1/2015 - Suomen Mielenterveysseura

Vanhempien eron
työstäminen lapsen kanssa
Perhepeili kriisityön
menetelmänä
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Navigointia ajan virrassa
– Perheterapeutin mietteitä
ajan kokemisesta
Suomen Mielenterveysseura
1/15
31. vuosikerta
Perheterapia 1/2015
| 31. vuosikerta | Helmikuu 2015
Vastaava päätoimittaja: Kristian Wahlbeck
Päätoimittaja: Aarno Laitila
Toimitussihteeri: Janne Kurki
Toimitusneuvosto:
Jukka Aaltonen
Tapio Ikonen puheenjohtaja
Päivi Kangas
Ritva Karila-Hietala
Janne Kurki
Aarno Laitila
Helena Niskanen
Jorma Piha
Tero Pulkkinen
Eira Tikkanen
Kristian Wahlbeck
www.mielenterveysseura.fi/perheterapia
Toimitus ja arkisto:
Ratamestarinkatu 9
00520 HELSINKI
Tilaukset, osoitteenmuutokset ja laskutus:
Mervi Venäläinen
040 653 2895
[email protected]
Perheterapia-lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa.
Vuosikerta 36 € (sis. alv 10 %)
Kestotilaus 34 € (sis. alv 10 %)
Suomen Perheterapiayhdistyksen jäsenille 28 € (sis. alv 10 %)
Irtonumero 9 € (sis. alv 24 %)
Digilehden vuosikerta 24 € (sis. alv 24 %)
Ilmoitukset:
Sirpa Väänänen
040 647 6996
[email protected]
Julkaisija:
Suomen Mielenterveysseura
Kustantaja:
SMS-Tuotanto Oy
31. vuosikerta, ISSN 0782-7210
Kirjapaino: Forssa Print
Ulkoasu: Bond
Taitto: Pirta Mikkola
Kulttuuri-, mielipide- ja tiedelehtien liitto Kultti ry:n jäsenlehti.
Perheterapia 1/2015
2
Sisällys
Pääkirjoitus:
Missä olit silloin?
Aarno Laitila................................................................................................................. 5
Artikkelit:
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Sari Sundvall-Piha....................................................................................................... 6
Perhepeili kriisityön menetelmänä
Olli Jäppinen & Satu Kaleva & Veli-Matti Husso................................................... 16
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Agneta Storsjö............................................................................................................ 28
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
Kauko Haarakangas................................................................................................. 44
Kuka on kenen Charlie?
Jukka Aaltonen.............................................................................................................52
Kirja-arvostelu:
Rakkaalla lapsella on monta nimeä
Hannu Räty................................................................................................................. 56
Muistokirjoitus:
Markku Sutela, 13.8.1955-20.12.2014
Jaakko Seikkula ja Pekka Holm............................................................................... 58
Kirjoittajaohjeet..........................................................................................................60
Ilmoituksia
Perheterapia 1/15
Perhe-elämän
monimuotoistuminen
on perhetutkimuksen
todentama fakta jo
varsin pitkältä ajalta.
Perheterapia 1/2015
4
Pääkirjoitus
Missä olit silloin?
Otsikon kysymys viittaa meille monille tuttuun tilanteeseen, kun aletaan miettiä omaa elämää
koskettaneita merkittäviä ulkomaailman tapahtumia. Arthur Pennin elokuvassa Neljä ystävää jugoslavialaisperheen maahanmuuttajapoika Danilo lupaa vakavasti sairaalle ystävälleen ajatella
häntä sitten, kun ihminen kävelee Kuun pinnalla
ensimmäisen kerran. Danilo herää nuoruuden (ja
lapsuuden) ystävänsä olohuoneessa lasten leikkiessä havahtuen siihen, että television ruudulla Neil
Armstrong laskeutuu kuumodulista Kuun pinnalle
ja arvioi askeltensa mittaa säröilyn takaa. Kaikki elokuvan kuvastossa viittaa siihen, että Danilo
muistaa hetken, muistaa nyt jo kuolleen ystävänsä
ja pystyy siirtymään elämässään eteenpäin.
Perheterapia-lehti piti viime vuoden lopulla
juhlaseminaarin, kun lehden 30. vuosikerran viimeinen numero oli painossa ja tulossa jakeluun.
Juhlaseminaarin yksi olennainen puoli oli muistaminen, mutta nykyisyydellä ja tulevaisuudella
merkittynä. Kirjoittajakutsuun myönteisesti vastanneet Jukka Aaltonen, Jukka Harmainen, Mette
Kontio ja Eija-Liisa Rautiainen tekivät seminaarista
muistettavan myös tulevaisuudessa. Kauko Haarakangas, joka myös tuotti artikkelin juhlanumeroon, oli estynyt saapumasta paikalle, valitettavasti. Mutta sitäkin voi muistaa hyvällä, kun siihen
oli ehtinyt varautua.
Seminaarissa käytiin kuhunkin esitykseen liittyen keskustelua ja päivän lopussa yhteisempää
ajatusten vaihtoa perheterapiasta, Perheterapiasta, perheterapian tulevaisuudesta ja Perheterapian tulevaisuudesta. Yhtäkkiä kävi niin, että
Perheterapiayhdistyksen puheenjohtaja Ritva
Karila-Hietala pyysi puheenvuoron ja sanoi eduskunnan täysistunnon hyväksyneen kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Seminaari
puhkesi spontaaneihin taputuksiin.
Tätä kirjoittaessani minulla on käytettävissäni
myös julkaisutiedote siitä, kuinka sateenkaariperheiden nuoret kertovat elämästään ja haaveistaan mutta myös kokemastaan syrjinnästä
(Riikka Taavetti: Olis siistiä, jos ei tarvis määritellä
– kuriton ja tavallinen sateenkaarinuoruus (2015).
ISBN 978-952-5994-69-8. Nuorisotutkimusseuran/ Nuorisotutkimusverkoston verkkojulkaisuja 81,
Seta-julkaisuja 25.) Meidän kenenkään on turha
olla niin hyväuskoinen, että kuvittelisimme syrjinnän, kiusaamisen ja henkisen väkivallan loppuvan
tähän lainsäädännölliseen muutokseen. Tosiasia
kuitenkin on, että yhteiskunnalliset instituutiot joutuvat uudella tavalla noteeraamaan monimuotoistuvan perhe-elämän vaatimukset lainmuutoksen seurauksena ja tämä purkaa edelleen
mahdollisuuksia ”näkymättömään” sortoon. Tämä
tuo asennemuutoksen tarpeen jokaisen ihmisen
pohdittavaksi.
Mitä tämä sitten merkitsee perheterapian
kannalta? Perhe-elämän monimuotoistuminen on
perhetutkimuksen todentama fakta jo varsin pitkältä ajalta. Perheterapia psykoterapian menetelmänä vain ajoittuu, etenkin sen alku, ihmiskunnan
historiassa kohtalaisen lyhyen ydinperheen valtaajan kanssa yksiin. Yhteiskuntatieteiden kielellinen
käänne muutti jo 1980-luvulla nopeassa tahdissa
sitä ymmärrystä, joka meillä on perheistä systeeminä. Nämä muutokset yhdessä lainsäädännön
muutosten kanssa pakottavat perheterapian ja
perheterapeuttien ajattelua tunnistamaan tämän
monimuotoistumisen. Toivottava seuraus tästä
voisi olla sitten se, että sateenkaariperheet voisivat hakea samoja palveluita kuin muutkin perheet
ja perhemuodot ja saada niitä samaten laadukkaina.
Eduskunnan käsittelyä mainitun asian valmistelussa sävyttivät erittäin voimakkaasti polarisoituneet asenteet, eikä lakiehdotus ole vieläkään
finlex.fi -kokoelmasta löytyvä laki, vaan valmistelussa oleva asia. Kuvittelen itse, että lakimuutokseen liittyvät intensiiviset keskustelut eivät ole vielä
ohi. Mutta suunta on se, että voin tulevaisuudessa
muistaa lehtemme juhlaseminaarin kahdesta painavasta syystä.
Aarno Laitila
[email protected]
5
Perheterapia 1/15
Perheterapia 1/15
Sari Sundvall-Piha
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Tiivistelmä
Vanhempien parisuhteen päättyminen on yksi lapsen elämän suurimmista
haasteista, ja sillä on vaikutuksia koko hänen myöhempään elämäänsä. Eroa
koskevassa tutkimuksessa on alettu kiinnittää aiempaa enemmän huomiota
siihen, miten vanhemmat voivat työstää eroa lasten kanssa ja mitä lasten
näkökulmasta on tehtävissä eroon sopeutumisen helpottamiseksi. Tämän
katsauksen pohjana on lähinnä amerikkalaisia aiheeseen liittyviä 2000-luvun
tutkimuksia. Onkin syytä huomioida sikäläisen yhteiskuntarakenteen suuret
eroavuudet suomalaiseen yhteiskuntaan nähden.
Vanhemmat voivat omalla toiminnallaan helpottaa tai vaikeuttaa merkittävästi lapsen asemaa ennen eroa, erotessa ja erottuaan. Mitä paremmin
vanhemmat kykenevät eriyttämään päättyneeseen parisuhteeseensa liittyvien
asioiden käsittelemisen vanhemmuuden kysymyksistä, sen paremmin heidän
lapsensa voivat sopeutua eron jälkeiseen elämään. Vaikka vanhempien ero
mullistaa lapsen elämän ja on useimmiten hyvin surullinen asia, lapsi voi
hyvällä erovanhemmuuden yhteistyöllä kokea, että vaikka vanhemmat eivät
asu enää yhdessä, kumpikin heistä osoittaa rakkautta ja huolenpitoa häntä
kohtaan ja kumpaankin voi turvautua. Tällaiseen yhteistyöhön kykenevät
vanhemmat antavat lapselleen luvan rakastaa ja kaivata poissaolevaa vanhempaa ja lohduttavat häntä tässä surussa.
Avainsanat: Vanhempien ero, parisuhteen päättyminen, erovanhemmuus,
eron jälkeinen vanhemmuus, kiintymyssuhde
Sari Sundvall-Piha, PsM, TM, perhepsykoterapeutti VET, perheasiain neuvottelukeskuksen johtaja
Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä, 0400-92 39 30, [email protected]
”Jos eronneet vanhemmat kykenivät kumpikin
korjaamaan elämänsä jälleen hyväksi ja lapset
kuuluvat tärkeänä osana tähän uuteen elämään,
lasten kävi varsin hyvin. Huolehtiva ja rakastava
yksinhuoltaja on lapsen kehitykselle selvästi hyPerheterapia 1/2015
väksi. Eroperheiden lasten tunteissa oli aikuisena
kuitenkin useimmiten päällimmäisenä katkeruus
toista vanhempaa kohtaan.”
(Wallerstein, J., Lewis, J. & Blakeslee, S., 2007 s. 304)
6
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Johdanto
a) tilanne ennen eroa (pre-divorce), b) akuutti
erotilanne (in-divorce) sekä c) eron jälkeinen vaihe
(post-divorce) (Kim 2014).
Tutkimustulokset kertovat eron seurauksista
monella eri ulottuvuudella. Vanhempien eroa voidaan pitää yhtenä lapsen elämän kuormittavimmista tapahtumista, jolla on vaikutus lapsen koko
loppuelämään. Toisaalta todetaan, että monen
vanhempiensa eron kokeneen on aikuisena vaikeuksia solmia pysyvää parisuhdetta tai avioitua
itse (”kun ei koskaan mene naimisiin, ei koskaan
tule eroakaan”) (Wallerstein, Lewis & Blakeslee
2000). Toisissa tutkimuksissa taas huomattiin, että
esimerkiksi vanhempiensa eron kokeneilla lapsilla oli huomattavasti ei-eronneiden vanhempien
lapsia suurempi riski aloittaa seksuaalinen kanssakäyminen varhain, ja teiniraskauksien määrä oli
eronneiden vanhempien tyttärillä huomattavasti
ei-eronneiden vanhempien tyttäriä korkeampi.
Albertini ja Garriga tutkivat vanhempien eron
ja lapsen iän välistä sekä eron yleistymisen ja eron
vaikutusten välistä yhteyttä. Erojen yleistyminen
ei ole vähentänyt niiden kuormittavuutta lapsille.
Myöskään olettamus, että eron vaikutukset olisivat sitä lievempiä, mitä vanhempi lapsi on eron
tapahtuessa, ei saanut tutkimuksessa tukea. Vanhempien erolla on moniulotteisia ja pitkäaikaisia
vaikutuksia perheen ylisukupolvisiin suhteisiin.
Albertinin ja Garrigan mukaan tämä voi tulevaisuudessa merkittävästi vähentää eurooppalaisten
yhteiskuntien sosiaalista yhteenkuuluvuutta. (Albertini& Garriga 2011)
Vanhempien ero koskettaa yhä useampia lapsia.
Suomessa vuosittain noin 30 000 lasta joutuu
kokemaan avioeron. Avioeroja tapahtuu kaikenlaisissa perheissä lasten lukumäärästä, iästä tai
perheen taloudellisesta tai sosiaalisesta tilanteesta riippumatta. Ero on suuri kriisi koko perheelle,
mutta rasittaa eniten lapsia, jotka eivät ole valinneet lapsuutta eroperheessä. Vanhempien erolla
on tuntuvia vaikutuksia koko heidän elämänsä
ajan.
Erotutkimus
Erotutkimus on ollut menneenä vuosikymmenenä
erityisen runsasta. On tutkittu mm. erojen riskitekijöitä, jälkivaikutuksia ja mitä olisi tehtävissä niin
erojen estämiseksi kuin niiden vaikutusten vähentämiseksi.
Vanhempien eron työstämiseen lapsen kanssa on alettu kiinnittää huomiota yhä enemmän.
Aiempien tutkimusten perusteella on pidetty ilmeisenä, että eronneiden vanhempien lapset
menestyvät ei-eronneiden vanhempien lapsia
merkittävästi huonommin useilla eri elämän osaalueilla (Frisco, Muller & Frank 2007; Hango &
Houseknecht 2005; Sun & Li 2002, Moon 2011). Lyhyessä ajassa tapahtuvat suuret muutokset lisäävät lapsen riskiä joutua ongelmiin (Cherlin 2009).
Vaikka lapsille ei kehittyisi kliinisesti vakavia häiriöitä, vanhempien ero voi altistaa pitkäaikaiselle
alakulolle ja hämmennykselle (Laumann-Billings
& Emery 2000; Marquardt 2005). Toisaalta Sinkkonen tuo esille näkökulman, että lasten pitkään
jatkuneet vaikeudet selittyisivät enemmän aiemman liiton riitaisuudella kuin itse erolla (Sinkkonen
2005).
Nykytutkimuksessa mm. Australiassa ja Belgiassa on saatu yhä enemmän aineistoa eron
pitkäaikaisvaikutuksista aiempien tutkimusten
keskityttyä pitkälti akuuttiin erotilanteeseen. On
alettu kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, joilla
eronneiden vanhempien lapset voisivat välttyä
eron riskiseurauksilta. Toiset lapset selviävät erosta paremmin kuin toiset, ja siksi on tärkeää tutkia,
minkälaisiin tekijöihin erilainen erosta selviytyminen liittyy (Sigal, Sandler, Wohlchik & Braver 2011).
Tutkimuksissa ero on jaettu kolmeen vaiheeseen
Erosta kertominen
Belgiassa on kansalaistoimintana syntynyt erokoulu. Kyseessä on vanhemmille tarkoitettu perhevalmennus, jossa vanhemmille jaetaan tietoa ja käytäntöjä lasten sopeutumisen edistämiseksi. Belgian
erokoulun mukaan 90 % eron jälkeisistä vanhempien riidoista johtuu epäonnistuneella tavalla ilmoitetusta erosta, siitä, että eroa haluava osapuoli
ilmoittaa ”väärällä” tavalla toiselle puolisolle haluavansa erota (www.deScheidingsschool.be).
Edellä mainittu huomioiden on lasten erosopeutumisen kannalta aivan olennaista, kuinka
vanhemmat kertovat erosta lapsilleen. Vaikka
ero on vanhempien päätös, on sen kertomisessa,
täytäntöönpanossa ja käytännön toteutuksessa
7
Perheterapia 1/2015
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
syytä huomioida erityisesti lasten tarpeet. Valitettavasti moni vanhempi joutuu eron yhteydessä
itse niin kuormitettuun asemaan, että lapsen etu
jää sivuun.
Eron käytännön toteutukseen siirryttäessä on
hyvä, jos lapsen näkökulma voitaisiin huomioida
mahdollisimman paljon. Tällaisia seikkoja ovat
mm. mahdollisuus tutustua uuteen kotiin, mitä voi
ottaa mukaansa, jotta olisi mahdollisimman kotoisa olo uudessakin paikassa, kuinka pitää yhteyttä
siihen vanhempaan, joka ei ole paikalla.
Lapselle on syytä korostaa molempien vanhempien läsnäoloa hänen elämässään, vaikkei
hän voikaan enää asua molempien kanssa yhtaikaa. Omalla tavallaan kummankin vanhemman
olisi hyvä tuoda esille, että he haluavat lapsella
säilyvän hyvän suhteen molempiin vanhempiin.
Lapsi saa luvan olla molempien vanhempiensa
edelleen rakastama ja rakastaa heitä kumpaakin.
Varsinkin pienempien lasten suhteet etävanhempiin tai muihin sukulaisiin organisoituvat pitkälti
vanhempivälitteisesti (Ritala-Koskinen 2001).
villä käytännöillä voidaan merkittävällä tavalla tukea ja vahvistaa etävanhemman ja lapsen välistä
kiintymyssuhdetta, jolla on lapsen psykologiselle
kasvulle suuri merkitys. Varsinkin pienten lasten
säännöllisillä tapaamisilla on tärkeä merkitys
lapsen kehitykselle. Usein lapsen tapaamisen etävanhemman kanssa vähenevät, mitä kauemmin
erosta kuluu aikaa. Myös taloudellisilla seikoilla on
merkitystä tapaamisfrekvenssiin niin, että taloudellinen hyvinvointi lisää tapaamisfrekvenssiä (Kelly 2006). Perheet, jotka pystyvät neuvottelemaan
ja joustamaan tapaamisista, päätyvät juridista sopimusta tarkkaan noudattavia perheitä laajempiin
etävanhemman tapaamisiin (Kelly 2006).
Vanhempien tulehtuneet välit vaikuttivat heikentävästi nimenomaan tapaavan vanhemman
ja lapsen suhteeseen (Whiteside 1998; Kelly &
Emergy 2003). Siitä, miten paljon tapaavan vanhemman antaman hoidon laatu sinänsä vaikuttaa lapsen eroon sopeutumiseen, on epäselvää
tutkimusnäyttöä (Amato & Gilbreth 1999; Whiteside & Becker 2000; King 1994; Menning 2002).
Enemmän kuin joka toinen viikko vanhempaa
tapaavat lapset kokivat suhteen etävanhempaan
läheisemmäksi kuin ne, jotka tapasivat etävanhempaansa vain minimaalisesti tai eivät lainkaan
(Cashmore ym. 2008). Joko yksinasuvan äidin tai
äidin uusperheessä asuvat lapset saivat sitä parempia arvosanoja, olivat suositumpia kavereiden kesken ja sopeutuivat muutoinkin paremmin
eroon, mitä tiheämpi oli kontakti isän kanssa (mm
Bronstein, Stoll, Causon, Abrams & Briones 1994).
Useiden tutkimusten perusteella tiheän kontaktin
voidaan katsoa johtavan lapsen ja vanhemman
välisen suhteen laadun paranemiseen, mikä puolestaan edesauttaa lapsen sopeutumista eroon
(Amato & Gilbreth, 1999; Coiro & Emery 1998; Fabricius & Hall 2000; Fabricius & Luecken 2007; King
& Sobolewski 2006; Simons, Whitbeck, Beaman
& Conger 1994; Whiteside & Becker, 2000). Mitä
vähemmän vanhempien välillä oli ristiriitoja, sitä
läheisempi oli etävanhemman ja lapsen suhde.
Vähäkonfliktisissa perheissä isän tiiviimmät tapaamiset ja hyvin konfliktoituneissa perheissä isien
harvat tapaamiset olivat yhdistettävissä lapsen
parempaan sopeutumiseen (Amato, Rezac 1994;
Johnston, Kline & Tschann, 1989). Toisaalta myöhemmässä tutkimuksessa on osoitettu, että poissa
asuvan isän kontaktin vaikutus on riippumaton
tekijä suhteessa vanhempien väliseen konfliktiin.
Vanhemmuus eron jälkeen
Sigal, Sandler, Wohlchik ja Braver (2011) kiinnittivät
huomiota kolmeen seikkaan eron jälkeistä vanhemmuutta koskevassa tutkimuksessaan: a) lapsen kanssa vietetyn ajan määrään, b) vanhempien kykyyn hoitaa vanhemmuutta yhdessä ja c)
kummankin vanhemman oman vanhemmuuden
laatuun.
A. Yhdessä vietetty aika
Useimmiten lapsen huolto sovitaan niin, että toinen vanhemmista on ns. ensisijainen huoltaja
(lähivanhempi) ja toinen ns. tapaava huoltaja
(etävanhempi). Tutkimukset osoittavat, että hyvin
suunniteltu, selkeä tapaamisjärjestely onnistuu
ja jää parhaiten voimaan, jos se tehdään välittömästi eron jälkeen. Cashmoren, Parkinsonin ja Taylorin (2008) mukaan joka toinen viikko
vanhempaansa tapaavat lapset raportoivat
vähemmän läheisyyttä suhteessa etävanhempaan ja enemmän surua liittyen eroon kuin vanhempaansa enemmän tapaavia lapsia. Vaikka
ensisijainen huoltaja on lapsen kanssa enemmän,
tapaamisjärjestelyillä ja erovanhemmuuden hyPerheterapia 1/2015
8
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Isän tiivis kontakti on lapsen sopeutumista edistävä tekijä riippumatta vanhempien välisen konfliktin määrästä ennen eroa, eron yhteydessä tai viiden vuoden seurannassa eron jälkeen (Fabricius &
Luecken 2007). Tässä tutkimuksessa ei tutkittu isien
luona pääsääntöisesti asuvien lasten äitisuhdetta
vastaavasta näkökulmasta. Todettakoon kuitenkin, että Nousiainen on tuonut tutkimuksessaan
esille, miten ainakin suomalaisessa kulttuurissa äidin etävanhemmuus on häpeälliseksi koettu asia
(Nousiainen 2004).
maan vastuuta lastenkasvatuksesta, ylläpitämään
tasapainoista ilmapiiriä sekä osoittamaan kunnioitusta toista vanhempaa kohtaan (Whiteside 1998).
Sobolevskin ja Kingin tutkimuksen mukaan
vanhempien välisen konfliktin määrä on suoraan
yhteydessä etävanhemman ja lapsen tapaamistiheyteen. Mitä enemmän vanhemmilla oli
keskenään konfliktia, sitä harvemmat olivat etävanhemman ja lapsen väliset tapaamiset ja sitä
huonompi etävanhemman ja lapsen välinen suhde (Sobolevski & King 2005).
Vanhempien erotessa lapsi joutuu lojaliteettiristiriitaan, mistä syystä lapsen on usein vaikeaa
ylläpitää hyvää ja läheistä suhdetta kummankaan
vanhemman kanssa. Mikäli lapsella on hyvä ja
läheinen suhde edes toiseen vanhempaansa,
tämä suojaa häntä eron vaikutuksilta, vaikka suhde toiseen vanhempaan jäisikin etäiseksi (Booth &
Amato 1994).
Amato on tutkinut ”hyvän eron” käsitettä ja jakanut erovanhemmuuden kolmeen ryhmään: yhteistyövanhemmuus (co-operative co-parenting),
rinnakkaisvanhemmuus (parallel parenting) ja
yksinhuoltajavanhemmus (single parenting). ”Hyvällä erolla” Amato tarkoittaa vanhempien eron
jälkeistä kykyä vanhemmuuden yhteiseen hoitamiseen lapsensa parhaaksi. Vanhemmat ovat
kyenneet erottamaan päättyneeseen parisuhteeseensa liittyvät asiat vanhemmuudesta ja pyrkivät
asioiden yhteisellä hoitamisella edesauttamaan
lapsen hyvinvointia (Amato, Kane & James 2011).
Hyvä erovanhemmuus ei välttämättä edellytä,
että etävanhempi tapaa lapsia tiheästi. Tutkimustulokset ovat ristiriitaisia siitä, kuinka olennaista
lapsen hyvinvoinnin kannalta on etävanhempien
tapaamisten tiheys (Furstenberg, Morgan & Allison 1987). Etävanhemman tapaamisten tiheys ei
ole niin olennaista kuin se, että lapsi koki suhteen
etävanhempaan läheiseksi ja tukea antavaksi
(Carlson 2006; Harper & Fine 2006; King & Sobolewski 2006). Olennaista hyvän erovanhemmuuden kannalta on myös se, että vanhemmat ovat
säännöllisesti yhteydessä toisiinsa lapsen asioiden
vuoksi, että säännöt molemmissa kodeissa ovat
riittävän samanlaiset ja etteivät vanhemmat pyri
kumoamaan toistensa auktoriteettia (esim. mitätöimällä toisen antamia ohjeita). Eniten kärsivät
lapset, joiden eronneet vanhemmat ovat riitaisia,
keskenään epäjohdonmukaisia ja toisiaan moittivia (Buchanan ym. 1996; Harper & Fine 2006;
B. Vanhemmuuden jakaminen
Englanninkielen ilmaisu ”co-parentig” kuvaa
eronneiden vanhempien suhtautumista toisiinsa
lasta koskevien asioiden hoitamisessa, ei niinkään
sitä, millaisia juridisia ratkaisuja lapsen asioissa
on tehty (vrt. yhteishuoltajuus, joint custody). Lasta
koskevien päätösten kohdalla vanhemmat ovat
yhdenvertaisia riippumatta siitä, miten paljon
kumpikin heistä asuu lasten kanssa. Termi yhteisvanhemmuus kuvaa enemmän sitä, miten eronneet vanhemmat todella jakavat lapsista huolehtimista (parenthood) (Schmitt & Piha 2006).
Termillä ”erovanhemmuus” tarkoitetaan tässä eronneiden vanhempien yhteistyötä lastensa
asioissa eron jälkeen. Molemmat vanhemmat
voivat erottuaankin hoitaa aktiivisesti tätä vanhemmuuden emotionaalista puolta asumisesta
riippumatta. Vanhempi voi olla hyvässä kiintymyssuhteessa vaikka ei asuisikaan lapsen kanssa
(Sroufe & McIntosh 2011). Yhteisvanhemmuuden
merkitys on erotettavissa lapsen ja vanhempien
välisen suhteen tai vanhempien tekemien laillisten
sopimusten merkityksestä.
Tutkijat jakoivat erovanhemmuuden neljään
eri kategoriaan (Whiteside 1998): 1) paljon yhteistyötä, vähän konfliktia (positive co-parenting), 2)
lievästi sekä yhteistyötä että konfliktia, 3) vähän
sekä konfliktia että yhteistyötä ja 4) paljon konfliktia, vähän yhteistyötä
Whitesiden mukaan erovanhemmista 20 % koki
suhteen edelliseen puolisoon erittäin riitaisaksi ja
jännitteiseksi; asiat jäivät ratkaisematta, emotionaaliset rajat olivat epäselviä, ja toista kohtaan
osoitettiin joko fyysistä tai henkistä kaltoinkohtelua.
Puolet erovanhemmista koki yhteistyösuhteensa
erittäin hyväksi. Hyvässä erovanhemmuudessa
vanhemmat kykenevät ilman erimielisyyksiä jaka-
9
Perheterapia 1/2015
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Sandler, Miles, Cookston & Braver 2008). Erityisen
kuormittavaa lapselle on, jos hän kokee joutuvansa valitsemaan puolen vanhempiensa välisissä
ristiriidoissa (Buchanan ym. 1996). Erovanhemmuudessa samoin kuin uusperheiden kohdalla
korostuu vanhempien (sekä biologisten että uusperheiden vanhempien) joustavuuden ja ymmärtäväisyyden tarpeellisuus. Lapset näyttäisivät
selviytyvän uudenlaisissa olosuhteissa ja perhekokoonpanoissa sitä paremmin, mitä enemmän
heillä on tilaa itse vaikuttaa asioihin (Ritala-Koskinen 2001).
Ahrons (1994) jakoi erovanhemmuuden neljään eri luokkaan sen perusteella, kuinka usein
erovanhemmat riitelivät tai painostivat toisiaan,
sopeutuivat aikataulumuutoksiin suhteessa lasten
tapaamisiin, keskustelivat rakentavasti ja miellyttävässä ilmapiirissä lapsistaan, ystävistään ja
perheistään:
1) hyvät yhteistyökumppanit (co-operating
colleagues) – maltillinen (moderate) yhteistyö
ja kyky hyvään kommunikaatioon toistensa
kanssa
2) parhaat kaverit (perfect pans) – paljon yhteistyötä ja kommunikaatiota
3) vihaiset liittolaiset (angry associates) – harvoin tapahtuva yhteistyö ja kohtuullinen kommunikaatio
4) pahimmat viholliset (fiery foes) – huono yhteistyö ja kommunikaatio.
kutti myönteisesti erovanhempien suhteeseen ja
erovanhemmuuden riitaisuus väheni merkittävästi
kolmen vuoden seurannassa (Maccoby & Mnookin 1992). Hyvän eron kokeneilla lapsilla oli etävanhempiinsa ja muihin sukulaisiin tai perheenjäseniin (extended families) läheisemmät suhteet
kuin riitaisan eron kokeneilla lapsilla (Buchanan
1996).
Emeryn (2006) luokitus on hyvin lähellä Ahronsin luokitusta. Hän jakaa vanhemmat kolmeen
luokkaan:
1) yhteistyökyiset vanhemmat,
2) etäiset vanhemmat ja
3) katkeroituneet vanhemmat.
Yhteistyökyiset vanhemmat hoitavat vanhemmuutta yhdessä eron jälkeenkin. He asettavat
lapsen edun omien tunteidensa edelle ja erottavat
vanhemmuuden päättyneeseen parisuhteeseen
liittyvistä tunteista ja ajatuksista (Emery 2006).
Systeemiteoreettisesti katsottuna perhe koostuu toisiinsa suhteessa olevista perheenjäsenistä.
Perheenjäsenten teot vaikuttavat toisiinsa pyrkien
ylläpitämään hyvin toimivaa, tervettä systeemiä
(Bowen 1978; Minuchin 1974). Hyvin toimiva eroperhe voidaan rinnastaa monessa suhteessa hyvin toimivaan kahden vanhemman perheeseen:
isä ja äiti hoitavat vanhemmuutta täydentäen
toisiaan, lapsilla on läheiset suhteen kumpaankin vanhempaan ja vanhemmat koordinoivat
omia toimiaan lastensa kehitystä ja hyvinvointia edistääkseen. Erona kahden vanhemman
perheisiin hyvässä erovanhemmuudessa on se,
että vanhemmat ovat hyväksyneet parisuhteensa päättymisen, vaikka se olisikin ollut vastoin
heidän tahtoaan. Tämän tulkinnan mukaan jos
erovanhemmat voivat omaksua hyvin toimivien
kahden vanhemman perheiden toimintamalleja
ja käyttäytymistä, heidän lapsensa hyötyvät siitä
erityisen paljon. Mikäli vanhemmat kykenevät hyvään erovanhemmuuteen, heidän lapsillaan on
jatkossa vähemmän käytösongelmia ja parempi
suhde etävanhempaan. Myös nuoruusiässä heillä
oli vähemmän ajautumista liian varhaiseen ”aikuisuuteen”. Auttamalla vanhempia mahdollisimman
hyvään yhteiseen erovanhemmuuteen voidaan
auttaa lasten sopeutumista eroon ja vähentää
näin eron ikäviä pitkäaikaisvaikutuksia eronneiden
lasten elämässä sekä lapsuudessa että aikuisuudessa (Amato, Kane & James 2011).
Ensimmäiset kaksi luokkaa edustivat hyvää erovanhemmuutta. Viidettä kategoriaa Ahrons nimitti hajonneeksi kaksikoksi (dissolved duo). Näillä
eronneilla vanhemmilla oli vain vähän tai ei yhtään kontaktia keskenään. Ahronsin tutkimus oli
ensimmäisiä, jotka keskittivät huomiota ns. ”hyvään erovanhemmuuteen”. Aikaisemmat tutkimukset olivat keskittyneet lähes yksinomaan eroa
edeltäneisiin, eron aikaisiin ja sen jälkeisiin ongelmiin. Ahronsin erovanhemmuuden luokitteluissa
tulee selkeästi esiin, että hyvä erovanhemmuus on
mahdollista vanhemmille, jotka kykenevät erottamaan parisuhteen päättymisen ja erovanhemmuuden toisistaan (Ahrons 1994).
Ahronsin tutkimusten mukaan puolet erovanhemmista kokivat suhteensa positiiviseksi (Ahrons
1994). Maccobyn ja Mnookinin tutkimuksessa
puolestaan vain 26 % erovanhemmista koki suhteensa positiiviseksi. Ajan kuluminen erosta vaiPerheterapia 1/2015
10
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
C. Vanhemmuuden laatu
välinen konflikti vähenee. Myös lähihuoltajana
toimivan kyky hyvään vanhemmuuteen vähentää
selvästi lapsen vaikeutta sopeutua eron jälkeiseen
elämään (Hetherington, Bridges & Insabella 1998;
Amato & Keith 1991a; Kelly & Emery 2003).
