TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2014

TIETEESSÄ TAPAHTUU 2 2014
Ilmastonmuutos ja Suomi
Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä
Häpeärangaistukset
Mistä lintu saa värinsä?
Bibliometrisen tiedon käyttö
Tieteenalat dialogissa
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen,
pääsihteeri Reetta Kettunen, professori
Tuija Laine, professori Markku Löytönen
(pj.) ja tutkijatohtori Nelli Piattoeva.
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
Painos 7 000 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
32. vuosikerta
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy toukokuun
alussa. Julkaisemme siinä ainoastaan
ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty
viimeistään 14.4.2014 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014
1
2008
2 2014
PÄÄKIRJOITUS
IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi Timo Vesala
1
ARTIKKELIT
Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja arvioita
Ari Kerkkänen
3
Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä
Satu Lidman
Miksi linnut ovat niin värikkäitä?
Valto Peiponen
Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka
Hannes Toivanen ja Arho Suominen
KATSAUKSIA
Tiedeakatemiat ja talkoohenki
9
15
21
Olavi Nevanlinna
27
Seppo Laaksonen
31
Joonas Koivukoski
34
Juha Rikama
39
TIETEENALAT DIALOGISSA Uskali Mäki
Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön ongelmista
43
Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa
Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään
Todellisuus ja tieto – erilaisten käsitysten kirjo
Olli Tahvonen
44
Mikko Mönkkönen
47
TUTKIMUSTA SUOMESSA Kun televisio vakoilee ja
jääkaappiin tehdään tietomurto Ari Turunen
50
Taloustiede ja kestävä kehitys – ekologin näkökulma
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Työväenliikkeen kirjasto
– Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto Alpo Väkevä 53
KESKUSTELUA Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen
Veikko Launis ja Petter Portin
54
LYHYESTI Ilari Hetemäki
56
KIRJALLISUUTTA
Oivaltavia näkökulmia suomalaiseen historialliseen
kirjallisuuteen H. K. Riikonen
Länsimaisen kirjallisuuden historiaa jälkikoloniaalisen
ajan ihmisille Päivi Kosonen
Hegel puhuttelee nykyaikaa Pekka Wahlstedt
Ryssä on aina ryssä – vai onko? Olli Kleemola
Terroristiorganisaation strateginen johtaminen Vesa Huotari
Indoeuropeistiikan uusi avaus Helsingin yliopistossa
Juha Janhunen
Virtaavan veden värikkäät korennot Mattias Tolvanen
61
63
65
66
67
69
71
PÄÄKIRJOITUS
IPCC-raportti, ilmastonmuutos ja Suomi
Timo Vesala
Lähimenneisyys on osoittanut, miten tieteelliseen perustutkimukseen perustuva pitkäaikainen seuranta on mahdollistanut ympäristössä
tapahtuvien ihmisen aiheuttamien muutosten
tunnistamisen, niiden mekanismien ymmärtämisen ja niiden hillintään tarvittavien teknisten
ja poliittisten ratkaisujen luomisen. Esimerkkejä tällaisista muutoksista ovat hapan laskeuma
ja yläilmakehän otsonikato. Ihmisen toiminnan
aiheuttaman ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden
nouseva trendi on tosiasia.
Syyskuussa 2013 hyväksyttiin hallitustenvälisen ilmastopaneelin (IPCC) viidennen arviointiraportin osaraportti 1: ”Ilmastonmuutoksen
tieteellinen tausta”. IPCC-raportin kirjoittaminen on monivaiheinen prosessi, johon osallistuu alallaan maailman johtavat tiedemiehet, jotka on nimitetty tiukkoja kriteerejä noudattavalla
valintamenettelyllä. Uusin raportti koostuu 14
kappaleesta, jotka sisältävät maa–meri–ilmakehä-järjestelmästä uusimman tiedon koskien menneisyyttä, nykyhetkeä ja tulevaisuuden
ennusteita. Jokaisen kappaleen kirjoitustyötä johtaa kaksi koordinoivaa kirjoittajaa, jotka yhdessä 10–15 johtokirjoittajan kanssa ovat vastuussa
tekstin tuottamisesta. Kirjoittajat käyttävät apunaan itse valitsemiaan asiantuntijoita. Kaikkiaan
työhön osallistui 248 kirjoittajaa 48 maasta. Suomesta osallistui professori Veli-Matti Kerminen
Helsingin yliopistosta. Raportin valmistuminen
etenee neljän version askelin, joista jokainen versio alistetaan kommentoinnille.
Kirjoittajien lisäksi työhön osallistuu IPCC:n
valitsemina niin sanottuja Review editor -tekijöitä (kutsun heitä arvioitsijoiksi), joita on 3–4
kutakin kappaletta kohti. He toimivat linkkinä
kirjoittajille ja kommentoijille. Heidän päätehtävänään on seurata, että kaikki saadut kommentit käsitellään asianmukaisesti ja että kappale sisältää tasapainoisesti aiheen kannalta
olennaisimmat asiat. Itse olin arvioitsija kappaleelle 6 ”Hiilen kierto ja muut biogeokemialliset kierrot”, joka keräsikin eniten kommentteja, yhteensä noin 3 100. Vain pieni osa niistä
ei johtanut muutoksiin tekstissä, jos kommentti oli ristiriidassa muiden kommenttien kanssa
ja tieteellinen argumentointi ei tukenut ehdotettua muutosta. Osa kommenteista oli puhtaasti teknisiä liittyen kieleen ja esitysmuotoon.
Osallistuin myös kahteen lähes viikon kestävään
kokoukseen, jossa paikalla olivat kirjoittajat ja
arvioitsijat. En ollut aikaisemmin osallistunut
tällä tasolla IPCC-raportin kirjoitustyöhön ja
lähtemättömän vaikutuksen teki vakava ja asialleen omistautunut työskentelykulttuuri. Kuunnellessani koordinoivien kirjoittajien lyhyitä esitelmiä ja niiden jälkeistä tieteellistä keskustelua
mietin, että tämän tilaisuuden ilmapiiri pitäisi
välittää ilmastonmuutosskeptikoille.
Miten uusi raportti otettiin vastaan Suomessa? Raportissa ei ollut uusia järisyttäviä yksittäisiä tuloksia, mutta entistä suurempi varmuus
ilmastonmuutoksen eri tekijöistä. Ihmisen vaikutus ilmastosysteemiin näkyy jo selvästi ja
kyseenalaistaminen tieteellisellä argumentoinnilla onkin käytännössä mahdotonta. Fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja metsänhävityksestä aiheutuvat hiilidioksidipäästöt ovat ilmaston
lämpenemisen pääasiallisin syy. Itse näen, että
entisestään kasvanut tieteellinen varmuus olisi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
1
median ja päättäjien pitänyt huomata ja käsittää järisyttäväksi tulokseksi. Näin ei kuitenkaan
käynyt, ehkä perusasiat ovat entuudestaan liian
tuttuja tai ehkä talouskriisi vei huomion. Toisaalta raporttia vastaan hyökättiin vähemmän
kuin ennen. Hiljaisuus on myöntyväisyyden
merkki.
Yksi maallikoissa ihmettelyä herättävä aihe
on, kuinka ilmastoa voidaan ennustaa pitkälle
tulevaisuuteen, esim. sata vuotta, kun sääennusteidenkin varmuus heikkenee merkittävästi viikon mittaisen ajan jälkeen. Sää ja ilmasto ovat
kaksi eri asiaa, vaikkakin ilmasto seuraa säästä.
Ilmasto on tilastollinen pidemmän ajan ja laajemman alueen keskiarvo säästä. Perussäämalli tuottaa deterministisen ennusteen lähiajan
säästä. Ilmastomalli tuottaa tilastollisten suureiden, esim. lämpötilan keskiarvon, muutoksen ja
pohjautuu kyllä samoihin ilmakehää kuvaavien,
hyvin tunnettujen fysiikan yhtälöiden käyttöön
kuin säämallikin. Ilmastomalleja on testattu
ajassa taaksepäin verraten tuloksia havaintoihin
käyttäen tunnettuja muutoksia ilmakehän tilassa. Ilmastomalleissa huomioidaan sekä ihmisen että luonnon vaikutus. Malleissa on mukana
kaikki kasvihuonekaasut, mukaan lukien vesihöyry, sekä pienhiukkaset, maankäytön muutokset ja auringon säteilytehon vaihtelut. Paras
yhteensopivuus havaintojen kanssa saadaan
nimenomaan, kun kaikki tekijät on huomioitu.
Ilmastomallit eivät kuitenkaan vieläkään kykene
täysin ennustamaan ilmastojärjestelmän sisäisiä, osittain satunnaisia vaihteluja, esim. liittyen trooppisten alueiden ilmakehän ja meren
kytkentään. Luonnollisista vaihteluista johtuen
tietylle lyhyelle aikaikkunalle laskettu havaittu
lämpenemistrendi saattaa poiketa huomattavastikin pidemmästä trendistä.
Ilmaston ennustaminen edellyttää arviota kasvihuonekaasujen kehittymisestä. Haastavaa on ihmisen aiheuttaman ja luonnon oman
hiilen ja typen kiertojen erottaminen. Malliajoissa käytetään erilaisia kehityspolkuja, niin
sanottuja skenaarioita. Äärimmäiset kehityspolut ovat ”nykytahdilla kasvavat kasvihuonekaasujen päästöt” ja ”tiukat kasvihuonekaasujen
päästöjen rajoitukset”. Näiden välistä on valit-
2
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
tu vielä kaksi skenaariota. On tärkeää tiedostaa, että skenaario ei tarkoita ennustetta, vaan se
on etukäteen valittu mahdollinen polku. Edelliseen raporttiin verrattuna uuden raportin skenaarioiden formuloinnin filosofia on erilainen:
ne eivät perustu suoraan ihmisten toiminnan
aiheuttamiin päästöihin vaan kasvihuonekaasupitoisuuksien muutokseen. Tiedetään, että lämpenemisen suuruus riippuu pitkälle ilmakehään
päästetystä kokonaismäärästä. Jos hillintätoimissa viivytellään, tietyn lämpenemisen tason
alle jääminen edellyttää rajumpia leikkauksia
päästöissä myöhemmin, eli vähennysvelkaa jätetään tulevaisuuteen.
Mitä sitten ennustetaan Suomelle? Suomi on
pohjoisessa, ja meidän leveysasteillamme lämpeneminen on voimakkaampaa. Tähän on useita tunnettuja fysikaalisia syitä, joista tärkeä on
lumi- ja jääpeitteen vähenemisen aiheuttama
niin sanottu takaisinkytkentä. Paljaaksi jäävä
pinta on tummempi kuin lumi- tai jääpinta ja
imee voimakkaasti auringon valon energiaa lisäten lämpenemistä. Suomen vuosittainen keskilämpötila on noussut noin asteen sadan vuoden
aikana, ollen keväisin voimakkainta. Ilmasto
muuttuu myös jonkin verran sateisemmaksi.
Suomen luonnossa on jo havaittu muutoksia.
Sään ääri-ilmiöiden on ennakoitu lisääntyvän.
Jos rikkaat maat eivät näytä esimerkkiä päästöjen hillinnässä, on vaarana, että maailmanlaajuisesti tapahtuu hyvin vähän hillintään johtavia
toimia. Suomen, osana Euroopan unionia, tulee
noudattaa yhteisesti sovittuja velvoitteita. Suomalaiset päättäjät näyttävät ymmärtävän ilmastonmuutoksen yleisen problematiikan hyvin.
Ongelma onkin lyhytnäköinen ekonominen ajattelu. Valitetaan, että päästöjen hillintä tulee talou­
dellisesti kalliiksi. Totta kai tulee kalliiksi. Se on
mielestäni itsestäänselvyys, koska kasvihuonekaasujen päästäminen ilmaan ei ole tähän asti
maksanut paljoa. Joskus hinta on maksettava.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston meteorologian
professori.
Yhteiskunnallisia muutoksia Lähi-idässä – havaintoja ja
arvioita
Ari Kerkkänen
Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa mielenosoituksilla ja kansannousuilla on pitkät perinteet. Ne ovat
olleet keino osoittaa ruohonjuuritasolta lähtevää
tyytymättömyyttä joko hallintoa tai sen harjoittamaa politiikkaa vastaan. Useimmiten kansannousujen taustalla olevat syyt ovat yhdistettävissä kansalaisten kokemaan inhimilliseen turvattomuuteen. Yhteiskuntatieteilijöille nämä syyt eivät
ole tuntemattomia. Sen sijaan kansannousuja laukaisevia yksittäisiä tapahtumia ei ole mahdollista
ennakoida tutkimuksen keinoin.
Tunisiasta joulukuussa 2010 käynnistyneen
uuden arabiheräämisen yhteiskunnallisten vaikutusten arviointi on vielä aikaista. Joitakin johtopäätöksiä on kuitenkin mahdollista jo tehdä.
Tilanne Syyriassa näyttää vahvistavan sitä tutkimukseen perustuvaa käsitystä, että väkivaltainen kansannousu yleensä epäonnistuu tavoitteiden saavuttamisessa. Tunisiassa, Libyassa ja
Egyptissä puolestaan näyttää siltä, että kansannousujen taustalla olleisiin sosioekonomisiin
syihin ei ole kyetty puuttumaan, mutta toisaalta
autoritaarisia hallintoja kohtaan tunnettu pelko
on vähentynyt. Arabimaailman muutos asettaa
tutkijayhteisön arvioimaan mennyttä tutkimusta ja herättää sille uusia tutkimuskysymyksiä.
Mielenosoitusten perinne Lähi-idässä
Kansannousut, mielenosoitukset ja kansalaistottelemattomuus eivät ole mikään uusi ja yllättävä ilmiö Lähi-idässä. Se on ollut ihmisten tapa
osoittaa käsitystään vallitsevasta tilanteesta,
kehityksestä tai protestoida sitä vastaan riippumatta siitä, kuka maassa tai alueella pitää valtaa hallussaan. Kaduille saatettiin lähteä myös
juhlistamaan esimerkiksi uskonnollisia merkkitapahtumia. Kansannousuja koettiin osmani-
imperiumin alaisessa Levantissa ja ne jatkuivat
mandaattivaltojen hallinnassa olleilla alueilla
ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Mesopotamiassa kapinoitiin Ison-Britannian mandaattivaltaa vastaan vuonna 1920, Syyriassa Ranskan mandaattivaltaa vastaan vuosina 1925–27
ja erityisesti sen väkivaltaa käyttävää hallintoa
vastaan.1
Syyrian kansannousu puolestaan antoi mallin
kansannoususta2, jota kymmenisen vuotta myöhemmin, vuonna 1936, Palestiinan arabit toteuttivat kapinoidessaan ensisijaisesti Ison-Britannian mandaattipolitiikkaa vastaan ja toissijaisesti
Palestiinan juutalaisasutusta, Yishuvia, vastaan.
Palestiinan kansannousun yksi tärkeimmistä menettelytavoista oli yleislakko. Palestiinan
arabit olivat osoittaneet mieltään säännöllisesti vuodesta 1920 alkaen niin sanotuissa Nebi
Musan mielenosoituksissa mandaattihallintoa ja
juutalaisasutusta vastaan siitä syystä, että mandaattihallinnon tehtävänä oli toteuttaa Balfourin
julistusta. Vuotuinen Palestiinan muslimien kulkue oletetulle profeetta Mooseksen (Nebi Musa)
haudalle Jerusalemin ja Jerikon välillä muuttui
hallinnon vastaiseksi mielenosoitukseksi.3
1 Provence, Michal: The Great Syrian Revolt and the Rise
of Arab Nationalism. (Austin: University of Texas Press
2005), 13 ja Daniel Neep, Occupying Syria under the
French Mandate. Insurgency, Space and State Formation (Cambridge University Press 2012), 50.
2 Michal Provence näkee Syyrian kansannousun
historiallisena tapahtumana, jota massaliikkeet arabimaailmassa seurasivat. Provence, Michal: The Great
Syrian Revolt and the Rise of Arab Nationalism (Austin:
University of Texas Press 2005), 13.
3 Wasserstein Bernard, The British in Palestine. The
Mandatory Government & The Arab-Jewish Conflict
1917–1929 (2 p., Oxford: Basil Blackwell Ltd 1991),
38–39, 64.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
3
Iranin väkivallaton kansannousu vuosina
1978–79 muutti huomattavasti Lähi-idän voimatasapainoa, kun Yhdysvaltain liittolainen
šaahi Reza Pahlavi kukistui miljoonien iranilaisten mielenosoitusten ja lakkojen seurauksena. Väkivallaton toiminta halvaannutti maan
talouselämän ja šaahi joutui maanpakoon.4
Palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun, intifadan, laukaisi israelilaisen armeijan
kuorma-auton törmääminen palestiinalaisiin
päivätyöläisiin tappaen neljä palestiinalaista.
Tapahtumaa ei yksittäisenä onnettomuutena
kyetty ennakoimaan, mutta siitä alkunsa saaneen ja alkuvaiheessa varsin väkivallattoman
kansannousun perussyy oli palestiinalaisalueiden miehitys. Siten kansannousun syy oli olemassa ja tunnettu, vaikka sen laukaissut tapahtuma oli yllätys.
Kansalaisten luottamusvaje
Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan eri valtioiden kansalaiset vieraantuivat samalla tavalla omista
autoritaarisista hallinnoistaan kuin aikaisemmin mandaattivallat koettiin vieraiksi ja ulkopuolisiksi vallanpitäjiksi. Itsenäistyneiden valtioiden hallinnot korvasivat mandaattivallat,
mutta hallitsemistapa – autoritaarisuus – pysyi.
Erilaiset ideologiat, niiden mahdollisesta oikeutuksesta riippumatta, eivät kyenneet korvaamaan autoritaaristen hallintojen oikeudettomuutta hallittaviin nähden. Siten kansalaisia
tyydyttänyttä yhteiskunnallista ratkaisua ei löytynyt sen enempää arabisosialismista, -nationalismista kuin palestiinalaiskysymyksestä.
Tunisialaisen katukauppiaan polttoitsemurha joulukuussa 2010 sysäsi liikkeelle tapahtumavyöryn, jonka seurauksia väkivaltaisimmillaan
todistetaan Syyriassa. Uuteen arabiheräämiseen5
johtaneet syyt olivat hyvin tunnettuja. Ne kul4 Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict
(New York: Columbia University Press 2011), 34.
5 Keskustelua uusimpaan arabimaailman myllerrykseen
liittyvästä terminologiasta, ks. Kerkkänen, Ari: ”Muuttuva Lähi-itä”, teoksessa Ari Kerkkänen ja Lotta Aunio
(toim.) Lukemista Levantista: suomalaisten tutkijoiden
kirjoituksia Lähi-idästä (Suomen Itämainen Seura
2013), 1.
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
minoituivat inhimillisen turvallisuuden puuttumiseen Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabivaltioissa sekä autoritaariseen hallintojärjestelmään,
jota erilaiset turvallisuuspalvelut pitivät pystyssä.6 Inhimillinen turvattomuus ilmeni erityisesti nuorisotyöttömyytenä, köyhyytenä, syrjäytymisenä, arvottomuuden tunteena ja hallinnon
mielivaltana kansalaisia kohtaan. Hallintoihin
yhdistetty ja kaikkialle ulottuva korruptio suututti erityisesti kansalaisia. Autoritaarisilta hallinnoilta puuttui kansalaisten niille antama
oikeutus, tai jos sitä joskus oli ollut, se oli inhimillisen turvallisuuden vajeen vuoksi hävinnyt.
Tunnetuista sosioekonomisista ja inhimilliseen turvattomuuteen liittyvistä kansannousujen perussyistä huolimatta tutkimus ei kyennyt
ennustamaan uuden arabiheräämisen tapahtumaketjun käynnistänyttä yksittäistä tapahtumaa eikä käynnistyneiden mielenosoitusten ja
kansannousujen laajuutta sekä yhteiskunnallisia vaikutuksia.7 Nyt käynnistynyt tapahtumavyöry tarvitsi laukaisijakseen polttoitsemurhan
joulukuussa 2010. Kansannousujen perussyyt
ja kansalaisten elinolot olivat kuitenkin sellaiset, että mikä tahansa vastaava yksittäinen tekijä
olisi voinut toimia tapahtumaketjun laukaisijana. Vastaava laukaisija oli aikaisemmin mainittu
palestiinalaisten ensimmäisen intifadan laukaissut onnettomuus. Kansalaisten ensisijaisena tyytymättömyyden kohteena olivat omat, inhimillistä turvallisuutta lisäämään kykenemättömät
hallinnot. Tyytymättömyyttä lisäävinä tekijöinä
olivat ulkopuoliset toimijat. Niiden nähtiin tukevan autoritaaristen hallintojen vallassa pysymistä esimerkiksi asekaupan välityksellä.
Ulkopuolisiin toimijoihin, valtioihin, oli
totuttu suhtautumaan jo mandaattiajoista lähtien epäluuloisesti. Öljyn löytyminen ja sen
6 Arab Human Development Report 2009: Challenges to
human security in Arab countries 2009: 6–7, 18. New
York: United Nations Publications.
7 Ellen Laipson ym.: Seismic Shift. Understanding Change in the Middle East (Washington: Stimson Center
2011), 3–5 ja F. Gregory Gause, III: “The Middle East
Academic Community and the ‘Winter of Arab Discontent’: Why Did We Miss It?” teoksessa Ellen Laipson
ym.: Seismic Shift. Understanding Change in the Middle
East (Washington: Stimson Center 2011), 11–26.
hyödyntäminen suurvaltojen ja kansainvälisten öljy-yhtiöiden toimesta ei hälventänyt sitä
mielikuvaa, että Lähi-itää riistettiin. Öljy loi
keskinäisriippuvuuden suurvaltojen, erityisesti
Yhdysvaltojen, ja Lähi-idän öljyvaltioiden välille. Iranin pyrkimys kansallistaa öljyvarantonsa
johti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian sekaantumiseen vallankaappaukseen vuonna 1953.8
Yhtälailla, Yhdysvallat sekaantui vallankaappaukseen Syyriassa 1949.9 Epäluulolle oli siis olemassa perustellut syyt.
Lisäksi Yhdysvaltojen varaukseton strateginen liittolaisuus ja tuki Israelille koettiin suorana sekaantumisena Lähi-idän asioihin. Yhdysvaltojen Irakin miehitys vuonna 2003 nähtiin
jatkumona suurvaltojen sekaantumiselle Lähiidän asioihin. Sen miehityksen seurauksena
sadat tuhannet irakilaiset menettivät henkensä
joko suoraan taisteluissa tai välillisesti miehityksen seurauksena, samalla kun maan infrastruktuuria (ruokatuotanto, koululaitos ja terveydenhuolto) hävitettiin.
Vaikka ulkopuoliset tekijät eivät selitä samalla tavalla muutostarvetta kuin sisäiset inhimilliseen turvattomuuteen liittyvät, ne vaikuttavat
tavalliseen kansalaiseen voimattomuutta ja turhautuneisuutta lisäävällä tavalla. Suurvaltojen
läsnäolo arabimaailmassa koetaan kadun tasolla riistämisenä. Yhdysvaltojen sotilaallinen tuki
(koulutus, asekauppa) autoritaarisille hallinnoille (Egypti, Saudi-Arabia ja Persianlahden
valtiot) ymmärretään kansalaisia sortavan järjestelmän ylläpitämisenä. Irakin ajautuminen
miehityksen seurauksena sekasortoiseen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen tilaan on mahdollistanut valtatyhjiön syntymisen Irakiin. Sitä
puolestaan radikaalit islamistiset ja salafistiset järjestöt hyödyntävät sodassa Syyrian presidentti Assadia vastaan. Ulkopuolisten tekijöiden toiminta Lähi-idässä on muuttanut alueen
valtioiden välisiä voimasuhteita ja siten lisännyt
8 Christopher De Bellaigue: Patriot of Persia. Muhammad Mossadegh and a Tragic Anglo-American Coup
(New York: HarperCollins Publishers 2012), 274–275.
9 Sami Moubayed: Syria and the USA. Washington’s
Relations with Damascus from Wilson to Eisenhower
(London&New York: L.B. Tauris 2012), 77–81.
epävakautta tavalla, joka näkyy yhtenä seurauksena uudesta arabiheräämisestä erityisesti Syyriassa.
Tämän lisäksi epäluuloa ja vihaa ovat synnyttäneet terrorismin vastaisen taistelun nimissä
tehdyt laittomat miehittämättömien lennokkien iskut Jemenissä. Oikeudellinen yhteismitattomuus ei jää Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan kansalaisilta huomaamatta, kun oikeusvaltioiksi ja
demokratioiksi itseään kutsuvat valtiot rikkovat
kansainvälistä oikeutta.
Näkökohtia uuteen arabiheräämiseen
Lähi-idän valtiot ovat hallintomuodoltaan ainakin nimellisesti erilaisia. Saudi-Arabia ja Persianlahden pikkuvaltiot ovat Jordanian tavoin
kuningaskuntia, kun taas Egypti, Syyria ja Irak
ovat perinteisesti tasavaltaisia. Nimellinen erilaisuus ei kuitenkaan muuttanut sitä tosiasiallista tilannetta, että hallinnot perustuivat, ja
perustuvat edelleen, autoritaarisuuteen. Yleisesti tunnustetaan Sykes–Picot-rajojen keinotekoisuus Lähi-idässä. Ne pirstovat heimot ja kansat
valtiorajojen jakamiksi, mutta mandaattivaltojen jälkeiset autoritaariset hallinnot ovat oman
valtansa pönkittämiseksi pitäneet kiinni näistä
samoista rajoista kaikin käytettävissä olevin keinoin. Alueen väestön lojaliteetteja, jotka perustuvat ensisijaisesti uskontokuntaan (sektiin), toiseksi uskontoon ja vasta kolmanneksi valtioon,
valtiorajat eivät sen enempää estä kuin määritäkään. Tämä lisää alueen heterogeenisuutta – valtio- ja identiteettirajat eivät kohtaa.
Kansannousujen, mielenosoitusten ja kansalaistottelemattomuuden traditioon nähden tämä
nyt nähtävä uusi arabiherääminen ei ole poikkeus. Se jatkaa kansalaistottelemattomuuden
ja mielenosoitusten perinnettä. Kansa lähtee
kaduille, kun sen ääntä ei muuten kuulla. Uudessa arabiheräämisessä on kuitenkin tunnistettavissa myös aikaisempaan kansalaistottelemattomuuteen nähden uusia piirteitä. Siinä missä
perinteiset mielenosoitukset olivat paikallisia
tai korkeintaan maakohtaisia, uusi arabiherääminen on ulottunut samankaltaisena massailmiönä Tunisiasta Syyriaan asti. Poikkeuksellista
on ollut ilmiön maantieteellinen laajuus, nopea
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
5
leviäminen sekä uusien viestintävälineiden, erityisesti sosiaalisen median, onnistunut käyttö
mobilisoinnissa.
Nyt käynnissä olevassa alueellisessa ja yhteiskunnallisessa murroksessa on keskeistä arabimaailman yhteiskuntien ja kansalaisten suhde
islamiin, sen eri muotoihin sekä näiden suhde
valtioiden hallintomalliin. Uudessa arabiheräämisessä on aineksia yhteiskunnallisesta, islamilaisesta ja liberaalista heräämisestä. Kyse ei suinkaan
aina ole uskontojen tai uskontokuntien välisen
suhteen uudelleen arvioinnista tai niiden välisestä kamppailusta vaan yhtälailla saman uskontokunnan sisäisestä kamppailusta liberaalim­
pien ja konservatiivisempien suuntausten välillä.
Yksinkertaisimmillaan, ja samalla kuitenkin yhtä
monitahoisena, muutos voi olla valtakamppailua
eri heimojen välillä. Tähän Libyan kansannousu
on vienyt.10 Egypti on myös esimerkki keskenään
ristiriitaisten ja jatkuvasti muuttuvien muutospaineiden vaikutuksesta. Vain noin vuosi demokraattisesti valitun muslimiveljeskunnasta nousseen presidentin jälkeen tosiasiallinen valta on
palautunut armeijalle ja muslimiveljeskunnan
toiminta on kielletty.
Mielenosoituksia ja kansannousuja yhdistävä
tekijä ennen ja nyt on inhimillisen turvallisuuden vaje. Arabimaiden inhimillisen kehityksen
raportti on osoittanut sen inhimillisen turvallisuuden puutteen, joka kansalaisille on syntynyt
autoritaaristen valtioiden hallintojen ja turvallisuuskoneistojen ylläpitämiseksi luotujen lakien
puristuksessa.11 Lainsäädäntö siihen yhdistettyine
tuomioistuimineen sulki tehokkaasti kansalaisten
suut. Tämä ilmeni pelkona. Jokaisessa autoritaarisessa yhteiskunnassa oli rajoja, joiden ylittämisen
riskit tiedostettiin. Tämän lisäksi erityisesti nuorisotyöttömyys on ollut köyhyyden lisäksi yksi
inhimillistä turvattomuutta lisänneistä tekijöistä. Nämä ovat olleet arvottomuuden ja tarpeettomuuden tunnetta vahvistavia tekijöitä. Inhimilli10 Nicholas Pelham: “Losing Libya’s Revolution” New York
Review of Books, October 10–23, 2013, Volume LX,
Number 15, 34–36.
11 Arab Human Development Report 2009: Challenges to
human security in Arab countries 2009: 6–7, 18. New
York: United Nations Publications.
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
sen turvallisuuden vaje voi kumuloitua sopivissa
olosuhteissa yksittäiseen ja epätoivoiseen Tunisian polttoitsemurhan kaltaiseen tekoon, joka
kykenee laukaisemaan massaliikkeen.
Kansalaisiin istutettu pelko on ollut yksi hallitsemisen muoto. Inhimillinen turvallisuus on
yksinkertaisimmillaan määritetty vapaudeksi
pelosta ja puutteesta (freedom from fear, freedom
from want).12 Nämä molemmat ovat eriasteisina
olleet läsnä Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan autoritaarisissa valtioissa, mutta kaduille lähteminen
on osoittanut rohkeutta kohdata pelko, sen aiheuttaja ja voittaa se. Rohkeus puhua avoimesti
yhteiskunnan epäkohdista lienee yksi tunnustetuimmista saavutuksista uudessa arabiheräämisessä. Jordania on tästä yksi esimerkki. Vuoden
2011 jälkeen siellä on aikaisempaa avoimemmin uskallettu puhua kuningaskuntaa rasittavista ongelmista. Vanhat tabut ovat rikkoutuneet,
niiden joukossa kuninkaan arvostelu. Jordanian
mielenosoitukset eivät tosin ole ainakaan vielä
johtaneet hallinnon muuttumiseen. Se on yksi
Lähi-idän maista, jolla on vielä mahdollisuus
uudistuksiin väkivallattoman kansalaistottelemattomuuden ja mielenosoitusten kautta. Tätä
voi pitää onnistuneena, mikäli se johtaa suurempaan inhimilliseen turvallisuuteen ja edustuksellisempaan vallankäyttöön.
Sosiaalisella medialla on ollut suuri rooli
uudessa arabiheräämisessä. Se on luonut ennennäkemättömän tehokkaan kanavan kansalaisten
järjestymiseen kansannousuissa ja mielenosoituksissa. Helppo ja välitön massakommunikointi on kuitenkin antanut harhaanjohtavan
tunteen muutoksen mahdollisuudesta ilman vaivannäköä poliittisesta organisoitumisesta, puolueista, johtajuudesta tai ideologista.13 Sosiaalinen media välineenä ja kanavana ei sinänsä ole
tekijä kestävien yhteiskunnallisten muutosten
ja uudistusten tekemiseen. Siihen liittyy myös
se ongelma, että sitä on helppo käyttää väärin
ja manipuloiden halutun poliittisen lopputuloksen saavuttamiseksi. Syyrian sisällissodassa
12 Korhonen, Senja (toim.): Training Manual. Human
Security in Peacebuilding. CMC Finland 2009, 15.
13 Uri Avneri 2013. Cry, Beloved Country. zope.gush-shalom.org/home/en/channels/avnery/1377259440/xx.
sodan pitkittymisen ja väkivaltaistumisen myötä sosiaalisen median manipulatiivinen käyttö
on korostunut. Sosiaalisesta mediasta on tullut
propagandan välikappale, joka ei enää mobilisoi
kansalaisia vaan muokkaa globaalia mielipidettä
suhteessa Syyrian sotaan.
Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän läpi pyyhkäissyt uusi arabiherääminen on jättänyt jälkeensä erilaisia jälkiä; kaikkialle se ei vielä ole edes
ennättänyt. Tunisiassa epävarmuus jatkuu, kaksi oppositiopoliitikkoa on salamurhattu vuonna
2013 ja mielenosoituksissa on osoitettu tyytymättömyyttä Ennahda-puolueen johtamaa hallintoa kohtaan. Se ei ole pystynyt tuomaan odotettuja sosioekonomisia muutoksia. Libyassa
käydään väkivaltaista heimojen välienselvittelyä,
Egyptissä demokraattisesti valittu presidentti on
syösty vallasta ja Syyriassa on lähes täysimittainen sisällissota. Tällä sodalla puolestaan on vahva alueellinen ulottuvuutensa. Bahrainissa kuohuu edelleen ja kysymysmerkkejä asetetaan niin
Jordanian kuin Saudi-Arabian kohdalle. Muutos ei pysynyt väkivallattomana missään maassa. Uhriluvut vaihtelevat Tunisian muutamasta sadasta kuolonuhrista Egyptin muutamaan
tuhanteen, Libyan muutamaan kymmeneen
tuhanteen ja Syyrian yli sataan tuhanteen.14
Laaja empiirinen tutkimus osoittaa, että väkivallattomana pysyvät mielenosoitukset ja kansannousut saavuttavat tavoitteensa huomattavasti väkivaltaisia paremmin. Sama tutkimus myös
osoittaa, että kansallinen mobilisaatio on vaikutukseltaan vahvempi kuin ulkopuoliseen tukeen
perustuva kansannousu.15 Lisäksi kansannousua
vastustava hallinto käyttää väkivaltaisia menettelytapoja helpommin tilanteessa, jossa kansannousu turvautuu väkivaltaan. Tämä tekee hallinnoille helpommaksi perustella aseellisen väkivallan
käyttö.16 Syyriassa on tapahtunut näin. Rauhanomaisena käynnistynyt kansannousu muuttui
aseelliseksi kapinaksi hallinnon käyttämän väkivallan jälkeen siirtymävaiheessa kohti sisällissotaa. Syyrian kansannousun yhtenä suurena strategisena epäonnistumisena voidaan pitää sitä, että
mielenosoituksia ei kyetty tai osattu kanavoida
laajamittaiseksi yleislakoksi. Toinen epäonnistuminen oli turvautuminen väkivaltaan, tapahtuipa se sitten hallinnon siihen houkuttelemana tai
oma-aloitteisesti. Kolmantena epäonnistumisena
on mahdollista pitää alistumista alueellisen valtataistelun välikappaleeksi.
Käynnissä oleva Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän
uusi arabiherääminen ja sen muutokset antavat paljon uutta tutkittavaa tutkijayhteisölle. Se
asettaa tutkijat myös arvioimaan aikaisempaa
tutkimusta. Arabimuutoksen käynnistyttyä, ja
arabimaailmaan kohdistunutta tutkimusta arvioitaessa on esitetty, että tutkimuksen heikkoja
kohtia ovat olleet usko autoritaarisuuden kestävyyteen mukaan lukien se, että armeijat pysyvät
poikkeuksetta lojaaleina hallinnoille, hallintojen
vahvana pysyminen neoliberalistisen talouspolitiikan ansiosta ja usko siihen, että uusi media ei
toimi muutoksen välikappaleena.17 Ensimmäiset johtopäätökset on siis jo tehty ja on luonnollista, että niiden pohjalta uusia ulottuvuuksia
ja tutkimuksenasetteluja tehdään. Näyttää siltä,
että alueen oletettu vakaus, kaikista olosuhteisiin
liittyvistä tiedoista ja tutkimuksesta huolimatta,
sokeutti tutkijat tarkastelemaan yhteiskuntia tiettyjen lähestymistapojen (esimerkiksi autoritaarisuuteen liittyvä tutkimus) ja tutkimusmetodien
kautta. Nämä ovat joutuneet ravistelluiksi uuden
arabimuutoksen myötä. Uusia tutkimuskysymyksiä on noussut, joihin etsitään vastausta. Tuloksena ei tule olemaan tulevien tapahtumien parempi
ennustettavuus, vaan monipuolisempi tutkimukseen perustuva ymmärrys Lähi-idästä ja PohjoisAfrikasta.18
14 Erityisesti Libyan ja Syyrian osalta luvut uhriluvut ovat
vielä varmentamattomia arvioita, mutta ne antavat
kuitenkin hyvän käsityksen väkivallan määrästä.
15 Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict
(New York: Columbia University Press 2011), 61.
16 Erica Chenoweth ja Maria J. Stephan: Why Civil Resistance Works. The Strategic Logic of Nonviolent Conflict
(New York: Columbia University Press 2011), 51.
17 Ellen Laipson ym.: Seismic Shift. Understanding Change
in the Middle East (Washington: Stimson Center 2011), 6.
18 Tuomo Melasuo käsittelee erinomaisesti uusimman
Väkivallattomuuden voima ja
tutkimuksen haasteet
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
7
Tässä vaiheessa voi kuitenkin todeta, että
mitä vähemmän muutos vaikuttaa inhimillisen
turvallisuuden vajeeseen ja mitä väkivaltaisemmaksi muutos käy, sitä pienemmät ovat mahdollisuudet saavuttaa niitä uudistuksia, joita
kansalaiset kaduille lähtemällä pyrkivät tavoittelemaan. Näillä arviointiperusteilla uutta arabiheräämistä arvioitaessa on todennäköisempää,
että alueen epävakaus jatkuu. Kaduille lähteminen, pelon väistyminen ja uudet mobilisointikanavat eivät sinänsä ole riittäneet kestävien ja
inhimillistä turvallisuutta lisäävien muutosten
saavuttamiseen.
Kirjoittaja on Suomen Lähi-idän instituutin johtaja. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä 9.1.2013
pidettyyn esitelmään, jota on päivitetty.
arabiheräämisen nostamia haasteita tutkimukselle, ks.
Tuomo Melasuo: ”Arabikevät 2011 ja tutkimus: mitä,
miksi ja miten”, teoksessa Ari Kerkkänen ja Lotta Aunio
(toim.): Lukemista Levantista: Suomalaisten tutkijoiden
kirjoituksia Lähi-idästä (Suomen Itämainen Seura
2013), 21–27.
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Häpeärangaistukset yhteisöllisenä kriisinä
Satu Lidman
Uuden ajan alun Euroopassa ajateltiin, että
yksilön häpäisemisellä voi olla suotuisia vaikutuksia yhteisön kannalta. Niinpä yhteiskunnan oikeudeksi, jopa velvollisuudeksi, katsottiin nöyryyttää rikollisia julkisesti. Sittemmin
oikeusjärjestelmät ovat sitoutuneet kunnioittamaan tuomittujen ihmisarvoa eikä entisajan häpeärangaistuksiin ole paluuta, vaikka
esimerkiksi liian lievinä pidetyt väkivaltarikosten tuomiot toisinaan nostattavat tämän
suuntaisia yleisömielipiteitä. Mutta millaisia
historialliset häpeärangaistukset oikeastaan
olivat, kuka saattoi joutua niiden kohteeksi ja
toimivatko ne toivotulla tavalla?
Ymmärtääkseen häpeärangaistuksen dynamiikkaa on lähdettävä liikkeelle häpeän olemuksesta.
Häpeäntunne on henkilökohtainen ja yksilöllisesti haavoittava kokemus, joka voi jättää syvät
arvet ihmisen psyykeen ja vaikeuttaa merkittävästi hänen elämäänsä yhteisön jäsenenä.
Samalla se on myös universaali ilmiö, jossa on
voimakas historiallisen jatkuvuuden elementti. Tässä mielessä häpeän voi itsessään ajatella
yhdistävän ihmisiä yli aika- ja kulttuurirajojen,
vaikka häpeälle altistavat asiat ja niihin reagoimisen tavat vaihtelevatkin ajasta ja kulttuurista
riippuen.
Häpeä liittyy lähtökohtaisesti ihmisen sosiaalisuuteen. Tuntiessaan häpeää yksilö tyypillisesti
vetäytyy erilleen muista – hän siis haluaa hävetä yksin, mutta reflektoi samalla kokemustaan
nimenomaan sen kautta, mitä kuvittelee muiden itsestään ajattelevan. Jos hänet tässä tilanteessa pakotetaan huomion kohteeksi, hänen
häpeäntunteensa syvenee.
Häpeää tuntevan henkilön ruumiinkielessä
on paljon eri ihmisyhteisöille yhteisiä samankal-
taisuuksia: pään alas painaminen, kasvojen peittäminen käsillä ja punastuminen on useimmiten
tulkittu häpeän tai vähintäänkin nolostumisen
merkeiksi. Näillä vaistomaisilla eleillä yksilö
viestii muille kokemuksestaan. Jokaiseen kulttuurin sisältyy toisaalta myös sille tyypillisiä,
tarkemmin määrittelemättömiä normeja, joiden tunnistaminen auttaa aiheuttamasta hä­peää
itselle tai muille. Nämä liittyvät muun muassa
toisten ihmisten kunnioittamiseen, sanavalintoihin tai vaikkapa pöytätapoihin, joiden alkeet
opitaan yleensä jo varhaislapsuudessa.
Tällaisista tietylle kulttuurille ominaisista käytöskoodeista tietämätön ulkopuolinen
saattaa aivan vahingossakin joutua konfliktiin,
josta tavalla tai toisella seuraa häpeää. Tyypillisesti näitä tilanteita aiheuttavat esimerkiksi erilaiset näkemykset miesten ja naisten rooleista tai
yhteisön sisäisestä hierarkiasta. Asiaan voi vaikuttaa ennaltaehkäisevästi molemminpuolisen
kulttuurisensitiivisyyden ja neutraalin tiedon
lisäämisellä, mutta joskus kyseessä voivat olla
sellaiset häpeää aiheuttavat tavat tai asenteet,
jotka toinen osapuoli haluaa tietoisesti kyseenalaistaa suvaitsevaisuuden nimissä.
Henkilökohtaisen häpeäntunteen lisäksi myös häpeän pelko liittyy oleellisesti yksilön
ja yhteisön suhteisiin. Niinpä yhteisön asenteet
ovat avainasemassa myös silloin, kun halutaan
välttää häpeää tai tukea siitä selviytymistä. Voidaankin pohtia, missä määrin ihmiselämään
väistämättä kuuluvat kriisit aiheuttavat häpeää
ja missä määrin ympäröivän yhteisön asenteiden laukaisema häpeä toisaalta aiheuttaa näitä
kriisejä aivan turhaan.
