TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2014
TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2014 Ilmastonmuutos ja Suomi Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä Häpeärangaistukset Mistä lintu saa värinsä? Bibliometrisen tiedon käyttö Tieteenalat dialogissa TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki Puh. (09) 228 69 227 Fax (09) 228 69 291 Sähköposti: [email protected] Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.) ja tutkijatohtori Nelli Piattoeva. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) 228 69 251 Sähköposti: [email protected] Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos 7 000 kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: www.tieteessatapahtuu.fi Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy toukokuun alussa. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään 14.4.2014 osoitteeseen: [email protected] ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 € (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 € 1/1 (mv) 480 € 1/2 sivu (mv) 280 € Myynti: puh. 0400-467195 tai [email protected] ISSN 0781-7916 (painettu) ISSN 1239-6540 (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 1 2008 2 2014 PÄÄKIRJOITUS IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi Timo Vesala 1 ARTIKKELIT Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita Ari Kerkkänen 3 Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä Satu Lidman Miksi linnut ovat niin värikkäitä? Valto Peiponen Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka Hannes Toivanen ja Arho Suominen KATSAUKSIA Tiedeakatemiat ja talkoohenki 9 15 21 Olavi Nevanlinna 27 Seppo Laaksonen 31 Joonas Koivukoski 34 Juha Rikama 39 TIETEENALAT DIALOGISSA Uskali Mäki Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista 43 Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään Todellisuus ja tieto – erilaisten käsitysten kirjo Olli Tahvonen 44 Mikko Mönkkönen 47 TUTKIMUSTA SUOMESSA Kun televisio vakoilee ja jääkaappiin tehdään tietomurto Ari Turunen 50 Taloustiede ja kestävä kehitys – ekologin näkökulma TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Työväenliikkeen kirjasto – Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto Alpo Väkevä 53 KESKUSTELUA Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen Veikko Launis ja Petter Portin 54 LYHYESTI Ilari Hetemäki 56 KIRJALLISUUTTA Oivaltavia näkökulmia suomalaiseen historialliseen kirjallisuuteen H. K. Riikonen Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen ajan ihmisille Päivi Kosonen Hegel puhuttelee nykyaikaa Pekka Wahlstedt Ryssä on aina ryssä – vai onko? Olli Kleemola Terroristiorganisaation strateginen johtaminen Vesa Huotari Indoeuropeistiikan uusi avaus Helsingin yliopistossa Juha Janhunen Virtaavan veden värikkäät korennot Mattias Tolvanen 61 63 65 66 67 69 71 PÄÄKIRJOITUS IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi Timo Vesala Lähimenneisyys on osoittanut, miten tieteelliseen perustutkimukseen perustuva pitkäaikainen seuranta on mahdollistanut ympäristössä tapahtuvien ihmisen aiheuttamien muutosten tunnistamisen, niiden mekanismien ymmärtämisen ja niiden hillintään tarvittavien teknisten ja poliittisten ratkaisujen luomisen. Esimerkkejä tällaisista muutoksista ovat hapan laskeuma ja yläilmakehän otsonikato. Ihmisen toiminnan aiheuttaman ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden nouseva trendi on tosiasia. Syyskuussa 2013 hyväksyttiin hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viidennen arviointiraportin osaraportti 1: ”Ilmastonmuutoksen tieteellinen tausta”. IPCC-raportin kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, johon osallistuu alallaan maailman johtavat tiedemiehet, jotka on nimitetty tiukkoja kriteerejä noudattavalla valintamenettelyllä. Uusin raportti koostuu 14 kappaleesta, jotka sisältävät maa–meri–ilmakehä-järjestelmästä uusimman tiedon koskien menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuuden ennusteita. Jokaisen kappaleen kirjoitustyötä johtaa kaksi koordinoivaa kirjoittajaa, jotka yhdessä 10–15 johtokirjoittajan kanssa ovat vastuussa tekstin tuottamisesta. Kirjoittajat käyttävät apunaan itse valitsemiaan asiantuntijoita. Kaikkiaan työhön osallistui 248 kirjoittajaa 48 maasta. Suomesta osallistui professori Veli-Matti Kerminen Helsingin yliopistosta. Raportin valmistuminen etenee neljän version askelin, joista jokainen versio alistetaan kommentoinnille. Kirjoittajien lisäksi työhön osallistuu IPCC:n valitsemina niin sanottuja Review editor -tekijöitä (kutsun heitä arvioitsijoiksi), joita on 3–4 kutakin kappaletta kohti. He toimivat linkkinä kirjoittajille ja kommentoijille. Heidän päätehtävänään on seurata, että kaikki saadut kommentit käsitellään asianmukaisesti ja että kappale sisältää tasapainoisesti aiheen kannalta olennaisimmat asiat. Itse olin arvioitsija kappaleelle 6 ”Hiilen kierto ja muut biogeokemialliset kierrot”, joka keräsikin eniten kommentteja, yhteensä noin 3 100. Vain pieni osa niistä ei johtanut muutoksiin tekstissä, jos kommentti oli ristiriidassa muiden kommenttien kanssa ja tieteellinen argumentointi ei tukenut ehdotettua muutosta. Osa kommenteista oli puhtaasti teknisiä liittyen kieleen ja esitysmuotoon. Osallistuin myös kahteen lähes viikon kestävään kokoukseen, jossa paikalla olivat kirjoittajat ja arvioitsijat. En ollut aikaisemmin osallistunut tällä tasolla IPCC-raportin kirjoitustyöhön ja lähtemättömän vaikutuksen teki vakava ja asialleen omistautunut työskentelykulttuuri. Kuunnellessani koordinoivien kirjoittajien lyhyitä esitelmiä ja niiden jälkeistä tieteellistä keskustelua mietin, että tämän tilaisuuden ilmapiiri pitäisi välittää ilmastonmuutosskeptikoille. Miten uusi raportti otettiin vastaan Suomessa? Raportissa ei ollut uusia järisyttäviä yksittäisiä tuloksia, mutta entistä suurempi varmuus ilmastonmuutoksen eri tekijöistä. Ihmisen vaikutus ilmastosysteemiin näkyy jo selvästi ja kyseenalaistaminen tieteellisellä argumentoinnilla onkin käytännössä mahdotonta. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja metsänhävityksestä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt ovat ilmaston lämpenemisen pääasiallisin syy. Itse näen, että entisestään kasvanut tieteellinen varmuus olisi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 1 median ja päättäjien pitänyt huomata ja käsittää järisyttäväksi tulokseksi. Näin ei kuitenkaan käynyt, ehkä perusasiat ovat entuudestaan liian tuttuja tai ehkä talouskriisi vei huomion. Toisaalta raporttia vastaan hyökättiin vähemmän kuin ennen. Hiljaisuus on myöntyväisyyden merkki. Yksi maallikoissa ihmettelyä herättävä aihe on, kuinka ilmastoa voidaan ennustaa pitkälle tulevaisuuteen, esim. sata vuotta, kun sääennusteidenkin varmuus heikkenee merkittävästi viikon mittaisen ajan jälkeen. Sää ja ilmasto ovat kaksi eri asiaa, vaikkakin ilmasto seuraa säästä. Ilmasto on tilastollinen pidemmän ajan ja laajemman alueen keskiarvo säästä. Perussäämalli tuottaa deterministisen ennusteen lähiajan säästä. Ilmastomalli tuottaa tilastollisten suureiden, esim. lämpötilan keskiarvon, muutoksen ja pohjautuu kyllä samoihin ilmakehää kuvaavien, hyvin tunnettujen fysiikan yhtälöiden käyttöön kuin säämallikin. Ilmastomalleja on testattu ajassa taaksepäin verraten tuloksia havaintoihin käyttäen tunnettuja muutoksia ilmakehän tilassa. Ilmastomalleissa huomioidaan sekä ihmisen että luonnon vaikutus. Malleissa on mukana kaikki kasvihuonekaasut, mukaan lukien vesihöyry, sekä pienhiukkaset, maankäytön muutokset ja auringon säteilytehon vaihtelut. Paras yhteensopivuus havaintojen kanssa saadaan nimenomaan, kun kaikki tekijät on huomioitu. Ilmastomallit eivät kuitenkaan vieläkään kykene täysin ennustamaan ilmastojärjestelmän sisäisiä, osittain satunnaisia vaihteluja, esim. liittyen trooppisten alueiden ilmakehän ja meren kytkentään. Luonnollisista vaihteluista johtuen tietylle lyhyelle aikaikkunalle laskettu havaittu lämpenemistrendi saattaa poiketa huomattavastikin pidemmästä trendistä. Ilmaston ennustaminen edellyttää arviota kasvihuonekaasujen kehittymisestä. Haastavaa on ihmisen aiheuttaman ja luonnon oman hiilen ja typen kiertojen erottaminen. Malliajoissa käytetään erilaisia kehityspolkuja, niin sanottuja skenaarioita. Äärimmäiset kehityspolut ovat ”nykytahdilla kasvavat kasvihuonekaasujen päästöt” ja ”tiukat kasvihuonekaasujen päästöjen rajoitukset”. Näiden välistä on valit- 2 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 tu vielä kaksi skenaariota. On tärkeää tiedostaa, että skenaario ei tarkoita ennustetta, vaan se on etukäteen valittu mahdollinen polku. Edelliseen raporttiin verrattuna uuden raportin skenaarioiden formuloinnin filosofia on erilainen: ne eivät perustu suoraan ihmisten toiminnan aiheuttamiin päästöihin vaan kasvihuonekaasupitoisuuksien muutokseen. Tiedetään, että lämpenemisen suuruus riippuu pitkälle ilmakehään päästetystä kokonaismäärästä. Jos hillintätoimissa viivytellään, tietyn lämpenemisen tason alle jääminen edellyttää rajumpia leikkauksia päästöissä myöhemmin, eli vähennysvelkaa jätetään tulevaisuuteen. Mitä sitten ennustetaan Suomelle? Suomi on pohjoisessa, ja meidän leveysasteillamme lämpeneminen on voimakkaampaa. Tähän on useita tunnettuja fysikaalisia syitä, joista tärkeä on lumi- ja jääpeitteen vähenemisen aiheuttama niin sanottu takaisinkytkentä. Paljaaksi jäävä pinta on tummempi kuin lumi- tai jääpinta ja imee voimakkaasti auringon valon energiaa lisäten lämpenemistä. Suomen vuosittainen keskilämpötila on noussut noin asteen sadan vuoden aikana, ollen keväisin voimakkainta. Ilmasto muuttuu myös jonkin verran sateisemmaksi. Suomen luonnossa on jo havaittu muutoksia. Sään ääri-ilmiöiden on ennakoitu lisääntyvän. Jos rikkaat maat eivät näytä esimerkkiä päästöjen hillinnässä, on vaarana, että maailmanlaajuisesti tapahtuu hyvin vähän hillintään johtavia toimia. Suomen, osana Euroopan unionia, tulee noudattaa yhteisesti sovittuja velvoitteita. Suomalaiset päättäjät näyttävät ymmärtävän ilmastonmuutoksen yleisen problematiikan hyvin. Ongelma onkin lyhytnäköinen ekonominen ajattelu. Valitetaan, että päästöjen hillintä tulee talou dellisesti kalliiksi. Totta kai tulee kalliiksi. Se on mielestäni itsestäänselvyys, koska kasvihuonekaasujen päästäminen ilmaan ei ole tähän asti maksanut paljoa. Joskus hinta on maksettava. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston meteorologian professori. Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita Ari Kerkkänen Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa mielenosoituksilla ja kansannousuilla on pitkät perinteet. Ne ovat olleet keino osoittaa ruohonjuuritasolta lähtevää tyytymättömyyttä joko hallintoa tai sen harjoittamaa politiikkaa vastaan. Useimmiten kansannousujen taustalla olevat syyt ovat yhdistettävissä kansalaisten kokemaan inhimilliseen turvattomuuteen. Yhteiskuntatieteilijöille nämä syyt eivät ole tuntemattomia. Sen sijaan kansannousuja laukaisevia yksittäisiä tapahtumia ei ole mahdollista ennakoida tutkimuksen keinoin. Tunisiasta joulukuussa 2010 käynnistyneen uuden arabiheräämisen yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi on vielä aikaista. Joitakin johtopäätöksiä on kuitenkin mahdollista jo tehdä. Tilanne Syyriassa näyttää vahvistavan sitä tutkimukseen perustuvaa käsitystä, että väkivaltainen kansannousu yleensä epäonnistuu tavoitteiden saavuttamisessa. Tunisiassa, Libyassa ja Egyptissä puolestaan näyttää siltä, että kansannousujen taustalla olleisiin sosioekonomisiin syihin ei ole kyetty puuttumaan, mutta toisaalta autoritaarisia hallintoja kohtaan tunnettu pelko on vähentynyt. Arabimaailman muutos asettaa tutkijayhteisön arvioimaan mennyttä tutkimusta ja herättää sille uusia tutkimuskysymyksiä. Mielenosoitusten perinne Lähi-idässä Kansannousut, mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuus eivät ole mikään uusi ja yllättävä ilmiö Lähi-idässä. Se on ollut ihmisten tapa osoittaa käsitystään vallitsevasta tilanteesta, kehityksestä tai protestoida sitä vastaan riippumatta siitä, kuka maassa tai alueella pitää valtaa hallussaan. Kaduille saatettiin lähteä myös juhlistamaan esimerkiksi uskonnollisia merkkitapahtumia. Kansannousuja koettiin osmani- imperiumin alaisessa Levantissa ja ne jatkuivat mandaattivaltojen hallinnassa olleilla alueilla ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mesopotamiassa kapinoitiin Ison-Britannian mandaattivaltaa vastaan vuonna 1920, Syyriassa Ranskan mandaattivaltaa vastaan vuosina 1925–27 ja erityisesti sen väkivaltaa käyttävää hallintoa vastaan.1 Syyrian kansannousu puolestaan antoi mallin kansannoususta2, jota kymmenisen vuotta myöhemmin, vuonna 1936, Palestiinan arabit toteuttivat kapinoidessaan ensisijaisesti Ison-Britannian mandaattipolitiikkaa vastaan ja toissijaisesti Palestiinan juutalaisasutusta, Yishuvia, vastaan. Palestiinan kansannousun yksi tärkeimmistä menettelytavoista oli yleislakko. Palestiinan arabit olivat osoittaneet mieltään säännöllisesti vuodesta 1920 alkaen niin sanotuissa Nebi Musan mielenosoituksissa mandaattihallintoa ja juutalaisasutusta vastaan siitä syystä, että mandaattihallinnon tehtävänä oli toteuttaa Balfourin julistusta. Vuotuinen Palestiinan muslimien kulkue oletetulle profeetta Mooseksen (Nebi Musa) haudalle Jerusalemin ja Jerikon välillä muuttui hallinnon vastaiseksi mielenosoitukseksi.3 1 Provence, Michal: The Great Syrian Revolt and the Rise of Arab Nationalism. (Austin: University of Texas Press 2005), 13 ja Daniel Neep, Occupying Syria under the French Mandate. Insurgency, Space and State Formation (Cambridge University Press 2012), 50. 2 Michal Provence näkee Syyrian kansannousun historiallisena tapahtumana, jota massaliikkeet arabimaailmassa seurasivat. Provence, Michal: The Great Syrian Revolt and the Rise of Arab Nationalism (Austin: University of Texas Press 2005), 13. 3 Wasserstein Bernard, The British in Palestine. The Mandatory Government & The Arab-Jewish Conflict 1917–1929 (2 p., Oxford: Basil Blackwell Ltd 1991), 38–39, 64. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 3 Iranin väkivallaton kansannousu vuosina 1978–79 muutti huomattavasti Lähi-idän voimatasapainoa, kun Yhdysvaltain liittolainen šaahi Reza Pahlavi kukistui miljoonien iranilaisten mielenosoitusten ja lakkojen seurauksena. Väkivallaton toiminta halvaannutti maan talouselämän ja šaahi joutui maanpakoon.4 Palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun, intifadan, laukaisi israelilaisen armeijan kuorma-auton törmääminen palestiinalaisiin päivätyöläisiin tappaen neljä palestiinalaista. Tapahtumaa ei yksittäisenä onnettomuutena kyetty ennakoimaan, mutta siitä alkunsa saaneen ja alkuvaiheessa varsin väkivallattoman kansannousun perussyy oli palestiinalaisalueiden miehitys. Siten kansannousun syy oli olemassa ja tunnettu, vaikka sen laukaissut tapahtuma oli yllätys. Kansalaisten luottamusvaje Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan eri valtioiden kansalaiset vieraantuivat samalla tavalla omista autoritaarisista hallinnoistaan kuin aikaisemmin mandaattivallat koettiin vieraiksi ja ulkopuolisiksi vallanpitäjiksi. Itsenäistyneiden valtioiden hallinnot korvasivat mandaattivallat, mutta hallitsemistapa – autoritaarisuus – pysyi. Erilaiset ideologiat, niiden mahdollisesta oikeutuksesta riippumatta, eivät kyenneet korvaamaan autoritaaristen hallintojen oikeudettomuutta hallittaviin nähden. Siten kansalaisia tyydyttänyttä yhteiskunnallista ratkaisua ei löytynyt sen enempää arabisosialismista, -nationalismista kuin palestiinalaiskysymyksestä. Tunisialaisen katukauppiaan polttoitsemurha joulukuussa 2010 sysäsi liikkeelle tapahtumavyöryn, jonka seurauksia väkivaltaisimmillaan todistetaan Syyriassa. Uuteen arabiheräämiseen5 johtaneet syyt olivat hyvin tunnettuja. Ne kul4 Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict (New York: Columbia University Press 2011), 34. 5 Keskustelua uusimpaan arabimaailman myllerrykseen liittyvästä terminologiasta, ks. Kerkkänen, Ari: ”Muuttuva Lähi-itä”, teoksessa Ari Kerkkänen ja Lotta Aunio (toim.) Lukemista Levantista: suomalaisten tutkijoiden kirjoituksia Lähi-idästä (Suomen Itämainen Seura 2013), 1. 4 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 minoituivat inhimillisen turvallisuuden puuttumiseen Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabivaltioissa sekä autoritaariseen hallintojärjestelmään, jota erilaiset turvallisuuspalvelut pitivät pystyssä.6 Inhimillinen turvattomuus ilmeni erityisesti nuorisotyöttömyytenä, köyhyytenä, syrjäytymisenä, arvottomuuden tunteena ja hallinnon mielivaltana kansalaisia kohtaan. Hallintoihin yhdistetty ja kaikkialle ulottuva korruptio suututti erityisesti kansalaisia. Autoritaarisilta hallinnoilta puuttui kansalaisten niille antama oikeutus, tai jos sitä joskus oli ollut, se oli inhimillisen turvallisuuden vajeen vuoksi hävinnyt. Tunnetuista sosioekonomisista ja inhimilliseen turvattomuuteen liittyvistä kansannousujen perussyistä huolimatta tutkimus ei kyennyt ennustamaan uuden arabiheräämisen tapahtumaketjun käynnistänyttä yksittäistä tapahtumaa eikä käynnistyneiden mielenosoitusten ja kansannousujen laajuutta sekä yhteiskunnallisia vaikutuksia.7 Nyt käynnistynyt tapahtumavyöry tarvitsi laukaisijakseen polttoitsemurhan joulukuussa 2010. Kansannousujen perussyyt ja kansalaisten elinolot olivat kuitenkin sellaiset, että mikä tahansa vastaava yksittäinen tekijä olisi voinut toimia tapahtumaketjun laukaisijana. Vastaava laukaisija oli aikaisemmin mainittu palestiinalaisten ensimmäisen intifadan laukaissut onnettomuus. Kansalaisten ensisijaisena tyytymättömyyden kohteena olivat omat, inhimillistä turvallisuutta lisäämään kykenemättömät hallinnot. Tyytymättömyyttä lisäävinä tekijöinä olivat ulkopuoliset toimijat. Niiden nähtiin tukevan autoritaaristen hallintojen vallassa pysymistä esimerkiksi asekaupan välityksellä. Ulkopuolisiin toimijoihin, valtioihin, oli totuttu suhtautumaan jo mandaattiajoista lähtien epäluuloisesti. Öljyn löytyminen ja sen 6 Arab Human Development Report 2009: Challenges to human security in Arab countries 2009: 6–7, 18. New York: United Nations Publications. 7 Ellen Laipson ym.: Seismic Shift. Understanding Change in the Middle East (Washington: Stimson Center 2011), 3–5 ja F. Gregory Gause, III: “The Middle East Academic Community and the ‘Winter of Arab Discontent’: Why Did We Miss It?” teoksessa Ellen Laipson ym.: Seismic Shift. Understanding Change in the Middle East (Washington: Stimson Center 2011), 11–26. hyödyntäminen suurvaltojen ja kansainvälisten öljy-yhtiöiden toimesta ei hälventänyt sitä mielikuvaa, että Lähi-itää riistettiin. Öljy loi keskinäisriippuvuuden suurvaltojen, erityisesti Yhdysvaltojen, ja Lähi-idän öljyvaltioiden välille. Iranin pyrkimys kansallistaa öljyvarantonsa johti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian sekaantumiseen vallankaappaukseen vuonna 1953.8 Yhtälailla, Yhdysvallat sekaantui vallankaappaukseen Syyriassa 1949.9 Epäluulolle oli siis olemassa perustellut syyt. Lisäksi Yhdysvaltojen varaukseton strateginen liittolaisuus ja tuki Israelille koettiin suorana sekaantumisena Lähi-idän asioihin. Yhdysvaltojen Irakin miehitys vuonna 2003 nähtiin jatkumona suurvaltojen sekaantumiselle Lähiidän asioihin. Sen miehityksen seurauksena sadat tuhannet irakilaiset menettivät henkensä joko suoraan taisteluissa tai välillisesti miehityksen seurauksena, samalla kun maan infrastruktuuria (ruokatuotanto, koululaitos ja terveydenhuolto) hävitettiin. Vaikka ulkopuoliset tekijät eivät selitä samalla tavalla muutostarvetta kuin sisäiset inhimilliseen turvattomuuteen liittyvät, ne vaikuttavat tavalliseen kansalaiseen voimattomuutta ja turhautuneisuutta lisäävällä tavalla. Suurvaltojen läsnäolo arabimaailmassa koetaan kadun tasolla riistämisenä. Yhdysvaltojen sotilaallinen tuki (koulutus, asekauppa) autoritaarisille hallinnoille (Egypti, Saudi-Arabia ja Persianlahden valtiot) ymmärretään kansalaisia sortavan järjestelmän ylläpitämisenä. Irakin ajautuminen miehityksen seurauksena sekasortoiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilaan on mahdollistanut valtatyhjiön syntymisen Irakiin. Sitä puolestaan radikaalit islamistiset ja salafistiset järjestöt hyödyntävät sodassa Syyrian presidentti Assadia vastaan. Ulkopuolisten tekijöiden toiminta Lähi-idässä on muuttanut alueen valtioiden välisiä voimasuhteita ja siten lisännyt 8 Christopher De Bellaigue: Patriot of Persia. Muhammad Mossadegh and a Tragic Anglo-American Coup (New York: HarperCollins Publishers 2012), 274–275. 9 Sami Moubayed: Syria and the USA. Washington’s Relations with Damascus from Wilson to Eisenhower (London&New York: L.B. Tauris 2012), 77–81. epävakautta tavalla, joka näkyy yhtenä seurauksena uudesta arabiheräämisestä erityisesti Syyriassa. Tämän lisäksi epäluuloa ja vihaa ovat synnyttäneet terrorismin vastaisen taistelun nimissä tehdyt laittomat miehittämättömien lennokkien iskut Jemenissä. Oikeudellinen yhteismitattomuus ei jää Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kansalaisilta huomaamatta, kun oikeusvaltioiksi ja demokratioiksi itseään kutsuvat valtiot rikkovat kansainvälistä oikeutta. Näkökohtia uuteen arabiheräämiseen Lähi-idän valtiot ovat hallintomuodoltaan ainakin nimellisesti erilaisia. Saudi-Arabia ja Persianlahden pikkuvaltiot ovat Jordanian tavoin kuningaskuntia, kun taas Egypti, Syyria ja Irak ovat perinteisesti tasavaltaisia. Nimellinen erilaisuus ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiallista tilannetta, että hallinnot perustuivat, ja perustuvat edelleen, autoritaarisuuteen. Yleisesti tunnustetaan Sykes–Picot-rajojen keinotekoisuus Lähi-idässä. Ne pirstovat heimot ja kansat valtiorajojen jakamiksi, mutta mandaattivaltojen jälkeiset autoritaariset hallinnot ovat oman valtansa pönkittämiseksi pitäneet kiinni näistä samoista rajoista kaikin käytettävissä olevin keinoin. Alueen väestön lojaliteetteja, jotka perustuvat ensisijaisesti uskontokuntaan (sektiin), toiseksi uskontoon ja vasta kolmanneksi valtioon, valtiorajat eivät sen enempää estä kuin määritäkään. Tämä lisää alueen heterogeenisuutta – valtio- ja identiteettirajat eivät kohtaa. Kansannousujen, mielenosoitusten ja kansalaistottelemattomuuden traditioon nähden tämä nyt nähtävä uusi arabiherääminen ei ole poikkeus. Se jatkaa kansalaistottelemattomuuden ja mielenosoitusten perinnettä. Kansa lähtee kaduille, kun sen ääntä ei muuten kuulla. Uudessa arabiheräämisessä on kuitenkin tunnistettavissa myös aikaisempaan kansalaistottelemattomuuteen nähden uusia piirteitä. Siinä missä perinteiset mielenosoitukset olivat paikallisia tai korkeintaan maakohtaisia, uusi arabiherääminen on ulottunut samankaltaisena massailmiönä Tunisiasta Syyriaan asti. Poikkeuksellista on ollut ilmiön maantieteellinen laajuus, nopea T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 5 leviäminen sekä uusien viestintävälineiden, erityisesti sosiaalisen median, onnistunut käyttö mobilisoinnissa. Nyt käynnissä olevassa alueellisessa ja yhteiskunnallisessa murroksessa on keskeistä arabimaailman yhteiskuntien ja kansalaisten suhde islamiin, sen eri muotoihin sekä näiden suhde valtioiden hallintomalliin. Uudessa arabiheräämisessä on aineksia yhteiskunnallisesta, islamilaisesta ja liberaalista heräämisestä. Kyse ei suinkaan aina ole uskontojen tai uskontokuntien välisen suhteen uudelleen arvioinnista tai niiden välisestä kamppailusta vaan yhtälailla saman uskontokunnan sisäisestä kamppailusta liberaalim pien ja konservatiivisempien suuntausten välillä. Yksinkertaisimmillaan, ja samalla kuitenkin yhtä monitahoisena, muutos voi olla valtakamppailua eri heimojen välillä. Tähän Libyan kansannousu on vienyt.10 Egypti on myös esimerkki keskenään ristiriitaisten ja jatkuvasti muuttuvien muutospaineiden vaikutuksesta. Vain noin vuosi demokraattisesti valitun muslimiveljeskunnasta nousseen presidentin jälkeen tosiasiallinen valta on palautunut armeijalle ja muslimiveljeskunnan toiminta on kielletty. Mielenosoituksia ja kansannousuja yhdistävä tekijä ennen ja nyt on inhimillisen turvallisuuden vaje. Arabimaiden inhimillisen kehityksen raportti on osoittanut sen inhimillisen turvallisuuden puutteen, joka kansalaisille on syntynyt autoritaaristen valtioiden hallintojen ja turvallisuuskoneistojen ylläpitämiseksi luotujen lakien puristuksessa.11 Lainsäädäntö siihen yhdistettyine tuomioistuimineen sulki tehokkaasti kansalaisten suut. Tämä ilmeni pelkona. Jokaisessa autoritaarisessa yhteiskunnassa oli rajoja, joiden ylittämisen riskit tiedostettiin. Tämän lisäksi erityisesti nuorisotyöttömyys on ollut köyhyyden lisäksi yksi inhimillistä turvattomuutta lisänneistä tekijöistä. Nämä ovat olleet arvottomuuden ja tarpeettomuuden tunnetta vahvistavia tekijöitä. Inhimilli10 Nicholas Pelham: “Losing Libya’s Revolution” New York Review of Books, October 10–23, 2013, Volume LX, Number 15, 34–36. 11 Arab Human Development Report 2009: Challenges to human security in Arab countries 2009: 6–7, 18. New York: United Nations Publications. 6 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 sen turvallisuuden vaje voi kumuloitua sopivissa olosuhteissa yksittäiseen ja epätoivoiseen Tunisian polttoitsemurhan kaltaiseen tekoon, joka kykenee laukaisemaan massaliikkeen. Kansalaisiin istutettu pelko on ollut yksi hallitsemisen muoto. Inhimillinen turvallisuus on yksinkertaisimmillaan määritetty vapaudeksi pelosta ja puutteesta (freedom from fear, freedom from want).12 Nämä molemmat ovat eriasteisina olleet läsnä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan autoritaarisissa valtioissa, mutta kaduille lähteminen on osoittanut rohkeutta kohdata pelko, sen aiheuttaja ja voittaa se. Rohkeus puhua avoimesti yhteiskunnan epäkohdista lienee yksi tunnustetuimmista saavutuksista uudessa arabiheräämisessä. Jordania on tästä yksi esimerkki. Vuoden 2011 jälkeen siellä on aikaisempaa avoimemmin uskallettu puhua kuningaskuntaa rasittavista ongelmista. Vanhat tabut ovat rikkoutuneet, niiden joukossa kuninkaan arvostelu. Jordanian mielenosoitukset eivät tosin ole ainakaan vielä johtaneet hallinnon muuttumiseen. Se on yksi Lähi-idän maista, jolla on vielä mahdollisuus uudistuksiin väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden ja mielenosoitusten kautta. Tätä voi pitää onnistuneena, mikäli se johtaa suurempaan inhimilliseen turvallisuuteen ja edustuksellisempaan vallankäyttöön. Sosiaalisella medialla on ollut suuri rooli uudessa arabiheräämisessä. Se on luonut ennennäkemättömän tehokkaan kanavan kansalaisten järjestymiseen kansannousuissa ja mielenosoituksissa. Helppo ja välitön massakommunikointi on kuitenkin antanut harhaanjohtavan tunteen muutoksen mahdollisuudesta ilman vaivannäköä poliittisesta organisoitumisesta, puolueista, johtajuudesta tai ideologista.13 Sosiaalinen media välineenä ja kanavana ei sinänsä ole tekijä kestävien yhteiskunnallisten muutosten ja uudistusten tekemiseen. Siihen liittyy myös se ongelma, että sitä on helppo käyttää väärin ja manipuloiden halutun poliittisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Syyrian sisällissodassa 12 Korhonen, Senja (toim.): Training Manual. Human Security in Peacebuilding. CMC Finland 2009, 15. 13 Uri Avneri 2013. Cry, Beloved Country. zope.gush-shalom.org/home/en/channels/avnery/1377259440/xx. sodan pitkittymisen ja väkivaltaistumisen myötä sosiaalisen median manipulatiivinen käyttö on korostunut. Sosiaalisesta mediasta on tullut propagandan välikappale, joka ei enää mobilisoi kansalaisia vaan muokkaa globaalia mielipidettä suhteessa Syyrian sotaan. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän läpi pyyhkäissyt uusi arabiherääminen on jättänyt jälkeensä erilaisia jälkiä; kaikkialle se ei vielä ole edes ennättänyt. Tunisiassa epävarmuus jatkuu, kaksi oppositiopoliitikkoa on salamurhattu vuonna 2013 ja mielenosoituksissa on osoitettu tyytymättömyyttä Ennahda-puolueen johtamaa hallintoa kohtaan. Se ei ole pystynyt tuomaan odotettuja sosioekonomisia muutoksia. Libyassa käydään väkivaltaista heimojen välienselvittelyä, Egyptissä demokraattisesti valittu presidentti on syösty vallasta ja Syyriassa on lähes täysimittainen sisällissota. Tällä sodalla puolestaan on vahva alueellinen ulottuvuutensa. Bahrainissa kuohuu edelleen ja kysymysmerkkejä asetetaan niin Jordanian kuin Saudi-Arabian kohdalle. Muutos ei pysynyt väkivallattomana missään maassa. Uhriluvut vaihtelevat Tunisian muutamasta sadasta kuolonuhrista Egyptin muutamaan tuhanteen, Libyan muutamaan kymmeneen tuhanteen ja Syyrian yli sataan tuhanteen.14 Laaja empiirinen tutkimus osoittaa, että väkivallattomana pysyvät mielenosoitukset ja kansannousut saavuttavat tavoitteensa huomattavasti väkivaltaisia paremmin. Sama tutkimus myös osoittaa, että kansallinen mobilisaatio on vaikutukseltaan vahvempi kuin ulkopuoliseen tukeen perustuva kansannousu.15 Lisäksi kansannousua vastustava hallinto käyttää väkivaltaisia menettelytapoja helpommin tilanteessa, jossa kansannousu turvautuu väkivaltaan. Tämä tekee hallinnoille helpommaksi perustella aseellisen väkivallan käyttö.16 Syyriassa on tapahtunut näin. Rauhanomaisena käynnistynyt kansannousu muuttui aseelliseksi kapinaksi hallinnon käyttämän väkivallan jälkeen siirtymävaiheessa kohti sisällissotaa. Syyrian kansannousun yhtenä suurena strategisena epäonnistumisena voidaan pitää sitä, että mielenosoituksia ei kyetty tai osattu kanavoida laajamittaiseksi yleislakoksi. Toinen epäonnistuminen oli turvautuminen väkivaltaan, tapahtuipa se sitten hallinnon siihen houkuttelemana tai oma-aloitteisesti. Kolmantena epäonnistumisena on mahdollista pitää alistumista alueellisen valtataistelun välikappaleeksi. Käynnissä oleva Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän uusi arabiherääminen ja sen muutokset antavat paljon uutta tutkittavaa tutkijayhteisölle. Se asettaa tutkijat myös arvioimaan aikaisempaa tutkimusta. Arabimuutoksen käynnistyttyä, ja arabimaailmaan kohdistunutta tutkimusta arvioitaessa on esitetty, että tutkimuksen heikkoja kohtia ovat olleet usko autoritaarisuuden kestävyyteen mukaan lukien se, että armeijat pysyvät poikkeuksetta lojaaleina hallinnoille, hallintojen vahvana pysyminen neoliberalistisen talouspolitiikan ansiosta ja usko siihen, että uusi media ei toimi muutoksen välikappaleena.17 Ensimmäiset johtopäätökset on siis jo tehty ja on luonnollista, että niiden pohjalta uusia ulottuvuuksia ja tutkimuksenasetteluja tehdään. Näyttää siltä, että alueen oletettu vakaus, kaikista olosuhteisiin liittyvistä tiedoista ja tutkimuksesta huolimatta, sokeutti tutkijat tarkastelemaan yhteiskuntia tiettyjen lähestymistapojen (esimerkiksi autoritaarisuuteen liittyvä tutkimus) ja tutkimusmetodien kautta. Nämä ovat joutuneet ravistelluiksi uuden arabimuutoksen myötä. Uusia tutkimuskysymyksiä on noussut, joihin etsitään vastausta. Tuloksena ei tule olemaan tulevien tapahtumien parempi ennustettavuus, vaan monipuolisempi tutkimukseen perustuva ymmärrys Lähi-idästä ja PohjoisAfrikasta.18 14 Erityisesti Libyan ja Syyrian osalta luvut uhriluvut ovat vielä varmentamattomia arvioita, mutta ne antavat kuitenkin hyvän käsityksen väkivallan määrästä. 15 Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict (New York: Columbia University Press 2011), 61. 16 Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict (New York: Columbia University Press 2011), 51. 17 Ellen Laipson ym.: Seismic Shift. Understanding Change in the Middle East (Washington: Stimson Center 2011), 6. 18 Tuomo Melasuo käsittelee erinomaisesti uusimman Väkivallattomuuden voima ja tutkimuksen haasteet T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 7 Tässä vaiheessa voi kuitenkin todeta, että mitä vähemmän muutos vaikuttaa inhimillisen turvallisuuden vajeeseen ja mitä väkivaltaisemmaksi muutos käy, sitä pienemmät ovat mahdollisuudet saavuttaa niitä uudistuksia, joita kansalaiset kaduille lähtemällä pyrkivät tavoittelemaan. Näillä arviointiperusteilla uutta arabiheräämistä arvioitaessa on todennäköisempää, että alueen epävakaus jatkuu. Kaduille lähteminen, pelon väistyminen ja uudet mobilisointikanavat eivät sinänsä ole riittäneet kestävien ja inhimillistä turvallisuutta lisäävien muutosten saavuttamiseen. Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin johtaja. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 9.1.2013 pidettyyn esitelmään, jota on päivitetty. arabiheräämisen nostamia haasteita tutkimukselle, ks. Tuomo Melasuo: ”Arabikevät 2011 ja tutkimus: mitä, miksi ja miten”, teoksessa Ari Kerkkänen ja Lotta Aunio (toim.): Lukemista Levantista: Suomalaisten tutkijoiden kirjoituksia Lähi-idästä (Suomen Itämainen Seura 2013), 21–27. 