytutkimuksena, jonka kohderyhmän muodostaa Suomen 50 suurinta yritystä. Tutkimuksella on pyritty tunnistamaan tietämyksenhallinnan käytännön haasteita ja käytännön tarpeista lähteviä työkaluja sekä toimintamalleja. Tutkimus kohdistuu tiedon ja osaamisen johtamiseen sekä henkilöstöhallinnan että tietojärjestelmien näkökulmasta. Keskeiset tutkimuskysymykset ovat: onko tietämyksenhallinta osana strategista suunnittelua suomalaisissa suuryrityksissä, miten ja millä menetelmillä tietämyksenhallinta on organisoitu, ja millaisia haasteita tutkimuksen organisaatiot kohtaavat tietämyksenhallinnan toteutuksessa? Vastaava tutkimus on toteutettu tutkimusryhmän toimesta aikaisemmin, vuonna 2002. Käsillä oleva tutkimus antaa siten myös vertailevaa tietoa vuoden 2002 tietämyksenhallinnan tutkimukselle mahdollistaen seuraavat vertailevat tutkimuskysymykset: miten tietämyksenhallinta on vakiintunut osaksi arjen toimintaa vuonna 2014 verrattuna 2002 vuoden tilanteeseen, ja miten tietämyksenhallinta on vaikuttanut yritysten innovointiin, tuottavuuteen ja henkilöstön hyvinvointiin verrattuna vuoden 2002 tilanteeseen? Saatujen tutkimustulosten perusteella pyritään tunnistamaan tietämyksenhallinnan keskeiset kehittämiskohteet, joiden pohjalta valmisteilla olevassa jatkotutkimuksessa tullaan kehittämään yrityksille toimivia tietämyksenhallinnan ratkaisuja ja toimintamalleja. Tutkimustiedon jalkauttaminen käytännön tasolle mahdollistaa yritysten käyttämättömien tietoresurssien tunnistamisen ja hyödyntämisen kilpailukyvyn kehittämisessä. Kun yritysten toiminta on tietämystä hyödyntävää ja tuottavaa, on sillä vaikutusta koko kansantalouden tuottavuuteen ja kansalaisten hyvinvointiin. Avainsanat: tietämyksenhallinta, kompleksisuus, systemaattisuus, vaikuttavuus Kirjallisuus: Jalonen, H. (2013) Systeemisen innovaation omaksumisen tiedonhallinnalliset haasteet. Hallinnon Tutkimus 32 (2), 95–112. Kukko, M. (2013) Knowledge-Sharing Challenges in Company Growth: A Comparative Case Study from the Software Business. Tampereen teknillinen yliopisto: Tampere. Laihonen, H. et al. (2013) Tietojohtaminen. Tampereen teknillinen yliopisto: Tampere. Nonaka, I., Konno, N. & Toyama, R. (2001) Emergence of ”ba”. Teoksessa I. Nonaka & Nishiguchi (toim.) Knowledge emergence: social, technical, and evolutionary dimensions of knowledge creation. New York: Oxford University Press, 13—29. Wah, L (2000) Behind the buzz: The substande of knowledge management. Teoksessa J. A. Woods & J. W. Cortada (toim.) The Knowledge Management Yearbook 2000—2001. Boston: Butterworth-Heinemann, 307—317. 5. Kristina Ahmas & Niina Koivunen: Norsunluutorni asiantuntijuudesta avoimeen toimintamalliin murtuu – suljetusta Tarkastelemme asiantuntijuuden muutosta asiantuntijaorganisaatiossa, jossa tarkastelun kontekstina on museoinstituutio. Organisaatiotutkimuksen kentällä museota koskeva asiantuntijuustutkimus on antanut odottaa itseään, vaikkakin museolaitos käyttää keskeistä asiantuntijavaltaa. Kuvaamme kuinka asiantuntijuus museokontekstissa nivoutuu vahvasti johtajuuteen eikä käsitteiden erottaminen toisistaan aineiston perusteella ole asiantuntijaorganisaatiossa mahdollista. Museo edustaa yhteiskunnassa asiantuntijaksi legitimoitua toimijaa, jonka asema on rakentunut suljetun asiantuntijuuskäsityksen varaan (Eräsaari 2002). Institutionaalinen valta näyttäytyy yksilöiden roolisuorituksissa monitahoisten ammatillisten rakenteiden ja alalle vakiintuneiden käytäntöjen kautta (Berger& Luckmann 1966). Siksi museoinstituutiota on useissa yhteyksissä kuvattu norsunluutornina (Zolberg 1981), joka sulkee maallikot ulkopuolelleen. Näin museo näyttäytyy useiden muiden asiantuntijaorganisaatioiden kaltaisena. Nojaudumme Keski-Pohjanmaan maakuntamuseossa tehtyyn toimintatutkimukseen, jonka aineisto on koottu haastatteluin, havainnoiden, dokumenttien ja interventioiden perusteella. Kuvaamme sen perusteella kuinka museossa asiantuntijuus tosiasiassa sitoutuu vahvasti johtajuuteen, vaikka toimijat sitä eivät tunnista byrokraattisten mallien ja totuttujen toimintatapojen vaikuttaessa heihin. Se tarkoittaa johtajuuden käsitteellistä piiloutumista arjen toiminnan taakse (Gronn 2000; Ladkin 2010), mutta avaa samalla mahdollisuuksia jaetun johtajuuden toimintatavoille, joissa asiantuntijuus saa roolin johtajuuden sisältönä. Johtajuudesta tulee postherooista (Fletcher 2004), kun se ei perustu asemavaltaa vaan keskinäisvaltaan ja valtuutukseen asiantuntijana rakentuen relationaalisesti (Hosking 2006) toimijayhteisön keskuudessa. Asiantuntijuus ja johtajuus kietoutuvat yhteen uutta luovaksi kollektiiviseksi asiantuntijuudeksi (Koivunen 2005), joka arjessa johtaa laitoksen toimintaa. Kollektiivinen asiantuntijuus nojautuu vuorovaikutuksen ja osallisuuden yhdentymiseen, joka rakentaa osallistamista ja tuottaa jakamista. Tästä seuraa, että ymmärrys asiantuntijuudesta joutuu uuden tarkastelun alle ja avautuu, jolloin maallikotkin voidaan toiminnan kontekstista riippuen hyväksyä asiantuntijoiden piiriin. Norsunluutornin murentuminen käynnistyy. Täydennämme tarkastelullamme aiemmissa tutkimuksissa esitettyä ymmärrystä sekä johtajuuden että asiantuntijuuden kaksinapaisesta olemuksesta. Sen mukaan johtajuus näyttäytyy stagnaattisena ja dynaamisena, kun taas asiantuntijuus perustuu joko suljettuun tai avoimeen logiikkaan. Sekä aineiston ja konteksti sisältämän esteettisen ulottuvuuden johdosta läpivalaisemme tarkastelua esteettisellä organisaatioteorialla ( Strati 1999; Ramirez 1991). Se tuottaa uutta ymmärrystä aistipohjaisuuden ja kehollisuuden keskeisestä osasta sekä johtajuuden että asiantuntijuuden rakentumisessa. Erityisen selkeästi tämä on havaittavissa avoimeen asiantuntijuuteen ja dynaamiseen johtajuuteen kiinnittyvässä nonverbaalissa vuorovaikutuksessa. Kehollisen vuorovaikutuksen keskeisyys ja moniulotteisuus merkitsee esteettisen komponentin nousua merkittäväksi asiantuntijaorganisaation organisatorista toimintaa määrittäväksi tekijäksi. 