Joka tapauksessa kyky tuntea häpeää kuuluu
oleellisella tavalla terveen ihmisen henkiseen
rakenteeseen. Tämä altistaa yksilöt paitsi muis-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
9
ta riippumattomista syistä koetulle häpeäntunteelle myös enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti tapahtuvalle tahalliselle häpäisylle.
Ajattelen jälkimmäistä yksinomaan haitallisena
häpeänä, jonka kohteeksi joutuneen on todennäköisesti kamppailtava henkilökohtaisesta kriisistä selviytyäkseen. Samalla häpäisemisen voi
nähdä kertovan yhteisön kriisistä, siitä, ettei ole
löydetty tai ehkä etsittykään vaihtoehtoisia toimintatapoja – tai siitä, että jokin tietty ihmisryhmä tarkoituksellisesti halutaan leimata häpeällä.
Ei ole mitään syytä olettaa, että nämä häpeän dynamiikkaan liittyvät mallit olisivat olleet
uuden ajan alun Euroopassa jotenkin oleellisesti
erilaisia kuin modernina aikana. Sen sijaan yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan keskinäiset suhteet poikkesivat huomattavasti nykyisistä, mikä
tekee häpeän historiallisesta tarkastelusta erityisen kiinnostavaa ja haastavaa. Lisäksi häpäisemisen rooli rangaistusjärjestelmässä tunnustettiin avoimesti. Itse asiassa se oli sen keskeinen
piirre.
Häpäiseminen rikosoikeuden
instrumenttina
Uuden ajan alun niin sanotussa varhaismodernissa rikosoikeudessa häpeän ja häpäisemisen
ulottuvuus oli näkyvissä kaikkialla Euroopassa.
Tämä toi oman silmiinpistävän lisänsä rangaistuksien dynamiikkaan, vaikka vähemmän sokeeraavat vaihtoehdot, kuten sakko, säilyivätkin
määrällisesti yleisempinä. Häpeärangaistuksille
oli toisaalta tyypillistä niiden suhteellisen vapaa
yhdisteltävyys muihin sanktioihin nähden, ja
niitä saatettiinkin käyttää alueellisten oikeusperinteiden mukaisesti muun rangaistuksen lisänä. Tästä ei välttämättä jäänyt jälkiä kirjallisiin
lähteisiin. Niinpä häpäisemisen vaikuttavuus
ulottui laajemmalle kuin mitä lakitekstien ja
tuomiokirjojen perusteella voisi kuvitella.
Keskeinen käsite häpeärangaistuksien historian kannalta on infamia, kunniattomuus.
Taustalla oli yhtäältä roomalaisoikeudellinen ja
toisaalta katolisen kirkon kanonisen oikeuden
perintö. Nämä vaikuttivat häpeärangaistuksien
todellisuuteen sekä oppimattoman paikallisen
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
sukuoikeuden että tieteellistyvän ja keskusvaltaistuvan rikosoikeuden tulkintojen kautta keskiajalta uuden ajan alkuun.
Roomalaisoikeudellinen infamia oli rikoksen tai tämän rangaistuksen oikeudellinen seuraus: sen perustan muodostivat teot, jotka itsessään olivat kunniattomia tai joista vähintäänkin
rangaistiin häpäisemällä. Usein mainitulla
käsitteellä levis notae macula sen sijaan viitattiin ”vähäisempään häpeätahraan” eli maineen
vahingoittumiseen, joka ei johtanut täydelliseen
kunniattomuuteen. Tuolloin kyse oli enemmän
häpeän sosiaalisista kuin juridisista seurauksista.
Kanonisen oikeuden näkökulmasta infamia
tulee parhaiten ymmärrettäväksi tarkastelemalla käytäntöjä, joiden avulla epäsopivat pappis­
kandidaatit erotettiin soveliaista. Pappisvihkimykseen tähtäävien oli oltava sine crimine ja
bonum testimonium: heillä ei saanut olla rikoksen tuomaa häpeää ja heillä oli oltava hyvä maine. Roomalaisen oikeuden tapaan myös kanoninen logiikka tunsi yhtäältä maineenmenetyksen
(defectus famae), kun synti tai rikos tuli yleiseen
tietoon, ja toisaalta kirkollisen tuomioistuimen
käsittelyä vaativat teot (infamia criminalis). Näiden lisäksi joihinkin tekoihin kytkettiin infamia iuris, jolloin ne oli käsiteltävä maallisessa
oikeudessa.
Keskiajan ja uuden ajan alun maallisessa rikosoikeudessa uskonnollinen ulottuvuus
näkyi muun muassa niin sanotun teokraattisen
sovitusopin tulkinnoissa. 1500-luvulle tultaessa
ajateltiin tyypillisesti niin, että kristillisen esivallan oli pidettävä yllä korkeaa moraalia ja huolehdittava yleisestä turvallisuudesta rankaisemalla
tarvittaessa rikollisia, koska nämä altistivat koko
yhteisön Jumalan vihalle. Julkisen rangaistusrituaalin katsottiin paikkaavan sen särön, jonka
paha teko oli repinyt kollektiiviseen kunniaan
ja yhteisön jumalsuhteeseen. Ajattelu johti synnin ja rikoksen käsitteiden osittaiseen yhteensulautumiseen, vaikka samaan aikaan maallinen
rikosoikeus myös tieteellistyi.
Käytännössä nämä uskonnollisoikeudelliset rakenteet motivoivat ihmisiä tarkkailemaan
toistensa käytöstä, paljastamaan epäilyttävät
henkilöt esivallalle sekä näkemään häpeäran-
gaistukset välttämättöminä oman ja yleisen edun
takia. Yksilön normien vastaiset teot ikään kuin
huusivat puoleensa yhteisön paheksuntaa korkeamman auktoriteetin johdolla. Samalla se,
mitä mieltä seurakunta ja kansa – siis arkipäivän oikeusyhteisö – lopulta oli teon tai sen seuraamusten häpeällisyydestä, ei kuitenkaan ole
todennettavissa viranomaislähteiden avulla.
Maalliset ja kirkolliset rangaistukset muistuttivat toisiaan ulkoisesti, mutta niiden tarkoitukset olivat erilaiset. Tämä näkyy selvästi rangaistusrituaalin tuottaman häpeän pysyvyydessä.
Kirkollinen rangaistus tähtäsi ensisijaisesti syntisen pelastukseen ja sitä kautta uskonyhteisön
kollektiiviseen puhtauteen ja eheyttämiseen.
Toimenpiteen jälkeen syntinen oli pääsääntöisesti rehabilitoitu, hän oli sine crimen. Maallisten
häpeärangaistuksien tarkoituksena sen sijaan
oli enemmän tai vähemmän pysyvä leima, joka
näkyi muun muassa uusintarikollisten oikeusaseman heikentymisenä. Kerran kärsitty häpeärangaistus vaikutti niin, että jatkossa samaa henkilöä epäiltiin herkemmin ja hänet tuomittiin
nopeammin, usein myös ankarammin.
Kuitenkin myös kirkon käyttämät sanktiot
sisälsivät julkisen häpäisemisen ja leimaamisen elementtejä: ne altistivat traumatisoivalle
häpeäkokemukselle ja häpäisemisen kielteisille yhteisöllisille seurauksille, kuten väkivallan
hyväksyttävyydelle. Monet kirkollisesta oikeudesta tunnetut rangaistusmuodot siirtyivätkin lähes sellaisenaan maallisen rikosoikeuden
reper­tuaariin. Sosiaalisiin suhteisiin vaikuttava
huono maine ei kuitenkaan koskaan voinut olla
ensisijaisesti riippuvainen esivallan toimenpiteistä, ei kirkollisista eikä maallisista. Se seurasi
asianomaista niin kauan kuin kanssaihmiset asian muistivat.
1500-luvulle tultaessa kunniasta oli tullut hierarkkisen sääty-yhteiskunnan keskeinen sosiaalinen kategoria ja häpeää kammoksuttiin. Niinpä julkisesta häpäisystä tuli yhä kiinteämpi osa
rangaistusjärjestelmää. Tähän liittyy myös esivallan kontrollin kasvu: rikoksilla katsottiin olevan kollektiivisia seurauksia, joten viranomaiset
pyrkivät yhä tehokkaammin syyttämään ja tuomitsemaan. Samalla alleviivattiin eroja kunnial-
listen ja häpeällisten ihmisten välillä.
Häpeärangaistuksien keskeinen funktio oli
pedagoginen: haluttiin opettaa kansaa pysymään kaidalla tiellä varoittavan esimerkin avulla. Kriminaalipoliittisesti ajatellen häpeärangaistukset tähtäsivät ennemmin yleisestävyyteen
pelotevaikutuksen kautta kuin ohjaamaan yksittäisen rikoksentekijän tulevia valintoja. Siksi leimaavuus ei ollut oikeudellisesti ongelma, vaan
pikemminkin looginen tavoite.
Moninaiset sosiaaliset ja oikeudelliset
ulottuvuudet
Monet häpeärangaistukset olivat tavalla toisella fyysisesti epämiellyttäviä ja kivuliaita, mutta
niiden ensisijaisena tarkoituksena ei ollut tuottaa ruumiillista tuskaa. Ne tähtäsivät tuomitun
kunnian julkiseen vahingoittamiseen mitä
erilaisimmin keinoin. Tämä perusidea oli sama
kaikkialla Euroopassa, vaikka rangaistuksien
toteutustavat vaihtelivatkin paikallisesti varsin
paljon. Vastaavia oikeusperinteitä tunnetaan
myös muista kulttuuripiireistä.
Uuden ajan alun Euroopassa käytössä olleet
oikeudellisen häpäisemisen muodot voitiin käytännössä aina toteuttaa lievemmin tai ankarammin. Niitä voitiin myös yhdistellä toisiinsa tai
muihin rangaistuksiin, joten niiden variaatiomahdollisuudet olivat lähes rajattomat. Häpeärangaistuksien tuomitsemisesta tai toimeenpanosta ei ollut olemassa tarkkoja kirjallisia
ohjeita, vaan tuomarit käyttivät luovasti eri
rangaistusmuotoja tapauskohtaisesti harkiten
ja alueelliseen oikeusperinteeseen nojautuen.
Tämän moniulotteisuuden vuoksi rangaistuksiin liittyneiden vivahteiden erottaminen toisistaan tai niiden järjestäminen häpäisevyyden
mukaan on mahdollista vain summittaisesti.
Häväistyn henkilön omasta kokemuksesta voi
tehdä sitäkin heikompia havaintoja.
On kuitenkin selvää, että häpäisemisellä oli
enemmän tai vähemmän vakavia oikeudellisia ja
sosiaalisia vaikutuksia riippuen tuomioon johtaneesta teosta, tuomitusta henkilöstä ja muista
tekijöistä. Jotkin rangaistukset johtivat pysyvään
kunniattomuuteen ja samalla lainsuojattomuu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
11
teen, toiset häpäisivät vain ohimenevästi tai
vähäisemmin. Lievimmillään kyse oli ”isällisistä
nuhteista” esimerkiksi kaupungin raadin edessä. Ankarimmillaan nämä sanktiot tarkoittivat
täydellistä yhteisön ulkopuolelle sulkemista ja
elämää vailla oikeusturvaa muiden hylkiöiden
joukossa, kenties myös märkiviä ja tulehtuneita
haavoja.
Julkinen ruoskiminen häpeäpaalussa lienee
tämän rangaistusryhmän parhaiten tunnettu variaatio. Tämän lisäksi häpeärangaistuksiin
kuuluivat myös kaljuksi ajaminen tai naisella
mekon helman lyhentäminen, eläimen peräpään
suuteleminen sekä kärrynpyörän tai suuren
kiven kantaminen häpeäkulkueessa ja monet
muut vastaavat toimenpiteet. Usein niihin liittyi
tietyn häpeällisyyden elementin korostaminen
symbolisesti, esimerkiksi erityisen asun, värien, esineiden tai kehon asennon avulla. Lisäksi
pyövelin läsnäolo vaikutti ratkaisevasti rangaistuksien häpeällisyyteen. Jos rangaistuksen toimeenpani hänen apulaisensa, sillä ei ollut yhtä
vakavia seurauksia.
On esitetty, että tällaiset julkiset rangaistukset eivät olisi olleet vain tai edes ensisijaisesti esivallan vallankäyttöä, vaan pikemminkin
”sosiaalisia sanktioita”, että toimitusta seuraavan
yhteisön pilkka olisi muodostanut varsinaisen
rangaistuksen. Onkin selvää, että nöyryytyksen
tehokkuus oli monella tapaa riippuvainen niiden julkisuudesta, mikä tuo esiin häpäisemisen
sosiaaliset ulottuvuudet.
Sosiaalisella kontrollilla oli muutenkin kiistaton merkitys oikeusjärjestelmässä. Käytännössä
monet teot päätyivät oikeuden eteen juorujen ja
huhujen takia, siis tultuaan julkisuuteen. Kunnialoukkaukset julkisella paikalla, kuten avoimella torilla tai kaduilla, pyhäpäivänä tai muuten suuren ihmisjoukon läsnä ollessa olivat aina
raskauttavampia kuin kahdenkeskiset solvaukset.
Yleiseen tietoon tullut synti tai paha teko vaati
perinteisesti julkisen sovituksen tai rangaistuksen. Rangaistuksien julkinen toimeenpano korosti niiden sosiaalisia ulottuvuuksia. Kuitenkin
ainoastaan oikeudelliset toimenpiteet saattoivat
viedä henkilön kunnian juridisessa mielessä, eikä
tämä riippunut yleisön reaktioista.
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Häpäisyn kohderyhmät
Mitkä rikokset sitten olivat aikalaisten mielestä niin raskauttavia, että niistä oli seurattava
julkinen nöyryyttäminen? Entä olivatko kaikki normeja rikkoneet henkilöt yhä lailla vaarassa joutua tämän kohteeksi? Näiden kahden
kysymyksen vastaukset kietoutuvat toisiinsa.
1500-luvun mittaan lisääntyneisiin häpeärangaistuksiin tuomitsivat pääasiassa alioikeudet,
joiden tuomiovalta ei ulottunut yhteiskunnan
etuoikeutettuihin ryhmiin. Lisäksi näitä metodeita käytettiin paljolti sellaisten tekojen rankaisemisessa, joita ei aiemmin ollut lainkaan kriminalisoitu, joita oli katsottu läpi sormien tai jotka
olivat olleet kirkon tuomiovallassa. Potentiaalisina tekijöinä nähtiin tietyt ihmisryhmät.
Kyseeseen tulivat usein sellaiset teot, joita
nykyään pidettäisiin järjestyshäiriöinä tai ei lainkaan rangaistavina. Muun muassa jumalanpilkka, uhkapelit, kielletty kerjääminen ja juoppous
siirtyivät kirkolta maallisen esivallan tuomittavaksi. Niihin aiemmin liitetyt, uskonnollisesti
perustellut paheksuttavuuden elementit seurasivat mukana. Sidoksesta kirkolliseen rangaistusperintöön ja uskonnollisiin argumentteihin
kertoo myös se, että maalliset tuomioistuimet
saattoivat määrätä tuomitun seisomaan katuvana kirkon ovensuulla kynttilä kädessään kun
muut menivät messuun.
Maallisissa oikeusnormeissa julkisen rangaistuksen tendenssi näkyi viranomaisvallan kasvuna erityisesti julkista pahennusta aiheuttavien tekojen kohdalla. Se kytkeytyi myös suoraan
tiettyjen, lähtökohtaisesti epäilyttävinä pidettyjen ryhmien syrjintään. Esimerkiksi romaniväestöön liitettiin voimakas rikollisuuden leima,
siinä missä vaelteleviin palkkasotilasjoukkoihin
ja näiden perässä kulkeviin prostituoituihin.
Erityisen häpäisemisen alueen muodostivat mitä moninaisimmat siveettömyydeksi laskettavat teot. Taustalla oli reformaation jälkeen
tiukentunut seksuaalisuuden kontrolli, joka
kohdistui erityisesti naisiin yhtä lailla protestanttisilla kuin katolisilla alueilla. Maallisessa oikeudessa esiaviolliset suhteet, aviorikos,
prostituutio ja pappien jalkavaimona oleminen kriminalisoitiin nyt entistä ankarammin.
Epärealistiset ja sukupuolittuneet vaatimukset
”siveellisestä puhtaudesta” ja korkeasta moraalista nostivat oikeusprosessien määrää, sillä tuomittavaa käytöstä nähtiin helposti kaikkialla.
Tässä mielessä häpäisemisen mahdollisuus ulottui varsin laajaan joukkoon.
Julkinen nöyryyttäminen ei kuitenkaan kohdistunut naisiin ja miehiin samalla tavoin, ja
myös sosiaalisten kerrostumien välillä oli selkeitä eroja. Sääty-yhteiskunnassa vallinneen oikeudellisen epätasa-arvon näkökulmasta oli vain
loogista, ettei aatelistoa, papistoa ja oppineistoa
saanut tuomita häpeään. Myös maksukyky vaikutti, sillä toisinaan julkisen nöyryytyksen saattoi välttää sakolla. Häpeärangaistuksien pääasiallisia kohderyhmiä olivat alempi keskiluokka,
alin rahvas, ulkopuoliset irtolaiset sekä huonomaineiset naiset. Heidän kohdallaan todisteita tai niiden puutetta voitiin tulkita suurpiirteisemmin: paikallinen esivalta oli usein puun
ja kuoren välissä, sillä ylempi taho vaati siltä
tehokkuutta ja näkyviä tuomioita.
Häpäisemisen loppu?
Laissa kielletyksi määritelty teko on rikos, josta
on langetettava jonkinlainen seuraamus – muuten lakeja säätävä esivalta menettää uskottavuutensa. Sen on kyettävä perustelemaan tiettyjen
tekojen kriminalisointia ja niihin kytkeytyviä
rangaistuksia tarpeellisena kriisinratkaisuna,
jolla vähintäänkin vältetään suurempi paha.
Häpeärangaistuksiin lähtökohtaisesti kytkeytyvä epätasa-arvoisuus viritti tähän järjestelmään
eräänlaisen aikapommin, ja valistuksen kaudella
sen sosiaalinen ja juridinen oikeudenmukaisuus
kyseenalaistettiin muiden yhdenvertaisuuteen
liittyvien vaatimuksien imussa.
1600-luvun lopulta alkaen, mutta näkyvämmin vasta 1700-luvun puolivälissä, rikosoikeuden yhteiskunnallista tehtävää pohtineet
oppineet alkoivat nähdä häpeärangaistuksien
kielteiset seuraukset selvemmin. Pahimmillaan
ne johtivat yhteisön ulkopuolelle putoamiseen,
josta seurasi lähes säännönmukaisesti rikoskierre. Nämä sanktiot eivät siis vähentäneet rikollisuutta, vaan pikemminkin lisäsivät sitä syven-
tämällä syrjäytymistä, kuten nykytermeillä
sanottaisiin.
Valistuksenajan kriminaalipoliittiset ideat
murensivat osaltaan varhaismodernin oikeuden
ja sääty-yhteiskunnan rakenteita. Yksilöiden
välistä epätasa-arvoa oli yhä hankalampi perustella loogisesti. Ihmiset ryhdyttiin näkemään
enemmän yhdenvertaisina, ja alkoi hidas kehitys kohti perus- ja ihmisoikeuksia. 1700-luvun
aikana monissa maissa ryhdyttiin lainsäädännön uudistustyöhön, jonka seurauksena ankarat
ja leimaavat rangaistukset hylättiin epäinhimillisinä ja järjettöminä.
Suuri vaikutus oli italialaisen Cesare Beccarian kirjalla Dei delitti e delle pene (Rikoksesta ja rangaistuksesta) vuodelta 1764. Beccarian
mukaan julkinen rangaistus pääasiassa raaisti yhteiskuntaa eikä poistanut rikollisuutta.
1800-luvulle tultaessa perinteinen häpäiseminen ei enää vastannut käsityksiä oikeudentai tarkoituksenmukaisuudesta. Myös käsitys
rikoksesta muuttui, kun se irtosi synnin käsitteestä oikeuden sekularisoituessa.
Yhteiskunnan modernisoituminen näkyi
myös häpeän ja kunnian uudessa määrittelyssä
sekä yksityisen ja julkisen välisissä rajanvedoissa: ihmiset eivät enää kokeneet häpeää samoin,
yksilön ja yhteiskunnan väliset suhteet olivat
muutoksessa. Häpeärangaistuksista luopuminen
oli kuitenkin kaikkea muuta kuin suoraviivainen
tai nopea muutos, sillä vaihtoehtoiset kriisinratkaisumallit ottivat paikkansa vasta vähitellen.
Vaikka rajuimmat rangaistusmuodot jäivät monissa maissa pois oikeuskäytännöstä jo
1600-luvun lopulla, lain kirjaimessa häpäisemisen mahdollisuus säilyi pitkään. Häpeäpaalut
poistettiin julkisilta paikoilta 1800-luvulla, mutta häpäisemisen elementtejä siirtyi kehittyvän
vankeinhoitolaitoksen muurien suojaan muun
muassa erilaisten kurinpidollisten vitsarangaistuksien muodossa. Siinä vaiheessa kun nämä
siirtyivät historiaan, oli vanhemmilla ja opettajilla vielä oikeus lasten ruumiilliseen ojentamiseen.
Häpäiseminen ei siis haihtunut, vaan pikemminkin muutti muotoaan. Häpeän sitkeistä so­siaalisista ulottuvuuksista taas kertoo se,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
13
etteivät esiaviolliset suhteet ja avioton raskaus
menettäneet leimaavuuttaan dekriminalisoinnin myötä. On myös kysyttävä, onko vankilasta
vapautunut henkilö tänä päivänä muiden silmissä sine crimen? Pikemminkin näyttää siltä, että
hänen elämäänsä vaikeuttaa nimenomaan rangaistuksen tuoma stigma.
Onko häpeä siis uhkaava kriisi vai alku
parempaan? Kenties se voi olla molempia. Haitallisen häpeän tunnistaminen oli tärkeä vaihe
länsimaisen oikeuskäsityksen ja suvaitsevaisuuden murroksessa. Siitä alkoi rangaistavuuden ja
rangaistusjärjestelmien muutos, jonka seurauksena esimerkiksi seksuaalirikosten uhrien asema
on historiaan verrattuna parantunut huomattavasti. Modernin yhteiskunnan asenteet ja oikeudelliset käytännöt eivät kuitenkaan ole immuuneja historian painolastille, pikemminkin ne
taipuvat sen alla.
Tänä päivänä yhtä lailla rikoksista epäiltyjen
ja tuomittujen häpäiseminen kuin lasten tai puolison kurittaminen on kielletty kansainvälisillä
ihmisoikeussopimuksilla ja kansallisilla laeilla.
Valtiot ovat vastuussa jokaisen yksilön ihmisarvon kunnioittamisesta ja tähän liittyvien normien toteutumisesta käytännössä. Kun eurooppalaisen häpäisemisen historiaa katsoo 2010-luvun
perspektiivistä, sen voi nähdä osana laajempaa
oikeuskäsityksen ja oikeuspolitiikan murrosta,
eräänlaisena yhteisöllisenä kriisinä. Tahallisesta tai tahottomasta haitallisesta häpeästä emme
kuitenkaan ole päässeet kokonaan eroon.
Kirjallisuus
Beccaria, Cesare: Rikoksesta ja rangaistuksesta (alk. Dei delitti e delle pene vuodelta 1764). Suom. Kai Heikkilä,
Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 8/98.
Edita 1998.
Blauert, Andreas ja Schwerhoff, Gerd (toim.): Mit den Waffen der Justiz. Zur Kriminalitätsgeschichte des späten
Mittelalters und der frühen Neuzeit. Fischer 1993.
Braithwaite, John: Crime, Shame and Reintegration. Cambridge University Press 1989.
Burrus, Virgina: Saving Shame. Martyrs, Saints and Other
Abject Subjects. Cloth 2007.
Carpzov, Benedict: Peinlicher sächsischer Inquisition- und
Achtsproceß. Frankfurt a. M. und Leipzig 1638.
Devereaux, Simon & Griffiths, Paul (toim.): Penal Practice
and Culture, 1500–1900. Punishing the English. Palgrave Macmillan 2004.
Dülmen, Richard van: Der ehrlose Mensch. Unehrlichkeit und
soziale Ausgrenzung in der Frühen Neuzeit. Böhlau
1999.
Döpler, Jakob: Theatrum poenarum, suppliciorum et executionum criminalium oder Schauplatz der Leibes- und
Lebensstrafen. Sondershausen 1693.
Hübner, Christian Gottfried: Über Ehre, Ehrloßigkeit,
Ehrenstrafen und Iniurien. Ein Beytrag zur Berichtigung der positiven Rechtswissenschaft. Leipzig 1800.
Ikonen, Pentti ja Rechardt, Eero: Thanatos, häpeä ja muita
tutkielmia. Nuorisopsykoterapiasäätiö 1994.
Ingram, Martin: Church Courts, Sex and Marriage in England, 1570–1640. Cambridge University Press 1987.
Kettunen, Paavo: Kätketty ja vaiettu – suomalainen hengellinen häpeä. Kirjapaja 2011.
Laine, Matti: Kriminologia ja rankaisun sosiologia. Tietosanoma OY 2007.
Lidman, Satu: Häpeä! Nöyryyttämisen ja häpeämisen jäljillä.
Atena 2011.
Lidman, Satu: Zum Spektakel und Abscheu. Schand- und
Ehrenstrafen als Mittel öffentlicher Disziplinierung in
München um 1600. Peter Lang 2008.
Malinen, Ben: The Nature, Origins, and Consequences of Finnish Shame-Proneness. A Grounded Theory Study.
Helsingin yliopisto 2010.
Nussbaum, Martha C.: Hiding from Humanity: Disgust, Shame, and the Law. Princeton University Press 2004.
Perneder, Andreas: Von straff unnd Peen aller unnd yeder
Malefitz handlungen. Ingolstadt 1544.
Pihlajamäki, Heikki: Johdatus varhaismoderniin oikeushistoriaan. Helsingin yliopisto 2004.
Rowbotham, J., Muravyeva, M. & Nash, D. (toim.): Shame,
Blame and Culpability. Crime and Violence in the
Modern State. Routledge 2012.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka työskentelee oikeushistorian tutkijana ja opettajana Turun
yliopistossa. Artikkeli perustuu Tieteen päivillä
11.1.2013 pidettyyn esitykseen, joka oli osa kokonaisuutta Häpeä syynä ja seurauksena – kolme
näkökulmaa kriiseihin.
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Miksi linnut ovat niin värikkäitä?
Valto Peiponen
Lintukäsikirjoja selaillessa huomaa pian, että linnut
ovat hyvin värikäs eläinryhmä ja niiden värit kattavat sateenkaaren violetista punaiseen eri yhdistelmin. Varsinkin koiraat loistavat väreissään ja niiden
naaraat ovat värittömiä ”harmaita varpusia”. Lisäksi lintujen ulkoasuun liittyvät lähiultraviolettialueen värit, joita meidän silmämme eivät pysty näkemään, mutta lintujen silmät aistivat ne.
Lintujen höyhenten ja sulkien pintakerros on
säikeistä tukivalkuaisainetta keratiinia, joka
sisältää rikkipitoista kystiiniä. Ihon ja höyhenten yleisin väriaine on melaniini. Melaniinijyväsiä, jotka voivat olla hyvin pieniä 1–2 µm:n
mittaisia, on kahdentyyppisiä: sauvamaisia
eumelaniinia sisältäviä, jotka aiheuttavat mustan tai mustanruskean värin, ja pyöreähköjä
feomelaniinijyväsiä, jotka synnyttävät vaaleita
kellanruskeita sävyjä. Ne liittyvät lintujen suojaväritykseen. Melanosyyttisolujen eri asteet syntyvät jo alkionkehityksen varhaisessa vaiheessa.
Melaniinipigmentti on peräisin tyrosiiniaminohaposta, josta se muodostuu entsymaattisten
hapetusreaktioiden kautta.
Ulkoasun värit
Lintujen ulospäin näkyvät värit syntyvät kahta
eri tietä: joko väriaineista tai höyhenten sisärakenteesta syntyvistä niin sanotuista struktuuri- eli rakenneväreistä. Väriaineista tärkeimmät
ovat peräisin eri karotenoideista, joiden lähtöaineena on kasvien lehtivihreän beta-karotenoidi
(C40H56). Kemiallisesti tunnetaan noin 600 eri
karotenoidia, joista lintujen höyhenistä ja ihosta on eristetty ainakin kaksikymmentä. Näistä
johtuvat lintujen höyhenten ja paljaiden osien
keltaiset, oranssit ja punaiset sävyt. Sinistä karotenoidipigmenttiä ei ole. Linnut saavat karotenoideja ensisijaisesti kasvisravinnosta, mutta
myös eläinkunnasta suoraan tai aineenvaihdunnan kautta. Tällaisia lintujen karotenoideja ovat
luteiini, zeaksantiini, rodoksantiini ja astaksantiini. Hyvin voimakkaan punainen väriaine on
kantaksantiini (C40H52O2), joka ”värjää” esimerkiksi tulitangara (Piranga olivacea) koiraan
punaiseksi (kuva 1). Naaras on näiltä osin oliivinvihertävä.
Muita väriaineita ovat porfyriinit, joista
tunnetuin on turakolintujen (Musophagidae)
punaiset siipisulat värjäävä turakiini, jonka
kemiallisena keskeisenä rakenneosana on neljä
typpeä sisältävää pyrrolirengasta ja niitä yhdistävä kupariatomi. Papukaijat ovat lintumaailman värikkäimpiä ryhmiä. Niiden höyhenistä
on eristetty psittacofulvin-nimisiä väriaineita,
jotka eivät kuulu karotenoideihin.
Suurin väriloisto lintujen ryhmässä syntyy
struktuuriväreistä. Höyhenten hienorakenteen
vaihtelevuus yhdessä melaniinin ja muiden
väripigmenttien kanssa saa spektrin värit syttymään intensiiviseen loistoon, kun valo kohdistuu niihin. Päävastuussa ovat höytyliistakkeiden
ja -säteiden rakenteet. Siipisulissa rakennevärit
ovat kuitenkin harvinaisia.
Monien lintulajien höyhenpuvun valkoinen
”väri” syntyy, kun höytysäteiden ulkopinnasta
tapahtuu valon heijastuminen ja taittuminen.
Sisärakenteella on vähäisempi merkitys valkoisen värin tuottamisessa.
Sitä vastoin sinisen värin syntyminen vaatii jo
höyhenten sisärakennetta. Vuonna 1939 saksalainen tutkija Fritz Frank kuvasi 13 eri lintulajin
sinisten höyhenten rakenteen. Niiden höytyliistakkeiden poikkileikkauksessa näkyy lipassoluja (Käschenzellen, box cells), joiden lukumäärä
vaihtelee suuresti välillä 1–30. Ne muodostavat yhden kuorikerroksen pigmenttitäytteisten ydinsolujen ympärille. Tämä sienimäinen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
15
rakenne heijastaa sinistä valoa ja perustuu Tyndallin ilmiöön. Tutkimani sinirintakoiraan (Luscinia svecica) koboltinväriset kurkkuhöyhenet
kuuluvat juuri rakennevärien ryhmään (kuva
2). Monien lajien violetti väri syntyy lipassolujen siniheijastuksen ja punaisen karotenoidin
yhteisvaikutuksesta.
Höyhenten vihreä väri voi joissakin tapauksissa syntyä pigmentistä, kuten haahkakoiraan
(Somateria mollissima) pään vihreät alueet, mutta useimmiten vihreä syntyy sinisen rakennevärin ja keltaisen karotenoidin yhteisvaikutuksesta. Höytyliistakkeiden pinnan keratiinikuoressa
voi olla diffuusina keltaista väriainetta.
Hohde- eli loistevärejä (iridescent colours)
esiintyy monissa linturyhmissä, mutta loistokkaimmin ne ilmenevät kolibrien (325 eri lajia)
ryhmässä. Aluksi luultiin, että valon interferenssi-ilmiön johdosta höyhenten keratiini synnyttää värin. Vuonna 1951 ranskalainen J. Dorst
osoitti kolibrien höyhenissä olevan melaniinijyväsiä, jotka toimivat interferenssin synnyttäminä levyinä (lamelleina). Vuonna 1960 yhdysvaltalainen Crawford H. Greenewaltin (1902–93)
tutkijaryhmä julkaisi kuuluisan tutkimuksen
kolibrien loisteväreistä. Työryhmä totesi noin 50
kolibrilajin höytysäteiden keratiinipinnan alla
pieniä, mosaikkimaisia melaniinijyväsiä (platelets), jotka muodostavat 7–15 kerrosta ja näkyvät elektronimikroskoopissa noin 30 000 x suurennoksessa. Yksittäiset jyväset näkyvät 45 000 x
suurennoksessa. Jyvästen melaniinikuoren taitekerroin on kaksi ja niiden sisältämän ilman yksi.
Punaisten höyhenten taitekerroin on 1.85, sinisten 1.5 ja vihreiden näiden väliltä. Tutkijat myös
laskivat höyhenten heijastamien spektrien avulla, että hohdevärit ovat kerroksellisten melaniinijyvästen ylä- ja alapinnasta taittuvien ja heijastuvien säteiden interferenssivärejä.
Hohdeväri ”syttyy”, kun siihen tulee valo suoraan edestäpäin, muulloin väri on tumma tai
musta (kuva 3). Siksi kolibrit asettuvat soidintanssien pariutumisvaiheessa siten, että koiras
on aurinkoon (valoon) päin ja naaras vastapäätä, jotta naaras näkisi syttyvät värit.
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Värien näkemisen perustana silmän
verkkokalvo
Linnuille on kehittynyt evoluution kuluessa
täydellisin selkärankaisten kamerasilmä. Linnut ovat ”silmäeläimiä.” Niiden silmät ovat suuret, esimerkiksi strutsin silmän läpimitta on 50
mm, ja se on 2,5 kertaa ihmisen silmää suurempi. Pään tilavuudesta lintujen silmät vievät 50 %,
kun ihmisen vastaava luku on 5 %.
Väriennäkemisen kannalta silmän verkkokalvon rakenne on keskeisin. Siinä on kymmenen eri kerrosta, kuten ihmisen silmässä, mutta lintujen verkkokalvo on selvästi paksumpi
kuin ihmisen. Myös valoa aistivia näkösoluja
on kahdenlaisia eli sauvoja ja tappeja. Sauvojen ulkojäsenissä on valoherkkää rodopsiinia eli
näköpurppuraa, mikä mahdollistaa hämärässä
näkemisen. Tappisoluja on ihmisellä kolmentyyppisiä, ja niiden ulkojäsenissä on eri näköpigmenttejä, joten tapit ovat joko punaherkkiä,
viherherkkiä tai siniherkkiä. Lintujen tappisoluja on rakenteeltaan kahdenlaisia joko yksittäistappeja tai kaksoistappeja. Lisäksi erona lintujen tappisoluissa on erivärisiä öljypisaroita, yksi
kussakin. Siten linnun verkkokalvon tappisolut
ovat ominaisuuksiltaan erilaisia kuin ihmisen.
Öljypisaroita on väreiltään kuudenlaisia:
punaisia, oransseja, keltaisia, vihertäviä, värittömiä ja läpikuultavia. Ne toimivat suodattimina
eli filttereinä, joten linnut eivät sokaistu auringon paisteessa. Niillä on sisäiset aurinkolasit
aina päällä. Öljypisarat vaikuttavat terävöittävästi lintujen väriennäkemiseen.
Lintujen värinäkö
Tuskin kukaan tutkija on epäillyt, etteivätkö
linnut näkisi värejä. 1900-luvun alkupuolella tutkittiin kanan (Gallus domesticus) värinäköä koeolosuhteissa heijastamalla häkin pohjalle valkoisten riisinjyvien päälle spektri. Kana
aloitti jyvien syömisen aina spektrin punaisesta ja oranssista päästä ja jatkoi sinisiin jyviin
asti, mutta niitä kana ei syönyt. Monet tutkijat
saivat samanlaisia tuloksia. Saksalainen professori, arvostettu silmien tutkija Carl von Hess
(1922) päätteli tästä, että kana on sinisokea. Selitys sinisokeudelle löytyi tappisolujen punaisista
öljypisaroista, jotka estivät lyhytaaltoisten säteiden pääsyn tappisolujen näköpigmenttiin. Kun
päiväaktiivisilla linnuilla on yleensä näyttävästi punaisia öljypisaroita, ovat ne kanan tapaan
”suhteellisen sinisokeita”, selitti Carl von Hess.
1930-luvulla amerikkalaiset tutkivat kesykyyhkyn (Columba livia) värinäköä spektrivaloilla. Heidän tuloksenaan oli, että kesykyyhkyn
väriaisti on 460–700 nm:n alueella hyvin samanlainen kuin ihmisen trikromaattinen värinäkö,
mutta tällä spektrin alueella kyyhky erotti vain
noin parikymmentä värisävyä, mikä on huomattavasti vähemmän kuin mitä ihminen pystyy erottamaan.
Nykyisin tiedämme, että ihmisen aallonpituuksien erotuskynnys spektrissä on 1–6 nm, kun
se kyyhkyllä on 5–30 nm. Toisaalta kesykyyhky
erottaa sävyjä myös lähi-UV:n alueella, mutta
ihminen ei, joten näköalueet ovat erilaisia.
Vuonna 1935 Martin Plath julkaisi tutkimuksen suositun häkkilinnun undulaatin (Melopsit­
tacus undulatus) värien erottelukyvystä saksalaisen Ostwaldin 24 värin järjestelmässä.
Kokeita tehtiin 17 koiraalla ja yhtä monella naaraalla. Tuloksena oli, että undulaatti erottaa värit
paljolti aallonpituuden perusteella samoin kuin
ihminenkin. Punaisella 680 nm ja sinisellä 470–
475 nm oli suuri ärsyttävä vaikutus. Vaikka Plathin tulkinta öljypisaroiden avulla ei kaikin osin
sattunut kohdalleen, monet muut tutkijat ovat
yhdistäneet tulokset undulaatin lajinvärityksen näkemisen tärkeyteen: koiraalla on nokan
tyvellä sininen vahanahka, mikä on koiraiden
aggressiivisuutta ja tappeluja aiheuttava signaali, ja sen perustella koiras tunnistaa kilpailijansa.
Naaraan vahanahka on ruskea, mutta jos se värjätään siniseksi, koiras pitää naarasta koiraana.
Päinvastoin, jos koiraan vahanahka värjätään
ruskeaksi, koiraat esittävät sille soidinta.
Toimin tutkimusapulaisena Kilpisjärvellä
kesäisin 1950- ja 1960-luvulla, ja silloin minulla oli mahdollisuus tehdä myös omaa tutkimusta. Kohteenani oli seudun yleinen laji sinirinta
(Luscinia svecica), jonka soidinkäyttäytymistä ja
pesimisbiologiaa ensin tutkin. Jatkotutkimuksissa keskityin väitöskirjaani (1963) varten väritutkimuksiin tehden erilaisia atrappikokeita lajin
asuttamilla reviireillä maastossa. Sisätiloissa häkkiolosuhteissa tein värinvalintakokeita yhdysvaltalaisen Munsellin värijärjestelmässä dresyyrimenetelmällä.
Luonnossa suoritetuissa kokeissa sinirintakoiras reagoi erittäin voimakkaasti siniseen väriin
ja oli suorastaan sinivauhko. Sinirinnan käyttäytymisestä julkaisin artikkelin (1960), missä sinivauhko sana sai saksankielisessä käännöksessä
voimakkaamman asun ”blau besessen”, sinisen
riivaama. Munsellin 40 perusvärin järjestelmässä sinirintakoiras erotti parhaiten värejä sinisen
(PB) ja oranssin (YR) perheissä. Tutkimusten
yhteydessä heräsi ajatus, saattaako sinirinta nähdä
lähiultravioletti-aluetta. Sitä varten tein kahden
muun lajin ja sinirinnan höyhenistä preparaatteja spektrimittauksia varten. Teknillisen korkeakoulun diplomi-insinööri suoritti mittaukset
laitoksensa Beckmanin DU-spektrofotometrillä, ja höyhenten heijastukset pyysin mittaamaan
300–700 nm:n väliseltä alueelta. Hämmästykseni
oli suuri, kun sinirintakoiraan kurkkuhöyhenten
korkein heijastushuippu, 42 %, oli 345 nm:ssä, ja
sinisessä 470 nm:ssä se oli vain 18 %. Tästä arvelin sinirinnan näkevän myös lähi-UV-alueen.
Lisäksi tutkin mikroskooppisesti sinirinnan verkkokalvon tappisolujen öljypisaroiden lukumääräsuhteita, ja totesin sillä olevan eniten vihertäviä
ja värittömiä öljypisaroita, josta päättelin siniherkkyyden johtuvan. Tuolloin lintujen ja ihmisen näkemä spektri oli vankasti sijoitettu 400–700
nm:iin eli linnut eivät näe UVA:ta. Loppuarviointi työstäni oli, että koetuloksilla on tekijän tulkinnoista riippumaton oma arvonsa.
Seuraavana vuonna (1964) julkaisin 44 eri lintulajin verkkokalvon värillisten öljypisaroiden
lukumääräsuhteet. Myöhemmin palasin vielä tutkimaan sinirinnan värienerottelukykyä Munsellin järjestelmässä (1992). Koska värillä on kolme
ominaisuutta, tutkin vielä aallonpituuden lisäksi värin kirkkausasteen ja kyllästysasteen eli saturaation erottelukykyä dresyyri-menetelmällä. Tällöin ilmeni, että sinirinta erottaa paremmin saman
värin tummempia asteita kuin vaaleampia asteita.
Samoin laji erottaa paremmin saman värin vähemmän kylläisiä asteita kuin kylläisiä asteita, ja parhaiten se erotti sinisen kylläisyysasteita.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
17
Kuva 1. Tulitangarakoiraan (Piranga olivacea) lisääntymisaikainen hehkuvan punainen höyhenpuku sisältää kantaksantiinia. Naaras ja syksyllä koiras ovat oliivinruskeita ja
molempien höyhenpuku sisältää isozeaksantiinia. Kuva: Lasse J. Laine, Costa Rica.
Kuva 2. Vanha sinirintakoiras (Luscinia svecica) kevätasussa.
Kurkun alue näyttää ihmissilmälle kirkkaan siniseltä, mutta
se heijastaa enemmän ultraviolettivaloa, jonka lintu aistii ja
jota me emme näe. Kuva: Valto A. Peiponen, Kilpisjärvi, kesäkuun alku 1958.
Linnut aistivat lähi-UV-valon
(viherherkkä), 440/420 nm:iin (sini/violettiherkkä) ja 365 nm:iin (UV-herkkä). Lintujen värinäkö toimii tetrakromaattisella pohjalla ja tutkimusten mukaan esimerkiksi undulaatti erottaa
väreinä eri ultravioletin aallonpituuksia. Ihmisen
värinäkö on trikromaattinen ja sen perustana on
verkkokalvon puna-, viher- ja siniherkät tappisolut. Myös ihmisen kehittämä väritelevisio toimii trikromaattisella pohjalla.