Erityisesti lähihuoltajan ja etävanhemman kyky
lapsen sensitiiviseen ohjaamiseen ja kasvattamiseen eron jälkeen on yhteydessä lapsen kykyyn
kontrolloida itseään sekä vähentyneeseen alttiuteen ajautua epäsuotuisiin sosiaalisiin suhteisiin
ikätovereiden kanssa (DeGarmo & Forgatch 2005).
Isien sensitiivisyydellä oli yhteys paitsi lasten vähempiin ongelmiin myös lasten parempaan akateemiseen menestykseen (Amato & Gilbreth 1999).
Isän ja äidin eron jälkeisen vanhemmuuden
tutkimista rajoittaa, että vain harva tutkimus tutkii yhtaikaa molempien vanhemmuutta. Yhtenä
harvoista tutkimuksista King ja Sobolewski pyrkivät tutkimaan kummankin vanhemman vanhemmuutta erikseen. He huomioivat, että jommankumman vanhemman positiivinen kontakti
lapseen auttoi sopeutumista, vaikka suhde toiseen
vanhempaan olisikin huono (King & Sobolewski
2006). Ymmärrettävästi huonoimmassa asemassa olivat lapset, joilla ei ollut hyvää suhdetta
kumpaankaan vanhempaan, ja joiden vanhempien keskinäiset välit olivat hyvin tulehtuneet.
Mikäli eronneiden vanhempien välit ovat hyvin
tulehtuneet, nousee lapsen selviytymisen kannalta
olennaiseksi, voiko hänellä olla hyvä suhde ainakin
toiseen vanhempaan. Etävanhemman ja lapsen
väliseen suhteeseen ei vaikuta ainoastaan, kuinka
paljon he voivat viettää aikaa yhdessä, vaan myös
se, millaiseksi he kokevat yhdessä viettämänsä
ajan (Sroufe & McIntosh 2011). Korjaavia ja suojaavia vaikutuksia on myös mahdollisen uusperheen
vanhemmuudella. Amato ja Kane ovat tutkineet
vanhempien parisuhteen ristiriitojen, avioeron ja
uudelleen avioitumisen yhteyttä tyttöjen aikaiseen
perheen muodostamiseen. Mikäli vanhempien uudet liitot ovat tasapainoisia ja vakaita, ne suojaavat
lasta syrjäytymiseltä (Amato & Kane 2011).
Isän tai äidin eron jälkeistä vanhemmuuden laatua arvioitaessa on kiinnitetty huomiota kahteen
seikkaan: suhteen lämpöön sekä vanhemman
kykyyn ohjata ja kasvattaa lasta. Lämpö-ulottuvuutta tutkittaessa huomioidaan vanhemman
kyky vastata lapsen tarpeisiin ja tarjota lapselleen
läheisyyttä, hyväksyntää ja rohkaisua ja luoda positiivinen tunnesuhde lapsen kanssa. Ohjaamista
ja kasvatuksellista kykyä tutkittaessa kiinnitetään
huomiota vanhemman kykyyn asettaa lapselle
tämän ikä- ja kehitystasolle adekvaatteja rajoituksia ja odotuksia, kykyyn ilmaista nämä rajoitukset ja odotukset selkeästi lapselle ja auttaa lasta
noudattamaan rajoituksia tai onnistumaan suorituksissa. Eron jälkeisen vanhemmuuden laadun
arvioinnissa kiinnitetään myös huomiota varsinkin
etävanhemman jatkuvaan aktiiviseen mukanaoloon lapsen elämäntapahtumissa. Vanhemman
aktiivisuus luo tilaa läheisyyden tunteelle, luottamukselle, rohkaisulle ja ongelmista keskustelulle
(Amato & Gilbreth 1999). Vanhemman kyky läheisyyteen ja rajojen asettamiseen suhteessa lapseen yhdistettynä aktiiviseen osallistumiseen lapsen asioihin on selvästi lapsen eroon sopeutumista
auttava asia (Wolchik ym. 2000, Amato & Keith
1991; Amato & Gilbreth 1999; Kelly & Emery 2003).
Useimmiten sekä etä- että lähivanhemman
vanhemmuuden laatu kärsii muutaman eron jälkeisen vuoden ajan vanhempien omaa elämää
rasittavien useiden samanaikaisten muutosten
takia (Kelly & Emery 2003). Vanhempien kyky
osoittaa lapselleen lämpöä ja läheisyyttä on heikentynyt, ja ärtyisyys, vihamielisyys ja tiukkuus
voivat korostua. Eron akuuttivaiheen jälkeen vanhemmuuden laatu useimmiten kuitenkin paranee
(Amato & Keith 1991a). Lapsen eroon sopeutumista
edesauttaa vanhempien kyky osoittaa lapselleen
läheisyyttä ja etävanhemman aktiivinen osallistuminen lapsen arkeen. Aktiivinen vanhemmuus
suojaa lapsen itsetuntoa, vähentää hänen hylätyksi tulemisen pelkoaan, vahvistaa hänen sosiaalisia taitojaan ja selviytymiskykyään (Amato & Gilbreth 1999; Wolchik ym. 2002; Whiteside & Becker
2000). Vanhemman kyky osoittaa lapselleen lämpöä ja ylläpitää ikätasolle adekvaatteja rajoituksia tukee lapsen ja vanhemman välistä suhdetta.
Hyvässä ilmapiirissä esimerkiksi lapsen rajoittamisessa voidaan käyttää eri keinoja mahdollisimman
vaikuttavalla tavalla, ja lapsen ja vanhemman
Erovanhemmuuteen
valmentaminen
Kahden viimeisen vuosikymmenen aikana useissa
maissa on alettu järjestää enenevässä määrin
lapsen näkökulman huomioimiseksi vanhempi-
11
Perheterapia 1/2015
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
en erovalmennusta mm. kurssien, luentojen tai
ryhmien muodossa (Arbuthnot 2002; Braver ym.
1996; Geasler & Blaisure 1998). Esimerkiksi Yhdysvalloissa 1990-luvun alussa 17 % ja tällä hetkellä
noin 50 % osavaltioista järjestää erovanhemmille
jonkinlaista valmennusta (Geelhoed, Blaisure, &
Geasler 2001; Geasler & Blaisure 1998). Useimmiten kurssit ovat kestoltaan lyhyitä, muutaman
tunnin mittaisia ja vapaaehtoisuuteen perustuvia,
mutta esimerkiksi joissakin osavaltioissa vanhempien erokoulutus on asetettu pakolliseksi oikeudenkäyntien yhteydessä (Braver ym. 1996; Hughes
&Kirby 2000). Muun muassa Belgiassa ja Australiassa vanhemmat voivat osallistua erokouluun.
Sekä oikeuslaitos että erovanhemmat itse
arvostavat vanhempien ohjaamista. Tästä huolimatta on vain vähän varsinaista näyttöä siitä,
että esimerkiksi oikeuden istuntoihin liittyvä vanhempien ero-ohjaus vaikuttaisi sille asetettuihin
päämääriin, on varsin vähän. Syyksi tähän on esitetty tutkimusten arviointiin liittyviä metodologisia
rajoitteita (Sigal, Sandler, Wolchik & Braver 2011).
Ohjelmien päämäärä on lapsen aseman tukeminen erotilanteessa mm. etävanhemman ja lapsen
on kuitenkin tutkimuksellista näyttöä esim. tämänkaltaisten interventioiden vaikuttavuudesta nuoruusikäisten kohdalla. Myös yhteisvanhemmuuden
paranemisesta ja vanhempien välisten konfliktien vähenemisestä saatiin näyttöä Wolchik ym.
2002, Sandler, Wolchik, Winslow & Schenck 2006).
Tutkimuksellisen näytön puutteesta huolimatta
vanhempien valmennusohjelmien on katsottu
parantavan erovanhemmuuden laatua ja lapsen
etua. Tulevaisuuden haasteena voidaankin nähdä
oikeuden ja vanhempien ohjauksia kehittäneiden
tahojen välisen yhteistyön tehostaminen entisestään (Siga, Msandler, Wolchik & Braver 2011).
Useissa eron jälkeistä vanhemmuutta ja lasten
sopeutumista koskeneissa tutkimuksissa on todettu, että eroa edeltäneiden perhesuhteiden laatu
on merkittävä tekijä sen kannalta, miten asiat sujuvat eron jälkeen (mm. Amato 2010)
Jaettu vanhemmuus
Viikko-viikko -järjestely (shared parenting) on
yleistymässä oleva käytäntö, jossa lapsi asuu
puolet tai vähintään 30 % kummankin vanhemman kanssa. Tutkimustulokset jaetun vanhemmuuden hyödyistä ja haitoista ovat ristiriitaisia
(Fehlberg, Smyth, Maclean & Roberts 2011; Nielsen
2011; Sroufe & McIntosh 2011).
Nielsenin mukaan jaetussa vanhemmuudessa
lapset sopeutuvat eroon paremmin, ja heillä on
läheisempi suhde isään kuin lapsilla, jotka asuvat
pääsääntöisesti äidin kanssa (Nielsen 2011). Nielsenin mukaan eroavien vanhempien ei joistakin
muista tutkimustuloksista poiketen tarvitse olla
erityisen yhteistyökykyisiä, taloudellisesti hyvin
toimeentulevia, koulutettuja tai automaattisesti
samaa mieltä lapsen kasvatusta koskevista kysymyksistä kyetäkseen jaettuun vanhemmuuteen
(Nielsen 2011).
Nilsenistä poiketen Sroufe ja McIntosh asettuvat vastustamaan tiukasti käytäntöä, jossa lapsi
viettäisi puolet ajastaan kummankin eronneen
vanhempansa kanssa. Sroufen ja McIntoshin mukaan käytäntö ei tue lapsen kehitystä eikä huomioi kiintymyssuhdetta. Se painottaa liikaa lapsen
kanssa vietetyn ajan määrää. Työssä käyvien
vanhempien kohdalla lapsi voi viettää enemmän
aikaa päivähoidossa kuin ensisijaisten kiintymyskohteidensa kanssa (Sroufe & McIntosh 2011).
”Yhteistyökyiset vanhemmat hoitavat vanhemmuutta yhdessä eron jälkeenkin.
He asettavat lapsen edun
omien tunteidensa edelle ja
erottavat vanhemmuuden
päättyneeseen parisuhteeseen liittyvistä tunteista ja
ajatuksista.”
välisiä tapaamisia lisäämällä, vanhempien ja lapsen välisien suhteiden läheisyyden varjelemisella,
vanhempien välisten konfliktien välttämisellä, yhteisvanhemmuuden tehostamisella ja toistuvien
oikeusprosessien ehkäisemisellä (Sigal, Sandler,
Wohlchik & Braver 2011).
Vaikka tutkimukset eivät yksiselitteisesti tuekaan vanhempien ero-ohjaamisen vaikuttavuutta,
Perheterapia 1/2015
12
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Suomalaisissa tutkimuksissa mm. Linnavuori
(2007) ja Panttila (2005) näkevät vuoroasumisessa
paljon myönteisiä puolia. Linnavuori tuo vuoroasumisen esille ihanteellisena eronjälkeisenä asumismuotona, mikäli järjestely on lapsikeskeinen ja
joustava, ja lapsi voi kokea molemmat kodit omikseen (Linnavuori 2007). Panttila näkee vuoroasumisen jopa keinona saada eronneet vanhemmat
yhteistoimintaan lastensa eduksi (Panttila 2005).
Sroufen ja McIntoshin mukaan etävanhempi
voi rakentaa hyvää kiintymyssuhdetta lapseensa
eron jälkeenkin, vaikka ei vietä yhtä paljon aikaa
lapsen kanssa kuin lähivanhempi. On monia tapoja luoda ja ylläpitää hyvää kiintymyssuhdetta
lapseen eron jälkeenkin, eikä tuntien määrä ole
niin olennaista kuin säännöllisyys kiintymyssuhteen
kannalta. Varsinkin pienen lapsen kohdalla Sroufe ja McIntosh pitävät tärkeänä, että lapsi yöpyisi
ensisija isen kiintymyskohteensa luona ensimmäisen kolmen kuukauden ajan eron jälkeen. Samaan aikaan he korostavat, että etävanhemman
olisi hyvä tavata lasta päivisin runsaasti esimerkiksi siten, että etävanhempi tapaisi lasta viikolla
kaksi kertaa ja olisi toisen viikonlopun päivistä hänen kanssaan ilman, että lapsi jäisi yöksi. (Sroufe
& McIntosh 2011)
Sroufe ja McIntosh ehdottavat siis tutkimustuloksiin perustuen, ettei pieni lapsi yöpyisi akuutissa
erotilanteessa kolmeen ensimmäiseen kuukauteen etävanhemman luona, mutta etävanhempi
tapaisi lasta muuten tiiviisti. Kolmen ensimmäisen
kuukauden jälkeen päivätapaamisia voidaan
vähentää ja siirtyä siihen, että lapsi yöpyisi etävanhemman luona joka toinen viikko. Sroufe ja
McIntosh korostavat edelleen, ettei säännöllisyys
ja tasapuolisuus tai säännöllisyys ja yöpymisten
määrä ole toisiinsa verrattavia. Säännöllisyys ja
ennakoitavuus ovat erityisen tärkeitä lapsen kannalta eroon sopeutumisessa ja kiintymyssuhteen
ylläpitämisessä. (Sroufe & McIntosh 2011)
Sroufe ja McIntosh opastavat etävanhempia
lohduttamaan lähivanhempaa kaipaavaa lasta
mm. näin: ”Tiedän, että kaipaat äitiä, ja se tuntuu
vaikealta, eikö niin? Kaikki menee kuitenkin hyvin;
olet minun kanssani, ja minä pidän sinusta huolta,
ja pian menet taas takaisin äidin luo” (Sroufe &
McIntosh 2011, 472). On hyvä, jos lapsi voi ilmaista
kaipuuta, ja etävanhempi lohduttaa lasta tässä
eikä vain yritä kiinnittää lapsen huomiota muualle
tai järjestää lapselle mahdollisimman toiminnan-
täyteisiä, virikkeisiä tapaamisia, joissa ei jää tilaa
sille, että lapsi voisi tuntea ikävää toista vanhempaa kohtaan. Kaipaus on erotilanteessa luonnollinen asia, ja sen huomioiminen ja lohduttaminen
lujittaa lapsen kiintymystä kumpaankin vanhempaansa (Sroufe & McIntosh 2011).
Lopuksi
Vanhempien ero järkyttää lapsen maailmaa
pysyvällä tavalla, ja on traagista, että niin monet lapset joutuvat kokemaan sen. Päätyessään
eroon vanhemmat ovat erityisen suuressa vastuussa kyetäkseen uudenlaisen yhteistyösuhteeseen. Vanhemmat voivat monin eri tavoin
olla merkittävästi vähentämässä eron haitallisia
seurauksia lasten elämässä erotilanteessa ja sen
jälkeen. Se, miten hyvin tai huonosti vanhemmat
hoitavat erotilanteen ja sen jälkeisen erovanhemmuuden, vaikuttaa merkittävästi heidän lastensa
elämään ja tulevaisuuteen – aikuisenakin.
KIRJALLISUUS
Ahrons, C. (1994). The Good Divorce: Keeping Your Family
Together When Your Marriage Comes Apart. New York,
Harper Collins.
Albertini, M. & Garriga, A. (2011). The Effect of Divorce on
Parent-Child Contacts: Evidence of Two declining Effect
Hypotheses. European Societies, 13(2): 257-278.
Amato, P. R. & Kane, J. B. (2011). Parent´s Marital Distress, Divorce, and Remarriage: Links With Daughters´
Early Family Transitions. Journal of Family Issues,
32(8):1073-1103.
Amato, P. R. & Keith, B. (1991). Parental Divorce and the
Well-Being of Children: A Meta-Analysis. Psychological
Bulletin, 110:26-46.
Amato, P. R. & Rezac, S. J. (1994). Contact with Non-Residental Parents, Interparental Conflict and the Children´s
Behavior. Journal of Family Issues, 15:191-207.
Amato, P. R. (2010). Research on Divorce: Continuing
Trends and New Developments. Journal of Marriage and
Family. 72:650-666.
Amato, P. R., Kane, J. B. & James, S. (2011). Reconsidering
the ”Good Divorce” in Family Relations. Interdisciplinary
Journal of Applied Family Studies, 60:511-524.
Amato, P., R. & Gilbreth, J., G. (1999). Nonresident Fathers
and Children´s Well-Being: A Meta-Analysis. Journal of
Marriage and the Family, 61:557-573.
13
Perheterapia 1/2015
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Arnbuthnot, J. (2002). A Call Unheeded: Court´s Perceived
Obstacles to Establishing Divorce Education Programs.
Family Court Review, 40:371-382.
Geelhoed, R. J., Blaisure, K. R. & Geasler, M. J. (2001).
Status of Court-Connected Programs for Children Whose
Parents are Separating or Divorcing. Family Court Review,
39:393-404.
Booth, A. & Amato, P. R. (1994). Parental Marital Quality,
Parental Divorce and Relations with Parents. Journal of
Marriage and the Family, 56, 21-34.
Hango, D. W. & Houseknecht, S. K. (2005). Marital Disruption and Accidents/Injuries among Children. Journal of
Family Issues, 26:3-31.
Braver, S. L., Salem, P., Pearson, J. & Deluse, S. R. (1996).
The Content of Divorce Education Programs: Results of
a Survey. Family and Conciliation Courts Review, 34:41-59.
Harper, S. & Fine, M. A. (2006). The Effects of Involved
Nonresidental Fathers´ Distress, Parenting Behaviors,
Inter-Parental Conflict and the Quality of father-Child
Relationships on Childrens´ Well-Being. Fathering, 4:286311.
Bronstein, P., Stoll, M. F., Clauson, J., Abrams, C. L. &
Briones, M. (1994). Fathering after Separation or Divorce:
Factors Predicting Children´s Adjustment. Family Relations, 43:469-479.
Hetherington, E. M., Bridges, M. & Insabella, G. M. (1998).
What Matters? What Does Not? Five Perspectives on the
Association Between Marital Transitions and Children´s
Adjustment. American Psychologist, 53:167-184.
Buchanan, C. M., & Maccoby, E. E. & Dornsbusch, S. M.
(1996). Adolescents After Divorce. Cambridge, MA: University Press.
Hughes, R. & Kirby, J. J. (2000). Strengthening Evaluation
Strategies for Divorcing Family Support Services. Perspectives of Parent Educators, Mediators, Attorneys and
Judges. Family Relations, 49: 53-61.
Carlson, M. J. (2006). Family Structure, Father Involvement and Adolescent Behavioral Outcomes. Journal of
Marriage and Family, 68:137-154.
Cashmore, J., Parkinson, P. & Taylor, A. (2008). Overnight
Stays and Children´s Relations with Resident and Nonresident Parents after Divorce. Journal of Family Issues,
29:707-733.
Johnston, J. R., Kline, M. & Tschann, J. M. (1989). Ongoing Postdivorce Conflict: Effects on Children of Joint
Custody and Frequent Access. American Journal of Orthopsychiatry, 59: 576-592.
Cherlin, A. J. (2009). The Marriage-Go-Round: The State
of Marriage and the Family in America Today. New York,
Knopf.
Kalmijn, M. (2013). Long-Term Effects of Divorce on
Parent-Child Relationships: Within-Family Comparisons of
Fathers and Mothers. European Social Review, 29(5):888898.
DeGarmo, D. S. & Forgatch, M. S. (2005). Early Development of Delinquency within Divorced Families: Evaluating
a Randomized Preventive Intervention Trial. Developmental Science, 8:229-239.
Kelly, J. B.& Emery, R. E. (2003). Children´s Adjustment
Following Divorce: Insights from Empirical and Clinical
Research. Family Process, 46:35-52.
Emery, R. (2006). Renegotiating Family Relationships,
Divorce, Child Custody and Mediation. London: Guilford.
Kelly, J. B. (2006). Childrens’ Living Arrangements Following Separation and Divorce. Journal of the American
Academy of Matrimonial Law, 19:237-254.
Fabricius, W. V. & Hall, J. (2000). Young Adults´ Perspectives on Divorce: Living Arrangements. Family Conciliation Courts Review 38:446-461.
Kim, H. S. (2011). Consequences of Parental Divorce
for Child Development. American Sociological Review
76(3):487-511.
Fabricius, W. V. & Luecken, L. J. (2007). Postdivorce Living Arrangements, Parent Conflict, and Long- term Physical Health Correlates for Children of Divorce. Journal of
Family Psychology, 21:195-205.
King, V. & Sobolewski, J. M. (2006). Nonresident Fathers´
Contributions to Adolescent Well-Being. Journal of Marriage and Family, 68:537-557.
Fehlberg, B., Smyth,B., Maclean, M. & Roberts, C. (2011).
Legislating for Shared Time Parenting After Separation: a
Research Review. International Journal of Law, Policy and
the Family, 25(3):318-337.
King, V. (1994). Nonresident Father Involvement and Child
Well-Being: Can Dads Make Any Difference? Journal of
Family Issues, 15:78-96.
Laumann-Billings, L. & Emery,R. E. (2000). Distress
Among Young Adults From Divorced Families. Journal of
Family Psychology, 14:671-687.
Frisco, M., L., Muller, C. & Frank, K. (2007). Parents´
Union Dissolution and Adolescents´ School Performance:
Comparing Methodological Approaches. Journal of Marriage and Family, 69:721-741.
Linnavuori, H. (2007). Lasten kokemuksia vuoroasumisesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä studies in
education, psychology and social research 313
Furstenberg, F. F. Jr., Morgan, S. P. & Allison, P. D.
(1987). Paternal Participation and Children´s Well-Being
After Marital Dissolution. American Sociological Review,
52:695-701.
Maccoby, E. E. & Mnookin, R. H. (1992). Dividing the
Child: Social and Legal Dilemmas of Custody. Cambridge,
MA: Harvard University Press.
Geasler, M. J. & Balisure, K. R. (1998). A Review of Divorce
Education Program Materials. Family Relations, 47:167175.
Perheterapia 1/2015
Marquardt, E. (2005). Between Two Worlds: The Inner
Lives of Children of Divorce. New York: Crown.
14
Vanhempien eron työstäminen lapsen kanssa
Menning, C. L. (2002). Absent Parents are More than Money: The Joint Effects of Activities and Financial Support on
Youth´s Educational Attainment. Journal of Family Issues,
23:648-671.
Sun, Y. & Li, Y. (2002). Children´s Well-Being During
Parent´s Marital Disruption Process: A Polled Time- Series
Analysis. Journal of Marriage and Family, 64:742-762.
Wallerstein, J., Lewis, J. & Blakeslee, S. (2007). Avioeron
perintö – Eron lapset aikuisina (The Unexpected Legacy of
Divorce, 2000). Helsinki: Therapeia –säätiö.
Moon, M. (2011). The Effects of Divorce on Children:
Married and Divorced Parents´ Perspectives. Journal of
Divorce and Remarriage, 52:344-349.
Vélez, C. E., Wolchik, S. A., Tein, J-Y. & Sandler, I. (2011).
Protecting Children from the Consequences of Divorce:
A Longitudinal Study of the Effects of Parenting on
Childrens’ Coping Processes. Child Development, 82(1),
244-257.
Nielsen, L. (2011). Divorced Fathers and Their Daughters:
A Review of Recent Research. Journal of Divorce & Remarriage, 52:77-93.
Nielsen, L. (2014). Shared Parenting After Divorce: A
review of Shared Residential Parenting Research. Journal
of Divorce and Remarriage, 52:586-609.
Whiteside, M. F & Becker, B. J. (2000). Parental Factors
and the Young Child´s Post-divorce Adjustment: A MetaAnalysis with Implications for Parenting Arrangements.
Journal of Family Psychology, 14: 5.26.
Nousiainen, K. (2004). Lapsistaan erillään asuvat äidit.
Äitiysidentiteetin rakentamisen tiloja. SoPhi 89. Jyväskylä: Minerva Kustannus.
Whiteside, M. F. (1998). The Parental Alliance Following
Divorce: An Overview. Journal of Marital and Family
Therapy, 24:3-24.
Panttila, R. (2005). Kahden kodin lapsuus. Katsaus lapsen
vuorottelevan asumisen kirjallisuuteen ja käytännön
toteutukseen. Helsinki: SOCCA:n ja Heikki Waris –instituutin julkaisusarja 1/2005.
Wolchik, S. A, Tein, J.Y., Sandler, I. N. & Doyle, K. W.
(2002). Fear Abandonment as a Mediator of the Relations
Between Divorce Stressors and Mother-Child Relationship
Quality and Children´s Adjustment Problems. Journal of
Abnormal Child Psychology, 30:401-418.
Ritala-Koskinen, A. (2001). Mikä on lapsen perhe? :
Tulkintoja lasten uusperhesuhteista. Helsinki: Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 38/2001.
Wolchik, S. A., Sandler, I. N., Milsap, R. E., Plummer, B.
A., Greene, S. M., Anderson, E. R., ym. (2002). Six-Year
Follow-Up of Preventive Interventions for Children of
Divorce. Journal of the American Medical Association,
288:1874-1881.
Sandler, I. N., Wolchik, S. A., Winslow, E. B. & Schenk, C.
(2006). Prevention as the Promotion of Healthy Parenting
Following Divorce. Teoksessa Beach, S. R. H. ym (toim.)
Relational Processes in DSM-V: Neuroscience, Assessment,
Prevention and Intervention (ss. 195-209). Washington,
DC: American Psychiatric Publishers.
Wolchik, S. A., West, S. G., Sandler, I. N, Tein, J.-Y.,
Coatsworth, D., Lengua, L., ym. (2000). An Experimental
Evaluation of Theory-Based Mother and Mother-Child Programs for Children of Divorce. Journal of Consulting and
Clinical Psychology, 68:843-856.
Sandler, I., Miles, J., Cookston, J. & Braver, S. (2008).
Effects on Father and Mother Parenting on Children´s
Mental Health in High- and Low- Conflict Divorces. Family
Court Review, 46:282-296.
Wolchik, S. A., Wilcox, K. W., Tein, J.-Y. & Sandler, I. N.
(2000). Maternal Acceptance and Consistency of Discipline
as Buffers of Divorce Stressors on Children´s Psychological Adjustment Problems. Journal of Abnormal Clinical
Psychology, 28:87-102.
Schmitt, F. & Piha, J. (2006). Vanhemmuudesta – vanhempana oleminen ja vanhempana toimiminen. Perheterapia, (24)2: 6-14.
Sigal, A., Sandler, I., Wohlchik, S. & Braver, S. (2011). Do
Parent Education Programs Promote Healthy Postdivorce
Parenting? Critical Distinctions and a Review of the Evidence. Family Court Review, 49(1): 120-139.
Simons, R. L., Whitbeck, L. B., Beaman, J. & Conger, R.
D. (1994). The Impact of Mothers´ Parenting, Involvement
by Nonresidential Fathers and Parental Conflict on the
Adjustment of Adolescent Children. Journal of Marriage
and the Family, 56:356-374.
Sinkkonen, J. (2005). Elämäni poikana. Helsinki: WSOY.
Sobolewski, J. M. & King, V. (2005). The Importance of
the Co-parental Relationship for Nonresidential Fathers´
Ties to Children. Journal of Marriage and Family, 67:11961212.
Sroufe, A. & McIntosh, J. (2011). Divorce and Attachment
Relationships: The Longitudinal Journey in Family Court
review, 49(3):464-473.
15
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
Olli Jäppinen, Satu Kaleva ja Veli-Matti Husso
Perhepeili kriisityön
menetelmänä
Tiivistelmä
Perhepeili on kriisityön menetelmä, joka on kehitetty tilanteisiin, joissa on
tarkoituksenmukaista yksilölähtöisen kriisityön ohessa tavata perheitä tai
pareja. Suomen Mielenterveysseuran kehittämä menetelmä on Bentovimin ja
Bingley Millerin (2006) strukturoidusta perhearviointimenetelmästä edelleen
kehitetty terapeuttinen sovellus, jota voi kuvata malli- ja asiakaslähtöiseksi.
Työmenetelmän kehittämisessä on hyödynnetty lisäksi Suomen Mielenterveysseurassa kerääntynyttä tietoa ja kokemuksia kriisityöstä. Perhepeilin
avulla tutkitaan vaikeissa elämäntilanteissa olevien perheiden voimavaroja,
vahvuuksia ja vaikeuksia sekä tuetaan perheen toimintakykyä. Perhepeili
tarjoaa rakenteen työskennellä koko perheen kanssa kriisityön kontekstissa.
Avainsanat: Perhepeili, perhe, vuorovaikutus, kriisi, kriisityö, perhetyö.
Olli Jäppinen, psykoterapeutti VET
Satu Kaleva, VTM, sosiaalipsykologi
Veli-Matti Husso, kriisityöntekijä, psykoterapeutti, [email protected]
Perhepeili työskentelymenetelmänä
sekä Bentovimin ja Bingley Millerin perhearviointimenetelmää (Bentovim & Bingley Miller 2007).
Perhepeili perustuu strukturoituun malliin perheen toiminnan kuudesta osa-alueesta, jotka liittyvät arjen sujumiseen ja siihen, millaista on elää
tässä perheessä nyt. Näitä osa-alueita hyödynnetään työskentelyssä joustavasti, mutta jämäkästi
siten, että työskentelyllä on selkeä rakenne ja tavoite. Työskentelyn tavoitteena on lisätä perheenjäsenten välistä vuorovaikutusta ja ennaltaehkäistä näin perheen elämää hankaloittavien jumien
Suomen Mielenterveysseuran Kehittämisyksikkö
Horisontti ja SOS-kriisikeskus ovat kehittäneet yhteistyössä Perhepeilin apuvälineeksi työntekijälle
kriisissä olevien parien ja perheiden kohtaamiseen. Menetelmä tuo rakenteen työskentelyyn ja
auttaa fokusoimaan keskustelua. Sen kehittämisessä on hyödynnetty SOS-kriisikeskuksen toiminnassa karttunutta tietoa ja kokemusta kriisityöstä
Perheterapia 1/2015
16
Perhepeili kriisityön menetelmänä
syntymistä. Aikarajoitteinen, tämän hetkiseen
tilanteeseen keskittyvä ja matalakynnyksinen tuki
on suunniteltu yksilöllisen kriisituen jatkotoimeksi
silloin, kun kriisi koskettaa useita perheenjäseniä.
Työskentely rakentuu eri teemoista, joita työstetään perheen tarpeiden mukaan. Teemojen
avulla käsitellään tähän elämäntilanteeseen liittyviä ilmiöitä perheen toiminnan eri tasoilla. Kun
perhe hakee apua, on tärkeää voida käsitellä tapahtunutta koko perheen voimin perhe-elämän
osa-alueita kattavasti tarkastellen niin perheenjäsenten yksilöllisten kokemusten kuin kaikkiin perheenjäseniin vaikuttavien tekijöiden osalta. Työskentelyn tavoitteena on lisätä perheenjäsenten
välistä vuorovaikutusta ja ennaltaehkäistä perheen elämää hankaloittavien jumien syntymistä.
Tieto kriisireaktioista normalisoi tilannetta ja lisää
ymmärrystä kriisin monista vaikutuksista perheen
elämään ja arkeen.
Tässä artikkelissa kuvataan Perhepeili-työskentelymenetelmän kehittämistä, siihen liittyvää
taustateoriaa sekä kokemuksia sen käytöstä ja
koulutuksesta.
helpottaminen (mitä tapahtui?), orientoituminen
ongelmanratkaisuun (kontrollin saaminen) ja toimijuuden tukeminen (Flannery & Everly 2000).
Bentovim ja Bingley Miller (2007) ovat kehittäneet Englannissa yli kahdenkymmenen vuoden
aikana perheen voimavarojen, vahvuuksien ja
vaikeuksien arviointimenetelmän, joka sisältää
puolistrukturoidun mallin perheen toimintakyvyn moniulotteiseen tarkasteluun. Perhearviointimenetelmän juuret ovat perheterapiassa.
Systeemisessä perheterapiassa perhe nähdään
systeeminä, joka on vuorovaikutuksessa muiden
systeemien kanssa. Perheenjäsenet ovat kehämäisessä vuorovaikutuksessa keskenään ja muutos yhdessä perheenjäsenessä vaikuttaa koko
systeemiin ja perheenjäsenten välisiin suhteisiin.
Erityisen mielenkiinnon kohteena on se, miten
vanhemmat pystyvät vastaamaan lasten tarpeisiin ja hyvinvointiin.
Perhepeilin käyttökokeiluista ja pilottikoulutuksesta saadut kokemukset vahvistavat käsitystä
siitä, että tämän kaltaisesta menetelmästä on
hyötyä kohdattaessa vaikeassa elämän tilanteessa olevia perheitä ja pareja.
Perhepeilin taustaa ja teoriaa
Mikä on perhe?
Perhepeilin kehittäminen kytkeytyy Suomen Mielenterveysseurassa kerääntyneisiin kokemuksiin,
joiden mukaan perhetapaamiset koetaan usein
vaativiksi ja haasteellisiksi. Kriisitilanteisiin kohdentuvien tapaamisten sujuvuuden ja tuloksellisuuden
varmistamiseksi kaivataan lisätyökaluja. Myös asiakkaat toivovat monesti, että muut perheenjäsenet
tai puoliso voisivat olla tapaamisissa mukana.
