Elektroniputkilla toimivan kitaravahvistimen tutkiminen

AALTO-YLIOPISTON TEKNILLINEN KORKEAKOULU
Insinööritieteiden ja arkkitehtuurin tiedekunta
Koneenrakennustekniikan laitos
Ari Viitala
Elektroniputkilla toimivan kitaravahvistimen tutkiminen:
tyyppitapauksena VOX AC30
Diplomityö, joka on jätetty opinnäytteenä tarkastettavaksi diplomi-insinöörin
tutkintoa varten Espoossa 11.6.2010
Työn valvoja:
Professori Matti Karjalainen
Työn ohjaaja:
Tekniikan tohtori Jyri Pakarinen
AALTO-YLIOPISTON
TEKNILLINEN KORKEAKOULU
Ari Viitala
Tekijä:
DIPLOMITYÖN
TIIVISTELMÄ
Työn nimi:
Elektroniputkilla toimivan kitaravahvistimen tutkiminen:
tyyppitapauksena VOX AC30
Päivämäärä:
11. kesäkuuta 2010
Tiedekunta:
Insinööritieteiden ja arkkitehtuurin tiedekunta
Laitos:
Koneenrakennustekniikan laitos
Professuuri:
S-89 Akustiikka ja äänenkäsittelytekniikka
Työn valvoja:
Professori Matti Karjalainen
Työn ohjaaja:
Tekniikan tohtori Jyri Pakarinen
Sivumäärä: 88
Elektroniputki1 on läpi vuosikymmenten säilyttänyt arvostetun asemansa etenkin
ammattitason kitaravahvistimien aktiivisena komponenttina. Suosiolle on esitetty
useita eri syitä, mutta yleisimpänä kuitenkin pidetään putkivahvistimen luonnostaan
miellyttävää ääntä, mistä kuulee usein käytettävän termejä kuten lämmin ja rikas.
Putkivahvistimien huonoihin puoliin lukeutuu pääasiassa se, että ne ovat
tyypillisesti selvästi suurempia, raskaampia ja kalliimpia kuin vastaavat
transistorivahvistimet. Putket ovat myös kuluvia ja mekaanisesti melko herkkiä
komponentteja. Lisäksi yhdestä putkilla toimivasta kitaravahvistimesta saatava
soundien2 kirjo on yleensä melko suppea, joten jos kitaristi haluaa enemmän
vaihtelevuutta soundiin, hänen täytyy käyttää useampia vahvistimia. Edellä
mainitut seikat ovat luoneet markkinat simuloiville ja mallintaville vahvistimille,
joilla pyritään putkivahvistimen sointiin ilman kyseisen vahvistintyypin
haittapuolia. Tietotekniikan kehityksen myötä erityisesti digitaalinen
signaalinkäsittely eli DSP (Digital Signal Processing), on noussut merkittäväksi
mallinnustekniikaksi. Tämän diplomityön tavoitteena on tuottaa tutkimustuloksia
putkivahvistimien soundiin vaikuttavista tekijöistä kitaravahvistinmallinnusta
varten, mutta myös yleisesti koota aiheesta tietoa yksiin kansiin. Tavoitteeseen on
tarkoitus päästä sekä teoriaa tutkimalla että käytännön mittauksia tekemällä ja
tuloksia analysoimalla. Mittauksia tehdään erilliselle ECC83/12AX7kaksoistriodille sekä työtä varten rakentamalleni VOX AC30 -kitaravahvistimelle.
1
Yleensä käytetään vain sanaa putki. Ks. avainsanat.
2
Soundi/saundi (sound) on hyvin vakiintunut sana alalla eikä parempaa
suomenkielistä vastinetta käytännössä ole. Toisinaan käytetään myös sanaa sointi
(tone).
Avainsanat:
Kitaravahvistin,
(elektroni)putkivahvistin,
epälineaarisuus, särö, soundi, sointi.
i
(elektroni)putki,
AALTO UNIVERSITY SCHOOL OF
SCIENCE AND TECHNOLOGY
Ari Viitala
Author:
ABSTRACT
OF THE MASTER’’S THESIS
Name of the Work:
Examination of Vacuum Tube Guitar Amplifier:
VOX AC30 as a Type Case
Date:
June 11, 2010
Faculty:
Faculty of Engineering and Architecture
Department:
Department of Engineering Design and Production
Professorship:
S-89 Acoustics and Audio Signal Processing
Supervisor:
Professor Matti Karjalainen
Instructor:
Jyri Pakarinen D.Sc. (Tech.)
Number of Pages: 88
Through the recent decades, the vacuum tube3 has retained its appreciated status as
an active component especially in professional level guitar amplifiers. Several
reasons have been stated to contribute to the popularity. However, the most
commonly reason has been the naturally pleasant sound of a tube amplifier. Terms
like warm and rich are frequently used to describe it. The main disadvantages of
tube amplifiers are typically greater size, mass and price compared to a
corresponding solid state amplifiers. Tubes also wear out and are mechanically
rather sensitive. In addition, the palette of sounds from a single tube amplifier is
usually quite narrow. Hence, if a guitar player wants more variability, he/she has to
use several amplifiers. Due to the aforementioned issues, markets for simulating and
modeling amplifiers have arisen. These amplifiers strive to achieve the tone of a
tube amplifier without its disadvantages. Along with the development of
information technology, especially Digital Signal Processing a.k.a. DSP has become
a remarkable modeling technique. The main target of this thesis is to examine the
factors that affect the sound of a tube amplifier, and thus produce results for guitar
amplifier modeling. The methods to achieve this goal are examining the theory and
accomplishing certain measurements, and finally analyzing these results. These
measurements are done to a separate ECC83/12AX7 double triode and to VOX
AC30 guitar amplifier which I have built for this thesis.
3
Generally only the word tube is used. See keywords.
Keywords: Guitar Amplifier, (Vacuum) Tube Amplifier, (Thermionic) Valve
Amplifier, (Vacuum) Tube, Electron Tube, (Thermionic) Valve, Nonlinearity,
Distortion, Sound, Tone.
ii
Alkusanat
Tämä diplomityö on tehty Aalto-yliopiston teknillisen korkeakoulun
Insinööritieteiden ja arkkitehtuurin tiedekunnalle. Vahvistimen rakennus ja
mittaukset suoritettiin Signaalinkäsittelyn ja akustiikan laitoksen tiloissa.
Ensimmäisenä haluan kiittää professori Matti Karjalaista (1946 –– 2010) ja tekniikan
tohtori Jyri Pakarista erittäin mielenkiintoisesta tutkimusaiheesta. Heidän kanssaan
käymistä lukuisista keskusteluista ja saamistani neuvoista oli suuresti apua työn
kirjoittamisessa. Samalla kiitän Signaalinkäsittelyn ja akustiikan laitosta diplomityön
rahoituksesta. Kiitän myös ystäviäni tuesta ja diplomityötä koskevasta palautteesta,
sekä Mikko Kankaanpäätä (Uraltone Amplification Oy) teknisestä avusta.
Lopuksi erityisen lämpimän kiitoksen tahdon osoittaa vanhemmilleni, jotka ovat
tukeneet minua kaikki nämä vuodet.
Espoossa kesäkuun 11. päivänä 2010
Ari Viitala
iii
Sisällysluettelo
Diplomityön tiivistelmä ................................................................................................. i
Abstract of the Master’’s Thesis .................................................................................... ii
Alkusanat ..................................................................................................................... iii
Sisällysluettelo ............................................................................................................. iv
Symboli- ja lyhenneluettelo ......................................................................................... vi
1
JOHDANTO ......................................................................................................... 1
1.1 Tutkimuksen taustaa ....................................................................................... 1
1.2 Tutkimuksen tavoitteita .................................................................................. 2
1.3 Tutkimusmenetelmistä ja työn sisällöstä........................................................ 2
2
VAHVISTIMET ................................................................................................... 4
2.1 Yleistä vahvistimista ...................................................................................... 4
2.2 Jako käyttötarkoituksen mukaan .................................................................... 7
2.3 Vahvistinasteet ............................................................................................... 7
2.3.1
Esivahvistin ........................................................................................... 8
2.3.2
Päätevahvistin ....................................................................................... 8
2.4 Virtalähde ....................................................................................................... 9
2.5 Lähtö- ja tuloimpedanssin merkitys ............................................................. 10
2.5.1
Impedanssisovituksen vaikutuksista ................................................... 11
2.5.2
Heijastusilmiö ..................................................................................... 13
2.6 Särö, soundi ja kuulon toiminta.................................................................... 14
2.6.1
Harmoninen särö ................................................................................. 14
2.6.2
Keskeismodulaatiosärö ....................................................................... 15
2.6.3
Transienttisärö..................................................................................... 16
2.6.4
Vaihesärö ............................................................................................ 16
2.6.5
Blokkaussärö ....................................................................................... 17
2.6.6
Ylimenosärö ........................................................................................ 17
2.6.7
Katsaus äänen miellyttävyyteen ja työn lähdeviitteisiin ..................... 18
3
ELEKTRONIPUTKIVAHVISTIMET............................................................... 21
3.1 Yleistä elektroniputkivahvistimista .............................................................. 21
3.2 Historiaa ....................................................................................................... 22
3.3 Triodi ............................................................................................................ 22
3.4 Pentodi .......................................................................................................... 26
3.5 Toimintaluokat ............................................................................................. 28
3.5.1
Toimintapiste ja bias ........................................................................... 29
3.5.2
A-luokka ............................................................................................. 30
3.5.3
AB-luokka ........................................................................................... 31
3.5.4
B-luokka.............................................................................................. 32
3.6 Vahvistintopologiat ...................................................................................... 33
3.6.1
Single-Ended ....................................................................................... 33
3.6.2
Double-Ended / Push-Pull / vuorovaihekytkentä................................ 34
3.7 Audiomuuntajat ............................................................................................ 36
3.7.1
Audiomuuntajan tehtäviä ja ominaisuuksia ........................................ 36
3.7.2
SE- ja vuorovaihekytkennän muuntajien eroja ................................... 39
3.7.3
Muuntajien epäideaalisuuksia ............................................................. 39
3.8 Elektroniputkien ominaisuuksista yleisesti ja vertailua transistoreihin ....... 40
iv
4
KITARAVAHVISTIN VOX AC30 ................................................................... 42
4.1 Yleistä elektroniputkilla toimivista kitaravahvistimista ............................... 42
4.2 Särön muodostaminen kitaravahvistimissa .................................................. 43
4.3 AC30 historiaa ja tekniikkaa yleisesti .......................................................... 44
4.4 AC30 esivahvistin ........................................................................................ 45
4.5 AC30 katodiseuraaja .................................................................................... 49
4.6 AC30 sävynsäädinpiiri ................................................................................. 50
4.7 AC30 vaiheenkääntäjä.................................................................................. 51
4.8 AC30 päätevahvistin .................................................................................... 53
4.9 AC30 virtalähde ........................................................................................... 57
4.9.1
Käyttö- ja suojahilajännitteet .............................................................. 58
4.9.2
Hehkujännitteet ................................................................................... 60
4.10
AC30 rakentaminen ja käytännön vaikutus äänenlaatuun ....................... 61
4.10.1 Rakenteesta yleisesti ........................................................................... 61
4.10.2 Häiriösuojaus ...................................................................................... 62
4.10.3 Käyttöturvallisuus ja maadoitus.......................................................... 64
4.10.4 Komponentit ja johdotus ..................................................................... 65
4.10.5 Komponenttien paikat ......................................................................... 66
5
MITTAUKSET................................................................................................... 67
5.1 ECC83/12AX7-triodin erillismittaus ........................................................... 67
5.2 AC30 päätevahvistimen mittaukset .............................................................. 69
5.2.1
Magnitudivastemittaukset ................................................................... 72
5.2.2
Amplitudipyyhkäisymittaukset ........................................................... 73
5.2.3
Sinipurskemittaukset ........................................................................... 78
6
YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ....................................................... 80
LÄHDELUETTELO .................................................................................................. 83
v
Symboli- ja lyhenneluettelo
Latinalaiset aakkoset
a
A
B
C
es
E
Eak
Egk
Egk
Eh
f
fa
fy
f1
f––3dB
F
g
gm
I
Ia
Ia
Ig
Ik
Is
j
k
L
N
p
P
Pa
Pin
Pout
q
r
R
Ra
Rch
Rg
[F]
[V]
[V tai J]
[V]
[V]
[V]
[V]
[Hz]
[Hz]
[Hz]
[Hz]
[Hz]
[N]
[S]
[A]
[A]
[A]
[V]
[V]
[A]
[H]
[Pa]
[W]
[W]
[W]
[W]
[m3/s]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
Anodi
Amplitudi
Bulb eli lamppu
Kapasitanssi/kondensaattori
Vaihtojännitelähde
Tasajännitelähde tai energia
Tasajännitelähde anodin ja katodin väliselle jännitteelle
Tasajännitelähde hila––katodi -jännitteelle
Tasajännitelähde biasjännitteelle eli tasajänniteosalle
Tasajännitelähde hehkujännitteelle
Taajuus
Alarajataajuus (––3 dB)
Ylärajataajuus (––3 dB)
Perustaajuus/moodi
––3 dB rajataajuus
Voima
Ohjaushila
Transkonduktanssi
Virta
Anodivirta
Anodin tasa/lepovirtaosa eli toimintapiste
Hilavirta
Katodivirta
Suojahilavirta
Imaginääriyksikkö
Katodi
Induktanssi/kela
Käämin kierroslukumäärä
Paine
Teho
Anodihäviöteho
Sisääntuleva teho
Ulostuleva teho
Tilavuusvirta
Jarruhila
Resistanssi/vastus
Anodivastus
Latausresistanssi
Hilavuotovastus
vi
Ri
Rk
RL
s
t
T1
T2
u
uAC
uin
uL
uout
us
U
Ua
Ua
Uak
UB
UE
Ug
Ugk
Ugk
Uin
Uk
Uk
Uout
Ur
URo
Us
v
V
VR
X
XC
XL
Z
ZS
ZL
ZLN
Zin
Zout
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[s]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[V]
[m/s]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
[ȍ]
Putken sisäinen vastus
Katodivastus
Kuormaresistanssi yleisesti
Suojahila
Aika
Ulostulon audiomuuntaja eli päätemuuntaja
Verkkomuuntaja
Vaihtojännite
Rippelijännite
Sisääntuleva vaihtojännite
Kuorman yli vaikuttava vaihtojännite
Ulostuleva vaihtojännite
Sisäisen impedanssin yli vaikuttava vaihtojännite
Jännite
Anodijännite
Anodin lepo/tasajänniteosa
Anodi––katodi -jännite
Käyttö/syöttöjännite
Jännitelähteen lähdejännite
Hilan jännite
Hila––katodi -jännite
Hilan ja katodin välinen tasajänniteosa eli biasjännite
Sisääntuleva jännite
Katodin jännite
Katodin lepo/tasajänniteosa
Ulostuleva jännite
Jarruhilan jännite
Vastuskuorman yli mitattu jännite
Suojahilan jännite
Nopeus
Elektroniputki tai jännitemittari
Säätövastus (Variable Resistor)
Reaktanssi
Kapasitiivinen reaktanssi
Induktiivinen reaktanssi
Impedanssi
Sisäinen impedanssi
Kuormaimpedanssi
Pääteputkien näkemä kuormaimpedanssi
Tulo/ottoimpedanssi
Lähtö/antoimpedanssi
vii
Kreikkalaiset aakkoset
ȝ
IJg
ij
Ȧ
[s]
[rad]
[rad/s]
Jännitevahvistuskerroin
Ryhmäviive
Lähdön ja tulon välinen vaihe-ero
Kulmataajuus
Lyhenteet
AC
DAQ
DC
DCR
DE
DSP
ECC83
EL84
EQ
FFT
GZ34
HiFi
HI-Z
LO-Z
OTL
RCA
RMS
SE
T&I SL
USB
VAC
6BQ5
12AX7
[ȍ]
[V]
Alternating Current, viittaa käytännössä vaihtosähköön
Data Acquisition eli datan/tiedonkeruu
Direct Current, viittaa käytännössä tasasähköön
Tasavirtaresistanssi
Double-Ended eli vuorovaihekytkentä
Digital Signal Processing eli digitaalinen sign. käsittely
Eräs kaksoistriodi, 12AX7:n eurooppalainen merkintätapa
Eräs pentodi, 6BQ5:n eurooppalainen merkintätapa
Equalizer eli taajuuskorjain/sävynsäädinpiiri
Fast Fourier Transform eli nopea Fourier-muunnos
Eräs tasasuuntaajaputki
High Fidelity eli korkea toistokyky
Korkean impedanssin sisääntulo
Matalan impedanssin sisääntulo
Output Transformerless eli päätemuuntajaton
Radio Corporation of America
Root Mean Square eli neliöllinen keskiarvo
Single-Ended
Tason ja impedanssin sovituslaite
Universal Serial Bus
Vaihtojännite
Eräs pentodi, EL84:n amerikkalainen merkintätapa
Eräs kaksoistriodi, ECC83:n amerikkalainen merkintätapa
viii
1 JOHDANTO
Tässä luvussa käydään lyhyesti läpi diplomityön taustaa, tavoitteita sekä
tutkimusmenetelmiä ja työn sisältöä.
1.1 Tutkimuksen taustaa
Audiovahvistimia toteutetaan käytännössä kahdella tekniikalla; transistoreilla tai
putkilla, sekä toisinaan näiden yhdistelmillä. Putki on yli 100 vuotta vanha keksintö,
ja se on sähkökitaran ja vahvistimen yhteisen historian alusta asti säilyttänyt
arvostetun asemansa etenkin ammattitason kitaravahvistimien aktiivisena
komponenttina [1, s. 3-5]. Kitaravahvistinvalmistajat havaitsivat aikanaan, että
vaikka transistorit keksimisensä (v. 1948) jälkeen yleistyivät voimakkaasti kaikkialla
elektroniikassa, kitaristit jatkoivat putkivahvistimien suosimista. Tälle on esitetty
erilaisia syitä: ennen transistorin vallankumousta putkitekniikka oli ainoa olemassa
oleva ratkaisu vahvistaa audiosignaalia sähköisesti, ja tällä tekniikalla luotiin myös
ensimmäiset sähkökitarasoundit. Etenkin rock ’’n’’ roll musiikin tultua suosioon 1950ja 60-luvuilla, on arveltu, että putkivahvistimilla luodusta kitarasoundista tuli
eräänlainen standardi, edelläkävijä, minkä ajatellaan olevan yksi syy putkilla
toimivien kitaravahvistimien suosiolle. Yleisempänä syynä kuitenkin pidetään tämän
vahvistintyypin luonnostaan miellyttävää ääntä, mistä kuulee usein käytettävän
termejä kuten lämmin ja rikas [1, s. 4-1], [2], [3], [4]. Nämä äänelliset syyt ja myös
erot transistorivahvistimiin johtuvat pääasiassa siitä, kuinka vahvistin käyttäytyy
toiminnan siirtyessä epälineaariselle alueelle. [5, s. 54], [6, s. 275], [3, s. 1]
Putkivahvistimilla on yleisesti ottaen kuitenkin myös useita haittapuolia. Aivan
ensimmäisenä, ne ovat tyypillisesti selvästi suurempia, raskaampia ja kalliimpia kuin
vastaavat transistorivahvistimet. Putket ovat lisäksi kuluvia komponentteja ja
mekaanisesti melko herkkiä rikkoontumaan. Putkivahvistimen soundi on yleensä
myös melko suuresti riippuvainen äänenvoimakkuudesta ja eräänlaisena
haittapuolena voidaan pitää sitäkin, että yhdestä putkilla toimivasta
kitaravahvistimesta saatava soundimaailma ei tavallisesti ole kovin monipuolinen.
Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että jos kitaristi haluaa enemmän vaihtelevuutta,
hänen täytyy käyttää useampia vahvistimia [5, s. 58], [7]. Toisaalta nykyään on myös
kehitetty erilaisia tekniikoita, joilla yhdestä putkilla toimivasta kitaravahvistimesta
voidaan saada laaja kirjo eri soundeja [8]. Eräs tällainen on niin sanottu tehon
skaalaus (Power Scaling), jolla pyritään vähentämään juuri soinnin ja
äänenvoimakkuuden riippuvuutta toisistaan. Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa,
sillä yleensä kaikenlainen lisätekniikka kasvattaa myös laitteen hintaa.
Edellä mainitut seikat ovat luoneet tarpeen simuloiville ja mallintaville
kitaravahvistimille, joilla pyritään putkivahvistimen soundiin ilman mainittuja
haittapuolia.
Tietotekniikan
kehityksen
myötä
erityisesti
digitaalinen
signaalinkäsittely eli DSP (Digital Signal Processing) on noussut merkittäväksi
mallinnustekniikaksi. Tällaisessa vahvistimessa eriytetään fyysisesti signaalia
vahvistava ja prosessoiva osa. Haasteena mallinnuksessa on se, kuinka signaalia
tulisi prosessoida, jotta vahvistinmalli kuulostaisi oikealta. Putkivahvistimen
toiminnan siirryttyä epälineaariselle alueelle ilmiöt saattavat olla hyvinkin
monimutkaisia. Kokonaisuutena katsoen koko audioketju (sähkökitara –– vahvistin ––
kaiutin) on täynnä sekä lineaarista että epälineaarista säröä synnyttäviä
komponentteja, jotka ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Esimerkiksi sisääntulevan
1
signaalin amplitudin kaksinkertaistaminen ei välttämättä kaksinkertaista ulostulevan
signaalin amplitudia, minkä lisäksi tämä signaali saattaa olla prosessoitunut vaikeasti
ymmärrettävällä tavalla. Jotta vahvistinmallia voidaan kehittää yhä paremmaksi,
tulee vastaavasti ymmärtää yhä tarkemmin putkivahvistimen sisällä olevia
elektronisia piirejä, komponentteja ja yksittäisiä elektronisia ilmiöitä. [9]
1.2 Tutkimuksen tavoitteita
Diplomityön
päätavoitteena
on
tuottaa
tutkimustuloksia
digitaalista
vahvistinmallinnusta varten siitä, kuinka ja mitkä eri tekijät vaikuttavat putkilla
toimivan kitaravahvistimen soundiin. Näitä tekijöitä ovat muun muassa hilavirran
vaikutus, biasjännitteen muutokset kuormituksen aikana, päätevahvistimen
särökäyttäytyminen sekä yleensäkin kaikenlaiset epälineaariset ilmiöt. Toiseksi työn
tavoitteeksi on muodostunut koota yleisesti tietoa putkilla toimivista
kitaravahvistimista, koska etenkin suomen kielellä aiheesta on hyvin vähän
kirjallisuutta. Nämä kaksi tavoitetta myös tukevat toisiaan.
1.3 Tutkimusmenetelmistä ja työn sisällöstä
Diplomityön teoriatutkimus pohjautuu pääasiassa alan kirjallisuuteen, tieteellisiin
julkaisuihin sekä osaksi myös Internetin tarjontaan. Käytännön tutkimusta on tehty
mittaamalla erillistä ECC83/12AX7-triodia sekä työtä varten rakentamaani VOX
AC30 -kitaravahvistinta, ja näitä mittaustuloksia analysoimalla.
Putkivahvistimien äänellisiä perussyitä ymmärretään nykyään kokonaisuutena melko
hyvin, ja tässä diplomityössä siis tutkitaan tyypillisen putkilla toimivan
kitaravahvistimen soundiin vaikuttavia tekijöitä. Näitä tekijöitä tullaan peilaamaan
myös ihmiskuulon toimintaan, samalla huomioon ottaen, että tutkimusaihe on
muutoinkin hyvin subjektiivinen. Audioketjun muillakin osilla on luonnollisesti
suuresti vaikutusta soundiin, joten myös niiden merkitystä tullaan osaltaan
käsittelemään. Tämä johtaa periaatteessa siihen, että vastaavasti akustiikkakin
täytyisi huomioida, mutta tutkimusaihe on rajattu tarkastelemaan pääasiassa
vahvistimen vaikutusta. Kaikkea ei luonnollisesti voida käsitellä kovin
yksityiskohtaisesti, joten lukija ohjataan tarvittaessa etsimään lisätietoa
lähdeviitteiden kautta.
Työn rakenne on hierarkkinen. Luvussa 2 kerrotaan vahvistimista yleisellä tasolla ja
elektroniikkaan perehdytään pintapuolisesti. Luvussa 3 alue rajataan
elektroniputkivahvistimiin sekä niille ominaisiin piirteisiin ja komponentteihin.
Elektroniikkaa käsitellään lukua 2 syvällisemmin. Luku 4 keskittyy
putkivahvistimien toiminnan selvittämiseen piirikaaviotasolla VOX AC30 kitaravahvistimen toimiessa tyyppitapauksena. Elektroniikkaa tarkastellaan yhä
enemmän nimenomaan soundin ja äänenlaadun kannalta. Luku 5 käsittelee
diplomityötä varten tehtyjä mittauksia ja niistä saatuja tutkimustuloksia. Luvussa 6
diplomityö summataan kokonaisuutena.
Seuraavassa on lisäksi joitakin työhön liittyviä huomioita.
Lukijalla oletetaan olevan perustiedot akustiikasta ja signaalinkäsittelystä sekä
sähkötekniikasta ja elektroniikasta. Työssä jännitteiden arvot ovat aina suhteessa
maapotentiaaliin (0 V), ellei toisin mainita.
2
Tässä vaiheessa on syytä myös erottaa käsitteet elektronivirta, jonka suunta on
negatiivisesta positiiviseen, sekä sähkövirta (usein pelkkä virta), jonka suunta on
päinvastainen. Putkivahvistimien tapauksessa toisinaan mielellään käsitellään
elektronivirtaa, etenkin putken toimintaa kuvattaessa. Jännite- ja virtasuureita
merkitään isolla kirjaimella, kun viitataan yleisesti tasasähköosaan. Suureet ovat
alleviivattu, jos erityisesti halutaan korostaa tasasähköosaa. Toisinaan raja on hieman
häilyvä milloin näin tulisi tehdä, mutta eräs tällainen on esimerkiksi putken
biasjännite. Jännite- ja virtasuureita merkitään pienellä kirjaimella, jos viitataan
ainoastaan vaihtosähköosaan. Vahvistimella tarkoitetaan tässä työssä elektronista,
analogista audiovahvistinta ellei toisin mainita, kuten myös putkella tarkoitetaan
elektroniputkea. Vastaavasti komponentilla tarkoitetaan elektronista komponenttia,
ellei erikseen kerrota kyseessä olevan muunlainen komponentti. ECC83/12AX7 on
kaksoistriodiputki, mutta toisinaan puhutaan vain triodista tai putkesta –– tapauksesta
riippuen mikä on sopivaa. Lähdeviitteen ollessa lauseen tai virkkeen sisällä, viitataan
nimenomaiseen lauseeseen tai virkkeeseen. Viitteen ollessa kappaleen lopussa
pisteen jälkeen, viitataan kyseiseen kappaleeseen. Edelleen, jos viite on erotettu
tyhjällä rivillä kappaleesta, viitataan edellä olevaan lukuun. Työssä esiintyy jonkin
verran myös englanninkielisiä nimityksiä ja termejä, kuten in ja out, osaksi selkeyden
ja osaksi vakiintuneen käytännön vuoksi.
Työn kirjoittaja ei myöskään ota vastuuta, jos tätä diplomityötä käytetään
ohjeellisena lähteenä esimerkiksi vahvistinrakennuksessa tai muussa yhteydessä.
3
2 VAHVISTIMET
Tässä luvussa käydään läpi audiovahvistimien perusteita, vaatimuksia ja rajoitteita
yleisellä tasolla putkilla toimivien kitaravahvistimien hengessä. Luvussa 2.6
tutustutaan myös kuulon toimintaan sekä alan kirjallisuuteen.
2.1 Yleistä vahvistimista
Voidaan sanoa, että ihmisellä on läpi historian ollut tarve toistaa suurempia
äänenvoimakkuuksia kuin akustisesti on saavutettavissa. Audiotaajuisen
äänisignaalin vahvistaminen suoraan on kuitenkin ongelmallista, joskaan ei
mahdotonta [10, s. 1-45]. Sen sijaan äänen muuntaminen sähköiseksi signaaliksi,
tämän vahvistaminen ja toistaminen kaiuttimesta suuremmalla äänenvoimakkuudella
on verraten helppoa, etenkin nykyään. Triodi-putken keksiminen v. 1907 [1, s. 3-5]
mahdollisti ensimmäistä kertaa signaalin sähköisen vahvistamisen. Sittemmin
dynaamisen kaiuttimen keksiminen v. 1924 [11, s. 461 –– 475] mullisti koko
audiotekniikan kehityksen, koska sillä pystyttiin toistamaan ja tuottamaan suuria
äänenvoimakkuuksia sähköisesti. Näin luotiin pohja esimerkiksi äänentoistolaitteille
ja sähkökitaralle.
Vahvistimella tarkoitetaan yleisesti laitetta tai piiriä, jonka kautta sisääntuleva pieni
teho Pin pystyy hallitsemaan ulostulevan suuren tehon Pout määrää. Tämä esitetään
kuvassa 1; pienellä teholla Pin pystytään muuttamaan säätövastuksen VR arvoa, jolla
taas voidaan hallita akulta tulevan virran I määrää ja täten tuulettimen tehoa Pout.
Teho on aikaan verrannollinen suure ja täten edellinen määrittely tarkoittaa myös,
että vahvistimella voidaan kasvattaa signaalin amplitudia (ks. kuva 2).
Kuva 1. Vahvistimen yleinen toimintaperiaate; pienellä teholla Pin voidaan muuttaa
säätövastuksen VR arvoa ja siten virran I ja suuren tehon Pout määrää. Tuuletin toimii
tasavirtamoottorilla. Säätövastuksen VR voidaan ajatella olevan yksinkertainen
vahvistinpiiri.
4
Vahvistamisen käsite sen sijaan on hieman mutkikkaampi kuin vahvistimen käsite.
Yleisesti ottaen vahvistamisella viitataan signaalin amplitudin kasvattamiseen, mutta
peruskäsitykseen täytyy kuitenkin sisältyä aina se oletus, että signaalin kokonaisteho
kasvaa eli Pout > Pin. Esimerkiksi muuntaja ei tästä syystä ole vahvistin, vaikka sillä
voidaankin kasvattaa jännitesignaalin amplitudia. Vahvistamisesta puhuttaessa
tyypillistä on verrata ulostulevan ja sisääntulevan jännitesignaalin suhdetta:
µ=
u out
,
u in
(2.1)
missä ȝ tarkoittaa jännitevahvistuskerrointa. Usein verrataan myös ulostulevan
virtasignaalin ja sisääntulevan jännitesignaalin suhdetta, mikä on nimeltään
transkonduktanssi. Vahvistimien yhtälöihin palataan tarkemmin luvussa 3. Kuvassa
1 esiintyvä säätövastus VR voisi olla esimerkiksi riittävällä tehonkestolla varustettu
potentiometri. Jos tämän vastuksen arvoa pystytään muuttamaan sähköisesti
(kuitenkin Pin < Pout), komponenttia sanotaan aktiiviseksi eli vahvistuskykyiseksi.
Aktiivinen komponentti voi siis ainoastaan vähentää tasavirran määrää, mutta
epäsuorasti kasvattaa vaihtosähkön tehoa.
Audiokäytössä aktiivisia komponentteja ovat pääasiassa [12, s. 201]:
•
•
•
Transistorit, jotka voidaan edelleen jakaa kahteen pääryhmään; bipolaarija kanavatransistoreihin (mm. MOSFET). Transistorit ovat nykyään
erittäin yleisiä audiokäytössä ja ne perustuvat puolijohteiden, kuten pii ja
germanium (vanhemmissa laitteissa), toimintaan.
Elektroniputket, joiden toiminta perustuu elektroniemissioon kuumasta
kappaleesta.
Integroidut piirit eli IC-piirit, kuten operaatiovahvistimet. Integroiduissa
piireissä transistorit, vastukset, kondensaattorit ym. ovat pakattu yhdeksi
kokonaisuudeksi, jolla säästetään tilaa.
Yhteistä näille komponenteille on, että ne voivat päästää sähkövirtaa läpi vain yhteen
suuntaan eli ne toimivat siis myös diodeina. Erityyppisiä audiovahvistimia ovat
pääasiassa siis transistori- ja elektroniputkivahvistin.
