1. No category

Suomalaisena
Nepalissa
Kirsti Kormun matkassa
palatsin koulusta kastittomien kujille
Marja-Liisa Uusimäki (toim.)
Marja-Liisa Uusimäki (toim.)
Suomalaisena Nepalissa
Kirsti Kormun matkassa
palatsin koulusta kastittomien kujille
Copyright © 2015 Marja-Liisa Uusimäki
All rights reserved. Kaikki oikeudet pidätetään.
Kirja ei ole tarkoitettu myyntiin, mutta on vapaasti ladattavissa.
Kirja on luettavissa ainoastaan nettiversiona osoitteessa:
www.suomalaisenanepalissa.info
Ulkoasu ja taitto: Tmi Milart/Milla Aura-Tolonen
www.milart.fi, [email protected]
ISBN 978-952-93-5860-1
Lähetyssaarnaaja
Kirsti Kormun
(1925–2010)
muistolle
o
Sisältö
Kirstin pelto�������������������������������������������������������������������������������8
Nepalin kartta������������������������������������������������������������������ 14
1 Mahendra Bhawanin tyttökoulun kouluhoitaja
(1975–1979)
”Tätä varten minua on koulutettu”�������������������������������������15
Ensimmäinen syyslukukausi�������������������������������������������� 16
Vanhojen aniloiden siunaus��������������������������������������������� 26
Uusi lukuvuosi����������������������������������������������������������������� 32
Asuntolan arkea��������������������������������������������������������������� 35
Bishnu-opettaja��������������������������������������������������������������� 42
Koko Raamattu nepaliksi������������������������������������������������� 45
Kosketus taivaasta������������������������������������������������������������ 48
Kuunsäde������������������������������������������������������������������������� 51
Perheeni kasvaa: Pikku-ukot ja Mona����������������������������� 58
2 Koulutyö jatkuu (1980–1984)
”Parhainta elämässä on kulkea Jumalan
suunnitelmien tiet�����������������������������������������������������������65
Iloa ja ahdistusta�������������������������������������������������������������� 66
Tuntien tanssi������������������������������������������������������������������ 70
Tummien lankojen ker�������������������������������������������������� 73
Kutsumuspolkuni������������������������������������������������������������� 78
Ghoomin Dorothy����������������������������������������������������������� 82
Omaan kotiin������������������������������������������������������������������ 85
Suomalaisia vieraita��������������������������������������������������������� 90
Mahendra Bhawanin tyttökoulun 25-vuotisjuhlat����������� 94
3 Työ kouluhoitajana päättyy. Takaisin sairaalatyöhön
(1984–1987)
”Olen kokemassa sadonkorjuun iloa”���������������������������������101
Äidin kuolema��������������������������������������������������������������� 102
Kuninkaallista menoa���������������������������������������������������� 105
Tiibetiläinen Sangmu���������������������������������������������������� 110
Vuorille�������������������������������������������������������������������������� 114
Maya, invalidityttö ilman tulevaisuutta�������������������������� 119
Kuunsäteen tulikoe�������������������������������������������������������� 124
Viimeinen vuoteni Mahendra Bhawanissa�������������������� 126
Sairaalasielunhoitajaksi Patanin sairaalaan�������������������� 129
4 Tuberkuloosin ehkäisytyö Patanin kaupungin kastittomien
alueella (1988–1990)
”Lakaisijakastisten hätä jäi lähetystyöni viimeiseksi
oppiaineeksi”�������������������������������������������������������������������135
Kastittomien kujille������������������������������������������������������� 136
Katukoulu���������������������������������������������������������������������� 142
Tähti, johdata����������������������������������������������������������������� 144
Kyläkätilöitä ja perinteisiä synnytystapoja��������������������� 146
Nermit-rehtori Perhosten valtakunnasta����������������������� 151
Toinen kastittomien alue����������������������������������������������� 155
Bhutanista karkotettu nepaliperhe��������������������������������� 157
Putali, löytölapsi������������������������������������������������������������ 159
Vainottu kirkko�������������������������������������������������������������� 168
Viimeinen jouluni Nepalissa...........................................173
Poikien siivousklubi������������������������������������������������������� 177
Muutosten kevät������������������������������������������������������������ 182
5
Ensimmäiset eläkevuodet Kotkassa (1990–1993)
”Tyttäreni, työsi on nyt tehty”������������������������������������������� 187
Vielä kerran Nepaliin����������������������������������������������������� 188
Sanun häät��������������������������������������������������������������������� 197
Loppusana����������������������������������������������������������������������������� 200
Lähteitä�������������������������������������������������������������������������������� 206
Nepalissa 1963–1990 työskennelleet Suomen
Vapaakirkon lähetit��������������������������������������������������������������� 208
Kirstin pelto
Lähettitoverini Tuovi [Kivelä] oli nähnyt minusta unta. Hän seisoi erään
pellon edessä, kun hänen luokseen tuli Olento, osoitti peltoa ja sanoi: ”Tuo on
Kirstin pelto.” Tuovi jäi katsomaan ja huomasi myös minut siellä touhuamassa. Seuraavaksi sama Olento tuli luokseni ja kysyi lempeästi:
– Kirsti, mitä sinulla on kädessäsi?
Näytin hänelle sirppiäni.
– Kirsti, mitä sillä teet?
– Tottahan pellolla sirppiä tarvitaan!
Silloin Olento osoitti peltopalstaani ja jatkoi:
– Katsohan tätä peltoasi. Näetkö, miten paljon siinä on vielä kiviä. Kuinka
voisit leikata täältä? Ensin kivet täytyy raivata pois, sen jälkeen muokata
maa. Sitten tulee kylvön aika, sen jälkeen kasvun vuoro ja elonkorjuun riemu.
Kaikki tämä vie aikaa. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Kirsti, mikä on tärkeintä
Jumalan valtakunnan työssä?
– Tottahan se on leikkaaminen.
– Lapseni, ei se ole leikkaaminen, ei kylväminen, ei myöskään kivien
raivaaminen. Tärkeintä on Jumalan siunaus.
(Kirsti Kormun kirjoituksesta Suomen Viikkolehteen 1.3.1972.)
8
T
ämä on kertomus Kirstistä ja hänen pellostaan. Se sijaitsee kaukana Nepalissa, Himalajan kainalossa, vaivalloisen matkan takana. Sielläkin on Jumalan viljelysmaa, jossa vainiot ovat vaalenneet leikattaviksi. Myös sinne,
maailman ääriin, Jeesus käskee rukoilla työntekijöitä. Yksi on kylväjä, toinen on
kastelija, kolmas leikkaaja. Mutta kasvun antaa Herra.
Tämä on kertomus kutsusta lähteä valtaamaan uutta maata. Ennen kuin maa
voidaan valloittaa, sen täytyy avautua. Siihen on tarvittu yli sukupolvien jatkuvaa
hellittämätöntä esirukousta. Jo vuodesta 1895 lähtien Herra istutti ensimmäiset suomalaiset Vapaan Allianssilähetyksen työntekijät Himalajan rinteille raivaamaan kiviä pakanuuden pellosta. Heidän sydämensä paloi Tiibetin suljetun
vuoristokansan voittamiseksi Herralle. He asettuivat lähelle rajaa Darjeelingin
alueelle, Sikkimiin ja Baksaduariin. Vuosikymmenet he katselivat heille uskotulta peltomaalta myös Nepalin suuntaan ja rukoilivat: ”Oi Herra, kuule pyyntömme, avaa pelastuksen ovi gurkhalaisille.” Samaan rukoukseen yhtyivät uskovat
9
kautta maailman. Yhteisestä sopimuksesta Nepalia piiritettiin rukouksin samalla
tavalla kuin Joosuan aikana Jerikoa, jotta evankeliumin leviämistä estävät muurit
murtuisivat.
Tämä on kertomus muutoksesta. Lopulta Jerikon muurit sortuivat: vuonna 1951 tiukasti säännelty Nepalin keskiaikainen hindukuningaskunta avautui
muulle maailmalle ja alkoi hapuillen etsiä omaa polkuaan kohti demokraattista
yhteiskuntaa. Kolme vuotta myöhemmin lähetystyö tuli mahdolliseksi. Sitä varten perustettiin lähetyshistoriassa kokonaan uudenlainen lähetysjärjestö, Nepalin Yhdistynyt Lähetys, jossa toteutuu yhteiskristillinen lähetysnäky. Eri puolilta
maailmaa, eri kirkkokunnista ja uskonsuunnista, tultiin yhdessä palvelemaan Nepalin kansaa Kristuksen rakkauden hengessä ja siten voittamaan sieluja Jumalan
valtakuntaan.
Tämä on kertomus lähettäjistä – seurakunnasta, joka rukoillen ja taloudellisesti tukien hoitaa yhteistä asiaa. Lähetystyö on aina tiimityötä. Ei olisi lähtijää,
ellei ole ensin lähettäjää. Tehtävä ja vastuu on yhteinen. Vuonna 1963 Suomen
Vapaakirkko vastasi ensimmäisenä Suomessa Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen
kutsuun tulla palvelemaan Nepalin kansaa.
Aluksi lähti kaksi naista, Kirsti Kormu ja Laina Vaismaa. Muutaman vuoden
kuluttua tuli uusia työntekijöitä. Tämä on kertomus Jumalan johdatuksesta ja
kutsumuksen voimasta.
Kaksikymmentä seitsemän vuotta Kirsti uurasti pellollaan. Hän sai nähdä,
miten kova maa pehmeni kylvöä varten, miten jyvä nousi taimelle ja kasvoi varren. Hän sai käyttää myös sirppiä lyhteiden tekemiseen. Hän sai nähdä nisunjyvän kuolemisen ihmeen ja satakertaisen sadon. Hän näki Jumalan siunauksen
salaisuuden ja voiman.
Vielä kun Kirstin elämässä illan varjot jo pitenivät, hän kantoi sydämessään
kaukaista peltoaan. Nyt siellä olivat toiset työssä. Mutta hän tiesi esirukouksen
voiman. Hän eli uusien sukupolvien vaiheissa ja siunasi kutsumuspeltoaan – elämänsä loppuun saakka.
Ennen muuta tämä on kertomus Jumalan rakkaudesta ja uskollisuudesta.
10
11
Suomen Vapaakirkon ensimmäiset Nepalin-lähetit Kirsti Kormu (vas.) ja Laina Vaismaa
(oik.). Ennen lähtöään he kiersivät Suomen vapaaseurakunnat kertomassa uudesta
Himalajan kentästä.
Kirsti erotettiin lähetystyöhön Kotkan Vapaakirkossa. Vasemmalla Suomen Vapaakirkon
hallitus.
12
Laina ja Kirsti Kathmandussa huhtikuussa 1963. He seisovat Swayambhunathin
temppelivuorella sijaitsevan valkoisen buddhalaisen stupan tasanteella. Se on kuuluisa
kaikennäkevästä katseestaan. Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluva temppeli vaurioitui
pahoin Nepalia kohdanneessa maanjäristyksessä huhtikuussa 2015.
Laina Vaismaa kuvasi ensivaikutelmiaan uudesta lähetyskentästä Suomen Viikkolehden
lukijoille: ”Kaikesta päätellen ovat nepalit hyvin uskonnollista kansaa. Joka käänteessä on
jumalankuva portinpielessä, ja suurten, kuuluisien temppeleitten katot kohoavat tiheässä kuin
Tampereen tehtaantornit. Emme ole poistuneet kertaakaan asunnostamme näkemättä jossakin
nurkassa jumalankuvan edessä uhraavaa ihmisryhmää.”
Ensimmäiseksi lähetit opiskelivat nepalin kieltä neljä kuukautta. Sen jälkeen Kirsti
aloitti työnsä pääkaupungissa Santa Bhawanin sairaalan lastenosastolla. Opetustehtäviin
suuntautuvana Laina joutui suorittamaan laajemman kielikurssin. Marraskuussa Kirsti pääsi
saattamaan Lainaa hänen tulevaan työkohteeseensa Gurkhan Amp-Pipaliin. Ensin he lensivät
Pokharaan ja sen jälkeen patikoivat kantajien kanssa vielä neljä päivää, ennen kuin olivat
perillä.
Laina aloitti työnsä keskikoulun englannin ja maantiedon opettajana. Kotimaan loman
jälkeen 1966 hän siirtyi Jaubaariin lukion englannin opettajaksi.
13
Nepalin kartta
Annapurna
© Copyright Päivä Osakeyhtiö
14
15
Kathmandun laakso (2015). (Kuva: Chris Pekka Wilde)
1. LUKU
Mahendra Bhawanin
tyttökoulun kouluhoitaja
(1975–1979)
”Tätä varten minua
on koulutettu”
Ensimmäinen syyslukukausi Mahendra Bhawanin
tyttökoulussa
S
eisoin matkatavaroineni Nepalin pääkaupungin, Kathmandun ydinkeskustassa sijaitsevan Mahendra Bhawanin tyttökoulun lukitun portin edessä.
Varsinainen koulurakennus jäi katseilta piiloon korkean punatiilisen muurin suojaan. Taksi oli tuonut minut lentokentältä suoraan uuteen työpaikkaani.
Katselin uteliaana eriväristen kivimuurien reunustamaa tulevaa kotikatuani, joka
uinui syyskuisen keskipäivän väreilevässä kuumuudessa. Kaupunkikuvaa hallitseva Himalajan vuorijono oli piilossa pilviverhon takana, sillä sadeaika jatkui vielä.
Olin jälleen uuden edessä.
Olin tullut lähetystyöhön Nepaliin kaksitoista vuotta aikaisemmin, vuonna
1963. Kolmas työkauteni Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen (United Mission to
Nepal) palveluksessa oli ollut yhtä muutosta, vaikka olin ehtinyt olla maassa vasta
reilun vuoden. Vastoin aikaisempia suunnitelmia työpaikakseni määrättiin lähelle
pääkaupunkia Chapagaoniin juuri valmistunut aliravitsemuksesta kärsivien lasten
kuntoutuskeskus, joka oli ilman hoitajaa. Työ oli henkisesti raskasta, joten olin helpottunut saadessani tietää, että pääsen uuteen työhön, oppilasasuntolan hoitajaksi Mahendra Bhawanin tyttökouluun. Sain vielä kuukauden ylimääräisen loman
Suomen kesään, sillä edeltäjäni lähtö viivästyi. Minulle matka tuli tarpeeseen: olin
todella uupunut, aivan kuin takanani olisi ollut viiden vuoden työkausi.
Ajatukseni keskeytyivät koulun välituntikellon soittoon. Hetken kuluttua
muurin takaa alkoi kantautua iloista puheensorinaa tyttökoululaisten purkautuessa luokkahuoneistaan koulun pihalle. Kävelin portille ja tervehdin koulun
portinvartijaa:
– Namaste, baai!
Kerroin olevani uusi kouluhoitaja. Mies avasi takorautaisen portin ja toivotti
minut hymyillen tervetulleeksi. Astuin avaralle pihamaalle portinvartijan keräillessä matkatavaroitani.
Koulu sijaitsi pihan vastakkaisella puolella. Se oli yksinkertainen, valkoiseksi
rapattu kolmikerroksinen kivitalo, jonka ikkunoiden koristeelliset tummanruskeat puupuitteet ja parvekkeet kertoivat newarien, Kathmandun laakson alkuperäisasukkaiden kirvesmiestaidoista. Tiesin, että talo oli entinen palatsi, joka oli
kuulunut Nepalia aikaisemmin hallinneelle ruhtinassuvulle. Kiinnitin huomiota
rakennuksen edessä kohoavaan kookkaaseen ja tiheäoksaiseen mäntyyn, joka
vartijan tavoin hallitsi koulun pihapiiriä.
Pihalla kävi aikamoinen kuhina. Pienimmät tytöt leikkivät tai juoksivat ympäriinsä, varttuneemmat puolestaan seisoivat pienissä ryhmissä keskustelemassa.
17
Kaikilla oli yllään nepalilaiseen tapaan yhdenmukainen valkoinen kouluasu. Koulutyö oli ehtinyt jo käynnistyä elokuussa pidetyn kahden lomaviikon jälkeen. Kulkiessamme pihan poikki sain monia ystävällisiä katseita. Portinvartija vei minut
suoraan opettajainhuoneeseen. Tapasin koulun rehtorin Martha Mukhyan ja muita opettajia. Nautimme yhdessä lounasta ja sen jälkeen minut saatettiin asuntooni.
Seuraavana päivänä rehtori lupasi esitellä taloa ja kertoa tarkemmin työtehtävistäni.
o
Asuntoni sijaitsi rakennuksen toisessa kerroksessa. Sen yhteydessä käytävän
päässä sijaitsivat kouluhoitajan työtilat: työhuone ja kaksi neljän hengen potilashuonetta. Käytössäni oli pieni poliklinikka, jossa oli hyvät tilat lääkevarastolle ja instrumenteille. Klinikka oli auki aamuyhdeksästä ja illalla aterian jälkeen
kuudesta seitsemään. Lisäksi päivystin. Kouluterveydenhoidon lisäksi tehtäviini
kuului asuntolan opiskelijoiden vapaa-ajan ohjaus.
Kouluun tullessani opiskelijoita oli reilut viisisataa. Esikoululaiset olivat
5–7-vuotiaita ja lukion viimeisen, kymmenennen luokan opiskelijat 16–17-vuotiaita. Osa Mahendra Bhawanin oppilaista tuli pääkaupungista ja sen lähiympäristöstä, osa kauempaa vuorilta, pääasiassa Nepalin länsi- ja itäosista. Tytöt olivat
kuin läpileikkaus Nepalin yhteiskunnasta; he edustivat eri kasteja ja etnisiä ryhmiä. Oli hinduja ja buddhalaisia, joitakin kristittyjä mahtui joukkoon. Muutama
tyttö oli tullut maan rajojen ulkopuolelta, Intiasta ja Tiibetistä saakka. Asuntolaan oli sijoitettu satakolmekymmentäviisi tyttöä.
Viimeisen luokan opiskelijoilla oli vuoden vaihteessa edessään ylioppilaskirjoitukset, joten he asuivat erillään kahdessa pitkänmallisessa ullakkohuoneessa.
Kaksikymmentä opiskelijaa käsittävälle ylioppilasluokalle haluttiin taata lukurauha, sillä koulun käytävillä kuului liikettä ja ääntä aina siihen saakka, kunnes
illan pakollinen hiljaisuus alkoi.
Ennen työn alkamista ehdin järjestää uuden asuntoni. Entinen apulaiseni
Karan oli halukas jatkamaan palveluksessani, mikä oli minulle suuri helpotus.
Tunsimme toisemme jo Bungmatin ja Chapagaonin ajoilta. Karan sai työmatkojaan varten polkupyörän, jolla hän viiletti kotikylästään Thechosta Kathmanduun
puolessa tunnissa.
Asuntooni kuului pieni makuuhuone ja kookas kulmahuone, jota käytettiin
myös talon yhteisenä olohuoneena. Siellä pidettiin esimerkiksi koulun johtokunnan kokoukset. Sisustin huoneen yhdistetyksi olo- ja ruokailuhuoneeksi. Toiselle
puolelle huonetta jäivät ruokapöytä ja tuolit, joiden takaa johti ovi kookkaalle
parvekkeelle. Sieltä avautui ihastuttava näköala. Olohuoneen vastakkaisella puolella kohosi muhkeita pylväitä. Niiden kolkkoutta lievittämään levitin lattialle
lämminväriset kašmirmattoni. Syvennyksen ikkuna sai suomalaiset verhot.
18
Makuuhuoneeseeni mahtuivat vuode, tuoli, vaate- ja hyllykaappi sekä piironki. Huoneen ikkuna oli palatsille tyypillisessä holvimaisessa syvennyksessä. Ikkunan peitti sama tiheäoksainen mänty, jota olin jo tulopäivänä ihastellut. Päivänvalo ei koskaan päässyt huoneeseen, vaan jouduin pitämään aina valoja. Kattoa
peitti tummanruskea pitsikuvioinen puupaneeli. Olohuoneen vieressä oli pieni
keittiönurkkaus ja siitä seuraavan oven takana WC ja kylpyhuone.
o
Pääsin heti mukaan talon kiireiseen sykkeeseen, sillä ensimmäisenä työpäivänäni alkoi koulun kymmenen päivää kestävä tenttikausi. Se olikin minulle uusi ja
yllättävä kokemus, sillä sen aikana viisi, kuusi tyttöä tuon tuosta pyörtyili. Ei se
varmaan ollut todellista pyörtymistä, mutta jonkinlaista paniikkia kuitenkin. He
olivat lukiolaisia, kahdeksas - ja yhdeksäsluokkalaisia, joita koulun nuorimmat
kantoivat luokseni klinikalle. Näky oli aika koominen: mieleeni tulivat muurahaiset, jotka olivat raahaamassa suurta puunkuorta.
Viimeinen tenttipäivä oli perjantai. Kokeiden päätyttyä lähetin kaupungissa
asuvia opiskelijoita viikonlopuksi kotiin ja soitin omaisille, että he toimittavat
pyörtyilevät tyttärensä lääkäriin. Seuraavalla viikolla muutamat palasivat virkeinä
kouluun, mutta jotkut joutuivat parin viikon lomalle. Tenttikauden jälkeen koulun elämä taas palautui entiselleen.
Tuloni jälkeen asuntolan nuorimmat, viisivuotiaat, tulivat jonottamaan iltavastaanotolle ilman varsinaista syytä ja hidastivat apua tarvitsevien pääsyä vastaanotolle. Päätin aloittaa pienimpien kanssa leikkituokion heti koulutuntien
jälkeen. Sen koommin heitä ei enää iltajonossa näkynyt! Ilmeisesti heillä oli ollut
tarve tavata minut ja siksi tulivat. Kun kysyin eräältä pieneltä tytöltä, jolla oli
kerrassaan hurmaavat pyöreät kasvot, mikä oli hätänä, hän vastasi:
– Kenkä on sairas.
Katselin tyttöä ihmeissäni, mutta hän osoitti vakavana kengästä irronnutta
remmiä.
o
Hupi-koirani oli ollut lomani ajan suomalaisen työtoverini, sairaanhoitaja EevaLiisa Moilasen hoivissa Anandabanin leprasairaalassa, joka sijaitsee noin kahdentoista kilometrin päässä Kathmandusta. Eeva-Liisa toimi Nepalissa 1976–1977
Kansainvälisen Lepralähetyksen lähettinä. Järjestö oli Yhdistyneen Lähetyksen
ulkojäsen. Minulla oli Anandabanissa monta lepraa sairastaa ystävää.
Olin saanut Hupin, tiibetiläisen apson, lahjaksi isäntäväeltäni Bungmatissa.
Koira oli aluksi kouluympäristössä aivan ymmällään; talossa oli jo ovia niin suun19
Ylh. Mahendra Bhawanin
tyttökoulu on entinen Ranasuvun palatsi.
Oik. Ekaluokkalaisia
pikkupöytiensä ääressä istumassa.
Kolmannella luokalla päästiin
oikeaan pulpettiin.
nattoman paljon, ettei se oikein tiennyt, minne menisi, ja eksyi tuon tuostakin.
Hädissään se vikisi käytävillä ja rapsutti vuoron perään jokaista ovea. Koulun
piha oli Hupille vielä suuremman hämmennyksen aihe: jos joka nurkan halusi
tutkia, talon vahtiminen veisi yötä päivää. Ensimmäiset päivät Hupi vaelsikin
kuuliaisesti kintereilläni.
Totuttuaan kouluympäristöön Hupi viihtyi hyvin, koska se rakasti lapsia. Myös
tytöt iloitsivat koirasta. Joskus Hupi saattoi yllättäen ilmestyä ensimmäisen luokan
oppitunnille, joka pidettiin juhlasalissa. Sinne oli sijoitettu kaksi luokkaa, molemmissa oli yli 60 oppilasta. Opettajat seisoivat salin kummassakin päädyssä, ja oppilaat istuivat kaislamatoilla pienten pöytiensä ääressä katse omaan opettajaan päin.
Tytöt kertoivat, että Hupi istui hiljaa paikallaan ja kuunteli, kun opettaja puhui.
Hupi osallistui usein asuntolan aamuhartauteen. Kun kaikki tytöt olivat ko20
koontuneet juhlasaliin ja hiljaisuus laskeutunut hälisevään tyttöparveen, alkoi
kuulua tuttua rapinaa Hupin kiiruhtaessa paikalle viimeisenä ja käpertyessä jalkojeni juureen. Lauma oli koossa ja tilaisuus saattoi alkaa.
Lokakuussa Nepalissa vietetään dasaita, hindujen kymmenpäiväistä suurta
juhlaa, jolloin kaikki koulut ja virastot on suljettu. Silloin kaupungissa ja sen
lähiympäristössä asuvat oppilaat menivät loman ajaksi kotiin, mutta kauempaa
tulevat joutuivat jäämään koululle. Yleensä heitä oli parikymmentä. Siksi ajaksi
tytöt muuttivat asumaan saman käytävän varrelle. Loma-aikana teimme retkiä
tai jotain muuta tavallisuudesta poikkeavaa. Vietimme yhdessä myös Hupin
viisivuotispäivät. Ostin vierailleni kaupasta parasta, mitä he tiesivät: makeisia ja
valkoista ranskanleipää. Teimme Hupille hauskan kortin ja ojensimme vielä lahjankin, Suomesta ostamani tekoluun.
o
Koulutyö oli minulle jatkuva kiitoksenaihe. En lakannut ihmettelemästä Jumalan johdatusta elämässäni. Vaikka elin pääkaupungin vilinässä, kaukana luonnosta ja raittiista ilmasta, nautin työstäni koulutyttöjen parissa. Koin olevani omalla
paikallani: tätä varten minua oli koulutettu.
Chapagaonin jälkeen koulumaailma tuntui minusta hengen ja sielun levolta.