6. Tommi Lehtonen: Miksi muutosjohtaminen epäonnistuu? Tämän esitelmän aiheena on muutosjohtamisen edellytykset ja esteet, joita tarkastelen johtajahaastattelujen ja kehittämäni näkökulman rakenneanalyysin avulla (”The concept of a point of view”, SATS: Northern European Journal of Philosophy 12, nro 2). Käytettävä empiirinen aineisto on koottu vuosina 2010–11 haastattelemalla yhdeksää suomalaista johtajaa yksityiseltä, julkiselta ja kolmannelta sektorilta. Haastattelut on tehty Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen yksikön ”Ihmisen ääni” -hankkeessa, jota Suomen Akatemia rahoittaa. Haastattelut koskivat johtotehtävissä koettuja pirullisia ongelmia sekä onnistumisia ja epäonnistumisia niiden ratkaisemisessa. Pirullisilla tarkoitetaan tässä ongelmia, joita on vaikea ymmärtää ennen asiaan tarttumista ja joihin ei ole olemassa lopullisia ratkaisuja. Haastatellut saivat itse valita tapaukset, joita halusivat tarkastella. Ne edustavat käytännössä vaikeiksi koettuja tilanteita ja kysymyksiä kuten organisaatiomuutoksia, tuotavuusohjelmia, irtisanomisia ja töiden uudelleenjärjestelyä. Tutkimuksen tuloksia on julkaistu Vartiaisen, Ollilan, Raision ja Lindellin kirjassa Johtajana kaaoksen reunalla: Kuinka selviytyä pirullisista ongelmista? (Helsinki: Gaudeamus, 2013). Tässä esitelmässä keskitytään muutosjohtamisen kysymyksiin. Tutkimuksen tulokset voidaan tiivistää seuraavasti: Henkilöstön tuntema pelko ja epävarmuus ovat keskeisiä syitä uudistusten epäonnistumiselle, sillä pelosta ja tietämättömyydestä seuraa muutosten vastustusta ja torjuntaa. Muutosten tarpeellisuuden tunnistaminen ja tekninen suunnittelu ja toteuttaminen eivät siksi riitä, vaan tarvitaan myös muutosten perustelua ja selittämistä henkilöstölle sekä ajoissa annettua tiedotusta. Näitä edellytyksiä voidaan selittää analysoimalla näkökulman käsitettä, jossa erotan seuraavat osatekijäryhmät: 1) havaitsijaan kuten esimieheen tai alaiseen liittyvät tekijät, 2) tarkastelu- ja työvälineisiin liittyvät tekijät sekä 3) tarkastelun tai toiminnan kohteeseen liittyvät tekijät. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi työn tulos eli tuote tai palvelu sekä asiakkaat. Haastatteluaineistossa painottuvat havaitsijaan, tässä tapauksessa henkilöstöön liittyvät seikat kuten työntekijöiden tavoitteet ja taustatiedot. Käy myös selväksi, että muutosjohtamisella on sitä paremmat edellytykset onnistua, mitä kattavammin näkökulman eri osatekijöitä otetaan huomioon. Muutosjohtajan pitäisi siksi purjehtia Skyllan ja Kharybdiksen välistä: yhtäältä on varottava eri osatekijöiden laiminlyömistä ja toisaalta pitää välttää joidenkin tekijöiden ylikorostamista. 7. Anu Puusa & Kaarina Mönkkönen: Alais- ja työyhteisötaidot suhteessa olemisen taitoina Alaistaitonäkökulma on nostettu viime aikoina johtajuutta ylikorostavan kulttuurin rinnalle. Esimiestaitojen ohella onkin alettu puhua myös alaistaidoista. Alaistaitoja voidaan pitää esimiestaitojen eräänlaisena vastinparina. (ks. esim. Keskinen 2005; Silvennoinen & Kauppinen 2006; Laulainen 2010). Kansainvälisessä kirjallisuudessa käytetään organisaatiokansalaisuuden käsitettä, jonka monet tutkijat suomentavat alaistaidoksi. Alaistaitokäsitteen rinnalla on Suomessa viime vuosina kiinnostuttu myös työyhteisötaidot -käsitteestä, joka laajentaa tarkastelua koskemaan koko työyhteisön toimintaa, erityisesti ryhmäilmiöitä ja vuorovaikutuskulttuurisia kysymyksiä (ks. Mönkkönen & Roos 2011; Puusa, Mönkkönen & Kuittinen 2010). Tässä artikkelissa tarkastelemme yhdestä asiantuntijaorganisaatiosta kerätyn empiirisen aineiston avulla sitä, miten organisaation johto ja henkilöstö jäsentävät alaistaitoteemaa, ts. millaisia merkityksiä siihen liitetään moniäänisessä tarkastelussa. Alaistaidon teemoja jäsennettiin aineistossa mielenkiintoisella tavalla, usein ikään kuin jännitteiden tai vastakohtaisuuksien kautta. Ilmiönä alaistaitojen luonteeseen kuuluu vuorovaikutuksellisuus ja vastavuoroisuus ja analyysimme perusteella alaistaidoilla näyttää olevan yksilöön sidottujen ominaisuuksien lisäksi myös osin kollektiivinen luonne. Alaistaidot jäsentyivät kuuden ominaispiirteen kautta, jotka paikoin eroavat jo melko vakiintuneen aseman saavuttaneista organisaatiokansalaisuuden ilmenemistä kuvaavista malleista. Tutkimuksen johtopäätökset auttavat osaltaan myös selventämään alais- ja työyhteisötaitoteemojen keskinäistä suhdetta: Aineiston perusteella voidaan todeta, että alaistaidot eivät määrity vain yksilön suhteessa esimieheen ja organisaatioon. Niiden lisäksi alaistaidot jäsentyvät muun muassa suhteessa työyhteisöön, työkavereihin, ja tiimeihin. Näin ollen alaistaitoilmiön paremman ymmärtämisen lisäksi tutkimuksemme kontribuoi ilmiön ympärillä käytyyn käsitteelliseen keskusteluun. Tutkimuksemme johtopäätökset vahvistavat käsitystämme siitä, että on tärkeää puhua alais- ja työyhteisötaidoista yhteisenä kokonaisuutena, jolloin yksilöllisiä taitoja ei irroteta sosiaalisista yhteyksistään. Myös erilaiset vuorovaikutussuhteiden kuvaukset ovat tällöin kiinnostavia tarkastelun kohteita (vrt. Mönkkönen 2008). Työyhteisö- ja alaistaitokeskusteluihin liittyy myös paljon hyvää tavoiteltavaa puhetta, joka ei aina realisoidu työyhteisöjen arjessa (ks. Svenigsson & Larsson 2006). Kriittisestä näkökulmasta korostetaan usein myös alaistaitopuheen vallankäyttöön liittyvää ulottuvuutta. Aineistostamme oli kuitenkin havaittavissa, että sekä alaiset että johto jäsensivät alais- ja työyhteisötaitoja hyvin samansuuntaisesti. Tämä kertoo siitä, että ne liitetään laajasti hyvän työyhteisön toimintaa edistäviksi tekijöiksi. Tekstiaineistossa hyvät työyhteisötaidot ja organisaation jäsenien suhde toisiinsa ilmenee myös tavassa, jolla tutkittavat kuvaavat yhteistä tekemistä tai suhdetta toisiin yksiköihin. Metodisesti tässä tutkimuksessa hyödynnettyjen narratiivisten menetelmien ja erityisesti tekstianalyysin antina näemme sen, että sen avulla on mahdollista päästä hyvää tavoitepuhetta syvempiin kerroksiin tarkastelemaan sitä, miten tutkittavat ilmiötä jäsentävät ja tulkitsevat ja miten he hahmottavat omaa rooliaan sekä suhdettaan kokonaisuuteen, jossa toimivat. 8. Paula Alatalo: Kunnat yhteiskunnallisen henkilöstövastuun toteuttajina Suomessa Yhteiskuntavastuu organisaation arvoja ja eettisyyttä kuvastavana ilmiönä ja käsitteenä on lyönyt vauhdilla itsensä läpi Suomen yrityselämässä. Julkista sektoria ja erityisesti kuntia koskevaa kansallisen tason vastuututkimusta on sen sijaan löydettävissä kootusti vain vähän tai se on ilmiön moniulotteisuudesta johtuen ollut hyvin hajanaista. Erityisesti sosiaalisen yhteiskuntavastuun tutkimukselle on olemassa selvä tilaus meneillään olevassa yhteiskunnallisessa murrostilanteessa. Tutkimus on lähestymistavaltaan hermeneuttinen, koska sosiaalinen yhteiskuntavastuu tutkittavana ilmiönä kuvastaa lähtökohtaisesti hermeneutiikan ydinajatusta siitä, että koko historiallisyhteiskunnallinen todellisuus on merkitysten läpäisemää. (Juntunen & Mehtonen 1977.) Käsillä olevassa väitöstutkimuksessa pyritään avaamaan Jonathan A. Smithin kehittämää tulkinnallista fenomenologista analyysia (myöhemmin IPA, Interpretative Phenomenological Analysis) hyödyntäen lähtökohtaisesti kompleksista kuntien sosiaalisen yhteiskuntavastuun ilmiötä. Keskeisenä tutkimuskohteena ovat kuntien luottamushenkilöiden ja henkilöstön edustajien kokemukset kuntien henkilöstövastuun toteutumisesta eli siitä, millaisin käytäntein kunnat toiminnassaan kantavat vastuuta henkilöstöstään. Tavoitteena on kohderyhmien vastuupuheen kautta selvittää, koetaanko kuntien toiminta yhteiskunnallisesti vastuulliseksi tai voidaanko sitä luonnehtia jopa sille vastakkaiseksi. Esimerkkinä kunnissa toteutettavat henkilöstön irtisanomiset voivat olla toisaalta keino toteuttaa yhteiskunnallista vastuuta (taloudellinen merkitys), mutta toisaalta ne voidaan paikallisesta tai alueellisesta näkökulmasta nähdä jopa yhteiskuntavastuun vastaisena ratkaisuna. Samalla, kun analysoidaan, millä