Lintujen ryhmässä on tutkittu jo 125 lintulajia, jotka aistivat ja näkevät lähiultraviolettia
aluetta.
Nykyisin on olemassa mittareita, joilla voidaan tutkia lintujen ulkoasussa olevien värien
heijastusspektrejä sekä täytetyistä että elävistä
linnuista. Dietrich Burkhardt julkaisi vuonna
1989 ansiokkaan tutkimuksen, jonka otsikkona oli ”UV-näkö: linnun silmä katsoo höyhenpukuun” (engl.). Tutkittavana oli 43 lajia, ja jatkotutkimus viittaa siihen, että lintujen värinäön
yksi päämerkitys on lajiominaisten värien tunnistaminen. Vuonna professori Burkhardt kirjoitti minulle kirjeen, josta on seuraava suomennettu lainaus:
Hyönteisten ultraviolettinäkö on ollut tunnettu ilmiö jo yli sata vuotta, ja esimerkiksi mehiläinen hyödyntää sitä monipuolisesti etsiessään
kukista ravinnokseen mettä ja siitepölyä. Monien kukkien terälehdet heijastavat ultraviolettia
valoa.
Ensimmäisenä lintujen ultraviolettinäön
osoittivat saksalainen professori Dietrich Burkhardt (1927–2010) ja hänen oppilaansa H. Huth
tutkimalla valko-orvokkikolibrin (Colibri serrirostris) spektraalista näköaluetta vuonna 1972.
Tämä laji erotti 382 nm:in värin muista väreistä,
vaikka ihmissilmä ei sitä nähnyt.
Kymmenen vuotta myöhemmin (1980) yhdysvaltalainen T. H. Goldsmith osoitti, että kolme eri
kolibrilajia näki ultraviolettivaloa. Neljä vuotta
myöhemmin Goldsmithin tutkijaryhmä totesi,
että 15 lintulajin silmien verkkokalvossa on tappisoluja, joiden suurin herkkyys on 370 nm:n aallonpituudessa ja nämä tappisolut sisältävät värittömän eli läpikuultavan öljypisaran. Kolibreilla
tällaisia pisaroita oli 10–15 % eri pisaratyypeistä.
Mainittakoon vielä, että Burkhardt ja Goldsmith
olivat alkujaan hyönteistutkijoita!
1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alkupuolella
varmistui kymmenien lintulajien tutkimuksissa,
että päiväaktiivisilla linnuilla on eri tappisoluissa
neljänlaista näköpigmenttiä, joiden absorptiohuiput osuvat 570 nm:iin (punaherkkä), 505 nm:iin
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
”Minun olisi pitänyt jo kauan sitten pyytää Teiltä anteeksi, koska en ole Teidän työtänne vuodelta 1963 siteerannut
omassa työssäni koskien lintujen höyhenten heijastusta. Se
olisi täytynyt ehdottomasti mainita, koska se minun nykyisen tuntemukseni mukaan on ainut työ, jossa on aikaisemmin mitattu lintujen höyhenten heijastus UV-alueella
300–400 nm:n välillä. Selitykseksi voin vain esittää, että
7 %. Englantilaiset tutkijat sanovatkin, että ”sinitiainen on ultraviolettitiainen”.
Värien merkitys ja evoluutio
Kuva 3. Säiläkolibrikoiraan (Heliomaster longirostris) kurkun
(purppura) ja päälaen (sininen) värivalot syttyvät kuin lamput, kun valonsäteet osuvat kurkun ja päälaen höyheniin tietystä suunnasta. Kuva: Lasse J. Laine, Venezuela.
minun päätyöskentelyni alue on hyönteisten näkö ja että
olen huomioinut ornitologista kirjallisuutta vain muutamia vuosia. Niinpä kohtasin vasta 1990 Teidän työnne, kun
minun aikaisempi opettajani herra Autrum, kiinnitti siihen
huomioni. Toivon suopeutta.”
Ruotsalaiset ja norjalaiset tutkijat (Anderson & Amundsen 1997) ovat yhdessä tehneet
kokeita sinirinnan UV-käyttäytymisestä pesintäalueella häkkiolosuhteissa (Jonsen ym. 1998).
Kokeiltavana oli kolmekymmentä koirasta ja
kaksikymmentäyksi naarasta. Osalta koiraista
(11) höyhenten UV-heijastus poistettiin aurinkovoiteella, joten ne eivät heijastaneet UVA:ta.
Osa koiraista käsiteltiin samoilla laimennetuilla
aineilla, jolloin UVA-heijastus säilyi. Ihmissilmälle ne näyttivät sinivärin suhteen samanlaisilta. Naaraat suosivat häkkikokeissa koiraita,
joiden UV-heijastus oli säilynyt, mikä osoittaa,
että naaraat käyttävät puolison valinnassa UVvärinäköä. Vanhojen koiraiden UV-heijastus iän
myötä vielä voimistuu.
Myös sinitiaisen (Parus caeruleus) päälaki on
sininen, koiraan kirkkaampi kuin naaraan. Koiraan päälakihöyhenet heijastavat enemmän ultraviolettia ja sinistä kuin naaraan. Koiraan huippuheijastus on 352 nm:ssä ja naaraat suosivat
koiraita, joilla on kirkkain päälaki. Tutkimusten mukaan myös koiraat suosivat ultraviolettia
heijastavia naaraita, joten molemmat sukupuolet suosivat tätä väriä. Sinitiaisen verkkokalvolla
on UV-herkkiä yksittäistappisoluja keskimäärin
Lintujen elinpiiriä hallitsevat akustiset ja optiset signaalit. Ääni on kaukosignaali, mutta väri
enemmälti lähisignaali. Lintujen ulkoasun värikäs ornamentiikka ja väriaisti ovat ilmeisesti
yhteisen ja samansuuntaisen adaptiivisen evoluution tulos lajien eriytymisen ja käyttäytymistapojen syntyvaiheessa. Silmän verkkokalvo on
mukana tässä sopeutumisessa.
Monipuolisesta värinäöstä huolimatta lintujen värien erottelukyky spektrissä näyttää olevan huonompi kuin ihmisen. Niinpä esimerkiksi sinirinta ja keltavästäräkki erottavat Munsellin
systeemissä perusvärisarjasta (40) varmasti vain
parikymmentä värisävyä ja samoin undulaatti Ostwaldin värikehästä (24), kun ihmissilmä
erottaa vaivatta kummassakin järjestelmässä
mainitut kaikki perusvärisävyt.
Kuitenkin lintujen väriaisti on yhdessä suhteessa parempi kuin ihmisen, sillä ne pystyvät
näkemään lähi-UV:n alueen 300–400 nm, mikä
ihmiselle on ”pimeä” näkymätön alue. Siten lintujen spektraalialue 300–700 nm:iin on laajempi
kuin ihmisen 400–700 nm:iin.
On esitetty 30 eri hypoteesia selittämään lintujen värien ja kuvioiden erilaisuutta. Vakuuttavimpia näistä malleista ovat suojaväritys, signaalien asema ja sukupuolivalinta, jotka parhaiten
selittävät lintujen värien merkityksen niiden elämässä.
Darwin esitti sukupuolivalintateorian vuonna 1871 kirjassaan The descent of man, and selection in relation to sex. Lintujen sukupuolivalinnasta hän kirjoittaa mm. näin:
”Monien lajien koiraat saavat ornamenttipukunsa vasta saavutettuaan sukukypsyyden ja käyttävät sitä vain pesimäaikana, jolloin sen sävyt tulevat heleämmiksi. Kirkasväriset
ornamenttialueet tulevat esille juuri kosiskeluaktissa, kun
naaraat ovat läsnä. Jos hyväksytään, että naaraat suosivat tai
tiedottomasti kiihtyvät kauneimmista koiraista, silloin koiraat muuttuvat hitaasti mutta varmasti sukupuolivalinnan
kautta yhä enemmän puoleensa vetävämmiksi. Monenlaiset
ornamentit ja värit ovat syntyneet koiraiden muuntelun ja
sukupuolivalinnan kautta ja ovat siirtyneet eri tavoin muutamien periytymislakien mukaan – naaraiden ja nuorten
jäädessä suhteellisen vähän muuntelevaisiksi.”
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
19
tappisolutyyppiä (ks. kuva 4, Stoddart ja Prum
2011). Tämän tetrakromaattisen värikulmion
sisälle sopivat kaikki eri lintulajeista mitatut ja
heijastuvat värit ja me ymmärrämme, miksi linnut ovat niin värikkäitä tähänastisten tutkimusten mukaan.
uv/v
achromatic
origin
x
l
y
θ
z
Kirjallisuus
r
φ
s
m
Kuva 4. Lintujen nelitahoinen värikulmio. Linnusta heijastuvan värin väripisteen paikka määräytyy kulmiossa ultravioletti tai violetti tappisolujen suhteellisen herkkyyden (uv/v
ultravioletti/violettiherkkyys; s siniherkkyys; m viherherkkyys; l punaherkkyys) mukaan. Nelikulmion keskellä on valkoinen alue (achromatic origin). Jokaisen linnusta mitatun
värin piste määräytyy kulmiossa kreikkalaisilla kirjaimilla
merkityillä koordinaateilla theeta (θ), fii (φ) ja tavallisella
r-kirjaimella. Kulmista theeta ja fii määräytyy värisävy (aallonpituus) ja etäisyys r ilmoittaa värin voimakkuuden eli kyllästysasteen (Stoddard ja Prum 2011, kuvio 2).
Tähän on vielä lisättävä, että lintujen ryhmässä sukupuolen määrää hedelmöityksessä
naaras, joka on sukupuolikromosomeiltaan ZW
-tyyppiä ja koiras ZZ-tyyppiä.
Kirjassani Linnun silmin on esimerkkejä sukupuolivalintaan liittyvistä tutkimuksista
(s.186–208) seuraavista lajeista: punaviidakkokana, riikinkukko, teeri, sinirinta ja satiinilavastaja.
Kun lintujen verkkokalvossa on neljänlaisia
tappisoluja, jotka ovat herkkiä ultravioletille,
siniselle, vihreälle ja punaiselle, näiden yhdistelmistä syntyy hyvin monenlaisia sävyjä, jotka ihmisen silmälle ovat osaksi näkymättömiä.
Lintujen värinäkö komplisoituu vielä tappisolujen sisältämien moniväristen öljypisaroiden vaikutuksesta, jotka terävöittävät värinäköä. Linnut
ovat perineet öljypisarat dinosauruksilta, mutta
eniten ne ovat kehittyneet ja erilaistuneet juuri
lintujen ryhmässä.
Lintujen värinäköä voidaan havainnollisesti kuvata nelitahoisella väritilakulmiolla, jossa nelikulmion huippuina ovat mainitut neljä
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Anderson, S. ja Amundsen, T. 1997: Ultraviolet colour
vision and ornamentation in bluethroats. Proc. R.
Soc. London B 264: 1587–1589.
Burkhardt, D. 1989: UV vision: a bird´s eye view of feathers.
J. Comp. Physiol. A 164: 787–796.
Darwin, Ch. 1871: The descent of man, and selection in relation to sex. London, John Murray.
Dorst, J. 1951: Researches sur la structure des plumes Trochilides. Mem. Mus. Natur. Zool. Ser. A. Paris. 1: 125–
260.
Frank, F. 1939: Die Färbung der Vogelfeder durch Pigment
und Struktur. J. f. Ornitholog. 87: 426–523.
Goldsmith, T.H. 1980: Hummingbirds see near ultraviolet
light. Science 207: 786–788.
Greenewalt, C.H., W. Brandt & D. Friel 1960: Iridescent
colors of Hummingbird feathers. J. Opt. Soc. America. 50: 1005–1013.
Greenewalt, C.H. 1963: Photographing Hummingbirds in
Brazil. National Geographic Vol. 123/No.1: 100–115.
Hess, C. von 1922: Farbenlehre. Ergebnisse der Physiol. 20:
1–107.
Huth. H.H. & Burkhardt D. 1972: Der spektrale Sehbereich
eines Violettohr-Kolibris. Naturwissenschaften 59: 60.
Johnsen, A., S. Anderson, J. Örnborg & Lifjeld, J.T. 1998:
Ultraviolet plumage ornamentation affects social
mate choice and sperm competition in bluethroats
(Aves: Luscinia s. svecica): a field experiment. Proc.
R. Soc. London 265: 1313–1318.
Peiponen, V.A. 1960: Verhaltensstudien am Blaukehlchen
(Luscinia s. svecica). Ornis Fennica 37: 69–83.
Peiponen, V.A. 1963: Experimentelle Untersuchungen űber
das Farbensehen beim Blaukehlchen, Luscinia svecica (L.) und Rotkehlchen, Erithacus rubecula (L.) I.
Ann. Zool. Soc. Vanamo 24: 1–49.
Peiponen, V.A. 1964: Zur Bedeutung der Ölkugeln im Farbensehen der Sauropsiden. Ann. Zool. Fennici 1: 281–
302.
Peiponen, V.A. 1992: Colour discrimination of two passerine bird species in the Munsell system. Ornis Scand.
23: 143–151.
Peiponen, V.A. 2000: Linnun silmin. Lintujen näköaisti,
ulkonäkö ja sukupuolivalinta. Yliopistopaino. Helsinki Univercity Press.
Plath, M. 1935: Über das Farbenunterscheidungsvermögen
des Wellensittichs. Zeitschr. vergl. Physiol. 22: 691–
709.
Stoddard, M.C. ja Prum, R. O. 2011: How colorful are birds?
Evolution of the avian plumage color gamut. Behav.
Ecol. 22: 1042–1052.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston eläintieteen
dosentti.
Bibliometrinen tutkimustieto ja tiedepolitiikka
Hannes Toivanen ja Arho Suominen
Suomen tieteen tilaa ja tasoa on arvioitu viime vuosina useasti bibliometrisin menetelmin. Kvantitatiiviset arviointimenetelmät ovat täydentäneet muita arvioinnin ja seurannan välineitä metodisesti
sekä aineistoltaan. Tiedepolitiikan ja tutkimussektorin merkittävät uudistukset sekä valtion budjettitalouden kurimus ovat myös siivittäneet ministeriöiden, virastojen ja yliopistojen kiinnostusta
bibliometriikkaan. Tutkimuksilla ja selvityksillä on
haluttu luoda keskustelua tiedepolitiikan suunnasta ja resursseista. Lisäksi on haluttu arvioida tutkimuksen määrällistä ja laadullista kehitystä sekä
kehittää kvantitatiivisia mittareita yliopisto- ja tutkimusrahoituksen perusteiksi. Erityistä painoa on
laitettu tutkimuksen ja innovaatiotoiminnan vaikuttavuusarvioinnin kehittämiseen, jotta kipeitä
strategisia ja budjettivalintoja voitaisiin perustella
uskottavasti.
Merkittävin
panostus
bibliometriikkaan
2000-luvulla on tapahtunut opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) niin sanotun Sitaatiotyöryhmän toimesta. Työryhmä on hankkinut
käyttöönsä täydelliset kopiot sekä Thomson
Reutersin myymästä Web of Science (WoS) -tietokannasta että Elsevierin ylläpitämästä Scopustietokannasta. Kumpikin tietokanta on annettu valtionyhtiö Tieteen Tietotekniikan Keskus
Oy:n (CSC Oy) käyttöön, jonka kanssa OKM on
solminut useampivuotisen sopimuksen analyysien toteuttamisesta. Käytännössä CSC Oy on
huolehtinut tietokantojen teknisestä asentamisesta ja bibliometrisestä laskennasta, jonka pohjalta työryhmä, sen jäsenet ja sopimustutkijat
ovat kirjoittaneet sarjan Suomen tieteen tilaa ja
laatua arvioivia raportteja, kuten Sitaatiotyöryhmän raportti I ja II (OKM 2011a; 2011b) sekä
viime syksynä julkaistu vertailu Suomen tieteen
tilasta ja tasosta (OKM 2013).
Käynnissä olevat, historiallisen suuret yliopisto- ja tutkimuslaitosuudistukset luovat
merkittäviä vaatimuksia tutkimusjärjestelmän
rakennetta ja toimintaa koskevalle tiedolle. On
olennaista, että kotimaisen tutkimusjärjestelmän analyyseille asetetaan korkeat laatuvaatimukset ja että tehtyjen analyysien tutkimusmenetelmiin ja aineistoihin voidaan luottaa.
Bibliometrisen tutkimuksen edistämiseksi ja tiedepoliittisen selvitystyön ja tietopohjan kehittämisen kannalta on oleellista, että Sitaatiotyöryhmän raporttien menetelmistä ja aineistoista
käytäisiin avointa keskustelua suomalaisessa tiedeyhteisössä.
Käytyämme läpi Sitaatiotyöryhmän raportit, olemme huolestuneina huomanneet useita
metodologisia ja aineistoon liittyviä epäselvyyksiä ja virheellisyyksiä, joiden korjaaminen tai
selventäminen on välttämätöntä. Toisten tuottaman tutkimus- ja selvitystyön luotettavuuden
analysointi on helposti tunneherkkä asia, mutta
myös tieteentutkimukseen kuuluu avoin keskustelu ja mahdollisuus vaatia lisäselvityksiä, mikäli jokin tulos tai menetelmä vaikuttaa epäselvältä. Koemme myös, että suomalaisen tieteen etu
edellyttää sitä koskevan tiedon validointia mahdollisimman avoimesti ja laajasti.
Aineiston valinta – teknisten tieteiden
ja kansainvälisten kokousten vähäinen
osuus
Aineiston valinta on bibliometrisessä tutkimuksessa yksi tärkeimmistä askelista, sillä se usein
sanelee myöhemmät tulokset. On perustava
valinta, mitä yli 20 eri julkaisutyypistä sisällytetään analyysin. Standardi bibliometrisessä
tutkimuksessa on keskittyä vertaisarvioinnin
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
21
Taulukko 1. Suomalaiset tiedejulkaisut vuosina 1990–2010 julkaisutyypin mukaan. Lähde: WoS;
VTT; kirjoittajat.
Vuosi
Article
Proceedings Meeting
Paper
Abstract
Review
Letter
Muu
2010
73 %
10 %
4%
1%
4%
8%
Julkaisuja
yhteensä
12648
2009
66 %
17 %
8%
4%
1%
3%
13123
2008
65 %
17 %
10 %
3%
1%
3%
12906
2007
63 %
19 %
10 %
3%
1%
3%
12503
2006
64 %
19 %
10 %
3%
1%
3%
11942
2005
63 %
21 %
9%
3%
1%
2%
11024
2004
63 %
21 %
11 %
3%
1%
2%
11109
2003
65 %
21 %
8%
2%
1%
2%
10378
2002
67 %
19 %
8%
2%
1%
2%
9984
2001
68 %
20 %
6%
2%
2%
2%
9757
2000
65 %
21 %
8%
2%
2%
2%
9833
1999
67 %
19 %
8%
2%
2%
2%
9250
1998
65 %
21 %
8%
2%
2%
2%
9193
1997
69 %
15 %
12 %
2%
1%
1%
6189
1996
70 %
16 %
9%
2%
1%
1%
5251
1995
62 %
22 %
9%
1%
1%
4%
5014
1994
63 %
22 %
8%
1%
1%
5%
4662
1993
67 %
16 %
9%
1%
2%
5%
3742
1992
75 %
9%
8%
1%
2%
5%
3238
1991
79 %
6%
7%
1%
2%
6%
2665
1990
75 %
6%
9%
1%
2%
6%
2565
läpikäyneisiin julkaisuihin, joita ovat Articles,
Reviews, Conference Proceedings ja Meeting
Abstracts, sillä niiden voidaan katsoa keskittyvän uuden tiedon luomiseen tai syntetisointiin. Näistä Reviews on tosin usein katsaus alan
kehitykseen, eikä sen poistaminen nosta yleensä
vastalauseita. Sitaatiotyöryhmä on uusimmassa
raportissaan päätynyt analysoimaan vain julkaisutyyppejä Articles, Reviews ja Letters (OKM
2013, 72).
Varsinkin tekniikan alan julkaisut painottuvat vahvasti Proceedings Papers ja Meeting
Abstracts julkaisutyyppeihin, jotka kerätään
indeksoiduista tieteellisistä konferensseista.
Taulukko 1. näyttää, mikä on eri julkaisutyyppien osuus vuosina 1990–2010 WoS-julkaisuista, joissa on vähintään yksi suomalainen tutkija.
Artikkelien osuus noin 60–70 %, kun taas konferenssijulkaisujen (ml. abstraktit) osuus on noin
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
25–30 %. Review- ja Letter-julkaisutyypit ovat
taas marginaalisia.
Taulukko 2. osoittaa, että OECD:n päätieteenalaluokittelun mukaan juuri tekniikan alan
suomalaisista julkaisuista vuosina 1995–2010
jopa 37 % on julkaistu konferenssijulkaisuissa.
Myös muiden tieteenalojen kohdalla puhutaan
merkittävästä julkaisutyypistä, jonka poisjättäminen on vinouttanut Sitaatiotyöryhmän analyysia vakavasti.
Konferenssijulkaisujen poisjättäminen on
johtanut tutkimusjärjestelmätason analyysiin,
jossa sen merkittävin kasvukomponentti vuosina 1990–2010, teknilliset tieteet sekä suomalaisten kasvanut osallistuminen kansainvälisiin
konferensseihin, on sivuutettu.
Article
Proceedings
Paper
Meeting Abstract
Review
Julkaisuja
Natural sciences
73 %
19 %
4%
3%
68288
Medical and Health sciences
72 %
6%
19 %
4%
60594
Engineering and technology
61 %
36 %
1%
1%
25837
Social sciences
74 %
14 %
10 %
2%
9653
Agricultural sciences
83 %
13 %
2%
2%
7451
Humanities
78 %
18 %
1%
3%
1666
Taulukko 2. Suomalaisten tiedejulkaisujen julkaisutyyppi OECD:n päätutkimusluokittelun mukaan vuosina 1995–2010. Lähde:
WoS; VTT; kirjoittajat.
Sitaatioiden laskeminen – miten
arvioida laatua?
Sitaatiotyöryhmä soveltaa tutkimuksen laadun indikaattorina niin sanottus ”suhteellista
sitaatio­indeksiä”. Se on OKM:n (2011a) mukaan
laskettu näin: ”Tutkimusryhmä on julkaisut
vuonna 2005 yhden artikkelin, joka on saanut
yhden viittauksen, joten viittauskeskiarvo on 1.
Samana vuonna maailmanlaajuisesti on julkaistu samalta alalta kaikkiaan 500 artikkelia, jotka
ovat saaneet yhteensä 1000 viittausta. Näin ollen
vertailujoukossa artikkelit ovat saaneet keskimäärin 2 viittausta, ja tutkimusryhmän suhteellinen viittausindeksi vuodelta 2005 on 1/2 = 0,5.”
(OKM 2011a, 14.)
Ongelmallinen tämä on siksi, että keskiarvojen laskeminen viittauksista ei ole mielekästä.
Viittaukset, kuten monet bibliometriikan ilmiöt
ovat jakaumaltaan (hyvin) vinoja, eli pieni osa
julkaisuista kaappaa suurimman osan kaikista
saaduista viittauksista. Useat johtavat bibliometrikot, kuten Loet Leydesdorff, pitävät sitaatioiden vinoumaa jopa niin suurena ongelma, että
kehottavat luopumaan kokonaan keskiarvoihin
perustuvasta sitaatioanalyysista. (Bornmann
ym. 2013.)
Omat tutkimuksemme ovat osoittaneet, että
kun käytämme kolmen vuoden sitaatioikkunaa,
paras 10 % suomalaisista tiedejulkaisuista saa
noin 40 % suomalaisille julkaisuista annetuista
sitaatioista. (Toivanen ja Suominen 2013.)
Sitaatiotyöryhmän tulosten osalta eri vuosien
välillä tehtävää vertailua vaikeuttaa se, että sitaatioikkunaa ei ole ilmeisesti kontrolloitu. Tämä
edellyttäisi, että julkaisuille lasketaan niiden julkaisuhetkestä lähtien esimerkiksi vain viiden
vuoden sisällä annetut sitaatiot, ja näin eri vuosikohorttien vertailu olisi mielekästä. Nyt Sitaatiotyöryhmän raportit vertailevat keskenään
artikkeleita, joista äärimmillään toisilla on ollut
20 vuotta aikaa kerätä sitaatioita, ja toisilla vain
muutama vuosi.
Koska suomalainen tiede on kansainvälisesti arvioiden suhteellisen hyvätasoista, voidaan
olettaa, että olemme keskiarvojen yläpuolella.
Mutta ylipäätään mielekkäämpää olisi tarkastella, mikä on suomalaisten tutkijoiden osuus koko
maailman eniten siteeratusta tutkimuksesta, esimerkiksi käyttäen 10 %:n ja 20 %:n globaaleja
parhaimmistoja vertailukohtina. Tällöin voitaisiin luotettavasti arvioida, miten suomalainen
tiede sijoittuu suhteessa kansainvälisesti parhaimpaan tutkimukseen.
Nyt OKM:n suhteellinen viittausindeksi
antaa Suomen kannalta tuloksia, joissa vertailukohdaksi kertyy tutkimuksen suuri ja heikosti
siteerattu massa, kun ehdottamamme menetelmä vertaisi Suomen tutkimuksen laatua maailman – pieneen – parhaimmistoon. OKM:n
sitaatioindeksin laskemiseen liittyy myös muita
ongelmia ja epäselvyyksiä, jotka tekevät sitaatioindeksin laajentamisen muissa yhteyksissä
haastavaksi.
Sitaatioiden laskemisen muita ongelmia
Sitaatiotyöryhmän raportissa (2013) tutkijoiden
viittaukset omiin julkaisuihin on ”pyritty poistamaan”. Tämän haastavan operaation toteutusta
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
23
ei ole kuitenkaan kuvattu, vaan raportti toteaa:
”Koska aineistot eivät tarjoa luotettavia keinoja tutkijoiden tunnistamiseen, tämä toimenpide
perustuu julkaisun kirjoittajien nimiin.” (OKM
2013, 72.)
Bibliometrinen tutkimusyhteisö ei kuitenkaan tunne tällä hetkellä luotettavaa keinoa,
millä maailmanlaajuisen aineiston tasolla voitaisiin luotettavasti erottaa eri kirjoittajia pelkän
nimen, esim. ”John Smith” tai ”Smith J” tasolla,
sillä samannimisiä ihmisiä on yksinkertaisesti
liikaa, myös Suomessa.
Jää myös epäselväksi, miksi viittaukset omiin
artikkeleihin tulisi poistaa, jos ne on kerran tehty vertaisarvioinnin läpikäyneissä julkaisuissa.
Jos tutkija tai tutkimusryhmä rakentaa merkittävää tutkimuksellista agendaa ja julkaisee paljon, lienee luonnollista, että se progressiivisesti
viittaa omiin julkaisuihinsa muiden ohella. Viittaukset omiin julkaisuihin poistettiin yleisesti
vanhemmassa bibliometrisessä tutkimuksessa,
kun keskityttiin pienempiin aineistoihin, mutta
viimeisen parin vuosikymmenen aikana tästä on
yhä kasvavassa määrin luovuttu kahdesta syystä.
Toisaalta tiedonsosiologian näkökulmasta tätä ei
enää pidetä perusteltuna, toisaalta sen toteuttamiseen ei ole luotettavia menetelmiä.
Artikkelien ja sitaatioiden ositus
Artikkelien ja siteerausten ositus on tekninen
välttämättömyys, jotta voidaan analysoida mahdollisimman pienellä virheellä, kenen hyväksi julkaisu tai sen saamat sitaatit voidaan lukea.
Osituksen vaihtoehto on kokonaislaskenta
(whole count), jossa artikkelit luetaan vain kerran maan tai organisaation hyväksi riippumatta
kirjoittajien kokonaismäärästä.
Valitettavasti muutamaa vuotta vanhempi WoS-aineisto ei mahdollista ositusta tarkasti kirjoittajien tasolla, sillä se yksilöi kirjoittajat
vain organisaatio-osoitteensa perusteella. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kaikki täysin
samasta osoitteesta tulevat kirjoittajat kirjautuvat WoS:ssa yhdeksi institutionaaliseksi kirjoittajaksi. Mikäli kirjoittajien osoitetiedoissa on
yhdenkin merkin ero, ne kirjautuvat eri osoitteiksi. Jos julkaisulla on Helsingin yliopistosta
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
kaksi kirjoittajaa, jotka kirjaavat osoitteeksi eri
laitoksen, ja Turun yliopistosta neljä kirjoittajaa täysin samasta osoitteesta, kirjaa WoS, että
artikkelilla on kaksi Helsingin yliopistosta olevaa institutionaalista kirjoittajaa ja yksi Turun
yliopistosta. Scopus-aineistossa tätä ongelmaa ei
ole, sillä se mahdollistaa täydellisesti kirjoittajatason osoitteiden erittelyn, eli täydellisen osituksen.
Artikkelien ja sitaatioiden ositus on merkittävä bibliometriikan tutkimusala, ja kirjallisuudessa kultainen standardi on käyttää täydellistä
ositusta Scopus-aineistolla, ja WoS-aineistolla
ositusta institutionaalisten kirjoittajien tasolla
(esim. Gauffriau ym. 2008; Ponomariov ja Toivanen 2013).
Sitaatiotyöryhmän mukaan tutkimusorganisaatioiden osoitteisiin tai niiden määrään perustuvaa ositusta ei voi tehdä: ”Ositusta ei voida
tehdä luotettavasti myöskään eri maihin sijoittuvien affiliaatioiden lukumäärien suhteen, koska
affiliaatiotiedoissa on verraten paljon puutteita
tai virheitä, eikä yksittäiseen julkaisuun liittyvien affiliaatioiden todellista lukumäärää voida lukea suoraan datasta. Maakoodit ovat sen
sijaan lähes aina oikein.” (OKM 2013, 71–72.)
On vaikea uskoa että virheellisyyksiä olisi aineistossa tilastollisesti merkitsevä määrä, ainakaan itse emme ole tällaisia nähneet.
Ongelmallista on, että Sitaatiotyöryhmä ei ole
käyttänyt ulkomaalaisten affiliaatioiden määrää
artikkelien määrän tai niiden saaman sitaatioiden ositukseen, vaikka tämä olisi välttämätöntä suomalaisten kirjoittajien todellisen osuuden
todentamiseksi. Oma käsityksemme on, että
eri maista tulevien osoitteiden määrä pystytään
lukemaan luotettavasti, vaikkakin yksittäisten
affiliaatioiden osoitetiedossa esiintyisi muita virheitä. (Esim. Toivanen 2013; Toivanen ja Suominen 2013; Ponomariov ja Toivanen 2013.)
OKM (2011a) ositti julkaisut käyttämällä
kokonaislaskennan ja osituksen sekoitusta: ”Julkaisulla on kuusi kirjoittajaa, joista kaksi edustaa suomalaisia, viisi yhdysvaltalaisia ja kaksi
saksalaisia organisaatioita. Nyt Suomen osuus
on 1/3 julkaisua (tekijät kolmesta eri maasta).
Jos suomalaiset tutkijat työskentelevät kahdes-
Natural
sciences
Medical
and Health
sciences
Engineering and
technology
Social
sciences
Agricultural
sciences
Humanities
Julkaisuja
Natural sciences
100 %
10 %
20 %
2%
3%
1%
5671
Medical and
Health sciences
13 %
100 %
3%
4%
1%
0%
4304
Engineering
and technology
52 %
6%
100 %
5%
2%
0%
2217
Social sciences
12 %
16 %
9%
100 %
1%
5%
1101
Agricultural
sciences
27 %
8%
8%
2%
100 %
0%
594
Humanities
14 %
5%
3%
26 %
0%
100 %
223
Taulukko 3. Suomalaisten tiedejulkaisujen ristiintaulukointi OECD:n päätieteenalojen mukaan vuosina 1995–2010. Lähde:
WoS; VTT; kirjoittajat. Huom.: Vain julkaisutyypit Articles, Conference Proceedings, Meeting Abstracts ja Reviews.
sa eri organisaatiossa ja halutaan käyttää täydellistä ositusta, kumpikin organisaatio voi laskea
hyväkseen 1/6 julkaisua (1/3 jaettu tasan kahdelle organisaatiolle).” Mikäli Sitaatiotyöryhmän
uusin raportti (2013) on hyödyntänyt tätä menetelmää, on tuloksiin jäänyt niin paljon kohinaa,
että niitä tuskin voi pitää luotettavina.
Merkittävä syy OKM:n bibliometrisen raporttien tulosten epäluotettavuuteen on epäselvät
artikkelien ositusmenetelmät. Ne voivat vääristää
organisaatiokohtaisen julkaisutuottavuuden ja
saatujen sitaatioiden määriä siten, että lopullista
virheen kokoa ei voi luotettavasti arvioida.
Artikkelien saamien sitaatioiden ositus eri
tieteenalojen kesken tuottaa myös ongelman,
joka kyseenalaistaa Sitaatiotyöryhmän tuloksia.
Sekä WoS että Scopus ovat määritelleet kaikille indeksoimilleen lehdille jonkin tieteenalan
sekä tämän lisäksi antavat jokaiselle julkaisuille
julkaisutason tieteenalaluokituksen. Pelkästään
WoS:n julkaisutason tieteenaloja on noin 250.
WoS:n ja Scopuksen tieteenalaluokitukset
eivät ole hierarkkisia, ja ne ovat keskenään päällekkäisiä ja ristikkäisiä. Tästä seuraa, että jos
julkaisu kuuluu yhteen luokkaan, se voi kuulua
myös toiseen tai useampaan. Lääke- ja terveys­
tieteiden bibliometrinen tietokanta MEDLINEn tieteenalaluokitukset taas ovat luonteeltaan
ortogonaalisia, eli toisensa poissulkevia.
Sitaatiotyöryhmä on kuitenkin lähtenyt siitä, että tieteenalaluokitukset ovat hierarkkisia ja
että julkaisuja ja niiden saamia sitaatteja voidaan
niiden perusteella jakaa: ”Tutkimuslaitos on saamassa julkaisusta organisaatioiden lukumäärään
perustuvan osituksen jälkeen nimiinsä 0,2 julkaisua ja lehden tieteenaloiksi on ilmoitettu alat
A ja B. Tällöin ensisijaisen tieteenalan mukainen ositus tuottaa organisaatiolle tieteenalalla
A luonnollisesti 0,2 julkaisua. Jos ositus tehdään
kaikkien tieteenalojen mukaisesti, organisaatiolle lasketaan tieteenalalla A 0,1 julkaisua ja tieteenalalla B 0,1 julkaisua.” (OKM 2011a, 14.)
Työryhmän raportit vuodelta 2011 osittivat
julkaisuja ja julkaisivat laatuarvioita yksittäisten
tieteenalojen tasolla, mutta vuoden 2013 julkaisuissa työryhmä pitäytyi julkaisemaan laatuarvioita vain koottujen päätieteenalojen tasolla,
mikä vähensi virheellisyyksiä jonkin verran, sillä usein päällekkäiset tieteenalaluokitukset osuvat kuitenkin samaan päätieteenalaan.
Virheellinen ositusmenetelmä on kuitenkin tuottanut merkittävän vinouman Sitaatiotyöryhmän analyysiin. Taulukko 3 antaa
osviittaa OECD:n päätutkimusalojen kohdalla,
miten useasti eri suomalaisten tiedejulkaisujen
päätieteenalat menevät ristikkäin vuosina 1995–
2010. Luonnontieteen julkaisuista noin 20 %
kuuluu myös tekniikan alaan, ja lääke- ja ter­
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
25
veystieteen alan julkaisuista noin 13 % kuuluu
myös luonnontieteisiin. Tekniikan alan julkaisuista yli 60 % kuuluu myös muihin tieteenaloihin.
Koska WoS:n tai Scopuksen tieteenalaluokitukset ovat päällekkäisiä ja ristikkäisiä, niiden
pohjalta ei voi katsoa jonkin julkaisun kuuluvan esimerkiksi puoleksi tekniikan alaan, yhden
neljäsosan verran luonnontieteisiin ja yhden
neljäsosan verran lääketieteeseen. Tieteenalaluokituksia voidaan hyödyntää ryhmittelemään
julkaisuja ja sitaatioita, mutta niitä ei voida
soveltaa kirjoittajaorganisaatioiden tai saatujen
sitaatioiden osittamiseen.
Kohti luotettavaa tietoa
Tiede- ja innovaatiopoliittisen päätöksenteon
tulisi pohjautua tutkittuun ja luotettavaan tietoon
järjestelmän rakenteista ja kehityksestä. Olemme
analysoineet ehkä yhden merkittävimmän viime
aikojen tiedepoliittisen selvitys- ja tutkimustyön
metodeja ja esittäneet, että siinä on vakavia puutteita. Näistä oleellisin on, että Sitaatiotyöryhmän
uusin ja kattavin selvitys ei ole riittävästi ottanut huomioon Suomen innovaatiojärjestelmän
tärkeimpiä kasvukomponentteja vuosina 1990–
2010, eli tekniikan alan tieteitä ja suomalaisten
kasvanutta osallistumista kansainvälisiin konferensseihin. Lisäksi olemme yksilöineet muita
epäselvyyksiä. Tiedeyhteisön on omalta osaltaan
syytä käydä huolellisesti läpi esittämämme väitteet ja tarvittaessa korjata niitä.
Suomessa on käynnissä merkittävä yhteiskunnallinen rakennemuutos, ja sen myötä tutkimusja innovaatiojärjestelmän vaikuttavuusarvioinnin merkitys poliittisessa päätöksenteossa kasvaa.
Siksi on syytä korostaa, että – edes tieteellisesti
luotettavasti tehtynä – kapea kvantitatiivinen analyysi tutkimus- ja innovaatiojärjestelmästä ei luo
riittävän laaja-alaista ja syvällistä kuvaa innovaatiojärjestelmän rakenteista ja dynamiikasta. Evaluatiivisen bibliometriikan kiinteä ja välttämätön
pari on kvalitatiivinen tutkimus. Sen tehtävä on
kontekstualisoida saadut tulokset innovaatiojärjestelmän ominaisuuksiin ja kehitysvaiheeseen
sekä luoda välitön tulkinnallinen viitekehys bibliometrisille tuloksille.
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Kirjallisuus
Bornmann, L., Leydesdorff, L. ja Mutz, R., 2013. The use of
percentiles and percentile rank classes in the analysis
of bibliometric data: Opportunities and limits. Journal of Informetrics, 7(1), 158–165.
Gauffriau, M., Larsen, P. O., Maye, I., Roulin-Perriard, A. ja
Ins, M. 2008. Comparisons of results of publication
counting using different methods. Scientometrics,
77(1), 147–176.
Opetus ja kulttuuriministeriö, 2011a. Sitaatioindeksityöryhmän raportti. Kansainvälisten julkaisu- ja viittaustietokantojen käyttö suomalaisen tiedepolitiikan
suunnittelun apuna. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:12. http://www.minedu.fi/export/
sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/okm12.
pdf?lang=fi.
Opetus ja kulttuuriministeriö, 2011b. Sitaatioindeksityöryhmä II:n raportti. Suomalaisten tutkimusorganisaatioiden Web of Science -julkaisut ja niiden vaikuttavuus
vuosina 1990–2009. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2011:34. http://www.minedu.fi/export/
sites/default/OPM/Julkaisut/2011/liitteet/okm34.
pdf?lang=fi.
Opetus ja kulttuuriministeriö 2013. WoS vai Scopus? Suomalaisen tutkimuksen tila 2010-luvun alussa kansainvälisten viiteaineistojen mukaan. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2013:17. http://www.minedu.
fi/export/sites/default/OPM/Julkaisut/2013/liitteet/
okm17.pdf?lang=fi.
Ponomariov, B. ja Toivanen, H., 2013. Knowledge flows and
bases in emerging economy innovation systems: Brazilian research 2005–2009. Research Policy. http://
dx.doi.org/10.1016/j.respol.2013.09.002.
Toivanen, H., 2013. The Shift from theory to innovation: The
Evolution of Brazilian research frontiers 2005–2011.
Technology Analysis & Strategic Management. http://
dx.doi.org/10.1080/09537325.2013.850160.
Toivanen, H. ja Suominen, A., 2013. Research collaboration
and production of excellence: Finland 1995–2009.
14th International Society of Scientometrics and
Informetrics Conference, ISSI 2013, 15–19 July 2013,
Wien, Austria. Proceedings of ISSI 2013 Vienna. Volume II. Society of Scientometrics and Informetrics;
University of Vienna; Austrian Institute of Technology (2013), 1506–1527.
Kiitämme Torsti Loikkasta ja Kai Hussoa kommenteista ja huomioista. Kaikki väitteet ja mahdollisuudet virheellisyydet ovat kuitenkin yksistään kirjoittajien vastuulla.
Hannes Toivanen on filosofian tohtori ja VTT:n johtava tutkija. Arho Suominen on tekniikan tohtori ja
VTT:n erikoistutkija.
KATSAUKSIA
Tekniikan päivät 2014
Tiedeakatemiat ja talkoohenki
Olavi Nevanlinna
On tapana sanoa, että optimisti on se, joka näkee
puolillaan olevan lasin olevan puoliksi täynnä. Mutta onhan asia niinkin, että vain jo osittain tyhjänä
olevaan lasiin mahtuu uutta. Sitä on nyt näillä Tekniikan päivillä tarjolla. Siirryn tässä avauspuheenvuorossa päivien pääteemasta, ilmasta, Suomen
henkiseen ilmapiiriin ja tiedeakatemioiden vaikuttavuuteen.
Eilen tuli täyteen 165 vuotta siitä, kun tekniikan opetus alkoi Suomessa Helsingfors tekniska
realskolassa. Tekniikan päivät vuorottelevat Tieteen päivien kanssa, jotka järjestetään naapurikaupungissa parittomina vuosina tähän samaan
aikaan.
Vuonna 2008 Teknillinen korkeakoulu tuli
toimineeksi yliopistona sata vuotta ja ensimmäiset Tekniikan päivät avasi silloin juhlavuoden.
Ajatuksena oli kerätä katselmuksia tekniikan
tarjoamista mahdollisuuksista erilaisten ongelmien ratkaisuissa, luoda foorumi, jolla voimme keskustella tekniikan tuomasta valosta ja sen
luomista varjoista, tekniikan etiikasta ja teknokulttuurin ohjattavuudesta.
Päädyimme jakamaan maailman antiikin
tavoin neljään osaan ja aloitimme vedellä. Tekniikan Akatemia sitten ottikin pallon vastaan.
Veden jälkeen teemoina ovat olleet tuli ja maa.
Ja nyt aiheena on ilma, tarjolla on uusinta uutta
globaalista ilmastosta sisäilman ongelmiin asti,
lähes kaikesta siltä väliltä.