Signaalien vahvistumista havainnollistetaan kuvassa 2 yksinkertaisella elektronisella
vahvistinpiirillä. Kyseessä on niin sanottu A-luokan (luku 3.5.2) SE-kytkentä (luku
3.6.1). Aktiivisena komponenttina tässä tapauksessa toimii triodi-putki (luku 3.3),
mitä symboli V esittää. Kuvan 2 signaalimuodot voitaisiin vastaavasti piirtää myös
kuvaan 1. Jännitelähde E saa virran kulkemaan vastuksen R ja putken läpi anodilta
(a) katodille (k) ja aina maahan asti. Putken läpi kulkeman virran määrää hallitaan
ohjaushilalle (g) tulevalla jännitteellä Uin. Kyseessä voidaan siis ajatella olevan
jänniteohjattu virtalähde. Käytännössä sisääntuloon kulkee aina jonkin verran virtaa,
jolloin putken läpi kulkeman virran ohjaus vaatii myös hieman tehoa Pin. Kuvasta 2
nähdään, että anodilla (a) olevan jännitesignaalin amplitudi on suurempaa kuin
hilalla olevan (g) vastakkaisvaiheisen jännitesignaalin amplitudi. Jännitevahvistus on
mahdollista vain, koska jännitelähteen ja putken välissä on vastus R, jota ilman
jännite Ua olisi sama kuin jännite UE. Tästä syystä ulostuleva teho Pout on sulkeissa,
koska jännitevahvistuksessa vastus R ei ole kuorma (vrt. kuvan 1 tuuletin). Jännitteet
jakautuvat Kirchhoffin jännitelain mukaisesti putken (muuttuvan) vastuksen ja
vastuksen R suhteessa. Sisääntulevaa virtasignaalia ei ole piirretty kuvaan, mutta
5
käytännössä se on selkeästi pienempää kuin ulostuleva virtasignaali. Virtasignaali
vahvistuisi ilman vastusta R, joskaan silloin ei olisi kuormaa, mihin tämä vahvistunut
virta hyödynnettäisiin. [9], [6, s. 42].
Kuten kuvissa 1 ja 2 esitetään, vahvistin sisältää karkeasti ottaen kaksi peruslohkoa:
1. Vahvistinpiiri
2. Virtalähde
Kokonaisuutena asia voidaan ajatella niin, että sisääntuleva signaali moduloi
epäsuorasti virtalähteestä otettua jännitettä ja/tai virtaa. Virtalähde (luku 2.4) antaa
yleensä tietynsuuruista tasajännitettä vahvistinpiirille, koska aktiiviset komponentit
tarvitsevat oikein toimiakseen ennen kaikkea vakiojännitteitä. Virtalähde on
sähköteknisessä mielessä siis tasajännitelähde.
Kuva 2. Jännite- ja virtasignaalien vahvistuminen elektronisella vahvistimella.
Sisääntuleva jännitteen Uin kasvattaminen vähentää putken vastusta: täten piirin virta
Ia kasvaa ja jännite Ua laskee. R tarkoittaa vastusta ja E jännitelähdettä. Selitys
signaalin Uin negatiivisuudelle selviää luvussa 3.
Aktiivisten komponenttien lisäksi vahvistimissa tarvitaan myös passiivisia
komponentteja, joita ovat muun muassa vastukset, kondensaattorit, kelat ja
muuntajat. Näitä käytetään muun muassa seuraavanlaisiin tehtäviin:
•
•
•
Aktiivisen komponentin toimintapisteen asetukseen (luku 3.5.1)
Vahvistimen signaaliominaisuuksien määrityksiin, joita ovat esim. lähtöja tuloimpedanssi (luku 2.5) sekä tehovahvistus ja siirtofunktio.
Vahvistimen virtalähteissä ym. epäsuorasti vahvistimeen liittyvissä
kokonaisuuksissa asettamaan jännite- ym. arvot halutunlaisiksi.
6
2.2 Jako käyttötarkoituksen mukaan
Vahvistimien perustarkoitus on siis vahvistaa signaalia, mutta käytännössä ne myös
aina muokkaavat alkuperäistä signaalia. Se, onko tämä tarkoituksellista vai ei, jakaa
vahvistimet osaltaan ainakin kahteen luokkaan:
1. Äänentoisto eli HiFi/Hi-Fi (High Fidelity, suomeksi: korkea
toistokyky/luonnonmukaisuus/todenmukaisuus) -vahvistimiin, jotka pyrkivät
pitämään signaalin aaltomuodon muuttumattomana. Toisin sanoen
vahvistimen tulisi käyttäytyä lineaarisesti, ainoastaan signaalin tehon
kasvaessa. Särö, kohina ja kaikki muu ylimääräinen ovat epätoivottavia.
2. Ääntä muokkaaviin eli ns. soundia luoviin vahvistimiin. Särö, vääristymät
magnitudivasteessa ym. ovat usein täysin tarkoituksenmukaisia.
Kitaravahvistimet kuuluvat käytännössä poikkeuksetta tähän ryhmään.
Toisaalta myös HiFi-vahvistimissa käytetään usein ainakin sävynsäätimiä,
joilla eri taajuuksien suhteellisia voimakkuuksia voidaan muuttaa.
On täysin eri asia jo suunnittelun kannalta, pyritäänkö signaali pitämään
mahdollisimman alkuperäisen kaltaisena vai muokataanko sitä tietoisesti. Joidenkin
vahvistimien voidaan myös ajatella olevan jostain näiden väliltä. Tällaiseksi
voitaneen laskea ainakin mikrofoni-esivahvistimet, akustisen kitaran vahvistimet
sekä kosketinsoittimille tarkoitetut vahvistimet, mitkä tapauksesta riippuen pyrkivät
olemaan joko neutraaleja tai värittäviä. Lisäksi HiFi-ihanteesta voidaan erottaa se,
pyritäänkö täydelliseen toistotarkkuuteen vai henkilökohtaisten mieltymysten
maksimoimiseen. Nämä kaksi eivät välttämättä ole aina lainkaan sama asia. [13, s.
217]
Edellä olevan kahtiajaon tarkoitus on estää sekaannusten syntymisen.
Äänentoistovahvistimissa esimerkiksi magnitudivasteen suoruus, harmonisen särön
määrä ja muut objektiiviset arvot kertovat paljon vahvistimen äänenlaadusta.
Äänentoistovahvistimien piirejä voidaan myös suunnitella hyvin pitkälle
matemaattisella laskennalla, jopa ilman empiirisiä kuulokokeita. Soundia luovien
vahvistimien suhteen asia on lähes päinvastainen; mitatut arvot eivät välttämättä
kerro paljoakaan, ja suunnittelu perustuu pitkälti kokemusperäiseen tietoon ja
kuuntelukokeisiin. Yhteistä molemmille vahvistintyypeille kuitenkin on, että
loppujen lopuksi kuulo ratkaisee onko lopputulos onnistunut vai ei. Tätä aihepiiriä
käsitellään osaltaan luvussa 2.6.
2.3 Vahvistinasteet
Vahvistinasteella tarkoitetaan yhden tai useamman aktiivisen komponentin ja siihen
liittyvien passiivisten komponenttien muodostamaa kokonaisuutta [12, s. 201].
Esimerkiksi kuvan 2 piiriä voidaan myös pitää vahvistinasteena. Audiovahvistin
sisältää yleensä useita vahvistinasteita muun muassa siitä syystä, että yksi aste ei
useinkaan pysty tyydyttämään tarvittavaa vahvistuksen määrää. Yleisin ratkaisu on
kytkeä vahvistinasteita sarjaan. Jos jokaisen aktiivisen komponentin vahvistus on m
ja sarjaan kytketään n komponenttia, on kokonaisvahvistus täten mn. Toinen ratkaisu
on vahvistinasteiden rinnankytkentä, jolloin vahvistukset summautuvat, eli
edellisessä tapauksessa kokonaisvahvistus olisi n·m. Tähän aiheeseen palataan
tarkemmin luvussa 4.2.
7
Kokonaisuutena katsoen tyypillisellä audiovahvistimella vahvistetaan sekä jännitettä
että virtaa [9]. Toisinaan kuitenkin yhdessä asteessa vahvistetaan enemmän toista
näistä suureista. Esimerkiksi putkivahvistimen ensimmäisessä vahvistusasteessa
(esivahvistin) vahvistetaan ennen kaikkea jännitettä, kun taas viimeisessä
vahvistusasteessa (päätevahvistin) virtaa. Nimitykset esivahvistin ja päätevahvistin
ovat myös hieman moniselitteisiä puhekielessä. Esimerkiksi HiFi-sovelluksissa
esivahvistimella
tarkoitetaan
tyypillisesti
kokonaan
erillistä
laitetta
sävynsäätimineen, jonka merkittävin tehtävä ei välttämättä edes ole vahvistaminen.
Toisinaan esivahvistimella taas tarkoitetaan vahvistimen sisäistä astetta. Sama
koskee päätevahvistinta. Vahvistimet sisältävät tyypillisesti muitakin asteita kuin esija päätevahvistin, mutta nämä ovat kaksi oleellisinta kokonaisuutta ymmärtää. [14, s.
169 –– 170]
2.3.1 Esivahvistin
Esivahvistimen tehtävät riippuvat suuresti sovelluskohteesta, mutta yleisesti ottaen
sen päätehtävä on vahvistaa heikko signaali vahvemmaksi ja sopivaksi seuraavalle
vahvistusasteelle [14, s. 119].
Heikkotasoinen signaali on myös alttiimpi
vakiosuuruisille häiriöille kuin vahvempi signaali, mistä syystä heikko signaali tulee
vahvistaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, jotta kytkeytyneitä häiriöitä ei
vahvistettaisi myöhemmissä asteissa. Putkilla toimivissa kitaravahvistimissa särön ja
soundin muodostaminen nousee esivahvistimen toiseksi tärkeäksi tehtäväksi. Tässä
sovelluksessa esivahvistin on tärkeässä asemassa [1, s. 4-1], koska sitä kuormitetaan
pääsääntöisesti päätevahvistinta enemmän. Tähän asiaan perehdytään tarkemmin
myöhemmissä luvuissa. Esivahvistin toimii myös impedanssin sovittajana lähteelle ja
seuraavalle asteelle. Esimerkiksi jännitesignaaleilla korkea tuloimpedanssi on usein
optimaalinen. Impedansseista ja sovituksista kerrotaan tarkemmin luvussa 2.5.
Näiden lisäksi esivahvistimella sovitetaan myös signaalitaso sopivaksi. Lähteen
signaalitaso saattaa vaihdella voimakkaasti riippuen lähteestä ja voi toisinaan olla
voimakkaampaa kuin esivahvistimesta saatava jännitetaso. Esimerkiksi CDsoittimella antotaso voi olla jopa 2 VRMS. [14, s. 120 ja 169]
Esivahvistimet toimivat lähes poikkeuksetta A-luokan SE-kytkentänä, koska se on
yksinkertainen tapa toteuttaa esivahvistinaste. Kyseessä ei vielä ole suuria tehoja,
joten hyötysuhteella ei ole ratkaisevaa merkitystä. A-luokan kytkentä ei myöskään
tuota ylimenosäröä (luku 2.6.6), vaikka äänenlaadun kannalta tällä on yleensä
merkitystä enemmän HiFi-vahvistimissa. Toimintaluokkia ja vahvistintopologioita
käsitellään luvussa 3.
2.3.2
Päätevahvistin
Päätevahvistimen tärkein tehtävä on vahvistaa signaali teholtaan sellaiseksi, että sillä
on mahdollista kuormittaa kaiutinta riittävän äänenvoimakkuuden saavuttamiseksi
[14, s. 189]. Päätevahvistin toimii tyypillisesti AB-toimintaluokassa.
Toimintaluokalla on merkitystä yleisesti sekä äänenlaadun että hyötysuhteen
kannalta, ja tätä aihetta tarkastellaan luvussa 3.5. Kitarakäytössä päätevahvistimella
on vaikutusta myös soundiin, erityisesti kun sitä kuormitetaan raskaasti.
Tehovahvistuksen lisäksi päätevahvistimen tehtävänä on impedanssisovitus
kaiutinkuormalle (luku 2.5). Tällä sovituksella voidaan vaikuttaa ulostulevaan
tehoon, mutta myös vahvistimen sointiin. Tätä näkökulmaa käsitellään tarkemmin
AC30:n päätevahvistinta koskevassa luvussa 4.8.
8
2.4 Virtalähde
Virtalähteen tehtävä on tarjota riittävästi sähkötehoa vahvistimelle, jotta se voi toimia
oikein. Kuten luvussa 2.1 todettiin, virtalähde on piiriteoreettisesti yleensä ennen
kaikkea tasajännitelähde, vaikkakin joihinkin piirin toimintoihin kelpaa myös
vaihtojännite. Sähkötehoa tarvitaan yleensä seuraaviin tehtäviin:
1.
2.
3.
4.
Aktiivisten komponenttien käyttöjännitteeseen
Aktiivisten komponenttien biasjännitteeseen
Putkien katodien lämmitykseen
Mittareihin, merkkivaloihin yms.
Putken katodin hehkulangan lämmitykseen tarvittava sähköteho voi olla joko vaihtotai tasajännitettä. Sen sijaan syöttö- ja biasjännitteen täytyy olla tasajännitettä sekä
putkien että transistoreiden tapauksessa. Tämä jännite on Suomessa muodostettava
230 V / 50 Hz -verkkojännitteestä (kuva 3).
Kuva
3.
Virtalähteen
lohkokaavio
käyttöjännitteen
luomiseksi
kokoaaltotasasuuntauksella sekä teoreettiset jännitemuodot 1 –– 4. Huomaa, että
muunnossa jännitettä voidaan myös nostaa, kuten usein tapahtuu putkivahvistimen
tapauksessa.
Käyttöjännitteen muodostamista varten verkkojännite muunnetaan ensin sopivalle
tasolle (kuva 3: kohdat 1-2). Putkien tapauksessa jännitettä joudutaan tyypillisesti
nostamaan. Tämän jälkeen vaihtojännite tasasuunnataan joko puoliaalto- tai
kokoaaltotasasuuntauksella. Kuvan 3 kohdassa 3 on kyseessä kokoaaltotasasuuntaus.
Lopuksi signaali suodatetaan tasajännitteen luomiseksi. Käytännössä suodatettu
signaali sisältää aina jonkin verran ns. rippelijännitettä, jonka taajuus
kokoaaltotasasuuntauksessa on kaksi kertaa verkkotaajuus. Rippeliä ei siis tule
sekoittaa verkkohurinaan, vaikkakin ne ovat kytköksissä toisiinsa [7, s. 2-4].
Käyttöjännite voidaan tapauksesta riippuen myös vakavoida aktiivisesti [6, s. 249],
jolloin se vaihtelee vain hyvin vähän kuormituksen mukaan. HiFi-vahvistimissa
vakavointi on yleistä, mutta kitaravahvistimissa harvinaista. Tämän syitä tutkitaan
luvussa 4.9, jossa perehdytään muutoinkin tarkemmin virtalähteen tekniseen
toteutukseen.
9
2.5 Lähtö- ja tuloimpedanssin merkitys
Syöttävän laitteen lähtöimpedanssilla (tai anto/ulostuloimpedanssi) ja vastaanottavan
laitteen tuloimpedanssilla (tai otto/sisääntuloimpedanssi), sekä etenkin näiden
keskinäisellä suhteella on vaikutusta esimerkiksi siirtyneeseen tehoon, jännitteeseen,
magnitudivasteeseen ja siten myös soundiin [15, s. 76 –– 77]. Syöttävä lähde voi olla
esimerkiksi sähkökitara ja vastaanottava laite kitaravahvistin. Taulukossa 1
impedanssien arvoja ja pareja on lueteltu enemmän. Impedanssia ei tule sekoittaa
resistanssiin, joka tarkoittaa tasavirtavastusta. Impedanssin arvo riippuu yleensä
taajuudesta ja tästä syystä sillä on merkitystä audiotekniikassa muutoinkin kuin
ainoastaan lähtö- ja tuloimpedanssien kannalta. Esimerkiksi kondensaattori on yksi
vahvistimien peruskomponenteista ja sen impedanssi vaihtelee taajuuden funktiona,
koska se on perustaltaan reaktiivinen komponentti. Taajuusriippuvuudesta on sekä
etua että haittaa, mihin palataan myöhemmissä luvuissa. Impedanssin käsitteen
selventämiseksi määritellään aluksi kapasitiivinen reaktanssi:
XC =
1
,
2πfC
(2.2)
missä f on taajuus ja C on kapasitanssi. Määritellään seuraavaksi induktiivinen
reaktanssi, joka on:
X L = 2πfL ,
(2.3)
missä L on induktanssi. Sähköinen impedanssi on:
ZE =
U
= R + jX ,
I
(2.4)
missä U = jännite, I = virta, R = resistanssi ja X = reaktanssi. Yhtälöstä 2.4 nähdään,
että impedanssi on kompleksiluku, joka koostuu resistiivisestä ja reaktiivisesta
osasta. Resistiivinen osa on siis se, joka voi suoraan kuluttaa tehoa. Reaktiivisen osan
kasvattaminen vaihtovirtapiirissä ei suoraan lisää tehonkulutusta, mutta samalla
jännitteellä piirin virta kasvaa, joka resistanssin läpi kulkiessaan muuttuu tehoksi.
Reaktiivisesta osasta johtuvaa virrankulutusta ja sen yli vaikuttavaa jännitteen tuloa
kutsutaan loistehoksi, ja todellisuudessa kulutettua tehoa pätötehoksi. Näiden termien
tarkemmasta määrittelystä voi lukea lisää esimerkiksi lähteestä [6].
Impedanssista puhutaan usein vaihtovirtavastuksena, mutta se ei ole sama asia.
Vaihtovirtavastus liittyy suoraan johtimien pyörrevirtailmiöön: resistanssi kasvaa
taajuuden kasvaessa [6, s. 155]. Tästä syystä esimerkiksi muuntajilla
tasavirtaresistanssi (DCR) ei yleensä ole sama kuin vaihtovirtaresistanssi.
Konduktanssi ei myöskään aina ole resistanssin käänteisluku [6, s. 155]. Sähköisellä
impedanssilla on analogia esimerkiksi sekä akustisen että mekaanisen impedanssin
kanssa. Akustinen impedanssi määritellään äänenpaineen (p) ja tilavuusvirran (q)
suhteena. Mekaaninen impedanssi määritellään vastaavasti voiman (F) ja nopeuden
(v) suhteena.
10
Taulukko 1. Tyypillisiä lähtö- ja tuloimpedansseja. [16], [17], [18], [19] ja [20]
Lähde (O)
Kuorma (I)
Dynaaminen mikrofoni
Shure SM58
300 ȍ
Sähkökitaran mikrofoni
Stratocaster Vintage Pickup
24,5 kȍ (1000 Hz)
Transistorivahvistimen ulostulo
Yamaha AX-592
0,033 ȍ
Putkivahvistimen ulostulo
VOX AC30
8ȍ
CD-soitin
Cary CDP1
220 ȍ
Esivahvistimen sisääntulo
Api 512C
1500 ȍ
Kitaravahvistimen sisääntulo
VOX AC30 (HI-Z)
1 Mȍ
Kaiutin
(nimellisimpedanssi)
8ȍ
Kaiutin
(nimellisimpedanssi)
8ȍ
Transistorivahvistimen sisääntulo
Yamaha AX-592
47 kȍ
Suhde (I/O)
5
41
240
1
210
Vahvistimien lähtö- ja tuloimpedanssit ovat usein hyvin resistiivisiä, jolloin niitä
voidaan approksimoida reaalilukuvakioilla [6, s. 396]. Sen sijaan kitaran pickupmikrofonin ja kaiuttimen impedanssit ovat selkeästi enemmän reaktiivisia.
Äänentoistosovelluksissa lähtö- ja tuloimpedanssit sekä näiden keskinäiset suhteet
ovat usein tarkasti määriteltyjä [9]. Muun muassa HiFi-vahvistimen
lähtöimpedanssin tulee lähes poikkeuksetta olla mahdollisimman pieni. Sen sijaan
soundin luomisessa lähtö- ja tuloimpedanssin suhde voi tarkoituksella olla melkein
mitä tahansa. Fysiikan lait kuitenkin rajoittavat osaltaan impedanssien mielivaltaisia
arvoja. Näitä asioita käsitellään seuraavaksi.
2.5.1
Impedanssisovituksen vaikutuksista
Audiokäytössä matalan lähtöimpedanssin ja korkean tuloimpedanssin rajapinta on
usein optimaalinen [6, s. 396], [9]. Tätä kutsutaan jännitesovitukseksi ja sen suosiolle
on useita syitä:
•
•
•
Monet tärkeät aktiivikomponentit kuten elektroniputki ja MOSFETtransistori toimivat luonnostaan jänniteohjattuina [6, s. 41 –– 43]
Ohjaus ei vaadi tehoa, jos aktiivista komponenttia ohjataan pelkällä
jännitesignaalilla ilman virtasignaalia. Tällöin ei siis kuormiteta lähdettä.
Lähtöimpedanssin ollessa matala, lähde ei vaikuta merkittävästi
taajuusriippuvaisen kuorman (kuten kaiutin) magnitudivasteeseen. Lähteen
tehoa ei tällöin myöskään tuhlata tähän sisäiseen vastukseen, mitä
lähtöimpedanssin resistiivinen osa on.
Käytännössä sisääntuloon kuitenkin kulkee virtaa aina jonkin verran, koska
tuloimpedanssit ovat äärellisiä. Tehoja siirrettäessä virran määrä yleensä kasvaa ja
toisinaan optimaalisempaa onkin, että lähtöimpedanssin arvo on mahdollisimman
lähellä tuloimpedanssin arvoa. Jos nämä impedanssit ovat toistensa liittolukuja, tätä
kutsutaan tehosovitukseksi. Teho siirtyy tällöin kuormaan parhaiten tämän rajapinnan
11
yli [6, s. 182 –– 183]. Audiokäytössä ei kovin usein tule vastaan tilanteita, jossa tätä
sovitusta tavoiteltaisiin puhtaasti. Eräs poikkeus kuitenkin on ainakin
putkivahvistimen pääteasteen ja päätemuuntajan välinen sovitus. Tätä aihetta
tarkastellaan AC30:n päätevahvistimen tutkimista koskevassa luvussa 4.8.
Syy miksi impedanssien keskinäisellä suhteella on suuresti merkitystä, selviää kun
tutkitaan kuvan 4 korvauskytkentää. Kyseinen piiri on Théveninin ekvivalentti.
•
•
•
Katkoviivalla merkitty alue tarkoittaa lähdettä, käytännössä esimerkiksi
vahvistinta tai mikrofonia.
es on kuvitteellinen vaihtojännitelähde (ts. sähkömotorinen voima) ja ZS
lähteen sisäinen impedanssi, käytännössä lähtöimpedanssi (Zout).
ZL on kuormaimpedanssi, käytännössä esimerkiksi kaiutinkuorma tai
vahvistimen tuloimpedanssi (Zin).
Kuva 4. Théveninin ekvivalentti lähtö- ja tuloimpedanssin mallintamiseksi.
Katkoviivalla merkitty alue on syöttävä lähde, es = kuvitteellinen vaihtojännitelähde,
Zs = lähteen sisäinen impedanssi ja ZL = kuormaimpedanssi. Kuva perustuu osittain
lähteen [21] kuvaan 8-12, s. 199.
Otetaan esimerkki vahvistin––kaiutin -parista. Annetaan Zs:lle arvo 0,01 ȍ
(tyypillinen lähtöimpedanssi transistorivahvistimelle) ja ZL:lle 8 ȍ (tyypillinen
nimellinen tuloimpedanssi kaiuttimelle) ja es = 10 V (tyypillinen arvo
päätevahvistimelle). Tulo/lähtöimpedanssisuhde on nyt siis 800.
us =
Zs
0,01Ω
10V ≈ 0,0125 V
es =
0,01Ω + 8Ω
Zs + ZL
(2.5)
uL =
ZL
8Ω
es =
10V ≈ 9,988 V
ZL + Zs
8Ω + 0,01Ω
(2.6)
Tarkastellaan seuraavaksi mitä käytännön merkitystä keskinäisillä impedansseilla on.
Kaiuttimen impedanssi ZL vaihtelee taajuuden funktiona ja yhtälöä 2.6
tarkastelemalla huomataan seuraavaa: Jos jännitteen es arvo on vakio ja
lähtöimpedanssi Zs suurempi kuin 0, kuorman yli vaikuttava jännite vaihtelee
taajuuden funktiona. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että mitä suurempi
12
vahvistimen lähtöimpedanssi on, sitä enemmän kaiuttimen magnitudivasteen kuopat
ja huiput korostuvat [22], [23, s. 25 –– 26].
Jännitteenjakoyhtälöistä 2.5 ja 2.6 nähdään, että lähteen syöttämä jännite jakautuu
vahvistimen lähtöimpedanssin Zs ja kaiuttimen tuloimpedanssin ZL suhteessa.
Käytännössä vahvistimen lähtöimpedanssi on hyvin resistiivinen, joten mitä
suurempi lähtöimpedanssi on, sitä enemmän (pätö)tehoa tuhlataan vahvistimen
sisällä. Vastaavasti mitä pienempi sisäinen vastus on, sitä enemmän jännitettä
saadaan varsinaisen kuorman yli.
Kaiutin on kuorma, mutta se voi muuttua myös lähteeksi, koska kartion liike ei
lakkaa välittömästi kun ohjaava signaali loppuu. Mitä matalampi vahvistimen
lähtöimpedanssi on, sitä vähemmän kaiutinkartio tuottaa liikkuessaan jännitettä ja
sitä nopeammin kartion liike vaimenee. Tästä syystä tulo/lähtöimpedanssin suhdetta
kutsutaan myös vaimennuskertoimeksi.
2.5.2
Heijastusilmiö
Tarkastellaan kuvaa 5. Kun ääniaalto etenee ilmassa (impedanssi Z1) osuen
esimerkiksi veteen (impedanssi Z2), tiedetään että osa äänestä heijastuu takaisin
toisen osan läpäistessä rajapinnan.
Kuva 5. Heijastusilmiö.
rajapinnassa.
Impedanssierot
vaikuttavat
aaltojen
etenemiseen
Vastaava ilmiö tapahtuu myös sähköisissä piireissä, kun esimerkiksi kahden laitteen
tai vahvistinasteen välillä on impedanssiero. Tällöin syntyy edestakaisia sähköisiä
heijastuksia. Riippuen piirin topologiasta, ilmiöllä saattaa olla monimutkaisia ja
haitallisia vaikutuksia. Yleensä heijastukset tulevat ongelmaksi kuitenkin vasta
pitkillä etäisyyksillä (siirtojohdot) tai taajuuden ollessa hyvin suuri.
Audiovahvistimien sisällä heijastukset eivät useinkaan ole ongelma, mutta ilmiö on
kuitenkin hyvä tietää. [6, s. 90]
13
2.6 Särö, soundi ja kuulon toiminta
Jotta putkivahvistimenkin soinnin syitä voidaan ymmärtää ja tutkia, täytyy ensin
ymmärtää ainakin perusteet ihmiskuulon toiminnasta. Tässä luvussa asiaa käsitellään
tiivistetysti, mutta alan kirjallisuuteen ja tarjontaan tehdään pienimuotoinen katsaus
luvussa 2.6.7.
Särön käsite on syntynyt äänentoiston myötä, koska siten on muodostunut käsitys,
mitä vääristymiä alkuperäiseen toistettavaan signaaliin voi ylipäätään syntyä. Säröksi
voidaan kutsua sitä osuutta tai mitä tahansa vääristymää uudelleen tuotetusta
signaalista, mikä ei esiinny alkuperäisessä signaalissa. Särö ei siis aina tarkoita
karheutta äänessä, vaan se voidaan havaita myös ””lämpimänä”” äänenvärinä [1, s. 41], [13, s. 150]. Kaksi luonteeltaan erityyppistä vääristymää ovat [13, s. 149]:
a) lineaarinen vääristymä (esim. magnitudivaste- tai ryhmäviivevirhe)
b) epälineaarinen vääristymä eli varsinainen särö.
Lineaarinen vääristymä tarkoittaa signaalikomponenttien amplitudi ja/tai
aika/vaihesuhteiden muuttumista, mutta uusia taajuuskomponentteja ei kuitenkaan
synny. Tämä havaitaan äänenvärin muutoksina. Epälineaarinen vääristymä taas voi
synnyttää aivan uusia taajuuskomponentteja. Tätä särötyyppiä tarkasteltaessa on
syytä muistaa, että myös kuulojärjestelmä sisältää monia epälineaarisuuksia. [13, s.
149].
Kuten jo aiemmin luvussa 2.2 todettiin, kitaravahvistimissa signaalia ””vääristetään””
tietoisesti tavoitellun soundin saavuttamiseksi. Teknisessä mielessä särö ja soundi
tarkoittavat hyvin samaa asiaa, näkökulmasta riippuen. Säröä voi syntyä audioketjun
missä tahansa komponentissa [24, s. 458]. Seuraavissa luvuissa 2.6.1 –– 2.6.6
tarkastellaan muutamaa yleistä särötyyppiä, joiden merkitystä peilataan tämän työn
tulevissa luvuissa.
2.6.1
Harmoninen särö
Harmonista säröä aiheutuu järjestelmän epälineaarisuuksista. Esimerkiksi putken
ylikuormittuessa signaali saattaa leikkautua kuvan 6 mukaisesti, ja samalla syntyy
harmonisia kerrannaistaajuuksia perustaajuuden lisäksi. Aktiivisten komponenttien
tapauksessa leikkautumisen terävyyteen vaikuttaa muun muassa komponentin
dynaaminen ominaiskäyrä (ks. esim. kuva 12) sekä mahdollinen negatiivinen
takaisinkytkentä, joka tyypillisesti terävöittää leikkautumista [1, s. 6-18]. Viimeksi
mainittu taas lisää korkeiden harmonisten komponenttien osuutta. Ihminen ei
havaitse kovinkaan hyvin pientä määrää harmonista säröä, koska monet musiikilliset
äänet sisältävät luonnostaan harmonisia kerrannaistaajuuksia [9].
14
Kuva 6. Harmoninen särö ja sen muodostama taajuusspektri. Kuvaajien vaakaakselilla on taajuus ja pystyakselilla taajuuskomponentin amplitudi desibeleinä.
Lihavoidut luvut ovat parillisia harmonisia kerrannaistaajuuksia.
Perinteinen kokonaisharmonisen särön (THD, Total Harmonic Distortion) mittaus ei
ole kovin hyvä indikaattori kertomaan esimerkiksi HiFi-vahvistimen äänenlaadusta ––
puhumattakaan putkivahvistimista, koska ensinnäkään se ei ota huomioon kuinka
häiritsevänä tai miellyttävänä kuulo pitää eri kerrannaistaajuuksia tai muita häiriöitä.
Sen lisäksi THD-mittauksissa järjestelmää syötetään ainoastaan yhdellä
siniääneksellä, kun musiikki tai muu äänitapahtuma sisältää yleensä runsaasti
taajuuskomponentteja samanaikaisesti. Äänenlaadun kannalta mielekkäämpää on
mitata esimerkiksi keskeismodulaatiosäröä, jota käsitellään seuraavaksi. [13, s. 150]
2.6.2 Keskeismodulaatiosärö
Keskeismodulaatiosäröä syntyy järjestelmän epälineaarisuuksista vastaavasti kuten
harmonistakin säröä. Erona kuitenkin on, että sisääntulevia taajuuskomponentteja on
nyt kaksi tai useampia. Nämä taajuudet synnyttävät paitsi harmonisia kerrannaisia,
myös alkuperäisten taajuuksien ja niiden harmonisten summa- ja erotustaajuuksia,
jotka ovat yleensä musikaalisesti epäharmonisissa suhteissa alkuperäisiin taajuuksiin
(kuva 7). [24, s. 459]
Kuva 7. Keskeismodulaatiosärö ja syntyvät taajuuskomponentit. Harmonisia
kerrannaistaajuuksia syntyy myös (vrt. kuva 6), vaikkakaan niitä ei ole suoranaisesti
merkitty kuvaan. Kuvaajien vaaka-akselilla on taajuus ja pystyakselilla
taajuuskomponentin amplitudi desibeleinä.
15
Keskeismodulaatiosärömittauksilla pystytään selittämään hyvin audiojärjestelmien,
vahvistimien tai vaikkapa kaiuttimien eroja, vaikka esimerkiksi niiden
magnitudivasteet ja harmoniset säröarvot olisivat identtisiä [3], [8, s. 2-9]. Tähän
palataan osaltaan AC30:n mittauksia käsittelevässä luvussa 5.