Nepalin naisen arki on kätketty kyyneliin. Chapagaonissa olin kohdannut nepalinaisen ja -lapsen elämän koko ankaruuden.1 Juuri heidän auttamisensa oli
minulle tärkeätä. Surin tapaamieni äitien kohtaloa. He olivat lukutaidottomia,
monella tavalla alistettuja nuoria naisia, joiden äidinrakkaus niin monesti lannistettiin kansanparantajien ankarien neuvojen ja sääntöjen vuoksi. Liian usein
lasten huono kunto johtui yksinkertaisesti tietämättömyydestä ja taikauskosta.
Pelko hallitsi naisten elämää. Siksi iloitsin saadessani nyt nähdä nuoren polven
kehittyvän ja oppivan. Lukutaidon myötä parempi tulevaisuus oli koittamassa
myös Nepalin naiselle.
Joka päivä tapahtui niin paljon. Tytöt parveilivat ympärilläni: suurena ryhmänä he olivat ilakoivia niin kuin nuoret ainakin, mutta jos jonkun otti joukosta,
saattoi löytää ahdistuneen nuoren, jonka elämänkuvioihin oli jo ehtinyt ilmaantua tummia säikeitä. En ollut vielä kunnolla tutustunut tyttöihin, sillä päivärutiinit veivät runsaasti aikaa.
Marraskuussa 10. luokkalaiset osallistuivat ylioppilaskirjoitusten esitesteihin.
Niiden läpäiseminen oli ehtona helmikuussa alkaviin ylioppilaskirjoituksiin osallistumiselle. Kuun lopulla – Kaarinan päivän aikoihin, mikä on toinen nimeni
– pieni päiväkoululainen yllätti minut tuomalla kotipuutarhastaan ihanan vaa1 Chapagaonin ajasta kerrotaan kirjassa Bungmatin sister (Päivä 2008)
21
Opettajainhuoneesta.
Oikealla rehtori Martha Mukhya. Hän oli
tullut Nepalin avautumisen jälkeen muiden
nepalikristittyjen tavoin isiensä maahan
Himalajan rinteillä sijaitsevan Darjeelingin
alueelta. Sen asukkaista 80 prosenttia oli etnisesti
nepalilaisia.
leanpunaisen ruusukimpun. Hän halusi osoittaa kiitollisuuttaan siitä, että olin
hoivannut häntä hänen kaaduttuaan koulun pihalla.
Mahendra Bhawaniin tullessani koulutyö aloitettiin kello seitsemän kristillisellä aamuhartaudella, johon kaikki asuntolan tytöt osallistuivat. Lisäksi sunnuntai-illan ohjelmaan kuului myös raamattupiiri. Nyt Nepalin opetusministeri oli
puuttunut asiaan ja nuhdellut koulun rehtoria niiden pidosta. Se oli jälleen yksi
osoitus siitä, miten kristinuskon vastainen asenne oli maassa parin viime vuoden
aikana selvästi voimistunut.
22
Vas. Koulun pihalla järjestettiin
yhteisiä tapahtumia.
Alh. vas. Koulun pienimpiä Kirstin
vastaanotolla. Takaseinää koristaa
kotoinen Marttaliiton juliste.
Alh. oik. Kirsti kutsui joka luokan
vuorollaan kotiinsa joulujuhlan
viettoon.
Aamuhartauksia saimme kuitenkin jatkaa. Mikäli ne olisivat jääneet vapaaehtoisuuden pohjalle, tyttöjen olisi ollut vaikea päättää asiasta itsenäisesti, koska Nepalissa tytöt eivät vielä olleet tottuneet siihen. Koulussa heidät kasvatettiin kunnioittamaan julkista valtaa ja yleensäkin vaikutusvaltaisessa asemassa olevia ihmisiä.
Raamattupiiristä jouduimme luopumaan. Tytöt olivat päätöksestä ymmällään.
Niinpä aloitimme kodissani walesilaisen voimistelunopettajan kanssa vapaaehtoisen raamattupiirin, joka kokoontui sunnuntai-iltaisin.
o
Joulu oli tulossa. Siitä muistutti koulun pihalla hehkuva kolmisen metriä korkea
joulutähti, joka oli täynnä suuria, loistavanpunaisia kukkia. Siitä tuli jokapäiväinen silmieni ilo, sillä se näkyi sopivasti keittiöni ikkunan alapuolella. Nautin vä23
rien sopusoinnusta taivaan kuulaan sinistä taustaa vasten, minkä kruunasi Kathmandua kehystävä Himalajan lumihuippuinen vuorijono.
Joulukuu toi mukanaan kymmenen päivää kestävät lopputentit. Monet jännittivät niitä jo etukäteen. Pohdin itsekin, miten tyttöjen tenttikauhua voisi lievittää.
Kokeiden ensimmäisen päivän aamuna mieleeni tuli ajatus kirjoittaa pieni rohkaisu niille tytöille, jotka syyskuun tenttiviikolla pyörtyilivät. Löysin kauniit, pienet
kortit ja niihin sopivat kirjekuoret. Kirjoitin, että muistan heitä tenttikauden aikana
ja rukoilen heidän puolestaan. Toimitin kirjeet tytöille ennen tentin alkua.
Tuntia myöhemmin yksi tytöistä tuli luokseni nähtyään, että olin yksin. Kyyneleet silmissään hän sanoi:
- Kiitos, sister.
(Nepalissa minua kutsuttiin kaikki vuodet sisteriksi. Etunimeni oli nepalilaisille vaikea ääntää.) Sama tyttö oli opettajien mielestä kaikkein haasteellisin
oppilas, suorastaan koulun kauhu. Myöhemmin sain tilaisuuden jutella hänen
kanssaan. Hän vähän avautui, ja sitä taustaa vasten ymmärsin jotakin siitä, mistä
hänen uhmakas ja joskus kapinoiva käyttäytymisensä johtui. Koin, että muutkin
tytöt olivat kiitollisia, sillä sain käytävällä ystävällisiä hymyjä ja kädenheilutuksia, mutta vain yksi tuli kiittämään. Tenttiviikko sujui ongelmitta; aikaisemmin
ilmennyt paniikki tai uhitteleva käytös oli poissa. Mielestäni se oli Jumalan ihme.
Loppututkintojen jälkeen syksyn työt oli tyttöjen osalta tehty. Opettajien korjatessa kokeita oppilaat viettivät aikaansa ulkona päivänpaisteessa neulomassa tai
tekemässä jotain muuta. Asuntolassa oli niin viileää, että tytöt aivan palelivat.
Tavallisesti vasta tammikuu toi mukanaan kylmyyden. Siihen mennessä olin jo
havainnut, että makuuhuoneeni oli talossa ainoa paikka, jonka suojissa tarkeni
iltaisin tehdä jotakin. Sähkölämmitin sai huoneen nopeasti lämpimäksi.
Walesilaisen opettajan lähdettyä kotimaanlomalle taloon ei jäänyt yhtään ulkomaalaista opettajaa. Heitä toivottiin lisää. Päättelimme, että Nepalissa kristittyihin kohdistuneesta vastustuksesta huolimatta Lähetyksen työntekijöille oli
vielä ovi auki. Mahendra Bhawanissa oli seitsemän kristittyä opettajaa. Se tuntui
myös koulun ilmapiirissä. Joka aamu kello kahdeksan pidimme yhteisen rukoushetken, jossa anoimme johdatusta ja viisautta uuden työpäivän haasteisiin. Opettajakuntaan kuului myös kolme hyvin oikeaoppista hindua.
o
Päätin järjestää tytöille jouluyllätyksen. Kutsuin heidät kotiini pikkujoulun viettoon. Sitä varten olin koristanut kotini joulukuntoon jo hyvissä ajoin. Miten sadalleviidellekymmenelle voisi parhaiten tehdä juhlasta kodikkaan ja muistoisan?
Sain Herralta neuvon: kutsuin luokan kerrallaan, yhteensä kymmenen luokkaa.
Juhlimisessa vierähti toista viikkoa. Jälleen kerran Jumala siunasi viisi leipääni ja
24
kaksi kalaani, niin että kaikille riitti tarjottavaa. Näpertelin jokaisen tytön käteen
pienen lahjakäärön.
Parasta oli kuitenkin jouluevankeliumin ihmeellinen sanoma, jonka saimme
kerrata jokaisen luokan kanssa. Sanat eivät riitä kuvaamaan iloani, kun Jeesus-laulut
kaikuivat kodissani ruskeiden suklaasilmien säihkyessä kilpaa kuusenkynttilöiden
kanssa. Ensimmäinen jouluni Mahendra Bhawanissa jäi lähtemättömästi mieleeni.
Jouluaaton vietin suomalaisten työtovereideni kanssa. Taivaan Isä antoi meille
kodikkaan suomalaisen joulun, jota lisäsi lasten aito riemu ja joulun jännitys.
Pääsimme vielä joulusaunaan.
Joulupäivänä menin bungmatilaisten ystävieni kanssa kotikirkkoni, Gyaneshwarin seurakunnan joulujuhlaan, jota sillä kertaa vietettiin metsässä, hindujen
kuuluisimman temppelin Pasupatinathin toisella puolella. Olin tutustunut seurakunnan pastoriin, Robert Karthakiin, jo ensimmäisen työkauteni aikana. Kristittyjen kokoontumisvapautta oli kuitenkin rajoitettu; yli sadanviidenkymmenen
hengen tilaisuuksia ei saanut järjestää.
Juhla aloitettiin jumalanpalveluksella. Se sisälsi laulua, Jeesuksen syntymästä
kertovia raamatuntekstejä ja pastorin puheen. Toisin kuin yleensä länsimaissa,
Nepalissa joulun sanoman julistaminen ei päättynyt Itämaan tietäjien tuloon ja
pyhän perheen pakomatkaan Egyptiin, vaan jatkui Jeesuksen ristiinnaulitsemiseen ja ylösnousemukseen saakka.
Joulutilaisuuteen oli tapana kutsua myös kääntymättömiä kuulijoita. Saarnatessaan uskosta Jeesukseen Kristukseen pastori Robert ei koskaan puhunut
epäkunnioittavasti Nepalin muista uskonnoista. Kääntymätön vieras ei missään
vaiheessa tuntenut oloaan kiusalliseksi; jokainen koki olevansa tervetullut ja
arvostettu. Myös kristittyjen vainojen aikana seurakunta kokoontui yhteen, ja
suurina juhlapäivinä – joulun lisäksi myös pääsiäisenä – tilaisuudet yleensä järjestettiin jossain tunnetussa paikassa.
Kun kirkonmenot olivat ohi, oli aterian vuoro. Metsään oli etukäteen tuotu
suuria keittopatoja, jotka olivat täynnä riisistä ja linssistä valmistettua juhlaruokaa. Sitä pidettiin lämpimänä nuotioiden avulla. Ruokailijoita varten oli levitetty huopia ja mattoja. Ennen aterialle istuutumista kengät riisuttiin jalasta, niin
kuin aina pyhään paikkaan tultaessa. Sitten juhlaväki ryhtyi aterioimaan sormin
puunlehdistä taitetuilta ”lautasilta”. Nautimme juhlasta täysin siemauksin.
o
Loppututkinnon jälkeen tytöt joutuivat odottamaan lomalle pääsyä vielä kolme
viikkoa. Sitä ennen ohjelmassa oli jokavuotinen vanhempainpäivä, johon tytöt
harjoittelivat ohjelmaa. Se oli vuoden ainoa päivä, jolloin tyttöjen vanhemmat
pääsivät käymään koulun asuntolassa.
25
Gyaneshwarin seurakunnan pastori Robert Karthak ja hänen puolisonsa, guruama
Mary Karthak. He tulivat Nepaliin Intiasta rehtori Franklinin kanssa 1950-luvun
puolivälissä.
Tärkein tapahtuma oli kuitenkin Nepalin kuninkaan Birendran syntymäpäivänä, 28. joulukuuta. Nepalissa sekä kuninkaan että kuningattaren syntymäpäivää vietettiin kansallisena vapaapäivänä.
Kuninkaan syntymäpäivää juhlittiin paraatilla, johon myös kaikki Mahendra
Bhawanin tytöt osallistuivat. Koulu sijaitsee lähellä kuninkaan palatsia, ja heitä
kutsuttiin usein esiintymään.
Syntymäpäiväparaatilla oli pitkä perinne. Kun vuonna 1963 tulimme opettaja Laina Vaismaan kanssa lähetystyöhön Nepaliin, kuninkaan isän Mahendran
syntymäpäiviä juhlittiin samalla tavalla. Siihen aikaan nepalit olivat maailman
kuuluisinta sotilaskansaa, ja mielestämme Kathmandu muistuttikin suurta keskiaikaista linnoitusta. Jokaista taloa ympäröi korkea kivimuuri, ja kadulle kuljettiin portin kautta. Olimme kaupungin keskustassa seuraamassa, kun ryhdikkäät
gurkhasotilaat marssivat näyttävästi kanuunoiden paukkuessa ja orkesterin soittaessa. Meille se oli unohtumaton elämys.
Gurkhasotilaat ovat palkkasotureita, jotka liittyvät kiinteästi Nepalin historiaan.
1800-luvun alussa pohjoisesta kotoisin olevat sotaisat gurkhat puolustivat maansa
itsenäisyyttä brittien siirtomaavaltapyrkimyksiä vastaan. Heidän osoittamansa rohkeus ja fyysinen voima tekivät britteihin niin suuren vaikutuksen, että rauhan tultua
he värväsivät gurkhasotilaita omaan armeijaansa. Heistä muodostettiin gurkharykmenttejä, jotka taistelivat brittien siirtomaavallan aikana sekä Intian että brittiläisen kansainyhteisön armeijassa ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa. Intian
itsenäistyttyä rykmentit luovutettiin Intian armeijalle. Osa liitettiin brittiarmeijaan
omaksi prikaatikseen ja sijoitettiin Malaijille ja Hongkongiin.
26
Vanhojen aniloiden siunaus
M
ahendra Bhawanissa tammikuu oli loma-aikaa. Pääsin silloin viikoksi Pokharaan, Lähetyksen vuosikonferenssiin. Asuin suomalaisen työtoverini Enni Hokkasen luona, joka toimi Jonathan Lindellin johtaman Gandakin poikakoulun pikkupoikien asuntolan valvojana.
Konferenssin jälkeisenä päivänä Lindellit olivat pakkaamassa viimeisiä tavaroitaan ennen muuttokuorman lähtöä samana päivänä kohti Kathmandua.
Minulle Lindellit olivat tuttuja jo kielikouluvaiheesta, jolloin Laina Vaismaan
kanssa asuimme Kathmandussa heidän kotinsa yläkerrassa.
Nyt Lindell oli jättämässä koulutyön ja palaamassa pääkaupunkiin kirjoittamaan Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen historiaa, jonka oli määrä ilmestyä kahden vuoden kuluttua Lähetyksen 25-vuotisjuhlan kunniaksi. Nepal ja Jumalan
evankeliumi (1981) on käännetty myös suomeksi.
Lindell oli tullut Nepaliin vuonna 1956, kaksi vuotta Nepalin Yhdistyneen
Lähetyksen perustamisen jälkeen. Hänellä oli puolisonsa kanssa yhteinen näky
Nepalissa aloitettavasta kylätyöstä. He olivat esitelleet suunnitelmaa Yhdysvalloissa, jossa hanketta ehdotettiin Lähetyksen toteutettavaksi. Lindellin tehtäväksi annettiin suunnitelman toimeenpaneminen Gorkhan Amp-Pipalissa.
Siellä myös Laina Vaismaa aloitti koulutyön vuoden 1963 lopulla. Hän oli minun laillani pyrkinyt 1950-luvulla useita kertoja lähetystyöhön Intiaan, mutta ei
saanut viisumia. Intian sijaan Laina siunattiin Vapaakirkon lähetiksi Afrikkaan,
Ranskan Kongoon, jossa hän ehti toimia kolme vuotta opetustehtävissä ennen
Nepalin kentän avautumista. Laina oli koulutukseltaan suomen kielen maisteri.
Lainan isä, Kaarlo Waismaa, kuuluu suomalaisen Himalajalähetyksen uranuurtajiin.
Lainan jälkeen alueella toimi eripituisia aikoja useita suomalaisia Vapaakirkon
lähettejä: Anna-Liisa Jokinen, Anneli Talso, Juhani ja Tuovi Kivelän perhe sekä
Urho ja Elisa Räsäsen perhe. Myös Seppo ja Annikki Kostamon perhe aloittivat
siellä lähetystyönsä.
Amp-Pipalista Lindell kutsuttiin myöhemmin Lähetyksen ensimmäisen sihteerin tehtäviin. Hänen päätehtäväkseen tuli Lähetyksen strategian luominen.
Jälkeenpäin on arvioitu, ettei NYL olisi kehittynyt sellaiseksi, kuin se tuli, ilman
Lindellin näkyä, viisautta ja hellittämätöntä työtä.
Lindell ei kuitenkaan koskaan kotiutunut Lähetyksen johtajan paikalle, vaan
kaipasi takaisin vuorille, kansan pariin. Kun yhdentoista vuoden jälkeen Pokharaan tarvittiin poikien sisäoppilaitosta, alun pitäen opettajaksi valmistunut
Lindell siirtyi koulutyöhön. Kuuden vuoden uurastamisen jälkeen hän toteutti
haaveensa koulusta, josta tuli aikaa myöten yksi maan parhaista. Pokharan poi27
Hanna Juureva ja Edla
Träskbäck Tampereenkodissaan. Niin Intiassa
kuin Suomessa aniloiden
päiväohjelmaan kuului
neljä lukua Raamatusta ja
useita tunteja rukousta.
Aniloiden suomalainen
työtoveri Anna Kempe
vuonna 1960. Kirsti
kävi Vappu Rautamäen
kanssa häntä tapaamassa
Udden vanhainkodissa
Munsalassa, joka
nykyisin kuuluu
Uuteenkaarlepyyhyn. Anna
työskenteli Himalajalla 40
vuotta tiibetiläisten parissa.
Annasta kerrotaan kirjassa
Bungmatin sister.
Kodikas näkymä Ghoomin
lähetystalosta. Vasemmalta
Hellin Hukka-Dukpa
ja oikealla Riitta
Siikanen, joka viimeisenä
Vapaakirkon työntekijänä
sai viisumin Himalajalle.
Keskellä Riitan työtoveri
Ragnhild Björklund.
28
kakoulussa ensimmäisen kerran Nepalin koululaitoksen historiassa tiedollisen
opetuksen ohella annettiin myös ammatillista koulutusta.
o
Esitin Ennille, että voisimme käydä vielä tervehtimässä Lindellejä ja yllättää heidät
pukeutumalla vanhoiksi aniloiksi. Suomen Vapaakirkon lähetyshistoriassa aniloilla
tarkoitetaan yleensä kahta sen pitkäaikaisinta lähetyssaarnaajaa, Edla Träskbäckiä
ja Hanna Juurevaa, jotka toimivat Himalajalla puoli vuosisataa. Sana anila on tiibetin kieltä ja merkitsee kunnianarvoisaa uskonnonopettajaa. Jonathan Lindell oli
vieraillut aniloiden luona Ghoomissa 1940-luvulla toimiessaan World Mission
Prayer Leaguen ensimmäisenä Aasian lähettinä Intiassa Darjeelingin alueella.
Lindell oli saanut lähetyskutsun Nepaliin, suljettuun ja salaperäiseen naapurimaahan, jonka avautumista lähetystyölle myös anilat olivat jo vuosikymmenet
rukoilleet. Lindellin kutsusta kuultuaan anilat ihastelivat:
– Nytkö on tulossa Nepalin aika?
He ottivat Lindellin kuin omaksi pojakseen. Myöhemmin tämä oli tuonut
myös Evey-morsiamensa aniloita tapaamaan. Avioiduttuaan vuonna 1946 nuoret viettivät kuherruskuukauttaan Ghoomissa aniloiden talossa Karmalassa.
Tutkimme Ennin vaatevarastoa ja löysimme sopivia vaatteita. Sitten sonnustauduimme vierailulle, Enni Edlana ja minä Hannana. Edlalle löytyi kävelykeppi
ja lakki, joka toisin ei ollut aivan mallin nenän profiilin mukainen, mutta edustava kuitenkin. Lisäksi kiedoimme Ennin hartioille shaalin ja huivin. Hannalle
löytyi virkattu pata päähän, ja aivan ”hannansininen” – toisin sanoen kauhtuneen
näköinen tiibetiläisestä, kotikutoisesta kankaasta ommeltu leninki, jonka sisälle
mahtui monta tyynyä. Kiersin ne ympärilleni ja kaiken komeuden päälle sitaisin
vielä virkatun hartiahuivin. Veimme Lindelleille tuliaisiksi Ennin paistamia tuoreita munkkeja.
Lindellien taloa ympäröi kiviaita. Minulle sen yli kiipeäminen oli kovan työn
takana. Varmaan muistutimmekin kahta ikivanhaa anilaa, kun kaikki lainahyntteet yllämme yritimme kompuroiden päästä pihan puolelle. Samaan aikaan rouva
Lindell tyttäriensä kanssa huomasikin meidät talon ikkunasta ja juoksi pihalle
vastaan. Hän päivitteli moneen kertaan:
– Ghoomin vanhat anilat!
Lindellkin tuli ulos. Hänen poskensa aivan hehkuivat, kun hän sanoi:
– Hyvänen aika, mikä suuri yllätys ja kunnia, että me vielä tapaamme!
Meidät johdatettiin taloon kahville. Siinä sitten keskustelimme ja kyselimme,
miten monta vuotta oli jo kulunut heidän Ghoomissa viettämästään kuherruskuukaudesta. Lindellien mielestä Edla ei ole ollut vuosien aikana lainkaan muuttunut, Hanna sen sijaan oli kovasti laihtunut.
29
– Olen aivan huolestunut, rouva Lindell totesi ja jatkoi: – Mistähän laihtuminen oikein johtuu?
Kerroin, että Hanna oli ollut kovin sairas. Siihen Lindellit vastasivat:
- Ymmärrämme täysin! Ei ihme sitten, jos kilot putoavatkin.
Kesken kaiken Lindell kysyi:
– Mutta arvoisat neidit Träskbäck ja Juureva, huomaatteko te, että me olemme
nyt Nepalissa! Muistattehan, miten usein me kodissanne rukoilimme ja katselimme Nepaliin päin ja pyysimme:
”Herra, anna meille Nepal!” Ymmärrättehän, että nyt rukoukseen on vastattu
ja me olemme täällä, oikein maassa?
– Joo, joo! Mutta missä ovat tiibetiläiset? Milloin menemme Tiibetiin? kyselimme.
– Meillä on tässä ihan lähellä tiibetiläisten leiri, Lindell jatkoi. – Kyllä teidän
täytyy nyt ehdottomasti poiketa siellä, kun kerran olette näin lähellä.
Tiibetin kansannousun jälkeen 1959 Kiina miehitti maan ja tiibetiläiset joutuivat pakenemaan johtajansa Dalai Laman kanssa Intiaan. Osa pakolaisista asettui
Dharmasalaan, osa jatkoi matkaansa Etelä-Intiaan, jotkut maan rajojen ulkopuolelle, aina Yhdysvaltoihin saakka. Nepaliin päätyi noin kymmenentuhatta pakolaista. He asettuivat asumaan eri puolille maata, myös Pokharaan. Heidän asuma-alueitaan on tapana kutsua leiriksi. Tiibetiläiset sopeutuivat nopeasti: he ovat
tarmokasta ja yritteliästä väkeä. He toivat tullessaan uuden elinkeinon, mattojen
kudonnan. Aikaa myöten mattoteollisuudesta kehittyi Nepalille tärkeä tulolähde.
Vuoropuhelumme Lindellien kanssa jatkui vielä hetken. Samaan aikaan heidän taloonsa tuli muitakin vieraita, jotka hämmästellen seurasivat meneillään
olevaa draamaa.
o
Palasin Pokharasta Kathmanduun lentokoneella. Olin matkustanut sinne linjaautossa, mutta kahdeksan tunnin matkalla jalkateräni oli turvonnut niin pahaksi,
etten uskaltanut enää ajatella paluumatkaa samalla kyydillä.
Marraskuusta lähtien minua oli alkanut vaivata omituinen kipu oikean jalan
jalkaterässä. Aluksi yritin olla siitä välittämättä ja kävelin niin kuin aikaisemminkin, vaikka jokainen askel teki kipeää. Liikkeellä olosta jalkaterä turposi; marraskuun jälkeen en enää ollut voinut käyttää tavallisia kenkiä. Jouduin vaihtamaan
ne isoisän suuriin aamutossuihin ja ne jalassani asioin tyylikkäästi milloin missäkin virastossa. Ne minulla olivat myös Pokharassa.
Vaikka lomaviikko virkisti mieltäni, olin fyysisesti väsynyt. Minulle ei järjestynyt edellisenä syksynä sijaista, vaan olin aina töissä. Olin sisullani pinnistänyt
voimani niin loppuun, että aloin todella huolestua, miten jaksan aloittaa koulun
30
Vas. Hanna ja Edla
Jonathan Lindellin
kanssa Darjeelingissa
1940-luvulla.
Oik. Nepalin Yhdistyneen
Lähetyksen ensimmäinen
sihteeri Jonathan Lindell
Evey-vaimonsa ja lastensa
kanssa.
21. helmikuuta, kun tytöt palaavat lomalta. Oli pakko mennä lääkäriin. Siihen
aikaan suomalainen lähettitoverini Taisto Valta toimi Patanin sairaalan arvostettuna sisätautilääkärinä. Tulehdusarvoni osoittautui niin korkeaksi, että jouduin
viikoksi sairauslomalle. Miten hyvältä tuntui saada levätä oikein luvan kanssa,
kaikessa rauhassa.