8 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä Satu Lidman Uuden ajan alun Euroopassa ajateltiin, että yksilön häpäisemisellä voi olla suotuisia vaikutuksia yhteisön kannalta. Niinpä yhteiskunnan oikeudeksi, jopa velvollisuudeksi, katsottiin nöyryyttää rikollisia julkisesti. Sittemmin oikeusjärjestelmät ovat sitoutuneet kunnioittamaan tuomittujen ihmisarvoa eikä entisajan häpeärangaistuksiin ole paluuta, vaikka esimerkiksi liian lievinä pidetyt väkivaltarikosten tuomiot toisinaan nostattavat tämän suuntaisia yleisömielipiteitä. Mutta millaisia historialliset häpeärangaistukset oikeastaan olivat, kuka saattoi joutua niiden kohteeksi ja toimivatko ne toivotulla tavalla? Ymmärtääkseen häpeärangaistuksen dynamiikkaa on lähdettävä liikkeelle häpeän olemuksesta. Häpeäntunne on henkilökohtainen ja yksilöllisesti haavoittava kokemus, joka voi jättää syvät arvet ihmisen psyykeen ja vaikeuttaa merkittävästi hänen elämäänsä yhteisön jäsenenä. Samalla se on myös universaali ilmiö, jossa on voimakas historiallisen jatkuvuuden elementti. Tässä mielessä häpeän voi itsessään ajatella yhdistävän ihmisiä yli aika- ja kulttuurirajojen, vaikka häpeälle altistavat asiat ja niihin reagoimisen tavat vaihtelevatkin ajasta ja kulttuurista riippuen. Häpeä liittyy lähtökohtaisesti ihmisen sosiaalisuuteen. Tuntiessaan häpeää yksilö tyypillisesti vetäytyy erilleen muista – hän siis haluaa hävetä yksin, mutta reflektoi samalla kokemustaan nimenomaan sen kautta, mitä kuvittelee muiden itsestään ajattelevan. Jos hänet tässä tilanteessa pakotetaan huomion kohteeksi, hänen häpeäntunteensa syvenee. Häpeää tuntevan henkilön ruumiinkielessä on paljon eri ihmisyhteisöille yhteisiä samankal- taisuuksia: pään alas painaminen, kasvojen peittäminen käsillä ja punastuminen on useimmiten tulkittu häpeän tai vähintäänkin nolostumisen merkeiksi. Näillä vaistomaisilla eleillä yksilö viestii muille kokemuksestaan. Jokaiseen kulttuurin sisältyy toisaalta myös sille tyypillisiä, tarkemmin määrittelemättömiä normeja, joiden tunnistaminen auttaa aiheuttamasta häpeää itselle tai muille. Nämä liittyvät muun muassa toisten ihmisten kunnioittamiseen, sanavalintoihin tai vaikkapa pöytätapoihin, joiden alkeet opitaan yleensä jo varhaislapsuudessa. Tällaisista tietylle kulttuurille ominaisista käytöskoodeista tietämätön ulkopuolinen saattaa aivan vahingossakin joutua konfliktiin, josta tavalla tai toisella seuraa häpeää. Tyypillisesti näitä tilanteita aiheuttavat esimerkiksi erilaiset näkemykset miesten ja naisten rooleista tai yhteisön sisäisestä hierarkiasta. Asiaan voi vaikuttaa ennaltaehkäisevästi molemminpuolisen kulttuurisensitiivisyyden ja neutraalin tiedon lisäämisellä, mutta joskus kyseessä voivat olla sellaiset häpeää aiheuttavat tavat tai asenteet, jotka toinen osapuoli haluaa tietoisesti kyseenalaistaa suvaitsevaisuuden nimissä. Henkilökohtaisen häpeäntunteen lisäksi myös häpeän pelko liittyy oleellisesti yksilön ja yhteisön suhteisiin. Niinpä yhteisön asenteet ovat avainasemassa myös silloin, kun halutaan välttää häpeää tai tukea siitä selviytymistä. Voidaankin pohtia, missä määrin ihmiselämään väistämättä kuuluvat kriisit aiheuttavat häpeää ja missä määrin ympäröivän yhteisön asenteiden laukaisema häpeä toisaalta aiheuttaa näitä kriisejä aivan turhaan. Joka tapauksessa kyky tuntea häpeää kuuluu oleellisella tavalla terveen ihmisen henkiseen rakenteeseen. Tämä altistaa yksilöt paitsi muis- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 9 ta riippumattomista syistä koetulle häpeäntunteelle myös enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti tapahtuvalle tahalliselle häpäisylle. Ajattelen jälkimmäistä yksinomaan haitallisena häpeänä, jonka kohteeksi joutuneen on todennäköisesti kamppailtava henkilökohtaisesta kriisistä selviytyäkseen. Samalla häpäisemisen voi nähdä kertovan yhteisön kriisistä, siitä, ettei ole löydetty tai ehkä etsittykään vaihtoehtoisia toimintatapoja – tai siitä, että jokin tietty ihmisryhmä tarkoituksellisesti halutaan leimata häpeällä. Ei ole mitään syytä olettaa, että nämä häpeän dynamiikkaan liittyvät mallit olisivat olleet uuden ajan alun Euroopassa jotenkin oleellisesti erilaisia kuin modernina aikana. Sen sijaan yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan keskinäiset suhteet poikkesivat huomattavasti nykyisistä, mikä tekee häpeän historiallisesta tarkastelusta erityisen kiinnostavaa ja haastavaa. Lisäksi häpäisemisen rooli rangaistusjärjestelmässä tunnustettiin avoimesti. Itse asiassa se oli sen keskeinen piirre. Häpäiseminen rikosoikeuden instrumenttina Uuden ajan alun niin sanotussa varhaismodernissa rikosoikeudessa häpeän ja häpäisemisen ulottuvuus oli näkyvissä kaikkialla Euroopassa. Tämä toi oman silmiinpistävän lisänsä rangaistuksien dynamiikkaan, vaikka vähemmän sokeeraavat vaihtoehdot, kuten sakko, säilyivätkin määrällisesti yleisempinä. Häpeärangaistuksille oli toisaalta tyypillistä niiden suhteellisen vapaa yhdisteltävyys muihin sanktioihin nähden, ja niitä saatettiinkin käyttää alueellisten oikeusperinteiden mukaisesti muun rangaistuksen lisänä. Tästä ei välttämättä jäänyt jälkiä kirjallisiin lähteisiin. Niinpä häpäisemisen vaikuttavuus ulottui laajemmalle kuin mitä lakitekstien ja tuomiokirjojen perusteella voisi kuvitella. Keskeinen käsite häpeärangaistuksien historian kannalta on infamia, kunniattomuus. Taustalla oli yhtäältä roomalaisoikeudellinen ja toisaalta katolisen kirkon kanonisen oikeuden perintö. Nämä vaikuttivat häpeärangaistuksien todellisuuteen sekä oppimattoman paikallisen 10 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 sukuoikeuden että tieteellistyvän ja keskusvaltaistuvan rikosoikeuden tulkintojen kautta keskiajalta uuden ajan alkuun. Roomalaisoikeudellinen infamia oli rikoksen tai tämän rangaistuksen oikeudellinen seuraus: sen perustan muodostivat teot, jotka itsessään olivat kunniattomia tai joista vähintäänkin rangaistiin häpäisemällä. Usein mainitulla käsitteellä levis notae macula sen sijaan viitattiin ”vähäisempään häpeätahraan” eli maineen vahingoittumiseen, joka ei johtanut täydelliseen kunniattomuuteen. Tuolloin kyse oli enemmän häpeän sosiaalisista kuin juridisista seurauksista. Kanonisen oikeuden näkökulmasta infamia tulee parhaiten ymmärrettäväksi tarkastelemalla käytäntöjä, joiden avulla epäsopivat pappis kandidaatit erotettiin soveliaista. Pappisvihkimykseen tähtäävien oli oltava sine crimine ja bonum testimonium: heillä ei saanut olla rikoksen tuomaa häpeää ja heillä oli oltava hyvä maine. Roomalaisen oikeuden tapaan myös kanoninen logiikka tunsi yhtäältä maineenmenetyksen (defectus famae), kun synti tai rikos tuli yleiseen tietoon, ja toisaalta kirkollisen tuomioistuimen käsittelyä vaativat teot (infamia criminalis). Näiden lisäksi joihinkin tekoihin kytkettiin infamia iuris, jolloin ne oli käsiteltävä maallisessa oikeudessa. Keskiajan ja uuden ajan alun maallisessa rikosoikeudessa uskonnollinen ulottuvuus näkyi muun muassa niin sanotun teokraattisen sovitusopin tulkinnoissa. 1500-luvulle tultaessa ajateltiin tyypillisesti niin, että kristillisen esivallan oli pidettävä yllä korkeaa moraalia ja huolehdittava yleisestä turvallisuudesta rankaisemalla tarvittaessa rikollisia, koska nämä altistivat koko yhteisön Jumalan vihalle. Julkisen rangaistusrituaalin katsottiin paikkaavan sen särön, jonka paha teko oli repinyt kollektiiviseen kunniaan ja yhteisön jumalsuhteeseen. Ajattelu johti synnin ja rikoksen käsitteiden osittaiseen yhteensulautumiseen, vaikka samaan aikaan maallinen rikosoikeus myös tieteellistyi. Käytännössä nämä uskonnollisoikeudelliset rakenteet motivoivat ihmisiä tarkkailemaan toistensa käytöstä, paljastamaan epäilyttävät henkilöt esivallalle sekä näkemään häpeäran- gaistukset välttämättöminä oman ja yleisen edun takia. Yksilön normien vastaiset teot ikään kuin huusivat puoleensa yhteisön paheksuntaa korkeamman auktoriteetin johdolla. Samalla se, mitä mieltä seurakunta ja kansa – siis arkipäivän oikeusyhteisö – lopulta oli teon tai sen seuraamusten häpeällisyydestä, ei kuitenkaan ole todennettavissa viranomaislähteiden avulla. Maalliset ja kirkolliset rangaistukset muistuttivat toisiaan ulkoisesti, mutta niiden tarkoitukset olivat erilaiset. Tämä näkyy selvästi rangaistusrituaalin tuottaman häpeän pysyvyydessä. Kirkollinen rangaistus tähtäsi ensisijaisesti syntisen pelastukseen ja sitä kautta uskonyhteisön kollektiiviseen puhtauteen ja eheyttämiseen. Toimenpiteen jälkeen syntinen oli pääsääntöisesti rehabilitoitu, hän oli sine crimen. Maallisten häpeärangaistuksien tarkoituksena sen sijaan oli enemmän tai vähemmän pysyvä leima, joka näkyi muun muassa uusintarikollisten oikeusaseman heikentymisenä. Kerran kärsitty häpeärangaistus vaikutti niin, että jatkossa samaa henkilöä epäiltiin herkemmin ja hänet tuomittiin nopeammin, usein myös ankarammin. Kuitenkin myös kirkon käyttämät sanktiot sisälsivät julkisen häpäisemisen ja leimaamisen elementtejä: ne altistivat traumatisoivalle häpeäkokemukselle ja häpäisemisen kielteisille yhteisöllisille seurauksille, kuten väkivallan hyväksyttävyydelle. Monet kirkollisesta oikeudesta tunnetut rangaistusmuodot siirtyivätkin lähes sellaisenaan maallisen rikosoikeuden repertuaariin. Sosiaalisiin suhteisiin vaikuttava huono maine ei kuitenkaan koskaan voinut olla ensisijaisesti riippuvainen esivallan toimenpiteistä, ei kirkollisista eikä maallisista. Se seurasi asianomaista niin kauan kuin kanssaihmiset asian muistivat. 1500-luvulle tultaessa kunniasta oli tullut hierarkkisen sääty-yhteiskunnan keskeinen sosiaalinen kategoria ja häpeää kammoksuttiin. Niinpä julkisesta häpäisystä tuli yhä kiinteämpi osa rangaistusjärjestelmää. Tähän liittyy myös esivallan kontrollin kasvu: rikoksilla katsottiin olevan kollektiivisia seurauksia, joten viranomaiset pyrkivät yhä tehokkaammin syyttämään ja tuomitsemaan. Samalla alleviivattiin eroja kunnial- listen ja häpeällisten ihmisten välillä. Häpeärangaistuksien keskeinen funktio oli pedagoginen: haluttiin opettaa kansaa pysymään kaidalla tiellä varoittavan esimerkin avulla. Kriminaalipoliittisesti ajatellen häpeärangaistukset tähtäsivät ennemmin yleisestävyyteen pelotevaikutuksen kautta kuin ohjaamaan yksittäisen rikoksentekijän tulevia valintoja. Siksi leimaavuus ei ollut oikeudellisesti ongelma, vaan pikemminkin looginen tavoite. Moninaiset sosiaaliset ja oikeudelliset ulottuvuudet Monet häpeärangaistukset olivat tavalla toisella fyysisesti epämiellyttäviä ja kivuliaita, mutta niiden ensisijaisena tarkoituksena ei ollut tuottaa ruumiillista tuskaa. Ne tähtäsivät tuomitun kunnian julkiseen vahingoittamiseen mitä erilaisimmin keinoin. Tämä perusidea oli sama kaikkialla Euroopassa, vaikka rangaistuksien toteutustavat vaihtelivatkin paikallisesti varsin paljon. Vastaavia oikeusperinteitä tunnetaan myös muista kulttuuripiireistä. Uuden ajan alun Euroopassa käytössä olleet oikeudellisen häpäisemisen muodot voitiin käytännössä aina toteuttaa lievemmin tai ankarammin. Niitä voitiin myös yhdistellä toisiinsa tai muihin rangaistuksiin, joten niiden variaatiomahdollisuudet olivat lähes rajattomat. Häpeärangaistuksien tuomitsemisesta tai toimeenpanosta ei ollut olemassa tarkkoja kirjallisia ohjeita, vaan tuomarit käyttivät luovasti eri rangaistusmuotoja tapauskohtaisesti harkiten ja alueelliseen oikeusperinteeseen nojautuen. Tämän moniulotteisuuden vuoksi rangaistuksiin liittyneiden vivahteiden erottaminen toisistaan tai niiden järjestäminen häpäisevyyden mukaan on mahdollista vain summittaisesti. Häväistyn henkilön omasta kokemuksesta voi tehdä sitäkin heikompia havaintoja. On kuitenkin selvää, että häpäisemisellä oli enemmän tai vähemmän vakavia oikeudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia riippuen tuomioon johtaneesta teosta, tuomitusta henkilöstä ja muista tekijöistä. Jotkin rangaistukset johtivat pysyvään kunniattomuuteen ja samalla lainsuojattomuu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 11 teen, toiset häpäisivät vain ohimenevästi tai vähäisemmin. Lievimmillään kyse oli ”isällisistä nuhteista” esimerkiksi kaupungin raadin edessä. Ankarimmillaan nämä sanktiot tarkoittivat täydellistä yhteisön ulkopuolelle sulkemista ja elämää vailla oikeusturvaa muiden hylkiöiden joukossa, kenties myös märkiviä ja tulehtuneita haavoja. Julkinen ruoskiminen häpeäpaalussa lienee tämän rangaistusryhmän parhaiten tunnettu variaatio. Tämän lisäksi häpeärangaistuksiin kuuluivat myös kaljuksi ajaminen tai naisella mekon helman lyhentäminen, eläimen peräpään suuteleminen sekä kärrynpyörän tai suuren kiven kantaminen häpeäkulkueessa ja monet muut vastaavat toimenpiteet. Usein niihin liittyi tietyn häpeällisyyden elementin korostaminen symbolisesti, esimerkiksi erityisen asun, värien, esineiden tai kehon asennon avulla. Lisäksi pyövelin läsnäolo vaikutti ratkaisevasti rangaistuksien häpeällisyyteen. Jos rangaistuksen toimeenpani hänen apulaisensa, sillä ei ollut yhtä vakavia seurauksia. On esitetty, että tällaiset julkiset rangaistukset eivät olisi olleet vain tai edes ensisijaisesti esivallan vallankäyttöä, vaan pikemminkin ”sosiaalisia sanktioita”, että toimitusta seuraavan yhteisön pilkka olisi muodostanut varsinaisen rangaistuksen. Onkin selvää, että nöyryytyksen tehokkuus oli monella tapaa riippuvainen niiden julkisuudesta, mikä tuo esiin häpäisemisen sosiaaliset ulottuvuudet. Sosiaalisella kontrollilla oli muutenkin kiistaton merkitys oikeusjärjestelmässä. Käytännössä monet teot päätyivät oikeuden eteen juorujen ja huhujen takia, siis tultuaan julkisuuteen. Kunnialoukkaukset julkisella paikalla, kuten avoimella torilla tai kaduilla, pyhäpäivänä tai muuten suuren ihmisjoukon läsnä ollessa olivat aina raskauttavampia kuin kahdenkeskiset solvaukset. Yleiseen tietoon tullut synti tai paha teko vaati perinteisesti julkisen sovituksen tai rangaistuksen. Rangaistuksien julkinen toimeenpano korosti niiden sosiaalisia ulottuvuuksia. Kuitenkin ainoastaan oikeudelliset toimenpiteet saattoivat viedä henkilön kunnian juridisessa mielessä, eikä tämä riippunut yleisön reaktioista. 12 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Häpäisyn kohderyhmät Mitkä rikokset sitten olivat aikalaisten mielestä niin raskauttavia, että niistä oli seurattava julkinen nöyryyttäminen? Entä olivatko kaikki normeja rikkoneet henkilöt yhä lailla vaarassa joutua tämän kohteeksi? Näiden kahden kysymyksen vastaukset kietoutuvat toisiinsa. 1500-luvun mittaan lisääntyneisiin häpeärangaistuksiin tuomitsivat pääasiassa alioikeudet, joiden tuomiovalta ei ulottunut yhteiskunnan etuoikeutettuihin ryhmiin. Lisäksi näitä metodeita käytettiin paljolti sellaisten tekojen rankaisemisessa, joita ei aiemmin ollut lainkaan kriminalisoitu, joita oli katsottu läpi sormien tai jotka olivat olleet kirkon tuomiovallassa. Potentiaalisina tekijöinä nähtiin tietyt ihmisryhmät. Kyseeseen tulivat usein sellaiset teot, joita nykyään pidettäisiin järjestyshäiriöinä tai ei lainkaan rangaistavina. Muun muassa jumalanpilkka, uhkapelit, kielletty kerjääminen ja juoppous siirtyivät kirkolta maallisen esivallan tuomittavaksi. Niihin aiemmin liitetyt, uskonnollisesti perustellut paheksuttavuuden elementit seurasivat mukana. Sidoksesta kirkolliseen rangaistusperintöön ja uskonnollisiin argumentteihin kertoo myös se, että maalliset tuomioistuimet saattoivat määrätä tuomitun seisomaan katuvana kirkon ovensuulla kynttilä kädessään kun muut menivät messuun. Maallisissa oikeusnormeissa julkisen rangaistuksen tendenssi näkyi viranomaisvallan kasvuna erityisesti julkista pahennusta aiheuttavien tekojen kohdalla. Se kytkeytyi myös suoraan tiettyjen, lähtökohtaisesti epäilyttävinä pidettyjen ryhmien syrjintään. Esimerkiksi romaniväestöön liitettiin voimakas rikollisuuden leima, siinä missä vaelteleviin palkkasotilasjoukkoihin ja näiden perässä kulkeviin prostituoituihin. Erityisen häpäisemisen alueen muodostivat mitä moninaisimmat siveettömyydeksi laskettavat teot. Taustalla oli reformaation jälkeen tiukentunut seksuaalisuuden kontrolli, joka kohdistui erityisesti naisiin yhtä lailla protestanttisilla kuin katolisilla alueilla. Maallisessa oikeudessa esiaviolliset suhteet, aviorikos, prostituutio ja pappien jalkavaimona oleminen kriminalisoitiin nyt entistä ankarammin. Epärealistiset ja sukupuolittuneet vaatimukset ”siveellisestä puhtaudesta” ja korkeasta moraalista nostivat oikeusprosessien määrää, sillä tuomittavaa käytöstä nähtiin helposti kaikkialla. Tässä mielessä häpäisemisen mahdollisuus ulottui varsin laajaan joukkoon. Julkinen nöyryyttäminen ei kuitenkaan kohdistunut naisiin ja miehiin samalla tavoin, ja myös sosiaalisten kerrostumien välillä oli selkeitä eroja. Sääty-yhteiskunnassa vallinneen oikeudellisen epätasa-arvon näkökulmasta oli vain loogista, ettei aatelistoa, papistoa ja oppineistoa saanut tuomita häpeään. Myös maksukyky vaikutti, sillä toisinaan julkisen nöyryytyksen saattoi välttää sakolla. Häpeärangaistuksien pääasiallisia kohderyhmiä olivat alempi keskiluokka, alin rahvas, ulkopuoliset irtolaiset sekä huonomaineiset naiset. Heidän kohdallaan todisteita tai niiden puutetta voitiin tulkita suurpiirteisemmin: paikallinen esivalta oli usein puun ja kuoren välissä, sillä ylempi taho vaati siltä tehokkuutta ja näkyviä tuomioita. Häpäisemisen loppu? Laissa kielletyksi määritelty teko on rikos, josta on langetettava jonkinlainen seuraamus – muuten lakeja säätävä esivalta menettää uskottavuutensa. Sen on kyettävä perustelemaan tiettyjen tekojen kriminalisointia ja niihin kytkeytyviä rangaistuksia tarpeellisena kriisinratkaisuna, jolla vähintäänkin vältetään suurempi paha. Häpeärangaistuksiin lähtökohtaisesti kytkeytyvä epätasa-arvoisuus viritti tähän järjestelmään eräänlaisen aikapommin, ja valistuksen kaudella sen sosiaalinen ja juridinen oikeudenmukaisuus kyseenalaistettiin muiden yhdenvertaisuuteen liittyvien vaatimuksien imussa. 1600-luvun lopulta alkaen, mutta näkyvämmin vasta 1700-luvun puolivälissä, rikosoikeuden yhteiskunnallista tehtävää pohtineet oppineet alkoivat nähdä häpeärangaistuksien kielteiset seuraukset selvemmin. Pahimmillaan ne johtivat yhteisön ulkopuolelle putoamiseen, josta seurasi lähes säännönmukaisesti rikoskierre. Nämä sanktiot eivät siis vähentäneet rikollisuutta, vaan pikemminkin lisäsivät sitä syven- tämällä syrjäytymistä, kuten nykytermeillä sanottaisiin. Valistuksenajan kriminaalipoliittiset ideat murensivat osaltaan varhaismodernin oikeuden ja sääty-yhteiskunnan rakenteita. Yksilöiden välistä epätasa-arvoa oli yhä hankalampi perustella loogisesti. Ihmiset ryhdyttiin näkemään enemmän yhdenvertaisina, ja alkoi hidas kehitys kohti perus- ja ihmisoikeuksia. 1700-luvun aikana monissa maissa ryhdyttiin lainsäädännön uudistustyöhön, jonka seurauksena ankarat ja leimaavat rangaistukset hylättiin epäinhimillisinä ja järjettöminä. Suuri vaikutus oli italialaisen Cesare Beccarian kirjalla Dei delitti e delle pene (Rikoksesta ja rangaistuksesta) vuodelta 1764. Beccarian mukaan julkinen rangaistus pääasiassa raaisti yhteiskuntaa eikä poistanut rikollisuutta. 1800-luvulle tultaessa perinteinen häpäiseminen ei enää vastannut käsityksiä oikeudentai tarkoituksenmukaisuudesta. Myös käsitys rikoksesta muuttui, kun se irtosi synnin käsitteestä oikeuden sekularisoituessa. Yhteiskunnan modernisoituminen näkyi myös häpeän ja kunnian uudessa määrittelyssä sekä yksityisen ja julkisen välisissä rajanvedoissa: ihmiset eivät enää kokeneet häpeää samoin, yksilön ja yhteiskunnan väliset suhteet olivat muutoksessa. Häpeärangaistuksista luopuminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraviivainen tai nopea muutos, sillä vaihtoehtoiset kriisinratkaisumallit ottivat paikkansa vasta vähitellen. Vaikka rajuimmat rangaistusmuodot jäivät monissa maissa pois oikeuskäytännöstä jo 1600-luvun lopulla, lain kirjaimessa häpäisemisen mahdollisuus säilyi pitkään. Häpeäpaalut poistettiin julkisilta paikoilta 1800-luvulla, mutta häpäisemisen elementtejä siirtyi kehittyvän vankeinhoitolaitoksen muurien suojaan muun muassa erilaisten kurinpidollisten vitsarangaistuksien muodossa. Siinä vaiheessa kun nämä siirtyivät historiaan, oli vanhemmilla ja opettajilla vielä oikeus lasten ruumiilliseen ojentamiseen. Häpäiseminen ei siis haihtunut, vaan pikemminkin muutti muotoaan. Häpeän sitkeistä sosiaalisista ulottuvuuksista taas kertoo se, T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 13 etteivät esiaviolliset suhteet ja avioton raskaus menettäneet leimaavuuttaan dekriminalisoinnin myötä. On myös kysyttävä, onko vankilasta vapautunut henkilö tänä päivänä muiden silmissä sine crimen? Pikemminkin näyttää siltä, että hänen elämäänsä vaikeuttaa nimenomaan rangaistuksen tuoma stigma. Onko häpeä siis uhkaava kriisi vai alku parempaan? Kenties se voi olla molempia. Haitallisen häpeän tunnistaminen oli tärkeä vaihe länsimaisen oikeuskäsityksen ja suvaitsevaisuuden murroksessa. Siitä alkoi rangaistavuuden ja rangaistusjärjestelmien muutos, jonka seurauksena esimerkiksi seksuaalirikosten uhrien asema on historiaan verrattuna parantunut huomattavasti. Modernin yhteiskunnan asenteet ja oikeudelliset käytännöt eivät kuitenkaan ole immuuneja historian painolastille, pikemminkin ne taipuvat sen alla. Tänä päivänä yhtä lailla rikoksista epäiltyjen ja tuomittujen häpäiseminen kuin lasten tai puolison kurittaminen on kielletty kansainvälisillä ihmisoikeussopimuksilla ja kansallisilla laeilla. Valtiot ovat vastuussa jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioittamisesta ja tähän liittyvien normien toteutumisesta käytännössä. Kun eurooppalaisen häpäisemisen historiaa katsoo 2010-luvun perspektiivistä, sen voi nähdä osana laajempaa oikeuskäsityksen ja oikeuspolitiikan murrosta, eräänlaisena yhteisöllisenä kriisinä. Tahallisesta tai tahottomasta haitallisesta häpeästä emme kuitenkaan ole päässeet kokonaan eroon. Kirjallisuus Beccaria, Cesare: Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene vuodelta 1764). Suom. Kai Heikkilä, Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 8/98. Edita 1998. Blauert, Andreas ja Schwerhoff, Gerd (toim.): Mit den Waffen der Justiz. Zur Kriminalitätsgeschichte des späten Mittelalters und der frühen Neuzeit. Fischer 1993. Braithwaite, John: Crime, Shame and Reintegration. Cambridge University Press 1989. Burrus, Virgina: Saving Shame. Martyrs, Saints and Other Abject Subjects. Cloth 2007. Carpzov, Benedict: Peinlicher sächsischer Inquisition- und Achtsproceß. Frankfurt a. M. und Leipzig 1638. Devereaux, Simon & Griffiths, Paul (toim.): Penal Practice and Culture, 1500–1900. Punishing the English. Palgrave Macmillan 2004. Dülmen, Richard van: Der ehrlose Mensch. Unehrlichkeit und soziale Ausgrenzung in der Frühen Neuzeit. Böhlau 1999. Döpler, Jakob: Theatrum poenarum, suppliciorum et executionum criminalium oder Schauplatz der Leibes- und Lebensstrafen. Sondershausen 1693. Hübner, Christian Gottfried: Über Ehre, Ehrloßigkeit, Ehrenstrafen und Iniurien. Ein Beytrag zur Berichtigung der positiven Rechtswissenschaft. Leipzig 1800. Ikonen, Pentti ja Rechardt, Eero: Thanatos, häpeä ja muita tutkielmia. Nuorisopsykoterapiasäätiö 1994. Ingram, Martin: Church Courts, Sex and Marriage in England, 1570–1640. Cambridge University Press 1987. Kettunen, Paavo: Kätketty ja vaiettu – suomalainen hengellinen häpeä. Kirjapaja 2011. Laine, Matti: Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Tietosanoma OY 2007. Lidman, Satu: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä. Atena 2011. Lidman, Satu: Zum Spektakel und Abscheu. Schand- und Ehrenstrafen als Mittel öffentlicher Disziplinierung in München um 1600. Peter Lang 2008. Malinen, Ben: The Nature, Origins, and Consequences of Finnish Shame-Proneness. A Grounded Theory Study. Helsingin yliopisto 2010. Nussbaum, Martha C.: Hiding from Humanity: Disgust, Shame, and the Law. Princeton University Press 2004. Perneder, Andreas: Von straff unnd Peen aller unnd yeder Malefitz handlungen. Ingolstadt 1544. Pihlajamäki, Heikki: Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Helsingin yliopisto 2004. Rowbotham, J., Muravyeva, M. & Nash, D. (toim.): Shame, Blame and Culpability. Crime and Violence in the Modern State. Routledge 2012. Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee oikeushistorian tutkijana ja opettajana Turun yliopistossa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 11.1.2013 pidettyyn esitykseen, joka oli osa kokonaisuutta Häpeä syynä ja seurauksena – kolme näkökulmaa kriiseihin. 14 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Miksi linnut ovat niin värikkäitä? Valto Peiponen Lintukäsikirjoja selaillessa huomaa pian, että linnut ovat hyvin värikäs eläinryhmä ja niiden värit kattavat sateenkaaren violetista punaiseen eri yhdistelmin. Varsinkin koiraat loistavat väreissään ja niiden naaraat ovat värittömiä ”harmaita varpusia”. Lisäksi lintujen ulkoasuun liittyvät lähiultraviolettialueen värit, joita meidän silmämme eivät pysty näkemään, mutta lintujen silmät aistivat ne. Lintujen höyhenten ja sulkien pintakerros on säikeistä tukivalkuaisainetta keratiinia, joka sisältää rikkipitoista kystiiniä. Ihon ja höyhenten yleisin väriaine on melaniini. Melaniinijyväsiä, jotka voivat olla hyvin pieniä 1–2 µm:n mittaisia, on kahdentyyppisiä: sauvamaisia eumelaniinia sisältäviä, jotka aiheuttavat mustan tai mustanruskean värin, ja pyöreähköjä feomelaniinijyväsiä, jotka synnyttävät vaaleita kellanruskeita sävyjä. Ne liittyvät lintujen suojaväritykseen. Melanosyyttisolujen eri asteet syntyvät jo alkionkehityksen varhaisessa vaiheessa. Melaniinipigmentti on peräisin tyrosiiniaminohaposta, josta se muodostuu entsymaattisten hapetusreaktioiden kautta. Ulkoasun värit Lintujen ulospäin näkyvät värit syntyvät kahta eri tietä: joko väriaineista tai höyhenten sisärakenteesta syntyvistä niin sanotuista struktuuri- eli rakenneväreistä. Väriaineista tärkeimmät ovat peräisin eri karotenoideista, joiden lähtöaineena on kasvien lehtivihreän beta-karotenoidi (C40H56). Kemiallisesti tunnetaan noin 600 eri karotenoidia, joista lintujen höyhenistä ja ihosta on eristetty ainakin kaksikymmentä. Näistä johtuvat lintujen höyhenten ja paljaiden osien keltaiset, oranssit ja punaiset sävyt. Sinistä karotenoidipigmenttiä ei ole. Linnut saavat karotenoideja ensisijaisesti kasvisravinnosta, mutta myös eläinkunnasta suoraan tai aineenvaihdunnan kautta. Tällaisia lintujen karotenoideja ovat luteiini, zeaksantiini, rodoksantiini ja astaksantiini. Hyvin voimakkaan punainen väriaine on kantaksantiini (C40H52O2), joka ”värjää” esimerkiksi tulitangara (Piranga olivacea) koiraan punaiseksi (kuva 1). Naaras on näiltä osin oliivinvihertävä. Muita väriaineita ovat porfyriinit, joista tunnetuin on turakolintujen (Musophagidae) punaiset siipisulat värjäävä turakiini, jonka kemiallisena keskeisenä rakenneosana on neljä typpeä sisältävää pyrrolirengasta ja niitä yhdistävä kupariatomi. Papukaijat ovat lintumaailman värikkäimpiä ryhmiä. Niiden höyhenistä on eristetty psittacofulvin-nimisiä väriaineita, jotka eivät kuulu karotenoideihin. Suurin väriloisto lintujen ryhmässä syntyy struktuuriväreistä. Höyhenten hienorakenteen vaihtelevuus yhdessä melaniinin ja muiden väripigmenttien kanssa saa spektrin värit syttymään intensiiviseen loistoon, kun valo kohdistuu niihin. Päävastuussa ovat höytyliistakkeiden ja -säteiden rakenteet. Siipisulissa rakennevärit ovat kuitenkin harvinaisia. Monien lintulajien höyhenpuvun valkoinen ”väri” syntyy, kun höytysäteiden ulkopinnasta tapahtuu valon heijastuminen ja taittuminen. Sisärakenteella on vähäisempi merkitys valkoisen värin tuottamisessa. Sitä vastoin sinisen värin syntyminen vaatii jo höyhenten sisärakennetta. Vuonna 1939 saksalainen tutkija Fritz Frank kuvasi 13 eri lintulajin sinisten höyhenten rakenteen. Niiden höytyliistakkeiden poikkileikkauksessa näkyy lipassoluja (Käschenzellen, box cells), joiden lukumäärä vaihtelee suuresti välillä 1–30. Ne muodostavat yhden kuorikerroksen pigmenttitäytteisten ydinsolujen ympärille. Tämä sienimäinen T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 15 rakenne heijastaa sinistä valoa ja perustuu Tyndallin ilmiöön. Tutkimani sinirintakoiraan (Luscinia svecica) koboltinväriset kurkkuhöyhenet kuuluvat juuri rakennevärien ryhmään (kuva 2). Monien lajien violetti väri syntyy lipassolujen siniheijastuksen ja punaisen karotenoidin yhteisvaikutuksesta. Höyhenten vihreä väri voi joissakin tapauksissa syntyä pigmentistä, kuten haahkakoiraan (Somateria mollissima) pään vihreät alueet, mutta useimmiten vihreä syntyy sinisen rakennevärin ja keltaisen karotenoidin yhteisvaikutuksesta. Höytyliistakkeiden pinnan keratiinikuoressa voi olla diffuusina keltaista väriainetta. Hohde- eli loistevärejä (iridescent colours) esiintyy monissa linturyhmissä, mutta loistokkaimmin ne ilmenevät kolibrien (325 eri lajia) ryhmässä. Aluksi luultiin, että valon interferenssi-ilmiön johdosta höyhenten keratiini synnyttää värin. Vuonna 1951 ranskalainen J. Dorst osoitti kolibrien höyhenissä olevan melaniinijyväsiä, jotka toimivat interferenssin synnyttäminä levyinä (lamelleina). Vuonna 1960 yhdysvaltalainen Crawford H. Greenewaltin (1902–93) tutkijaryhmä julkaisi kuuluisan tutkimuksen kolibrien loisteväreistä. Työryhmä totesi noin 50 kolibrilajin höytysäteiden keratiinipinnan alla pieniä, mosaikkimaisia melaniinijyväsiä (platelets), jotka muodostavat 7–15 kerrosta ja näkyvät elektronimikroskoopissa noin 30 000 x suurennoksessa. Yksittäiset jyväset näkyvät 45 000 x suurennoksessa. Jyvästen melaniinikuoren taitekerroin on kaksi ja niiden sisältämän ilman yksi. Punaisten höyhenten taitekerroin on 1.85, sinisten 1.5 ja vihreiden näiden väliltä. Tutkijat myös laskivat höyhenten heijastamien spektrien avulla, että hohdevärit ovat kerroksellisten melaniinijyvästen ylä- ja alapinnasta taittuvien ja heijastuvien säteiden interferenssivärejä. Hohdeväri ”syttyy”, kun siihen tulee valo suoraan edestäpäin, muulloin väri on tumma tai musta (kuva 3). Siksi kolibrit asettuvat soidintanssien pariutumisvaiheessa siten, että koiras on aurinkoon (valoon) päin ja naaras vastapäätä, jotta naaras näkisi syttyvät värit. 16 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Värien näkemisen perustana silmän verkkokalvo Linnuille on kehittynyt evoluution kuluessa täydellisin selkärankaisten kamerasilmä. Linnut ovat ”silmäeläimiä.” Niiden silmät ovat suuret, esimerkiksi strutsin silmän läpimitta on 50 mm, ja se on 2,5 kertaa ihmisen silmää suurempi. Pään tilavuudesta lintujen silmät vievät 50 %, kun ihmisen vastaava luku on 5 %. Väriennäkemisen kannalta silmän verkkokalvon rakenne on keskeisin. Siinä on kymmenen eri kerrosta, kuten ihmisen silmässä, mutta lintujen verkkokalvo on selvästi paksumpi kuin ihmisen. Myös valoa aistivia näkösoluja on kahdenlaisia eli sauvoja ja tappeja. Sauvojen ulkojäsenissä on valoherkkää rodopsiinia eli näköpurppuraa, mikä mahdollistaa hämärässä näkemisen. Tappisoluja on ihmisellä kolmentyyppisiä, ja niiden ulkojäsenissä on eri näköpigmenttejä, joten tapit ovat joko punaherkkiä, viherherkkiä tai siniherkkiä. Lintujen tappisoluja on rakenteeltaan kahdenlaisia joko yksittäistappeja tai kaksoistappeja. Lisäksi erona lintujen tappisoluissa on erivärisiä öljypisaroita, yksi kussakin. Siten linnun verkkokalvon tappisolut ovat ominaisuuksiltaan erilaisia kuin ihmisen. Öljypisaroita on väreiltään kuudenlaisia: punaisia, oransseja, keltaisia, vihertäviä, värittömiä ja läpikuultavia. Ne toimivat suodattimina eli filttereinä, joten linnut eivät sokaistu auringon paisteessa. Niillä on sisäiset aurinkolasit aina päällä. Öljypisarat vaikuttavat terävöittävästi lintujen väriennäkemiseen. Lintujen värinäkö Tuskin kukaan tutkija on epäillyt, etteivätkö linnut näkisi värejä. 1900-luvun alkupuolella tutkittiin kanan (Gallus domesticus) värinäköä koeolosuhteissa heijastamalla häkin pohjalle valkoisten riisinjyvien päälle spektri. Kana aloitti jyvien syömisen aina spektrin punaisesta ja oranssista päästä ja jatkoi sinisiin jyviin asti, mutta niitä kana ei syönyt. Monet tutkijat saivat samanlaisia tuloksia. Saksalainen professori, arvostettu silmien tutkija Carl von Hess (1922) päätteli tästä, että kana on sinisokea. Selitys sinisokeudelle löytyi tappisolujen punaisista öljypisaroista, jotka estivät lyhytaaltoisten säteiden pääsyn tappisolujen näköpigmenttiin. Kun päiväaktiivisilla linnuilla on yleensä näyttävästi punaisia öljypisaroita, ovat ne kanan tapaan ”suhteellisen sinisokeita”, selitti Carl von Hess. 1930-luvulla amerikkalaiset tutkivat kesykyyhkyn (Columba livia) värinäköä spektrivaloilla. Heidän tuloksenaan oli, että kesykyyhkyn väriaisti on 460–700 nm:n alueella hyvin samanlainen kuin ihmisen trikromaattinen värinäkö, mutta tällä spektrin alueella kyyhky erotti vain noin parikymmentä värisävyä, mikä on huomattavasti vähemmän kuin mitä ihminen pystyy erottamaan. Nykyisin tiedämme, että ihmisen aallonpituuksien erotuskynnys spektrissä on 1–6 nm, kun se kyyhkyllä on 5–30 nm. Toisaalta kesykyyhky erottaa sävyjä myös lähi-UV:n alueella, mutta ihminen ei, joten näköalueet ovat erilaisia. Vuonna 1935 Martin Plath julkaisi tutkimuksen suositun häkkilinnun undulaatin (Melopsit tacus undulatus) värien erottelukyvystä saksalaisen Ostwaldin 24 värin järjestelmässä. Kokeita tehtiin 17 koiraalla ja yhtä monella naaraalla. Tuloksena oli, että undulaatti erottaa värit paljolti aallonpituuden perusteella samoin kuin ihminenkin. Punaisella 680 nm ja sinisellä 470– 475 nm oli suuri ärsyttävä vaikutus. Vaikka Plathin tulkinta öljypisaroiden avulla ei kaikin osin sattunut kohdalleen, monet muut tutkijat ovat yhdistäneet tulokset undulaatin lajinvärityksen näkemisen tärkeyteen: koiraalla on nokan tyvellä sininen vahanahka, mikä on koiraiden aggressiivisuutta ja tappeluja aiheuttava signaali, ja sen perustella koiras tunnistaa kilpailijansa. Naaraan vahanahka on ruskea, mutta jos se värjätään siniseksi, koiras pitää naarasta koiraana. Päinvastoin, jos koiraan vahanahka värjätään ruskeaksi, koiraat esittävät sille soidinta. Toimin tutkimusapulaisena Kilpisjärvellä kesäisin 1950- ja 1960-luvulla, ja silloin minulla oli mahdollisuus tehdä myös omaa tutkimusta. Kohteenani oli seudun yleinen laji sinirinta (Luscinia svecica), jonka soidinkäyttäytymistä ja pesimisbiologiaa ensin tutkin. Jatkotutkimuksissa keskityin väitöskirjaani (1963) varten väritutkimuksiin tehden erilaisia atrappikokeita lajin asuttamilla reviireillä maastossa. Sisätiloissa häkkiolosuhteissa tein värinvalintakokeita yhdysvaltalaisen Munsellin värijärjestelmässä dresyyrimenetelmällä. Luonnossa suoritetuissa kokeissa sinirintakoiras reagoi erittäin voimakkaasti siniseen väriin ja oli suorastaan sinivauhko. Sinirinnan käyttäytymisestä julkaisin artikkelin (1960), missä sinivauhko sana sai saksankielisessä käännöksessä voimakkaamman asun ”blau besessen”, sinisen riivaama. Munsellin 40 perusvärin järjestelmässä sinirintakoiras erotti parhaiten värejä sinisen (PB) ja oranssin (YR) perheissä. Tutkimusten yhteydessä heräsi ajatus, saattaako sinirinta nähdä lähiultravioletti-aluetta. Sitä varten tein kahden muun lajin ja sinirinnan höyhenistä preparaatteja spektrimittauksia varten. Teknillisen korkeakoulun diplomi-insinööri suoritti mittaukset laitoksensa Beckmanin DU-spektrofotometrillä, ja höyhenten heijastukset pyysin mittaamaan 300–700 nm:n väliseltä alueelta. Hämmästykseni oli suuri, kun sinirintakoiraan kurkkuhöyhenten korkein heijastushuippu, 42 %, oli 345 nm:ssä, ja sinisessä 470 nm:ssä se oli vain 18 %. Tästä arvelin sinirinnan näkevän myös lähi-UV-alueen. Lisäksi tutkin mikroskooppisesti sinirinnan verkkokalvon tappisolujen öljypisaroiden lukumääräsuhteita, ja totesin sillä olevan eniten vihertäviä ja värittömiä öljypisaroita, josta päättelin siniherkkyyden johtuvan. Tuolloin lintujen ja ihmisen näkemä spektri oli vankasti sijoitettu 400–700 nm:iin eli linnut eivät näe UVA:ta. Loppuarviointi työstäni oli, että koetuloksilla on tekijän tulkinnoista riippumaton oma arvonsa. Seuraavana vuonna (1964) julkaisin 44 eri lintulajin verkkokalvon värillisten öljypisaroiden lukumääräsuhteet. Myöhemmin palasin vielä tutkimaan sinirinnan värienerottelukykyä Munsellin järjestelmässä (1992). Koska värillä on kolme ominaisuutta, tutkin vielä aallonpituuden lisäksi värin kirkkausasteen ja kyllästysasteen eli saturaation erottelukykyä dresyyri-menetelmällä. Tällöin ilmeni, että sinirinta erottaa paremmin saman värin tummempia asteita kuin vaaleampia asteita. Samoin laji erottaa paremmin saman värin vähemmän kylläisiä asteita kuin kylläisiä asteita, ja parhaiten se erotti sinisen kylläisyysasteita. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 17 Kuva 1. Tulitangarakoiraan (Piranga olivacea) lisääntymisaikainen hehkuvan punainen höyhenpuku sisältää kantaksantiinia. Naaras ja syksyllä koiras ovat oliivinruskeita ja molempien höyhenpuku sisältää isozeaksantiinia. Kuva: Lasse J. Laine, Costa Rica. Kuva 2. Vanha sinirintakoiras (Luscinia svecica) kevätasussa. Kurkun alue näyttää ihmissilmälle kirkkaan siniseltä, mutta se heijastaa enemmän ultraviolettivaloa, jonka lintu aistii ja jota me emme näe. Kuva: Valto A. Peiponen, Kilpisjärvi, kesäkuun alku 1958. Linnut aistivat lähi-UV-valon (viherherkkä), 440/420 nm:iin (sini/violettiherkkä) ja 365 nm:iin (UV-herkkä). Lintujen värinäkö toimii tetrakromaattisella pohjalla ja tutkimusten mukaan esimerkiksi undulaatti erottaa väreinä eri ultravioletin aallonpituuksia. Ihmisen värinäkö on trikromaattinen ja sen perustana on verkkokalvon puna-, viher- ja siniherkät tappisolut. Myös ihmisen kehittämä väritelevisio toimii trikromaattisella pohjalla. Lintujen ryhmässä on tutkittu jo 125 lintulajia, jotka aistivat ja näkevät lähiultraviolettia aluetta. Nykyisin on olemassa mittareita, joilla voidaan tutkia lintujen ulkoasussa olevien värien heijastusspektrejä sekä täytetyistä että elävistä linnuista. Dietrich Burkhardt julkaisi vuonna 1989 ansiokkaan tutkimuksen, jonka otsikkona oli ”UV-näkö: linnun silmä katsoo höyhenpukuun” (engl.). Tutkittavana oli 43 lajia, ja jatkotutkimus viittaa siihen, että lintujen värinäön yksi päämerkitys on lajiominaisten värien tunnistaminen. Vuonna professori Burkhardt kirjoitti minulle kirjeen, josta on seuraava suomennettu lainaus: Hyönteisten ultraviolettinäkö on ollut tunnettu ilmiö jo yli sata vuotta, ja esimerkiksi mehiläinen hyödyntää sitä monipuolisesti etsiessään kukista ravinnokseen mettä ja siitepölyä. Monien kukkien terälehdet heijastavat ultraviolettia valoa. Ensimmäisenä lintujen ultraviolettinäön osoittivat saksalainen professori Dietrich Burkhardt (1927–2010) ja hänen oppilaansa H. Huth tutkimalla valko-orvokkikolibrin (Colibri serrirostris) spektraalista näköaluetta vuonna 1972. Tämä laji erotti 382 nm:in värin muista väreistä, vaikka ihmissilmä ei sitä nähnyt. Kymmenen vuotta myöhemmin (1980) yhdysvaltalainen T. H. Goldsmith osoitti, että kolme eri kolibrilajia näki ultraviolettivaloa. Neljä vuotta myöhemmin Goldsmithin tutkijaryhmä totesi, että 15 lintulajin silmien verkkokalvossa on tappisoluja, joiden suurin herkkyys on 370 nm:n aallonpituudessa ja nämä tappisolut sisältävät värittömän eli läpikuultavan öljypisaran. Kolibreilla tällaisia pisaroita oli 10–15 % eri pisaratyypeistä. Mainittakoon vielä, että Burkhardt ja Goldsmith olivat alkujaan hyönteistutkijoita! 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella varmistui kymmenien lintulajien tutkimuksissa, että päiväaktiivisilla linnuilla on eri tappisoluissa neljänlaista näköpigmenttiä, joiden absorptiohuiput osuvat 570 nm:iin (punaherkkä), 505 nm:iin 18 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 ”Minun olisi pitänyt jo kauan sitten pyytää Teiltä anteeksi, koska en ole Teidän työtänne vuodelta 1963 siteerannut omassa työssäni koskien lintujen höyhenten heijastusta. Se olisi täytynyt ehdottomasti mainita, koska se minun nykyisen tuntemukseni mukaan on ainut työ, jossa on aikaisemmin mitattu lintujen höyhenten heijastus UV-alueella 300–400 nm:n välillä. Selitykseksi voin vain esittää, että 7 %. Englantilaiset tutkijat sanovatkin, että ”sinitiainen on ultraviolettitiainen”. Värien merkitys ja evoluutio Kuva 3. Säiläkolibrikoiraan (Heliomaster longirostris) kurkun (purppura) ja päälaen (sininen) värivalot syttyvät kuin lamput, kun valonsäteet osuvat kurkun ja päälaen höyheniin tietystä suunnasta. Kuva: Lasse J. Laine, Venezuela. minun päätyöskentelyni alue on hyönteisten näkö ja että olen huomioinut ornitologista kirjallisuutta vain muutamia vuosia. Niinpä kohtasin vasta 1990 Teidän työnne, kun minun aikaisempi opettajani herra Autrum, kiinnitti siihen huomioni. Toivon suopeutta.” Ruotsalaiset ja norjalaiset tutkijat (Anderson & Amundsen 1997) ovat yhdessä tehneet kokeita sinirinnan UV-käyttäytymisestä pesintäalueella häkkiolosuhteissa (Jonsen ym. 1998). Kokeiltavana oli kolmekymmentä koirasta ja kaksikymmentäyksi naarasta. Osalta koiraista (11) höyhenten UV-heijastus poistettiin aurinkovoiteella, joten ne eivät heijastaneet UVA:ta. Osa koiraista käsiteltiin samoilla laimennetuilla aineilla, jolloin UVA-heijastus säilyi. Ihmissilmälle ne näyttivät sinivärin suhteen samanlaisilta. Naaraat suosivat häkkikokeissa koiraita, joiden UV-heijastus oli säilynyt, mikä osoittaa, että naaraat käyttävät puolison valinnassa UVvärinäköä. Vanhojen koiraiden UV-heijastus iän myötä vielä voimistuu. Myös sinitiaisen (Parus caeruleus) päälaki on sininen, koiraan kirkkaampi kuin naaraan. Koiraan päälakihöyhenet heijastavat enemmän ultraviolettia ja sinistä kuin naaraan. Koiraan huippuheijastus on 352 nm:ssä ja naaraat suosivat koiraita, joilla on kirkkain päälaki. Tutkimusten mukaan myös koiraat suosivat ultraviolettia heijastavia naaraita, joten molemmat sukupuolet suosivat tätä väriä. Sinitiaisen verkkokalvolla on UV-herkkiä yksittäistappisoluja keskimäärin Lintujen elinpiiriä hallitsevat akustiset ja optiset signaalit. Ääni on kaukosignaali, mutta väri enemmälti lähisignaali. Lintujen ulkoasun värikäs ornamentiikka ja väriaisti ovat ilmeisesti yhteisen ja samansuuntaisen adaptiivisen evoluution tulos lajien eriytymisen ja käyttäytymistapojen syntyvaiheessa. Silmän verkkokalvo on mukana tässä sopeutumisessa. Monipuolisesta värinäöstä huolimatta lintujen värien erottelukyky spektrissä näyttää olevan huonompi kuin ihmisen. Niinpä esimerkiksi sinirinta ja keltavästäräkki erottavat Munsellin systeemissä perusvärisarjasta (40) varmasti vain parikymmentä värisävyä ja samoin undulaatti Ostwaldin värikehästä (24), kun ihmissilmä erottaa vaivatta kummassakin järjestelmässä mainitut kaikki perusvärisävyt. Kuitenkin lintujen väriaisti on yhdessä suhteessa parempi kuin ihmisen, sillä ne pystyvät näkemään lähi-UV:n alueen 300–400 nm, mikä ihmiselle on ”pimeä” näkymätön alue. Siten lintujen spektraalialue 300–700 nm:iin on laajempi kuin ihmisen 400–700 nm:iin. On esitetty 30 eri hypoteesia selittämään lintujen värien ja kuvioiden erilaisuutta. Vakuuttavimpia näistä malleista ovat suojaväritys, signaalien asema ja sukupuolivalinta, jotka parhaiten selittävät lintujen värien merkityksen niiden elämässä. Darwin esitti sukupuolivalintateorian vuonna 1871 kirjassaan The descent of man, and selection in relation to sex. Lintujen sukupuolivalinnasta hän kirjoittaa mm. näin: ”Monien lajien koiraat saavat ornamenttipukunsa vasta saavutettuaan sukukypsyyden ja käyttävät sitä vain pesimäaikana, jolloin sen sävyt tulevat heleämmiksi. Kirkasväriset ornamenttialueet tulevat esille juuri kosiskeluaktissa, kun naaraat ovat läsnä. Jos hyväksytään, että naaraat suosivat tai tiedottomasti kiihtyvät kauneimmista koiraista, silloin koiraat muuttuvat hitaasti mutta varmasti sukupuolivalinnan kautta yhä enemmän puoleensa vetävämmiksi. Monenlaiset ornamentit ja värit ovat syntyneet koiraiden muuntelun ja sukupuolivalinnan kautta ja ovat siirtyneet eri tavoin muutamien periytymislakien mukaan – naaraiden ja nuorten jäädessä suhteellisen vähän muuntelevaisiksi.” T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 19 tappisolutyyppiä (ks. kuva 4, Stoddart ja Prum 2011). Tämän tetrakromaattisen värikulmion sisälle sopivat kaikki eri lintulajeista mitatut ja heijastuvat värit ja me ymmärrämme, miksi linnut ovat niin värikkäitä tähänastisten tutkimusten mukaan. uv/v achromatic origin x l y θ z Kirjallisuus r φ s m Kuva 4. Lintujen nelitahoinen värikulmio. Linnusta heijastuvan värin väripisteen paikka määräytyy kulmiossa ultravioletti tai violetti tappisolujen suhteellisen herkkyyden (uv/v ultravioletti/violettiherkkyys; s siniherkkyys; m viherherkkyys; l punaherkkyys) mukaan. Nelikulmion keskellä on valkoinen alue (achromatic origin). Jokaisen linnusta mitatun värin piste määräytyy kulmiossa kreikkalaisilla kirjaimilla merkityillä koordinaateilla theeta (θ), fii (φ) ja tavallisella r-kirjaimella. Kulmista theeta ja fii määräytyy värisävy (aallonpituus) ja etäisyys r ilmoittaa värin voimakkuuden eli kyllästysasteen (Stoddard ja Prum 2011, kuvio 2). Tähän on vielä lisättävä, että lintujen ryhmässä sukupuolen määrää hedelmöityksessä naaras, joka on sukupuolikromosomeiltaan ZW -tyyppiä ja koiras ZZ-tyyppiä. Kirjassani Linnun silmin on esimerkkejä sukupuolivalintaan liittyvistä tutkimuksista (s.186–208) seuraavista lajeista: punaviidakkokana, riikinkukko, teeri, sinirinta ja satiinilavastaja. Kun lintujen verkkokalvossa on neljänlaisia tappisoluja, jotka ovat herkkiä ultravioletille, siniselle, vihreälle ja punaiselle, näiden yhdistelmistä syntyy hyvin monenlaisia sävyjä, jotka ihmisen silmälle ovat osaksi näkymättömiä. Lintujen värinäkö komplisoituu vielä tappisolujen sisältämien moniväristen öljypisaroiden vaikutuksesta, jotka terävöittävät värinäköä. Linnut ovat perineet öljypisarat dinosauruksilta, mutta eniten ne ovat kehittyneet ja erilaistuneet juuri lintujen ryhmässä. Lintujen värinäköä voidaan havainnollisesti kuvata nelitahoisella väritilakulmiolla, jossa nelikulmion huippuina ovat mainitut neljä 20 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Anderson, S. ja Amundsen, T. 1997: Ultraviolet colour vision and ornamentation in bluethroats. Proc. R. Soc. London B 264: 1587–1589. Burkhardt, D. 1989: UV vision: a bird´s eye view of feathers. J. Comp. Physiol. A 164: 787–796. Darwin, Ch. 1871: The descent of man, and selection in relation to sex. London, John Murray. Dorst, J. 1951: Researches sur la structure des plumes Trochilides. Mem. Mus. Natur. Zool. Ser. A. Paris. 1: 125– 260. Frank, F. 1939: Die Färbung der Vogelfeder durch Pigment und Struktur. J. f. Ornitholog. 87: 426–523. Goldsmith, T.H. 1980: Hummingbirds see near ultraviolet light. Science 207: 786–788. Greenewalt, C.H., W. Brandt & D. Friel 1960: Iridescent colors of Hummingbird feathers. J. Opt. Soc. America. 50: 1005–1013. Greenewalt, C.H. 1963: Photographing Hummingbirds in Brazil. National Geographic Vol. 123/No.1: 100–115. Hess, C. von 1922: Farbenlehre. Ergebnisse der Physiol. 20: 1–107. Huth. H.H. & Burkhardt D. 1972: Der spektrale Sehbereich eines Violettohr-Kolibris. Naturwissenschaften 59: 60. Johnsen, A., S. Anderson, J. Örnborg & Lifjeld, J.T. 1998: Ultraviolet plumage ornamentation affects social mate choice and sperm competition in bluethroats (Aves: Luscinia s. svecica): a field experiment. Proc. R. Soc. London 265: 1313–1318. Peiponen, V.A. 1960: Verhaltensstudien am Blaukehlchen (Luscinia s. svecica). Ornis Fennica 37: 69–83. Peiponen, V.A. 1963: Experimentelle Untersuchungen űber das Farbensehen beim Blaukehlchen, Luscinia svecica (L.) und Rotkehlchen, Erithacus rubecula (L.) I. Ann. Zool. Soc. Vanamo 24: 1–49. Peiponen, V.A. 1964: Zur Bedeutung der Ölkugeln im Farbensehen der Sauropsiden. Ann. Zool. Fennici 1: 281– 302. Peiponen, V.A. 1992: Colour discrimination of two passerine bird species in the Munsell system. Ornis Scand. 23: 143–151. Peiponen, V.A. 2000: Linnun silmin. Lintujen näköaisti, ulkonäkö ja sukupuolivalinta. Yliopistopaino. Helsinki Univercity Press. Plath, M. 1935: Über das Farbenunterscheidungsvermögen des Wellensittichs. Zeitschr. vergl. Physiol. 22: 691– 709. Stoddard, M.C. ja Prum, R. O. 2011: How colorful are birds? Evolution of the avian plumage color gamut. Behav. Ecol. 22: 1042–1052. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston eläintieteen dosentti. Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka Hannes Toivanen ja Arho Suominen Suomen tieteen tilaa ja tasoa on arvioitu viime vuosina useasti bibliometrisin menetelmin. Kvantitatiiviset arviointimenetelmät ovat täydentäneet muita arvioinnin ja seurannan välineitä metodisesti sekä aineistoltaan. Tiedepolitiikan ja tutkimussektorin merkittävät uudistukset sekä valtion budjettitalouden kurimus ovat myös siivittäneet ministeriöiden, virastojen ja yliopistojen kiinnostusta bibliometriikkaan. Tutkimuksilla ja selvityksillä on haluttu luoda keskustelua tiedepolitiikan suunnasta ja resursseista. Lisäksi on haluttu arvioida tutkimuksen määrällistä ja laadullista kehitystä sekä kehittää kvantitatiivisia mittareita yliopisto- ja tutkimusrahoituksen perusteiksi. Erityistä painoa on laitettu tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan vaikuttavuusarvioinnin kehittämiseen, jotta kipeitä strategisia ja budjettivalintoja voitaisiin perustella uskottavasti. Merkittävin panostus bibliometriikkaan 2000-luvulla on tapahtunut opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) niin sanotun Sitaatiotyöryhmän toimesta. Työryhmä on hankkinut käyttöönsä täydelliset kopiot sekä Thomson Reutersin myymästä Web of Science (WoS) -tietokannasta että Elsevierin ylläpitämästä Scopustietokannasta. Kumpikin tietokanta on annettu valtionyhtiö Tieteen Tietotekniikan Keskus Oy:n (CSC Oy) käyttöön, jonka kanssa OKM on solminut useampivuotisen sopimuksen analyysien toteuttamisesta. Käytännössä CSC Oy on huolehtinut tietokantojen teknisestä asentamisesta ja bibliometrisestä laskennasta, jonka pohjalta työryhmä, sen jäsenet ja sopimustutkijat ovat kirjoittaneet sarjan Suomen tieteen tilaa ja laatua arvioivia raportteja, kuten Sitaatiotyöryhmän raportti I ja II (OKM 2011a; 2011b) sekä viime syksynä julkaistu vertailu Suomen tieteen tilasta ja tasosta (OKM 2013). Käynnissä olevat, historiallisen suuret yliopisto- ja tutkimuslaitosuudistukset luovat merkittäviä vaatimuksia tutkimusjärjestelmän rakennetta ja toimintaa koskevalle tiedolle. On olennaista, että kotimaisen tutkimusjärjestelmän analyyseille asetetaan korkeat laatuvaatimukset ja että tehtyjen analyysien tutkimusmenetelmiin ja aineistoihin voidaan luottaa. Bibliometrisen tutkimuksen edistämiseksi ja tiedepoliittisen selvitystyön ja tietopohjan kehittämisen kannalta on oleellista, että Sitaatiotyöryhmän raporttien menetelmistä ja aineistoista käytäisiin avointa keskustelua suomalaisessa tiedeyhteisössä. Käytyämme läpi Sitaatiotyöryhmän raportit, olemme huolestuneina huomanneet useita metodologisia ja aineistoon liittyviä epäselvyyksiä ja virheellisyyksiä, joiden korjaaminen tai selventäminen on välttämätöntä. Toisten tuottaman tutkimus- ja selvitystyön luotettavuuden analysointi on helposti tunneherkkä asia, mutta myös tieteentutkimukseen kuuluu avoin keskustelu ja mahdollisuus vaatia lisäselvityksiä, mikäli jokin tulos tai menetelmä vaikuttaa epäselvältä. Koemme myös, että suomalaisen tieteen etu edellyttää sitä koskevan tiedon validointia mahdollisimman avoimesti ja laajasti. Aineiston valinta – teknisten tieteiden ja kansainvälisten kokousten vähäinen osuus Aineiston valinta on bibliometrisessä tutkimuksessa yksi tärkeimmistä askelista, sillä se usein sanelee myöhemmät tulokset. On perustava valinta, mitä yli 20 eri julkaisutyypistä sisällytetään analyysin. Standardi bibliometrisessä tutkimuksessa on keskittyä vertaisarvioinnin T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 21 Taulukko 1. Suomalaiset tiedejulkaisut vuosina 1990–2010 julkaisutyypin mukaan. Lähde: WoS; VTT; kirjoittajat. Vuosi Article Proceedings Meeting Paper Abstract Review Letter Muu 2010 73 % 10 % 4% 1% 4% 8% Julkaisuja yhteensä 12648 2009 66 % 17 % 8% 4% 1% 3% 13123 2008 65 % 17 % 10 % 3% 1% 3% 12906 2007 63 % 19 % 10 % 3% 1% 3% 12503 2006 64 % 19 % 10 % 3% 1% 3% 11942 2005 63 % 21 % 9% 3% 1% 2% 11024 2004 63 % 21 % 11 % 3% 1% 2% 11109 2003 65 % 21 % 8% 2% 1% 2% 10378 2002 67 % 19 % 8% 2% 1% 2% 9984 2001 68 % 20 % 6% 2% 2% 2% 9757 2000 65 % 21 % 8% 2% 2% 2% 9833 1999 67 % 19 % 8% 2% 2% 2% 9250 1998 65 % 21 % 8% 2% 2% 2% 9193 1997 69 % 15 % 12 % 2% 1% 1% 6189 1996 70 % 16 % 9% 2% 1% 1% 5251 1995 62 % 22 % 9% 1% 1% 4% 5014 1994 63 % 22 % 8% 1% 1% 5% 4662 1993 67 % 16 % 9% 1% 2% 5% 3742 1992 75 % 9% 8% 1% 2% 5% 3238 1991 79 % 6% 7% 1% 2% 6% 2665 1990 75 % 6% 9% 1% 2% 6% 2565 läpikäyneisiin julkaisuihin, joita ovat Articles, Reviews, Conference Proceedings ja Meeting Abstracts, sillä niiden voidaan katsoa keskittyvän uuden tiedon luomiseen tai syntetisointiin. Näistä Reviews on tosin usein katsaus alan kehitykseen, eikä sen poistaminen nosta yleensä vastalauseita. Sitaatiotyöryhmä on uusimmassa raportissaan päätynyt analysoimaan vain julkaisutyyppejä Articles, Reviews ja Letters (OKM 2013, 72). Varsinkin tekniikan alan julkaisut painottuvat vahvasti Proceedings Papers ja Meeting Abstracts julkaisutyyppeihin, jotka kerätään indeksoiduista tieteellisistä konferensseista. Taulukko 1. näyttää, mikä on eri julkaisutyyppien osuus vuosina 1990–2010 WoS-julkaisuista, joissa on vähintään yksi suomalainen tutkija. Artikkelien osuus noin 60–70 %, kun taas konferenssijulkaisujen (ml. abstraktit) osuus on noin 22 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 25–30 %. Review- ja Letter-julkaisutyypit ovat taas marginaalisia. Taulukko 2. osoittaa, että OECD:n päätieteenalaluokittelun mukaan juuri tekniikan alan suomalaisista julkaisuista vuosina 1995–2010 jopa 37 % on julkaistu konferenssijulkaisuissa. Myös muiden tieteenalojen kohdalla puhutaan merkittävästä julkaisutyypistä, jonka poisjättäminen on vinouttanut Sitaatiotyöryhmän analyysia vakavasti. Konferenssijulkaisujen poisjättäminen on johtanut tutkimusjärjestelmätason analyysiin, jossa sen merkittävin kasvukomponentti vuosina 1990–2010, teknilliset tieteet sekä suomalaisten kasvanut osallistuminen kansainvälisiin konferensseihin, on sivuutettu. Article Proceedings Paper Meeting Abstract Review Julkaisuja Natural sciences 73 % 19 % 4% 3% 68288 Medical and Health sciences 72 % 6% 19 % 4% 60594 Engineering and technology 61 % 36 % 1% 1% 25837 Social sciences 74 % 14 % 10 % 2% 9653 Agricultural sciences 83 % 13 % 2% 2% 7451 Humanities 78 % 18 % 1% 3% 1666 Taulukko 2. Suomalaisten tiedejulkaisujen julkaisutyyppi OECD:n päätutkimusluokittelun mukaan vuosina 1995–2010. Lähde: WoS; VTT; kirjoittajat. Sitaatioiden laskeminen – miten arvioida laatua? Sitaatiotyöryhmä soveltaa tutkimuksen laadun indikaattorina niin sanottus ”suhteellista sitaatioindeksiä”. Se on OKM:n (2011a) mukaan laskettu näin: ”Tutkimusryhmä on julkaisut vuonna 2005 yhden artikkelin, joka on saanut yhden viittauksen, joten viittauskeskiarvo on 1. Samana vuonna maailmanlaajuisesti on julkaistu samalta alalta kaikkiaan 500 artikkelia, jotka ovat saaneet yhteensä 1000 viittausta. Näin ollen vertailujoukossa artikkelit ovat saaneet keskimäärin 2 viittausta, ja tutkimusryhmän suhteellinen viittausindeksi vuodelta 2005 on 1/2 = 0,5.” (OKM 2011a, 14.) Ongelmallinen tämä on siksi, että keskiarvojen laskeminen viittauksista ei ole mielekästä. Viittaukset, kuten monet bibliometriikan ilmiöt ovat jakaumaltaan (hyvin) vinoja, eli pieni osa julkaisuista kaappaa suurimman osan kaikista saaduista viittauksista. Useat johtavat bibliometrikot, kuten Loet Leydesdorff, pitävät sitaatioiden vinoumaa jopa niin suurena ongelma, että kehottavat luopumaan kokonaan keskiarvoihin perustuvasta sitaatioanalyysista. (Bornmann ym. 2013.) Omat tutkimuksemme ovat osoittaneet, että kun käytämme kolmen vuoden sitaatioikkunaa, paras 10 % suomalaisista tiedejulkaisuista saa noin 40 % suomalaisille julkaisuista annetuista sitaatioista. (Toivanen ja Suominen 2013.) Sitaatiotyöryhmän tulosten osalta eri vuosien välillä tehtävää vertailua vaikeuttaa se, että sitaatioikkunaa ei ole ilmeisesti kontrolloitu. Tämä edellyttäisi, että julkaisuille lasketaan niiden julkaisuhetkestä lähtien esimerkiksi vain viiden vuoden sisällä annetut sitaatiot, ja näin eri vuosikohorttien vertailu olisi mielekästä. Nyt Sitaatiotyöryhmän raportit vertailevat keskenään artikkeleita, joista äärimmillään toisilla on ollut 20 vuotta aikaa kerätä sitaatioita, ja toisilla vain muutama vuosi. Koska suomalainen tiede on kansainvälisesti arvioiden suhteellisen hyvätasoista, voidaan olettaa, että olemme keskiarvojen yläpuolella. Mutta ylipäätään mielekkäämpää olisi tarkastella, mikä on suomalaisten tutkijoiden osuus koko maailman eniten siteeratusta tutkimuksesta, esimerkiksi käyttäen 10 %:n ja 20 %:n globaaleja parhaimmistoja vertailukohtina. Tällöin voitaisiin luotettavasti arvioida, miten suomalainen tiede sijoittuu suhteessa kansainvälisesti parhaimpaan tutkimukseen. Nyt OKM:n suhteellinen viittausindeksi antaa Suomen kannalta tuloksia, joissa vertailukohdaksi kertyy tutkimuksen suuri ja heikosti siteerattu massa, kun ehdottamamme menetelmä vertaisi Suomen tutkimuksen laatua maailman – pieneen – parhaimmistoon. OKM:n sitaatioindeksin laskemiseen liittyy myös muita ongelmia ja epäselvyyksiä, jotka tekevät sitaatioindeksin laajentamisen muissa yhteyksissä haastavaksi. Sitaatioiden laskemisen muita ongelmia Sitaatiotyöryhmän raportissa (2013) tutkijoiden viittaukset omiin julkaisuihin on ”pyritty poistamaan”. Tämän haastavan operaation toteutusta T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 23 ei ole kuitenkaan kuvattu, vaan raportti toteaa: ”Koska aineistot eivät tarjoa luotettavia keinoja tutkijoiden tunnistamiseen, tämä toimenpide perustuu julkaisun kirjoittajien nimiin.” (OKM 2013, 72.) Bibliometrinen tutkimusyhteisö ei kuitenkaan tunne tällä hetkellä luotettavaa keinoa, millä maailmanlaajuisen aineiston tasolla voitaisiin luotettavasti erottaa eri kirjoittajia pelkän nimen, esim. ”John Smith” tai ”Smith J” tasolla, sillä samannimisiä ihmisiä on yksinkertaisesti liikaa, myös Suomessa. Jää myös epäselväksi, miksi viittaukset omiin artikkeleihin tulisi poistaa, jos ne on kerran tehty vertaisarvioinnin läpikäyneissä julkaisuissa. Jos tutkija tai tutkimusryhmä rakentaa merkittävää tutkimuksellista agendaa ja julkaisee paljon, lienee luonnollista, että se progressiivisesti viittaa omiin julkaisuihinsa muiden ohella. Viittaukset omiin julkaisuihin poistettiin yleisesti vanhemmassa bibliometrisessä tutkimuksessa, kun keskityttiin pienempiin aineistoihin, mutta viimeisen parin vuosikymmenen aikana tästä on yhä kasvavassa määrin luovuttu kahdesta syystä. Toisaalta tiedonsosiologian näkökulmasta tätä ei enää pidetä perusteltuna, toisaalta sen toteuttamiseen ei ole luotettavia menetelmiä. Artikkelien ja sitaatioiden ositus Artikkelien ja siteerausten ositus on tekninen välttämättömyys, jotta voidaan analysoida mahdollisimman pienellä virheellä, kenen hyväksi julkaisu tai sen saamat sitaatit voidaan lukea. Osituksen vaihtoehto on kokonaislaskenta (whole count), jossa artikkelit luetaan vain kerran maan tai organisaation hyväksi riippumatta kirjoittajien kokonaismäärästä. Valitettavasti muutamaa vuotta vanhempi WoS-aineisto ei mahdollista ositusta tarkasti kirjoittajien tasolla, sillä se yksilöi kirjoittajat vain organisaatio-osoitteensa perusteella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki täysin samasta osoitteesta tulevat kirjoittajat kirjautuvat WoS:ssa yhdeksi institutionaaliseksi kirjoittajaksi. Mikäli kirjoittajien osoitetiedoissa on yhdenkin merkin ero, ne kirjautuvat eri osoitteiksi. Jos julkaisulla on Helsingin yliopistosta 24 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 kaksi kirjoittajaa, jotka kirjaavat osoitteeksi eri laitoksen, ja Turun yliopistosta neljä kirjoittajaa täysin samasta osoitteesta, kirjaa WoS, että artikkelilla on kaksi Helsingin yliopistosta olevaa institutionaalista kirjoittajaa ja yksi Turun yliopistosta. Scopus-aineistossa tätä ongelmaa ei ole, sillä se mahdollistaa täydellisesti kirjoittajatason osoitteiden erittelyn, eli täydellisen osituksen. Artikkelien ja sitaatioiden ositus on merkittävä bibliometriikan tutkimusala, ja kirjallisuudessa kultainen standardi on käyttää täydellistä ositusta Scopus-aineistolla, ja WoS-aineistolla ositusta institutionaalisten kirjoittajien tasolla (esim. Gauffriau ym. 2008; Ponomariov ja Toivanen 2013). Sitaatiotyöryhmän mukaan tutkimusorganisaatioiden osoitteisiin tai niiden määrään perustuvaa ositusta ei voi tehdä: ”Ositusta ei voida tehdä luotettavasti myöskään eri maihin sijoittuvien affiliaatioiden lukumäärien suhteen, koska affiliaatiotiedoissa on verraten paljon puutteita tai virheitä, eikä yksittäiseen julkaisuun liittyvien affiliaatioiden todellista lukumäärää voida lukea suoraan datasta. Maakoodit ovat sen sijaan lähes aina oikein.” (OKM 2013, 71–72.) On vaikea uskoa että virheellisyyksiä olisi aineistossa tilastollisesti merkitsevä määrä, ainakaan itse emme ole tällaisia nähneet. Ongelmallista on, että Sitaatiotyöryhmä ei ole käyttänyt ulkomaalaisten affiliaatioiden määrää artikkelien määrän tai niiden saaman sitaatioiden ositukseen, vaikka tämä olisi välttämätöntä suomalaisten kirjoittajien todellisen osuuden todentamiseksi. Oma käsityksemme on, että eri maista tulevien osoitteiden määrä pystytään lukemaan luotettavasti, vaikkakin yksittäisten affiliaatioiden osoitetiedossa esiintyisi muita virheitä. (Esim. Toivanen 2013; Toivanen ja Suominen 2013; Ponomariov ja Toivanen 2013.) OKM (2011a) ositti julkaisut käyttämällä kokonaislaskennan ja osituksen sekoitusta: ”Julkaisulla on kuusi kirjoittajaa, joista kaksi edustaa suomalaisia, viisi yhdysvaltalaisia ja kaksi saksalaisia organisaatioita. Nyt Suomen osuus on 1/3 julkaisua (tekijät kolmesta eri maasta). Jos suomalaiset tutkijat työskentelevät kahdes- Natural sciences Medical and Health sciences Engineering and technology Social sciences Agricultural sciences Humanities Julkaisuja Natural sciences 100 % 10 % 20 % 2% 3% 1% 5671 Medical and Health sciences 13 % 100 % 3% 4% 1% 0% 4304 Engineering and technology 52 % 6% 100 % 5% 2% 0% 2217 Social sciences 12 % 16 % 9% 100 % 1% 5% 1101 Agricultural sciences 27 % 8% 8% 2% 100 % 0% 594 Humanities 14 % 5% 3% 26 % 0% 100 % 223 Taulukko 3. Suomalaisten tiedejulkaisujen ristiintaulukointi OECD:n päätieteenalojen mukaan vuosina 1995–2010. Lähde: WoS; VTT; kirjoittajat. Huom.: Vain julkaisutyypit Articles, Conference Proceedings, Meeting Abstracts ja Reviews. sa eri organisaatiossa ja halutaan käyttää täydellistä ositusta, kumpikin organisaatio voi laskea hyväkseen 1/6 julkaisua (1/3 jaettu tasan kahdelle organisaatiolle).” Mikäli Sitaatiotyöryhmän uusin raportti (2013) on hyödyntänyt tätä menetelmää, on tuloksiin jäänyt niin paljon kohinaa, että niitä tuskin voi pitää luotettavina. Merkittävä syy OKM:n bibliometrisen raporttien tulosten epäluotettavuuteen on epäselvät artikkelien ositusmenetelmät. Ne voivat vääristää organisaatiokohtaisen julkaisutuottavuuden ja saatujen sitaatioiden määriä siten, että lopullista virheen kokoa ei voi luotettavasti arvioida. Artikkelien saamien sitaatioiden ositus eri tieteenalojen kesken tuottaa myös ongelman, joka kyseenalaistaa Sitaatiotyöryhmän tuloksia. Sekä WoS että Scopus ovat määritelleet kaikille indeksoimilleen lehdille jonkin tieteenalan sekä tämän lisäksi antavat jokaiselle julkaisuille julkaisutason tieteenalaluokituksen. Pelkästään WoS:n julkaisutason tieteenaloja on noin 250. WoS:n ja Scopuksen tieteenalaluokitukset eivät ole hierarkkisia, ja ne ovat keskenään päällekkäisiä ja ristikkäisiä. Tästä seuraa, että jos julkaisu kuuluu yhteen luokkaan, se voi kuulua myös toiseen tai useampaan. Lääke- ja terveys tieteiden bibliometrinen tietokanta MEDLINEn tieteenalaluokitukset taas ovat luonteeltaan ortogonaalisia, eli toisensa poissulkevia. Sitaatiotyöryhmä on kuitenkin lähtenyt siitä, että tieteenalaluokitukset ovat hierarkkisia ja että julkaisuja ja niiden saamia sitaatteja voidaan niiden perusteella jakaa: ”Tutkimuslaitos on saamassa julkaisusta organisaatioiden lukumäärään perustuvan osituksen jälkeen nimiinsä 0,2 julkaisua ja lehden tieteenaloiksi on ilmoitettu alat A ja B. Tällöin ensisijaisen tieteenalan mukainen ositus tuottaa organisaatiolle tieteenalalla A luonnollisesti 0,2 julkaisua. Jos ositus tehdään kaikkien tieteenalojen mukaisesti, organisaatiolle lasketaan tieteenalalla A 0,1 julkaisua ja tieteenalalla B 0,1 julkaisua.” (OKM 2011a, 14.) Työryhmän raportit vuodelta 2011 osittivat julkaisuja ja julkaisivat laatuarvioita yksittäisten tieteenalojen tasolla, mutta vuoden 2013 julkaisuissa työryhmä pitäytyi julkaisemaan laatuarvioita vain koottujen päätieteenalojen tasolla, mikä vähensi virheellisyyksiä jonkin verran, sillä usein päällekkäiset tieteenalaluokitukset osuvat kuitenkin samaan päätieteenalaan. Virheellinen ositusmenetelmä on kuitenkin tuottanut merkittävän vinouman Sitaatiotyöryhmän analyysiin. Taulukko 3 antaa osviittaa OECD:n päätutkimusalojen kohdalla, miten useasti eri suomalaisten tiedejulkaisujen päätieteenalat menevät ristikkäin vuosina 1995– 2010. Luonnontieteen julkaisuista noin 20 % kuuluu myös tekniikan alaan, ja lääke- ja ter T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 25 veystieteen alan julkaisuista noin 13 % kuuluu myös luonnontieteisiin. Tekniikan alan julkaisuista yli 60 % kuuluu myös muihin tieteenaloihin. Koska WoS:n tai Scopuksen tieteenalaluokitukset ovat päällekkäisiä ja ristikkäisiä, niiden pohjalta ei voi katsoa jonkin julkaisun kuuluvan esimerkiksi puoleksi tekniikan alaan, yhden neljäsosan verran luonnontieteisiin ja yhden neljäsosan verran lääketieteeseen. Tieteenalaluokituksia voidaan hyödyntää ryhmittelemään julkaisuja ja sitaatioita, mutta niitä ei voida soveltaa kirjoittajaorganisaatioiden tai saatujen sitaatioiden osittamiseen. Kohti luotettavaa tietoa Tiede- ja innovaatiopoliittisen päätöksenteon tulisi pohjautua tutkittuun ja luotettavaan tietoon järjestelmän rakenteista ja kehityksestä. Olemme analysoineet ehkä yhden merkittävimmän viime aikojen tiedepoliittisen selvitys- ja tutkimustyön metodeja ja esittäneet, että siinä on vakavia puutteita. Näistä oleellisin on, että Sitaatiotyöryhmän uusin ja kattavin selvitys ei ole riittävästi ottanut huomioon Suomen innovaatiojärjestelmän tärkeimpiä kasvukomponentteja vuosina 1990– 2010, eli tekniikan alan tieteitä ja suomalaisten kasvanutta osallistumista kansainvälisiin konferensseihin. Lisäksi olemme yksilöineet muita epäselvyyksiä. Tiedeyhteisön on omalta osaltaan syytä käydä huolellisesti läpi esittämämme väitteet ja tarvittaessa korjata niitä. Suomessa on käynnissä merkittävä yhteiskunnallinen rakennemuutos, ja sen myötä tutkimusja innovaatiojärjestelmän vaikuttavuusarvioinnin merkitys poliittisessa päätöksenteossa kasvaa. Siksi on syytä korostaa, että – edes tieteellisesti luotettavasti tehtynä – kapea kvantitatiivinen analyysi tutkimus- ja innovaatiojärjestelmästä ei luo riittävän laaja-alaista ja syvällistä kuvaa innovaatiojärjestelmän rakenteista ja dynamiikasta. Evaluatiivisen bibliometriikan kiinteä ja välttämätön pari on kvalitatiivinen tutkimus. Sen tehtävä on kontekstualisoida saadut tulokset innovaatiojärjestelmän ominaisuuksiin ja kehitysvaiheeseen sekä luoda välitön tulkinnallinen viitekehys bibliometrisille tuloksille. 26 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Kirjallisuus Bornmann, L., Leydesdorff, L. ja Mutz, R., 2013. The use of percentiles and percentile rank classes in the analysis of bibliometric data: Opportunities and limits. Journal of Informetrics, 7(1), 158–165. Gauffriau, M., Larsen, P. O., Maye, I., Roulin-Perriard, A. ja Ins, M. 2008. Comparisons of results of publication counting using different methods. Scientometrics, 77(1), 147–176. Opetus ja kulttuuriministeriö, 2011a. Sitaatioindeksityöryhmän raportti. Kansainvälisten julkaisu- ja viittaustietokantojen käyttö suomalaisen tiedepolitiikan suunnittelun apuna. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:12. http://www.minedu.fi/export/ sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/okm12. pdf?lang=fi. Opetus ja kulttuuriministeriö, 2011b. Sitaatioindeksityöryhmä II:n raportti. Suomalaisten tutkimusorganisaatioiden Web of Science -julkaisut ja niiden vaikuttavuus vuosina 1990–2009. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:34. http://www.minedu.fi/export/ sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/okm34. pdf?lang=fi. Opetus ja kulttuuriministeriö 2013. WoS vai Scopus? Suomalaisen tutkimuksen tila 2010-luvun alussa kansainvälisten viiteaineistojen mukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:17. http://www.minedu. fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/ okm17.pdf?lang=fi. Ponomariov, B. ja Toivanen, H., 2013. Knowledge flows and bases in emerging economy innovation systems: Brazilian research 2005–2009. Research Policy. http:// dx.doi.org/10.1016/j.respol.2013.09.002. Toivanen, H., 2013. The Shift from theory to innovation: The Evolution of Brazilian research frontiers 2005–2011. Technology Analysis & Strategic Management. http:// dx.doi.org/10.1080/09537325.2013.850160. Toivanen, H. ja Suominen, A., 2013. Research collaboration and production of excellence: Finland 1995–2009. 