Perhepeili hyödyntää sekä perhekokonaisuuden huomioivaa että kriisityön näkökulmaa.
Kriisityön periaatteita ovat muun muassa nopea tarjottavuus, konkreettisuus ja rajattu kesto.
Itse kriisin tulee olla kriisityön keskiössä (Ollikainen
2009). Tilanne on tarvittaessa pystyttävä arvioimaan uudelleen ja jatkohoidon tarpeen kartoituksesta on huolehdittava (Henriksson & Lönnqvist
1999). Työskentelyn tavoitteena voidaan pitää
tilanteen normalisointia ja stressireaktion laajenemisen ehkäisemistä sekä sopeuttavan toiminnan
palauttamista. Flannery ja Everly ovat tiivistäneet
kriisi-interventioiden periaatteet seuraavasti: tilanteen vakauttaminen (esim. rutiineista huolehtiminen, tuen saaminen), tilanteen ymmärtämisen
Perhe on luonnollinen, sosiaalinen systeemi, jolla
on tietynlainen rakenne ja tehtävä. Perheenjäsenten väliset vuorovaikutussuhteet ja tunnesiteet tekevät jokaisesta perheestä omanlaisensa.
Perhe on yksikkönä myös osa sitä ympäröivää
laajempaa sosiaalista systeemiä ja jokaisella
perheellä on omanalaisensa tapa olla vuorovaikutuksessa sitä ympäröivien tahojen kanssa. Perheillä on myös omanlaisensa tavat keskinäisessä
toiminnassaan kuten esimerkiksi siinä, miten puhua ja kuunnella toisia sekä näyttää ja vastaanottaa tunteita.
Perheen ja sen ympäristön välinen raja on
osittain läpäisevä. Tämä läpäisevyys on yhteydessä perheen sopeutumiseen ja säilymiseen.
Vaikeissa elämäntilanteissa joustavat rajapinnat
voivat muuttua niin, että perheenjäsenet eivät voi
tukeutua toisiinsa riittävästi tai rajat jäykistyvät
eristäen perhettä muista ihmisistä ja yhteiskunnasta. Perheillä on taipumus ja tarve huolehtia
jäseniensä hyvinvoinnista. Perheenjäsenten väliset
kiintymyssuhteet aktivoituvat poikkeuksellisissa
17
Perheterapia 1/2015
Perhepeili kriisityön menetelmänä
Kriisitapahtumat voivat
kuitenkin muuttaa oleellisesti tasapainoa ja
perheenjäsenten tapaa
olla vuorovaikutuksessa
keskenään, jolloin yhteinen
puhuminen on tilanteen
normalisointia ja kokemusten haltuun ottamista.
Perheterapia 1/2015
18
Perhepeili kriisityön menetelmänä
tilanteissa, ja tarve olla yhdessä ja lähellä toisia
perheenjäseniä lisääntyy usein.
Perhepeilin käytön kannalta on keskeistä tavoittaa ja ymmärtää jokaisen perheen ainutlaatuinen luonne. Tämän yksilöllisyyden huomioiminen on edellytys riittävän hyvän yhteistyösuhteen
rakentumiselle. Kriisitilanteelle merkityksellisiä voivat olla myös vuorovaikutussuhteet, jotka eivät rajoitu perhepiiriin. Siksi tavataan tarpeen mukaan
myös niitä perheen ulkopuolisia ihmisiä, jotka liittyvät tähän asiaan oleellisella tavalla.
Kriisi perheessä
Jokainen kohtaa elämänsä aikana jonkinlaisia
vaikeita elämäntilanteita. Tällainen haasteellinen
elämänvaihe voi kehittyä myös kriisitilanteeksi.
Kriisi voidaan määritellä tilanteeksi, jossa ihmisen
aiemmin oppimat keinot tehdä ratkaisuja eivät
toimi. Kriisi voidaan ymmärtää normaalina reaktiona koettuun uhkaan, jonka tuloksena ihminen
on mahdollisesti menettämässä jotain itselleen
tärkeää. Voidaan puhua elämän tasapainon järkkymisestä, jossa keskeistä on kokemus hallinnan
tunteen menettämisestä. Ihminen pyrkii toimimaan tilanteen vaatimalla tavalla ja ymmärtämään tapahtunutta, mutta voi lannistua ja uupua,
jos ratkaisuyritykset epäonnistuvat. (Ruishalme &
Saaristo 2007)
Kriisit luokitellaan usein traumaattisiin, elämäntilanne- ja kehityskriiseihin. Ensimmäinen
viittaa ennakoimattoman ja kontrolloimattoman
tilanteen kohtaamiseen, ja siihen liittyy usein kuoleman tai muun vakavan vahingoittumisen uhka.
Elämäntilannekriisi ymmärretään poikkeukselliseksi elämäntapahtumaksi, joka voi kohdata periaatteessa ketä tahansa, kuten esimerkiksi avioero.
Kehityskriisi viittaa elämään kuuluviin erilaisiin vaiheisiin ja niiden herättämiin uhkiin sekä mahdollisuuksiin. Kehityskriisiksi voidaan kutsua esimerkiksi
murrosikää. (Ollikainen 2009.)
Kriisitilannetta ja -kokemuksia käsitellään usein
yksilön tasolla, mutta kriisitilanne on harvemmin
vain yhtä ihmistä koskettava tilanne. Kun esimerkiksi yksi perheenjäsen kohtaa järkyttävän asian,
näkyy elämäntilanne usein koko perheen tasolla. Perheenjäsenet voivat reagoida tilanteeseen
hyvinkin eri tavoin ja eri aikaan. Se, miten perhe
uuteen tilanteeseen reagoi ja sopeutuu, on per-
heen stressin ja resilienssin näkökulmasta ajateltu
olevan riippuvainen siitä, miten perheen kyvyt
vastaavat havaittuihin vaatimuksiin, ja minkälaisia
merkityksiä tilanne saa (Patterson 2002). Perheen
resilienssillä tarkoitetaan perheen kykyä pitää yllä
tarpeenmukaista toimintakykyä (Goldenberg &
Goldenberg 2013, 7).
Jonkin tilanteen ylittäessä perheen kyvyn
tasapainottaa sen kokemia vaatimuksia ja voimavaroja perheen mahdollisuudet erilaisista
tehtävistään huolehtimiseen (esim. mahdollisuus
tukea sen yksittäisten jäsenien kehitystä) voivat
heikentyä (Patterson 2002). Erityisesti lasten kannalta perhe nousee tekijäksi, joka on tärkeää huomioida. Vaikea elämäntilanne saattaa näkyä esimerkiksi vanhemman rooliin liittyvinä haasteina,
ongelmina läheisyydessä tai perheen kiinteydessä
sekä roolien muutoksina tai hajaannuksena (Goff
& Smith 2005).
Perhe on myös voimavara ja suojaava tekijä,
josta saa tukea, ja jonka kanssa voi yhdessä käydä asiaa läpi. Perheen toimintakykyä tukevat esimerkiksi yhtenäisyys ja joustavuus, avoin kommunikointi ja ongelmanratkaisutaidot (Walsh 1996).
Perheen selviytymisen sekä auttamistyön näkökulmasta ratkaisevana voidaan nähdä, jaetaanko
perheessä tunteita, ja miten niitä jaetaan.
Miksi on hyvä tavata perhettä?
Perheenjäsenet pyrkivät toimimaan niin, että tasapaino perheen elämässä säilyy. Tähän liittyvät esimerkiksi ennustettavuuden ja jatkuvuuden
kokemusten säilyminen. Kriisitapahtumat voivat
kuitenkin muuttaa oleellisesti tasapainoa ja perheenjäsenten tapaa olla vuorovaikutuksessa keskenään, jolloin yhteinen puhuminen on tilanteen
normalisointia ja kokemusten haltuun ottamista.
Puhumattomuus ja käsittelemättömät tunteet voivat näkyä erilaisina jumeina ja ehkäistä näin perheen sopeutumista uuteen tilanteeseen.
Kun perheessä on vanhempia rasittavia huolia tai ongelmia, kärsii vanhemmuus ja elämä
lasten kanssa. Tällöin lapsilla on kohonnut vaara
mielenterveys-, päihde- ja kouluongelmille sekä
sosiaaliselle syrjäytymiselle. Näissä vaikeissa elämäntilanteissa lasten hyvinvointia tuetaan tunnistamalla lapsen kehitystä suojaavat arkiset tekijät
ja prosessit. (Solantaus 2014)
19
Perheterapia 1/2015
Perhepeili kriisityön menetelmänä
Perheterapeutti Maurizio Andolfi (2013) on
todennut tutkiessaan lasten alakuloisuutta ja
perheen ylisukupolvisia traumoja, että lapset ja
nuoret, joilla on vakavia psyykkisiä, ihmissuhteisiin
liittyviä oireita tai varsinaisia psykiatrisia häiriöitä,
ovat usein kasvaneet perheissä, joissa ongelmista
ei ole puhuttu eikä niiden olemassaoloa ole tunnustettu. Edellisten sukupolvien ketjussa tapahtuneet käsittelemättömät kriisit (halveksunta, pettyminen, salailu, äkilliset menetykset, perhesiteiden
katkeaminen ja väkivalta) kuormittavat nuorempien sukupolvien arkista perhe-elämää myös tänään (Andolfi 2013). Traumaattisten kokemusten
yhteydessä ja sijaistraumatisoitumiseen liittyen on
myös keskusteltu siitä, että pelkkä yksilökohtainen
tuki voi jättää huomiotta sen, miten traumaattiset
kokemukset voivat näkyä esimerkiksi parisuhteen
tasolla. Tutkijat ovat esittäneet, että olisi hyödyllistä huomioida traumaattiset kokemukset myös systeemisestä näkökulmasta (Goff & Smith 2005).
Suomessa tutkijat Sari Näre ja Jenni Kirves
(2008) ovat tutkineet kriisien ylisukupolvisia vaikutuksia toimittamassaan kirjassa Ruma sota. He
kirjoittavat, että 1900-luvulla käydyt sodat koskettivat lähes miljoonaa kasvuikäistä ja vaikuttavat
jälkipolvissa tunneperintönä, josta on vaiettu. Sota-ajan tunneperintö näyttää tutulta myös laman
jälkeisessä Suomessa, jota leimaa ylikorostunut
tehokkuus ja muutoshakuisuus. Kuten sota-aikana,
nykyajan lapsetkin ovat tottuneet yllättäviin muutoksiin, omillaan pärjäämiseen ja varhaiseen itsenäistymiseen (Näre & Kirves 2008).
Perhepeilin selkeä fokus on tämän hetkisessä
kriisissä ja siitä selviämisessä. Tarvittaessa perhe
ohjataan laajemman ja pitempikestoisen avun
pariin, esimerkiksi perheterapiaan.
Yhteistoiminnallinen
työskentelytapa
Vaikeassa elämäntilanteessa olevan perheen tapaamista ohjaa kaksi keskeistä periaatetta: 1) kriisityössä keskitytään juuri sen hetkiseen kriisiin ja 2)
systeemisen näkökulman periaatteen mukaisesti
työntekijä toimii niin, että edistää perheenjäsenten
välistä vuorovaikutusta.
Kohdatessaan vaikeassa elämäntilanteessa
olevan perheen on työntekijän asenne ja työote
myötätuntoinen, läsnäoleva, kuunteleva ja perhettä
Perheterapia 1/2015
kunnioittava. Yhteisen työskentelyn edellytys on riittävän hyvä yhteistyösuhde jokaisen perheenjäsenen kanssa, ja tästä on huolehdittava koko prosessin ajan. Työntekijän sitoutuminen prosessiin on
keskeistä turvallisuuden ja vakauttamisen kannalta.
Turvallinen perusta vahvistuu työntekijän tutkiessa yhdessä perheenjäsenten kanssa perheen
elämään vaikuttavia tekijöitä niin, että kaikkien
käsitys puheena olevasta asiasta tulee esille.
Työntekijä on kiinnostunut kaikkien mielipiteistä,
kysyy saman asian jokaiselta, pitää erilaiset näkökulmat mielessään ja sietää perheenjäsenten
ristiriitaisiakin näkemyksiä samasta asiasta. Asioiden kiteyttämisen sijasta työntekijä on kiinnostunut erilaisista näkemyksistä eikä niinkään yhdestä
oikeasta totuudesta. Työntekijän kunnioittava,
yhdessä tutkiva ja yhteistoiminnallinen lähestymistapa, jossa työntekijä ja perheenjäsenet pyrkivät
yhdessä ymmärtämään perheen tilannetta, vahvistaa perheen vastuunottoa toiminnastaan samalla vähentäen oman toiminnan puolustamista
ja selittelyä. (Gysin-Maillard & Michel 2013)
Työntekijä auttaa perhettä myös tutkimaan ja
tarkastelemaan omaa toimintaansa sekä samalla
korjaamaan sitä, mikä ei toimi. Syy-seuraussuhdetta kiinnostavampia ovat perheen vuorovaikutuksen kuviot ja niiden vaikutus kuhunkin alajärjestelmään ja perheen kokonaistoimintaan.
Tavoitteena on perheen
vuorovaikutuksen edistäminen
Perheitä tavattaessa työntekijän tärkein tehtävä on perheenjäsenten välisen vuorovaikutuksen
edistäminen. Tapaamisen polttopiste on kaikkia
perheenjäseniä koskevien uusien mahdollisuuksien luomisessa ja luottamisessa kaikkien osallistujien panokseen ja luovuuteen.
Tavattaessa vaikeassa elämäntilanteessa olevaa perhettä työntekijä ei ole kaiken tietäjä, vaan
hänen on koko ajan lähdettävä ei-tietämisen
asenteesta. Työntekijä on asiantuntija siinä, miten
luoda tilaa perheenjäsenten väliselle vuoropuhelulle ja miten helpottaa vuoropuhelun prosessia.
”Monipuolinen kysymysten asettelu, tasapuolisuus, avoimuus ja kunnioittava asenne perhettä
kohtaan luovat keskustelevaa ilmapiiriä. Työntekijän
kunnioittava asenne perhettä kohtaan lisää kunnioitusta perheen sisällä. Samoin asioiden ja ongel-
20
Perhepeili kriisityön menetelmänä
mien tarkastelu laaja-alaisesti, myös voimavarat
huomioon ottaen, vähentää syntipukkiasetelmaa
perheessä ja voimaannuttaa-” (Laukkanen 2011, 15.)
sanoa X:lle…” ja tuo epäselvät oletukset yhteiseen
keskusteluun. Tilanteen mukaisesti hän toimii tulkkina perheenjäsenten välillä (esim. ”Pekka, olenko
oikeassa siinä, että halusit sanoa isällesi…”). Työntekijä tunnistaa, tekee näkyväksi ja mahdolliseksi
sekä vahvistaa tunnepuhetta perheenjäsenten
kesken. Työntekijän yhteenveto käydystä keskustelusta vahvistaa kuulluksi tulemisen tunnetta ja
helpottaa kokonaiskäsityksen muodostamista tapahtumasta.
Prosessin kuvaus
Tavatessaan ensimmäistä kertaa vaikeassa elämäntilanteessa olevaa perhettä työntekijä luo
yhteistyösuhteen jokaiseen perheenjäseneen erikseen ja perheeseen kokonaisuutena. Jokaisen perheenjäsenen kertoessa tarinaansa tapahtuneesta
muodostuu työntekijälle ja perheelle riittävän
yhtenäinen käsitys kriisiin liittyvistä tapahtumista,
kriisin kulusta ja vaikutuksista ja muiden perheenjäsenten kokemuksista. Tähän kuulemiseen on
varattava riittävästi aikaa niin, että jokainen saa
kertoa kokemuksensa niin tarkasti kuin on tarpeen.
Jokaisella perheenjäsenellä voi olla oma syynsä
ja käsityksensä siitä, mihin apua tarvitaan – kaikki
syyt ovat yhtä oikeita ja arvokkaita.
Tämän ensimmäisen haastattelun perusteella
työntekijä harkitsee työskentelyä jatkossa Perhepeilin avulla. Mikäli perheessä on joku, jonka on
vaikea kuunnella toisia sillä hetkellä tai puhumisen
tarve on suuri, on hyvä tavata perheenjäseniä
yksin tai pienemmässä kokoonpanossa. Päädyttäessä tämän työskentelymenetelmän käyttöön
työntekijä esittelee Perhepeilin kehän ja sen eri
lohkot, kuvailee työskentelytavan sekä kertoo näkemyksensä Perhepeilin käytön hyödyllisyydestä
juuri nyt. Tilanteen jäsentämistä helpottaa se, että
jokaisella on oma Perhepeilin kehäkuvio käytettävissä. Oman toiminnan kuvaamisen lisäksi työntekijä kertoo odotuksista, joita tämä työskentely perheelle asettaa. Avoimuus ja läpinäkyvyys lisäävät
turvallisuutta.
Perhe valitsee käsiteltävän aiheen eli lohkon
Perhepeilin kehästä, ja tarvittaessa työntekijä
helpottaa keskustelua valinnasta. Perheelle kerrotaan, että tutkittaessa yhtä lohkoa saadaan
samalla tietoa myös muista lohkoista. Lohkot eivät
ole erillisiä, eroteltavissa olevia alueita, vaan osa
kokonaisuutta. Työntekijä johtaa keskustelua niin,
että keskiössä on tämän hetkinen kriisi. Työntekijä
auttaa perheenjäseniä ilmaisemaan asioita toisilleen kyllin selkeästi ja huolehtii siitä, että kysymyksen tehnyt saa vastauksen siltä, keneltä on kysynyt.
Työntekijä tarkentaa esille tulleita asioita esimerkiksi kysymällä ”ymmärränkö oikein, että halusit
Perhepeilin kehän osa-alueet ja
niiden lohkot
Perhepeilin kehä on jaettu kahteen osa-alueeseen
ja nämä yhteensä kuuteen lohkoon (ks. kuvio 1).
Kehässä on sovellettu Bentovimin & Bingley Millerin perhearviointimenetelmän toimintamallia
(Bentovim & Bingley Miller 2007).
Kuvio 1. Perhepeilin osa-alueet
(mukaillen Bentovim ja Bingley Miller 2007)
Miten arki sujuu nyt
Miten arki sujuu nyt osa-alueessa (kuviossa
oranssit alueet) korostuvat ne tehtävät ja vaatimukset, jotka ovat kaikille perheille jollakin tavalla
21
Perheterapia 1/2015
Perhepeili kriisityön menetelmänä
yhteisiä, kuten lasten tarpeisiin vastaaminen, työn
ja arjen yhteensovittaminen tai vaikkapa päivittäisten ruokailujen järjestäminen. Kehän osa-alue
Miten arki sujuu nyt jakautuu kahteen lohkoon;
miten arjen asioista sovitaan ja vanhemmuus.
Arjen asioista sopiminen -lohkossa tutkitaan
päivittäiseen toimintaan ja käytännön järjestelyihin vaikuttavia tekijöitä sekä kriisin niissä aiheuttamia muutoksia. Tässä yhteydessä tutkitaan yhdessä myös sitä, miten perhe on yleensä tai aiemmin
muutoskohtiaan ratkaissut tai yrittänyt ratkaista
sekä onnistumisen kokemuksia ja sitä, mitä on voitu oppia vastaavasti epäonnistumisesta.
Työntekijä voi helpottaa ja edesauttaa perheenjäsenten välistä keskustelua tutkimalla yhdessä perheen kanssa sitä, miten arjen käytännönjärjestelyt sopivat kullekin perheenjäsenelle.
Lapset kertovat usein mielellään käsityksensä ja
tultuaan kuulluiksi ovat kiinnostuneita siitä, mitä
vanhemmat asiasta sanovat.
Riitojen hallinta on tärkeä osa jokaisen perheen elämää. Kriisi voi muuttaa totuttua ja tuttua tapaa käsitellä erimielisyyksiä. Perhe hoitaa
riitansa kohtuullisen tehokkaasti silloin, kun riidat
eivät häiritse elämää ja ne ratkaistaan useimmiten neuvottelemalla, luovin ratkaisuin tai kompromissein ja kun perheenjäsenet kykenevät hyväksymään, että välillä he ovat itse väärässä ja muut
oikeassa. Ratkaisemattomina riidat voivat johtaa
jumittumiseen ja väkivaltaan. Riidalla voi olla eri
merkitys eri perheenjäsenille; toinen voi tehdä
kaikkensa, ettei riitaa syntyisi ja toinen voi odottaa,
että saisi sanoa asiansa isoin kirjaimin. Kun tutkitaan yhdessä sitä, ketkä ovat perheessä niin sanotusti parhaimmat tai sitkeimmät riitelijät ja ketkä
rauhan ja sopusoinnun etsijöitä, perheenjäsenten
itsetuntemus lisääntyy ja ymmärrys heistä perheenä vahvistuu.
Vanhemmuus-lohkossa on keskeistä vanhempien kyky luoda ja ylläpitää lapsen kasvulle
ja kehitykselle suotuisaa arkea ja arjen sujumista.
Kriisin yhteydessä vanhemmat voivat kokea voimavaransa riittämättömiksi tai lasten tarpeisiin
vastaamisen kovin vaativaksi. Kaikki lapset tarvitsevat kuitenkin huolehtivaa läsnäoloa ja turvallisia
aikuisia. Samanlainen luonnollinen kiintymystarve aktivoituu myös aikuisilla kriisin yhteydessä.
Vanhemmuutta ja lasten ja vanhempien välistä
kiintymystä voi vahvistaa kysymällä jokaiselta,
missä perhe on hänen mielestään hyvä? ”Mikä
Perheterapia 1/2015
tekee tähän perheeseen kuulumisen mukavaksi?”
-kysymys vapauttaa ilmapiiriä. Lasten toiveet ja
odotukset vanhemmilta sekä vanhempien näkemys siitä, missä kukin lapsi on hyvä, luovat pohjaa
hyvälle ja turvalliselle keskustelulle.
Millaista on elää tässä
perheessä nyt
”Millaista on elää tässä perheessä nyt” on toinen
kehän osa-alue (kuviossa vihreät alueet). Sen neljä
eri lohkoa käsittelevät puhumista ja kuuntelemista, tunteiden näyttämistä ja vastaanottamista
perheessä, perheen jäsenten välisiä suhteita sekä
tuen tarvetta yksin ja yhdessä. Tätä osa-aluetta
voidaan kuvata ikään kuin perheen sormenjäljeksi,
joka on joka perheellä erilainen ja omanlaisensa.
Puhuminen ja kuunteleminen -lohko on perheen kommunikaation ydintä. Siksi yhdessä perheen kanssa tutkitaan sitä, kokevatko perheenjäsenet voivansa puhua riittävässä määrin itselleen
tärkeistä asioista ja tulevatko he kuulluksi ja ymmärretyksi. Jokaisen yksilöllinen tapa reagoida
kriisiin voi aiheuttaa hämmennystä ja muutoksia
perheen tavassa puhua ja kuunnella toisiaan. Hiljaisesta voi tulla puhelias tai päinvastoin.
Perheen sisällä voi syntyä käsitys, että kriisiin
liittyvistä asioista puhuminen rasittaa tai tuo tuskaa toisille, ja tätä halutaan välttää. Puhumattomuus ja asioiden jakamisen puute synnyttää
kuitenkin usein ennakkoluuloja ja tulkintoja toisesta
ja tämän voinnista sekä loitontaa perheenjäseniä
toisistaan. Kriisistä puhumisen tarve voi vaihdella
suuresti perheenjäsenten välillä. Tieto siitä, että on
tavallista, että kukin perheenjäsen reagoi omalla
tavallaan epätavallisessa tilanteessa, lisää ymmärrystä ja vähentää epäluuloja kriisin vaikutuksista. Työntekijä voi kartoittaa perheen puhumisen
ja kuuntelemisen ilmapiiriä kysymällä jokaisen
käsitystä siitä, kuka on hyvä kuuntelija ja kuka on
hyvä puhuja. Vanhempien tyytyväisyys tai yllättyneisyys näkyy lasten kertoessa kokemuksiaan siitä,
milloin heitä kuullaan, tai toiveitaan siitä, minkä
asian he toivoisivat vanhemman kuulevan.
Puhumalla kriisin tapahtumista ihminen pyrkii
kohti tilaa, jossa voi jatkaa normaalia toimintaansa ja kehitystään. Jos tämän ei anna tapahtua,
seuraukset voivat olla vakavia. Ihminen voi jumittua murehtimaan menneitä ja niin sanotusti
22
Perhepeili kriisityön menetelmänä
”märehtii tapahtunutta” tullakseen eheämmäksi
ja välttääkseen sairastumisen (Ollikainen 2009).
Jokainen perhe kommunikoi keskenään omalla
tavallaan ja työntekijän tulee kunnioittaa tätä.
Työntekijä on asiantuntija siinä, miten luoda tilaa
perheenjäsenten väliselle vuoropuhelulle ja miten
helpottaa vuoropuhelun prosessia.
Tunteet perheessä -lohkon suhteen on painotettava, että perheen tunne-elämä on monimutkainen ja herkkä osa-alue, joka koskettaa yksittäisten perheenjäsenten sisäistä tunne-elämää
sekä tunteiden ilmaisua perheen sisällä. Jokaisella
perheellä on omat tapansa ja sääntönsä tunteiden ilmaisun suhteen. Kun perheessä on suhteellisen turvallista ilmaista tunteitaan, tunneilmaisun
luonne ja voimakkuus ovat asianmukaisia. Perheenjäsenet tunnistavat useimmiten toistensa tunteet ja vastaavat niihin asianmukaisesti. Vaikeuksista kertovat yliampuvat tunneilmaisut ja se, että
sanalliset ja sanattomat viestit menevät sekaisin
ja ovat ristiriidassa. Joitakin tunteita ei saateta ilmaista ollenkaan tai niitä saatetaan vähätellä tai
torjua, kun toisenlaisten tunteiden ilmaisuun saatetaan taas kannustaa.
Työntekijän pyytäessä perheenjäseniä kuvailemaan perheen ilmapiiriä ja mahdollisia kriisin aiheuttamia muutoksia, perheenjäsenten keskinäinen luottamus ja tieto siitä, miten muut ajattelevat,
vahvistuvat. Lapset kertovat monesti koskettavasti
omista tuntemuksistaan, ja usein aikuiset yllättyvät
siitä, miten hyvin lapset tietävät vanhempien tunnetilat. Perhe voi aristella tunteista puhumista ja
niiden tunnistamista. Helpompi puheenaihe voisi
olla miten tunteet näkyvät muissa, ja miten omat
tunteet näkyvät. ”Mistä näet, että isä on iloinen?”,
”Mistä äiti näkee, että olet surullinen?”
Perheenjäsenten väliset suhteet -lohkossa on
hyödyllistä arvioida, miten perhe koostuu useasta
tiimistä, ja miten nämä tiimit toimivat vahvuuksineen ja vaikeuksineen yhdessä. Kahden vanhemman suhde voi olla tiimi, ja sisarukset muodostavat oman tiiminsä, jolla on omat pelisääntönsä.
Perheessä tiimi on voinut muodostua myös jonkin
harrastuksen tai yhteisen mielenkiinnon ympärille.
Aiemmin hyvin toimineet tiimit ovat voineet
muuttua kriisin vaikutuksesta. Kriisin myötä tiimissä tapahtuneiden muutosten merkitys on voinut
kasvaa kohtuuttoman suureksi esimerkiksi yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteen suhteen. Työntekijä voi helpottaa ja avustaa keskustelua tiimin
merkityksestä ja muutoksista. Menetetyn tiimin
sureminen voi tuoda toivoa ja mahdollisuuksia
uusien tiimien syntymiselle sekä tyytyväisyyttä jo
olemassa olevista tiimeistä.
Tuen tarve yksin ja yhdessä -lohkossa tutkitaan sitä, missä määrin perheenjäsenet voivat
tarpeen tullen lähestyä toisiaan tai etääntyä toisistaan sekä tulla toimeen keskenään luopumatta
omasta toiminnastaan yksilöinä. Kyse on myös
ihmisten välisistä rajoista: mitä kukin perheenjäsen
haluaa, kuka on lähellä tai kuinka kaukana kenestäkin, minkälainen on perheen yhteenkuuluvuuden
tunne, ja minkälainen raja perheellä on. Sukupolvien välinen raja on erityisen tärkeä, kun haluamme nähdä, miten lasten tarpeisiin vastataan.
Työntekijä voi edesauttaa keskustelua siitä,
missä määrin kukin voi toimia itsenäisesti ja missä
määrin on kukin riippuvainen muiden mielipiteestä. Pohdinnan aiheena voivat olla muutokset
omatoimisuudessa ja itsenäisyydessä sekä se,
mikä vaikutus kriisillä on ollut, ja milloin on vastaavasti kyse esimerkiksi lapsen ja nuoren kasvuun
liittyvistä tekijöistä.
”Kriisi aiheuttaa usein
mielessä kaaoksen, joka
pyrkii ulos hätäisenä ja
epäloogisena puheryöppynä
tai ”mielen tsunamina”,
kuten eräs asiakas asiaa
kuvasi.”
Perhepeiliä on käytetty Suomen mielenterveysseuran SOS-kriisikeskuksessa Helsingissä syksyn
2013 ja kevään 2014 aikana kahdentoista pariskunnan kanssa.
Seuraavaksi raportoidaan työntekijöiden ja parien kokemuksia ja havaintoja Perhepeilin käytöstä.
SOS-kriisikeskukseen hakeutuvien asiakkaiden
yleisimpänä yksittäisenä tulosyynä ovat parisuhteeseen liittyvät ongelmat (24 %). Vaikka parisuhteen ongelmat ovat yleisin syy hakea apua
Kokemuksia perhepeilin
käytöstä
23
Perheterapia 1/2015
Perhepeili kriisityön menetelmänä
kriisikeskuksesta, tavataan pariskuntia ja varsinkin
kokonaisia perheitä yllättävän vähän. Vuonna
2013 pariskuntien osuus kaikista asiakastapaamisista oli 5 % ja perheiden osuus 2 %.
Syynä parien ja perheiden vähäiseen tapaamiseen voi olla se, että kriisityö on perinteisesti
mielletty yksilötyömuodoksi, jossa käydään yksilökeskeisesti läpi kriisin vaiheita ja normalisoidaan
reaktioita. Yksilöiden kanssa työskentelyyn tottuneilla työntekijöillä voi olla melkoinen kynnys kutsua
puolisoita ja koko perhettä mukaan tapaamisiin,
koska sellaisen työskentelyn on ajateltu vaativan
perheterapeuttista erityisosaamista. Pariskuntien
ja perheiden tapaamisten vähyyteen on voinut
vaikuttaa myös asiakkaiden toive ”säästää” läheisiä
jättämällä heidät työskentelyn ulkopuolelle.
Asiakkaiden kokemus Perhepeilin mukaisesta
työskentelytavasta on ollut myönteinen, erityisesti
on pidetty siitä, että perheen elämää tarkastellaan
monesta eri näkökulmasta. Työskentelyssä ei keskitytä vain raskaisiin ja toimimattomiin asioihin, vaan
tutkitaan ja katsotaan yhdessä myös sitä, mikä toimii ja on hyvin. Tämä tapa työskennellä on omiaan
vähentämään sekä huolta tulevasta että syyllisyyttä tapahtuneesta. Kun huoli ja syyllisyys vähenee,
perheenjäsenet kykenevät tekemään muutoksia
asioissa, joita kriisi on vaurioittanut. Tämä puolestaan auttaa perhettä pääsemään helpommin
kriisin yli. Myönteinen suhtautuminen myös motivoi
sekä sitouttaa työskentelemään yhdessä.
Yhdessä tutkimisen asenne
antaa työntekijälle varmuutta
Työntekijän asenne on tutkijan ja yhteistyökumppanin asenne. Kun työntekijä tutkii yhdessä perheenjäsenten kanssa tilannetta, ei tarvitse ennalta tietää
ratkaisuja asioihin. Työntekijä voi säilyttää ei-tietämisen asenteen ja antaa uteliaisuuden johdattaa
asioiden tutkimista eteenpäin. Työntekijälle tämä
asenne ja tehtävä antaa varmuutta kohdata perheitä. Työntekijä rakentaa myös yhteistyösuhteen
kaikkiin perheenjäseniin ja nostaa erikseen kuuluville niitä ääniä ja sitä keskustelua, mikä muuten
saattaisi jäädä kuulumatta tai kokonaan käymättä.
Työntekijän ammattitaito on sitä, että hän avaa ja
mahdollistaa keskustelun perheenjäsenten välillä ja
huolehtii siitä, että kaikkien ääni saa tulla kuuluville.
Perhepeili-menetelmän kanssa työntekijä ei ole kuitenkaan pari- eikä perheterapeutti, vaan kriisityöntekijä, joka etenee asioissa systemaattisesti pitäen
kriisin, siihen johtaneiden tapahtumien ja perheen
jäsenten kriisille antamat merkitykset mielessään.
Lasten näkökulmat
tarkemmin esiin
Perhepeili antaa rakennetta
keskusteluun
Kriisitilanteessa ihmisen puhe rönsyilee ja ryöppyää usein. Keskusteleminen, toisten kuunteleminen ja heille tilan antaminen voi olla tavattoman
vaikeaa. Kriisi aiheuttaa usein mielessä kaaoksen,
joka pyrkii ulos hätäisenä ja epäloogisena puheryöppynä tai ”mielen tsunamina”, kuten eräs asiakas asiaa kuvasi. Tilannetta jäsentää, kun työntekijällä on olemassa selkeä struktuuri sen suhteen,
miten hän aikoo viedä keskustelua eteenpäin.