Levon myötä myös henkeni alkoi elpyä. Koin, miten Jeesus oli pienessä kammiossani niin läheisenä ja todellisena. Parasta hoitoa oli sisäinen latautuminen hiljaisuudessa, Jumalan sanan ääressä. Sain neuvon: ”Ammentakaa vettä piirityksen
varalta…” Sydämeni puhkesi kiitokseen: miten suurta armoa on saada olla Herran
haavoitettujen, pyhien, puhtaiden ja laupiaiden käsien alla, hänen taitavassa hoidossaan. Mikä olin minä – kuiva, hauras savi – ja silti Herra halusi viettää aikaa
minunkin kanssani. Miten ihmeelliseen siunaukseen meidät on kutsuttu.
31
o
Niinä päivinä mieleeni nousi vanhojen aniloiden siunaus, jonka sain osakseni
ennen lähtöäni Nepaliin 1963. Anilat olivat palanneet Suomeen paria vuotta
aikaisemmin ja asettuneet asumaan Tampereelle. Heille Nepalin avautuminen
lähetystyölle oli suuri Jumalan antama rukousvastaus. Ennen lähtöäni Nepaliin
sain olla kolme kuukautta heitä hoitamassa. Opin heiltä paljon: he avasivat minulle ikkunan Himalajalle.
Anilat halusivat siunata minut matkaan. Oli juhlahetki, kun kaksi uskollista,
paljon palvellutta kättä laskettiin ylleni. Siinä kiitettiin Jumalaa ja riemuittiin
hänen valtakuntansa salaisuuksista. Uuden lähtijän elämään pyydettiin Aksalle,
Kaalebin tyttärelle, kuuluvia osuuksia. Joosuan kirjassa kerrotaan, miten Aksa oli
saanut avioituessaan isältään lähtiäislahjaksi kuivan Negevin autiomaan. Siksi
hän pyysi lisäksi vesilähteitä ( Joos. 15: 19), Ylä- ja Alalähdettä. Koin, miten tuossa hetkessä aniloiden viitan liepeitä kierrettiin ympärilleni ja minua varustettiin
matkaan. Siunaus säilyi unohtumattomana sydämessäni.
Jo ensimmäisen työkauteni aikana olin kysellyt Herralta, mitä Ylä- ja Alalähteet oikein tarkoittavat. Koin, että silloin kun itkemme itkevien kanssa, kyynellähteestä tulee paikka, johon taivas kuvastuu. Psalminlaulaja muotoilee Alalähteen näin: ”Kun he käyvät kyynellaakson kautta, se tulee lähteiden maaksi” (Ps.
84: 7). Ylälähteestä Herra sanoo: ”Minä olen. ´Kaikki lähteeni ovat sinussa´.”
Päätin tutkia lähteitä tarkemmin ja aloin lukea Psalmien kirjaa alusta lähtien.
Tein samalla muistiinpanoja kahdelle paperiarkille, joista toisen otsikoin nimellä
Ylälähteet, toisen Alalähteet. Päästyäni psalmin 27 alkuun Ylälähteet olivat täyttäneet jo kokonaisen sivun. Olin kirjannut taivaasta kumpuavaan ylälähteeseen
sisältyvät siunaukset: ilo, suojelu, linna, oikeus, kallio, pelastaja, autuuden sarvi,
varustus, avara paikka, virvoittaa sielun, tekee tyhmästä viisaan, valaisevat silmän, onni ja siunaus, iän pitkän ainaisen, iankaikkisen, loisto, kirkkaus, riemu,
lepo, vesien tykö johdattaa, virvoitus, lohdutus, ylitsevuotavainen malja, hyvyys ja
laupeus, neuvo ja ymmärrys, elämän turva.
En pystynyt jatkamaan pidemmälle. Sieluni oli niin suppea, etten pystynyt
vastaanottamaan enempää siunauksia. Kun niitä yksitellen pohdin, en voinut
muuta kuin ihmetellä, mitä kaikkea Jumala on meitä varten varannut. Niistä minäkin sain ammentaa voimani. Välistä olin ne tyystin unohtanut, välistä taas
riemastunut osakseni tulleesta osuudesta, Ylä- ja Alalähteen siunauksista. Unohtaessani olin omasta syystäni joutunut tarpomaan kuivassa. Nyt huomasin jälleen,
miten tavattoman rikas olin. Minulla oli paljon aihetta jakamiseen; Herran antamasta rikkaudesta riitti muruja, Ylälähteistä tihkuvia pisaroita. Jo Ylälähteiden
perusteella voin todistaa, että paljon Herra on meille antanut.
32
Uusi lukuvuosi
H
elmikuun toisena päivänä 1977 Nepalin radio ilmoitti, että kevät on tullut.
Se ei kuitenkaan vielä tuntunut asunnossani sähkölämmittimen ääressä istuessani, vaikka ulkona aurinko oli taas kerran saanut voiton.
Kuun puolivälissä tuntematon, kaukainen ja maailman köyhimpiin valtioihin
lukeutuva Nepal sai hetken viivähtää kansainvälisen median huomion kohteena, kun Kathmandussa pidettiin Yhdistyneiden kansakuntien naisten seminaari.
Osanottajia tuli kolmestakymmenestä viidestä maasta, ja Nepalin kuningatar toimi
seminaarin suojelijana. Kunniavieraana, samoin kuin Nepalin valtion vieraana oli
suomalainen Helvi Sipilä, joka oli koko viikon näyttävästi esillä maan lehdistössä.
Sipilä oli valittu ensimmäisenä naisena YK:n apulaispääsihteeriksi 1972. YKurallaan hän keskittyi ennen kaikkea naisten aseman parantamiseen. Vuosi 1975
oli nimetty YK:n kansainväliseksi naistenvuodeksi, jolloin Sipilä oli toiminut
pääsihteerinä ensimmäisessä naisten aseman parantamista käsitelleessä maailmankonferenssissa.
Kohta seminaarin jälkeen Mahendra Bhawanissa käynnistyi uusi lukuvuosi. Sen alkuun sisältyivät tavallisen koulunkäynnin lisäksi uusien opiskelijoiden
sisäänpääsykokeet ja ylioppilaskirjoitukset. Ensimmäinen koulupäivä aloitettiin
opettajainkokouksella, ja sitten oli vuorossa kaksipäiväiset sisäänpääsykokeet.
Kahden seuraavan viikon aikana puhelin pirisi taukoamatta ja koulun portilla
parveili huolestuneita isiä ja äitejä, kaikilla yhteinen toive saada tyttärensä kouluun. Minulle kerrottiin, että sama toistui joka vuosi, sillä kouluun tulijoita oli
paljon enemmän kuin heitä voitiin ottaa.
Vanhemmat halusivat tyttönsä kouluun keinolla millä hyvänsä – painostuksella, suostuttelulla, juonilla ja petoksella. He suorastaan ryntäsivät koulun porttia vastaan ja tunkeutuivat rehtorin luo vaatimaan tytöilleen opiskelupaikkaa.
Toiset kiersivät sääntöjä ja veivät perillisensä peltibokseineen ja vuodevaatteineen suoraan asuntolaan; toiset istuttivat heidät luokkahuoneeseen avajaispäivänä luottaen siihen, ettei asialle enää voi mitään. Alkuaikoina koulun perustaja
ja ensimmäinen rehtori Elisabeth Franklin joutui kiertämään luokasta luokkaan
tarkastamassa, ketkä oli asianmukaisesti hyväksytty koulun oppilaiksi. Uusi lukuvuosi aloitettiin koulun portti tiukasti lukittuna ja korvat kuuroina kaikille
vetoomuksille.
Nytkin Martha-rehtori oli aivan ihmeissään, kun neljä ministeriä ja muuan
prinsessa olivat puoliväkisin lähettämässä tyttärensä kouluun.
– Mihin minä nämä tytöt otan! Tilaa ei ole, niin ministerien tai prinsessan
tyttäriä kuin ovatkin!
Pääsykokeiden jälkeen jatkui sama rumba. Nyt anottiin vielä armoa niille,
jotka eivät olleet läpäisseet pääsykokeissa. Opiskelijoita tuli kuitenkin ennätys33
määrä: 607. Asuntolassa heistä asui 170, sekin paljon enemmän kuin edellisenä
vuonna. Viikon kuluttua maanantaina koulu pääsi todella alkamaan. Jo päivää
ennen asuntolassa oli aikamoinen vilske, kun lomalaiset palasivat takaisin. Muurahaispesässä jatkui taas arkinen aherrus.
Uuden lukuvuoden alkamisen kanssa samaan ajankohtaan osuivat myös ylioppilaskirjoitukset. Nepalissa ylioppilaskokelas ei kirjoita omassa koulussaan, vaan
koe suoritetaan muualla, ”puolueettomassa” paikassa, yleensä toisessa koulussa.
Opiskelija ei myöskään kirjoita koepaperiin omaa nimeään, vaan opetusministeriöstä annetaan jokaiselle kokelaalle oma numero. Koepaperit palautetaan opetusministeriöön, josta ne toimitetaan sensoreille tarkistettaviksi ja arvioitaviksi.
Sen jälkeen paperit lähetetään jälleen opetusministeriöön. Prosessi on työläs ja
aikaa vievä. Opiskelija saattaa joutua odottamaan ylioppilaskirjoitusten tuloksia
kolmesta neljään kuukautta, joskus enemmänkin. Näin opiskelijan oikeusturva
toteutuu maassa, jossa syntyperä ja kasti ovat ensiarvoisessa asemassa.
Myös Mahendra Bhawanissa asui kirjoitusten ajan muissa kouluissa opiskelevia abiturientteja ja meidän kokelaamme puolestaan olivat kirjoittamassa muissa
kouluissa. Opiskelijat istuivat yömyöhään nenä kiinni kirjassa. Pientä paniikkia
näytti esiintyvän.
Kevät toi tullessaan paljon töitä. Jäin ainoana länsimaalaisena koululle. Lähetykseltä toivottiin kovasti uusia ulkomaalaisia opettajia. Walesilaisen voimistelunopettajan kotimaanloman ajaksi minua pyydettiin hoitamaan tyttöjen uintipäivä. Tein sen mielelläni.
Sitten Martha-rehtori sairastui vakavasti. Hänen sijaisekseen valittiin asuntolasta vastaava opettaja, Sikkimistä tullut Nermit Shitling, jonka kanssa koin
alusta alkaen merkillistä yhteyttä. Hän kuului lepcha-heimoon, jonka väitetään
olevan meille suomalaisille sukua. Miten lie? Nermit-opettaja piti asuntolan tytöt hyvässä järjestyksessä. Edellisen vuoden lopulla hän oli jo jättämässä asuntolan valvomisen. Hän suunnitteli muuttavansa asumaan kaupungille ja jatkavansa
koulutyötään tuntiopettajana. Mutta taivaan Isä kuuli rukoukset. Kun Nermit
helmikuun alussa palasi lomalta, mieli oli muuttunut.
– Jumala puhui minulle. Hän sanoi, että tämä on nyt minun paikkani.
Meluisa asuntolaelämä ei aina ollut helppoa.
Martha-rehtorin jälkeen sairastui vuorotellen joku meistä asuntolan vastaavista. Syksyllä Englannista tulleet uudet opettajat ihmettelivät:
– Miten selvisitte viime kevätlukukaudesta?
Minä en selvinnyt. Olin ollut huonossa kunnossa jo syksystä lähtien, jolloin
jalkani alkoi oireilla. Sitä seurasivat muut vaivat. Väsähdin kesäkuussa. Jouduin
sairaalaan ja sen jälkeen pitkälle sairauslomalle. Pohdittiin, pystyisinkö ylipäänsä
jatkamaan työtäni Nepalissa.
34
o
Ennen sairaalaan joutumistani minua huolestutti myös Hupi-koirani tulevaisuus. Rukoilin, mitä teen. Tietysti Karan olisi ottanut koiran mielellään, samoin
koulun portinvartijan perhe, joka oli siihen hyvin ihastunut. Mielestäni se ei kuitenkaan olisi ollut oikein Hupia kohtaan.
Jo edellisenä vuonna koiralla oli alkanut ilmetä iho-ongelmia. Kuumina ja
kuivina päivinä koulun piha oli kuivan pölyn peitossa, mikä ärsytti Hupin ihoa.
Koiran olo oli hyvin tuskallinen, mikäli ihoa ei kunnolla hoidettu. Jouduin päivittäin pesemään, rasvaamaan ja harjaamaan Hupin huolellisesti. Lopulta päätin
luopua siitä.
Kun veljentyttäreni Marjo vietti luonani muutaman päivän matkallaan Japanista Suomeen, hän ja Eeva-Liisa Moilanen auttoivat minua viemään koiran sairaalaan, jossa sille annettiin kuolettava pistos. Murehdin mielessäni jo seuraavaa
vaihetta: mihin hautaamme Hupin kotiin palattuamme. Mutta kaikki olikin jo
valmiina. Hetkeä aikaisemmin kaksi pikkupoikaa, lähettitovereideni lapset Juha
Valta ja Jari Kivelä olivat leikkineet Mahendra Bhawanin pihalla ja kaivaneet
erään puun juurelle suuren kuopan. Siitä tuli nyt Hupin hautapaikka. Käärin
ruumiin vaaleanpunaiseen peittoon, jossa koiraa oli Bungmatissa ensimmäiseksi
hoidettu, ja panin vielä mukaan sen lempilelun. Kuuma kesäpäivä oli minulle
ahdistava ja tuskaa täynnä. Se oli kova päivä myös Karanille: hän suri Hupia
pitkään; olihan koira saanut aikanaan olla Jumalan välikappale Karanin uskoontulolle.
Myöhemmin aina kun näin tiibetiläisen apson, olin surullinen. On aivan
uskomatonta, miten paljon koirasta voi olla seuraa. Toisaalta minulle Hupi oli
enemmän kuin koira; se oli kuin ihminen. Ehkä se johtui siitä, että puhuin sille
niin paljon ja se oppi tavoilleni. Hupi oli minulle suurenmoinen kaveri etenkin
Bungmatissa, jossa asuin yksin suuressa talossa. Usein pimeinä öinä kun lähellä
sijaitsevasta temppelistä kantautui kovaa melua, Hupi oli minulle kuin turva, sillä
se nukkui aina toinen korva auki.
Muistin erityisesti päivät, jolloin paistoin lettuja. Hupi seurasi keittiössä koko
ajan puuhiani. Kun lautanen oli täynnä, meillä alkoi juhlat. Jälkeenpäin ei tuntunut enää yhtään niin mukavalta, kun jouduin syömään letut yksin.
35
Asuntolan arkea
E
n joutunut paljonkaan tekemisiin Mahendra Bhawanin päiväkoululaisten
kanssa, jotka tulivat ja menivät. Sen sijaan asuntolan tytöt kuuluivat vastuulleni. Suurin osa heistä tuli kouluun pitkienkin matkojen takaa, joten heillä oli
mahdollisuus päästä kotiinsa vain viisi viikkoa kestävän loman aikana tammihelmikuussa. Oli myös niitä, jotka joutuivat senkin ajan asumaan Kathmandussa. Heihin kuuluivat myös Lhasasta tulleet tiibetiläiset, joiden oli talvisaikaan jo
lumiesteiden vuoksi mahdotonta ajatella kotiin menoa.
Kun Nepalin kuningaspari vieraili Tiibetissä 1976, kuningas Birendra kutsui sieltä neljä nuorta opiskelemaan Nepaliin, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. He
opiskelivat Nepalissa kuninkaan antaman stipendin turvin. Toinen tytöistä tuli
Mahendra Bhawaniin. Hän oli 15-vuotias, pyöreäposkinen, naurava ja aina hyväntuulinen tyttö, joka puhui nepalia, joten kielivaikeuksia ei ollut. Tyttö kertoi
avoimesti maansa silloisista oloista ja sanoi:
– Asiat eivät ole kuten ennen.
Oppilaiden joukossa oli myös muutamia syntyperältään sikkimiläisiä. Ennen
Nepaliin tuloani olin anonut viisumia lähetystyöhön Intiaan juuri heidän pariinsa. Sikkim sijaitsee Nepalin ja Bhutanin välissä. En koskaan päässyt Sikkimiin;
sen sijaan taivaan Isä johdatti useita sikkimiläisiä luokseni Nepaliin.
Myös monet kristityt vanhemmat lähettivät tyttönsä Mahendra Bhawaniin.
Heitä tuli eri puolilta Nepalia, kuten Pokharasta, Okhaldungasta ja Tansenista.
Erityisesti näiden uskovien vanhempien lapset olivat sydämelläni, samoin heidän
hengelliset tarpeensa. Tiesin, että vanhemmat rukoilivat kotona, että tytöt muun
tiedon ohella saisivat kasvaa Kristuksen tuntemisessa.
o
Perustamisestaan lähtien koulu erosi muista sisäoppilaitoksista siinä, ettei asuntolaan palkattu tukihenkilöstöä, vaan oppilaat hoitivat taloustyöt itse. Asuntolan
oppilaiden työpanos piti osaltaan koulumaksut ja -kustannukset alhaisina. Lisäksi Lähetyksellä oli käytössään stipendijärjestelmä, jonka ansiosta myös vähävaraiset, vaikeassa taloudellisessa asemassa olevat ja samoin kauempaa tulevat tytöt
saivat mahdollisuuden opiskella. Kuusi tyttöä tuli Kathmandun ulkopuolella sijaitsevasta valtion leprasiirtolasta. Heidän koulutuksestaan vastasi osittain myös
Kathmandun amerikkalainen seurakunta. Monella tytöllä oli koulussa paremmat
olot kuin kotona. Olen käynyt siirtolassa, ja se on hyvin masentava paikka. Koulunkäynti oli etuoikeus, vaikka se ei aina koululaiselle ollutkaan pelkkää iloa.
Tyttöjen ajankäyttö oli hyvin organisoitua, joten ylimääräistä vapaa-aikaa
ei juuri jäänyt. Oppituntien jälkeen kello kuudentoista maissa tytöt vaihtoivat
Ylh. Täinpoistokylpy oli jokaviikkoinen
operaatio.
Oik. Nermit-opettaja valittiin myöhemmin
koulun rehtoriksi.
37
Opiskelijat osallistuivat
ruoanvalmistukseen koulun
emännän Tuleswarin johdolla.
Isot tytöt annostelivat ruoan.
Nepalissa aterioidaan
lattiatasossa.
38
Heti, kun aurinko alkaa lämmittää, oppitunnit pidetään ulkosalla.
luonnonvalkoiset koulupukunsa arkivaatteisiin. Koulupukua käytettiin oppitunneilla ja koulun ulkopuolelle mentäessä. Siihen kuului laskoshame, nepalimallin
mukainen pusero, jossa nappien sijaan oli nauhakiinnitys, sekä ruskea villatakki.
Asua täydensivät vielä valkoiset sukat ja kengät. Koulupuvun käytön tarkoituksena oli vahvistaa oppilaiden yhdenvertaisuutta heidän sosiaalisesta taustastaan
riippumatta. Myös tyttöjen hygieniaan ja siisteyteen kiinnitettiin huomiota. Minun tehtäviini kuului opastaa heitä terveydenhoidossa.
Viideltä alkoi tunnin kestävä ruoanlaitto. Taloustöitä varten isommat tytöt oli
jaettu työvuoroihin. Kukin vuoro valmisti aterian asuntolan neljässä keittiössä,
39
joissa jokaisessa oli suuri puuhella. Sen lämmittämisessä olikin puuhaa, sillä tulen
sytyttäminen oli hankalaa, erityisesti sadekautena, jolloin halot olivat usein märkiä. Kyllä välistä itku tuli, varsinkin niillä tytöillä, joiden ei kotona ollut koskaan
tarvinnut sellaiseen puuhaan ryhtyä.
Mahendra Bhawanissa pikkutytöt auttoivat keittiössä, varttuneemmat huolehtivat ruoanvalmistuksesta ja vanhimmat opiskelijat olivat vastuussa nuoremmistaan. Pienemmät tytöt auttoivat pöydän kattamisessa. Ateriat nautittiin lattialla istuen. Valmis ruoka annosteltiin ensin metallilautasille ja sen jälkeen tytöt
kutsuttiin syömään. Nepalissa ruoka syödään oikeaa kättä käyttäen.
Ateriaan kuului joka päivä riisiä, linssikastiketta ja vihannesmuhennosta.
Lihaa syötiin kaksi kertaa viikossa. Myös kananmunia oli tarjolla. Mausteiden
käytössä ei säästetty. Riisiä syötiin kahdesti päivässä, aamulla kello yhdeksän ja
illalla kello kuusi. Aamutee juotiin kuudelta ja päivällä nautittiin kuivaa muonaa.
Päiväkoululaisilla oli kotoa eväät mukanaan.
Asuntolan suuriin ja karuihin huoneisiin ei mahtunut kerrossänkyjen lisäksi
paljon muuta kalustusta. Jokaisella tytöllä oli mukanaan kotoa tuotu peltiboksi, laatikko, jossa säilytettiin henkilökohtaisia tavaroita. Samassa huoneessa asui
40 tyttöä. Asuinhuoneet olivat viileitä, sillä lämmityslaitteita ei ollut. Varsinkin
talvella saattoi olla todella kylmää. Makuuhuoneiden lämpötila oli 5–7 astetta,
myös luokissa hytistiin. Heti kun aurinko alkoi lämmittää, oppitunnit pidettiin
ulkona. Huhtikuussa alkaa jo hellekausi ja kuivaa kuumaa ilmaa riittää aina lokakuulle saakka.
Varsinkin ensimmäisinä koulupäivinä ilmeni sopeutumisvaikeuksia, koska tytöt tulivat hyvin erilaisista oloista, mutta siinä oppilaan luonnekin alkoi hioutua.
Koulussa tyttöjen luonteenkasvatuksella oli tärkeä sija. Heistä haluttiin kasvattaa
itsenäisiä, vahvan itsetunnon omaavia nuoria naisia, joista tulisi aikanaan hyviä
kotinsa hoitajia ja vastuullisia kansalaisia.
Vaikka tyttöjen sosiaalinen tausta vaihteli, tuntui hyvältä nähdä, että asuntolan
sääntöjen mukaan kaikkia oppilaita kohdeltiin tasa-arvoisesti. Yksi koulun tehtävä
olikin poistaa eriarvoisuutta. Koulun katon alla tytöt oppivat elämään samanarvoisina. Ikäerosta huolimatta pienet ja suuret oppilaat olivat kuin yhtä perhettä:
he rakastivat ja kunnioittivat toinen toistaan. Asuntola oli heidän toinen kotinsa.
Kun perjantai-iltaisin jaoin täinpoistoainetta tarvitseville, jonossa odottivat
vuoroaan myös Nepalin silloisen terveysministerin kaksi tytärtä saadakseen apua
ylimääräisten eliöiden poistamiseksi paksusta mustasta tukastaan. Keittiövuorossa hääräsivät ahkerina entisen pääministerin tytöt yhdessä leprasiirtolan tyttöjen
kanssa. Kastijärjestelmä oli koulussa unohdettu. Sen mahdollisti koulun kristillinen henki, jonka perinteitä saatiin jatkaa, vaikka koulu olikin hallinnollisesti
siirtynyt Nepalin valtiolle muutamaa vuotta aikaisemmin.
40
o
Lauantai oli vapaapäivä. Silloin kukin oppilas oli vuorollaan laittamassa ruokaa,
pesemässä pyykkiä ja siivoamassa taloa ja sen ympäristöä kymmenesluokkalaisten toimiessa nuorempien valvojina. Kun taloustyöt oli tehty, tytöille jäi omaakin
aikaa – vaikka kirjoittaa kirjeitä. Sitä varten oli talon toisen kerroksen käytävällä
pöytä, josta he saivat hakea kirjoitustarvikkeita. Ennen postin lähettämistä kirjeet
kuitenkin luettiin. Tehtävä annettiin minulle. Koin sen vastenmielisenä, vaikka
toisaalta täytyy myöntää, ettei ihan kaikkia kirjeitä olisi voinut päästää eteenpäin.
Käytössämme oli myös suuri kirjasto. Viihdyin siellä itsekin, sillä koulu oli
saanut ostaa Wycliffe Raamatunkääntäjien kirjaston, kun SIL (Summer Institute
of Linguistics) yllättäen karkotettiin maasta vuonna 1976.
Minulla oli tapana kerätä kymmenesluokkalaisia pieneen keittiööni. Yritin
opettaa heille kotitaloutta, pöydän kattamista ja leipomista. Suomalaisiin lettuihin tytöt ihastuivat.
Uuden lukuvuoden alkaessa jouduimme lopettamaan myös yhteiset aamuhartaudet. Kodissani sain kuitenkin pitää raamattu- ja laulupiirejä niin usein kuin
jaksoin. Tytöt tulivat monesti pitkänä jonona oveni takana kyselemään, milloin
raamattupiiri pidetään. Jaoin isommat tytöt ryhmiin. Kun esimerkiksi 8. luokalla
oli 39 oppilasta, ja kaikki tulivat, olohuoneeni oli aivan täyteen pakattu! Minulle
oli yllätys, miten paljon tytöt olivat oppineet raamatunjakeita ulkoa vuosien varrella koulussa pidetyillä raamattutunneilla.
Suuressa tyttöparvessa tapahtui joka päivä jotakin. Herran avulla kuitenkin
kaikki meni hyvin. Muutettuani Chapagaonista tunsin suurta vastuuta uudesta
perheestäni. Oli turvallista kokea, miten pienen asuntoni seiniltä huokui rauha,
aivan kuin sana olisi tekstattu seiniini. Tiesin syynkin: koulullamme oli paljon
esirukoilijoita ympäri maailmaa.
Lauantai oli myös se päivä, jolloin tyttöjen omaisilla oli mahdollisuus vierailla
koululla. Niinpä koulun pihalle oli järjestetty sateenvarjoja ja istuimia lasten ja
vanhempien tapaamista varten. Helteellä sateenvarjot toimivat erinomaisina aurinkosuojina. Monet vanhemmat toivat tytöilleen tuliaisina herkullisia ruokia ja
kauniita vaatteita; he juttelivat, leikkivät ja pelasivat lastensa kanssa pitkän tovin.