14th International Society of Scientometrics and Informetrics Conference, ISSI 2013, 15–19 July 2013, Wien, Austria. Proceedings of ISSI 2013 Vienna. Volume II. Society of Scientometrics and Informetrics; University of Vienna; Austrian Institute of Technology (2013), 1506–1527. Kiitämme Torsti Loikkasta ja Kai Hussoa kommenteista ja huomioista. Kaikki väitteet ja mahdollisuudet virheellisyydet ovat kuitenkin yksistään kirjoittajien vastuulla. Hannes Toivanen on filosofian tohtori ja VTT:n johtava tutkija. Arho Suominen on tekniikan tohtori ja VTT:n erikoistutkija. KATSAUKSIA Tekniikan päivät 2014 Tiedeakatemiat ja talkoohenki Olavi Nevanlinna On tapana sanoa, että optimisti on se, joka näkee puolillaan olevan lasin olevan puoliksi täynnä. Mutta onhan asia niinkin, että vain jo osittain tyhjänä olevaan lasiin mahtuu uutta. Sitä on nyt näillä Tekniikan päivillä tarjolla. Siirryn tässä avauspuheenvuorossa päivien pääteemasta, ilmasta, Suomen henkiseen ilmapiiriin ja tiedeakatemioiden vaikuttavuuteen. Eilen tuli täyteen 165 vuotta siitä, kun tekniikan opetus alkoi Suomessa Helsingfors tekniska realskolassa. Tekniikan päivät vuorottelevat Tieteen päivien kanssa, jotka järjestetään naapurikaupungissa parittomina vuosina tähän samaan aikaan. Vuonna 2008 Teknillinen korkeakoulu tuli toimineeksi yliopistona sata vuotta ja ensimmäiset Tekniikan päivät avasi silloin juhlavuoden. Ajatuksena oli kerätä katselmuksia tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista erilaisten ongelmien ratkaisuissa, luoda foorumi, jolla voimme keskustella tekniikan tuomasta valosta ja sen luomista varjoista, tekniikan etiikasta ja teknokulttuurin ohjattavuudesta. Päädyimme jakamaan maailman antiikin tavoin neljään osaan ja aloitimme vedellä. Tekniikan Akatemia sitten ottikin pallon vastaan. Veden jälkeen teemoina ovat olleet tuli ja maa. Ja nyt aiheena on ilma, tarjolla on uusinta uutta globaalista ilmastosta sisäilman ongelmiin asti, lähes kaikesta siltä väliltä. Ilman piiristä ilmapiiriin Jotain on meidän suomalaisessa olemisessa hukassa. Niin kauan kuin kiivettiin, tiedettiin mihin suuntaan ponnistaa. Ja kiivetessä saa olla rohkea. Kun meidän on nyt osattava myös rajata ja jopa kaventaa, tuntuisi kuin olisimme laskeutumassa – ja hallittu, kisaileva laskeutuminen on vaikea taitolaji. Kun talous vuonna 2008 sakkasi, istahdimme varovaisina kukkulan laelle odottamaan, että menisipä tuo jo ohi. Hieman samaan tapaan mutta hitaammalla aikaskaalalla olemme, täällä Suomessa ja muuallakin, istuneet kuin katsomossa, että onko se ilmastonmuutos totta vai ei, koska se oikein oikeasti alkaa. Globaalitalous on vaikeuksissa samanaikaisesti ilmastonmuutoksen kanssa. Se ei saisi lannistaa vaan päinvastoin. Helsingin Sanomien pääkirjoittaja kirjoitti 15.1.2014, että ”On varmaan tyydyttävä siihen, että hallitus kykenee pitämään Suomi-veneen pystyssä virran vietävänä”. Ennen veneellä kuljettiin soutaen ja kauas. Tarvittaessa vene vedettiin kannasten yli. Olemme edelleen erilaisilla ranking-listoilla todella korkealla. Vähättelemme niihin liittyvää totuutta ja mahdollisuutta, mutta toisaalta välttelemme katsomasta huolella talousrakenteemme tilaa. Esimerkki listalta jossa olemme jatkuvasti pudonneet: Vuonna 2006 olimme kolmanneksi viimeisin epäonnistuneiden valtioiden listalla, vuodesta 2007 vuoteen 2010 olimme toiseksi T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 27 viimeinen ja sen jälkeen olemme olleet hännänhuippuna, siis epäonnistuneiden listalla. (The Fund for Peace, promoting sustainability since 1957.) Kun Suomi on Transparency Internationalin listalla kolmas, niin uutisoimme, että Suomi on menettänyt kärkipaikan. Taulukko, josta näkyisi, että tiukin kärki on ollut tasainen jo kauan, ei tee otsikoita. Mutta kun PISA-tuloksissa mentiin hieman alaspäin, uutisoimme, että romahti. Yrittelin kolmisen vuotta sitten pientä kokonaisarviota koulutusjärjestelmästämme otsikolla ”Miten käy PISA-kansalta leikinlasku” (löytyy tuolla otsikolla googlaamalla). Puolivakavasti olen vastaillut maailmalla Suomen PISA-menestyksestä kysyttäessä, että se johtuu lämpimästä ruuasta. Luottamus koulutukseen ei ole syntynyt itsestään. Koulun on koettu olevan kaikkia varten. Enää ei lämmin ruoka rakenna tätä luottamusta. Asiantuntijoiden tulee osata etsiä syitä oman spesiaalialueen ulkopuoleltakin. Kun opettajien viestiin, ettei luokassa ole riittävää järjestystä, vastataan, ettei kuri kuulu nykynuoren elämään, niin ei se ole vastaus. Kouluun tullaan väsyneinä, ärtyneinä, aamiainen syömättä. Onko niin, että nykynuori nuokkuu pitkälle yöhön keho valmiustilassa odottamassa, että joku vielä viestittää. Tekniikan kehittäjillä on vastuu sen käytöstä. Kännykät ja läppärit illalla kotona kiinni ja parkkiin. Näilläkin päivillä on tarjolla paljon tietoa niille, jotka sitä haluavat ja joilla on mahdollisuus tulla paikalle. PISA-tutkimuksen huolestuttava viesti mielestäni oli, että syrjäseutujen poikien osaaminen on pudonnut. Se on otettava vakavasti – siinä ei varmaankaan ole kysymys mistään sellaisesta, joka pienillä opetustilanteen korjausliikkeillä pysähtyisi. Päättäjistä ja asiantuntijoista Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja Tuomas Pöysti kuvasi julkisuudessa viime syksynä päättäjien ja asiantuntijoiden vinksahtanutta asentoa. Virkamiesten tulisi esitellä faktat, joiden pohjalta ja arvomaailmansa huomioon ottaen poliittiset päättäjät sitten tekevät valintansa. Nyt tuntuu kuin päättäjät löisivät ensin 28 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 kiinni lopputuleman ja virkamiehille jää perustelujen rakentaminen. Presidentti Sauli Niinistö totesi uudenvuoden puheessaan, varmaankin itsenäisyyspäivän tapahtumiin viitaten, että ”demokratiaa ei edistetä naamion takaa”. Mutta olisiko meillä myös päättäjät hieman naamion takana. Päättäjien neuvomiseen tarkoitettu Tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) toimii suljetusti. Entä, ovatko virkamiesten taustoituslaskelmat julkisia? Suomen Akatemiaa tarkastellut kansainvälinen arviointipaneeli totesi syyskuussa julkistetussa raportissaan varsin karusti, että Suomen tiedejärjestelmästä puuttuu tiedepohjaista neuvontaa harjoittava riippumaton tiedeakatemia. Neuvonnassa tulee voida valottaa asiakokonaisuutta monelta suunnalta, sekä alhaalta että ylhäältä. Tiedeakatemiat kokoavat asiantuntijoita monitieteisesti, ja siten ne ovat tässä monessa mielessä keskipisteessä. Lokakuussa valtioneuvoston kanslia sitten asettikin kansleri emeritus Kari Raivion selvittämään tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon järjestämistä. TIN on myös arvioitavana – tuloksia odotellaan maaliskuussa. Suomessahan on neljä tiedeakatemiaa, Suomen Tiedeseura, Suomalainen Tiedeakatemia sekä Tekniikan Akatemian, TAF:n yhteydessä, toimivat Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland (STV) ja Teknillisten Tieteiden Akatemia (TTA). Suomen Akatemiahan on sen sijaan valtion tiedevirasto, jolle on erikoisesta historiasta johtuen jäänyt varsin komealta kalskahtava, mutta varsinkin kansainvälisissä kuvioissa harhaanjohtava, nimi. Pienessä maassa sama tieteilijä tulee helposti toimineeksi useissa rooleissa. Siksi on hyvä pitää mielessä, että esimerkiksi Suomen Akatemiassa toimikuntiin nimetty tutkija käyttää asiantuntijana julkista valtaa. Tiedeakatemioiden puolella työ tehdään pääosin talkootyönä ja kollektiivin jäsenenä. Tiedeakatemioilta odotetaan kansainvälisesti riippumattomuutta – ja tämän katsotaan usein edellyttävän jonkinasteista taloudellista riippumattomuutta. Suomessa tämä on todella puritaanisessa asussa. Valtio tukee Millennium- palkintoa ja tiedeakatemioiden kansainvälistä yhteydenpitoa, mutta kotimaassa tiedeakate miana toimimiseen tukea ei ole lainkaan. Tekniikan Akatemiaan, joka on muodoltaan säätiö, on viime vuonna perustettu akatemianeuvosto-niminen toimielin, johon henkilöakatemiat STV ja TTA on kutsuttu yhteisöinä jäseniksi. Tekniikan puolella meillä on nyt sitten sekä kohtuukokoinen toimisto että laaja asiantuntijaverkosto tekniikan ja innovaatiopolitiikan osalta tutkittuun tietoon perustuvaa neuvontaa harjoittamaan. Korostan mielelläni, että riippumattomuus käy käsi kädessä talkooasenteen kanssa. Talkooperinteeseen kuitenkin usein kuuluu, että talkoiden järjestäjä tuo paikalle pikkuisen juotavaa ja purtavaa. Tiedeakatemioita voisi tukea pienellä korvamerkitsemättömällä siivulla, jotta nämä harkintansa mukaan toisivat päättäjille hyvin valmisteltuja tilannekuvauksia. Hyvin koottujen raporttien tekeminen vie aikansa. Nopeampi tiedepohjainen neuvonta on hyvä järjestää lisäksi erikseen. Tutkimusja innovaationeuvoston sijasta meillä voisi olla avoimesti toimiva neuvosto, jossa painopiste olisi neuvosto-sanan mukaisesti neuvonnassa. Tiedeyhteisön neuvonnan ja poliittisten päättäjien väliin on kuitenkin hyvä jättää pieni, näkyvä, molemminpuolisen kunnioituksen mahdollistava hajurako. Barroson tiedeneuvoja, Chief Scientific Adviser Anne Glover on kertonut, että aloittaessaan tehtävässään häntä oli kehotettu olemaan varovainen julkisuuden kanssa. Johon hän oli vastannut, että ”vain olemalla avoin joka suuntaan saan tiedeyhteisön mukaani”. Tiedepolitiikan ja siihen liittyvän strategisen päättämisen osalta valtioneuvosto on jo viime syyskuussa linjannut ajatuksiaan. Toivottavasti myös tiedepohjaisen neuvonnan osalta suunnitelmat kiteytyvät niin ripeästi, että ne saadaan mukaan seuraavan hallituksen ohjelmaan. Kirjoittaja on matematiikan professori Aalto-yliopistossa. Kirjoitus perustuu Tekniikan päivien avaussanoihin Espoossa 16.1.2014. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 29 30 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 FREDA 33, HELSINKI MA-PE 10.30 - 18.00 LA 10.30 - 15.00 PUH. 611 611 WWW.AINO.NET Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa Seppo Laaksonen Tilastotieteessä yleistäminen tarkoittaa johtopäätösten tekemistä otoksesta tai muusta suppeammasta joukosta isompaan kokonaisuuteen, perusjoukkoon. Media ja muut julkiset toimijat voivat vastaavalla tavalla tehdä yleistyksiä. Aina on vaarana niin sanottu yleistysvirhe. Tarkastelen näitä kysymyksiä esimerkkien, etupäässä galluppien ja Pisa-tulosten valossa. Tieteellisen tiedon ja termien käyttö on medialle hankalaa, koska sen tulee saada sanomansa perille tavallisellekin lukijalle. Sen vuoksi yksi vaihtoehto on jättää julkaisematta kirjoitukset joissa pyritään sanomaan asiat niin oikein kuin mahdollista. Näin on uskoakseni usein käynyt. Toinen äärivaihto on tehdä tieteellisistä tuloksista pinnallisia analyysejä, jopa huvittavia. Kolmas linja on esittää ihan oikeita tuloksia mutta jättää sivummalle tulosten tarkkuus. Tällöin pienetkin erot voivat nostaa suuria otsikoita. Tilastollisen tiedon käsittely on medialle erityisen hankalaa. Tarkastelen tilannetta erityisesti Pisan eli OECD:n koulusaavutustutkimuksen uusimman uutisoinnin näkökulmasta, mutta esitän muitakin esimerkkejä. Esimerkkini ovat pääosin maamme päälehdestä, Helsingin Sanomista. Lehdellä on myös hyviä käytäntöjä, jollainen on kertoa galluppien ja muiden tulosten laadusta jotakin. Niinpä 19.12.2013 sen Faktalaatikossa sanotaan: ”TNS Gallup selvitti Helsingin Sanomien toimeksiannosta puolueiden kannatusta edustakuntavaaleissa. Puhelinhaastatteluja oli 25.11.–14.12.2013 yhteensä 2 429 kappaletta. Vastaajat edustavat Suomen äänestysikäistä väestöä Ahvenanmaata lukuun ottamatta. 33 prosenttia vastanneista ei osannut tai halunnut sanoa, mitä puoluetta he äänestäisivät. Tähän ryhmään kuuluvat myös ne, jotka eivät aio äänestää. Tulosten virhemarginaali on vajaat 2 prosenttiyksikköä suuntaansa suurimpien puolueiden kohdalla.” Seloste ei toki kerro mitään siitä, kuinka hyvin vastaajat edustavat äänestysikäistä väestöä. Ilmeisesti yli 80-vuotiaat yhä puuttuvat aineistosta, kuten vuonna 2011, jolloin sain aineistot käyttööni (Laaksonen 2011). Virhemarginaali kerrotaan mutta ilmeisesti tilan säästämisen takia ei sitä, miten paljon pienempi se on pienemmillä puolueilla. Tämä seloste on mainio siksi, että lukijat kiinnittäisivät tulosten epävarmuuteen jotain huomiota. Eri asia on sitten se, kuinka vähän media itse siitä välittää. Muutaman kymmenyksenkin ero voidaan uutisoinnissa katsoa merkittäväksi, vaikkei ero olisi tilastollisesti merkitsevä. Tilastollinen merkitsevyys ei toki ole yksikäsitteinen. Se riippuu myös siitä, kuinka suuren riskin tulkitsija on valmis ottamaan johtopäätöksenä epäonnistumiselle. Median virhemarginaalissa riski on 5 prosenttia. Isommankin riskin toki voi ottaa, jolloin on mahdollista pitää pienempiä eroja olennaisina. Kaiken kaikkiaan tässä on kyse siitä, miten otoksen tai muun osa-aineiston tieto yleistetään tavoiteperusjoukkoon, mikä puoluekannatusmittauksissa tarkoittaa vaaleissa äänestäviä, jos vaalit pidettäisiin kyselyn tekoaikana. Pisa-tutkimuksessa yleistäminen taas tapahtuu 15 vuotta täyttäneiden ikäluokkaan, joka käy koulua. Suomessa tämän ikäluokan koko vuoden 2012 tutkimuksessa on hieman yli 60 000. Huonompi käytäntö Helsingin Sanomissa koskee muun muassa yhä enemmän käyttöön tulleiden internet-paneelien hyväksi käyttöä. Tämä kyselytapahan on helpohko, jos paneeli on luotu, mutta menetelmä ei takaa laatua. Hel- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 31 singin Sanomat uutisoi 22.12.2013 ”Kehno työrauha syy Pisa-tappioon.” Tässäkin uutisessa on Fakta-laatikko, jossa kerrotaan 18–74-vuotiaita vastaajia olevan 1 079 ja virhemarginaalin kolme prosenttiyksikköä suuntaansa. Lisäksi todetaan käytetyn TNS Gallupin internet-paneelia. Tämä on periaatteessa hyvä asia, mutta harva lukija tietää, mitä se tarkoittaa. Itse olen äskettäin kirjoittanut paneelista kahdellakin julkisella foorumilla (Laaksonen 2013a ja b). Niitä ei lehden lukijan voi edellyttää tutkineen. Siksi tarkempi tieto olisi paikallaan. Sellaista suosittelee STTLehtikuva, jonka tyylikirjassa sanotaan (http:// www.stt.fi/content/tyylikirja): ”SUHTAUDU VARAUKSELLISESTI NETTIPANEELEIHIN JA HARKITSE JULKAISUA ERIKSEEN. KERRO LUKIJALLE MENETELMÄN EPÄVARMUUSTEKIJÄT. Nettipaneeliin voi ilmoittautua itse netissä, mutta siihen saatetaan kutsua väkeä myös esimerkiksi puhelimitse ja postitse. Lopullinen vastaajajoukko edustaa usein karkeasti koko väestön ikä-, sukupuoli- ja kotipaikkajakaumaa, mutta otos ei välttämättä vastaa mielipiteiden jakautumaltaan koko väestöä. Syynä on se, että mukaan saattaa valikoitua keskimääräistä aktiivisempia ihmisiä. Lisäksi otoksesta voi jäädä pois ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä ainakaan aktiivisesti.” Oletan, että STT-Lehtikuvan asiakkaat noudattavat tyylikirjan ohjeistusta. Kummassakin Helsingin Sanomien Fakta-laatikossa tuodaan rutiininomaisesti esille tulosten epävarmuus. Eri asia on sitten, kuinka vakavissaan lehden toimittajat siihen suhtautuvat. Monet esimerkit viittaavat siihen, että mitään muuta ei tarvita. Juttu itse voidaan kirjoittaa siitä välittämättä, tavoitteena riittävä ”vetävyys”. Pelkona lienee, ettei kukaan lue juttua, ellei mukana ole liioittelua. Pisa 2012 antaa tästä hyviä esimerkkejä. Esimerkiksi Suomen sijoitukseksi matematiikassa uutisoidaan 12:s, vaikka julkisen tiedon mukaan tilastollisesti samalla tasolla on useita maita, ja Suomen sijoitus objektiivisesti määriteltynä on välillä 11–17. Toinen asia näissä mittauksissa on se, että osaaminen uutisoitiin matematiikkana, luonnontieteenä ja lukemisena, vaikka kaikissa kyse on lukutaidosta (literacy), joka tarkoittaa oppilaalle annettujen käytännönläheisten tehtävien ymmärtämistä ja oikein tulkitsemista. Tämä 32 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 näkökulma oli mediassa hyvin vähäisessä roolissa. Itse olen käyttänyt pitkään opetuksessa Pisaa esimerkeissä, ja matematiikan sijasta termini on ”matemaattis-tilastollinen lukutaito”. Termi sinänsä ei ole tärkeä mutta ansaitsisi asianmukaisen selosteen. Pisa-uutisoinnissa minua häiritsi myös se, että hyvin vähän kerrotaan tuloksia sen laajasta kyselymateriaalista, joka mielestäni tarjoaisi arvokkaampaa tietoa koulujen kehittämiseen kuin pelkät osaamistulokset. Olisi esimerkiksi hyvä löytää syyt sille, miksi Suomi sijoittuu koulussaolon onnellisuudessa aivan viimeisten joukkoon. Naapuri Viro on samalla tasolla. Helsingin Sanomat teki 8.12.2013 myös laajan ja monilta osin ansiokkaan jutun poikien ja tyttöjen osaamis eroista: ”Ensimmäistä kertaa Pisa-tutkimusten historiassa Suomen tytöt olivat kaikissa testeissä parempia kuin pojat.” Näin voidaan ilman virhemarginaalia toki todeta, mutta jos se otetaan huomioon, ei tyttöjen ja poikien keskiarvojen ero matemaattis-tilastollisessa lukutaidossa ole lähimainkaan merkitsevä. Edellisessäkään Pisassa vuonna 2009 ero ei ollut merkitsevä, vaikka keskiarvo oli niukasti toisin päin. Tytöt ja pojat ovat samalla tasolla matematiikassa valtaosassa maita. Australia ja Sveitsi ovat niukasti poikkeuksia, poikien ollessa parempia. Sen sijaan tilanne on ollut kaikkien kolmen viimeaikaisen Pisa-tutkimuksen osalta sama kirjoitetun tekstin ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Tyttöjen taso on huomattavasti parempi. Suomi on tältä osin ollut kärjessä, mutta nyt Viro nousi sen edelle. Tähän eroon olisi voitu havahtua jo monta vuotta sitten. Otoksen ymmärtäminen ja sen pohjalta yleistäminen ei ole helppoa. Pisa-esimerkeissäni toimittajat tekivät ”yleistysvirheen”. Tätä ihan hyvää termiä käyttää kolumnisti Matti Apunen (HS 31.12.2013) väittäessään arkkipiispa Kari Mäkisen syyllistyneen siihen lausuessaan: ”Meidän pitäisi toivoa tiedostusvälineille suhteellisuudentajua, oikeudenmukaisuutta ja totuudellisuutta.” Apusen mielestä Mäkinen tekee yleistysvirheen, koska arvostelee tiedostusvälineitä noiden puutteesta. Apusen perustelua en ymmärrä, koska lause ei sisällä tällaista väitettä. Internet-paneelin tulosten perusteella on mahdollista tehdä yleistysvirhe, mutta tuloksen hyvyyteen on mahdotonta päästä kunnolla kiinni, koska aineisto ei ole kunnon otos. Sen sijaan Pisa-aineistot ovat hyvin tarkasti valvottuja ja otokset korkeatasoisia. On kiinnostavaa, että tuloksia voidaan epäillä muista syistä, erityisesti jos joistakin ryhmistä poimitaan suhteellisesti isompia otoksia. Suomen 2012 aineistossa haluttiin saada kahdesta ryhmästä selvästi isompi aineisto, ruotsinkielisistä ja maahan muuttaneista. Näin siksi, että olisi mahdollista laskea tarkempia tuloksia heistä. En havainnut, että ruotsinkielisten yliedustus olisi herättänyt keskustelua, kuten maahan muuttaneiden yliedustus. Kansanedustaja Osmo Soininvaara otsikoikin bloginsa (www. soininvaara.fi) 8.12.: ”Vaikuttiko näytteen valinta Pisa-katastrofiin?” Vaikka kirjoittajaa ja muita lukijoita valistettiin otosaineiston pohjalta tehtävän arvion eli estimoinnin periaatteista, lienee joillakin yhä tuo sama usko. Osallistuin itsekin samassa blogissa keskusteluun ja tein muutamia lisäanalyysejä. Ne eivät puolla Soininvaara väitettä, mutta tosiasia on että Suomessa maahanmuuttajien lasten osaamistaso on melko matala. Syntyperäisten taso on joka tapauksessa laskenut. Eräs blogiosallistuja epäili, että maahanmuuttajien määrä huonontaa syntyperäisten tasoa. En löytänyt tähän näyttöä. Kirjallisuutta Laaksonen, Seppo (2011). Gallupeilla politikoidaan. Elokuu. Kanava. Laaksonen, Seppo (2013a). Surveymetodiikka. Aineiston kokoamisesta puhdistamisen kautta analyysiin. Ventus Publishing. 2nd Edition. 230 ss. http://bookboon. com/fi/surveymetodiikka-ebook Laaksonen, Seppo (2013b). Nettikyselyt ovat nykyaikaa. Kansantaloudellinen Aikakauskirja 4, 541–548. Klaus Mäkelä – tekstit, teot ja elämä Professori Klaus Mäkelä kuoli viime joulukuun 17. päivänä. Hänen muistokirjansa ilmestyy kesäkuun alussa. Klaus Mäkelä oli kansainvälisesti arvostettu alkoholitutkija, tieteen kehittäjä, ajattelija, yhteiskunnallisten uudistusten vaikuttaja, satojen intohimojen yhteiskuntatieteilijä ja suomen kielen salarakastaja. Näistä aiheista kirjoittavat Risto Alapuro, Claes Andersson, Ilkka Arminen, Irmgard EisenbachStangl, Lars D. Eriksson, Antti Eskola, Katarina Eskola, Elina Haavio-Mannila, Auli Hakulinen, Elina Hemminki, Risto Heiskala, Risto Jaakkola, Kalevi Kivistö, Risto Kolanen, Kimmo Leppo, Leila Melart, Margaretha Mickwitz, Pekka Peltola, Teuvo Peltoniemi, Kari Puro, Robin Room, Pia Rosenqvist, Tom Sandlund, Jussi Simpura, Astrid Skretting, Marja-Leena Sorjonen, Kerstin Stenius, Pekka Sulkunen, Ilkka Taipale, Kaarlo Tuori, Ritva Turunen-Grönick ja Matti Virtanen. Kirjassa on myös Klaus Mäkelän omia tekstejä. Kirja ilmestyy Sosiaalipoliittisen yhdistyksen tutkimusten sarjassa. Sen toimittavat Auli Hakulinen, Risto Jaakkola, Kerstin Stenius ja Matti Virtanen. Alkoholitutkimussäätiö on myöntänyt apurahan kirjan julkaisemiseen. Jos haluat tilata kirjan, maksa viimeistään toukokuun 10. päivänä 25 euroa tilille FI98 4055 3020 1099 89 (Aktia Bank, Kerstin Stenius) ja ilmoita nimesi ja postiosoitteesi lomakkeella, joka löytyy osoitteesta www.nordicwelfare.org/klausmakela. Yhteystiedot voi ilmoittaa myös osoitteella Kerstin Stenius, NVC, Topeliuksenkatu 41 a A, 00250 Helsinki. Tilauksesi postitetaan ilmoittamaasi osoitteeseen heti kirjan tultua painosta. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tilastotieteen professori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 33 Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään Joonas Koivukoski Modernien yhteiskuntien toimintakyky perustuu merkittävästi erikoistuneeseen asiantuntijatietoon ja asiantuntijoiden kykyyn kommunikoida erikoisosaamistaan. Viimeaikoina kysymys tiedeviestinnän luonteesta on noussut keskeiseksi puheenaiheeksi tiedepolitiikassa. Näissä keskusteluissa painotetaan tiedeviestinnän dialogisuutta ja molemminpuolista oppimista yksipuolisen valistamisen sijaan. Vuoropuheluita korostavat ehdotukset ovat tervetulleita, mutta käytännössä niiden toteuttaminen ei ole ongelmatonta. Tiedeviestintä voidaan ymmärtää tiedeyhteisöjen sisäiseksi ja ulkoiseksi tiedonvälitykseksi tutkimuksen avulla saaduista tiedoista ja tutkimustuloksista. Tämä yleiskäsite kattaa tieteenalan sisäisen keskustelun, tieteenalojen välisen kommunikaation – viestinnän opetuksessa ja täydennyskoulutuksessa – sekä yleistajuisen kaikille kansalaisille suuntautuvan populaarin tiedeviestinnän (TJNK 2013, 8). 1980-luvun lopulta lähtien tiedeviestintäkeskustelussa on korostunut eettisyys ja vuorovaikutteisuus. Tieteen popularisoinnin ja tieteestä tiedottamisen sijaan nykyään puhutaankin tiedeviestinnästä, jonka oletetaan olevan kaksisuuntaista ja vuorovaikutteista. 2000-luvulla dialogista tiedeviestintää on vakiintunut kuvaamaan sateenvarjotermi public engagement of science, jolle Sampsa Saikkonen ja Esa Väliverronen (2013) ehdottavat suomennosta osallistava tiedeviestintä. Suomennos on toimiva, mutta kuten kirjoittajatkin huomauttavat, käsitteellä ”osallistava” voi olla teknis-välineellinen konnotaatio. Eikö mahdollistava tiedeviestintä voisi kuvata paremmin maallikon ja tutkijan mahdollisuutta molemminpuoliseen oppimiseen? 34 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Nykyään mahdollistava tiedeviestintä on hyvin monimuotoista Tiedeakatemian synteettisistä Kannanotoista tiede-slamin kaltaisiin viihteellisiin spektaakkeleihin. Suomessa mahdollistavan tiedeviestinnän keskeisimmät haasteet liittyvät sen institutionalisoimiseen: tutkijoiden ja journalistien viestintäkoulutuksen kehittämiseen sekä populaarin tiedeviestinnän tunnustamiseen ja tukemiseen akateemisena työnä (TJNK 2013). Mahdollistavaa tiedeviestintää tarvitaan, koska se herättelee mielenkiintoa tieteen tuloksia kohtaan ja ohjaa kansalaisia tarkemman tiedon lähteille sekä antaa tutkijoille ja tutkimukselle yhteiskunnallista näkyvyyttä. Monipuoliseen vertaisarviointiin ja avoimeen kritiikkiin perustuva tutkimustieto voi tukea yhteiskunnallista päätöksentekoa ja rikastaa julkista keskustelua. Tutkijat itse kokevat, että heillä on velvollisuus kertoa tutkimustuloksistaan yhteiskunnalle, joka rahoittaa heidän tutkimuksensa. He myös haluavat varmistaa oikean tiedon leviämisen yhteiskunnassa ja oikoa harhakäsityksiä. Lisäksi tutkijat näkevät julkisuudella olevan myönteisiä vaikutuksia tutkijan työn houkuttelevuuden ja rahoituksen saannin kannalta. (TJNK 2013, 8–10.) Eri asiantuntijuuksien arvostuksista julkisuudessa Media on yksi keskeinen tekijä siinä, että tutkimustieto välittyy kansalaisille, päätöksentekijöille ja poliitikoille ymmärrettävästi ja yleistajuisesti (TJNK 2013, 11–12). Tiedeviestinnässä media sekä vastaa kasvaneeseen asiantuntijuustiedon kysyntään että rakentaa tätä asiantuntijuutta. Eri tieteenalat ovat saavuttaneet erilaisia auktoriteettiasemia, joita toisaalta uusinnetaan ja toisaalta haastetaan jokapäiväisissä keskusteluissa. Jakob Arnoldi (2007) tarkastelee Pierre Bourdieun analyyttisen viitekehyksen kautta, kuinka asiantuntijuuden legitimiteetti rakentuu julkisuudessa ja julkisuudelle. Arnoldi esittää, että uudet tiedon tuottamisen alat, kuten ajatushautomot ja tutkimusyritykset, joita massamedia nostaa yhä useammin julkisuuteen, uhkaavat tutkijoiden ja yliopistojen roolia perinteisinä asiantuntijuuden lähteenä. Hänen mukaan asiantuntijuus olisi parasta ymmärtää symbolisen statuksen ja auktoriteetin tuotteena, joka vaihtelee ajan myötä (MacLeod 1988 Arnoldin 2007 mukaan). Asiantuntijuuden – bourdieulaisittain yhden kulttuurisen pääoman muodon – tunnustus ja status vaihtelevat myös akateemisen kentän sisällä. Näitä eroja Arnoldi kuvaa Bourdieuta mukaillen ”alempien” ja ”korkeampien” tiedekuntien käsitteillä. Korkeammat tiedekunnat, kuten lääketiede ja laki, ovat vähemmän autonomisia, mutta enemmän luotettuja. Alemmat tieteet, kuten matematiikka, fysiikka ja kielitiede, ovat autonomisia ja enemmän abstrakteja. Tämä ero näkyy status- ja valtasuhteissa siten, että vähemmän autonomisilla tieteenaloilla on enemmän auktoriteettia ja statusta, kun taas enemmän autonomisilla on suurempi vapaus olla julkisesti eri mieltä. Arnoldi päättelee, että on todennäköisempää löytää tyytymättömyyttä vallitsevaan asiantilaan autonomisten tieteenalojen parista, jotka voivat nauttia korkeasta statuksesta, mutta ovat etääntyneet poliittisesta vallasta. (Arnoldi 2007, 57–58.) Arnoldin bourdieulaisen tulkinnan mukaan tieteenalat, jotka nauttivat suurimmasta auktoriteetista ovat niitä, jotka ovat lähimpänä valtaa (valtiota, hallintoa ja liiketoimintaa), ja ne ovat yleensä samoja tieteenaloja, joilla on suorimmat vaikutukset päivittäiseen elämään. Tieteenalan ”käytännöllisyys” on siis yhtä kuin läheisyys dominoiviin kenttiin. Näin myös asiantuntijat, jotka edustavat suurinta auktoriteettia nauttivaa tiedon muotoa, ovat mitä todennäköisemmin myös niitä, joihin luotetaan julkisuudessa. Tämän vuoksi ei ole yllätys, että mediassa usein vähemmän autonomiset tieteenalat (lääketiede, laki, taloustiede ja politiikan tutkimus) ovat usein kutsuttu toimimaan asiantuntijoina. (Arnoldi 2007, 58.) Tutkijan perinteiset roolit mediassa Asiantuntijan perinteiset funktiot journalismissa ovat episteeminen pohjaaminen (Potter 1996 Arnoldin 2007 mukaan) ja objektiivisuuden vaikutelman luominen. Muun muassa näiden toimintojen kautta media myös rakentaa asiantuntijoiden asiantuntijuutta. Toisin kuin poliittisille lähteille, joiden oletetaan olevan värittyneitä, asiantuntijalähteille on tapana antaa suuri objektiivinen totuusarvo. Asiantuntijuus voidaan kuitenkin myös kyseenalaistaa mediassa. Tieteen asiantuntijoita asetetaan usein toisiaan vastaan ja heitä käsitellään intressiryhminä. Asiantuntijoiden rooliodotukset mediassa voidaankin erotella sekä asiantuntijoiksi kontekstien ja informaation analysoijina että asiantuntijoiksi erimielisyyden herättäjinä, jotka problematisoivat asiantuntijuuden. (Arnoldi 2007.) Arnoldin mukaan myös ”käytännöllisen” tiedon ja käytännönläheisten asiantuntijoiden kaipuu mediassa on näkyvää. Tämä tulee erityisesti ilmi, kun media etsii enemmän autonomisia tai ”alempia” tieteenaloja lähteikseen. Tästä esimerkkinä Arnoldi viittaa Sharon Dunwoodyn tutkimukseen, jonka mukaan yhdysvaltalaiset journalistit, jotka haastattelivat luonnontieteilijöitä, vaikuttivat useammin etsivän tutkijoiden sijasta hallintohenkilöitä tai tutkimuksen johtajia asiantuntijoikseen. Bourdieun käsittein esitettynä tämä tarkoittaa, että tutkimusjohtajilla on enemmän pääomaa; he saattavat olla enemmän ”käytännöllisesti suuntautuvia” ja heillä voi olla läheisemmät suhteet politiikan ja liiketoiminnan kenttiin. Tämänkaltaisilla asiantuntijoilla voi myös olla myös paremmat kommunikaatiotaidot ja muut ruumiillistuneet pääomat, mutta nämä kääntyvät pääomaksi, jonka yleisö tunnustaa ”asiantuntijuutena” (Arnoldi 2007). Tutkijoiden tulkintoja tiedeviestinnästä Sarah R. Davies (2008) tarkastelee diskurssianalyyttisesti tutkijoiden ja insinöörien ryhmäkeskusteluissa rakentamia tulkintoja tiedeviestin- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 35 nän luonteesta. Hän tunnistaa kaksi viitekehystä, joiden kautta tutkijat ymmärtävät tiedeviestinnän syitä ja sisältöä. Hallitsevan tulkintatavan mukaan tiedeviestintä on yksisuuntaista kommunikaatiota ylhäältä alaspäin tietämättömälle yleisölle. Tämän lisäksi kommunikaatio nähdään usein hankalana ja jopa vaarallisena. Marginaalisempien hahmotustapojen kautta tiedeviestintä taas voidaan ymmärtää enemmän positiivisena, kompleksisempana ja dialogisempana prosessina. Daviesin mukaan hallitsevan puhetavan kautta tiedeviestinnän tärkeimpiä ominaisuuksia ovat relevanssi – tutkimustulosten kiinnittäminen yleisön omaan elämään yleensä tieteen sovelluksien kautta –, tieteen ”isojen linjojen” kommunikointi yksityiskohtien sijaan, sekä tieteen visualisointi tai interaktiivisuus esitystilanteissa. Tärkeimmät syyt julkiselle kommunikaatiolle ovat ihmisten valistaminen ja sitä kautta yleisön kiinnostuksen lisääminen tiedettä kohtaan sekä yksilöiden rekrytoiminen tieteentekijöiksi. Samalla tätä kommunikaatioprosessia kuvataan yksisuuntaiseksi, jossa dialogiset puheenvuorot hiljennetään tai tehdään toisarvoisiksi. Tiedeviestinnän nähdään myös olevan hankalaa, koska yleisöjä on vaikea saada kiinnostumaan tieteen arkipäiväisistä ja yksityiskohtaisista asioista, ja vaarallista, koska yleisö saattaa ymmärtää viestin väärin tai väärinkäyttää tutkijoiden sanomisia. Tämänkaltainen lähestymistapa rakentaa kuvaa yleisöstä, joka on tietämätöntä ja jota pitää sivistää täyttämällä niin sanottu tietotyhjiö. Davies esittää, että marginaalisemmat, kilpailevat puhetavat puolestaan näkevät tiedeviestinnän positiivisemmin kontekstiriippuvaisena ja interaktiivisempana työnä. Viestintä voi toisaalta auttaa tutkijaa itseään puhumaan työstään ja sen arvoista sekä kertomaan muille, mitä hän itse asiassa tekee työkseen. Toisaalta tiedeviestintä nähdään myös tutkimuksen legitimaationa tai yleisöjä ja tutkijoita voimaannuttavana. Viestinnän ymmärtäminen dialogisena näkyykin siinä, että viestintä mahdollistaa yleisöjä keskustelemaan tieteen poliittisista ja eettisistä kysymyksistä. Kommunikaatioprosessi itsessään 36 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 taas voidaan nähdä kompleksisena ja kontekstiriippuvaisena prosessina, joka ottaa huomioon erilaiset kommunikaation motiivit ja yleisöt. Yleisöt taas konstruoidaan dialogikumppaneina, jotka voivat tarjota myös tieteelle hyödyllisiä näkökulmia, tai tiedekeskustelun tuloksena voi syntyä konsensus tietynlaiselle toiminnalle. Tämänkaltainen tiedeviestinnän ymmärtäminen on merkittävää, koska se resonoi paljon paremmin nykyisten tiedeviestinnän poliittisten linjausten kanssa kuin yksisuuntainen, ylhäältä alaspäin tietämättömille yleisöille suuntautuva viitekehys. Kuitenkin Davies huomauttaa, että vaikka nämä vaihtoehtoiset puhetavat tuovat julki kompleksisempia näkökulmia tiedeviestinnästä, ne silti ovat riippuvaisia näkökulmasta, jonka mukaan tieteellinen tieto on ensisijainen tiedonlähde. Davies näkee, että työtä ja tutkimusta pitää tehdä, jotta dialogisempi ja kompleksisempi kuva tiedeviestinnästä yleistyisi. Hänen mukaan tämän jälkeen olisi mahdollista myös tavoitella kontekstiriippuvaista moniäänistä keskustelua, joka tunnustaa kaikki tiedon muodot – myös maallikon. Mielestäni Daviesin diskurssianalyysi tavoittaa onnistuneesti erilaisia vakiintuneita puhetapoja ja niiden keskinäistä dynamiikkaa julkisesta tiedeviestinnästä. Kuitenkin hänen sinänsä kannatettava näkökulma demokraattisesta kommunikaatiosta voi johtaa relativismin suohon. Tarkastelen seuraavaksi tätä problematiikka lyhyesti. Asiantuntijuuden julkinen hyväksyntä ja sen kritiikki Sosiaalitieteiden kaksi mammuttia, Michel Foucault ja Jürgen Habermas, ovat argumentoineet asiantuntijuuden negatiivisista puolista, jotka uhkaavat liberaalin demokratian ideaa. Foucault’n mukaan neutraalia kantaa asioihin on mahdotonta saavuttaa. Valtiovalta ja asiantuntijuusvalta ovat erottamattomia, sekä edelleen asiantuntijuusvalta on alistavien suhteiden lähde. Lisäksi Habermas esittää, että asiantuntijakulttuurit tekevät demokraattiset keskustelut ylipäätään mahdottomiksi. Stephen Turner (2001) puolustaa asiantuntijavallan legitimiteettiä historiallisin ja käytän- nöllisin argumentein. Hänen mukaan eriytyneissä yhteiskunnissa on järkevää – ja liberaalin demokraattisen keskustelun kannalta välttämätöntä –, että tietyt ihmiset hankkivat erikoistietämystä kapealta alalta ja että näiden asiantuntijoiden esittämät tiedot otetaan annettuina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että asiantuntijoille annettaisiin jonkinlainen absoluuttinen tai kyseenalaistamaton valta suhteessa kansalaisiin, vaan sen seurauksena, että asiantuntijuus käy läpi legitimaation prosessin, legitimaatio voidaan myös ottaa pois. Kansalaiset päättävät hyväksyvätkö he asiantuntijoiden päätelmät neutraaleina tosiasioina, joita kunnioittaa. Ja kuten historia osoittaa, ihmiset ovat vaihtaneet näkemyksiään siitä, ketä pidetään asiantuntijana ja mitä tulee pitää neutraalina tosiasiana. Nähdäkseni Turnerin argumentti on vahva liberaalin demokratian puolustus, mutta se ei poista foucault’laisen kritiikin terää koskien asiantuntijatiedon ja vallan yhteyden reaalisia alistavia seurauksia vähempiosaisia kansanryhmiä kohtaan. Myös habermaslaisessa ajattelussa kestävää on kriittisen teorian periaate herruudettomasta kommunikaatiosta, jonka mukaan yhteiskunnalliset rakenteet tulisi järjestää niin, ettei niihin sisältyisi rakenteellista alistamista ja että kaikki halukkaat voisivat ottaa osaa keskusteluun, joka tarvittaessa koskettaisi myös keskustelun sääntöjä itseään. Turnerin kokoava esitys ei kuitenkaan ota tämän enempää eksplisiittisesti kantaa tieteen sisäisen moninaisuuden ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Nojatessaan liberaalin politiikan yksinkertaistavaan ontologiaan ja ihmiskäsitykseen se on myös altis postmodernille poliittisen teorian kritiikille (esim. Pulkkinen 2003). Monikielinen tiede moniarvoisessa yhteiskunnassa Yhteiskunta on pullollaan erilaisia käytäntöjä ja tulkintoja erilaisineen ontologioineen ja normeineen – tätä tilaa Richard Rorty nimittää basaariksi. Basaarin metafora pyrkii tavoittamaan moniäänisen, epärationaalisen ja epälineaarisen, kulttuurihistoriallisille muotivirtauksille alttiin teorioiden ”huutokaupan”. Tieteessä ja yhteiskunnassa jokaisella historiallisella ajanjaksolla on ehkäpä ollut oma jakaumansa mennyttä aikaa ylistäviä traditionalisteja, instrumentaalisesti tulevaisuutta rakentavia modernisteja, heikko-osaisten ihmisryhmien ja tulevaisuuden suunnasta huolissaan olevia kriittisen teorian kannattajia ja epäyhtenäisyydessä ja rappiossa radikaalin potentiaalin näkeviä postmodernisteja (esim. Alvesson ja Deetz 2006). Tämän lisäksi edellä mainitut lähestymistavat voivat painottua eri tavoin suhteessa toisiinsa yksittäisen tutkimuksen, tutkijan uran ja koulukunnan kehkeytymisen aikana. Tämä moninaisuus on samaan aikaan sekä haaste että mahdollisuus, jonka puitteissa jatkuvasti käydään rajanvetoja tieteen perusarvojen, kuten kriittisyyden, tutkimusperinteen loogisen yhtenäisyyden, tutkimuksen innovatiivisuuden ja käytännöllisen soveltuvuuden, välillä. Tämän toiminnan kompleksisen luonteen huomioon ottaen voidaan pohtia, miten ihmisten projektit ylipäätään koskaan onnistuvat. Kaaoksen (anomalian), järjestyksen ja konfliktien päällekkäisen aktualisoitumisen systemaattinen analysointi ja kommunikointi eri tutkimusasetelmien kautta on kuitenkin sosiaalitieteiden yksi keskeinen tehtävä (esim. Heiskala 2000). Tieteentutkimuksen ja sen tulosten kommunikoinnin avulla puolestaan voidaan pyrkiä vastaamaan tieteen sisäisen moninaisuuden kysymyksiin ja siten tarjoamaan traditionaalista tiedenäkemystä realistisempi käsitys tieteen luonteesta (esim. Kiikeri ja Ylikoski 2004) Se, miten tämä tieteen demystifiointi ja todellisuuden kompleksisuuden kommunikointi suurelle yleisölle onnistuu, riippuu monesta tekijästä. Onneksi joitain yleisiä vinkkejä julkiseen tiedeviestintään voidaan kuitenkin esittää. Erkki Karvonen (2011) esimerkiksi kuuluttaa klassisen retoriikan perään. Viesti tulisi rakentaa kulloisenkin yleisön ehdolla, ja mitä kauempana ollaan tieteenalan ytimestä, sitä enemmässä määrin yleisön etukäteistiedon taso ja kiinnostuksen kohteet olisi otettava huomioon. Saikkonen ja Väliverronen (2013) puolestaan penäävät muutosta ajattelu- ja toimintatapoihin: ”Olennaista on siirtyä yksisuuntaisen valistamisen ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 37 kouluttamisen tuolle puolen ja luoda uusia tiloja vuorovaikutukselle ja keskustelulle, jossa kaikki osapuolet voivat oppia toisiltaan” (421). Tarkemmin eri tiedeviestintäkonteksteihin pureudutaan monipuolisessa artikkelikokoelmassa Tieteen yleistajuistaminen (toim. Strellman ja Vaattovaara 2013). Jotta yliopistotutkijoita arvostettaisiin jatkossakin asiantuntijoina, näkisin, että oman alan substanssiasiantuntijuuden täydentämisen lisäksi tutkijat voisivat ottaa oppia muun muassa viestinnän tutkimuksesta, kaunokirjallisuudesta ja teatterista. Spektaakkelien yhteiskunnassa asiantuntijuuden julkinen kestävyys ja tieteenalan yleinen arvostus on myös kiinni mikrotilanteiden vaikuttavuudesta. Tällöin esityksen sisältö, muoto ja vuorovaikutteisuus ovat osa tutkijan ja hänen edustamansa tutkimusalan kokonaisvaikuttavuutta. Edellinen huomio ei kuitenkaan välttämättä tarkoita viimeisten markkinointimanööverien omaksumista, vaan oman tutkimusaiheen yleiskielelle saattamista, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista ja tieteen kiinnittämistä ihmisten arkielämään. Ja tämä on osaltaan haastavaa ja ikävien denialistien kohtaamista, mutta osin myös palkitsevaa ja merkityksellistä tutkijan työtä. Ehkäpä tieteen muista tiedon tuottamisen instituutioista erottavien piirteiden, kuten systemaattisten metodien soveltaminen ja tieteellisen vapauden korostaminen, voisivat myös tarjota tarvittavaa ”kilpailuetua” basaarin hälinässä. Toisaalta, jotta emme kilpailisi itseämme hengiltä, myös julkiseen tiedeviestintään voitaisiin kehittää järkevää työnjakoa. Kaikkien tutkijoiden ei tarvitse olla esillä julkisuudessa, mutta tälle ansiokkaalle toiminnalle pitäisi antaa yhtä lailla arvoa kuin julkaisuille nykyään annetaan ja pian myös ansioituneelle opetukselle tullaan antamaan. Tähän tarkoitukseen toimivia laadullisia arvostelukäytäntöjä tulisi kehittää edelleen. 