tavoin käsitys henkilöstöön kohdistuvasta vastuusta rakentuu tutkittavien kokemuksissa, on pioneerityöksi luonnehdittavalla tutkimuksella mahdollista lisätä tietoa ja ymmärrystä henkilöstöön kohdistuvasta yhteiskuntavastuullisesta toiminnasta kunta-alalla, sekä kerätä kokemuksia hyvistä menettelytavoista, joilla vastuun toteutumista voitaisiin erityisesti meneillään olevassa yhteiskunnallisessa murrostilanteessa edistää. Henkilöstövastuuta tarkastelevaa tutkimusaineistoa on lähestyttävä ilmiön kompleksinen luonne huomioiden tulkinnallisesti. Vaikka sosiaalisen yhteiskuntavastuun ilmiön tarkastelu on ollut kansainvälisesti erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana varsin laaja-alaista ja eri tutkimustraditioiden näkökulmia integroivaa, ei sen yhteiskunnallisesti merkitykselliseen ilmiön syväanalyysiin ole päästy tulkinnallisuuden jäätyä lähes poikkeuksetta tarkastelun ulkopuolelle. Käsillä olevaan väitöstutkimukseen ja henkilöstövastuun tarkasteluun IPA soveltuu metodina erinomaisesti, koska se huomioi erityisen hyvin tutkittavan ilmiön kompleksisen luonteen, johon ei itseisarvona liity objektiivisuuden vaatimusta. Lähteet: Juntunen M. & Mehtonen L. 1977. Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Gummerus. Jyväskylä. Työryhmä 6. Sosiaali- ja terveyshallinto ja -johtaminen Dosentti, yliopistonlehtori Seija Ollila, Vaasan yliopisto Yliopettaja, HTT Hannele Laaksonen, Tampereen ammattikorkeakoulu Jokaiselle työryhmäläiselle varataan aikaa n. 30 min, josta 20 minuuttia on esitysaikaa ja n. 10 min varataan keskustelulle. Molempina päivinä esityksiä on näin ollen 3 kpl. Esitysjärjestys: • Torstaina 27.11: Laura Perttola, Katriina Niemelä/Pia Vähäkangas ja Marjo-Riitta Himanen • Perjantaina 28.11: Tomi Laapotti, Anne Koskiniemi ja Tomi Niemi Hyvä hallinto vanhusten sosiaalihuollossa – empiirisen oikeustutkimuksen näkökulma asiakkaan kohteluun palvelujärjestelmässä Laura Perttola julkisoikeuden tohtorikoulutettava Vaasan yliopisto, filosofinen tiedekunta [email protected] Esitykseni liittyy monimenetelmäisen väitöstutkimukseni toiseen vaiheeseen, jonka alustavia suunnitelmia toivon voivani esittää sosiaali- ja terveyshallinnon johtamisen työryhmässä. Tutkin hyvän hallinnon toteutumista vanhusten sosiaalihuollon palveluja myönnettäessä, keskittyen erityisesti päätösten perusteluihin. Tutkimukseni alkupiste on lainopillinen, keskittyen hallinto- ja sosiaalioikeudellisten ongelmien systematiikkaan ja tulkintaan. Näkökulmani oikeudelliseen tutkimusaiheeseeni on kuitenkin yhteiskunnallinen, ei oikeuden sisäinen. Oikeuden ulkopuolelle ulottuviin tutkimuskysymyksiin vastaamiseen lainopin keinot ovat riittämättömät, joten hyödynnän hallintotieteiden empiirisiä tutkimusmenetelmiä tarkastellessani oikeuksien toteutumista käytännössä. Tutkimukseni tavoitteena on osallistua kansainväliseen kriittiseen tutkimuskeskusteluun, jonka kiinnostuksen kohteena on asiakkaan kohtelu palvelujärjestelmässä. Tutkimukseni ensimmäisessä, lainopillisessa osassa olen tarkastellut lainsäädännön asettamia vaatimuksia päätösten perustelemiselle sosiaalihuollon etuuksia myönnettäessä. Oikeus saada perusteltu päätös on sosiaalihuollon asiakkaan oikeussuojan kannalta tärkeimpiä hyvän hallinnon takeita. Kuitenkin esimerkiksi vanhuspalvelulain toimeenpanon seurantatutkimus (THL & Valvira vuodesta 2013) osoittaa, että vanhuspalveluja myönnettäessä valituskelpoisen päätöksen antaminen usein laiminlyödään. Miksi näin tapahtuu, ja mitä tämä tarkoittaa sosiaalihuollon asiakkaan kannalta? Kunnallisilla soveltamisohjeilla on osoitettu olevan keskeinen asema sosiaalietuuksien myöntämistä koskevien päätösten perustelujen oikeuslähteenä, mikä on johtanut tutkimukseni oikeuslähdeopilliseen kysymyksenasetteluun: kuinka vahvasti ensi asteen päätöksenteko voi tukeutua virallislähteisiin tai hallintokäytäntöihin? Täydennän tutkimustani empiirisin menetelmin tehdyllä selvityksellä kuntien käyttämistä vanhusten kotihoidon ja asumispalvelujen myöntämiskriteereistä. Toteutuuko hyvä hallinto näihin kriteereihin nojautuvassa vanhusten sosiaalihuollon hallintomenettelyssä? Tutkimukseni toisessa vaiheessa ylitän oikeustieteen raja-aidat pohtimalla, miten hyvä hallinto perusoikeutena on sovitettavissa yhteen sosiaalihallintoon kohdistuvien tehokkuusvaatimusten kanssa. Jos hallinnon tehokkuutta mitataan etuuspäätösten määrällä ja palvelujen myöntämisen määräajoilla, pystytäänkö samalla huomioimaan yksilöllisen harkinnan tarpeet? Yhdenmukaisilla palvelujen myöntämisen kriteereillä pyritään yhdenvertaiseen kohteluun, mutta joustaako järjestelmä tarvittaessa, mahdollistaen asiakkaan kohtaamisen myös hallinnollisessa päätöksenteossa? Tutkimusaiheeseen liittyy myös kunnallisen itsehallinnon ja kansalaisten yhdenvertaisuuden välinen jännite. Kunnalla on oikeus ja velvollisuuskin tehostaa hallintoaan parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta millaista tehokkuutta kunnan itsehallinnosta päättävät asukkaat haluavat sosiaalipalveluihin? Tähän liittyen metodologiseksi haasteeksi nousee vastaaminen kysymykseen: miten kunnan asukkaiden itsehallinnollinen tahto voidaan selvittää? Onko kunnan asukkaiden itsehallinnon ja sosiaalisten oikeuksien yhdenvertaisen toteutumisen välillä tosiasiassa jännitteitä? VUODEOSASTOISTA AKTIIVISEEN ASUMISEEN – JOHTAMISEN TYÖVÄLINEITÄ RAKENNEMUUTOKSEN TEKIJÄLLE Katriina Niemelä, Oulun kaupunki [email protected] Pia Vähäkangas, Pietarsaaren kaupunki [email protected] Ikäihmisten hoitoa ja palvelua koskevien kansallisten linjausten keskeisenä suuntauksena on edistää kotona asumista tukevia ratkaisuja ja vähentää pitkäaikaista laitoshoitoa etenkin vanhainkodeissa ja terveyskeskusten vuodeosastoilla sekä lisätä väestön aktiivista osallistumista omaa terveyttä ja hyvinvointiaan koskevissa asioissa. Vanhuspalvelua koskevat rakennemuutokset tulevat todennäköisesti vaikuttamaan lähivuosina siihen, että tehostetun palveluasumisen lisääntymisen myötä sinne on myös kohdennettava sairaanhoidollisen, kuntoutuksellisen ja lääketieteellisen osaamisen lisävoimavaroja asiakasrakenteen muuttuessa vaativammaksi. Toisaalta on tietoisesti panostettava kuntoutumista edistävän toiminnan sisällölliseen kehittämiseen. Palvelun tuottamisessa haasteet liittyvät erityisesti aktiivisesta kuntoutuksesta hyötyvien asiakkaiden tunnistamiseen, moniammatillisten toimintamallien, johtamisen ja johtamisosaamisen kehittämiseen. Lähijohtaja on yksikkötasolla vastuussa henkilöstöresurssien käytännön ohjauksesta, henkilöstön rekrytoinnista, osaamisen kehittämisestä ja hyvinvoinnista. Kuntoutumista edistävien toimintamallien toteuttamiseksi ja ikääntyneen henkilön kuntoutumisen edistämiseksi tarvitaan tietoa asiakasrakenteen yhteydestä henkilöstöresursseihin ja kuntoutumiseen liittyvistä hyvistä käytännöistä. Kustannusvaikuttavasti toteutettavan henkilöstöresurssien ohjauksen tueksi tarvitaan tietoa myös hoidon tuloksista ja niiden yhteydestä henkilöstömitoitukseen. Erityisesti