Kaaoksessa oleva asiakas voi yhdessä työntekijän
kanssa katsoa Perhepeilin kaaviota ja palata helpommin takaisin käsiteltävään aiheeseen. Aiheen
näkeminen helpottaa tilannetta myös silloin, kun
käsiteltävä asia on niin vaikea, että asiakkaat mieluummin puhuisivat kaikesta muusta kuin kriisistä
Perheterapia 1/2015
ja siihen johtaneista tapahtumista. Kriisityössä täytyy tietenkin olla tilaa monenlaiselle keskustelulle,
eikä työntekijä voi aina tietää, mitä puhetta milloinkin tarvitaan. Perhepeili auttaa jäsentämään
ja selkeyttämään keskustelua.
Pilottikoulutuksessa olleiden työntekijöiden havainto oli, että Perhepeili tuo esille ja kuultavaksi
lasten näkökulman. Lasten näkökulma tarkoittaa
tässä lasten kokemusten erityisen huolellista kuuntelemista ja esille nostamista. Lapset kokevat asiat
usein aivan eri tavalla kuin heidän vanhempansa.
Lapset rakentavat asioiden merkitykset ja tulkinnat, ikä- ja kehitysasteesta riippuen, usein yllättävällä tavalla. Lasten tapa tarkastella asioita tapahtuu heidän itsensä kautta. Lapsi voi esimerkiksi
pitää itseään syypäänä vanhempien avioeroon.
Lapsi voi pitää itseään syyllisenä muihinkin perheen kriiseihin. Näiden syyllisyyksien ja tulkintojen
purkaminen on tärkeää, jotta niistä ei aiheutuisi
lapselle pitkäaikaisempaa ongelmaa, eivätkä ne
alkaisi muokata lapsen käsitystä itsestään.
24
Perhepeili kriisityön menetelmänä
Uudet näkökulmat
luovat mahdollisuuksia
Kriisissä olevien ihmisten kanssa keskusteltaessa
on aika ajoin tarpeellista tarkastella asioita myös
muista näkökulmista. Saattaa olla hyödyllistä katsoa asioita erilaisten roolien kautta ja laajentaa
siten näkökulmaa. Perhepeilin avulla nostetaan
esiin erilaisia rooleja ja autetaan ihmisiä tutkimaan omaa toimintaansa niiden kautta. Erään
pariskunnan kohdalla vanhemmuuden roolien
tutkiminen auttoi näkemään toisen uudenlaisessa
valossa ja suhtautumaan kumppaniin myönteisemmin, jolloin parisuhdekriisi sai uudenlaisen
perspektiivin ja mittasuhteet. Tämä vähensi kriisin
syntyyn liittyviä voimakkaita häpeän ja syyllisyyden tunteita ja antoi mahdollisuuden käsitellä
asiaa uudella tavalla ja avoimemmin. Pariskunta
huomasi, että heidän parisuhteensa kriisi oli laajentunut koskemaan koko perhettä ja oli saanut
siksi kohtuuttomat mittasuhteet.
Uuden työskentelymenetelmän
haasteita ja vahvuuksia
Työntekijöiden palautteissa oli myös huoli siitä,
viekö uuden työvälineen käytön opettelu huomion
pois asiakkaista. Kriisityöntekijän ja asiakkaan /
asiakkaiden välinen suhde on työskentelyn a ja o.
Asiakkaiden tullessa puhumaan kriisistään tilanne
on yleensä herkkä ja vaativa. Työntekijä rakentaa
turvallisen ja luottavaisen ilmapiiri, jossa asiakkaat
pystyvät puhumaan avoimesti. Mikään menetelmä ei voi olla jokaiseen tilanteeseen sopiva, vaan
työntekijän on osattava nähdä, milloin Perhepeiliä
kannattaa käyttää. On todettu, että tilanteissa,
joissa puhetta on paljon ja se rönsyilee asiasta toiseen, ja kun perheenjäsenten on vaikea keskittyä
yhteen aiheeseen tai teemaan kunnolla, voi Perhepeili-menetelmä auttaa tilannetta. Asiakkaiden
on joskus helpompaa puhua sovitusta aiheesta,
kun he voivat nähdä keskustelunaiheen edessään
paperilla. Myös työntekijälle saattaa sellaisessa
tilanteissa olla helpottavaa, että paperilla oleva
malli toimii muistin apuna.
Kriisityöntekijät ovat kokeneet Perhepeilin hyödylliseksi työskentelymenetelmäksi kriisissä olevien
asiakasperheiden tapaamisessa. Perhepeiliä on
käytetty myös yksittäisten asiakkaiden kohdal-
la, kun on haluttu erityisesti nostaa esiin perheen
näkökulma. Tämän asiakkaat ovat kokeneet hyväksi, sillä muiden perheenjäsenten selviytyminen
askarruttaa monia, vaikka heidän osallisuuttaan
kriisiin ei aluksi haluttaisi tai osattaisi nähdä. Erään
koulutukseen osallistuneen kriisityöntekijän mielessä Perhepeilistä oli rakentunut sellainen sovellutus,
että työntekijä piirtää perhepeilimallia edessään
olevalle paperille yhdessä asiakkaan kanssa,
jolloin mallin käytöstä tulee enemmän prosessinomainen. Tästäkin voi päätellä, että mallia voi
soveltaa eri tilanteisiin eri tavoilla ja että ei ole olemassa vain yhtä ja oikeaa tapaa käyttää sitä.
Lopuksi
Suomen Mielenterveysseuran eri puolilla Suomea sijaitsevien kriisikeskusten kriisityöntekijöille
suunnattu Perhepeilin koulutus on kolmiosainen
sisältäen etukäteisluettavaa, lähiopetuspäivän ja
käytännön työtä tukevan, puolen päivän mittaisen
vahvistuskerran noin 1–2 kuukautta koulutuksen
jälkeen. Lähiopetuspäivä sisältää teorialuennon
lisäksi käytännön harjoituksia.
Työmenetelmän kehittäminen ja kouluttaminen
tehdään yhteistyönä Suomen mielenterveysseuran Kehittämisyksikkö Horisontin, SOS-kriisikeskuksen ja Koulutuskeskuksen kanssa. Menetelmä on
Koulutuskeskuksen koulutustarjonnassa.
Perhepeilin käyttöönotto on rohkaissut kriisityöntekijöitä kutsumaan perheitä mukaan tapaamisiin. Perheenjäsenten jakaessa kokemuksiaan
kriisin vaikutuksista lisääntyy keskinäinen ymmärrys ja näin sopeutuminen uuteen tilanteeseen
mahdollisesti helpottuu.
Työmenetelmä on kehitetty kriisityön kontekstissa, mutta se on käyttökelpoinen muussakin perheterapeuttisessa työskentelyssä.
Lähdeluettelo
Aaltonen, J. (2006). Perheterapia psykoterapian muotona.
Psykoterapia, 122, 722-729.
Andolfi, M . (2013). Children unhappiness and long
term family traumas. Creating Connection Conference
19.4.2013. Efteling, Alankomaat.
25
Perheterapia 1/2015
Perhepeili kriisityön menetelmänä
Bentovim, A. & Bingley Miller, L. (2006). Perhearviointiopas. Perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä. Helsinki: Suomen Mielenterveysseura .
Flannery, R. & Everly, G. (2000). Crisis intervention: a
review. International journal of emergency mental health,
2, 119-125.
Goff, B. & Smith, D. (2005). Systemic traumatic stress: the
couple adaptation to traumatic stress model. Journal of
Family Therapy, 2, 145-157.
Goldenberg, I. & Goldenberg, H. (2013). Family therapy. An
overview. Belmont: Brooks/Cole.
Gysin-Maillard A. & Michel K. (2013). Lyhytterapia
itsemurhayrityksen jälkeen. ASSIP – Attempted Suicide
Short Intervention Program. Käsikirja. Helsinki: Suomen
Mielenterveysseura / Painojussit Oy.
Henriksson, M. & Lönnqvist, J. (1999). Psyykkiset kriisit,
sopeutumishäiriöt ja stressireaktiot. Teoksessa J. Lönnqvist, M. Heikkinen, M. Henriksson, M. Marttunen
& T. Partonen (toim.), Psykiatria (s. 249-277). Helsinki:
Duodecim.
Laukkanen, M. (2011). Perhearviointi – perheen voimavarojen, vahvuuksien ja vaikeuksien arviointimenetelmä.
Perheterapia, 2, 5-16.
Näre, S. & Kirves, J. toim. (2008). Ruma sota. Helsinki:
Johnny Kniga.
Ollikainen, T. (2009). Tuloksellinen kriisityö. Valtakunnallisen tutkimushankkeen esittely ja tuloksellisen
kriisikeskustyön periaatteet. Avustustoiminnan raportteja
22. Raha-automaattiyhdistys.
Patterson, J. M. (2002). Integrating family resilience and
family stress theory. Journal of Marriage and Family, 64,
349-360.
Ruishalme, O. & Saaristo, L. (2009). Elämä satuttaa. Kriisit ja niistä selviytyminen. Helsinki: Tammi.
Solantaus, T. & Niemelä, M. (2014). Toimiva lapsi & perhe
-työ. Palaset kohdalleen -seminaari 31.1.2014. Suomen
Mielenterveysseura.
Walsh, F. (1996). The concept of family resilience: crisis
and challenge. Family Process, 35, 261–281.
Perheterapia 1/2015
26
Perheterapia 1/15
Seuraava Perheterapia
ilmestyy 22.5.2015.
Voit lukea Perheterapia-lehden
myös digitaalisena. Katso lisää
mielenterveysseura.fi/perheterapia
27
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
Agneta Storsjö
VIDEOTALLENTEET PERHETERAPIAN APUVÄLINEENÄ
Kirjoituksessa käsitellään videotallenteiden merkitystä psykoterapiassa. Katsaus kattaa historian, nykyhetken ja tulevaisuuden näkymät. Kirjoituksessa
hahmotellaan samalla videotallenteiden hyöty- ja haittavaikutuksia terapiaprosessissa.
Tarkastelukulmana on lähinnä perheterapeuttinen työskentely, erityisesti
dialoginen perheterapia, joskin aiheen käsittely on sovitettavissa myös muuhun psykoterapeuttiseen työhön ja työnohjaukseen.
Kirjoitus perustuu Erityistason voimavarakeskeisen perheterapiakoulutuksen
opinnäytetyöhön Helsingin yliopistossa keväällä 2014.
Avainsanat: videotallenteet, terapiasession muistiinpanot, sanaton viestintä,
tietoturva
Agneta Storsjö, lastentarhanopettaja, lastensuojelun sosiaaliohjaaja, ET-perheterapeutti
[email protected]
JOHDANTO
Asiakastapaamisten videotallennus on ollut keskeisessä asemassa neljän viime vuoden aikana
samanaikaisesti suorittamissani koulutuksissa
Helsingin yliopiston Palmenian jatkokoulutuskeskuksessa, Taitoban tarjoamassa ratkaisukeskeisessä työnohjauskoulutuksessa ja Dialogicin
tuottamassa voimavarakeskeisessä perheterapiakoulutuksessa. Minulla ei ole aiempaa kokemusta
Perheterapia 1/2015
videotekniikasta, mutta etäkoulutuksen asiakastyö
herätti suurta kiinnostusta videotekniikan käyttömahdollisuuksiin niin perheterapiassa kuin työnohjauksessakin.
Ratkaisukeskeiset ja voimavarakeskeiset lähestymistavat eroavat toisistaan sekä erilaisen
teoreettisen taustan että ”terapiamenetelmiensä”
osalta, vaikka molemmat suuntaukset perustuvatkin yhteiseen perheterapian kehitysvaiheeseen
28
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
(Holm 2011a). Ratkaisukeskeisessä menetelmässä
haetaan yksilöiden voimavaroja ja niiden kautta
saavutettuja onnistumisia, kun taas voimavarakeskeinen tai dialoginen menetelmä kiinnittää
enemmän huomiota ihmisten välisiin suhteisiin
ja vuorovaikutukseen, joista haetaan voimavarat
ongelmien ratkaisemiseksi (Holm 2014). Kuten jatkossa totean, asiakastapaamisten videotallennus
tuottaa merkittävää hyötyä kummassakin koulukunnassa. Etenkin voimavarakeskeisen menetelmän intersubjektiivisuuden tarkkailussa videotallenteen kautta pystytään tekemään havaintoja,
jotka jäävät terapeutilta helposti huomaamatta
itse ryhmäsession aikana; yksilön tarkkailussa terapeutin omat aistit riittävät usein pidemmälle
kuin kokonaisen ryhmän havainnoinnissa samanaikaisesti.
Tämä on voimavarakeskeisen ja dialogisen
perheterapiakoulutukseni opinnäytetyöhön perustuva artikkeli. Pyrin kuvaamaan videotallenteiden hyötyjä ja haittoja perheterapiassa, sekä
heijastamaan käsiteltäviin asioihin omat kokemukseni koulutuksen aikaisessa asiakastyössäni.
Videotekniikkaan syvennyn ”kansantajuisesti” vain
siltä osin kuin käytettävällä tekniikalla on merkitystä videotallenteiden toteutuksessa.
Koulutuksissani huomasin itsessäni ja kollegoissani suuriakin vaikeuksia toteuttaa videoiden
tallentamiset ja niiden esittämiset jouhevasti ja
tarkoituksenmukaisesti. Pyrin tässä artikkelissani esittämään ajatuksia ja ohjeistusta siitä, miten
haasteet ovat voitettavissa.
Artikkelini on melko tekniikkapainotteinen historian kuvauksia myöten. Tämä johtuu osittain
siitä, että audiovisuaalisten tallenteiden käyttö
psykoterapiassa on hyvin paljon sidoksissa käytettävän tekniikan tasoon ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Olen itse yllättynyt siitä, kuinka vähän otsikkoni aiheesta löytyi kattavaa kirjallista aineistoa
kirjastoista tai internetistä. Näin ollen kokonaiskuvan muodostaminen on vaatinut tiedonpirstaleiden keräämistä hyvin monesta lähteestä, mikä
myös ilmenee lähdeluettelon pituudesta.
Teknisissä osioissa olen saanut arvokasta
apua IT-asiantuntijana toimivalta aviomieheltäni Mikael Storsjöltä. Uuden videointijärjestelmän
tekniseen kehitystyöhön on olennaisesti vaikuttanut myös hyvä ystäväni Islam Matsiev.
HISTORIA: TÄSTÄ LÄHDETTIIN
LIIKKEELLE
Kuva 1. Parantava puhe
Käsinkirjoitetut muistiinpanot ovat olleet käytössä
terapiasessioiden sisällön taltioimisessa kautta aikojen, ellei itse session aikana niin ainakin jälkeenpäin suoritettuna. Tätä kuvaa esimerkiksi tuttu
amerikkalainen klisee talking cure -terapiaistunnosta, jossa potilas makaa sohvalla ja terapeutti
on muistiinpanojensa kimpussa.
Ääninauhoitusten käytöstä psykoterapian opetuksessa ja sessioiden tarkkailussa on viitteitä jo
vuodelta 1935, jolloin Yale Institute of Human Relations nauhoitti ja litteroi (vaan ei julkaissut) kokonaisen psykoterapiasession (Kirschenbaum 1989,
202). Varsinainen uranuurtaja terapioiden nauhoituksessa oli amerikkalainen psykoterapeutti Carl
Rogers, joka julkaisi vuonna 1942 satakunta sessiota käsittävän psykoterapiaprosessin (Rogers 1942).
Kuva 2. Fonografi
29
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Rogers oli monessa psykoterapian uranuurtaja;
dialogisen menetelmän perustotuuksia ilmenee
jo hänen varhaisessa tuotannossaan, esimerkkinä
sitaatti: ”Jos minun ei tarvitsisi osoittaa oma viisauttani ja oppimistani, olisi parempi luottaa asiakkaaseen suunnan valinnassa” (Rogers 1961, 12)
Rogersin kehittämä laitteisto oli nykypäivän
tekniikkaan nähden alkeellinen, työpainotteinen
ja varmasti hyvin kallis. Hänen phonographic
recording käsitti kaksi muovilevyä kaivertavaa
fonografilaitetta. Viereisessä huoneessa istuvat
sihteerit vaihtoivat levyt kolmen minuutin välein,
sillä tämä oli levyjen tallennuskapasiteetti. Session
äänitallenteet litteroitiin jälkeenpäin sanatarkasti
puhtaaksikirjoitettuun muotoon.
Tästä huolimatta uuden tekniikan edut nähtiin laajasti sekä terapiaprosesseissa että alan
koulutuksessa. Rogers pystyi nauhoituksensa ja
litterointien avulla mm. käynnistämään terapiaprosessien tieteellisen tutkimuksen: “Tallenteet ja
litteroinnit mahdollistivat myös sen, että Rogers ja
hänen opiskelijansa aloittivat psykoterapiaprosessin tieteellisen tutkimuksen – mikä oli tärkeää
psykoterapian kannalta. Rogers pystyi esimerkiksi
luokittelemaan terapeutin vastaukset niiden ohjaavuuden suhteen, laskemaan, kuinka usein terapeutti vastaa ja tarkastelemaan näitä suhteessa
asiakkaan myöhemmin esittämiin näkemyksiin
terapiasta. Hän sai monet terapeutit kokemaan
olonsa epämiellyttäväksi, kun hän raportoi ohjailevien terapeuttien käyttävän 6 kertaa enemmän
sanoja kuin ei-ohjailevat terapeutit” (Kirschenbaum 2004, 119).
Terapiaprosessien nauhoittaminen oli luonteeltaan ja tavoitteiltaan kirjallisten muistiinpanojen viemistä uudelle, entistä tarkemmalle tasolle.
Toki jo analoginen äänitallennus antoi mahdollisuuden arvioida ja luokitella puheen prosodiaa,
esim. äänensävyjä ja tunteenpurkauksia, mutta
Rogerskin siirtyi jo 1950-luvulla tekniikan kehittymisen myötä kinemaattisen eli liikkuvan kuvan
käyttämiseen.
Vanhan sanonnan mukaan yksi kuva kertoo
enemmän kuin tuhat sanaa. Ihmissilmä tarvitsee
vähintään 16 kuvaa sekunnissa, ettei liike vaikuttaisi nykivältä; tätä taajuutta käytettiin aikoinaan
mykkäelokuvissa, mutta nykypäivän elokuva tai
video välittää 25-30 kuvaa sekunnissa (Thompson
& Bordwell 1994). Kyse on toki liikkuvan kuvan illuusiosta, joka osoittaa näköaistimme epätäydellisen
Perheterapia 1/2015
rekisteröintikyvyn. Minuutin pituinen videojakso
sisältää täten noin 1800 kuvaa eli 1,8 miljoonaa
sanaa yllä olevan sanonnan vertauskuvaa käyttäen. Raamatun sanoma olisi tällä laskentatavalla
kiteytettävissä 25 sekunnin YouTube-videoon, Koraanin esittämiseen riittäisi 2-3 sekuntia.
Terapiasessioiden videotallennukset ja näiden käyttö terapiakoulutuksessa valtasivat alaa
1960-luvun alusta alkaen, kun filmikamerat ja
videonauhurit kaupallistuivat jopa kotikäyttöön
(Abbas 2004). Digitaalinen tekniikka eli puolijohdetekniikalla valmistetut CCD-kennot kameroissa
ilmestyivät 1980-luvulla. Tallennuksetkin siirtyivät
digitaalisiksi, ja erilaisia kooltaan yhä pienempiä
mutta kapasiteetiltaan yhä suurempia muistimedioita tuli markkinoille. Hintojen laskun sekä
massatuotannon ja markkinoinnin myötä yhä parempi tekniikka tuli laajaan käyttöön harrastus- ja
kotikäyttäjien keskuudessa. Psykoterapiaprosessien videotaltioinneissa voitiin puhua jo läpimurrosta 1990-luvun toisella puoliskolla.
VIESTINNÄN MONITAHOISUUS
Psykoterapiasessio on luonteeltaan kommunikointia eli viestintää terapeutin ja asiakkaan välillä.
Psykoterapia voidaan määritellä psyykkisten ongelmien ja erilaisten elämän kriisivaiheiden hoitamiseksi keskustelun avulla yhteistyössä terapeutin
kanssa. Etenkin perheterapiassa, jossa osallisia on
vähintään kolme henkilöä, perheenjäsenten keskinäinen viestintä ja vuorovaikutus – tässä ja nyt
– on etusijalla.
Keskustelussa vuorovaikutteinen viesti välitetään osaksi puheella eli kieltä käyttäen ja osaksi ei-kielellisillä ilmaisuilla. Ihmiskielen synnystä
löytyy monenlaisia teorioita. Todennäköisesti
kieli syntyi jo yli 60 000 vuotta sitten esi-isiemme
vielä asuessa Afrikassa – aikana, jolloin Pohjan
perukoilla oli jääpeitettä, eikä tietoakaan maahanmuuttoa vastustavasta kantaväestöstä. Etelämpänä ihmiset pystyivät jo silloin puhumaan,
laulamaan ja tanssimaan – kolme toisiinsa sidottua ilmaisuväylää, joiden avulla ihmiset saivat
asiansa, tunteensa ja tarkoituksensa viestitettyä
kanssaihmisilleen (Berg 2010). Monilla eläimillä
elekieli on tärkein viestinnän keino; ihmisten sivilisaatiossa sanallinen ja kirjallinen viestintä voitti
alaa. Antiikin Kreikassa opetettiin retoriikkaa eli
30
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
puhetaitoa oppina menestyksekkäästä ja vakuuttavasta puhumisesta. Puhe edusti järkeä ja
rationaalista ajattelua, kun sen sijaan paljolti ele-
kieleen perustuva karisma oli tunteen asia, jota ei
voi pohjimmiltaan järjellä selittää, kuten sosiologi
Max Weber ilmaisi asian (Takala 2013, 4).
Kuva 3. Sanaton viestintä
Viime aikoina on yhä enemmän kiinnitetty huomiota non-verbaaliseen viestintään eli viestintään,
joka ei perustu sanojen sopimuksenvaraiseen sisällölliseen merkitykseen. Non-verbaalista eli sanatonta viestintää ovat esimerkiksi katseet, eleet,
ilmeet, kosketukset, liikkeet ja vartalon asennot
sekä myös äänensävyt, puheen nopeus ja puheen
voimakkuus. Nämä välittävät tietoa viestinnän
osapuolten välillä esimerkiksi puhujan mielentilasta ja asennoitumisesta. Sanaton viestintä voi olla
luonteeltaan joko tahallista tai tiedostamatonta.
Elekielen tieteellisellä tutkimuksella on vanhat
perinteet – tämä oli jo Charles Darwinin tutkimuskohteena kirjassaan Tunteiden ilmeneminen ihmi-
sissä ja eläimissä, joka oli maailman ensimmäisiä
kirjoja, jossa käytettiin valokuvia havainnollistamaan kerrontaa (Darwin 1872). Darwin tutki
runsaan parinkymmenen tunnetilan ilmenemistä
lihastoiminnan kautta ihmisissä ja eläimissä. Eri
lajien vertailussa havaittu samankaltaisuus viittaa
lajien yhteyteen evoluution historiassa. Ihminen
pystyy ilmaisemaan ja ymmärtämään peräti 250
000 erilaista kasvonilmettä (Pease 2004).
Alan julkaisuissa kerrotaan usein, että sanaton
kommunikaatio muodostaa 93 % ihmisen viestinnästä. Tähän suhdelukuun pitää suhtautua varauksella; se perustuu Albert Mehrabianin sinänsä
laajaan tutkimukseen, jossa hän päätyi siihen, että
31
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
”Kun terapeutin oma katse
ja huomiokyky ovat kiinnittyneet henkilöön, jonka
kanssa hän käy parhaillaan
dialogia, ja hänen ajatuksen
työstävät seuraavaa avointa
jatkokysymystä, moni olennainen asia sessiossa saattaa jäädä huomaamatta.”
7 % viestistä välittyy sanoilla, 38 % äänteillä ja äänensävyillä sekä 55 % sanattomasti ilmeillä, eleillä,
vartalon asennolla jne. (Mehrabian 1981). Täsmällisiin prosenttilukuihin takertumatta on syytä
otaksua, että suhde kielellisen ja sanattoman viestinnän välillä muuttuu eri tilanteissa ja eroaa myös
ihmisen luonteenpiirteen ja kulttuuriperinnän
mukaan. Sanaton viestintä muodostaa kuitenkin
varmasti kaikissa olosuhteissa valtaosan ihmisten
viestinnästä ja keskinäisestä vuorovaikutuksesta
Tästä johtuen kirjallisilla muistiinpanoilla tai vaikkapa Rogersin äänitallenteilla ei pystytä rekisteröimään terapiasessioiden sisällöstä kuin pieni
murto-osa. Hyvälaatuisessa videotallenteessa rekisteröityy olennaisesti suurempi osa viestinnästä
asiakasperheen sisällä tai suhteessa terapeuttiin.
Toinen näkökohta on ihmisen (tässä tapauksessa terapeutin) kyky rekisteröidä ja huomata kaikki,
mitä tapahtuu perheterapia-sessiossa, jossa on
läsnä kenties 4-5 henkilöä. Ihmisen terveen silmän
näkökenttä on suunnilleen 180 astetta vaaka- ja
pystysuuntaan, mutta fiksaatiopiste (ammattikielellä tarkan näön alue eli fovea) on huomattavasti pienempi, vain 2,7 astetta (Retina 2014; Ahola
2014). Kun terapeutin oma katse ja huomiokyky
ovat kiinnittyneet henkilöön, jonka kanssa hän käy
parhaillaan dialogia, ja hänen ajatuksen työstävät
seuraavaa avointa jatkokysymystä, moni olennainen asia sessiossa saattaa jäädä huomaamatta.
Tämä riski on ilmeinen etenkin kokemattoman terapeutin osalta. Tässä pari esimerkkiä:
Psykoterapiakoulutuksen työohjausta varten
esitin parisuhdeterapiasessiota, jota videon myötä
kuvailin pääkohdiltaan työryhmässä. Olin hyvin
Perheterapia 1/2015
hämmästynyt, kun kouluttajamme esitykseni jälkeen kyseli huomasinko, miten toisen miehen silmät kyyneltyivät eräässä kohdassa, missä hänen
kumppaninsa kertoi omista tunteistaan. En ollut
huomannut; vielä videota jälkeenpäin katsellessani oma huomioni suuntautui kumppanin puheenvuoroon. Hyvin olennainen osa asiakkaitteni
vuorovaikutuksesta ja keskinäisestä kiintymyksen
ja empatian osoituksesta oli mennyt minulta ohi!
Tämän jälkeen opin katsomaan videoita laajemmalla perspektiivillä kuin itse session aikana. Huomasin, että joka kerta, kun katsoo samaa videota
uudestaan, näkee ja oppii jotain, mikä edellisellä
kerralla oli jäänyt huomaamatta.
Kerran keskustelin lähikollegan kanssa eräästä
perheterapiasessiosta. Mielenkiinnosta nauhoitin
keskusteluamme. Huomasin, että oma kerrontani
käsitteli asiakkaiden käyttäytymistä, ärtymystä ja
aggressiivista elekieltä, äänensävyjä ja ajoittaista
leppoisuutta. Kun tuoreeltani selostin session sisältöä, minulla oli päällimmäisenä mielessä juuri
sanaton osuus asiakkaiden vuorovaikutuksesta.
Kirjallisissa muistiinpanoissa olisin tuskin pystynyt
merkitsemään muistiin kuin pienen osan session
sisällöstä, edes siitä, mitä itse pidin tilanteessa tärkeimpänä.
Tässä yhteydessä haluan painottaa, että
vaikka psykoterapiasessioiden videotallenteiden
hyödyt ja heikkoudet ovat samankaltaisia kaikissa terapiamuodoissa, niiden merkitys korostuu
perheterapiassa, jossa kiinnitetään huomiota erityisesti ihmisten välisiin suhteisiin ja myös ”present
momentin” tarkasteluun (Holm 2014). Sanattomalla viestinnällä on tällöin suuri merkitys, koska
dialoginen yhdessäolo on sekä sanallista että
ruumiillista vuorovaikutusta. Kun dialogia käydään
ulkoisen ja sisäisen ajatusmaailman kanssa, keskustelussa kaikki havainnot ja tunteet ovat yhtä
arvokkaita ja oikeita. Hyvässä videotallenteessa
dialoginen vuorovaikutus tallentuu palvelemaan
myöhempää analyysia.
VIDEOTALLENNUKSEN
KÄYTTÖTARKOITUS
Terapiasessioiden videotallennuksella on useita
käyttötarkoituksia, joskin alan kirjallisuus kertoo
toistaiseksi valtaosin videotallennusten merkityksestä terapeuttien koulutuksessa. Yhä enenevässä
32
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
määrin videotallenteita käytetään teknisenä apuvälineenä myös monessa muussa tarkoituksessa.
Kirjallisuudessa viitataan erityisesti parisuhdeterapiaan.
Kuva 4. Videokuvaaminen
Terapeuttien koulutus
Terapeuttien koulutuksessa videotallennuksia käytetään hyvin laajasti uusien opiskelijoiden osaamisen tarkkailuun, arviointiin ja pätevyyden kehittämiseen (Pelling & Renard 1999). Videotallennusten
hyödyt koulutuksessa ovat ilmeiset; videot antavat
terapiakoulutuksen työnohjaajille tarkkaa ja ”objektiivista” tietoa asiakkaista sekä asiakkaan ja terapeutin vuorovaikutuksesta terapiasessioissa.
Myös Rogersin yllä selostettuja äänitallenteita käytettiin ensisijaisesti koulutustarkoitukseen.
Audiovisuaalisten apuvälineiden käytölle psykoterapiassa muodostui tietty teoreettinen perusta
Yhdysvalloissa 1970-luvun lopussa kehitetyn Interpersonal Process Recall eli IPR-menetelmän
myötä (Kagan 1978).
Luonteeltaan IPR-menetelmä on nippu ohjeita tai strategia siitä, miten videotallennuksia
tulisi käyttää terapeuttien koulutuksessa. Kaganin
perusajatuksena on huomio siitä, että ihmisen
valikoiva havainnointi on terapeuttisten pyrkimysten esteenä enemmän kuin mikään muu tekijä, eli
”näemme, minkä haluamme nähdä ja kuulemme,
minkä haluamme kuulla” (Cashwell 1994). Ihmiset
tarvitsevat toisiaan, mutta myös pelkäävät toisiaan, mikä johtuu paljolti perimmäisistä kokemuksista pienenä olemisesta isojen joukossa. Tästä
takia ihmiset hakevat psykologisesti ”turvallista”
etäisyyttä toisistaan, ja sen seurauksena ihmiset
käyttäytyvät usein ”diplomaattisesti”. Kagan (1978)
uskoo, että terapeuttien diplomaattinen käyttäytyminen ilmenee kahdella tavalla: teeskennellään
kliinistä naiiviutta ja seulotaan asiakkaan kerrontaa. Kun terapeutti ei halua tai uskalla syventyä
asiakkaaseen, hän käyttäytyy ikään kuin ei ymmärtäisi asiakkaan viestintää. Asiakkaiden viestien
tiedostamaton seulonta perustuu taas usein kokemattomien terapeuttien aikapulaan, kun syvennytään samanaikaisesti omiin ajatuksiin ja keskustelun seuraavaan vaiheeseen. Lopputuloksena
on tilanne, jossa terapeutti ei huomioi asiakkaan
viestejä, jotka ovat ilmeisiä ohjaajalle; terapiasession sisällöstä olennainen osa jää huomaamatta
sekä terapeutilta että asiakkaalta.
IPR-menetelmä on luotu auttamaan terapeuttia tiedostamaan paremmin asiakkaan ja
terapeutin dynaamisen suhteen. IPR-menetelmässä käydään terapiasessio läpi työnohjaajan/
kouluttajan kanssa videotallennetta katsomalla
ympäristössä, joka on kannustava ja uhkista vapaa. IPR-menetelmä ohjeistaa terapiasession
läpikäynnin yhteistoiminnassa ohjaajan kanssa
systematiikalla, joka avaa terapiasession sisällön
tehokkaalla ja tarkoituksenmukaisella tavalla. Videoon tutustutaan ennen ohjaussessiota, ohjaaja
ja/tai koulutettava valitsee tärkeäksi katsomiaan
kohtia etukäteen, mieluiten intersubjektiivisesti
painottuvia osia, ja ohjaaja tai terapeutti pysäyttää nauhoituksen sopivissa kohdissa. Kysytään
avoimia kysymyksiä, joissa tärkeintä on keskittyä
terapeutin ja asiakkaan ajatuksiin ja tunteisiin terapiasession aikana. Olennaista ohjaussession
onnistumiselle on myös se, että ohjaajalla ei ole
”opettajamainen” ote, vaan ohjaajan haluamiin
lopputuloksiin ja toteamuksiin päästään keskustelun myötä.
Esimerkiksi omaan perheterapiakoulutukseeni
kuului psykoterapian työnohjausta pienryhmissä,
joissa käsiteltiin opiskelijoiden omaa psykoterapeuttista asiakastyötä. Kuusihenkisen pienryhmän
jäsenet esittivät näissä ohjausistunnoissa kukin
vuorollaan 7-8 omien terapiasessioidensa videota. Nämä työnohjaukset asiakastöineen olivat hyvin olennainen osa koulutusta. Työnohjaajat eivät
ehkä käyttäneet juuri IPR-menetelmää, mutta
ainakin käytännössä jotain vastaavaa systemaattista ja dialogista menettelyä.