Siinä mielessä se oli viikon odotetuin, mutta myös pelätyin päivä, sillä joidenkin
kohdalle sitä iloa ei tullut koko vuonna. Oli sydäntä särkevää katsoa tyttöjen
koti-ikävää. Monet illat pidin nuorimpia sylissäni lohduttaakseni heitä heidän
ikävässään.
Sitten keksin, miten voisin ainakin näennäisesti helpottaa niiden tyttöjen
elämää, joiden omaiset olivat liian kaukana tullakseen tapaamaan. Aloin leikkiä ”omaisleikkiä” ja menin ”tapaamaan” tyttöjä. Olin tulevinani kuin mantshe eli
omainen, joka tuli kaukaa, ja yritin puhuakin vähän eri tavoin kuin muina päivi41
nä. Se oli tytöistä hauskaa, mutta ei tietenkään voinut korvata isää, äitiä tai edes
jotain tätiä. Useat vieraani jatkoivat samaa leikkiä.
Vuonna 1985 ystäväni, toimittaja Vappu Rautamäki ja hänen sisarensa Sylvi
Karvonen Hämeenlinnasta vierailivat luonani Nepalissa. Olimme tutustuneet
Sylvin kanssa Santalan kurssilla vuonna 1950. Vieraani osallistuivat innokkaasti
asuntolan tyttöjen vapaa-ajan ohjelmaan – olihan Sylvi lapsityöntekijä.
Vappu kertoo:
Ostimme ensin keksejä, joista tiesimme tyttöjen pitävän. Kirsti antoi
meille varastostaan Jeesuksen kuvia, joista tytöt pitävät ehkä enemmän
kuin kekseistä. Varusteinamme olivat vielä nepalinkielinen Uusi testamentti ja laulukirjoja sekä Kirstin antama nimilista. Laukut olallamme
menimme koulun portille yhtä arvokkaasti kuin muutkin vieraat ja sanoimme tuolissaan torkkuvalle portinvartijalle:
– Namaste, baai. Haluamme tavata Cholimaijan, Prithwipian, Ram
Kumarin, Kambitan…
Lista kasvoi viikko viikolta. Orpoja ja muita yksinäisiä tyttöjä oli paljon. Lopulta uudet ystävämme olivat jo portin takana meitä odottamassa. Riemusaatossa meidät vietiin varjoisalle penkille istumaan ja leikki
alkoi.
Ei se ihan leikkiäkään ollut.
Meistä tuntui, että olimme mekin lähetystyössä, kun Tähtipolun Tara
[Vapaakirkon lasten- ja nuortenlehti Tähtipolun kummityttö] toimitteli
tärkeänä tulkin virkaa vieressämme, luki nepalinkielisestä Uudesta testamentista Jeesuksen sanoja ja rukoilikin ääneen.
Tara oli oiva apulainen. Kun laulukirjat kaivettiin esiin, Taralla
oli aina hyvä ehdotus ensimmäiseksi lauluksi. Jokainen sai sitten esittää
oman toivomuksensa.
Tapasin myös Taran äidin, köyhän leskivaimon. Ilman Tähtipolkulehden avustusta Taran opiskelu Mahendra Bhawanissa ei olisi ollut
mahdollista.
– Yksi, kaksi, kolme, laski Tara ääneen koulun tavan mukaan ja nosti
sormensa. Silloin tytöt pamahtivat lauluun: Pamahtivat, sanon, sillä nepalitytöt laulavat reippaasti eikä siitä heti loppua tulekaan.
Mantshen oli tietysti kyseltävä kuulumisia ja lohdutettava pikku suruissa ja kerrottava puolestaan jotain hauskaa. Taran avulla sekin sujui.
(Tähtipolku 10/1985)
42
Bishnu-opettaja
A
suntolassa asui kaksi nepaliopettajaa, jotka päivittäisen opetuksen lisäksi hoitivat kaikki asuntolan asiat. Vapaa-aikaa ei heille paljon jäänyt. Ystävystyin
läheisesti asuntolassa työskentelevän nuoren Bishnu-opettajan kanssa, ja yhteytemme jatkui koko Nepalissa oloni ajan. Hänen tarinansa on mielestäni ainutlaatuinen, sillä hän oli tullut Mahendra Bhawaniin esikoululuokalle heti koulun
avaamisen jälkeen.
Bishnu on syntynyt vuonna 1954 kaukana Itä-Nepalissa sijaitsevassa kylässä.
Hänen isänsä oli Nepalin kuninkaallisen armeijan palveluksessa ja eteni myöhemmin upseeriksi. Isän työpaikka sijaitsi Pokharassa. Tyttö kasvoi kotitilalla
isoäidin, äidin ja puolitoista vuotta nuoremman veljen kanssa. 1950-luvulla ei
vielä ollut kyläkouluja, joten isä otti pojan mukaansa Pokharaan, jossa tämä pääsi
esikouluun.
Pikkuveljen lähdettyä myös Bishnu halusi aloittaa koulunkäynnin. Hän lähetti isälleen viestin ja pyysi tätä etsimään hänelle sopivaa koulua. Tyttö ei
tietenkään voinut ymmärtää, miten vaikeata siihen aikaan oli yleensäkään löytää tytöille tarkoitettuja kouluja, sisäoppilaitoksista puhumattakaan. Isä lupasi
tehdä parhaansa. Aikansa etsittyään hän kuuli Kathmanduun juuri perustetusta Lähetyksen tyttökoulusta ja otti sinne yhteyttä. Bishnu luvattiin ottaa heti
oppilaaksi.
Isä ei kuitenkaan ehtinyt kiireiltään lähteä viemään tytärtään pääkaupunkiin,
vaan asian hoiti hänen palveluksessaan ollut apulainen yhdessä muutaman kantajan kanssa, jotka huolehtivat matkatavaroista. Kathmanduun oli kolmen päivän
kävelymatka. Julkisia kulkuneuvoja ei ollut, joten pikku-Bishnu istutettiin bambukoriin kantajan selkään, niin kuin siihen aikaan oli tapana.
Perillä rehtori Elisabeth Franklin oli ottanut tytön vastaan. Hän oli tarttunut
tätä kädestä ja vienyt pienen matkalaisen ensimmäiseksi suihkuun. Vaatteiden
vaihdon jälkeen hän oli saattanut uuden oppilaan asuntolasta vastaavan rouva
Maichangin hoiviin.
Seuraavassa Bishnu kertoo itse koulumuistoistaan:
– Tyttökoulu oli kotiini verrattuna täysin toinen maailma. Minulle aivan tuntemattomasta valkoihoisesta naisesta tuli huoltajani ja asuntolasta kotini. Elämäni muuttui täydellisesti.
Rouva Maichang alkoi opettaa minulle asuntolaelämän sääntöjä.
– Tärkeintä oli oppia seuraamaan koulun kelloa. Kello soi: nouse ylös! Kello
soi: teeaika. Kello soi: opiskeluaika. Kello soi: oppitunti alkaa. Kello soi: lounasaika. Kello soi: opiskelu päättyy. Kello soi: leikkiaika. Kello soi: päivällisaika. Kello
soi: nukkumaanmenoaika. Oli myös muita kellonsoittoja, niin että välistä minusta tuntui, kuin koko elämä olisi soinut päässäni. Aluksi se oli tosi hämmentävää!
43
Oik. Bishnu-opettaja. Hän
on liittänyt kämmenet yhteen
tyypilliseen nepalilaiseen namastetervehdykseen. Sitä käytetään
hindulaisessa maailmassa sekä
tavatessa että erotessa.
Alh. Vuosien mittaan Bishnun
perheestä tuli Kirstille läheinen ja
tärkeä tuki.
– Aloitin ensimmäisen luokan opettaja Dhana Shresthan johdolla. Hän vastasi pienimmistä oppilaista ja toimi heidän opettajanaan. Minun koulunkäyntini
sujui hyvin. Jo puolen vuoden kuluttua minut valittiin luokkani järjestäjäksi.
Nepalin koulujärjestelmässä vielä nykyisin järjestäjä vastaa luokan johtajaa.
Hänellä on monenlaisia tehtäviä: pitää järjestystä luokassa opettajan poissa ollessa, edustaa luokkaa koulun kokouksissa, jakaa luokan tiedotteet sekä kerätä
oppilaiden kotitehtävät ja toimittaa ne opettajienhuoneeseen. Kouluvierailujen
yhteydessä järjestäjä vastaa omasta luokastaan.
Myös Bishnu tiesi kokemuksesta, millaista oli asua sisäoppilaitoksessa kaukana kotoa. Kymmenen kouluvuoden aikana hän ei käynyt lomilla kertaakaan kotona. Isä yritti kuitenkin käydä Kathmandussa kerran, pari vuodessa. Joka vuosi
hän ei silti päässyt. Bishnun kouluaikana isoäiti kuoli. Perheeseen syntyi vielä
poika ja tyttö.
44
– Oli kova paikka kasvaa erossa perheestäni, Bishnu muistaa. – Muut asuntolan tytöt pääsivät lomilla kotiinsa, kun taas jotkut minun laillani joutuivat olemaan koko ajan koululla. Loma-aikoina meille järjestettiin kuitenkin aina jotain
mukavaa ohjelmaa.
– Parasta minulle oli se, kun sain hyvää palautetta opettajilta. Monet pyysivät
minua vierailulle kotiinsa ja hankkivat minulle kulloinkin tarvitsemiani tavaroita.
Erityisesti rehtori Franklin muisti minua lahjoilla. Hän oli minulle enemmän
kuin opettaja; hän oli huolehtiva ja rakastava suojelijani. Hänen vaikutuksensa
koko elämääni on ollut ratkaiseva.
– Kun on viettänyt minun laillani Mahendra Bhawanissa niin monta vuotta
vanhempien ja nuorempien koulusisarten kanssa, ymmärtää, miksi me edelleenkin
olemme kiintyneitä kouluumme ja ystäviimme, suurperheeseemme yleensäkin.
– Suoritin ylioppilastutkinnon vuonna 1974. Asuin edelleen asuntolassa, mutta nyt työntekijänä. Aloitin yliopisto-opiskelut valmistuakseni opettajaksi. Päivisin opiskelin, mutta aamut ja illat työskentelin asuntolassa. Opiskelun ohessa se
oli haasteellista työtä. Sain vastuulleni monia nuoria.
– Valmistuttuani opettajaksi minut nimitettiin sekä koulun että asuntolan
opettajaksi. Siinä vaiheessa tutustuin sister Kristyyn, niin kuin me Nepalissa
häntä kutsuimme.
– Sister Kristy oli hyvin omistautunut työlleen. Hän kohtasi kaikki vaikeudet
hyvin päättäväisesti. Hän asui kanssamme, vaikka koulu ei välttämättä aina ollut
niin miellyttävä asuinpaikka. Hän oli kuitenkin erittäin joustava ja sopeutui hyvin.
Veden niukkuus, sadeaikana vuotava koulun katto ja pelko mahdollisista maanjäristyksistä olivat haasteita, joihin usein törmäsimme. Välistä oppilaita piti viedä
Patanin sairaalaan, ja sinne oli matkaa. Sister Kristy oli hyväsydäminen ja rakastava
ihminen. Hän ajatteli muita ja auttoi jokaista mahdollisuuksiensa mukaan – ei vain
oppilaita, vaan myös koulun ulkopuolella asuvia köyhiä, sekä aikuisia että lapsia.
– Hän oli hyvin erikoinen ihminen, Bishnu jatkaa. – Hän rakasti meitä kaikkia hyvin paljon. Yhteinen työ asuntolassa kasvatti kiintymystäni häneen entisestään. Hän oli uskomattoman vahva persoonallisuus. Minulle hän oli esikuva.
– Isäni eläköidyttyä perheemme muutti lähemmäs pääkaupunkia. Sister Kristy vieraili usein luonamme. Hän oli koko perheelleni tärkeä ihminen. Myös hänen suomalaiset vieraansa tulivat meille tutuiksi.
45
Koko Raamattu nepaliksi
L
oppukesällä 1977 nepalikirkossa vietettiin juhlahetkeä, kun se sai käyttöönsä koko Raamatun nepalin kielellä. Nykykielinen Uusi testamentti oli ollut
käytössä vuodesta 1963, ja nyt sukupolvia loppuunmyytynä olleesta Vanhasta
testamentista saatiin ajantasainen käännös. Me ulkomaalaiset surimme monesti
sitä, etteivät nepalilaiset tienneet mitään niistä Jumalan ihmeistä, joista Vanha
testamentti kertoo. Nepalin kirkko kasvoi ensimmäiset kaksikymmentä vuottaan
ilman koko Raamattua.
Nepalinkielisen Raamatun historia ulottuu Seramporen lähetyssaarnaajien työhön. Brittiläinen William Carey lähti 1700-luvun lopulla lähetystyöhön Intiaan.
Alue oli Itä-Intian kauppaseuran hallinnassa eikä se halunnut alueelleen lähetyssaarnaajia. Niinpä Carey joutui hakeutumaan Kalkutasta pohjoiseen sijaitsevaan
Seramporeen, jonka tanskalaiset siirtomaaisännät toivottivat lähetyssaarnaajat tervetulleiksi. Myöhemmin Carey sai apuvoimia Englannista ja lähetyssaarnaajaryhmä tuli tunnetuksi raamatunkäännös-, painatus- ja jakelutyöstään.
Ryhmä käytti kaikkia saatavissa olevia lähteitä ja käänsi ryhmätyönä Raamatun tai Uuden testamentin kolmellekymmenelle Intian niemimaan kielelle.
Nepalinkielistä Uutta testamenttia painettiin tuhat kappaletta. Vaikka käännöksen laatua kritisoitiin, Uuden testamentin saamista nepalin kielelle ei koskaan
kyseenalaistettu.
Siihen aikaan nepalin kielellä oli painettu ainoastaan J. A. Aytonin Nepalin
kielioppi, joka oli julkaistu Intiassa vuonna 1820. Kieli on sukua sanskritille ja kirjoitettiin sanskritista peräisin olevan devanagrina tunnetun aakkosjärjestelmän
avulla. Nepalin kieltä puhuttiin ainoastaan pienillä alueilla vuoristossa yhtenä
seudun etnisten ryhmien kielistä. Se sattui kuitenkin olemaan Gurkhan kuninkaan Prithvi Narayan Shahin hovikieli. Hallitsijansa johdolla Gurkhan kaupunkivaltio sulatti itseensä Kathmandun laakson kolme kuningaskuntaa. Siten nepalin kielestä tuli aikaa myöten hallinnon ja koko maan virallinen kieli. Nykyisin
devanagri-aakkoset ovat Nepalin valtion virallisen kielen käyttämä ja kouluissa
opetettava kirjaimisto.
1850-luvulla Intian Darjeelingissa teeplantaasien nepalityöntekijöiden parissa
työskennelleet brittipapit käänsivät nepaliksi Luukkaan evankeliumin ja Apostolien teot. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua työtä jatkoivat alueella työskennelleet skottilaiset lähetystyöntekijät. He korjasivat jo painettuja kirjoja ja käänsivät
koko Uuden testamentin sikäläisten nepalikristittyjen kanssa. Koko Uusi testamentti saatiin nepalin kielelle ja painettiin Kalkutassa.
Seuraavaksi kääntäjät paneutuivat Vanhan testamentin kääntämiseen. Sen
osia julkaistiin sitä mukaa, kun ne tulivat valmiiksi. Koko Vanha testamentti
saatiin valmiiksi ja julkaistiin vuonna 1915. Jo parinkymmenen vuoden päästä
46
alkoi kuulua valituksia siitä, että käytössä olleen Uuden testamentin kieli oli liian
vanhanaikaista. Toivottiin uutta ajantasaista käännöstä. Uusi testamentti ja psalmit ilmestyi 1963. Sitä mukaa kun korjatun Vanhan testamentin osia valmistui,
niitä julkaistiin pikku kirjasina. Nepalissa Raamattu kuului kuitenkin kiellettyyn
kirjallisuuteen, joten se voitiin takavarikoida. Harvinaista ei ollut sekään, että
viranomaiset polttivat hengellistä kirjallisuutta.
o
Kun sunnuntai-illan suuri tyttöparvi kokoontui kotiini raamattupiiriin kahdessa
ryhmässä, yhteensä kahdeksankymmentä tyttöä, aloitin Danielin kirjasta. Tytöt
saivat itse lukea ensimmäisen luvun. Odotin innokkaasti seuraavaa sunnuntaita,
jolloin sain jatkaa Danielin ihmeellistä elämäntarinaa, jossa on paljon oppimista
myös nepalinuorille.
Olimme työtovereideni kanssa yllättyneitä tytöissä tapahtuneesta muutoksesta. Monet heistä eivät olleet aikaisemmin osoittaneet minkäänlaista kiinnostusta kristinuskoa kohtaan. Hiljaisuudessa he olivat pohtineet perimmäisiä
kysymyksiä, jotkut rohkenivat myös kertoa omista kokemuksistaan. Koin, että
monet kotimaanystävät muistivat esirukouksin raamattupiiriämme. Joissakin
kokoontumisissamme oli sellainen tunne, että itse Jeesus koko kirkkaudessaan
seisoi keskellämme. Hän teki tyttöjen sydämissä hiljaista työtään; se oli Jumalan
Hengen vaikuttamaa syväkyntöä. Silloin toinen ihminen saa katsoa sivusta ja
kiittäen ihmetellä. Olimme kiitollisia siitä, että Jeesuksella oli ollut aikaa pysähtyä meidän kouluperheemme keskelle.
Varsinkin abiturienttiluokka, joka vietti viimeisiä viikkoja luonamme Mahendra Bhawanissa, oli ollut Jumalan puhuttelussa. Miten olisin halunnut kantaa
jokaisen tytön käsissäni Jeesuksen luo. Muutamat olivat jo löytäneet uskon, muutamat olivat vielä Nikodemoksen kaltaisia salaisia etsijöitä.
Erityisenä lahjana koin tiibetiläisen opiskelijamme, yhdeksäsluokkalaisen
Sangmun uskoontulon. Pyhien voittosaatossa vanhat anilat riemuitsivat kanssani, kun tiibetiläinen sai löytää Herran. Olisitpa kuullut Sangmun laulun! Se kaikui Jeesukselle kiitokseksi siitä valkeudesta, jonka hän oli saanut uuden elämän
myötä. Hän sai vaeltaa nyt täydellisen Valon, Jeesuksen, viitoittamaa tietä.
47
Isojen tyttöjen raamattupiiri kokoontui Kirstin kodissa kerran viikossa.
48
Kosketus taivaasta
H
elmikuussa 1978 sain kirjeitä kotimaasta. Kaikissa kerrottiin, miten Jumala
oli tehnyt Suomessa ihmeellisiä asioita. Ihmiset olivat kohdanneet Herran
pelastajanaan ja parantajanaan. Myös Suomen Viikkolehti välitti samaa uutista
Pohjanmaalla, Lapualla, syttyneestä Jumalan tulesta.
Ja niin minä näin unta. Olin mukana tällaisessa tilaisuudessa kahden liikuntakyvyttömän lapsen kanssa. Yritin auttaa heitä pääsemään eteenpäin, saattaakseni
heidät ihmeelliseen Pyhän Hengen ilmapiiriin. Yhtäkkiä tunsin, miten ruumiini
lävisti mahtava voima, joka kosketti olemukseni jokaista solua. Tiesin, että kosketus tuli taivaasta, sillä vielä herätessäni olin voiman alla.
Nousin vuoteestani. Ylistin ja kiitin Herraa ja aloin ymmärrykselläni rukoilla norjalaisten työtovereideni sairaan lapsen puolesta. Vasta sen jälkeen heräsin
kunnolla. Hieraisin silmiäni ihmetellen, mitä oikein oli tapahtunut. Olin nähnyt
unta – mutta kuitenkaan se ei ollut pelkästään unta. Se oli totta ja Jumalan sanan
mukaista: ” – – Herra antaa ystävilleen heidän nukkuessaan” (Ps. 127: 2).
Seuraavana päivänä tapasin sairaan lapsen isän. Kerroin hänelle heti näkemästäni unestani ja siitä, miten olin saanut heidän tytärtään muistaa. Silloin mies sanoi:
– Kirsti, tämä rohkaisee minua. Tänä aamuna asetin ahdistuneena pikku Marian vuoteelle ja kysyin: ”Herra, mitä sinä oikein haluat lapsestamme?”
Tavallisen heikkoutensa lisäksi lapsi oli saanut vielä uuden sairauden, joka oli
runnellut tavallista ankarammin hänen pientä hentoa olemustaan. Nyt tyttö oli
kuitenkin ollut iloinen ja pirteä. Perheessä uskottiin, että tyttö oppii myös puhumaan, jos se on Herran tahto.
Entä minä? Uskoin saaneeni terveyden monien vaivalloisten kuukausien jälkeen. Koko edellisen talven ja kevään olin ontunut jalkojani, ja tulehdusarvoni
oli hyvin korkea. Kun se viikkoja kestävän antibioottikuurin jälkeen laski 40:een,
lääkäri oli tyytyväinen ja lupasi, että jos arvo pysyy siinä lukemassa, saan jatkaa
työtäni Nepalissa.
Pari viikkoa myöhemmin menin jälkitarkastukseen. Tulehdusarvoni oli 15!
Tuskin koskaan se on ollut niin alhainen. Olin todella saanut uudet voimat! En
tiennyt, miten se tapahtui – tiesin vain, että Herra oli minua koskettanut.
Kuntoni joutui heti testattavaksi, sillä pian parantumiseni jälkeen tyttöjen
asuntolassa puhkesi angiinaepidemia. Se kahmaisi tytöt kouriinsa sellaisella voimalla, että olin jo aivan neuvoton, missä heitä hoitaisin. Klinikan sairashuoneisiin
mahtui korkeintaan viisi tyttöä, mutta mihin viisi vuodetta riittää, kun kolmekymmentä oli samaan aikaan korkeassa kuumeessa. Raivasimme pari pienempää
luokkahuonetta kenttäsairaalaksi. Kolme viikkoa vierähti yhtenä juoksuna.
Raihnaisilla voimillani en olisi jaksanut hoitaa kenttäsairaalaa, mutta Herra
oli antanut minulle uudet voimat juosta aamukuudesta iltakymmeneen. Luon49
nollisesti olin jo silloin väsynyt, mutta kiitosta tulvillaan. Minulla ei ollut sanoja,
joilla ylistää Herran hyvyyttä. Hän on Herra, Minä olen. Hän on kanssamme
joka päivä, joka hetki.
o
Olin kiitollinen saamastani terveydestä. Sydämessäni oli valtava ilo. Olin elämässäni kokenut paljon iloa, mutta tämä oli nyt uusi ja erilainen – ei mikään tunne
tai ryöppy, vaan jotain sellaista, jota voi kuvata suurin kirjaimin: ILO. Herra oli
sen antanut.
Kun tulee uuteen työpaikkaan, yleensä ensimmäinen vuosi on sisäänajoa;
oppilaihin pitää tutustua. Mutta toinen vuosi oli mielestäni aivan ihmeellinen:
meillä oli helppoa myös siksi, ettei koulussamme ollut yhtään haasteellista oppilasta. Toki meillä oli ongelmalapsia, mutta syynä olivat useimmiten tyttöjen kodissa ilmenneet vaikeudet. Oppilaat vaikuttivat iloisilta – meillä oli keskenämme
mukavaa. Tyttöjen joukosta ei kuulunut mitään ikävää tai masentavaa; he olivat
tyytyväisiä ja energisiä; lauloivat, tanssivat ja juoksivat.
Meidän puolestamme oli paljon rukoiltu: olimme saaneet kokea Jumalan suurenmoista apua, armoa ja varjelusta. Mahendra Bhawan ei ollut pelkästään sisäoppilaitos, sillä koulussa opiskeli myös yli neljäsataa päiväopiskelijaa. Nuorten
elämä koulun muurien ulkopuolella Kathmandussa ei ollut ongelmatonta.
o
Sinä vuonna palmusunnuntaita vietettiin maaliskuussa. Olin koonnut ruokapöytäni ympärille nepalilaisia ystäviäni. Olin aterian jälkeen ottanut esille suomalaisen työtoverini jättämän Sanattoman kirjan. Se sisälsi sanoman. Avasin kuvan,
jossa Jeesus oli ristillä ryövärien keskellä, ja kysyin:
– Mitä viikkoa nyt vietämme?
Kukaan ei tiennyt.
Kerroin ystävilleni, että olimme edellisenä iltana tutkineet samaa kirjaa kahdeksasluokkalaisten kanssa. Heidän joukossaan oli kymmenen uutta oppilasta,
jotka eivät olleet koskaan aikaisemmin kuulleet pitkäperjantain tapahtumista.
Sen sijaan vieraani tiesivät jo jotakin Jeesuksesta. Siitäkin huolimatta kuva ristillä
riippuvasta Jeesuksesta hätkähdytti meitä kaikkia. Kukin kertoi vuorollaan, mitä
Jeesus oli hänen elämässään tehnyt. He muistelivat menneitä tapahtumia, jotka
olivat puhutelleet ja vaikuttaneet.
Mutta kun tulimme Jeesuksen seurassa lähemmäksi ristiä, Pyhä Henki teki
siirron ja asetti meidät jokaisen ristille siihen paikkaan, jossa Jeesus oli. Myös
minun paikkani oli siinä. Ratkaisevaa on, että hän asettautuikin ristille minun
50
puolestani. Syvän hiljaisuuden vallitessa Pyhä Henki ikään kuin syövytti tuon
siirron omassa ja ystävieni sydämessä. Hetki jäi lähtemättömästi mieleemme.
Vanha pitkäperjantain viesti muuttui siinä hetkessä jälleen niin häikäisevän tuoreeksi ja voimalliseksi.