2.6.3
Transienttisärö
Transienttisäröä esiintyy, kun jokin komponentti ei pysty vastaamaan tarpeeksi
nopeasti signaalin vaihteluihin, esimerkiksi lyömäsoittimia tai muita teräviä
iskuääniä toistettaessa. Sitä vastoin viulun (pois lukien alun transientti) tai muun
vakaan äänen toistoon tämä särö ei vaikuta [24, s. 459]. Esimerkiksi kaiuttimessa
tätä särötyyppiä voi aiheutua, jos mekaanista resonanssia ei ole vaimennettu
tarpeeksi hyvin ja vahvistimissa taas takaisinkytkennästä johtuvasta aikaviiveestä.
Signaalin vääristyminen voi joissakin tapauksissa olla siis myös aikariippuvaa. Tätä
kutsutaan myös nimellä TIM-särö (Transient Intermodulation Distortion) eli
transienttikeskeismodulaatiosärö. [13, s. 151]. Kyseinen särötyyppi on nimensä
mukaisesti eräänlainen transienttisärön ja keskeismodulaatiosärön risteymä. TIM––
särömittaukset kertovat myös hyvin audiojärjestelmien eroista [9].
2.6.4 Vaihesärö
Fourier-muunnos signaalista tuottaa kompleksisen spektrin, johon sisältyy sekä
magnitudi- että vaihekäyttäytyminen. Tyypillisesti esitetään vain magnitudivaste ––
tai kansanomaisemmin taajuusvaste. Vaihelineaarisessa vahvistimessa ulostulon ja
sisääntulon välisen vaihe-eron tulisi olla suoraan verrannollinen taajuuteen, eli niin
sanotun ryhmäviiveen tulisi olla vakio. Ryhmäviive määritellään seuraavasti:
τg = −
dϕ
,
dω
(2.7)
missä ij on lähdön ja tulon välinen ero radiaaneina, ja Ȧ kulmataajuus.
Reaktansseista johtuen ryhmäviive ei kuitenkaan yleensä ole vakio, ja tätä kutsutaan
vaihesäröksi. Signaalin eri taajuuskomponentit näyttävät viivästyvän erisuuruisen
ajan. Todellisuudessa varsinaista (merkityksellistä) fyysistä viivettä ei ole –– ellei
kyseessä ole siirtolinjat tai muut pitkät etäisyydet –– vaan ainoastaan signaalien
taajuuskomponenttien vaihekulmat muuttuvat. Eli kun signaali syötetään
vahvistimen tuloon, näkyy vaste välittömästi myös lähdössä. Kuulo on melko
epäherkkä tälle särötyypille, mutta tutkimus on osoittanut, että toisinaan vaiheella tai
vaihemuutoksilla on selkeä vaikutus kuulohavaintoon. Vaihesäröllä onkin syy-yhteys
transienttisärön kanssa; jotta transientit toistuvat tarkasti, täytyy myös ryhmäviiveen
olla pieni [25, s. 12]. Yleensä vaihesärö havaitaan silloin, kun signaalin
aikakäyrämuoto muuttuu selkeästi myös visuaalisesti. Usein vaihevaste jätetään
kuitenkin pois, koska kuulon vaihe-epäherkkyys on usein riittävä oletus. Toisaalta on
kuitenkin hyvä pitää mielessä, että tästä johtuen signaalin spektri ei ole
yksikäsitteinen, vaan kahdella erilaisella signaalilla voi olla sama spektri. [13, s. 49
ja 147], [24, s. 487]
16
2.6.5 Blokkaussärö
Tämä särötyyppi liittyy suoraan putkilla toimiviin vahvistinasteisiin ja aihetta
käsitellään myös muun muassa luvussa 4.8. Blokkaussäröä (kuva 8) voi aiheutua kun
vahvistinasteet ovat kytketty kapasitiivisesti –– eli kondensaattorilla –– toisiinsa. Suuri
positiivinen transientti syötettävän putken hilalle aiheuttaa hilavirtaa (ks. kuva 44),
joka lataa kytkentäkondensaattorin. Transientin negatiivinen puolijakso yhdessä
kondensaattorin varauksen kanssa vetää hila––katodi -jännitteen voimakkaasti
negatiiviseksi, ja tämä aiheuttaa kuormassa piikin, jota kutsutaan blokkaussäröksi
[26]. Toisin sanoen, blokkaussärön syntyyn johtaa biasjännitteen suuri negatiivinen
siirtymä ja tilanteen hidas palautuminen normaaliksi [27, s. 146]. Blokkaussäröstä
puhutaan yleensä pääteputkien yhteydessä, mutta sitä voi esiintyä muissakin
vahvistinasteissa. [8, s. 3-92 –– 3-93]
Kuva 8. Blokkaussärö (digitaalisesti mallinnettu tilanne ilmiöstä). Ylimmässä
kuvassa on sisääntulosignaali, keskimmäisessä kuvassa hila––katodi -jännite ja
alimmassa kuvassa 8 ȍ vastuskuorman yli mitattu jännite. Kiinteä viiva kuvaa
tilannetta, kun asteet ovat yhdistetty kondensaattorilla toisiinsa, ja katkoviiva
tilannetta, kun kondensaattoria ei ole (oikosulku). Kuva on lainattu ja muokattu
lähteestä [26].
2.6.6
Ylimenosärö
Ylimenosäröä voi syntyä ainoastaan vuorovaihekytkennässä ja tyypillisesti matalalla
signaalitasolla [9], [27, s. 143]. Ylimenosärön ymmärtäminen vaatii ensin siis
toimintaluokkien (luku 3.5) ja vuorovaihekytkennän (luku 3.6.2) sisäistämistä.
Kyseisen särön voidaan katsoa johtuvan kahdesta syystä: ensinnäkin putkien
ominaiskäyrät eivät ole suoria ja tällöin siirtymäalueella esiintyy kuvan 9 mukaista
epälineaarisuutta. Toiseksi putkien vuoronvaihdossa saattaa olla epäjatkuvuuskohta,
jolloin kumpikaan putki ei johda. Ylimenosärön määrittely pätee luonnollisesti myös
transistorivahvistimille.
17
Kuva 9. Ylimenosärö ja sen syntytapa vuorovaihekytkennässä. Säröä aiheutuu
dynaamisten ominaiskäyrien epälineaarisuuksista ja/tai ulostulevan virran
epäjatkuvuudesta. Kuva on lainattu ja muokattu lähteestä [21, s. 564].
Ylimenosärö on pääasiassa toimintaluokan B ongelma, ja säröä voidaankin pienentää
merkittävästi, kun pysytään toimintaluokassa AB [21, s. 564 –– 565]. A-luokassa tätä
särötyyppiä ei synny lainkaan, koska aktiiviset komponentit johtavat koko ajan.
Myös ylimenosärö voi johtaa blokkaussäröön [27, s. 143 –– 145].
2.6.7
Katsaus äänen miellyttävyyteen ja työn lähdeviitteisiin
Äänenlaatua käytetään terminä lähinnä äänentoiston yhteydessä, mutta sille on
paikkansa myös soitinmaailmassa. Äänenlaatu on käsitteenä melko laaja, mutta myös
hieman moniselitteinen. Kitaravahvistimien yhteydessä soundi tarkoittaa hyvin
samaa asiaa, vaikkakaan kohinoiden tai muiden häiriötekijöiden korrelaatio soundin
hyvyyteen ei liene niin ilmeistä. Äänenlaatua mitataan ensisijaisesti subjektiivisilla
kuuntelukokeilla tai epämuodollisilla kuulohavainnoilla [13, s. 200]. Kun kyseessä
on ihmiskuulon toiminta, kaikki tulokset eivät välttämättä aina ole täysin
johdonmukaisia. Esimerkiksi äänenvoimakkuuden on todettu vaikuttavan havaittuun
äänenlaatuun, vaikka signaalimuoto ja muut parametrit pysyisivät samana [8, s. 216]. Kokeiden tai havaintojen lopputulokseen vaikuttaa moni muukin tekijä kuin
pelkkä kuulokokemus. Tällaisia ovat muun muassa henkilön mielentila, vireys,
muistissa olevat kokemukset, kulttuurillinen tausta sekä yleensäkin henkilökohtaiset
asiat ja mielipiteet. Myös muut aistit –– erityisesti näköaisti –– voivat muuttaa
ratkaisevasti tulkintaa kuultavasta äänestä [13, s. 200]. Äänenlaadun mittaamiseen on
kehitetty myös niin sanottuja auditorisia malleja, jotka mallintavat ihmiskuulon
toimintaa. Tällaisista malleista on se hyöty, että esimerkiksi putkivahvistimenkin
soinnin syitä pystytään mahdollisesti osittain tutkimaan ilman varsinaisia
kuuntelukokeita. [28]
18
Kuten edellä todettiin, epälineaarisuudet lisäävät signaalin spektriin uusia
taajuuskomponentteja. Asian tekee kuitenkin hieman mutkikkaammaksi se, että
esimerkiksi kitaran tapauksessa jo yksi kieli soidessaan sisältää luonnostaan useita
harmonisia taajuuskomponentteja, puhumattakaan kaikkien kuuden kielen soidessa
samanaikaisesti. Kyseessä on siis laajakaistainen ääni, jonka harmonisten
komponenttien taajuudet ylittävät audioketjusta todennäköisesti ainakin kaiuttimen
taajuuskaistan. Tällöin epälineaarisen särön vaikutus saattaa olla samankaltainen
kuin lineaarisenkin särön, jolloin ainoastaan harmonisten voimakkuussuhteet
muuttuvat. Tällöin epälineaarinen särö pääasiassa siis vain värittää ääntä.
Kuuntelukokein on todettu, että kuulo pitää yleisesti tietynlaisia spektrin jakaumia ja
taajuuskomponenttien painotuksia mielekkäämpinä kuin toisia, mihin vaikuttavat
myös taajuuskomponenttien väliset suhteet (intervallit) sekä erotukset.
Tyypillisimpänä esimerkkinä näistä lienee, että parillisten ja matalan kertaluvun
epälineaarisuuksien (erityisesti toinen harmoninen) on todettu kuulostavan
paremmalta kuin parittomien ja korkean kertaluvun särökomponenttien [1, s. 6-16],
[13, s. 150], [29, s. 81]. Parilliset harmoniset tarkoittavat, että perustaajuuteen on
lisätty oktaaveittain harmonisia kerrannaisia; voidaan hyvin kuvitella, että
esimerkiksi pianosta soitetut yhtäaikaiset sävelet C3, C4 ja C5 kuulostavat
harmonisilta keskenään.
Tässä vaiheessa on myös hyvä ymmärtää, että kuulokokemuksen kannalta pelkkä
(yhden aikaikkunan) taajuusalueessa tarkastelu ei aina kuitenkaan ole mielekästä.
Ensinnäkin luonnolliset vahvistettavat signaalit –– kuten laulu ja sähkökitara –– eivät
käytännössä koskaan ole stationäärisiä (tarkasti ottaen mikään reaalimaailman
signaali ei ole täysin stationäärinen), joten taajuusjakauma muuttuu ajan funktiona.
Tällaiset signaalit sisältävät esimerkiksi transientteja ja muita dynaamisia eli ajallisia
muutoksia, jotka toisinaan määräävät pitkälle monen soittimen luonteen ja
tunnistettavuuden. Muun muassa pianon ääntä on vaikea tunnistaa pianoksi ilman
alun transienttia [24, s. 317]. Kuulo on erityisen herkkä reagoimaan äänessä
tapahtuviin muutoksiin. Toisekseen, jos tutkitaan vahvistimen vaikutusta soundiin,
ovat kyseessä yleensä epälineaariset ilmiöt, mikä ei-stationääristen signaalien
kohdalla
mutkistaa
tilannetta
entisestään.
Lineaarisessa
järjestelmässä
magnitudivaste
määrittäisi
kylläkin
koko
siirtofunktion.
Unohtamatta
aikakäyttäytymistä, signaalin esittäminen taajuuskomponenttiensa avulla on usein
kuitenkin varsin havainnollista sekä kuulon että täten myös vahvistintutkimuksen
kannalta [13, s. 35]. [9]
H. Helmholtz luokitteli v. 1877 äänet spektrin mukaan seuraavanlaisesti [24, s. 136]:
1. Yksinkertaiset äänet, kuten äänirauta ja tietyt urkupillit, kuulostavat
pehmeältä ja miellyttävältä, ilman havaittua karheutta.
2. Soitinäänet, joiden alimmat harmoniset ovat voimakkaita, kuten piano,
käyrätorvi ja lauluääni, kuulostavat rikkaammilta ja musikaalisemmilta kuin
yksinkertaiset äänet. Edelleen, jos korkeat harmoniset ovat poissa, äänenlaatu
on miellyttävä ja pehmeä.
3. Soitinäänet, jotka sisältävät vain parittomia harmonisia, kuten klarinetti ja
tietyt urkupillit. Nämä kuulostavat ontoilta/kumeilta ja runsaasti harmonisia
sisältäessään, nasaalilta. Kun perustaajuus on hallitseva, äänenlaatu on rikas
ja jos perustaajuus ei ole vahva, äänenlaatu on heikko.
4. Monimutkaiset äänet, joiden ylimmät harmoniset (yli 6. tai 7.) ovat
voimakkaita. Äänenlaatu havaitaan karheana ja terävänä.
19
Tämän kaltaisista luokituksista ei voida kuitenkaan suoraan vetää johtopäätöksiä,
miksi jonkin vahvistimen soundi kuulostaa paremmalta kuin toisen, koska soundin
miellyttävyys on usein myös hyvin subjektiivinen asia. Ne antavat kuitenkin hyvää
suuntaa spektrejä tulkittaessa. [24, s. 140], [13, s. 132 ja 70 –– 71]
Edellä kuvailtiin erilaisia särötyyppejä ja niiden merkitystä kuulon kannalta. Näitä
referoidaan mahdollisuuksien mukaan työn seuraavissa luvuissa. Otetaan seuraavaksi
lyhyt katsaus kitaravahvistimia koskevan tutkimuksen lähteisiin. Tämä siitä syystä
tässä vaiheessa, että epälineaariset ilmiöt ovat olennainen osa tätä diplomityötä,
mutta toisaalta myös, jotta lukija voi jatkossa ymmärtää paremmin työn seuraavia
lukuja. Lähteet voidaan jakaa karkeasti esimerkiksi seuraavanlaisesti:
1. HiFi/äänentoistovahvistimien suunnittelu. Etenkin vanhempi kirjallisuus pitää
kaikenlaisia signaalin vääristymiä usein hyvin epätoivottavina, eikä asiaa
käsitellä yleensä subjektiivisena kokemuksena. Esimerkkeinä mainittakoon
lähteet [30], [31], [52] ja [32].
2. Kitaravahvistimen suunnittelu. Näissä lähteissä asiaa tarkastellaan lähes
puhtaasti subjektiivisesta näkökulmasta, mutta soundin/äänen miellyttävyyttä
ei yleensä pyritä selittämään sen syvällisemmin kuulon toiminnalla.
Esimerkkeinä tästä ovat TUT-kirjasarja [24], [7], [33], [34] ja [8] sekä
Richard Kuehnelin teokset [35] ja [27].
3. Putkivahvistimien soundin/äänenlaadun perussyiden tutkinta. Nämä lähteet
käsittelevät aihetta ihmisen kuulon toiminta huomioiden. Esimerkkeinä
lähteet [2], [3], [68] ja [22].
4. Kuulon (fysiologia ja psykoakustiikka) toiminnan tutkinta. Tämä tieteenala
tarkastelee, miksi ihminen pitää jotain ääntä tai äänitapahtumaa
miellyttävämpänä kuin toista. Aihetta käsitellään esimerkiksi lähteissä [24],
[13], [28], [36], [37], [38] ja [39], joista osa lähestyy asiaa myös erityisesti
musiikin näkökulmasta.
5. Putkivahvistimien (matemaattinen) analysointi. Pääasiallinen tarkoitus tällä
on tuottaa tutkimustuloksia vahvistinmallinnusta ja modernia
vahvistinsuunnittelua varten. Esimerkkeinä tästä aihepiiristä lähteet [26],
[40], [41], [42], [43], [44], [45], [46], [47], [48], [49] ja [50].
Käytännössä rajat eivät ole näin jyrkkiä kuin edellä on lueteltu, vaan menevät
toisinaan hyvinkin limittäin. Esimerkiksi vanhemmassa äänentoistokirjallisuudessa
on poikkeuksia, joissa asiaa tutkitaan myös kuulon kannalta. Tästä esimerkkinä on
lähde
[25].
HiFi-lähteitä
voi
myös
hyödyntää
monellakin
tapaa
kitaravahvistintutkimuksen kannalta. Häiriösuojauksessa ja muissa vastaavissa eitoivotuissa ilmiöissä pätevät samat fysiikan lait kuin kitaravahvistimissakin, eikä
laitteen käyttötarkoituksella ole tässä suhteessa niin suurta merkitystä. Vastaavasti
vahvistimien perustoiminta on luonnollisesti yhteistä kaikille. Särön välttelyn voi
kääntää myös tavoitelluksi ilmiöksi, koska kirjallisuus kertoo usein särön
syntytavoista ja tyypeistä, kuten lähteet [30] ja [41], joista jälkimmäinen tarkastelee
harmonisen särön esiintymistä putkivahvistimissa. Kolmantena tulee raskaan
matematiikan puoli, jota tämä kirjallisuus sisältää usein varsin runsaasti. Tästä voi
olla hyötyä juuri esimerkiksi vahvistinanalyysiä ja -mallinnusta ajatellen.
20
3 ELEKTRONIPUTKIVAHVISTIMET
Tässä luvussa tutustutaan putkivahvistimen toiminnan perusteisiin tarkastelemalla
putken ominaisuuksia, vaatimuksia ja rajoitteita. Putkivahvistin on elektronisen
vahvistimen alatyyppi, joka käyttää putkia aktiivisina komponentteina.
3.1 Yleistä elektroniputkivahvistimista
Putkien toiminta perustuu elektroniemissioon kuumasta kappaleesta, mitä kutsutaan
englannin kielellä termillä Edison Effect [31, s. 273]. Yksinkertaisin putki joka voi
toimia vahvistimena on triodi (kuvat 10 ja 11). Se sisältää kolme elektrodia; anodin
(+), katodin (––) ja niiden välissä olevan (ohjaus)hilan. Kun katodia kuumennetaan,
sen ympärille muodostuu niin sanottu elektronipilvi. Tämän jälkeen anodin ja
katodin välille luodaan tyypillisesti useamman sadan voltin tasajännite, joka
kiihdyttää nämä elektronit voimakkaasti anodille. Katodin ja anodin välillä
kulkevaan elektronivirran määrään voidaan vaikuttaa hilan ja katodin välisellä
jännitteellä; jo pieni jännitteenmuutos saa aikaa merkittävän muutoksen virrassa [35,
s. 4]. Kaikki edellä mainitut elektrodit ovat lasikuvun tai muun vastaavan sisällä
tyhjiössä. Tällöin katodi pystyy tällöin emittoimaan enemmän elektroneja [33, s. 11]. Elektroniemissio kuumasta kappaleesta tarkoittaa, että elektroniputki toimii myös
diodina, eli virta voi kulkea vain toiseen suuntaan. [51, s. 86]. Triodin toimintaan
palataan vielä tarkemmin luvussa 3.3.
Putket tarvitsevat toimiakseen siis sähköenergiaa katodin lämmitykseen sekä korkean
käyttöjännitteen. Nämä vaatimukset yksistään vaikuttavat suuresti koko vahvistimen
suunnitteluun ja piiritopologiaan:
1. Virtalähteen tehosta suuri osa muuttuu lämmöksi putkissa sekä katodin
lämmityksen että anodihäviötehon muodossa. Lämpökuorma täytyy myös
huomioida suunnittelussa, koska monelle komponentille kuumuus on
hyvin vahingollista.
2. Virtalähteen tulee tuottaa korkeaa tasajännitettä putkien käyttöjännitteeksi,
mikä esimerkiksi rajoittaa kondensaattoreiden, vastusten ja muiden
komponenttien soveltuvaa joukkoa.
3. Ulostulossa tarvitaan audiomuuntajaa, jolla suuri jännite/impedanssi
lasketaan ja virtaa kasvatetaan. Tämä mahdollistaa kaiuttimen
kuormittamisen.
4. Korkeiden käyttöjännitteiden takia myös sähköturvallisuuteen on
kiinnitettävä erityistä huomiota.
Putkivahvistimia voidaan toteuttaa myös ilman päätemuuntajaa (Output
TransformerLess eli OTL), mutta tämän kaltaisiin erikoisuuksiin tässä työssä ei
huomautusta enempää keskitytä. Lähdeluettelon lähteistä suurin osa luonnollisesti
käsittelee enemmän tai vähemmän putkia ja putkivahvistimia. Esimerkiksi lähde [52]
RCA: Electron Tube Design on koko alan eräänlainen perusteos (päivitetty versio),
joka sisältää varsin syvällistä ja matemaattisluonteista tietoa.
21
3.2 Historiaa
Elektroniputken kehityshistorian juurten voidaan katsoa ulottuvan vuoteen 1874 asti
[1, s. 3-1]. Tuolloin Torontossa lääketiedettä opiskeleva Henry Woodward patentoi
ensimmäisen hehkulangalla toimivan lampun. Valitettavasti hänellä ei ollut tarpeeksi
mielenkiintoa kehittää keksintöään pidemmälle, saatikka alkaa valmistaa niitä. 18
kuukautta myöhemmin vuonna 1875 hän myi osuuden patentistaan T. A. Edisonille,
joka onnistui kehittämään lampun paljon paremmaksi. Hän kehitti hehkulampun
lähes täysin sellaiseksi kuin vielä tänä päivänäkin käytämme. Vuonna 1883 Edison
huomasi seuraavan ilmiön tutkiessaan vasta kehittämäänsä hiililangalla toimivaa
hehkulamppua; jos lasikuvun sisälle asetettiin hehkulangan ohelle kylmä metallilevy,
elektronit kulkivat kuumasta hehkulangasta kylmään elektrodiin, kun metallilevy oli
positiivinen verrattuna hehkulankaan [53, s. 147]. Aluksi luultiin, että elektronit
kulkevat lasikupuun jääneen kaasun tai hiililangasta irtaantuvien hiukkasten
välityksellä, mutta nykyään tiedetään että asia ei ole näin. Elektronit virtaavat sitä
paremmin mitä täydellisempi tyhjiö on. [54, s. 348], [1, s. 3-1]
Vaikka Edison oli jo kehittänyt elektroniputken toimintaperiaatteen, ei hän
loppujenlopuksi saanut asiasta sen enempää selville. Englantilainen J. A. Fleming sai
joitakin Edisonin elektrodeilla varustettuja lamppuja testattavakseen ja oivalsi v.
1885 ensimmäisenä, että putki toimii yksisuuntaisena johtimena. Myöhemmin v.
1904 hän ymmärsi, että Edisonin keksinnöllä voidaan myös tasasuunnata
vaihtovirtaa. Yhdysvaltalainen keksijä Lee de Forest oli ilmeisen tietoinen Edisonin
ja Flemingin esityöstä, mutta ei viitannut näihin millään tavalla esitellessään omia
versioita putkidiodista. Forest kuitenkin teki yhden elektroniikan ja audiotekniikan
historian merkittävimmistä keksinnöistä, kun hän sijoitti lampun sisään kolmannen
elektrodin. Aluksi tämä elektrodi toimi vain ilmaisijana, mutta myöhemmin hän
havaitsi, että elektrodin jännite vaikutti putken läpi kulkevan virran voimakkuuteen
[53, s. 147], [54, s. 347]. Tätä ennen piensignaaleja ei ollut mahdollista vahvistaa
lainkaan. [1, s. 3-5]. Elektroniputkea kehitettiin näihin aikoihin muutoinkin
voimakkaasti usean eri tutkijan toimesta. [53, s. 147], [54, s. 345 –– 348]
Ensimmäiset putkilla toimivat kitaravahvistimet perustuivat RCA:n kehittämiin
piireihin. Perinteikkäin ja maineikkain valmistaja näistä lienee Fender, joka alkoi
valmistaa vahvistimia kyseisellä nimellä v. 1947. [55, s. 15], [56, s. 15]
3.3 Triodi
Triodi (kuvat 10 ja 11) on hyvin yleinen esivahvistinputki. Käytännössä lasikuvun
alla on aina kaksi triodia, jolloin puhutaan ””kaksoistriodista””. Luvun 3.1 alussa
esiteltiin triodin toimintaperiaate jo pääpiirteissään, joten käsitellään asiaa hieman
yksityiskohtaisemmin.
Tarkastellaan kuvaa 10 (vrt. myös kuva 2). Hilalle tuotava signaali saa siis hetkellisiä
(tasa)jännitearvoja tietyissä rajoissa. Jos hila saa positiivisia arvoja suhteessa katodin
jännitteeseen, hila alkaa vetää elektroneja puoleensa anodin ohella. Tämä tarkoittaa,
että alkaa kulkea ns. hilavirta, jolloin hilan impedanssi laskee, eikä anodivirran
ohjaus tapahdu enää yhtä puhtaasti jännitteellä. Käytännössä tämä virta saavuttaa
mitattavan arvon jo silloin, kun hilan jännite on noin 1 –– 1,5 V katodin jännitettä
alhaisempi [53, s. 158]. Hilavirta aiheuttaa epälineaarisuutta ja rajoittaa siten putken
vahvistusta ja dynamiikkaa, vaikkakin tapauksesta riippuen tällä ilmiöllä saattaa olla
myös positiivinen vaikutus vahvistimen sointiin. Toisaalta hilavirta taas voi johtaa
22
blokkaussärön syntyyn (luku 2.6.5). Hilan jännite suhteessa katodiin pyritään
kuitenkin yleisesti ottaen pitämään pääpiirteissään negatiivisena, joten hilalle
luodaan negatiivinen tasajännitepiste suhteessa katodiin, minkä ympärillä
sisääntuleva jännite voi vaihdella. Hila––katodi -jännitteen ollessa nolla volttia,
anodivirran ajatellaan olevan suurimmillaan, ja jollain tietyllä hila––katodi -jännitteen
negatiivisella arvolla anodivirta lakkaa kokonaan [1, s 3-6]. Tämä on selitys myös
kuvan 2 sisääntulojännitteen negatiiviselle arvolle, ja aihetta käsitellään tarkemmin
luvussa 3.5.1.
Kuva 10. Triodi-putken sähköinen symboli, elektrodien nimet sekä näiden
keskinäiset jännitteet ja virrat. Anodivirtaa (Ia) hallitaan ohjaushilan ja katodin
välisellä jännitteellä (Ugk). Kuva perustuu osittain lähteen [51] kuvaan 1, s. 4.
Kuvassa 11 esitetään triodi-putken tyypillinen mekaaninen rakenne, suurta kantaa
lukuun ottamatta. Triodin lisäksi muita putkityyppejä ovat muun muassa tetrodi ja
pentodi [1, s. 3-9 –– 3-10]. Pentodia tarkastellaan seuraavassa luvussa, koska se on
yleinen päätevahvistinputki.
Kuva 11. Triodi-putken mekaaninen rakenne. Kuva perustuu lähteen [51] kuvaan 1,
s. 4.
23
Putkilla on yksinkertaisesta toimintaperiaatteesta huolimatta paljon erilaisia
ominaisuuksia, jotka sekä kertovat niiden toiminnasta ja soveltuvuudesta, mutta
myös rajoittavat niiden käyttöä.
Kuva 12. ECC83/12AX7-triodin ominaiskäyriä. Vasen kuvaaja: vaaka-akselilla
hila––katodijännite ja pystyakselilla anodivirta eri anodi––katodi -jännitteiden arvoilla.
Oikea kuvaaja: vaaka-akselilla anodi––katodi -jännite ja pystyakselilla anodivirta.
Tässä käyräparvi syntyy kun hila––katodi -jännitteellä on eri vakioarvo joka käyrän
tapauksessa. [57]
Putkivalmistajat julkaisevat putkista datalehtiä, joista löytyy tietoa sekä kuvaaja- että
taulukkomuodossa. Niistä saatavat tiedot ovat välttämättömiä suunnittelussa, jotta
putki toimisi oikein, eikä sallittuja raja-arvoja ylitetä. Kuvassa 12 esitetään
ECC83/12AX7-triodin staattisia ominaiskäyriä, jotka saadaan suorittamalla
tasavirtojen- ja jännitteiden mittauksia suoraan elektrodien navoilta. Kuvan 12
vasemmasta kuvaajasta nähdään kuinka jännitteenmuutos hilalla saa aikaan
anodivirran muutoksen. Tätä kutsutaan transkonduktanssiksi ja se määritellään
seuraavasti:
gm =
∆I a
,
∆U gk
(3.1)
missä ǻIa on pieni muutos anodivirrassa ja ǻUgk pieni muutos hila––katodi jännitteessä. Koska mitataan yhtä putkea ilman ympärillä olevaa piiriä, pätevät
seuraavat yhtälöt: ǻIa = ǻIak ja ǻUg = ǻUgk. Transkonduktanssi kertoo siis
lähtövirran ja tulojännitteen suhteen, mutta sitä voidaan pitää myös eräänlaisena
vahvistuksena [6, s. 396].
Kuvan 12 oikeasta kuvaajasta voidaan havaita putken anodivirran muutokset, kun
anodi––katodi -jännitettä muutetaan eri hila––katodi -jännitteiden vakioarvoilla. Tästä
voidaan määrittää putken sisäinen (vaihtovirta)vastus:
24
Ri =
∆U ak
,
∆I a
(3.2)
missä ǻUak on pieni muutos anodivirrassa. Kuten yhtälön 3.1 tapauksessa, myös
tässä pätevät ǻUa = ǻUak ja ǻIa = ǻIak. Sisäinen vastus mitataan kuvan 12 oikean
kuvaajan ominaiskäyristä. Kun putki kytketään vahvistimeksi, riippuvat sen kautta
kulkevien vaihtovirtojen arvot olennaisesti myös ympärillä olevista
kytkentäkomponenteista. Erityisesti anodivaihtovirran ia riippuvaisuus hila- ja
anodijännitteistä määräytyy anodipiirin impedanssin Za mukaan [30, s. 25].
Kaikkiaan kuvasta 12 voidaan havaita, että putki käyttäytyy tietyillä alueilla hyvin
lineaarisesti. Eräs huomionarvoinen asia on myös, että hila––katodi -jännitteen
nollakohdassa ei ole anodivirran epäjatkuvuuskohtaa, vaikka ominaiskäyrien
kuvaajat eivät tyypillisesti ulotukaan kyseisen jännitteen positiiviselle puolelle.
Siirtymä on käytännössä pehmeä, ja tämä on eräs putkivahvistimien soinnin tekijä.
Tähän palataan vielä myöhemmin muun muassa hilavirran käsittelyn yhteydessä.
Negatiiviseksi anodivirta sen sijaan normaaliolosuhteissa ei voi muuttua, kuten jo
aiemmin todettiin. Anodivirran määrä kuitenkin vähenee tässäkin tapauksessa
asteittain ennen tätä ehdotonta nollakohtaa. Tämä havaitaan kuvan 12 vasemmasta
kuvaajasta. [3, s. 6 –– 7]
Datalehtien taulukoista nähdään suoraan esimerkiksi mihin anodivirta asettuu tietyllä
sallitulla käyttöjännitteellä ja piirin vastusarvoilla (taulukko 2). Näiden merkitys
selviää AC30:n esivahvistinta käsittelevässä luvussa 4.4. Taulukossa 3 esitetään
ECC83/12AX7-triodin tyypillisiä arvoja, ja siitä nähdään esimerkiksi että hilan
jännite on tyypillisesti 2 V alhaisempi kuin katodin jännite.
Taulukko 2. ECC83/12AX7-triodin operatiivisia numerotietoja. Ra tarkoittaa
anodivastusta, Rg hilavastusta, Rk katodivastusta ja UB käyttöjännitettä. [57]
UB =
250
400
250
400
250
400
V
Ra =
47
47
100
100
220
220
kȍ
Rg =
150
150
330
330
680
680
kȍ
Rk =
1,2
0,68
1,5
0,82
2,7
1,2
kȍ
Ia =
1,18
2,45
0,86
1,72
0,48
1,02
mA
Taulukko 3. ECC83/12AX7-triodin tyypillisiä arvoja. Ri tarkoittaa putken sisäistä
vastusta. [57]
Uak (V) Ugk (V) Ia (mA) gm (mA/V) Ri (kȍ)
ȝ
250
––2
1,2
1,6
62,5
100
Luvussa 2.3 todettiin, että kokonaisuutena katsoen tyypillisellä audiovahvistimella
vahvistetaan tehoa, mutta vahvistuksia käsitellään kuitenkin usein jännitemuotoisina.