33
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Omalta osaltani pidin psykoterapian työnohjausta erittäin hyödyllisenä kokemuksena oman
oppimiseni kannalta. Omien terapiasessioiden
sisältö virheineen ja onnistumisineen avautuivat
merkittävässä määrin näissä työnohjauksissa.
Samalla saattoi oppia hyvin paljon opiskelijakollegojen videoista.
on usein käytössä video playback eli videotallennetta katsotaan ja analysoidaan yhdessä asiakkaan kanssa. Albert (1996) toteaa, että eritoten
parisuhdeterapiassa on saatu myönteisiä tuloksia
videotallenteiden käytöstä. Yhtenä videotallenteiden hyödyistä mainitaan terapian tehostuminen ja
lyhentyminen.
Psykoterapeutin työnohjaus
ja vertaistuki
Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontavirasto
Valvira myöntää oikeuden käyttää psykoterapeutin ammattinimikettä. Tämän jälkeen ammattinimikkeen käyttäjän osaamisen ylläpitoa ei
tarkasteta. Käytäntö poikkeaa tältä osin esim. lentolupakirjan uusimista ja voimassaolon jatkamista
koskevista säännöistä.
Ammattipätevyyden ylläpitäminen edellyttää
toki jatkokoulutusta. Työnohjaus koetaan erittäin
tärkeäksi oman psykoterapeuttisen työn tukena ja
kehityksen lähteenä. KELA:n hyväksymille psykoterapeuttilistoille pääsyn vaatimukset ovat (KELA
2012, 2): ”Terapeutilla on oltava työnohjaus järjestettynä siinä vaiheessa, kun hän hakee Kelan kuntoutuspsykoterapian palveluntuottajaksi. Työnohjaajan antamasta selvityksestä tulee ilmetä, että
työnohjaus jatkuu säännöllisesti. Asiantuntijoiden
näkemyksen mukaan työnohjauksen tarve vaihtelee toteutuen käytännössä kerran 1–2 kuukauden
aikana.”
Suomesta löytyy useita yrityksiä, jotka tarjoavat työnohjausta psykoterapeuteille. En ole
löytänyt viitteitä siitä, että tässä työnohjauksessa
tai vertaistuessa vielä käytettäisiin paljonkaan
videotallenteiden suomia mahdollisuuksia. Hyötynäkökohdat huomioon ottaen voidaan olettaa,
että psykoterapeuttien työnohjauksessa videotallenteet tulevat vastaisuudessa käyttöön. Videotallenne antaa objektiivista pohjaa terapiaprosessin
arvioimiseksi ja helpottaa siten terapeuttien keskinäistä konsultointia (McCullough 2009).
Asiakastyö
Videotallenteita on käytetty koulutuksen ohella
yksilö-, ryhmä-, perhe- ja parisuhdeterapiassa
ainakin 1960-luvulta lähtien (Alpert 1996). Tällöin
Perheterapia 1/2015
Kuva 5. Pariterapiasessio
Amerikkalainen psykoanalyytikko ja terapeutti Ian
Alger mainitaan usein videotallennusten pioneeriksi parisuhde- ja perheterapiassa (Carey 2009).
Alger toimi alun alkaen psykoanalyytikkona, mutta
hän teki mittavan osan työurastaan perheterapian alalla. Hänen mielenkiintonsa videotekniikkaan
perustui oivallukseen sanattoman viestinnän merkityksestä perheen sisällä ja myös terapeutin ja
asiakkaan välillä (Alger 2001).
Myös tunnetun amerikkalaisen parisuhdeterapeutin John Gottmanin menetelmässä, Gottman
Method of Couple’s Therapy, terapiasessioiden
videotallenteet ovat keskeinen työkalu (Abraham
2010). Gottmanin menetelmässä syvennytään
puolisoiden keskinäiseen kommunikaatioon. Runoilijan sanoin ”sanat eivät riitä kertomaan”, joten
apuvälineeksi otetaan videotallenne, jonka avulla
ilmenee myös sanaton viestintä. Videotallenne
ei ole ainoastaan terapeutin muistiinpanoväline,
vaan videoita katsotaan ja analysoidaan myös
yhdessä asiakkaiden kanssa.
Gottman ja kumppanit ovat kehittäneet menetelmän Specific Affect Coding System (SPAFF)
vuorovaikutustilanteen luokittelemiseksi videotal-
34
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
lenteesta. SPAFF kehitettiin avioparien vuorovaikutuksen koodaamiseen, mutta sitä on sovellettu
mm. vanhempien ja lapsen vuorovaikutuksen
tutkimisessa. Vuosien varrella SPAFF-koodisto on
kehittynyt, ja viimeisimmän version kehitystyötä
on kuvattu Gottmanin julkaisemassa kirjassa The
Mathematics of Marriage: Dynamic Nonlinear
Models (Gottman 2002).
SPAFF-järjestelmässä kiinnitetään huomiota keskustelevien parien puheen sisältöön ja
äänenpainoon sekä kasvonilmeisiin ja muuhun
ei-sanalliseen viestintään. Kasvonilmeiden havainnoimisen pohjalla on Paul Ekmanin kehittämä
FACS-järjestelmä (Facial Action Coding System)
(Ekman & Friesman 1978; Wikipedia 2005-2014a).
Menetelmän perusasetelman mukaan avioparille
annetaan keskusteltavaksi jokin ristiriitoja herättävä aihe, esimerkiksi lastenkasvatus tai rahankäyttö. Pari saa keskustella 15 minuutin ajan samalla,
kun heitä kuvataan videokameroilla, ja mahdollisesti myös psykofysiologista aktiviteettia mitataan
keskustelun yhteydessä.
miö, joka on maailman eniten käytettyjä ikoneita.
Tunnetilojen mikrohetkien havainnointi on tärkeää perheterapiassa. Esimerkiksi hymyn merkitys
terapian aikana on osoittautunut hyvin merkitykselliseksi; hymy voi laukaista vaikeitakin tunnetiloja.
Havainnoinnin kannalta videotallenteet antavat
informaatiota mikrohetkistä. Asiakkaat reagoivat
usein enemmän siihen, miten terapeutti sanoo
asiansa, kuin mitä terapeutti itse asiasta sanoo.
Kyse on sekä prosodiasta että elekielestä. Perheterapia voi parhaimmillaan kuvata rytmisenä,
ruumiillisena dialogitanssina (Holm & Seikkula
2013).
FACS-menetelmä ei rajoitu hymyn rekisteröimiseen, vaan erilaisia elekielen ilmaisuja on jopa
useita satoja, joiden rekisteröinti pystytään toteuttamaan tietokoneella hyvälaatuisesta videosta
(Wikipedia 2005-2014a). SPAFF-menetelmää on
käytetty myös Suomessa esimerkiksi Helsingin
Kauppakorkeakoulussa psykoterapeutti Mikael
Saarisen johtamassa tutkimushankkeessa tunneosaamisen yhteydestä menestykselliseen johtamiseen (Salminen ym. 2010).
Psykoterapeutin oma käyttö
Kuva 6. Smiley
FACS-menetelmässä kasvojen eri lihasten osallistuminen ilmeeseen on merkityksellinen; kasvon
lihasten toiminta on ilmeiden koodaamisen perustana. Hymyn aikaansaa sekä poskipään lihakset,
musculus zygomaticus major, että silmän kehälihas, musculus orbicularis oculi. Todellisen ja
teennäisen hymyn pystyy erottamaan siitä, että
poskipään lihasten toiminta on usein tietoisesti
ohjattu toiminto, mutta silmän kehälihasta ohjaa
tahaton toiminto. Näin ollen aito tai todellinen
hymy ulottuu silmiin saakka (Pease 2004). Kyse on
ihmisen geeniperintöön sisältyvästä toiminnosta;
vauva osaa hymyillä jo 6 viikon iässä, ja nelikuinen
osaa nauraa ääneen. Lapsi oppii nopeasti, että
hymy viestii sosiaalisen kanssakäymisen halusta,
siinä missä itku ja kirkuminen viestittävät huomion
tarpeesta. Hymyn merkityksestä kielii myös nk. hy-
Oman muistinsa varassa toimiminen voi käydä
ylivoimaiseksi, etenkin psykoterapeutille, jolla on
useita asiakkaita ja pitkiä asiakassuhteita. Vaikka
uskommekin present moment –lähestymistapaan,
kaikki tapahtuu tässä ja nyt sekä vain kerran (Holm
2011b, 10), historialla ja aiemmilla terapiasessioilla
on merkityksensä nykytilanteen arvioinnissa. Jonkinlaista muistiinpanovälinettä ja tekniikkaa sekä
arkistointia on käytettävä. Ellei tyydy hajanaisiin
lehtiömerkintöihin tai rakenna tietokonepohjaista
päivitettävää asiakasrekisteriä, asiakastapaamisten videotallennus tarjoaa mielestäni oivan vaihtoehdon.
Videotallenteiden käytössä puuttuvat tai puutteelliset hakutoiminnot muodostavat ongelman;
jos tänään tiedän haluavani palata viime kevään
aikana käydyn keskustelun analysointiin, oikean
videopätkän löytämiseen kuluva aika saattaa
muodostua ylitsepääsemättömäksi kynnykseksi. Videoille pitää rakentaa arkistointijärjestelmä,
sanahakujärjestelmä ja ”kirjainmerkkejä”; tästä
enemmän jäljempänä olevassa osioissa videotekniikan tulevaisuudennäkymistä.
35
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Psykoterapiasessioiden videotallenteista on
arkistoinnin ohella muutakin hyötyä. Tarkastelemalla videotallennusta session jälkeen huomaa
asioita, jotka jäivät istunnossa huomaamatta.
Näin voi valmistautua paremmin seuraavaan
sessioon. Tämä korostuu perheterapiaistunnossa,
jossa on monta läsnäolijaa ja useita samanaikaisia vuorovaikutussuhteita.
Videoiden katseleminen jälkeenpäin on myös
omiaan parantamaan psykoterapeutin omaa
ammattiosaamista. Usein videon katseleminen
välittää erilaisen kuvan tapahtumasta kuin oma
muistikuva, jossa on aina aineksena tiedon seulonta oman persoonallisuutensa lävitse. Terapiasession videotallenne pitäisi aina sisältää myös
terapeutin oman kuvan ele- ja ruumiinkielineen.
Itse olen useasti hämmästellyt omaa ammattitaidotonta, virheellistä ja jopa vahingollista elekieltäni istunnon aikana; asia on valjennut vasta videota
analysoitaessa. Video antaa mahdollisuuden tutustua itseensä ja toimintaansa objektiivisesti.
Omassa psykoterapiakoulutuksessani asiakastyöskentelyn videotallennus on ollut osana koulutusohjelmaa. Kuvittelen, että tulevassa ammatinharjoittamisessa siihen liittyvine työnohjauksineen
on paljonkin hyötyä keskustella työnohjaajan
kanssa videolle tallennettujen asiakastapaamisten
pohjalta. Muutoin työnohjaajani jää minun oman
subjektiivisen ja verbaalisesti esitetyn mielikuvani
varaan ohjausta annettaessa, mikä todennäköisesti heikentää työnohjauksesta saatavaa hyötyä.
VIDEOTALLENTAMISEN
VAARATEKIJÄT
Psykoterapiasessioiden vaaroja ja haittoja sekä
terapeutin että asiakkaan näkökulmasta on käsitelty melko laajasti etenkin amerikkalaisessa kirjallisuudessa. Seuraavassa käsittelen muutamia
ydinkohtia.
Kuva 7. No video
Perheterapia 1/2015
Asiakkaan suostuminen
videotallennukseen
Usein pelätään, ettei asiakas suostu session videotallennukseen. Monen asiakkaan epämukava
olo ja alun vaivautuneisuus videotallennusta kohtaan voi perustua erilaisiin tekijöihin, jotka liittyvät
pääosin asiakkaan kokemaan haavoittuvuuteensa tilanteessa, kuten Alpert (1996) toteaa:
• terapeutti koetaan etäiseksi henkilöksi, johon
ei ole syntynyt vielä tuttavallista suhdetta;
• kuvitelmia videon tulosta julkisuuteen;
• pelko siitä, että videoon tallentuu kiusallista
tai jopa laittomuudesta kertovaa aineistoa;
• aiempia omakohtaisia kokemuksia petetystä
luottamuksesta;
• perimmäinen epäluottamus tai viha asiantuntijoita ja/tai auktoriteettia omaavia henkilöitä kohtaan;
• tunne siitä, että terapiasessiossa on läsnä ulkopuolinen taho.
Videotallennus unohtuu kuitenkin yleensä hyvin
nopeasti, kun asiakas syventyy terapeuttiseen
prosessiin. Samoin asiakkaiden ja terapeuttien
ennakkoluulot hälvenevät prosessin edistyessä,
kun he huomaavat videotallenteista saatavan
hyödyn. Esimerkiksi Brown, Moller ja RamseyWade (2013) raportoivat, että tutkimukseen osallistuneilla asiakkailla oli jälkeenpäin päällimmäisenä tunteena, että ”videolaitteet unohtuivat hyvin
nopeasti”.
Toki löytyy myös kirjoituksia ja tutkimustuloksia,
jotka pitävät videotallennusta esteenä tehokkaalle psykoterapeuttiselle prosessille. Eräs perustelu
rakentuu asiakkaan taipuvaisuuteen pyrkiä antamaan itsestään myönteisemmän kuvan, kun
terapiasessio tallennetaan videolle tai ääninauhalle (Roberts & Renzaglia 1965). Kuten Brown ym.
(2013) yllä mainitussa tutkimuksessaan toteavat,
useimmat terapiasessioiden tallentamiseen kielteisesti suhtautuvat tutkimukset on tehty vuosina
1950–80. Voitaneen olettaa, että käytettävän
tekniikan tultua yhä arkipäiväisemmäksi ilmiöksi
myös asiakkaiden pelonsekainen suhtautuminen
siihen on yleisellä tasolla taantunut.
Monet tutkimukset osoittavat, että videotallennusten rajoittunut käyttäminen psykoterapiasessiossa perustuukin terapeutin omaan vastahakoisuuteen eikä niinkään asiakkaan pelkoon (Aveline
36
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
1992; Alpert 1996, 93-94). Olen oman työnohjaajaja psykoterapiakoulutukseni aikana nauhoittanut
noin 550 tuntia asiakassessioita, joissa asiakkaita
yli 50. Paria poikkeusta lukuun ottamatta asiakkaat ovat suhtautuneet joko myönteisesti tai neutraalisti videotallennukseen.
Asiakkaille pitää esittää perusteellisesti videotallennuksen tarkoitus, selostaa vaitiolovelvollisuutta ja painottaa, että videotallennus voidaan
lopettaa heti, kun asiakas näin toivoo. Videot myös
tuhotaan hänen pyynnöstään, jos hän myöhemmin tulee toisiin ajatuksiin. Ensimmäisen tapaamisen aikana olemme käyneet tämän asian läpi ja
allekirjoittaneet videotallennussuostumuksen. Tämän jälkeen ei ole ollut juuri tarvetta palata asiaan, eivätkä asiakkaat sessioiden aikana huomaa
kameran läsnäoloa. Videotallennuksia jälkeenpäin
analysoitaessa näkee hyvin harvoin asiakkaan
katseen suuntautuvan kameraa kohti.
Videotallennus terapiasession
häiriötekijänä
Terapiatilan tarkoituksenmukaisesta sisustuksesta
löytyy niin mielipiteitä kuin tutkittuakin tietoa. Laajat tutkimukset vastaanottohuoneen sisustuksesta
osoittavat, että pehmeys, personointi ja järjestys
tuottavat hyviä käsityksiä terapeutin kokemuksesta, ammattitaidosta, luotettavuudesta ja sosiaalisesta houkuttelevuudesta (Nasar & Devlin 2011).
Markku Sutelan (2012) mielestä terapiahuoneen
pitää olla turvallisesti ja siististi sisustettu, huonekaluja vain tarpeellinen määrä ja järjestetty
tavalla, joka mahdollistaa elekielen seuraamisen;
valaistuksen on parempi olla himmeä kuin kirkas.
Psykoterapiassa hyvän keskusteluilmapiirin
luominen on keskeisessä asemassa. Tärkeitä rakenneosia ovat käytettävissä olevan ajan riittävyys ja kiireettömyyden tunne, mikä antaa tilaa
sekä sisäisen että ulkoisen dialogin syntyyn. Yhtä
tärkeää on turvallisen keskustelutilan rakentaminen; turvallisessa ilmapiirissä voi ottaa esiin vaikeiksi kokemiaan asioita (Pääkkö 2004).
Videokamerat saattavat häiritä pyrkimystä
rauhalliseen, harmoniseen ja turhia ulkoisia virikkeitä välttävään ympäristöön. Terapiatilassa oleva nauhoittava videokamera saattaa myös antaa
asiakkaalle tunteen ulkopuolisen tahon läsnäolosta. Jos kameran läsnäolo vaikuttaa asiakkaiden
(ja terapeutin) käyttäytymiseen, kamerasta syntyy
terapeuttisen prosessin häiriö. Maamme oikeusistuimissakin pyydetään kamerat poistumaan
ennen käsittelyä; syynä ei ole avoimuuden pelko,
vaan huoli siitä, että osalliset ja todistajat eivät
puhuisi oikeudelle vaan kamerayleisölle. Samankaltainen vaara on myös terapiaistunnoissa.
Näitä vaaroja ehkä liioitellaan. Silmiinpistävää
on kriittisten näkökulmien esiintyminen enemmän
aikaisemmassa tutkimuksessa kuin myöhemmässä. Olisikohan syynä se, että vanhan ajan nauhoituslaitteet olivat kammottavan kokoisia ja tällä
tavoin enemmän ”läsnä” terapiasessiossa? Toinen
peruste voi olla ihmisten toiminta- ja esineympäristön muuttuminen. Nuoremmat sukupolvet ovat
tottuneet videotallennuksiin ja YouTubeen tavalla,
joka on vierasta vanhemmalle sukupolvelle. Muistan vielä ajan, jolloin oman äänen kuuleminen
nauhoitettuna oli outo kokemus. Ihminen, joka on
jo nuoresta pitäen kantanut audiovisuaalista videolaitetta (älypuhelinta) taskussaan, tuskin kokee
samaa tunnetta.
Yllä mainituissa Nasarin tutkimuksessa (Nasar
& Devlin 2011) ja Sutelan (2012) luennossa mainitaan hyvän terapiatilan ominaisuuksista, että
himmennetyllä valaistuksella on osoitettu olevan myönteisempi vaikutus terapiasessioon kuin
kirkkaalla valaistuksella. TV-studion hyvin tarkat
lähetykset saadaan aikaiseksi monilla liikutettavilla ja zoomaavilla kameroilla studiossa, joka
on niin kirkkaasti valaistu, että osallistujat käyvät
meikkaaja-maskeerajan kautta puuteroitumassa,
jotta ihonväri näyttäisi luonnolliselta. Tällainen ei
tietenkään käy päinsä terapiasessiossa, jossa monesta käytännön syystä joudutaan tinkimään videotallennuksen laadusta. Etenkin videon valotus
on ongelmallista himmeästä valaistuksesta johtuen. Valaistuksen lisääminen videotallennuksesta
johtuvista syistä ei käy juuri päinsä, joten videokameralta vaaditaan hyvää herkkyyttä alivalotuksen
välttämiseksi.
”YouTube –syndrooma”
Perheterapiassa käy perheitä, joilla on erilaisia
ongelmia. Tilanne saattaa johtaa avioeroon ja
perheyhteisön rikkoutumiseen. Useimmille avioero
on hyvin raskas prosessi, johon liittyy monenlaista
negatiivista ja aggressiivista tunnetilaa.
37
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
MAHDOLLISUUKSIA JA HAASTEITA
Tietoturvaan liittyvät haasteet
Kuva 8. Watch us on YouTube
Holm (2012) ei suosittele terapiasession jakamista
asiakkaille, koska siitä voi koitua monenlaisia ongelmia; riitatilanteessa editoitu video voi löytää
tiensä YouTubeen, eikä ole terapeutinkaan etu,
että jokin video terapiasession osasta tulee julkiseen jakoon, sillä hyväkin psykoterapeutti tekee
virheitä, ja terapeutin omassa keskittymisessä
saattaa esiintyä herpaantumista. Tähän voi vielä
lisätä kauhukuvan, jossa luottamuksellisen keskustelun videotallenne olisi todistusaineistona jossakin
riitaisessa avioero-oikeudenkäynnissä.
Toisaalta on paljon viitteitä siitä, että asiakkaan tutustuminen videotallenteeseen voi olla
eduksi terapiaprosessille. Algersin ja Gottmanin
menetelmissä videotallennus on olennainen osa
terapeuttista prosessia, ja asiakkaiden tutustuminen videoihin katsotaan olevan avuksi asiakkaalle
oman käyttäytymisensä ymmärtämisessä. Juuri
YouTube-syndrooman ehkäisemiseksi Gottmanin menetelmän videotallennussitoumuksessa on
rajoitus, jonka mukaan asiakkailla on aina oikeus
katsoa nahoituksia uudelleen, ja nauhoitukset säilytetään aina terapeutin työskentelytiloissa (Pratt
2014).
Mikäli asiakkaalle annetaan jollekin muistimedialle tallennettu kopio terapiaistunnossa, kaikki
kontrolli videotallenteen leviämisestä, tahallisesti
tai tahattomasti, häviää. Mikäli pääsy videon katselemiseen järjestetään nk. pilvipalveluiden kautta, terapeutilla on ajallisesti ja teknisesti kohtalaisen hyvät mahdollisuudet estää videon joutumista
vääriin käsiin. Ratkaisumallia tällaiseen käytäntöön hahmotellaan jäljempänä.
Psykoterapeutin vaitiolovelvollisuus on lakisääteinen (Eduskunta 1994; Valvira 2015a). Suojaamattoman terapeutti-nimikkeen käyttäjän
vaitiolovelvollisuus on heikompi; tätä voidaan
verrata lakimiehen ja asianajajan väliseen eroon.
Lakimies on kuka tahansa itseään lainoppineena
pitävä henkilö, asianajaja on Asianajajaliiton hyväksymä jäsen, ja jäsenyys antaa sekä oikeuksia
että velvollisuuksia.
Tietoturvallisuuden järjestäminen on implisiittinen seuraus näistä velvollisuuksista; tietoturvan
laiminlyönti saattaa johtaa salassapito- ja vaitiolovelvollisuuden loukkaamiseen. Videolle tallennettu terapiasessio on verrattavissa digitaaliseen
asiakirjaan, ja tallenteesta muodostuu myös henkilötietolain määrittelemä henkilörekisteri. Digitaalisten tallenteiden kopioiminen on helppoa ja
nopeaa; ne ovat myös alttiita tietomurroille. Näin
ollen asiakasvideoiden tallentamiseen ja säilyttämiseen pitää kiinnittää erityistä huomiota.
Asianajajien osalta tietoturvasta määritellään
hyvää asianajotapaa koskevassa ohjeistuksessa (Asianajajaliitto 2012), jossa määritellään, että
”asianajajan on huolehdittava toimiston tietoturvallisuudesta siten, etteivät sivulliset pääse luvatta
tutustumaan asiakkaiden tietoihin.” Asianajotoimiston säännönmukaisessa ja lakisääteisessä
tarkastuksessa tutkitaan mm. seuraavia asioita
(Asianajajaliitto 2013):
• onko asianajajan mukana kulkeva, asianajajan salassapito-velvollisuuden piiriin kuuluva
ja sähköisessä muodossa oleva tieto suojattu
salaus-järjestelmällä tai etätuhoamismahdollisuudella, ja miten toimiston langattomien
verkkojen suojaus on järjestetty,
• ovatko käytettävät käyttäjätunnukset ja salasanat riittävän monimutkaisia, vaihdetaanko
ne tarpeeksi usein ja huolehditaanko, etteivät
muut pääse niihin käsiksi, ja
• ovatko virustorjunta ja palomuuri kunnossa,
ja onko tietokoneissa jatkuvasti ajan tasalla
olevat päivitykset, käyttöjärjestelmät ja ohjelmat.
Mielestäni terapiasessioiden videoaineiston käsittelyssä pitäisi noudattaa vähintään samankal-
Perheterapia 1/2015
38
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
taista tietoturva-ajattelua kuin asianajat omassa
toiminnassaan.
Tietoturva-asiaan ei psykoterapeuttien koulutuksessa kiinnitetä aina kyllin paljon huomiota,
erityisesti videotallenteisiin liittyvän tietoturvan
osalta. Kaikenlainen muistimedia jää helposti lojumaan milloin minnekin; taskussa tai laukussa oleva suojaamaton USB-tikku tai SD-muistikortti voi
joutua vahingossa vieraan käsiin. Muistimediasta
poistettu tiedosto saattaa olla helpostikin palautettavissa, mikäli poistaminen on suoritettu vain
delete-näppäintä käyttäen. Terapeutti kantaa
asiasta vastuun.
Psykoterapeutin erityisvelvollisuudet
tietoturvassa
Perheterapiakoulutuksen saanut henkilö, joka
anoo ja vastaanottaa Valviran myöntämän psykoterapeutin ammattinimikkeen, altistuu moneen
lakisääteiseen velvoitteeseen. Henkilötietolain
määräyksiä pitää kaikkien noudattaa, mutta psykoterapeutista tulee ammattinimikkeen myötä
terveydenhuollon ammattihenkilö kaikkine siihen
kuuluvine velvoitteineen. Vaikka psykoterapeutti
toimisikin itsenäisesti ammattiaan harjoittavana
henkilönä, häntä velvoittaa sekä laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä, laki potilaan asemasta ja oikeuksista (potilaslaki) että Sosiaali- ja terveysministeriön asetus potilasasiakirjoista. Tämä
tarkoittaa käytännössä mm. sitä, että psykoterapeutin on laadittava potilasasiakirjoja ja tämän
myötä hänestä tulee henkilötietolain mukainen
henkilörekisterin ylläpitäjä (Valvira 2015b). Valviran
ohjeistuksen mukaan psykoterapiakäynnin aikana
tehdyistä muistiinpanoista pitää olennaisilta osiltaan viivytyksettä laatia potilasasiakirjamerkinnät,
jonka jälkeen muistiinpanot on hävitettävä. Mikäli
psykoterapeutti työnohjauksessaan käsittelee potilastapauksia, niistä on laadittava muistiinpanot,
joista potilasta ei voida mitenkään tunnistaa.
Psykoterapiakäynnin videointi on luonteeltaan
muistiinpano, jota yllä mainittu Valviran ohjeistus
koskee. Näin ollen psykoterapeutin pitää terapiasession videotallennuksen osalta tarkoin huolehtia
siitä, että asiakas (potilas) antaa nimenomaisen
ja yksiselitteisen suostumuksensa videotallenteen
säilyttämisestä ja käytöstä sekä muistiinpanona
potilasasiakirjojen ohella että työnohjauksessa.
Videotallenteen ominaisuudet
ja laatu
Videotallenteen täyspainoinen hyödyntäminen
edellyttää tallenteelta tiettyjä laatukriteereitä. Videon resoluutio (tarkkuus tai erottelukyky) kertoo,
monestako pisteestä kuva on muodostettu. Videoneuvotteluissa käytetään yleisesti CIF-standardia
(352x288). Tavallinen TV-lähetys on meillä PALstandardia (720x576), ja HD-TV edustaa standardia HD 1080 (1280x1080), johon useat älypuhelimetkin kykenevät tänään. Suuremman resoluution
myötä tarkkuus paranee, mutta haittapuolena
ovat suuret tiedostokoot, mikä tekee editoinnin
raskaaksi esimerkiksi koti-PC:llä. Käytännössä jo
kohtalaisen alhainen resoluutio on riittävä. Edellä
selostetussa suomalaisessa SPAFF-menetelmällä
toteutetussa projektissa haettiin videolta osallistujien mimiikan ja elekielen koodausta, johon riitti jo
PAL-standardin resoluutio (Salminen ym. 2010).
Kuvataajuus kertoo, montako kuvaa tallentuu
videoon sekunnissa (frames per second, FPS).
Mitä korkeampi kuvataajuus, sitä juohevammalta
liikehdintä näyttää. Ihmissilmälle jo 16 kuvan sekuntivauhti näkyy kohtalaisen juohevana liikkeenä;
tätä teoreettista näkökulmaa voidaan epäillä,
koska sellainen kuvataajuus saattaa hieman nykiä. Niinpä elokuvissa on aina vuodesta 1927 ollut
käytössä 24 kuvaa sekunnissa. PAL-järjestelmän
TV-lähetyksissä kuvataajuus on 25 kuvaa sekunnissa, ja niinpä elokuvat TV:ssä ovat 4 % lyhyempiä (nopeampia) kuin alkuperäisessä elokuvassa!
Käytännössä kaikissa markkinoilla olevissa videokameroissa on riittävä kuvataajuus eli 24–32 kuvaa sekunnissa.
Valoherkkyys kertoo, kuinka pimeässä olosuhteessa voi kuvata ilman alivalotusta eli vaaraa siitä, että kuvasta tulisi pimeä, ja yksityiskohdat häviäisivät. Käytössä oleva termi on lux
rating, jossa alempi arvo kertoo paremmasta
kyvystä kuvata hämärässä valossa. Mittausjärjestelmä on heikosti standardoitu, eikä valmistajan ilmoitukseen kannata juurikaan luottaa.
Kameroissa on toki suuriakin eroja valoherkkyydessä; tällä on merkitystä himmeässä valossa
kuvatussa terapiasessiossa, mutta erot ilmenevät parhaiten kokeilun kautta.
Yllä olevan lisäksi monet muut ominaisuudet
vaikuttavat videotallenteen tekniseen laatuun:
objektiivin laatu, kuvakennon suuruus ja laatu,
39
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
mikrofonin laatuominaisuudet jne. Tässäkin pätee,
että kameran hinta korreloituu todennäköisesti
laatuun; toisaalta eilispäivän huippulaatu edustaa
tänään keskivertotasoa.
Videokoodekki on ohjelmisto, joka mahdollistaa videon pakkaamisen tai purkamisen.
Käytännössä kaikki videokamerat pakkaavat
tuottamansa videokuvan, ja pakkaus on yleensä
aina häviöllistä laadun suhteen. Kompressoinnin
myötä syntyy tiedosto, jonka nimi on *.mpg, *.avi,
*.wmv, *flv, *.mp4, *.mov tms. Eri kompressoinneissa ja niiden rakenteissa on varmasti omat
pienet etunsa; käyttäjän kannalta taas syntyy
vaara siitä, ettei valittu tiedostomuoto sovellu
näytettäväksi jossakin tietyssä videotykissä tai
muussa toistolaitteessa.
Kompressoinnin ohella myös tallennusmedia
aiheuttaa ongelmia videon näyttämisessä. Videokamerat käyttävät yleensä tallennusmediana
MiniDVD, Secure Digitalin SD- tai MiniSD-korttia,
tai CompactFlashin CF-korttia. Nämä formaatit
eivät ole keskenään yhteensopivia, ja tietyt toistolaitteistot hallitsevat yleensä vain yhden tai muutaman formaatin. Kopioimalla muistikortin sisältö
USB-tikulle vältytään usein ongelmista, mutta ei
aina, sillä USB-tikulla on erilaisia tiedostojärjestelmiä (esim. FAT, NTFS, HFS+), jotka eivät ole keskenään yhteensopivia.
Standardien sekamelska aiheuttaa suuriakin
ongelmia ja paljon ajanhukkaa, kun monien eri
käyttäjien pitäisi vuorotellen esittää videonsa yleisölle samalla laitteistolla.
Kuva 9. Uusi videojärjestelmä
Jo alkukokeiluissa osoittautui, että paremmalla ja
kalliimmalla videokameralla saa toki parempaa
videotallennusta aikaiseksi, mutta kustannushyötyanalyysi ei vastannut täysin odotuksia. Paremman kameran parempi valoherkkyys näkyi
tallenteen laadussa, mutta liki samaan tulokseen
pääsee terapiahuoneen valaistuksen hillityllä parantamisella. Äänen laatu tosin parantui, mutta
se ei ollut kovinkaan suurena ongelmana kaupan
halvinta videokameraa käyttäessänikään. Hyvässä tallenteessa pitäisi näkyä samanaikaisesti terapeutin ja asiakkaan vuorovaikutusta, mikä etenkin
ryhmäterapiasessiossa merkitsi kameran sijainnin
etääntymistä kuvattavista tai ylisuuren kuvakulman käyttämistä.
Uuden teknisen järjestelyn
hahmotelma
Olen perheterapiakoulutukseni asiakastyötä tehdessäni hahmotellut ja kokeillut videotallennusjärjestelmää, jossa huomioidaan sekä tekninen
vaatimustaso että tietoturvaan liittyvät näkökohdat. Tavoitteena oli samalla löytää käytännöllinen
ratkaisu, jossa kaltaiseni kapealla teknisellä osaamisella varustettu henkilö välttyy eri standardien
muodostamista sudenkuopista.