Raamattupiirin tyttöjä ihmetytti ihmisten häilyvä mieliala ja käytös: miten he
saattoivat laulaa Jeesukselle Hoosiannaa ja viiden päivän kuluttua vaatia häntä
ristille! Ensimmäistä kertaa mukana olleet tytöt kuuntelivat pääsiäisen sanomaa
yhtenä kysymyksenä.
Kathmandussa pääsiäinen oli riemullinen kokemus. Aloitimme sen jokavuotisella ylösnousemusjuhlalla jo kello kuudelta Shanta Bhawanin sairaalan perhospuutarhassa. Menin oppilaitten kanssa sinne bussilla; niin moni tyttö halusi
lähteä mukaan. Itse koin sisäisenä riemuna ylösnousemusvoiman todellisuutta.
51
Kuunsäde
S
amana keväänä sain luokseni Kathmanduun juuri ylioppilaaksi kirjoittaneen
Kuunsäteen. Hän oli opiskellut Pokharan poikakoulussa kymmenen vuotta.
Olin tutustunut häneen jo ensimmäisen työkauteni aikana. Kuunsäde oli ensimmäinen orpolapsi, jonka Herra johdatti huollettavakseni.
Pojan nimi – Kuunsäde – on idälle tyypillinen. Kun kyselee sikäläisten nimien
merkitystä, hämmästyy: lähes kaikki ovat sankareita, jumalia, jumalattaria, prinssejä ja prinsessoja. Tähti, kuu, aurinko – kaikki tavoittamaton – ovat suosittuja nimiä.
Usein köyhillä ihmisillä ei ole varaa juuri muuhun ylellisyyteen kuin nimeen!
o
Ensin tutustuin Kuunsäteen äitiin, joka oli hoidettavana Shanta Bhawanin sairaalassa. Olin töissä saman sairaalan lastenosastolla, ja minulla oli tapana käydä
tervehtimässä myös aikuispotilaita, jotka oli sijoitettu sairaalan vanhaan osaan, palatsin puolelle. Eräänä iltapäivänä askeleeni veivät nuoren naisen vuoteen viereen.
Hän oli laiha, heikon näköinen ja hengitti vaikeasti. Sain kuulla, että hän oli tullut
samasta kylästä, jossa ruotsalainen työtoverini hoiti Lähetyksen alueklinikkaa.
Nainen oli tuotu sairaalaan seitsemän kuukautta aikaisemmin. Hän oli kolmekymmenvuotias yksinhuoltajaäiti, joka sairasti kroonista astmaa. Lisäksi hänellä
oli sydänvika. Minulle kerrottiin, että tulovaiheessa hän oli ollut kuin kuoleman
hahmo, veretön ja alipainoinen. Kamppailtiin kauan elämän ja kuoleman rajoilla.
Vähitellen naisen voimat alkoivat palautua ja elämänhalu löytyä. Olihan
hänellä pieni poika, joka vielä kipeästi tarvitsi äidin. Mikä olisi hänen tulevaisuutensa? Hänen sydämensä oli vioittunut niin pahoin, ettei hänestä ollut enää
työntekijäksi.
Siinä jutellessamme äiti alkoi varovasti purkaa huoliaan:
– Sister, minulla on kotona viisivuotias poika, Kuunsäde. Hän ei tiedä, missä
olen. Poika pyörii koko ajan ajatuksissani. En ole kuullut hänestä tänä aikana
mitään. Miten hän mahtaa jaksaa?
Äidin huoli kosketti. Koko tilanne näytti lohduttomalta.
– Kertokaahan, mistä pojan voisi löytää?
Silloin äiti silminnähden ilostui ja katsoi minua kiinteästi suklaasilmillään.
Hän kysyi ikään kuin tunnustellen:
– Voisitteko sitten mennä etsimään poikaani?
– Jos vain löydän hänet. Voisin mennä vapaapäivänäni käymään. Minulla on
siellä hyvä ystävä.
Naisen kalvakoille kasvoille nousi helpottunut hymy, kun hän alkoi tarkasti
selostaa kotinsa sijaintia.
52
o
Lähdin aika pian etsimään Kuunsädettä. Työtoverini muisti tapauksen. Lähdimme yhdessä kävelemään naisen kotikylälle. Herra johdatti meitä ihmeellisesti.
Kävelimme aika pitkän matkan kivikkoista kylätietä, jonka molemmin puolin
aaltoilivat valtavat maissipellot. Yhtäkkiä kipeä selkäni teki tenän. Olin loukannut sen ensimmäisen työkauteni aikana Hellin Hukka-Dukpan ja hänen perheensä luo Baksaduariin tekemälläni lomamatkalla. Sanoin:
– Nyt en jaksa enää jatkaa. On pakko istahtaa vähän lepäämään.
Tien toisella puolella oli kaunis, vauraannäköinen nepalitalo. Levähdettyämme poikkesimme tiedustelemaan, missä päin naisen koti mahtoi sijaita. Ystävällinen emäntä katsoi meitä ensin pitkään, ennen kuin hän vastasi:
– Tuossahan se on, toisella puolella tietä, naapurissa.
– Sitten tiedätte pojastakin!
– Kuunsäde on meillä puhvelinpaimentajana.
Poikaa lähdettiin hakemaan pellolta. Jonkin ajan kuluttua tapasimme ujonnäköisen pojannassikan, jolle kerroin äidin terveiset.
Tahdoimme nähdä perheen kodin. Likainen paitaressu lähti meille oppaaksi.
Aluksi Kuunsäde ujosteli ja aikaili, mutta kun varovasti selitin, minkä vuoksi olin
tullut, hän vapautui ja niin lähdimme kolmisin matkaan. Poika toisteli innostuneesti:
– Minä näytän, minä näytän!
Suurelta maantieltä laskeuduimme ensin laaksoon. Edessämme avautui ihastuttava luonto. Olin aivan haltioissani ja yritin selittää pojalle meitä ympäröivää
kauneutta. Silloin hän pysähtyi, katsoi minua vakavasti silmiin ja virkahti kuin
anteeksipyytäen:
– Mutta meidän silmämme eivät näe, että se on kaunista.
Jäin miettimään hänen huomautustaan. Kuinka hän voisikaan sitä nähdä?
Elämä on ollut liian ankaraa. Ensin kaksi vuotta sitten kuoli isä. Sitten äiti sairastui vakavasti, joten pojalla oli vain pelottavia muistoja äidistä, joka oli kuin
kuoleman varjo.
Kuunsäteelle ei ollut kerrottu, mitä äidille tapahtui sen jälkeen, kun hänet
vietiin kauas kaupunkiin, sairaalaan. Yksin hän oli joutunut selviytymään, orpo
paimenpoika. Vaatteet oli pitänyt kerjätä. Ruoan hän oli saanut talosta paimenpalkakseen. Jäikö kaiken tuskan keskellä enää aikaa katsella ympärilleen
luonnon kauneutta? Eikö paremminkin kaikki, mihin hän katsoi, vain lisännyt
tuskaa?
Kuljimme vaiti kotvan aikaa. Huomasin pojan välistä pyyhkäisevän kyyneleen
repaleiseen paidanhihaansa. Pienessä sydämessä ailahteli oudosti. Siellä sykki
toivo äidin kotiintulon ihmetyksestä.
53
Kirsti ja Kuunsäde.
Kuunsäde ja Hupikoira.
54
Polku johti korkealle vuorenharjalle. Katselin henkeäsalpaavan kaunista maisemaa ja sanoin innoissani:
– Tänne tahtoisin rakentaa talon.
– Tulkaa tänne asumaan, kyllä minä kannan teille vettä, kuului miehekäs vastaus.
Sitten taivalsimme maissipellon halki. Vähitellen pojan askeleet hidastuivat.
Kysyin oppaaltamme:
– Mikäs nyt tuli?
– Vähän nolottaa. On niin huonossa kunnossa tuo mökki, mutta se on minun
kotini.
Yritin puheillani hiukan kohottaa tunnelmaa. Niin tulimme majalle. Ovessa ei ollut lukkoa. Sisällä katonraoista vilkkui kirkkaansininen Himalajan taivas.
Mökki oli aivan tyhjä, ei jälkeäkään siitä, että siellä olisi joku joskus asunut. Perheen koko omaisuus, mitä se sitten oli ollutkin, oli tyystin tyhjennetty. Äidin sairaalaan menon jälkeen isän toinen vaimo oli vienyt kaiken omaan kotikyläänsä.
Istuimme talon kynnyksellä kolmisin, Kuunsäde, työtoverini ja minä. En ymmärtänyt, mistä pitäisi aloittaa, jos äiti tulisi kotiin. Olin täysin toivoton. Sen
sijaan vierelläni istuva pieni paimenpoika uhkui tulevaisuudensuunnitelmia.
– Kyllä minä siivoan täällä, ennen kuin äiti tulee. Ja sitten minä kannan hänelle vettä ja kokoilen puita.
Tajusin, että tuolla vieressäni istuvalla uudella ystävälläni oli paljon enemmän
uskoa kuin minulla. Istuin siksi niin avuttomana, ettei Nepalissa ole sosiaalihuoltoa, ei sairauseläkettä eikä naapureiden auttavia käsiä. Pakanan sydän ei tunne
lähimmäisen hätää.
Olin todella umpikujassa. Mutta pojalla on kaksi ketterää jalkaa ja terveet kädet. Äiti tulisi varmasti autetuksi viisivuotiaan uskolla, jota kannusti toivo saada
vielä muuttaa äidin kanssa yhteiseen kotiin. Erotessamme lupasin lähettää pojalle viestin, milloin äiti pääsisi tulemaan. Jäähyväisiksi saimme toiveikkaan hymyn.
Jätimme pojan raskain mielin. Menin melko pian kertomaan äidille, ettei poika ollut heitteillä, vaan tallella naapuritalossa, josta hän saa ruoan. Helpotus täytti
äidin sydämen. Hän alkoi kummasti virkistyä eikä mennyt kovin kauan, kun sairaalan lääkäri arveli, että potilas voitaisiin kotiuttaa. Kerroin, millainen perheen
talo on. Sadeaikakin oli tulossa. Pohdimme tilannetta myös työtoverini kanssa ja
rukoilimme Jumalan johdatusta.
Lähetyksen klinikan yhteyteen oli samoihin aikoihin valmistunut sementistä
tehty lisärakennus, jonka yksi huone oli suunniteltu joko kodittomille tai tubipotilaiden toipumiskodiksi. Esitimme lääkärille, että äiti ja poika saisivat huoneen
käyttöönsä. Hän myöntyi heti. Kun äiti pääsi sairaalasta, perheelle hankittiin kotiin välttämättömät tavarat. Kävin heitä tapaamassa, ennen kuin lähdin takaisin
Suomeen. Kuunsäde vakuutteli iloisesti:
55
– Kyllä minä äidin hoidan.
Niin hän tekikin. Äiti oli edelleen hyvin heikko, sillä hän sai jatkuvasti sydänkohtauksia. Klinikan väki huolehti hänen lääkehoidostaan.
o
Olin kirjoittanut jutun ensitapaamisestani Kuunsäteen kanssa Vapaakirkon Lähetystuli-lehteen. Hämeenlinnalainen ystävä oli lukenut sen ja ymmärtänyt, että
hänen osuutensa Jumalan valtakunnan työssä oli perheen tukeminen. Alkoi uskollinen esirukoustaistelu ja sen ohessa perheen taloudellinen tukeminen.
Ajan mittaan elämä alkoikin kohentua. Rahaa jäi vielä pojan koulunkäyntiin.
Kouluun meno oli Kuunsäteelle suurta juhlaa. Hän oppi nopeasti aakkoset ja sai
lukutaidon. Se avasi portin uuteen maailmaan.
Samassa rakennuksessa asui myös intialainen sairaanhoitaja, joka oli käynyt
päivittäin lukemassa Raamattua äidille ja pojalle. Opittuaan lukemaan Kuunsäde
jatkoi Raamatun lukemista. Äiti iloitsi kuullessaan Uuden testamentin ihmeellisiä kertomuksia. He tutustuivat Jeesukseen ja hänen valtakuntaansa. Kummankin
sydämessä Pyhä Henki teki uudestisynnyttävää työtään. Äidin elinpäiviä jatkui
niin kauan, että hänelle valkeni evankeliumin salaisuus ja muuttui omakohtaiseksi uskoksi. Kun vilja oli kypsää, Jumala itse korjasi sen talteen.
Tammikuun alussa vuonna 1970 ollessani kotimaanlomalla sain kirjeen Nepalista. Ruotsalainen työtoverini oli ollut yhteydessä perheeseen lomani ajan.
Mukana oli myös viesti Kuunsäteeltä, joka nyt oli jo lähes yhdeksänvuotias. Kirje
alkoi sanoilla: ”Äiti on tänään päässyt taivaaseen.” Silloin käteni alkoivat täristä.
Menin järkyttyneenä istumaan.
Eräänä iltana joulukuun puolivälissä Kuunsäde oli ilmestynyt työtoverini ulko-ovelle. Hän oli säikähtänyt pojan nähdessään, kun tämä seisoi hänen edessään
turvaa ja lohdutusta etsien. Nyyhkytyksen keskeltä hän oli saanut kuiskatuksi:
– Äiti kuoli.
Poika oli juossut kuudentoista kilometrin matkan kotikylästään Kathmanduun,
jonne työtoverini oli muuttanut. Kuunsäde ei tiennyt muutakaan paikkaa, mihin
mennä. Seuraavana päivänä työtoverini oli lähtenyt pojan kanssa hoitamaan käytännön asiat. Myöhemmin Kuunsäde halusi kirjoittaa asiasta myös minulle.
Pitelin kirjettä kädessäni ja luin uudelleen selkeästi piirretyt sanat: ”Äiti on
tänään päässyt taivaaseen.” Kyynellähde oli pulpahtanut pienen orvon yksinäisyydestä, mutta siinä lähteessä heijastui taivas. Hiljaiseen nyyhkytykseen loisti
toivon säde siitä taivaasta, jonne äiti oli jo siirtynyt. Pojalla oli sittenkin tulevaisuus, sillä hänen päällään lepää Jumalan käsi. Se johdattaa ihmislasta eikä ole
lyhyt auttamaan suurimmankaan hädän keskellä.
Kuunsäde jäi asumaan työtoverini luo siihen asti, kunnes palasin Nepaliin. Aloin
56
järjestää hänelle koulupaikkaa Lähetyksen poikakouluun Pokharaan. Koulun rehtorina toimi silloin Jonathan Lindell. Pojan koulunkäynti sujui loistavasti. Kuunsäde oli useimmiten luokkansa paras oppilas. Opettajien suosituksesta hän siirtyi
suoraan neljänneltä kuudennelle luokalle. Kaikki lomansa Kuunsäde vietti luonani.
o
Ylioppilaskirjoituksia edeltäneen vuoden Kuunsäde oli hyvin ahdistunut; turvallinen elämä sisäoppilaitoksessa oli päättymisvaiheessa. Huoli kuulsi hänen kirjeistään ja tuli esille monella tavalla. Hänen oli vaikea keskittyä kirjoituksiin, sillä
hän murehti tulevaisuuttaan. Monelle koulun loppuminen olisi ollut helpotus;
olihan yksi elämänvaihe nyt takanapäin. Mutta Kuunsäteellä ei ollut paikkaa,
mihin mennä – ei yhtään ihmistä, jonka puoleen kääntyä – ei omaista, jolta kysyä
neuvoa. Kun astut koulun portista ulos, tulet johonkin valtavan suureen ja avaraan, missä olet täydellisesti eksyksissä.
Koulun arvostelujen mukaan hän oli läpäissyt ylioppilaskirjoitukset hyvin.
Niiden tuloksia piti kuitenkin odottaa viisi kuukautta. Kuunsäde palasi Kathmanduun mukanaan koko omaisuutensa, joka mahtui mustaan peltiboksiin. Se
sisälsi vaatteita, koulukirjoja ja vihkoja sekä hygieniatarvikkeet: saippuan, hammasharjan ja kamman.
Olin ollut työssäni ennen Kuunsäteen muuttoa niin kiireinen, etten ehtinyt etsiä hänelle asuntoa. Hän muutti ensin luokseni, sillä koulun alkamiseen oli vielä
viikko. Kyselin, kuulostelin ja rukoilin, lähetin paljon esirukouspyyntöjä. Etsimme
asuntoa kuumeisesti, mutta mitään ei ilmaantunut. Olimme ymmällä, mitä tehdä.
Eräänä päivänä olimme taas yhdessä. Myös Karan oli kanssamme. Sanoin:
– Kyllä meidän on nyt käännyttävä taivaan Isän puoleen. En ymmärrä, mihin
suuntaan me alamme tätä asiaa hoitaa.
Karanilla oli hellä sydän, ja hän jotenkin koki pojan elämäntilanteen omakseen. Hän alkoi kysellä vuokra-asuntoa kylässään asuvilta ihmisiltä. Viikkoa
myöhemmin sellainen löytyikin Patanista, Kathmandun kaksoiskaupungista.
Kuunsäde ja Karan menivät katsomaan asuntoa ja tekivät vuokrasopimuksen
jo seuraavana aamuna. Etsimme pojalle työtä. Yllättäen työpaikka järjestyikin
Mahendra Bhawanin toimistosta. Saatuaan elämänsä ensimmäisen palkan, 48
rupiita, Kuunsäde kyseli minulta:
– Mitä minä nyt tällä teen?
– Siinä se nyt on ongelma, kun alkaa saada palkkaa!
– Kyllä minun pitäisi välttämättä korjata kengänkannat. Ne ovat menneet
niin rikki.
– Aloita nyt siitä, mikä on tärkein. Vuokran olen maksanut kahdeksi kuukaudeksi, ja sen jälkeen saat sen itse hoitaa.
57
Sain sijaisen kouluun pariksi tunniksi, joten pääsin ostamaan Kuunsäteelle
asuntoon tarvittavat tavarat: öljyhellan, kattilan, paistinpannun ja ruokailuvälineet sekä ämpärin, vadin, kippoa ja kuppia. Sitten ostin hänelle peruselintarvikkeita: riisiä, linssiä, purkillisen suolaa, sokeria, maitopulveria. Vuodevaatteet olin
hankkinut jo edellisenä kesänä. Lupasin toimittaa myös verhot. Kuunsäde pääsi
heti muuttamaan uuteen kotiinsa.
Samaan aikaan Kuunsäde aloitti myös konekirjoituskoulun. Hän ilmoittautui
kuusi kuukautta kestävälle kurssille, jossa oli mahdollisuus oppia konekirjoitusta sekä nepaliksi että englanniksi. Koulu sijaitsi lähellä hänen asuntoaan, joten
hän voi mennä sinne jo aamuseitsemältä, ennen kuin työt koululla alkoivat puoli
kymmeneltä. Illalla hänellä oli toinen tunti kello viiden jälkeen. Ostin hänelle
polkupyörän, jolla hän viiletti töihin koululle puolessa tunnissa.
Menimme Karanin kanssa ensivierailulle. Asunto sijaitsi sokkeloisessa newaritalossa, sen kolmannessa kerroksessa. Huone oli hyvin pieni, mutta sen ikkunoista avautui koko Kathmandun laakso ja taustalla kohosivat Himalajan vuoret. Huoneen yhteyteen kuului myös parveke. Pidimme Karanin kanssa pienet
rukoukset ja siunasimme kodin. Kuunsäde oli onnellinen. Joka päivä kodissani
yhdessä ruokaillessamme kiitimme Jumalaa hänen ihmeellisestä avustaan ja huolenpidostaan. Jumala oli vastannut rukouksiin: nyt Kuunsäteellä oli pieni huone,
jossa hän sai olla pitkin tai poikin, vetää verhot ikkunan eteen milloin halusi,
keittää oman riisinsä ja tehdä siitä niin maustettua ja maukasta kuin itse halusi.
Hänellä oli työpaikka ja – mikä parasta: koulun toimistopäällikkö oli häneen
hyvin tyytyväinen.
Samaan aikaan Kathmandun kaduilla vilisi sankkana joukkona nuorta miestä, juuri kirjoittaneita ylioppilaita; opiskelijoita, jotka olivat opiskelleet jo muutaman vuoden yliopistossa, toiset valmistuneet ammattiinkin, ja edelleen ilman
työtä. Mutta Kuunsäde - maailmassa niin mahdottoman yksinäinen nuori mies
– sai taivaan Isän kädestä asunnon, työpaikan, jokapäiväisen leivän. Hänellä oli
uskonystäviä, joiden kanssa hän etsi taivaallista yhteyttä. Voiko enää paremmin
olla? Olin niin kiitollinen, että melkein itkin ilosta!
Kuunsäteen ylioppilaaksituloa juhlittiin kodissani Mahendra Bhawanissa.
Hämeenlinnalainen ystävä oli kustantanut pojan kouluopinnot. Lähettäjäseurakuntani Porin Vapaakirkon nuoret huolehtivat hänen vaatetuksestaan.
Kuunsäteellä oli Suomessa monta esirukoilijaa.
58
Perheeni kasvaa: Pikku-ukot ja Mona
T
ammikuussa 1979 olin lähdössä kotimaanlomalle. Olin jo lopettanut työni ja
pakkaamassa tavaroitani loman ajaksi Lähetyksen varastoon, kun eräs entinen opiskelijamme tuli koululle kertomaan, että tuntemani leskiäiti hänen kotikylästään oli kuollut. Kauhistuin.
Olin vuosikausia huoltanut Bungmatin naapurikylässä Khokanassa asuvaa
leskiäitiä ja hänen kolmea lastaan, tyttöä ja kahta poikaa. Äidillä oli krooninen
astma ja epäiltiin myös tuberkuloosia. Perhe oli ahdistanut mieltäni, mutta työssä
oli ollut niin kiirettä, etten ollut ehtinyt käydä sitä tapaamassa. Äiti oli aikaisemmin vieraillut luonani koululla, ja olimme sopineet, että pojat aloittavat koulunkäynnin. Olin varannut heille kouluvaatteitakin.
Opiskelija kertoi nuorimman sanoneen:
– Voi, jos meidän sisteri tietäisi, että äiti on poissa ja olemme täällä kolmestaan, kyllä se tulisi meitä katsomaan!
Lähdin ajamaan Khokanaan käytössäni olevalla pienellä Volkswagenilla. Se
oli hankittu vuonna 1970 kotimaan ystävien keräysvaroin. Suomen vierailullaan
Jonathan Lindell oli esittänyt toivomuksen, että Nepaliin palattuani saisin käyttööni oman auton, sillä asuin maaseudulla Bungmatin kylässä ainoana länsimaisena työntekijänä. Julkisia kulkuvälineitä ei vielä silloin ollut.
Sadeaika oli jo alkanut, tiet paksun kuran peitossa. Jouduin jättämään auton
Bungmatin mäelle ja jatkoin jalkaisin toista rinnettä alas mennäkseni perheen
mökille johtavalle polulle. Samaan aikaan minua vastaan tuli kolme lasta. He
olivat karmean näköisiä – rääsyisiä, kasvot lian peitossa; vain kolme surullisen
näköistä kirkasta silmäparia katsoi minuun. Kun lapset tunnistivat minut, hymy
nousi heidän kasvoilleen, mutta pikkupoika, joka oli ollut kova puhumaan, oli
aivan mykkä. Häneltä oli mennyt puhekyky. Istuin lasten kanssa polun varteen ja
itkin. Se oli yksi elämäni järkyttävimpiä hetkiä.
Äiti oli mennyt illalla lasten kanssa lattialle nukkumaan. He olivat jutelleet
kymmeneen saakka, ja aamuyöllä, kolmen maissa, äiti oli kuollut lasten väliin.
Kun lapset olivat heränneet viideltä, he eivät saaneetkaan äitiä ylös. He olivat
ihmetelleet, miksi äiti ei nouse. He olivat alkaneet nykiä ja töniä häntä. Sen jälkeen lapset olivat juosseet paniikin vallassa naapuriin. Aikuiset olivat todenneet
äidin kuolleeksi.
Perheellä oli peltomaata. Ennen lähtöäni vetosin läänin korkeimpaan virastoon vaatien, että lasten oli saatava pitää hallussaan äidin nimissä olleet pellot.
Vaikka pojat olivat vielä nuoria, vartuttuaan he pystyisivät ne hoitamaan. Usein
tällaisissa tilanteissa pappi vei pellot äidin sielunmessujen korvaukseksi, koska
orvoilla ei ollut huoltajaa.
59
”Pikku-ukot” Sudan
ja Jeevan.
Siinä vaiheessa en voinut tehdä mitään muuta heidän hyväkseen. Lasten hätä
silmissäni lähdin Suomeen. En saanut lomallani hengen rauhaa, kaikki kolme
vainosivat minua; lapset olivat koko ajan ajatuksissani. Pohdin, mitä heille kuuluu. Olin jättänyt Nalinille2 rahaa, että hän käy välillä katsomassa, että lapsilla
on syötävää. Kirjoitin pojista myös Bishnu-opettajalle ja pyysin häntä etsimään
pojille sopivaa koulua.
Suomessa en kuitenkaan jostain syystä saanut vastakaikua; ihmiset eivät tajunneet tilannetta, vaikka millä kielellä yritin selittää. Se ahdisti minua, vaikka
toisaalta tiesin, että näiden lasten takia minun piti vielä palata Nepaliin. Koin,
että Jumala oli antamassa ”nepaliperheeseeni” Kuunsäteen lisäksi uusia lapsia.
2 Nalini toimi apunani Bungmatin klinikalla. Hänestä kerrotaan kirjassa Bungmatin
sister. (Päivä, 2008)
60
Ylh. Kirsti ystävineen
Kathmandun katuvilinässä.
Kesk. Sisarukset yhdessä
Monan palattua Bombaysta.
Elämä alkoi taas hymyillä.
Alh. Syntymäpäiväjuhlat
Kirstin kotona.
Seur. sivulla.
Sisarukset aikuisina. Sudan
jatkaa maanviljelijänä
kotitilallaan, ja Jeevan toimii
englanninkielenopettajana
kotikylässään. Keskellä Mona
esikoispoikansa kanssa. Kuva
on vuodelta 1993.