tarvitaan uusia, innovatiivisia johtamisen malleja ja –työvälineitä muutoksen johtamisen tueksi. Tämän tutkimuksen lähtöoletuksena on, että kuntoutumista edistävän hoitajan toiminnan avulla voidaan parantaa hoidon kliinistä laatua (RAI- laatuindikaattorit) ja lisätä arjen aktiivisuutta tukemalla ikäihmisten toimintakyvyn paranemista/säilymistä ja ennaltaehkäisemällä toimintakyvyn huononeminen. Erityisenä kiinnostuksen kohteena on ikääntyneiden henkilöiden kuntoutumisen mahdollisuus ja sen tarkastelu suhteessa kuntoutumista edistävään hoitajan toimintaan ja sen johtamiseen. Tutkimuksessa on arvioitu ympärivuorokautisen hoidon (tehostettu palveluasuminen ja vanhainkodit) asiakasrakennetta, kuntoutumista edistävää hoitajan toimintaa ja sen tuloksia hyödyntämällä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) hallinnoimaa kansallisen tason RAI aineistoa 1_2014. Tulosten lisäksi tutkimuksen johtopäätöksinä esitetään lähijohtamiseen liittyviä keskeisiä suosituksia ympärivuorokautiseen hoitoon matkalla kohti aktiivista asumista. Jatkuvan laadunparantamisen prosessi Vaasan keskussairaalassa SHQS-laatujärjestelmän avulla. Marjo-Riitta Himanen, [email protected] Terveydenhuoltolaki (1326/2010) ja siihen liittyvä asetus Laadunhallinnasta ja potilasturvallisuuden täytäntöönpanosta ohjaavat laadunhallintaa terveydenhuolto-organisaatioissa. Aiemmin julkaistut valtakunnalliset laatusuositukset,( mm 1999), antavat suosituksia terveydenhuollon laatutyölle asiakkaan, johdon, henkilöstön ja prosessien näkökulmasta .Kuntaliitto julkaisi Terveydenhuollon laatuoppaan 2011 kliinistä työtä terveydenhuollossa tekeville. Vaasan sairaanhoitopiirissä oli Strategiaan kirjattuna yhteisen laatujärjestelmän käyttöönotto. Aiemmin laatutyö tapahtui osastojen ja yksiköiden omilla valitsemilla menetelmillä, esimerkiksi ITE-menetelmällä (Kuntaliitto). Asiakas-potilasnäkökulmaa arvioitiin asiakas-potilaspalautteilla. Yhteiseksi, koko organisaation kattavaksi laatujärjestelmäksi valittiin SHQS-laatujärjestelmä (Social and Health Quality Service). Järjestelmä perustuu kansainväliseen akkreditointimenettelyyn. Järjestelmä sisältää arviointikriteeristön johdon ja henkilökunnan käyttöön. Arviointi sisältää johdon ja henkilökunnan itsearvioinnit, organisaation sisäisten auditoijien tekemät sisäiset auditoinnit sekä terveydenhuollon asiantuntijoiden ja järjestelmän omistajaorganisaation auditoijien suorittamat ylläpitoauditoinnit sekä varsinaiseen sertifiointiauditoinnin. Arviointien kohteena ovat strateginen johtaminen, johtamisjärjestelmä (sisältää riskienhallinnan), henkilöstöasiat, palveluprosessit sekä arviointi ja kehittäminen. Kriteeristö sisältää ISO-9000 kriteeristön vaatimukset. Laatujärjestelmän tavoitteena on varmistaa organisaation rakenteelliset edellytykset tuottaa hyvää laatua ja palvelua potilaille ja asiakkaille. Saadakseen sertifikaatin kolmeksi vuodeksi organisaation tulee täyttää lisäksi kansainväliset Laaduntunnustuksen ehdot, jotka perustuvat ISQUA:n valvomaan järjestelmään. SHQS- laatujärjestelmä otettiin käyttöön vuoden 2005 lopulla ja ensimmäiset itsearvioinnit tehtiin vuonna 2006. Sen jälkeen arvioinnit ja auditoinnit on toteutettu ohjelman sääntöjen mukaisesti. Laatujärjestelmän käyttöönotto on merkittävä panos organisaatiossa sekä kustannusten että käytettyjen henkilöresurssien suhteen. Yleensä laatua on arvioitu terveydenhuollon organisaatiossa potilasryhmien hoidon laatuna mutta hyvin vähän koko organisaation toimintaa kattavan laatujärjestelmän näkökulmasta. SHQS-laatujärjestelmästä ei ole tehty tutkimusta Suomessa vaikka se on useissa organisaatioissa jo käytössä. Tutkimusta ei myöskään löydy kansainvälisessä kirjallisuudessa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on kuvata ja arvioida SHQS-laatujärjestelmän toimenpanoa ja sen avulla aikaansaatua jatkuvaa laadunparantamista. Arviointien ja auditointien yhteydessä syntyy runsaasti raportteja, joita käytetään tutkimuksen materiaalina. Raporttien lisäksi haastatellaan hoitoyksiköiden osastonhoitajia, koska heillä on yksikkötasolla vastuu laadunhallinnasta. Tutkimusmateriaali analysoidaan käyttäen laadullista analyysiä sekä dokumentteina toimivien laaturaporttien että haastattelujen osalta. Kirjallisuutta Meyers D.C, Durlak J.A, Wandersman A.(2012) The Quality Implementation Framework: A Synthesis of Critical Steps in the Implementation Process. American Journal of Community Psychology. Niskanen J. (2004). EFQM,ISO 9001:2000,Kings Fund sekä Benchmarkingiin perustuva palvelurakenneauditointi. Vaasan yliopiston julkaisuja 254. Schilling J, Cranovsky R, Straub R. ( 2001). Quality programmes, accredititation and certification in Schwitzerland 2001. International Journal for quality in Health Care, VOl 13, Number 2, pp 157161. Swinehart K, Green R F.( 1995). A continuous improvement and TQM in health care: an emerging operational paradigm becomes a strategic imperative. International Journal of Health Care Quality Assurance Vol8, no 1, pp 23-27. Wagner C,DE Bakker D H,Groenewegen P P.(1999). A measuring instrument for evaluation of quality systems. International Journal for Quality in Health Care, Vol 11,Number 2, pp 119-130. Vuori H.(2013) Terveydenhuollon laatutyön kehitys Suomessa . Sosiaalilääketieteellinen Aikakauslehti 50: 87-95. Vuorovaikutuksen rakentuminen eri organisaatiotasojen sairaalajohtoryhmien kokouksissa Tomi Laapotti, FM, Jatko-opiskelija, Jyväskylän yliopisto, Viestintätieteiden laitos, Puheviestintä [email protected] Sairaalat ovat kompleksisia organisaatioita, jotka muodostuvat keskenään erilaisista, mutta monitasoisesti toisiinsa kietoutuneista vastuu- ja toimialueista. Sairaaloiden hierarkkinen hallinto- ja johtamisperinne eriyttää osaltaan hallinto- ja kliinisen työn toisistaan, mikä luo osalle työntekijöistä monia tilannesidonnaisia rooleja. Erilaiset toimintatavat, organisaatiorakenteet, edustukselliset roolit, vuorovaikutuskäytänteet ja muuttuva toimintaympäristö muodostavat sairaalatyöyhteisöön enemmän tai vähemmän pysyviä ja läpäiseviä rajapintoja, jotka syntyvät, joita vahvistetaan ja joita ylitetään vuorovaikutuksessa. Kompleksista organisaatiota tehdään olevaksi ja ymmärrettäväksi muodollisissa kokouksissa, joita tarkastelemalla voidaan saada tietoa vuorovaikutuskäyttäytymistä ohjaavista rakenteista. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan sairaalan johtoryhmäkokouksia kahdella organisaatiotasolla: johtoryhmät ovat sairaalan johtamis- ja tietojärjestelmien tärkeitä solmukohtia. Esiteltävän tapaustutkimuksen tavoitteena on ymmärtää sairaalan toimi- ja vastuualuetason johtoryhmien kokousvuorovaikutuksen rakenteita ja näiden rakenteiden yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia eri organisaatiotasoilla strukturaatioteoreettisesta näkökulmasta. Lisäksi tavoitteena on kuvata kokoustilanteen dynaamista riippuvuussuhdetta organisaation rakenteisiin, ja kuinka tämä todentuu kokousvuorovaikutuksessa. Aineistona on viisi autenttista johtoryhmäkokousta kummaltakin organisaatiotasolta ja lisäksi johtoryhmien jäsenten teemahaastatteluita (N=9). Tutkimuksen tavoitteisiin vastataan tarkastelemalla havainnointiaineistosta millainen ryhmän viestintäverkosto on, miten ryhmän jäsenten edustukselliset roolit vaikuttavat kokousvuorovaikutukseen sekä miten ryhmä vahvistaa tai uudelleenmäärittelee kokousvuorovaikutusta sääteleviä rakenteita vuorovaikutuksessa. Havainnointiaineiston analyysi perustuu sosiaaliseen verkostoanalyysiin. Haastatteluaineistosta tarkastellaan, millaisena ryhmän jäsenet itse kokevat kokouksissa käydyn keskustelun ja sen myötä kokousten merkityksen osana omaa johtamistyötään. Haastatteluaineistoa tarkastellaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin. Tutkimuksen tulosten mukaan kummankin organisaatiotason johtoryhmäkokoukset olivat voimakkaasti puheenjohtajakeskeisiä: tämä ei ole sinänsä yllättävää, mutta verkostoanalyysi osoitti, että ryhmissä käydyt keskustelut käytiin puheenjohtajan ja yhden osallistujan välillä kerrallaan, ei siis koko ryhmän tasolla. Alemman organisaatiotason kokoukset olivat selkeämmin puheenjohtajakeskeisiä, vaikka niissä keskusteltiin dynaamisemmin. Vuorovaikutusverkostojen rakenteet mukailivat organisaatiorakenteisiin pohjaavia rooleja ja kokousten tehtävää. Johtoryhmien jäsenet kokivat kokoukset tärkeiksi tiedonvälityksen ja koordinoinnin areenoiksi, joissa on hyvä ja keskusteleva ilmapiiri. Tärkeistä asioista keskustellaan jopa ensisijaisesti kokoustilanteen ulkopuolella, eikä rajapintojen ylittämistä nähdä toiminnan kehittämisen mahdollisuutena. Moniroolisuus koetaan ajoittain haastavaksi ja toimintaympäristön kompleksisuus tunnistetaan. Esityksessä pohditaan tutkimuksen tuloksia, käytännön sovelluksia ja pienryhmien vuorovaikutuksen kompleksisuusnäkökulmaisen tutkimuksen metodologisia haasteita. Lääkäri- ja hoitajajohtajien kokemukset omasta työstään Alustavia havaintoja tutkimushaastatteluista Anne Koskiniemi Sairaalaorganisaatioita voi luonnehtia kompleksisiksi asiantuntijaorganisaatioiksi, joissa eri ammattikuntien yhteistyön tuloksena saadaan aikaan laadukasta potilashoitoa. Taito ja halu työskennellä yli ammattikuntien rajojen ovat tärkeitä mutta eivät itsestään selviä tekijöitä asiantuntijaorganisaatiossa. Sairaalaorganisaatiolla on useita ominaispiirteitä, jotka rajoittavat tai vaikeuttavat moniammatilliseen yhteistyöhön liittyvien taitojen ja halujen kehittymistä: Lääkäreiden ammatti-identiteetti rakentuu lääketieteestä ja hoitajien hoitotieteestä käsin tuottaen kaksi eriytynyttä ammattikuntaa omine traditioineen. Ammattikuntarajoja toisaalta heijastaa ja toisaalta vahvistavat ammatilliset linjaorganisaatiot. Lääkärit työskentelevät lääkärijohtajan ja hoitajat hoitajajohtajan alaisuudessa omissa linjaorganisaatioissaan. Vaikkakin erilaiset taustat ja koulutukset ovat edellytyksiä tasokkaalle potilashoidolle, tuovat ne samalla haasteita arkipäivän yhteistyölle ja yhteistyön sekä työntekijöiden johtamiselle. Sairaalassa johtajaksi edetään usein substanssiosaamisen perusteella. Johtajaksi voi päästä tai niin sanotusti joutua asiantuntijuuden vuoksi. Vaikka johtajaksi joutumisesta ei voida useimmissa tapauksissa puhua, ilmiö voi olla läsnä pienissä työyhteisöissä tai erikoisaloilla, joissa asiantuntijoiden määrä on rajallinen. Substanssiosaaminen tuo johtamiseen monia myönteisiä ja johtamista tukevia piirteitä: Työkokemus ja oman alan asiantuntijuus luovat johtajalle itselleen varmuutta ja taitoa johtaa, toisaalta synnyttävät työntekijöiden keskuudessa luottamusta ja arvostusta johtajaa kohtaan. Substanssin tunteva johtaja pystyy lisäksi vaikuttamaan alan kehitykseen sekä alueellisesti että valtakunnallisesti asiantuntijuuden pohjalta ja tutkimuksen kautta. Terveydenhuollon johtajan johtamistyö ei aina ole kokoaikaista, vaan sitä voi tehdä substanssityön rinnalla. Etenkin lääkärit haluavat usein esimiesasemassa ollessaankin säilyttää kliinisen työ osana arkipäivää. Perustehtävän toteutumisesta huolehtiminen koetaan usein sekä lääkäri- että hoitajajohtajien keskuudessa tärkeimmäksi työtehtäväksi. Asiantuntijuutta ja substanssityötä korostavassa toimintaympäristössä on riski, että johtaminen ja sen hallitseminen jää substanssiosaamisen jalkoihin eikä johtamisen merkitystä kiireisessä työssä ehditä havaita. Tutkimuksessani tarkastelen kahden sairaanhoitopiirin lääkäri- ja hoitajajohtajien kokemuksia omasta työstään. Tutkittavilla on niin sanottu kaksoisrooli; he tekevät esimies- ja johtamistyön lisäksi myös kliinistä työtä. Kliinisen työn osuus kokonaistyöajasta vaihtelee välillä 20 % - 60 %. Tavoitteenani on löytää esimiesten kokemuksista terveydenhuollon johtamistyön kannalta merkityksellisiä asioita, joita voidaan hyödyntää johtamisen ja johtamisjärjestelmän kehittämisessä. Tutkimusaineiston olen kerännyt avoimilla haastatteluilla (N=25) kevään ja syksyn 2014 aikana. Tutkimukseni menetelmälliset valinnat pohjautuvat fenomenologiaan. KOMPLEKSISEN TERVEYDENHUOLLON KEHITTÄMINEN Deliberatiivinen organisaatioraati sairaalaorganisaation kehittämisessä – Vaasan keskussairaalan onkologian klinikka matkalla Suomen parhaaksi. Tomi Niemi tutkimusavustaja Sosiaali- ja terveyshallintotiede Vaasan yliopisto Terveydenhuollon kehittämisen tarve Terveydenhuollon kehittämisessä vastataan kiristyvään resurssivajeeseen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Vaikeat ja moniulotteiset sairaudet ja tapaturmat sekä monitoimijainen palvelukokonaisuus muodostavat sosiaali- ja terveydenhuollosta kompleksisen toimintakentän. (Ramirez, West & Costell 2013: 670.) Terveydenhuollon kompleksisuuden erityispiirteiden ymmärtäminen on merkittävässä asemassa organisaation toiminnan kestäväksi kehittämiseksi. Nykytilanteessa ympäristön muutokset tuottavat monelta suunnalta vaikutuksia organisaation prosesseihin, jolloin toiminnalta edellytetään jatkuvaa sopeutumiskykyä vaihtuvien tarpeiden huomioimiseksi. (Mitleton-Kelly 2011: 47.) Organisaatioraati pureutuu terveydenhuollon organisaatioiden pirullisiin ongelmiin henkilöstö- ja toimijalähtöisesti. Suuriin ja moniulotteisiin haasteisiin vastaava kehittämisprojekti joutuu vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: Miten organisaatioraati kykenee täyttämään terveydenhuollon kehittämisen vaatimukset? Onko toimijoiden välinen yhteisymmärrys saavutettavissa kehittämisprojektin aikana? Sopiiko deliberatiivinen demokratia terveydenhuoltoon? Deliberatiivinen organisaatioraati toiminnassa Hyvä päätöksenteko edellyttää yksimielisyyden sekä erimielisyyksien löytämistä ja kartoittamista. Avainasemassa on yhteisten arvojen rakentaminen prosessin aikana. Deliberatiivisessa demokratiassa kootaan yhteen monipuolinen osallistujajoukko keskustelemaan yhdessä. Deliberatiivinen prosessi sisältää oppimista, muutoksia, yksimielisyyttä sekä lähes tärkeimpänä erimielisyyttä sisältäviä mielipiteitä. Huomioimalla jokaisen näkökulma käsiteltävässä asiassa mahdollistetaan ennen näkemättömien