Ilman piiristä ilmapiiriin
Jotain on meidän suomalaisessa olemisessa
hukassa. Niin kauan kuin kiivettiin, tiedettiin
mihin suuntaan ponnistaa. Ja kiivetessä saa olla
rohkea. Kun meidän on nyt osattava myös rajata
ja jopa kaventaa, tuntuisi kuin olisimme laskeutumassa – ja hallittu, kisaileva laskeutuminen on
vaikea taitolaji.
Kun talous vuonna 2008 sakkasi, istahdimme varovaisina kukkulan laelle odottamaan,
että menisipä tuo jo ohi. Hieman samaan tapaan
mutta hitaammalla aikaskaalalla olemme, täällä Suomessa ja muuallakin, istuneet kuin katsomossa, että onko se ilmastonmuutos totta vai ei,
koska se oikein oikeasti alkaa.
Globaalitalous on vaikeuksissa samanaikaisesti ilmastonmuutoksen kanssa. Se ei saisi lannistaa vaan päinvastoin.
Helsingin Sanomien pääkirjoittaja kirjoitti
15.1.2014, että ”On varmaan tyydyttävä siihen,
että hallitus kykenee pitämään Suomi-veneen
pystyssä virran vietävänä”. Ennen veneellä kuljettiin soutaen ja kauas. Tarvittaessa vene vedettiin kannasten yli.
Olemme edelleen erilaisilla ranking-listoilla
todella korkealla. Vähättelemme niihin liittyvää
totuutta ja mahdollisuutta, mutta toisaalta välttelemme katsomasta huolella talousrakenteemme tilaa.
Esimerkki listalta jossa olemme jatkuvasti
pudonneet: Vuonna 2006 olimme kolmanneksi viimeisin epäonnistuneiden valtioiden listalla, vuodesta 2007 vuoteen 2010 olimme toiseksi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
27
viimeinen ja sen jälkeen olemme olleet hännänhuippuna, siis epäonnistuneiden listalla. (The
Fund for Peace, promoting sustainability since
1957.)
Kun Suomi on Transparency Internationalin
listalla kolmas, niin uutisoimme, että Suomi on
menettänyt kärkipaikan. Taulukko, josta näkyisi, että tiukin kärki on ollut tasainen jo kauan, ei
tee otsikoita. Mutta kun PISA-tuloksissa mentiin
hieman alaspäin, uutisoimme, että romahti.
Yrittelin kolmisen vuotta sitten pientä kokonaisarviota koulutusjärjestelmästämme otsikolla ”Miten käy PISA-kansalta leikinlasku” (löytyy
tuolla otsikolla googlaamalla). Puolivakavasti
olen vastaillut maailmalla Suomen PISA-menestyksestä kysyttäessä, että se johtuu lämpimästä
ruuasta. Luottamus koulutukseen ei ole syntynyt
itsestään. Koulun on koettu olevan kaikkia varten.
Enää ei lämmin ruoka rakenna tätä luottamusta. Asiantuntijoiden tulee osata etsiä syitä oman spesiaalialueen ulkopuoleltakin. Kun
opettajien viestiin, ettei luokassa ole riittävää
järjestystä, vastataan, ettei kuri kuulu nykynuoren elämään, niin ei se ole vastaus.
Kouluun tullaan väsyneinä, ärtyneinä,
aamiainen syömättä. Onko niin, että nykynuori
nuokkuu pitkälle yöhön keho valmiustilassa
odottamassa, että joku vielä viestittää. Tekniikan
kehittäjillä on vastuu sen käytöstä. Kännykät ja
läppärit illalla kotona kiinni ja parkkiin.
Näilläkin päivillä on tarjolla paljon tietoa
niille, jotka sitä haluavat ja joilla on mahdollisuus tulla paikalle. PISA-tutkimuksen huolestuttava viesti mielestäni oli, että syrjäseutujen
poikien osaaminen on pudonnut. Se on otettava vakavasti – siinä ei varmaankaan ole kysymys
mistään sellaisesta, joka pienillä opetustilanteen
korjausliikkeillä pysähtyisi.
Päättäjistä ja asiantuntijoista
Valtiontalouden tarkastusviraston pääjohtaja
Tuomas Pöysti kuvasi julkisuudessa viime syksynä päättäjien ja asiantuntijoiden vinksahtanutta asentoa. Virkamiesten tulisi esitellä faktat,
joiden pohjalta ja arvomaailmansa huomioon
ottaen poliittiset päättäjät sitten tekevät valintansa. Nyt tuntuu kuin päättäjät löisivät ensin
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
kiinni lopputuleman ja virkamiehille jää perustelujen rakentaminen.
Presidentti Sauli Niinistö totesi uudenvuoden puheessaan, varmaankin itsenäisyyspäivän
tapahtumiin viitaten, että ”demokratiaa ei edistetä naamion takaa”. Mutta olisiko meillä myös
päättäjät hieman naamion takana. Päättäjien
neuvomiseen tarkoitettu Tutkimus- ja innovaationeuvosto (TIN) toimii suljetusti. Entä, ovatko
virkamiesten taustoituslaskelmat julkisia?
Suomen Akatemiaa tarkastellut kansainvälinen arviointipaneeli totesi syyskuussa julkistetussa raportissaan varsin karusti, että Suomen tiedejärjestelmästä puuttuu tiedepohjaista
neuvontaa harjoittava riippumaton tiedeakatemia. Neuvonnassa tulee voida valottaa asiakokonaisuutta monelta suunnalta, sekä alhaalta
että ylhäältä. Tiedeakatemiat kokoavat asiantuntijoita monitieteisesti, ja siten ne ovat tässä
monessa mielessä keskipisteessä.
Lokakuussa valtioneuvoston kanslia sitten
asettikin kansleri emeritus Kari Raivion selvittämään tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon järjestämistä. TIN on myös arvioitavana –
tuloksia odotellaan maaliskuussa.
Suomessahan on neljä tiedeakatemiaa, Suomen Tiedeseura, Suomalainen Tiedeakatemia
sekä Tekniikan Akatemian, TAF:n yhteydessä,
toimivat Svenska Tekniska Vetenskapsakademien i Finland (STV) ja Teknillisten Tieteiden
Akatemia (TTA). Suomen Akatemiahan on sen
sijaan valtion tiedevirasto, jolle on erikoisesta historiasta johtuen jäänyt varsin komealta
kalskahtava, mutta varsinkin kansainvälisissä
kuviois­sa harhaanjohtava, nimi.
Pienessä maassa sama tieteilijä tulee helposti
toimineeksi useissa rooleissa. Siksi on hyvä pitää
mielessä, että esimerkiksi Suomen Akatemiassa
toimikuntiin nimetty tutkija käyttää asiantuntijana julkista valtaa. Tiedeakatemioiden puolella
työ tehdään pääosin talkootyönä ja kollektiivin
jäsenenä.
Tiedeakatemioilta odotetaan kansainvälisesti riippumattomuutta – ja tämän katsotaan
usein edellyttävän jonkinasteista taloudellista
riippumattomuutta. Suomessa tämä on todella
puritaanisessa asussa. Valtio tukee Millennium-
palkintoa ja tiedeakatemioiden kansainvälistä
yhteydenpitoa, mutta kotimaassa tiedeakate­
miana toimimiseen tukea ei ole lainkaan.
Tekniikan Akatemiaan, joka on muodoltaan
säätiö, on viime vuonna perustettu akatemianeuvosto-niminen toimielin, johon henkilöakatemiat STV ja TTA on kutsuttu yhteisöinä jäseniksi. Tekniikan puolella meillä on nyt sitten
sekä kohtuukokoinen toimisto että laaja asiantuntijaverkosto tekniikan ja innovaatiopolitiikan osalta tutkittuun tietoon perustuvaa neuvontaa harjoittamaan.
Korostan mielelläni, että riippumattomuus
käy käsi kädessä talkooasenteen kanssa. Talkooperinteeseen kuitenkin usein kuuluu, että talkoiden järjestäjä tuo paikalle pikkuisen juotavaa ja
purtavaa. Tiedeakatemioita voisi tukea pienellä korvamerkitsemättömällä siivulla, jotta nämä
harkintansa mukaan toisivat päättäjille hyvin
valmisteltuja tilannekuvauksia.
Hyvin koottujen raporttien tekeminen vie
aikansa. Nopeampi tiedepohjainen neuvonta on hyvä järjestää lisäksi erikseen. Tutkimusja innovaationeuvoston sijasta meillä voisi olla
avoimesti toimiva neuvosto, jossa painopiste olisi neuvosto-sanan mukaisesti neuvonnassa. Tiedeyhteisön neuvonnan ja poliittisten päättäjien
väliin on kuitenkin hyvä jättää pieni, näkyvä,
molemminpuolisen kunnioituksen mahdollistava hajurako.
Barroson tiedeneuvoja, Chief Scientific Adviser Anne Glover on kertonut, että aloittaessaan
tehtävässään häntä oli kehotettu olemaan varovainen julkisuuden kanssa. Johon hän oli vastannut, että ”vain olemalla avoin joka suuntaan
saan tiedeyhteisön mukaani”.
Tiedepolitiikan ja siihen liittyvän strategisen
päättämisen osalta valtioneuvosto on jo viime
syyskuussa linjannut ajatuksiaan. Toivottavasti
myös tiedepohjaisen neuvonnan osalta suunnitelmat kiteytyvät niin ripeästi, että ne saadaan
mukaan seuraavan hallituksen ohjelmaan.
Kirjoittaja on matematiikan professori Aalto-yliopistossa. Kirjoitus perustuu Tekniikan päivien
avaussanoihin Espoossa 16.1.2014.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
29
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
Yleistäminen vaikeaa sekä tieteessä että mediassa
Seppo Laaksonen
Tilastotieteessä yleistäminen tarkoittaa johtopäätösten tekemistä otoksesta tai muusta suppeammasta joukosta isompaan kokonaisuuteen, perusjoukkoon. Media ja muut julkiset toimijat voivat
vastaavalla tavalla tehdä yleistyksiä. Aina on vaarana niin sanottu yleistysvirhe. Tarkastelen näitä
kysymyksiä esimerkkien, etupäässä galluppien ja
Pisa-tulosten valossa.
Tieteellisen tiedon ja termien käyttö on me­dialle
hankalaa, koska sen tulee saada sanomansa
perille tavallisellekin lukijalle. Sen vuoksi yksi
vaihtoehto on jättää julkaisematta kirjoitukset
joissa pyritään sanomaan asiat niin oikein kuin
mahdollista. Näin on uskoakseni usein käynyt.
Toinen äärivaihto on tehdä tieteellisistä tuloksista pinnallisia analyysejä, jopa huvittavia. Kolmas
linja on esittää ihan oikeita tuloksia mutta jättää
sivummalle tulosten tarkkuus. Tällöin pienetkin
erot voivat nostaa suuria otsikoita.
Tilastollisen tiedon käsittely on medialle erityisen hankalaa. Tarkastelen tilannetta erityisesti Pisan eli OECD:n koulusaavutustutkimuksen
uusimman uutisoinnin näkökulmasta, mutta
esitän muitakin esimerkkejä. Esimerkkini ovat
pääosin maamme päälehdestä, Helsingin Sanomista. Lehdellä on myös hyviä käytäntöjä, jollainen on kertoa galluppien ja muiden tulosten
laadusta jotakin. Niinpä 19.12.2013 sen Faktalaatikossa sanotaan: ”TNS Gallup selvitti Helsingin Sanomien toimeksiannosta puolueiden
kannatusta edustakuntavaaleissa. Puhelinhaastatteluja oli 25.11.–14.12.2013 yhteensä 2 429
kappaletta. Vastaajat edustavat Suomen äänestysikäistä väestöä Ahvenanmaata lukuun ottamatta. 33 prosenttia vastanneista ei osannut
tai halunnut sanoa, mitä puoluetta he äänestäisivät. Tähän ryhmään kuuluvat myös ne, jotka
eivät aio äänestää. Tulosten virhemarginaali on
vajaat 2 prosenttiyksikköä suuntaansa suurimpien puolueiden kohdalla.”
Seloste ei toki kerro mitään siitä, kuinka
hyvin vastaajat edustavat äänestysikäistä väestöä. Ilmeisesti yli 80-vuotiaat yhä puuttuvat
aineistosta, kuten vuonna 2011, jolloin sain
aineistot käyttööni (Laaksonen 2011). Virhemarginaali kerrotaan mutta ilmeisesti tilan säästämisen takia ei sitä, miten paljon pienempi se
on pienemmillä puolueilla. Tämä seloste on
mainio siksi, että lukijat kiinnittäisivät tulosten epävarmuuteen jotain huomiota. Eri asia on
sitten se, kuinka vähän media itse siitä välittää.
Muutaman kymmenyksenkin ero voidaan uutisoinnissa katsoa merkittäväksi, vaikkei ero olisi
tilastollisesti merkitsevä.
Tilastollinen merkitsevyys ei toki ole yksikäsitteinen. Se riippuu myös siitä, kuinka suuren
riskin tulkitsija on valmis ottamaan johtopäätöksenä epäonnistumiselle. Median virhemarginaalissa riski on 5 prosenttia. Isommankin riskin toki voi ottaa, jolloin on mahdollista pitää
pienempiä eroja olennaisina. Kaiken kaikkiaan tässä on kyse siitä, miten otoksen tai muun
osa-aineiston tieto yleistetään tavoiteperusjoukkoon, mikä puoluekannatusmittauksissa
tarkoittaa vaaleissa äänestäviä, jos vaalit pidettäisiin kyselyn tekoaikana. Pisa-tutkimuksessa
yleistäminen taas tapahtuu 15 vuotta täyttäneiden ikäluokkaan, joka käy koulua. Suomessa
tämän ikäluokan koko vuoden 2012 tutkimuksessa on hieman yli 60 000.
Huonompi käytäntö Helsingin Sanomissa
koskee muun muassa yhä enemmän käyttöön
tulleiden internet-paneelien hyväksi käyttöä.
Tämä kyselytapahan on helpohko, jos paneeli
on luotu, mutta menetelmä ei takaa laatua. Hel-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
31
singin Sanomat uutisoi 22.12.2013 ”Kehno työrauha syy Pisa-tappioon.” Tässäkin uutisessa on
Fakta-laatikko, jossa kerrotaan 18–74-vuotiaita
vastaajia olevan 1 079 ja virhemarginaalin kolme
prosenttiyksikköä suuntaansa. Lisäksi todetaan
käytetyn TNS Gallupin internet-paneelia. Tämä
on periaatteessa hyvä asia, mutta harva lukija
tietää, mitä se tarkoittaa. Itse olen äskettäin kirjoittanut paneelista kahdellakin julkisella foorumilla (Laaksonen 2013a ja b). Niitä ei lehden
lukijan voi edellyttää tutkineen. Siksi tarkempi
tieto olisi paikallaan. Sellaista suosittelee STTLehtikuva, jonka tyylikirjassa sanotaan (http://
www.stt.fi/content/tyylikirja):
”SUHTAUDU VARAUKSELLISESTI NETTIPANEELEIHIN JA HARKITSE JULKAISUA ERIKSEEN. KERRO
LUKIJALLE MENETELMÄN EPÄVARMUUSTEKIJÄT.
Nettipaneeliin voi ilmoittautua itse netissä, mutta siihen
saatetaan kutsua väkeä myös esimerkiksi puhelimitse ja
postitse. Lopullinen vastaajajoukko edustaa usein karkeasti
koko väestön ikä-, sukupuoli- ja kotipaikkajakaumaa, mutta otos ei välttämättä vastaa mielipiteiden jakautumaltaan
koko väestöä. Syynä on se, että mukaan saattaa valikoitua
keskimääräistä aktiivisempia ihmisiä. Lisäksi otoksesta voi
jäädä pois ihmisiä, jotka eivät käytä internetiä ainakaan
aktiivisesti.”
Oletan, että STT-Lehtikuvan asiakkaat noudattavat tyylikirjan ohjeistusta.
Kummassakin Helsingin Sanomien Fakta-laatikossa tuodaan rutiininomaisesti esille tulosten epävarmuus. Eri asia on sitten, kuinka vakavissaan lehden toimittajat siihen suhtautuvat.
Monet esimerkit viittaavat siihen, että mitään
muuta ei tarvita. Juttu itse voidaan kirjoittaa siitä välittämättä, tavoitteena riittävä ”vetävyys”.
Pelkona lienee, ettei kukaan lue juttua, ellei
mukana ole liioittelua.
Pisa 2012 antaa tästä hyviä esimerkkejä. Esimerkiksi Suomen sijoitukseksi matematiikassa
uutisoidaan 12:s, vaikka julkisen tiedon mukaan
tilastollisesti samalla tasolla on useita maita, ja
Suomen sijoitus objektiivisesti määriteltynä on
välillä 11–17.
Toinen asia näissä mittauksissa on se, että
osaaminen uutisoitiin matematiikkana, luonnontieteenä ja lukemisena, vaikka kaikissa kyse
on lukutaidosta (literacy), joka tarkoittaa oppilaalle annettujen käytännönläheisten tehtävien ymmärtämistä ja oikein tulkitsemista. Tämä
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
näkökulma oli mediassa hyvin vähäisessä roolissa. Itse olen käyttänyt pitkään opetuksessa Pisaa
esimerkeissä, ja matematiikan sijasta termini
on ”matemaattis-tilastollinen lukutaito”. Termi
sinänsä ei ole tärkeä mutta ansaitsisi asianmukaisen selosteen.
Pisa-uutisoinnissa minua häiritsi myös se,
että hyvin vähän kerrotaan tuloksia sen laajasta kyselymateriaalista, joka mielestäni tarjoaisi arvokkaampaa tietoa koulujen kehittämiseen
kuin pelkät osaamistulokset. Olisi esimerkiksi hyvä löytää syyt sille, miksi Suomi sijoittuu
koulussaolon onnellisuudessa aivan viimeisten
joukkoon. Naapuri Viro on samalla tasolla.
Helsingin Sanomat teki 8.12.2013 myös laajan ja monilta osin ansiokkaan jutun poikien
ja tyttöjen osaamis­
eroista: ”Ensimmäistä kertaa Pisa-tutkimusten historiassa Suomen tytöt
olivat kaikissa testeissä parempia kuin pojat.”
Näin voidaan ilman virhemarginaalia toki todeta, mutta jos se otetaan huomioon, ei tyttöjen ja
poikien keskiarvojen ero matemaattis-tilastollisessa lukutaidossa ole lähimainkaan merkitsevä.
Edellisessäkään Pisassa vuonna 2009 ero ei ollut
merkitsevä, vaikka keskiarvo oli niukasti toisin
päin.
Tytöt ja pojat ovat samalla tasolla matematiikassa valtaosassa maita. Australia ja Sveitsi ovat
niukasti poikkeuksia, poikien ollessa parempia.
Sen sijaan tilanne on ollut kaikkien kolmen viimeaikaisen Pisa-tutkimuksen osalta sama kirjoitetun tekstin ymmärtämisessä ja tulkitsemisessa. Tyttöjen taso on huomattavasti parempi.
Suomi on tältä osin ollut kärjessä, mutta nyt
Viro nousi sen edelle. Tähän eroon olisi voitu
havahtua jo monta vuotta sitten.
Otoksen ymmärtäminen ja sen pohjalta
yleistäminen ei ole helppoa. Pisa-esimerkeissäni toimittajat tekivät ”yleistysvirheen”. Tätä ihan
hyvää termiä käyttää kolumnisti Matti Apunen
(HS 31.12.2013) väittäessään arkkipiispa Kari
Mäkisen syyllistyneen siihen lausuessaan: ”Meidän pitäisi toivoa tiedostusvälineille suhteellisuudentajua, oikeudenmukaisuutta ja totuudellisuutta.” Apusen mielestä Mäkinen tekee
yleistysvirheen, koska arvostelee tiedostusvälineitä noiden puutteesta. Apusen perustelua en
ymmärrä, koska lause ei sisällä tällaista väitettä.
Internet-paneelin tulosten perusteella on
mahdollista tehdä yleistysvirhe, mutta tuloksen hyvyyteen on mahdotonta päästä kunnolla
kiinni, koska aineisto ei ole kunnon otos. Sen
sijaan Pisa-aineistot ovat hyvin tarkasti valvottuja ja otokset korkeatasoisia. On kiinnostavaa,
että tuloksia voidaan epäillä muista syistä, erityisesti jos joistakin ryhmistä poimitaan suhteellisesti isompia otoksia. Suomen 2012 aineistossa
haluttiin saada kahdesta ryhmästä selvästi isompi aineisto, ruotsinkielisistä ja maahan muuttaneista. Näin siksi, että olisi mahdollista laskea
tarkempia tuloksia heistä.
En havainnut, että ruotsinkielisten yliedustus olisi herättänyt keskustelua, kuten maahan muuttaneiden yliedustus. Kansanedustaja
Osmo Soininvaara otsikoikin bloginsa (www.
soininvaara.fi) 8.12.: ”Vaikuttiko näytteen valinta Pisa-katastrofiin?” Vaikka kirjoittajaa ja muita
lukijoita valistettiin otosaineiston pohjalta tehtävän arvion eli estimoinnin periaatteista, lienee
joillakin yhä tuo sama usko. Osallistuin itsekin
samassa blogissa keskusteluun ja tein muutamia
lisäanalyysejä. Ne eivät puolla Soininvaara väitettä, mutta tosiasia on että Suomessa maahanmuuttajien lasten osaamistaso on melko matala.
Syntyperäisten taso on joka tapauksessa laskenut. Eräs blogiosallistuja epäili, että maahanmuuttajien määrä huonontaa syntyperäisten
tasoa. En löytänyt tähän näyttöä.
Kirjallisuutta
Laaksonen, Seppo (2011). Gallupeilla politikoidaan. Elokuu.
Kanava.
Laaksonen, Seppo (2013a). Surveymetodiikka. Aineiston
kokoamisesta puhdistamisen kautta analyysiin. Ventus Publishing. 2nd Edition. 230 ss. http://bookboon.
com/fi/surveymetodiikka-ebook
Laaksonen, Seppo (2013b). Nettikyselyt ovat nykyaikaa.
Kansantaloudellinen Aikakauskirja 4, 541–548.
Klaus Mäkelä
– tekstit, teot ja elämä
Professori Klaus Mäkelä kuoli viime joulukuun
17. päivänä. Hänen muistokirjansa ilmestyy
kesäkuun alussa.
Klaus Mäkelä oli kansainvälisesti arvostettu alkoholitutkija, tieteen kehittäjä, ajattelija, yhteiskunnallisten uudistusten vaikuttaja,
satojen intohimojen yhteiskuntatieteilijä ja
suomen kielen salarakastaja.
Näistä aiheista kirjoittavat Risto Alapuro, Claes
Andersson, Ilkka Arminen, Irmgard EisenbachStangl, Lars D. Eriksson, Antti Eskola, Katarina
Eskola, Elina Haavio-Mannila, Auli Hakulinen,
Elina Hemminki, Risto Heiskala, Risto Jaakkola,
Kalevi Kivistö, Risto Kolanen, Kimmo Leppo,
Leila Melart, Margaretha Mickwitz, Pekka Peltola, Teuvo Peltoniemi, Kari Puro, Robin Room,
Pia Rosenqvist, Tom Sandlund, Jussi Simpura, Astrid Skretting, Marja-Leena Sorjonen,
Kerstin Stenius, Pekka Sulkunen, Ilkka Taipale,
Kaarlo Tuori, Ritva Turunen-Grönick ja Matti Virtanen. Kirjassa on myös Klaus Mäkelän
omia tekstejä.
Kirja ilmestyy Sosiaalipoliittisen yhdistyksen
tutkimusten sarjassa. Sen toimittavat Auli
Hakulinen, Risto Jaakkola, Kerstin Stenius ja
Matti Virtanen.
Alkoholitutkimussäätiö on myöntänyt apurahan kirjan julkaisemiseen.
Jos haluat tilata kirjan, maksa viimeistään toukokuun 10. päivänä 25 euroa tilille
FI98 4055 3020 1099 89 (Aktia Bank, Kerstin
Stenius) ja ilmoita nimesi ja postiosoitteesi
lomakkeella, joka löytyy osoitteesta
www.nordicwelfare.org/klausmakela.
Yhteystiedot voi ilmoittaa myös osoitteella
Kerstin Stenius, NVC, Topeliuksenkatu 41 a A,
00250 Helsinki. Tilauksesi postitetaan ilmoittamaasi osoitteeseen heti kirjan tultua painosta.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tilastotieteen
professori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
33
Vuorovaikutteisuutta julkiseen tiedeviestintään
Joonas Koivukoski
Modernien yhteiskuntien toimintakyky perustuu
merkittävästi erikoistuneeseen asiantuntijatietoon
ja asiantuntijoiden kykyyn kommunikoida erikoisosaamistaan. Viimeaikoina kysymys tiedeviestinnän luonteesta on noussut keskeiseksi puheenaiheeksi tiedepolitiikassa. Näissä keskusteluissa painotetaan tiedeviestinnän dialogisuutta ja molemminpuolista oppimista yksipuolisen valistamisen
sijaan. Vuoropuheluita korostavat ehdotukset ovat
tervetulleita, mutta käytännössä niiden toteuttaminen ei ole ongelmatonta.
Tiedeviestintä voidaan ymmärtää tiedeyhteisöjen sisäiseksi ja ulkoiseksi tiedonvälitykseksi
tutkimuksen avulla saaduista tiedoista ja tutkimustuloksista. Tämä yleiskäsite kattaa tieteenalan sisäisen keskustelun, tieteenalojen välisen kommunikaation – viestinnän opetuksessa
ja täydennyskoulutuksessa – sekä yleistajuisen
kaikille kansalaisille suuntautuvan populaarin
tiedeviestinnän (TJNK 2013, 8). 1980-luvun
lopulta lähtien tiedeviestintäkeskustelussa on
korostunut eettisyys ja vuorovaikutteisuus. Tieteen popularisoinnin ja tieteestä tiedottamisen
sijaan nykyään puhutaankin tiedeviestinnästä,
jonka oletetaan olevan kaksisuuntaista ja vuorovaikutteista. 2000-luvulla dialogista tiedeviestintää on vakiintunut kuvaamaan sateenvarjotermi public engagement of science, jolle Sampsa
Saikkonen ja Esa Väliverronen (2013) ehdottavat suomennosta osallistava tiedeviestintä. Suomennos on toimiva, mutta kuten kirjoittajatkin
huomauttavat, käsitteellä ”osallistava” voi olla
teknis-välineellinen konnotaatio. Eikö mahdollistava tiedeviestintä voisi kuvata paremmin
maallikon ja tutkijan mahdollisuutta molemminpuoliseen oppimiseen?
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Nykyään mahdollistava tiedeviestintä on
hyvin monimuotoista Tiedeakatemian synteettisistä Kannanotoista tiede-slamin kaltaisiin viihteellisiin spektaakkeleihin. Suomessa mahdollistavan tiedeviestinnän keskeisimmät haasteet
liittyvät sen institutionalisoimiseen: tutkijoiden
ja journalistien viestintäkoulutuksen kehittämiseen sekä populaarin tiedeviestinnän tunnustamiseen ja tukemiseen akateemisena työnä
(TJNK 2013).
Mahdollistavaa tiedeviestintää tarvitaan, koska se herättelee mielenkiintoa tieteen tuloksia
kohtaan ja ohjaa kansalaisia tarkemman tiedon
lähteille sekä antaa tutkijoille ja tutkimukselle
yhteiskunnallista näkyvyyttä. Monipuoliseen vertaisarviointiin ja avoimeen kritiikkiin perustuva
tutkimustieto voi tukea yhteiskunnallista päätöksentekoa ja rikastaa julkista keskustelua. Tutkijat itse kokevat, että heillä on velvollisuus kertoa
tutkimustuloksistaan yhteiskunnalle, joka rahoittaa heidän tutkimuksensa. He myös haluavat varmistaa oikean tiedon leviämisen yhteiskunnassa
ja oikoa harhakäsityksiä. Lisäksi tutkijat näkevät julkisuudella olevan myönteisiä vaikutuksia
tutkijan työn houkuttelevuuden ja rahoituksen
saannin kannalta. (TJNK 2013, 8–10.)
Eri asiantuntijuuksien arvostuksista
julkisuudessa
Media on yksi keskeinen tekijä siinä, että tutkimustieto välittyy kansalaisille, päätöksentekijöille ja poliitikoille ymmärrettävästi ja yleistajuisesti (TJNK 2013, 11–12). Tiedeviestinnässä media
sekä vastaa kasvaneeseen asiantuntijuustiedon
kysyntään että rakentaa tätä asiantuntijuutta. Eri
tieteenalat ovat saavuttaneet erilaisia auktoriteettiasemia, joita toisaalta uusinnetaan ja toisaalta
haastetaan jokapäiväisissä keskusteluissa.
Jakob Arnoldi (2007) tarkastelee Pierre Bourdieun analyyttisen viitekehyksen kautta, kuinka asiantuntijuuden legitimiteetti rakentuu julkisuudessa ja julkisuudelle. Arnoldi esittää,
että uudet tiedon tuottamisen alat, kuten ajatushautomot ja tutkimusyritykset, joita massamedia nostaa yhä useammin julkisuuteen,
uhkaavat tutkijoiden ja yliopistojen roolia
perinteisinä asiantuntijuuden lähteenä. Hänen
mukaan asiantuntijuus olisi parasta ymmärtää
symbolisen statuksen ja auktoriteetin tuotteena, joka vaihtelee ajan myötä (MacLeod 1988
Arnoldin 2007 mukaan).
Asiantuntijuuden – bourdieulaisittain yhden
kulttuurisen pääoman muodon – tunnustus
ja status vaihtelevat myös akateemisen kentän
sisällä. Näitä eroja Arnoldi kuvaa Bourdieuta
mukaillen ”alempien” ja ”korkeampien” tiedekuntien käsitteillä. Korkeammat tiedekunnat,
kuten lääketiede ja laki, ovat vähemmän autonomisia, mutta enemmän luotettuja. Alemmat
tieteet, kuten matematiikka, fysiikka ja kielitiede, ovat autonomisia ja enemmän abstrakteja.
Tämä ero näkyy status- ja valtasuhteissa siten,
että vähemmän autonomisilla tieteenaloilla on
enemmän auktoriteettia ja statusta, kun taas
enemmän autonomisilla on suurempi vapaus
olla julkisesti eri mieltä. Arnoldi päättelee, että
on todennäköisempää löytää tyytymättömyyttä
vallitsevaan asiantilaan autonomisten tieteenalojen parista, jotka voivat nauttia korkeasta
statuksesta, mutta ovat etääntyneet poliittisesta
vallasta. (Arnoldi 2007, 57–58.)
Arnoldin bourdieulaisen tulkinnan mukaan
tieteenalat, jotka nauttivat suurimmasta auktoriteetista ovat niitä, jotka ovat lähimpänä valtaa
(valtiota, hallintoa ja liiketoimintaa), ja ne ovat
yleensä samoja tieteenaloja, joilla on suorimmat
vaikutukset päivittäiseen elämään. Tieteenalan
”käytännöllisyys” on siis yhtä kuin läheisyys
dominoiviin kenttiin. Näin myös asiantuntijat,
jotka edustavat suurinta auktoriteettia nauttivaa tiedon muotoa, ovat mitä todennäköisemmin myös niitä, joihin luotetaan julkisuudessa. Tämän vuoksi ei ole yllätys, että mediassa
usein vähemmän autonomiset tieteenalat (lääketiede, laki, taloustiede ja politiikan tutkimus)
ovat usein kutsuttu toimimaan asiantuntijoina.
(Arnoldi 2007, 58.)
Tutkijan perinteiset roolit mediassa
Asiantuntijan perinteiset funktiot journalismissa ovat episteeminen pohjaaminen (Potter 1996
Arnoldin 2007 mukaan) ja objektiivisuuden vaikutelman luominen. Muun muassa näiden toimintojen kautta media myös rakentaa asiantuntijoiden asiantuntijuutta. Toisin kuin poliittisille
lähteille, joiden oletetaan olevan värittyneitä,
asiantuntijalähteille on tapana antaa suuri objektiivinen totuusarvo. Asiantuntijuus voidaan kuitenkin myös kyseenalaistaa mediassa. Tieteen
asiantuntijoita asetetaan usein toisiaan vastaan
ja heitä käsitellään intressiryhminä. Asiantuntijoiden rooliodotukset mediassa voidaankin erotella sekä asiantuntijoiksi kontekstien ja
informaation analysoijina että asiantuntijoiksi
erimielisyyden herättäjinä, jotka problematisoivat asiantuntijuuden. (Arnoldi 2007.)
Arnoldin mukaan myös ”käytännöllisen” tiedon ja käytännönläheisten asiantuntijoiden kaipuu mediassa on näkyvää. Tämä tulee erityisesti ilmi, kun media etsii enemmän autonomisia
tai ”alempia” tieteenaloja lähteikseen. Tästä esimerkkinä Arnoldi viittaa Sharon Dunwoodyn
tutkimukseen, jonka mukaan yhdysvaltalaiset
journalistit, jotka haastattelivat luonnontieteilijöitä, vaikuttivat useammin etsivän tutkijoiden
sijasta hallintohenkilöitä tai tutkimuksen johtajia asiantuntijoikseen. Bourdieun käsittein esitettynä tämä tarkoittaa, että tutkimusjohtajilla
on enemmän pääomaa; he saattavat olla enemmän ”käytännöllisesti suuntautuvia” ja heillä voi
olla läheisemmät suhteet politiikan ja liiketoiminnan kenttiin. Tämänkaltaisilla asiantuntijoilla voi myös olla myös paremmat kommunikaatiotaidot ja muut ruumiillistuneet pääomat,
mutta nämä kääntyvät pääomaksi, jonka yleisö
tunnustaa ”asiantuntijuutena” (Arnoldi 2007).
Tutkijoiden tulkintoja
tiedeviestinnästä
Sarah R. Davies (2008) tarkastelee diskurssianalyyttisesti tutkijoiden ja insinöörien ryhmäkeskusteluissa rakentamia tulkintoja tiedeviestin-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
35
nän luonteesta. Hän tunnistaa kaksi viitekehystä,
joiden kautta tutkijat ymmärtävät tiedeviestinnän syitä ja sisältöä. Hallitsevan tulkintatavan mukaan tiedeviestintä on yksisuuntaista
kommunikaatiota ylhäältä alaspäin tietämättömälle yleisölle. Tämän lisäksi kommunikaatio
nähdään usein hankalana ja jopa vaarallisena.
Marginaalisempien hahmotustapojen kautta tiedeviestintä taas voidaan ymmärtää enemmän
positiivisena, kompleksisempana ja dialogisempana prosessina.
Daviesin mukaan hallitsevan puhetavan
kautta tiedeviestinnän tärkeimpiä ominaisuuksia ovat relevanssi – tutkimustulosten kiinnittäminen yleisön omaan elämään yleensä tieteen
sovelluksien kautta –, tieteen ”isojen linjojen”
kommunikointi yksityiskohtien sijaan, sekä tieteen visualisointi tai interaktiivisuus esitystilanteissa. Tärkeimmät syyt julkiselle kommunikaatiolle ovat ihmisten valistaminen ja sitä kautta
yleisön kiinnostuksen lisääminen tiedettä kohtaan sekä yksilöiden rekrytoiminen tieteentekijöiksi. Samalla tätä kommunikaatioprosessia kuvataan yksisuuntaiseksi, jossa dialogiset
puheenvuorot hiljennetään tai tehdään toisarvoisiksi. Tiedeviestinnän nähdään myös olevan
hankalaa, koska yleisöjä on vaikea saada kiinnostumaan tieteen arkipäiväisistä ja yksityiskohtaisista asioista, ja vaarallista, koska yleisö saattaa ymmärtää viestin väärin tai väärinkäyttää
tutkijoiden sanomisia. Tämänkaltainen lähestymistapa rakentaa kuvaa yleisöstä, joka on tietämätöntä ja jota pitää sivistää täyttämällä niin
sanottu tietotyhjiö.
Davies esittää, että marginaalisemmat, kilpailevat puhetavat puolestaan näkevät tiedeviestinnän positiivisemmin kontekstiriippuvaisena ja
interaktiivisempana työnä. Viestintä voi toisaalta auttaa tutkijaa itseään puhumaan työstään ja
sen arvoista sekä kertomaan muille, mitä hän
itse asiassa tekee työkseen. Toisaalta tiedeviestintä nähdään myös tutkimuksen legitimaationa tai yleisöjä ja tutkijoita voimaannuttavana.
Viestinnän ymmärtäminen dialogisena näkyykin siinä, että viestintä mahdollistaa yleisöjä
keskustelemaan tieteen poliittisista ja eettisistä
kysymyksistä. Kommunikaatioprosessi itsessään
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
taas voidaan nähdä kompleksisena ja kontekstiriippuvaisena prosessina, joka ottaa huomioon
erilaiset kommunikaation motiivit ja yleisöt.
Yleisöt taas konstruoidaan dialogikumppaneina, jotka voivat tarjota myös tieteelle hyödyllisiä
näkökulmia, tai tiedekeskustelun tuloksena voi
syntyä konsensus tietynlaiselle toiminnalle.
Tämänkaltainen tiedeviestinnän ymmärtäminen on merkittävää, koska se resonoi paljon
paremmin nykyisten tiedeviestinnän poliittisten
linjausten kanssa kuin yksisuuntainen, ylhäältä
alaspäin tietämättömille yleisöille suuntautuva
viitekehys. Kuitenkin Davies huomauttaa, että
vaikka nämä vaihtoehtoiset puhetavat tuovat
julki kompleksisempia näkökulmia tiedeviestinnästä, ne silti ovat riippuvaisia näkökulmasta, jonka mukaan tieteellinen tieto on ensisijainen tiedonlähde. Davies näkee, että työtä ja
tutkimusta pitää tehdä, jotta dialogisempi ja
kompleksisempi kuva tiedeviestinnästä yleistyisi. Hänen mukaan tämän jälkeen olisi mahdollista myös tavoitella kontekstiriippuvaista
moniäänistä keskustelua, joka tunnustaa kaikki
tiedon muodot – myös maallikon.
Mielestäni Daviesin diskurssianalyysi tavoittaa onnistuneesti erilaisia vakiintuneita puhetapoja ja niiden keskinäistä dynamiikkaa julkisesta
tiedeviestinnästä. Kuitenkin hänen sinänsä kannatettava näkökulma demokraattisesta kommunikaatiosta voi johtaa relativismin suohon. Tarkastelen seuraavaksi tätä problematiikka lyhyesti.
Asiantuntijuuden julkinen hyväksyntä
ja sen kritiikki
Sosiaalitieteiden kaksi mammuttia, Michel Foucault ja Jürgen Habermas, ovat argumentoineet asiantuntijuuden negatiivisista puolista,
jotka uhkaavat liberaalin demokratian ideaa.
Foucault’n mukaan neutraalia kantaa asioihin
on mahdotonta saavuttaa. Valtiovalta ja asiantuntijuusvalta ovat erottamattomia, sekä edelleen asiantuntijuusvalta on alistavien suhteiden
lähde. Lisäksi Habermas esittää, että asiantuntijakulttuurit tekevät demokraattiset keskustelut
ylipäätään mahdottomiksi.
Stephen Turner (2001) puolustaa asiantuntijavallan legitimiteettiä historiallisin ja käytän-
nöllisin argumentein. Hänen mukaan eriytyneissä yhteiskunnissa on järkevää – ja liberaalin
demokraattisen keskustelun kannalta välttämätöntä –, että tietyt ihmiset hankkivat erikoistietämystä kapealta alalta ja että näiden asiantuntijoiden esittämät tiedot otetaan annettuina.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että asiantuntijoille annettaisiin jonkinlainen absoluuttinen
tai kyseenalaistamaton valta suhteessa kansalaisiin, vaan sen seurauksena, että asiantuntijuus
käy läpi legitimaation prosessin, legitimaatio
voidaan myös ottaa pois. Kansalaiset päättävät hyväksyvätkö he asiantuntijoiden päätelmät
neutraaleina tosiasioina, joita kunnioittaa. Ja
kuten historia osoittaa, ihmiset ovat vaihtaneet
näkemyksiään siitä, ketä pidetään asiantuntijana
ja mitä tulee pitää neutraalina tosiasiana.
Nähdäkseni Turnerin argumentti on vahva
liberaalin demokratian puolustus, mutta se ei
poista foucault’laisen kritiikin terää koskien asiantuntijatiedon ja vallan yhteyden reaalisia alistavia seurauksia vähempiosaisia kansanryhmiä
kohtaan. Myös habermaslaisessa ajattelussa kestävää on kriittisen teorian periaate herruudettomasta kommunikaatiosta, jonka mukaan yhteiskunnalliset rakenteet tulisi järjestää niin, ettei
niihin sisältyisi rakenteellista alistamista ja että
kaikki halukkaat voisivat ottaa osaa keskusteluun, joka tarvittaessa koskettaisi myös keskustelun sääntöjä itseään. Turnerin kokoava esitys
ei kuitenkaan ota tämän enempää eksplisiittisesti kantaa tieteen sisäisen moninaisuuden ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Nojatessaan liberaalin politiikan yksinkertaistavaan ontologiaan ja
ihmiskäsitykseen se on myös altis postmodernille poliittisen teorian kritiikille (esim. Pulkkinen 2003).
Monikielinen tiede moniarvoisessa
yhteiskunnassa
Yhteiskunta on pullollaan erilaisia käytäntöjä ja
tulkintoja erilaisineen ontologioineen ja normeineen – tätä tilaa Richard Rorty nimittää basaariksi. Basaarin metafora pyrkii tavoittamaan
moniäänisen, epärationaalisen ja epälineaarisen,
kulttuurihistoriallisille muotivirtauksille alttiin
teorioiden ”huutokaupan”.
Tieteessä ja yhteiskunnassa jokaisella historiallisella ajanjaksolla on ehkäpä ollut oma jakaumansa mennyttä aikaa ylistäviä traditionalisteja, instrumentaalisesti tulevaisuutta rakentavia
modernisteja, heikko-osaisten ihmisryhmien
ja tulevaisuuden suunnasta huolissaan olevia
kriittisen teorian kannattajia ja epäyhtenäisyydessä ja rappiossa radikaalin potentiaalin näkeviä postmodernisteja (esim. Alvesson ja Deetz
2006). Tämän lisäksi edellä mainitut lähestymistavat voivat painottua eri tavoin suhteessa
toisiinsa yksittäisen tutkimuksen, tutkijan uran
ja koulukunnan kehkeytymisen aikana. Tämä
moninaisuus on samaan aikaan sekä haaste että
mahdollisuus, jonka puitteissa jatkuvasti käydään rajanvetoja tieteen perusarvojen, kuten
kriittisyyden, tutkimusperinteen loogisen yhtenäisyyden, tutkimuksen innovatiivisuuden ja
käytännöllisen soveltuvuuden, välillä.