38 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Lähteet Alvesson, M. ja Deez, S. (2006) Critical Theory and Postmodernism Approaches to Organizational Studies. Teoksessa Clegg, S., Hardy, C. and Nord, W. (toim.) Handbook of Organization Studies. 2.p. London: Sage. Arnoldi, Jakob (2007) Universities and Public Recognition of Expertise. Minerva 2007 45:49–61. Davies, Sarah R. (2008) Constructing Communication: Talking to Scientists About Talking to the Public. Science communication 2008 29: 413. Heiskala, Risto (2000) Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa. Gaudeamus. Karvonen, Erkki (2011) Viestintätaidot ja tiedeviestintä 2.0. Tieteessä tapahtuu 2/2011. Kiikkeri Mika ja Ylikoski, Petri (2004) Tiede tutkimuskohteena – Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Gaudeamus. Pulkkinen, Tuija (2003) Postmoderni politiikan filosofia. Gaudeamus. Saikkonen, Sampsa ja Esa Väliverronen (2013) Popularisoinnista osallistavaan tiedeviestintään. Kriittinen arvio ”demokraattisesta” käänteestä. Yhteiskuntapolitiikka 78 (2013):4 TJNK (2013) Tiede kuuluu kaikille! Kansallinen tiedeviestinnän toimenpideohjelma. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan julkaisuja 1/2013. Turner, Stephen (2001) What Is the Problem with Experts? Social Studies of Science 31(1):123–49. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti Lapin yliopistosta, joka työskentelee harjoittelijana Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen yksikössä. Todellisuus ja tieto – erilaisten käsitysten kirjo Juha Rikama Käsitysero tiedon ja todellisuuden luonteesta on niitä ikuisuuskysymyksiä, joita ei voi koskaan ratkaista viittaamalla siihen, miten asia todellisuudessa on. Tieto- ja todellisuuskäsityksemme kytkeytyvät sillä tavalla yhteen, että todellisuuskäsityksemme on riippuvainen tietokäsityksestämme ja päinvastoin. Voidaan viitata vain siihen, kumpi käsitys on tarkoituksenmukaisempi missäkin tilanteessa ja milläkin tutkimusalalla. Todellisuuden ja tiedon määrittelyssä on kaksi käsitystä vastakkain. Tieteellisen realismin mukaan todellisuus on olemassa ihmisestä ja hänen tietokyvystään riippumatta ja ihminen pystyy paljastamaan tuon jo ennestään olemassa olevan todellisuuden. Konstruktivismin mukaan todellisuus syntyy vasta ihmisen tietokyvyn seurauksena, todellisuuden rakentaa siis ihminen itse. Lisäksi sen mukaan meidän todellisuutemme on ihmistekoisena kulttuuriimme sidottua, se syntyy seurauksena kulttuuriimme muodostuneista käsityksistä eli siitä, mitä tieto ja todellisuus ovat. Tieteellisen realismin mukaan todellisuus on siis ensin ja määrää tietomme luonteen, konstruktivismin mukaan ihmislajille ominainen tietokyky on ensin ja määrää todellisuutemme luonteen. Tieteellisen realismin väitettä, että ihminen voi paljastaa jo ennestään olemassa olevaa todellisuutta, voidaan pitää epäjohdonmukaisena, koska tämän paljastamisenhan tekee mahdolliseksi vain hänen abstrahointiin ja symbolifunktioon perustuva tietokykynsä. Kulloinenkin todellisuutemme määräytyy siis sillä perusteella, mikä on tietokykymme ulottuvilla. Toisaalta se, mitä nykytiede tietää todellisuudesta, ei ole aiemmin ollut ihmisten todellisuutta, joten todellisuutta ei voi rajoittaa kulloiseenkin tietä- mykseemme. Tieteellisen realismin puolesta ja konstruktionismia vastaan puhuu taas se, että ihminen ei voi konstruoida todellisuutta mielivaltaisesti, koska olemassa olevat luonnonlait määräävät konstruoinnille ehdot. On vastoin parempaa tietoamme on, että ihminen pystyisi rakentamaan todellisuuden täysin mieleisekseen ja ratkaisemaan siten kaikki esimerkiksi luonnon ihmiselle tuottamat ongelmat, niin suuri pyrkimys kuin hänellä on tähän ollutkin. Vain pääsemällä vaivalloisesti perille todellisuuden luonteesta hän voi jossain määrin vaikuttaa siihen, mikä on eri asia kuin todellisuuden luominen ihmisen omilla ehdoilla. Siis muna vai kana? -tilanne, kumpi ensin, todellisuus vai tieto? Käytännössä luonnontieteet ovat laajalti omaksuneet tieteellisen realismin, jossa totuudet ovat riippuvaisia siitä, miten asiat luonnon todellisuudessa ovat, ja ihmis- ja kulttuuritieteitä näyttää enemmän hyödyttävän konstruktivismi, koska ne tutkivat ihmislajin rakentamaa ja siten hänen ominaisuuksistaan riippuvaista todellisuutta ja ottavat siten paremmin huomioon ihmisen lajiominaisuuksien ja hänen positioidensa vaikutuksen tutkimustulokseen. Asiaa mutkistaa vielä se, että todellisuuden ja tiedon määrittelyssä on otettava huomioon myös tulkinnan osuus. Tietoteorian yhden määritelmän mukaan totuus on vastaavuussuhde kielen (tai teorian) ja todellisuuden välillä. Yhteys niiden välillä ei kuitenkaan ole suora vaan muodostuu aina tulkinnan välityksellä. Tämä pätee sekä luonnon- että kulttuuritieteisiin. Kulttuuritieteissä tulkintojen kirjo lienee kuitenkin suurempi. Niiden tutkijat korostavat enemmän tulkinnan osuutta lopputuloksen määräytymisessä, koska tutkijoiden yksilöllisten ja henkilöhistoriallisten ominaisuuksien ja T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 39 mieltymysten vaikutus tulkintaa ja lopputulosta määräävien teorioiden ja metodien valintaan on niissä oletettavasti suurempi. Juuri tämä tutkimuksen yksilöllisten, tutkijan persoonallisuuteen ja positioon tutkimuskentässä perustuvien ominaisuuksien korostus selittää sitä, että monet kulttuuritieteilijät ovat omaksuneet konstruktivistisen tieto- ja todellisuuskäsityksen. Yhteentörmäyksiä Todellisuuden ja tiedon erilaisista määritelmistä on kautta historian seurannut pahoja yhteentörmäyksiä. Keskiajalla kirkko ei hyväksynyt ihmisen havaintoja ja kokemuksia tiedon lähteeksi, vaan määritteli koko maailmankaikkeuden, niin luonnon kuin ihmisten rakentaman kulttuurinkin, Jumalan luomukseksi. Tiedoksi hyväksyttiin vain Jumalan Raamatussa ihmisille antama ilmoitus. Tämän tulkitsemiseksi kehitettiin kokonaan oma tiede, teologia, joka määräsi ihmisten maailmankuvan vuosisadoiksi. Vasta renessanssi mursi tämän Jumala-keskeisen maailmankuvan ja hyväksyi ihmisten omat havainnot ja kokemukset tärkeimmiksi tiedon lähteiksi. Renessanssin aloittama empirismi on sittemmin jatkanut voittokulkuaan ja siihen perustuva kokeellinen tiede on muuttanut maailmaa ja erityisesti länsimaissa myös maailmankuvaa olennaisesti. Tieteestä on samalla tullut monille ihmisille eräänlainen uskonto, joka ei tunnusta mitään ihmisen järjen ja kokemuksen yhteistoiminnan aikaansaannoksia ylittävää. Yhä edelleen ovat monissa maissa jyrkästi vastakkain ihmiskeskeinen tiedeusko ja usko Jumalan hallitsemaan maailmaan. Itse tieteenkin piirissä sellaiset ilmiöt kuin New Science ja Intelligent Design -suuntaus pyrkivät vieläkin kieltämään tieteeltä itseisarvon ja näkemään sen vain jonkin Korkeamman Voiman ilmentymänä ja palvelijana. Erilaisten tieto- ja todellisuuskäsitysten törmäyksestä on syntynyt myös vastakkainasettelu kahden tiedekulttuurin, luonnontieteellisen ja humanistisen, välillä. Niiden ristiriita kiteytyy niin sanotussa fysikalismissa ja sen kritiikissä. Fysikalismi pyrkii fysikalisoimaan kaikki maailman ilmiöt eli selittämään ne fysiikan lakien 40 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 avulla ja siten kuromaan umpeen jo Descartesin osoittaman kuilun aineellisen maailman ja ihmisen tajuntamaailman välillä. Esimerkiksi nykyään nopeasti kehittyvä aivotutkimus yrittää selvittää, mitkä aivojen anatomisista ja fysiologisista tekijöistä aiheuttavat ihmisen tajunnan ilmiöt, sellaiset kuin kokemukset, tunteet ja tahdon, sekä suureksi osaksi juuri niiden pohjalta syntyneen kulttuurin. Ihmis- ja kulttuuritieteet eivät kelpuuta luonnontieteitä katto- tai pohjatieteekseen, vaan kritisoivat aivotutkimusta ja yleensä fysikalismia siitä, että se ei pysty osoittamaan näiden tekijöiden ja tajunnan ilmiöiden välillä sellaisia kausaalisuhteita, jotka vallitsevat luonnon todellisuudessa. Monet ovat lisäksi sitä mieltä, että sen osoittamat aineellisten ja tajunnallisten ilmiöiden korrelaatiotkaan, joita tosin paljastuu kaiken aikaa yhä enemmän, eivät riitä koskaan selittämään ihmisen luomaa rikasta kulttuuria. Humanistisen tietokäsityksen mukaan suurinta osaa ihmisten kulttuurista ei voida redusoida luonnontieteen tutkimiin ilmiöihin, joiden välillä vallitsevat kausaalisuhteet. Ihmis- ja kulttuuritieteet tarvitsevat mielestään omat selitysmallinsa, jotka ovat konstruktivismin pohjalta syntyneitä, esimerkiksi finalistisia, ihmisen tavoitteita ja päämääriä selitysperusteina käyttäviä malleja. Tieteellinen realismi ja konstruktivismi ovat siis toisensa poissulkevia käsityksiä: kannattipa kumpaa tahansa, joutuu aina sulkemaan silmänsä vasta-argumenteilta ja olemaan sillä tavoin dogmaatikko. Aika ajoin kiistely niiden välillä kiihtyy suoranaiseksi sodaksi, kuten vastikään on käynyt fysikalistien ja filosofien välillä Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Ongelman ratkaisemattomuuden tunnustaminen lopettaisi tämän turhanaikaisen riitelyn. Voitaisiin tunnustaa taistelevat käsitykset vain tasa-arvoisiksi näkökulmiksi todellisuuden ja tiedon luonteeseen. Mutta ihmisen näyttää olevan vaikeaa elää pluralistisessa, monitotuuksisessa, moniarvoisessa ja demokraattisessa maailmassa: hänellä on voimakas taipumus saada maailma yhteen vaihtoehdottomaan järjestykseen, ennen kuin hän voi elää siinä. Erikoistuminen ja yleissivistys Tiedekulttuurin jakautuminen kahdeksi on tietysti vain osa historian kuluessa tapahtuneesta tieteiden erikoistumisesta, jonka vauhti on nykyaikaan tultaessa vain kiihtynyt. Kaiken aikaa vanhoista tieteistä lohkeaa uusia tieteenhaaroja, mille lohkeamiselle ei näy loppua. Usein tätä eriytymistä vauhdittavat käytännöllis-taloudelliset tarpeet, joita tiede pystyy palvelemaan. Esimerkiksi Koneen menestys perustuu äskettäin oman professuurin saaneen nostotieteen kehitykseen, mutta myös vauhdittaa tämän tieteen kehitystä. Eriytyminen voi synnyttää myös uudenlaisia tietokäsityksiä, mutta edellä kuvattua perusjakoa todellisuus- ja tietokäsityksiin se ei käsittääkseni horjuta. Erikoistumis- ja hajoamisliikkeen vastapainona on aika ajoin havaittavissa pyrkimystä synteesiin eli eri tieteenhaarojen niputtamiseen yhteen uuden kattotieteen alle ja uudelle teoriaperustalle. Tällainen synteesiä tavoitteleva tiede on esimerkiksi kulttuurintutkimus, joka pyrkii tarkastelemaan kaikkia niin sanottuja ihmistieteitä yhtenä kokonaisuutena uudenlaiselta teoriapohjalta. Samanlainen synteesin tarve näyttäytyy monen ”vanhan” tieteen historiassa siten, että sen selitysmalleja on haluttu ulottaa muiden tieteiden alueelle ja näin kasvattaa kyseisen tieteen reviiriä ja arvovaltaa. Nykyajassa ehkä vaikutusvaltaisin näistä pyrkimyksistä on juuri fysikalismi, jonka joidenkin edustajien kunnianhimoisena tavoitteena on luoda niin sanottu kaiken teoria. Riippumatta siitä, minkälaisen käsityksen on omaksunut tiedon ja todellisuuden suhteesta, käsityksemme yleissivistyksestä ja tiedon hallinnasta on viime aikoina kokenut suuren murroksen. Faktatiedolta ja samalla yleissivistykseltä on suureksi osaksi kadonnut itseisarvo, ja se on muuttunut entistä välineellisemmäksi, palvelemaan ihmisten toiminnan tavoitteita. Tosiasiatiedon jatkuva lisääntyminen ja sen saatavuuden helpottuminen olennaisesti on mullistanut koko käsityksen yleissivistyksestä ja tiedon hallinnasta. Nykyaika ei enää hyväksy vanhaa sivistyskäsitystä vaan määrittelee sivistyksen toisin: se ei ole enää pelkkää havaintofaktojen päähän pänt- täämistä ja laaja-alaista muistamista, vaan kykyä etsiä faktatietoa oikeista paikoista ja ymmärtää eli abstrahoida sitä. Faktatiedon ymmärtäminen sitä edelleen abstrahoimalla on tietysti arvo sinänsä, joka koko ajan laajentaa käsitystämme maailmasta, mutta samalla se palvelee myös tiedon hyötykäyttöä, valistusajan ajattelusta tuttua utilitarismia. Tämä tiedon käytön korostaminen ihmisten erilaisten tavoitteiden toteuttamiseen on vaikuttanut olennaisesti nykyajan koulutukseen, jossa tiedon valinnaisuus on korostunut laaja-alaisen yleissivistyksen kustannuksella, kun oppilaille on alettu sallia entistä enemmän omaa valintaa eri oppiaineiden välillä. Tämä muutos käsityksessä tiedonhallinnasta on seurausta faktatiedon muistamisen ja ymmärtämisen erottamisesta toisistaan entistä selvemmin. Faktatietoa opitaan havainnoinnin ja muistiin painamisen avulla, mutta ymmärtämään sitä opitaan vain absrahoinnin avulla. Havaintofaktamme, raakadata, jalostetaan tässä prosessissa niin sanotuksi toisen asteen tiedoksi ja todellisuudeksi. Määrittelyjemme suhteellisuudesta kertoo tosin se, että tultuaan yleisesti hyväksytyiksi havaintofaktojen pohjalta luotuja teorioitammekin aletaan pitää reaalimaailman tosiasioina, kuten havaintofaktojakin. Painovoiman teoriasta on ajan mittaan tullut maailman rakenteeseen kuuluva fakta, jonka kaikki olemme oppineet juuri faktatietona, mutta ennen kuin siitä tuli semmoinen, tarvittiin Isaac Newton, joka jalosti yksittäisiä putoamis- ja kiertoliikkeitä koskevan silloisen havaintotiedon ymmärtäväksi tiedoksi, abstrahoimalla keksimäkseen luonnonlaiksi. Fakkitiedon puolustajat ovat tietysti oikeassa siinä, että sellaisia faktoja, kuin että omena putoaa maahan ja kuu kiertää maata ja maa aurinkoa – sekin pitkän ymmärrysprosessin eli teorioinnin tulos –, tarvitaan aina ensin, että niiden ymmärtäminen ja tähän sisältyvän uuden todellisuuden paljastaminen/luominen voisi alkaa. Mihin sitten tarvitaan enää edes uudelleen määriteltyäkään yleissivistystä, kun tieto erikoistuu kiihtyvää vauhtia ja tämän erikoistu- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 41 neen tiedon hallitseminen alkaa olla kaikkien ammattien harjoittamisen pääedellytys? Monien tieteenalojen tiedon yhtaikaista hallintaa vaatii esimerkiksi nykyaikana voimakkaasti yleistynyt poikkitieteellisen tutkimus, joka seuraa havainnosta, että ongelmat ovat niin monimutkaisia, ettei niitä kyetä ratkaisemaan yhden yksittäisen tieteenalan tarjoamin välinein. Samalla se kielii pirstoutuneessa tieteessämme edelleen elävästä synteesin tarpeesta. Synteesin tarpeesta kertoo myös sellaisten uusien tieteiden kuin kulttuurintutkimuksen syntyminen, joka perustuu oivallukseen, että koko ihmisten luoma monialainen rikas kulttuuri voidaan ottaa kokonaisuudessaan tutkimuksen ja teorioinnin kohteeksi ja tuottaa siltä pohjalta aivan uudenlaista tietoa todellisuudesta. Kulttuurintutkimuksen ongelmana on kuitenkin se, että sen sisällä tehdään tutkimusta monenlaisin metodein, erilaisista teoriataustoista käsin ja erilaisista aiheista, joten tällainen kirjo tuottaa myös monia erilaisia tietokäsityksiä. Kulttuurintutkimuksenkaan ei siis kannattane pyrkiä miksikään ”kattotieteeksi” tai ”kaiken teoriaksi”. Tiedon historian valossa sellainen totalitarismi on aina Prokrusteen vuode ja johtaa dogmatismiin, joka pysäyttää tiedon kasvun. Ehkä eniten eri tieteenalojen tiedon hallintaa tarvitaan edelleen ihmisten maailmankatsomusten, elämän kokonaiskuvien, rakentamiseen. Myös tämä on meidän ihmisten perustarve, jota olemme pyrkineet tyydyttämään monenlaisilla uskonnoilla ja ideologioilla. Nämä ”maailmanrunot”, kuten Thomas Mann niitä kutsuu, ovat tieteen ja taiteen ohella olleet aina ihmisen luoman kulttuurin keskeistä sisältöä, vaikka ovat monesti osoittautuneetkin vääriksi yleistyksiksi ja tiedon kehityksen kahlitsijoiksi. Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija. 42 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 TIETEENALAT DIALOGISSA Uskali Mäki Tieteidenvälisyys on ajassamme jyskyttäviä iskusanoja. Se kaikuu tiedepolitiikan ja -hallinnon kokoushuoneissa, akateemisissa juhlapuheissa ja yliopistojen ohjelmallisissa julistuksissa sekä tietenkin tutkimusrahoituksen hakuilmoituksissa ja hakemuksissa. Pääsanoma on selkeä: sitä tarvitaan enemmän. Tutkimusaloja yllytetään lyöttäytymään läheisempiin tekemisiin toistensa kanssa, monestakin syystä. Tämän ajan pontimina ovat ennen kaikkea tieteen ulkopuolella asettuvat tarpeet, jotka voivat liittyä esimerkiksi liiketoimintaa edistäviin innovaatioihin tai ekologisesti ja taloudellisesti kestävän kehityksen haasteisiin. Mutta suuri osa tieteidenvälisyyttä on ollut tieteenharjoituksen hiljaista arkipäivää – laboratorioissa, kenttähankkeissa ja mallinrakentajien liitutauluilla. Tieteidenvälisyys on keskeisessä asemassa aikamme tiedejärjestelmän retoriikassa ja käytännöissä. Siihen nähden sitä ymmärretään kovin huonosti. Näistä syistä tieteidenvälisyyttä itseään on syytä perusteellisesti tutkia. Tähänastisessa tutkimuksessa näyttäisi olevan kahdenlaisia painotuksia, joita on hyvä täydentää muilla näkökulmilla, jotta kuva tieteidenvälisyydestä olisi sekä kattavampi että kirkkaampi. Ensinnäkin siinä ovat korostuneet uudet ”transdisiplinaarisuuden” versiot, joissa akateemisia ja ei-akateemisia näkökulmia pyritään yhdistelemään käytännöllisten ongelmien ratkaisemiseksi. Huomiota tulee enemmän kiinnittää tieteidenvälisyyden koko palettiin, johon kuuluu kirjava joukko tapoja, joilla tieteenalat voivat olla kontaktissa keskenään, riippumatta tämän välittömästä käytännöllisestä relevanssista. Toi- seksi, tieteidenvälisyyttä on toistaiseksi tutkittu lähinnä sosiologian, hallinnon, koulutuksen ja bibliometriikan näkökulmista. Näitä on tähdellistä täydentää tieteenfilosofisella näkökulmalla, joka kykenee valaisemaan uusia tieteidenvälisyyden aspekteja ja onkaloita. AID (Agora for Interdisciplinary Debate) on tieteiden ja tutkimusalojen kohtaamisille viritetty keskustelufoorumi, jota Helsingin yliopistossa koordinoi Suomen Akatemian yhteiskuntatieteiden filosofian huippuyksikkö (joka tunnetaan myös nimellä TINT). Kahta tai useampaa tieteen tai tutkimuksen alaa tai suuntausta edustavat tutkijat keskustelevat samasta teemasta. He esittelevät näkökulmiaan ja pohtivat niiden keskinäissuhteita – millä tavoin ne ovat erilaisia ja samanlaisia, olisiko niillä opittavaa toisiltaan, täydentävätkö ne toisiaan vai kilpailevatko keskenään, olisiko niiden yhteistyölle tai muulle vuorovaikutukselle tarvetta ja edellytyksiä jne. Tieteenfilosofien roolina on parhaansa mukaan pyrkiä provosoimaan keskustelua ja auttaa rakentamaan siltoja tutkimusalojen välille – AID on nimensä mukaisesti myös avustusprojekti! Tieteessä tapahtuu julkaisee valikoiman AIDin istuntojen synnyttämiä lyhyitä kirjoituksia. Sarjan aloittavat Olli Tahvonen ja Mikko Mönkkönen kommenteilla taloustieteen ja ekologian suhteista. AIDin verkko-osoite: http://www.helsinki.fi/ tint/aid.htm Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja TINTin johtaja. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 43 Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista Olli Tahvonen Yleisen käsityksen mukaan ekologia ja (kansan) taloustiede edustavat jokseenkin vastakkaisia näkökulmia luonnonvarojen käytön kysymyksiin. Lukuisten koululaisten käsissä kuluneessa lukion biologian oppikirjassa (Valste ym. 1993) esitettiin nykytaloustieteen kehittyneen ekologiaa aikaisemmin ja ajanjaksona, jolloin luonnonvarat eivät olleet niukkoja, kun taas ekologiassa taloustieteestä poiketen ei voida hyväksyä rajattomia luonnonvaroja eikä lyhyttä aikajännettä. Vastaava ymmärrys on edelleen yleistä myös tutkijoilla1. Valtaosa taloustieteen tutkimuksesta toki kohdistuu muuhun kuin ympäristökysymyksiin ja nojaa siihen, että tarkastelun ulkopuolella olevat hyödykkeet ovat oikein hinnoiteltuja, joko markkinoiden tai julkisen vallan taholta. Tietty osa taloustieteestä, luonnonvara- ja ympäristötaloustiede, tutkii luonnonvarojen käyttöä. Tämän tutkimusalan juuret ovat jo klassisessa taloustieteessä, ja nykyisessä tutkimuksessa ekologisten mallien soveltaminen on jokapäiväistä. Mallien paradigmaattisena lähtökohtana on ottaa luonnonvarojen käytön tavoitteet taloustieteestä ja käytön luonnontieteelliset rajoitteet suoraan ekologisesta tutkimuksesta. Taloustieteen lähtökohtaa, jossa nojataan tavoitteiden muotoilussa (hyvin informoitujen) kansalaisten preferensseihin ja yhteishyödykkeitä koskevan päätöksenteon toteutumiseen edustuksellisen demokratian keinoin, saatetaan kuitenkin eko1 Esimerkiksi Hiedanpää (2012) kirjoittaa ympäristötutkimuksen monitieteisyyttä käsittelevässä teoksessa artikkelissaan Taloustiede: ”Taloustieteilijät eivät kykene näkemään kauas; vakava ongelma ympäristönsuojelulle.” Kommenttina on todettava, että luonnonvarataloustieteen dynaamisissa malleissa aikahorisontti on miltei poikkeuksetta äärettömän pitkä. 44 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 logien piirissä pitää kestämättömänä. Taloustieteilijän näkökulmasta ekologiassa on aidon monitieteisen otteen sijaan edelleen pyrkimystä johtaa luonnonvarojen käyttö ja suojelu ekologisista ”faktoista”. Luonnonvarojen käyttöön ja ympäristönsuojeluun sisältyy lukuisia kysymyksiä, joiden tutkiminen puhtaasti ekologisina tai yhteiskunnallisina kysymyksinä ei vastaa ongelmien todellista luonnetta. Monitieteistä ekologis-taloudellista tutkimusta voitaneen tehdä monista eri lähtökohdista, joista yksi on yhdistää valtavirtata loustieteen teoriaan ja metodeihin perustuvaa tiedettä valtavirtaekologian malleihin. Tämän lähtökohdan voisi olettaa toimivaksi, koska ekologia ja taloustiede tutkivat rakenteellisesti varsin pitkälle samankaltaisia järjestelmiä, ja koska kummallakin alalla on käytössä monia lähes analogisia mallirakenteita. Esimerkkinä tästä on peliteoria, joka taloustieteessä nojaa yksilöiden rationaalisuuteen ja ekologissa evoluutioon. Kuitenkin kun tarkastellaan kysymyksiä luonnonvarojen käytöstä ja ympäristönsuojelusta, alojen välinen yhteistyöpotentiaali on edelleen vajaakäytössä. Monitieteisyys ilmenee häkellyttävän usein siten, että ymmärrys taloudellisista kysymyksistä ei ekologisissa malleissa perustu taloustieteeseen vaan on sen sijaan ekologien itsensä kehittämää. Ei toisaalta voida kieltää sitä, että luonnonvarataloustieteen mallien ekologia on usein perustunut liiallisiin yksinkertaistuksiin. Yksi esimerkki näistä ongelmista sisältyy metsäntutkimukseen, joka on ollut Suomessa suhteellisesti ehkä laajempaa kuin missään muualla. Perusteluna on metsäsektorin suuri taloudellinen merkitys. Kuitenkin valtaosa tutkimuksesta on soveltavaa ekologiaa ja tietyltä osin toteutettu siten, että sen varaan on vaikeaa tai mahdotonta liittää aidosti taloustieteeseen nojaavaa metsävarojen käytön tutkimusta. Erityisesti metsien kasvun ekologinen tutkimus on nojannut keskeisesti käsitykseen, että metsävarojen käytön taloudellisena tavoitteena on maksimoida metsien kasvu ja kuutiotuotos. Tämä lähtökohta on ohjannut ekologisten mallien kehittämistä ja siitä seuraa, että malleihin voidaan parhaiten luottaa, kun metsiä hoidetaan tämän tavoitteen mukaisesti. Vastaavasti näistä lähtökohdista on johdettu metsäpolitiikan ”kestävyysajattelu”, metsien käyttöä voimakkaasti säätelevä metsälainsäädäntö2 ja käytännön metsänhoidon ohjeisto. Monitieteisyys on tältä osin merkinnyt sitä, että metsäekologian tutkijat ovat toimineet läheisessä vuorovaikutuksessa (vahvimpien) eturyhmien kanssa ja ovat näin olettaneet lisänneensä tutkimukseensa kansantaloudelliset näkökohdat. Suomalainen metsäpolitiikka on esimerkki klassisesta kiistasta ekologien ja taloustieteilijöiden välillä. Ongelmana on ollut hahmottaa uusiutuvien luonnonvarojen (metsät, kalakannat) ”käytön talous”. Ekologeille lähtökohtana on ollut maksimaalinen kestävä käyttö, kun taas taloustieteessä on perusteltua maksimoida pitkän aikavälin taloudellinen ylijäämä. Näiden lähtökohtien pohjalta luonnonvarojen puhtaasti raaka-ainenäkökulmasta määritellyt tehokkaan käytön politiikat voivat olla tyystin erilaisia. Suomalaisessa metsäpolitiikassa biologiselta pohjalta määritelty maksimaalinen kestävä käyttö on kuitenkin ymmärretty taloustieteen näkökulmaksi metsävarojen käyttöön ja uudempana ongelmana on ollut yhteensovittaa tämä ”taloudellinen tehokkuusajattelu” ja metsäluonnon suojelu. Keskustelussa ei ole ymmärretty, että maksimaalisen kestävän käytön juuret ovat eko2 Metsäpolitiikan ja vuotta 2014 edeltäneen metsälainsäädännön ”jäävuoren huippu” näkyy Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä (1120/1/07) vuodelta 2008, jossa todetaan: ”Sääntelyn tavoitteena on siten, Suomen kansantalouden edun mukaisesti taata metsien jatkuvasti mahdollisimman suuri puun tuotto. Sanottu tavoite, joka ilmenee myös metsälain 8 ja 9§:stä, on ainakin pitemmän ajan kuluessa myös yksityismetsänomistajien edun mukainen.” logiassa, eivät taloustieteessä. Luonnonvarojen taloustieteessä ajatus maksimaalisesta kestävästä käytöstä on ollut yksi kritiikin pääkohde. Suuri määrä lisäongelmia aiheutuu siitä, että luonnonsuojelun yhteensovittaminen käytöstä saatavan taloudellisen ylijäämän tavoitteluun on hyvin erilainen projekti verrattuna sen yhteensovittamiseen maksimaalisen kestävän käytön tavoitteluun. Luonnonvarojen taloustieteeseen nojaavaa metsävarojen käytön tutkimusta on merkittävästi vaikeuttanut se, että tavoite metsien maksimaalisesta kestävästä käytöstä on voimakkaasti ohjannut metsäekologista tutkimusta ja erityisesti metsien kasvua kuvaavien mallien kehittämistä. Tämän seurauksena mallien luotettavuus on tyypillisesti kyseenalaista, tai malleja ei voida lainkaan soveltaa, jos maksimaalisen kestävän käytön tavoitteesta luovutaan. Ongelma seuraa siitä, että taloudelliset ratkaisut eivät pysy mallien ”käypyysalueella”. Taloustieteilijäkin uskaltanee epäillä, että ekologia–taloustiede-yhteistyön vaikeuksien lisäksi aito ekologinen tieto metsien kasvusta jää puutteelliseksi, jos ei ymmärretä esimerkiksi metsien luonnollisen (ja ilmaisen) taimettumisen ja puiden luonnollisen kuolemisen prosesseja eikä eri-ikäisrakenteisten monen puulajin metsien kehitystä. Edellä kuvatut ongelmat eivät ole vain akateemisia. Metsänhoito on Suomessa (ja Ruotsissa) perustunut metsien hoitoon tasaikäisrakenteisina; maanmuokkaukseen, puuntaimien istuttamiseen (tai siementen kylvöön), pienten puiden harvennukseen ja avohakkuuseen. Tälle ei ole nähty taloudellisesti käypiä vaihtoehtoja. Aitoihin taloudellisiin tavoitteisiin perustuvassa monitieteisessä tutkimuksessa on viimeisen vuosikymmenen aikana kuitenkin havaittu, että metsien luontainen taimettuminen, isojen puiden harvennus, suuri vaihtelu kiertoajoissa ja metsien hoito eri-ikäisrakenteisina ilman avohakkuita saattavat olla perinteisten toimenpiteiden kanssa täysin kilpailukykyisiä ja usein taloudellisesti kannattavampia (Tahvonen 2004; Jalonen ym. 2006; Tahvonen 2011). Tutkimustulosten ja näistä syntyneen julkisen keskustelun paineessa metsälainsäädäntöä uudistettiin ensin T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 45 vuonna 2006 ja uudestaan vuodesta 2014 alkaen. Jälkimmäisessä uudistuksessa hyväksyttiin metsien hoito eri-ikäisrakenteisina ilman avohakkuita. Hämmentävää on, että tämän vaihtoehdon eliminointi on aikaisemmin ollut metsälainsäädännön ja -politiikan päätavoitteita ja keskeinen osa suomalaisen metsäpolitiikan menestystarinaa. Vastaava keskustelu metsäpolitiikan rajoittuneisuudesta on alkanut Ruotsissa. Soveltavassa ekologiassa on ilmeinen tavoite esittää pitkälle meneviä luonnonvarojen käyttöä koskevia ohjeita. Usein nämä ohjeet yritetään mahdollisimman pitkälle johtaa puhtaasti ekologisista lähtökohdista. Ongelmien monitieteisyyden takia tämä kuitenkin vie ongelmiin. Tästä on toisena esimerkkinä ekologian kansainvälisesti tunnetuin syventävien opintojen oppikirja (Begon ym. 2006). Sen uusiutuvien luonnonvarojen käyttöä koskevassa osassa esitellään maksimaaliseen kestävään tuotokseen perustuva malli. Analyysin jälkeen tuodaan esille taloudellinen näkökulma ja epäilyttävässä valossa esitetyt käsitteet ”voitto” ja ”diskonttaus”. Taloudellisen lähestymistavan esitetään epäonnistuvan tulevien hyötyjen ja populaatioiden kasvuedellytysten huomioonotossa (ja jopa koronkorkolaskennassa). Johtopäätöksenä opiskelijoille esitetään, että vaikka taloudellista näkökulmaa ei voitaisi tyystin sivuuttaa, tämän huomioonottamisessa tarvitaan ”uutta taloustiedettä”, joka ei nykytaloustieteen tapaan sivuuta työttömyyttä, tulevaisuuden nälkäisiä suita ja muita kuin kaupallisia arvoja. Arvioni mukaan opiskelijan johtopäätöksenä tästä on, että on varmempaa nojata puhtaasti ekologisiin käsitteisiin ja unohtaa perin pohjin epäonnistunut 46 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 nykytaloustiede. Oppikirjassa kuitenkin kritisoidaan kirjoittajien omaa kuvitelmaa taloustieteestä, sorrutaan alkeellisiin virheisiin ja sivuutetaan kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen käyttöä koskeva monitieteinen taloudellinen tutkimus. Ekologian maailmanlaajuisesti käytetyimmän oppikirjan viisi eri painosta ovat näin tulleet juurruttaneeksi monitieteistä yhteistyötä haittaavia ennakkoluuloja yli vuosikymmenien. Vaihtoehtona olisi esittää esimerkkejä hedelmällisestä ekologis-taloudellisesta yhteistyöstä ja tähän liittyvästä laajasta potentiaalista, josta on lukuisia esimerkkejä monien biologisten luonnonvarojen käytön tutkimuksessa. Kirjallisuus Begon, M, Townsend, CR ja Harper JL. Ecology: from individuals to ecosystems. Blackwell, MA, 2006. Hiedanpää J. Taloustiede. Teoksessa Monitieteinen ympäristötutkimus, Lummaa ym. (toim.), Gaudeamus, 2012. Jalonen, R. ym. (toim.) Uusi metsäkirja. Gaudeamus, Helsinki 2006. Tahvonen, O, Leppänen, T., Hyytiäinen, K., Laakso, T., Määttä, T. ja Viitala, E. Puuntuotannolliset ja taloudelliset tavoitteet Suomen metsälainsäädännössä. Joensuun yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja 12, 2004. Tahvonen, O. Optimal structure and development of uneven-aged Norway spruce forests. Canadian Journal of Forest Research 41: 2389–2402, 2011. Valste, JS, Airimo, M, Holopainen, I, Koivisto, T ja Viitanen, P. Biologia: toimiva eliömaailma, perinnöllisyys ja evoluutio. WSOY, Porvoo, 1993. Kirjoittaja on kansantaloustieteilijä, joka toimii Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksella kansantaloudellisen metsäekonomian professorina. Taloustiede ja kestävä kehitys – ekologin näkökulma Mikko Mönkkönen Ekologia on tiede, joka tutkii eliöiden suhdetta ympäristöönsä. Ekologiaa raamittaa evoluutioteoria ja periaatteessa kyse on evolutiivisestä näytelmästä ekologian näyttämöllä (Hutchinson 1965). Tieteenalan keskeinen sisältö on tutkia, kuinka eliöt muuttavat rajallisia ja usein voimakkaasti kilpailtuja resursseja mahdollisimman suureksi jälkeläismääräksi. Yksilö, joka tässä parhaiten onnistuu, siirtää omia geenejään seuraavaan sukupolveen muita yksilöitä enemmän. Evoluution tuottamat keinot tässä kisailussa ovat moninaiset. Resurssien käytön ja tulosten maksimoinnin näkökulma määrittelee ekologian luonnon taloustieteeksi, missä evoluu tion periaatteet muodostavat markkinat. Taloustiede puolestaan tutkii, kuinka rajalliset resurssit voidaan jakaa rationaalisesti usein keskenään ristiriitaisten tavoitteiden välillä; kuinka ihmisyksilöt ja yhteiskunnat suhtautuvat resursseihinsa, niiden käyttöön, jakamiseen, jalostamiseen ja kauppaan. Samankaltaisuus taloustieteen lähtökohdissa ekologiaan on ilmeinen: taloustiede on ihmisen ekologiaa. Tieteenalojen yhteinen perusta luo hyvät mahdollisuudet monitieteiseen tarkasteluun erityisesti uusiutuvien luonnonvarojen