ulottuvuuksien tiedostaminen. Deliberatiivisten raatimenettelyiden tarkoitus on punnita olemassa olevia vaihtoehtoja ja tuottaa mahdollisia ratkaisuehdotuksia. Menetelmien hyödyntäminen päätöksenteossa vahvistaa yhteisön luottamusta päätöksentekoon. (Carson 2011: 26–27, 31–32.) Vaasan keskussairaalan onkologian klinikalla toteutettu, Terveysdynamoksi nimetty organisaatioraati tunnustaa organisaatio kehittämisessä kompleksisuuden olemassaolon ja pyrkii kuulemaan toimijoiden moniäänisyyden. Vaasan keskussairaalan onkologian klinikan kehittämistyö toteutettiin kevään 2013 aikana. Terveysdynamon tavoitteena oli löytää uusia lähestymistapoja terveydenhuollon kehittämistarpeisiin. Deliberatiivinen organisaatioraati kokoontui Vaasan keskussairaalan onkologian tiloissa neljänä iltapäivänä, kooten klinikan toimijat moniammatillisesti yhteen. Osallistujien edustavuus organisaatioraadissa kattoi klinikan koko toiminta-alueen. Organisaatioraati kokoontui yhteisen haasteen äärelle, pohtimaan nykyisyyttä ja innovoimaan tulevaisuuden toimintasuunnitelmia. Kehittämishaaste asetettiin korkealle nostamalla Terveysdynamon teemaksi; Kuinka Vaasan keskussairaalan onkologian klinikasta saadaan Suomen paras? (Jekunen, Vartiainen, Raisio, Lindell & Niemi 2013: 1712–1713) Työryhmä 7. Korkeakoulut ja tutkimuslaitokset, tutkimusrahoitusuudistus ja tutkimustiedon hyödyntäminen Dosentti, yliopistonlehtori Turo Virtanen, Helsingin yliopisto Dosentti, yliopistonlehtori Vuokko Kohtamäki, Tampereen yliopisto 1. Poliisitutkimuksen asiakkaiden erilaiset tietotarpeet Vesa Muttilainen 2. Verkostot ja niiden hallinta valtion tutkimuslaitosjärjestelmän kehittämisessä Jouko Inkeröinen 3. Ministeriöiden ja tutkijoiden yhteistyö tutkimustiedon hyödyntämisessä Turo Virtanen 4. Euroopan yliopistojen modernisaatio: miten Suomi ja muu Eurooppa pärjäävät autonomian ja innovaatiotuloksellisuuden rankingeissa Vuokko Kohtamäki 5. Prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtaminen ja organisointi – simulaatio-virtuaali koulutus terveydenhuollossa Auli Alanko, Vaasan yliopisto Poliisitutkimuksen asiakkaiden erilaiset tietotarpeet Vesa Muttilainen, Poliisiammattikorkeakoulu Vuoden 2014 alussa voimaan tulleessa laissa Poliisiammattikorkeakoulusta (1164/2013) on määritelty oppilaitoksen yhdeksi tehtäväksi, että se ”harjoittaa soveltavaa tutkimus- ja kehitystyötä, joka palvelee poliisitoiminnan ja sisäisen turvallisuuden suunnittelua ja kehittämistä sekä Poliisiammattikorkeakoulun opetusta”. Aiheiden valintaa suuntaavat tutkimusalat ovat Poliisin työ ja organisaatio, Poliisitoiminta sekä Poliisi yhteiskunnassa. Tutkimustoiminta pyrkii siis palvelemaan samanaikaisesti hallinnollista, toiminnallista ja koulutuksellista näkökulmaa. Käytännössä tiedon hyödyntäjien osin ristiriitaiset tietotarpeet ja myös poliisitutkimuksen laaja kohdeala tekevät tiedontuotannosta haasteellista. Soveltuuko sama tieto hallinnon strategiseen suunnitteluun, poliisitoiminnan ohjaamiseen ja koulutusmateriaaliksi? Poliisitutkimuksen alueella keskustelu tietojen hyödyntämisestä liittyy kahteen perinteeseen. Yhtäältä on puhuttu tietoon perustuvasta päätöksenteosta (ns. Evidence-based policy -keskustelu) sekä toisaalta tietojen välittymisestä tutkijoiden ja tiedon hyödyntäjien kesken (ns. Knowledge transfer -keskustelu) Verkostot ja niiden hallinta valtion tutkimuslaitosjärjestelmän kehittämisessä Jouko Inkeröinen, Oulun yliopisto Tutkimuslaitosten verkostot mainittiin yhtenä kansallisen tutkimuslaitosjärjestelmän toteuttamismallina jo 1990-luvun alussa esiteltyn sektoritutkimuksen yleismallin yhteydessä. Sektoritutkimuksen kehittämisen päätavoitteita olivat tutkimuslaitoskentän tasapainottaminen, ratkaisukyvyn lisääminen hallinnonalat ylittäviin laajoihin ongelmiin, kustannustehokkuuden sekä yhteistyön lisääminen. Tarkastelemme valtion sektoritutkimuksen kehittämistä viimeisen kahdenkymmenvuoden ajanjaksolla. Tutkimuksemme perustuu aineistoanalyysiin (erityisesti Valtion tutkimus- ja innovaationeuvoston linjaukset sekä kehittämisen eri vaiheissa tehtyjen selvitysten selvitysmiesraportit) sekä tutkimuslaitosjärjestelmän rakenteelliseen uudistamiseen keskeisesti osallistuneiden henkilöiden haastatteluihin. Erityisesti tarkastelemme ympäristö- ja luonnonvaraalaa. Sektoritutkimuksen yleismallin perusajatus oli enemmän tutkimuslaitosrakenteen kehittämisessä kuin verkostoyhteistyössä. Verkostoajattelu tuotiin selkeämmin kehittämistyöhön vuonna 2007 perustetun Sektoritutkimuksen neuvottelukunnan ja sen tilaaja-tuottaja konsortioiden myötä. Viimeisin kehityssuunta (ns. TULA-uudistus) yhdistelee tutkimuslaitosmallia ja verkostoyhteistyötä. Selvitimme kehittämismallien tavoitteiden kautta mitkä tekijät koettiin toteutuneiksi ja missä epäonnistuttiin. Samalla kartoitimme käsityksiä verkostojen mahdollisuuksista ja rajoitteista tutkimuslaitosjärjestelmän edelleen kehittämisessä. Näkemykset tutkimuslaitosverkostojen hallinnan mahdollisuuksista hajaantuivat perinteisen laitosmallin ja tulosohjauksen kannattamisesta hyvinkin laajaan itseohjautuvaan verkostoitumiseen. Myös rahoittajat katsotaan olennaisesti verkostojen osaksi. Hallinnonalojen ylittäminen temaattisesti ei tuota vaikeuksia, mutta verkostojen resurssointi yli hallinnonalojen on ongelmallisempaa. Ministeriöiden yhteisiä verkostojen hallintamekanismeja on kehitetty. Asetuksella perustettu Luonnonvara- ja ympäristötutkimuksen yhteenliittymä (LYNET) ja sen ympärille luodut toimintamallit ovat tästä esimerkki. Ylhäältä annetut verkostojen toimintamallit koettiin usein hankaliksi. Tutkijat ovat tottuneet verkostoitumaan omia kanaviaan käyttäen. Tutkimusyhteistyöverkostot halutaan hallinnonalan omaa tutkimusta täydentäväksi - ei korvaavaksi toiminnaksi. Erityisesti sopivana, tosin hallinnaltaan haastavana ja hyödyltään epävarmempana, verkostomainen toiminta nähdään kansainvälisen tutkimusyhteistyön edistämisessä. Ministeriöiden ja tutkijoiden yhteistyö tutkimustiedon hyödyntämisessä Turo Virtanen, Helsingin yliopisto Valtioneuvosto teki syyskuussa 2013 periaatepäätöksen valtion tutkimuslaitosten ja tutkimusrahoituksen kokonaisuudistukseksi. Siinä linjataan, että yhteiskuntapolitiikan valmistelu, päätöksenteon ja toimeenpanon tulisi perustua tutkittuun tietoon. Päätöksen mukaan tarvitaan systemaattinen toimintamalli, jolla varmistetaan vahva ja horisontaalinen tietopohja yhteiskunnallisen päätöksenteon tueksi. Tavoitteeksi on asetettu, että valtioneuvoston ja muun päätöksenteon piirissä hyödynnetään tutkimuksen tuloksia nykyistä paremmin. Esityksessä tarkastellaan rinnan sekä policy-prosessia että tutkimusprosessia ja pohditaan, miten ministeriöiden ja tutkijoiden yhteistyötä tutkimustiedon hyödyntämisessä voidaan mallintaa suhteuttamalla nämä prosessit toisiinsa. Euroopan yliopistojen modernisaatio: miten Suomi ja muu Eurooppa pärjäävät autonomian ja innovaatiotuloksellisuuden rankingeissa Vuokko Kohtamäki, Tampereen yliopisto Useat eurooppalaiset kansallisvaltiot