Tämän toiminnan kompleksisen luonteen
huomioon ottaen voidaan pohtia, miten ihmisten projektit ylipäätään koskaan onnistuvat.
Kaaoksen (anomalian), järjestyksen ja konfliktien päällekkäisen aktualisoitumisen systemaattinen analysointi ja kommunikointi eri tutkimusasetelmien kautta on kuitenkin sosiaalitieteiden
yksi keskeinen tehtävä (esim. Heiskala 2000).
Tieteentutkimuksen ja sen tulosten kommunikoinnin avulla puolestaan voidaan pyrkiä vastaamaan tieteen sisäisen moninaisuuden kysymyksiin ja siten tarjoamaan traditionaalista
tiedenäkemystä realistisempi käsitys tieteen
luonteesta (esim. Kiikeri ja Ylikoski 2004) Se,
miten tämä tieteen demystifiointi ja todellisuuden kompleksisuuden kommunikointi suurelle yleisölle onnistuu, riippuu monesta tekijästä.
Onneksi joitain yleisiä vinkkejä julkiseen tiedeviestintään voidaan kuitenkin esittää.
Erkki Karvonen (2011) esimerkiksi kuuluttaa
klassisen retoriikan perään. Viesti tulisi rakentaa
kulloisenkin yleisön ehdolla, ja mitä kauempana ollaan tieteenalan ytimestä, sitä enemmässä
määrin yleisön etukäteistiedon taso ja kiinnostuksen kohteet olisi otettava huomioon. Saikkonen ja Väliverronen (2013) puolestaan penäävät
muutosta ajattelu- ja toimintatapoihin: ”Olennaista on siirtyä yksisuuntaisen valistamisen ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
37
kouluttamisen tuolle puolen ja luoda uusia tiloja
vuorovaikutukselle ja keskustelulle, jossa kaikki osapuolet voivat oppia toisiltaan” (421). Tarkemmin eri tiedeviestintäkonteksteihin pureudutaan monipuolisessa artikkelikokoelmassa
Tieteen yleistajuistaminen (toim. Strellman ja
Vaattovaara 2013).
Jotta yliopistotutkijoita arvostettaisiin jatkossakin asiantuntijoina, näkisin, että oman
alan substanssiasiantuntijuuden täydentämisen lisäksi tutkijat voisivat ottaa oppia muun
muassa viestinnän tutkimuksesta, kaunokirjallisuudesta ja teatterista. Spektaakkelien yhteiskunnassa asiantuntijuuden julkinen kestävyys
ja tieteenalan yleinen arvostus on myös kiinni
mikrotilanteiden vaikuttavuudesta. Tällöin esityksen sisältö, muoto ja vuorovaikutteisuus ovat
osa tutkijan ja hänen edustamansa tutkimusalan kokonaisvaikuttavuutta. Edellinen huomio
ei kuitenkaan välttämättä tarkoita viimeisten
markkinointimanööverien omaksumista, vaan
oman tutkimusaiheen yleiskielelle saattamista,
yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista
ja tieteen kiinnittämistä ihmisten arkielämään.
Ja tämä on osaltaan haastavaa ja ikävien denialistien kohtaamista, mutta osin myös palkitsevaa
ja merkityksellistä tutkijan työtä.
Ehkäpä tieteen muista tiedon tuottamisen
instituutioista erottavien piirteiden, kuten systemaattisten metodien soveltaminen ja tieteellisen vapauden korostaminen, voisivat myös
tarjota tarvittavaa ”kilpailuetua” basaarin hälinässä. Toisaalta, jotta emme kilpailisi itseämme
hengiltä, myös julkiseen tiedeviestintään voitaisiin kehittää järkevää työnjakoa. Kaikkien tutkijoiden ei tarvitse olla esillä julkisuudessa, mutta
tälle ansiokkaalle toiminnalle pitäisi antaa yhtä
lailla arvoa kuin julkaisuille nykyään annetaan
ja pian myös ansioituneelle opetukselle tullaan
antamaan. Tähän tarkoitukseen toimivia laadullisia arvostelukäytäntöjä tulisi kehittää edelleen.
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Lähteet
Alvesson, M. ja Deez, S. (2006) Critical Theory and Postmodernism Approaches to Organizational Studies.
Teoksessa Clegg, S., Hardy, C. and Nord, W. (toim.)
Handbook of Organization Studies. 2.p. London: Sage.
Arnoldi, Jakob (2007) Universities and Public Recognition
of Expertise. Minerva 2007 45:49–61.
Davies, Sarah R. (2008) Constructing Communication: Talking to Scientists About Talking to the Public. Science
communication 2008 29: 413.
Heiskala, Risto (2000) Toiminta, tapa ja rakenne. Kohti konstruktionistista synteesiä yhteiskuntateoriassa.
Gaudeamus.
Karvonen, Erkki (2011) Viestintätaidot ja tiedeviestintä 2.0.
Tieteessä tapahtuu 2/2011.
Kiikkeri Mika ja Ylikoski, Petri (2004) Tiede tutkimuskohteena – Filosofinen johdatus tieteentutkimukseen. Gaudeamus.
Pulkkinen, Tuija (2003) Postmoderni politiikan filosofia.
Gaudeamus.
Saikkonen, Sampsa ja Esa Väliverronen (2013) Popularisoinnista osallistavaan tiedeviestintään. Kriittinen arvio
”demokraattisesta” käänteestä. Yhteiskuntapolitiikka
78 (2013):4
TJNK (2013) Tiede kuuluu kaikille! Kansallinen tiedeviestinnän toimenpideohjelma. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan julkaisuja 1/2013.
Turner, Stephen (2001) What Is the Problem with Experts?
Social Studies of Science 31(1):123–49.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden kandidaatti
Lapin yliopistosta, joka työskentelee harjoittelijana Suomen Akatemian Kulttuurin ja yhteiskunnan
tutkimuksen yksikössä.
Todellisuus ja tieto – erilaisten käsitysten kirjo
Juha Rikama
Käsitysero tiedon ja todellisuuden luonteesta on
niitä ikuisuuskysymyksiä, joita ei voi koskaan ratkaista viittaamalla siihen, miten asia todellisuudessa on. Tieto- ja todellisuuskäsityksemme kytkeytyvät sillä tavalla yhteen, että todellisuuskäsityksemme on riippuvainen tietokäsityksestämme ja päinvastoin. Voidaan viitata vain siihen, kumpi käsitys
on tarkoituksenmukaisempi missäkin tilanteessa ja
milläkin tutkimusalalla.
Todellisuuden ja tiedon määrittelyssä on kaksi käsitystä vastakkain. Tieteellisen realismin
mukaan todellisuus on olemassa ihmisestä ja
hänen tietokyvystään riippumatta ja ihminen
pystyy paljastamaan tuon jo ennestään olemassa
olevan todellisuuden. Konstruktivismin mukaan
todellisuus syntyy vasta ihmisen tietokyvyn seurauksena, todellisuuden rakentaa siis ihminen
itse. Lisäksi sen mukaan meidän todellisuutemme on ihmistekoisena kulttuuriimme sidottua,
se syntyy seurauksena kulttuuriimme muodostuneista käsityksistä eli siitä, mitä tieto ja todellisuus ovat. Tieteellisen realismin mukaan todellisuus on siis ensin ja määrää tietomme luonteen,
konstruktivismin mukaan ihmislajille ominainen tietokyky on ensin ja määrää todellisuutemme luonteen. Tieteellisen realismin väitettä, että ihminen voi paljastaa jo ennestään olemassa olevaa
todellisuutta, voidaan pitää epäjohdonmukaisena, koska tämän paljastamisenhan tekee mahdolliseksi vain hänen abstrahointiin ja symbolifunktioon perustuva tietokykynsä. Kulloinenkin
todellisuutemme määräytyy siis sillä perusteella, mikä on tietokykymme ulottuvilla. Toisaalta se, mitä nykytiede tietää todellisuudesta, ei
ole aiemmin ollut ihmisten todellisuutta, joten
todellisuutta ei voi rajoittaa kulloiseenkin tietä-
mykseemme. Tieteellisen realismin puolesta ja
konstruktionismia vastaan puhuu taas se, että
ihminen ei voi konstruoida todellisuutta mielivaltaisesti, koska olemassa olevat luonnonlait
määräävät konstruoinnille ehdot. On vastoin
parempaa tietoamme on, että ihminen pystyisi
rakentamaan todellisuuden täysin mieleisekseen
ja ratkaisemaan siten kaikki esimerkiksi luonnon ihmiselle tuottamat ongelmat, niin suuri
pyrkimys kuin hänellä on tähän ollutkin. Vain
pääsemällä vaivalloisesti perille todellisuuden
luonteesta hän voi jossain määrin vaikuttaa siihen, mikä on eri asia kuin todellisuuden luominen ihmisen omilla ehdoilla. Siis muna vai kana?
-tilanne, kumpi ensin, todellisuus vai tieto? Käytännössä luonnontieteet ovat laajalti
omaksuneet tieteellisen realismin, jossa totuudet ovat riippuvaisia siitä, miten asiat luonnon
todellisuudessa ovat, ja ihmis- ja kulttuuritieteitä näyttää enemmän hyödyttävän konstruktivismi, koska ne tutkivat ihmislajin rakentamaa
ja siten hänen ominaisuuksistaan riippuvaista
todellisuutta ja ottavat siten paremmin huomioon ihmisen lajiominaisuuksien ja hänen positioidensa vaikutuksen tutkimustulokseen. Asiaa mutkistaa vielä se, että todellisuuden ja tiedon määrittelyssä on otettava huomioon myös tulkinnan osuus. Tietoteorian yhden
määritelmän mukaan totuus on vastaavuussuhde kielen (tai teorian) ja todellisuuden välillä. Yhteys niiden välillä ei kuitenkaan ole suora vaan muodostuu aina tulkinnan välityksellä.
Tämä pätee sekä luonnon- että kulttuuritieteisiin. Kulttuuritieteissä tulkintojen kirjo lienee
kuitenkin suurempi. Niiden tutkijat korostavat enemmän tulkinnan osuutta lopputuloksen
määräytymisessä, koska tutkijoiden yksilöllisten ja henkilöhistoriallisten ominaisuuksien ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
39
mieltymysten vaikutus tulkintaa ja lopputulosta määräävien teorioiden ja metodien valintaan
on niissä oletettavasti suurempi. Juuri tämä tutkimuksen yksilöllisten, tutkijan persoonallisuuteen ja positioon tutkimuskentässä perustuvien
ominaisuuksien korostus selittää sitä, että monet
kulttuuritieteilijät ovat omaksuneet konstruktivistisen tieto- ja todellisuuskäsityksen. Yhteentörmäyksiä
Todellisuuden ja tiedon erilaisista määritelmistä
on kautta historian seurannut pahoja yhteentörmäyksiä. Keskiajalla kirkko ei hyväksynyt ihmisen havaintoja ja kokemuksia tiedon lähteeksi,
vaan määritteli koko maailmankaik­keuden, niin
luonnon kuin ihmisten rakentaman kulttuurinkin, Jumalan luomukseksi. Tiedoksi hyväksyttiin vain Jumalan Raamatussa ihmisille antama ilmoitus. Tämän tulkitsemiseksi kehitettiin
kokonaan oma tiede, teologia, joka määräsi
ihmisten maailmankuvan vuosisadoiksi. Vasta renessanssi mursi tämän Jumala-keskeisen maailmankuvan ja hyväksyi ihmisten
omat havainnot ja kokemukset tärkeimmiksi
tiedon lähteiksi. Renessanssin aloittama empirismi on sittemmin jatkanut voittokulkuaan ja
siihen perustuva kokeellinen tiede on muuttanut
maailmaa ja erityisesti länsimaissa myös maailmankuvaa olennaisesti. Tieteestä on samalla tullut monille ihmisille eräänlainen uskonto, joka
ei tunnusta mitään ihmisen järjen ja kokemuksen yhteistoiminnan aikaansaannoksia ylittävää. Yhä edelleen ovat monissa maissa jyrkästi vastakkain ihmiskeskeinen tiedeusko ja usko
Jumalan hallitsemaan maailmaan. Itse tieteenkin piirissä sellaiset ilmiöt kuin New Science ja
Intelligent Design -suuntaus pyrkivät vieläkin
kieltämään tieteeltä itseisarvon ja näkemään sen
vain jonkin Korkeamman Voiman ilmentymänä
ja palvelijana. Erilaisten tieto- ja todellisuuskäsitysten törmäyksestä on syntynyt myös vastakkainasettelu
kahden tiedekulttuurin, luonnontieteellisen ja
humanistisen, välillä. Niiden ristiriita kiteytyy
niin sanotussa fysikalismissa ja sen kritiikissä.
Fysikalismi pyrkii fysikalisoimaan kaikki maailman ilmiöt eli selittämään ne fysiikan lakien
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
avulla ja siten kuromaan umpeen jo Descartesin osoittaman kuilun aineellisen maailman ja
ihmisen tajuntamaailman välillä. Esimerkiksi
nykyään nopeasti kehittyvä aivotutkimus yrittää
selvittää, mitkä aivojen anatomisista ja fysiologisista tekijöistä aiheuttavat ihmisen tajunnan
ilmiöt, sellaiset kuin kokemukset, tunteet ja tahdon, sekä suureksi osaksi juuri niiden pohjalta
syntyneen kulttuurin. Ihmis- ja kulttuuritieteet eivät kelpuuta luonnontieteitä katto- tai pohjatieteekseen, vaan
kritisoivat aivotutkimusta ja yleensä fysikalismia siitä, että se ei pysty osoittamaan näiden
tekijöiden ja tajunnan ilmiöiden välillä sellaisia kausaalisuhteita, jotka vallitsevat luonnon
todellisuudessa. Monet ovat lisäksi sitä mieltä,
että sen osoittamat aineellisten ja tajunnallisten
ilmiöiden korrelaatiotkaan, joita tosin paljastuu
kaiken aikaa yhä enemmän, eivät riitä koskaan
selittämään ihmisen luomaa rikasta kulttuuria. Humanistisen tietokäsityksen mukaan suurinta osaa ihmisten kulttuurista ei voida redusoida luonnontieteen tutkimiin ilmiöihin, joiden välillä vallitsevat kausaalisuhteet. Ihmis- ja
kulttuuritieteet tarvitsevat mielestään omat selitysmallinsa, jotka ovat konstruktivismin pohjalta syntyneitä, esimerkiksi finalistisia, ihmisen
tavoitteita ja päämääriä selitysperusteina käyttäviä malleja.
Tieteellinen realismi ja konstruktivismi ovat
siis toisensa poissulkevia käsityksiä: kannattipa
kumpaa tahansa, joutuu aina sulkemaan silmänsä vasta-argumenteilta ja olemaan sillä tavoin
dogmaatikko. Aika ajoin kiistely niiden välillä
kiihtyy suoranaiseksi sodaksi, kuten vastikään
on käynyt fysikalistien ja filosofien välillä Tieteessä tapahtuu -lehdessä. Ongelman ratkaisemattomuuden tunnustaminen lopettaisi tämän
turhanaikaisen riitelyn. Voitaisiin tunnustaa
taistelevat käsitykset vain tasa-arvoisiksi näkökulmiksi todellisuuden ja tiedon luonteeseen.
Mutta ihmisen näyttää olevan vaikeaa elää pluralistisessa, monitotuuksisessa, moniarvoisessa
ja demokraattisessa maailmassa: hänellä on voimakas taipumus saada maailma yhteen vaihtoehdottomaan järjestykseen, ennen kuin hän voi
elää siinä. Erikoistuminen ja yleissivistys Tiedekulttuurin jakautuminen kahdeksi on tietysti vain osa historian kuluessa tapahtuneesta
tieteiden erikoistumisesta, jonka vauhti on nykyaikaan tultaessa vain kiihtynyt. Kaiken aikaa
vanhoista tieteistä lohkeaa uusia tieteenhaaroja, mille lohkeamiselle ei näy loppua. Usein tätä
eriytymistä vauhdittavat käytännöllis-taloudelliset tarpeet, joita tiede pystyy palvelemaan. Esimerkiksi Koneen menestys perustuu äskettäin
oman professuurin saaneen nostotieteen kehitykseen, mutta myös vauhdittaa tämän tieteen
kehitystä.
Eriytyminen voi synnyttää myös uudenlaisia tietokäsityksiä, mutta edellä kuvattua
perusjakoa todellisuus- ja tietokäsityksiin se ei
käsittääkseni horjuta. Erikoistumis- ja hajoamisliikkeen vastapainona on aika ajoin havaittavissa pyrkimystä synteesiin eli eri tieteenhaarojen niputtamiseen yhteen uuden kattotieteen
alle ja uudelle teoriaperustalle. Tällainen synteesiä tavoitteleva tiede on esimerkiksi kulttuurintutkimus, joka pyrkii tarkastelemaan kaikkia
niin sanottuja ihmistieteitä yhtenä kokonaisuutena uudenlaiselta teoriapohjalta. Samanlainen
synteesin tarve näyttäytyy monen ”vanhan” tieteen historiassa siten, että sen selitysmalleja on
haluttu ulottaa muiden tieteiden alueelle ja näin
kasvattaa kyseisen tieteen reviiriä ja arvovaltaa.
Nykyajassa ehkä vaikutusvaltaisin näistä pyrkimyksistä on juuri fysikalismi, jonka joidenkin
edustajien kunnianhimoisena tavoitteena on
luoda niin sanottu kaiken teoria. Riippumatta siitä, minkälaisen käsityksen on
omaksunut tiedon ja todellisuuden suhteesta,
käsityksemme yleissivistyksestä ja tiedon hallinnasta on viime aikoina kokenut suuren murroksen. Faktatiedolta ja samalla yleissivistykseltä
on suureksi osaksi kadonnut itseisarvo, ja se on
muuttunut entistä välineellisemmäksi, palvelemaan ihmisten toiminnan tavoitteita. Tosiasiatiedon jatkuva lisääntyminen ja sen saatavuuden
helpottuminen olennaisesti on mullistanut koko
käsityksen yleissivistyksestä ja tiedon hallinnasta. Nykyaika ei enää hyväksy vanhaa sivistyskäsitystä vaan määrittelee sivistyksen toisin: se ei
ole enää pelkkää havaintofaktojen päähän pänt-
täämistä ja laaja-alaista muistamista, vaan kykyä
etsiä faktatietoa oikeista paikoista ja ymmärtää
eli abstrahoida sitä. Faktatiedon ymmärtäminen sitä edelleen
abstrahoimalla on tietysti arvo sinänsä, joka
koko ajan laajentaa käsitystämme maailmasta,
mutta samalla se palvelee myös tiedon hyötykäyttöä, valistusajan ajattelusta tuttua utilitarismia. Tämä tiedon käytön korostaminen ihmisten erilaisten tavoitteiden toteuttamiseen on
vaikuttanut olennaisesti nykyajan koulutukseen,
jossa tiedon valinnaisuus on korostunut laaja-alaisen yleissivistyksen kustannuksella, kun
oppilaille on alettu sallia entistä enemmän omaa
valintaa eri oppiaineiden välillä.
Tämä muutos käsityksessä tiedonhallinnasta on seurausta faktatiedon muistamisen ja
ymmärtämisen erottamisesta toisistaan entistä
selvemmin. Faktatietoa opitaan havainnoinnin
ja muistiin painamisen avulla, mutta ymmärtämään sitä opitaan vain absrahoinnin avulla.
Havaintofaktamme, raakadata, jalostetaan tässä
prosessissa niin sanotuksi toisen asteen tiedoksi ja todellisuudeksi. Määrittelyjemme suhteellisuudesta kertoo tosin se, että tultuaan yleisesti
hyväksytyiksi havaintofaktojen pohjalta luotuja
teorioitammekin aletaan pitää reaalimaailman
tosiasioina, kuten havaintofaktojakin. Painovoiman teoriasta on ajan mittaan tullut maailman
rakenteeseen kuuluva fakta, jonka kaikki olemme oppineet juuri faktatietona, mutta ennen
kuin siitä tuli semmoinen, tarvittiin Isaac Newton, joka jalosti yksittäisiä putoamis- ja kiertoliikkeitä koskevan silloisen havaintotiedon
ymmärtäväksi tiedoksi, abstrahoimalla keksimäkseen luonnonlaiksi. Fakkitiedon puolustajat ovat tietysti oikeassa siinä, että sellaisia faktoja, kuin että omena putoaa maahan ja kuu
kiertää maata ja maa aurinkoa – sekin pitkän
ymmärrysprosessin eli teorioinnin tulos –, tarvitaan aina ensin, että niiden ymmärtäminen ja
tähän sisältyvän uuden todellisuuden paljastaminen/luominen voisi alkaa. Mihin sitten tarvitaan enää edes uudelleen
määriteltyäkään yleissivistystä, kun tieto erikoistuu kiihtyvää vauhtia ja tämän erikoistu-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
41
neen tiedon hallitseminen alkaa olla kaikkien
ammattien harjoittamisen pääedellytys? Monien
tieteenalojen tiedon yhtaikaista hallintaa vaatii
esimerkiksi nykyaikana voimakkaasti yleistynyt
poikkitieteellisen tutkimus, joka seuraa havainnosta, että ongelmat ovat niin monimutkaisia,
ettei niitä kyetä ratkaisemaan yhden yksittäisen
tieteenalan tarjoamin välinein. Samalla se kielii
pirstoutuneessa tieteessämme edelleen elävästä
synteesin tarpeesta. Synteesin tarpeesta kertoo myös sellaisten
uusien tieteiden kuin kulttuurintutkimuksen
syntyminen, joka perustuu oivallukseen, että
koko ihmisten luoma monialainen rikas kulttuuri voidaan ottaa kokonaisuudessaan tutkimuksen ja teorioinnin kohteeksi ja tuottaa siltä
pohjalta aivan uudenlaista tietoa todellisuudesta. Kulttuurintutkimuksen ongelmana on kuitenkin se, että sen sisällä tehdään tutkimusta
monenlaisin metodein, erilaisista teoriataustoista käsin ja erilaisista aiheista, joten tällainen kirjo tuottaa myös monia erilaisia tietokäsityksiä.
Kulttuurintutkimuksenkaan ei siis kannattane
pyrkiä miksikään ”kattotieteeksi” tai ”kaiken
teoriaksi”. Tiedon historian valossa sellainen
totalitarismi on aina Prokrusteen vuode ja johtaa dogmatismiin, joka pysäyttää tiedon kasvun. Ehkä eniten eri tieteenalojen tiedon hallintaa
tarvitaan edelleen ihmisten maailmankatsomusten, elämän kokonaiskuvien, rakentamiseen.
Myös tämä on meidän ihmisten perustarve, jota
olemme pyrkineet tyydyttämään monenlaisilla
uskonnoilla ja ideologioilla. Nämä ”maailmanrunot”, kuten Thomas Mann niitä kutsuu, ovat
tieteen ja taiteen ohella olleet aina ihmisen luoman kulttuurin keskeistä sisältöä, vaikka ovat
monesti osoittautuneetkin vääriksi yleistyksiksi
ja tiedon kehityksen kahlitsijoiksi.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tietokirjailija.
­
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
TIETEENALAT DIALOGISSA
Uskali Mäki
Tieteidenvälisyys on ajassamme jyskyttäviä iskusanoja. Se kaikuu tiedepolitiikan ja -hallinnon
kokoushuoneissa, akateemisissa juhlapuheissa ja
yliopistojen ohjelmallisissa julistuksissa sekä tietenkin tutkimusrahoituksen hakuilmoituksissa ja
hakemuksissa. Pääsanoma on selkeä: sitä tarvitaan enemmän. Tutkimusaloja yllytetään lyöttäytymään läheisempiin tekemisiin toistensa kanssa,
monestakin syystä. Tämän ajan pontimina ovat
ennen kaikkea tieteen ulkopuolella asettuvat tarpeet, jotka voivat liittyä esimerkiksi liiketoimintaa edistäviin innovaatioihin tai ekologisesti ja
taloudellisesti kestävän kehityksen haasteisiin.
Mutta suuri osa tieteidenvälisyyttä on ollut tieteenharjoituksen hiljaista arkipäivää – laboratorioissa, kenttähankkeissa ja mallinrakentajien liitutauluilla.
Tieteidenvälisyys on keskeisessä asemassa
aikamme tiedejärjestelmän retoriikassa ja käytännöissä. Siihen nähden sitä ymmärretään
kovin huonosti. Näistä syistä tieteidenvälisyyttä
itseään on syytä perusteellisesti tutkia. Tähänastisessa tutkimuksessa näyttäisi olevan kahdenlaisia painotuksia, joita on hyvä täydentää
muilla näkökulmilla, jotta kuva tieteidenvälisyydestä olisi sekä kattavampi että kirkkaampi.
Ensinnäkin siinä ovat korostuneet uudet ”transdisiplinaarisuuden” versiot, joissa akateemisia
ja ei-akateemisia näkökulmia pyritään yhdistelemään käytännöllisten ongelmien ratkaisemiseksi. Huomiota tulee enemmän kiinnittää tieteidenvälisyyden koko palettiin, johon kuuluu
kirjava joukko tapoja, joilla tieteenalat voivat
olla kontaktissa keskenään, riippumatta tämän
välittömästä käytännöllisestä relevanssista. Toi-
seksi, tieteidenvälisyyttä on toistaiseksi tutkittu
lähinnä sosiologian, hallinnon, koulutuksen ja
bibliometriikan näkökulmista. Näitä on tähdellistä täydentää tieteenfilosofisella näkökulmalla,
joka kykenee valaisemaan uusia tieteidenvälisyyden aspekteja ja onkaloita.
AID (Agora for Interdisciplinary Debate) on
tieteiden ja tutkimusalojen kohtaamisille viritetty keskustelufoorumi, jota Helsingin yliopistossa koordinoi Suomen Akatemian yhteiskuntatieteiden filosofian huippuyksikkö (joka tunnetaan
myös nimellä TINT). Kahta tai useampaa tieteen tai tutkimuksen alaa tai suuntausta edustavat tutkijat keskustelevat samasta teemasta.
He esittelevät näkökulmiaan ja pohtivat niiden
keskinäissuhteita – millä tavoin ne ovat erilaisia ja samanlaisia, olisiko niillä opittavaa toisiltaan, täydentävätkö ne toisiaan vai kilpailevatko
keskenään, olisiko niiden yhteistyölle tai muulle
vuorovaikutukselle tarvetta ja edellytyksiä jne.
Tieteenfilosofien roolina on parhaansa mukaan
pyrkiä provosoimaan keskustelua ja auttaa rakentamaan siltoja tutkimusalojen välille – AID on
nimensä mukaisesti myös avustusprojekti!
Tieteessä tapahtuu julkaisee valikoiman
AIDin istuntojen synnyttämiä lyhyitä kirjoituksia. Sarjan aloittavat Olli Tahvonen ja Mikko
Mönkkönen kommenteilla taloustieteen ja ekologian suhteista.
AIDin verkko-osoite: http://www.helsinki.fi/
tint/aid.htm
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja TINTin johtaja.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
43
Ekologian ja taloustieteen välisen yhteistyön
ongelmista
Olli Tahvonen
Yleisen käsityksen mukaan ekologia ja (kansan)
taloustiede edustavat jokseenkin vastakkaisia
näkökulmia luonnonvarojen käytön kysymyksiin.
Lukuisten koululaisten käsissä kuluneessa lukion
biologian oppikirjassa (Valste ym. 1993) esitettiin
nykytaloustieteen kehittyneen ekologiaa aikaisemmin ja ajanjaksona, jolloin luonnonvarat eivät
olleet niukkoja, kun taas ekologiassa taloustieteestä poiketen ei voida hyväksyä rajattomia luonnonvaroja eikä lyhyttä aikajännettä. Vastaava ymmärrys on edelleen yleistä myös tutkijoilla1.
Valtaosa taloustieteen tutkimuksesta toki kohdistuu muuhun kuin ympäristökysymyksiin ja
nojaa siihen, että tarkastelun ulkopuolella olevat hyödykkeet ovat oikein hinnoiteltuja, joko
markkinoiden tai julkisen vallan taholta. Tietty osa taloustieteestä, luonnonvara- ja ympäristötaloustiede, tutkii luonnonvarojen käyttöä.
Tämän tutkimusalan juuret ovat jo klassisessa
taloustieteessä, ja nykyisessä tutkimuksessa ekologisten mallien soveltaminen on jokapäiväistä. Mallien paradigmaattisena lähtökohtana on
ottaa luonnonvarojen käytön tavoitteet taloustieteestä ja käytön luonnontieteelliset rajoitteet
suoraan ekologisesta tutkimuksesta. Taloustieteen lähtökohtaa, jossa nojataan tavoitteiden
muotoilussa (hyvin informoitujen) kansalaisten
preferensseihin ja yhteishyödykkeitä koskevan
päätöksenteon toteutumiseen edustuksellisen
demokratian keinoin, saatetaan kuitenkin eko1 Esimerkiksi Hiedanpää (2012) kirjoittaa ympäristötutkimuksen monitieteisyyttä käsittelevässä teoksessa
artikkelissaan Taloustiede: ”Taloustieteilijät eivät kykene näkemään kauas; vakava ongelma ympäristönsuojelulle.” Kommenttina on todettava, että luonnonvarataloustieteen dynaamisissa malleissa aikahorisontti
on miltei poikkeuksetta äärettömän pitkä.
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
logien piirissä pitää kestämättömänä. Taloustieteilijän näkökulmasta ekologiassa on aidon
monitieteisen otteen sijaan edelleen pyrkimystä
johtaa luonnonvarojen käyttö ja suojelu ekologisista ”faktoista”.
Luonnonvarojen käyttöön ja ympäristönsuojeluun sisältyy lukuisia kysymyksiä, joiden
tutkiminen puhtaasti ekologisina tai yhteiskunnallisina kysymyksinä ei vastaa ongelmien todellista luonnetta. Monitieteistä ekologis-taloudellista tutkimusta voitaneen tehdä
monista eri lähtökohdista, joista yksi on yhdistää valtavirtata­
loustieteen teoriaan ja metodeihin perustuvaa tiedettä valtavirtaekologian malleihin. Tämän lähtökohdan voisi olettaa
toimivaksi, koska ekologia ja taloustiede tutkivat rakenteellisesti varsin pitkälle samankaltaisia järjestelmiä, ja koska kummallakin alalla on
käytössä monia lähes analogisia mallirakenteita.
Esimerkkinä tästä on peliteoria, joka taloustieteessä nojaa yksilöiden rationaalisuuteen ja ekologissa evoluutioon. Kuitenkin kun tarkastellaan
kysymyksiä luonnonvarojen käytöstä ja ympäristönsuojelusta, alojen välinen yhteistyöpotentiaali on edelleen vajaakäytössä. Monitieteisyys
ilmenee häkellyttävän usein siten, että ymmärrys taloudellisista kysymyksistä ei ekologisissa
malleissa perustu taloustieteeseen vaan on sen
sijaan ekologien itsensä kehittämää. Ei toisaalta
voida kieltää sitä, että luonnonvarataloustieteen
mallien ekologia on usein perustunut liiallisiin
yksinkertaistuksiin.
Yksi esimerkki näistä ongelmista sisältyy
metsäntutkimukseen, joka on ollut Suomessa suhteellisesti ehkä laajempaa kuin missään
muualla. Perusteluna on metsäsektorin suuri
taloudellinen merkitys. Kuitenkin valtaosa tutkimuksesta on soveltavaa ekologiaa ja tietyltä
osin toteutettu siten, että sen varaan on vai­keaa
tai mahdotonta liittää aidosti taloustieteeseen
nojaavaa metsävarojen käytön tutkimusta. Erityisesti metsien kasvun ekologinen tutkimus on
nojannut keskeisesti käsitykseen, että metsävarojen käytön taloudellisena tavoitteena on maksimoida metsien kasvu ja kuutiotuotos. Tämä
lähtökohta on ohjannut ekologisten mallien
kehittämistä ja siitä seuraa, että malleihin voidaan parhaiten luottaa, kun metsiä hoidetaan
tämän tavoitteen mukaisesti. Vastaavasti näistä
lähtökohdista on johdettu metsäpolitiikan ”kestävyysajattelu”, metsien käyttöä voimakkaasti
säätelevä metsälainsäädäntö2 ja käytännön metsänhoidon ohjeisto. Monitieteisyys on tältä osin
merkinnyt sitä, että metsäekologian tutkijat ovat
toimineet läheisessä vuorovaikutuksessa (vahvimpien) eturyhmien kanssa ja ovat näin olettaneet lisänneensä tutkimukseensa kansantaloudelliset näkökohdat.
Suomalainen metsäpolitiikka on esimerkki klassisesta kiistasta ekologien ja taloustieteilijöiden välillä. Ongelmana on ollut hahmottaa
uusiutuvien luonnonvarojen (metsät, kalakannat) ”käytön talous”. Ekologeille lähtökohtana on ollut maksimaalinen kestävä käyttö, kun
taas taloustieteessä on perusteltua maksimoida
pitkän aikavälin taloudellinen ylijäämä. Näiden
lähtökohtien pohjalta luonnonvarojen puhtaasti raaka-ainenäkökulmasta määritellyt tehokkaan käytön politiikat voivat olla tyystin erilaisia. Suomalaisessa metsäpolitiikassa biologiselta
pohjalta määritelty maksimaalinen kestävä käyttö on kuitenkin ymmärretty taloustieteen näkökulmaksi metsävarojen käyttöön ja uudempana
ongelmana on ollut yhteensovittaa tämä ”taloudellinen tehokkuusajattelu” ja metsäluonnon
suojelu. Keskustelussa ei ole ymmärretty, että
maksimaalisen kestävän käytön juuret ovat eko2 Metsäpolitiikan ja vuotta 2014 edeltäneen metsälainsäädännön ”jäävuoren huippu” näkyy Korkeimman
hallinto-oikeuden päätöksessä (1120/1/07) vuodelta
2008, jossa todetaan: ”Sääntelyn tavoitteena on
siten, Suomen kansantalouden edun mukaisesti
taata metsien jatkuvasti mahdollisimman suuri puun
tuotto. Sanottu tavoite, joka ilmenee myös metsälain
8 ja 9§:stä, on ainakin pitemmän ajan kuluessa myös
yksityismetsänomistajien edun mukainen.”
logiassa, eivät taloustieteessä. Luonnonvarojen
taloustieteessä ajatus maksimaalisesta kestävästä
käytöstä on ollut yksi kritiikin pääkohde. Suuri
määrä lisäongelmia aiheutuu siitä, että luonnonsuojelun yhteensovittaminen käytöstä saatavan
taloudellisen ylijäämän tavoitteluun on hyvin
erilainen projekti verrattuna sen yhteensovittamiseen maksimaalisen kestävän käytön tavoitteluun.
Luonnonvarojen taloustieteeseen nojaavaa
metsävarojen käytön tutkimusta on merkittävästi vaikeuttanut se, että tavoite metsien maksimaalisesta kestävästä käytöstä on voimakkaasti
ohjannut metsäekologista tutkimusta ja erityisesti metsien kasvua kuvaavien mallien kehittämistä. Tämän seurauksena mallien luotettavuus
on tyypillisesti kyseenalaista, tai malleja ei voida
lainkaan soveltaa, jos maksimaalisen kestävän
käytön tavoitteesta luovutaan. Ongelma seuraa
siitä, että taloudelliset ratkaisut eivät pysy mallien ”käypyysalueella”. Taloustieteilijäkin uskaltanee epäillä, että ekologia–taloustiede-yhteistyön
vaikeuksien lisäksi aito ekologinen tieto metsien kasvusta jää puutteelliseksi, jos ei ymmärretä
esimerkiksi metsien luonnollisen (ja ilmaisen)
taimettumisen ja puiden luonnollisen kuolemisen prosesseja eikä eri-ikäisrakenteisten monen
puulajin metsien kehitystä.
Edellä kuvatut ongelmat eivät ole vain akateemisia. Metsänhoito on Suomessa (ja Ruotsissa) perustunut metsien hoitoon tasaikäisrakenteisina; maanmuokkaukseen, puuntaimien
istuttamiseen (tai siementen kylvöön), pienten
puiden harvennukseen ja avohakkuuseen. Tälle
ei ole nähty taloudellisesti käypiä vaihtoehtoja.
Aitoihin taloudellisiin tavoitteisiin perustuvassa monitieteisessä tutkimuksessa on viimeisen
vuosikymmenen aikana kuitenkin havaittu, että
metsien luontainen taimettuminen, isojen puiden harvennus, suuri vaihtelu kiertoajoissa ja
metsien hoito eri-ikäisrakenteisina ilman avohakkuita saattavat olla perinteisten toimenpiteiden kanssa täysin kilpailukykyisiä ja usein
taloudellisesti kannattavampia (Tahvonen 2004;
Jalonen ym. 2006; Tahvonen 2011). Tutkimustulosten ja näistä syntyneen julkisen keskustelun
paineessa metsälainsäädäntöä uudistettiin ensin
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
45
vuonna 2006 ja uudestaan vuodesta 2014 alkaen. Jälkimmäisessä uudistuksessa hyväksyttiin
metsien hoito eri-ikäisrakenteisina ilman avohakkuita. Hämmentävää on, että tämän vaihtoehdon eliminointi on aikaisemmin ollut metsälainsäädännön ja -politiikan päätavoitteita
ja keskeinen osa suomalaisen metsäpolitiikan
menestystarinaa. Vastaava keskustelu metsäpolitiikan rajoittuneisuudesta on alkanut Ruotsissa.
Soveltavassa ekologiassa on ilmeinen tavoite
esittää pitkälle meneviä luonnonvarojen käyttöä koskevia ohjeita. Usein nämä ohjeet yritetään mahdollisimman pitkälle johtaa puhtaasti
ekologisista lähtökohdista. Ongelmien monitieteisyyden takia tämä kuitenkin vie ongelmiin.
Tästä on toisena esimerkkinä ekologian kansainvälisesti tunnetuin syventävien opintojen
oppikirja (Begon ym. 2006). Sen uusiutuvien
luonnonvarojen käyttöä koskevassa osassa esitellään maksimaaliseen kestävään tuotokseen
perustuva malli. Analyysin jälkeen tuodaan
esille taloudellinen näkökulma ja epäilyttävässä valossa esitetyt käsitteet ”voitto” ja ”diskonttaus”. Taloudellisen lähestymistavan esitetään
epäonnistuvan tulevien hyötyjen ja populaatioiden kasvuedellytysten huomioonotossa (ja
jopa koronkorkolaskennassa). Johtopäätöksenä
opiskelijoille esitetään, että vaikka taloudellista
näkökulmaa ei voitaisi tyystin sivuuttaa, tämän
huomioonottamisessa tarvitaan ”uutta taloustiedettä”, joka ei nykytaloustieteen tapaan sivuuta työttömyyttä, tulevaisuuden nälkäisiä suita ja
muita kuin kaupallisia arvoja. Arvioni mukaan
opiskelijan johtopäätöksenä tästä on, että on
varmempaa nojata puhtaasti ekologisiin käsitteisiin ja unohtaa perin pohjin epäonnistunut
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
nykytaloustiede. Oppikirjassa kuitenkin kritisoidaan kirjoittajien omaa kuvitelmaa taloustieteestä, sorrutaan alkeellisiin virheisiin ja sivuutetaan kokonaan esimerkiksi luonnonvarojen
käyttöä koskeva monitieteinen taloudellinen
tutkimus. Ekologian maailmanlaajuisesti käytetyimmän oppikirjan viisi eri painosta ovat näin
tulleet juurruttaneeksi monitieteistä yhteistyötä
haittaavia ennakkoluuloja yli vuosikymmenien.
Vaihtoehtona olisi esittää esimerkkejä hedelmällisestä ekologis-taloudellisesta yhteistyöstä ja
tähän liittyvästä laajasta potentiaalista, josta on
lukuisia esimerkkejä monien biologisten luonnonvarojen käytön tutkimuksessa.
Kirjallisuus
Begon, M, Townsend, CR ja Harper JL. Ecology: from individuals to ecosystems. Blackwell, MA, 2006.
Hiedanpää J. Taloustiede. Teoksessa Monitieteinen ympäristötutkimus, Lummaa ym. (toim.), Gaudeamus, 2012.
Jalonen, R. ym. (toim.) Uusi metsäkirja. Gaudeamus, Helsinki 2006.
Tahvonen, O, Leppänen, T., Hyytiäinen, K., Laakso, T., Määttä, T. ja Viitala, E. Puuntuotannolliset ja taloudelliset
tavoitteet Suomen metsälainsäädännössä. Joensuun
yliopiston oikeustieteellisiä julkaisuja 12, 2004.
Tahvonen, O. Optimal structure and development of uneven-aged Norway spruce forests. Canadian Journal of
Forest Research 41: 2389–2402, 2011.
Valste, JS, Airimo, M, Holopainen, I, Koivisto, T ja Viitanen, P.
Biologia: toimiva eliömaailma, perinnöllisyys ja evoluutio. WSOY, Porvoo, 1993.
Kirjoittaja on kansantaloustieteilijä, joka toimii
Helsingin yliopiston metsätieteiden laitoksella
kansantaloudellisen metsäekonomian professorina.
Taloustiede ja kestävä kehitys – ekologin näkökulma
Mikko Mönkkönen
Ekologia on tiede, joka tutkii eliöiden suhdetta
ympäristöönsä. Ekologiaa raamittaa evoluutioteoria ja periaatteessa kyse on evolutiivisestä näytelmästä ekologian näyttämöllä (Hutchinson 1965).
Tieteenalan keskeinen sisältö on tutkia, kuinka eliöt muuttavat rajallisia ja usein voimakkaasti kilpailtuja resursseja mahdollisimman suureksi jälkeläismääräksi. Yksilö, joka tässä parhaiten onnistuu, siirtää omia geenejään seuraavaan sukupolveen muita yksilöitä enemmän. Evoluution tuottamat keinot
tässä kisailussa ovat moninaiset. Resurssien käytön
ja tulosten maksimoinnin näkökulma määrittelee
ekologian luonnon taloustieteeksi, missä evoluu­
tion periaatteet muodostavat markkinat.
Taloustiede puolestaan tutkii, kuinka rajalliset
resurssit voidaan jakaa rationaalisesti usein keskenään ristiriitaisten tavoitteiden välillä; kuinka
ihmisyksilöt ja yhteiskunnat suhtautuvat resursseihinsa, niiden käyttöön, jakamiseen, jalostamiseen ja kauppaan. Samankaltaisuus taloustieteen lähtökohdissa ekologiaan on ilmeinen:
taloustiede on ihmisen ekologiaa. Tieteenalojen yhteinen perusta luo hyvät mahdollisuudet
monitieteiseen tarkasteluun erityisesti uusiutuvien luonnonvarojen käytön kysymyksissä.