käytön kysymyksissä. Miksi nämä lähestymistavat usein ymmärretään yhteensovittamattomiksi ja kilpaileviksi? Käsittääkseni syy on perinteisen taloustieteen kapeassa näkemyksessä, jonka mukaan ekologiset systeemit ovat markkinoiden sisäisiä rakenteita. Ihmisen talous perustuu suurelta osin ekosysteemien, nykyisten tai menneiden, toimintaan ja tuotantoon. Kaikki uusiutuvat luonnonvarat – ja osa uusiutumattomista – ovat ekosysteemien toiminnan tuloksena syntyneitä resursseja. Toimivat ekosysteemit tarjoavat kuitenkin myös muita, hankalammin taloudellisesti arvotettavia hyödykkeitä ja palveluita. Metsät kasvavat puuta, jota voidaan käyttää teollisuuden raaka-aineena. Mutta metsät monien taloudellisten ja kulttuuristen palveluiden ohella osallistuvat muun muassa ilmaston säätelyyn sekä veden kiertoon ja saatavuuteen. Näiden ekosysteemipalveluiden taloudellinen arvottaminen on viimeaikaisessa keskustelussa ja tutkimuksessa käyttöön otettu lähestymistapa tuoda elinympäristöömme liittyvät kysymykset rationaalisen päätöksenteon piiriin. Lähestymistavan perustana on oletus, että vain taloudellinen arvottaminen tekee näistä vaikeasti markkinamekanismein hallittavista ekosysteemien ominaisuuksista läpinäkyviä. Tuotannon, palveluiden ja käytön arvottaminen viittaa ekosysteemien arvoon ihmiselle, joiden oletetaan toimivan rationaalisesti ja tietoon perustuen. Näiden arvojen summa muodostaa taloudellisen kokonaisarvon, jota käytetään päätöksen teon perustana. Jos kuluttajien ja yhteiskunnan arvostukset eivät kuitenkaan ole ekosysteemin kestävän käytön mukaisia, ei myöskään tuotettu taloudellinen arvo voi heijastaa kestävyyden vaatimuksia (Admiraal ym. 2013). Ihmisten preferensseihin perustuva luonnon ekosysteemien arvottaminen heijastaa usein enemmän erilaisten politiikkakeinojen (esim. elinkeinotuet) vaikutusta kuin ekosysteemien todellista tilaa tai pitkänaikavälin tuotantopotentiaalia. Siksi preferenssiperusteinen arvottaminen vain sattumalta osuu yhteen ekosysteemien toiminnan todellisen yhteiskunnallisen arvon kanssa. Ekosysteemit toimivat ja tuottavat palveluita rakenteensa, lajien ja niiden muodostamien populaatioiden ja yhteisöjen varassa. Luonnon ekosysteemit ovat tyypillisesti monilajisia ja yksinkertaisimmillaankin kuvattavissa moni- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 47 mutkaisina vuorovaikutusverkkoina (Wirta ym. 2014). Monimuotoisuus on ekologisten systeemien perusominaisuus. Monimuotoisuus turvaa systeemien vakauden, vastustuskyvyn häiriöihin sekä palautuvuuden häiriöiden jälkeen (Cardinale ym. 2012). Häiriöihin eri lajit reagoivat erilaisin tavoin ja viiveellä. Siksi ekosysteemien vasteet esimerkiksi ihmisen aiheuttamiin häiriöihin ovat usein vaikeasti ennustettavia ja sisältävät viivästettyjä takaisinkytkentöjä. Talou dellisen arvottaminen perustuu välittömiin muutoksiin systeemin tuottamien palveluiden ja tuotteiden määrässä, rajahyödyissä ja -kustannuksissa. Lajien sukupuutot ja siitä seuraavat menetykset ekosysteemien vakaudessa ja palautuvuudessa voivat kokonaan jäädä arvottamisessa huomiotta, koska systeemin toiminta lyhyellä aikavälillä voi pysyä muuttumattomana. Lisäksi tämänhetkinen ekosysteemipalveluiden taloudellinen arvo perustuu pääasiassa muutamien toiminnallisesti tärkeiden lajien tai lajiryhmien läsnäoloon. Miksi siis pyrkiä säilyttämään luonnon lajikirjoa kokonaisuutena, ylenpalttista monimuotoisuutta, kun se ei ole taloudellisen arvon kannalta tärkeää? Taloudellinen arvottaminen ei siksi useinkaan pysty kuvaamaan ekosysteemin todellista tilaa eikä kerro systeemin kyvystä tuottaa palveluita myös tulevaisuudessa. Tässä kuvattu luonnontaloustiede ei palvele luonnonvarojen kestävää käyttöä kuin käsitteen suppeimmassa mielessä. Taloudellisen arvottamisen tulokset eivät kerro, kuinka monimuotoisuutta tulisi hoitaa, jotta turvataan ekosysteemien tuottamat hyödyt laajemmassa tila- ja aikaperspektiivissä. Suppeaan talousanalyysiin perustuva päätöksenteko ei tule tuottamaan kestäviä ratkaisuja. Hyvä esimerkki kapea-alaisesta luonnonvaratieteestä on metsäntutkimus, joka tähtää puiden kasvun ja puuntuotannon maksimointiin pyrkivien metsänkäsittelymuotojen kehittämiseen. Tämä tutkimus perustuu empiirisiin malleihin metsiköiden tai puuyksilöiden kasvusta erilaisissa tilanteissa. Puiden kasvu pohjoisissa metsissä osataan tutkimustradition perusteella kohtuullisen luotettavasti ennustaa olettaen, että metsien käsittelyssä noudatetaan tiettyjä ennalta 48 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 määrättyjä käsittelyketjuja. Tällainen metsäntutkimus ei näe metsää puilta vaan sivuuttaa kaiken laajemman näkemyksen metsäekosysteemien toiminnasta ja metsien tuottamista palveluista ja arvoista. Tutkimustradition perusteella luodut suositukset metsien kasvattamisesta vain yhden ekosysteemipalvelun (puun tuotannon) maksimoimiseksi ovat usein ristiriidassa muiden palveluiden tuottamisen kanssa puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä (Mönkkönen ym. 2014). Puuntuotannon maksimoiminen ei välttämättä ole yhteiskunnan tai metsänomistajan edun mukaista (Tahvonen 2011) ja lisäksi se voi vaarantaa metsien pitkän aikavälin kyvyn tarjota hyötyjä ja palveluita. Näkemys ekosysteemeistä vain markkinoiden sisäisinä systeemeinä voi johtaa absurdeihin tilanteisiin, kuten Panu Halme ja Janne S. Kotiaho (2013) osoittavat. Metsissä energiapuun teollinen korjuu on uusi luonnonvarojen hyödyntämismuoto, jossa tavoite on Suomessa korjata 8–12 miljoonaa kuutiometriä puuta vuosittain käytettäväksi metsähakkeena energian tuotantoon. Pääosa tullaan korjaamaan hakkuutähteistä, kannoista, latvuksista ja oksista. Talouden näkökulmasta energiapuun korjuu on nähty kannattavaksi, vaikka puiden kasvuun energiapuun korjuulla on negatiivinen vaikutus (Helmisaari ym. 2011). Energiapuun korjuu poistaa merkittävän osan hakkuualoille muuten jäävästä puuaineksesta, mutta tämän resurssinpoiston tarkkoja ekologisia vaikutuksia ei ole ehditty tutkimaan (Eräjää ym. 2010). Samaan aikaan energiapuun lisääntyvän korjuun kanssa on nähty tarpeelliseksi paikata puuntuotannon maksimoinnista koituvia suurimpia virheitä metsien monimuotoisuudelle lisäämällä talousmetsien säästöpuiden ja lahoavan puuaineksen määrää ennallistamalla. Metsistä toisaalta korjataan puuta yhä intensiivisemmin ihmisen tarpeisiin ja toisaalta puuta pyritään säästämään muiden organismien resurssiksi; molempia toimia tuetaan verovaroin. Energiapuun korjuun mittasuhde huomioonottaen sillä moninkertaisesti mitätöidään metsien terveydentilaa ja pitkän aikavälin kestävyyttä palvelevien toimenpiteiden vaikutukset. Edellä esiin nostetut taloudellisen arvottamisen ongelmat eivät ole taloustieteen sisäisiä. Ongelman ydin on liian kapea näkemys talous tieteestä. Taloustiede ei ole kahlittu lyhyen aikavälin osaoptimointeihin, vaan taloustieteen teoria ja välineet mahdollistavat asioiden tarkastelun määrittelemättömän pitkissä aikahorisonteissa ja useiden samanaikaisten tavoitteiden tarkastelun. Ratkaisuna kestävyyden ongelmiin on ottaa ekologia ja sen teoriat lähtökohdiksi luonnonvaratalouden kysymyksissä. Tässä lähestymistavassa ekologinen systeemi ei ole markkinoiden sisäinen rakenne, vaan päinvastoin ihmisen talous nähdään osana biosfääriä. Haasteeksi luonnonvarataloustieteilijöille jää sopeutua ekologisen kestävyyden ensisijaisuuteen erityisesti suuren mittaluokan kysymyksissä, jotka lukeutuvat varovaisuuden periaatteen piiriin. Ekologien haaste on oivaltaa, että luonnonvarojen kestävään käyttöön liittyvät haasteet eivät ole puhtaasti ekologisia ja että haasteeseen vastaaminen edellyttää vuoropuhelua eri tieteiden välillä. Eräjää, S., Halme, P., Kotiaho, J.S., Markkanen, A. & Toivanen, T. 2010. The volume and composition of dead wood on traditional and forest fuel harvested clearcuts. Silva Fennica 44, 203–211. Halme, P. & Kotiaho, J.S. 2013. Keskittämällä kohti ekologisesti ja taloudellisesti kestävää metsätaloutta. Luonnon Tutkija 1–2/2013, 31–38 Helmisaari, H.-S., Hanssen K.H., Jacobson, S., Kukkola, M., Luiro, J., Saarsalmi, A., Tamminen, P. & Tveite, B. 2011. Logging residue removal after thinning in Nordic boreal forests: Long-term impact on tree growth. Forest Ecology and Management 261, 1919–1927. http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2011.02.015 Hutchinson, G.E. 1965. The ecological theatre and the evolutionary play. Yale University Press. Mönkkönen, M., Juutinen, A., Mazziotta, A., Miettinen, K., Podkopaev, D., Reunanen, P., Salminen, H. & Tikkanen, O.-P. 2014. Spatially dynamic forest management to sustain biodiversity and economic returns. J. Environ. Manage. 134, 80-89. http://dx.doi.org/10.1016/j. jenvman.2013.12.021 Tahvonen, O. 2011. Optimal structure and development of uneven-aged Norway spruce forests. Can. J. For. Res. 41, 2389–2402. Wirta, H.K., Hebert, P.D.N., Kaartinen, R., Prosser, S.W., Várkonyi, G. & Roslin, T. 2014. Complementary molecular information changes our perception of food web structure. Proc. Natl. Acad. Sci. (painossa) http://dx.doi.org/10.1073/pnas.1316990111 Kirjallisuus Admiraal, J.F., Wossink, A., de Groot, W.T. & de Snoo, G.R. 2013. More than total economic value: How to combine economic valuation of biodiversity with ecological resilience. Ecological Economics 89, 115–122. Cardinale, B.J., Duffy, J.E., Gonzalez, A., Hooper, D.U., Perrings, C., Venail, P., Narwani, A., Mace, G.M., Tilman, D., Wardle, D.A., Kinzig, A.P., Daily, G.C., Loreau, M., Grace, J.B., Larigauderie, A., Srivastava, D.S. & Naeem, S., 2012. Biodiversity loss and its impact on humanity. Nature 486, 59–67. Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston soveltavan ekologian professori, joka tutkii metsien monimuotoisuuden ja kestävän käytön kysymyksiä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 49 TUTKIMUSTA SUOMESSA Kun televisio vakoilee ja jääkaappiin tehdään tietomurto Ari Turunen Oulun yliopiston tietotekniikan osasto tekee kansainvälisesti merkittävää tutkimusta konenäössä, biosignaalien käsittelyssä sekä tietoturvassa. Tietoturvan merkitys on alkanut korostua entisestään, koska uusia verkkovakoilutapauksia tulee ilmi lähes viikoittain. Verkkovakoilu ja identiteettivarkaudet ovat suuria uhkia, mutta tekniikan kehittyessä on pidettävä huolta myös jääkaapista. Puhutaan laitteiden internetistä (Internet of Things), jossa laitteet kytkeytyvät tietoverkkoon ja keskustelevat keskenään. Mitä jos et enää pääse vaikuttamaan tähän keskusteluun? – Verkottuneisuuden leviäminen joka paikkaan, kodinkoneista ajoneuvoihin on tietotekniikan kehityksen seuraava luonnollinen askel, johon mekin paneudumme, toteaa tietoturvatutkija Pekka Pietikäinen. Kalifornian ja Washingtonin yliopiston tutkijat onnistuivat murtautumaan kahden automerkin hallintajärjestelmiin. He onnistuivat sammuttamaan moottorin ja poistamaan jopa jarrut toiminnasta. Tämä kerrotaan vuoden 2011 tutkimusraportissa, jonka julkaisi Center for Automotive Embedded Systems Security. Koska tulevaisuudessa kaikki kytkeytyy kaikkeen, luo se valtavia tietoturvariskejä. – Yksityisyys on varsin uhattuna, kun jokapaikan tietotekniikkaa käyttämällä tuotetaan lukuisia määrä näennäisesti harmittomia tiedonpalasisia, joista voidaan yhdistellä varsin kattava kokonaisuus henkilöstä. Turvalliset, mutta täysin anonyymit tavat tunnistautua eri palveluihin ovat tulevaisuudessa tarpeen. Pietikäinen on ollut kiinnostunut tietoturvaasioista, koska työssä pääsee soveltamaan varsin laaja-alaista osaamista. 50 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 – Pitää tietää kaikesta vähän aina rautatasosta ohjelmistokehitysprosesseihin. On kiehtovaa seurata teknologian kehitystä ja pyrkiä ymmärtämään, miten erilaisia järjestelmiä on rakennettu. Se vaatii ajattelua hieman laatikon ulkopuolella, jotta voisi huomata millaisia heikkouksia tietojärjestelmien rakenteessa on. Myös tulosten yhteiskunnallinen vaikutus voi olla merkittävä. Pietikäisen mukaan suomalaisen tietoturvatasotutkimuksen taso on korkea. Hyvää työtä tehdään tutkimuslaitoksissa, alan yrityksissä ja valtiollisissa toimijoissa, ja yhteistyömahdollisuudet niiden välillä ovat erinomaiset. Yhtenä esimerkkinä on vuonna 2013 päättynyt Digilen ja Tekesin Cloud Software -ohjelma, jonka veturiyrityksenä oli suomalainen tietoturvajätti F-Secure. Ohjelmassa oli oma tietoturvaan erikoistunut kokonaisuus, jota johtivat Suomen Ericsson ja Oulun yliopisto. Sadat miljoonat ihmiset käyttävät tietämättään pilviteknologiaa hyödyntäviä palveluja verkon yli. Pilviteknologian myötä rajapintojen ja sitä kautta riskitekijöiden määrä lisääntyy. Se asettaa suuret vaatimukset myös tulevaisuuden tietoturvalle. Ongelmana on se, että mahdollisuus tietoturvan räätälöintiin on yleensä pilvipalveluissa vähäinen, eikä käyttäjälle aina anneta takeita tiedon säilyvyydestä tai ohjelmistojen tietoturvasta. Olennaista on, että käyttäjä tietää palvelun olevan turvallinen ja tunnettu sekä käyttäjä todennetaan oikeaksi henkilöksi. Cloud Software -ohjelman aikana Ericsson ja F-Secure kehittivät omat pilvipalvelunsa. Ericssonin virtuaalinen pilvipalvelualusta on optimoitu televerkkoyritysten kommunikointipalvelujen tarpeisiin. F-Securen pilvipalvelu on riippumaton laiteympäristöstä ja siinä on mukana mm. virustorjunta. Olennaista molemmille palveluilla on se, että niiden tietoturvaan kiinnitetään paljon huomiota. – Kansainvälisesti suomalaiset ovat tunnettuja mm. haavoittuvuuksien löytämisessä, haavoittuvuustiedon koordinoinnissa, tietoturvallisuustilannekuvan luomisessa ja haittaohjelmilta suojautumisessa. Oulun yliopiston tietoturvaryhmä löysi internet-selaimista yli sata haavoittuvuutta alkuvuodesta 2013. Se oli pienimuotoinen sensaatio ja paransi huomattavasti selainten tietoturvaa. Firefox on kokonaan ja Google Chrome enimmäkseen avoimen koodin projekti, jotka käyttävät paljon jaettuja kirjastoja. Tällöin korjatut haavoittuvuudet auttavat yleensä parantamaan tietoturvaa. Suurin osa löydetyistä haavoittuvuuksista on Oulun tietoturvatiimin professori Juha Röningin mukaan epäsuorasti parantanut melkein kaikkien Applen laitteiden, Androidpuhelinten ja älytelevisioiden turvallisuutta. Kaikki haavoittuvuudet raportoitiin valmistajille, jotta ne korjattiin mahdollisimman nopeasti. Haavoittuvuuksia löytyi myös antivirusohjelmista ja paljon käytetyistä kuva- ja ääniformaateista. – Selaintestaus pohjautuu työhömme protokollatestauksen parissa, Pietikäinen kertoo. Oulun yliopisto aloitti vuosituhannen vaihteesta PROTOS-nimisen projektin, jonka pohjalta tutkimusryhmä sai uutta osaamista haavoittuvuuksien syvimmästä olemuksesta, automaattisesta tiedon rakenteen päättelystä ja mahdollisimman hyvien testitapausten luomisesta. –Työssämme sovellamme esim. tietojenkäsittelyteorian ja bioinformatiikan perustutkimusta erittäin käytännöllisten lopputulosten, turvallisten ohjelmistojen, aikaansaamiseksi. Pietikäinen korostaa, että tietoturvaan ei riitä yksi työkalu tai ohjelma. Eri työkaluja pitää koko ajan kehittää ja käyttää samanaikaisesti. – Tietoturva ei saa olla jälkikäteen ohjelmistoon liitettävä kilke, vaan se tulee ottaa huo mioon koko ohjelmistokehityksen elinkaaren ajan. Ryhmämme lähtökohtana on, että turvalli- suus täytyy rakentaa ohjelmistoihin sisään, millään erityisellä tietoturvaohjelmalla sitä ei saada aikaan. Niinpä tuotamme työkaluja, joilla olemassa olevien ohjelmistojen turvallisuutta voidaan parantaa tai niiden toimintaa ymmärtää paremmin. Yksi sellainen on Radamsa, jolla pystyttiin tunnistamaan lukuisat haavoittuvuudet internet-selaimissa. Oulun yliopiston kehittelemä Radamsa on tehokas ja automatisoitu työkalupakki tietoturva-asiantuntijoille. Avoimeen lähdekoodiin perustuvaan sovellukseen on koottu parhaita ominaisuuksia aiemmin kehitellyistä automatisoiduista tietoturvan testaustyökaluista. Yrityspartnereina ovat olleet Ericsson, Nokia, F-Secure, Google, Mozilla Foundation ja WebKit.org. Radamsa tarjoaa apua tietoturvakehitystyön testaukseen. Sen avulla voi testata ohjelman kykyä toimia ja sietää vihamielisiä syötteitä. Pietikäisen mukaan avainsana on järjestelmällisyys. Tietoturvaa tarkastellaan koko ohjelmistokehityksen elinkaaren ajan, niin että se on mukana jo vaatimusmäärittelyssä. Aina kun pätkä koodia valmistuu, se testataan automaattisesti. Pietikäisen mielestä Radamsa on työkaluna ainutlaatuinen. – Vastaavien työkalujen käyttö vaatii usein huomattavan määrän työtä, tai työkalut ovat ”liian yksinkertaisia” ollakseen tehokkaita. Radamsa on suunniteltu olemaan helppokäyttöinen, mutta silti erittäin tehokas. Pietikäisen mielestä olennaista on luoda tietoturvallisuudesta tilannekuva, analysoida se ja päättää minkälaisia välineitä käytetään. Pietikäisen mukaan toinen esimerkki suomalaisesta innovaatiosta tietoturvan parantajana on Kyberturvallisuuskeskuksen (entinen CERT-FI) HAVARO-järjestelmä. Viestintäviraston ja Huoltovarmuuskeskuksen kanssa toteutetun järjestelmän tuottaman tiedon avulla pyritään havaitsemaan tietoturvauhat mahdollisimman varhain. Näin suojaus voidaan aloittaa ajoissa. Yritykset voivat liittyä mukaan, jolloin ne voivat tarkkailla oman sisäverkkonsa tilannetta. HAVARO tunnistaa poikkeavaa verkkoliikennettä, joka on lähtöi- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 51 sin yrityksen verkosta ja suuntautuu siihen. Osa havainnoista saadaan Viestintäviraston CERTFI:n yhteistyöverkoston kautta. Oulun yliopistosta on syntynyt myös tietoturvaloukkaustietoon erikoistunut firma Clarified Networks. Toimintaan kuuluu tiedon kerääminen, analysointi, visualisointi ja raportointi. – Suomi on haittaohjelmatilastoissa pärjännyt erinomaisesti ja mallimme on vähitellen siirtynyt käyttöön muuallakin, kuten Virossa, Belgiassa ja Islannissa. Erityisesti Autoreporter ja HAVARO ovat herättäneet kiinnostusta kansainvälisesti ja ennen kaikkea toimintatavat, jossa vähillä resursseilla ja sopivilla työkaluilla saadaan mahdollisimman paljon aikaan. Tästäkin huolimatta Pietikäisen mielestä suurimmat tietoturvauhat suomalaisissa yrityksissä ovat haittaohjelmat eri muodoissa. – Haittaohjelmat tulevat taloon esim. sähköpostista, webistä tai muistitikulta, ja niiden monimuotoisuus on nykyisin valtava. Myös työntekijöiden älypuhelimet ovat houkutteleva kohde hyökkäyksille. Liiketoiminnan jatkuvuuden varmistaminenkin pitäisi muistaa, pilviaikakautenakin. Miten kommunikoidaan, jos ulkoistettu sähköposti on nurin koko päivän? Kuinka nopeasti palvelut pystyttäisiin siirtämään toiselle palveluntarjoajalle ja mistä ne varmuuskopiot lopulta löytyvät? seksi. Kirjassa esitellään lyhyiden artikkeleiden muodossa parhaiksi osoittautuneita käytäntöjä turvallisuuden ja yksityisyyden suojan varmistamiseen ketterissä ohjelmistoprojekteissa. Lisäksi annetaan neuvoja ohjelmistojen toimintavarmuuden testaukseen, turvallisuusmetriikoihin ja luottamuksen hallintaan. – Tutkimusprojektien tulokset jäävät usein vaikeasti lähestyttäviksi akateemisiksi julkaisuiksi ja yritysten sisäiseksi osaamiseksi. Cloud Software -ohjelmassa halusimme tuoda tulokset helposti lähestyttävässä muodossa laajemmalle yleisölle (esim. PK-yritykset), ja niinpä kokosimme työstämme Handbook of the Secure Agile Software Development Life Cycle -kirjan. Voisiko Suomesta tulla tietoturvan Sveitsi? Maa, johon kannattaa tallentaa dataa? – Ei se mahdotonta ole, yhteiskuntamme on vakaa, osaamispohja erinomainen ja sijaitsemme edelleen lännen ja idän välissä. Kirjallisuutta PROTOS-projekti: https://www.ee.oulu.fi/research/ouspg PROTOS ja media esim.: http://www.computerworld.com/s/ article/68932/SNMP_Vulnerability_Offers_3_200_ Reasons_to_Worry Haittaohjelmatilasto: http://www.f-secure.com/weblog/ archives/00001806.html http://www.autosec.org/publications.html https://www.ee.oulu.fi/research/ouspg/Radamsa Opas tietoturvasta Pietikäinen toimitti yhdessä Juha Röhningin kanssa opaskirjan tietoturvasta. Se julkaistiin viime tammikuussa ja se kokoaa Cloud Software -ohjelman kokemukset tietoturvan parantami- 52 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija. TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Työväenliikkeen kirjasto – Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto Alpo Väkevä Työväenliikkeen kirjasto on vuonna 1987 perustettu kaikille avoin tieteellinen erikoiskirjasto, jonka aloja ovat työväestön ja työväenliikkeen tutkimus. Kirjastoa ylläpitää Työväenperinne – Arbetartradition ry. Kirjasto on Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto ja kirjaston kokoelma on pääosin Helsingin yliopiston kirjaston Helka-tietokannassa. Kirjaston kokoelma käsittelee työväestöä ja työväenliikettä niin politiikan, kulttuurin kuin työelämän näkökulmista. Kokoelmaan kuuluu Työväen Arkiston ja Kansan Arkiston kirja- ja lehtikokoelmat, jotka on lahjoitettu kirjastolle sen perustamisen yhteydessä. Tämän lisäksi kokoelma on täydentynyt joka vuosi kirjahankintojen ja -lahjoitusten myötä. Kokoelman keskeisiä osia ovat työväenyhdistysten ja -puolueiden sekä ammattiyhdistysliikkeen järjestöjen aineistot, työväestön aatteellinen ja ideologinen kirjallisuus, työväenliikkeessä toimineiden henkilöhistoriat, osuustoiminta ja työväenkulttuuri. Kirjaston erilliskokoelmat muodostavat myös tärkeän osan kokoelmasta. Nämä kokoelmat ovat: venäjänkielinen kirja- ja lehtikokoelma, amerikansuomalainen kirjakokoelma, Espanjan sisällissotakokoelma, Internationaalit-kokoelma sekä Suomen sisällissota -kokoelma. Lisäksi kirjastossa on paljon muuta aineistoa yhteiskunta- ja ihmistieteiden alalta sekä laaja kaunokirjallisuuskokoelma. Kokoelmassa on monografioita noin 118 000 kappaletta, pienpainatteita noin 30 000 kappaletta ja aikakausijulkaisuja noin 5 500 nimekettä. Kokoelman kartunta on noin 3 000 nimekettä vuodessa. Kirjastoa ylläpitävä Työväenperinne ry julkaisee yhteistyössä muiden Suomen työväen perinnelaitosten kanssa Työväentutkimus-vuosikirjaa. Työväentutkimus on työväen ja työväenliikkeen historiaa sekä yhteiskunnallisia aiheita käsittelevä tieteellinen julkaisu. Vuosikirja on myynnissä 10 euron hintaan työväen perinnelaitoksissa, ja sen voi tilata itselleen Työväenliikkeen kirjaston kautta. Kirjastossa järjestetään noin kerran viikossa suuren suosion saaneita kirjakahviloita, joissa käsitellään ajankohtaisia tiede- ja kaunokirjoja. Tänä keväänä kirjakahvilavieraina ovat muun muassa Marjaliisa Hentilä, joka saapuu 10.4. keskustelemaan kirjastaan Sovittelija Matti Paasivuori 1866–1937 ja Ville Kivimäki, joka saapuu 22.4. keskustelemaan kirjastaan Murtuneet mielet. Lisäksi kirjastossa järjestetään paljon muuta toimintaa, kuten taidenäyttelyitä ja seminaareja. Tänä keväänä kirjastossa alkaa Studia Generalia -luentosarja, jossa käsitellään ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita. Luentosarjan järjestää Työväenkirjaston ystävät, joka on kirjaston toimintaa tukeva ja työväenperinnetoimintaa edistävä järjestö. Tämän vuoden tapahtumista on syytä mainita maaliskuun alussa järjestetty Matti Kuusi 100 vuotta -seminaari. Tietoa kirjaston tulevista tapahtumista löytyy kirjaston nettisivuilta (www.tyovaenperinne.fi) ja kirjastossa jaossa olevasta tapahtumaesitteestä. Kirjaston osoite on Sörnäisten rantatie 25 A 1, 00500 Helsinki. Kirjoittaja on kirjastovirkailija. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 53 KESKUSTELUA Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen Veikko Launis ja Petter Portin Bioetiikan kysymyksiä on tutkittu Suomessa pitkään Turun yliopiston filosofian oppiaineessa. Bioetiikan ala on ymmärretty laaja-alaisesti, ja perinteisen lääketieteen etiikan lisäksi siihen on katsottu kuuluvan esimerkiksi ympäristöfilosofian ja eläinetiikan kysymykset sekä yleiset ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvät filosofiset ongelmat. Bioetiikan yhteiskunnallinen ulottuvuus ja kansainvälisyys ovat painottuneet turkulaisessa tavassa tehdä bioetiikkaa. Heikki Saxénin (Tieteessä Tapahtuu 1/2014) peräänkuuluttamaa bioetiikan aseman vahvistamista on pidettävä kannatettavana. On kuitenkin syytä tarkentaa, että tässä tapauksessa pyörää ei tarvitse keksiä ainakaan kokonaan uudelleen. Turun yliopistolla on vahva ja pitkä historia bioetiikan tutkimuksessa, opetuksessa ja asiantuntijatoiminnassa aina professori Juhani Pietarisen ajoista lähtien. Turku on myös ainoa suomalaisyliopisto, jossa on erityinen tiedekuntarajat ylittävä lääketieteellisen etiikan professuuri. Bioetiikan ala on ymmärretty Turussa laaja-alaisesti. Perinteisen lääketieteen ja hoitotieteen etiikan lisäksi siihen on katsottu kuuluvan esimerkiksi elinympäristöön ja eläinten kohteluun liittyvät kysymykset sekä yleiset ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin ja terveyteen liittyvät filosofiset ongelmat. Tutkimustoiminnan ohella bioetiikan yhteiskunnallinen ulottuvuus (yliopiston kolmas tehtävä) ja kansainvälisyys ovat painottuneet turkulaisessa tavassa tehdä bioetiikkaa. 1990-luvulla Turkuun perustettiin bioeettisen osaamisen keskittymä, Bioetiikan keskus. Ennen keskuksen perustamista Turun yliopistossa oli toiminut jo useita vuosia bioetiikan ohjausryhmä, jonka jäsenet edustivat eri tieteenaloja ja 54 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 yhteiskunnallisen toiminnan sektoreita. Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana Bioetiikan keskuksen tutkijat ovat osallistuneet julkiseen keskusteluun antamalla satoja asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Ne ovat myös pohjustaneet poliittista päätöksentekoa ja viranomaisohjeistamista. Tutkijat ovat myös toimineet jäseninä useissa paikallisissa, valtakunnallisissa sekä kansainvälisissä eettisissä toimikunnissa ja lautakunnissa (geenitekniikan lautakunta, biotekniikan neuvottelukunta, TUKIJA, Tutkimuseettinen neuvottelukunta, KELA:n eettinen toimikunta, Varsinais-Suomen sairaanhoitopiirin eettinen toimikunta, Pohjoismainen bioetiikkakomitea, eläinkoelautakunta jne.). Tutkijoiden toimintaprofiili on kuitenkin ollut ennen muuta akateeminen, ensisijaisena tavoitteenaan on ollut tehdä kansainvälistä huipputason tutkimusta sekä suodattaa uusinta tutkimustietoa bioetiikan opetukseen. Bioetiikan asiantuntijat tulevat yleensä hyvin kuulluksi ja tutkimukseen pohjautuvalle asiantuntemukselle on paljon käyttöä. Bioetiikan asiantuntemus on käsitteenä yllättävän lavea eikä se voi olla yksin ammattifilosofien käsissä. Turkulaisessa bioetiikan tutkimuksessa esillä olleita kysymyksiä ovat erityisesti seuraavat: riskinhallinta ja ennalta varautumisen ongelmat, sairauden ja terveyden käsitteet, luonnollisuus ja normaalius lääketieteessä, saattohoito ja elämän pidentäminen, geeniteknologian ja lääketieteellisen tutkimuksen etiikka, neuroetiikka, yleinen ympäristöfilosofia, eläinetiikka ja ilmaston muokkauksen etiikka sekä bioetiikan filosofinen ja menetelmällinen perusta. Tutkijat ovat laatineet useita kirjoja, artikkeleita ja lehtien teemanumeroita bioetiikan ydinkysymyksistä. Bioetiikan väitöskirjoja on valmistunut kymmenkunta ja Suomen Akatemian rahoittamia bioetiikan tutkimushankkeita on ollut käynnissä saman verran. Vuonna 1995 turkulainen Bioetiikan keskus järjesti ensimmäisen Suomessa pidetyn kansainvälisen bioetiikan konferenssin, Doing the Decent Thing with Genes, joka toimi samalla sytykkeenä bioetiikan keskuksen ja useiden EUrahoitteisten eurooppalaisten bioetiikan tutkimushankkeiden väliselle yhteistyölle. Jo saatujen kokemusten perusteella on ilmeistä, että bioetiikka on – ja sen tulee jatkossakin olla – eri tutkimusaloja ja katsontakantoja yhdistävä tutkimusala, jonka etablointi tiedeyhteisöön ja yhteiskunnalliseen keskusteluun vaatii pitkäjänteistä ja ennakkoluulotonta yhteistyötä ja taitavaa verkostoitumista. Turun yliopiston filosofian oppiaine sai vuoden 2014 alusta vastuulleen UNESCO Chair in Bioethics -verkoston Suomen yksikön toiminnan. Verkoston tehtävänä on edistää lääketieteellisen bioetiikan opetusta ja tutkimusta. Sillä on maakohtaisia yksikköjä viidellä eri mantereella. Päätös suomalaisen maayksikön perustamisesta syntyi, kun bioetiikan keskuksen tutkijat osallistuivat verkoston kansainväliseen seminaariin. Tätä ennen Bioetiikan keskus ja filosofian oppiaine koordinoivat Suomen Akatemian ja Taiwanin (National Science Council of the Republic of China -tiedeneuvoston) bilateraaliseen sopimukseen perustuvaa bioetiikan tutkimusyhteistyötä. Vaikka asiat alkavat olla kansainvälisen toiminnan ja vuorovaikutuksen osalta hyvällä mallilla, yhteistyö ja verkostoituminen Suomen rajojen sisällä näyttävät lukuisista aiemmista yhteistyöprojekteista huolimatta sittenkin vielä keskeneräisiltä, minkä voi Saxénin puheenvuorosta hyvin päätellä. Kirjallisuus Heikkinen, Anne (2007). Privacy in Occupational Health Care – Ethical Examination. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja D, Osa 750. Turku. Launis, Veikko (2003). Geeniteknologia, arvot ja vastuu. Helsinki: Gaudeamus. Launis, Veikko (2007). Moniarvoinen terveys. Turku: Areopagus. Launis, Veikko ja Räikkä, Juha (toim.) (1990). Bioetiikka: Periaatteita ja teoreettisia lähtökohtia. Turun yliopiston käytännöllisen filosofian julkaisuja, Vol. 2. Turku. Launis, Veikko, Pietarinen, Juhani ja Räikkä, Juha (toim.) (1999). Genes and Morality: New Essays. Amsterdam; Rodopi. Launis, Veikko (toim) (2009). Neuroetiikan hyvä ja paha (Unipress, Kuopio 2009). Launis, Veikko ja Räikkä, Juha (toim.) (2008). Genetic Democracy: Philosophical Perspectives. Heidelberg: Springer. Louhiala, Pekka ja Launis, Veikko (2009). Parantamisen ja hoitamisen etiikka. Helsinki: Edita Oksanen, Markku (2012). Ympäristöetiikan perusteet. Helsinki: Gaudeamus. Oksanen, Markku ja Pietarinen, Juhani (toim.) (2004). Philosophy and Biodiversity. Cambridge: Cambridge University Press. Oksanen, Markku ja Siipi, Helena (toim.) (2014). The Ethics of Animal Re-creation and Modification. Lontoo: Palgrave Macmillan. Räikkä, Juha ja Varelius, Jukka (toim.) (2013). Adaptation and Autonomy: Adaptive Preferences in Enhancing and Ending Life. Heidelberg: Springer. Saarni, Samuli (2010). Vaikuttavuuden huomiointi tervey denhuollon päätöksenteossa – eettinen analyysi. Tereyden ja hyvinvoinnin laitos. Siipi, Helena ja Ahteensuu, Marko (toim.) (2010). Muuntogeenisen ruoan etiikka. Kuopio: Unipress. Veikko Launis on lääketieteellisen etiikan professori Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Petter Portin on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 55 LYHYESTI TINANIC-NÄYTTELY TALLINNASSA R.M.S. Titanic on maailman tunnetuin rauhan aikana uponnut alus, joka törmäsi neitsytmatkallaan 14. huhtikuuta 1912 jäävuoreen. Titanic upposi reilun kahden ja puolen tunnin kuluttua vieden mukanaan meren syvyyksiin 1 496 ihmistä. Titanicilla oli 63 suomalaismatkustajaa, joista 20 pelastui. Kaikkiaan pelastautuneita oli hieman yli 700. Tallinnassa on Viron merimuseon Lentosataman halleissa esillä Titanicin tarina maaliskuun loppuun asti. Minun White Star Linen maihinnousukortissani, jonka sain näyttelyyn tullessani, luki nimi Mr Edgar Meyer. Hän oli nuori yhdysvaltalainen insinööri, I-luokan matkustaja, joka oli menossa vaimonsa kanssa appensa hautajaisiin New Yorkiin. Tarkistin Encyclopedia Titanicasta, että hän kieltäytyi nousemasta pelastusveneeseen. Hänen puolisonsa kuitenkin säästyi. Minun vaimoni maihinnousukortissa puolestaan luki Mrs Sarah Elizabeth Chapman. Hän oli englantilainen II-luokan matkustaja, joka vietti viivästynyttä kuherruskuukautta miehensä kanssa. Sarah kieltäytyi lähtemästä laivasta ja jättämästä aviomiestään. Vähiten säästyi III-luokan matkustajia miehistön ohella. Tässä luokassa matkusti paljon kokonaisia perheitä, jotka olivat lähdössä siirtolaisiksi Amerikkaan. Titanic oli rakennettu Belfastissa Harland & Wolffin telakalla. Titanic oli kahden sisaraluksensa kanssa maailman suurin ja ylellisin risteilijä. Näyttelyssä on esillä yli 150 Titanicin hylyn ympäriltä noin neljän kilometrin syvyydestä valtameren pohjalta kerättyä alkuperäisesinettä. Useat laivan asuin- ja oleskelutilojen rekonstruktiot vievät vierailijan takaisin vuoteen 1912, jolloin usko tekniseen edistykseen oli vankkumatonta. Kymmenessä eri näyttelytilassa esitellään aluksen rakennusprosessia, matkustajien arkea matkalla sekä traagista onnettomuutta ja sen järkyttäviä seurauksia. Näyttelyn loppuosa kertoo laivan kohtalosta uppoamisen jälkeen, 56 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 sen löytämistä vuonna 1985 ja hankalia tutkimusretkiä valtameren pohjalle. Tallinnassa on ollut kaksi vuotta uusi merimuseo Lennusadam. Museo on vesilentokonehalleissa, jotka rakennettiin Pietari Suuren merilinnoitusvyöhykkeen osaksi vuosina 1916– 17. Museolaivat ja muut näyttelyesineet ovat kolmessa tasossa: meren pohjassa, meren pinnalla ja ilmassa. UUSIN EUROBAROMETRI Eurobarometrit (EB) ovat Euroopan komission rahoittamia käyntihaastattelututkimuksia, joissa kartoitetaan unionin kansalaisten sosiaa lisia ja poliittisia mielipiteitä. Tutkimukset koostuvat säännöllisesti toistettavista kysymyksistä ja kunakin ajankohtana tärkeäksi katsottujen aihealueiden kysymyksistä. Maaliskuun alussa julkaistuun Eurobarometriin haastateltiin yhteensä noin 27 000 vastaajaa kaikissa EUmaissa. Puolet eurooppalaisista pitää ilmastonmuutosta yhtenä maailman vakavimmista ongelmista. Yli 80 % ruotsalaisista näkee ilmastonmuutoksen kaikkein vakavimpana ongelmana maailmassa. Virossa vain 28 % kansalaisista ajattelee samoin. Suomi sijoittuu ääripäiden väliin (59 %). Eurooppalaisista 80 % on sitä mieltä, että ilmastonmuutosta torjumalla voidaan tukea taloutta ja työllisyyttä. Täysin samaa mieltä asiasta oli 31 %. Suomalaisista näin ajattelee vain 21 %. Vuonna 2011 ilmastomuutos oli ihmisten mielissä toiseksi pahin uhka köyhyyden, nälän ja juomaveden saatavuuden jälkeen. Nyt kakkoseksi on kiilannut huoli taloustilanteesta. Ilmastonmuutos on edelleen kolmanneksi suurin huolenaihe. Yksittäisistä globaaleista ongelmista ilmastonmuutosta pidetään vakavampana kuin esimerkiksi tämänhetkistä epävakaata taloustilannetta, kysely osoittaa. Viidennes vastaajista näkee ilmastonmuutoksen suurimpana globaalina ongelmana. Edelle ylsi vain köyhyys, nälkä ja puhtaan juomaveden puute. Noin 80 % vastaajista uskoo, että ilmastonmuutoksen torjuminen voi lisätä talouskasvua ja tuoda uusia työpaikkoja. AKATEEMINEN JOHTAMINEN Yliopistot ovat akateemisia yhteisöjä, joissa tehdään luovaa tutkimusta ja annetaan tutkimukseen perustuvaa opetusta. Tiede, tutkimus ja opetus yliopistossa ovat vapaita, niitä ei voi suitsia tai kahlita, mutta niitä