Perheterapia 1/2015
Kuva 10. Picture-in-picture
Tästä syntyi ajatus kahden tai kolmen kameran
käyttämisestä. Jo yksilöterapian videointi yhdellä
kameralla tuottaa vaikeuksia, jos halutaan samaan kuvaan sekä asiakas että terapeutti tavalla,
joka rekisteröi kummankin elekielen ja visuaalisen
40
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
vuorovaikutuksen. Pari-, perhe- ja ryhmäterapiasessioissa tämä ongelma korostuu. Uudessa
ratkaisussa käytetään kahta kameraa, joiden
tuottama videokuva yhdistetään samaan videoon picture-in-picture (PiP) tekniikalla jatkuvalla
syötöllä, jolloin vältytään myöhemmältä käsittelytarpeelta ja synkronoinnilta. Ratkaisussa on päädytty käyttämään erillistä mikrofonia, jotta videotallennuksen ääni tulisi videoon hyvälaatuisena
eikä yhtä sektorirajoitteisena kuin videokameran
sisäänrakennetusta mikrofonista. Myös ääniraita
yhdistetään jatkuvalla syötöllä videokuvaan ilman
häiritsevää synkronointiongelmaa eli lip-sync error (Wikipedia 2007-2014).
Järjestelmän videokamerat ja mikrofonit pitää
yhdistää toisiinsa toimimaan samassa tietokoneverkossa, eli kyseessä pitää olla nk. IP-kamerat
– joko langalliset tai langattomat. Tänä päivänä
kalliimman luokan videokameroilla on IP-kameran ominaisuudet, samoin useimmilla halvoilla
verkko- tai webkameroilla.
Usean IP-kameran käyttö yhdessä erillisen
äänisyötön kanssa olisi ollut kustannuksiltaan ylipääsemätön. Ongelma ratkaistiin käyttämällä kameroiden sijasta savukerasian kokoista nk. yhden
piirilevyn tietokonetta, johon saa lisävarusteena
optisen linssin (Wikipedia 2012-14).
Kuvan ja äänen tallentaminen tapahtuu internet-yhteyden kautta pilvipalveluun eli etäällä olevaan tiedostopalvelimeen. Tällä tavoin vältytään
muistimedian kuljetustarpeesta ulos terapiatilasta.
Tavanomaisilla ADSL-, kaapeli- tai 3G/4G-yhteyksillä on riittävän laaja kaista, sillä paikalliset
laitteet pystyvät tarvittaessa puskuroimaan sitä
tietovirtaa, mikä ei ehdi hetkellisesti purkautua
internet-yhteyden kautta.
Liikennöinti omasta tilasta pilvipalveluun on
helppo järjestää suojatuksi yleisessä internet-verkossa esim. VPN-yhteydellä. Pilvipalvelun suojaus
on niin ikään kohtalaisen helposti järjestettävissä turvalliseksi. Turvatasoja pystyy järjestämään
hierarkkisesti siten, että nimetyille käyttäjille ja/tai
tietokoneille on järjestetty luku- ja kirjoitusoikeudet
vain määritettyyn aineistoon. Psykoterapiakoulutuksen työnohjaajalla voi olla luku- ja kommenttioikeus kaikkien opiskelijoiden aineistoon, koulutettavalla vain oikeus omaan ja pienryhmänsä
aineistoon jne. Mikäli asiakkaille halutaan antaa
oikeus katsoa omia videotallenteita terapiasessioiden välissä, YouTube -syndrooman riskiä voi
pienentää videon kopiointia vaikeuttavalla tekniikalla, ja lisäksi voidaan asettaa tietyn käyttäjän
katselujakso lyhyeksi.
Järjestelmään rakennettiin käyttöliittymä, jonka
avulla voi graafisesti laatikkoa piirtämällä määritellä, mihin kohtaan ja minkä suuruisena PiP-kuva
sijoittuu lopullisessa videossa. Kun käytössä on
tietokoneohjattuja kameramoduuleja, pystytään
myös tietokoneen monitorista käsin vaikuttamaan
syntyvän kuvan valoherkkyyteen, fokusointiin, värisävyyn jne. Videokuvat ja ääniraita tallentuvat
myös paikalliselle muistimedialle, mikä mahdollistaa kuvien ja ääniraidan korjaamisen jälkikäteen.
Pilvipalvelussa olevan videoaineiston käyttöliittymässä on mahdollista asettaa videoon
”kirjanmerkki”, jonka avulla videon oikea kohta
löytyy helposti esim. esittelytilaisuudessa. Samoin
kirjanmerkin kohdalla on keskustelutila, jossa
esim. työnohjaaja ja psykoterapeutti voivat käydä keskustelua kyseisen videopätkän sisällöstä ja
tulkinnoista.
Järjestelmässä on helppo ottaa käyttöön puheentunnistus, jonka avulla voi taltioida puhetta ja
käytyä keskustelua tekstimuotoisena, mikä antaa
erinomaiset hakutoiminnot. Samoin on järjestettävissä tallennettujen videoiden käsittely elekielen
tunnistuksen omaavalla SPAFF-järjestelmällä pilvipalvelun tiedostopalvelimessa.
Yllä kuvatun järjestelmän kokonaiskustannus
on suuruusluokaltaan yhden hyvälaatuisen videokameran hintatasoa.
LOPPUSANAT
Psykoterapian soveltamiseen heijastuu ympäristön vaikutteita niin tieteenfilosofian, poikkitieteellisen vuorovaikutuksen kuin tekniikankin osalta.
Videotallennusten käyttäminen psykoterapian
apuvälineenä on luonnollinen osa tätä kehitystä.
Tulevaisuudessa näemme todennäköisesti tekniikan uusien valloitusten, kuten puheentunnistuksen
ja elekielen teknisen koodaamisen, esiintyvän
myös psykoterapian tutkimuksessa ja käytännössä. Tämän käsittelyn ulkopuolelle on jätetty
esimerkiksi Ruotsissa ja Yhdysvalloissa alaa voittanutta etäterapian käyttöä internetin välityksellä
(termeiltään mm. Internetterapi, Online Therapy
ja Skypotherapy), jollaista nähtäneen yhä enemmän myös Suomessa.
41
Perheterapia 1/2015
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Tekniikan käyttäminen antaa uusia mahdollisuuksia, mutta siihen sisältyy myös uusia vaaroja.
Videotallennusten käytön hyötynäkökohdat ovat
kiistattomia psykoterapeuttisessa työssä, jossa
ihmisten välinen vuorovaikutus ja elekielen ilmaisut ovat tarkkailun kohteena. Näiden tallenteiden
käyttö lisääntyy vastaisuudessa varmasti sekä
koulutuksessa että terapeuttien päivittäisessä
työnteossa. Asiakkaiden yksityisyyden suojasta ja
terapeutin salassapitovelvollisuudesta huolehtiminen on tällöin ensiarvoisen tärkeätä.
Videotallenteisiin liittyy usein teknisiä vaikeuksia ja sen myötä ”rimakauhua” käyttöön oton
osalta. Olisi tähdellistä sisällyttää videotekniikan
koulutusta psykoterapiakoulutukseen, jotta tulevien terapeuttien kynnys uuden tekniikan käyttöönottamiseen madaltuisi.
LÄHDELUETTELO
Abbas, A. (2004). Small-Group Videotape Training for
Psychotherapy Skills Development. Academic Psychiatry,
28, 151-155.
Abraham, L. (2010). The Husbands and Wives Club: A Year
in the Life of a Couples Therapy Group, The Science of
Marital Satisfaction. New York: Touchstone, A Division
of Simon & Schuster, Inc. Online: http://www.slate.com/
articles/double_x/doublex/2010/03/can_you_really_predict_the_success_of_a_marriage_in_15_minutes.html.
Noudettu 22.01.2015.
Brown, E., Moller, N. & Ramsey-Wade, C. (2013). Recording
Therapy Sessions: What Do Clients and Therapists Really
Think? Bristol: Department of Counselling Psychology,
University of the West of England.
Carey, B. (2009). Ian Alger, Pioneer in Innovative Therapeutic Techniques, Dies at 82. Online: http://www.nytimes.
com/2009/03/11/health/11alger.html. Noudettu 22.01.2015.
Cashwell, C. S. (1994). Interpersonal Process Recall. Online: http://pegasus.cc.ucf.edu/~drbryce/Interpersonal%20
Process%20Recall.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Darwin, C. (1872). The Expression of the Emotions in Man
and Animals. 1st edition. London: John Murray. Online:
http://darwin-online.org.uk/content/frameset?pageseq=1&it
emID=F1142&viewtype=text. Noudettu 22.01.2015.
Eduskunta (1994). Finlex - Laki terveydenhuollon ammattihenkilöistä. Online: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1994/19940559. Noudettu 22.01.2015.
Ekman, P. & Friesman, W. (1978). Facial Action Coding
System: A Technique for the Measurement of Facial Movement. Palo Alto: Consulting Psychologists Press.
Gottman, J. (2002). The Mathematics of Marriage: Dynamic Nonlinear Models. Cambridge: Bradford Book, Massachusetts Institute of Technology.
Holm, P. (2011a). Voimavarakeskeinen psykoterapia ja
muutos. Online: http://www.dialogic.fi/pdf/pt_julkaisut/
muutos%20artikkeli.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Holm, P. (2011b). Dialogisuus työnohjaajan osaamisena.
Online: http://www.dialogic.fi/pdf/julkaisut/dialogisuus_tyonohjaajan_osaamisena.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Holm, P. (2012). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 2. 9. 2012.
Holm, P. (2014). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 31.1.2014.
Ahola, M. (2014). Tarkan näkökentän illuusio. Online:
http://tiedostamaton.net/fovea.html. Noudettu 22.01.2015.
Holm, P. & Seikkula, J. (2013). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 22. 10.2013.
Alger, I. (2001). Psychiatric Times: Creative Media in
Psychotherapy. Online: http://www.psychiatrictimes.com/
psychotherapy/creative-media-psychotherapy. Noudettu
22.01.2015.
Kagan, N. (1978). Interpersonal Process Recall - Media in
clinical and human interaction supervision. Teoksessa: M.
Berger, toim. Videotape techniques in psychiatric training
and treatment, s. 70-84 . New York: Brunner/Mazel.
Alpert, M., (1996). Videotaping Psychoterapy. Journal of
Psychoterapy Practice and Research, 5, 93-105.
KELA (2012). Kuntoutuspsykoterapia: Ote Kuntoutuspsykoterapian etuusohjeista 9/2012. Online: http://www.
kela.fi/documents/10180/12149/ote_kuntoutuspsykoterapian_etuusohjeista,_terapeuttien_patevyys_12.2010.pdf.
Noudettu 22.01.2015.
Asianajajaliitto (2012). Hyvää asianajajatapaa koskevat
ohjeet. Online: http://asianajajat.fi/files/1660/B_01_Hyvaa_
asianajajatapaa_koskevat_ohjeet_tammikuu_2013.pdf.
Noudettu 22.01.2015.
Asianajajaliitto (2013). Toimistotarkastuslomake. Online:
http://www.asianajajaliitto.fi/files/1681/B_06.2_Toimistotarkastuskertomuslomake_LIITE_%2813.3.2013%29.doc.
Noudettu 22.01.2015.
Aveline, M. (1992). The Use of Audio and Videotape Recordings of Therapy Sessions in the Supervision and Practice
of Dynamic Psychotherapy. British Journal of Psychotherapy, 8, 347-358.
Berg, L. (2010). Sveriges Radio: Filosofiska Rummet 2004. Online: http://sverigesradio.se/sida/
avsnitt/52582?programid=793. Noudettu 22.01.2015.
Perheterapia 1/2015
Kirschenbaum, H. (1989). The Carl Rogers Reader. Boston,
New York: Houghton Mifflin Company.
Kirschenbaum, H. (2004). Carl Rogers’s Life and Work:
An Assessment on the 100th Anniversary of His Birth.
Journal of Conseling & Development, 82, 119.
McCullough, L. (2009). Addednum to Treating Affect
Phobia: Videotaping and Rating Your Own Sessions: Two
Valuable Ways to Improve the Quality of Therapy. Online:
http://www.affectphobia.org/docs/VideoATOS/VideoATOSArticle.pdf. Noudettu 22.01.2015.
42
Videotallenteet perheterapian apuvälineenä
Mehrabian, A. (1981). Silent Messages: Implicit Communication of Emotions and Attitudes. Belmont: Wadsworth
Publishing Company.
Nasar, J. & Devlin, A. (2011). Impressions of Psychoterapists’ Offices. Journal of Counseling Psychology,58,
310-320.
Pease, A. &. B. (2005). The Definitive Book of Body Language (pbk. ed.). London: Orion Books Ltd.
Pelling, N. & Renard, D. (1999). Video in Supervision,
Columbus State University.
Pratt, S. (2014). Client-Therapist Service Agreement.
Online: http://www.closercouples.com/couples-counselingpolicies/client-therapist-service-agreement/. Noudettu
22.01.2015.
Pääkkö, A. (2004). Rakkaus ja dialogisuus asiakastyössä.
Ratkes 3/2004. Online: HYPERLINK ”http://www.kuvajamieli.fi/mieli/artik03.htm” http://www.kuvajamieli.fi/mieli/
artik03.htm . Noudettu 22.01.2015.
Retina (2014). Retina ry. Online: http://www.retina.fi/Vaikeudet.php. Noudettu 22.01.2015.
Roberts, R. & Renzaglia, G. (1965). The influence of tape
recording on counseling. Journal of Counseling Psychology, 12, 10-16.
Rogers, C. (1942). Counseling and Psychoterapy. Boston,
New York: Houghton Mifflin Company.
Rogers, C. (1961). On Becoming a Person, A Therapists
view of Psychotherapy. Boston, New York: Houghton Mifflin Company.
line: https://www.tsr.fi/c/document_library/get_file?folderId
=13109&name=DLFE-5253.pdf. Noudettu 22.01.2015.
Sutela, M. (2012). Luentomuistiinpanot perheterapiakoulutuksessa 30.11.2012.
Takala, T. (2013). Tutkimuksia karismasta eri konteksteissaan. Oulu: Lapin yliopisto, väitöskirja.
Thompson, K. & Bordwell, D. (1994). Film History - An
Introduction. New York: McGraw-Hill.
Valvira (2015a). Salassapito- ja vaitiolovelvollisuus. Online:
http://www.valvira.fi/ohjaus_ja_valvonta/terveydenhuolto/
salassapito/salassapito-_ja_vaitiolovelvollisuus. Noudettu
22.01.2015.
Valvira (2015b). Psykoterapeutin on laadittava potilasasiakirjat. Online: http://www.valvira.fi/ohjaus_ja_valvonta/terveydenhuolto/potilasasiakirjat/potilasasiakirjat_psykoterapiassa. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2005-2014a). Facial Action Coding System.
Online: http://en.wikipedia.org/wiki/Facial_Action_Coding_System. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2005-2014b). List of common resolutions. Online: http://en.wikipedia.org/wiki/List_of_common_resolutions. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2007-2014). Audio to video synchronization.
Online: http://en.wikipedia.org/wiki/Audio_to_video_synchronization. Noudettu 22.01.2015.
Wikipedia (2012-14). Raspberry Pi. Online: http://
fi.wikipedia.org/wiki/Raspberry_Pi. Noudettu 22.01.2015.
Salminen, M., Henttonen, P., Ravaja, N. & Saarinen, M.
(2010). Todellisen ja arvioidun tunneosaamisen yhteys
menestykselliseen johtamiseen, Helsinki: Helsingin
Kauppakorkeakoulu, Center for Knowledge and Innovation Research (CKIR) & Sensitiva Oy, Mikael Saarinen. On-
43
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
Kauko Haarakangas
Navigointia ajan virrassa
– Perheterapeutin mietteitä ajan
kokemisesta
Abstrakti
Perheterapiakirjallisuudessa on hyvin vähän problematisointia maailmassa
olemisemme keskeisestä dimensiosta, ajasta. Elämme koko ajan ajassa ja koemme ajan ja siinä tapahtuvat muutokset kukin omalla tavallamme. Aika kuitenkin luiskahtaa otteestamme helposti kuin saippua siihen tarttuessamme.
Perheterapiassa on esimerkiksi tilanteita, joissa terapeutin läsnäolo hetkessä
ja ”tarttuminen hetkeen” voi mahdollistaa asiakkaiden kannalta merkityksellisten asioiden käsittelyn ja terapeuttisen muutoksen. Perheterapeutiksi
kouluttautumisessa oman perhehistorian tapahtumien käsitteleminen ja
ymmärtäminen osana sukupolvien jatkumoa ja merkityksellisiä vuorovaikutussuhteita on tärkeä osa psykoterapeutiksi kasvamista.
Aikaa voidaan lähestyä myös kosmologisesti ja evoluution kannalta.
Ihmisen aika on vain hyvin pieni vaihe alati laajenevan maailmankaikkeuden
mittakaavassa. Aika on riippumaton ihmisestä. Aikaa on ollut miljardeja
vuosia ennen syntymäämme, ja aika jatkuu myös kuolemamme jälkeen. Aika
jatkuu, vaikka ihmiskunta maailmasta häviää. Meidän aikamme on nyt, sillä
se ei ole vielä päättynyt.
Tässä artikkelissa tarkastelen aikaa perheterapeutin näkökulmasta
kosmologisena, psykologisena ja henkilökohtaisena tapahtumaprosessina.
Toivon ajatusteni herättävän lukijassa jotain, mitä voi soveltaa omaan perheterapeuttiseen olemiseen ja tekemiseen.
Avainsanat: aika ja ikä, ajan kokeminen, kertomusten merkitys, dialoginen
hetki, sukupuutyöskentely.
Kauko Haarakangas, psykologian tohtori, vaativan erityistason perheterapeutti (SMS)
[email protected]
Perheterapia 1/2015
44
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
Hetkessä oleminen
Kerran kun muuan ihminen piti puukkoa kurkullani, sekunnit tuntuivat pitkiltä. Tuntui kuin aika olisi
pysähtynyt, ja koko elämä olisi tässä hetkessä.
Ilmeisesti toimin oikein, koska olen tässä vielä ja
kirjoitan näitä rivejä.
Elämä on nykyhetkissä, jotka seuraavat toinen
toisiaan kerran päättyvänä prosessina. Kokemus
nykyhetkestä, olemisesta tässä ja nyt, on kokonaisvaltainen psykologinen tapahtuma. Nykyhetken
kesto on vain muutamia sekunteja (Stern 2004),
mutta joskus se pitää sisällään koko maailman.
Näin voi käydä esimerkiksi elämää uhkaavissa tilanteissa.
Se aika, jonka olemme varanneet kalenteriimme ja jota mittaamme kellolla, on aikaa, jonka
olemme luoneet jäsentämään elämäämme ja
toimintojamme. Se saa meidät tuntemaan kiirettä
ja stressiä, mikäli olemme varanneet sitä itsellemme liian vähän. Toisaalta se luo tunnetta jatkuvuudesta, toisaalta jatkuvuuden keskeytyksistä.
Kreikan kielen khronos tarkoittaa tätä kronologista
ja objektiivisesti mitattavaa aikaa. Se on kaikille
tilanteeseen osallistuville samaa.
Kairos-aika on puolestaan jokaiselle henkilökohtaista. Se täyttyy subjektiivisista merkityksistä,
ja siihen latautuu tunnetta ja mahdollisesti suuria
odotuksia. Kairoksen täyttämä hetki on tilaisuus,
jolloin henkilökohtaiset mahdollisuudet ja unelmat
voivat toteutua, jos tämän hetken osaa ja uskaltaa
käyttää oikein. Kairos voi olla elämän käännekohta. Silloin teemme päätöksiä, jotka muuttavat
elämäämme. Se voi olla myös yhteisesti jaettua
ja koettua aikaa, jossa tuntee läsnäolon voimakkaana. Perheenjäsenten yhteinen aika toistensa
kanssa ilman kiirettä ja aidosti läsnä olevana on
varsinkin lapsen kannalta niitä hetkiä, jotka säilyvät usein muistossa läpi elämän.
Perheterapiassa on kairos-hetkiä. Olen käyttänyt niistä nimitystä dialogiset hetket. Mikäli
terapeutti on keskittyneesti läsnä, hän voi kokea
asiakkaidensa tietyt sanat tai heidän ruumiinkielensä merkit käsiteltävän asian kannalta merkityksellisinä. Ne ovat hetkiä, joissa on latautuneena
tunnetta. Se voi näkyä liikutuksena, ahdistuksena, kiukkuna. Potilas voi alkaa käyttäytyä äkkiä
psykoottisesti tai sulkeutua. Mitä tapahtui? Mistä
puhuttiin? Jos terapeutti ei ole aistit avoimena mukana, tilanne voi jäädä häneltä huomaamatta.
Dialoginen hetki on mahdollisuus, johon on tärkeää tarttua. Mikä sai sinut liikuttumaan? Sanoinko
jotain väärin, kun et enää halua puhua? Läsnä
oleminen ja keskittyvä kuuntelu terapiatapaamisessa tekevät mahdolliseksi ”tarttumisen hetkeen”.
Perheterapeutteina meidän on navigoitava
asiakkaidemme mukana ajan virrassa ja oltava
herkkinä kohtaamaan ja tarttumaan keskustelussa avautuviin dialogisiin hetkiin. Autamme perhettä luomaan kertomusta omasta elämästään. Etsimme yhdessä tapahtumia ja niiden henkilöiden
ääniä, jotka ovat olleet heidän elämänsä kulun
kannalta merkittäviä.
Perheterapeutteina meidän on oltava herkkiä
myös omille sisäisille äänillemme. Ketkä meissä
puhuvat? Miten oman elämäni historia vaikuttaa
siihen, millä tavalla olen maailmassa ja nyt tämän
perheen kanssa? Mitä kuulen herkimmin? Perheterapiakoulutuksessa oman perhehistorian ymmärtäminen on tärkeä osa psykoterapeutiksi kasvamista.
Aika ja ikä
Maapallo kiertää auringon ympäri riippumatta
siitä, ketä sillä on matkassa, tai onko ketään. Samalla Maa-planeetta kiertyy akselinsa ympäri
365 kertaa auringonkierron aikana. Ihmisikää
mitataan näiden säännöllisten tähtitieteellisten tapahtumien perusteella. Kirkonkirjojen ja kalenterin
perusteella äitini oli kiertänyt auringon noin 150
miljoonan kilometrin etäisyydellä tasan 96 kertaa
”Perheterapiassa on kairoshetkiä. Olen käyttänyt
niistä nimitystä dialogiset
hetket. Mikäli terapeutti on
keskittyneesti läsnä, hän voi
kokea asiakkaidensa tietyt
sanat tai heidän ruumiinkielensä merkit käsiteltävän
asian kannalta merkityksellisinä. Ne ovat hetkiä, joissa
on latautuneena tunnetta.”
45
Perheterapia 1/2015
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
siihen hetkeen mennessä, kun hänen sydämensä
lakkasi sykkimästä. Pitkän matkan kulkija.
Äitini oli kuollessaan iäkäs, hän oli elänyt pitkän elämän. Sanottiin ajan jättäneen hänestä
tai hänen siirtyneen ajasta ikuisuuteen. Elämän
tiimalasin hiekka oli hänen osaltaan valunut loppuun. Metaforia ajan kulumiselle, ikääntymiselle
ja elämän päättymiselle on kielessä ja erityisesti
runoudessa yllin kyllin.
Biologinen evoluutio on johtanut siihen, että
ihmiselle on rakentunut niin kehittyneet aivot,
että hän voi pohtia myös ajan kulumista ja omaa
olemistaan ajassa ja maailmassa. Hänen kohtalonaan on tuntea ahdistusta tiedostaessaan
elämänsä rajallisuuden ja vääjäämättömän kulun kohti elämän päättymistä, kuolemaa. Hänellä
on mahdollisuus ajatella elämänsä merkitystä
osana sukupolvien jatkumoa, yhteisöään ja yhteiskuntaa. Kulttuurisen evoluution ansiosta hän
voi suunnata mielenkiintonsa muuhunkin kuin vain
hengissä pysymiseen ja mahdollisten jälkeläisten
kasvattamiseen. Ikääntymisen merkit tulevat ja
lisääntyvät kuitenkin vääjäämättä. Aika kuluu, ja
oma ikä on jo aikoja sitten ylittänyt lottokupongin
numeroiden luvun.
Aika? Kukapa ei olisi pohtinut, mitä aika oikein
on. Sitä pohti myös kirkkoisä Augustinus teoksessaan Tunnustukset (Augustinus 2003): ”Mitä siis on
aika? Minä luulen sen tietäväni, jos ei kukaan sitä
minulta kysele. Mutta jos joku sitä kysyy ja tahtoisin sen selittää hänelle, minä en sitä tiedä.”
Kosmologien mukaan aika alkoi noin neljätoista miljardia vuotta sitten alkuräjähdyksessä,
jota ennen ei ollut mitään, ei avaruutta eikä aikaa. Aika ja avaruus liittyvät yhteen, kuten Einstein
suhteellisuusteoriassaan osoitti. Kolmen avaruudellisen ulottuvuuden lisäksi on aikaulottuvuus.
Fysiikassa aika voidaankin määritellä tapahtumien väliseksi etäisyydeksi neliulotteisessa aikaavaruudessa.
Aika on ihmisestä riippumaton, mutta jotta
ajan kulumisen kokee, tarvitaan muutosta ajan
virrassa, tapahtumia. Elämämme on kulkua tapahtumasta toiseen. Osa tapahtumista on sellaisia, joihin itse vaikutamme ja joissa olemme mukana osallistujina, kokijoina, näkijöinä tai tekijöinä.
Osan tuo kohtalo osaksemme tai koettavaksemme. Tapahtumista muodostuu elämämme kartta.
Kokemus karttuu iän myötä, ja voimme sanoa,
että oppia ikä kaikki.
Perheterapia 1/2015
Sattuman satoa: Entäpä jos?
Kohtalonamme on olla ja elää maapallolla, joka
on tunnetusti se kolmas kivi auringosta. Se että olemassaolomme on tullut mahdolliseksi, on edellyttänyt suurenmoisia sattumia avaruuden ja oman
aurinkokuntamme rakentumisessa kuten myös
biologisessa evoluutiossa maapallollamme. Emme
olisi täällä tekemässä perheterapiaa tai ihailemassa taivaan tähtiloistoa, eikä aurinkokuntaamme
planeettoineen osana Linnunrataa ja miljardeja
muita galakseja olisi olemassa ilman maailmankaikkeuden ensimmäisen sekunnin aikana syntyneitä vähäisiä tihentymiä avaruuden alkuplasmassa. Kosmisen inflaation aikaiset satunnaiset
kvanttiheilahtelut muodostivat siemenen universumin tulevalle rakenteelle (Enqvist, 2009, 2014).
”Olemme maailmaan heitettyjä”, filosofi Martin Heidegger on sanonut. Kosmisessa mittakaavassa olemme myös hyvin yksinäisiä olentoja.
Ällistyttävää on, että maapallolle on kehittynyt laji,
jonka edustajat ovat kyenneet selvittämään kehittämillään laitteilla maailmankaikkeuden synnyn,
iän ja hyvin varhaisen rakenteen.
Nykyihminen on fossiililöytöjen perusteella noin
200 000 vuoden ikäinen. Ihminen alkoi levittäytyä
Afrikasta myös laajemmalle. Silti koitti aika, jolloin
ihmispopulaatio oli vain muutamia tuhansia yksilöitä. Mahdollisesti vulkaaninen katastrofi yli
70 000 vuotta sitten oli hävittää ihmiset maan
päältä, kuten oli käynyt dinosauruksille 65 miljoonaa vuotta sitten. Tuhkapilven aiheuttama ilmaston
raju kylmeneminen teki elinolot maapallolla ankariksi. Afrikassa säilyi pieni joukko ihmisiä, joiden jälkeläisiä kaikki olemme (Valste 2012). Läheltä piti.
Maapallon väestömäärä ylitti arvion mukaan
seitsemän miljardia lokakuun lopulla 2011. Katsoin
huvikseni Internetissä olevasta YK:n väestötilastoihin perustuvasta BBC:n laskurista, montako
ihmistä eli maapallolla syntymäni aikoihin. Meitä
oli hieman vajaa 2,5 miljardia. Lisäys on ollut hurja. Laskuri osasi arvioida myös, montako Homo
sapiens -lajiin kuuluvaa yksilöä oli syntynyt ennen
minua; ”tarkka” luku oli 75 464 457 392.
Entäpä jos vanhempani eivät olisi kohdanneet? Jos äitini ei olisi päättänyt lähteä sieltä Satakunnasta töihin kauas pohjoiseen. Jos hän ei olisi
halunnut ottaa etäisyyttä henkilökohtaisiin ihmissuhdeasioihinsa. Se ei näytä olevan sattuma, että
vanhempani sitten tapasivat, ihastuivat ja meni-
46
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
vät naimisiin. Niin olen saanut ymmärtää. Sitten
tuli sota. Olisihan isäni saattanut olla yksi niistä
95 000 kaatuneesta sotilaasta. En olisi syntynyt.
En kirjoittaisi nyt näitä rivejä.
Jossittelua voi jatkaa rajattomasti isovanhempiin ja kaikkiin esi-isiin ja -äiteihin. Ihmeellistä on,
että on elämä, ja on satumaista olla yksi osa sukupolvien ketjua. Se ketju on pitkä ja katkeamaton.
Vanhempieni kohtaaminen oli mahdollisuus,
jonka he käyttivät evoluution näkökulmasta onnistuneesti. Sitä saan tässä kiittää. Lukemattomia ovat ne mahdollisuudet, joita jokainen jättää käyttämättä.
Katoava aika
Kesälomamatkallani kävin vaimoni kanssa hetken
mielijohteesta katsomassa lapsuuteni maisemia.
En ollut käynyt syntymäkotini paikalla pariin kymmeneen vuoteen. Vanhemmiten näyttää käyvän
niin, että ihmisen mieli tekee aikamatkoja enenevässä määrin menneisyyteen. Niin myös oma
sukuhistoria alkaa kiehtoa ja kiinnostaa. Ainakin
minulle on käynyt niin. Teimme siis poikkeaman
matkasuunnitelmaamme. Olimme tulossa automatkalta eteläisestä Euroopasta, mutta mikä kiire
meillä oli kotiin. Syntymäpitäjäni oli menosuunnassa kohtuullisen mutkan takana.
Olin epävarma, voiko navigaattorin ohjeisiin
luottaa, sillä niin paljon oli tiestö muuttunut siitä,
mitä lapsuudestani muistin. Sitten tuli eteen tuttu
kylännimi ja vanha kapea soratie. Ympäröivässä metsässä ja kallioissa oli jotain epämääräisen
tuttua. Laitalantie, siellä oli iso siististi kunnostettu
vaalea talo. Se on ensimmäinen kouluni, 1950-luvun supistettu alakansakoulu, jossa kävin kolme
ensimmäistä luokkaa. Nyt siellä asuvat minulle
tuntemattomat ihmiset. Otan valokuvia yrittäen
piilotella metsän peitossa. Ainuttakaan vierasta
ihmisolentoa ei näy missään. Tunnen itseni tunkeilijaksi kuvatessani toisten ihmisten kotitaloa, sillä ei
minulla ole siihen muuta oikeutta kuin vuosikymmenien takainen tunneside. Olen iloinen siitä, että
talo on kunnostettu hyvällä maulla. Eivät omistajat
tiedä, että heidän taloaan valokuvaa mies, jolle
rakennus herättää muistoja ajasta, jolloin he eivät
olleet ilmeisesti vielä syntyneetkään. Minulle se
talo on edelleen siinä sillä paikalla samalla tavalla
kuin yli puoli vuosisataa aiemmin. Se on muuttu-
nut, mutta se on silti sama. Voin vielä palauttaa
mieleeni vanhan kouluni tuoksun ja tunnelman.
Ajamme hitaasti eteenpäin. Koulultani ei ollut
pitkä matka kotitaloomme. Kyllä, tätä mäkeä alas.
Tuolla on naapuritalo, joka ei ole kuitenkaan enää
sama kuin lapsuudessani. Tuolla saattaa olla
se tuttu lato ja paikka, jota sanottiin Mäntyläksi.
Mutta missä ovat kotitaloni rauniot ja tuttu piha?
Sen täytyy olla tuossa tiheän pusikon takana, sillä
maantie kaartuu edessä oikealle ja loivalle mäelle. Se mäki oli silloin iso. Sitä katsoessa tulee taas
etäinen tunne tuttuudesta. Syntymäkotini on palanut jo kauan sitten. Kaksikymmentä vuotta sitten
saatoin vielä löytää jälkiä lapsuuteni leikkipaikoista ja pihan rakennusten jäännöksiä. Nyt paikalla
on tiheää lehtimetsää ja ryteikköä. Takana on
jäkälän peittämiä kallioita, jotka olivat lapsuuteni
leikkireviiriä ja joiden kolot ja onkalot tunsin silloin niin hyvin. Nyt ne näyttävät vierailta, minun
maailmastani kadonneilta. Rämpiessäni märässä
maastossa ja etsiessäni merkkejä kadonneesta
mielenmaisemastani kastelen kenkäni läpikotaisin,
ja sääskiparvi pyörii ympärilläni. Jäljet syntymäkodistani ja sen pihapiiristä – sitä sanottiin kartanoksi – ulkorakennuksineen ja kukkapenkkeineen ovat
täydellisesti kadonneet.