Miksi nämä lähestymistavat usein ymmärretään
yhteensovittamattomiksi ja kilpaileviksi? Käsittääkseni syy on perinteisen taloustieteen kapeassa näkemyksessä, jonka mukaan ekologiset
systeemit ovat markkinoiden sisäisiä rakenteita.
Ihmisen talous perustuu suurelta osin ekosysteemien, nykyisten tai menneiden, toimintaan
ja tuotantoon. Kaikki uusiutuvat luonnonvarat
– ja osa uusiutumattomista – ovat ekosysteemien toiminnan tuloksena syntyneitä resursseja.
Toimivat ekosysteemit tarjoavat kuitenkin myös
muita, hankalammin taloudellisesti arvotettavia
hyödykkeitä ja palveluita. Metsät kasvavat puuta,
jota voidaan käyttää teollisuuden raaka-aineena. Mutta metsät monien taloudellisten ja kulttuuristen palveluiden ohella osallistuvat muun
muassa ilmaston säätelyyn sekä veden kiertoon
ja saatavuuteen. Näiden ekosysteemipalveluiden
taloudellinen arvottaminen on viimeaikaisessa
keskustelussa ja tutkimuksessa käyttöön otettu lähestymistapa tuoda elinympäristöömme
liittyvät kysymykset rationaalisen päätöksenteon piiriin. Lähestymistavan perustana on oletus, että vain taloudellinen arvottaminen tekee
näistä vaikeasti markkinamekanismein hallittavista ekosysteemien ominaisuuksista läpinäkyviä. Tuotannon, palveluiden ja käytön arvottaminen viittaa ekosysteemien arvoon ihmiselle,
joiden oletetaan toimivan rationaalisesti ja tietoon perustuen. Näiden arvojen summa muodostaa taloudellisen kokonaisarvon, jota käytetään päätöksen teon perustana. Jos kuluttajien
ja yhteiskunnan arvostukset eivät kuitenkaan
ole ekosysteemin kestävän käytön mukaisia, ei
myöskään tuotettu taloudellinen arvo voi heijastaa kestävyyden vaatimuksia (Admiraal ym.
2013). Ihmisten preferensseihin perustuva luonnon ekosysteemien arvottaminen heijastaa usein
enemmän erilaisten politiikkakeinojen (esim.
elinkeinotuet) vaikutusta kuin ekosysteemien
todellista tilaa tai pitkänaikavälin tuotantopotentiaalia. Siksi preferenssiperusteinen arvottaminen vain sattumalta osuu yhteen ekosysteemien toiminnan todellisen yhteiskunnallisen
arvon kanssa.
Ekosysteemit toimivat ja tuottavat palveluita rakenteensa, lajien ja niiden muodostamien populaatioiden ja yhteisöjen varassa. Luonnon ekosysteemit ovat tyypillisesti monilajisia
ja yksinkertaisimmillaankin kuvattavissa moni-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
47
mutkaisina vuorovaikutusverkkoina (Wirta ym.
2014). Monimuotoisuus on ekologisten systeemien perusominaisuus. Monimuotoisuus turvaa systeemien vakauden, vastustuskyvyn häiriöihin sekä palautuvuuden häiriöiden jälkeen
(Cardinale ym. 2012). Häiriöihin eri lajit reagoivat erilaisin tavoin ja viiveellä. Siksi ekosysteemien vasteet esimerkiksi ihmisen aiheuttamiin
häiriöihin ovat usein vaikeasti ennustettavia ja
sisältävät viivästettyjä takaisinkytkentöjä. Talou­
dellisen arvottaminen perustuu välittömiin
muutoksiin systeemin tuottamien palveluiden
ja tuotteiden määrässä, rajahyödyissä ja -kustannuksissa. Lajien sukupuutot ja siitä seuraavat
menetykset ekosysteemien vakaudessa ja palautuvuudessa voivat kokonaan jäädä arvottamisessa huomiotta, koska systeemin toiminta lyhyellä
aikavälillä voi pysyä muuttumattomana. Lisäksi
tämänhetkinen ekosysteemipalveluiden taloudellinen arvo perustuu pääasiassa muutamien
toiminnallisesti tärkeiden lajien tai lajiryhmien läsnäoloon. Miksi siis pyrkiä säilyttämään
luonnon lajikirjoa kokonaisuutena, ylenpalttista monimuotoisuutta, kun se ei ole taloudellisen
arvon kannalta tärkeää? Taloudellinen arvottaminen ei siksi useinkaan pysty kuvaamaan
ekosysteemin todellista tilaa eikä kerro systeemin kyvystä tuottaa palveluita myös tulevaisuudessa. Tässä kuvattu luonnontaloustiede ei
palvele luonnonvarojen kestävää käyttöä kuin
käsitteen suppeimmassa mielessä. Taloudellisen arvottamisen tulokset eivät kerro, kuinka
monimuotoisuutta tulisi hoitaa, jotta turvataan
ekosysteemien tuottamat hyödyt laajemmassa
tila- ja aikaperspektiivissä. Suppeaan talousanalyysiin perustuva päätöksenteko ei tule tuottamaan kestäviä ratkaisuja.
Hyvä esimerkki kapea-alaisesta luonnonvaratieteestä on metsäntutkimus, joka tähtää puiden kasvun ja puuntuotannon maksimointiin
pyrkivien metsänkäsittelymuotojen kehittämiseen. Tämä tutkimus perustuu empiirisiin malleihin metsiköiden tai puuyksilöiden kasvusta
erilaisissa tilanteissa. Puiden kasvu pohjoisissa
metsissä osataan tutkimustradition perusteella
kohtuullisen luotettavasti ennustaa olettaen, että
metsien käsittelyssä noudatetaan tiettyjä ennalta
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
määrättyjä käsittelyketjuja. Tällainen metsäntutkimus ei näe metsää puilta vaan sivuuttaa kaiken
laajemman näkemyksen metsäekosysteemien
toiminnasta ja metsien tuottamista palveluista
ja arvoista. Tutkimustradition perusteella luodut suositukset metsien kasvattamisesta vain
yhden ekosysteemipalvelun (puun tuotannon)
maksimoimiseksi ovat usein ristiriidassa muiden palveluiden tuottamisen kanssa puhumattakaan luonnon monimuotoisuuden säilyttämisestä (Mönkkönen ym. 2014). Puuntuotannon
maksimoiminen ei välttämättä ole yhteiskunnan
tai metsänomistajan edun mukaista (Tahvonen
2011) ja lisäksi se voi vaarantaa metsien pitkän
aikavälin kyvyn tarjota hyötyjä ja palveluita.
Näkemys ekosysteemeistä vain markkinoiden sisäisinä systeemeinä voi johtaa absurdeihin tilanteisiin, kuten Panu Halme ja Janne S.
Kotiaho (2013) osoittavat. Metsissä energiapuun teollinen korjuu on uusi luonnonvarojen
hyödyntämismuoto, jossa tavoite on Suomessa korjata 8–12 miljoonaa kuutiometriä puuta
vuosittain käytettäväksi metsähakkeena energian tuotantoon. Pääosa tullaan korjaamaan hakkuutähteistä, kannoista, latvuksista ja oksista.
Talouden näkökulmasta energiapuun korjuu
on nähty kannattavaksi, vaikka puiden kasvuun
energiapuun korjuulla on negatiivinen vaikutus (Helmisaari ym. 2011). Energiapuun korjuu
poistaa merkittävän osan hakkuualoille muuten
jäävästä puuaineksesta, mutta tämän resurssinpoiston tarkkoja ekologisia vaikutuksia ei ole
ehditty tutkimaan (Eräjää ym. 2010). Samaan
aikaan energiapuun lisääntyvän korjuun kanssa
on nähty tarpeelliseksi paikata puuntuotannon
maksimoinnista koituvia suurimpia virheitä
metsien monimuotoisuudelle lisäämällä talousmetsien säästöpuiden ja lahoavan puuaineksen
määrää ennallistamalla. Metsistä toisaalta korjataan puuta yhä intensiivisemmin ihmisen tarpeisiin ja toisaalta puuta pyritään säästämään
muiden organismien resurssiksi; molempia toimia tuetaan verovaroin. Energiapuun korjuun
mittasuhde huomioonottaen sillä moninkertaisesti mitätöidään metsien terveydentilaa ja pitkän aikavälin kestävyyttä palvelevien toimenpiteiden vaikutukset.
Edellä esiin nostetut taloudellisen arvottamisen ongelmat eivät ole taloustieteen sisäisiä.
Ongelman ydin on liian kapea näkemys talous­
tieteestä. Taloustiede ei ole kahlittu lyhyen aikavälin osaoptimointeihin, vaan taloustieteen
teoria ja välineet mahdollistavat asioiden tarkastelun määrittelemättömän pitkissä aikahorisonteissa ja useiden samanaikaisten tavoitteiden
tarkastelun. Ratkaisuna kestävyyden ongelmiin on ottaa ekologia ja sen teoriat lähtökohdiksi luonnonvaratalouden kysymyksissä. Tässä lähestymistavassa ekologinen systeemi ei ole
markkinoiden sisäinen rakenne, vaan päinvastoin ihmisen talous nähdään osana biosfääriä.
Haasteeksi luonnonvarataloustieteilijöille jää
sopeutua ekologisen kestävyyden ensisijaisuuteen erityisesti suuren mittaluokan kysymyksissä, jotka lukeutuvat varovaisuuden periaatteen
piiriin. Ekologien haaste on oivaltaa, että luonnonvarojen kestävään käyttöön liittyvät haasteet
eivät ole puhtaasti ekologisia ja että haasteeseen
vastaaminen edellyttää vuoropuhelua eri tieteiden välillä.
Eräjää, S., Halme, P., Kotiaho, J.S., Markkanen, A. & Toivanen, T. 2010. The volume and composition of dead
wood on traditional and forest fuel harvested clearcuts. Silva Fennica 44, 203–211.
Halme, P. & Kotiaho, J.S. 2013. Keskittämällä kohti ekologisesti ja taloudellisesti kestävää metsätaloutta. Luonnon Tutkija 1–2/2013, 31–38
Helmisaari, H.-S., Hanssen K.H., Jacobson, S., Kukkola, M.,
Luiro, J., Saarsalmi, A., Tamminen, P. & Tveite, B.
2011. Logging residue removal after thinning in Nordic boreal forests: Long-term impact on tree growth.
Forest Ecology and Management 261, 1919–1927.
http://dx.doi.org/10.1016/j.foreco.2011.02.015
Hutchinson, G.E. 1965. The ecological theatre and the evolutionary play. Yale University Press.
Mönkkönen, M., Juutinen, A., Mazziotta, A., Miettinen, K.,
Podkopaev, D., Reunanen, P., Salminen, H. & Tikkanen, O.-P. 2014. Spatially dynamic forest management
to sustain biodiversity and economic returns. J. Environ. Manage. 134, 80-89. http://dx.doi.org/10.1016/j.
jenvman.2013.12.021
Tahvonen, O. 2011. Optimal structure and development of
uneven-aged Norway spruce forests. Can. J. For. Res.
41, 2389–2402.
Wirta, H.K., Hebert, P.D.N., Kaartinen, R., Prosser, S.W.,
Várkonyi, G. & Roslin, T. 2014. Complementary
molecular information changes our perception of
food web structure. Proc. Natl. Acad. Sci. (painossa)
http://dx.doi.org/10.1073/pnas.1316990111
Kirjallisuus
Admiraal, J.F., Wossink, A., de Groot, W.T. & de Snoo, G.R.
2013. More than total economic value: How to combine economic valuation of biodiversity with ecological resilience. Ecological Economics 89, 115–122.
Cardinale, B.J., Duffy, J.E., Gonzalez, A., Hooper, D.U., Perrings, C., Venail, P., Narwani, A., Mace, G.M., Tilman, D., Wardle, D.A., Kinzig, A.P., Daily, G.C., Loreau, M., Grace, J.B., Larigauderie, A., Srivastava, D.S.
& Naeem, S., 2012. Biodiversity loss and its impact on
humanity. Nature 486, 59–67.
Kirjoittaja on Jyväskylän yliopiston soveltavan
ekologian professori, joka tutkii metsien monimuotoisuuden ja kestävän käytön kysymyksiä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
49
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Kun televisio vakoilee ja jääkaappiin tehdään
tietomurto
Ari Turunen
Oulun yliopiston tietotekniikan osasto tekee kansainvälisesti merkittävää tutkimusta konenäössä,
biosignaalien käsittelyssä sekä tietoturvassa. Tietoturvan merkitys on alkanut korostua entisestään,
koska uusia verkkovakoilutapauksia tulee ilmi
lähes viikoittain. Verkkovakoilu ja identiteettivarkaudet ovat suuria uhkia, mutta tekniikan kehittyessä on pidettävä huolta myös jääkaapista.
Puhutaan laitteiden internetistä (Internet of
Things), jossa laitteet kytkeytyvät tietoverkkoon
ja keskustelevat keskenään. Mitä jos et enää pääse vaikuttamaan tähän keskusteluun?
– Verkottuneisuuden leviäminen joka paikkaan,
kodinkoneista ajoneuvoihin on tietotekniikan
kehityksen seuraava luonnollinen askel, johon
mekin paneudumme, toteaa tietoturvatutkija
Pekka Pietikäinen.
Kalifornian ja Washingtonin yliopiston tutkijat onnistuivat murtautumaan kahden automerkin hallintajärjestelmiin. He onnistuivat sammuttamaan moottorin ja poistamaan jopa jarrut
toiminnasta. Tämä kerrotaan vuoden 2011 tutkimusraportissa, jonka julkaisi Center for Automotive Embedded Systems Security. Koska tulevaisuudessa kaikki kytkeytyy kaikkeen, luo se
valtavia tietoturvariskejä.
– Yksityisyys on varsin uhattuna, kun jokapaikan tietotekniikkaa käyttämällä tuotetaan
lukuisia määrä näennäisesti harmittomia tiedonpalasisia, joista voidaan yhdistellä varsin
kattava kokonaisuus henkilöstä. Turvalliset,
mutta täysin anonyymit tavat tunnistautua eri
palveluihin ovat tulevaisuudessa tarpeen.
Pietikäinen on ollut kiinnostunut tietoturvaasioista, koska työssä pääsee soveltamaan varsin
laaja-alaista osaamista.
50
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
– Pitää tietää kaikesta vähän aina rautatasosta ohjelmistokehitysprosesseihin. On kiehtovaa seurata teknologian kehitystä ja pyrkiä
ymmärtämään, miten erilaisia järjestelmiä on
rakennettu. Se vaatii ajattelua hieman laatikon
ulkopuolella, jotta voisi huomata millaisia heikkouksia tietojärjestelmien rakenteessa on. Myös
tulosten yhteiskunnallinen vaikutus voi olla
merkittävä.
Pietikäisen mukaan suomalaisen tietoturvatasotutkimuksen taso on korkea. Hyvää työtä
tehdään tutkimuslaitoksissa, alan yrityksissä ja
valtiollisissa toimijoissa, ja yhteistyömahdollisuudet niiden välillä ovat erinomaiset. Yhtenä
esimerkkinä on vuonna 2013 päättynyt Digilen ja Tekesin Cloud Software -ohjelma, jonka
veturiyrityksenä oli suomalainen tietoturvajätti F-Secure. Ohjelmassa oli oma tietoturvaan
erikoistunut kokonaisuus, jota johtivat Suomen
Ericsson ja Oulun yliopisto.
Sadat miljoonat ihmiset käyttävät tietämättään pilviteknologiaa hyödyntäviä palveluja verkon yli. Pilviteknologian myötä rajapintojen ja
sitä kautta riskitekijöiden määrä lisääntyy. Se
asettaa suuret vaatimukset myös tulevaisuuden
tietoturvalle. Ongelmana on se, että mahdollisuus tietoturvan räätälöintiin on yleensä pilvipalveluissa vähäinen, eikä käyttäjälle aina anneta takeita tiedon säilyvyydestä tai ohjelmistojen
tietoturvasta. Olennaista on, että käyttäjä tietää palvelun olevan turvallinen ja tunnettu sekä
käyttäjä todennetaan oikeaksi henkilöksi.
Cloud Software -ohjelman aikana Ericsson ja
F-Secure kehittivät omat pilvipalvelunsa. Ericssonin virtuaalinen pilvipalvelualusta on optimoitu televerkkoyritysten kommunikointipalvelujen tarpeisiin. F-Securen pilvipalvelu on
riippumaton laiteympäristöstä ja siinä on mukana mm. virustorjunta. Olennaista molemmille
palveluilla on se, että niiden tietoturvaan kiinnitetään paljon huomiota.
– Kansainvälisesti suomalaiset ovat tunnettuja mm. haavoittuvuuksien löytämisessä,
haavoittuvuustiedon koordinoinnissa, tietoturvallisuustilannekuvan luomisessa ja haittaohjelmilta suojautumisessa.
Oulun yliopiston tietoturvaryhmä löysi internet-selaimista yli sata haavoittuvuutta alkuvuodesta 2013. Se oli pienimuotoinen sensaatio ja
paransi huomattavasti selainten tietoturvaa.
Firefox on kokonaan ja Google Chrome enimmäkseen avoimen koodin projekti, jotka käyttävät paljon jaettuja kirjastoja. Tällöin korjatut
haavoittuvuudet auttavat yleensä parantamaan
tietoturvaa. Suurin osa löydetyistä haavoittuvuuksista on Oulun tietoturvatiimin professori
Juha Röningin mukaan epäsuorasti parantanut
melkein kaikkien Applen laitteiden, Androidpuhelinten ja älytelevisioiden turvallisuutta.
Kaikki haavoittuvuudet raportoitiin valmistajille, jotta ne korjattiin mahdollisimman
nopeasti. Haavoittuvuuksia löytyi myös antivirusohjelmista ja paljon käytetyistä kuva- ja ääniformaateista.
– Selaintestaus pohjautuu työhömme protokollatestauksen parissa, Pietikäinen kertoo.
Oulun yliopisto aloitti vuosituhannen vaihteesta PROTOS-nimisen projektin, jonka
pohjalta tutkimusryhmä sai uutta osaamista haavoittuvuuksien syvimmästä olemuksesta,
automaattisesta tiedon rakenteen päättelystä ja
mahdollisimman hyvien testitapausten luomisesta.
–Työssämme sovellamme esim. tietojenkäsittelyteorian ja bioinformatiikan perustutkimusta erittäin käytännöllisten lopputulosten,
turvallisten ohjelmistojen, aikaansaamiseksi.
Pietikäinen korostaa, että tietoturvaan ei riitä
yksi työkalu tai ohjelma. Eri työkaluja pitää koko
ajan kehittää ja käyttää samanaikaisesti.
– Tietoturva ei saa olla jälkikäteen ohjelmistoon liitettävä kilke, vaan se tulee ottaa huo­
mioon koko ohjelmistokehityksen elinkaaren
ajan. Ryhmämme lähtökohtana on, että turvalli-
suus täytyy rakentaa ohjelmistoihin sisään, millään erityisellä tietoturvaohjelmalla sitä ei saada
aikaan. Niinpä tuotamme työkaluja, joilla olemassa olevien ohjelmistojen turvallisuutta voidaan parantaa tai niiden toimintaa ymmärtää
paremmin.
Yksi sellainen on Radamsa, jolla pystyttiin
tunnistamaan lukuisat haavoittuvuudet internet-selaimissa. Oulun yliopiston kehittelemä
Radamsa on tehokas ja automatisoitu työkalupakki tietoturva-asiantuntijoille. Avoimeen
lähdekoodiin perustuvaan sovellukseen on
koottu parhaita ominaisuuksia aiemmin kehitellyistä automatisoiduista tietoturvan testaustyökaluista. Yrityspartnereina ovat olleet Ericsson,
Nokia, F-Secure, Google, Mozilla Foundation
ja WebKit.org. Radamsa tarjoaa apua tietoturvakehitystyön testaukseen. Sen avulla voi testata ohjelman kykyä toimia ja sietää vihamielisiä
syötteitä. Pietikäisen mukaan avainsana on järjestelmällisyys. Tietoturvaa tarkastellaan koko
ohjelmistokehityksen elinkaaren ajan, niin että
se on mukana jo vaatimusmäärittelyssä. Aina
kun pätkä koodia valmistuu, se testataan automaattisesti.
Pietikäisen mielestä Radamsa on työkaluna
ainutlaatuinen.
– Vastaavien työkalujen käyttö vaatii usein
huomattavan määrän työtä, tai työkalut ovat ”liian­
yksinkertaisia” ollakseen tehokkaita. Radamsa on
suunniteltu olemaan helppokäyttöinen, mutta silti erittäin tehokas.
Pietikäisen mielestä olennaista on luoda tietoturvallisuudesta tilannekuva, analysoida se
ja päättää minkälaisia välineitä käytetään. Pietikäisen mukaan toinen esimerkki suomalaisesta innovaatiosta tietoturvan parantajana on
Kyberturvallisuuskeskuksen (entinen CERT-FI)
HAVARO-järjestelmä.
Viestintäviraston ja Huoltovarmuuskeskuksen kanssa toteutetun järjestelmän tuottaman
tiedon avulla pyritään havaitsemaan tietoturvauhat mahdollisimman varhain. Näin suojaus
voidaan aloittaa ajoissa. Yritykset voivat liittyä
mukaan, jolloin ne voivat tarkkailla oman sisäverkkonsa tilannetta.
HAVARO tunnistaa
poikkeavaa verkkoliikennettä, joka on lähtöi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
51
sin yrityksen verkosta ja suuntautuu siihen.
Osa havainnoista saadaan Viestintäviraston
CERTFI:n yhteistyöverkoston kautta.
Oulun yliopistosta on syntynyt myös tietoturvaloukkaustietoon erikoistunut firma Clarified Networks. Toimintaan kuuluu tiedon kerääminen, analysointi, visualisointi ja raportointi.
– Suomi on haittaohjelmatilastoissa pärjännyt erinomaisesti ja mallimme on vähitellen
siirtynyt käyttöön muuallakin, kuten Virossa,
Belgiassa ja Islannissa. Erityisesti Autoreporter
ja HAVARO ovat herättäneet kiinnostusta kansainvälisesti ja ennen kaikkea toimintatavat, jossa vähillä resursseilla ja sopivilla työkaluilla saadaan mahdollisimman paljon aikaan.
Tästäkin huolimatta Pietikäisen mielestä
suurimmat tietoturvauhat suomalaisissa yrityksissä ovat haittaohjelmat eri muodoissa.
– Haittaohjelmat tulevat taloon esim. sähköpostista, webistä tai muistitikulta, ja niiden
monimuotoisuus on nykyisin valtava. Myös
työntekijöiden älypuhelimet ovat houkutteleva kohde hyökkäyksille. Liiketoiminnan jatkuvuuden varmistaminenkin pitäisi muistaa, pilviaikakautenakin. Miten kommunikoidaan, jos
ulkoistettu sähköposti on nurin koko päivän?
Kuinka nopeasti palvelut pystyttäisiin siirtämään toiselle palveluntarjoajalle ja mistä ne
varmuuskopiot lopulta löytyvät?
seksi. Kirjassa esitellään lyhyiden artikkeleiden
muodossa parhaiksi osoittautuneita käytäntöjä turvallisuuden ja yksityisyyden suojan varmistamiseen ketterissä ohjelmistoprojekteissa.
Lisäksi annetaan neuvoja ohjelmistojen toimintavarmuuden testaukseen, turvallisuusmetriikoihin ja luottamuksen hallintaan.
– Tutkimusprojektien tulokset jäävät usein
vaikeasti lähestyttäviksi akateemisiksi julkaisuiksi ja yritysten sisäiseksi osaamiseksi. Cloud
Software -ohjelmassa halusimme tuoda tulokset
helposti lähestyttävässä muodossa laajemmalle
yleisölle (esim. PK-yritykset), ja niinpä kokosimme työstämme Handbook of the Secure Agile
Software Development Life Cycle -kirjan.
Voisiko Suomesta tulla tietoturvan Sveitsi?
Maa, johon kannattaa tallentaa dataa?
– Ei se mahdotonta ole, yhteiskuntamme on
vakaa, osaamispohja erinomainen ja sijaitsemme edelleen lännen ja idän välissä.
Kirjallisuutta
PROTOS-projekti: https://www.ee.oulu.fi/research/ouspg
PROTOS ja media esim.: http://www.computerworld.com/s/
article/68932/SNMP_Vulnerability_Offers_3_200_
Reasons_to_Worry
Haittaohjelmatilasto:
http://www.f-secure.com/weblog/
archives/00001806.html
http://www.autosec.org/publications.html
https://www.ee.oulu.fi/research/ouspg/Radamsa Opas tietoturvasta
Pietikäinen toimitti yhdessä Juha Röhningin
kanssa opaskirjan tietoturvasta. Se julkaistiin
viime tammikuussa ja se kokoaa Cloud Software
-ohjelman kokemukset tietoturvan parantami-
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN
Työväenliikkeen kirjasto – Helsingin yliopiston kirjaston
liitännäiskirjasto
Alpo Väkevä
Työväenliikkeen kirjasto on vuonna 1987 perustettu kaikille avoin tieteellinen erikoiskirjasto,
jonka aloja ovat työväestön ja työväenliikkeen
tutkimus. Kirjastoa ylläpitää Työväenperinne –
Arbetartradition ry. Kirjasto on Helsingin yliopiston kirjaston liitännäiskirjasto ja kirjaston
kokoelma on pääosin Helsingin yliopiston kirjaston Helka-tietokannassa.
Kirjaston kokoelma käsittelee työväestöä ja
työväenliikettä niin politiikan, kulttuurin kuin
työelämän näkökulmista. Kokoelmaan kuuluu
Työväen Arkiston ja Kansan Arkiston kirja- ja
lehtikokoelmat, jotka on lahjoitettu kirjastolle sen perustamisen yhteydessä. Tämän lisäksi
kokoelma on täydentynyt joka vuosi kirjahankintojen ja -lahjoitusten myötä.
Kokoelman keskeisiä osia ovat työväenyhdistysten ja -puolueiden sekä ammattiyhdistysliikkeen järjestöjen aineistot, työväestön aatteellinen
ja ideologinen kirjallisuus, työväenliikkeessä toimineiden henkilöhistoriat, osuustoiminta
ja työväenkulttuuri. Kirjaston erilliskokoelmat
muodostavat myös tärkeän osan kokoelmasta.
Nämä kokoelmat ovat: venäjänkielinen kirja- ja
lehtikokoelma, amerikansuomalainen kirjakokoelma, Espanjan sisällissotakokoelma, Internationaalit-kokoelma sekä Suomen sisällissota
-kokoelma. Lisäksi kirjastossa on paljon muuta aineistoa yhteiskunta- ja ihmistieteiden alalta
sekä laaja kaunokirjallisuuskokoelma.
Kokoelmassa on monografioita noin 118 000
kappaletta, pienpainatteita noin 30 000 kappaletta ja aikakausijulkaisuja noin 5 500 nimekettä. Kokoelman kartunta on noin 3 000 nimekettä
vuodessa.
Kirjastoa ylläpitävä Työväenperinne ry julkaisee yhteistyössä muiden Suomen työväen
perinnelaitosten kanssa Työväentutkimus-vuosikirjaa. Työväentutkimus on työväen ja työväenliikkeen historiaa sekä yhteiskunnallisia aiheita
käsittelevä tieteellinen julkaisu. Vuosikirja on
myynnissä 10 euron hintaan työväen perinnelaitoksissa, ja sen voi tilata itselleen Työväenliikkeen kirjaston kautta.
Kirjastossa järjestetään noin kerran viikossa
suuren suosion saaneita kirjakahviloita, joissa
käsitellään ajankohtaisia tiede- ja kaunokirjoja.
Tänä keväänä kirjakahvilavieraina ovat muun
muassa Marjaliisa Hentilä, joka saapuu 10.4.
keskustelemaan kirjastaan Sovittelija Matti Paasivuori 1866–1937 ja Ville Kivimäki, joka saapuu
22.4. keskustelemaan kirjastaan Murtuneet mielet.
Lisäksi kirjastossa järjestetään paljon muuta
toimintaa, kuten taidenäyttelyitä ja seminaareja.
Tänä keväänä kirjastossa alkaa Studia Generalia -luentosarja, jossa käsitellään ajankohtaisia
yhteiskunnallisia aiheita. Luentosarjan järjestää
Työväenkirjaston ystävät, joka on kirjaston toimintaa tukeva ja työväenperinnetoimintaa edistävä järjestö. Tämän vuoden tapahtumista on
syytä mainita maaliskuun alussa järjestetty Matti Kuusi 100 vuotta -seminaari.
Tietoa kirjaston tulevista tapahtumista löytyy
kirjaston nettisivuilta (www.tyovaenperinne.fi)
ja kirjastossa jaossa olevasta tapahtumaesitteestä. Kirjaston osoite on Sörnäisten rantatie 25 A 1,
00500 Helsinki.
Kirjoittaja on kirjastovirkailija.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
53
KESKUSTELUA
Bioetiikan ala Turussa laaja-alainen
Veikko Launis ja Petter Portin
Bioetiikan kysymyksiä on tutkittu Suomessa pitkään Turun yliopiston filosofian oppiaineessa.
Bioetiikan ala on ymmärretty laaja-alaisesti, ja
perinteisen lääketieteen etiikan lisäksi siihen on
katsottu kuuluvan esimerkiksi ympäristöfilosofian
ja eläinetiikan kysymykset sekä yleiset ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin ja terveyteen
liittyvät filosofiset ongelmat. Bioetiikan yhteiskunnallinen ulottuvuus ja kansainvälisyys ovat painottuneet turkulaisessa tavassa tehdä bioetiikkaa.
Heikki Saxénin (Tieteessä Tapahtuu 1/2014)
peräänkuuluttamaa bioetiikan aseman vahvistamista on pidettävä kannatettavana. On kuitenkin syytä tarkentaa, että tässä tapauksessa pyörää
ei tarvitse keksiä ainakaan kokonaan uudelleen.
Turun yliopistolla on vahva ja pitkä historia
bioetiikan tutkimuksessa, opetuksessa ja asiantuntijatoiminnassa aina professori Juhani Pietarisen ajoista lähtien. Turku on myös ainoa
suomalaisyliopisto, jossa on erityinen tiedekuntarajat ylittävä lääketieteellisen etiikan professuuri. Bioetiikan ala on ymmärretty Turussa
laaja-alaisesti. Perinteisen lääketieteen ja hoitotieteen etiikan lisäksi siihen on katsottu kuuluvan esimerkiksi elinympäristöön ja eläinten kohteluun liittyvät kysymykset sekä yleiset
ihmisen fyysiseen ja psyykkiseen hyvinvointiin
ja terveyteen liittyvät filosofiset ongelmat. Tutkimustoiminnan ohella bioetiikan yhteiskunnallinen ulottuvuus (yliopiston kolmas tehtävä) ja
kansainvälisyys ovat painottuneet turkulaisessa
tavassa tehdä bioetiikkaa.
1990-luvulla Turkuun perustettiin bioeettisen
osaamisen keskittymä, Bioetiikan keskus. Ennen
keskuksen perustamista Turun yliopistossa oli
toiminut jo useita vuosia bioetiikan ohjausryhmä, jonka jäsenet edustivat eri tieteenaloja ja
54
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
yhteiskunnallisen toiminnan sektoreita.
Viimeksi kuluneiden 20 vuoden aikana
Bioetiikan keskuksen tutkijat ovat osallistuneet julkiseen keskusteluun antamalla satoja asiantuntijalausuntoja ja haastatteluja. Ne
ovat myös pohjustaneet poliittista päätöksentekoa ja viranomaisohjeistamista. Tutkijat ovat
myös toimineet jäseninä useissa paikallisissa,
valtakunnallisissa sekä kansainvälisissä eettisissä toimikunnissa ja lautakunnissa (geenitekniikan lautakunta, biotekniikan neuvottelukunta,
TUKIJA, Tutkimuseettinen neuvottelukunta,
KELA:n eettinen toimikunta, Varsinais-Suomen
sairaanhoitopiirin eettinen toimikunta, Pohjoismainen bioetiikkakomitea, eläinkoelautakunta
jne.). Tutkijoiden toimintaprofiili on kuitenkin
ollut ennen muuta akateeminen, ensisijaisena
tavoitteenaan on ollut tehdä kansainvälistä huipputason tutkimusta sekä suodattaa uusinta tutkimustietoa bioetiikan opetukseen. Bioetiikan
asiantuntijat tulevat yleensä hyvin kuulluksi ja
tutkimukseen pohjautuvalle asiantuntemukselle
on paljon käyttöä. Bioetiikan asiantuntemus on
käsitteenä yllättävän lavea eikä se voi olla yksin
ammattifilosofien käsissä.
Turkulaisessa bioetiikan tutkimuksessa esillä
olleita kysymyksiä ovat erityisesti seuraavat: riskinhallinta ja ennalta varautumisen ongelmat,
sairauden ja terveyden käsitteet, luonnollisuus ja
normaalius lääketieteessä, saattohoito ja elämän
pidentäminen, geeniteknologian ja lääketieteellisen tutkimuksen etiikka, neuroetiikka, yleinen ympäristöfilosofia, eläinetiikka ja ilmaston
muokkauksen etiikka sekä bioetiikan filosofinen
ja menetelmällinen perusta. Tutkijat ovat laatineet useita kirjoja, artikkeleita ja lehtien teemanumeroita bioetiikan ydinkysymyksistä. Bioetiikan väitöskirjoja on valmistunut kymmenkunta
ja Suomen Akatemian rahoittamia bioetiikan
tutkimushankkeita on ollut käynnissä saman
verran. Vuonna 1995 turkulainen Bioetiikan
keskus järjesti ensimmäisen Suomessa pidetyn
kansainvälisen bioetiikan konferenssin, Doing
the Decent Thing with Genes, joka toimi samalla
sytykkeenä bioetiikan keskuksen ja useiden EUrahoitteisten eurooppalaisten bioetiikan tutkimushankkeiden väliselle yhteistyölle.
Jo saatujen kokemusten perusteella on ilmeistä, että bioetiikka on – ja sen tulee jatkossakin olla – eri tutkimusaloja ja katsontakantoja
yhdistävä tutkimusala, jonka etablointi tiedeyhteisöön ja yhteiskunnalliseen keskusteluun vaatii pitkäjänteistä ja ennakkoluulotonta yhteistyötä ja taitavaa verkostoitumista. Turun yliopiston
filosofian oppiaine sai vuoden 2014 alusta vastuulleen UNESCO Chair in Bioethics -verkoston Suomen yksikön toiminnan. Verkoston
tehtävänä on edistää lääketieteellisen bioetiikan opetusta ja tutkimusta. Sillä on maakohtaisia yksikköjä viidellä eri mantereella. Päätös
suomalaisen maayksikön perustamisesta syntyi, kun bioetiikan keskuksen tutkijat osallistuivat verkoston kansainväliseen seminaariin. Tätä
ennen Bioetiikan keskus ja filosofian oppiaine
koordinoivat Suomen Akatemian ja Taiwanin
(National Science Council of the Republic of China -tiedeneuvoston) bilateraaliseen sopimukseen perustuvaa bioetiikan tutkimusyhteistyötä.
Vaikka asiat alkavat olla kansainvälisen toiminnan ja vuorovaikutuksen osalta hyvällä mallilla,
yhteistyö ja verkostoituminen Suomen rajojen
sisällä näyttävät lukuisista aiemmista yhteistyöprojekteista huolimatta sittenkin vielä keskeneräisiltä, minkä voi Saxénin puheenvuorosta
hyvin päätellä.
Kirjallisuus
Heikkinen, Anne (2007). Privacy in Occupational Health
Care – Ethical Examination. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja D, Osa 750. Turku.
Launis, Veikko (2003). Geeniteknologia, arvot ja vastuu. Helsinki: Gaudeamus.
Launis, Veikko (2007). Moniarvoinen terveys. Turku: Areopagus.
Launis, Veikko ja Räikkä, Juha (toim.) (1990). Bioetiikka:
Periaatteita ja teoreettisia lähtökohtia. Turun yliopiston käytännöllisen filosofian julkaisuja, Vol. 2. Turku.
Launis, Veikko, Pietarinen, Juhani ja Räikkä, Juha (toim.)
(1999). Genes and Morality: New Essays. Amsterdam;
Rodopi.
Launis, Veikko (toim) (2009). Neuroetiikan hyvä ja paha
(Unipress, Kuopio 2009).
Launis, Veikko ja Räikkä, Juha (toim.) (2008). Genetic
Democracy: Philosophical Perspectives. Heidelberg:
Springer.
Louhiala, Pekka ja Launis, Veikko (2009). Parantamisen ja
hoitamisen etiikka. Helsinki: Edita
Oksanen, Markku (2012). Ympäristöetiikan perusteet. Helsinki: Gaudeamus.
Oksanen, Markku ja Pietarinen, Juhani (toim.) (2004). Philosophy and Biodiversity. Cambridge: Cambridge
University Press.
Oksanen, Markku ja Siipi, Helena (toim.) (2014). The Ethics
of Animal Re-creation and Modification. Lontoo: Palgrave Macmillan.
Räikkä, Juha ja Varelius, Jukka (toim.) (2013). Adaptation
and Autonomy: Adaptive Preferences in Enhancing
and Ending Life. Heidelberg: Springer.
Saarni, Samuli (2010). Vaikuttavuuden huomiointi tervey­
denhuollon päätöksenteossa – eettinen analyysi.
Tereyden ja hyvinvoinnin laitos.
Siipi, Helena ja Ahteensuu, Marko (toim.) (2010). Muuntogeenisen ruoan etiikka. Kuopio: Unipress.
Veikko Launis on lääketieteellisen etiikan professori Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Petter Portin on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
55
LYHYESTI
TINANIC-NÄYTTELY TALLINNASSA
R.M.S. Titanic on maailman tunnetuin rauhan
aikana uponnut alus, joka törmäsi neitsytmatkallaan 14. huhtikuuta 1912 jäävuoreen. Titanic
upposi reilun kahden ja puolen tunnin kuluttua vieden mukanaan meren syvyyksiin 1 496
ihmistä. Titanicilla oli 63 suomalaismatkustajaa,
joista 20 pelastui. Kaikkiaan pelastautuneita oli
hieman yli 700. Tallinnassa on Viron merimuseon Lentosataman halleissa esillä Titanicin tarina
maaliskuun loppuun asti.
Minun White Star Linen maihinnousukortissani, jonka sain näyttelyyn tullessani, luki nimi
Mr Edgar Meyer. Hän oli nuori yhdysvaltalainen
insinööri, I-luokan matkustaja, joka oli menossa
vaimonsa kanssa appensa hautajaisiin New Yorkiin. Tarkistin Encyclopedia Titanicasta, että hän
kieltäytyi nousemasta pelastusveneeseen. Hänen
puolisonsa kuitenkin säästyi. Minun vaimoni
maihinnousukortissa puolestaan luki Mrs Sarah
Elizabeth Chapman. Hän oli englantilainen
II-luokan matkustaja, joka vietti viivästynyttä kuherruskuukautta miehensä kanssa. Sarah
kieltäytyi lähtemästä laivasta ja jättämästä aviomiestään. Vähiten säästyi III-luokan matkustajia miehistön ohella. Tässä luokassa matkusti
paljon kokonaisia perheitä, jotka olivat lähdössä
siirtolaisiksi Amerikkaan.
Titanic oli rakennettu Belfastissa Harland &
Wolffin telakalla. Titanic oli kahden sisaraluksensa kanssa maailman suurin ja ylellisin risteilijä. Näyttelyssä on esillä yli 150 Titanicin hylyn
ympäriltä noin neljän kilometrin syvyydestä
valtameren pohjalta kerättyä alkuperäisesinettä. Useat laivan asuin- ja oleskelutilojen rekonstruktiot vievät vierailijan takaisin vuoteen 1912,
jolloin usko tekniseen edistykseen oli vankkumatonta. Kymmenessä eri näyttelytilassa esitellään aluksen rakennusprosessia, matkustajien
arkea matkalla sekä traagista onnettomuutta ja
sen järkyttäviä seurauksia. Näyttelyn loppuosa
kertoo laivan kohtalosta uppoamisen jälkeen,
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
sen löytämistä vuonna 1985 ja hankalia tutkimusretkiä valtameren pohjalle.
Tallinnassa on ollut kaksi vuotta uusi merimuseo Lennusadam. Museo on vesilentokonehalleissa, jotka rakennettiin Pietari Suuren
merilinnoitusvyöhykkeen osaksi vuosina 1916–
17. Museolaivat ja muut näyttelyesineet ovat kolmessa tasossa: meren pohjassa, meren pinnalla
ja ilmassa.
UUSIN EUROBAROMETRI
Eurobarometrit (EB) ovat Euroopan komission rahoittamia käyntihaastattelututkimuksia,
joissa kartoitetaan unionin kansalaisten sosiaa­
lisia ja poliittisia mielipiteitä. Tutkimukset koostuvat säännöllisesti toistettavista kysymyksistä
ja kunakin ajankohtana tärkeäksi katsottujen
aihealueiden kysymyksistä. Maaliskuun alussa julkaistuun Eurobarometriin haastateltiin
yhteensä noin 27 000 vastaajaa kaikissa EUmaissa.
Puolet eurooppalaisista pitää ilmastonmuutosta yhtenä maailman vakavimmista ongelmista. Yli 80 % ruotsalaisista näkee ilmastonmuutoksen kaikkein vakavimpana ongelmana
maailmassa. Virossa vain 28 % kansalaisista ajattelee samoin. Suomi sijoittuu ääripäiden väliin
(59 %). Eurooppalaisista 80 % on sitä mieltä, että ilmastonmuutosta torjumalla voidaan
tukea taloutta ja työllisyyttä. Täysin samaa mieltä asiasta oli 31 %. Suomalaisista näin ajattelee
vain 21 %.
Vuonna 2011 ilmastomuutos oli ihmisten
mielissä toiseksi pahin uhka köyhyyden, nälän
ja juomaveden saatavuuden jälkeen. Nyt kakkoseksi on kiilannut huoli taloustilanteesta. Ilmastonmuutos on edelleen kolmanneksi suurin
huolenaihe. Yksittäisistä globaaleista ongelmista
ilmastonmuutosta pidetään vakavampana kuin
esimerkiksi tämänhetkistä epävakaata taloustilannetta, kysely osoittaa. Viidennes vastaajista
näkee ilmastonmuutoksen suurimpana globaalina ongelmana. Edelle ylsi vain köyhyys, nälkä
ja puhtaan juomaveden puute. Noin 80 % vastaajista uskoo, että ilmastonmuutoksen torjuminen voi lisätä talouskasvua ja tuoda uusia työpaikkoja.