ovat päättäneet vahvistaa yliopistojen autonomiaa. Tavoitteena on, että yliopistoista tulisi entistä kilpailukykyisempiä niin kansallisesti kuin kansainvälisesti ja että ne kykenisivät vastaamaan ympäristön muuttuviin odotuksiin. Korkeakoulupoliittinen päätöksenteko on kansallista, mutta esimerkiksi autonomiaan liittyvät tavoitteet ja keinot ovat kiinteästi yhteydessä Euroopan Unionin korkeakoulutuksen agendoihin. Autonomian myönteiseen ja vahvistavaan voimaan uskotaan, vaikka korkeakouluautonomian käytännön hyödyntämisestä ja hyödyistä on vähän tutkimusta. Eurooppalaisessa autonomiarankingissa Suomi sijoittuu taloudellisen autonomian osalta vasta sijalle 16, vaikka tarkastelussa on otettu huomioon taloudellisen autonomian edellytysten vahvistamiseksi jo tehdyt kansalliset päätökset. Globaalissa innovaatiotuloksellisuuden rankingissa Suomi asettuu kärkipaikoille etenkin panosten osalta. Onko autonomialla ja innovaatiotuloksellisuudella kytköksiä toisiinsa? Korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa on. Alustuksessa tarkastellaan kahden ranking-listan menestystekijöiden välisiä tilastollisia yhteyksiä Euroopassa. Prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtaminen ja organisointi – simulaatiovirtuaali -koulutus terveydenhuollossa Auli Alanko, Vaasan yliopisto Tavoitteena tässä tutkimuksessa on tutkia prosessijohtamisen näkökulmasta prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtamista ja organisointia, tarkastella monitieteellisesti prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen teoreettista viitekehystä ja toteutusta erilaisissa ympäristöissä, tässä tapauksessa erityisesti simulaatio-opetuksessa terveydenhuollossa sekä vertailla terveydenhuollon simulaatio-virtuaali -koulutuksen erilaisten toteutustapojen prosesseja ja teoreettiseen viitekehykseen peilaamalla nostaa esiin näiden erilaisten tapojen johtamisen ja organisoinnin olennaisia piirteitä. Toteutukseksi on suunniteltu neljän-viiden artikkelin sarjaa, joissa edetään teorian kautta tarkastelemaan terveydenhuollon oppilaitoksen (ammattikorkeakoulu), ensihoitokeskuksen ja mahdollisesti opetusterveyskeskuksen erilaisia ja yhteneviä prosesseja ja malleja organisoida ja johtaa prosessuaalista ja toiminnallista koulutusta, erityisesti simulaatio-virtuaali –koulutusta. 1.artikkeli: Tarkastelen dokumenttianalyysin keinoin prosessijohtamisen näkökulmasta prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen johtamisen teoreettista viitekehystä kuvaamalla ja pohtimalla monitieteisestä näkökulmasta prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen rakennetta, kulkua, johtamista ja organisointia. 2. artikkeli: Artikkelissa esitellään simulaatio-virtuaali –koulutuksen prosessia ammattikorkekoulun terveydenhuollon opetuksessa preskriptiivisen havainnoinnin ja haastattelun keinoin sekä vertaillaan toteutusta teoreettisen viitekehyksen kuvaamiin rakenteisiin. Artikkelissa on tarkoitus pohtia myös kulttuuristen tekijöiden vaikutusta prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen toteutukseen, kun ympäristönä on ammattikorkeakoulu. 3. artikkeli: Artikkelissa havainnoidaan preskriptiivisen havainnoinnin ja haastattelun keinoin prosessuaalisen ja toiminnallisen koulutuksen toteutusta ensihoitokeskuksen simulaatio-virtuaali – koulutuksessa ja verrataan sitä teoreettiseen viitekehykseen sekä oppilaitosympäristössä toteutettuun simulaatio-virtuaali –koulutukseen. Artikkelissa on tarkoitus pohtia myös oppilaitosympäristön ja ammatillisen ympäristön kulttuurisia eroja ja yhteneväisyyksiä. 4.artikkeli: Mikäli SoTe -uudistus tulee toteutumaan Vaasan seudulla suunnitellusti, tullaan artikkelissa kuvaamaan, kuinka kokonainen simulaation ympärille rakennettu organisaatio toimii kvantitatiivisen vertailututkimuksen, vertailevan hallinnontutkimuksen ja preskriptiivisen havainnoinnin keinoin sekä verrataan tätä prosessien kokonaisuutta, sen johtamista ja organisointia teoreettiseen viitekehykseen. Kulttuurisena näkökulmana tässä artikkelissa on opetusterveyskeskuksen sijoittuminen ammatillisen ympäristön ja oppilaitosympäristön välimaastoon. Mikäli SoTe –uudistus ei toteudu Vaasan seudulla suunnitellusti, saattaa tämä artikkeli jäädä pois. 5.artikkeli: Metodina artikkelissa käytetään vertailevaa hallinnon tutkimusta. Artikkelissa selvitetään teoreettisen viitekehyksen käsitystä siitä, kuinka prosessuaalinen ja toiminnallinen koulutus voidaan suunnitella, johtaa ja organisoida sekä verrataan sitä oppilaitosympäristön, ensihoidon ja opetusterveyskeskuksen simulaatio-virtuaali –koulutusten toteutumiseen. Lisäksi aiempien artikkelien kohteena olleiden organisaatioiden toteutustapoja verrataan toisiinsa ja haetaan kussakin ympäristössä ja kulttuurisessa kontekstissa korostuvia oleellisia piirteitä. Työryhmä 8. Governance and management in developing countries Researcher (Ph.D.), Muhammad Azizuddin, University of Tampere Does Strategic Institutional Capacity Promote Solid Waste Management? An Insight to Dhaka City Corporation in Bangladesh Building institutional capacity has been a focus of government for many decades and even centuries in the world towards strengthening public governance. However, building the organizational capacity has got the attention to reforms since 1980s. Consequently, urban governance is nowadays one of the emerging trends. The present world has already reached a point of hyper-urbanization where more than half of the global population is urban. UN estimates over next 30 years, urban population to be growing rapidly particularly in the developing world. Indeed, rapid urban growth throughout the developing world seriously outstripped the capacity of most cities to provide adequate services for their citizens. Bangladesh is not an exception. Dhaka is the capital of Bangladesh, has emerged as fast growing mega city in developing countries. At present, the population of Dhaka is more than 15 million and by 2015 population will reach to 21 million. Dhaka City Corporation is responsible for facilitating basic service delivery as a main urban government agent. Nevertheless, the corporation suffers inherent weakness of organizational capacity and city dwellers have been facing multifarious problems in city life. The practical context requires immediate attention to promote the situation. This study aims to explore how does strategic institutional capacity matter for promoting urban governance in Bangladesh? In view of this, the study particularly analyses the solid waste management of the corporation. This paper has been prepared using the secondary sources such as acts, master plan, websites and available studies on corporations and solid waste management. The study shows that governance of the corporation is equipped with limited and weak institutional capacities from strategic point of view. Eventually, the paper recommends an integrated model of governance in strengthening governance of corporation as a whole and