voi ohjata, kannustaa ja sparrata. Hyvä akateeminen johtaja koordinoi yhteistyötä, rakentaa innovatiivista työyhteisöä ja luo näin edellytykset tutkimuksen ja opetuksen menestykselle, todetaan Helsingin yliopiston hallinnon julkaisemassa kirjassa Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä (toim. Ilkka Niiniluoto, Ulla-Maija Forsberg ja Aino Maija Evers). Esimerkit perinteisistä organisaatiomalleista, kuten armeija, liikeyritykset ja julkiset virastot, sopivat huonosti yliopiston kaltaisen asiantuntijayhteisön johtamisen haasteisiin. Tässä teoksessa Helsingin yliopistossa erilaisissa johtamistehtävissä toimivat akateemiset johtajat jakavat ”subjektiivisissa esseissä” omaa kokemustietoaan johtamisesta, niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin, sekä sattumuksia ja oivalluksia matkan varrelta. Kirja ei ole johtamistutkimuksia esittelevä tietokirja tai johtamisen käsikirja, vaan lähtökohtana on mentorointi. Kirjoitukset ”välittävät jatkuvasti uusiutuvalle akateemisten johtajien joukolle näkemyksiä ja hyväksi havaittuja käytänteitä yliopiston, tiedekuntien, laitosten ja niissä toimivien tutkimusryhmien johtamisesta”. dalaissyntyisen, rumpali-lauluntekijän Corky Laingin kanssa synnytti Playing God -rockoopperan. Ooppera ammentaa musiikilliset vaikutteensa 1970-luvun klassisesta rockista ja käsittelee genetiikan eettisiä kysymyksiä. Se kertoo kuvitteellisesta pikkukaupungista, jossa geenitekniikkaa on jo vuosikymmeniä käytetty muun muassa lasten valikointiin, ihmisten paranteluun ja kuolemattomuuden etsintään. Koska kyseessä on ooppera, tarinaan mahtuu myös kuolemaa, mustasukkaisuutta, rakkautta ja identiteettikriisejä. Ensiesitys oli viime kesänä Baselissa bioetiikan kansainvälisen kokouksen yhteydessä. Ooppera saa Suomen ensi-iltansa 28.3. Helsingissä. Mukana on muusikoita Yhdysvalloista, Englannista, Ruotsista ja Suomesta. Playing God on konserttishow, jossa esityskieli on englanti. VERKKOSIVUJA BIOETIIKAN TUTKIMUSTA ROCKOOPPERANA Luomus (www.luomus.fi) Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus julkaisi viime viikolla täysin uudistuneet verkkosivunsa. Tuoreet verkkosivut jatkavat Luomus-identiteetin käyttöönottoa. Aiemmin Luonnontieteellisestä keskusmuseosta tuli Luomus, samalla logo ja visuaalinen ilme uudistuivat. Nyt vuorossa oli verkkosivujen päivitys. Pääasia uudistuksessa oli kuitenkin usean sadan sivun laajuisen sivuston sisällön päivittäminen. Sivustolla hylättiin eläin-, kasvi- ja kivikunta ja siirryttiin organisaatiolähtöisestä ajattelusta kokonaisuuksiin. Nykyaikainen tutkimus rajoittuu vain toisinaan yksittäiseen eliöryhmään, usein kohteena on vaikkapa luonnon monimuotoisuus. Vastajulkaistuilta verkkosivuilta Luomuksen tutkimuksesta kerrotaan eri teemojen alla, kuten luokittelu ja evoluutio, ihmisen ja ympäristön suhde ja maapallon historia. Suomen Akatemian rahoittama bioetiikan tutkimus on päätynyt rockoopperaksi. Kahden suomalaisen bioetiikan tutkijan, akatemiatutkija Tuija Takalan ja professori Matti Häyryn tutkimukset ja niistä kummunnut yhteistyö kana- Tiedeviestinnän opas (http://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/) Helsingin yliopiston tiedeviestinnän tutkimusryhmä on julkaissut Tieteen tiedotus ry:n apurahan turvin tiedeviestinnän työkalupakin. Tämä T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 57 sivusto ei ole tarkoitettu valmiiksi oppaaksi, vaan eläväksi kokonaisuudeksi, joka muuttuu ja täydentyy koko ajan. Sivuston ylläpitäjille on mahdollista ehdottaa uusia aiheita, korjata virheitä tai päivittää linkkejä. Viime vuosina on puhuttu paljon yliopiston kolmannesta tehtävästä ja yhteiskunnallisesta ja vuorovaikutuksesta. Tutkijoita on kannustettu astumaan ulos kammioistaan ja osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sivuston tarkoituksena on rohkaista tutkijoita ja antaa vinkkejä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tiedeviestinnällä on monia muotoja ja areenoita, joihin tutustuu parhaiten itse kokeilemalla. ”Yhä useammat pitävät populaaria tiedeviestintää tärkeänä, mutta valittavat, että siitä ei palkita millään tavalla. Siksi varsinkaan nuorella tutkijalla ei tahdo olla aikaa ’ylimääräisiin harrastuksiin’, kun pitää luoda uraa ja julkaista vain parhaimmissa kansainvälisissä journaaleissa. Tämä ei välttämättä pidä paikkansa. Menestyvät tutkijat ovat usein myös ahkeria tieteen popularisoijia. Parhaimmillaan tiedeviestintä antaa tutkijalle uusia kokemuksia, onnistumisen tunteita tai palautetta ja virikkeitä oman tutkimuksen tekemiseen.” Työelämässä (www.toissa.fi) Sivustolta löytyy tietoa siitä, millaisissa tehtävissä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa opiskelleet työskentelevät. Sivuston tavoitteena on tukea korkeakouluopiskelijoiden valmistumista ja siirtymistä työelämään. Korkeakoulussa jo opiskelevalle tai vasta opintoja suunnittelevalle töissä.fi antaa tarkkaa tietoa siitä, millaisiin ammatteihin eri opinnoilla on päädytty. Palvelu on korkeakoulujen tuottama ja tehty Euroopan sosiaalirahaston tuella. Opiskelijoilla on useiden selvitysten mukaan tulevaisuudestaan todellisuutta synkempi kuva. Töissä.fi-palvelun kehittäjät Helsingin yliopiston Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmeniasta ovat halunneet luoda sivuston, joka tarjoaa opiskelijoille faktaa ja konkreettista tietoa mielikuvien sijaan. Töissä.fi-palvelusta voi hakea tietoa noin 700 pääaineen tai koulutusohjelman nimellä. Erilai- 58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 sia ammatteja tai tehtävänimikkeitä on kirjattu lähes 3 000. Tiedot palveluun on saatu korkeakoulujen keräämästä uraseurantadatasta, ja mukana on toistaiseksi 11 yliopistoa ja 7 ammattikorkeakoulua. Lisäksi sivustolta löytyy eri alojen työntekijöiden kirjoittamia kuvauksia tavallisista työpäivistään ja siitä, miten he ovat nykyisiin töihinsä päätyneet. Oman tarinansa muiden hyödyksi ja iloksi voi jättää sivustolle kuka tahansa korkeakoulussa opiskellut. Sivustolle on suunnitteilla osio, jonka jälkeen tietoa voi hakea oppiaineen lisäksi ammattilähtöisesti. SUOMEN TUTKIMUSINFRASTRUKTUURIT Suomen tutkimusinfrastruktuurien strategia ja tiekartta vuosille 2014–20 julkistettiin 14.3.2014. Tutkimusinfrastruktuureilla tarkoitetaan tutkimusvälineiden, -laitteistojen, -aineistojen ja -palveluiden kokonaisuuksia, jotka mahdollistavat tutkimuksen tekemisen. Kansallisen tutkimusinfrastruktuurien asiantuntijaryhmän tehtävänä on ollut Suomen tutkimusinfrastruktuuristrategian laatiminen ja vuoden 2009 tutkimusinfrastruktuurien tiekartan päivittäminen. Tutkimusinfrastruktuurien kenttä on monin tavoin selkeytynyt edellisen tiekartan laatimisen jälkeen. Siksi on ollut tarkoituksenmukaista korvata vanha tiekartta kokonaisuudessaan uudella, nyt julkistettavalla tiekartalla. Tiekartalla tarkoitetaan suunnitelmaa seuraavien 10–15 vuoden aikana uudistamista edellyttävistä sekä kehitteillä olevista kansallisista tutkimusinfrastruktuureista. Julkistettava raportti sisältää Suomen ensimmäisen tutkimusinfrastruktuurien strategian ja päivitetyn tiekartan vuosille 2014–20. Tiekarttaan on sisällytetty uusiin kansainvälisiin hankkeisiin osallistuminen sekä kansainvälistä yhteistyötä sisältävien hankkeiden merkittävät uudistamiset tai laajentamiset. Tiekarttaraporttiin on myös kirjattu kansainväliset tutkimusinfrastruktuurien jäsenyydet ja merkittävät kansalliset tutkimusinfrastruktuurit. ILMAKEHÄN PIENHIUKKASET Tutkijat ovat tehneet ensimmäiset havainnot alhaisen höyrynpaineen omaavista niin sanotuista ELVOC-yhdisteistä ilmakehässä. Ne syntyvät havumetsän päästämien kaasujen reaktioissa ja voivat kasvattaa ilmakehän pienhiukkasia niin suuriksi, että hiukkaset voivat vaikuttaa ilmastoon. Akatemiaprofessori Markku Kulmala ennusti tämän aerosolihiukkasten kasvumekanismin tutkimustensa perusteella jo vuonna 1998. ”Ilmakehän pienhiukkasten tiedetään jäähdyttävän ilmakehää, ja uudet mittaustulokset selittävät nyt, kuinka havupuiden päästöt osallistuvat tähän prosessiin nopeammin ja tehokkaammin kuin aikaisemmin on luultu”, sanoo Nature-lehdessä ilmestyneen artikkelin pääkirjoittaja, yliopistonlehtori Mikael Ehn Helsingin yliopistosta. Tiedelehti Nature (27.2.2014) selostaa, kuinka havupuiden ilmaan päästämät ja metsäistä tuoksua levittävät yhdisteet tuottavat reaktioissa alailmakehän otsonin kanssa hapettuneita ja erittäin alhaisen höyrynpaineen omaavia yhdisteitä (ELVOC, Extremely Low-Volatility Organic Compounds). Näitä yhdisteitä ei ole aikaisemmin pystytty havaitsemaan ilmakehässä. Kyseiset yhdisteet ovat välttämättömiä, jotta ilmakehässä syntyneet pienhiukkaset voivat kasvaa niin suuriksi, että ne pystyvät vaikuttamaan maapallon säteilytasapainoon. Tuloksista raportoi kansainvälinen tutkijaryhmä, josta suurin osa on Suomesta. Tärkeimmät mittaukset tehtiin puolentoista kuutiometrin lasikammiossa Jülichissä Saksassa. Siinä pystyttiin simuloimaan pohjoista havumetsävyöhykettä. MATTI KUUSEN SYNTYMÄSTÄ SATA VUOTTA Maaliskuun lopulla tulee kuluneeksi sata vuotta kansanrunouden tutkija, akateemikko Matti Kuusen syntymästä. Kuusi avasi uusia näkymiä suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen analysoimalla sananparsia, sukupolvelta toiselle siirtyviä mielipiteitä ihmisestä ja elämästä. Hän ohjasi folkloristit tutkimaan oman aikansa kulttuuria, erityisesti nykyperinnettä ja populaarikulttuuria. Hänen kunniakseen pidettiin maaliskuussa Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä juhlaseminaari ja hänestä julkaistaan filosofian tohtori Tellervo Krogeruksen kirjoittama laaja tieteellinen elämäkerta Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998 (Siltala 2014). KANNANOTTOJA Suomessa harjoitettava energia- ja ilmastopolitiikka ei palvele täysimääräisesti kansakunnan etua, todetaan helmikuun lopulla julkistetussa kymmenen professorin ”uudeksi energiapolitiikaksi” -nimetyssä kannanotossa. Professorit peräävät kasvusta ja työllisyydestä lähtevää energiapolitiikkaa, jonka kantavaksi ajatukseksi esitetään Suomelle ominaisten resurssien parempaa hyödyntämistä eli energiaratkaisujen korkeampaa kotimaisuutta. Energiantuotantoon kuluu reippaasti rahaa. Esimerkiksi vuonna 2012 Suomessa käytettiin 8,5 miljardilla eurolla ulkomailta tuotuja energiatuotteita. Summa vastaa yli neljä prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Oikeilla poliittisilla päätöksillä tämä miljardikysyntä voitaisiin suunnata Suomeen, arvioi professorityöryhmä Kasvua ja työllisyyttä uudella energiapolitiikalla -raportissa. Uuden energiapolitiikan kautta ilmastonmuutoksen torjunnasta tulisi maallemme merkittävä mahdollisuus eikä uhka. Tekijät toivovat, että raportti käynnistää vilkkaan ja asiallisen julkisen keskustelun energiapolitiikan mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta. Suomalainen Tiedeakatemia julkisti maaliskuussa Kannanottoja-sarjassaan neljännen puheenvuoronsa, Talouskasvu ja kestävä kehitys. Kirjoittajina ovat professorit Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta ja Matti Pohjola Aalto-yliopistosta. Heidän mukaansa taloudellista kasvua tarvitaan köyhyyden poistamiseen, eriarvoisuuden vähentämiseen ja hyvinvoinnin kasvattamiseen köyhissä, kehittyvissä maissa. Hyvinvoinnin kestävän kehityksen varmistamiseksi tarvitaan muutoksia energian ja luonnonvarojen käytössä, tuotanto- ja kulutustavois- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 59 sa sekä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa. Erimielisyyttä on siitä, kuinka tarvittavat muutokset voidaan käytännössä toteuttaa ja pitäisikö jo rikkaiden kehittyneiden maiden luopua kokonaan talouskasvun tavoittelusta. Taloudellisen kasvun teoriaan perustuvan näkemyksen mukaan tämä ei ole tarpeen. Koska teknologian kehitykselle ei ole ylärajaa, ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita, vaikka luonnonvarojen määrä maapalolla on rajallinen. ERC-RAHOITUS Suomessa työskentelevät tutkijat ovat saavuttaneet kohtuullisen hyviä tuloksia Euroopan tutkimusneuvoston ERC:n tutkimusrahoituskilpailussa. Vuodenvaihteessa päättyneen seitsemännen puiteohjelman (2007–13) aikana Suomeen on tullut 68 ERC-tutkimusrahoitusta. Rahoituksista 44 on mennyt nuoremman polven tutkijoille ja 24 tutkijanurallaan edistyneemmille tutkijoille. Lisäksi Suomeen on saatu kaksi innovaatiorahoitusta. Rahoitusta on ohjautunut Suomessa kahdeksaan yliopistoon ja kahteen tutkimuslaitokseen. ERC onkin ollut suomalaisyliopistoille suurin EU-rahoituksen lähde. Euroopan tutkimusneuvosto rahoittaa tutkijalähtöistä, korkeatasoista tieteellistä tutkimusta. Rahoitettavat hankkeet valitaan tieteellisen laadun perusteella, ja hakemuksia arvioitaessa korostetaan tutkimusidean uutuutta ja rohkeut ta. Tavoitteena on saavuttaa läpimurtoja eri tieteenaloilla ja edistää eurooppalaisen tutkimuksen innovatiivisuutta ja laatua. ERC:llä on kolme päärahoitusmuotoa tutkijanuran vaiheen mukaan: Starting Grant, Consolidator Grant ja Advanced Grant. UUDET AKATEEMIKOT Aalto-yliopiston professori Risto Nieminen ja Helsingin yliopiston professori Irma Thesleff ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä helmikuussa. 60 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Uudet Akateemikot Irma Thesleff ja Risto Nieminen. Kuva: Martti Kainulainen. Risto Nieminen (s. 1948) on Aalto-yliopiston perustieteiden korkeakoulun dekaani, yliopiston johtoryhmän jäsen ja Aalto-professori. Häntä pidetään edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä nanotieteiden ja materiaalifysiikan mallintamisen tieteellisessä tutkimuksessa. Hän on erikoistunut hyvin monipuolisesti materiaalifysiikan laskennallisiin menetelmiin. Irma Thesleff (s. 1948) on kansainvälisesti tunnettu tutkija, jonka tutkimus on kohdistunut elinten kehitystä ohjaavien mekanismien selvittämiseen. Hän on tutkinut pääasiassa hammasta, mutta myös muut hampaiden lailla alkion pinnasta kehittyvät elimet, kuten karvat ja sylkirauhaset, sekä pään luut ovat olleet tutkimuskohteina. Hän on luonut nisäkkään hampaasta mallin, jonka avulla on päästy pureutumaan sikiökehityksen ohella lajien evoluutioon. Ilari Hetemäki KIRJALLISUUTTA Oivaltavia näkökulmia suomalaiseen historialliseen kirjallisuuteen H. K. Riikonen Kirjoitettu kansakunta. Sukupuoli, uskonto ja kansallinen historia 1900-luvun alkupuolen suomalaisessa tietokirjallisuudessa. Toimittaneet Marja Jalava, Tiina Kinnunen ja Irma Sulkunen. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013. Johdannon ohella kahdeksan laajahkoa artikkelia sisältävä Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen tutkijoiden Kirjoitettu kansakunta avaa useita kiinnostavia näkökulmia suomalaisen tietokirjallisuuden vaiheisiin. Teos jakautuu kolmeen pääosaan: ensimmäisessä käsitellään uskontoa koskevaa kirjallisuutta, joskin se liittyy läheisesti historiaan, nimenomaan kansallisiin historiakuviin. Toisessa osassa käsitellään historiallisia yleisesityksiä kansallisen menneisyyden luojina ja kolmannessa osassa ovat esillä elämäkerrat, nimenomaan kansallisten merkkihenkilöiden elämäkerrat. Teoksen alaotsikko on tosin sikäli hieman harhaanjohtava, että kyse on oikeastaan tietokirjallisuuden osaalueesta, historiankirjoituksesta ja biografiasta, vaikka ensimmäisessä osassa onkin mukana uskonto. Eräänlaisena historian popularisoijana mukana on Juhani Aho, ro- maanin Kevät ja takatalvi kirjoittaja. Teoksen toimittajien mukaan tarkoituksena on tarkastella ”kansallisen historiankirjoituksen moninaista kenttää tapaustutkimusten kautta”. Tämä päämäärä toteutuukin mainiosti, vaikka tietysti muitakin kiinnostavia tapauksia voitaisiin löytää. Käsitelty aineisto on suomenkielistä lukuun ottamatta Alexandra Gripenbergin Suomen naisliikkeen historiaa käsittelevää laajaa teosta. Jopa Valfrid Vasenius kirjoitti Runeberg-teoksensa suomeksi, vaikka hänen muu tuotantonsa oli ruotsiksi. Suurin osa käsitellyistä historiallisista teoksista on kirjoitettu 1900-luvun ensimmäisenä kymmenvuotiskautena. Kahdessa viimeisessä artikkelissa mennään kuitenkin 1930-, 1950- ja jopa 1960-luvulle. Kirjan alaotsikko on tältä osin hieman epätarkka. Yhteinen tekijä tutkittaville tietokirjailijoille, jota sanaa tosin ei heidän aikanaan käytetty, on se, että he tulivat varsinaisten historian ammattilaisten ulkopuolelta, jos ammattilaisella tarkoitetaan historian alalta väitellyttä tai ainakin alalta maisterintutkinnon suorittanutta. Mukana tosin on kolme tohtorin tutkinnon omaavaa, Eliel Aspelin-Haapkylä, Valfrid Vasenius ja Paavo Virkkunen, mutta kaksi ensin mainittua olivat kirjallisuudentutkijoita, Virkkunen puolestaan teologi. Lisäksi Hilda Käkikoski oli suorittanut historian arvosanan E. G. Palménille. Myös Aho oli opiskellut Palménin – Enttu Palménin, kuten Aho häntä tuttavallisesti kutsuu – johdolla. Edellä mainitun Juhani Ahon Kevään ja takatalven (Irma Sulkunen) ja Gripenbergin naisliikettä käsittelevän teoksen (Tiina Kinnunen) ohella tarkastelun kohteena on teosofi Maria Ramstedtin Kalevala-teos (Antti Harmainen) ja sen pohjalta kirjoittajan historiakuva, Eliel Aspelin-Haapkylän laaja Suomalaisen Teatterin (Kansallisteatterin edeltäjän) historia (Ilona Pikkanen), Vaseniuksen teos Runebergistä (Mikko Pollari), Paavo Virkkusen Agathon Meurman -elämäkerta (Marja Jalava) ja Tyyni Tuulion Maila Talvio -elämäkerta (Maarit Leskelä-Kärki). Yhdessä artikkelissa (Mervi Kaarninen) tarkastellaan useampia henkilöitä, ennen kaikkea Hilda Käkikoskea, Maila Talviota ja Ester Hällströmiä (myöh. Ståhlberg). Käkikoski kirjoitti nuorisolle tarkoitetun Suomen historian, jossa pelkän deskription ohella pyrittiin antamaan kuva myös historiallisen tiedon syntymisestä ja historiantutkijan työskentelystä. Maila Talvion aiheena oli Runeberg; vaikka hänen teoksensa sai positiivista huomiota E. G. Palménilta, monet kriitikot olivat negatiivisia. Ester Hällström kirjoitti Frans Mikael Franzénista (josta muuten tarvittaisiin laaja ajanmukainen elämäkerta). Naisten osuus on teoksessa kaiken kaikkiaan huomattava, ja sitä olisi voinut vielä kasvattaakin, jos lähemmän tarkastelun kohteeksi olisi otettu esimerkiksi Hällströ- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 61 min Ester Ståhlbergin nimellä kirjoittama laaja Mathilda Wreden elämäkerta. Kirjoitettu kansakunta on tärkeä lisä mainiolle naisia historiantutkijoina käsittelevälle Oma pöytä -teokselle (2005). Monet artikkeleista kasvavat varsinaisten kohteittensa raamien ulkopuolelle, mikä sinänsä on pelkästään positiivista. Esimerkiksi Antti Pollarin artikkeli valaisee Vaseniuksen Runeberg-elämäkerran ohella myös muuta Runebergistä kirjoitettua ja hänestä käytyä keskustelua (muun muassa filosofi Thiodolf Reinin kritiikkiä Runebergiin kohdistettua jumalointia kohtaan). Runeberg lienee ehkä Mannerheimin rinnalla se suomalainen, josta on kaikkein eniten elämäkerrallisia esityksiä. Mervi Kaarnisen artikkelissa korostuu kiinnostavasti instituution, Kansanvalistusseuran elämäkertasarjan, merkitys. Samoin käy ilmi mielikuvituksen ja eläytymisen merkitys Hilda Käkikosken kohdalla. Irma Sulkunen tuo esille myös Ahon Panun ja Ahon sangen ansiokkaat A. F. Soldanin ja Antti Ahlströmin elämäkerrat. Sulkunen ja Marja Jalava muistuttavat myös herännäisjohtaja ja pedagogi Mauno Rosendalin Suomen herännäisyyden historiasta. Antti Harmaisen artikkeli on myös Suomen teosofisen liikkeen historiaa. Siinä on myös aiheellisesti esillä nimimerkkien käyttö (Maria Ramstedt julkaisi teoksensa Martti Humun nimimerkillä). Lienee kuitenkin liioittelua sanoa, että 1800-luvun puolivälin aikoihin monet mieskirjailijat olisivat käyttäneet naisnimimerkkiä. Mieskirjailijat kyllä käyttivät nimimerkkejä ja joku vieläpä naisen nimeä, mutta lähteenä ollut Heidi Grönstrand on viitan- 62 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 nut tutkimukseen, jossa puhuttiin käytännöstä 1700-luvun Englannissa; siellä tilanne oli muuttunut kokonaan 1800-luvun puoliväliin mennessä. Tiina Kinnusen artikkelissa esillä on muun muassa luterilaisuuden ja fennomanian yhdistelmä: Alexandra Gripenbergille kristinusko sen luterilaisessa muodossa oli ”ilmanraikastaja”. Asia tulee esille myös Sulkusen ja Jalavan artikkeleissa. Maarit LeskeläKärjen artikkeli valaisee yhtä lailla niin tutkijaa, Tyyni Tuuliota, kuin tutkimuskohdetta, Maila Talviota. Tuuliolle tietyn ongelman muodosti epäilemättä aito pyrkimys totuuteen mutta samalla äärimmäinen hienotunteisuus: ”skandaalien tai paljastusten kertojaksi Tuulio ei halunnut ryhtyä”, toteaa Leskelä-Kärki. Ilona Pikkanen kiinnittää huomionsa Aspelin-Haapkylän teatterihistoriaa tarkastellessaan tämän sanavalintoihin ja topoksiin (kuten uhrin ajatukseen kuvattaessa Bergbom-sisarusten toimintaa) sekä tapaan käyttää ja siteerata lähteitä ja jopa muokata niitä. Artikkeleissa tuodaan esille myös tarkasteltavien teosten aikalaiskritiikki niin ylistävien kuin kriittistenkin lausuntojen osalta. Esimerkiksi Eino Leino on kriitikkona saanut kirjassa sijansa – nimenomaan ”räksyttävänä rakkikoirana”, kuten Ilona Pikkanen häntä luonnehtii. Aspelin-Haapkylän teatterihistoriaa arvostellut Leino saattoi ironisesti todeta: ”Kuinka voi niin kaunis aamu päättyä niin harmajaan ja pimeään keskipäivään? Vastaus: aamu oli suomalainen, sen jatko suomettarelainen.” Maarit Leskelä-Kärki on puolestaan nostanut esiin Leinon satiirisen näytelmän Maan par- haat, jossa ivan kohteena ovat muiden muassa Maila Talvio ja V. A. Koskenniemi. Artikkelit on kauttaaltaan kirjoitettu sekä selkeästi että puoleensa vetävästi. Erityisen maininnan ansaitsee Marja Jalavan jossain määrin ironinen tapa referoida Agathon Meurmanin ajatuksia Paavo Virkkusen esittäminä. Suomalaisissa tieteellisissä teksteissä harvinaista ironiaa osoittaa myös Jalavan artikkelin viimeinen virke: Näiden [menneiden merkkimiesten] joukkoon, osaksi kuvaamaansa menneisyyttä näytti myös Paavo Virkkunen siirtyneen seurustelemaan ihailemiensa ”jaloluontoisten” ihmisten kanssa. Virkkusta koskeva artikkeli on muuten tärkeä täydennys sille kuvalle, joka annetaan Paavo Virkkunen nuoremman kirjoittamassa Virkkus-elämäkerrassa (2002). Artikkeli tuo esille Virkkusen toiminnan erikoisen kaksinaisuuden, jota edusti tietty uudistusmielisyys, toisaalta esimerkiksi kuolemanrangaistuksen ja ruumiillisen kurituksen kannattaminen. Paavo Virkkusta koskeviin sattuviin arvioihin lisäisin mielelläni Edwin Linkomiehen muistelmateoksessaan Vaikea aika antaman luonnehdinnan: Virkkuselle ei hänen pitkäaikaisesta poliittisesta urastaan huolimatta koskaan kehittynyt kykyä nähdä, mikä missäkin tilanteessa oli kokonaisuuden kannalta edullisin ratkaisu. Hän pysyi aina pinttyneenä puoluemiehenä niin sanoakseni vanhaan suomettarelaiseen tyyliin. Suurpiirteisempää vapautuneisuutta tapasi hänessä vain harvoin, realiteettien tajua tuskin koskaan. Mikäli jonkin toivomuksen tälle runsassisältöiselle teokselle haluaisi esittää, se liittyisi ulkomai- sen kontekstin ja vertailumateriaalin huomioon ottamiseen. Esille tulevat nimittäin oikeastaan vain ruotsalaisen Anders Fryxellin esitykset, maininta ranskalaisesta Augustin Thierrystä ja eräät muut satunnaiset maininnat. Aikana, jota Kirjoitettu kansakunta käsittelee, suomeksi ilmestyi paljon suomennettua kirjallisuutta, sekä historiallisia yleisesityksiä että historiallisia romaaneja (muun muassa C. G. Starbäckin laaja romaanisarja Ruotsin keskiajasta). Poikkeuksen muodostaa Tiina Kinnusen artikkeli, jossa on kiitettävästi otettu huomioon eräät ulkomaiset naisasiaa ja naisliikettä koskevat teossarjat. Unkarilaisissa samoin kuin muutamissa muissa nimissä on painovirheitä. joittama esitys sekalaisten artikkelikokoelmien virrassa. Teos on myös perusteellinen ja kohtuullisen ajantasainen. Se sisältää asiaa vaikkapa sellaisista tunnetuista ja viime aikoina esillä olleista tekijöistä ja kirjallisista ilmiöistä kuin Harry Potter, Haruki Murakami, Alice Munro ja Doris Lessing. Vartiaisen teos on varsinainen raamattu. Se on paksumpi kuin sitä edeltävä Länsimaisen kirjallisuuden historia (2009), joka sentään kattaa kirjallisuuden historian antiikista toiseen maailmansotaan. Postmodernin kirjallisuuden historian aikajänne on vain 50 vuotta, vuodesta 1945 vuoteen 2000, mutta sivuja tarvitaan lähes tuhat. Kuvaliitteetkin on nyt unohdettu. Maailmankirjallisuudesta maailman Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustie- kirjallisuuksiin teen professori Helsingin yliopistossa. Kirjallisuudenhistorian kirjoittamisessa painopiste on viime vuosikymmeninä siirtynyt länsimaista ja eurooppalaisesta kirjallisuudesta maailman kirjallisuuksien tutkimukseen. Mutta toisin kuin Goethen maailmankirjallisuuden ja Weltliteratur-ihanteen aikaan, nykyään tiedostetaan, että länsimainen perspektiivi ei kerta kaikkiaan riitä aidosti globaalin perspektiivin hahmottamiseksi. Vertailevassa kirjallisuudentutkimuksessa luetaankin nykyään sekä kulttuurien että aikojen läpi ja halki, vertaillaan kirjallisten myyttien ja lajien esiintymiä eri kulttuureissa, idässä ja lännessä. Afrikkalainen ja aasialainen kirjallisuus ovat jo jonkin aikaa olleet maailman kirjallisuudentutkijoiden erityishuomion kohteina. On kirjoitettu uusia lajihistorioita, kuten kiinalaisen omaelämäkerran historia, vaikka omaelämäkerran Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen ajan ihmisille Päivi Kosonen Pekka Vartiainen: Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000. Avain 2012. Suomen kielellä kirjoitettujen kirjallisuushistoriallisten yleisesitysten joukossa Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen kirjallisuuden historia 1945–2000 on kunnioitettava voimannäyte. Se on myös miellyttävälukuinen ja ajantasainen yhden ihmisen kir- ei länsimaisten kirjallisuudentutkijoiden mukaan pitänyt olla mahdollinen laji muuta kuin yksilökeskeisissä länsimaisissa kulttuureissa. Itse asiassa uudesta aidosti globaalista perspektiivistä koko ”kirjallisuuden” käsite on asetettu uudelleen arvioinnin kohteeksi. Viime aikoina on alettu huomata, että 1600-luvulta peräisin oleva kaunokirjallisuuden (belles lettres) käsite ei sovi enää tähän aikaan, ja että ”kirjallisuuden” aluetta on laajennettava kattamaan myös tieto- ja viihdekirjallisuuden lajeja. Postmoderni ja länsimaiden kaanonit Uudet tuulet pyyhkivät, mutta kirjallisuudenhistorialliset hankkeet eivät ole silti kuihtuneet länsimaissa. Euroopan unioni myöntää jatkuvasti muhkeita apurahoja erilaisiin yhteiseurooppalaisiin hankkeisiin. Uusia kirjallisia kaanoneita (kreik. kanon = mittatikku) kirjoitetaan jatkuvasti ja kirjallisuushistoriallisia eritysesityksiä julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen. Oman lukunsa muodostaa länsimaisen kirjallisuushistorian vinoumien ja vääristymien analysointi. On laskettu, että esimerkiksi Hans Hertelin seitsemänosainen Maailmankirjallisuuden historia (Verdens literaturhistorie), jota meilläkin on pitkään käytetty yliopistollisena kurssikirjana, on nimestään huolimatta lähes 90 prosenttisesti länsimaista asiaa ja aineistoa. Tällaisessa kehyksessä Pekka Vartiainen on kirjoittanut länsimaiden kirjallisuuden historiansa, ja tästä kehyksestä käsin hänen esitystään on nähdäkseni myös tarkasteltava. Kyse on siis tilanteesta, jo- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 63 ta tekijä itse kutsuu Jean-François Lyotardia ja kumppaneita seuraten postmoderniteetiksi tai postmoderniksi tilanteeksi. Kyse on siis toisen maailmansodan jälkeisestä kulttuurisesta siirtymävaiheesta, jota määrittävät toisaalta globaali moniarvoisuus, toisaalta arvojen kriittinen inventaario, tuo kuuluisa arvokeskustelu. Tämän keskustelun sisään tai alle asettuu sitten postmodernismiksi kutsuttu taide- tai tyylisuunta ja postmoderni kirjallisuus. Postpostmoderni Kirjoilla on myös lukijansa, koska länsimaissa ihmisten koulutustaso on koko 1900-luvun noussut ja käytetyn vapaa-ajan määrä kasvanut. Vasta vuosituhanteen vaihteen tienoilta alkaen digitaalinen kulttuuri on alkanut muokata kulttuurista tuotanto- ja käyttökulttuuria uusiksi. Samalla kun kirjallisuus on alkanut siirtyä uusiin formaatteihin ja paperilta uusille alustoille, uudet sähköiset välineet ovat tuoneet visuaalisen kulttuurin ja viihteen aivan uudella tavalla länsimaisten ihmisten tajuntaan. kirjallisuushistoriallinen tilanne Entä mitä tarkoittaa postpostmoderni, johon Vartiainen päättää esityksensä? Se liittyy juuri parhaillaan elämäämme aikaan ja oikeastaan niihin modernia ja postmodernia koskeviin kysymyksiin ja ongelmiin, joita joudumme ratkomaan. Kirjallisuudenhistorian kannalta kysymykset ja ongelmat koskevat kirjallisia ja kulttuurisia arvojamme. Siitä, mikä on hyvää ja säilyttämisen arvoista, ei kenelläkään ole selvää ja varmaa, kaikkien yhteisesti hyväksymää vastaus ta. Jotkut tekstit on silti tulevaisuudessakin valittava kasvatus- ja opetuskäyttöön, joitakin suositeltavia lukulistoja on kouluissa ja yliopistoissa oltava. Vai onko? Kriisitilanteeseen kuuluu, että kirjoista ei ole pulaa. Itse asiassa koskaan ennen ei ole painettu ja julkaistu näin paljon kirjallisuutta. Pokkarikulttuuri ja modernit tuotantotekniikat mahdollistivat kirjojen muuttumisen tavaroiksi, halvoiksi kulutus- ja viihdehyödykkeiksi. Näiden jälkeen uudet digitaaliset teknologiat ovat mahdollistaneet entistä halvemmat ja pienemmät painokset – ja sitä kautta uusia tekstilajeja. 64 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Perinteinen kirjallisuushistoriallinen maisema ja rajapyykit Vartiaisen omat lähtökohdat kuvattuun sekavaan tilanteeseen nähden ovat hyvät, järkevät ja käytännölliset. Samaan aikaan kun länsimaisten kirjallisten arvojen kyseenalaistuminen tunnustetaan, hän ottaa perinteisen länsimaisen kirjallisuudenhistorian kirjoittamisen formaatin annettuna. Käytännössä vasta pitkällisen, noin sadan sivun mittaisen alkukehystyksen jälkeen kirjassa päästään asiaan ja kirjallisuushistorialliseen maisemaan: Ranskaan, jolla perinteisesti on kirjallisuushistorioissa ollut vahva asema. Vartiaisen teoksessakin Ranska saa luoda eksistentialistisella filosofiallaan (Sartre, Beauvoir, Camus), uudella romaanillaan (nouveau roman) ja absurdilla draamallaan (Beckett, Ionesco) toisen maailmansodan jälkeisen kirjallisuuden arvopohjan ja määrittää länsimaisen esteettisen arvokeskustelun kriteerit Euroopassa. Ranskan lisäksi huomioitavia kirjallisia alueita ovat Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Ne esitellään kiitettävästi. Euroopan reuna-alu- eet (Norja, Ruotsi, Turkki), jotka globaalin lukijakunnan arvoasteikossa ovat viime aikoina nousseet, eivät valitettavasti saa niin paljon huomiota kuin mainitut perinteisen länsimaisen kirjallisuudenhistorian mallimaat. Italia, Espanja ja Portugali on Vartiaisen katsannossa niputettu yhteen ja samaan lukuun, samoin kuin Neuvostoliitto, Venäjä ja muut Itä-Euroopan kirjallisuudet. Huomion arvoista on se, että Pohjoismaiden kirjallisuus esitetään omana lukunaan, eikä Suomen kirjallisuuttakaan ole unohdettu. Modernin kirjallisuushistoriallisen esityksen mukaista on sekin, että taideproosa ja romaani ovat tarkastelun keskiössä. Lyriikka ja draama muodostavat pakolliset omat lukunsa. Kirjallisuuskäsityksen laajentumisesta kertovat puolestaan tieteiskirjallisuudelle ja fantasialle omistettu oma kokonaisuutensa. Postmodernin kirjallisuuden selättämiseen tarvitaan aikaa, vaikka kirjaa ei ehkä ole tarkoituskaan lukea kokonaan ja kerralla. Kokeilukäytön perusteella suosittelen sitä selailu- ja käsikirjaksi opiskelijoille sekä kaikille kirjallisuuden ystäville ja ammattilaisille. Vartiaisen teokseen sopii tarttua silloin, kun etsii taustoitusta jonkun länsimaisen nykykirjailijan tuotantoon tai haluaa alkaa perehtyä johonkin tiettyyn kirjallisuuden alueeseen, maantieteelliseen saarekkeeseen, tiettyyn aikakauteen tai poliittiseen ja kulttuuriseen vaiheeseen. Kirjassa on hyvä teos- ja henkilöhakemisto. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosentti. Hegel puhuttelee nykyaikaa Pekka Wahlstedt G. W. F. Hegel: Taiteenfilosofia. Johdanto estetiikan luentoihin. Gaudeamus 2013. Harva filosofi on käsitellyt niin monia kulttuurin alueita kuin G. W. F. Hegel. Hän on kirjoittanut kirjoja muun muassa oikeusfilosofiasta, uskonnonfilosofiasta, (dialektisesta) logiikasta, historianfilosofiasta ja estetiikasta. Syy tähän on filosofinen ja teologinen: Hegelin filosofian lähtökohtana on kaiken huomaansa sulkeva maailmanhenki. Eri aikakaudet ja kulttuurit sekä niiden alueet ovat hengen erilaisia ilmenemismuotoja. Maailmanhenki ei olekaan pysyvä ja valmis jumaluus, vaan se kehittyy ajassa siten, että jokainen aikakausi ja kulttuuri heijastaa jotain hengen kehitysvaihetta. Tämän kehityksen päämääränä on maailmanhengen täydellinen tietoisuus itsestään ja vapaudestaan. Taiteenfilosofia on laajemman Hegelin estetiikkaa käsittelevän teoksen johdanto-osa. Ulkoisesti pieni ja vaatimaton kirja on sisällöllisesti painavampi ja haastavampi kuin monet nykyajan filosofiset teokset. Hengen korkein kehitystaso on – tietysti – filosofia, koska filosofia edustaa tietoisuutta puhtaimmillaan ja kirkkaimmillaan. Myös uskonto ja taide ovat tärkeitä hengen ilmenemismuotoja. Tosin Taiteenfilosofiassa Hegel esittää kummallisen ja järkyttävänkin väitteen, että taiteen kultakausi olisi jo kaukana takana, antiikin Kreikassa. Kirjassa tulee esiin Hegelin laajan filosofian lähtökohta, joka te- kee seikkaperäisine perusteluineen ymmärrettäväksi edellä mainitun provosoivan väitteen taiteen kukoistuksen lopusta. Mutta miksi maailmanhengen kehitys on jättänyt taiteen taakseen ja mistä syystä? Hegel jakaa taiteen kehityksen kolmeen vaiheeseen. Egyptin, Intian ja muiden itämaiden taide edustaa ensimmäistä vaihetta, antiikin Kreikan toista ja kristillisten länsimaiden taide kolmatta vaihetta. Taiteen tehtävä on tuoda ja esittää henkeä aistimellisesti värien, muotojen ja äänten välityksellä. Tässä piilee myös taiteen akilleenkantapää, koska kaikkialla läsnä olevaa ja näkymätöntä henkeä ei voi täysin esittää rajallisin aistimellisin keinoin. Mutta taiteen historiassa sitä on lähestytty askel askeleelta. Itämaiden taide oli hahmotonta ja sekavaa – se vasta hapuili kohti henkeä ja henkistä tietoisuutta –, etenkin egyptiläiset ihmisen ja eläimen sekasikiöt ilmentävät tätä alkukantaisuutta. Egyptin kuuluisa sfinksi edusti jo siirtymää toiseen taiteen vaiheeseen. Eläimen ruumiista työntyy esiin ihmisen pää kuin syöksyäkseen ulos animaalisesta vankilastaan. Kreikkalaisessa tarussa sfinksi syöksyykin rotkoon, koska sankari Oidipus osaa vastata arvoitukseen siitä, mikä kulkee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella jalalla. Vastaus, ihminen, symboloi samalla siirtymää Kreikan kuvanveistoon. Antiikissa itämainen hahmottomuus ja sekavuus vaihtuu täydellisiä ihmisiä ja ihmisennäköisiä jumalia esittäväksi kuvanveistoksi. Näin veistosten avulla kreikkalaiset toteuttivat Delfoin oraakkelin kuuluisaa elämänohjetta: tunne itsesi! Antiikissa, jossa muoto saavutti täydellisyytensä, kuitenkin myös muotoihin sidottu taide saavutti huippunsa. Kristinuskon inspiroimissa länsimaissa ulkoisten aistimellisten muotojen tilalle tulee sisäänpäin kääntynyt mietiskely ja hartaus. Tämä näkyy keskiajan ja renessanssin Pyhää Mariaa, apostoleita ja pyhimyksiä esittävissä maalauksissa. Niiden hahmot ovat hieman poissaolevia ja hahmojen sisäistä hartautta heijastavat kasvot kutsuvat katsojaa katsomaan pintaa syvemmälle. Hegelin mukaan sisäistä hengen todellisuutta pystyi parhaiten ilmaisemaan runous, jonka huippua hänen aikanaan edustivat Goethe ja Schiller. Vaikka runotkin rakentuvat musteella vedetyistä viivoista ja koukeroista, fyysiset sanat viittaavat täysin erilaiseen näkymättömään ja henkiseen ajattelun todellisuuteen. Länsimaissa hengen korkeimman kruunun saa filosofia, jossa henki ilmenee puhtaana ja täyden tietoisuutensa saavuttaneena, mikä Hegelin mukaan huipentuu juuri koko maailmanhistorian ja kaikki kulttuurin alat käsittävässä Hegelin filosofiassa. Siitä huolimatta tai paremminkin juuri sen takia, että Hegelin mielestä taide on törmännyt rajoihinsa, Taiteenfilosofialla on annettavaa nykyajalle ja -taiteelle. En tiedä, ovatko modernin taiteen pioneerit lukeneet Hegelin estetiikkaa. Mutta eikö modernin taiteen pyrkimys murtaa tai tuhota muoto sekä tuoda julki ja vapauttaa muodon vankina oleva tyhjyys ja olemattomuus ole kuin suora vastaus Hegelin heittämään haasteeseen? Toisaalta Hegel herättää pohtimaan taiteen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Miten pitkälle taide voi mennä muodon tuolle puolen? T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 65 Käyttäähän modernikin taide aistimellisia muotoon sidottuja välineitä, kuten ääniä, värejä, kuvioita ja muita vastaavia. Monesti tietynlaisesta filosofisesta totalitarismista ja kaiken kattavan järjestelmän rakentamisesta syytetty Hegel avaa myös portit taiteen tulkintojen kirjavuudelle ja moninaisuudelle. Jokainen taide teos on historiallinen sekä sidottu tietyn ajan uskomuksiin, maailmankuvaan, moraaliin ja tapohin. Jokainen aika voi siksi löytää samasta taideteoksesta aivan erilaisia merkityksiä ja arvoituksia. Tämä tietysti horjuttaa myös Hegelin itsensä käsityksiä taiteen rajoista, sillä joku voi tulkita vaikkapa sfinksin tarinan aivan toisin kuin Hegel. Samoin Hegelin käsitys yleensä siitä, että historia kehittyy tietyllä tavalla tiettyyn suuntaan, kyseenalaistuu, kun taideteokset ja kulttuurit arvotetaan ja tulkitaan eri tavoin. Ilmentäähän Hegelin käsitys, että juuri länsimaat edustavat kehityksen huippua ja itämaat ovat kaikin tavoin lapsen kengissään, toisaalta länsimaista ylimielisyyttä ja omahyväisyyttä räikeimmillään. Kaiken kaikkiaan Taiteenfilosofia on ristiriitaisuuksineen mainio esimerkki Hegelin dialektiikasta, eli siitä, että kaikki asiat ovat sisäisesti ristiriitaisia – mikä juuri pitää ne luovassa ja inspiroivassa liikkeessä. Hegelin filosofiaa ovatkin hyödyntäneet aivan päinvastaisilla linjoilla liikkuvat ajattelijat Marxista Nietzscheen. Myös Taiteenfilosofia puhuttelee ja keskusteluttaa nykyajan lukioita yhtä paljon ja hedelmöittävästi kuin oman aikansakin. Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toimittaja. 66 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Ryssä on aina ryssä – vai onko? Olli Kleemola Vihavainen, Timo: Ryssäviha – Venäjän-pelon historia. Minerva 2013. Ryssäviha on ilmiö, josta suomalaisessa mediassa keskustellaan aika ajoin, useimmiten erilaisten Venäjään liittyvien ulkopoliittisten konfliktien yhteydessä. Mutta mitä ”ryssäviha” oikeastaan on, mistä se juontaa juurensa ja onko sitä aina ollut? Näihin kysymyksiin etsitään vastausta Timo Vihavaisen uusimmassa teoksessa. Suomalaisessa akateemisessa tutkimuksessa on tähän asti keskitytty tarkastelemaan Venäjä- tai Neuvostoliitto-pelon historiaa ainoastaan tiettyjen aikakausien puitteissa tai tiettyjen, tarkasti rajattujen medioiden kautta. Pääpaino on ollut itsenäistymisen jälkeisessä murroskaudessa, jota käsittelevät sekä Outi Karesmaa että Kari Immonen, ja viime sotien ajassa, jota tarkastelevat niin Sinikka Wunsch kuin Heikki Luostarinenkin tutkimuksissaan. Poikkeuksen tässä aikakausispesifisten tutkimusten joukossa muodostaa ainoastaan Matti Klingen tutkimus Vihan veljistä valtiososialismiin. Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen uudessa teoksessa ryssävihaa tarkastellaan historiallisen jatkumon osana aina 1600-luvulta nykypäivään. Sen tarkastelunäkökulmakaan ei rajoitu ainoastaan Suomeen vaan ilmiön syntyä tarkastellaan yhtäältä yleiseurooppalaisena kehityksenä ja toisaalta – yllättävästi – Venäjän sisältä nousseena ilmiönä. Monis- ta näkökulmista huolimatta esitystapa on miellyttävän napakka, koska teos on selkeästi jaoteltu ja Vihavaisen teksti kuljettaa lukijaa luontevasti aiheesta toiseen. Vaikka Vihavaisen näkökulma ei ole puhtaan kansallinen, Suomen tilanteen tarkastelu toimii kuitenkin teoksen punaisena lankana. Teosta voisi tarkastella synteesinä tähänastisesta tutkimuksesta. Vihavainen käsittelee erityisesti itsenäistymisen jälkeiset vuodet ja toisen maailmansodan ajan aikaisemman tutkimuksen valossa. Olisi kuitenkin vähättelyä väittää teosta pelkästään synteesiksi, siksi paljon ansioita sillä itselläänkin on. Merkittävimpänä niistä pidän Vihavaisen punnittua, hyvin jäsenneltyä esitystapaa ja teoksen nykyaikaan asti ulottuvaa näkökulmaa. Hän kirjoittaa hankalasta, poliittisesti tulenarasta aiheesta kiihkottomasti, sen paremmin Suomea kuin Venäjääkään yksisilmäisesti tuomitsematta. Tuomalla esille myös Venäjän sisällä käytyjä keskusteluja – asia joka on mahdollista vain taitavalle venäjän osaajalle, jollainen Vihavainen epäilemättä on – tekijä antaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää paremmin tapahtumia, jotka puhtaasti suomalaisen median esittämänä monesti näyttäytyvät kafkamaisen surrealistisina ja järjettöminä. Vaikka Vihavaisen teos keskittyykin lähinnä vastaamaan alussa esitettyihin kysymyksiin – ja onnistuu siinä hyvin – olisi kirjan alaotsikkona voinut olla myös ”Opas Venäjän ymmärtämiseen”, sillä juuri siitä kirjassa lopulta on kysymys. Teos nimittäin auttaa lukijaa ymmärtämään venäläistä ajatusmaailmaa ja sitä, miksi me ajattelemme Venäjästä niin kuin ajattelemme. Vihavainen päättää kirjansa napakkaan yhteenvetoon, jonka nimenä on osuvasti ”Opettaako historia jotakin?”. Kirjoittaja toteaa, että niin Suomi kuin Venäjäkin ovat aikojen saatossa tehneet virheitä suhtautumisessa toisiinsa, mutta hyvät, molempia maita hyödyttävät ja molemminpuoliseen ymmärrykseen perustuvat suhteet ovat periaatteessa täysin mahdolliset. Varsinkin keltaisessa lehdistössä tuodaan herkästi esiin jokainen selkkaus Venäjän kanssa, ja monesti kirjoitusten sävy on varsin mustavalkoinen. Viime vuosilta tällaisia tapauksia on ainakin Antonpojan lapsikaappaus sekä isoäitien käännyttämistapaus. Aivan viime aikoina kohua herättivät myös hyvinkääläisen Jyri Snällin asevelvollisuudesta aiheutunut diplomaattinen pattitilanne sekä Greenpeacen jäsenten merirosvoussyyte. Onkin lohduttavaa lukea Vihavaisen tutkimuksesta, ettei suomalaisten enemmistö kohuista huolimatta vihaa venäläisiä – maan pseudodemokraattisesta järjestelmästä ja Venäjällä toimivista ”kohudosenteista” ei ainakaan Suomessa asuvia venäläisiä voitane syyttää. Soisinkin Vihavaisen teoksen leviävän mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Tarjolla on ajantasaista tietoa siitä, miten Venäjä toimii ja miten sen kanssa tulee toimia. Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri, joka valmistelee sotavalokuvien välittämään viholliskuvaan liittyvää väitöskirjaansa Turun yliopiston poliittisen historian laitoksella. Terroristiorganisaation strateginen johtaminen Vesa Huotari Jacob Shapiro: The Terrorist’s Dilemma. Managing Violent Covert Organizations. Princeton University Press 2013. Jacob Shapiro väittää, että koska terrorismin tuhoisuus kasvaa organisaation koon ja organisoitumisen asteen kasvaessa, kannattaa avaimia terrorismin torjuntaan hakea organisaatiota koskevasta ymmärryksestä. Teoksen tarkoitus onkin selvittää terrorististen liikkeiden organisoitumistapaa, purkaa niitä koskevaa mytologiaa ja osoittaa väyliä terrorismin torjuntaan. Aineistona on muun muassa suuri joukko terroristien omaelämänkertoja ja muistelmia vuosilta 1880–2010, jotka esitellään teoksen lopussa. Johtamisdilemmoja ja niiden ratkaisutapoja terroristiorganisaatiossa kuvataan tapausselosteina, jotka perustuvat erilaisiin kirjallisiin lähteisiin. Terroristiorganisaatiot kärsivät pitkälti samoista ongelmista kuin muutkin organisaatiot. Niille ominainen turvallisuusongelma on paljastumisen ja hallitusten torjuntatoimien välttäminen. Samaan aikaan tulee onnistua perinteisissä organisatorisissa hankkeissa eli varainhankinnassa ja tekijöiden rekrytoinnissa sekä pitää terroriteot poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kehyksessä ja organisaation jäsenet tietoisina poliittisesta tilanteesta ja sen muutoksista. Dilemma on siinä, että organisoituminen johto-, viestintä-, suunnittelu-, koordinointi- ja kontrollirakenteineen altistaa paljastumiselle, mutta terrorityö ei voi olla tehokasta, vaikuttavaa ja tarkoitusta palvelevaa ilman johtoa, terroritekojen säätelyä sekä toiminnan organisointia. Shapiron mukaan terroristiorganisaatioille ovat ominaisia päämies–agentti-ongelmat. Päätösvallan delegoiminen terrorististen tekojen toteuttajille on ongelmallista. Tekojen tekijöiltä yleensä puuttuvat näkemys poliittisesta tilanteesta, erilaisten tekojen vaikutuksesta siihen ja siten niiden merkityksestä poliittisten päämäärien tavoittelussa. Tekijöiden sitoutuneisuus ei myöskään ole itsestäänselvyys. Lisäksi organisaatio yleensä myös joko menettää sitoutuneimmat jäsenensä tai heistä tulee järjestön johtoa. Solujen eristyneisyys organisaation johdosta on puolestaan omiaan radikalisoimaan väkivaltaan muutenkin taipuvaisia operatiivisia toimijoita niin, että keinosta tulee tarkoitus itsessään ja terroritoiminta uhkaa kääntyä tarkoituksensa vastaiseksi. Terroristiorganisaatiossa delegoinnin kustannukset ovatkin yleensä sen hyötyjä korkeammat ja tarve toiminnan kontrollointiin, toisin kuin valvonnan toteuttamismahdollisuudet, on tavanomaista suurempi. Koska johdon on yleensä vaikea saada kuvaa epäonnistumisten syistä, on myös vaikea oppia kokemuksista. Taktiikka onkin keskeinen sisäisten erimielisyyk sien aihe resurssien jaon ohella. Strategisen johtamisen haaste kytkeytyy tasapainoiluun kontrollin säilyttämisen ja organisaation paljastumisen välttämisen välillä. Hallinnan, valvonnan ja ohjauksen tiukentaminen lisää tehokkuutta, mutta myös paljastumisen riskiä, kun taas kontrolloimattomuus T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 67 johtaa tekoihin, jotka vievät maata poliittisten päämäärien tavoittelun alta. Shapiro analysoikin johtamisen, erityisesti kontrollin, yhteyttä preferenssien eriytymiseen, epävarmuuteen ja kohdeharkintaan. Historiallinen aineisto 1900-luvun vaihteen Venäjältä tarjoaa tukea väitteelle, että tilanteessa, jossa terroristitoiminnan kohteiden valinta on yksinkertaista (”länsimaalaiset”, ”porvarit”, ”systeemistä hyötyvät” tms.), terroristisolut voivat toimia suhteellisen itsenäisesti ja toimivan johdon kontrollin ulottumattomissa. Mitä enemmän poliittiset päämäärät edellyttävät valikoivuutta terroritekojen kohteiden ja väkivallan osalta, sitä enemmän johdon tulee kontrolloida tekijöitä. Tätä valikoinnin ja kontrollin yhteyttä Shapiro tarkastelee yksityiskohtaisemmin Pohjois-Irlannin terrorismin tapauksessa. Paljastumisen, erityisesti soluttautumisen, estäminen edellyttää systemaattisia turvatoimia eli turvallisuusbyrokratiaa. Terroristisoluja suojaa paljastumiselta niiden riippumattomuus sekä keskinäisen kanssakäymisen ja kommunikaation rajaaminen. Toiminta voidaan pitää johdon kontrollissa säätelemällä terrorin välineiden (esim. raha, aseet, teknologia) saavutettavuutta. Johdon tasapainoilu sisäisten, radikalisoituvan ja väkivaltaan taipuvaisen henkilöstön vaatimusten tyydyttämisen sekä ulkoisen, neuvottelutuloksen saavuttamisen edellyttämien poliittisen kompromissien välillä, uhkaa ajaa sen kolmannen osapuolen asemaan. Fatahin ja Hamasin vertailu avaakin suhdetta kontrollin ja sisäisten preferenssien eriytymisen välillä. 68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 Shapiro pitää yhtenä keskeisimpänä havaintonaan Hamasista sitä, miten terroristiorganisaation sisäinen dynamiikka, erityisesti johdon kyky kontrolloida tekijöitä ja ylläpitää jaettua näkemystä terrorismista keinona, vaikeuttaa terroritekojen taustalla olevan politiikan tulkintaa ja rajoittaa johdon mahdollisuuksia saavuttaa pitävä poliittinen neuvottelutulos. Tahto ilman kontrollia ei riitä. Lopuksi Shapiro vetää hyvin yhteen tutkimuksensa keskeisen sisällön ja pohtii havaitsemiensa organisatoristen haavoittuvuuksien merkitystä terrorismin torjunnan kannalta. Keskeistä on, että terrorismi on keino jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa. Päämäärän systemaattinen tavoittelu ei onnistu ilman suunnitelmallisuutta, kykyä säädellä ja ohjata toimintaa. Byrokratia, esimerkiksi allekirjoitetut työsopimukset, matkalaskut ja muut selvitykset varojen käytöstä, lisää toiminnan tehokkuutta, mutta edellyttää samalla paljastumisen riskiä lisäävää sisäistä viestintää. Byrokratia on kuitenkin välttämätön turvallisuustekijä estämään soluttautuminen ja tietovuodot. Jos hallitusten torjuntatoimenpiteet lisäävät paljastumisen riskiä, ne voivat samalla heikentää johdon kykyä kontrolloida toimintaa ja siten myös sen mahdollisuuksia päättää konflikti. Taloudellisia väärinkäytöksiä koskevien epäilysten ruokkiminen on omiaan sekoittamaan minkä tahansa byrokratian toimintaa. Sellaisen irtisanoutumisvaihtoehdon tarjoaminen, jolla välttää oman organisaation rankaisutoimet, lisää hallinnollisia kustannuksia kyseessä olevan organisaation toiminnassa. Mitä enemmän asianmukainen teknologinen tietämys joudutaan seulomaan esiin puutteellisen ja virheellisen informaation keskeltä, sitä enemmän tarvitaan kommunikaatiota ja sitä vahvemmin altistutaan paljastumiselle. Terroritekojen poliittista merkitystä kannattajien parissa voi hämmentää osallistumalla erilaisille keskustelufoorumeille ja lisäämällä siellä epävarmuutta tekijöiden parissa sen suhteen, miten läheisin sidosryhmä toiminnan näkee. Shapiro pyrkiikin aidosti kääntämään havaitsemansa organisatoriset haavoittuvuudet pohjaksi terrorismin torjuntalinjauksille. Tutkimus onnistuu erottamaan hyvin tavanomaisen mystifioidusta ja purkamaan terrorismiin liitettyä mystiikkaa. Purkamisen välineenä toimii organisaatioteoria tai pikemminkin päämies–agentti-tarkastelukulma, jota Shapiro ilmentää eri tapausorganisaatioiden kautta. Tarkastelu on vahvaa monipuolisen aineiston osalta, mutta jää suhteellisen ohueksi organisaatioteorian osalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt osoittamaan näkökulman käyttökelpoisuuden, jolloin sivuja olisi voinut käyttää myös muiden organisaatioteoreettisten ideoiden koetteluun tässä yhteydessä. Uskoisin teoksen kuitenkin istuvan hyvin osaksi kansainvälisen politiikan opintovaatimuksia. Tavalliselle lukijalle se tarjoaa avartavan tulokulman terrorismin historiaan ja arkeen. Jos johtaminen tuntuu vaikealta, sopii pohtia haasteita, joita terroristiorganisaation johtaminen tarjoaa. Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori ja Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija. Indoeuropeistiikan uusi avaus Helsingin yliopistossa Juha Janhunen Jouna Pyysalo: System PIE: The Primary Phoneme Inventory and Sound Law System for Proto-Indo-European. Institute for Asian and African Studies 2013. Elektroninen verkkoversio: http://hdl.handle. net/10138/41760 Helsingin yliopistossa tarkastettiin 22. marraskuuta 2013 Jouna Pyysalon indoeuropeistiikan alaan kuuluva väitöskirja, lyhyeltä nimeltään System PIE. Harva väitöskirja on jo ennen väitöstä herättänyt niin paljon huomiota — ja jopa tunteita — kuin tämä työ. Jo ennakkotarkastajat olivat keskenään eri mieltä työn merkityksestä, ja myös tiedekuntakäsittelyssä ilmeni yllättäviä käänteitä, joten tarvittiin sekä ylimääräinen ennakkotarkastuslausunto että kaksinkertainen tiedekuntakäsittely ennen kuin työ sai painoluvan. Lopputuloksen puolueettomuuden varmistamiseksi vastaväittäjäksi kutsuttiin ennakkotarkastajista riippumaton asiantuntija, maailmankuulu kielentutkija Lyle Campbell Hawaiilta. Vaikka väitöksen ala on hyvinkin eksklusiivinen, yleisöä väitöstilaisuudessa oli harvinaisen runsaasti. Syynä väitöskirjan saamaan huomioon on se, että se sisältää uusia tulkintoja aksioomina pidetyistä vanhoista totuuksista. Indoeuropeistiikka eli vertaileva indoeurooppalainen kielentutkimus on ala, joka kehittyi varsinaisesti Saksassa 1800-luvun kuluessa, mutta on sittemmin levinnyt kaikkiin merkittäviin yliopistoihin, myös Helsinkiin, jossa sillä tosin ei ole koskaan ollut vakinaista edustusta. Alan keskeinen tavoite on aina ollut indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvien kielten yhteisen kantakielen rekonstruoiminen. Yhteinen kantakieli implikoi sitä, että sitä puhui yhtenäinen väestö (kantakieliyhteisö), joka asui suhteellisen selvärajaisella alueella (alkukodissa). Tästä kysymyksenasettelusta on sittemmin tullut osa vertailevan kielentutkimuksen yleistä teoriapohjaa, jonka avulla on selvitetty myös muiden kielikuntien, muun muassa uralilaisten (suomensukuisten) kielten taustaa. Aikojen kuluessa indoeuropeistiikka on jakautunut koulukuntiin. Kullakin koulukunnalla on joukko vakiintuneita opinkappaleita, joista luopuminen vaatii akateemista rohkeutta. Varsinaisesta koulukuntien kilpailusta ei kuitenkaan ole voinut enää vuosikymmeniin puhua, sillä lähes kaikissa Euroopan ja Pohjois-Amerikan yliopistoissa on valta-aseman saanut yksi ainoa koulukunta, jonka aksioomapohja tunnetaan nimellä laryngaaliteoria (laryngeal theory, LT). Laryngaaliteorian mukaan indoeurooppalaisen kantakielen konsonanttijärjestelmään kuului joukko ”laryngaaleja” eli käytännössä erilaisia ”häänteitä”. Näiden avulla katsotaan voitavan selittää muun muassa osa kantakielen paradigmaattisista vokaalivaihteluista eli niin sanotusta ablaut-ilmiöstä. Laryngaaliteorian alullepanijana pidetään yleensä sveitsiläistä Ferdinand de Saussurea, joka jo vuonna 1879 esitti mallin ablautvaihteluiden kuvaamiseksi erillisten lisäsegmenttien avulla. Vasta 1900-luvun puolella vakiintui kä- sitys siitä, että nämä lisäsegmentit olivat ”laryngaaleja”, ja niitä alettiin merkitä h-kirjaimen alanumerosarjalla (h1, h2, h3 jne.). Hämmästys oli suuri, kun samaan aikaan tulkitussa indoeurooppalaisessa muinaiskielessä heetissä todella voitiin osoittaa olleen ”laryngaaliksi” luokiteltava h-äänne. Monet pitivät tätä riittävänä todisteena koko laryngaaliteorian paikkansapitävyydestä. Katsottiin, että laryngaaliteoria oli oikein ”ennustanut” heetin kielen laryngaalin. Näin ei tosiasiassa ollut, sillä heetin laryngaali edustaa vain yhtä laryngaaliteorian ”laryngaaleista” – muista ”laryngaaleista” ei heetissäkään ole mitään jälkeä, joten niiden olemassaolo jää empiirisesti verifioimattomaksi hypoteesiksi. Laryngaaliteoriassa onkin oikeastaan kysymys ajatusvirheestä, sillä se sekoittaa keskenään kaksi tasoa: toisaalta kielten vertailuun perustuvan kantakielen rekonstruoimisen tason (ns. ulkoinen rekonstruktio) ja toisaalta kantakielen sisältämien äännevaihtelujen mallintamisen tason (ns. sisäinen rekonstruktio). Laryngaaliteoriaa voidaan hyvällä tahdolla pitää yhtenä mahdollisena mallina kantakielen äännejärjestelmän esihistorian ja äännevaihteluiden selittämiseksi, mutta se ei missään tapauksessa ole ainoa mahdollinen malli, eikä sen paikkansapitävyyttä voida ulkoisella evidenssillä todistaa. Laryngaaliteorian ongelmana on muun muassa se, että ”laryngaaleja” sisältävät jaksot ovat niin kovin ”epäluonnollisia”. Niiden pohjalta postuloiduista rekonstruktioista on tullut abstrakteja koodeja, jotka eivät voisi toimia tavallisen luonnollisen kielen äännejärjestelmässä. T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 69 Tieteenteoreettisesti laryngaaliteorian suurimpana heikkoutena on sen vahvuus. On tunnettua, että mitä vahvempi teoria on, sitä vähemmän selitysarvoa sillä on. Indoeuropeistiikka on aikojen kuluessa kehittänyt muitakin vahvoja malleja, joiden avulla kielten vertailusta tulee kovin helppoa: niihin kuuluvat muun muassa erilaiset juurenlaajennusmallit. Näitä malleja on sovellettu myös lainasanatutkimukseen, ja niiden avulla on jopa uralilaisista kielistä voitu ”löytää” koko joukko uusia indoeurooppalaisia ”lainasanoja”. Ongelmana on vain se, että ”löytäminen” näillä menetelmillä on liian helppoa. Tästä syystä sekä indoeuropeistiikassa että indouralilaisissa vertailuissa on jo pitkään ollut tarvetta palata terveen järjen kielitieteeseen: heikompiin menetelmiin ja luonnollisempiin rekonstruktioihin. Tätä päämäärää lähtee nyt Jouna Pyysalo toteuttamaan. Hänen esikuvanaan on erityisesti 1800-luvun suuri saksalainen kielentutkija August Schleicher, mutta hän hallitsee varsin suvereenisti myös alan myöhemmin tuotetun tutkimuksen. Pyysalon tehtävä ei ole kiitollinen, sillä vaikka hän ei ole ensimmäinen laryngaaliteorian kriitikko hän on tällä hetkellä lajissaan lähes ainoa — niin vahva on laryngaaliteorian asema alan kansainvälisessä akateemisessa yhteisössä. Voimme vain kuvitella, kuinka musertava hallitsevan koulukunnan tuomio Pyysalon kerettiläisestä tutkimuksesta tulee olemaan. Pyysalo onkin varmistanut selustaansa liittämällä väitöskirjatyönsä paljon laajempaan kokonaisuuteen: uuteen indoeurooppalaisen kantakielen kokonaisrekonstruk- 70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 tioon, joka on jo osittain saatavilla verkossa. Pyysalon vaihtoehto laryngaaliteorialle on palaaminen kielten vertailuun perustuvaan menetelmäpohjaan eli perinteiseen komparativistiikkaan. Tällä menetelmällä voidaan ainakin periaatteessa välttää se tasojen sekoittamisen vaara ja ne epäluonnolliset ratkaisut, jotka laryngaaliteoriaan liittyvät. Kun ylimääräisten ”laryngaalien” tuottamat harhat rekonstruktioissa eliminoidaan, voidaan myös löytää aivan uusia ja entistä luonnollisempia indoeurooppalaisia – ja miksei myös indouralilaisia – etymologioita. Tähän tähtää Pyysalon etymologinen korpus, joka on itse asiassa käsitettävä laajaksi tutkimusohjelmaksi. Pyysalon uusi rekonstruk tiomalli antaa mahdollisuuden käsitellä koko indoeurooppalainen sana-aineisto uudelleen kielikunnan eri haarojen näkökulmista käsin. Kukin kielihaara voidaan suhteuttaa kantakieleen joukolla äännelakeja, jotka ovat myös tietokonemallinnettavissa. Aivan valmiina Pyysalon mallia ei voi vielä pitää. Tämä johtuu osittain siitä, että hän sanomansa läpiviemiseksi joutuu paikoin tarpeettoman poleemisesti kärjistämään tulkintojaan. Painottaessaan säännöllisten äännevastaavuuksien ja äännelakien merkitystä hän tulee turhaan vähätelleeksi äännelakeja vastaan toimivia voimia, joihin kuuluu muun muassa analogia. Hän ei myöskään aina ota uskottavasti huomioon sitä sisäistä tietoa, jota yksittäisten kielten rakenne antaa niiden historiasta (sisäisen rekonstruktion avulla). Ehkä pahin kauneusvirhe on se, että vaikka Pyysalo rekonstruoi kantakieleen vain yhden laryngaalin – sen, joka on säilynyt heetissä – hän antaa tälle laryngaalille kokonaista neljä eri representaatiota (*ah, *ha, *aH, *Ha), joiden asema äännejärjestelmässä jää lopulta epäselväksi. Ongelmiin työn formulaatiossa kiinnitti huomiota myös väitöstilaisuuden opponentti, mutta onneksi ne ovat korjattavissa, osittain jopa varsin yksinkertaisella notaation muutoksella. Poikkeuksellisen laajuutensa ja kunnianhimoisen tehtävänasettelunsa takia Pyysalon väitöskirja toimii joka tapauksessa uutena avauksena sekä suomalaisessa että kansainvälisessä indoeuropeistiikassa. Indoeuropeistiikasta ei ole Suomessa usein väitelty. Voisi melkein sanoa, ettei koskaan aikaisemmin, sillä nykyisen tutkintojärjestelmän mukaisena maisteri- ja tohtoritason oppiaineena indoeuropeistiikka (Indo-European Studies) on ollut olemassa Helsingin yliopistossa vasta vuodesta 2011. Tätä ennen ala kuului kylkiäisenä Etelä-Aasian tutkimuksen (indologian) oppiaineeseen, joka puolestaan aikaisemmin kulki sanskriitin ja vertailevan kielentutkimuksen nimellä. Historiallisista syistä indoeuropeistiikka liittyy monessa muussakin maassa nimenomaan sanskriitin ja intialaisten kielten tutkimukseen, mutta kielikunnan kokonaisuuden ymmärtämiselle sen kaikki muut haarat ovat aivan yhtä tärkeitä. Keskeinen sanoma Pyysalon väitöskirjassa on, että vertaileva kielentutkimus on eksaktia tiedettä, siis oikeastaan luonnontiedettä, jonka kohteena on ihmiskielen evoluutio ja variaatio ajassa ja paikassa. On hyvä ymmärtää, että kielen kehitystä säätelevät hyvin samantyyppiset lait kuin ne, jotka tunnemme elävästä luonnosta. Monet biologian käsitteet ja periaatteet – esimerkiksi taksonomia, ekspansio, differentiaatio, adaptaatio, sukupuut – toimivat myös kielten maailmassa. Eksakteissakin tieteissä joudutaan aika ajoin tarkistamaan vakiintuneita totuuksia, mutta kun erimielisyydet koskevat eksakteja kysymyksiä, niihin on aina olemassa myös eksaktit ratkaisut. Nähtäväksi jää, kuinka nopeasti Pyysalon ratkaisut voittavat alaa koulukuntien välisessä kilpailussa. Kirjoittaja on kielentutkija, joka toimi tiedekunnan edustajana Jouna Pyysalon väitöksessä. Virtaavan veden värikkäät korennot käsikirjoitusten kuvituksista, jopa joidenkin lajien määrittäminen on ollut mahdollista tarkkojen piirroskuvien perusteella. Vedenvirran äärellä auringossa kimaltelevin tummansinisin siivin keveästi lentelevät neidonkorennot ovat hyvin kesäinen näky. Sudenkorentoihin kuuluvia neidonkorentoja tavataan kaikilla mantereilla paitsi Australiassa ja Etelämantereella. Lajiston runsaus painottuu Aasian etelä- ja kaakkoisosiin, ja esimerkiksi Intian ja Kiinan välisellä alueella niitä tavataan yhteensä 53 lajia. Neidonkorennot ovat muinaisia eliömuotoja, joiden arvellaan kehittyneen jo 150 miljoonaa vuotta sitten jurakauden lopulla dinosaurusten aikaan. Käyttäytymisekologian mallihyönteisiä Mattias Tolvanen Sami Karjalainen ja Matti Hämäläinen: Neidonkorennot, Solisevien vetten lentävät jalokivet / Demoiselle Damselflies, Winged Jewels of Silvery Streams. Caloptera Publishing 2013. Sami Karjalaisen ja Matti Hämäläisen Neidonkorennot on tieteellisen tarkka kuvaus neidonkorentojen heimon biologiasta. Teos esittelee Euroopan neidonkorentolajit ja kaikki maapallon neidonkorentosuvut olematta kuitenkaan tunnistusopas. Lisäksi kirja kertoo perusteellisesti neidonkorentojen yksilönkehityksestä munasta aikuiseksi, käyttäytymisestä ja ekologiasta, ja kirjan lopussa on vielä mielenkiintoinen yhteenveto neidonkorennoista kulttuurihistoriassa. Varhaisimpia kuvia neidonkorennoista on löydetty keskiaikaisten Hennon olemuksen, viehkeän lentotavan ja säkenöivän värityksensä takia neidonkorentoja on pidetty aina hyvin feminiineinä hyönteisinä, mikä näkyy myös niiden erikielisissä nimissä. Esimerkiksi Ranskassa neidonkorennot tunnetaan nimellä la demoiselle. Kuitenkin neidonkorennoista ja monista muistakin hyönteisistä koristeellisimpia ovat nimenomaan koiraat, jotka voittavat kauneudessaan hieman vaatimattomammat naaraat. Suomen sudenkorentolajistossa on vain kaksi neidonkorentolajia, neidonkorento (Calopterys virgo) ja immenkorento (Calopterys splendens), joita tavataan lähes koko Euroopassa. Neidonkorennon levinneisyys ulottuu Pohjoismaissa napaniirin pohjoispuolelle ja erillisinä populaatioina vielä paljon pohjoisemmaksikin. Immenkorennon levinneisyysalue on eteläisempi ja lajia esiintyy Suomes- sa maan keskiosia myöten. Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa tavataan noin viisi lajia, joista yhden asema omana lajinaan on edelleen epäselvä. Yhteensä neidonkorentojen heimosta (Calopterygidae) tunnetaan noin 110 lajia, jotka ryhmitellään 17 sukuun. Neidonkorennot lentelevät kirkasvetisinä virtaavien purojen äärellä, ja suurin osa niiden kehityksestä munasta toukkavaiheiden kautta aikuiseksi tapahtuu vedessä. Niillä on kolme kehitysvaihetta, kuten muillakin sudenkorennoilla. Vesikasveille munitut munat kuoriutuvat yleensä muutamassa viikossa ensimmäiseksi toukka-asteeksi. Neidonkorentojen toukkavaihe kestää vuoden tai jopa kaksi vuotta, siinä on 11–13 toukka-astetta ja niiden välillä kasvava toukka luo aina nahkansa. Toukat elävät vain hapekkaassa virtaavassa vedessä. Ne lymyilevät kasvien joukossa liikkumattomina ja nappaavat ruoakseen pieniä vesieläimiä, kuten kaksisiipisten toukkia ja vesikirppuja. Lopulta täysikasvuinen toukka nousee vedestä ja kuoriutuu aikuiseksi neidonkorennoksi aivan vedenrajassa. Aikuistuttuaan neidonkorento saavuttaa sukukypsyyden muutamassa päivässä ja elää yleensä enintään kuukauden tai kaksi kuukautta, mutta tavallisesti paljon lyhyemmän ajan. Aikuiset korennot pystyvät liikuttamaan jokaista neljää siipeään erikseen ja tekemään lentäessään taiturimaisia liikkeitä. Ne ovat pieniä hyönteisiä saalistavia petoja. Pohjois-Euroopassa neidonkorentojen tärkein saalistaja lienee rantakivillä pyrstöään keikutellen hyppelevä ja lentäviä hyönteisiä pyydystävä västäräkki. Hyönteistutkijoita on kiinnos- T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 71 tanut erityisesti neidonkorentojen reviiri- ja kosintakäyttäytyminen, sillä niissä on monia hämmästyttäviä piirteitä. Purojen yllä lentelevät neidonkorennot ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään. Koiraat varaavat veden ääreltä omat reviirinsä, joita ne puolustavat muilta koirailta. Ne esittävät naaraille kosiotanssiaan ja parittelevat aina, jos naaras hyväksyy kosinnan. Joidenkin lajien parittelu kestää vain muutamia sekunteja tai minuutteja, ja naaras saattaa paritella useiden koiraiden kanssa lyhyessä ajassa. Neidonkorentojen pariutumiseen liittyy erikoisena piirteenä spermakilpailua. Kosintalento päättyy paritteluun, ja on hyvin mielenkiintoista, että ainakin eräiden sukujen koiraat pystyvät ennen parittelua poistamaan jo aiemmin paritelleen koiraan spermaa naaraan sukuelimestä. Lisäksi naaras saattaa vielä parittelujen jälkeenkin valikoida, minkä koiraan siittiöt lopulta pääsevät hedelmöittämään sen munimat munat. Naaras suosii pariutumisessa reviiriään hallitsevaa koirasta, jonka elinpiiriin se käy myös munimassa, ja tavallisesti koiras myös johdattaa naaraan sopivalle munintapaikalle. Munivat naaraat laskeutuvat tavallisesti vedenpinnan alle ja asettelevat munat yksitellen vesikasvien versoille. Neidonkorennon elämänkierto alkaa taas uudelleen munasta kuoriutuvasta toukasta. Uutta innostusta sudenkorentoihin Neidonkorennot-teoksen tekijöistä Sami Karjalainen on edistänyt kirjoillaan merkittävästi sudenkorentojen ja muidenkin hyönteisten harrastamista Suomessa. Kou- 72 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4 lutukseltaan hän on tekniikan tohtori. Aiemmin hän on julkaissut muun muassa Suomen sudenkorennot (Tammi 2002), josta ilmestyi täysin uudistettu laitos vuonna 2010. Uuden sudenkorentokirjan innostamana on löydetty useita Suomelle uusia lajeja, ja kesällä 2006 perustettiin Suomen sudenkorentoseura. Nykyisin Suomesta tunnetaan kaikkiaan 60 sudenkorentolajia, joista neidonkorentoja on kaksi. Matti Hämäläinen on biologi ja eläintieteilijä, Helsingin yliopiston dosentti ja hollantilaisen Naturalis Biodiversity Centren vieraileva hyönteistutkija. Tähän teokseen hän on kirjoittanut kaikki lajien ja sukujen kuvaukset. Hämäläinen on tutkinut Kaakkois- ja Itä-Aasian sudenkorentoja, erityisesti neidonkorentoja, joista hän on kuvannut 13 tieteelle uusina lajeina. Karjalainen kirjoittaa neidonkorentojen käyttäytymisestä ja ekologiasta. Hänen selkeästi ajateltu tekstinsä kuvaa hienosti monimutkaisia käyttäytymistapoja. Lisäksi havainnolliset valokuvat kertovat paljon tämän käyttäytymis ekologian tutkimuksessa tärkeän hyönteisryhmän olemuksesta, ja kirjaa voi välillä selailla myös taiteellisena valokuvateoksena, joka tuo näiden hyönteisten elämän lähelle. Neidonkorennot on kuvitettu pääosin luontokuvaajanakin tunnetun Karjalaisen eri puolilla maailmaa valokuvaamilla kuvilla. Hänen kuvasarjansa neidonkorennoista valittiin myös Fotofinlandian loppukilpailuun vuonna 2011. Kaksikielisenä julkaistavan teoksen tekstit on kirjoitettu alun perin englanniksi. Suomenkielinen käännös on taitossa vasemmalla palstalla, ja lukija saa totutella teks- tiin, joka jatkuu aina sivun oikealla palstalla tyyliään vaihtamatta englanniksi. Monitaiturina Karjalainen on suunnitellut myös teoksen ulkoasun. Huolitellulla ulkoasulla varsinaisen asiankin voi saada hyvin kaupaksi. Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija. Parasta suomalaista tietokirjallisuutta Nassim Nicholas Taleb: Antihauras Asioita, jotka hyötyvät epäjärjestyksestä. Ovh. 50 € Daron Acemoglu: James A. Robinson Miksi maat kaatuvat Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Ovh. 50 € Daniel Kahneman: Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Ovh. 50 € David Mamet: Teatteri. Ovh. 25 € James Owen Weatherall: Wall Streetin fysiikka Ennustamattoman ennustamisen lyhyt historia. Ovh. 40 € Jared Diamond: Maailma eiliseen saakka. Mitä voimme oppia perinteisistä yhteiskunnista. Ovh. 50 € Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta www.terracognita.fi X120 LUE VASTAPAINOA Kevät 2014 Beverley Skeggs Elävä luokka 336 s. | 37 € | toukokuu Harri Kettunen & Elina Vuola (toim.) Latinalainen Amerikka 440 s. | 37 € | huhtikuu Janne Seppänen Pertti Ranta Levoton valokuva Villit vihreät kaupungit Suomen kaupunkikasvio 160 s. | 36 € | huhtikuu Reetta Muhonen & Hanna-Mari Puuska (toim.) Tutkimuksen kansallinen tehtävä 300 s. | 35 € | huhtikuu Tuukka Perhoniemi Mitan muunnelmat 266 s. | 36 € | huhtikuu 350 s. | 36 € | huhtikuu Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.) Journalistin vapaus 160 s. | 33 € | maaliskuu Ferdinand de Saussure Yleisen kielitieteen kurssi 248 s. | 39 € | toukokuu LISÄÄ KEVÄÄN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI
© Copyright 2024