AKATEEMINEN JOHTAMINEN
Yliopistot ovat akateemisia yhteisöjä, joissa tehdään luovaa tutkimusta ja annetaan tutkimukseen perustuvaa opetusta. Tiede, tutkimus ja
opetus yliopistossa ovat vapaita, niitä ei voi suitsia tai kahlita, mutta niitä voi ohjata, kannustaa
ja sparrata. Hyvä akateeminen johtaja koordinoi
yhteistyötä, rakentaa innovatiivista työyhteisöä
ja luo näin edellytykset tutkimuksen ja opetuksen menestykselle, todetaan Helsingin yliopiston hallinnon julkaisemassa kirjassa Akateemisen johtamisen ydinkysymyksiä (toim. Ilkka
Niiniluoto, Ulla-Maija Forsberg ja Aino Maija
Evers).
Esimerkit perinteisistä organisaatiomalleista,
kuten armeija, liikeyritykset ja julkiset virastot,
sopivat huonosti yliopiston kaltaisen asiantuntijayhteisön johtamisen haasteisiin. Tässä teoksessa Helsingin yliopistossa erilaisissa johtamistehtävissä toimivat akateemiset johtajat jakavat
”subjektiivisissa esseissä” omaa kokemustietoaan johtamisesta, niin onnistumisia kuin epäonnistumisiakin, sekä sattumuksia ja oivalluksia
matkan varrelta. Kirja ei ole johtamistutkimuksia esittelevä tietokirja tai johtamisen käsikirja,
vaan lähtökohtana on mentorointi. Kirjoitukset
”välittävät jatkuvasti uusiutuvalle akateemisten
johtajien joukolle näkemyksiä ja hyväksi
havaittuja käytänteitä yliopiston, tiedekuntien,
laitosten ja niissä toimivien tutkimusryhmien
johtamisesta”.
dalaissyntyisen, rumpali-lauluntekijän Corky
Laingin kanssa synnytti Playing God -rockoopperan.
Ooppera ammentaa musiikilliset vaikutteensa 1970-luvun klassisesta rockista ja käsittelee
genetiikan eettisiä kysymyksiä. Se kertoo kuvitteellisesta pikkukaupungista, jossa geenitekniikkaa on jo vuosikymmeniä käytetty muun muassa lasten valikointiin, ihmisten paranteluun ja
kuolemattomuuden etsintään. Koska kyseessä
on ooppera, tarinaan mahtuu myös kuolemaa,
mustasukkaisuutta, rakkautta ja identiteettikriisejä. Ensiesitys oli viime kesänä Baselissa
bioetiikan kansainvälisen kokouksen yhteydessä. Ooppera saa Suomen ensi-iltansa 28.3. Helsingissä. Mukana on muusikoita Yhdysvalloista,
Englannista, Ruotsista ja Suomesta. Playing God
on konserttishow, jossa esityskieli on englanti.
VERKKOSIVUJA
BIOETIIKAN TUTKIMUSTA ROCKOOPPERANA
Luomus (www.luomus.fi)
Luonnontieteellinen keskusmuseo Luomus julkaisi viime viikolla täysin uudistuneet verkkosivunsa. Tuoreet verkkosivut jatkavat Luomus-identiteetin käyttöönottoa. Aiemmin
Luonnontieteellisestä keskusmuseosta tuli Luomus, samalla logo ja visuaalinen ilme uudistuivat. Nyt vuorossa oli verkkosivujen päivitys.
Pääasia uudistuksessa oli kuitenkin usean sadan sivun laajuisen sivuston sisällön päivittäminen. Sivustolla hylättiin eläin-, kasvi- ja
kivikunta ja siirryttiin organisaatiolähtöisestä
ajattelusta kokonaisuuksiin. Nykyaikainen tutkimus rajoittuu vain toisinaan yksittäiseen eliöryhmään, usein kohteena on vaikkapa luonnon
monimuotoisuus. Vastajulkaistuilta verkkosivuilta Luomuksen tutkimuksesta kerrotaan
eri teemojen alla, kuten luokittelu ja evoluutio,
ihmisen ja ympäristön suhde ja maapallon historia.
Suomen Akatemian rahoittama bioetiikan tutkimus on päätynyt rockoopperaksi. Kahden suomalaisen bioetiikan tutkijan, akatemiatutkija
Tuija Takalan ja professori Matti Häyryn tutkimukset ja niistä kummunnut yhteistyö kana-
Tiedeviestinnän opas (http://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/)
Helsingin yliopiston tiedeviestinnän tutkimusryhmä on julkaissut Tieteen tiedotus ry:n apurahan turvin tiedeviestinnän työkalupakin. Tämä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
57
sivusto ei ole tarkoitettu valmiiksi oppaaksi,
vaan eläväksi kokonaisuudeksi, joka muuttuu
ja täydentyy koko ajan. Sivuston ylläpitäjille on
mahdollista ehdottaa uusia aiheita, korjata virheitä tai päivittää linkkejä.
Viime vuosina on puhuttu paljon yliopiston
kolmannesta tehtävästä ja yhteiskunnallisesta ja
vuorovaikutuksesta. Tutkijoita on kannustettu
astumaan ulos kammioistaan ja osallistumaan
yhteiskunnalliseen keskusteluun. Sivuston tarkoituksena on rohkaista tutkijoita ja antaa vinkkejä yhteiskunnalliseen osallistumiseen. Tiedeviestinnällä on monia muotoja ja areenoita,
joihin tutustuu parhaiten itse kokeilemalla. ”Yhä
useammat pitävät populaaria tiedeviestintää tärkeänä, mutta valittavat, että siitä ei palkita millään tavalla. Siksi varsinkaan nuorella tutkijalla
ei tahdo olla aikaa ’ylimääräisiin harrastuksiin’,
kun pitää luoda uraa ja julkaista vain parhaimmissa kansainvälisissä journaaleissa. Tämä ei
välttämättä pidä paikkansa. Menestyvät tutkijat
ovat usein myös ahkeria tieteen popularisoijia.
Parhaimmillaan tiedeviestintä antaa tutkijalle uusia kokemuksia, onnistumisen tunteita tai
palautetta ja virikkeitä oman tutkimuksen tekemiseen.”
Työelämässä (www.toissa.fi)
Sivustolta löytyy tietoa siitä, millaisissa tehtävissä yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa
opiskelleet työskentelevät. Sivuston tavoitteena
on tukea korkeakouluopiskelijoiden valmistumista ja siirtymistä työelämään. Korkeakoulussa jo opiskelevalle tai vasta opintoja suunnittelevalle töissä.fi antaa tarkkaa tietoa siitä, millaisiin
ammatteihin eri opinnoilla on päädytty. Palvelu
on korkeakoulujen tuottama ja tehty Euroopan
sosiaalirahaston tuella.
Opiskelijoilla on useiden selvitysten mukaan
tulevaisuudestaan todellisuutta synkempi kuva.
Töissä.fi-palvelun kehittäjät Helsingin yliopiston
Koulutus- ja kehittämiskeskus Palmeniasta ovat
halunneet luoda sivuston, joka tarjoaa opiskelijoille faktaa ja konkreettista tietoa mielikuvien
sijaan.
Töissä.fi-palvelusta voi hakea tietoa noin 700
pääaineen tai koulutusohjelman nimellä. Erilai-
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
sia ammatteja tai tehtävänimikkeitä on kirjattu lähes 3 000. Tiedot palveluun on saatu korkeakoulujen keräämästä uraseurantadatasta, ja
mukana on toistaiseksi 11 yliopistoa ja 7 ammattikorkeakoulua.
Lisäksi sivustolta löytyy eri alojen työntekijöiden kirjoittamia kuvauksia tavallisista työpäivistään ja siitä, miten he ovat nykyisiin töihinsä
päätyneet. Oman tarinansa muiden hyödyksi ja
iloksi voi jättää sivustolle kuka tahansa korkeakoulussa opiskellut. Sivustolle on suunnitteilla
osio, jonka jälkeen tietoa voi hakea oppiaineen
lisäksi ammattilähtöisesti. SUOMEN TUTKIMUSINFRASTRUKTUURIT
Suomen tutkimusinfrastruktuurien strategia ja
tiekartta vuosille 2014–20 julkistettiin 14.3.2014.
Tutkimusinfrastruktuureilla tarkoitetaan tutkimusvälineiden, -laitteistojen, -aineistojen ja
-palveluiden kokonaisuuksia, jotka mahdollistavat tutkimuksen tekemisen.
Kansallisen tutkimusinfrastruktuurien asiantuntijaryhmän tehtävänä on ollut Suomen
tutkimusinfrastruktuuristrategian laatiminen
ja vuoden 2009 tutkimusinfrastruktuurien tiekartan päivittäminen. Tutkimusinfrastruktuurien kenttä on monin tavoin selkeytynyt edellisen tiekartan laatimisen jälkeen. Siksi on ollut
tarkoituksenmukaista korvata vanha tiekartta
kokonaisuudessaan uudella, nyt julkistettavalla
tiekartalla. Tiekartalla tarkoitetaan suunnitelmaa seuraavien 10–15 vuoden aikana uudistamista edellyttävistä sekä kehitteillä olevista kansallisista tutkimusinfrastruktuureista. Julkistettava raportti sisältää Suomen ensimmäisen tutkimusinfrastruktuurien strategian
ja päivitetyn tiekartan vuosille 2014–20. Tiekarttaan on sisällytetty uusiin kansainvälisiin
hankkeisiin osallistuminen sekä kansainvälistä
yhteistyötä sisältävien hankkeiden merkittävät
uudistamiset tai laajentamiset. Tiekarttaraporttiin on myös kirjattu kansainväliset tutkimusinfrastruktuurien jäsenyydet ja merkittävät kansalliset tutkimusinfrastruktuurit.
ILMAKEHÄN PIENHIUKKASET
Tutkijat ovat tehneet ensimmäiset havainnot
alhaisen höyrynpaineen omaavista niin sanotuista ELVOC-yhdisteistä ilmakehässä. Ne
syntyvät havumetsän päästämien kaasujen
reaktioissa ja voivat kasvattaa ilmakehän pienhiukkasia niin suuriksi, että hiukkaset voivat
vaikuttaa ilmastoon. Akatemiaprofessori Markku Kulmala ennusti tämän aerosolihiukkasten
kasvumekanismin tutkimustensa perusteella jo
vuonna 1998.
”Ilmakehän pienhiukkasten tiedetään jäähdyttävän ilmakehää, ja uudet mittaustulokset
selittävät nyt, kuinka havupuiden päästöt osallistuvat tähän prosessiin nopeammin ja tehokkaammin kuin aikaisemmin on luultu”, sanoo
Nature-lehdessä ilmestyneen artikkelin pääkirjoittaja, yliopistonlehtori Mikael Ehn Helsingin
yliopistosta.
Tiedelehti Nature (27.2.2014) selostaa, kuinka havupuiden ilmaan päästämät ja metsäistä
tuoksua levittävät yhdisteet tuottavat reaktioissa alailmakehän otsonin kanssa hapettuneita ja
erittäin alhaisen höyrynpaineen omaavia yhdisteitä (ELVOC, Extremely Low-Volatility Organic
Compounds). Näitä yhdisteitä ei ole aikaisemmin pystytty havaitsemaan ilmakehässä. Kyseiset yhdisteet ovat välttämättömiä, jotta ilmakehässä syntyneet pienhiukkaset voivat kasvaa niin
suuriksi, että ne pystyvät vaikuttamaan maapallon säteilytasapainoon. Tuloksista raportoi kansainvälinen tutkijaryhmä, josta suurin osa on
Suomesta. Tärkeimmät mittaukset tehtiin puolentoista kuutiometrin lasikammiossa Jülichissä
Saksassa. Siinä pystyttiin simuloimaan pohjoista
havumetsävyöhykettä.
MATTI KUUSEN SYNTYMÄSTÄ SATA VUOTTA
Maaliskuun lopulla tulee kuluneeksi sata vuotta kansanrunouden tutkija, akateemikko Matti
Kuusen syntymästä. Kuusi avasi uusia näkymiä
suomalaiseen ja kansainväliseen tutkimukseen
analysoimalla sananparsia, sukupolvelta toiselle siirtyviä mielipiteitä ihmisestä ja elämästä.
Hän ohjasi folkloristit tutkimaan oman aikansa
kulttuuria, erityisesti nykyperinnettä ja populaarikulttuuria. Hänen kunniakseen pidettiin
maaliskuussa Työväenliikkeen kirjastossa Helsingissä juhlaseminaari ja hänestä julkaistaan
filosofian tohtori Tellervo Krogeruksen kirjoittama laaja tieteellinen elämäkerta Sanottu. Tehty. Matti Kuusen elämä 1914–1998 (Siltala 2014).
KANNANOTTOJA
Suomessa harjoitettava energia- ja ilmastopolitiikka ei palvele täysimääräisesti kansakunnan
etua, todetaan helmikuun lopulla julkistetussa kymmenen professorin ”uudeksi energiapolitiikaksi” -nimetyssä kannanotossa. Professorit peräävät kasvusta ja työllisyydestä lähtevää
energiapolitiikkaa, jonka kantavaksi ajatukseksi esitetään Suomelle ominaisten resurssien
parempaa hyödyntämistä eli energiaratkaisujen
korkeampaa kotimaisuutta.
Energiantuotantoon kuluu reippaasti rahaa.
Esimerkiksi vuonna 2012 Suomessa käytettiin
8,5 miljardilla eurolla ulkomailta tuotuja energiatuotteita. Summa vastaa yli neljä prosenttia
Suomen bruttokansantuotteesta. Oikeilla poliittisilla päätöksillä tämä miljardikysyntä voitaisiin
suunnata Suomeen, arvioi professorityöryhmä
Kasvua ja työllisyyttä uudella energiapolitiikalla
-raportissa.
Uuden energiapolitiikan kautta ilmastonmuutoksen torjunnasta tulisi maallemme merkittävä mahdollisuus eikä uhka. Tekijät toivovat,
että raportti käynnistää vilkkaan ja asiallisen
julkisen keskustelun energiapolitiikan mahdollisuuksista ja tulevaisuudesta.
Suomalainen Tiedeakatemia julkisti maaliskuussa Kannanottoja-sarjassaan neljännen
puheenvuoronsa, Talouskasvu ja kestävä kehitys. Kirjoittajina ovat professorit Markku Ollikainen Helsingin yliopistosta ja Matti Pohjola
Aalto-yliopistosta. Heidän mukaansa taloudellista kasvua tarvitaan köyhyyden poistamiseen,
eriarvoisuuden vähentämiseen ja hyvinvoinnin
kasvattamiseen köyhissä, kehittyvissä maissa.
Hyvinvoinnin kestävän kehityksen varmistamiseksi tarvitaan muutoksia energian ja luonnonvarojen käytössä, tuotanto- ja kulutustavois-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
59
sa sekä kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa.
Erimielisyyttä on siitä, kuinka tarvittavat muutokset voidaan käytännössä toteuttaa ja pitäisikö jo rikkaiden kehittyneiden maiden luopua
kokonaan talouskasvun tavoittelusta. Taloudellisen kasvun teoriaan perustuvan näkemyksen
mukaan tämä ei ole tarpeen. Koska teknologian
kehitykselle ei ole ylärajaa, ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita, vaikka
luonnonvarojen määrä maapalolla on rajallinen.
ERC-RAHOITUS
Suomessa työskentelevät tutkijat ovat saavuttaneet kohtuullisen hyviä tuloksia Euroopan
tutkimusneuvoston ERC:n tutkimusrahoituskilpailussa. Vuodenvaihteessa päättyneen seitsemännen puiteohjelman (2007–13) aikana
Suomeen on tullut 68 ERC-tutkimusrahoitusta.
Rahoituksista 44 on mennyt nuoremman polven
tutkijoille ja 24 tutkijanurallaan edistyneemmille tutkijoille. Lisäksi Suomeen on saatu kaksi
innovaatiorahoitusta. Rahoitusta on ohjautunut
Suomessa kahdeksaan yliopistoon ja kahteen
tutkimuslaitokseen. ERC onkin ollut suomalaisyliopistoille suurin EU-rahoituksen lähde.
Euroopan tutkimusneuvosto rahoittaa tutkijalähtöistä, korkeatasoista tieteellistä tutkimusta. Rahoitettavat hankkeet valitaan tieteellisen
laadun perusteella, ja hakemuksia arvioitaessa
korostetaan tutkimusidean uutuutta ja rohkeut­
ta. Tavoitteena on saavuttaa läpimurtoja eri
tieteenaloilla ja edistää eurooppalaisen tutkimuksen innovatiivisuutta ja laatua. ERC:llä on
kolme päärahoitusmuotoa tutkijanuran vaiheen
mukaan: Starting Grant, Consolidator Grant ja
Advanced Grant.
UUDET AKATEEMIKOT
Aalto-yliopiston professori Risto Nieminen ja
Helsingin yliopiston professori Irma Thesleff
ovat tieteen uusia akateemikkoja. Tasavallan
presidentti Sauli Niinistö myönsi heille akateemikon arvonimen presidentin esittelyssä helmikuussa.
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Uudet Akateemikot Irma Thesleff ja Risto Nieminen. Kuva:
Martti Kainulainen.
Risto Nieminen (s. 1948) on Aalto-yliopiston
perustieteiden korkeakoulun dekaani, yliopiston johtoryhmän jäsen ja Aalto-professori. Häntä pidetään edelläkävijänä ja suunnannäyttäjänä
nanotieteiden ja materiaalifysiikan mallintamisen tieteellisessä tutkimuksessa. Hän on erikoistunut hyvin monipuolisesti materiaalifysiikan
laskennallisiin menetelmiin.
Irma Thesleff (s. 1948) on kansainvälisesti
tunnettu tutkija, jonka tutkimus on kohdistunut
elinten kehitystä ohjaavien mekanismien selvittämiseen. Hän on tutkinut pääasiassa hammasta, mutta myös muut hampaiden lailla alkion
pinnasta kehittyvät elimet, kuten karvat ja sylkirauhaset, sekä pään luut ovat olleet tutkimuskohteina. Hän on luonut nisäkkään hampaasta mallin, jonka avulla on päästy pureutumaan
sikiökehityksen ohella lajien evoluutioon.
Ilari Hetemäki
KIRJALLISUUTTA
Oivaltavia näkökulmia
suomalaiseen
historialliseen
kirjallisuuteen
H. K. Riikonen
Kirjoitettu kansakunta.
Sukupuoli, uskonto ja
kansallinen historia 1900-luvun
alkupuolen suomalaisessa
tietokirjallisuudessa. Toimittaneet
Marja Jalava, Tiina Kinnunen ja
Irma Sulkunen. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2013.
Johdannon ohella kahdeksan laajahkoa artikkelia sisältävä Tampereen, Jyväskylän ja Turun yliopistojen tutkijoiden Kirjoitettu kansakunta avaa useita kiinnostavia
näkökulmia suomalaisen tietokirjallisuuden vaiheisiin. Teos jakautuu kolmeen pääosaan: ensimmäisessä käsitellään uskontoa koskevaa kirjallisuutta, joskin se liittyy
läheisesti historiaan, nimenomaan
kansallisiin historiakuviin. Toisessa osassa käsitellään historiallisia yleisesityksiä kansallisen menneisyyden luojina ja kolmannessa osassa ovat esillä elämäkerrat,
nimenomaan kansallisten merkkihenkilöiden elämäkerrat. Teoksen alaotsikko on tosin sikäli hieman harhaanjohtava, että kyse on
oikeastaan tietokirjallisuuden osaalueesta, historiankirjoituksesta ja
biografiasta, vaikka ensimmäisessä osassa onkin mukana uskonto.
Eräänlaisena historian popularisoijana mukana on Juhani Aho, ro-
maanin Kevät ja takatalvi kirjoittaja. Teoksen toimittajien mukaan
tarkoituksena on tarkastella ”kansallisen historiankirjoituksen moninaista kenttää tapaustutkimusten
kautta”. Tämä päämäärä toteutuukin mainiosti, vaikka tietysti muitakin kiinnostavia tapauksia voitaisiin löytää.
Käsitelty aineisto on suomenkielistä lukuun ottamatta Alexandra Gripenbergin Suomen naisliikkeen historiaa käsittelevää laajaa teosta. Jopa Valfrid Vasenius
kirjoitti Runeberg-teoksensa suomeksi, vaikka hänen muu tuotantonsa oli ruotsiksi. Suurin osa käsitellyistä historiallisista teoksista on
kirjoitettu 1900-luvun ensimmäisenä kymmenvuotiskautena. Kahdessa viimeisessä artikkelissa mennään kuitenkin 1930-, 1950- ja jopa
1960-luvulle. Kirjan alaotsikko on
tältä osin hieman epätarkka.
Yhteinen tekijä tutkittaville tietokirjailijoille, jota sanaa tosin ei
heidän aikanaan käytetty, on se, että he tulivat varsinaisten historian
ammattilaisten ulkopuolelta, jos
ammattilaisella tarkoitetaan historian alalta väitellyttä tai ainakin
alalta maisterintutkinnon suorittanutta. Mukana tosin on kolme tohtorin tutkinnon omaavaa, Eliel Aspelin-Haapkylä, Valfrid Vasenius ja
Paavo Virkkunen, mutta kaksi ensin mainittua olivat kirjallisuudentutkijoita, Virkkunen puolestaan
teologi. Lisäksi Hilda Käkikoski oli
suorittanut historian arvosanan E.
G. Palménille. Myös Aho oli opiskellut Palménin – Enttu Palménin,
kuten Aho häntä tuttavallisesti kutsuu – johdolla.
Edellä mainitun Juhani Ahon
Kevään ja takatalven (Irma Sulkunen) ja Gripenbergin naisliikettä käsittelevän teoksen (Tiina Kinnunen) ohella tarkastelun kohteena
on teosofi Maria Ramstedtin Kalevala-teos (Antti Harmainen) ja sen
pohjalta kirjoittajan historiakuva, Eliel Aspelin-Haapkylän laaja
Suomalaisen Teatterin (Kansallisteatterin edeltäjän) historia (Ilona
Pikkanen), Vaseniuksen teos Runebergistä (Mikko Pollari), Paavo Virkkusen Agathon Meurman
-elämäkerta (Marja Jalava) ja Tyyni Tuulion Maila Talvio -elämäkerta (Maarit Leskelä-Kärki). Yhdessä artikkelissa (Mervi Kaarninen)
tarkastellaan useampia henkilöitä, ennen kaikkea Hilda Käkikoskea, Maila Talviota ja Ester Hällströmiä (myöh. Ståhlberg). Käkikoski kirjoitti nuorisolle tarkoitetun Suomen historian, jossa pelkän
de­skription ohella pyrittiin antamaan kuva myös historiallisen tiedon syntymisestä ja historiantutkijan työskentelystä. Maila Talvion
aiheena oli Runeberg; vaikka hänen
teoksensa sai positiivista huomiota E. G. Palménilta, monet kriitikot
olivat negatiivisia. Ester Hällström
kirjoitti Frans Mikael Franzénista (josta muuten tarvittaisiin laaja
ajanmukainen elämäkerta).
Naisten osuus on teoksessa kaiken kaikkiaan huomattava, ja sitä
olisi voinut vielä kasvattaakin, jos
lähemmän tarkastelun kohteeksi olisi otettu esimerkiksi Hällströ-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
61
min Ester Ståhlbergin nimellä kirjoittama laaja Mathilda Wreden
elämäkerta. Kirjoitettu kansakunta
on tärkeä lisä mainiolle naisia historiantutkijoina käsittelevälle Oma
pöytä -teokselle (2005).
Monet artikkeleista kasvavat
varsinaisten kohteittensa raamien ulkopuolelle, mikä sinänsä on
pelkästään positiivista. Esimerkiksi Antti Pollarin artikkeli valaisee Vaseniuksen Runeberg-elämäkerran ohella myös muuta Runebergistä kirjoitettua ja hänestä
käytyä keskustelua (muun muassa filosofi Thiodolf Reinin kritiikkiä Runebergiin kohdistettua jumalointia kohtaan). Runeberg lienee ehkä Mannerheimin rinnalla
se suomalainen, josta on kaikkein
eniten elämäkerrallisia esityksiä.
Mervi Kaarnisen artikkelissa korostuu kiinnostavasti instituution, Kansanvalistusseuran elämäkertasarjan, merkitys. Samoin käy
ilmi mielikuvituksen ja eläytymisen merkitys Hilda Käkikosken
kohdalla. Irma Sulkunen tuo esille
myös Ahon Panun ja Ahon sangen
ansiokkaat A. F. Soldanin ja Antti
Ahlströmin elämäkerrat. Sulkunen
ja Marja Jalava muistuttavat myös
herännäisjohtaja ja pedagogi Mauno Rosendalin Suomen herännäisyyden historiasta. Antti Harmaisen artikkeli on myös Suomen teosofisen liikkeen historiaa. Siinä on
myös aiheellisesti esillä nimimerkkien käyttö (Maria Ramstedt julkaisi teoksensa Martti Humun nimimerkillä). Lienee kuitenkin liioittelua sanoa, että 1800-luvun
puolivälin aikoihin monet mieskirjailijat olisivat käyttäneet naisnimimerkkiä. Mieskirjailijat kyllä käyttivät nimimerkkejä ja joku vieläpä naisen nimeä, mutta lähteenä
ollut Heidi Grönstrand on viitan-
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
nut tutkimukseen, jossa puhuttiin
käytännöstä 1700-luvun Englannissa; siellä tilanne oli muuttunut
kokonaan 1800-luvun puoliväliin
mennessä.
Tiina Kinnusen artikkelissa esillä on muun muassa luterilaisuuden ja fennomanian yhdistelmä: Alexandra Gripenbergille
kristinusko sen luterilaisessa muodossa oli ”ilmanraikastaja”. Asia
tulee esille myös Sulkusen ja Jalavan artikkeleissa. Maarit LeskeläKärjen artikkeli valaisee yhtä lailla
niin tutkijaa, Tyyni Tuuliota, kuin
tutkimuskohdetta, Maila Talviota.
Tuuliolle tietyn ongelman muodosti epäilemättä aito pyrkimys totuuteen mutta samalla äärimmäinen hienotunteisuus: ”skandaalien
tai paljastusten kertojaksi Tuulio
ei halunnut ryhtyä”, toteaa Leskelä-Kärki. Ilona Pikkanen kiinnittää
huomionsa Aspelin-Haapkylän teatterihistoriaa tarkastellessaan tämän sanavalintoihin ja topoksiin
(kuten uhrin ajatukseen kuvattaessa Bergbom-sisarusten toimintaa)
sekä tapaan käyttää ja siteerata lähteitä ja jopa muokata niitä.
Artikkeleissa tuodaan esille myös tarkasteltavien teosten aikalaiskritiikki niin ylistävien kuin
kriittistenkin lausuntojen osalta.
Esimerkiksi Eino Leino on kriitikkona saanut kirjassa sijansa –
nimenomaan ”räksyttävänä rakkikoirana”, kuten Ilona Pikkanen
häntä luonnehtii. Aspelin-Haapkylän teatterihistoriaa arvostellut Leino saattoi ironisesti todeta:
”Kuinka voi niin kaunis aamu päättyä niin harmajaan ja pimeään keskipäivään? Vastaus: aamu oli suomalainen, sen jatko suomettarelainen.” Maarit Leskelä-Kärki on
puolestaan nostanut esiin Leinon
satiirisen näytelmän Maan par-
haat, jossa ivan kohteena ovat muiden muassa Maila Talvio ja V. A.
Koskenniemi.
Artikkelit on kauttaaltaan kirjoitettu sekä selkeästi että puoleensa vetävästi. Erityisen maininnan ansaitsee Marja Jalavan jossain määrin ironinen tapa referoida Agathon Meurmanin ajatuksia
Paavo Virkkusen esittäminä. Suomalaisissa tieteellisissä teksteissä
harvinaista ironiaa osoittaa myös
Jalavan artikkelin viimeinen
virke:
Näiden [menneiden merkkimiesten] joukkoon, osaksi kuvaamaansa menneisyyttä näytti myös Paavo
Virkkunen siirtyneen seurustelemaan
ihailemiensa ”jaloluontoisten” ihmisten kanssa.
Virkkusta koskeva artikkeli on
muuten tärkeä täydennys sille kuvalle, joka annetaan Paavo Virkkunen nuoremman kirjoittamassa Virkkus-elämäkerrassa (2002).
Artikkeli tuo esille Virkkusen toiminnan erikoisen kaksinaisuuden, jota edusti tietty uudistusmielisyys, toisaalta esimerkiksi kuolemanrangaistuksen ja ruumiillisen
kurituksen kannattaminen. Paavo
Virkkusta koskeviin sattuviin arvioihin lisäisin mielelläni Edwin
Linkomiehen muistelmateoksessaan Vaikea aika antaman luonnehdinnan:
Virkkuselle ei hänen pitkäaikaisesta poliittisesta urastaan huolimatta
koskaan kehittynyt kykyä nähdä, mikä
missäkin tilanteessa oli kokonaisuuden kannalta edullisin ratkaisu. Hän
pysyi aina pinttyneenä puoluemiehenä
niin sanoakseni vanhaan suomettarelaiseen tyyliin. Suurpiirteisempää
vapautuneisuutta tapasi hänessä vain
harvoin, realiteettien tajua tuskin
koskaan.
Mikäli jonkin toivomuksen tälle runsassisältöiselle teokselle haluaisi esittää, se liittyisi ulkomai-
sen kontekstin ja vertailumateriaalin huomioon ottamiseen. Esille
tulevat nimittäin oikeastaan vain
ruotsalaisen Anders Fryxellin esitykset, maininta ranskalaisesta Augustin Thierrystä ja eräät muut satunnaiset maininnat. Aikana, jota
Kirjoitettu kansakunta käsittelee,
suomeksi ilmestyi paljon suomennettua kirjallisuutta, sekä historiallisia yleisesityksiä että historiallisia romaaneja (muun muassa C.
G. Starbäckin laaja romaanisarja Ruotsin keskiajasta). Poikkeuksen muodostaa Tiina Kinnusen artikkeli, jossa on kiitettävästi otettu
huomioon eräät ulkomaiset naisasiaa ja naisliikettä koskevat teossarjat. Unkarilaisissa samoin kuin
muutamissa muissa nimissä on
painovirheitä.
joittama esitys sekalaisten artikkelikokoelmien virrassa. Teos on
myös perusteellinen ja kohtuullisen ajantasainen. Se sisältää asiaa
vaikkapa sellaisista tunnetuista ja
viime aikoina esillä olleista tekijöistä ja kirjallisista ilmiöistä kuin Harry Potter, Haruki Murakami, Alice
Munro ja Doris Lessing.
Vartiaisen teos on varsinainen
raamattu. Se on paksumpi kuin sitä edeltävä Länsimaisen kirjallisuuden historia (2009), joka sentään
kattaa kirjallisuuden historian antiikista toiseen maailmansotaan.
Postmodernin kirjallisuuden historian aikajänne on vain 50 vuotta,
vuodesta 1945 vuoteen 2000, mutta sivuja tarvitaan lähes tuhat. Kuvaliitteetkin on nyt unohdettu.
Maailmankirjallisuudesta maailman
Kirjoittaja on yleisen kirjallisuustie-
kirjallisuuksiin
teen professori Helsingin yliopistossa.
Kirjallisuudenhistorian kirjoittamisessa painopiste on viime vuosikymmeninä siirtynyt länsimaista
ja eurooppalaisesta kirjallisuudesta maailman kirjallisuuksien tutkimukseen. Mutta toisin kuin Goethen maailmankirjallisuuden ja
Weltliteratur-ihanteen aikaan, nykyään tiedostetaan, että länsimainen perspektiivi ei kerta kaikkiaan riitä aidosti globaalin perspektiivin hahmottamiseksi. Vertailevassa kirjallisuudentutkimuksessa
luetaankin nykyään sekä kulttuurien että aikojen läpi ja halki, vertaillaan kirjallisten myyttien ja lajien esiintymiä eri kulttuureissa,
idässä ja lännessä.
Afrikkalainen ja aasialainen
kirjallisuus ovat jo jonkin aikaa olleet maailman kirjallisuudentutkijoiden erityishuomion kohteina.
On kirjoitettu uusia lajihistorioita,
kuten kiinalaisen omaelämäkerran
historia, vaikka omaelämäkerran
Länsimaisen
kirjallisuuden historiaa
jälkikoloniaalisen ajan
ihmisille
Päivi Kosonen
Pekka Vartiainen: Postmoderni
kirjallisuus. Länsimaisen
kirjallisuuden historia 1945–2000.
Avain 2012.
Suomen kielellä kirjoitettujen kirjallisuushistoriallisten yleisesitysten joukossa Pekka Vartiaisen Postmoderni kirjallisuus. Länsimaisen
kirjallisuuden historia 1945–2000
on kunnioitettava voimannäyte.
Se on myös miellyttävälukuinen ja
ajantasainen yhden ihmisen kir-
ei länsimaisten kirjallisuudentutkijoiden mukaan pitänyt olla mahdollinen laji muuta kuin yksilökeskeisissä länsimaisissa kulttuureissa.
Itse asiassa uudesta aidosti globaalista perspektiivistä koko ”kirjallisuuden” käsite on asetettu uudelleen arvioinnin kohteeksi. Viime aikoina on alettu huomata, että
1600-luvulta peräisin oleva kaunokirjallisuuden (belles lettres) käsite
ei sovi enää tähän aikaan, ja että
”kirjallisuuden” aluetta on laajennettava kattamaan myös tieto- ja
viihdekirjallisuuden lajeja.
Postmoderni ja länsimaiden
kaanonit
Uudet tuulet pyyhkivät, mutta
kirjallisuudenhistorialliset hankkeet eivät ole silti kuihtuneet länsimaissa. Euroopan unioni myöntää jatkuvasti muhkeita apurahoja erilaisiin yhteiseurooppalaisiin
hankkeisiin. Uusia kirjallisia kaanoneita (kreik. kanon = mittatikku) kirjoitetaan jatkuvasti ja kirjallisuushistoriallisia eritysesityksiä julkaistaan enemmän kuin koskaan ennen.
Oman lukunsa muodostaa länsimaisen kirjallisuushistorian vinoumien ja vääristymien analysointi. On laskettu, että esimerkiksi Hans Hertelin seitsemänosainen
Maailmankirjallisuuden historia­
(Verdens literaturhistorie), jota
meilläkin on pitkään käytetty yliopistollisena kurssikirjana, on nimestään huolimatta lähes 90 prosenttisesti länsimaista asiaa ja aineistoa.
Tällaisessa kehyksessä Pekka
Vartiainen on kirjoittanut länsimaiden kirjallisuuden historiansa,
ja tästä kehyksestä käsin hänen esitystään on nähdäkseni myös tarkasteltava. Kyse on siis tilanteesta, jo-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
63
ta tekijä itse kutsuu Jean-François
Lyotardia ja kumppaneita seuraten
postmoderniteetiksi tai postmoderniksi tilanteeksi. Kyse on siis toisen
maailmansodan jälkeisestä kulttuurisesta siirtymävaiheesta, jota määrittävät toisaalta globaali moniarvoisuus, toisaalta arvojen kriittinen
inventaario, tuo kuuluisa arvokeskustelu. Tämän keskustelun sisään
tai alle asettuu sitten postmodernismiksi kutsuttu taide- tai tyylisuunta
ja postmoderni kirjallisuus.
Postpostmoderni
Kirjoilla on myös lukijansa, koska länsimaissa ihmisten koulutustaso on koko 1900-luvun noussut
ja käytetyn vapaa-ajan määrä kasvanut. Vasta vuosituhanteen vaihteen tienoilta alkaen digitaalinen
kulttuuri on alkanut muokata kulttuurista tuotanto- ja käyttökulttuuria uusiksi. Samalla kun kirjallisuus
on alkanut siirtyä uusiin formaatteihin ja paperilta uusille alustoille, uudet sähköiset välineet ovat
tuoneet visuaalisen kulttuurin ja
viihteen aivan uudella tavalla länsimaisten ihmisten tajuntaan.
kirjallisuushistoriallinen tilanne
Entä mitä tarkoittaa postpostmoderni, johon Vartiainen päättää
esityksensä? Se liittyy juuri parhaillaan elämäämme aikaan ja oikeastaan niihin modernia ja postmodernia koskeviin kysymyksiin
ja ongelmiin, joita joudumme ratkomaan. Kirjallisuudenhistorian
kannalta kysymykset ja ongelmat
koskevat kirjallisia ja kulttuurisia
arvojamme. Siitä, mikä on hyvää
ja säilyttämisen arvoista, ei kenelläkään ole selvää ja varmaa, kaikkien yhteisesti hyväksymää vastaus­
ta. Jotkut tekstit on silti tulevaisuudessakin valittava kasvatus- ja opetuskäyttöön, joitakin suositeltavia
lukulistoja on kouluissa ja yliopistoissa oltava. Vai onko?
Kriisitilanteeseen kuuluu, että kirjoista ei ole pulaa. Itse asiassa koskaan ennen ei ole painettu ja
julkaistu näin paljon kirjallisuutta. Pokkarikulttuuri ja modernit
tuotantotekniikat mahdollistivat
kirjojen muuttumisen tavaroiksi, halvoiksi kulutus- ja viihdehyödykkeiksi. Näiden jälkeen uudet
digitaaliset teknologiat ovat mahdollistaneet entistä halvemmat ja
pienemmät painokset – ja sitä kautta uusia tekstilajeja.
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Perinteinen kirjallisuushistoriallinen
maisema ja rajapyykit
Vartiaisen omat lähtökohdat kuvattuun sekavaan tilanteeseen nähden
ovat hyvät, järkevät ja käytännölliset. Samaan aikaan kun länsimaisten kirjallisten arvojen kyseenalaistuminen tunnustetaan, hän
ottaa perinteisen länsimaisen kirjallisuudenhistorian kirjoittamisen
formaatin annettuna.
Käytännössä vasta pitkällisen,
noin sadan sivun mittaisen alkukehystyksen jälkeen kirjassa päästään asiaan ja kirjallisuushistorialliseen maisemaan: Ranskaan, jolla
perinteisesti on kirjallisuushistorioissa ollut vahva asema. Vartiaisen teoksessakin Ranska saa luoda
eksistentialistisella filosofiallaan
(Sartre, Beauvoir, Camus), uudella romaanillaan (nouveau roman)
ja absurdilla draamallaan (Beckett,
Ionesco) toisen maailmansodan
jälkeisen kirjallisuuden arvopohjan ja määrittää länsimaisen esteettisen arvokeskustelun kriteerit
Euroopassa.
Ranskan lisäksi huomioitavia
kirjallisia alueita ovat Saksa, Englanti ja Yhdysvallat. Ne esitellään
kiitettävästi. Euroopan reuna-alu-
eet (Norja, Ruotsi, Turkki), jotka
globaalin lukijakunnan arvoasteikossa ovat viime aikoina nousseet,
eivät valitettavasti saa niin paljon
huomiota kuin mainitut perinteisen länsimaisen kirjallisuudenhistorian mallimaat. Italia, Espanja ja
Portugali on Vartiaisen katsannossa niputettu yhteen ja samaan lukuun, samoin kuin Neuvostoliitto, Venäjä ja muut Itä-Euroopan
kirjallisuudet. Huomion arvoista
on se, että Pohjoismaiden kirjallisuus esitetään omana lukunaan,
eikä Suomen kirjallisuuttakaan ole
unohdettu.
Modernin kirjallisuushistoriallisen esityksen mukaista on sekin, että taideproosa ja romaani
ovat tarkastelun keskiössä. Lyriikka ja draama muodostavat pakolliset omat lukunsa. Kirjallisuuskäsityksen laajentumisesta kertovat
puolestaan tieteiskirjallisuudelle ja
fantasialle omistettu oma kokonaisuutensa.
Postmodernin kirjallisuuden selättämiseen tarvitaan aikaa, vaikka
kirjaa ei ehkä ole tarkoituskaan lukea kokonaan ja kerralla. Kokeilukäytön perusteella suosittelen sitä
selailu- ja käsikirjaksi opiskelijoille sekä kaikille kirjallisuuden ystäville ja ammattilaisille. Vartiaisen teokseen sopii tarttua silloin,
kun etsii taustoitusta jonkun länsimaisen nykykirjailijan tuotantoon
tai ha­luaa alkaa perehtyä johonkin
tiettyyn kirjallisuuden alueeseen,
maantieteelliseen saarekkeeseen,
tiettyyn aikakauteen tai poliittiseen ja kulttuuriseen vaiheeseen.
Kirjassa on hyvä teos- ja henkilöhakemisto.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen dosentti.
Hegel puhuttelee
nykyaikaa
Pekka Wahlstedt
G. W. F. Hegel: Taiteenfilosofia.
Johdanto estetiikan luentoihin.
Gaudeamus 2013.
Harva filosofi on käsitellyt niin monia kulttuurin alueita kuin G. W. F.
Hegel. Hän on kirjoittanut kirjoja muun muassa oikeusfilosofiasta,
uskonnonfilosofiasta, (dialektisesta) logiikasta, historianfilosofiasta
ja estetiikasta. Syy tähän on filosofinen ja teologinen: Hegelin filosofian
lähtökohtana on kaiken huomaansa sulkeva maailmanhenki. Eri aikakaudet ja kulttuurit sekä niiden
alueet ovat hengen erilaisia ilmenemismuotoja. Maailmanhenki ei
olekaan pysyvä ja valmis jumaluus,
vaan se kehittyy ajassa siten, että jokainen aikakausi ja kulttuuri heijastaa jotain hengen kehitysvaihetta.
Tämän kehityksen päämääränä on
maailmanhengen täydellinen tietoisuus itsestään ja vapaudestaan.
Taiteenfilosofia on laajemman
Hegelin estetiikkaa käsittelevän
teoksen johdanto-osa. Ulkoisesti
pieni ja vaatimaton kirja on sisällöllisesti painavampi ja haastavampi kuin monet nykyajan filosofiset
teokset.
Hengen korkein kehitystaso on
– tietysti – filosofia, koska filosofia
edustaa tietoisuutta puhtaimmillaan ja kirkkaimmillaan. Myös uskonto ja taide ovat tärkeitä hengen
ilmenemismuotoja. Tosin Taiteenfilosofiassa Hegel esittää kummallisen ja järkyttävänkin väitteen, että taiteen kultakausi olisi jo kaukana takana, antiikin Kreikassa.
Kirjassa tulee esiin Hegelin laajan filosofian lähtökohta, joka te-
kee seikkaperäisine perusteluineen ymmärrettäväksi edellä mainitun provosoivan väitteen taiteen
kukoistuksen lopusta. Mutta miksi
maailmanhengen kehitys on jättänyt taiteen taakseen ja mistä syystä?
Hegel jakaa taiteen kehityksen
kolmeen vaiheeseen. Egyptin, Intian ja muiden itämaiden taide edustaa ensimmäistä vaihetta, antiikin
Kreikan toista ja kristillisten länsimaiden taide kolmatta vaihetta.