61
Siihen aikaan Suomen seurakunnissa oli aloitettu solutyö. Minut kutsuttiin
vieraaksi erääseen naistensoluun, jossa jaoin tuskaani. Pyysin:
– Auttakaa minua, rukoilkaa kanssani näiden kolmen lapsen puolesta. Minun
on niin vaikea olla kotona lomalla ja nauttia kaikesta hyvästä, kun siellä on kaikki
niin toisin.
Naiset lupasivat muistaa. Myöhemmin sain heistä kummiryhmän, joka huolehti lasten koulunkäynnistä.
o
Newarien tapaan perheen kotitaloa oli asunut kaksi veljestä. Lasten isä oli kuollut äidin odottaessa nuorinta poikaansa. Sedän perheessä oli seitsemän lasta, eikä
kaaki, veljen vaimo, huolehtinut orvoista.
Nuorin poika Jeevan syntyi lokakuussa 1971. Nimi tarkoittaa elämää. Tapasin perheen ensimmäisen kerran, kun poika oli puolitoistavuotias. Äiti kantoi
Bungmatin klinikalle nälkiintynyttä lasta, joka oli aivan hervottomassa tilassa.
Hänen kanssaan tulivat vanhemmat sisarukset – nelivuotias Mona, heiveröinen
ja ikäisekseen pienikokoinen hänkin, ja kolmivuotias isoveli Sudan.
Annoin Jeevanille nestettä, suolaa ja sokeria, syötin kauralientä ja tarkkailin
häntä sen iltapäivän. Poika alkoi hieman virota. Mitä voisin tehdä? Kaksi muuta
olivat yhtä nälkäisiä.
Lupasin auttaa äitiä yhdellä ehdolla: Jeevan piti tuoda klinikalle joka päivä.
Äiti suostui, vaikka vähän epäilin, sillä siitä koituisi paljon ylimääräistä huolta. Oli riisinistutusaika, johon koko kylä osallistuu. Mutta äiti tuli täsmällisesti.
62
Ruokin pojan ja opetin äidin valmistamaan ravitsevaa velliä. Niin saatiin poika
hereille. Samalla tuli koko perhe hoidetuksi: lapset saivat rokotukset ja ruokaa,
äiti astmalääkkeitä.
Ystävystyimme äidin kanssa, ja joskus hän tuli luokseni purkamaan huoliaan.
Parasta mitä lapset tiesivät, oli makea nepalilainen tee, johon oli sekoitettu maitoa ja siihen kastettu ranskanleipää.
Äiti kävi myös Chapagaonissa. Kerroin, että muutan Kathmanduun. Perhe
vieraili koulullakin. Sillä lailla perhe selviytyi.
o
Kun palasin kotimaanlomalta keväällä 1980, löysin pojat, joita kutsuin leikillisesti pikku-ukoiksi, Khokanasta. Toin heidät koululle.
Äänikirjeessä Vappu Rautamäelle (1.5.80) kerron siitä:
Aikoihin minulla ei ole ollut niin hauskaa ja hassua iltaa, kun ne kaksi nappulaa olivat täällä. He näkivät sähkön, vesihanan ja wc:n, siellä katkaisijan,
josta saa valon päälle ja pois, päälle, pois. He olisivat jatkuvasti halunneet
kylpeä, kun vettä tuli noin vain. Sitten pikkunen kulki ympäriinsä ja laski
sähkölamppuja ja sanoi:
– Tänne asti on kolmetoista lamppua.
He eivät malttaneet nukkua koko yönä. Sijoitin heidät yöksi toiseen potilashuoneeseen. He eivät olleet koskaan aikaisemmin nukkuneet sängyssä. Huoneesta kuului kikatusta. Kahdeltatoista menin sanomaan, että nyt pitää olla
hiljaa. Pojat sanoivat:
– Ei kai näin ihanassa paikassa kukaan osaa nukkua, tää on niin ihana,
ramailo [nepaliksi: ilonpito].
Sanoin, että minä menen nyt kuitenkin nukkumaan. Heräsin jo puoli yhdeltä, nyt rummunsoittoon. Pojat olivat löytäneet tyttöjen rummut, joita käytetään laulujen säestämiseen. Silloin yläkerran nepaliopettaja, joka onneksi on
poikien ystävä ja auttanut minua paljon, kävi panemassa pojat järjestykseen.
Aamuyöstä he olivat sitten nukahtaneet. Kello seitsemältä he olivat jo pystyssä,
pestyinä ja tukka suittuna. He pyysivät minulta hammasharjaa.
Bishnu-opettaja oli lomani aikana löytänyt pojille lähellä työpaikkaani sijaitsevan
sisäoppilaitoksen, jossa pojat saivat aloittaa koulunkäyntinsä. Mutta Mona oli kadonnut. Hänet oli poissa ollessani lähetetty Bombayhin [nykyisin Mumbai]. Kaaki
oli järjestänyt tytölle työpaikan, josta tädille maksettiin kymmenen rupiaa kuukaudessa. Vaikka kuinka yritin kysellä Monan olinpaikkaa, täti ei suostunut kertomaan.
Hän sanoi vain salaperäisesti vieneensä tytön Patanin tien varrella sijaitsevaan pa63
latsiin, josta hänet oli lähetetty Bombayhin. Mona oli silloin kolmetoistavuotias.
Siihen aikaan lehdistössä alkoi esiintyä uutisia nepalitytöistä, joita vietiin suurin
joukoin Intiaan bordelleihin. Pelkäsimme pahinta: ihmiskauppaa. Pikkuveljet eivät
pystyneet nukkumaan surressaan sisarensa kohtaloa. Emme kuulleet tytöstä mitään kolmeen vuoteen.
Lopulta jouduin turvautumaan Bishnu-opettajan isään ja serkkuun Monan
olinpaikan selvittämiseksi. Sen jälkeen asiat alkoivat edetä. Kävi ilmi, että tyttö oli lastenhoitajana ruhtinaspalatsin tyttären perheessä, joten hänellä ei ollut
mitään hätää. Jos olisimme sen tienneet, emme olisi olleet niin suunniltamme.
Miehet soittivat Monan palkanneelle perheelle Bombayhin ja vaativat hänen välitöntä palauttamistaan Nepaliin. Tyttö lähetettiin heti Kathmanduun ja tuotiin
suoraan Mahendra Bhawaniin.
Lähdin heti poikien sisäoppilaitokseen pyytämään rehtorilta lupaa tuoda pojat luokseni siskoaan tapaamaan. Sitä ennen kävimme heidän kanssaan kaupassa
ostamassa kanaa juhlistaaksemme Monan kotiintuloa. Se oli ihana kohtaaminen.
Itkimme ja nauroimme, mutta ennen kaikkea kiitimme Jumalaa siitä, että sisko
oli päässyt kotiin. Seuraavana aamuna pojat lähtivät kouluun uusin mielin. Mona
sai töitä koululla rehtorin apuna. Elämä alkoi taas hymyillä.
Sitten piti saada lasten kotitalo takaisin heidän nimiinsä. Nepalin perintölain
mukaan kuolleen isän poika saa hallintaoikeuden talon peltoihin. Siihen saakka
isän veljen perhe oli käyttänyt kaikki vainajan pellot omaksi hyödykseen eivätkä
pojat olleet saaneet maasta minkäänlaista taloudellista hyötyä, vaikka peltoja oli
runsaasti.
Omaisuuden saaminen takaisin poikien nimiin oli kovan taistelun takana.
Bishnu-opettajan isä tuli jälleen avukseni, sillä enhän minä asiaan liittyvistä lakipykälistä ja lomakkeista mitään ymmärtänyt. Hän lähti ajamaan asiaa ja lupasi:
– Totta kai me oikeudet pojille haetaan.
Lupapaperit saatiin, ja pojat saivat oikeuden hoitaa omat peltonsa.
Sain avukseni ihania ihmisiä, joilla oli sellaista auktoriteettia, että virastoissa
asiat sujuivat.
Pojat viettivät luonani kaikki lomansa. Oli juhlanaihetta: syntymäpäiviä, jollakin aina mala, seppele, kaulassa. Yritettiin järjestää juhlia, saada jotain vaihtelua, kun lasten arki oli muuten niin rankkaa. Ensin apulaiseni Karan piti pojista
hyvää huolta ja keksi aina kaikkea hauskaa, ja myöhemmin Shanti-apulaiseni oli
heitä auttamassa ja palvelemassa.
Aina silloin kun olin Suomessa, pojat viettivät lomansa Bishnu-opettajan
vanhempien luona maalla. Hänen äitinsä otti heidät heti omikseen. Vanhempi,
Sudan, on luonteeltaan vakaa ja mietteliäs, pienempi taas oikea velikulta. Ennen
lähtöäni eläkkeelle poikien puolelle taloa saatiin uusi peltikatto, eikä vesi enää
päässyt vuotamaan talon sisälle.
64
Bungmatin kylä. (Kuva: Chris Pekka Wilde)
65
2. LUKU
Koulutyö jatkuu
(1980–1984)
”Parhainta elämässä on kulkea
Jumalan suunnitelmien tietä”
Iloa ja ahdistusta
P
alasin kotimaanlomaltani keväällä 1980. Kentällä vastassa ollut Mahendra
Bhawanin auto vei minut suoraan koululle, jossa valmiiksi sijattu vuode oli
ollut odottamassa tuloani jo pari viikkoa. Kotiin palattuani minulle esitettiin usein kysymys:
– Namaste, kahile aunu phajo? Milloin olette tullut?
Jouduin suoraan muuttopuuhiin, ja viikot vierivät kiireisenä vyyhtenä. Tuloni
jälkeen Karan oli kaksi ensimmäistä viikkoa apunani, mikä minun kannaltani
oli todellinen Jumalan lahja. Hän tiesi, mihin mikin tavara kuului ja sai kotini
hyvään järjestykseen. Rukoilimme yhdessä Jumalan johdatusta ja neuvoa, missä
hän jatkaa työtään. Lomani aikana hän oli ollut työssä Lähetyksen päämajan
puutarhassa. Saimme sisäisen varmuuden siitä, että se oli nyt hänen paikkansa.
Sieltä järjestyikin vakinainen toimi.
Sain avukseni jo iäkkäämmän Nanu-nimisen yksinhuoltajaäidin, jolla oli kaksi
lasta. Hän oli aikaisemmin työskennellyt raamatunkääntäjien luona. Hän oli kyllä
kuullut Jeesuksesta ja käynyt nepalikirkossa, mutta Pyhä Henki ei ollut vielä avannut hänen ymmärrystään käsittämään Valtakunnan salaisuutta. Nanu lähetettiin
luokseni, kun kyselin Jumalalta apua. Ei hän ollut laulava, iloinen Karan, mutta
Jumalalla oli sama valtava rakkaus kohdata häntäkin armahtavalla laupeudellaan.
Vuoden alussa myös Mahendra Bhawanin rehtorin paikka oli vihdoin virallisesti täytetty. Martha-rehtorin sijaisena koko hänen sairauslomansa aikana toiminut Nermit-opettaja oli tehtävässään pätevä: hyvä organisoija ja oppilaiden
rakastama. Samaan aikaan paikkaa jo vuosia tavoitellut hinduopettaja valittiin
rehtoriksi toiseen kouluun. Koimme, miten Herran hyvä käsi oli koulumme yllä.
o
Suomesta palattuani pääsin heti mukaan kotiseurakuntani 25-vuotisjuhlaan. Se
oli riemullinen kokemus. Aikanaan Gyaneshwarin seurakunnan perustamiskokouksessa oli ollut kuusi jäsentä; nyt kaikki seurakuntalaiset eivät edes mahtuneet kirkkoon – kolmasosa kuunteli puheita salin ulkopuolella mikrofonin välityksellä. Itse koin merkitykselliseksi seurakunnan ensimmäisen naisevankelistan
erottamisen ja siunaamisen työhön kokoaikaisena seurakunnan työntekijänä.
Kiitos kohosi Herralle.
Vuotta aikaisemmin seurakuntalaiset olivat saaneet julkisesti kirjoittautua
seurakunnan jäsenyyteen. Siihen liittyi lupaus kymmenysten luovuttamisesta.
Oli yllättävää kuulla, miten Jumala oli kunnioittanut heidän antamaansa lupausta. Seurakuntaan ei kuulunut ketään ”rikasta tai jalosukuista”, ainoastaan
pienituloisia, ahkerasti ahertavia ihmisiä. Mutta Jumala oli siunannut heidän
67
Nepaliseurakunnat kasvavat, sillä herätys jatkuu yhä. Jumalanpalveluksessa
miehet ja naiset istuvat lattialla omalla puolellaan.
kymmenyksensä, joiden käyttöön vanhimmisto rukoillen paneutui. Osa varoista
kohdennettiin nyt työhön siunatun naisevankelistan kannatukseen.
Kotimaassa ollessani olin jo ehtinyt kaivata nepaliseurakunnan jumalanpalvelusta. Seurakuntalaiset tulevat kirkkoon sukkasillaan tai paljain jaloin. Sandaalit
he jättävät eteiseen. He astuvat sisään kunnioittavasti, äänettöminä. Kirkko on
vaatimaton, karu huone, mutta se on Herran kohtaamisen paikka. Siellä Jumala
puhuu seurakunnalleen. Siellä palvotaan Herraa.
Yhtä kunnioittavina tullaan tupaseuroihin. Hälinää ei kuulu. Kaikki rukoilevat äänettömästi.
Saarna on ruokkiva. Herätys- ja opetuspuheita ei eritellä. Jumalan sanana se
saattaa olla Hengen vaikutuksesta molempia. Saarnan aikana joku voi ratketa
itkuun. Sana on sattunut.
Maassa, jossa ei ole uskonnonvapautta, lukutaidottomuus on yleistä eikä hengellistä kirjallisuutta ole saatavissa juuri lainkaan, jokainen saarna on arvokas.
Puhuja valmistautuu siihen Herran edessä pyhässä pelossa. Kuuntelijat odottavat
saarnaa kuin ateriaa.
Vasta kokouksen jälkeen uutiset vaihdetaan pihamaalla. Silloin kyllä kielenkannat laulavat! Seurakuntalaiset asuvat hajallaan, joten asioita riittää ja kuulumisia jaetaan.
68
o
Poissaoloni aikana Nepalissa oli ollut poliittisesti rauhatonta. Edellisenä kesänä
Suomeenkin oli kantautunut uutisia useamman viikon kestäneistä mellakoista ja
lakoista. Levottomuuksien pakottamana kuningas joutui järjestämään kansanäänestyksen siitä, tulisiko vallitseva panchayat-järjestelmä säilyttää tarpeellisin
uudistuksin vai pitäisikö palata puoluedemokratiaan. Sitä olivat vaatineet yhdeksäntoista vuotta aikaisemmin kuningas Mahendran aikana syrjäytetty kongressipuolue sekä uutena kommunistipuolue.
Nepalin avautumisen jälkeen vuonna 1951 maata oli hallittu demokraattisesti,
mutta kuningas Tribhuvanin jälkeen hänen poikansa Mahendra turhaantui jatkuviin hallituskriiseihin ja teki vallankumouksen. Hän hajotti poliittiset puolueet ja pidätytti niiden johtajat. Nepalissa otettiin käyttöön panchayat-järjestelmä,
jossa kuningas hallitsi maata ilman poliittisia puolueita. Niiden tilalle hän loi eri
hallinnollisille tasoille panchayateja eli neuvostoja.
Vuonna 1975 Mahendran pojan kuningas Birendran valtaannousun yhteydessä vuoden 1962 perustuslakia uudistettiin, mutta kuluneet viisi vuotta olivat
entisestään lisänneet kansan tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen. Emme
tienneet, mitä äänestys tuo tullessaan. Koin jokaisen päivän tärkeänä ja suurena
mahdollisuutena: saimme vielä tehdä työtä Nepalissa. Me uskovat rukoilimme
rauhan säilymistä rakkaan vuoristomaan yllä.
Äänestyspäivä oli toukokuun toinen. Vaalipäivänä jokaiselle seitsemälle miljoonalle äänioikeutetulle jaettiin kortti, jossa oli sininen ja keltainen väriliuska.
Keltainen väri edusti panchayatia, sininen väri poliittisia puolueita. Yksi vaalipaikka oli koulumme edessä sijaitseva suuri jalkapallokenttä. Sinne oli pystytetty
telttoja, jonne lainattiin koululta pulpetteja vaalivirkailijoita varten. Koko päivän
kentän täytti viisi pitkää jonoa, jotka etenivät madellen. Lehtitietojen mukaan
myös pääministeri odotti vuoroaan kaksi ja puoli tuntia.
Vaalipäivä sujui hyvin; kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista. Olimme aivan ymmällä: sitä oli vaikea uskoa todeksi. Ennen kansanäänestystä Nepalin uskovat
yhtyivät kahdenkymmenenneljän tunnin rukousketjuun anoakseen maalle rauhaa. Kun eräässä seurakunnassa oli ehdotettu ketjuun yhtymistä, muuan iäkäs
lukutaidoton mies oli sanonut hiljaisella äänellä:
– Kyllä minä liityn rukousketjuun, mutta en osaa rukoilla rauhaa, koska Raamattu opettaa, että ennen Herran tuloa tulee olemaan sotia ja melskeitä, mellakoita ja kapinoita. Siksi haluan rukoilla: ”Tule pian, Herra Jeesus Kristus.”
Vaalipäivän jälkeen seurakunta sai pitää suuren ylistys- ja kiitoskokouksen.
Tulosten laskemiseen meni kaksi viikkoa, ennen kuin kaukaa vuoristokyliltä
oli saatu kaikki äänet lasketuiksi. Panchayat voitti niukasti, 55 prosentilla.
Tulosten julkistamisen jälkeen kuningas puhui kansalle radion välityksel69
lä. Puhetta kuunnellessani minua alkoi itkettää. Kuninkaan ääni oli lämmin ja
herkkä. Hän kehotti kansaa yhteistyöhön ja lupasi, ettei uuden perustuslain laatimisessa unohdeta niitä, jotka ajattelevat asioista toisin.
Kansanäänestyksen jälkeen kristityt iloitsivat vallinneesta vapauden ilmapiiristä. Meille lähetyssaarnaajille suuri kiitosaihe oli se, että kesäkuussa Nepalin
hallitus lopulta uusi Lähetyksen viisivuotissopimuksen. Herra teki Nepalissa
suuria tekoja. Minulle erityinen rukousvastaus tuli Bungmatista, kun entisessä
työpaikassani aloitettiin säännöllinen kokoustoiminta. Isäntäni oli luvannut talon kristilliseen käyttöön. Ensimmäiseen kokoukseen tuli väkeä enemmän kuin
taloon mahtui. Niinpä pastori sai pitää riemullisen ulkoilmakokouksen Bungmatin kylän avaralla aukiolla. Minusta se oli ihme!
Kathmandussa järjestettiin hyvän Sanoman juhlat, josta ensi kertaa Nepalin
kirkon historiassa ilmoitettiin julkisesti sanomalehdessä. Tätä seurasi kristillisten
järjestöjen yhteiskampanja Target ´80. Se kesti kuusi viikkoa ja siihen osallistui
kolmesataa kristittyä, jotka lähtivät pienryhminä eri puolille Nepalia mukanaan
raamatunosia ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Jeesus-nimeä oli julistettu vuorilla ja niille johtavilla poluilla.
Marraskuussa 1980 Nepalin kristittyjen tilanne muuttui. Heitä alettiin jälleen
pidättää. Kaikki tapahtui yllättäen ja odottamatta, juuri kun maassa on iloittu
suhteellisesta sanan- ja painovapaudesta. Ensimmäiset viisi uskovaa pidätettiin
Länsi-Nepalissa Surkhetin alueella. Siellä työ oli vasta aloitettu, joten pidätetyt
olivat hyvin nuoria uskossaan. Poliisi oli yllättänyt heidät pienessä kotikokouksessa. Eräs veljistä oli hakattu pahoin ja viety sitten vankilaan.
Tämän uutisen jälkeen samanlaisia viestejä alkoi kantautua eri puolilta maata.
Myös Kathmandussa pidätettiin eräs nuori veli.
Menin mukaan Gyaneshwarin kirkossa järjestettyyn kolmenkymmenenkuuden tunnin rukousvartioon. Oli sydäntä lämmittävää nähdä työntekijät koolla
pyytämässä Jumalalta viisautta ja taitoa, miten toimia herkässä tilanteessa. Kaikilla oli sama hätä: ”Auta, Herra, veljiämme ja sisariamme, ettei kenenkään tarvitsisi sinun nimeäsi kieltää, koska sinä, Jeesus, olet todella Herra.” Jeesuksen herraus ja siitä noussut riemu täytti rukoilijat.
Monet kyselivät:
– Mistä tällainen vainon vyöry on saanut alkunsa?
Kun Jumala toimii, myös vastavoimat ovat liikkeellä. Nyt seurakunta kyseli,
mikä on oikea tapa auttaa vankilaan joutuneiden uskovien perheitä.
70
Tuntien tanssi
H
eräsin maanantaiaamuna kello viisi ikkunani ulkopuolelta kantautuvaan
puheeseen. Oli kesäkuun alku, tenttiaika, ja tytöt olivat nousseet jo aikaisemmin lukemaan. Heti kun päivä alkoi sarastaa, he siirtyivät koulun pihalle,
kävelivät edestakaisin, nenä melkein kirjassa kiinni. Kaikki opeteltiin ulkoa. Jos
koekysymykset menivät hiukankin ohi kirjan tekstin, tytöt joutuivat hämilleen.
Ei siinä tullut enää nukkumisesta mitään, joten nousin etsimään aamukahvitarpeitani aloittaakseni päivän työt, joita olikin kertynyt tavanomaista enemmän.
Runsas viikko aikaisemmin yhdeksäsluokkalaiset olivat tehneet luokkaretken
Kathmandun eteläosaan valtion omistamalle maanviljelyn mallitilalle. Siellä eräs
opiskelijamme oli saanut silmätulehduksen, ja kolmen päivän kuluttua jo kuuden tytön silmät oireilivat. Vein heidät silmälääkäriin. Minulle kerrottiin, että
liikkeellä oli hyvin tarttuvaa virusperäistä silmätulehdusta. Kaikki kuusi saivat
lääkkeet: joka tunnin kuluttua silmätippoja kymmenen kertaa päivässä ja vielä
nukkumaan mennessä silmävoidetta. Lisäksi kolme tyttöä joutui eristyksiin.
Kun olin saanut aamuklinikkatoimeni ja päivän lääkitykset järjestykseen, istuin karanteenissa olevien tyttöjen kanssa valvomassa heidän kokeitaan. Nanuapulaiseni valmisti riisiaterian kello 12:ksi. Juuri kun olin aloittamassa lounaani,
Kuunsäde tupsahti sisään huoliensa kanssa. Aterioidessamme saimme tilaisuuden jutella. Kuunsäde opiskeli teknisessä opistossa, ja hänellä oli vielä lomaa kuukauden verran. Hän olisi mielellään käyttänyt ajan opiskeluun. Mitä nyt keksisimme? Olisiko taivaan Isällä varattuna hänelle jotakin puuhaa?
Samassa puhelin soi. Sudanin ja Jeevanin koulun rehtori soitti ja kysyi:
– Sister, oletteko unohtanut, että koulumme suljetaan tänään kahdeksi viikoksi? Poikienne Sudanin ja Jeevanin pitäisi nyt päästä lomalle. He odottavat
teitä täällä. Kaikki pojat lähtevät tänään iltapäivällä. Pääsettekö hakemaan?
Olin kokonaan unohtanut poikien loman! Kello 13 olisi seuraavien silmätippojen aika ja sen jälkeen piti huolehtia päivälääkkeet toisille tytöille. Kuunsäde
pitäisi opastaa erään ystävän luo kysymään töitä – ja nyt vielä Sudan ja Jeevan.
Apua! Mihin rakoon panen pääni?
Kello 13.20 olimme jo matkalla autossa Kuunsäteen kanssa. Onneksi ystäväni
asuu lähellä. Tunsin hänet jo ensimmäiseltä työkaudeltani. Hänen pikkusisarensa
oli ensimmäisiä hoidokkejani Shanta Bhawanin lastenosastolla. Herra kosketti kärsivää lasta, ja sen seurauksena koko perhe löysi Kristuksen. Ystäväni oli ensimmäinen nepalikristitty, joka kävi Suomessa Lahden nuorisojuhlilla 1970 edustamassa
pientä Kristuksen seurakuntaa Nepalissa. Hän on koulutukseltaan radioinsinööri.
Nyt hän oli kehitellyt Nepaliin soveltuvan tietokoneen, ja odotimme jännittyneinä,
milloin hän saa kutsun kuninkaan palatsiin sitä esittelemään.
Jätin Kuunsäteen keskustelemaan ystäväni kanssa ja jatkoin matkaa koululle.
71
Pojat olivat jo valmiina odottamassa, leikkivaatteet yllään, koulukirjat ja kynät
repussa. He jättivät herttaiset jäähyväiset rehtorille ja opettajille. Kahden viikon
loma oli alkamassa.
Mutta mihin heidät sijoitan! Rehtori oli sitä mieltä, etten saisi lähettää heitä
Khokanaan, heidän kotikyläänsä. Toisaalta koulullakaan en voinut heitä pitää,
koska klinikan sairashuoneissa majailivat silmäpotilaani. Kotiin mennessämme
pohdin, mihin taivaan Isä avaa heille oven.
Kotona minua odottikin vieraita. Suomesta oli tullut nuoripari hakemaan
adoptiolasta Nepalista. Vieraat olivat saapuneet hetkeä aikaisemmin naapurissa
sijaitsevasta orpokodista, josta heille oli löytynyt yhdeksän kuukauden ikäinen
tyttövauva. Nyt he olivat tulleet minua tervehtimään.