Putken tapauksessa jännitevahvistuskerroin on muotoa:
µ=
∆U ak
∆U gk
25
(3.3)
Putket jaetaan vahvistuskertoimen mukaan matalavahvisteisiin (ȝ ” 10),
keskivahvisteisiin (10 < ȝ < 100) ja korkeavahvisteisiin (ȝ • 100). Esimerkkinä
käytetty ECC83/12AX7-triodi on taulukon 3 mukaisesti korkeavahvisteinen putki.
Käytännön piireissä vahvistus on kuitenkin pienempi [1, s. 3-8].
Taulukko 4. ECC83/12AX7-triodin rajoittavia arvoja. Pa tarkoittaa anodihäviötehoa,
jota syntyy elektronien osuessa suurella nopeudella anodiin. [57]
Uak (V) Pa (W) Ia (m A) Ugk (V) Rg (Mȍ) Uk (V) Rk (kȍ)
300
1
8
––50
2,2
180
150
Oleellista tietoa putkesta ovat myös rajoittavat arvot, joita ei tule ylittää. Näitä arvoja
on lueteltu taulukossa 4. Putkilla on edellä kerrottujen ominaisuuksien lisäksi myös
elektrodien välisiä kapasitansseja, jotka tietyissä tapauksissa rajoittavat niiden
käyttökelpoista taajuuskaistaa sekä sitä myöten myös signaalin nousunopeutta. Nämä
kapasitanssit ovat verrannollisia putken vahvistuskertoimeen, jolloin niitä kutsutaan
Miller-kapasitansseiksi (Miller Capacitance), ja tästä johtuvaa taajuuskaistan
yläpäätä rajoittavaa ilmiötä vastaavasti Miller-efektiksi (Miller Effect) [35, s. 61 65].
3.4 Pentodi
Pentodi (kuva 13) on yleinen päätevahvistinputki, mutta toisinaan sitä käytetään
myös esivahvistimissa [27, s. 5]. Triodiin verrattuna pentodissa on ohjaushilan lisäksi
suojahila ja jarruhila. Suojahilan tehtävä on kiihdyttää elektroneja niiden matkalla
katodilta anodille, ja jarruhilan tarkoitus on estää elektroneja kimpoamasta takaisin
anodilta. Jarruhila on yleensä kytketty suoraan katodiin, mutta se voidaan kytkeä
myös selkeästi matalampaan jännitteeseen. [1, s. 3-10]
Kuva 13. Pentodin sähköinen symboli, elektrodien nimet sekä näiden keskinäiset
jännitteet ja virrat. Pentodissa on triodiin verrattuna lisäksi suojahila ja jarruhila.
Kuva perustuu osittain lähteen [27] kuvaan 2-2, s. 6.
26
Suojahila pienentää ohjaushilan ja anodin välistä kapasitanssia, jolloin
käyttökelpoinen taajuuskaista kasvaa. Jarruhila pienentää edelleen tätä kapasitanssia,
mutta myös aiheuttaa pentodille tyypillisen ominaiskäyrästön (kuva 14), joka
muistuttaa MOSFET- transistorin vastaavaa käyrästöä. [33, s. 1-46]
Kuva 14. EL84/6BQ5-pentodin ominaiskäyrästö (vrt. kuvaan 12). Pystyakselilla on
anodivirta ja vaaka-akselilla anodijännite. Kuvaan on piirretty myös suurimman
sallitun anodihäviötehon (Pa) käyrä. [58]
Pentodit ovat luonteeltaan jänniteohjattuja virtalähteitä, mutta triodiksi kytkettynä
niillä voi olla jopa 300 –– 400 luokkaa oleva jännitevahvistus [33, s. 1-47]. Pentodin
huonoihin puoliin lukeutuu se, että suojahilan ja anodin väliset resistanssi- ja
jännitesuhteet ovat kriittisiä; pienikin muutos optimisuhteista saattaa romuttaa kaikki
hyvät puolet. Toiseksi, pentodin synnyttämät häiriöt ovat selkeästi suuremmat kuin
triodissa. Näiden lisäksi pentodissa on käytännössä vain yksi vahvistusaste lasikuvun
alla, kun triodissa on kaksi astetta. [33, s. 1-47]
Taulukko 5. EL84/6BQ5-pentodin tyypillisiä arvoja. ȝg2/g1 tarkoittaa
jännitevahvistuskerrointa. [58]
Uak (V) Ugk (V) Us (V) Ia (mA) Is (mA) gm (mA/V) Ri (kȍ)
250
––7,3
250
48
5,5
11,3
40
ȝg2/g1
19
Taulukosta 5 nähdään, että EL84/6BQ5-pentodin tyypillinen anodivirta on
huomattavasti suurempi kuin ECC83/12AX7-triodin (taulukko 3) samalla
anodijännitteellä. Tästä syystä pentodista saadaan myös ulostulotehoa selvästi
enemmän.
27
Taulukko 6. EL84/6BQ5-pentodin rajoittavia arvoja. [58]
Uak (V) Pa (W) Ps (W) Ik (mA) Ugk (V) Rg (Mȍ)
300
12
2
65
––100
1
Uk (V)
100
Anodivirran kasvun myötä suurin sallittu anodihäviöteho (taulukko 6) tulee entistä
merkittävämmäksi myös lämmöntuoton kannalta. Tämä täytyy huomioida
esimerkiksi komponenttien paikkoja valittaessa, jotta lämmöntuotto ei aiheuta
toimintahäiriöitä tai tuhoa komponentteja kokonaan.
3.5 Toimintaluokat
Toimintaluokat ovat yhteisiä myös transistorivahvistimille, mutta tekninen toteutus ja
nimitykset poikkeavat putkien vastaavista. Esimerkiksi hilaa vastaa kanta BJTtransistorissa. Luokkien ymmärtäminen vaatii myös ensin aktiivisen komponentin ––
eli tässä tapauksessa putken –– perustoiminnan ymmärtämistä. Toimintaluokkia
tarkastellaan myös AC30:n tutkimusta koskevassa luvussa 4.
Aiemmin on todettu, että aktiiviset komponentit voivat päästää virtaa läpi vain
yhteen suuntaan, joten virta voi saada ainoastaan positiivisia arvoja. Ohjaava signaali
sitä vastoin voi saada periaatteessa sekä negatiivisia että positiivisia arvoja. Tämä
ristiriita tekee toimintaluokat tarpeellisiksi. Vahvistimet jaetaan toimintaluokkiin sen
perusteella kuinka suuren osan täydestä 360 asteen jaksosta aktiivinen komponentti
johtaa (kuva 15) [31, s. 331]. Audiokäytössä vahvistimen tärkeimmät toimintaluokat
ovat A, AB ja B sekä keskimmäisen alaluokat AB1 ja AB2, jotka liittyvät ainoastaan
putkivahvistinsovelluksiin. AB1-luokassa hilavirtaa ei esiinny missään vaiheessa ja
AB2-luokassa osan 360 asteen jaksosta [59], [1, s. 6-5 –– 6-6]. Näiden lisäksi on
olemassa esimerkiksi luokat C ja D, mutta niiden sovellukset ovat muun muassa
radiotaajuuksien vahvistamisessa, matkapuhelimissa ja TV-lähettimissä [32, s. 1230].
Paperilla katsoen toimintaluokkien määrittely on suhteellisen yksiselitteistä, mutta
käytännössä määrittely on tulkinnanvaraisempaa, kuten seuraavissa aliluvuissa
tullaan huomaamaan. Signaalin voimakkuus vaikuttaa myös toimintaluokkiin, koska
esimerkiksi korkealla signaalitasolla A-luokan vahvistin muuttuu käytännössä ABluokan vahvistimeksi.
Kuva 15. Toimintaluokkien määrittely. Kukin tapaus tarkoittaa yksittäisen aktiivisen
komponentin johtavuutta täydestä 360 asteen jaksosta.
28
Kuvasta 15 voidaan myös nähdä, että ainoastaan A-luokan vahvistin voidaan
toteuttaa yhdellä aktiivisella komponentilla, koska audiosovelluksissa täysi 360
asteen jakso vaaditaan käytännössä aina. AB- ja B-luokan vahvistimissa täysi jakso
toteutetaan vuorovaihekytkentänä, jota käsitellään luvussa 3.6.
3.5.1 Toimintapiste ja bias
Toimintapisteellä tarkoitetaan sitä ulostulon lepo/tasavirtapistettä Ia dynaamiselta
ominaiskäyrältä (ks. kuva 12, vasen kuvaaja), jonka ympärillä ulostulovirta voi
vaihdella sisääntulojännitteen funktiona. Esimerkiksi kuvassa 17 tämä esitetään
putken tapauksessa. Alaraja ulostulovirralle on 0 ampeeria, koska virta ei voi kulkea
kuin yhteen suuntaan. Yläraja virralle on kohta, jossa dynaaminen ominaiskäyrä
leikkaa
Ia
-akselin.
Lepovirta
Ia
asetetaan
sopivan
suuruisella
tasajännitteellä/hilaetujännitteellä Ugk, jota kutsutaan biasjännitteeksi ja toimintaa
vastaavasti biasoinniksi [6, s. 281]. Biasjännitteellä viitataan ainoastaan hilan ja
katodin väliseen tasajänniteosaan. Absoluuttinen jännite maahan nähden ei ole
oleellista. Biasjännite voidaan luoda (kuva 16):
a) Vastuksilla, jolloin astetta kutsutaan katodibiasoiduksi (cathode bias tai
self bias). Kytkentä hakee itse biasjännitteensä.
b) Erillisestä jännitelähteestä (fixed bias), jolle kovin virallista suomenkielistä
vastinetta
ei
liene
olemassa,
mutta
kutsuttakoon
astetta
vakiojännitebiasoiduksi.
Biasjännitettä voidaan kontrolloida myös aktiivisesti, mutta tällaiset erikoisuudet
jätetään lähdekirjallisuuden varaan [8, s. 6-14].
Kuva 16. Biasjännitteen Ugk luonti ja toimintapisteen eli lepovirran Ia asetus (a)
vastuksilla sekä (b) erillisestä jännitelähteestä Egk. Biasjännite viittaa ainoastaan
tasajänniteosaan, kuten muutkin kuvan alleviivatut jännitteet. Myös vastaavasti
lepovirta viittaa vain tasavirtaosaan. Vrt. kuviin 2 ja 28.
Tarkastellaan ensin toimintapisteen asetusta vastuksilla (kuva 16 a). Anoditasavirta
kulkee putken läpi maahan asti, ja katodivastuksesta johtuen katodin jännite on
käyttötilanteessa suurempi kuin nolla volttia. Hila taas on sidottu maapotentiaaliin
hilavuotovastuksella Rg, jonka arvo on tyypillisesti 1 Mȍ. Näistä johtuen, hilan
tasajännite on katodin tasajännitettä alhaisempi. Koska kytkentä hakee itse
29
biasjännitteensä, voidaan esimeriksi kuluneita putkia vaihtaa uusiin varsin vapaasti.
Katodibiasointia käytetään yleensä esivahvistinasteissa sekä suhteellisen
matalatehoisissa päätevahvistinasteissa [27], kuten VOX AC30:ssä.
Toimintapisteen asetus erillisestä jännitelähteestä Egk (kuva 16 b) toteutetaan
käytännössä siten, että hilalle luodaan negatiivinen tasajännite vahvistimen
virtalähteestä. Katodi on tässä tapauksessa maapotentiaalissa, joten hilan jännite on
katodin jännitettä alhaisempi. Koska biasjännite ei ole juurikaan riippuvainen
kytkennästä –– mikä viittaa myös kyseisin biasoinnin nimitykseen –– vaatii tämä
biasointitapa yleensä biasjännitteen tarkistuksen/muutoksen putkien vaihdon
yhteydessä.
Lepovirta tarkoittaa käytännössä sitä, että aktiivisen komponentin läpi kulkee aina
virtaa, vaikka ohjaavaa signaalia ei olisikaan. Kyseinen tasavirtakomponentti on
usein erotettava vahvistinasteiden –– tai vaikka päätevahvistimen ja kaiutinkuorman ––
väliltä. Tämä tehdään kapasitiivisella (kondensaattori) tai induktiivisella (muuntaja)
kytkennällä. Tähän palataan AC30:n vahvistinpiirejä tarkastelevassa luvussa 4, jossa
otetaan myös tarkemmin kantaa eri biasointitapojen etuihin ja haittoihin.
3.5.2
A-luokka
A-luokassa biasjännite luodaan sellaiseksi, että lepovirta Ia asettuu suurin piirtein
puoleen väliin dynaamista ominaiskäyrää (kuva 17). HiFi-sovelluksissa oleellista on
lineaarisuus, jolloin tämä piste valitaan likimain keskeltä ominaiskäyrän suoraa osaa.
Toiminta on putken osalta tällöin lineaarista niin kauan kuin signaali pysyy tällä
suoralla osalla ominaiskäyrää. Kitaravahvistinkäytössä lineaarisuus harvemmin on
tarkoituksenmukaista, jolloin toimintapiste voidaan valita vapaammin. Sisääntulevan
signaalin kasvaessa tarpeeksi alkaa tapahtua leikkautumista, mutta tällöin siirrytään
periaatteessa myös teknisesti toimintaluokkaan AB.
Kuva 17. A-toimintaluokan määrittely. Sisääntuleva jännite peilautuu ulostulevaksi
virraksi dynaamisen ominaiskäyrän mukaisesti. Ugk on hilan ja katodin välinen
jännite, Ugk on biasjännite, Ia on anodivirta ja Ia toimintapiste. Kuva perustuu lähteen
[31] kuvaan 12.63, s. 331.
30
A-luokassa lepovirta on suuri ja keskimäärin vakio. Suuresta lepovirrasta johtuen Aluokan hyötysuhde on aina vähemmän kuin 50 %, [1, s. 6-3] mutta käytännössä 20 %
luokkaa [31, s. 331]. Huono hyötysuhde nousee rajoittavaksi tekijäksi etenkin kun
vaaditaan paljon ulostulotehoa. Virtalähteen tehosta suurin osa menee
hukkalämmöksi, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että koko vahvistin tulee
suuremmaksi, raskaammaksi ja kalliimmaksi kuin paremmalla hyötysuhteella
toteutetulla kytkennällä. Näistä johtuen A-luokan vahvistimia on käytännössä
saatavilla ainoastaan noin 20 W tehoihin asti [1, s. 6-3], [12, s. 204].
A-luokka voidaan toteuttaa joko SE- tai vuorovaihekytkentänä (ks. luku 3.6). Aluokan SE-vahvistinasteita käytetään tyypillisesti esivahvistimissa (kuten myös VOX
AC30), koska ne ovat yksinkertaisia toteuttaa, eikä hyötysuhteella ole suurta
merkitystä piensignaalitasolla. Aktiivisen komponentin ollessa aina johtavassa tilassa
myöskään ylimenosäröä (luku 2.6.6) ei synny.
3.5.3 AB-luokka
AB (kuva 18) on selvästi yleisin toimintaluokka audiotehovahvistimissa [9].
Toimintapiste asetetaan siten, että kytkentä toimii pienillä ohjauksilla A-luokassa ja
suuremmilla B-luokassa. Koska lepovirta voidaan asettaa huomattavasti
pienemmäksi kuin A-luokassa, myös keskimääräinen hyötysuhde (n. 40%) on
parempi.
Kuva 18. Toimintaluokan AB määrittely. Sisääntuleva signaali peilautuu
ulostulevaksi virraksi. Kuva perustuu lähteen [31] kuvaan 12.67, s. 332.
Toimintaluokka AB on ominaisuuksiltaan siis luokkien A ja B välistä. Selitys tälle
on se (kuva 18), että ohjaussignaalin ollessa riittävän pientä, ulostulon virtasignaalin
negatiivinen puolijakso ei leikkaannu osuen vaaka-akseliin kuten kuvassa, vaan
pysyy ehjänä. Täten vahvistin toimii A-luokassa. Ohjauksen kasvaessa toimintapiste
31
saattaa myös liikkua enemmän B-luokan suuntaan [30, s. 109] eli dynaamista
ominaiskäyrää alaspäin. Tämä riippuu esimerkiksi biasointitavasta, ja tätä aihetta
tullaan käsittelemään myös luvussa 4. AB-luokka toteutetaan käytännössä aina
vuorovaihekytkentänä, jolloin putket johtavat hetken yhtä aikaa. Tällöin
ylimenosäröä (luku 2.6.6) ei synny yhtä merkittävästi kuin B-luokassa.
Pienenä huomautuksena mainittakoon, että Douglas Self on esittänyt AB-luokan
tuotavan enemmän säröä kuin B-luokka, johtuen jatkuvista yhtäkkisistä vahvistuksen
muutoksista toiminnan eläessä luokkien A ja B välillä [23, s. 21]. Tämä lienee
kuitenkin myös hieman tulkinnanvarainen asia.
3.5.4 B-luokka
B-luokassa (kuva 19) aktiivinen komponentti johtaa 180 astetta täydestä kierroksesta.
Toimintapiste on asetettu dynaamisen ominaiskäyrän alapolvekkeeseen siten, että
ilman tulosignaalia ohjattavaa virtaa (Ia) ei kulje teoriassa lainkaan. Käytännössä
esiintyy kuitenkin aina heikko lepovirta [30, s. 33] ja tästä syystä puhdasta B-luokkaa
ei oikeastaan edes ole, koska lepovirta tarkoittaa siirtymistä luokkaan AB tai A.
Kuva 19. Toimintaluokan B määrittely. Kuva perustuu lähteen [31] kuvaan 12.65, s.
332.
Toimintaluokalla B saavutetaan suuri hyötysuhde, joka on teoriassa jopa 78,5 %
(tarkka arvo ʌ/4) [32, s. 1238], mutta käytännössä hyötysuhde on noin 40 –– 60 %
[31, s. 332]. B-luokka toteutetaan käytännössä aina vuorovaihekytkentänä (luku
3.6.2). Audiosovelluksissa B-luokkaa ei juurikaan käytetä puhtaasti, johtuen suuresta
ylimenosäröstä (luku 2.6.6), jota syntyy kun putket vaihtavat vuoroa 180 asteen
kohdalla. Vastaavaa pehmeää siirtymää putkien vuoronvaihdossa ei ole kuten ABluokassa.
32
Olemattoman lepovirran ja suuren hyötysuhteen ansioista B-luokalle löytyy
kuitenkin sovelluksensa. Sitä käytetään pienitehoisissa kannettavissa laitteissa,
esimerkiksi transistoriradioissa, ja toisaalta siellä, missä tarvitaan erittäin suuria
äänitaajuustehoja, kuten suurissa kaiutinlaitteistoissa ja radiolähettimien
modulaattoreissa. Edellytyksenä kuitenkin on, että äänenlaadulle (HiFi) ei tällöin
aseteta kaikkein suurimpia vaatimuksia [30, s. 108].
3.6 Vahvistintopologiat
Vahvistintopologiat ovat vastaavasti yhteisiä kaikille vahvistintyypeille, kuten
toimintaluokatkin. Topologioiden sovelluskohteiden syiden ymmärrys sitä vastoin
vaatii ensin toimintaluokkien ymmärtämistä, joiden alustukseen kuuluu aktiivisen
komponentin –– tässä tapauksessa putken –– perusteiden sisäistäminen. Vahvistimilla
on kaksi perustopologiaa; Single-Ended (SE) ja Double-Ended (DE), joista
jälkimmäinen on yleisemmin tunnettu ns. Push-Pull -kytkentänä eli suomeksi
vuorovaihekytkentänä [1, s. 6-2].
3.6.1
Single-Ended
Single-Ended (SE) tarkoittaa vahvistinta tai vahvistinastetta, jossa on yksi aktiivinen
komponentti ulostulossa [31, s. 331]. Ei liene kuitenkaan väärin kutsua myös
rinnankytkettyjä putkia samalla nimellä, jotka eivät siis toimi vuorovaihekytkentänä.
Kuvassa 20 SE-topologia esitetään A-toimintaluokan pääteasteena (sitä voisi myös
kutsua pelkäksi push tai pull-periaatteeksi).
Kuva 20. SE-topologian toimintaperiaate. Yhdellä aktiivisella komponentilla (putki)
voidaan saada aikaiseksi täysi 360 asteen jakso, eli kyseessä on tässä tapauksessa
toimintaluokka A. Vrt. kuviin 2 ja 16.
SE-vahvistin toimii käytännössä aina A-luokassa, mutta ei kuitenkaan ole suora
analogia sille. SE-vahvistimen voi siis toteuttaa myös esimerkiksi B-luokassa, mutta
kuten todettua, tällaisella harvemmin on suoraa käyttöä audiosovelluksissa.
Vastaavasti A-luokan vahvistimen voi toteuttaa vuorovaihekytkentänä, millaisia
myös toisinaan näkee audiovahvistimissa.
33
3.6.2 Double-Ended / Push-Pull / vuorovaihekytkentä
Kun vaaditaan tehoja kymmenistä wateista aina useampiin kilowatteihin, käytetään
yleensä
kahta
aktiivista
komponenttia
vuorovaihekytkennässä,
mistä
englanninkielinen Double-Ended nimitys tulee [31, s. 331]. Joissakin tapauksissa
tulevat kyseeseen myös aktiivisten komponenttien rinnankytkennät ja yleensäkin
useamman putken yhdistelmät [30, s. 76], [1, s. 6-3]. Esimerkiksi VOX AC30 päätevahvistinaste on toteutettu vuorovaiheisesti toimivana kahden putken
rinnankytkentänä. Yhteensä siinä on siis neljä pääteputkea.
Kuva 21 esittää B-luokan vuorovaiheista kytkentää. Kummankin putken hilalle tulee
yhtä aikaa samanlainen, mutta vastakkaisvaiheinen signaali. Putki johtaa virtaa
ainoastaan toiseen suuntaan, joten puolijaksot leikkautuvat pois kuvan mukaisesti.
Aktiiviset komponentit toimivat vuoronperään ja kun nämä puolikkaat summataan,
saadaan aikaiseksi täysi 360 asteen jakso. Mekaniikassa analogia tälle voisi olla
resiina.
Kuva 21. Vuorovaihekytkennän toimintaperiaate, joka on tässä tapauksessa
idealisoitu B-luokka. Vuorovaihekytkentä putkilla toteutettuna vaatii kaksi
vastakkaisvaiheista ohjaussignaalia. Nuolen osoittama signaalin epäjatkuvuuskohta
on ylimenosäröä (luku 2.6.6).
Vuorovaihekytkennän hyötysuhde ei luonnostaan ole parempi kuin SE-vahvistimen,
mutta mahdollisuus käyttää toimintaluokkia A ja AB tekee hyötysuhteesta
käytännössä paremman. A-luokan vuorovaiheisella vahvistimella ei varsinaisesti
saavuteta parannusta hyötysuhteessa, mutta kytkennällä on symmetroiva vaikutus
(kuva 22), joka vähentää parillisia harmonisia särökomponentteja [30, s. 112].
34
Kuva 22. A-luokan vuorovaiheinen kytkentä ja sen symmetroiva vaikutus; yhteinen
aalto 1+2 on sinimuotoisempi kuin aallot 1 ja 2 erikseen. Sisääntulevia signaaleja on
todellisuudessa kaksi kappaletta, mutta kääntämällä putken 2 ominaiskäyrä
vastakkaiseksi, toiminta voidaan kuvata tällä tavalla. Kuva perustuu lähteen [30]
kuvaan 60, s. 101.
Kuvissa 22 ja 23 esiintyy vain yksi sisääntulosignaali, mutta todellisuudessa
signaaleja on kaksi kappaletta, kuten kuvassa 21 asia esitetään. Kääntämällä
ominaiskäyrät vastakkaisiksi, toimintaa voidaan kuvata yhdellä sisääntulosignaalilla.
AB-luokan vuorovaihekytkennässä (kuva 23) dynamiikkaa on selkeästi enemmän
kuin A-luokan vuorovaihekytkennässä. Violetti alue kuvaa tilannetta, kun putket
johtavat yhtä aikaa, ja oranssi väri, kun vain toinen putki johtaa. Peilaamalla tämä
kohta dynaamisiin ominaiskäyriin, voidaan päätellä, että putket vaihtavat vuoroa
pehmeästi. Tämän takia AB-luokassa ei juurikaan synny ylimenosäröä. Ulostuleva
virta peilautuu vastaavasti kuten aiemmissakin kuvissa, mutta on luonnollisesti
hieman erimuotoista kuin esimerkiksi A-luokan vuorovaihekytkennässä.
35
Kuva 23. AB- ja B-luokan vuorovaihekytkentöjen johtavuudet. Violetti väri kuvaa
sitä kun molemmat putket johtavat yhtä aikaa, ja oranssi, kun vain toinen putki
johtaa. Signaalit peilautuvat vastaavasti kuin kuvissa 17 –– 19 ja summautuvat yhteen
kuten kuvissa 21 ja 22.
B-luokan vuorovaihekytkennässä dynamiikkaa on enemmän verrattuna A- ja ABluokkiin. Ongelmaksi saattaa kuitenkin muodostua ylimenosärö (luku 2.6.6). Kuvasta
23 nähdään, että B-luokassa vastaavaa katvealuetta ei ole kuten AB-luokan
tapauksessa.
3.7 Audiomuuntajat
Tässä luvussa tarkastellaan audiomuuntajia, joita käytetään lähes poikkeuksetta
etenkin putkivahvistimen ulostulossa, jolloin niitä kutsutaan yleensä nimellä
päätemuuntaja tai ulostulomuuntaja. Aluksi käydään läpi ideaalisen muuntajan
ominaisuuksia ja lopuksi epäideaalisuuksia. Tarkempaa tietoa muuntajista löytyy
esimerkiksi lähteistä [30], [33], [60], [27], [61], [62] ja [63]. [27, s. 158], [30, s. 138]
3.7.1
Audiomuuntajan tehtäviä ja ominaisuuksia
Audiomuuntajan tärkeimmät tehtävät putkivahvistimen ulostulossa ovat:
1. Muuntaa suuri jännite / pieni virta suureksi virraksi / pieneksi jännitteeksi
2. Laskea putkien korkeaa lähtöimpedanssia (luku 2.4)
36
Näiden lisäksi muuntaja erottaa korkean tasajännitteen ulostulosta. Tämä tarkoittaa,
että kaiuttimen riski rikkoontua on pienempi, mutta toisaalta se lisää myös
sähköturvallisuutta. Audiomuuntajaa käytetään toisinaan myös vahvistimen
sisääntulossa matalaimpedanssisten lähteiden (esim. dynaaminen mikrofoni)
tapauksessa [6, s. 399], mutta harvemmin kitaravahvistimissa. Muuntajan
perusperiaatteet loi Michael Faraday jo vuonna 1831, mutta silti se on yksi vähiten
ymmärretyistä komponenteista modernissa elektroniikassa [1, s. 6-28].
Kuva 24. Muuntajan rakenne sekä keskinäiset suureet. Kuva on lainattu ja muokattu
lähteestä [64].
Ideaalisessa muuntajassa (kuva 24) vaihtojännite, vaihtovirta ja impedanssi
muuntuvat seuraavan yhtälön mukaisesti [21, s. 550], [1, s. 6-28]:
N 1 u1 i 2
=
= =
N 2 u 2 i1
Z1
Z2
(3.4)
Symbolien merkitykset selviävät vastaavasti kuvasta 24. Nimellisimpedanssit ja
käämien kierrosluvut löytyvät usein muuntajan datalehdestä. Putkivahvistimen
tyypillinen käämien kierroslukusuhde N1/N2 on noin 15 [65], [8, s. 6-11, kuva 6-15].
Muuntajan nimellisimpedanssit eivät välttämättä ole samoja kuin todellisen piirin
impedanssit, koska operointitilanteessa impedanssit määräytyvät piirin, kuorman ja
putken ominaisuuksien mukaan [1, s. 6-29].
Muuntajien datalehdissä ilmoitetaan perustietojen lisäksi yleensä myös
magnitudivaste, joka on voimassa tietyllä teholla. Muuntaja pystyy siirtämään
suurempaakin tehoa, mutta tällöin taajuuskaista kapenee ja vastaavasti pienemmällä
teholla levenee (kuva 25).
37
Kuva 25. Muuntajan läpi päästämä teho on verrannollinen taajuuskaistaan. Vaakaakselilla on taajuus ja pystyakselilla muuntajan välittämä teho. fa tarkoittaa ––3 dB
alarajataajuutta ja fy ––3 dB ylärajataajuutta. Kuva perustuu lähteen [34] kuvaan 3-8, s.
3-10.
Vahvistimen lähtöimpedanssi, minkä esimerkiksi kaiutin näkee, määritellään
seuraavasti [1, s. 6-31]:
2
Z out
§N ·
Z
= 2 Ri = ¨¨ 2 ¸¸ Ri ,
Z1
© N1 ¹
(3.5)
missä Ri on putken sisäinen vastus. Kuorma, minkä putki näkee on [1, s. 6-31]:
2
Z LN
§N ·
Z
= 1 Z L = ¨¨ 1 ¸¸ Z L ,
Z2
© N2 ¹
(3.6)
missä ZL on kuorma, joka on tyypillisesti siis kaiutin. Kirjallisuudessa tosin näkee
usein käytettävän suuretta RL, mutta se on sikäli hämäävä, että tyypillinen
dynaaminen kaiutin ei ole pelkkä resistiivinen vastus.
Tehosovituksessa kuormaan siirtyvä teho on suurimmillaan, kun lähde- ja
kuormaimpedanssi ovat toistensa liittolukuja. [6, s. 182 –– 183]. Esimerkiksi VOX
AC30 -päätevahvistinasteen putkien yhteinen lähtöimpedanssi on noin 4 kȍ. Kun
tämän lisäksi tunnetaan kaiuttimen nimellisimpedanssi, voidaan yhtälöä 3.5
noudattamalla tarvittaessa likimain maksimoida kuormaan siirtyvä teho. Tämä
tehosovitus tarkoittaa vain siis vahvistimen pääteasteen ja muuntajan välistä
sovitusta. Kitaravahvistimista löytyy takapaneelista usein impedanssinvalintakytkin,
jonka tarkoitus on juuri edellä mainittu tehosovitus. Se ei kuitenkaan aina ole
tarpeellista, ja kytkimen eri asennoilla voidaankin vaikuttaa vahvistimen soundiin.
Tämä kuitenkin edellyttää muuntajan laadukasta rakennetta, eli pääasiassa sitä, että
käämeillä on riittävä lämmönkesto ja sähköinen eristys [1, s. 6-31]. Yhtälöitä 3.5 ja
3.6 tarkastelemalla on myös ilmeistä, että ne ovat sidoksissa toisiinsa; siirtyvä teho
muuttuu vaihtamalla putkityyppiä ja/tai kuormaresistansseja.
38
3.7.2 SE- ja vuorovaihekytkennän muuntajien eroja
SE-vahvistimessa päätemuuntaja on periaatteeltaan kuvan 24 kaltainen.
Käyttöjännite kytketään ensiökäämin alapäähän ja putken anodi yhdistetään
yläpäähän (tai toisin päin) käämiä. Tästä johtuen SE-kytkennän muuntajaa rasittaa
ensiökäämissä alati kulkeva tasavirta ja siitä johtuva tasavirtamagnetointi. Nämä ovat
asioita, jotka täytyy ottaa huomioon muuntajaa valittaessa tai sitä suunniteltaessa.
Lisäksi tasavirtamagnetointi tekee vaihtovirtakuormitettavuuden epäsymmetriseksi,
mikä
aiheuttaa
voimakasta
parillisten
harmonisten
kasvamista.
Vuorovaihekytkennässä muuntajan ensiökäämi sen sijaan on jaettu kahteen osaan, ja
käyttöjännite tuodaan näiden käämien keskelle (ks. esim. kuva 36).
Vuorovaihekytkennällä kuormitus on symmetrisempää, etenkin mitä lähempänä
toimintaluokkaa A pääteaste toimii (vrt. VOX AC30). Tästä tullaan myös
mielenkiintoiseen lopputulokseen, kun verrataan vaikkapa SE-kytkentäistä ja
vuorovaiheisena toimivaa A-luokan pääteastetta; SE-kytkennässä parilliset
harmoniset lisääntyvät ja vuorovaiheisessa vähenevät muuntajan vaikutuksesta. [30,
s. 138]. Putkisoundin syitä kuulee toisinaan selitettävän lähes yksinomaan parillisilla
harmonisilla [66, s. 200], [57].
3.7.3 Muuntajien epäideaalisuuksia
Todellinen muuntaja on varsin epäideaalinen komponentti. Esimerkiksi muuntajan
magneettiset ominaisuudet aiheuttavat hystereesi- ja pyörrevirtailmiöitä, mitkä
näkyvät käytännössä resistansseina, joiden arvot vaihtelevat muuntajan
kuormitusvirran mukaan. Näiden lisäksi muuntaja sisältää hajakapasitansseja ja induktansseja, joiden määrään vaikuttaa muun muassa muuntajan koko sekä käämien
paksuus ja eristys. Nämä reaktanssit taasen rajoittavat muuntajan taajuuskaistaa.