solid waste management in particular. Key Words: Strategic Institutional Capacity, Solid Waste Management, Dhaka City Corporation. Author: SM Shafiqul Alam, Ph.D Research Fellow, Department of Management Studies, School of Management, University of Tampere, Tampere, 33014, Finland & Assistant Professor, Department of Politics and Public Administration, Islamic University, Kushtia, Bangladesh. Tel: +358 409369708, E-mail: [email protected] EVALUATING GOVERNANCE AND MANAGEMENT IN AFRICA: A UTILITARIAN PERSPECTIVE Charles Osifo, University of Vaasa Evaluation is the act of making assessment or judgment in relation to the amount, value, or amount of something or a phenomenon of interest. Evaluation can act as a link between, expectation and reality, intervention and feedback, need and fulfilment, interest and sacrifice, past and present, future and reform and many others. Evaluating governance and management could take different dimensions, especially, as it relates to Africa. However, a utilitarian perspective in evaluating governance and management in Africa can create a rational and narrow focus towards the contribution of good or bad consequences public administrative practices or values and mechanisms that are represented by personnel, institutions, laws, actions, and policies. To realize the narrow and rational objectives, governance and management are evaluated in the public domain, and a historical step by step analysis is adopted. Achieving the main objectives helps in answering the following questions: 1. Why do we discuss public governance and management in Africa 2. To what level have public governance and management yielded good or satisfactory consequences in Africa 3. What are the key ways of improving public governance and management in Africa from a contemporary standpoint? Governance and management are terms often used interchangeably in most discourses. To avoid unnecessary mix-up it is meaningful to discuss governance and management under a single umbrella, because they both represent act and framework for getting things done. Public governance and management in Africa represent acts and frameworks for getting public business done in Africa; public business relating to the provision of basic amenities, improving citizens´ wellbeing, protecting territorial integrity, planning for the future generation, improvement of national pride and respect in the international circle, and many others. Institutionalisation of community engagement at African universities Henry Mugabi Abstract Although the earliest medieval universities in Europe began as teaching-only institutions, the university has experienced academic revolutions and its mission has expanded to include three functions, namely: teaching, research and community engagement. Despite the widespread acceptance of the three missions of the university, teaching and research are much more established and understood functions than is community engagement. For example, teaching is still the central responsibility of the university in most countries and research is a defining feature of top-tier universities and research productivity is the single most important criterion in the evaluation and ranking of academics and universities. Nonetheless, community engagement is recognised in the academic literature and, increasingly, a number of organisations and institutional networks that accentuate the importance of engagement and promote research about community engagement have emerged. In addition, globally, many universities recognise the importance of engagement and proclaim community engagement as one of their core activities. A review of the mission statements of all Ugandan universities, for example, shows that in addition to teaching and/or research, the universities aspire to contribute to the socio-economic transformation of society. Unfortunately, such assertions do not reveal much about the commitment of the universities to community engagement, particularly the presence or absence of necessary institutions—policies, organisational structures and practices—and the presence or absence of coherence among the institutions. Therefore, the purpose of this paper is to analyse the institutionalisation of community engagement at African universities. The discussion will focus on a single case—Makerere University—and the analysis will utilise qualitative data that were collected through semi-structured face-to-face interviews and document analysis. Key words: Community engagement; institutionalisation; higher education; Africa; Uganda; Makerere University The Limits of Human Resource Management and Public Service Delivery in South Asia Muhammad Azizuddini PhD, Researcher and Teacher (UniPID) in the School of Management at the University of Tampere, Tampere. Finland. [email protected] Abstract: Human Resource Management is instrumental to functional governance. Performance of street level functionaries including support staff in government for service delivery, otherwise known as management, uphold the true meaning of public service. Evidence shows that human resource performance in local administration in South Asia, including Bangladesh is substandard. This state of affairs, in fact, has raise some fundamental research questions: why is the situation like this? what are the reasons behind this? how far the functionaries are capable enough to carry out their responsibilities in service delivery with changing environment? what are the drawbacks and limitations in their functioning? are they enjoy appropriate working environment? This research paper aims at scholarly understanding of the challenges and limitations of governance and management government and administration in South Asia. It seeks to deal particularly with the limits of human resource management in developing countries highlighting the incongruities of administrative functioning in public service delivery at local level in Bangladesh. The discussion focuses on a single case of Biswanath Upazila and analysis utilizes qualitative data collected through document analysis and field research. The research finds that public service delivery of local administration is in a state of disarray. This is, to most extent, because of less-functional human resource management in field level project implementation. The paper concludes with the inferences that have broader implications for the understanding of other developing countries worldwide. Keywords: Governance, Public Administration, Local Administration, Administrative Functioning, Management, Human Resource Management, Public Service, Service Delivery, Upazila, Bangladesh, and South Asia. Contents of the Paper: Research Context and Significance Aim, Objective, and Research Question Materials, Methods, and Philosophical Foundations Discourse on Administrative Functioning and HRM Practice Challenges and Prospects of Public Service Delivery Concluding Remarks
© Copyright 2024