Paperisota oli jo takana, mutta vieraani tarvitsisivat vielä jonkun kääntämään
neljä pitkää englanninkielistä lomaketta nepaliksi. Tenttikauden vuoksi en saisi
heille ketään opettajaa avuksi, mutta kerroin, että jos heillä on aikaa odottaa,
Kuunsäde on tulossa. Ehkä hän voi auttaa.
Vieraani jäivät taloksi. Kiehautin heille kahvit ja yritin keksiä pojilleni suuhunpantavaa. Vieraani ihastuivat poikiini ikihyväksi: sanoivat ottavansa heidätkin mukaansa! He eivät olleet tienneet, että Nepalissa on paljon heidän kaltaisiaan pojannappuloita – lapsia, joilla ei ole ketään, ei edes sijaa tässä maailmassa,
mutta joiden elämää taivaan Isä ihmeellisesti valvoo. Niin kuin sinäkin kiireisenä
arkipäivänä, kun en tiennyt, mihin heidät loman ajaksi sijoitan.
Samaan aikaan eräs opettajamme piipahti luonani kertomassa, että aivan koulun lähistöllä sijaitsi päiväkoti, jonne voisin saada pojille kahden viikon oleskelupaikan. Annoin poikien itse ratkaista, mitä he tekevät. He saivat ensin rauhassa
neuvotella keskenään, menevätkö loma-ajaksi kotikyläänsä vai päiväkotiin. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti, joten pakkasin heidät Volkswageniin ja lähdimme
opettajatoverini kanssa viemään heitä. Kuunsäde oli jo ehtinyt palata, ja suomalaiset vieraani jäivät kotiini käännöstöihin.
En ehtinyt kovin kauan poikia kotiutella, joten he jäivät hiukan haikeina uuteen ympäristöön, sillä kello 17:ltä oli taas silmätippojen antoaika. Lupasin tulla
uudestaan seuraavana päivänä heitä katsomaan. Ei pojilla mitään hätää ollut; kodissa oli hyvä hoito ja viisi muuta lasta leikkikavereina.
Sen jälkeen lähdin pitämään iltaklinikkaa. Suomalaiset vieraat olivat iki-ihastuneita Kuunsäteeseen. Hyvin heillä tuntui juttu luistavan.
Kello 18 jouduin menemään keskikaupungille tilaamaan potilailleni silmälääkäriaikaa, ja vieraani lähtivät samassa kyydissä kaupungille. Kuunsäteen kanssa
en ehtinyt paljon jutella, mutta sen verran sain tietää, että hän saa aloittaa työt
seuraavana aamuna. Toivoin, että se voisi avata pojalle uusia uria.
Sain sovituksi lääkäriajan seuraavaksi keskiviikoksi ja lähdin takaisin kotiin.
Kello oli 18.45. Huokasin helpotuksesta ja menin jääkaapille etsimään jotain
72
suuhunpantavaa ja juotavaa, sillä päivän nestemäärä oli jäänyt vajaaksi ja helle
vielä vienyt osansa. Juuri kun olin kaatamassa vettä juomalasiin, ovelle koputettiin. Isot tytöt kantoivat yhdeksänvuotiasta tyttöä ja kertoivat, että hän tärisee
kauttaaltaan eivätkä jalat tunnu enää kantavan.
Ohjasin tytön klinikalle ja aloin tavanomaisen kyselyni hänen voinnistaan.
Pian selvisi, että tenttipaine oli aiheuttanut ripulia koko päivän. Hän ei ollut
kuitenkaan ehtinyt luvuiltaan hakemaan lääkettä, ja juominenkin oli unohtunut. Ojensin tytön janoisille huulille glukoosivettä, ja kolmen suuren mukillisen
jälkeen hänen ilmeensä alkoi kummasti kirkastua. Pian hän lähti luotani omin
jaloin oppikirjojensa pariin.
Maanantai-iltaisin alueemme lähetystyöntekijät kokoontuivat raamattu- ja
rukouspiiriin. Tällä kertaa se pidettiin uudessa paikassa, ja olin luvannut viedä
opettajatoverini sinne autolla. Henkäisin jo hieman, miten nyt käy. Ehdin kuitenkin juoda kunnolla ja syödä Suomesta pari päivää aikaisemmin kirjekuoressa
lähetetyn pienen rukiisen eväsleivän. Ajattelin kiitollisena leivän postittajaa.
Jouduin lähtemään työtovereitteni kanssa raamattupiiriin peseytymättä ja
vaatteita vaihtamatta. Oli hyvä hetkisen istahtaa ja pysähtyä Jumalan ihmeellisen
Sanan ääreen, joka sinä iltana oli minulle kuin virtaava puro. Kello 21:ksi piti
kiirehtiä takaisin silmäpotilaitten luo, ja tuntia myöhemmin päivän puuhat olivat
ohi.
Sain heittäytyä pehmoiseen vuoteeseeni ja kiittää Herraa monivaiheisesta
työpäivästä. Kiireestä huolimatta olin kohdannut monta ihmistä ja saanut olla
välittämässä Jumalan loputonta rakkautta ja huolenpitoa. Taas kerran olin saanut
nähdä, miten Herran armo riittää päivän jokaiselle tunnille. Kaiken keskellä hän
oli vahvistanut ja antanut voimia.
73
Tummien lankojen kerä
M
ahendra Bhawanin vuosiini sisältyi myös pimeitä ja pilvisiä päiviä.
Kesällä 1980 asuntolan oppilas kuoli. Hän oli tiibetiläinen, kolmetoistavuotias, luonteeltaan villi ja vekkuli tyttö. Hän putosi välitunnilla koulun keinusta
ja loukkasi jalkansa, joka kipsattiin. Ilmoitimme tapaturmasta tytön vanhemmille,
ja hänet tultiin hakemaan kotiin. Perhe oli Lhasan pakolaisia ja asui tiibetiläisleirissä. Buddhalaisten juhla-aika oli juuri alkamassa. Kotona tyttö kuitenkin kaatui
uudelleen ja sai niin pahan aivotärähdyksen, että kahden päivän kuluttua kuoli.
Heti tiedon saatuamme menimme rehtorin kanssa surutaloon. Se oli unohtumaton vierailu. Tuon käynnin jälkeen ymmärsin taas paljon paremmin, miksi
niin vähän tiibetiläisiä on kääntynyt kristityiksi.
Talossa olivat lamat koolla. Tiesin ennestään, että heillä on vankat henkiset
voimat. Kodin ilmapiirissä meidän hengityksemme aivan kuin salpaantui. Tytön
äiti vaipui valituksensa keskellä transsiin, jonka aikana hänen ympärillään parveilevat naiset pirskottelivat hänen ylleen pyhää vettä. Oikein pysähdyin ajattelemaan Jeesuksen sanoja: ”Älkää murehtiko, niin kuin pakanat, joilla ei ole toivoa.”
Jumala armahti meitä kouluna, sillä uskomme, että ”meidän päivämme ovat
kaikki luetut”. Tytön elämänkaari päättyi maanantai-iltapäivänä kello yksi. Jos
hän olisi ollut normaalisti koulussa, hän olisi kuollut meidän käsiimme ruokavälitunnin aikana. Näin taivaan hyvyyden siinä, ettei niin käynyt. Muuten olisimme
saaneet yllemme väkevähenkisten lamojen kaikki manaukset; niin todellisia ne
ovat. Rukoilimme äidin surevaan sydämeen Jumalan suurta rauhaa.
Itse sain uuden opetuksen. Ei pitäisi murehtia niin paljon tyttöjen käsistä ja
jaloista, vaan enemmänkin heidän sydämestään. Totta on, että päivämme ovat luetut: leikkikentällä terveenä juokseva tyttö voi yhtäkkiä lähteä keskuudestamme.
Saamme jatkuvasti pyytää itsellemme viisasta sydäntä elääksemme päivämme
oikein, Jumalalle mieliksi, hänelle iloksi.
Jonkin ajan kuluttua tytön kuolemasta lamat yllättäen ilmestyivät koulun portille. He halusivat mennä vielä tarkistamaan leikkialuetta, jossa keinu on. Saimme
kuulla, että jumalat olivat sen kironneet, koska kristityt olivat tunkeutuneet niille
kuuluvalle alueelle. Lamat kulkivat pitkään keinun ympärillä ja lukivat rukouksiaan. Me koimme heidän käyntinsä ahdistavana painostuksena; jokainen kristitty
opettaja tunsi sen myös olemuksessaan. Lamojen lähdön jälkeen jouduimme rukoilemaan ja taistelemaan vapauttaaksemme alueen Jeesuksen nimessä. Tiibetiläisten käynnin jälkeen tytöt aluksi pelkäsivät mennä leikkialueelle, koska lamat
syyttivät koulua tytön kuolemasta. Myöhemmin alueelle istutettiin puita.
Mielestäni lähetystyöhön lähtijöitä pitäisi jo koulutusvaiheessa varustaa hengelliseen sodankäyntiin. Efesolaiskirjeen (6: 12) jae siitä, ettei meillä ole taistelu ”verta
ja lihaa”­– toisin sanoen ihmisiä – vastaan, vaan ”hallituksia vastaan, valtoja vastaan,
74
tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita, pahuuden henkivaltoja vastaan taivaan avaruuksissa”, on täyttä totta tänäänkin. Jo Bungmatissa asia tuli minulle tutuksi. Kylän toisella laidalla asunut buddhalainen kirosi naapurin isäntäni puhvelin,
ja eläin kuoli.
o
Heinäkuun 29. päivänä 1980 illalla puoli yhdeksältä istuimeni alkoi kummasti
huojua. Minusta tuntui samalta kuin puutarhakeinussa ennen vanhaan maalla
koti-Suomessa: heilahdus sinne ja seuraavaksi tänne. Samassa silmänräpäyksessä
tyttöparvi päästi sellaisen kiljunnan, että palasin alle aikayksikön nepalilaiseen
todellisuuteeni. Ymmärsin heti, ettei nyt ollut kysymys mistään tavallisesta keinumisesta. Juoksimme kaikki rakennuksesta ulos.
Myöhemmin kuulimme, että Nepalin länsiosissa oli tapahtunut voimakas
maanjäristys. Se oli lyhyt, mutta tuhoisa. Parin viikon ajan englanninkielinen
päivälehti uutisoi maanjäristyksen seurauksista. Tosin se rajoittui vain niiden ihmisten luettelointiin, jotka olivat lahjoittaneet rahaa tuhossa kärsineille. Järistyksessä kuoli melkoinen määrä ihmisiä.
Sinä iltana havahduin pohtimaan, miten toimisimme tyttöparven kanssa, jos
meidän koulumme olisi sijainnut maanjäristyksen keskuksessa, niin kuin kaupunkimme vuonna 1934 oli ollut. Kathmandu on pelottava paikka maanjäristyksen sattuessa: talot ovat heikosti rakennettuja. Meillä ei ollut käytössä minkäänlaista varautumissuunnitelmaa tällaisten tilanteiden varalta. Se laadittiin. Lisäksi
suojautumista harjoiteltiin palokunnan kanssa.
o
Kouluaikani järkyttävin kokemus oli Mahendra Bhawanissa syttynyt tulipalo.
Kaikki alkoi siitä, kun saimme asuntolan oppilaiksi nepalilaisen diplomaattiperheen 10- ja 12-vuotiaat tytöt. Perhe oli palannut kotimaahan Lontoosta kolmivuotiselta komennukselta, ja vanhemmat olivat siirtymässä muualle uuteen asemapaikkaan. He eivät kuitenkaan olleet ottamassa tyttöjä mukaansa, ainoastaan
perheen viisivuotiaan pojan. Tytöt puolestaan eivät halunneet tulla Mahendra
Bhawaniin, emmekä mekään olleet kovin innostuneita heitä vastaanottamaan.
Perheen isä toi kuitenkin tytöt päättäväisesti kouluun. Ensitöikseen hän uhkasi rehtoria ilmoittamalla, että hänellä on valtuudet siirtää tämä tehtävästään.
Mies jätti lapsensa hoiviimme puoliväkisin, yritti jättää vielä kolmannenkin, seitsemänvuotiaan tytön, mutta siihen emme sentään suostuneet. Tästä suuttuneena
isä marssi opetusministeriöön, josta otettiin yhteyttä rehtoriin.
75
Heti alusta alkaen tyttöjen oli vaikea sopeutua asuntolan elämään. Emme siinä vaiheessa vielä ymmärtäneet, mikä siihen oli syynä. Heillä oli mielessään aivan
muut suunnitelmat: he halusivat osoittaa mieltään vanhempiaan kohtaan, koska
heitä ei huolittu mukaan uuteen asemapaikkaan.
Tytöt alkoivat kerätä vaivihkaa vanhoja sanomalehtiä erään käytöstä poistetun luokkahuoneen nurkkaan, joka sijaitsi vanhan palatsin puolella. Aina sopivan hetken tullessa he pujahtivat sinne repimään lehtien sivuja, joita he käärivät
sähköjohtojen ympärille. Niitä oli talossa vielä runsaasti näkyvissä, vaikka sähköjohdot pääasiassa oli koteloitu talon pilareihin. Yhden paperimöykyn he onnistuivat tukkimaan koulun pääsähköjohtoon. Tarkoitus oli kastella paperit ensin
lamppuöljyllä ja sen jälkeen tuikata ne tulitikuilla tuleen. Avukseen he saivat jo
ennestään tuntemansa pitkänhuiskean tytön, joka oli uusi oppilas hänkin. Tytön
isä oli toiminut sotilasattaseana samaan aikaan Lontoon Nepalin-lähetystössä.
Oli lauantai. Kello 14:n maissa suurin osa pikkutytöistä oli mennyt koulun
pihalle, koska aurinko lämmitti jo suloisesti. Isommat tytöt olivat vielä sisällä
pesemässä pyykkiä.
Silloin tytöt katsoivat tilaisuutensa tulleen ja päättivät testata suunnitelmansa toimivuutta. Asuntola oli tarkoitus sytyttää vasta yöllä, kun kaikki oppilaat
olisivat nukkumassa. He halusivat vain kokeilla, miten nopeasti koulun vanhat,
tukevat puupulpetit syttyisivät tuleen – ja ne syttyivät!
Pelästyneet tytöt alkoivat kauhuissaan itkeä ja huutaa: eihän tässä näin pitänyt
käydä! Leikistä oli tullut totisinta totta; se oli muuttunut mitä kauheimmaksi
painajaiseksi. Sähköjohdoissa loimusivat ilmiliekit, ja pian koko luokka oli paksun savun vallassa. Haju levisi nopeasti käytävään ja synnytti kovan paniikin.
Talossa olleet rehtori ja Bishnu-opettaja toimivat ripeästi: palo saatiin sammutetuksi ja vielä sisällä olleet oppilaat ulos. Tyttökolmikko jäi heti tuoreeltaan kiinni.
Silloin meille tuli kova kiire etsiä käsiimme tyttöjen vanhemmat, joiden oli
määrä lentää asemapaikkaansa seuraavana päivänä. Emme enää halunneet pitää
tyttöjä koulussamme päivääkään.
Lasten vanhempia odotellessamme kysyin:
– Tytöt, kertokaa, mistä te saitte tällaisen idean – sytyttää koulun sähköjohdot
tuleen?
Silloin vanhempi sisar kertoi:
– Näimme Lontoossa televisiossa elokuvan, jossa tehtiin niin.
– Mitä te oikein ajattelitte, kun kaksisataa tyttöä ja opettajat nukkuvat täällä
kaikessa rauhassa ja te olisitte sytyttäneet talon! Kuinka moni olisi jäänyt sokeaksi tai rammaksi? Ettekö yhtään ajatelleet?
Vanhempi tyttö, joka oli kaunis kuin nukke, itki itkemistään ja sopersi ääni
vavahdellen:
76
– Sister, emme ajatelleet niin pitkälle. Ajattelimme vain, että kun talo palaa,
niin me juoksemme ulos. Ja kun rehtori asuu koulun portilla, me sumutamme
kloroformia, että pääsemme varmasti portista ulos.
Sen sijaan nuorempi tyttö oli kova kuin suolapatsas. Hänessä ei näkynyt mitään
ilmettä; hän ei katsonut kehenkään, ei päätään nostanut, ei sanaakaan sanonut.
Kohta tyttöjen äiti ryntäsi kiihdyksissään koululle. Hän tuli yksin – hän ei
ollut uskaltanut kertoa asiasta miehelleen. Hänellä oli nimittäin korkea verenpaine; hän olisi voinut saada vaikka sydänkohtauksen! Nyt äidin piti keksiä jokin
uskottava syy, jonka perusteella hän pystyi peruuttamaan lentolippunsa. Hän itki
ja voihki, hakkasi tyttöjään ja huusi:
– Kahdeksansataatuhatta rupiaa meni hukkaan näiden kelvottomien takia!
Isomman tytön äiti uhkasi panna vankilaan; hän oli juuri täyttänyt kaksitoista
vuotta. Pienempi ei olisi vielä iän puolesta päässyt, joten hänet äiti oli lähettämässä kattiloiden pesijäksi. Siihen loppuisi tyttöjen koulunkäynti; tuskin mikään
koulu uskaltaisi tämän jälkeen ottaa heitä oppilaiksi.
Rauhoituttuaan äiti kuitenkin oletti, että asia voidaan vielä sopia. Hän sanoi
vievänsä tytöt illaksi kotiin, mutta palauttavansa heidät aamulla jatkamaan koulunkäyntiä. Silloin me kaikki, koko koulun henkilöstö, sanoimme yhteen ääneen:
– Jos nämä tytöt saavat tulla huomenna koulun portista sisään, silloin me
kaikki lähdemme täältä!
Tytöt erotettiin. Myös apurina toiminut tyttö joutui lähtemään asuntolasta,
koska hän ei ollut kertonut kenellekään tyttöjen suunnitelmasta. Hän tunnusti itkien, ettei ollut uskaltanut. Hän paljasti olleensa sisarusten kanssa samassa
puuhassa jo aikaisemmin, kun Nepalin Lontoon-suurlähetystössä oli syttynyt
tulipalo.
Tapauksen jälkeen kiitimme Jumalaa huolenpidosta. Emme lakanneet ihmettelemästä, miten tytöt olivat innostuneet lähtemään talosta ulos juuri hetkeä aikaisemmin, kun tulipalo syttyi. Kouluamme oli todella varjeltu kaikelta pahalta. Mielestäni se johtui siitä, että meillä oli niin paljon esirukoilijoita ympäri maailmaa.
o
Viimeiseksi kerin tummien lankojen kerästä muiston koulun pihaa vartioineesta
suuresta männystä, jonka tiheät oksat peittivät makuuhuoneeni ikkunan. Eräänä
lauantai-iltana tullessani koulun portista sisälle katselin ihmeissäni, mitä puulle
oli tapahtunut. Olin muutamaa päivää aikaisemmin esittänyt rehtorille, että siitä
karsittaisiin ikkunaani pimentävä alaoksa.
Tehtävä oli annettu koululla työskentelevälle kuuromykälle miehelle. Ilmeisesti hän ei ollut käsittänyt saamansa tehtävää, sillä mäntyä oli karsittu kovalla
kädellä. Mies oli kotoisin Gurkhasta, ja hän oli heilunut puun kimpussa khuku77
rin, gurkhalaisen puukon, kanssa; siirtynyt oksalta toiselle, veistellyt ja silpunnut
niitä ja vielä leikellyt tuuheita latvoja. Puu näytti rujolta. Olin järkyttynyt näkemästäni, ja juoksin suoraan kotiini. En voinut muuta kuin itkeä.
Illalla tyttöjen opiskeluluokasta alkoi kuulua hirvittävää melua. Ihmettelin,
mikä nyt on hätänä. Talonmies oli juossut katsomaan. Kuulin myöhemmin, että
luokkaan oli lentänyt pöllö – rotta suussaan. Koditon lintu ei tiennyt, missä syödä
illallistaan! Mänty oli ollut pöllön pesäpuu. Olin usein myöhään kotiin tullessani
nähnyt linnun valtavat silmät, jotka loistivat yön pimeydessä kuin kaksi sähkölamppua.
Surin pitkään puun kohtaloa.
78
Kutsumuspolkuni
L
okakuun 15. päivänä 1980 tuli kuluneeksi 30 vuotta siitä, kun jätin lastenhoitajan työni Kotkan yleisessä sairaalassa ja lähdin ympäristöevankelistana kotkalaisen Elli Kaipaisen kanssa kiertämään Kymenlaakson kyliä ja koteja. Myöhemmin Elli opiskeli sairaanhoitajaksi ja lähti lähetystyöhön Kongoon. Ellin
jälkeen sain evankelistatoverikseni Eila Lehdon [myöhemmin Sissi].
Olin tullut uskoon viimeisenä perheestäni vuonna 1946, äitini syntymäpäivänä, jolloin lähdin vanhempieni pyynnöstä Kotkan Vapaakirkkoon. Ensimmäisenä uskoon tuli pikkuveljeni. Se oli minulle yllätys, sillä en ollut edes kuullut, että
niin nuorena voisi olla uskovainen. Pian hänen jälkeensä, jouluiltana 1944, vanhempani löysivät Vapahtajan. Muistan, kun tulin Helsingistä lomalle Kotkaan,
kaikki oli muuttunut. Jeesus ei ollut puhdistanut vain perheenjäsenteni sydämiä,
vaan myös koko kodin. Pöydällä oli Raamattu, joka oli otettu esille vain jouluaattona, ja sen vieressä monennäköisiä laulukirjoja. Kaikki tämä oli voimakasta
saarnaa myös minulle.
En kuitenkaan malttanut kuunnella, vaan etsin verukkeita ja pyysin Jumalalta
aikaa: olinhan vielä nuori ja elämä edessä. Luulin menettäväni kaiken, jos lähden seuraamaan Jeesusta. Uskoon tultuani ihmeekseni totesinkin, ettei mitään
tarvinnut jättää; kaikki entinen oli kadonnut ja olin saanut tilalle uuden elämän.
Pian sen jälkeen minulle väläytettiin taivaallinen näky. Pakanain hätä viilsi
tuskana sielussani. Olin silloin Helsingin Vapaakirkossa, jossa oli nuorten kutsuilta. Väliajalla tilaisuuden juontaja Kaleva Saloranta ilmoitti, että Himalajalla
pitkään toiminut lähetyssaarnaaja, pastori Eli Ollila oli kuollut. Hän oli puolisonsa Sonja Ollilan kanssa Himalajalähetyksemme pioneereja, jotka olivat menneet Sikkimiin jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Siihen aikaan Sikkim oli
vielä itsenäinen kuningaskunta.
Uutisen kerrottuaan Saloranta sanoi profeetallisesti:
– Jeesus katsoo sinuun, nuori. Tahdotko astua täyttämään tyhjää muurinaukkoa?
Taivaallinen miekka lävisti sieluni ja Jumala alkoi puhua.
Vanha työkenttämme laskettiin sydämelleni. Näin oman mahdottomuuteni,
mutta Herra ei antanut minulle rauhaa, ennen kuin samana yönä hiljaisella alttarillani murruin ja sanoin: ”Herra, tässä olen. Lähetä minut.” Taivastuntu täytti
koko olemukseni ja kuulin äänen sanovan: ”Minä olen sinun kanssasi joka päivä.”
Se riitti rohkaisuksi, ja lupaus on ollut totta. Sen jälkeen olin käynyt elämässäni
monta taistelua, mutta kaikissa Herra oli kutsunsa vahvistanut.
Eräänä yönä valvoin sairaalan lastenosastolla. Töiden lomassa tein laskelmia.
Eteeni oli avautunut tie lähteä maaseudulle evankelistan tehtäviin. Siihen aikaan
79
Vapaakirkolla ei ollut omaa lähetyskoulua. Asiasta kiinnostuneita nuoria kehotettiin hankkimaan kokemusta seurakuntatyössä, maaseudun evankelistoina, sekä opiskelemaan englannin kieltä.
Ahdistuksissani etsin Herraa. En olisi millään halunnut luopua työpaikastani,
sillä pidin siitä hyvin paljon. Monta muuta estettä oli. Olin rukouksessa ja minua
kehotettiin lukemaan Luuk. 22: 35. Hain heti Raamattuni. ”Ja hän sanoi heille:
´Kun minä lähetin teidät ilman rahakukkaroa ja laukkua ja kenkiä, puuttuiko
teiltä mitään?´He vastasivat: ´Ei mitään.´”
Muuta vastausta en tarvinnut. En uskaltanut vitkastella. Seuraavana päivänä
sanouduin irti työstäni ja pian olinkin ensimmäisellä evankelioimismatkallani.
Kiersin Kymenlaakson kyliä, joissa pidettiin pieniä kotikokouksia. Se oli hyvää valmennusta, sillä opin siinä menemään taloihin etsimään ihmisiä, en odottamaan, että he tulisivat minun luokseni. Kun myöhemmin Nepalissa menin kylätyöhön, se ei ollut outoa. Minun oli helppo mennä ihmisten pariin.
Evankelistana opin, että on paneuduttava kunkin kohtaamani ihmisen elämäntilanteeseen, kuunneltava häntä kärsivällisesti ja etsittävä neuvoa ja siunausta
Jumalalta rukouksen kautta. Joka ainoa ihminen on arvokas, ja hänelle on annettava aikaa. Jumala toimii yksilöllisesti ja siihen meidänkin on suostuttava.
o
Ovi lähetystyöhön ei kuitenkaan auennut siten kuin olin ajatellut. Edessäni oli
monta suljettua porttia: odotin kentälle pääsyä kuusitoista pitkää vuotta. Vuonna
1955 lähdin Englantiin kieltä opiskelemaan. Sieltä palattuani jatkoin vielä evankelistana ja vuodesta 1957 myös rouva Anna Kuralan työtoverina Vapaakirkon
ulkolähetyksen puolestapuhujana. Anna oli valittu jo ennen sotaa Himalajalähetyksen kotimaantyöntekijäksi ja myöhemmin, uusien lähetyskenttien myötä,
hänen tehtävänsä kattoi koko Vapaakirkon kotimaanlähetystyön. Myöhemmin
minut valittiin hänen työnsä jatkajaksi. Rainakone, diaprojektorin edeltäjä, jolla
näytettiin kuultokuvia, havaintovälineitä ja kartta mukanani kiersin vapaaseurakunnat, ystävien kodit, usein vanhainkoditkin puhumassa lähetystyöstä. Lisäksi
kuljetin mukanani sinisiä pahvista tehtyjä säästölaatikoita, joihin kaikki lähetyskannatukset siihen aikaan kerättiin edelleen tilitettäviksi.