Ilman kuormaa muuntajan alarajataajuus määräytyy ensiökäämin induktanssin ja
ylärajataajuus hajainduktanssien mukaan. Kuorman kanssa alarajataajuutta rajoittaa
edelleen ensiökäämin induktanssi, mutta ylärajataajuutta rajoittaa nyt
hajainduktanssit sekä ensiö- ja toisiokäämin väliset kapasitanssit. Hajainduktanssien
määrä pienenee mitä tiiviimmin muuntaja käämitään. Lisäksi epälineaarisia
vääristymiä syntyy yleensä etenkin pienellä signaalitasolla, koska tällöin
pääteputkien näkemä tuloimpedanssi pienenee. Muuntajan magnetoimisvirran
amplitudien suurentuessa, sydänaineen magneettinen epälineaarisuus aiheuttaa
pääasiassa parittomia harmonisia särökomponentteja. Vuorovaihekytkentäisen
päätemuuntajan ensiökäämin puolikkaat eivät käytännössä myöskään ole täysin
identtisiä, mikä aiheuttaa epäsymmetriaa. [1, s. 6-29], [30, s. 138]
39
3.8 Elektroniputkien
transistoreihin
ominaisuuksista
yleisesti
ja
vertailua
Putkivahvistimien äänellisiä syitä ja eroja transistorivahvistimiin lienee pohdittu niin
kauan kuin viimeksi mainittuja on ollut olemassa. Näistä esimerkkeinä mainittakoon
lähteet [1, s. 4-1], [67], [2], [22], [3], [68] ja [56]. Näiden kaltaisten lähteiden
sisältöön on kuitenkin aina syytä suhtautua tietyllä varauksella, sillä lopputulokseen
saattaa vaikuttaa suuresti myös tekijän asenne ja yleensäkin subjektiiviset
näkemykset. Asiaa ei myöskään auta se, että äänellisten syiden ymmärrys vaatii
tietämystä laajalta alueelta, ja tiedon puute taas on omiaan lisäämään
putkivahvistimiin liittyvää mystiikkaa. Näitä asioita käytiin osaksi läpi myös luvussa
2.6.
Transistorit eivät varsinaisesti kuulu tämän työn sisältöön, mutta koska ne ovat
vaihtoehto elektroniputkille, on niitäkin syytä lyhyesti käsitellä. Aivan aluksi on
huomioitava, että äänellisiä eroja selitettäessä transistoreja ei ole kovinkaan
mielekästä vertailla suoraan putkiin. Näiden aktiivisten komponenttien ympärillä
olevan piirit ja passiivisten komponenttien tyypit poikkeavat usein suuresti toisistaan.
Esimerkiksi kuten todettua, putkivahvistimissa käytetään lähes poikkeuksetta
audiomuuntajia etenkin ulostulossa, joita taas transistorivahvistimissa ei näe juuri
koskaan. Äänellisiin perussyihin otetaan kantaa kuitenkin vasta loppuyhteenvedossa
eli luvussa 6, jolloin lukijalle on muodostunut parempi käsitys aiheesta. Seuraavassa
on listausta elektroniputken eduista ja haitoista yleisesti [2, s. 29].
Putkien etuja lyhyesti verrattuna transistoreihin:
•
•
•
•
•
•
Erittäin lineaarisia ilman negatiivista takaisinkytkentää
Robusteja sähköisille ylijännitteille ja kuormille, kuten myös EMCpulsseille
Korkeiden käyttöjännitteiden takia dynamiikka on laaja
Ominaisuudet eivät riipu juuri lainkaan lämpötilasta, mikä yksinkertaistaa
putken biasointia huomattavasti
Sisäiset kapasitanssit eivät vaihtele käyttöjännitteiden mukaan
Edellisistä kohdista johtuen piirit ovat yksinkertaisia, mikä helpottaa myös
muun muassa huoltoa
Putkivahvistimet myös leikkaavat tyypillisesti pehmeämmin saturaatiotilanteessa eli
epälineaariselle alueelle siirryttäessä. Näiden lisäksi putkivahvistinpiirien
kapasitiiviset kytkennät voidaan toteuttaa matalakapasitanssisilla kondensaattoreilla,
verrattuna vastaavantehoiseen transistorivahvistimeen. Tämä johtuu putkien
korkeista tulo- ja lähtöimpedansseista, koska rajataajuus määräytyy seuraavan
yhtälön mukaisesti:
f − 3dB =
1
,
2πRC
(3.7)
missä C on kapasitanssi. Jos resistanssi R on suurempi, voi kapasitanssi C vastaavasti
olla pienempi samaa rajataajuutta tavoiteltaessa.
40
Korkeiden käyttöjännitteiden takia virtalähteen kondensaattorit voivat myös olla
kapasitanssiltaan vastaavantehoista transistorivahvistinta pienempiä, mihin on
pääasiassa syynä kondensaattorin energiayhtälö:
E=
1
CU 2
2
(3.8)
Sama energia voidaan siis varata selkeästi pienemmällä kapasitanssilla, jos jännite on
suuri. Käytännössä edellä mainitut tekijät rajoittavat kondensaattorien
tyyppivalikoimaa. Esimerkiksi elektrolyyttikondensaattorit ovat tyypillisesti kooltaan
huomattavasti pienempiä verrattuna vastaaviin muovieristeisiin kondensaattoreihin.
Putkivahvistimen toimintaluokka on myös usein A tai AB, mikä pienentää
ylimenosäröä. Tällä on tosin enemmän merkitystä HiFi-vahvistimissa.
Putkivahvistimissa usein käytetty audiomuuntaja ulostulossa myös suojaa kaiutinta
vikatilanteissa, koska se ei päästä tasavirtaa läpi.
Transistoreihin verrattuna putkien haittapuoliin lukeutuvat pääasiassa:
•
•
•
•
•
•
Huono hyötysuhde, johtuen pitkälti katodin lämmityksestä
Korkea jännite ja impedanssi vaativat audiomuuntajaa ulostuloon
Suuri koko
Eivät kestä hyvin kolhuja
Tyypillisesti hintavampia kuin transistorit
Kuluvia komponentteja
Huono hyötysuhde tarkoittaa, että virtalähteen verkkomuuntajan tulee kyetä
antamaan enemmän tehoa. Kaikki luetellut kohdat yhdessä johtavat yleisesti ottaen
siihen, että putkivahvistin on tyypillisesti suurempi, raskaampi ja kalliimpi kuin
vastaava transistorivahvistin. Putkilla toisinaan myös mikrofonisuus on ongelma,
mikä tarkoittaa tilannetta, kun putki reagoi mekaaniseen värähtelyyn vahvistaen sitä
[69, s. 10 –– 11].
Transistorit ovat lähes kaikella tapaa vastakohtaisia verrattuna edellä lueteltuihin
putkien ominaisuuksiin, niin hyvässä kuin pahassa, joten transistoreiden
ominaisuuksia ei tässä ole syytä luetella erikseen. Eräs huomionarvoinen asia on, että
vaikka transistorit eivät kulu käytössä, ne voivat kuitenkin menettää ominaisuuksiaan
vanhetessaan. Yli 20 vuotta vanhoihin vahvistimiin voi myös olla vaikeaa löytää
enää korvaavia transistoreja. [2], [9]
41
4 KITARAVAHVISTIN VOX AC30
Tässä luvussa perehdytään syvemmin putkitekniikalla toimivien kitaravahvistimien
elektroniikkaan ja piiritopologioihin tutkimalla VOX AC30 -kitaravahvistinta, sekä
käytännössä että teoriassa. Tätä työtä varten rakennettu AC30 on tehty alkuperäisen,
vuodelta 1960 olevan piirikaavion mukaisesti, ja se sisältää lisäksi v. 1961 julkaistun
Top Boost -osan. Kyseinen vahvistin ei kuitenkaan sisällä itsessään kaiuttimia eikä
tremolopiiriä, vaikkakin virtalähde on mitoitettu kyseinen piiri huomioiden.
Joidenkin komponenttien arvot poikkeavat hieman alkuperäisistä, ja ne ovat merkitty
seuraavissa luvuissa esitettyihin piirikaavioihin.
4.1 Yleistä elektroniputkilla toimivista kitaravahvistimista
Tavanomainen putkilla toimiva kitaravahvistin, jolla voi ajaa kaiutinkuormaa sisältää
tyypillisesti:
1. Useampi esivahvistinaste, joita on yleensä 2-4, jotta saadaan riittävästi
vahvistusta ja säröä [33, s. 1-43]
2. Sävynsäätimet, joilla vaikutetaan ulostulevan signaalin taajuustasapainoon ja
äänenväriin
3. Vaiheenkääntäjäaste, jos päätevahvistinaste toimii vuorovaihekytkentänä.
Tällä asteella yhdestä signaalista tehdään kaksi toisiinsa nähden
vastakkaisvaiheista signaalia, joilla vuorovaihekytkennän putkiparia (tai
useampaa paria) ohjataan.
4. AB-luokassa toimiva päätevahvistinaste
5. Audiomuuntaja ulostulolle
6. Virtalähde
Tarvittavasta vahvistuksen määrästä antaa viitettä se, että tyypillinen sähkökitaran
piikkijännite on noin 100 mV, ja maksimijännite kaikki kuusi kieltä yhtäaikaa
voimakkaasti soitettuna on enemmän kuin 1 V [3, s. 3].
Markkinoilla olevista tuhansista vahvistinmalleista ja sadoista valmistajista voisi
kuvitella, että erilaisia piirejä toteuttaa putkivahvistin on rajaton määrä. Periaatteessa
näin onkin, mutta lähempi tarkastelu kuitenkin osoittaa, että useimmat vahvistimet
ovat toteutettu hyvin samoilla peruspiireillä ja putkityypeillä. Kevin O’’Connor listaa
kirjassa The Ultimate Tone volume 3 erilaisia perusesivahvistinpiirejä olevan 5 ja
päätevahvistinpiirejä 3 kappaletta [7, s. 1-1]. Näistä syntyy siis 15
peruskombinaatiota, mistä vahvistinta voidaan alkaa suunnittelemaan tarkemmin.
Esivahvistimen merkitys soundiin koko audioketju (kitara –– vahvistin –– kaiutin)
huomioon ottaen, on usein hyvin merkittävä. Etenkin alle 100 W vahvistimissa,
joissa päätevahvistin harvemmin joutuu raskaasti kuormitetuksi, esivahvistimella
saattaa O’’Connorin mukaan olla jopa yli 50 % vaikutus lopulliseen soundiin [1, s. 41]. Vaikka perusesivahvistinpiirejä on vain muutama ja piireissä käytetään hyvin
usein ECC83/12AX7-kaksoistriodia, kaikki eivät silti kuulosta lainkaan samalta.
Putken ympärillä olevat vastukset ja kondensaattorit sekä näiden arvot ja tyypit
määrittelevät pitkälle millaiselta piiri kuulostaa [1, s. 4-1]. Luonnollisesti myös
komponenttien laatu vaikuttaa soundiin [55, s. 112 –– 132]. Voidaankin todeta, että
pelkkä piirikaavio ei useinkaan kerro koko totuutta vahvistimen soinnista. Tätä
näkökulmaa tarkastellaan lähemmin VOX AC30:n rakentamista koskevassa luvussa
4.10.
42
4.2 Särön muodostaminen kitaravahvistimissa
Luvussa 2.6 todettiin, että särö ei aina tarkoita rosoisuutta, vaan se voi olla vain
havaittua lämpöä äänessä. Tässä luvussa käsitellään kuitenkin pääasiassa selkeästi
havaittavaa säröä ja sen muodostamista.
Hyvältä kuulostavan särön muodostaminen on erittäin laaja aihepiiri jo itsessään,
koska lopputulokseen tunnetusti vaikuttavat vahvistimen lisäksi sekä soittaja,
soittajan mieltymykset, instrumentti, kaiutin, mahdolliset efektipedaalit ja jopa
välikaapelit [35, s. 56]. Koko audioketju sisältää useita lineaarista ja epälineaarista
säröä aiheuttavia komponentteja, kuten kitaran pickup-mikrofonit, vahvistimen
putket, kondensaattorit, audiomuuntaja(t) sekä kaiutin/kaiuttimet.
Triodi tuottaa pääasiassa parillisia harmonisia ja tämän voidaan katsoa olevan eräs
syy sen suosiolle instrumenttivahvistimien esivahvistimissa [1, s. 6-16]. Pentodin
taas sanotaan tuottavan suhteessa enemmän parittomia harmonisia [25, s. 10].
Parillisten harmonisten korostumiseen johtavat epäsymmetriat, kuten muun muassa
mittauksia käsittelevässä luvussa 5.2.2. asia tullaan havainnollistamaan [41], [22].
Soundin muodostamisen aihepiiriä kannattaa peilata esimerkiksi luvussa 2.6
esitettyihin asioihin.
Seuraavassa on listausta putkivahvistimien esivahvistimissa käytetyistä tekniikoista
särön muodostamiseksi [1, s. 5-12]:
1. Vahvistinasteen optimointi. Kun esimerkiksi putken ympärillä olevat
vastuskomponentit valitaan oikein, voidaan puhtaan signaalin dynamiikkaa
rajoittaa, ja näin ollen ulostuleva signaali säröytyy helpommin.
2. Useamman vahvistinasteen sarjaan- tai rinnankytkentä. Tällä tavalla signaalia
saadaan hyvin helposti yliohjattua, koska esimerkiksi sarjaankytkennässä
vahvistus kertaantuu jokaisessa asteessa. Ks. luku 2.3.
3. Signaalin rajoittaminen esimerkiksi diodeilla niin, että signaali leikkautuu,
kun tietty jännitteen kynnysarvo ylitetään.
Viimeksi mainittu ei tosin ole kovin tyypillinen tapa ainakaan vanhemmissa
kitaravahvistimissa. Merkittävä ero sarjaan- ja rinnankytkennän välillä on, että
sarjaankytkennässä kohina kasvaa samassa suhteessa, kun taas rinnankytkennässä se
pienenee vahvistuksen neliöjuuressa. Ennen pääteastetta voidaan myös käyttää niin
kutsuttua Master Volume -potentiometriä, joka sallii esivahvistimen kuormittamisen
ilman suurta päätevahvistimen ulostulotehoa. Huomionarvoista yleisesti on se, että
sama kokonaisvahvistus voidaan saavuttaa eri määrällä vahvistinasteita, mutta tällöin
särö todennäköisesti kuulostaa erilaiselta. Tämä pätee myös ns. puhtaaseen soundiin
(clean), koska jokainen aste tuottaa signaaliin lisää harmonisia taajuuskomponentteja
[33, s. 1-39]. Vastaavasti edellisen listan kohta 1 voidaan kääntää niin päin, että
yksittäiset asteet mitoitetaan mahdollisimman suurta vahvistusta ajatellen, jolloin
tarvitaan vähemmän vahvistusasteita sarjaan tai rinnan. Tällaisilla tekniikoilla
voidaan vaikuttaa paljon vahvistimen lopulliseen soundiin [33, s. 1-44]. Näihin
aiheisiin palataan tarkemmin luvussa 4.4.
Kaikkiaan voidaan todeta, että särön ja soundin luominen sekä sitä myöten koko
kitaravahvistimen suunnittelu on paljon ns. perinnetiedon, kokemuksen ja kuulon
varassa.
43
4.3 AC30 historiaa ja tekniikkaa yleisesti
Voidaan todeta, että AC30 on hyvin maineikas kitaravahvistin. Ensimmäinen versio
siitä julkaistiin vuonna 1959. Vahvistinta ovat käyttäneet vuosien saatossa monet
tunnetut artistit ja yhtyeet; muun muassa Brian May (The Queen), The Beatles ja The
Shadows, eikä sen suosio ole edelleenkään hiipunut. Pääteasteessa (luku 4.8) AC30
käyttää neljää katodibiasoitua EL84/6BQ5-pentodia ja muissa asteissa
katodibiasoituja ECC83/12AX7-kaksoistriodeja. AC30:stä liikkuu myös monia
myyttejä; esimerkiksi päätevahvistinastetta näkee toisinaan väitettävän A-luokassa
toimivaksi, mutta tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa [7, s. 10-1]. Nimellinen
ulostuloteho on mallinimen mukaisesti 30 W. Vahvistimesta on tehty myös useita
teknisesti toisistaan poikkeavia versioita vuosikymmenien aikana –– jopa
transistoritekniikkaan perustuvia. [7, s. 10-3], [70]
Tätä työtä varten rakennettu AC30 on toteutettu pitkälti ensimmäisen version
mukaisesti, joka sisältää lisäksi vuonna 1961 julkaistun Top Boost -osan. Tämä osa
koostuu ECC83/12AX7 -kaksoistriodiasteesta, toisen puoliskon toimiessa
katodiseuraajana (luku 4.5) ja toisen vahvistajana. Kuvassa 26 esitetään vahvistimen
korkean tason lohkokaavio, jonka voidaan todeta olevan tyypillinen tuon ajan
kitaravahvistimelle. Vahvistin sisältää kaksi kanavaa: Normal (normaali) ja Bright
(kirkas). Alkuperäisessä AC30:ssä Bright:n tilalla lukee Brilliant. Sisääntuloja on
todellisuudessa neljä kappaletta, koska molemmille kanaville on sekä matalan (LOZ) että korkean (HI-Z) impedanssin sisääntulot. Bright-kanavan sisääntulon signaali
kulkee esivahvistinasteen jälkeen katodinseuraajan ja sävynsäädinpiirin (EQ, luku
4.6) kautta vaiheenkääntäjälle (luku 4.7). Normal-kanavan kautta kulkevasta
signaalista katodinseuraaja ja sävynsäädinpiiri jäävät pois. Tämä nähdään myös
kuvan 27 piirikaaviosta, joka vastaa tarkalleen tätä työtä varten rakennettua
vahvistinta.
Kuva 26. VOX AC30 Top Boost -kitaravahvistimen korkean tason lohkokaavio.
44
Kuva 27. VOX AC30 Top Boost -piirikaavio ilman tremolopiiriä. Joidenkin
komponenttien ja tasajännitteiden arvot poikkeavat hieman alkuperäisestä. Nämä on
merkitty kaavioon.
4.4 AC30 esivahvistin
AC30:ssä kummallekin kanavalle on oma esivahvistinasteensa (kuva 28). Teknisesti
määriteltynä esivahvistinaste on A-luokassa toimiva katodibiasoitu ns. yhteiskatodikytkentä (common cathode). Kytkennän nimitys tulee siitä, että katodi on sidottu
signaalimaahan, joten se on yhteinen sekä sisääntulo-, että ulostulopiirille [1, s. 4-2].
Ohjaava signaali syötetään hilalle ja ulostulo otetaan anodilta. Koska
käyttöjännitteen (kuva 28: UB1) ja anodin välissä on anodivastus, vahvistetaan ennen
kaikkea jännitettä (vrt. kuva 2). Vahvistinputkena käytetty ECC83/12AX7kaksoistriodi (V1) on hyvin yleinen esivahvistinputki pääasiassa korkean
jännitevahvistuksensa (µ = 100) takia.
Tarkastellaan aluksi yhden asteen toimintaa yksinkertaistettuna, joten hilan
impedanssia pidetään äärettömänä eli siinä ei kulje virtaa. Yhden kanavan
anodivastuksen (R8 tai R9) arvo on 220 kȍ ja katodivastuksen (R7) 1,5 kȍ, joista
molemmat ovat varsin tyypillisiä arvoja. Käyttöjännite (UB1) on tyhjäkäynnillä noin
291 V, joka jakautuu Kirchhoffin lakien mukaisesti anodivastuksen, putken ja
katodivastuksen kesken. Tällöin katodin jännitteeksi tulee noin 1,6 V ja anodin
45
jännitteeksi noin 170 V. Katodin jännite tarkoittaa, että biasjännite on ––1,6 V, eli
sisääntulevan signaalin positiivisella puolijaksolla on tämän verran tilaa laajeta ennen
kuin hila alkaa tulla positiiviseksi katodiin nähden. Tällä tavalla putken toimintapiste
on asetettu vastuksilla (luku 3.5.1). Sisääntulevan signaalin negatiivisen puolijakson
dynamiikan voi päätellä kuvan 12 vasemmasta kuvaajasta.
Kuva 28. AC30 esivahvistin. Tasajännitearvot ovat empiirisesti mitattuja ilman
ohjaavaa signaalia. Vrt. kuvaan 16 (a).
Katodivastuksen käytöllä –– ja sitä myöten katodibiasoinnilla –– on myös tiettyjä
teknisiä haittapuolia. Katodivastus vähentää putkesta saatavaa tehoa ja
jännitevahvistusta juuri syystä, että osa tehosta hukkuu tähän vastukseen [1, s. 4-3].
Lisäksi putki on periaatteessa ainoa komponentti, jonka vastusarvo muuttuu
sisääntulevan signaalin funktiona, ja tästä johtuen on ilmeistä, että katodibiasoidussa
asteessa myös biasjännite elää vastaavasti. Näistä syistä katodivastuksen rinnalla
käytetään usein ohituskondensaattoria, jolla pyritään poistamaan edellä mainittuja
haittoja. Taajuuden kasvaessa tämä kondensaattori pienentää katodin ja maan välistä
impedanssia ja eliminoi siten katodibiasoinnista johtuvaa tehonlaskua ja
biasjännitteen siirtymää [26, s. 4]. Toisaalta suurilla signaaleilla voi kuitenkin
edelleen tapahtua biasjännitteen muutoksia putken epälineaarisuuden takia. Lisäksi
ohituskondensaattorin vaikutuksesta putken transkonduktanssi vaihtelee suuresti,
mikä osaltaan kasvattaa särön määrää. Kondensaattorin lisääminen tekee myös mistä
tahansa piiristä taajuusriippuvaisen. On kuitenkin muistettava, kuten yleensäkin, että
vahvistimen soinnin kannalta tällaisia tekijöitä ei voida suoraan pitää negatiivisena
tai positiivisena asiana.
Lasketaan seuraavaksi esimerkin vuoksi katodivastuksen R7 (1,5 kȍ) ja
ohituskondensaattorin C1 (25 ȝF) rinnankytkennän ––3 dB alarajataajuus AC30
esivahvistimelle (yhtälö 3.7):
fa =
1
1
=
≈ 4,2 Hz
2ʌRC 2 ⋅ ʌ ⋅1500 Ω ⋅ 25 ⋅10 − 6
46
Toisin sanoen, tällä taajuudella kondensaattorin impedanssi on yhtä suuri kuin
katodivastuksen impedanssi, joka on käytännössä siis lähes puhtaasti resistiivinen
audiotaajuuksilla [35, s. 178 –– 179]. Ohituskondensaattorin jännitekeston tulee olla
vähintään kaksi kertaa oletetun biasjännitteen verran.
Katodibiasointi soveltuu yksinkertaisuutensa vuoksi esivahvistintasteisiin ja muihin
suhteellisen matalatehoisiin sovelluksiin. Suuritehoisiin vahvistinasteisiin
katodibiasointi on usein liian huono ratkaisu, mitä näkökulmaa tarkastellaan AC30
päätevahvistinta koskevassa luvussa 4.8. [1, s. 6-6], [9], [27, s. 40]
Kuva 29. Putken tasajännite anodilla eli lepopiste Ua asetetaan anodivastuksella
siten, että se on noin puolet käyttöjännitteestä. Tällöin ulostulosignaalilla on
tarpeeksi ””tilaa”” molempiin suuntiin leikkautumatta. Kuva perustuu lähteen [1]
kuvaan 4-3, s. 4-4.
Tarkastellaan seuraavasi anodin tyhjäkäyntijännitteen merkitystä. Tämä jännite
mitoitetaan siten, että se on noin puolet käyttöjännitteestä. Tällöin ulostulevalla
signaalilla on tilaa laajeta riittävästi molempiin suuntiin (kuva 29), vaikkakaan
käytännössä signaalin leikkautuminen ei ole näin jyrkkää [1, s. 4-4]. Yläraja kuvassa
29 on siis kohta, jossa putki on lakannut johtamasta, ja alaraja, jossa hila on
muuttumassa positiiviseksi katodiin nähden, eli putken vastus on tällöin
pienimmillään. Symmetria ja maksimivahvistus eivät kuitenkaan välttämättä aina ole
tavoittelemisen arvoisia asioita. Suurella signaalitasolla tämän kaltaiset
epäsymmetriat synnyttävät parillisia harmonisia taajuuskomponentteja, mikä
tilanteesta riippuen voi vaikuttaa myös positiivisesti vahvistimen sointiin [22]. Ja
vaikka anodin tyhjäkäyntijännite olisikin tasan puolet käyttöjännitteestä, niin triodin
ominaiskäyrät ovat tyypillisesti joka tapauksessa epäsymmetrisiä.
Kytkentäkondensaattoreiden C2 (470 pF) ja C3 (47 nF) tehtävä on estää tasavirran
kulku piirin ulkopuolelle. Arvot valitaan vastaavasti yhtälön 3.7 mukaisesti vaaditun
alarajataajuuden perusteella [30, s. 60], mutta myös kapasitanssin kasvattamiselle
yleisesti on rajoituksensa. Tätä aihetta käsitellään luvussa 4.10.4.
Perehdytään seuraavaksi kanaviin/sisääntulopiireihin. LO-Z -sisääntulon impedanssi
on 136 kŸ ja HI-Z -sisääntulon 1 MŸ. Arvojen muodostuminen selviää kuvaa 28
paremmin kuvasta 30. Vastukset luovat siis tuloimpedanssien arvot, mutta niiden
47
tarkoitus on myös pitää sisääntulevan signaalin tasajännitepiste maapotentiaalissa,
kuten toimintapistettä käsittelevässä luvussa 3.5.1 kerrottiin. Osa signaalista
luonnollisesti johtuu maahan, etenkin matalaimpedanssisen sisääntulon tapauksessa.
Tästä syystä korkeaimpedanssinen sisääntulo antaa tyypillisesti helpommin säröä.
Sisääntulojen soveltuvuus riippuu myös sähkökitaran lähtöimpedanssista (ks. luku
2.5); esimerkiksi Humbucker-mikrofonin lähtöimpedanssi poikkeaa yleensä
yksikelaisen (single coil) mikrofonin lähtöimpedanssista. Sähkökitaroiden
elektronisista ominaisuuksista voi lukea lisää muuna muassa lähteestä [35].
Kuva 30. Korkea- (HI-Z) ja matalaimpedanssinen (LO-Z) sisääntulo. Vasemman
kytkennän tuloimpedanssi on 1 MŸ ja oikeanpuoleisen 136 kŸ.
68 kŸ sarjavastusten (R1 –– R4) eräs tehtävä on suodattaa audiokaistan ulkopuoliset
taajuudet (esim. radiotaajuudet) pois. Tämä on mahdollista, koska kyseinen vastus
muodostaa yhdessä hila––anodi -kapasitanssin kanssa alipäästösuodattimen. Nämä
vastukset pyrkivät myös estämään samaisesta kapasitanssista johtuvaa mahdollista
oskillointia, jota pidetään haitallisena ilmiönä [1, s. 4-8], [35, s. 61]
Esivahvistinasteen komponenttien ja käyttöjännitteiden arvoilla voidaan vaikuttaa
suuresti
piiristä
saatavaan
vahvistukseen,
taajuuskäyttäytymiseen,
maksimilähtöjännitteeseen, sekä ennen kaikkea siihen, miltä piiri kuulostaa –– vaikka
putki olisi sama. Esimerkiksi anodivastuksen arvon kasvattaminen lisää
jännitevahvistuksen määrää, mutta vastaavasti putken läpi kulkema virta –– ja siten
transkonduktanssi –– vähenee. Käyttöjännitteiden, kytkentäkondensaattorin ja myös
katodin
ohituskondensaattorin
merkitystä
tarkastellaan
vielä
erikseen
päätevahvistinta koskevassa luvussa 4.8. Kahdella viimeksi mainitulla
kondensaattorilla on merkitystä etenkin blokkaussärön (luku 2.6.5) ehkäisyssä. Tästä
säröstä puhutaan yleensä enemmän nimenomaan päätevahvistimien yhteydessä. [27,
s. 146]
Putken ominaiskäyrästöistä on suuresti hyötyä vahvistuksen määrää ja muita
objektiivisia arvoja suunniteltaessa. Useissa lähteissä myös näytetään kuinka
käyrästöjä voidaan hyödyntää tässä mielessä. Esimerkkeinä tästä ovat lähteet [30] ja
[35]. Todellisessa operointitilanteessa käyttöjännitteisiin ja virtoihin vaikuttaa myös
muun muassa kyseisen kaksoistriodin toinen puoliskon, koska senkin läpi kulkee
virta, vaikka sitä ei ohjattaisikaan.
48
4.5 AC30 katodiseuraaja
Katodiseuraaja (cathode follower) on piiri, jossa ohjattava signaali tuodaan hilalle,
mutta ulostulosignaali otetaan katodilta. Piirin nimi tulee siitä, että ulostulojännite
seuraa sisääntuloa erittäin tarkasti, eli kyseessä voidaan ajatella olevan paikallinen
negatiivinen takaisinkytkentä [60, s. 452]. Katodinseuraajan tärkeimmät
ominaisuudet ovat:
• Korkea tuloimpedanssi ja pieni tulokapasitanssi
• Matala lähtöimpedanssi
• Vahvistus on aina pienempi kuin yksi
Katodinseuraajalla ei siis pystytä vahvistamaan signaalia, mutta matalan
lähtöimpedanssin takia sille löytyy sovelluksensa, koska se voi toimia puskurina
vahvistinasteen ja kuorman välillä. Katodiseuraajan tyypillinen sovelluskohde on
ajaa passiivista sävynsäädinpiiriä, kuten myös AC30:n tapauksessa tapahtuu.
Sävynsäädinpiirin impedanssi vaihtelee taajuuden mukaan, joten se myös kuormittaa
edellistä astetta vaihtelevasti. Tämä tekee magnitudivasteen ennakoitavuudesta ja
laskemisesta vaikeampaa. Asiaa voidaan helpottaa, kun kuormaa syötetään matalasta
lähtömpedanssista. Tällä ei ole niin suuresti merkitystä kitaravahvistimissa, mutta
1950-luvulla HiFi-sovellukset vaikuttivat myös kitaravahvistimien suunnitteluun [33,
s. 1-48]. AC30:n katodiseuraaja on toteutettu ECC83/12AX7-kaksoistriodilla, joista
toinen puolisko toimii jännitevahvistajana (kuva 31).
Kuva 31. VOX AC30 katodiseuraaja. Kytkennän ulostulosignaali otetaan katodilta,
jolloin signaalin vaihe on teoriassa sama kuin sisääntulosignaalilla. Kaksoistriodin
vasen puolisko toimii vahvistajana, joten se ei kuulu määritelmään. Tasajännitearvot
ovat empiirisesti mitattuja ilman ohjaavaa signaalia.
49
Edellä mainittujen ominaisuuksien lisäksi katodiseuraajalla on muitakin hyviä puolia.
Se vaimentaa tehokkaasti käyttöjännitteen rippelijännitettä, ja sisääntuleva
jännitesignaali voi olla amplitudiltaan erittäin suuri –– jopa käyttöjännitteen verran,
ilman että tapahtuu leikkaantumista. Kytkennässä ei myöskään esiinny Miller-efektiä
ja sen vahvistus (ts. vaimennus) säilyy stabiilina, vaikka putken ominaisarvot ja/tai
käyttöjännite vaihtelisivat [60, s. 454].
Katodinseuraajan lähtöimpedanssi VOX AC30:ssä käytetylle ECC83/12AX7kaksoistriodin yhdelle puoliskolle lasketaan seuraavalla yhtälöllä [31, s. 326]:
Z out =
10 6
10 6
=
= 625 Ω
g m 1600 ȝS
(4.1)
Arvo on matala putkelle, mutta vielä liian korkea esimerkiksi kaiutinkuorman
ajamiseen.
4.6 AC30 sävynsäädinpiiri
Taajuustasapainoa voidaan muuttaa lisäämällä piiriin reaktiivisia komponentteja.
Passiivisissa sävynsäädinpiireissä käytetään usein kondensaattoreiden ja vastusten
sarjaan- ja rinnankytkentöjä. Eri taajuudet vaimentuvat ja korostuvat yhtälön 3.7
mukaisesti. AC30:n sävynsäädinpiiri sisältää diskantin (treble) ja basson (bass)
säätömahdollisuudet.