Syntymäkotini jäänteitä etsiessäni tuli mieleen,
kuinka nopeasti luonto valtaa ihmisen luomukset, mikäli ne saavat jäädä luonnon armoille. Kun
talo jää vaille huolenpitoa, ei mene kauaakaan,
kun luonnon biologiset ja fysikaaliset prosessit,
kosteus ja lämpötilan vaihtelut, tuulet, pieneliöt ja
kasvillisuus vaikuttavat yhdessä ihmisen tekemää
tuhoavasti. Luonto kätkee ja hajottaa rakennukset
ja niiden rauniot. ”Sinä päivänä kun ihmiset katoavat, luonto ottaa vallan ja ryhtyy siivoamaan
koteja. Se putsaa ne pois maan päältä, kertakaikkisesti.” Alan Weisman (2010) pohtii kirjassaan
Maailma ilman meitä, millaiseksi maailma muuttuisi meidän jälkeemme, ilman ihmistä ja ihmisen
kosketusta. Tulos on lohduton ihmisen näkökulmasta mutta auvoisa luonnon itsensä suhteen.
Pripjatin hylätyssä kaupungissa Tsernobylin räjähtäneen ydinvoimalan lähellä luonto kukoistaa,
ja jopa aivan uusia lajeja on muodostunut sinne.
Oman kotitaloni hävitti alun perin tuli, mikä oli ihmisen aikaansaannosta, mutta mikä on mahdollista ja todennäköistä myös ilman ihmistä. Toinen
kouluni, jonne siirryin neljännelle luokalle, oli surullinen näky, kun olimme jatkaneet matkaa sinne
47
Perheterapia 1/2015
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
vanhaa tietä muutamia kilometrejä synnyinkotini
sijoilta. Se oli hylätty rakennus, talorähjä, jonka
ulkoseinät olivat sammaleen ja homeen peitossa.
Ensimmäinen kouluni sen sijaan oli kukoistavan
näköinen, kun sitä asuttivat ja olivat remontoineet
toimeliaat ihmiset.
Syntymäkotini rauniotkin olivat hävinneet niin,
etten voinut enää löytää siitä jäänteitä, joihin olisin
voinut liittää lapsuuden muistoja. Ei ollut jäljellä
raunioita, jotka olisivat minulle oma henkilökohtainen Akropolis. En minä toisaalta lapsuudestani
pyhäinjäännöksiä tai muinaistemppeliä etsinytkään. Kunhan halusin esitellä vaimolleni, että tällä
seudulla minä lapsena taapertelin ja koulutiellä kuljin. Ivanille hänen isänsä kotitalon rauniot
vähän matkan päässä niityn reunalla toisella
puolen tietä olivat sen sijaan vahva ja vaikuttava
kokemus. Kaksikymmentä vuotta sitten hän seisoi keskellä taloa, josta palon jäljiltä oli enää vain
kivijalka, ja lauloi kauniilla äänellä venäjäksi Kotipihlajan alla. Se oli komeaa ja liikuttavaa. Ivan ei
voinut muistaa isäänsä, joka oli kuollut sodassa.
Nyt hän oli isänsä synnyinseudulla, maassa, jossa
isä oli kasvanut aikuiseksi.
Kertomuksissa luodaan merkityksiä elämänhistoriaan
Synnyinpitäjäni kunnantoimistoon oli saapunut
outo kirje. Se oli kirjoitettu kyrillisin kirjaimin, venäjäksi. Kirje oli lähetetty Neuvosto-Karjalasta, missä
elettiin uuden ajan kynnyksellä Gorbatsovin perestroikaa. Kirjeen kirjoittaja kertoi nimensä ja sanoi
olevansa ”isänmaanne pojan poika”, sillä hänen
isänsä oli asunut vuoteen 1925 Suomessa, minun
syntymäpitäjässäni. Hän oli lähtenyt Kanadaan
metsätöihin paremman elannon toivossa, kuten
niin moni muukin nuori mies tuohon aikaan. En
tiedä, mikä suhde sedälläni oli sosialismiin, mutta värvärit olivat saaneet hänetkin houkuteltua
uuden yhteiskunnan rakennustöihin sosialistiseen
Karjalaan. Ivan kertoi kirjeessään isänsä menneen
vuonna 1934 naimisiin venäläisen naisen, serkkuni
äidin kanssa. Heille syntyi kolme lasta, joista Ivan
oli vanhin. Hän kertoo kirjeessään isänsä kaatuneen sodassa 1941 ja äitinsä eläneen vuoteen 1989
asti. Ivan oli kirjoittanut kirjeen, jossa pyysi apua
Suomen sukulaistensa löytämisessä. Kirje käännettiin suomeksi, ja seuraavana kesänä Venäjän
Perheterapia 1/2015
serkkuni oli kutsuttuna sukujuhlassamme. Paluumatkansa hän teki vanhalla Ladalla, jonka ostoon
keräsimme rahat suvun keskuudesta.
Sukuni keskuudessa ei ollut tiedetty Venäjän
serkuistani. Johannes-sedän muutto NeuvostoKarjalaan tiedettiin, mutta se oli asia, josta ei
puhuttu. Hänestä vaiettiin. Minulla on hämärä
muistikuva, että olisin pienenä joskus kuullut mummon tuskailevan, että kunpa saisi jotain tietoa siitä,
elääkö vanhin poika ja missä hän on. Sen sijaan
muistan kyllä hyvin lapsuudestani, kuinka yhtä
sedistäni muisteltiin sankarivainajana. Oliko todella niin, että historian julma kohtalo oli pakottanut
Ivanin isän sotaan ja kuolemaan synnyinmaansa
vihollisen puolella? Vai kuuluiko hän Stalinin terrorin uhreihin? Luulen, että vastaus on sekä että.
Tämä sukuni historiasta otettu esimerkki kuvaa
mielestäni hyvin sitä, kuinka tärkeää kertominen
ja kertomukset ovat. Kertomuksien kautta luomme
historiaa. Se voi olla värittynyttä ja vääristynyttä,
mutta se säilyttää muistoja ihmisistä ja tapahtumista, jotka muuten katoavat. Aika on armoton.
Sitä ei voi pysäyttää eikä kelata taaksepäin. Se
virtaa vain eteenpäin. Elämme ajassa häviävän
hetken. Siihen hetkeen, ihmiselämään, sisältyy
yksittäisen ihmisen elämäntarina, joka on merkityksellinen vähintäänkin hänen läheisilleen. Emme
voi itse valita maailmassa olemisemme hetkeä
emmekä syntyperäämme. Voimme kuitenkin suuresti vaikuttaa siihen, millä tavalla olemme siinä
ajassa ja niissä olosuhteissa, joihin olemme ”maailmaan heitettyjä”. Millaisen kertomuksen haluat
elämästäsi kirjoitettavan tai kerrottavan?
En tiedä isovanhemmistani juuri mitään. Isäni
äiti eli luonamme lapsuudenkodissani; muistan
hänet huivipäisenä ja piippua polttelevana mummona, joka ei osannut lukea eikä kirjoittaa. Hän jäi
minulle etäiseksi, enkä tiedä juuri mitään hänen
elämänsä tarinasta. Muut isovanhempani olivat
kuolleet ennen syntymääni. Valitettavasti myös
omat vanhempani jäivät minulle vieraiksi. En kysellyt heiltä heidän tarinaansa. Kuinka he olivat
eläneet ja kokeneet kansalaissodan, pulavuodet,
talvi- ja jatkosodan, jälleenrakentamisen ajan?
Millaisia vaikeuksia, menetyksiä tai menestyksiä ja
onnen hetkiä he olivat saaneet kokea? En kysellyt.
En kuunnellut tarpeeksi. En ollut läsnä korvat ja
silmät auki. Tai olen unohtanut. Lapsena en tietenkään osannut kysellä sellaista, minkä nyt vanhana haluaisin tietää. Ja nuorena en pitänyt sitä
48
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
tärkeänä. Vanhemmat edustivat silloin mennyttä
maailmaa, jota vastaan piti kapinoida. En ollut
kiinnostunut muinaisjäänteistä. Nykyhetken kiihkeä
syke oli tärkeämpää.
Nyt on myöhäistä. Vanhempani ovat vieneet
minulle kertomattomat ja kuulemattomat tarinansa mukanaan hautaan. Myös kaikki setäni ja
tätini ovat kuolleet. Voin tietysti jäljittää sukupuuni
ihmisiä pitkällekin historiassa. He muodostavat
jatkumon, jonka osana minä ja perheeni olemme.
He jäävät kuitenkin enimmäkseen vain nimiksi
sukulinjani ihmisistä, jotka ovat taivaltaneet tietyn
hetken tällä planeetalla.
Kouluttaessani tulevia perheterapeutteja olen
voinut todeta, kuinka tärkeä ja vaikuttava osa
omaan sukutaustaan perehtyminen on psykoterapeuttisessa koulutuksessa. Opiskelijat ovat piirtäneet isolle kartongille sukupuutaan, etsineet siihen
vanhoja valokuvia, merkityksellisiä esineitä ja elämäntarinoita. He ovat kyselleet vanhemmiltaan
ja muilta sukulaisiltaan. Heidän vanhempansa ja
muut läheisensä ovat saaneet tilaisuuden puhua
asioista, jotka ovat herättäneet muistoja kertojassa ja uusia kysymyksiä kuulijassa. Tilanne on ollut
mahdollisuus uuteen verkostoitumiseen, puheyhteyksien palauttamiseen. Perheterapeuttiopiskelija on haastatellut sitten videolle vanhempiaan tai
muita tärkeitä läheisiään lapsuudestaan ja mitä
on halunnut heiltä tietää. Vastavuoroisesti koulutusryhmä on videon katsottuaan antanut voimavarakeskeistä palautetta, jonka opiskelija on lukenut haastattelemilleen omaisille1. Tämä prosessi
on voinut olla koko perhettä eheyttävää ja voimaannuttavaa. Elämälle on tullut uutta merkitystä, ja elämäntapahtumat ovat jäsentyneet osaksi
henkilökohtaista, perheen ja suvun historiaa.
1
Koulutuspsykoterapian menetelmää ovat kehittäneet erityisesti
Pekka Holm ja Markku Sutela voimavarakeskeisessä perheterapiakoulutuksessa.
Merkitykselliset hetket
Millaisia ovat varhaisimmat lapsuusmuistosi? Ne
näyttäytyvät usein pieninä episodeina, mutta ovat
olleet pienen lapsen mielessä suuria, tärkeitä ja
merkityksellisiä. Varhaislapsuuteni mosaiikista voin
palauttaa mielikuvina esimerkiksi sen hetken, kun
heittelin pullanmurusia raumalaisen puiston sorsille ollessani perheemme kanssa lomamatkalla.
Muistoja tulee lisää mieleen, kun niistä kirjoittaa.
Ne eivät ole välttämättä merkityksellisiä aikuisen
mielessä, mutta ne ovat olleet monesti lapselle
isoja asioita. Marcel Proustille (1975) Madeleineleivokseen ja teehen liittyvät aistivaikutelmat toivat
mieleen lapsuuden sunnuntaiaamuhetket muistojen Combrayssa.
Itse asiassa on jännittävää, kuinka aikuisenakin
esimerkiksi lomamatkamuistoista voivat parhaiten
jäädä mieleen pienet rauhalliset herkutteluhetket.
Tietysti isot katedraalit ja linnat ovat mahtavia
paikkoja, mutta mieleen palautuu silti onnellisena
hetkenä vaikkapa vain lörtsyn syönti vaimon kanssa Savonlinnan torilla. Onni tulee aivan pienistä
asioista aikuisellakin, saati sitten pienellä lapsella.
Aika saa merkityksen tarinoissa, kun tapahtumista kerrotaan, puhutaan tai kirjoitetaan. Pitkätkin ajanjaksot ja elämänvaiheet voivat jäädä
tyhjiksi itselle ja toisille, ellei niistä puhuta tai niitä
jotenkin dokumentoida. Kerrottaessa tapahtumat
saavat muotonsa ja merkityksensä, ne säilyvät
mielessä ja välittyvät toisille. Niitä voidaan jakaa,
ja dialogissa ne saavat myös uusia ja erilaisia
merkityksiä. Valokuva-albumit ovat perheiden
muistojen arkistoja, joiden yhteinen tutkiminen voi
avata uusia näkökulmia ja merkityksiä myös oman
olemisen aikakirjaan. Linda Olssonin romaani Sonaatti Miriamille kertoo miehestä, joka on
tietämätön omasta perhetaustastaan. Menetettyään tyttärensä hän lähtee selvittämään omaa
menneisyyttään. Tytär ei tiennyt äidistään, eikä
isä kyennyt kertomaan. ”Minun on pakko tuntea
menneisyyteni, jotta voin elää omaa elämääni”,
tytär oli sanonut (Olsson 2010, 118). Nyt oli liian
myöhäistä. Olsson kirjoittaa salaisuuksista, puhumattomuudesta, muistoista ja kadotetun ajan
etsinnästä.
Ajan katoaminen luonnehtii usein myös vuosikausia laitoksessa olleiden psykiatristen pitkäaikaispotilaiden elämää. Päivät seuraavat toisiaan
samanlaisina. Ruokailu- ja kahvihetket ja muu
laitosrutiini ovat päivän tärkeimpiä tapahtumia.
Kohokohdiksi voivat muodostua ajoittaiset järjestetyt potilasretket ulkomaailmaan tai kohtaamiset merkityksellisten ihmisten kanssa. Potilas on
joutunut sairaalaan ja eroon läheisistään vuosia
sitten mahdollisesti traumaattisiin tapahtumiin liittyvien harhojen tai muiden oireiden vuoksi. Nämä
tapahtumat ja niihin liittyvät voimakkaat tunteet
ovat jääneet aikanaan käsittelemättä, niistä ei ole
49
Perheterapia 1/2015
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
ollut mahdollisuutta puhua. Seikkula (1999) kertoo
esimerkkejä tapauksista, joissa perhekeskeisessä
hoidossa nämä tuskalliset asiat on voitu vihdoin
ottaa puheeksi, ja potilas on ikään kuin herännyt
vuosikymmenienkin psykoottisesta unesta. Kauan
sitten eletty on tullut elävänä tämän päivän kertomukseen.
Ajan kokeminen on yhteydessä siihen, kuinka sisältörikkaaksi ja merkitykselliseksi ihminen
kokee elämänsä. Masentunut ihminen ei jaksa
nähdä elämällään ja tekemisillään olevan merkitystä. Silloin aikakin tuntuu liikkumattomalta.
Riitta Tähkän (1989, 63) mukaan aika on riittävän
merkityksellisenä koetun olemassaolon dimensio.
Psykiatrisessa hoidossa olen tavannut perheitä,
joiden kotona voi selkeästi aistia, kuinka aika on
pysähtynyt siihen hetkeen, jolloin joku perheenjäsenistä on menehtynyt. Siitä voi viestiä hänen
huoneensa, joka on vielä vuosia kuoleman jälkeen
siinä järjestyksessä kuin se oli ennen traagista menetystä. Kykenemättömyys surra ja jakaa yhdessä
menetykseen liittyvää tuskaa on saattanut johtaa
epätoivoiseen takertumiseen menneeseen. Oma
elämä voi tuntua merkityksettömältä ilman jatkuvaa menetetyn läheisen muiston vaalimista. Kotikäynnillä hyvä terapeuttinen keino on, että koko
perhe istuutuu olohuoneeseen sytytetyn kynttilän
ja kuolleen perheenjäsenen valokuvan ääreen,
ja terapeuttien johdolla muistellaan menetettyä
ihmistä ja annetaan tunteiden tulla. Yhteinen sureminen palauttaa merkityksen nykyhetkeen ja
auttaa jatkamaan elämää.
Elämää nykyhetkessä
Olen juuri nyt kotona tietokoneeni ääressä miettimässä ajan ja maailmassa olemisen problematiikkaa. Kello on yli neljän iltapäivällä, ja radiosta
kuuluu Yle 1:ltä Faunin iltapäivän klassista musiikkia. Kirjoittaessani matkailen samalla menneisyydessä etsien ja siepaten muistoja omasta
kokemushistoriastani elävöittämään esimerkkeinä
kirjoitustani. Samanaikaisesti olen läsnä nykyhetkessä sen tapahtumia havainnoiden. Sopraano
Dawn Upshaw laulaa elokuun omenapuusta. Pakastin hyrisee hiljaa. Se on täynnä kesän marjoja.
Läsnä oleva aika on nykyhetki. Sisällöltään se
on alati muuttuva. Tapahtumat ovat muutoksia
ajassa ja nykyhetkessä. Elämän ollessa kiireistä ja
Perheterapia 1/2015
hektistä ajanjaksoon ja nykyhetkiin sisältyy paljon
tapahtumia. Niin on vaimollani, joka tulee kohta töistä todennäköisesti uupuneena ja kaivaten
halausta. Minä olen tyytyväisenä eläkkeellä, eikä
minun tarvitse rasittaa itseäni työllä ellen tahdo.
Voin kirjoitella, lukea, kuunnella musiikkia, käydä
lenkillä, tehdä kotiaskareita. Kieltämättä kaipaan
hetkittäin työelämän hetkisyyttä ja kiihkeyttä,
erityisesti kuitenkin siellä olevaa sosiaalista verkostoa. Vaimoni kanssa odotamme kovasti aikaa,
jolloin voimme jakaa ja kokea yhdessä eläkeiän
vapautta ja mahdollisuuksia. Sitku.
No niin, näinpä harhauduin nykyhetkessä
ajattelemaan menneitä ja tulevia. Nykyhetki on
kuitenkin aina läsnä, mutta emme ole aina läsnä
nykyhetkessä. Ajatuksen siivin voimme tehdä aikamatkoja menneisyyteen ja myös tulevaisuuteen.
”Nykyhetki on ainoa asia, jolla ei ole loppua ja
joka on aina läsnä, toisin kuin menneisyys ja tulevaisuus, jotka ovat läsnä vain ajatuksen, muistin tai
ennakoinnin välityksellä, eivät koskaan suoraan”
(Klein 2000, 190).
Nykyään on varsin trendikästä puhua läsnäolosta nykyhetkessä, tietoisesta keskittymisestä siihen, mitä on ja tapahtuu tässä ja nyt. Kirjakaupan
hyllyiltä löytyy lukuisia oppaita mindfulness-ideologiaan ja tekniikkaan. Niissä neuvotaan kuinka
meditaation avulla voi saavuttaa rauhan, rentouden ja itsehyväksynnän ja lievittää kipua, masennusta ja stressiä. Avainsana on hyväksyvä tietoinen läsnäolo, mindfulness. Jon Kabat-Zinn (2010,
179) vertaa nykyhetkeä kosmoksen kätkettyihin,
avautumatta jääneisiin ulottuvuuksiin (kosmologien mukaan ulottuvuuksia voi olla jopa 11). Vaikka nykyhetki on aina juuri tässä, se on silti meille
useimmiten saavuttamaton. Me emme sitä koe,
koska kaiken aikaa touhuamme, murehdimme ja
kiirehdimme jonnekin. Kuljemme läpi nykyhetken
”huomaamatta sitä, huomaamatta, että olemme
aina siinä, kun kirjaimellisesti ei ole mitään muuta
paikkaa johon mennä, mitään muuta aikaa jossa
olla”.
Kautta aikain ihminen on tiedostanut oman
kuolevaisuutensa ja elämän haurauden, mikä
on kuin puussa lepattava lehti. Filosofit, runoilijat
kuten myös tavalliset ihmiset ovat pyrkineet sanoittamaan ja lievittämään ahdistustaan elämän
rajallisuuden edessä. Heidegger (2000) sanoo
ihmisen aidon, autenttisen olemisen olevan kuolemaa kohti olemista, jolloin ihminen tunnustaa
50
Navigointia ajan virrassa – Perheterapeutin mietteitä ajan kokemisesta
oman rajallisuutensa. Muinaisen Rooman runoilija
Horatius (65—8 eaa) muistetaan hänen kehotuksestaan elää päivä kerrallaan, poimia päivä
(Carpe diem) ja nauttia hyvästä seurasta ja
viinistä huomista murehtimatta:
Heitä hupsutus pois, viiniä juo!
Katkaise hetkeksi suuret suunnittelut!
Seurassa voit ajankulun unohtaa.
Ota päivä kerrallaan!
Luottaa et saa liikoja huomiseen.
(suom. Toivo Viljamaa)
Lähteet
Augustinus (2003). Tunnustukset. (kirja XI) Helsinki:
SLEY-kirjat.
Enqvist, K. (2009). Maailman synty. Teoksessa I. Hanski,
I. Niiniluoto & I. Hetemäki (toim.) Kaikki evoluutiosta (s.
28–39). Helsinki: Gaudeamus.
Enqvist, K. (2014). Ensimmäinen sekunti. Silminnäkijän
kertomus. WSOY.
Heidegger, M. (2000). Oleminen ja aika. Suom. R. Kupiainen. Tampere: Vastapaino.
Kabat-Zinn, J. (2010). Tietoinen läsnäolo maailmassa.
Helsinki: Basam Books.
Klein, E. (2000). Keskusteluja sfinksin kanssa. Paradoksien merkitys fysiikassa. Helsinki: Terra Cognita.
Olsson, L. (2010). Sonaatti Miriamille. 2. painos. Helsinki:
Gummerus.
Proust, M. (1975). Kadonnutta aikaa etsimässä: Combray.
Helsinki: Otava.
Seikkula, J. (1999). Kun laitoksesta tulee koti – pitkäaikaisen potilaan perhekeskeinen hoito. Teoksessa K.
Haarakangas & J. Seikkula (toim.) Psykoosi – uuteen
hoitokäytäntöön (s. 62–70). Helsinki: Kirjayhtymä.
Stern, D. (2004). The present moment in psychotherapy
and everyday life. New York: Norton.
Tähkä, R. (1989). Psykoanalyyttinen näkökulma ajan
kokemiseen. Teoksessa P. Heiskanen (toim.) Aika ja sen
ankaruus (s. 56–74). Helsinki: Gaudeamus.
Valste, J. (2012). Ihmislajin synty. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1352, Tieto. Helsinki: SKS.
Weisman, A. (2010). Maailma ilman meitä. 4. painos.
Jyväskylä: Atena.
51
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie?
Esseitä perheterapiasta
Kuka on kenen Charlie?
Jukka Aaltonen, LKT, perheterapian emeritusprofessori, psykoanalyytikko, Turku, [email protected]
Oulun kirvesmurhat 14.1.2015
Oulussa tapahtui tammikuussa järkyttävä kirvesmurha, jossa kaksi ihmistä tapettiin kirveellä, ja
tappaja itse kuoli poliisin itsesuojelutarkoituksessa
ampumiin luoteihin.
Kroissantin tuoksu
Aloitan hyvin etäältä, Ranskan Normandiasta
Trouville-sur-Mer -nimisestä kaupungista. Kun
kävelee Rue Paul Besson- ja Rue des Bains -katujen risteykseen, ei voi olla aistimatta vastapaistettujen voisarvien, kroissanttien, tuoksua. Tulee
ihmisystävällinen, empaattinen, olo; tekee mieli
hymyillä vastaantulijoille; toisissa olosuhteissa ihmisystävällisyys katoaa. Samalla tavalla väittää
ranskalainen filosofi Ruwen Ogien (2011) kirjassaan L’influence de l’odeur des croissants sur la
bonté humaine, Voisarvien tuoksun vaikutus ihmisen hyvyyteen.
Miten tämä liittyy mitenkään Oulussa tammikuussa tapahtuneeseen järkyttävään kaksoismurhaan ja sitä seuranneeseen tappajan kuolemaan
- ja sitä välittömästi seuranneeseen korkean viranomaisen antamaan lausuntoon? Siten, että ihmisystävällisyys katosi myös muilta kuin tappajalta.
Poliisipäällikön lausunto
Välittömästi tapahtuman jälkeen poliisiylijohtaja
Paatero kommentoi sitä ja poliisiin kohdistuvan
Perheterapia 1/2015
välivallan lisääntymistä vierittämällä syyn psykoottisten ihmisten niskoille. Tällä tavalla hän
käytti sananvapauttaan MTV:ssä ja samaa siteerasivat lukuisat sanomalehdet:
”Poliisia vahingoitetaan työtilanteissa aiempaa
herkemmin. Aggressiivinen käyttäytyminen on lisääntynyt. Koviin tilanteisiin poliisi varautuu muun
muassa parantamalla vaativiin operaatioihin
osallistuvien valmiusryhmien varustusta. Oulun
kirvessurmat ja niiden jälkeiset tapahtumat ovat
esimerkki aggressiivisesta hyökkäyksestä. Poliisi ei
enää ole sellainen viranomainen, jota kunnioitetaan samalla tavalla kuin aiemmin. Suurin riskitekijä ovat psyykkisesti sairaat, joita liikkuu valtava
määrä pitkin katuja ja toreja. Se voi konkretisoitua minä päivänä vain”, Paatero toteaa.
Mieleltään sairaat siis työllistävät poliisia kohtuuttomasti, ja heitä on kaduilla valtava määrä.
Tämä päätelmä ei ole etäällä siitä päätelmästä,
että poliisia työllistävät ovat mieleltään sairaita,
siis myös terveet. Tarkastelen tätä kolmen tunnetun kirjailijan kautta; oletan, että tämä tapa
on sopivan inhimillistä. Ne saavat ainakin minut
ajattelemaan, kenen kaikkien Charlie kukakin on
ja kenen ei.
Oulun tappaja oli poliisiylijohtajan näkökulmasta jotain muuta kuin tappaja: hän oli psykoottinen; lehdistön mielestä hän oli lisäksi maahanmuuttaja, hän oli somali, hän ei enää tervehtinyt
hississä, hän ei osannut kunnolla suomea ja niin
edelleen; hän oli aina jotain muuta kuin tappaja.
Mutta hän oli tappaja. Onko niin, että tappajaa
on vaikea sietää, ja hänestä täytyi tehdä jotain
muuta: ainakin mielisairas – vaikka ei ole eikä
52
Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie?
saada mitään tietoa, miksi hän teki, mitä teki. Tässä mielessä tappajasta täytyy päästä eroon: hän
on tappaja ja sen takia jotain sietämätöntä. Itse
asiassa hänestä on tehtävä jollakin tavalla samalla ikään kuin kuitenkin elävä mutta toisella tavalla:
vähättelevästi tai halveksittavasti elävä, vaikka
hänkin on kuollut.
Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan tappaminen on
tehtävä jonkun sellaisen teoksi, johon voi sijoittaa
mielessään sellaisen outouden, jonka voisi yleistää
helposti itsestään erilliseksi: maahanmuuttajiin tai
mielisairaisiin, vaikka ei tietäisi näistä kummastakaan mitään. Ja juuri sen takia, ettei tiedä mitään,
sellaisiin voi sijoittaa mitä tahansa. Tämä on ikuinen leimaamisen psykologia. Tappaminenhan
tässä on ahdistavaa.
Psyykkisesti sairaat muuttuvat poliisiylijohtajan
puheissa yhteiskunnalliseksi uhaksi, jolloin sallitaan
ja jopa suositaan sellaista, mitä ei sallita muitten
sairauksien kohdalla eikä myöskään kai poliisin
yleisissä ohjeissa.
Sitä, että mies osasi hyvin huonosti suomea, en
ole huomannut kenenkään pohtivan.
”Se voi konkretisoitua minä
päivänä vain”, Sairashuone Nro 6
Ja juuri tätä konkretisoitumista – johon poliisijohtaja viittaa – minä päivänä tahansa Anton Tshehov
kuvaa taitavasti laajassa novellissaan Sairashuone Nro 6.
Vaikka Tshehovin novelli lienee lähes kaikille
mielenterveystyön alueella ja varsinkin tarkkoja
psykiatrisia diagnooseja tekeville tuttu, kertaan
tässä novellin keskeistä sisältöä.
Sairaalassa – joka on monella tavalla kurja – oli ainoastaan viisi potilasta ja vartija. Yksi
potilaista, Ivan Dmiritsh, luki ennen sairaalaan
joutumistaan paljon kaikenlaista, aina makuuasennossa. Eräänä päivänä häntä vastaan tuli
syrjäkadulla kaksi kahlehdittua vankia ja heidän
vartijansa. Vaikka hän oli aikaisemmin säälinyt
näkemiään vankeja, hänestä alkoi nyt kummallisella tavalla tuntua, että hänetkin voitaisiin panna
kahleisiin ja viedä samalla tavalla kuraista tietä
vankilaan. Hän ei tuntenut koskaan syyllistyneensä mihinkään “Mutta saattaahan vallan helposti
tehdä rikoksen sattumalta, tahtomattaan”, Ivan
aprikoi. “Ja oikeusvirhe on nykyisessä oikeuslaitoksessa hyvin mahdollinen eikä siinä ole mitään
merkillistä.” Lopulta hänet otettiin kiinni ja laitettiin
mielisairaalaan, sairashuoneeseen Nro 6.
Mutta sitten kävi niin, että uusi lääkäri Andrei
Jefimytsh Ragin alkoi käydä sairashuoneella, toisin
kuin aikaisemmat lääkärit, ja kiinnostui erityisesi
Ivan Drmirtithistä. Tämä herätti epäluuloja lääkärin ystävissä. Kukaan ei voinut käsittää, miksi hän
kävi siellä, mistä keskusteli, ja minkä tähden hän
ei kirjoittanut lääkereseptejä. Syvälliset keskustelut
potilaan kanssa kulminoituivat oikeastaan seuraavaan keskusteluun:
• Minkä takia pidätte minua täällä?
• Sen takia, että olette sairas.
• Niin, sairas. Mutta käveleehän kymmeniä ja
satoja mielisairaita vapaalla jalalla, sillä teidän oppimattomuutenne ei pysty erottamaan
heitä terveistä.
Lopultahan tämä potilaasta kiinnostuminen johti
siihen ymmärrettävään lopputulokseen, että itse
lääkäri todettiin mielisairaaksi, ja hänet suljettiin
sairashuoneeseen potilaaksi, vaikka hän yritti vakuuttaa, että oli tapahtunut väärinkäsitys. Yhtäkkiä
hänelle välähti sietämätön ajatus, että aivan samanlaista epäoikeudenmukaisuutta olivat muut
potilaat joutuneet kokemaan silloin, kun hän oli
lääkärinä, mutta hän ei ollut tietänyt tai ei ollut
tahtonut tietää sitä.
Hän kuoli tämän oivallettuaan.
Tätä voi tietysti pitää kuvauksena vanhan Venäjän mielisairaalalaitoksen surkeasta tilasta.
Mutta ennen kaikkea se on terävä kuvaus siitä,
miten yhteisö määrittelee mielenterveyshäiriön
vallankäytön välineeksi, myös siten, että aikaisempi vallankäyttäjä huomaa sen vasta sitten, kun on
itse joutunut sen kohteeksi.
”Heitä on kadulla valtava
määrä”, Machado de Assisin
Mielitautilääkäri
Hieman toisesta, hyvin paradoksaalisesta, mutta
samalla tutusta näkökulmasta, mutta ehkä vielä
monipuolisemmin samaa leimaamista on kuvannut brasilialainen kirjailija Machado de Assis
(1839–1908) novellissaan Mielitautilääkäri.
53
Perheterapia 1/2015
Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie?
Kerron tarinan kulun pääpiirteissään.
Itaguaín kylässä oli merkittävä, hyvin oppinut
lääkäri Simão Bacamarte. Eräänä päivänä hän
lausui kylän apteekkarille: “Sielun terveyden vaaliminen on arvokkain toimi, johon lääkäri voi ryhtyä.”
Niinpä hän ehdotti rakennettavaksi sairaalarakennusta mielisairaitten sulkemiseksi sinne ja
hoitamiseksi siellä. Näin tapahtui pienen vastustelun jälkeen, ja rakennus nimettiin Vihreäksi Taloksi.
Bacamarte alkoi lähettää hulluja virtanaan. Eräskin maalaismaisen karkea nuori mies oli alkanut
lounaan jälkeen pitää puheita, jotka olivat täynnä
viittauksia Ciceroon ja muihin antiikin merkkihenkilöihin. Sairaalaan lähettämistä ihmetteleville
mielitautilääkäri vastasi tämän olevan meille psykiatreille jokapäiväistä: “Ei ole mahdotonta”, lääkäri sanoi, “että löydämme tähän häiriöön puhtaasti tieteellisen selityksen.”
Mielitautilääkäri alkoi luoda laajaa luokittelujärjestelmää potilaistaan. Hän ei jättänyt kiveäkään
kääntämättä tutkiessaan potilaitten oireita, taustaa, toimia, tapoja, kaikkea mahdollista. Joka päivä
hän teki uusia kiinnostavia havaintoja ja löytöjä.
Hän päätyi nopeasti siihen, että hulluutta on totuttu
pitämään vain pikku saarena järjen valtameressä,
kun kyseessä saattaa sittenkin olla manner.
Satulaseppä Mateus oli rakennuttanut itselleen komean talon; hän ihaili luomustaan. Tohtori
Bacamarte teki nopeasti taudinmäärityksen: kyse
oli pakkomielteestä kiviin ja kivirakenteisiin: satulaseppä vietiin hoitoon Vihreään Taloon.
Martim Brio piti tohtorin vaimolle imartelevan
puheen ja tunnusti pitävänsä ylevistä ideoista.