Taiteen tehtävä on tuoda ja esittää henkeä aistimellisesti värien, muotojen ja äänten välityksellä. Tässä piilee myös taiteen akilleenkantapää, koska kaikkialla läsnä olevaa ja näkymätöntä henkeä ei
voi täysin esittää rajallisin aistimellisin keinoin. Mutta taiteen historiassa sitä on lähestytty askel askeleelta.
Itämaiden taide oli hahmotonta ja sekavaa – se vasta hapuili kohti henkeä ja henkistä tietoisuutta –,
etenkin egyptiläiset ihmisen ja eläimen sekasikiöt ilmentävät tätä alkukantaisuutta. Egyptin kuuluisa
sfinksi edusti jo siirtymää toiseen
taiteen vaiheeseen. Eläimen ruumiista työntyy esiin ihmisen pää
kuin syöksyäkseen ulos animaalisesta vankilastaan. Kreikkalaisessa
tarussa sfinksi syöksyykin rotkoon,
koska sankari Oidipus osaa vastata
arvoitukseen siitä, mikä kulkee aamulla neljällä jalalla, päivällä kahdella ja illalla kolmella jalalla. Vastaus, ihminen, symboloi samalla
siirtymää Kreikan kuvanveistoon.
Antiikissa itämainen hahmottomuus ja sekavuus vaihtuu täydellisiä ihmisiä ja ihmisennäköisiä
jumalia esittäväksi kuvanveistoksi.
Näin veistosten avulla kreikkalaiset
toteuttivat Delfoin oraakkelin kuuluisaa elämänohjetta: tunne itsesi!
Antiikissa, jossa muoto saavutti täydellisyytensä, kuitenkin myös
muotoihin sidottu taide saavutti huippunsa. Kristinuskon inspiroimissa länsimaissa ulkoisten aistimellisten muotojen tilalle tulee
sisäänpäin kääntynyt mietiskely ja
hartaus. Tämä näkyy keskiajan ja
renessanssin Pyhää Mariaa, apostoleita ja pyhimyksiä esittävissä
maalauksissa. Niiden hahmot ovat
hieman poissaolevia ja hahmojen
sisäistä hartautta heijastavat kasvot kutsuvat katsojaa katsomaan
pintaa syvemmälle.
Hegelin mukaan sisäistä hengen
todellisuutta pystyi parhaiten ilmaisemaan runous, jonka huippua
hänen aikanaan edustivat Goethe
ja Schiller. Vaikka runotkin rakentuvat musteella vedetyistä viivoista ja koukeroista, fyysiset sanat viittaavat täysin erilaiseen näkymättömään ja henkiseen ajattelun todellisuuteen.
Länsimaissa hengen korkeimman kruunun saa filosofia, jossa
henki ilmenee puhtaana ja täyden
tietoisuutensa saavuttaneena, mikä Hegelin mukaan huipentuu juuri koko maailmanhistorian ja kaikki kulttuurin alat käsittävässä Hegelin filosofiassa.
Siitä huolimatta tai paremminkin juuri sen takia, että Hegelin
mielestä taide on törmännyt rajoihinsa, Taiteenfilosofialla on annettavaa nykyajalle ja -taiteelle. En
tiedä, ovatko modernin taiteen pioneerit lukeneet Hegelin estetiikkaa.
Mutta eikö modernin taiteen pyrkimys murtaa tai tuhota muoto sekä tuoda julki ja vapauttaa muodon
vankina oleva tyhjyys ja olemattomuus ole kuin suora vastaus Hegelin heittämään haasteeseen?
Toisaalta Hegel herättää pohtimaan taiteen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Miten pitkälle taide
voi mennä muodon tuolle puolen?
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
65
Käyttäähän modernikin taide aistimellisia muotoon sidottuja välineitä, kuten ääniä, värejä, kuvioita ja
muita vastaavia.
Monesti tietynlaisesta filosofisesta totalitarismista ja kaiken kattavan järjestelmän rakentamisesta syytetty Hegel avaa myös portit
taiteen tulkintojen kirjavuudelle ja
moninaisuudelle. Jokainen taide­
teos on historiallinen sekä sidottu tietyn ajan uskomuksiin, maailmankuvaan, moraaliin ja tapohin. Jokainen aika voi siksi löytää
samasta taideteoksesta aivan erilaisia merkityksiä ja arvoituksia. Tämä tietysti horjuttaa myös Hegelin
itsensä käsityksiä taiteen rajoista,
sillä joku voi tulkita vaikkapa sfinksin tarinan aivan toisin kuin Hegel.
Samoin Hegelin käsitys yleensä
siitä, että historia kehittyy tietyllä
tavalla tiettyyn suuntaan, kyseenalaistuu, kun taideteokset ja kulttuurit arvotetaan ja tulkitaan eri
tavoin. Ilmentäähän Hegelin käsitys, että juuri länsimaat edustavat
kehityksen huippua ja itämaat ovat
kaikin tavoin lapsen kengissään,
toisaalta länsimaista ylimielisyyttä
ja omahyväisyyttä räikeimmillään.
Kaiken kaikkiaan Taiteenfilosofia on ristiriitaisuuksineen mainio
esimerkki Hegelin dialektiikasta, eli
siitä, että kaikki asiat ovat sisäisesti ristiriitaisia – mikä juuri pitää ne
luovassa ja inspiroivassa liikkeessä.
Hegelin filosofiaa ovatkin hyödyntäneet aivan päinvastaisilla linjoilla
liikkuvat ajattelijat Marxista Nietzscheen. Myös Taiteenfilosofia puhuttelee ja keskusteluttaa nykyajan
lukioita yhtä paljon ja hedelmöittävästi kuin oman aikansakin.
Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toimittaja.
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Ryssä on aina ryssä – vai
onko?
Olli Kleemola
Vihavainen, Timo: Ryssäviha –
Venäjän-pelon historia. Minerva
2013.
Ryssäviha on ilmiö, josta suomalaisessa mediassa keskustellaan aika ajoin, useimmiten erilaisten Venäjään liittyvien ulkopoliittisten
konfliktien yhteydessä. Mutta mitä
”ryssäviha” oikeastaan on, mistä se
juontaa juurensa ja onko sitä aina
ollut? Näihin kysymyksiin etsitään
vastausta Timo Vihavaisen uusimmassa teoksessa.
Suomalaisessa akateemisessa
tutkimuksessa on tähän asti keskitytty tarkastelemaan Venäjä- tai
Neuvostoliitto-pelon histo­riaa ainoastaan tiettyjen aikakausien
puitteissa tai tiettyjen, tarkasti rajattujen medioiden kautta. Pääpaino on ollut itsenäistymisen jälkeisessä murroskaudessa, jota käsittelevät sekä Outi Karesmaa että Kari Immonen, ja viime sotien ajassa,
jota tarkastelevat niin Sinikka
Wunsch kuin Heikki Luostarinenkin tutkimuksissaan. Poikkeuksen
tässä aikakausispesifisten tutkimusten joukossa muodostaa ainoastaan Matti Klingen tutkimus Vihan veljistä valtiososialismiin.
Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen uudessa
teoksessa ryssävihaa tarkastellaan
historiallisen jatkumon osana aina 1600-luvulta nykypäivään. Sen
tarkastelunäkökulmakaan ei rajoitu ainoastaan Suomeen vaan ilmiön syntyä tarkastellaan yhtäältä
yleiseurooppalaisena kehityksenä
ja toisaalta – yllättävästi – Venäjän
sisältä nousseena ilmiönä. Monis-
ta näkökulmista huolimatta esitystapa on miellyttävän napakka, koska teos on selkeästi jaoteltu ja Vihavaisen teksti kuljettaa lukijaa luontevasti aiheesta toiseen.
Vaikka Vihavaisen näkökulma
ei ole puhtaan kansallinen, Suomen tilanteen tarkastelu toimii kuitenkin teoksen punaisena lankana.
Teosta voisi tarkastella synteesinä
tähänastisesta tutkimuksesta. Vihavainen käsittelee erityisesti itsenäistymisen jälkeiset vuodet ja toisen maailmansodan ajan aikaisemman tutkimuksen valossa.
Olisi kuitenkin vähättelyä väittää teosta pelkästään synteesiksi,
siksi paljon ansioita sillä itselläänkin on. Merkittävimpänä niistä pidän Vihavaisen punnittua, hyvin
jäsenneltyä esitystapaa ja teoksen
nykyaikaan asti ulottuvaa näkökulmaa. Hän kirjoittaa hankalasta, poliittisesti tulenarasta aiheesta kiihkottomasti, sen paremmin Suomea
kuin Venäjääkään yksisilmäisesti tuomitsematta. Tuomalla esille
myös Venäjän sisällä käytyjä keskusteluja – asia joka on mahdollista vain taitavalle venäjän osaajalle,
jollainen Vihavainen epäilemättä
on – tekijä antaa lukijalle mahdollisuuden ymmärtää paremmin tapahtumia, jotka puhtaasti suomalaisen median esittämänä monesti
näyttäytyvät kafkamaisen surrealistisina ja järjettöminä. Vaikka Vihavaisen teos keskittyykin lähinnä
vastaamaan alussa esitettyihin kysymyksiin – ja onnistuu siinä hyvin – olisi kirjan alaotsikkona voinut olla myös ”Opas Venäjän ymmärtämiseen”, sillä juuri siitä kirjassa lopulta on kysymys. Teos
nimittäin auttaa lukijaa ymmärtämään venäläistä ajatusmaailmaa ja
sitä, miksi me ajattelemme Venäjästä niin kuin ajattelemme.
Vihavainen päättää kirjansa napakkaan yhteenvetoon, jonka nimenä on osuvasti ”Opettaako historia jotakin?”. Kirjoittaja toteaa, että niin Suomi kuin Venäjäkin ovat aikojen saatossa tehneet
virheitä suhtautumisessa toisiinsa, mutta hyvät, molempia maita hyödyttävät ja molemminpuoliseen ymmärrykseen perustuvat
suhteet ovat periaatteessa täysin
mahdolliset.
Varsinkin keltaisessa lehdistössä tuodaan herkästi esiin jokainen
selkkaus Venäjän kanssa, ja monesti kirjoitusten sävy on varsin mustavalkoinen. Viime vuosilta tällaisia tapauksia on ainakin Antonpojan lapsikaappaus sekä isoäitien
käännyttämistapaus. Aivan viime
aikoina kohua herättivät myös hyvinkääläisen Jyri Snällin asevelvollisuudesta aiheutunut diplomaattinen pattitilanne sekä Greenpeacen
jäsenten merirosvoussyyte. Onkin lohduttavaa lukea Vihavaisen
tutkimuksesta, ettei suomalaisten
enemmistö kohuista huolimatta
vihaa venäläisiä – maan pseudodemokraattisesta järjestelmästä ja Venäjällä toimivista ”kohudosenteista” ei ainakaan Suomessa asuvia venäläisiä voitane syyttää. Soisinkin
Vihavaisen teoksen leviävän mahdollisimman laajalle lukijakunnalle. Tarjolla on ajantasaista tietoa siitä, miten Venäjä toimii ja miten sen
kanssa tulee toimia.
Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri,
joka valmistelee sotavalokuvien välittämään viholliskuvaan liittyvää väitöskirjaansa Turun yliopiston poliittisen
historian laitoksella.
Terroristiorganisaation
strateginen johtaminen
Vesa Huotari
Jacob Shapiro: The Terrorist’s
Dilemma. Managing Violent
Covert Organizations. Princeton
University Press 2013.
Jacob Shapiro väittää, että koska
terrorismin tuhoisuus kasvaa organisaation koon ja organisoitumisen asteen kasvaessa, kannattaa
avaimia terrorismin torjuntaan hakea organisaatiota koskevasta ymmärryksestä. Teoksen tarkoitus
onkin selvittää terrorististen liikkeiden organisoitumistapaa, purkaa niitä koskevaa mytologiaa ja
osoittaa väyliä terrorismin torjuntaan. Aineistona on muun muassa
suuri joukko terroristien omaelämänkertoja ja muistelmia vuosilta
1880–2010, jotka esitellään teoksen lopussa. Johtamisdilemmoja ja
niiden ratkaisutapoja terroristiorganisaatiossa kuvataan tapausselosteina, jotka perustuvat erilaisiin
kirjallisiin lähteisiin.
Terroristiorganisaatiot kärsivät pitkälti samoista ongelmista
kuin muutkin organisaatiot. Niille ominainen turvallisuusongelma
on paljastumisen ja hallitusten torjuntatoimien välttäminen. Samaan
aikaan tulee onnistua perinteisissä
organisatorisissa hankkeissa eli varainhankinnassa ja tekijöiden rekrytoinnissa sekä pitää terrori­teot
poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kehyksessä ja organisaation
jäsenet tietoisina poliittisesta tilanteesta ja sen muutoksista. Dilemma on siinä, että organisoituminen johto-, viestintä-, suunnittelu-, koordinointi- ja kontrollirakenteineen altistaa paljastumiselle,
mutta terrorityö ei voi olla tehokasta, vaikuttavaa ja tarkoitusta palvelevaa ilman johtoa, terroritekojen säätelyä sekä toiminnan organisointia.
Shapiron mukaan terroristiorganisaatioille ovat ominaisia päämies–agentti-ongelmat. Päätösvallan delegoiminen terrorististen tekojen toteuttajille on ongelmallista.
Tekojen tekijöiltä yleensä puuttuvat näkemys poliittisesta tilanteesta, erilaisten tekojen vaikutuksesta
siihen ja siten niiden merkityksestä poliittisten päämäärien tavoittelussa. Tekijöiden sitoutuneisuus
ei myöskään ole itsestäänselvyys.
Lisäksi organisaatio yleensä myös
joko menettää sitoutuneimmat jäsenensä tai heistä tulee järjestön
johtoa. Solujen eristyneisyys organisaation johdosta on puolestaan
omiaan radikalisoimaan väkivaltaan muutenkin taipuvaisia operatiivisia toimijoita niin, että keinosta
tulee tarkoitus itsessään ja terroritoiminta uhkaa kääntyä tarkoituksensa vastaiseksi.
Terroristiorganisaatiossa delegoinnin kustannukset ovatkin
yleensä sen hyötyjä korkeammat
ja tarve toiminnan kontrollointiin,
toisin kuin valvonnan toteuttamismahdollisuudet, on tavanomaista
suurempi. Koska johdon on yleensä vaikea saada kuvaa epäonnistumisten syistä, on myös vaikea oppia kokemuksista. Taktiikka onkin
keskeinen sisäisten erimielisyyk­
sien aihe resurssien jaon ohella.
Strategisen johtamisen haaste
kytkeytyy tasapainoiluun kontrollin säilyttämisen ja organisaation
paljastumisen välttämisen välillä.
Hallinnan, valvonnan ja ohjauksen
tiukentaminen lisää tehokkuutta, mutta myös paljastumisen riskiä, kun taas kontrolloimattomuus
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
67
johtaa tekoihin, jotka vievät maata
poliittisten päämäärien tavoittelun
alta. Shapiro analysoikin johtamisen, erityisesti kontrollin, yhteyttä preferenssien eriytymiseen, epävarmuuteen ja kohdeharkintaan.
Historiallinen aineisto 1900-luvun vaihteen Venäjältä tarjoaa tukea väitteelle, että tilanteessa, jossa terroristitoiminnan kohteiden
valinta on yksinkertaista (”länsimaalaiset”, ”porvarit”, ”systeemistä
hyötyvät” tms.), terroristisolut voivat toimia suhteellisen itsenäisesti
ja toimivan johdon kontrollin ulottumattomissa. Mitä enemmän poliittiset päämäärät edellyttävät valikoivuutta terroritekojen kohteiden
ja väkivallan osalta, sitä enemmän
johdon tulee kontrolloida tekijöitä.
Tätä valikoinnin ja kontrollin yhteyttä Shapiro tarkastelee yksityiskohtaisemmin Pohjois-Irlannin
terrorismin tapauksessa.
Paljastumisen, erityisesti soluttautumisen, estäminen edellyttää systemaattisia turvatoimia eli
turvallisuusbyrokratiaa. Terroristisoluja suojaa paljastumiselta niiden riippumattomuus sekä keskinäisen kanssakäymisen ja kommunikaation rajaaminen. Toiminta
voidaan pitää johdon kontrollissa säätelemällä terrorin välineiden
(esim. raha, aseet, teknologia) saavutettavuutta.
Johdon tasapainoilu sisäisten,
radikalisoituvan ja väkivaltaan taipuvaisen henkilöstön vaatimusten tyydyttämisen sekä ulkoisen,
neuvottelutuloksen saavuttamisen
edellyttämien poliittisen kompromissien välillä, uhkaa ajaa sen kolmannen osapuolen asemaan. Fatahin ja Hamasin vertailu avaakin
suhdetta kontrollin ja sisäisten preferenssien eriytymisen välillä.
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
Shapiro pitää yhtenä keskeisimpänä havaintonaan Hamasista sitä,
miten terroristiorganisaation sisäinen dynamiikka, erityisesti johdon
kyky kontrolloida tekijöitä ja ylläpitää jaettua näkemystä terrorismista keinona, vaikeuttaa terroritekojen taustalla olevan politiikan
tulkintaa ja rajoittaa johdon mahdollisuuksia saavuttaa pitävä poliittinen neuvottelutulos. Tahto ilman
kontrollia ei riitä.
Lopuksi Shapiro vetää hyvin
yhteen tutkimuksensa keskeisen
sisällön ja pohtii havaitsemiensa
organisatoristen haavoittuvuuksien merkitystä terrorismin torjunnan kannalta. Keskeistä on, että
terrorismi on keino jonkin poliittisen päämäärän saavuttamisessa.
Päämäärän systemaattinen tavoittelu ei onnistu ilman suunnitelmallisuutta, kykyä säädellä ja ohjata toimintaa. Byrokratia, esimerkiksi allekirjoitetut työsopimukset,
matkalaskut ja muut selvitykset varojen käytöstä, lisää toiminnan tehokkuutta, mutta edellyttää samalla paljastumisen riskiä lisäävää sisäistä viestintää. Byrokratia
on kuitenkin välttämätön turvallisuustekijä estämään soluttautuminen ja tietovuodot. Jos hallitusten
torjuntatoimenpiteet lisäävät paljastumisen riskiä, ne voivat samalla
heikentää johdon kykyä kontrolloida toimintaa ja siten myös sen mahdollisuuksia päättää konflikti.
Taloudellisia väärinkäytöksiä
koskevien epäilysten ruokkiminen
on omiaan sekoittamaan minkä tahansa byrokratian toimintaa. Sellaisen irtisanoutumisvaihtoehdon
tarjoaminen, jolla välttää oman
organisaation rankaisutoimet, lisää
hallinnollisia kustannuksia kyseessä olevan organisaation toiminnassa. Mitä enemmän asianmukainen
teknologinen tietämys joudutaan
seulomaan esiin puutteellisen ja
virheellisen informaation keskeltä,
sitä enemmän tarvitaan kommunikaatiota ja sitä vahvemmin altistutaan paljastumiselle. Terroritekojen poliittista merkitystä kannattajien parissa voi hämmentää
osallistumalla erilaisille keskustelufoorumeille ja lisäämällä siellä epävarmuutta tekijöiden parissa sen suhteen, miten läheisin sidosryhmä toiminnan näkee. Shapiro pyrkiikin aidosti kääntämään
havaitsemansa organisatoriset haavoittuvuudet pohjaksi terrorismin
torjuntalinjauksille.
Tutkimus onnistuu erottamaan
hyvin tavanomaisen mystifioidusta ja purkamaan terrorismiin liitettyä mystiikkaa. Purkamisen välineenä toimii organisaatioteoria
tai pikemminkin päämies–agentti-tarkastelukulma, jota Shapiro ilmentää eri tapausorganisaatioiden
kautta. Tarkastelu on vahvaa monipuolisen aineiston osalta, mutta jää suhteellisen ohueksi organisaatioteorian osalta. Ehkä vähempikin olisi riittänyt osoittamaan
näkökulman käyttökelpoisuuden,
jolloin sivuja olisi voinut käyttää
myös muiden organisaatioteoreettisten ideoiden koetteluun tässä yhteydessä. Uskoisin teoksen kuitenkin istuvan hyvin osaksi kansainvälisen politiikan opintovaatimuksia. Tavalliselle lukijalle se tarjoaa
avartavan tulokulman terrorismin
historiaan ja arkeen. Jos johtaminen tuntuu vaikealta, sopii pohtia
haasteita, joita terroristiorganisaation johtaminen tarjoaa.
Kirjoittaja on kasvatustieteen tohtori
ja Poliisiammattikorkeakoulun erikoistutkija.
Indoeuropeistiikan
uusi avaus Helsingin
yliopistossa
Juha Janhunen
Jouna Pyysalo: System PIE: The
Primary Phoneme Inventory
and Sound Law System
for Proto-Indo-European.
Institute for Asian and African
Studies 2013. Elektroninen
verkkoversio: http://hdl.handle.
net/10138/41760
Helsingin yliopistossa tarkastettiin
22. marraskuuta 2013 Jouna Pyysalon indoeuropeistiikan alaan kuuluva väitöskirja, lyhyeltä nimeltään
System PIE. Harva väitöskirja on jo
ennen väitöstä herättänyt niin paljon huomiota — ja jopa tunteita
— kuin tämä työ. Jo ennakkotarkastajat olivat keskenään eri mieltä työn merkityksestä, ja myös tiedekuntakäsittelyssä ilmeni yllättäviä käänteitä, joten tarvittiin sekä
ylimääräinen ennakkotarkastuslausunto että kaksinkertainen tiedekuntakäsittely ennen kuin työ sai
painoluvan. Lopputuloksen puolueettomuuden varmistamiseksi vastaväittäjäksi kutsuttiin ennakkotarkastajista riippumaton asiantuntija, maailmankuulu kielentutkija Lyle Campbell Hawaiilta.
Vaikka väitöksen ala on hyvinkin
eksklusiivinen, yleisöä väitöstilaisuudessa oli harvinaisen runsaasti.
Syynä väitöskirjan saamaan
huomioon on se, että se sisältää
uusia tulkintoja aksioomina pidetyistä vanhoista totuuksista. Indoeuropeistiikka eli vertaileva indoeurooppalainen kielentutkimus on
ala, joka kehittyi varsinaisesti Saksassa 1800-luvun kuluessa, mutta on sittemmin levinnyt kaikkiin
merkittäviin yliopistoihin, myös
Helsinkiin, jossa sillä tosin ei ole
koskaan ollut vakinaista edustusta. Alan keskeinen tavoite on aina ollut indoeurooppalaiseen kielikuntaan kuuluvien kielten yhteisen kantakielen rekonstruoiminen.
Yhteinen kantakieli implikoi sitä,
että sitä puhui yhtenäinen väestö
(kantakieliyhteisö), joka asui suhteellisen selvärajaisella alueella (alkukodissa). Tästä kysymyksenasettelusta on sittemmin tullut osa vertailevan kielentutkimuksen yleistä
teoriapohjaa, jonka avulla on selvitetty myös muiden kielikuntien,
muun muassa uralilaisten (suomensukuisten) kielten taustaa.
Aikojen kuluessa indoeuropeistiikka on jakautunut koulukuntiin.
Kullakin koulukunnalla on joukko
vakiintuneita opinkappaleita, joista luopuminen vaatii akateemista
rohkeutta. Varsinaisesta koulukuntien kilpailusta ei kuitenkaan ole
voinut enää vuosikymmeniin puhua, sillä lähes kaikissa Euroopan
ja Pohjois-Amerikan yliopistoissa
on valta-aseman saanut yksi ainoa
koulukunta, jonka aksioomapohja
tunnetaan nimellä laryngaaliteoria
(laryngeal theory, LT). Laryngaaliteorian mukaan indoeurooppalaisen kantakielen konsonanttijärjestelmään kuului joukko ”laryngaaleja” eli käytännössä erilaisia ”häänteitä”. Näiden avulla katsotaan
voitavan selittää muun muassa osa
kantakielen paradigmaattisista vokaalivaihteluista eli niin sanotusta
ablaut-ilmiöstä.
Laryngaaliteorian alullepanijana pidetään yleensä sveitsiläistä
Ferdinand de Saussurea, joka jo
vuonna 1879 esitti mallin ablautvaihteluiden kuvaamiseksi erillisten lisäsegmenttien avulla. Vasta
1900-luvun puolella vakiintui kä-
sitys siitä, että nämä lisäsegmentit
olivat ”laryngaaleja”, ja niitä alettiin
merkitä h-kirjaimen alanumerosarjalla (h1, h2, h3 jne.). Hämmästys
oli suuri, kun samaan aikaan tulkitussa indoeurooppalaisessa muinaiskielessä heetissä todella voitiin
osoittaa olleen ”laryngaaliksi” luokiteltava h-äänne. Monet pitivät tätä riittävänä todisteena koko laryngaaliteorian paikkansapitävyydestä. Katsottiin, että laryngaaliteoria
oli oikein ”ennustanut” heetin kielen laryngaalin. Näin ei tosiasiassa
ollut, sillä heetin laryngaali edustaa vain yhtä laryngaaliteorian ”laryngaaleista” – muista ”laryngaaleista” ei heetissäkään ole mitään
jälkeä, joten niiden olemassaolo
jää empiirisesti verifioimattomaksi hypoteesiksi.
Laryngaaliteoriassa onkin oikeastaan kysymys ajatusvirheestä,
sillä se sekoittaa keskenään kaksi
tasoa: toisaalta kielten vertailuun
perustuvan kantakielen rekonstruoimisen tason (ns. ulkoinen rekonstruktio) ja toisaalta kantakielen sisältämien äännevaihtelujen
mallintamisen tason (ns. sisäinen
rekonstruktio). Laryngaaliteoriaa
voidaan hyvällä tahdolla pitää yhtenä mahdollisena mallina kantakielen äännejärjestelmän esihistorian ja äännevaihteluiden selittämiseksi, mutta se ei missään tapauksessa ole ainoa mahdollinen malli,
eikä sen paikkansapitävyyttä voida ulkoisella evidenssillä todistaa.
Laryngaaliteorian ongelmana on
muun muassa se, että ”laryngaaleja” sisältävät jaksot ovat niin kovin ”epäluonnollisia”. Niiden pohjalta postuloiduista rekonstruktioista on tullut abstrakteja koodeja,
jotka eivät voisi toimia tavallisen
luonnollisen kielen äännejärjestelmässä.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
69
Tieteenteoreettisesti laryngaaliteorian suurimpana heikkoutena
on sen vahvuus. On tunnettua, että mitä vahvempi teoria on, sitä vähemmän selitysarvoa sillä on. Indoeuropeistiikka on aikojen kuluessa kehittänyt muitakin vahvoja
malleja, joiden avulla kielten vertailusta tulee kovin helppoa: niihin kuuluvat muun muassa erilaiset juurenlaajennusmallit. Näitä
malleja on sovellettu myös lainasanatutkimukseen, ja niiden avulla on jopa uralilaisista kielistä voitu ”löytää” koko joukko uusia indoeurooppalaisia
”lainasanoja”.
Ongelmana on vain se, että ”löytäminen” näillä menetelmillä on liian
helppoa. Tästä syystä sekä indoeuropeistiikassa että indouralilaisissa vertailuissa on jo pitkään ollut
tarvetta palata terveen järjen kielitieteeseen: heikompiin menetelmiin ja luonnollisempiin rekonstruktioihin.
Tätä päämäärää lähtee nyt Jouna Pyysalo toteuttamaan. Hänen
esikuvanaan on erityisesti 1800-luvun suuri saksalainen kielentutkija
August Schleicher, mutta hän hallitsee varsin suvereenisti myös alan
myöhemmin tuotetun tutkimuksen. Pyysalon tehtävä ei ole kiitollinen, sillä vaikka hän ei ole ensimmäinen laryngaaliteorian kriitikko
hän on tällä hetkellä lajissaan lähes ainoa — niin vahva on laryngaaliteorian asema alan kansainvälisessä akateemisessa yhteisössä. Voimme vain kuvitella, kuinka
musertava hallitsevan koulukunnan tuomio Pyysalon kerettiläisestä tutkimuksesta tulee olemaan.
Pyysalo onkin varmistanut selustaansa liittämällä väitöskirjatyönsä paljon laajempaan kokonaisuuteen: uuteen indoeurooppalaisen
kantakielen kokonaisrekonstruk-
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
tioon, joka on jo osittain saatavilla verkossa.
Pyysalon vaihtoehto laryngaaliteorialle on palaaminen kielten
vertailuun perustuvaan menetelmäpohjaan eli perinteiseen komparativistiikkaan. Tällä menetelmällä
voidaan ainakin periaatteessa välttää se tasojen sekoittamisen vaara
ja ne epäluonnolliset ratkaisut, jotka laryngaaliteoriaan liittyvät. Kun
ylimääräisten ”laryngaalien” tuottamat harhat rekonstruktioissa eliminoidaan, voidaan myös löytää
aivan uusia ja entistä luonnollisempia indoeurooppalaisia – ja miksei
myös indouralilaisia – etymologioita. Tähän tähtää Pyysalon etymologinen korpus, joka on itse asiassa
käsitettävä laajaksi tutkimusohjelmaksi. Pyysalon uusi rekonstruk­
tiomalli antaa mahdollisuuden käsitellä koko indoeurooppalainen
sana-aineisto uudelleen kielikunnan eri haarojen näkökulmista käsin. Kukin kielihaara voidaan suhteuttaa kantakieleen joukolla äännelakeja, jotka ovat myös tietokonemallinnettavissa.
Aivan valmiina Pyysalon mallia ei voi vielä pitää. Tämä johtuu
osittain siitä, että hän sanomansa läpiviemiseksi joutuu paikoin
tarpeettoman poleemisesti kärjistämään tulkintojaan. Painottaessaan säännöllisten äännevastaavuuksien ja äännelakien merkitystä hän tulee turhaan vähätelleeksi
äännelakeja vastaan toimivia voimia, joihin kuuluu muun muassa
analogia. Hän ei myöskään aina ota
uskottavasti huomioon sitä sisäistä
tietoa, jota yksittäisten kielten rakenne antaa niiden historiasta (sisäisen rekonstruktion avulla). Ehkä pahin kauneusvirhe on se, että
vaikka Pyysalo rekonstruoi kantakieleen vain yhden laryngaalin –
sen, joka on säilynyt heetissä – hän
antaa tälle laryngaalille kokonaista
neljä eri representaatiota (*ah, *ha,
*aH, *Ha), joiden asema äännejärjestelmässä jää lopulta epäselväksi. Ongelmiin työn formulaatiossa kiinnitti huomiota myös väitöstilaisuuden opponentti, mutta onneksi ne ovat korjattavissa, osittain
jopa varsin yksinkertaisella notaation muutoksella.
Poikkeuksellisen laajuutensa ja
kunnianhimoisen tehtävänasettelunsa takia Pyysalon väitöskirja toimii joka tapauksessa uutena avauksena sekä suomalaisessa että kansainvälisessä indoeuropeistiikassa.
Indoeuropeistiikasta ei ole Suomessa usein väitelty. Voisi melkein
sanoa, ettei koskaan aikaisemmin,
sillä nykyisen tutkintojärjestelmän
mukaisena maisteri- ja tohtoritason oppiaineena indoeuropeistiikka (Indo-European Studies) on ollut olemassa Helsingin yliopistossa vasta vuodesta 2011. Tätä ennen
ala kuului kylkiäisenä Etelä-Aasian
tutkimuksen (indologian) oppiaineeseen, joka puolestaan aikaisemmin kulki sanskriitin ja vertailevan
kielentutkimuksen nimellä. Historiallisista syistä indoeuropeistiikka
liittyy monessa muussakin maassa
nimenomaan sanskriitin ja intialaisten kielten tutkimukseen, mutta kielikunnan kokonaisuuden ymmärtämiselle sen kaikki muut haarat ovat aivan yhtä tärkeitä.
Keskeinen sanoma Pyysalon
väitöskirjassa on, että vertaileva
kielentutkimus on eksaktia tiedettä, siis oikeastaan luonnontiedettä, jonka kohteena on ihmiskielen evoluutio ja variaatio ajassa ja
paikassa. On hyvä ymmärtää, että kielen kehitystä säätelevät hyvin
samantyyppiset lait kuin ne, jotka tunnemme elävästä luonnosta.
Monet biologian käsitteet ja periaatteet – esimerkiksi taksonomia,
ekspansio, differentiaatio, adaptaatio, sukupuut – toimivat myös kielten maailmassa. Eksakteissakin tieteissä joudutaan aika ajoin tarkistamaan vakiintuneita totuuksia,
mutta kun erimielisyydet koskevat
eksakteja kysymyksiä, niihin on aina olemassa myös eksaktit ratkaisut. Nähtäväksi jää, kuinka nopeasti Pyysalon ratkaisut voittavat alaa
koulukuntien välisessä kilpailussa.
Kirjoittaja on kielentutkija, joka toimi
tiedekunnan edustajana Jouna Pyysalon väitöksessä.
Virtaavan veden värikkäät
korennot
käsikirjoitusten kuvituksista, jopa
joidenkin lajien määrittäminen on
ollut mahdollista tarkkojen piirroskuvien perusteella.
Vedenvirran äärellä auringossa
kimaltelevin tummansinisin siivin
keveästi lentelevät neidonkorennot
ovat hyvin kesäinen näky. Sudenkorentoihin kuuluvia neidonkorentoja tavataan kaikilla mantereilla paitsi Australiassa ja Etelämantereella. Lajiston runsaus painottuu Aasian etelä- ja kaakkoisosiin,
ja esimerkiksi Intian ja Kiinan välisellä alueella niitä tavataan yhteensä 53 lajia. Neidonkorennot ovat
muinaisia eliömuotoja, joiden arvellaan kehittyneen jo 150 miljoonaa vuotta sitten jurakauden lopulla dinosaurusten aikaan.
Käyttäytymisekologian
mallihyönteisiä
Mattias Tolvanen
Sami Karjalainen ja Matti
Hämäläinen: Neidonkorennot,
Solisevien vetten lentävät
jalokivet / Demoiselle Damselflies,
Winged Jewels of Silvery Streams.
Caloptera Publishing 2013.
Sami Karjalaisen ja Matti Hämäläisen Neidonkorennot on tieteellisen tarkka kuvaus neidonkorentojen heimon biologiasta. Teos esittelee Euroopan neidonkorentolajit ja
kaikki maapallon neidonkorentosuvut olematta kuitenkaan tunnistusopas. Lisäksi kirja kertoo perusteellisesti neidonkorentojen yksilönkehityksestä munasta aikuiseksi, käyttäytymisestä ja ekologiasta,
ja kirjan lopussa on vielä mielenkiintoinen yhteenveto neidonkorennoista kulttuurihistoriassa.
Varhaisimpia kuvia neidonkorennoista on löydetty keskiaikaisten
Hennon olemuksen, viehkeän lentotavan ja säkenöivän värityksensä takia neidonkorentoja on pidetty aina hyvin feminiineinä hyönteisinä, mikä näkyy myös niiden
erikielisissä nimissä. Esimerkiksi
Ranskassa neidonkorennot tunnetaan nimellä la demoiselle. Kuitenkin neidonkorennoista ja monista
muistakin hyönteisistä koristeellisimpia ovat nimenomaan koiraat,
jotka voittavat kauneudessaan hieman vaatimattomammat naaraat.
Suomen sudenkorentolajistossa on vain kaksi neidonkorentolajia, neidonkorento (Calopterys virgo) ja immenkorento (Calopterys
splendens), joita tavataan lähes koko Euroopassa. Neidonkorennon
levinneisyys ulottuu Pohjoismaissa napaniirin pohjoispuolelle ja
erillisinä populaatioina vielä paljon pohjoisemmaksikin. Immenkorennon levinneisyysalue on eteläisempi ja lajia esiintyy Suomes-
sa maan keskiosia myöten. Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa tavataan
noin viisi lajia, joista yhden asema
omana lajinaan on edelleen epäselvä. Yhteensä neidonkorentojen
heimosta (Calopterygidae) tunnetaan noin 110 lajia, jotka ryhmitellään 17 sukuun.
Neidonkorennot lentelevät kirkasvetisinä virtaavien purojen äärellä, ja suurin osa niiden kehityksestä munasta toukkavaiheiden
kautta aikuiseksi tapahtuu vedessä. Niillä on kolme kehitysvaihetta,
kuten muillakin sudenkorennoilla.
Vesikasveille munitut munat kuoriutuvat yleensä muutamassa viikossa ensimmäiseksi toukka-asteeksi. Neidonkorentojen toukkavaihe kestää vuoden tai jopa kaksi
vuotta, siinä on 11–13 toukka-astetta ja niiden välillä kasvava toukka luo aina nahkansa. Toukat elävät vain hapekkaassa virtaavassa
vedessä. Ne lymyilevät kasvien joukossa liikkumattomina ja nappaavat ruoakseen pieniä vesieläimiä,
kuten kaksisiipisten toukkia ja vesikirppuja. Lopulta täysikasvuinen
toukka nousee vedestä ja kuoriutuu
aikuiseksi neidonkorennoksi aivan
vedenrajassa.
Aikuistuttuaan neidonkorento saavuttaa sukukypsyyden muutamassa päivässä ja elää yleensä
enintään kuukauden tai kaksi kuukautta, mutta tavallisesti paljon lyhyemmän ajan. Aikuiset korennot
pystyvät liikuttamaan jokaista neljää siipeään erikseen ja tekemään
lentäessään taiturimaisia liikkeitä. Ne ovat pieniä hyönteisiä saalistavia petoja. Pohjois-Euroopassa neidonkorentojen tärkein saalistaja lienee rantakivillä pyrstöään
keikutellen hyppelevä ja lentäviä
hyönteisiä pyydystävä västäräkki.
Hyönteistutkijoita on kiinnos-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
71
tanut erityisesti neidonkorentojen
reviiri- ja kosintakäyttäytyminen,
sillä niissä on monia hämmästyttäviä piirteitä. Purojen yllä lentelevät neidonkorennot ovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa keskenään.
Koiraat varaavat veden ääreltä
omat reviirinsä, joita ne puolustavat muilta koirailta. Ne esittävät naaraille kosiotanssiaan ja parittelevat aina, jos naaras hyväksyy
kosinnan. Joidenkin lajien parittelu kestää vain muutamia sekunteja
tai minuutteja, ja naaras saattaa paritella useiden koiraiden kanssa lyhyessä ajassa.
Neidonkorentojen
pariutumiseen liittyy erikoisena piirteenä spermakilpailua. Kosintalento päättyy paritteluun, ja on hyvin
mielenkiintoista, että ainakin eräiden sukujen koiraat pystyvät ennen
parittelua poistamaan jo aiemmin
paritelleen koiraan spermaa naaraan sukuelimestä. Lisäksi naaras
saattaa vielä parittelujen jälkeenkin valikoida, minkä koiraan siittiöt lopulta pääsevät hedelmöittämään sen munimat munat.
Naaras suosii pariutumisessa
reviiriään hallitsevaa koirasta, jonka elinpiiriin se käy myös munimassa, ja tavallisesti koiras myös
johdattaa naaraan sopivalle munintapaikalle. Munivat naaraat laskeutuvat tavallisesti vedenpinnan
alle ja asettelevat munat yksitellen vesikasvien versoille. Neidonkorennon elämänkierto alkaa taas
uudelleen munasta kuoriutuvasta
toukasta.
Uutta innostusta sudenkorentoihin
Neidonkorennot-teoksen tekijöistä Sami Karjalainen on edistänyt
kirjoillaan merkittävästi sudenkorentojen ja muidenkin hyönteisten harrastamista Suomessa. Kou-
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 2 / 2 0 1 4
lutukseltaan hän on tekniikan tohtori. Aiemmin hän on julkaissut
muun muassa Suomen sudenkorennot (Tammi 2002), josta ilmestyi täysin uudistettu laitos vuonna 2010. Uuden sudenkorentokirjan innostamana on löydetty useita Suomelle uusia lajeja, ja kesällä
2006 perustettiin Suomen sudenkorentoseura. Nykyisin Suomesta
tunnetaan kaikkiaan 60 sudenkorentolajia, joista neidonkorentoja
on kaksi.
Matti Hämäläinen on biologi
ja eläintieteilijä, Helsingin yliopiston dosentti ja hollantilaisen Naturalis Biodiversity Centren vieraileva hyönteistutkija. Tähän teokseen
hän on kirjoittanut kaikki lajien ja
sukujen kuvaukset. Hämäläinen
on tutkinut Kaakkois- ja Itä-Aasian sudenkorentoja, erityisesti neidonkorentoja, joista hän on kuvannut 13 tieteelle uusina lajeina.
Karjalainen kirjoittaa neidonkorentojen käyttäytymisestä ja
ekologiasta. Hänen selkeästi ajateltu tekstinsä kuvaa hienosti monimutkaisia käyttäytymistapoja. Lisäksi havainnolliset valokuvat kertovat paljon tämän käyttäytymis­
ekologian tutkimuksessa tärkeän
hyönteisryhmän olemuksesta, ja
kirjaa voi välillä selailla myös taiteellisena valokuvateoksena, joka
tuo näiden hyönteisten elämän lähelle. Neidonkorennot on kuvitettu
pääosin luontokuvaajanakin tunnetun Karjalaisen eri puolilla maailmaa valokuvaamilla kuvilla. Hänen kuvasarjansa neidonkorennoista valittiin myös Fotofinlandian loppukilpailuun vuonna 2011.
Kaksikielisenä
julkaistavan
teoksen tekstit on kirjoitettu alun
perin englanniksi. Suomenkielinen
käännös on taitossa vasemmalla
palstalla, ja lukija saa totutella teks-
tiin, joka jatkuu aina sivun oikealla
palstalla tyyliään vaihtamatta englanniksi. Monitaiturina Karjalainen on suunnitellut myös teoksen
ulkoasun. Huolitellulla ulkoasulla
varsinaisen asiankin voi saada hyvin kaupaksi.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu:
James A. Robinson
Miksi maat kaatuvat
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
X120
LUE VASTAPAINOA
Kevät 2014
Beverley Skeggs
Elävä luokka
336 s. | 37 € | toukokuu
Harri Kettunen &
Elina Vuola (toim.)
Latinalainen Amerikka
440 s. | 37 € | huhtikuu
Janne Seppänen
Pertti Ranta
Levoton valokuva
Villit vihreät kaupungit
Suomen kaupunkikasvio
160 s. | 36 € | huhtikuu
Reetta Muhonen &
Hanna-Mari Puuska (toim.)
Tutkimuksen
kansallinen tehtävä
300 s. | 35 € | huhtikuu
Tuukka Perhoniemi
Mitan muunnelmat
266 s. | 36 € | huhtikuu
350 s. | 36 € | huhtikuu
Heikki Luostarinen &
Pentti Raittila (toim.)
Journalistin vapaus
160 s. | 33 € | maaliskuu
Ferdinand de Saussure
Yleisen kielitieteen kurssi
248 s. | 39 € | toukokuu
LISÄÄ KEVÄÄN KIRJOJA OSOITTEESSA WWW.VASTAPAINO.FI