Kuva 32. VOX AC30 diskantin ja basson sävynsäädinpiiri (EQ).
Kuvissa 33 ja 34 esitetään AC30:n sävynsäädinpiirin simuloituja vasteita, jotka
saatiin
käyttämällä
LTspice-tietokoneohjelmaa.
Piiriä
syötettiin
nollalähtöimpedanssista (ts. ideaali jännitelähde) ja vasteet mitattiin äärettömään
tuloimpedanssiin, eli kuvaajat eivät tässä suhteessa vastaa aivan todellisuutta, mutta
antavat viitettä kuinka sävynsäädinpiiri käsittelee signaalia. Sävynsäädinpiiriä ja sen
simulointia on käsitelty myös lähteessä [71].
50
Kuva 33. VOX AC30 sävynsäädinpiirin vasteiden (LTspice) simulointi, asetusten
ollessa basso = 0,01 ja diskantti = 0,99. Kiinteä viiva on magnitudivaste ja katkoviiva
vaihevaste.
Kuva 34. VOX AC30 sävynsäädinpiirin vasteiden simulointi LTspice-tietokoneohjelmalla asetusten ollessa basso = 0,99 ja diskantti = 0,01. Kiinteä viiva on
magnitudivaste ja katkoviiva vaihevaste.
4.7 AC30 vaiheenkääntäjä
Vuorovaiheisen pääteasteen ohjaamiseen tarvitaan kaksi samansuuruista, mutta
toisiinsa nähden vastakkaisvaiheista jännitesignaalia. Vanhin tapa tehdä tämä on
käyttää muuntajaa, mutta kitaravahvistimissa näin ei ole tehty juuri enää 1940-luvun
jälkeen. Nykyään tähän tehtävään käytetään putkea eli aktiivista piiriä ja sen eri
variaatioita. Muuntajat ovat tähän tekniikkaan verrattuna kalliita ja ne poimivat myös
herkemmin häiriösignaaleja. [1, s. 6-9]
AC30:ssä käytetty vaiheenkääntäjä (kuva 35) perustuu differentiaaliparin toimintaan
ja piiristä käytetään englanninkielistä nimitystä Schmitt Splitter [7, s. 10-7].
Ulostulosignaalit otetaan anodeilta vastaavasti kuten esivahvistinasteessakin.
Kaksoistriodin (ECC83/12AX7) katodit ovat sidottu yhteen ja katodeilta maahan
kulkeva virta on likimain vakio; kun sisääntuleva jännitesignaali esimerkiksi
pienentää vasemman puoliskon läpi kulkevaa anodivirtaa, täytyy oikean puoliskon
anodivirran kasvaa, ja tällöin myös jännitteet muuttuvat vastaavasti. Anodeilta
otettavat ulostulosignaalit ovat täten toisiinsa nähden vastavaiheisia. Kaksoistriodin
oikean puoliskon hila on AC- maadoitettu, eikä se siis näytä ohjaavan anodivirtaa
51
vastaavalla tavalla kuin esimerkiksi esivahvistinkytkennässä. Anodivirran kulkuun
vaikuttaa kuitenkin hilan ja katodin keskinäinen jännite, eikä hilan absoluuttinen
jännite maahan nähden.
Kuva 35. VOX AC30 vaiheenkääntäjä ja alipäästösuodatinpiiri
Tasajännitearvot ovat empiirisesti mitattuja ilman ohjaavaa signaalia.
(CUT).
Vaiheenkääntöpiirin muilla komponenteilla on vastaavat tehtävät kuin muissakin
vahvistinasteissa. Vastus R19 asettaa hilan negatiivisemmaksi katodiin nähden, ja
tässä tapauksessa hilan jännite on jopa 20 V katodia alhaisempi. Sisääntuleva
jännitesignaali voi täten olla hyvinkin suuri, ilman että ulostulossa näkyy signaalin
leikkautumista. Koko piiri niin sanotusti kelluu vastuksen R20 yläpuolella, ja jotta
sen läpi kulkeva virta olisi mahdollisimman vakio, täytyy sisääntulossa olla
kondensaattori C9 estämässä tasavirran kulku ulos piiristä.
Käytännössä vastuksen R20 läpi kulkeva virta ei ole aivan vakio, eikä siis tarkasti
kummankin putken katodivirtojen summa. Sisääntuleva signaali vaikuttaa hieman
tähän virtaan, jolloin myös vastusten R17 ja R18 läpi kulkee pieni tasavirta.
Seurauksena on epätasapaino ulostulevien signaalien kesken. Tällä on kuitenkin
merkitystä lähinnä vain HiFi-vahvistimissa, koska myös tämän tyyppinen
epäsymmetria aiheuttaa lopulta parillisten harmonisten kerrannaistaajuuksien
lisääntymistä.
Tämänkin
voidaan
katsoa
olevan
eräs
syy,
miksi
differentiaalivahvistin löytyy vaiheenkääntäjänä lähes kaikista vuorovaiheisesti
toimivista kitaravahvistimista [1, s. 6-16].
52
Vaiheenkääntöpiirin ja päätevahvistinasteen välillä on myös alipäästösuodatinpiiri
(kuva 35: CUT), joka sisältää säätövastuksen VR5 ja kondensaattorin C13. Koska
kondensaattorin impedanssi laskee taajuuden kasvaessa, seurauksena on
vastavaiheisten korkeataajuisten signaalien osittainen kumoutuminen, minkä
määrään voi vaikuttaa kyseisellä säätövastuksella.
4.8 AC30 päätevahvistin
AC30 päätevahvistinaste (kuva 36) toimii vuorovaihekytkentänä toimintaluokassa
AB (luvut 3.5.3 ja 3.6.2). Pääteputkina on kaksi paria EL84/6BQ5-pentodeja (V4 V7), jotka ovat katodibiasoituja kuten edellisten asteiden ECC83/12AX7kaksoistrioditkin. Putkiparilla tarkoitetaan vierekkäin olevia putkia (kuva 36).
Päätevahvistimen voi tehdä SE-periaatteella kuten esivahvistimenkin, jolloin
toimintaperiaate on kuvan 20 kaltainen. Tällöin vaiheenkääntäjäpiiriä ei myöskään
tarvita. Toisin kuin aiemmissa asteissa, päätevahvistimessa tarvitaan lisäksi
audiomuuntajaa (T1) ulostulossa (luku 3.7).
Hilaetuvastuksen (R25 –– R28) tehtävistä kerrottiin jo esivahvistinta käsittelevässä
luvussa 4.4, mutta päätevahvistimen yhteydessä blokkaussärön (luku 2.6.5)
estäminen tulee tämän vastuksen yhdeksi konkreettiseksi tehtäväksi, muiden ohessa.
Suurempiarvoinen vastus on tässä mielessä parempi, mutta haittapuolena on
diskanttien vaimentuminen [27, s. 146]. Vastusten oskillointia estävä vaikutus (eli
stabiilius) nousee myös esille, etenkin jos vahvistin sisältää useita vahvistusasteita ja
negatiivista takaisinkytkentää [7, s. 2-25]. Vastuksilla R23 ja R24 on sama tehtävä
kuin aiemmissakin asteissa eli pitää hilojen tasajännite maapotentiaalissa, mutta
myös näillä voidaan vaikuttaa blokkaussäröön; pienempi arvo vähentää tätä
ongelmaa, mutta samalla edellinen aste kuormittuu enemmän vähentäen
jännitevahvistusta. Käyttämällä pienempää kytkentäkondensaattoria, matalat äänet
vaimenevat enemmän, mutta samalla biasjännitteen palautumisaika (recovery time)
nopeutuu, mikä saattaa vähentää blokkaussäröä [27, s. 146].
Tarkastellaan seuraavaksi piirin toimintaa. Käyttöjännite päätevahvistimelle (UB4)
tulee virtalähteeltä ulostulon audiomuuntajan T1 ensiökäämin keskelle. Virta
kulkeutuu tästä pisteestä kummallekin putkiparille niiden johtavuuden mukaan.
Johtavuutta –– ja siten putken läpi kulkemaa virtaa –– taas ohjaa vaiheenkääntäjältä
tulevat toisiinsa nähden vastakkaisvaiheiset signaalit IN+ ja IN-. Esimerkiksi
ohjaussignaalin IN- pienentäessä putkien V4 ja V5 läpi kulkevaa anodivirtaa Ia7+8,
täytyy putkien V6 ja V7 anodivirran Ia9+10 vastavuoroisesti kasvaa ohjaussignaalin
IN+ vastavaiheisuuden takia. Muuttuva anodivirta synnyttää ulostulomuuntajan T1
ensiökäämissä N1 vaihtovirran, joka peilautuu toisiokäämiin N2. Tällaisessa
kytkennässä anodivastuksia ei tarvita, koska nyt ohjataan virran määrää eli
vahvistetaan ennen kaikkea tehoa.
53
Kuva 36. VOX AC30 päätevahvistin, joka on katodibiasoitu AB-luokan
vuorovaihekytkentä. Tasajännitearvot ovat empiirisesti mitattuja ilman ohjaavaa
signaalia. Putkien jännitearvoja mitattiin ainoastaan V4:sta, mutta arvot olivat hyvin
lähellä toisiaan jokaisen putken tapauksessa.
Kuvassa 36 esiintyvistä jännitearvoista voidaan laskea, että pääteputkien anodi––
katodi -jännite on tyhjäkäynnillä 321 V –– 9,6 V = 311,4 V, joka ylittää kyseiselle
putkelle sallitun raja-arvon (taulukko 6). Kaikkien neljän putken yhteinen katodivirta
on noin 9,6 V / 50 Ÿ = 0,192 A, josta yhden putken katodivirraksi tulee 48 mA.
Anodivirta on likimain yhtä paljon kuin katodivirta, mistä voidaan laskea
anodihäviötehon olevan 311,4 V x 48 mA § 15 W. Myös tämä on enemmän kuin
putkelle on sallittu (taulukko 6). Raja-arvojen ylittämiset johtavat muun muassa
putkien nopeampaan kulumiseen, mutta niillä on vaikutusta myös vahvistimen
soundiin. Käydään tätä asiaa läpi seuraavaksi yleisesti ja jatketaan siitä mihin
esivahvistinta koskevassa luvussa 4.4 jäätiin.
Käyttöjännitteen kaksinkertaistaminen kasvattaa putken läpi kulkemaa virtaa
samassa suhteessa, vaikkakaan jännitevahvistukseen sillä ei ole suurta merkitystä [1,
s. 4-1 –– 4-6]. Käyttöjännitteen arvolla on kuitenkin suuri vaikutus vahvistimen
sointiin useastakin syystä. Ensinnäkin suurella käyttöjännitteellä voidaan saavuttaa
suurempi signaalin nousunopeus, mihin vaikuttaa luonnollisesti myös esimerkiksi
kaikenlaiset reaktanssit. Nousunopeudella taas on merkitystä soundin kannalta siksi,
koska signaalin alukkeella ja muilla dynaamisilla muutoksilla on suuresti vaikutusta
havaittuun kuulokokemukseen, kuten luvussa 2.6 kerrottiin [7, s. 2-21]. Signaalin
nousunopeuden myötä tullaan myös transienttisärön käsitteeseen (luku 2.6.3), jos
vahvistin ei pysty vastaamaan signaalin nopeaan muutokseen. Yleisesti ottaen
matalan käyttöjännitteen vahvistimet eivät vahvista korkeita taajuuksia yhtä paljon
kuin korkean käyttöjännitteen vahvistimet. Matalasta käyttöjännitteestä johtuen
signaali myös säröytyy helpommin, ja tällaisten vahvistimien sanotaan kuulostavan
yleisesti pehmeämmiltä ja lämpimämmiltä. Ensimmäiset kitaravahvistimet toimivat
54
matalalla käyttöjännitteellä, mikä on eräs syy niille ominaiseen sointiin. [7, s. 2-21],
[56, s. 15 –– 16]
Pääteputkien toimintapiste (luku 3.5.1) asetetaan yhteisellä katodivastuksella R33
(50 Ÿ), jolloin hila on tyhjäkäynnillä noin 10 volttia negatiivisempi kuin katodi.
Pääteasteessa katodivastuksen lämmöntuottoon tulee myös kiinnittää huomiota.
Kyseisen katodivastuksen tuottama sähköinen lämpöteho lasketaan seuraavasti:
2
PR 33 =
Uk4
(10V)2
=
= 2W
R33
50Ω
(4.2)
Katodivastuksen tehonkeston voi myös alimitoittaa siten, että vastus toimii ikään
kuin sulakkeena, jos virta kasvaa liikaa [34, s. 3-8].
Katodibiasoinnin toteutusta käsiteltiin aiemmin myös AC30:n esivahvistinta
tarkastelevassa luvussa 4.4. Käydään asiaa läpi vielä päätevahvistimen tapauksessa,
koska tällöin painotetaan eri asioita. Katodibiasointi on yksinkertainen tapa biasoida
vahvistin, ja huolimatta esimerkiksi putkien vaihdon helppoudesta, sitä ei yleensä
käytetä suuritehoisissa vahvistimissa. Eräs tärkeä syy tälle on se, että
korkeatehoisissa vahvistimissa myös biasjännite on yleensä korkea, mikä
katodibiasoinnilla toteutettuna vaatisi suuriarvoista katodivastusta. Virtalähteen tulisi
siis kyetä antamaan yhä enemmän tehoa ja korkeamman käyttöjännitteen, jotta
kyseiseen vastukseen hukattu jännite ja teho kompensoitaisiin. Ylimääräisistä
komponenteista ja muista katodibiasoinnin huonoista puolista päästään eroon
käyttämällä vakiojännitebiasointia (luku 3.5.1). Siinä biasjännite ei myöskään muutu
signaalin funktiona, kuten katodibiasoinnissa tapahtuu. Edellä mainituista asioista
johtuen on ilmeistä, että biasointitapa vaikuttaa myös vahvistimen soundiin. Yleisesti
ottaen katodibiasoitu vahvistinaste muun muassa tuottaa vähemmän parittomia
harmonisia kuin vakiojännitteellä biasoitu aste. [1, s. 6-62]
Suojahilavastukset R29 –– R32 (100 Ÿ) mitoitetaan siten, että niissä syntyy sopiva
jännitehäviö oikean suojahilajännitteen aikaansaamiseksi [30, s. 61].
Suojahilavastukset ovat alkuperäisessä AC30:ssä Kevin O’’Connorin mukaan
alimitoitettuja, mikä saattaa johtaa suojahilojen ylikuumentumiseen ja lisätä putkien
lämpökarkaamisen riskiä. Viimeksi mainittu taas voi hajottaa putken. O’’Connor
suosittelee 1 kŸ ja 1 W tehonkestoisia vastuksia suojahilalle. Oleellista on myös se,
että suojahilavastusten tulee olla tulenkestäviä (flameproof) vikatilanteiden varalta
[7, s. 10-3 –– 10-4]. Suojahilavastuksen läpi ei normaalisti kulje kovin paljon virtaa,
mutta vastuksella on merkitystä myös vahvistimen soinnin ja kitaristin tunteman ns.
kosketusvasteen (touch response) kannalta. Suojahilavastuksella voidaan vaikuttaa
erityisesti 3. harmonisen särökomponentin määrään [27, s. 272 –– 273].
Tutkitaan seuraavaksi päätemuuntajaa ja sen mitoitusta. Kahden EL84/6BQ5-parin
lähtöimpedanssi on noin 4 kŸ [7, s. 10-8]. A-luokassa teoreettinen maksimiteho olisi
tällöin 2 x Pa eli 24 Wrms [7, s. 10-3], [34, s. 3-5]. Katodin ohituskondensaattori C14
(250 µ) päästää kuitenkin lävitseen ylimääräistä vaihtovirtaa ja tekee kytkennästä
AB-luokan (vuorovaiheisen) päätevahvistimen. Tällöin teho on noin 30 W. Sopiva
päätemuuntaja on esimerkiksi Hammond 1750V (taulukko 7).
55
Taulukko 7. Hammond 1750V audiomuuntajan tietoja. DCR tarkoittaa
tasavirtaresistanssia. [65]
Kierroslukujen suhde (N1/N2)
Induktanssi
DCR (N1)
DCR (N2)
Magnitudivaste
Impedanssi (N1)
Impedanssi (N2)
Tehonsiirto
15,93 (16 ȍ)
240 V, 70 Hz => 90,95 H (avoin piiri)
138 ȍ ±20 %
0,72 ȍ ±20 %
70 Hz –– 15 kHz (±1 dB) @ 30 W
4000 ȍ (346,4 V)
8 ȍ (15,49 V) / 16 ȍ (21,9 V)
30 W
Lasketaan seuraavaksi vahvistimen lähtöimpedanssi, joka yhtälön 3.5 mukaan on
Z out =
Z2
8Ω
Ri =
⋅ 4000Ω = 8Ω
Z1
4000Ω
Vastaavasti putkien näkemä kuormaimpedanssi yhtälön 3.6 mukaan on
Z LN =
Z1
4000Ω
RL =
⋅ 8Ω = 4000Ω
Z2
8Ω
Soundia haettaessa päätemuuntajan valinta ja lähtöimpedanssi voidaan kuitenkin
tehdä suhteellisen vapaasti. Juuri tällaiset vapausasteet antavat vahvistimelle sille
ominaisen luonteen, jolloin se voi olla esimerkiksi kuormariippuvainen, soiden
selkeästi eri tavalla eri kaiutinta käytettäessä [1, s. 6-1]. Aina tulee kuitenkin
huolehtia, että esimerkiksi muuntajalle sallittuja jännitteitä ja muita raja-arvoja ei
ylitetä.
Muuntajaa sekä syötetään vaihtelevasta impedanssista, mutta myös kuormitetaan
kaiuttimen vaihtelevalla impedanssilla. Muuntaja ja kaiutin ovat kumpikin
voimakkaasti reaktiivisia, ja muutoinkin varsin epäideaalisia, komponentteja.
Muuntajan osalta tätä aihetta käsiteltiin luvussa 3.7. Voidaan hyvin kuvitella, että
tarkemman analysoinnin kannalta ilmiöt käyvät monimutkaiseksi esimerkiksi
tilanteessa, jossa vahvistinta syötetään soittamalla kitaran kaikki kuusi kieltä kerralla,
suurella vahvistimen ulostuloteholla. Päätemuuntajan vaikutuksesta vahvistimen
soundiin on myös eriäviä mielipiteitä; Esimerkiksi Bruce Rozenblit, Transcent Sound
Co:n omistaja sekä Bill Whitlock, Jensen Transformers Inc.:n hallintoneuvoston
puheenjohtaja, pitävät ulostulomuuntajaa putkivahvistimen soundin merkittävimpänä
tekijänä [2, s. 27]. On kuitenkin syytä huomioida, että esimerkiksi Whitlockin yritys
valmistaa audiomuuntajia, joten tällaisiin mielipiteisiin on syytä suhtautua
varauksella.
Vuorovaihekytkennän yhteydessä kuulee usein mainittavan putkien sovituksesta
keskenään, mikä tarkoittaa että vastakkaiset putkiparit olisivat arvoiltaan ja
ominaisuuksiltaan täsmälleen samanlaisia. Todellisuudessa tällaista symmetriaa on
vaikea toteuttaa jo muun muassa siksi, koska ulostulomuuntajan ensiökäämin
puolikkaat eivät yleensä ole täysin symmetrisiä keskenään. Ja vaikka tällainen
tasapaino onnistuttaisiin kaikin puolin saavuttamaan, putkien arvot muuttuvat eri
tahdissa niiden kuluessa ja ikääntyessä. Ennen kaikkea etenkään kitaravahvistimissa
täydellistä tasapainoa ei ole juurikaan järkeä edes tavoitella, koska kuten jo aiemmin
56
todettua, tämänkaltaiset epäsymmetriat aiheuttavat parillisten harmonisten
lisääntymistä. Esimerkiksi Fender ei koskaan ole käyttänyt sovitettuja putkia
vahvistimissaan. [1, s. 6-32], [7, s. 2-17 –– 2-18], [27, s. 92 –– 93]
4.9 AC30 virtalähde
Virtalähteen (kuva 37) perusta on toteutettu Hammond 290MX -verkkomuuntajalla
(T2) ja GZ34 -putkitasasuuntaajalla (V8). Suodatuksessa käytetään kahta
elektrolyyttikondensaattoria (C18 ja C19) sekä kuristinta (L1). Tällaista
suodatinpiiriä kutsutaan pii-suodattimeksi, koska se muistuttaa piirikaaviosta
katsottuna Kreikan ʌ-kirjainta. Kaikkiaan AC30:n virtalähde on piiriltään tyypillinen
verrattuna muihin sen aikakauden kitaravahvistimiin.
Virtalähdettä pidetään usein vain energianlähteenä itse vahvistinpiirille, mutta myös
se on eräs tekijä vahvistimen soundin kannalta. Verkkomuuntaja mitoitetaan
ensisijaisesti siten, että vaaditut jännitearvot toteutuvat. AC30:n tapauksessa
käyttöjännitteen tulee tasasuuntauksen ja suodatuksen jälkeen olla noin 320 V.
Tämän lisäksi virranantokyky tulee huomioida, joka vaikuttaa siihen, kuinka vakaana
käyttöjännite pysyy kuormituksen muuttuessa. Tämän jännitteen eläminen
kuormituksen mukaan taas kompressoi signaalia hieman vastaavalla tavalla kuin
muutkin epälineaarisuudet. Verkkomuuntajan virrananto/tehonsiirtokykyä rajoittavat
samat tekijät kuin audiomuuntajankin (luku 3.7.3) tapauksessa, kuten sydänaineen
kyllästyminen [1, s. 2-5], [27, s. 68], [34, s. 2-25]
Kuva 37. VOX AC30 virtalähde. Kuvassa näkyvät komponenttien arvot ovat
todellisia, ja tasajännitteet empiirisesti mitattuja ilman ohjaavaa signaalia.
Teoreettiset ja alkuperäiset arvot on kerrottu kuvassa 27.
57
Standby-kytkimen off-asento katkaisee kuvan 37 mukaisesti vahvistinputkien käyttöja suojahilajännitteet, mutta ei kuitenkaan hehkujännitettä. Tällä kytkimellä pyritään
muun muassa estämään täyden käyttöjännitteen tuomista anodin ja vielä kylmän
katodin välille. Viimeksi mainittu voi käytännössä tapahtua kuitenkin vasta, kun
myös tasasuuntausputki on lämmennyt ja tullut siten toimintakykyiseksi. Standbykytkimen tarpeellisuus on muutoinkin toisinaan hieman kyseenalaista.
4.9.1
Käyttö- ja suojahilajännitteet
Verkkojännite 230 V nostetaan 286 volttiin verkkomuuntajalla T2, jonka jälkeen
jännite kokoaaltotasasuunnataan (kuva 3) putkella V8. Toisiokäämin keskikohta on
maadoitettu (0 V) ja käämi on täten jaettu kahteen osaan. Elektronivirran kulkiessa
toisiokäämissä ylöspäin, ainoastaan alempi tasasuuntausputken anodi (kuva 37: piste
6) johtaa virtaa katodilta maahan toisiokäämin keskikohdan kautta. Vastaavasti
elektronien kulkiessa toisiokäämissä alaspäin, vain ylempi anodi johtaa. Näin
tapahtuu koska elektronivirta ei voi kulkea putkessa kuin katodilta anodille [34, s. 24 –– 2-6]. Tasasuunnattu jännite suodatetaan kondensaattorilla C18, ja näin
päätevahvistimen käyttöjännite UB4 on muodostettu. Tämä jännite sisältää runsaasti
rippeliä (kuva 38), mutta päätemuuntajan eri puolikkaissa hurinat ja rippelit
kumoutuvat osittain [30, s. 112]. Käytännössä puolikkaat eivät ole täysin identtisiä,
joten täydellistä kumoutumista ei siis tapahdu. Rippelin määrään vaikuttaa
kondensaattorin kapasitanssin ja latausjännitteen lisäksi myös virtalähteen sisäisen
resistanssin eli latausresistanssin Rch, ja kuormaresistanssin RL suhde Rch/RL.
Latausresistanssi koostuu johtojen, tasasuuntausputken ja muuntajan käämityksien
yhteisistä resistansseista, joiden summa on yleensä suhteellisen pieni.
Kuormaresistanssi taas muodostuu käyttöjännitteen ja maan välisestä resistanssista.
Edellä mainitun suhteen Rch/RL täytyy olla suuri, jotta kondensaattori latautuu
nopeasti ja purkautuu hitaasti. Käytännössä kuormaresistanssi on muutamia tuhansia
ohmeja, kun latausresistanssi on joitakin satoja ohmeja. Suuri Rch/RL -suhde kertoo,
että suodatinkondensaattoreihin varattu energia pysyy suhteellisen vakiona.
Samainen latausresistanssi vaikuttaa osaltaan siis myös koko virtalähteen
virranantokykyyn, joten mitä suurempi kyseinen resistanssi on, sitä enemmän muun
muassa käyttöjännite vaihtelee kuormituksen mukaan.
Kuva 38. Kokoaaltotasasuunnattu ja kapasitiivisesti suodatettu verkkojännite.
Tasasuuntauspulssien välillä kondensaattorin energia laskee ja tämä aiheuttaa ns.
rippelijännitettä, jonka taajuus on sama kuin tasasuunnatun jännitteen taajuus.
58
Putkille V1 –– V3 ja pääteputkien suojahiloille jännitettä täytyy suodattaa lisää, joka
tapahtuu kuristimella L1 ja kondensaattorilla C19. Kyseinen kuristin on siis kela,
joka toimii alipäästösuodattimena. Lasketaan seuraavaksi esimerkkinä kuinka rippeli
vähenee tällaisessa kytkennässä [1, s. 2-4], [34, s. 2-8]. Määritellään aluksi
kapasitiivinen reaktanssi seuraavasti:
XC =
1
1
=
≈ 80,8Ω ,
2 ʌf 1 C 2 ⋅ ʌ ⋅100 ⋅19,7ȝ
(4.3)
missä f1 on rippelin perustaajuus tasasuuntauksen jälkeen, joka on kaksi kertaa
verkkotaajuus eli Suomessa 100 Hz. Määritellään tämän jälkeen induktiivinen
reaktanssi:
X L = 2ʌfL = 2 ⋅ ʌ ⋅100 ⋅ 30H ≈ 18,8 kΩ
Rippelijännitteen
mukaisesti:
perustaajuuden
komponentti
vaimenee
(4.4)
seuraavan
u ACout
XC
80,8Ω
=
=
= 4,3 ⋅10 −3 ,
u ACin
X C + X L 80,8Ω + 18,8kΩ
yhtälön
(4.5)
missä uACout on kytkennän läpi päässyt rippelijännite ja uACin sisääntuleva
rippelijännite. Desibeleiksi muunnettuna rippeli vaimentuu noin 47 dB.
Samankaltaiseen lopputulokseen voitaisiin päästä pelkillä suuremmilla
suodatinkondensaattoreilla, mutta kondensaattorit olivat kalliita aikana jolloin AC30
on alun perin suunniteltu. Nykyään näin ei enää ole, joten suodatusta voidaan
tarvittaessa edullisesti lisätä kondensaattoreilla. Kevin O’’Connorin mukaan
perussääntö kapasitanssi/virta -suhteelle on 2 mF/A [7, s. 10-7]. AC30:n tapauksessa
keskimääräinen virta on noin 200 mA, joten tätä sääntöä noudattaen 400 µF
kapasitanssi olisi sopiva riittävän tasaisen käyttöjännitteen aikaansaamiseksi.
Rippelin vähentämiseksi on olemassa muitakin tehokkaita keinoja, kuten
käyttöjännitteen aktiivinen vakavointi regulaattoreilla [1, s. 2-8]. Tällainen
kuitenkaan harvemmin on tarpeellista etenkään päätevahvistimelle, mutta
esivahvistin saattaa hyötyä siitä [1, s. 2-5]. On kuitenkin huomattava, että kaikki
tällaiset suodatuskeinot vaikuttavat todennäköisesti myös vahvistimen sointiin.
Esimerkiksi suodatinkondensaattoreiden kapasitanssia kasvattamalla etenkin
matalien taajuuksien suhteellinen osuus saattaa kasvaa ulostulossa –– riippuen
luonnollisesti alkuperäisestä tilanteesta [34, s. 2-26]. AC30 pääteaste toimii korkealla
biasjännitteellä luokassa AB, jolloin keskimääräinen virrantarve vaihtelee jonkin
verran tyhjäkäynniltä täyteen ulostulotehoon, joten suodatinkondensaattoreiden
kapasitanssin kasvattamisella ei tässä suhteessa pitäisi olla suuresti merkitystä
vahvistimen soinnin kannalta [7, s. 10-7].
Virtalähteen kondensaattoreiden kapasitiivinen reaktanssi (yhtälö 2.2) on matala
signaalitaajuuksille tietyn kriittisen taajuuden yläpuolella. Tämän taajuuden
alapuolella kondensaattoreiden impedanssi kasvaa, ja suurempi osa signaalijännitteen
vaihtelusta näkyy käyttöjännitelinjassa. Tällöin signaalin sanotaan moduloivan
virtalähdettä, mikä saattaa aiheuttaa ongelmia, jos kaksi korkeavahvisteista
vahvistinastetta on kytketty samaan käyttöjännitteeseen. Tämä voi johtaa
matalataajuiseen värähtelyyn eli ns. moottoriveneäänen syntyyn. Ilmiön estämiseksi
59
on olemassa kaksi keinoa: ensimmäinen on suodatinkondensaattoreiden
kapasitanssin lisääminen. Toinen on vahvistinasteiden käyttöjännitteiden erotus
toisistaan vastus––kondensaattori -pareilla (kuva 39). Näiden parien alarajataajuuden
(yhtälö 3.7) tulee olla ainakin 10 kertaa alhaisempi kuin matalimman vahvistettavan
signaalitaajuuden. Komponenttien arvot voidaan optimoida vastusten yli tapahtuvien
käyttöjännitehäviöiden ja komponenttien hintojen perusteella. Kondensaattoreiden
lisääminen piiriin tarkoittaa aina kuitenkin myös muun muassa ryhmäviiveen (yhtälö
2.7) lisääntymistä. [7, s. 2-11], [1, s. 2-6 –– 2-7]
Kuva 39. Vahvistinasteiden käyttöjännitteiden erotus vastus––kondensaattori pareilla. Tällä tavalla eri vahvistinasteiden väliset signaalit eivät pääse vaikuttamaan
keskenään yhtä paljon ja johtamaan tätä kautta ongelmiin, kuten kuultavaan
matalataajuiseen värähtelyyn.
Putkella toteutetun tasasuuntauksen sanotaan antavan enemmän periksi jännitteen
vaihteluille kuin puolijohteilla toteutetun kytkennän. Ilmiötä kutsutaan englannin
kielen termillä sagging, ja sillä on vahvistimen ulostulosignaalia kompressoiva
vaikutus. Vastaavasti kuten suodatuskondensaattoreiden tapauksessa, on tälläkin
ilmiöllä enemmän merkitystä vahvistimissa, joiden keskimääräinen virrantarve
vaihtelee selkeästi. Näin ollen tasasuuntaajasta johtuvaa kompressointia ei pitäisi
tapahtua merkittävästi AC30:n tapauksessa. [7, s. 10-5]
4.9.2
Hehkujännitteet
Hehkujännitettä tarvitaan putkien katodin lämmitykseen, jotta elektroniemissio voi
tapahtua. Pääte- ja esivahvistinputkien hehkujännite (kuva 37: piste 9) on tyypillisesti
6,3 VAC (mitattu 6,0 VAC). Jos tämä vaihtojännite syötetään sellaisenaan katodeille,
verkkohurina vahvistuu putkissa liiaksi. Tästä syystä toision hehkukäämi
balansoidaan maadoittamalla sen keskikohta, jolloin käämin päiden jännitesignaalit
ovat teoriassa yhtä suuria, mutta vastakkaisvaiheisia. Seurauksena tästä on
verkkohurinan kumoutuminen. Käytännössä keskikohta ei ole aivan toisiokäämin
puolivälissä, jolloin jonkinasteista tästä johtuvaa hurinaa saattaa esiintyä. Ilmeinen
ratkaisu ongelman poistamiseksi olisi käyttää tasajännitettä hehkuille, mutta tälle
harvemmin on tarvetta [1, s. 2-13]. Putkitasasuuntaaja tarvitsee vastaavasti
hehkujännitteen, jonka arvo virallisesti on 5 VAC. Tätä jännitettä ei kuitenkaan
tarvitse balansoida, koska kyseinen putki ei vahvista mitään, eikä sen läpi kulje
hyötysignaali. [1, s. 2-1]
60
4.10 AC30 rakentaminen ja käytännön vaikutus äänenlaatuun
Käytännön toteutuksella on vaikutusta vahvistimen soundiin ja äänenlaatuun, kuten
myös luvun 4 alussa todettiin. Komponenttien tyypit, osien/toimintalohkojen
sijoittelu ja näiden keskinäiset etäisyydet sekä häiriösuojaus vaikuttavat kaikki
lopputulokseen, kuten myös komponenttien ja työn laatu. Tässä luvussa käytännön
merkitystä ja toteutusta käsitellään tiivistetysti, mutta muun muassa lähteistä [7],
[35], [27] ja [72] löytyy enemmän tietoa aiheesta. Piirikaaviosta siirtyminen
käytännön toteutukseen vaatii aina kompromissien tekoa, missä on hyvä ottaa
huomioon myös huoltoystävällisyys, eli pääasiassa komponenttien vaihtamisen
helppous. Rakentamani AC30 ei ole esimerkki täydellisesti rakennetusta
vahvistimesta.