“Poika raukka”, ajatteli mielitautilääkäri. ”Kyse on
jonkinasteisesta häiriöstä aivoissa.” Hänet passitettiin sairaalaan. Kaikki tasapainottomuus oli
hulluutta, joka vaati sairaalahoitoa. Lopulta hän
huomasi myös oman vaimonsa sairastuneen tuhlarintautiin, tämä kun ei osannut valita kahden
kaulakorun välillä – siis hoitoon.
Vähitellen tohtori oli löytänyt yhä uudenlaisia ja
uudenlaisia mielenterveyshäiriöitä, ja lopulta kolme neljäsosaa kyläläisistä oli Vihreässä Talossa.
Kertomus alkaa muistuttaa viimeisintä diagnoosiluetteloa, DSM V:ttä; siinähän kiukuttelusta
tehdään sairaus nimeltä “Disruptive Mood Dysregulation Disorder”.
Tässä ei kuitenkaan ollut kaikki – vaikka sekin
olisi riittänyt.
Eräänä päivänä tohtori vapautti yllättäen kaikPerheterapia 1/2015
ki potilaat. Hän oli pohtinut tilannetta ja alkanut
arvioida uudelleen teoriaansa, jonka mukaan hulluudeksi voidaan määritellä kaikki tapaukset, joissa
mielen toimintojen tasapaino ei ole täydellinen.
Neljä viidesosaa kylän asukkaista oli toimitettu laitokseen. Nyt mielitautilääkärimme oli tullut toiseen
tulokseen: normaaliksi, terveeksi ja esimerkilliseksi oli asetettava mielen toimintojen kaikkinainen
epätasapaino, ja hoitoon oli otettava kaikki sellai
set, joissa tuo tasapainoa herkeämättä säilyy.
Kun apteekkari suuttui raivoisasti mielitautilääkärille ja kulki kadulla suu vaahdoten ja uhkasi repiä
lääkäriltä korvat, muuan kyläläinen kiiruhti varoittamaan lääkäriä. Lääkäri kiitti, mutta diagnosoi nopeasti tapauksen laadun: varoituksen antaneen kyläläisen hyväuskoisuus, ystävällisyys ja jalomielisyys
viittasivat vakavasti tasapainoisuuteen, ja hänet
määrättiin mielisairaalaan. Näin kävi varsin monille
kyläläisille, joista löydettiin tasapainoisuutta.
Hoitokeinojen suhteen tohtori Bacamarte
oli kekseliäs ja tehokas potilaitten terveitten ja
tasapainoisten ominaisuuksien kääntämisessä
epätasapainoon, siis terveyteen. Eräskin kaupunginvaltuutettu, jota tasapainoinen harkintakyky ja
oikeudentunto oli sitkeästi vaivannut, parani, kun
hänet neuvottiin keplottelemaan itselleen epäselvä testamentti, epätasapaino, siis terveys, palasi
heti, eikä hän enää tarvinnut hoitoa. Tosin neuvoja
todettiin mielisairaaksi, koska hän oli tasapainoisen ystävällisesti neuvonut parannuskeinon.
Bacamarte onnistui tällä tavalla parantamaan
tasapainottomiksi kaikki potilaat, jotka oli alun perin
diagnosoinut tasapainoisiksi. Kunnes kaiken tämän
jälkeen mielitautilääkäri tunnisti itsessään, edellä
kuvatun toimintansa perusteella, täydellisen älyn
ja hengen tasapainon, ja lisäksi vaatimattomuuden. Hän laski päänsä alas ja tunsi samanaikaisesti
surua ja iloa, enemmän iloa: hänessä ruumiillistui
teoria ja itsetuntemus, hän oli tasapainoinen, siis
sairas. Hän käveli itse Vihreään Taloon, jossa oli
ainoana potilaana itsensä hoidossa, mutta ei onnistunut hoitamaan itseään epätasapainoon, siis
terveeksi, vaan kuoli seitsemäntoista kuukauden
kuluttua, ja haudattiin juhlallisin menoin.
”Hän on psykoottinen, hän ei
ole psykoottinen”: Breivik
Viime aikojen pelottava esimerkki luokittelun seu-
54
Esseitä perheterapiasta – Kuka on kenen Charlie?
rauksista ovat norjalaisen joukkomurhaaja Andres Breivikin oikeuspsykiatriset tutkimukset. Kuten
muistetaan, ensimmäinen tutkimus päätyi skitsofrenia-diagnoosiin.
Ensimmäisen lausunnon sorvanneet psykiatrit
olivat soveltaneet mekaanisen yksityiskohtaisesti
DSM IV -diagnoosiluokituksen osioita. He olivat
muun muassa “havainneet”, että Breivik oli kehittänyt skitsofreniailmiöön toisinaan kuuluvia omia
privaattisanoja, neologismeja. Todellisuudessa
sanat olivat juuri sellaisia englannin ja norjan
kielen kombinaatioita, joita norjan – ja suomen
– kielessä muodostetaan koko ajan viljalti. Myös
muut “oireet” olivat samalla tavalla mekaanisesti
kirjattuja ilman mitään näkemystä niitten normaaliulottuvuuksista.
Tutkimus muistutti elävästi edellä kuvattua de
Assisin parodiaa; tosin tässä ei ollut kyse parodiasta vaan diagnostiikan väärinkäytöstä.
Toinen oikeuspsykiatrinen tutkimus päätyi aivan erilaiseen johtopäätökseen, persoonallisuushäiriöön. Uudet tutkijat olivat hyvin perustellusti
sitä mieltä, että Breivik ei ollut psykoottinen ja siis
täysin vastuullinen teostaan. Nyt voidaan kysyä: jos
kontrolloiduissa olosuhteissa on mahdollista tehdä
diagnoosiluokittelussa näin ilmeisiä virhetulkintoja, miten paljon virhetulkintoja tehdäänkään joka
päivä sairaaloissa ja mielenterveystoimistoissa. Ja
miten leimaavaa on antaa lausunto tuntematta
ollenkaan asianomaista, kuten Oulun tapauksessa.
Dostojevskin Rikos ja rangaistus ja poliisipäällikkö
Mennään vielä murhiin.
Dostojevskin Rikos ja rangaistus tarjoaa mielenkiintoisen vertailukohdan Suomen poliisipäällikön lausahdukselle. Romaanin päähenkilö, Rodion
Romanovitsh Raskolnikov, tappaa hänkin kirveellä
kaksi ihmistä.
Raskolnikov jakaa ihmiset kahteen ryhmään,
tavallisiin ja poikkeuksellisiin, kuten mielitautilääkäri Bacamarte. On kuitenkin huomattava, ettei
tapausta tutkiva poliisin tutkintotuomari Porfiri
Petrovitsh tee niin, vaikka paljastaa murhaajan,
päinvastoin: hän kehottaa Raskolnikovia tunnustamaan tekemänsä murhat, jotta välttyisi uhkaavalta kuolemantuomiolta. Niin Raskolnikov lopulta
tekeekin ja välttyy kuolemantuomiolta.
Poliisiluutnantti Ilja Petrovitsh sanoo tunnustamaan tulleelle Raskolnikoville jotain aivan erilaista
kuin suomalainen poliisipäällikkö medialle: ”Minä
voin olla julkinen henkilö ja hoidella virkaani, mutta velvollisuuteni on samalla tuntea itseni ihmiseksi
ja kansalaiseksi, vastuunalaiseksi... inhimillisyyden
tunnetta...” Tämän viranomaisen mielessä ei ole
ensimmäisenä leimaaminen eikä diagnosoiminen,
sen paremmin tasapainottomien kuin tasapainoistenkaan.
Psykiatrian ylilääkäri Markku
Erosen viisas lausunto
Turun Sanomissa 17.1.2015 Vaasan valtion mielisairaalan johtava lääkäri Markku Eronen reagoi
viisaasti poliisiylijohtajan lausuntoon: ”Tämä on
ihan puuta heinää. Nyt leimautuu aika pahasti
ryhmä, joka muutenkin on varsin heikoilla ja tarvitsee apua. Psyykkisesti sairaat ovat enemmän
vaaraksi itselleen kuin muille, ja he joutuvat useammin itse uhriksi.” Todettakoon vielä uudelleen:
tappajan mielenterveyden häiriöstä ei ollut mitään näyttöä. Näyttöä on yhden ihmisryhmän leimaamisesta.
Tässä ympäristössä eivät tuoksu vastapaistetut
kroissantit.
Kirjallisuutta
American Psychiatric Association (2013). Diagnostic and
Statistical Manual of Mental Disorders (fifth ed.). Arlington, VA; American Psychiatric Publishing.
de Assis, Machado (1882, suom. 2014). Mielitautilääkäri.
Teoksessa Kuolematon ja muita novelleja. Turku: Kustannusosakeyhtiö Sammakko.
Dostojevski, F.M. (1866, suom. 1958). Rikos ja rangaistus.
Porvoo: WSOY.
Ogien, R.(2011). L’influence de l’odeur des croissants sur la
bonté humaine. Éditions Grasset & Fasquelle.
Tshehov, A.P. (1892, suom. 1957) Sairashuone No 6. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike: Petroskoi.v
55
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
Hannu Räty
Kirja-arvostelu:
Rakkaalla lapsella
on monta nimeä
Ojanen, Eero. Lapsen filosofia. Kirjapaja: Helsinki 2014, 144 sivua.
Hannu Räty, professori, Itä-Suomen yliopisto, [email protected]
Aika ajoin kiistellään sopivasta koulun aloittamisiästä. Vastakkain on usein kaksi näkemystä:
nähdäänkö koulun aloittaminen lapsuuden menetyksenä vai aikuisuuden alkuna kohden itsenäistä, täysivaltaista ja kilpailukykyistä kansalaisuutta. Samalla määritellään lasta ja lapsuutta
suhteessa aikuisuuteen, kouluun ja yhteiskuntaan
ja niiden arvoihin ja intresseihin. Näissä suhteissa
lapsi saa vaihtelevia merkityksiä.
”Lapsi on nimenomaan suhdekäsite”, sanoo
Eero Ojanen kirjassaan Lapsuuden filosofia, ja
kysyy ”mistä puhun, kun puhun lapsesta”. Lapsi on
tärkeä ja monimerkityksellinen käsite, jota voidaan
lähestyä useista näkökulmista käsin, loputtomasti,
sillä ”lapsi on aina jotain muuta”. Kirjoittaja valitsee oman painotuksensa seuraavasti:
”Entä jos lapsi ei olekaan vain jokin erityinen,
määrätynlainen ihmisolio? Entä jos lapsi onkin
jokin asenne tai mahdollisuus, joka on meissä kaikissa. Entä jos lapsi onkin tietynlainen näkökulma
asioihin? Entä jos lapsi todellisen olennon lisäksi
on myös jonkinlainen vertauskuva. Mihin se silloin
liittyy?”
Ojanen ammentaa myyttien, uskomusten,
uskonnon, kasvatuksen ja satujen kielikuvista. Esimerkiksi: lapsi sankarina, lapsi pelastajana, lasten
suusta kuullaan totuus, lapsen usko, lapsuuden
paratiisit, lapsenkaltaisuus ja sisäinen lapsi. Jo
yksikön ja monikon ero on seurauksellinen, koska
on eri asia puhua lapsesta kuin lapsista. Edellisessä tapauksessa viittaamme vaikkapa lapsen
maailmaan, herkkään luovuuteen ja rikkaaseen
mielikuvitukseen. Siksi ”lapsi yksikössä on syvästi
individualistinen”. Lasten maailma taas tarkoittaa,
Perheterapia 1/2015
että lapset keksivät yhdessä omaa kulttuuriaan ja
toimintaansa. ”Kun lapset mekastavat kaduilla ja
pihoilla, siinä on jotain syvästi kollektiivista, myös
epämääräistä ja anarkistista.”
Kirjoittaja perustelee ajatuksen, jonka mukaan
lapsen merkitys kollektiivisessa tietoisuudessa yhdistyy ajan ongelmaan ja aikatietoisuuteen – siihen, että ihminen tietää tulevaisuuden olevan olemassa. Lapsi on ihmisen aikatietoisuuden elävä
ilmentymä. Hän luo jatkuvuuden, ”jonka ihminen
tietää olevan olemassa, mutta jota hän yksilönä
voi kokea vain rajatun ajan.” Sukupolvesta toiseen
kuvastuva jatkuvuuden ymmärtäminen on osa ihmisen syntyä.
Kirjan lopussa pohditaan sisäisen lapsen ja
sisäisen aikuisen suhdetta, väitettä lapsuuden
lopusta ja lapsuudesta erityisenä (ja poikkeuksellisena) historiallisena vaiheena. Kirjoittaja torjuu
esimerkiksi ajatuksen lapsen ja aikuisen vastakkaisuudesta, siitä, että edellinen on itsessään hienoa,
jälkimmäinen taas kaavoihin juuttumista. Onhan
lapsi jo syntyessään inhimillisen kulttuurin tekoa, ja
sen hienot ominaiset ovat kulttuuriin ominaisuuksia. Lapsuus ja aikuisuus eivät ole vastakohtaisuuksia tai yksin peräkkäisiä vaiheita, vaan ”koko
ajan yhdessä ja rinnakkain eläviä inhimillisyyden
tasoja.”
Kuten Eero Ojanen arvioi, lapsen filosofiaa
on tarkasteltu vielä vähän. Tämä sivumäärältään pieni ja kooltaankin pieni kirja(nen) täyttää
isoa aukkoa. Lapsen filosofia on sellainen, jonka
mielellään lukee siltä istumalta ja jonka ajatuksiin
mielellään palaa.
56
Kevään 2015
koulutuksia
Uutta tietoa, taitoa & osaamista
MIND-BODY BRIDGING
-KOULUTUKSET
käynnistyvät Helsingissä 14.4.2015
MBB on näyttöön perustuva, mieli-keho -yhteyttä vahvistava stressinkäsittelymenetelmä,
joka soveltuu sekä oman hyvinvoinnin vahvistamiseen että työvälineeksi ammattikäyttöön.
MBB-seminaarissa 14. - 15.4. tutustutaan
MBB:n perusteisiin ja sen käsitteisiin. Luennoitsijana Utahin yliopiston psykiatrian
professori Stanley H. Block (USA). Seminaari
toimii myös menetelmäkoulutuksen johdantona. Menetelmäkoulutus jatkuu 23. - 24.4.2015.
MBB organisaatioissa -työpaja 18. - 19.4.2015
Työpajassa tutkitaan miten MBB:n avulla
voidaan muuttaa ihmisten välisiä jännitteitä
rauhalliseksi ja harmoniseksi yhteistoiminnaksi
ryhmissä, työyhteisöissä ja organisaatioissa.
PERHEARVIOINTIMENETELMÄ
Helsingissä 24.3.2015 (3 pv)
Toimivaksi havaittu menetelmä perheiden
toimintakyvyn, voimavarojen, vahvuuksien
ja vaikeuksien arvioitiin. Menetelmä
tarjoaa konkreettisia työkaluja esimerkiksi
perhetyöhön ja terapiatyön tueksi.
LÄHISUHDEVÄKIVALLAN
INTEGROITU JA SYSTEEMINEN
HOITO
Helsinki 16.4.2015
Kliinisen psykologian tohtori, professori
Arlene Vetere (University of Surrey, UK)
luennoi lähisuhdeväkivallan systeemisestä ja
integroidusta hoitomallista.
PETER ROBER -SEMINAARI
Tulossa syksyllä 2015!
Arvostettu ja pidetty luennoitsija, psykologi,
perheterapian professori Peter Rober
(University of Leuven) saapuu jälleen Suomeen
luennoimaan.
Myös työyhteisö- ja tilauskoulutuksia
SUOMEN MIELENTERVEYSSEURAN
KOULUTUSKESKUS
Ratamestarinkatu 9,
käyntiosoite Kellosilta 4,
00520 Helsinki
p. 09 4150 3600
[email protected]
mielenterveysseura.fi/
koulutukset
Perheterapia
1/15
xxx
Muistokirjoitus:
Markku Sutela,
13.8.1955–20.12.2014
Joulun alla saimme suruviestin hyvän ystävämme
ja työtoverimme psykologi Markku Sutelan kuolemasta. Olimme jo osanneet valmistautua tähän
saatuamme puoli vuotta aiemmin tiedon parantumattomasta ja nopeasti etenevästä sairaudesta. Elimme yhdessä hyvät viimeiset kuukaudet, ja
meitä lohduttaa tieto, ettei Markun tarvinnut kärsiä kovasti loppuaikoinaan.
Markku syntyi Kemissä 1955 rautatieläisen
perheeseen. Koulun jälkeen hän opiskeli psykologiksi Jyväskylän yliopistossa. Opiskeluaikanaan
Perheterapia 1/2015
Markku oli tiiviisti mukana kemiläisten nuorten
miesten ryhmässä. Ylioppilasjuhlien aikaan hän
alkoi seurustella tulevan vaimonsa Ritvan kanssa,
ja myöhemmin heille syntyi 1983 kaksostytöt, jotka olivat Markun puheissa aina hänen elämänsä
keskiössä. Yhteisen lasketteluharrastuksen merkeissä he olivat säännöllisiä suomalaisten, ruotsalaisten ja keskieurooppalaisten rinteiden kuluttajia.
Viimeisen hiihtoretkensä Ruotsin tuntureilla Markku teki viime huhtikuussa.
Markun elämäntyössä painottui psykologin ja
58
Muistokirjoitus: Markku Sutela
perheterapeutin työn kehittäminen monin tavoin.
Ratkaisevaa oli tulo Keroputaan sairaalan työryhmään 1983 ensin siviilipalvelusta suorittamaan ja
pian vakituisena psykologina lyhyen kasvatus- ja
perheneuvolatyöjakson jälkeen. Vuosina 1983–
1986 hän suoritti perheterapiakoulutuksen. Ensisijaisesti häntä kiinnosti koko ammatillisen uransa
ajan työskentely vaikeimpien psyykkisten ongelmien kanssa perhekeskeisesti. Keroputaan sairaalan työryhmässä hän työskenteli aina viimeiseen
työpäiväänsä saakka. Välillä hän kävi antamassa
panoksensa kriisikeskuksen perustamiseen Kemissä sekä työterveydenhuollon verkosto- ja perheorientaation kehittämiseen. Lopulta hän kuitenkin
palasi Keroputaan sairaalaan, jossa hän toimi viimeiset vuodet vastaavana psykologina. Hän itse
sanoi tienneensä aina, että tämä oli se työ, mitä
hän sydämessään haluaa tehdä. Se sopi Markulle mainiosti, koska Markku oli todellinen työryhmässä työskentelijä. Yhtä hyvin asiakkaat kuin
työryhmän kollegat pääsivät nauttimaan Markun
avoimesta läsnäolosta hoitokokouksissa. Markku
oli aina hereillä ja elävässä suhteessa muihin, ja
usein juuri hän kuuli kaikkein olennaisimmat asiat.
Toinen Markun työn pääalue oli perheterapiakoulutuksen kehittäminen. Hän toimi vastuullisena
kouluttajana noin kahdessakymmenessä perheterapiakoulutuksessa. Koulutuksiin osallistujat pitivät
kovasti Markun inhimillisestä tavasta olla kouluttaja. Erityisen tärkeäksi Markulle tuli oman perhetaustan käsittelyn kehittäminen niin, että koulu-
tettavien oma lähisuhdeverkosto saattoi osallistua
työskentelyyn hyvin hienovaraisella tavalla. Markulle oli tärkeää, että oman taustan käsittelyssä ei
etsitä perheen patologisia vuorovaikutussysteemejä, vaan kerätään yhdessä ymmärrystä opiskelijan ihmissuhteiden kokonaisuudesta ja niiden
merkityksellisyydestä perheterapeutin työssä.
Markku sanoi usein tuntevansa olevansa etuoikeutettu, kun saattoi olla mukana jakamassa koulutukseen osallistuvien henkilökohtaisia tarinoita.
Tämä Markun asenne teki perhetausta jaksoista
hyvin koskettavia prosesseja. Tämä oli tärkeää
myös meille Markun läheisille kouluttajatovereille.
Markun työ tämän koulutusalueen kehittämisessä
jäi mielestämme kesken.
Viime aikoina Markku oli hyvin haluttu kouluttaja myös ulkomailla, ja häntä kutsuttiin luennoimaan useisiin Euroopan maihin, Yhdysvaltoihin ja
Australiaan.
Olemme menettäneet läheisen ystävän ja
perheterapian dialogisen työn kehittäjän. Haluamme välittää syvän osanottomme Markun vaimolle Ritvalle ja tyttärille. Haluamme jakaa oman
surumme ja toivomme, että voimme omalla työllämme jatkaa Markun hienovaraista työtä terapeuttina ja kouluttajana.
Jaakko Seikkula ja Pekka Holm,
Markun pitkäaikaisia ystäviä ja työtovereita
59
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
OHJEITA KIRJOITTAJILLE
Perheterapia-lehti on perheterapiaa ja perhe- ja
verkostokeskeistä työtä tekevien terveydenhuollon,
sosiaalihuollon, opetus- ja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön työntekijöiden ammattilehti. Lehden
lukijakunta muodostuu siis korkeasti ja laajasti
koulutetuista ammattilaisista, joista monet työskentelevät lähellä suomalaisia perheitä. Näin ollen
kirjoitukset on suunnattava moniammatilliselle
perheasiantuntijakunnalle, joka arvostaa asiakeskeistä ja yleisesti kiinnostaviin aiheisiin fokusoitua
tekstiä.
Lehti julkaisee artikkeleita käytännössä ja tutkimuksin koetelluista perheterapian ja muiden
psykoterapian suuntausten eri työmuodoista ja
terapiatyön kehittämisen kannalta kiinnostavista
uusista teoreettisista pohdinnoista. Lehdessä julkaistaan myös kirjoituksia terapiatyöhön liittyvistä
hankkeista. Lisäksi julkaistaan katsauksia, tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja,
kongressiselosteita, keskustelua ja uutisia. Lehti
on tietolähde organisaatioiden ja sosiaalisten
systeemien käyttäytymisestä ja kehittämisestä
kiinnostuneille. Lehti julkaisee myös vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita lehden aihepiiriin liittyen.
Vertaisarviointi toteutetaan kirjoittajien määrittelemästä toiveesta.
KÄSIKIRJOITUKSET
Kaikkien kirjoittajien kirjoituksen luonteesta riippumatta on noudatettava seuraavia ohjeita:
• Kirjoittaja vastaa kuvien julkaisuoikeuksien saamisesta Perheterapia-lehdelle.
• Lainausten on oltava mahdollisimman lyhyitä ja
tarkoituksenmukaisia. Pitkien tekstien napakka referointi on akateemisen kirjoittamisen ydinalueita.
• Käännä itse kaikki lainaukset ja muut vieraskieliset osiot. Vältä vieraskielisiä ilmauksia, jolleivät ne
ole todella kääntymättömiä (perheterapiaan liittyvät termit ovat pääsääntöisesti käännettävissä).
Käännösvaihtoehdoista voi kysyä suoraan lehden
toimitussihteeriltä, joka auttaa mielellään.
• Mikäli kirjoittaja viittaa tutkimuksiin, viittauksessa pitää olla viite. Viittaukset pitää luoda hyvän
akateemisen tavan mukaan. Epämääräiset viitteet antavat artikkelistakin epämääräisen kuvan.
Jos kirjoittaja haluaa antaa viitteen viitatessaan
taideteokseen, esimerkiksi romaniin, viittaamisessa on noudatettava humanistista viitekäytäntöä
(viittaus sekä alkukieliseen tekstiin että eniten käytettyyn suomennokseen). Viittauksista voi kysyä
suoraan lehden toimitussihteeriltä, joka auttaa
mielellään.
• Pitkiä ja runsaita kursivointeja on syytä välttää.
• Älä käytä minkäänlaisia muotoiluja tai tyylejä
tekstiä kirjoittaessasi.
• Kirjoittaja ilmoittaa erillisellä otsikkolehdellä nimensä, oppiarvonsa, ammattinimikkeensä, työpaikkansa, työ- ja kotiosoitteensa, puhelinnumeronsa ja sähköpostiosoitteensa.
Perheterapia 1/2015
60
Ohjeita kirjoittajille
Artikkelit
LÄHDEVIITTEET
Lehden artikkeliosastoon tarkoitetut käsikirjoitukset arvioidaan. Käsikirjoitusten tulee olla tiiviitä ja
ilmaisultaan viimeisteltyjä. Kaikkien kirjoittajien
on noudatettava seuraavia ohjeita: Niiden suositeltava laajuus on 3 000–5 000 sanaa. Käsikirjoitukset toimitetaan sähköpostin liitetiedostona
päätoimittajalle osoitteella [email protected].
Teksti kirjoitetaan 2-välikkeellä (28 riviä liuskalle) ja
molempiin reunoihin jätetään 3 cm:n marginaalit.
Vasen marginaali tasataan, oikeaa ei. Artikkelien
mukaan liitetään noin 100–200 sanan pituinen tiivistelmä sekä avainsanalista (3-5 avainsanaa).
Lähdeviitteiden merkitsemisessä noudatetaan
American Psychological Associationin antamia
ohjeita:
Muut käsikirjoitukset
Foerster, H. von (1981). Observing Systems. Seaside, CA: Intersystems Publications.
Käytetyt lähteet merkitään tekstiin ilmoittamalla
tekijä ja lähteen vuosiluku suluissa, esim. (Gergen
& Gergen 1991). Suorat sitaatit kirjoitetaan alkuperäiskielellä, jolloin ilmoitetaan myös lähteen sivunumero, esim. (Haarakangas 1989, s. 25).
Lähdeluettelossa lähteet (esimerkkinä kirja, kappale toimitetussa teoksessa, aikakauslehtiartikkeli)
ilmoitetaan aakkosjärjestyksessä seuraavasti.
Hankkeita esittelevät käsikirjoitukset ja muut käsikirjoitukset toimitetaan lehden toimitukseen sähköpostin liitetiedostoina osoitteella [email protected]. Tekstin muotoilu ja
kirjoittajatiedot kuten yllä.
Gergen, K. J. & Gergen, M. M. (1991). Toward Reflexive Methodologies. Teoksessa Steier, F. (toim.)
Research and Reflexity. Lontoo: Sage.
Haarakangas, K. (1989). Kriisiryhmä auttaa ihmisen hädässä. Mielenterveys 4, 24–28.
Aineisto tulee toimittaa seuraavan
aikataulun mukaan:
nro 1 15.1.
nro 2 15.4.
nro 3 15.8.
nro 4 4.11. mennessä.
JULKAISUOIKEUDET
Lehden julkaisija Suomen Mielenterveysseura pidättää oikeuden julkaistuihin kirjoituksiin. Oikeuksien pidättäminen koskee tieteellisesti arvioituja
artikkeleita. Kirjoitusten käyttölupia koskevissa
asioissa pyydetään kääntymään vastaavan päätoimittajan puoleen.
KUVIOT JA TAULUKOT
Jokainen kuvio ja taulukko numeroidaan ja otsikoidaan. Kuviot ja taulukot sijoitetaan kukin omalle
paperilleen, johon merkitään myös kirjoittajan
nimi sekä kirjoituksen otsikko. Käytetyt lyhenteet
tulee selventää.
61
Perheterapia 1/2015
Perheterapia 1/15
V suomalainen
perheterapiakongressi
Seinäjoella
17.-19.3. 2016
Pohjanmaan Perheterapeutit ry. ja Suomen perheterapiayhdistys ry. kutsuvat perheja psykoterapian tekijöitä, tutkijoita ja kokemusasiantuntijoita esittelemään työtään
ja tutkimuksiaan V suomalaisen perheterapiakongressiin.
Kongressin teemoina ovat
 osallisuus - oikeutta osallistua itseä koskevaan; esimerkiksi asiakkaan
osallisuutta omaan hoitoon, psykoterapeutin osallisuutta asiakkaan
kokonaishoitoon, perheterapeuttisen hoidon osallisuutta hoitotarjonnassa
 kokemuksellisuus - kuulluksi tuleminen, jokaisen oman kokemuksen
huomioiminen ja kunnioittaminen; esimerkiksi asiakkaan oman elämän
asiantuntijuuden huomioiminen ja toisaalta psykoterapeutin ammatillisen
asiantuntijuuden huomioiminen palveluiden suunnittelussa ja arvioinnissa
 vertaisuus - tasa-arvoisuus, jossa toinen ei ole toista ylempi; tasa-arvoisuus
asiakkaan ja psykoterapeutin välillä, asiakkaiden välillä, psykoterapeuttien
välillä, terapiaviitekehyksien välillä sekä psykoterapeutin ja muiden hoitoon
osallistuvien ammattilaisten välillä
Kutsumme kongressiin esityksiä, jotka voivat olla
 työpajoja (1tai 1½ h), joissa on yksi tai useampi esittäjä
 useamman esityksen teemaseminaareja (kokonaiskesto 1tai 1½ h)
 sekä vapaita esityksiä (n. 20 min.)
Esityksissä on mahdollista
asiantuntijoiden näkökulma.
ja
myös
toivottavaa
tuoda
esiin
kokemus-
Tarkemmat tiedot esityksiä koskevien ehdotusten laatimisesta on luettavissa
kongressin nettisivuilta osoitteesta www.perheterapia2016.fi. Nettisivuilla on myös
tiivistelmäpohja, johon esitysten tiivistelmät pyydetään ystävällisesti kirjoittamaan.
Tiivistelmäpohja on avoinna 15.8.-30.10.2015 välisenä aikana.
Tervetuloa Seinäjoelle!
Perheterapia 1/2015
Pohjanmaan Perheterapeutit ry.
Suomen Perheterapiayhdistys ry.
62
Perheterapia 1/15
PERHE-JAPARITERAPIANKOULUTTAJAKOULUTUS
-VOIMAVARAKESKEINENSUUNTAUSkevät2016-2018,ESPOO
Järjestäjät:
Kenelle:
Tavoite:
Lisätietoja:
Dialogic yhteistyössä Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksen kanssa
Psykoterapeuteille
Koulutus pyrkii tuomaan Suomeen uudenlaista asiakkaiden ja asiantuntijoiden
yhteistoiminnallisuuteen perustuvaa sekä voimavaroihin suuntautuvaa työotetta. Koulutuksen tavoitteena on kehittää osallistujien (1) psykoterapeuttisia taitoja; ja (2) erityisesti taitoja toimia työnohjaajana, kouluttajana ja konsulttina;
sekä (3) kykyjä ja valmiuksia edesauttaa sosiaali- ja terveydenhuollon rakenteiden kehittämistä demokraattisempaan ja humaanimpaan suuntaan. Opiskelijat
saavat henkilökohtaisia taitoja toteuttaa dialogisuutta ja ohjata reflektiivisiä
prosesseja haastavissa asiakas- ja työnohjaustilanteissa. Oppimisen fokus on
siinä, miten dialogisesti rakennetaan ja toimitaan perheiden sekä sosiaalisten
verkostojen kanssa. Koulutus antaa valmiudet toimia perheterapiakouluttajana
sekä perheterapian työnohjaajana.
[email protected]
VOIMAVARAKESKEINENTYÖNOHJAAJAKOULUTUS
PSYKOTERAPEUTEILLE3.9.2015-2017,ESPOO
Kenelle:
Sisältö:
Lisätietoja:
Psykoterapeuteille, jotka ovat kiinnostuneita voimavarakeskeisistä lähestymistavoista ja erityisesti dialogisuudesta sekä reflektiivisistä prosesseista.
Koulutuksen tavoitteena on perehdyttää osallistujat voimavarakeskeisen työskentelyn filosofiaan, teoriaan ja käytäntöön työnohjauksessa. Koulutus antaa
monipuoliset valmiudet toimia itsenäisenä työnohjaajana. Koulutus täyttää
Suomen työnohjaajat ry:n asettamat kriteerit työnohjaajakoulutukselle.
[email protected]
VOIMAVARAKESKEINENPARITERAPIANTÄYDENNYSKOULUTUS
PERHETERAPEUTEILLE10.11.2015-16.11.2016,KUOPIO
Kenelle:
Tavoite:
Lisätietoja:
Pariterapiaa tekevät perheterapeutit ja perheneuvojat – max. 14 opiskelijaa.
Koulutuksessa perehdytään voimavarakeskeiseen pariterapiaan. Tavoitteena
on vahvistaa osanottajien kykyjä ohjata pariterapiaprosesseja. Koulutus antaa
perheterapeuteille pätevyyden toimia paripsykoterapeuttina KELAn tukemissa
ja kuntoutuksena toteutettavissa paripsykoterapioissa.
[email protected]
www.dialogic.fi
63
Perheterapia 1/2015
BA2
Itella Posti Oy
Itella Green
Perheterapia-lehti on terveyden- ja sosiaalihuollon, opetusja kasvatusalan sekä sielunhoitotyön perheterapiaa sekä
perhe- ja verkostokeskeistä työtä tekevien ammattilehti.
Lehti julkaisee artikkeleita perheterapian ja muiden
psykoterapian suuntausten eri työmuodoista.
Palstatilaa saavat myös kiinnostavat teoreettiset
pohdinnat terapiatyön kehittämiseksi.
Lisäksi julkaistaan hankekuvauksia, katsauksia,
tapausselostuksia, kirjallisuusarviointeja, haastatteluja,
kongressiselosteita ja uutisia. Lehti on tietolähde
myös sosiaalisten järjestelmien käyttäytymisestä ja
organisaatioiden kehittämisestä kiinnostuneille.
Suomen Mielenterveysseura
Koulutuskeskus
Ratamestarinkatu 9
00520 Helsinki
(09) 4150 3600
mielenterveysseura.fi