4.10.1 Rakenteesta yleisesti
Vahvistimelle tulee valita sopiva ja riittävän kookas (metallinen) kotelo. Kyseinen
AC30 on rakennettu 432 x 254 x 76 mm alumiiniseen koteloon. Alumiini on kevyt
materiaali, sitä on helppo työstää, mutta se suojaa samalla sähköisiä piirejä ulkoisilta
häiriökentiltä. Alumiiniin ei indusoidu sähkömagneettiset kentät esimerkiksi
virtalähteen muuntajasta, mikä voisi johtaa potentiaalieroihin kotelon eri osien välille
ja siten häiriövirtojen syntyyn. Tällaisessa kotelossa sekä ulkoisen (kuva 40) että
sisäisen (kuva 41) rakenteen ja komponenttien luonnolliset paikat määräytyvät
pääosin häiriösuojauksen, komponenttien kokojen, lämmöntuoton ja -keston mukaan.
Kuva 40. Tätä diplomityötä varten rakennetun AC30 -kitaravahvistimen ulkoinen
rakenne. Etulevyssä vasemmalla lukien: Päävirtakytkin ja sen oikealla puolen
standby-kytkin. Seuraavana sävynsäätimet (cut, bass ja treble) ja näiden oikealla
puolen molempien kanavien (bright ja normal) äänenvoimakkuuksien säätimet.
Oikeanpuolimaisena sisääntulot.
61
4.10.2 Häiriösuojaus
Hyötysignaali tulee luonnollisesti suojata mahdollisimman hyvin kaikenlaisilta
häiriöiltä, jotka voivat siirtyä:
1. Sähköstaattisesti eli kapasitiivisesti
2. Sähkömagneettisesti eli induktiivisesti
3. Galvaanisesti eli suoran sähköisen kontaktin kautta
Viimeisin tapaus on sinänsä itsestäänselvyys, mutta on kuitenkin hyvä huomioida
rakennettaessa, että esimerkiksi mikään johto ei pääse hankautumaan puhki ja
osumaan runkoon. Galvaanisen kosketuksen kautta syntyvät häiriöt nousevat
tärkeämmäksi kysymykseksi liitettäessä audiolaitteita toisiinsa, jolloin saattaa syntyä
niin sanottuja maalenkkejä. Ne aiheuttavat potentiaalieroja laitteiden suojavaippojen
kesken, mitkä voivat ilmetä kuultavana verkkohurinana. Potentiaalierojen
syntymisen estämiseksi voidaan käyttää muun muassa suojaerotusmuuntajia. [73, s.
115 –– 117], [74, s. 290 –– 297]
Hyötysignaaliin kytkeytyviä häiriöitä tulee sekä ulkoapäin (esim. kodin
elektroniikkalaitteet) että vahvistimen sisältä (esim. muuntajan verkkohurina).
Erityisesti heikot signaalit tulee suojata huolellisesti, koska ne ovat käytännössä aina
alttiimpia häiriökenttien vaikutuksille kuin vahvat signaalit, kuten luvussa 2.3.1
todettiin. Sähkömagneettisesti siirtyviä häiriöitä voidaan lieventää seuraavilla
keinoilla [30, s. 138]:
1. Asentamalla häiriölähde ja häiritty osa mahdollisimman kauaksi toisistaan
2. Sijoittamalla häiriölähde ja häiritty osa sellaiseen asentoon, jossa niiden
keskinäinen häiriökytkentä on mahdollisimman pieni
3. Pienentämällä häiriökentän voimakkuutta
4. Suojaamalla häiritty osa häiriökentiltä
Tarkastellaan aluksi vahvistimen ulkoista rakennetta (kuva 40) ja kuinka edellä
mainittuja kohtia toteutetaan tässä tapauksessa. Verkkovirtapuoli on sijoitettu
vasemmalle puolelle vahvistinta ja mahdollisimman etäälle heikoista signaaleista,
jotka ovat oikealla puolella. Päätemuuntajan paras paikka ei tietyssä mielessä ole
lähellä heikkoja signaaleja, koska sen läpi kulkee koko vahvistimen hyötyteho.
Tällöin jonkinasteista takaisinkytkentää saattaa tapahtua. Kyseinen paikka on
päätemuuntajalle kuitenkin vähiten huonoin vaihtoehto, koska se ei voi olla
myöskään aivan verkkomuuntajan vieressä [7, s. 4-12]. Päätemuuntaja on koteloitu
juuri syystä, että siihen ei kytkeytyisi häiriöitä, mutta myös jotta sen indusoima
kenttä ei aiheuttaisi takaisinkytkentää. Muuntajat ja kuristin pyritään sijoittelemaan
siten, että niiden keskinäiset sähkökentät vaikuttaisivat mahdollisimman vähän
toisiinsa, jolloin verkkomuuntajan aiheuttaman häiriökentän kytkeytyminen
signaaliin on vähäisempää [7, s. 4-13]. Esivahvistinputkien tulee olla
mahdollisimman kaukana pääteputkista, sekä erityisesti tasasuuntausputkesta [35, s.
160]. [73, s. 115 –– 117], [74, s. 290 –– 297]
Häiriösuojaus näkyy myös vahvistimen sisäisessä rakenteessa (kuva 41).
Sisääntulevat signaalit kulkevat koaksiaalikaapeleita (kuvassa 41 vasemmalla olevat
kaksi mustaa ja paksua johtoa) pitkin ECC83/12AX7-kaksoistriodin hiloille.
Kyseisen kaapelityypin käytöllä signaali pyritään suojaamaan elektromagneettisilta
häiriöiltä. Kaapelin metallivaippa on maadoitettu vain sisääntulojen puoleisesta
62
päästä, jotta ei syntyisi suljettuja lenkkejä, missä häiriövirrat pääsevät kulkemaan.
Tosin mahdollisesti syntyvät potentiaalierot ovat kuitenkin selvästi pienempiä kuin
esimerkiksi audiolaitteiden välillä. Koaksiaalikaapelin käyttö ei kuitenkaan aina ole
itsestäänselvyys edes heikkojen signaalien kohdalla, koska kaapelin vaippa ja laitteen
runko muodostavat yhdessä kondensaattorin, joka toimii alipäästösuodattimena [7, s.
3-8]. Toisesta päästä maadoitettu koaksiaalikaapeli voi lisäksi toimia myös
antennina, poimien häiriöitä.
Syntyvien häiriökenttien voimakkuutta voidaan pienentää muullakin tavalla kuin
esimerkiksi koteloinnilla. Näin tehdään kiertämällä parikaapelille kaikki johdot,
joissa kulkee suuria vastakkaissuuntaisia tasa- tai vaihtovirtoja. Ideaalitapauksessa
kaapeleiden kiertymän kulma toisiinsa nähden on 90 astetta. Myös yksittäiset johdot
tulee mahdollisuuksien mukaan asettaa keskenään suoraan kulmaan, jolloin niiden
synnyttämät sähkökentät kytkeytyvät mahdollisimman vähän toisiinsa. Käytännössä
vahvistimessa on kolme paikkaa, missä virrat ovat suuria; hehkujen johdot,
verkkovirran johdot sekä päätemuuntajan ulostulon johdot. Tasasuuntaajalta lähtevät
johdot tulisi vastaavasti kiertää parikaapelille, koska niissä kulkevien signaalien
harmoniset komponentit saattavat yltää aina radiotaajuuksille asti. Nämä häiriöt
saattavat aiheuttaa ongelmia kytkeytyessään takaisin virtalähteen muuntajan
ensiökäämiin ja sieltä jälleen kaikkiin toisiokäämeihin. Tässä mielessä
putkitasasuuntaaja on parempi ratkaisu, koska sillä on pehmeämmät jännite––virta käyrät kuin vastaavilla puolijohteilla. Myös tavanomainen laminoitu rautasydäminen
muuntaja vähentää näiden häiriöiden kytkeytymistä, koska sen taajuuskaista on
kapeampi kuin rengassydänmuuntajalla. [7, s. 2-8]. [7, s. 3-4].
Kuva 41. AC30 -kitaravahvistimen sisäinen rakenne. Numeroiden selitykset: 1)
Suojamaa. 2) Ensimmäinen suodatinkondensaattori C18. 3) Toinen
suodatinkondensaattori C19. 4) Pääteasteen katodivastus R33. 5) Impedanssin
valintakytkin. Vrt. kuvaan 27.
63
Kuvassa 41 näkyvät parikaapelit: vihreä-valkoinen on vahvistinputkien hehkuille,
musta-punainen on verkkovirran johto virtalähteen muuntajan ensiölle, sininenpunainen on virtalähteen muuntajan toisiolta tasasuuntaajalle putkien käyttöjännitettä
varten, sininen-valkoinen on tasasuunnatulle käyttöjännitteelle, ja vihreä-musta
tasasuuntaajan hehkulle.
4.10.3 Käyttöturvallisuus ja maadoitus
Käyttöturvallisuuden kannalta ensisijaisen tärkeää on tiedostaa, että putkivahvistimet
toimivat yleensä aina vaarallisen korkeilla jännitteillä. Täytyy siis ymmärtää kuinka
mahdolliset vaaratilanteet syntyvät ja kuinka niitä voidaan välttää. Vahvistin tulee
luonnollisesti suunnitella siten, että ainakaan normaalikäytössä vaaraa ei käyttäjälle
aiheutuisi. Näin tehdään käyttämällä seuraavia keinoja:
1. Eristämällä korkeajännitteiset osat sähköisesti
2. Suojamaadoittamalla laitteen runko
3. Ohjeistuksella ja siten vahvistimen oikeanlaisella käytöllä
Viimeksi mainittu on myös siinä mielessä oleellista, että muussa tapauksessa
seuraavaksi käsiteltävät asiat menettävät suuresti merkitystään. Tarkastellaan aluksi
listan ensimmäisenä mainittua kohtaa.
Kaikki korkeajännitteiset osat –– tai jotka voivat tulla sellaisiksi, eristetään
sähköisesti. Tätä toteutetaan esimerkiksi johtimien sähköeristeillä, mutta myös siten,
että suuri osa vahvistimen elektroniikasta on rungon sisällä. Tässä vaiheessa saattaa
herätä kysymys, että mitä tapahtuu, jos esimerkiksi vahvistimen sisällä oleva
verkkojohto rikkoontuu ja jännitteistää rungon. Tällainen vaaratilanne pyritään
estämään yhdistämällä laitteen runko sähköverkon suojamaahan (kuva 40; piste 1) eli
pitämällä runko maapotentiaalissa. Kyseisellä liitoksella vikavirta johdetaan pienen
impedanssin kautta pois vahvistimen rungosta, jolloin sulake palaa katkaisten
verkkojännitteen. Suojamaa ilmenee kolmantena johtimena verkkojohdon
pistokkeessa. Ilman suojamaaliitosta sulake ei välttämättä edes pala, jos esimerkiksi
ihminen koskee runkoon edellä mainitussa tilanteessa. Se on siis erittäin tärkeä
yksityiskohta käyttöturvallisuuden kannalta, joten liitoksen laadusta tulee varmistua
erityisesti.
Sulakkeella pyritään ehkäisemään suuresta virrasta johtuvia vaara- ja
vahinkotilanteita sekä vahvistimelle itselleen mutta myös vahvistimen ulkopuolelle.
Oikean kokoinen sulake tulee asentaa vahvistimessa vähintään yhteen paikkaan:
sisääntulevan verkkojännitteen ja päävirtakytkimen välille (kuva 37). AC30:n
tapauksessa sulake sijaitsee verkkojännitejakin sisällä. Kyseinen jakki on kuvassa 41
pisteen 1 yläpuolella oleva musta osa. Muuta oleellista käyttöturvallisuuden
näkökulmasta on luonnollisesti vahvistimen oikeanlainen ja riittävän laadukas
rakenne. Siten myös johdotuksien ja komponenttien, kuten verkkojakin ja
päävirtakytkimen, tulee täyttää nämä vaatimukset.
Maapotentiaali on eräänlainen referenssi, johon piirin jännitteitä verrataan ja sekä
hyöty- että häiriövirrat niin sanotusti maadoitetaan (pienen impedanssin kautta), jotta
muodostuu suljettu virtapiiri. Käytännössä tämä potentiaali on laitteen runko.
Maadoitusta vaativat pisteet ovat merkitty piirikaavioon (kuva 27). Näiden lisäksi
ainakin koaksiaalikaapelin suojavaippa tulee maadoittaa toisesta päästä.
Maadoituksessa voi käyttää monia eri tapoja [7, s. 2-14 –– 2-16], mutta tätä työtä
64
varten rakennetun AC30:n piiri on maadoitettu runkoon ensimmäisen
suodatinkondensaattorin C18 (kuva 41; osa 2) negatiivisesta päästä sekä
sisääntulojakkien
rungoista.
Signaalien
maadoituspisteen/pisteiden
ja
suojamaaliitoksen pisteen tulee myös olla fyysisesti eri paikoista runkoa, jotta
mahdolliset vika/häiriövirrat pidetään niin sanotusti sähköisesti etäällä
hyötysignaalista. O’’Connor esimerkiksi suosittaa vähintään n. 7 mm. keskinäistä
etäisyyttä [2-16]. [7, s. 2-2]
4.10.4 Komponentit ja johdotus
Vastuksia, kondensaattoreita, putkia, muuntajia ja muita komponentteja on monen
tyyppisiä ja laatuisia. Niiden merkitys vahvistimen sointiin ja äänenlaatuun ei
useinkaan selviä juuri mitenkään piirikaaviosta. Tätä aihepiiriä käsitellään tarkemmin
esimerkiksi lähteissä [35], [7], [63] sekä [72], joissa osassa otetaan kantaa myös eri
valmistajien tuotteisiin.
Putkivahvistimen piirielektroniikka koostuu lukumääräisesti pääasiassa vastuksista ja
kondensaattoreista. Vastuksia on monen tyyppisiä (esim. hiilimassa ja metallikalvo),
mutta hieman yleistäen voitaneen sanoa, että näistä kahdesta kondensaattoreiden
kesken on enemmän eroja suorituskyvyn kannalta. Kondensaattorit sisältävät paljon
muitakin merkityksellisiä arvoja kuin vain kapasitanssin, ja niiden eri tyypit
poikkeavat toimintaperiaatteeltaan usein paljon toisistaan. Esimerkiksi
elektrolyyttikondensaattoreilla (elko) sähköinen eriste muodostuu käyttöjännitteen
luomasta oksidikerroksesta, kun taas joillakin kondensaattoreilla eriste on muovia
(esim. polyesteri ja polypropyleeni). Elkoilla on ainutlaatuinen särömekanismi, ja
useat klassiset vahvistimet, kuten Fender Champ, käyttävät niitä sekä virtalähteessä
että signaaliteillä. Huomattavaa on myös, että komponenttien arvojen toleranssit
saattavat toisinaan olla melko suuriakin. Muun muassa kondensaattoreilla on hyvin
yleisesti 5 –– 10 % toleranssi. Tätä diplomityötä varten rakennetussa AC30:ssä on
käytetty
elkoja
virtalähteessä,
katodien
ohituskondensaattoreina
sekä
käyttöjännitteiden erotuksessa (kuva 39). Muut kyseisen vahvistimen kondensaattorit
ovat pääasiassa polypropyleeni-eristeisiä, joita ovat kuvassa 41 vihreällä aluslevyllä
näkyvät keltaiset ja oranssit komponentit. Putkista todettakoon lyhyesti, että myös
niillä on luonnollisesti vaikutusta äänenlaatuun, joiden syyt eivät välttämättä selviä
edes datalehdistä. Tilanne on vastaava muuntajien kohdalla. Komponentit voivat
toimiessaan aiheuttaa myös kohinaa/häiriöitä signaaliin ja muun muassa
hiilimassavastuksia vältetään toisinaan tästä syystä.
Komponentin fyysisellä koolla on myös merkitystä. Tämä on eräs syy miksi
esimerkiksi kytkentäkondensaattoreiden arvolla on yläraja. Suurempi koko voi johtaa
1) vuotovirran määrän kasvuun, mikä saattaa vaikuttaa biasjännitteeseen. 2)
suurempaan kapasitanssiin kondensaattorin ja maan välillä, mikä taas yhdessä
Miller-kapasitanssin (ks. luku 3.3) kanssa yhdessä saattaa vaimentaa korkeita
taajuuksia. 3) blokkaussärön (luku 2.6.5) todennäköisempään esiintymiseen.
Vastaavasti suurten esivahvistinputkien sanotaan kuulostavan pehmeämmiltä kuin
pienten esivahvistinputkien [7, s. 4-12 ja 4-14]. Yksittäisen komponentin arvon voi
myös yleensä jakaa tarvittaessa useamman komponentin kesken, kuten jo todettiin
AC30:n katodivastuksen tapauksessa. Esimerkiksi useamman kondensaattorin
rinnankytkennällä saavutetaan parempi transienttivaste ja tasaisempi impedanssi vs.
taajuuskäyrä, joka myös ulottuu korkeammille taajuuksille [7, s. 2-14]. Tämä siitäkin
huolimatta, että komponenttien yhteenlaskettu fyysinen koko saattaa kasvaa.
65
Johdotuksissa luonnollisesti ensisijaisen tärkeää on, että kyseinen johdin on
tarkoitukseen soveltuva ja poikkipinta-alaltaan riittävä. Piirikaaviossa johdotus on
vain pisteiden yhdistämistä keskenään, mutta käytännössä johtimilla voidaan
vaikuttaa muun muassa hajakapasitanssien ja -induktanssien määrään, jotka taas
prosessoivat signaalia omalla tavallaan. Kahden johtimen välillä on aina
kapasitanssia, jonka määrään vaikuttavat johtimien pituudet, pinta-alat, eristeet sekä
johtimien keskinäinen etäisyys. Vastaavasti jo yhdellä johtimella on induktanssia,
joka määräytyy pääasiassa johtimen pituuden ja halkaisijan mukaan. Tulee myös
huomioida, että vahvistimen runko ja komponenttien jalat ovat johtimia siinä kuin
kaapelitkin.
4.10.5 Komponenttien paikat
Komponenttien paikkojen tärkeyttä tarkasteltiin luvussa 4.10.2 häiriösuojauksen
kannalta, mutta otetaan asiaan lyhyt katsaus vielä suorituskyvyn näkökulmasta.
Edellisessä luvussa mainitut hajakapasitanssit ja -induktanssit ovat eräitä syitä, miksi
komponenttien paikoilla ja keskinäisillä etäisyyksillä on merkitystä.
Virtalähteen ensimmäisen suodatinkondensaattorin tulisi olla mahdollisimman
lähellä virtalähteen muuntajaa (kuva 41, osa 2) [7, s. 2-12]. Toisen
suodatinkondensaattorin (kuva 41, osa 3) hyvä paikka on lähellä piiriä, mitä se
syöttää [7, s. 2-10, 2-12]. Katodivastus (kuva 41, osa 4) kuumenee selvästi
vahvistinta käytettäessä, mikä tulee huomioida kyseisen vastuksen paikkaa
valittaessa. Katodivastuksen arvon voi myös tarvittaessa jakaa esimerkiksi kahden
(tai useamman) rinnankytketyn vastuksen kesken yksittäisen komponentin
lämpökuorman pienentämiseksi. Oskilloinnin estämiseksi jokaisen hilaetuvastuksen
tulisi olla mahdollisimman lähellä putken hilaa. Pitkä välietäisyys näiden välillä
kasvattaa hajainduktanssin määrää, mikä on omiaan lisäämään piirin herkkyyttä
oskilloinnille [27, s. 54].
Edellisten lukujen valossa tullaan muun muassa siihen päätelmään, että rakenteen
väljyydellä on merkitystä muutoinkin kuin huoltoystävällisyyden kannalta.
[7, s. 4-11 –– 4-16], [2, s. 29], [35, s. 155 –– 165], [72]
66
5 MITTAUKSET
Tässä luvussa käydään läpi mittauksia, joita suoritettiin erikseen yhdelle
ECC83/12AX7-kaksoistriodin toiselle puoliskolle sekä AC30 päätevahvistimelle/päätevahvistinosalle. Dataa käsiteltiin ja tutkittiin käyttämällä
Matlab-tietokoneohjelmistoa.
5.1 ECC83/12AX7-triodin erillismittaus
Erillisputken yhdelle puoliskolle tehtiin tavanomaisia tasajännitemittauksia, mutta
myös hilavirran määrää mitattiin, koska siitä löytyy yleisesti vähän tietoa. Mitattu
putki oli mallia Tung-Sol ECC803S, joka on laadukas kaksoistriodi. Mittausjärjestely
on esitetty kuvassa 42. Jännitemittarilla on siis sama symboli (V) kuin putkella, eikä
näitä tule sekoittaa keskenään.
Kuva 42. ECC83/12AX7-triodin mittausjärjestely. Ympyrän sisällä oleva symboli
A tarkoittaa virtamittaria ja V jännitemittaria. Jälkimmäinen symboli on siis sama
kuin putkella, mutta kummatkin ovat niin vakiintuneita, ettei niitä ole syytä
keinotekoisesti erottaa.
Käytössä oli seuraavanlainen laitteisto:
•
•
•
•
Fiskars FSS 500-0,2 stabiloitu tasajännitelähde (anodin käyttöjännite Uak, kun
Uak > 20 V)
Thurlby K1 Module (anodin käyttöjännite Uak, kun Uak = 20 V)
Oltromix C40-08D (katodin hehkujännite)
Thurlby PL 310 (Hilan ja katodin välinen jännite Ugk)
•
•
•
•
Fluke 73 yleismittari (anodi––katodi -jännitteen Uak mittaus)
Fluke 45 yleismittari (anodivirran Ia mittaus)
Fluke 179 yleismittari (hila––katodi -jännitteen Ugk mittaus)
Philips PM 2525 yleismittari (hilavirran Ig mittaus)
67
Jännitelähdettä merkitään siis symbolilla E ja mitattavaa jännitettä symbolilla U.
Selvyyden vuoksi: Uak = Eak ja Ugk = Egk. Huomaa myös, että mitattaessa putkea
suoraan elektrodien navoilta Uak = Ua ja Ugk = Ug.
Kuvassa 43 esitetään ECC83/12AX7-triodin mitattuja anodivirtoja hila––katodi jännitteiden funktioina eri anodi––katodi -jännitteen vakioarvoilla. Vastaavia käyriä ei
löytynyt kyseisen valmistajan (Tung-Sol) julkaisemana, mutta tätä kuvaa voi
kuitenkin verrata kuvan 12 käyriin.
Kuva 43. Anodivirta (Ia) hila––katodi -jännitteen (Ugk) funktiona eri anodi––katodi jännitteen (Uak) vakioarvoilla.
Työn kannalta eräs oleellinen asia ovat hilavirran mittaukset, joiden tulokset
esitetään kuvassa 44. Tästä voidaan nähdä muun muassa seuraavaa:
1) Hilavirtaa esiintyy havaittavasti jo ennen kuin hila––katodi -jännite on
muuttunut positiiviseksi. Toisin sanoen, katodi pakkosyöttää elektroneja.
2) Hilavirrassa ei näy selkeää kasvupiikkiä kyseisessä jännitteen nollakohdassa.
Ilmiönä tällä on osaltaan vaikutus signaalin pehmeään kompressoitumiseen, koska
vaikka hila ajetaan hyvin positiiviseksi, niin hila––katodi -jännitteen muutos saa
edelleen aikaan jonkinasteisen muutoksen anodivirrassa [3, s. 6]. Selkeää rajaa ei siis
tule vastaan. Anodi––katodi -jännitteen kasvattaminen pienentää hilavirran määrää,
koska suurempi osa elektroneista kulkeutuu tällöin suurempaa potentiaalia eli anodia
kohti.
68
Kuva 44. Hilavirta hila––katodi -jännitteen funktiona eri anodi––katodi -jännitteiden
vakioarvoilla.
Hilavirran mittauksista on mahdollisesti hyötyä juuri blokkaussäröä (luku 2.6.5)
tutkiessa ja siitä johtuvia ilmiöitä mallinnettaessa.
5.2 AC30 päätevahvistimen mittaukset
Päätevahvistimesta mitattiin eri kuormilla (vastus/kaiutin) tavanomaiset
magnitudivasteet, 1000 Hz amplitudipyyhkäisyn vasteet sekä 1000 Hz sinipurskeen
vasteet eri mittauspisteistä, jotka esitetään kuvassa 45. Päätevahvistin sisälsi tässä
tapauksessa siis myös vaiheenkääntäjäasteen. Mittausjärjestely on esitetty kuvassa
46. Mittaustuloksia saattaa jonkin verran vääristää muun muassa se, että vahvistimen
virtalähteen suodatinkondensaattorit ovat aluksi täysin latautuneet ja purkautuvat
osittain pyyhkäisyn/purskeen aikana, jolloin vahvistus laskee. Mittaukset suoritettiin
tietokoneavusteisesti. Kaikkiaan dataa saatiin suuri määrä, josta vain osaa
tarkastellaan tässä luvussa.
69
Kuva 45. AC30 päätevahvistinosan mittauspisteet B –– Q. Herätesignaali syötettiin
pisteeseen A, 100 kŸ vastuksen kautta. Tämä vastus mallintaa esivahvistinpiirin
lähtöimpedanssia. Huomaa, että vahvistinpiiri on katkaistu pisteestä R15, R16 ja C9
mittauksia varten. Vrt. kuvaan 27.
Mittauksissa käytettiin seuraavanlaista laitteistoa ja ohjelmistoa:
•
•
•
•
•
•
•
•
•
Tason ja impedanssin sovituslaite (T&I SL), jonka piirikaavio esitetään
kuvassa 47
Jännitelähde PP5007 em. sovituslaitteelle
National Instruments NI USB-6216 datankeruulaite (NI-DAQ)
HP Pavillion dv2000 kannettava tietokone, Windows XP käyttöjärjestelmä
National Instruments LabView-ohjelmisto ja SignalExpress-moduli
Apple MacBook Pro
Fuzzmeasure-mittausohjelmisto
Tehovastukset 8 Ÿ ja 15 Ÿ
Kitarakaiutinkaappi LANEY GS112VE, 1x 12" Celestion 70 Eighty Speaker,
75W
70
Kuva 46. Päätevahvistimen mittausjärjestely. Kuvasta on jätetty pois virtalähteet ja
verkkojännitteen syöttö.
Mittauksissa käytettiin pääasiassa HP Pavillion-tietokonetta sekä NI-DAQ -laitetta ja
ohjelmistoa, mutta magnitudivastemittauksista osa suoritettiin Apple MacBook Pro tietokoneella, sen sisäisillä muuntimilla ja FuzzMeasure-mittausohjelmistolla.
Kuva
47.
Tason/impedanssin sovituslaitteen
(T&I
SL)
piirikaavio.
Impedanssisovitusta tarvitaan, jotta mitattavaa pistettä ei kuormiteta, ja
tasonsovitusta, jotta mittauslaitteisto ei rikkoonnu liian suuresta signaalista.
Kummankin kanavan tuloimpedanssi on n. 9 MŸ. Suunnittelu: Prof. Matti
Karjalainen.
71
5.2.1
Magnitudivastemittaukset
Kuvassa 48 esitetään AC30 -päätevahvistimen magnitudivaste eri kuormiin.
Sisääntuleva signaali syötettiin siis pisteeseen A ja ulostuleva signaali mitattiin
pisteestä K eli 8 Ÿ ulostulosta. Kuvasta voidaan havaita esimerkiksi kuinka selkeästi
kaiutinkuorma vaikuttaa vasteeseen. Resistiivisillä kuormilla vaste on hyvin
lineaarinen noin välillä 100 Hz –– 4 kHz.
Kuva 48. AC30 päätevahvistimen magnitudivaste eri kuormiin matalalla
signaalitasolla.
Magnitudivasteita mitattiin myös muualta kuin vahvistimen ulostulosta, joista
muutaman mittauspisteen vasteet esitetään kuvassa 49. Aivan ensimmäisenä voidaan
havaita, että matalat taajuudet eivät ole vaimentuneita samalla tavalla kuten kuvassa
48 –– edes 8 Ÿ ulostulon (piste K) tapauksessa. Selitystä ilmiölle ei ole antaa tässä
vaiheessa, mutta aiheeseen saatetaan palata jatkotutkimuksissa. Muutoin kuvasta 49
nähdään kuinka jännite vahvistuu tai vaimentuu eri pisteissä, ja toisaalta kuinka
vähän päätemuuntaja vaikuttaa kaistan leveyteen. Huomionarvoista kuitenkin on, että
molemmissa tapauksissa kyseessä on piensignaalitaso ja yhden taajuuskomponentin
heräte, joten päätemuuntajan vaikutuksesta ei ole syytä vetää suuria johtopäätöksiä
tämän perusteella. Pisteen I (ylemmän pääteputkiparin anodit) -käyrästä nähdään
myös rippelijännitteen vaikutus 100 Hz kohdalla.
72
Kuva 49. AC30 päätevahvistimen magnitudivasteet eri mittauspisteistä (ks. kuva 47)
mitattuna. Kuormana toimi 8 Ÿ vastus. CUT-potentiometri oli tässä mittauksessa
minimiarvossaan siten, että vaikutus vasteeseen oli mahdollisimman vähäinen.
5.2.2
Amplitudipyyhkäisymittaukset
Amplitudipyyhkäisymittaukset suoritettiin syöttämällä pisteeseen A siniaaltoa, jonka
taajuus on vakio, mutta jonka amplitudi kasvaa eksponentiaalisesti (kuva 50). Näistä
mittauksista saatiin varsin paljon dataa, joista osaa havainnollistetaan kuvien avulla.
Kuva 50. Amplitudipyyhkäisy (1000 Hz siniaalto) pisteeseen A.
73
Tietynlaiset epäsymmetriat voivat synnyttää suhteellisesti enemmän parillisia
harmonisia kerrannaistaajuuksia ja aihetta on myös käsitelty aiemmin tässä työssä [1,
s. 6-16], [22]. Tämä ilmiö havaitaan kuvista 51 –– 53 (mittauspiste F). Positiivisen
puolijakson leikkautuminen signaalin lopussa johtuu siitä, kun hilan jännite lähestyy
ja ylittää katodin jännitteen. Tämä taas johtaa hilavirran syntyyn (vertaa esim. kuva
44).
Kuva 51. Amplitudipyyhkäisyn (1000 Hz siniaalto) vaste pisteeseen F (ylemmän
pääteputkiparin hilaetuvastuksen vasen puoli).
Kuva 52. Amplitudipyyhkäisyn (1000 Hz siniaalto) vaste pisteeseen F (ylemmän
pääteputkiparin hilaetuvastuksen vasen puoli) pyyhkäisyn lopusta.
74
Kuva 53. Piste F (ylemmän pääteputkiparin hilaetuvastuksen vasen puoli):
Amplitudipyyhkäisyn (1000 Hz siniaalto) vasteet taajuusspektrinä matalalla ja
korkealla signaalitasolla 8 Ÿ kuormaan.
Kuva 54. Piste I (ylemmän putkiparin anodit): 1000 Hz siniaallon vastesignaalit
matalalla ja korkealla signaalitasolla 8 Ÿ kuormaan.
Kuvassa 54 vasteet ovat mitattu pisteestä I eli ylemmän putkiparin anodeilta, ja
kuormana toimi 8 Ÿ vastus. Matalalla signaalitasolla havaitaan, että 100 Hz
rippelijännitteen amplitudi on suurempi kuin hyötysignaalin amplitudi. Suurella
signaalitasolla rippelikomponentin vaikutus pienenee, koska sen amplitudi on
likimain vakiosuuruinen. Verrattaessa kuvan 54 (myös kuvat 55 ja 57) oikealla
75
alhaalla olevaa spektriä kuvaan 7, havaitaan, että kyseessä on keskeismodulaatiosärö
(luku 2.6.2). Alemman putkiparin kuvaajat olivat likimain samanlaisia ja ne ovat
tästä syystä jätetty pois.
Kuva 55. Piste K (8 Ÿ ulostulo): 1000 Hz siniaallon vastesignaalit 8 Ÿ kuormaan
matalalla ja korkealla signaalitasolla. Vasemmalla alhaalla olevasta kuvasta nähdään
kuinka 100 Hz rippelijännite moduloi 1000 Hz ulostulosignaalia etenkin korkealla
signaalitasolla.
Päätemuuntajan symmetroiva vaikutus (ks. luku 3.6.2) nähdään esimerkiksi kuvasta
55 korkealla signaalitasolla. Vasteet ovat mitattu pisteestä K eli vahvistimen 8 Ÿ
ulostulosta ja kuormana toimi 8 Ÿ vastus. Verrattaessa kuvaan 54, voidaan todeta,
että vahvistimen ulostulossa rippelijännitteen suhteellinen osuus kasvaa korkealla
signaalitasolla.
Tämä
johtuu
virtalähteen
suodatinkondensaattoreiden
alimitoituksesta [7, s. 2-3]. Saman signaalin lähempi tarkastelu myös osoitti, että sen
positiivinen ja negatiivinen puolijakso ovat hyvin symmetrisiä. Tällöin parilliset
harmoniset eivät korostu (kuva 55).
Kuva 56. Alkuperäisen VOX AC30 ulostulon spektri DAFX-kirjasta [75, s. 115].
Syöttösignaalina vastaavasti 1000 Hz siniaalto. Vertaa kuvaan 53.
76
Vertailun vuoksi kuvassa 56 esitetään aidon ja alkuperäisen VOX AC30:n
taajuusspektri ulostulosta mitattuna. Kyseessä on nyt siis koko vahvistimen vaste.
Lähde ei kerro mittausjärjestelystä sen tarkemmin, mutta kuvasta voidaan melko
varmasti päätellä, että syöttösignaalina on vastaavasti 1000 Hz siniaalto. Kuvaa 56
verrattaessa työtä varten rakennetun AC30:n pääteasteen mittauksiin (kuva 55),
havaitaan spektrien kvalitatiivinen samankaltaisuus. Vakiotaajuinen siniaalto on
herätteenä yksinkertainen; se ei muun muassa kerro keskeismodulaatiosäröstä, mikä
on eräs tärkeä tekijä soundien eroja selitettäessä [3]. Esimerkiksi Hamm ei
huomioinut tätä tutkiessaan putki- ja transistorivahvistimien eroja [68].
Kuva 57. Piste K (8 Ÿ ulostulo): 1000 Hz siniaallon vastesignaalit kaiutinkuormaan
(8 Ÿ nimellisimpedanssi) matalalla ja korkealla signaalitasolla.
Päätevahvistinmittauksia tehtiin myös kaiutinkuormalla, mutta kuvia 55 ja 57
verrattaessa havaitaan vastaavasti, että yhden taajuuden siniaallon ollessa herätteenä,
suuria eroja vastus- ja kaiutinkuorman välillä ei synny.
77
5.2.3
Sinipurskemittaukset
Päätevahvistimelle syötettiin kuvan 58 kaltainen sinipurske, ja vasteita mitattiin
vastaavista pisteistä (kuva 47) kuin edellisissäkin tapauksissa. Sinipurskemittauksissa
vastetta tutkitaan tyypillisesti ainoastaan aika-alueessa.
Kuva 58. Sinipurske pisteeseen A.
Kuva 59. Sinipurskeen vasteet eri pisteisiin (ks. kuva 47).
Vakavoimattoman virtalähteen jännite ei pysy vakiona kuormituksen mukaan, ja
tämä havaitaan selvästi esimerkiksi pisteen M vasteesta (kuva 59); käyttöjännite
tippuu jopa kymmeniä voltteja sinipurskeen aikana. Vahvistinasteiden
käyttöjännitteiden erotuksessa käytetty vastus-kondensaattoriparin C17 –– R36 eräs
vaikutus nähdään pisteen P vasteesta: jännite pysyy huomattavasti vakaampana kuin
pisteen M jännite.
78
Katodibiasoidussa vahvistimessa biasjännite muuttuu kuormituksen mukaan katodin
ohituskondensaattorista huolimatta [27, s. 100]. Tämä ilmiö nähdään sekä pisteen F
että pisteen H kuvaajista (kuva 59). Toisin sanoen, käyttötilanteessa vahvistimen
toimintaluokka AB siirtyy lähemmäksi luokkaa B [27, s. 100]. Tähän voidaan
vaikuttaa luonnollisesti esimerkiksi eriarvoisella ohituskondensaattorilla.
Vahvistimen ulostulon kuvaaja (piste K) on jätetty pois, koska se ei tarjonnut enää
merkittävää informaatiota verrattuna aiempiin kuvaajiin. Kuvaaja oli
silmämääräisesti hyvin samannäköinen herätteen kanssa, rippelillä moduloituna.
Mittauksista voidaan myös todeta, että keskimääräinen päätevahvistimen
käyttöjännite (piste L) tippui noin 10 V, verrattaessa pyyhkäisyn alkua ja loppua.
Jossain mielessä jännitetasojen tippuminen on ristiriidassa teoriassa esitettyjen (luku
4.9) asioiden kanssa vahvistimen keskimääräisestä virrantarpeesta, mutta toisaalta
lähdemateriaalissa ei kerrottu lukuarvoja. Lisää kuvaajia ja muuta aiheeseen liittyvää
löytyy jatkossa Internet-osoitteesta:
http://www.acoustics.hut.fi/publications/papers/guitaramps
79
6 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET
Diplomityössä tarkasteltiin putkilla toimivien kitaravahvistimien soundiin ja
äänenlaatuun vaikuttavia tekijöitä. Tässä luvussa tulokset summataan.
Pintapuolisesti katsottuna elektroniputkilla toimivat kitaravahvistimet ovat melko
yksinkertaisia laitteita. Syvällisempi tarkastelu kuitenkin paljastaa aihepiirin valtavan
laajuuden. Tähän vaikuttaa esimerkiksi se, että erilaisia variaatioita toteuttaa hyvältä
kuulostava putkivahvistin on suuri määrä, ja putkivahvistimien eri yksityiskohtien
merkityksistä vaikuttaa toisinaan edelleen olevan ristiriitaisia näkemyksiä jopa alaa
vuosikymmeniä tutkineiden kesken. Tämä liittyy vahvasti aiheen subjektiiviseen ja
inhimilliseen luonteeseen. Vaikka esimerkiksi ihmisen kuulon toiminnasta
ymmärretään nykyään varsin paljon, ovat ihmiset kuitenkin aina yksilöitä myös
muun muassa tietomäärältään ja mielipiteiltään. Nämä ovat syitä, minkä takia
lähdemateriaalia tulee tutkia laajasti, jotta muodostuu riittävän objektiivinen käsitys
aiheesta.
Teoriatutkimus osoitti, että on olemassa suuri joukko erilaisia ilmiöitä ja tekijöitä,
jotka vaikuttavat vahvistimen sointiin. Eräs usein esiin tuleva asia on, että monet
teoreettiset epäideaalisuudet eivät välttämättä ole epäideaalisuuksia soundin
kannalta. Tällainen on esimerkiksi putken toimintapisteen asetus siten, että signaali
leikkautuu tietoisesti epäsymmetrisellä tavalla. Maininnan arvoinen asia on myös
käyttöjännitteiden merkitys. Muun muassa matalalla käyttöjännitteellä toimivien
vahvistimien sanotaan yleisesti ottaen kuulostavan pehmeämmältä ja
lämpimämmältä kuin korkealla jännitteellä toimivien. Kolmantena esille voisi nostaa
impedanssit aihepiirinä. Esimerkiksi päätemuuntajan ja kaiuttimen välistä relaatioita
tutkittaessa tulee ymmärtää impedanssien kompleksisuus sekä se, että
putkivahvistimilla on yleensä päätemuuntajasta huolimatta suhteellisen korkea
lähtöimpedanssi.
Muita
maininnan
arvoisia
asioita
ovat
ainakin
vahvistintopologioiden ja -luokkien sekä biasointitapojen vaikutukset soundiin.
Parhaiten tällaisten merkityksistä ja eroista voisi kertoa kuuntelukokeiden jälkeen,
mutta pelkän teoriankin perusteella voi todeta, että eri toteutustavoilla pystytään
vaikuttamaan suuresti siihen, miltä vahvistin kuulostaa.
Käytännön tutkimusta tehtiin mittaamalla erillistä ECC83/12AX7-triodia sekä VOX
AC30 -päätevahvistinosaa. Lopuksi tuloksia analysoitiin muun muassa peilaamalla
niitä edellä tutkittuun teoriaan. Triodin osalta tietoa saatiin lähinnä hilavirrasta sekä
kuvaajia putken peruskäyristä, joita voidaan käyttää vaikkapa referensseinä
verrattaessa
putkivalmistajien
julkaisemiin
käyriin
tai
sellaisenaan
vahvistinmallinnuksessa. Päätevahvistimen osalta nähtiin konkreettisesti esimerkiksi
päätemuuntajan symmetroiva vaikutus; vaikka pääteputkipareilla syntyi parillisia
harmonisia kerrannaisia, päätemuuntaja teki signaalin positiivisesta ja negatiivisesta
puolijaksosta visuaalisesti lähes peilikuvia (vaihesiirto huomioiden) toisiinsa nähden.
Mielenkiintoista oli havaita myös bias- ja muiden jännitetasojen ajallinen
muuttuminen ja yleensäkin vahvistimen dynaaminen käyttäytyminen. Kuvaajista
nähtiin selkeästi reaktiivisten komponenttien –– eli tässä tapauksessa lähinnä
kondensaattoreiden –– vaikutus. Tällaisista tuloksista saa hyvää vertailupohjaa muun
muassa arvioitaessa kuinka hyvin vahvistinmalli on onnistunut. Mittaukset opettivat
yleisesti vahvistintutkimuksesta ja ennen kaikkea mitä jatkossa tulisi tutkia.
80
Tässä diplomityössä ei juurikaan keskitytty kertomaan miksi putkivahvistimen ääntä
usein kuvaillaan miellyttäväksi, mutta pohditaan aihetta vielä lyhyesti:
Luvussa 2.6.7 esitetään Helmholtzin äänenvärien luokitus signaalin taajuusspektrien
mukaisesti. Luokitus on vanha, eikä se juuri millään tavalla ota kantaa äänen
dynaamisiin ominaisuuksiin, joten luonnollisesti siihen tulee suhtautua riittävän
objektiivisesti. Se kuitenkin antaa viitteitä äänen miellyttävyydestä. Erityisesti
kohdassa 2 esitetyt asiat vaikuttavat tutuilta verrattuna siihen, kuinka
putkivahvistimen ääntä toisinaan kuvaillaan. Mittausosiossa esitettyjä spektrejä
voidaan vertailla näihin luokituksiin, ja spektreistä huomataan että alimmat
harmoniset ovat usein voimakkaita. Jotta näin voi tapahtua, täytyy siirtymän
epälineaariselle alueelle olla pehmeä ja jatkuva. Tällöin myös toistettavan signaalin
taajuuskomponentit pääsevät paremmin vahvistimen läpi.
Putken perustoiminta on eräs syy, miksi siirtymä ei ole terävä. Esimerkiksi triodin
tapauksessa ominaiskäyrien ääripäät (ks. kuva 12 vasen kuvaaja) ovat
todellisuudessa varsin kaarevia. Käyrien yläpäässä hilan asteittain johtavaksi
tuleminen tarkoittaa pehmeää leikkautumista, ja kuinka pitkälle mennäänkään, niin
jännitteenmuutosta hilalla vastaa periaatteessa aina muutos anodivirrassa, vaikka se
olisi hyvin pienikin. Transistorilla ei esimerkiksi ole hilavirtaa vastaavaa ilmiötä,
mikä rajoittaisi ulostulovirtaa samalla tavalla pehmeästi. Virran nollakohtaan
siirtymisen jyrkkyys käyrästön alapäässä indikoi leikkautumista, mutta siirtymä
tähän nollakohtaan on kuitenkin edelleen loiva. Putkilla toimivat kitaravahvistimet
eivät tyypillisesti myöskään käytä negatiivista takaisinkytkentää –– tai käyttävät vähän
–– ja tämänkin voidaan tietyssä mielessä katsoa olevan yksi osatekijä
putkivahvistimien miellyttävälle äänelle. Negatiivinen takaisinkytkentä tekee
ominaiskäyristä lineaarisempia, kuten myös vahvistimen toiminnasta, mutta siirtymä
epälineaariselle alueelle tulee jyrkemmäksi. Tämä johtaa muun muassa siihen, että
särökomponentit esiintyvät korkeammilla taajuuksilla.
Ulostulon audiomuuntajaan eli päätemuuntajaan ei tässä työssä perehdytty juuri sen
erityisemmin kuin muihinkaan osa-alueisiin. Mittaukset eivät nekään tuoneet mitään
kovin merkityksellistä esille, joten päätemuuntajan vaikutuksesta ei voida vetää
kovin raskaita johtopäätöksiä tässä vaiheessa. On kuitenkin ilmeistä, että kyseisellä
muuntajalla on korvinkuultava vaikutus esimerkiksi tilanteessa, kun sen läpi
yritetään siirtää enemmän tehoa kuin kyseisellä taajuuskaistalla on mahdollista.
Tilanne on hieman vastaava myös virtalähteen kohdalla. Käytännön virtalähteillä on
muun muassa sisäistä resistanssia ja etenkään kitaravahvistimissa käyttöjännitettä ei
useinkaan ole vakautettu, vaan sen annetaan elää kuormituksen mukaan vapaasti.
Ulostulosignaalin kannalta vaikutus on samankaltainen kuin muillakin
epälineaarisuuksilla.
Toisinaan putkivahvistimen äänellisiä syitä kuulee myös selitettävän muun muassa
parillisilla harmonisilla. Se ei kuitenkaan yksistään ole kovinkaan perusteltua, koska
esimerkiksi A-luokan vuorovaiheisella kytkennällä on signaalia symmetroiva
vaikutus, joka kuten todettua, vähentää parillisia kerrannaistaajuuksia. Tässä
mielessä myös esimerkiksi yksittäisen asteen tai putken ominaisuuksia tulee harkiten
nostaa esille irti kokonaisuudesta. Putkisoundin syitä pohdittaessa täytyy myös
muistaa, että kuulohavaintojen lopputulokseen saattaa vaikuttaa moni muukin asia
kuin itse kuulokokemus, kuten luvussa 2.6.6 todettiin. Tällaisia ovat muun muassa
visuaaliset tekijät, kuten putkien hehku, mutta myös putkivahvistimien yleinen
statusarvo. Tämän ovat huomanneet myös monet valmistajat, jotka eivät panosta
81
niinkään äänenlaatuun, vaan tekevät laitteita halvalla ja toisinaan kyseenalaisilla
teknisillä ratkaisuilla, luottaen putkien vetovoimaan. Yleisestikään ottaen putkilla
toteutettu vahvistin ei missään tapauksessa ole aina tae hyvälle äänenlaadulle.
Kaikkiaan työn tavoitteet täyttyivät varsin hyvin. Lähdemateriaalia löytyi myös
riittävästi, vaikka vain osa niistä käsittelee suoraan putkilla toimivia
kitaravahvistimia. Asioita olisi kuitenkin voinut toki tehdä toisinkin. Diplomityössä
keskityttiin suhteellisen tasaisesti kaikkiin vahvistimen osa-alueisiin, ja tietyssä
mielessä olisi ollut ehkä fiksumpaa tarkastella syvällisemmin esimerkiksi juuri
ulostulon audiomuuntajan ja kaiuttimen välistä relaatiota. Vastaavasti piiriltään
yksinkertaisempi ns. ikonivahvistin olisi saattanut olla viisaampi valinta, jolloin
yksityiskohtiin olisi voinut perehtyä paremmin. Tällainen on esimerkiksi SEkytkennällä toimiva Fender Champ. Toisaalta vuorovaihekytkentä on etenkin
nykyään yleisempi toteutustapa kitaravahvistimien pääteasteissa. Jossain vaiheessa
alkoi myös kaivata käytännön kokeita sille, pitävätkö tietyt teoriassa esitetyt asiat
paikkaansa, sekä vertailukohtia muun muassa mittaustuloksille. Olisi esimerkiksi
ollut mielenkiintoista tutkia jonkin ’’huonolta kuulostavan’’ vahvistimen vasteita.
Kirjoittajalla ei tosin ole täyttä käsitystä tällaisten tarpeellisuudesta, eli missä
laajuudessa vahvistinmallinnuksessa kaikista asioista nykyään tiedetään. Tässä
tullaankin jälleen työn aihealueen rajaamiseen järkeväksi ja edellä mainitun
kaltaisten asioiden siirtämiseksi jatkotutkimuksia varten. Tämä diplomityö antaa
referenssiä siitä, kuinka putkivahvistin käyttäytyy sekä viitteitä eri osa-alueiden
merkityksistä.
Kokonaisuutena katsoen putkivahvistimen soinnin syiden tutkimus on periaatteessa
sekä audioelektroniikan, ihmiskuulon toiminnan että subjektiiviseen näkökulmaan
vaikuttavien asioiden tutkimusta. Vahvistinmallinnus on toimintana suhteellisen
objektiivista, mutta loppujenlopuksi kuitenkin korva kertoo onko lopputulos
onnistunut vai ei. Jatkotutkimuksia tullaan tekemään Signaalinkäsittelyn ja
akustiikan laitoksella, mutta työn kirjoittaja saattaa palata pohtimaan työn sisältöä ja
aihepiiriä jälkeenpäin myös esimerkiksi omilla Internet-sivuilla.
82
LÄHDELUETTELO
[1]
K. O’’Connor. The Ultimate Tone: Modifying and Custom Building Tube
Guitar Amps. Power Press Publishing, Thunder Bay, Kanada, 368 sivua,
1995.
[2]
E. Barbour. The Cool Sound of Tubes. IEEE Spectrum, 35(8): s. 24 –– 35,
1998.
[3]
T. E. Rutt. Vacuum Tube Triode Nonlinearity as Part of the Electric Guitar
Sound. Audio Engineering Society; the 76th Convention, Preprint No. 2141 F5, New York, USA, 1984.
[4]
W. S. Bussey. Tubes Versus Transistors in Electric Guitar Amplifiers. IEEE
International Conference on Acoustics, Speech, and Signal Processing 6: s.
800 –– 803, 1981, Internet:
http://milbert.com/articles/tubes_vs_transistors_in_electric_guitar_amps,
tarkistettu 15.4.2010.
[5]
J. Pakarinen. Modeling of Nonlinear and Time-Varying Phenomena in the
Guitar. Väitöskirja, Teknillinen korkeakoulu, Espoo, Suomi, 244 sivua, 2008.
[6]
K. Silvonen. Sähkötekniikka ja elektroniikka. 3. korjattu painos. Oy
Yliopistokustannus/Otatieto, Helsinki, Suomi, 511 sivua, 2003.
[7]
K. O’’Connor. The Ultimate Tone volume 3: Generations of Tone. Power
Press Publishing, Thunder Bay, Kanada, 304 sivua, 2002.
[8]
K. O’’Connor. The Ultimate Tone volume 4: Advanced Techniques for
Modern Guitar Amp Design. Power Press Publishing, Thunder Bay, Kanada,
417 sivua, 2006.
[9]
Keskusteluja prof. Matti Karjalaisen ja TkT Jyri Pakarisen kanssa.
[10]
N. H. Crowhurst. Basic Audio. John F. Rider Publisher Inc., New York, USA,
114 sivua, 1959. Internet:
http://www.tubebooks.org/Books/crowhurst_basic_1.pdf, tarkistettu 8.5.2010
[11]
C. W. Rice, E. W. Kellogg. Notes on the Development of a New Type of
Hornless Loudspeaker. Transactions of the American Institute of Electrical
Engineers 44: s. 461 –– 475, 1925.
[12]
O. W. Pöyhönen. Sähkötekniikan käsikirja 3. Kustannusosakeyhtiö Tammi,
Helsinki, Suomi, 579 sivua, 1979.
[13]
M. Karjalainen. Kommunikaatioakustiikka. Korjattu esipainos. Otamedia Oy,
Espoo, Suomi, 237 sivua, 2000.
[14]
J. L. Hood. Audio Electronics. 2. painos. Newnes, Oxford, Iso-Britannia, 400
sivua, 1999.
83
[15]
J. Alanko, E. Raitala, R. Söder, P. Teirikari. HiFi-stereo valintaopas 81.
Radioliikkeiden Liitto ry, Helsinki, Suomi, 536 sivua, 1980.
[16]
Shure
SM58
Vocal
Microphone
Specifications,
Internet:
http://www.shure.com/ProAudio/Products/WiredMicrophones/us_pro_SM58CN_content, tarkistettu 8.5.2010.
[17]
Api
512C
Mic
Pre
Specifications.
http://www.apiaudio.com/b512c.html, tarkistettu 11.2.2010.
[18]
Vintage
'57/'62
Strat®
Pickups.
Internet:
http://www.fender.com/products/search.php?partno=0992117000, tarkistettu
11.2.2010
[19]
Yamaha AX-592 Stereo Amplifier Owner’’s Manual. Internet:
http://www2.yamaha.co.jp/manual/pdf/av/english/IntA/AX-892_e.pdf,
tarkistettu 11.2.2010.
[20]
Cary
CDP
1
CD-player
Owner’’s
Manual.
Internet:
http://www.caryaudio.com/pdfs/manuals/CDP1.pdf, tarkistettu 11.2.2010.
[21]
J. Millman, C. C. Halkias. Electronic Devices and Circuits. McGraw-Hill,
Inc., New York, USA, 752 sivua, 1967.
[22]
B. Santo. Volume Cranked Up in Amp Debate. Electronic Engineering Times,
s. 24 –– 35, 1994.
Internet: http://www.trueaudio.com/at_eetjlm.htm,
tarkistettu 12.2.2010.
[23]
D. Self. Audio Power Amplifier Design Handbook. 4. painos. Newnes,
Oxford, Iso-Britannia, 468 sivua, 2006.
[24]
T. D. Rossing, F. R. Moore, P.A.Wheeler. The Science of Sound, 3. painos.
Addison Wesley, San Francisco, USA, 783 sivua, 2002.
[25]
G. A. Briggs, H. H. Garner. Amplifiers: The Why and How of Good
Amplification. Wharfedale Wireless Works, Bradford, Yorks, Englanti, 215
sivua,
1952,
Internet:
http://www.tubebooks.org/Books/Briggs_amplifiers.pdf, tarkistettu 8.5.2010.
[26]
J. Pakarinen, M. Karjalainen. Enhanced wave digital triode model for realtime tube amplifier emulation. IEEE Transactions on Audio, Speech, and
Language Processing 18(4): s. 738 –– 746, 2009.
[27]
R. Kuehnel. Vacuum Tube Circuit Design: Guitar Amplifier Power Amps. 3.
painos. Pentode Press, Seattle, USA, 374 sivua, 2008.
[28]
M. Karjalainen. A New Auditory Model for the Evaluation of Sound Quality
of Audio Systems. Proceedings of IEEE International. Conference Acoustics.
Speech and Signal Processing, ICASSP-85, s. 608 - 611, Tampa, USA, 1985.
84
Internet:
[29]
W. A. Seathers. Tuning, Timbre, Spectrum, Scale. Springer-Verlag, Lontoo,
Iso-Britannia, 345 sivua, 1998.
[30]
A. M. Kuusela. Äänitaajuisten jännitteiden vahvistimet. 1. painos,
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, Suomi, 320 sivua, 1963.
[31]
H. M. Tremaine. The Audio Cyclopedia. 1. painos. Howard W. Sams & Co.,
Inc. & The Bobbs Merrill Co., Inc., Indianapolis, USA, 1269 sivua, 1959.
[32]
A. S. Sedra, K. C. Smith. Microelectronic Circuits. 5. painos. Oxford
University Press, Inc., New York, USA, 1392 sivua, 2004.
[33]
K. O’’Connor. The Ultimate Tone volume 5: Tone Capture. Power Press
Publishing, Thunder Bay, Kanada, 277 sivua, 2004.
[34]
K. O’’Connor. The Ultimate Tone volume 2: Systems Approach to Stage
Sound Nirvana. Power Press Publishing, Thunder Bay, Kanada, 240 sivua,
1997.
[35]
R. Kuehnel. Vacuum Tube Circuit Design: Guitar Amplifier Preamps. 4.
painos. Pentode Press, Seattle, USA, 224 sivua, 2007.
[36]
A. W. Rix, J. G. Beerends, D-S. Kim, P. Kroon, O. Ghitza. Objective
Assessment of Speech and Audio Quality——Technology and Applications.
IEEE Transactions on Audio, Speech, and Language Processing 14(6), s.
1890 –– 1901, 2006.
[37]
P. Buser, M. Imbert. Audition. The MIT Press, Massachusetts, USA, 394
sivua, 1992. Alkuperäinen teos ilmestynyt ranskaksi samalla nimellä v. 1987.
[38]
B. C. J. Moore. Hearing. 2. painos. Academic Press Inc., San Diego,
California, USA, 468 sivua, 1995.
[39]
W. J. Dowling, D. L. Harwood. Music Cognition. Academic Press Inc., San
Diego, California, USA, 258 sivua, 1986.
[40]
R. Kuehnel. Circuit Analysis of a Legendary Tube Amplifier: The Fender
Bassman 5F6-A. 3. Painos. Pentode Press, Seattle, USA, 293 sivua, 2009.
[41]
BBC. Harmonic Distortion and Negative Feedback in Audio-Frequency
Amplifiers. 2. painos. Engineering Training Department, Iso-Britannia, 104
sivua, 1956. Internet: http://www.tubebooks.org/Books/bbc_feedback.pdf,
tarkistettu 13.5.2010
[42]
J. Scott, S. Roxenborg, A. Parker. Improved Triode Model. Audio
Engineering Society 6th Australian Regional Convention, Preprint No. 4301,
1996.
[43]
C. Rydel, Simulation of Electron Tubes with Spice. Audio Engineering
Society the 98th Convention, Preprint No. 3965, 1995.
85
[44]
W. Sjursen. Improved Spice Model for Triode Vacuum Tubes. Journal of the
Audio Engineering Society 45(12): s. 1082 –– 1088, 1997.
[45]
W. M. Leach. Spice Models for Vacuum Tube Amplifiers. Journal of the
Audio Engineering Society 43(3): s. 117 –– 126, 1995.
[46]
W. M. Leach. Letters to the Editor: Comments on ““Spice Models for Vacuum
Tube Amplifiers””. Journal of the Audio Engineering Society 45(6): s. 488 ––
496, 1997.
[47]
M. T. Abuelma’’atti. Large-Signal Analysis of Triode
Vacuum-Tube Amplifiers. Journal of the Audio Engineering Society 51(11):
s. 1046 –– 1053, 2003.
[48]
M. T. Abuelma’’atti. Large-Signal Analysis of Class A Vacuum Triode
Push––Pull Output Stage. Journal of the Audio Engineering Society 53(6): s.
509 –– 517, 2005.
[49]
A. Kashuba. Ab Initio Model for Triode Tube. Journal of the Audio
Engineering Society 47(5): s. 373 –– 377, 1999.
[50]
K. Spangenberg. Current Division in Plane-Electrode Triodes. Proceedings of
I. R. E. 28(5): s. 226 –– 236, 1940.
[51]
J. Pakarinen, D. T. Yeh. A Review of Digital Techniques for Modeling
Vacuum-Tube Guitar Amplifiers. Computer Music Journal 33(2): s. 85 ––
100, 2009.
[52]
Radio Corporation of America (RCA), Electron Tube Division. Electron
Tube Design. 1. painos. Harrison, New Jersey, USA, 943 sivua, 1962.
[53]
V. Ylöstalo. Radiotekniikan oppikirja. 2. painos. Kustannusosakeyhtiö Otava,
Helsinki, Suomi, 250 sivua, 1942.
[54]
I. Lindell. Sähkötekniikan historia. Otatieto Oy, Helsinki, Suomi, 377 sivua,
1994.
[55]
A. Pittman. The Tube Amp Book. Päivitetty painos. Backbeat Books, San
Francisco, USA, 379 sivua, 2007.
[56]
G. Weber. A Desktop Reference of Hip Vintage Guitar Amps. Kendrick
Books, Kempner, Texas, USA, 503 sivua, 1994.
[57]
ECC83S/12AX7
datalehti,
JJ-electronics.
Internet:
http://www.jjelectronic.com/pdf/ECC%2083%20S.pdf, tarkistettu 11.2.2010.
[58]
EL84/6BQ5
datalehti.
JJ-electronics.
Internet:
electronic.com/pdf/EL84.pdf, tarkistettu 11.2.2010.
[59]
The Last Word on Class A. Internet: http://www.aikenamps.com/ClassA.htm,
tarkistettu 11.2.2010.
86
http://www.jj-
[60]
J. Millman. Vacuum-tube and Semiconductor Electronics. McGraw-Hill, Inc.,
New York, USA, 644 sivua, 1958.
[61]
F. Langford-Smith. Radiotron Designer’’s Handbook, 4. painos, Wireless
Press, Harrison, New Jersey, USA, 1498 sivua, 1953, Internet:
http://www.tubebooks.org/Books/RDH4.pdf, tarkistettu 8.5.2010.
[62]
R. Lee. Electronic Transformers and Circuits. Toinen painos. John Wiley &
Sons, Inc., New York, USA, 349 sivua, 1955. Internet:
http://www.tubebooks.org/Books/Lee_1955_Electronic_Transformers_and_C
ircuits.pdf, tarkistettu 12.2.2010.
[63]
L. W. Matsch. Capacitors, Magnetic Circuits and Transformers. PrenticeHall, Inc., Englewood Cliffs, New Jersey, USA, 350 sivua, 1964. Internet:
http://www.tubebooks.org/Books/Matsch_capacitors.pdf, tarkistettu 8.5.2010
[64]
Muuntajan
kuva.
Internet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tiedosto:Muuntaja3d.svg, tarkistettu 11.2.2010.
[65]
Hammond 1750V Audio Output Transformer Datasheet. Internet:
http://www.hammondmfg.com/pdf/EDB1750V.pdf, tarkistettu 11.2.2010.
[66]
R. Denyer. The Guitar Handbook. 13. painos. Alfred A. Knopf Inc., New
York, USA, 256 sivua, 1990.
[67]
T. Kyttälä. Solid-State Guitar Amplifiers, Julkaisematon käsikirjoitus,
Suomi.
419
sivua,
2008.
Internet:
http://www.thatraymond.com/downloads/solidstate_guitar_amplifiers_teemu
_kyttala_v1.0.pdf, tarkistettu 10.5.2010
[68]
R. Hamm. Is There An Audible Difference? Journal of the Audio
Engineering Society 21(4), 1973, Internet: http://www.milbert.com/tstxt.htm,
tarkistettu 15.4.2010.
[69]
J. L. Hood. Valve and Transistor Audio Amplifiers. Newnes, Oxford, IsoBritannia, 208 sivua, 1997.
[70]
VOX History. Internet:
11.2.2010.
[71]
D. T. Yeh, J. O. Smith. Discretization of the ’’59 Fender Bassman Tone Stack.
Proceedings of the 9th International Conference on Digital Audio Effects
(DAFx-06),
Montreal,
Kanada,
2006.
Internet:
http://www.dafx.ca/proceedings/papers/p_001.pdf, tarkistettu 19.5.2010
[72]
Uraltone Amplification Oy. Teknistä infoa putkivahvistimista. Internet:
http://www.uraltone.com/blog/?page_id=589, tarkistettu 12.4.2010.
[73]
E. Bloberg, A. Lepoluoto. Audiokirja. Audiovisuaalisen
edistämiskeskus,
Helsinki,
241
sivua,
2005.
http://ari.lepoluo.to/audiokirja/, tarkistettu 19.5.2010
http://www.voxamps.com/history/, tarkistettu
87
kulttuurin
Internet:
[74]
H. Haaranen, J, Holm, A. Koski, J. Lattu, U. Lähteenmäki, H. Marttila, H.
Möller, A. Nupponen, P. Paukku. Äänentoistojärjestelmät. Sähkötieto ry,
Espoo, Suomi, 324 sivua, 1994.
[75]
U. Zölzer. DAFX –– Digital Audio Effects. John Wiley & Sons, Ltd.,
Chichester, Englanti, 554 sivua, 2002.
88