Kesäisin ja koulujen talvilomien aikaan pidin Suomen Vapaakirkon Nuorten
valtakunnallisia lasten- ja nuortenleirejä, joissa lähetystyö oli vahvasti esillä. Järjestin myös Naislähetysliiton naistenleirejä.
Odotusvuosina koeteltiin tulevaisuuden tehtävät. Nuorena oli vaikea ymmärtää
Jumalan hidasta aikataulua. Mutta jos missään niin Idässä, kuten Nepalissa, tarvitaan kärsivällisyyttä. Minkä tahansa asian hoitamisessa saa aina törmätä lauseeseen:
80
– Tulkaa huomenna uudelleen.
Kärsivällisyyteen Jumala olisi halunnut minua kasvattaa, mutta olin huono
oppilas.
Sikkim muuttui myöhemmin Nepaliksi, josta tuli Suomen Vapaakirkon uusi
kenttä. Suomalaisten aika Intiassa oli päättymässä, ja työ siirtymässä kansallisiin
käsiin. Ensimmäinen lähettäjäseurakuntani oli Porin vapaaseurakunta ja sittemmin myös kotikaupunkini Kotkan vapaaseurakunta.
Sydämessäni oli hiljaista juhlan tuntua. Olin saanut taas kerran pysähtyä katsomaan Jumalan muuttumatonta uskollisuutta elämäni vaiheissa. Miten todeksi
koin kolmekymmentä vuotta aikaisemmin saamani lupauksen: ” – – ´Puuttuiko
teiltä mitään? ´He vastasivat: ´Ei mitään.´” Jumala on pitänyt huolen.
On ollut asioita, joita olisin halunnut, mutta en ole saanut, mutta kaiken mitä
olen tarvinnut, olen saanut runsain mitoin. Elämäni Jumalan valtakunnan työssä
on ollut rikasta ja kiinnostavaa; jos uudelleen saisin aloittaa, en sitä muuksi vaihtaisi. Vaikka en ole pystynyt parantamaan itseäni enkä korjaamaan laiminlyöntejäni
– laiskuuttani, puutteitani, erehdyksiäni – silti on voimassa vuosia sitten saamaani
vakuutus, että ”tämmöisenäni” saan palvella Jumalaani. Se on armoa, yksin Jumalan
teko. Armoa on saada totella ja mennä – ja kuitenkin Herra jo ajassa palkitsee siunauksillaan. Parhainta elämässä on kulkea Jumalan suunnitelmien tietä.
Katselin pöydälläni maljakossa hehkuvia viimeisiä astereita, jotka olin käynyt
poimimassa kukkapenkistäni. Uutta oli jo tulossa: hajuherneen siemenet olivat
nousseet taimelle. Pian myös joulutähdet ilahduttaisivat silmää kukoistuksellaan.
Ne toivat mieleeni ihmiselämän värit: kevään, kesän, syksyn ja talven. Mihin
saakka olemme ehtineetkin, saamme Jumalan armosta vaeltaa samaa tietä, hänen
huolenpitonsa ja rakkautensa ympäröiminä.
Seur. sivulla.
Ylh. vas. Rouva Anna Kurala (1890–1976) oli aikanaan Suomen Vapaakirkon
varsinainen monitoiminainen. Hän toimi vuosikymmenet Naislähetysliiton
puheenjohtajana ja Suomen Vapaakirkon ulkolähetystyön edustajana kotimaassa.
Ylh. oikealla
Kirstin ensimmäinen evankelistatoveri Elli Kaipainen.
Oik. alh. Kirstin vieressä hänen toinen evankelistatoverinsa Eila Lehto [myöh. Sissi].
Edessä Annikki Näkki, joka Lahja-sisarensa kanssa majoitti evankelistoja kodissaan
Ruskiassa Savitaipaleella.
Vas. alh. Kirsti evankelistavuosinaan.
81
82
Ghoomin Dorothy
N
epalin ensimmäinen raamattukoulu juhli avajaisiaan toukokuussa 1981.
Edellisen vuoden elokuussa oli Nepalin kristittyjen yhteisestä päätöksestä
ostettu maapalsta Kathmandun pohjoislaidalta koulun rakentamista varten. Raamattukoulu oli ollut jo kauan muutamien seurakuntalaisten sydämellä, ja kun
siinä vaiheessa Nepalissa elettiin hengellisesti avoimempaa aikaa, katsottiin ajan
koittaneen liikkeellelähtöä varten. Kirkossa koettiin työntekijäpulaa, sillä ihmisiä
tuli jatkuvasti uskoon.
Tosin avajaisissa koulurakennuksesta oli valmiina vasta kaksi autotallia, mutta
se ei tahtia hidastanut. Toinen autotalleista toimi luokkahuoneena ja miesopiskelijoiden asuntolana, toiseen majoitettiin koulun taloudenhoitaja sekä hänen
emännän tehtävistä vastannut vaimonsa ja perheen kaksi lasta. Heidän asuntonsa
palveli myös koulun keittiönä. Raamattukoulun rakentaminen jatkui.
Ensimmäiselle kurssille oli tulossa kuusi opiskelijaa eri puolilta Nepalia. Raamattukoulun johtajan taivaallisesta näystä oli jo alku toteutumassa: koulu oli vihitty käyttöön! Juhlajoukon keskellä törmäsin viehättävään nuoreen naiseen, joka
hymyili tuttavallisesti sanoessaan:
– Namaste, anila!
Olin yllättynyt, sillä Nepalissa lähetystyöntekijää ei kutsuta anilaksi. Sitä käytetään Sikkimissä ja Intian Darjeelingin alueella.
– Anila, olen Lailan sisar.
Vasta silloin tajusin, että edessäni seisoi nyt Himalajan Ghoomista kotoisin
oleva Dorothy. Olin ”tutustunut” tyttöön jo 1950-luvulla Vappu Rautamäen välityksellä, joka oli silloin Vapaakirkon lähettinä Ghoomissa. Minä puolestani olin
vielä Suomessa, kiersin Suomen Vapaakirkoissa pitämässä aikuisille ja lapsille lähetyskokouksia. Dorothyn perhe tuli suomalaisille ystäville tutuksi näyttämieni
rainakuvien välityksellä.
Vappu oli Ghoomissa joutunut seuraamaan läheltä Dorothyn perheen vaiheita. Tytön isoisä oli ollut Allianssilähetyksen lastenkodin kasvatti. Hän oli
yksi niistä 28 intialaisesta orpolapsesta, jotka lähetyssaarnaaja Hilja Heiskanen
työtoverinsa kanssa oli tuonut mukanaan Intiasta, Ahmedabadista. Siellä raivosi
vuoden 1900 vaiheilla nälänhätä, joka tappoi ihmisiä suuret määrät. Hilja oli tullut Himalajalle vuotta aikaisemmin Suomen Allianssilähetyksen ensimmäisinä
työntekijöinä yhdessä Kaarlo ja Hanna Waismaan sekä Anna Massisen kanssa.
Lahjakas poika pääsi lastenkodissa uuden elämän alkuun, kävi oppikoulun ja
myöhemmin raamattukoulun ja valmistui papiksi. Hänen poikansa Ben meni
naimisiin Kertu Mayan kanssa, ja heille syntyi neljä lasta. Perheen isän kuoleman
jälkeen äiti sai työpaikan lähetysasemalta aniloiden kotiapulaisena. Perhettä tuettiin myös Suomesta Riihimäen vapaaseurakunnan nuorten toimesta.
83
Ylh. vas. Ghoomin evankelistat Laila ja Kati-Ester. Ylh. oik. Dorothyn perhe
Ghoomissa. Alh. vas. Chitra ja Dorothy tyttärensä kanssa vierailulla Kirstin kodissa.
Alh. oik. Nepalin ensimmäisen raamattukoulun avajaisiloa. Opettaja Chitra Chetri
lapsi sylissään oikealla.
Vappu palasi Suomeen 1960. Hänen työtään jatkoi Ghoomiin viimeisenä viisumin saanut Vapaakirkon lähetystyöntekijä, terveydenhoitaja Riitta Siikanen.
Kaikki perheen neljä lasta koulutettiin. Vanhin sisar Laila oli pastorin vaimona
Himalajan Vapaakirkon vireässä seurakunnassa Kurseongissa.
Olin tavannut Dorothyn ensimmäisen kerran vuonna 1963 Ghoomissa, jossa
kävimme Laina Vaismaan kanssa Suomen Vapaakirkon Himalajalähetyksen syntypaikoilla matkallamme lähetystyöhön Nepaliin. Dorothy oli silloin koulutyttö
ja kävi keskikoulua. Myöhemmin hän pääsi kätilö-apuhoitajakursseille Nepaliin
Tansenin sairaalaan. Tyttö halusi kuitenkin valmistua sairaanhoitajaksi. Se edellytti ylioppilastutkintoa. Sitä varten hän opiskeli Mahendra Bhawanissa kaksi
vuotta. Ylioppilaskirjoitusten tuloksien odotusajaksi hän päätti mennä töihin
ennestään tuttuun Tansenin sairaalaan.
Samaan aikaan kristitty nuori Chitra Chetri oli päättänyt opintonsa Butwalin
teknisessä koulussa. Seurakunnan veljet etsivät hänelle rukoillen aviopuolisoa.
84
Nepalissa aviopuolison löytäminen on vanhempien velvollisuus, joskin kristittyjen parissa usein seurakunta hoitaa sen. Morsian löytyikin Tansenista – ennestään tuttu Dorothy. Pian vietettiin häitä. Nuoret rakensivat kotinsa Butwaliin,
jossa Chitra sai työpaikan entisessä koulussaan.
o
Seuraavan kerran kuulin Dorothystä vuonna 1978. Hän kuului miehensä kanssa
siihen 12 kristityn ryhmään, joka pidätettiin kirkossa sunnuntaiaamun jumalanpalveluksessa. Myös lapset vietiin vankilaan vanhempiensa kanssa. Dorothy
odotti silloin esikoistaan. Kristittyjä syytettiin kastetoimitukseen osallistumisesta
ja kristinuskon levittämisestä. Myöhemmin kaikki vangitut vapautettiin.
Ulkonaisesta ahdistuksesta huolimatta nuoret muistelivat kiitollisina vankilassa viettämäänsä aikaa. Jumalan läsnäolo ja esirukoustuki olivat tulleet uudella
tavalla tutuiksi. Sisäinen rauha ja luottamus Jumalaan oli säilynyt, vaikka tuomiota seurasi kahden vuoden ehdonalainen vapausrangaistus. Sinä aikana Jumalan
kutsu oli seestynyt: Herra kutsui heitä kokoaikaiseen evankeliumin työhön.
Vuotta aikaisemmin Chitra anoi vuoden virkavapautta ja molemmat pääsivät
Yotmalin teologiseen seminaariin Etelä-Intiaan. Nyt he olivat ensimmäisellä lomallaan Nepalissa. Osan siitä Chitra käytti uuden raamattukoulun opetustyöhön.
Dorothyn tapaaminen oli minulle ilo ja siunaus. Ihmettelin Jumalan teitä:
Ghoomin pikku Dorothy oli Nepalin ensimmäisen raamattukoulun henkilöstön joukossa! Kun opettajat ja opiskelijat poseerasivat kameroiden räpsähdellessä
pihamaalla, mukana oli myös Chitra pikkutyttönsä kanssa. Samaan aikaan Dorothy-äiti hääri iloisena autotallin keittiössä tarjoilemassa kutsuvieraille juhlaateriaa. Siinä vilskeessä meillä ei ollut paljon mahdollisuutta keskusteluun, mutta
päätimme jatkaa toisella kertaa kodissani.
Ennen paluutaan Yotmalan raamattukouluun perhe vieraili luonani. Katsellessani heidän nuoruuttaan ja kauneuttaan, mitä Jumala oli heille runsaasti
suonut, muistin Saarnaajan kirjan neuvon: ”Lähetä leipäsi vetten yli, sillä ajan
mittaan saat sen jälleen.” Tämä lupaus oli toteutunut moninkertaisesti Dorothyn
perheen välityksellä. Palveltavista on tullut palvelijoita, autettavista auttajia. Se
on Jumalan hyvä teko.
Lähtöaamuna kello neljältä saattelin ystäväni linja-autolle. Edessä oli pitkä
ajomatka. Katselin nuoria liikuttuneena ja kiitollisena: siinä oli Jumalan valitsema ja kasvattama perhe. Chitran mieli oli vakaa. Edellisenä päivänä hän oli
irtisanoutunut virastaan Butwalin teknisessä koulussa. Pikkutyttö oli unelias varhaisen herätyksen vuoksi. Dorothy säteili. Hän tarttui käsiini ja kuiskasi:
– Kiitos, anila. Teidän luonanne sain jälleen olla kotona.
85
Omaan kotiin
K
eväällä 1981 elämässäni tapahtui suuri muutos. Aloin väsähtää koulussa asumiseen, ja kyselin taivaan Isältä, miten jaksan tehtävässäni. Olin töissä 24
tuntia vuorokaudessa, ja asuntolan tyttöjen lukumäärä oli kivunnut jo 210:een.
Koska en saanut töistä vapaata, päätin muuttaa ulos koulun mylläkästä, saadakseni edes jonkin hiljaisen tuokion.
Päätökseeni vaikutti myös se, että olin saanut muutamaa päivää aikaisemmin
tietää, että makuuhuoneeni katto saattaisi pudota niskaani minä päivänä tahansa: termiitit olivat tyystin nakertaneet vanhan puupaneelin. Ei tarvittaisi muuta
kuin pieni maanjäristys! Siitä olimme saaneet jo esimakua edellisenä vuonna, kun
voimakas maanjäristys Nepalin länsiosissa keinutti meitä myös Kathmandussa.
Kävin vielä Lähetyksen asuntoasioista vastaavan virkailijan puheilla kysymässä
mahdollisuutta vuokratukeen.
Eräänä aamuna sain ajatuksen lähteä kävelemään koulun ympäristössä sijaitseville kujille. Yllättäen päädyin juuri valmistuneen omakotitalon portille, jonka
vieressä oli talon emäntä istumassa. Hän kysyi:
– Ketä te oikein etsitte?
– Olen etsimässä vuokrattavaa asuntoa, vastasin.
– Tulkaa sitten sisälle! Tämä talo on tarkoitus antaa vuokralle.
Pian siihen tuli myös isäntä. Talo esiteltiin minulle. Ihastuin erityisesti yläkerran huoneistoon, mutta pettymyksekseni kuulin, että se oli jo luvattu vuokrata.
Talonväki tarjosi minulle alakertaa. Lupasin harkita ja palata myöhemmin asiaan.
Meninkin jo samana iltana, mutta omistajat eivät halunneet edes keskustella talon yläkerrasta, joten jätin asian sikseen.
Viikon kuluttua minulle soitettiin ja pyydettiin käymään uudelleen. Vuokralainen ei ollut tullutkaan, joten talon yläkerta oli nyt vapaana. Omistajat suostuivat
Lähetyksen vuokraehtoihin, ja heinäkuussa pääsin muuttamaan uuteen kotiin.
Sain avaran huoneiston, jossa oli kookkaat ikkunat. Se oli ensimmäinen oma
kotini Nepalissa. Kahdeksantoista vuotta olin asunut aina työpaikkani yhteydessä
olevassa asunnossa. Shanta Bhawanin sairaalassa asunnostani pääsi portaita pitkin suoraan lastenosastolle. Joskus lasten itku kantautui ylös kotiini saakka. Myös
Bungmatissa ja Chapagaonissa kotini olivat klinikan yhteydessä. Kokemus oli uusi:
mennä aamulla kahdeksaksi töihin ja palata illalla puoli kuuden maissa kotiin. Kävellen siihen kului seitsemisen minuuttia, pyörällä olin perillä jo parissa minuutissa.
Ja mikä parasta: voin pitää nyt vieraita luonani. Joka viikonvaihde ”lapseni” tulivat
luokseni, ja myös muut kodittomat saivat viettää siellä rauhallisen lepohetken.
En voinut muuta kuin iloita Jumalan hoidosta. Talo oli hyvin hiljainen, joten
koin elpyväni keväisestä uupumuksestani. Aivan erityisen hoitavaksi osoittautui
86
Ylh. Kirstin kodissa juhlittiin
Nermit-rehtorin syntymäpäiviä
opettajatovereiden kanssa.
Vas. Shanti, Kirstin taitava apulainen,
oli hänelle kuin tytär.
ikkunoistani avautuva kullanvihreä riisipelto. Sain konkreettisesti kokea, millaisia parantavia voimia Jumala on luontoon kätkenyt.
o
Talon lisäksi Herra antoi minulle uuden apulaisen. Hän oli nuori ja kaunis rouva,
Shanti. Nimi merkitsee rauhaa. Hänen miehensä oli ammatiltaan kirvesmies,
joka monen muun nepalimiehen tavoin oli matkatöissä Irakissa. Saddam Husseinin aikana Bagdadia rakennettiin rivakasti kansainvälisin voimin. Perheessä
oli kaksi lasta, poika ja tyttö. Shanti pystyi puuhaamaan talossani itsenäisesti ja
huolehtimaan vieraistani, kun itse olin päivät poissa.
Myös kakkujen paisto onnistui taas – kiitosaihe sekin. Kuukauteen emme
uskaltaneet panna uuniin mitään paistumaan, koska sähkö oli poissa jatkuvasti.
Kesän voimakkaat sateet ja tulvat tuhosivat voimalaitoksia, ja mekin jouduimme
sen kokemaan. Viimeisen parin viikon aikana sähköä sai vain pari–kolme tuntia
vuorokaudessa, yleensä keskiyöllä.
Vietimme uudessa kodissani Nermit-rehtorin syntymäpäiviä. Kutsuin kaikki asuntolan opettajat syömään. Shanti valmisti todella maukkaan nepaliaterian.
Yksi opettajamme ei kuitenkaan voinut osallistua ruokailuun. Oli naisten paastopäivä. Silloin kaikki naimisissa olevat hindunaiset pukeutuvat punaiseen sariin
ja vaeltavat Pasupatinathin temppeliin palvomaan siellä olevaa jumalaa.
Kaksi kuukautta aikaisemmin työtoverini mies oli kuollut. Uskonto kieltää
87
Ylh. Enni Hokkanen.
Oik. Anna-Liisa Jokinen.
leskeä tapaamasta omaa isää ja äitiä kokonaiseen vuoteen. Juuri silloin, kun ihminen todella tarvitsee tukea, lämpöä, rakkautta ja hoivaa, hän jää aivan yksin.
o
Seuraavana syksynä kodissani vietettiin lähetyssaarnaaja Anna-Liisa Jokisen
60-vuotispäiviä. Juhlaan osallistui Kathmandun suomalainen työntekijäjoukko.
– Olin viettänyt syntymäpäiviäni Okhaldungassa hiiskumatta siitä mitään
työtovereilleni, Anna-Liisa muistaa. – Myöhemmin pääsin käymään pääkaupungissa, ja yllätys, yllätys, Kirsti ei ollut unohtanut merkkipäivääni. Hän oli järjestänyt kauniiseen kotiinsa juhlan. Kauniit muistot ja lahjat ovat jäljellä tuosta
iloisesta illasta.
– Mielestäni Kirstin koti sai toimia suurenmoisessa palvelutehtävässä Kathmandun laaksossa asuville työtovereilleni. Galatalaiskirjeen (6: 2) mukaan siellä
todella kannettiin toisten taakkoja Herralle tiettäväksi. En voi edes aavistaa, mikä merkitys hänen kodillaan oli myös tyttökoulun oppilaille, jotka saivat monien
vuosien ajan kokoontua Kirstin kotiin raamattutunneille ja illanviettoihin.
– Tutustuin Kirstiin jo 1950-luvulla. Silloin emme olisi osanneet arvata, että
vielä kerran olisimme työtovereita Nepalissa! Kymmenen vuotta myöhemmin
työsarkamme oli siellä, vaikka ne erosivatkin toisistaan. Yhteistä oli kuitenkin
kutsumus. Koimme saaneemme työnäyn, todistajantehtävän Jeesukselta, mikä
lujitti ystävyytemme koko elämän mittaiseksi.
88
Pohjanmaalta kotoisin olevan Anna-Liisan mummo oli Sanna Jokinen, Vapaakirkon historiassa kuuluisien Jokisen veljesten äiti, joka uskoon tultuaan
ryhtyi kirjaevankelistaksi. Karjatalousteknikoksi valmistunut Anna-Liisa tuli
Nepaliin vuonna 1967. Hän aloitti työnsä Jaubarin kylässä maatalouden edistämisprojektissa. Muutaman vuoden kuluttua Nepalin hallitus kuitenkin perui
työluvan, jolloin Anna-Liisa siirtyi Amp-Pipaliin talouspäällikön apulaiseksi ja
toimistotehtäviin.
Vuonna 1974 Anna-Liisaa tarvittiin väliaikaisesti Itä-Nepalissa sijaitsevassa
Okhaldungan sairaalassa. Siellä työskennellyt englantilainen sairaanhoitaja oli
jäänyt yksin huolehtimaan sairaalasta nepalihenkilöstön kanssa, kun sairaalan
lääkäri oli joutunut yllättäen palaamaan kotimaahansa. Lähetyksen periaatteiden
mukaan ulkomaalaista ei saanut jättää yksin kaukaiselle työalueelle. Anna-Liisan
kuuden viikon mittaiseksi suunniteltu komennus jatkui kolmetoista vuotta hänen eläkkeelle siirtymiseensä saakka vuoteen 1987. Hän toimi sairaalan taloudenhoitajana.
o
Syksyn tultua mieltäni alkoi painaa iäkäs äitini, jonka kunto oli alkanut nopeasti heiketä. Isäni oli kuollut kahdeksan vuotta aikaisemmin, ja minun ollessa maailmalla pikkuveljeni Reijo ja Raija-kälyni olivat pitäneet äidistä huolta.
Koin, että nyt oli minun vuoroni ottaa enemmän vastuuta äitini hoitamisesta.
Puhuin huolestani työtovereilleni, ja saman vuoden lokakuussa minulle myönnettiin kaksi kuukautta virkavapautta äitini sairastumisen vuoksi. Vuosilomani oli tammikuussa, joten pääsin kotiin Suomeen kolmeksi kuukaudeksi. Sain
viettää joulun Kuopiossa veljeni kodissa koko perheen kanssa. Se oli ihana joulu.
Suomeen lähtö tapahtui niin nopeasti, että olin itsekin kaikesta aika ymmällä. Toisaalta koin selkeästi, miten Hyvä Paimen kulkee edellä. Meidän osuutemme on ”seurata Paimenta, mihin ikinä Hän menee”. Hän ei johda harhaan,
ei silloinkaan kun tie tuntuu oudolta.
Jumalan aikataulu on äärettömän täsmällinen. Työtoverini Enni Hokkanen
oli juuri silloin palannut kotimaanlomaltaan. Hän lupasi hoitaa työni vuoden
loppuun ja asua uudessa kodissani, joten kaikki järjestyi aivan ihmeellisellä
tavalla. Ennin piti aloittaa vasta helmikuussa uusi työ Mahendra Bhawanin
tyttökoulussa, mutta nyt hän sai pari ylimääräistä kuukautta aikaa tutustua
tyttöihin myös klinikan puolelta. Ennille varattuun asuntoon piti tehdä täysremontti, joten hän oli todella huojentunut väliaikaisesta majoituksesta luonani. Näin yksityiskohtaisesti taivaan Isä oli pitänyt kaikesta huolta, joten taas
89
kerran toteutui Roomalaiskirjeen lupaus siitä, miten ”kaikki myötävaikuttaa
niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat”.
o
Seuraavana keväänä Shantin miehen suvussa vietettiin häitä. He matkustivat
miehen kotiin, mutta perillä odottikin suruviesti: hänen äitinsä oli kuollut. Kymmeneksi päiväksi suunniteltu loma venyi kolmeksi viikoksi. Shantin Sara-tyttö
pääsi oppilaaksi Mahendra Bhawaniin ja asui luonani ensimmäiset kymmenen
päivää. Sen jälkeen hänen isänsä tuli pyytämään vaimolleen lisää lomaa, ja pikku
Sara lähti isänsä mukana.
Olin todella pulassa. Siihen aikaan Suomessa joku saattoi ihmetellä, miksi
minä yleensäkään tarvitsin apulaista. Tosiasia kuitenkin oli, että kun Shanti oli
poissa, talouteni oli ihan sekaisin. Oli monta asiaa, jotka Nepalissa tekevät talouden monimutkaiseksi Suomen oloihin verrattuna. Minulla oli tunnin ruokatauko. Yksistään perunoiden keittäminen kestää 40 minuuttia. Se johtuu siitä, että
Kathmandu sijaitsee noin 1500 metriä meren pinnan yläpuolella. En ollut uskoa
Suomessa käydessäni, miten nopeasti vesi liedellä kiehui.
Jo puolen maitolitran käsittelystä tulee paljon tiskiä. Niin oli Suomessakin,
ennen kuin maitoa alettiin myydä kaupoissa kertakäyttötölkeissä. Nepalilaisessa arjessani asetin varhain aamulla kannellisen astian ulko-ovelleni, jonne maitomies toi minulle puoli litraa puhvelinmaitoa. Nostin kannun sisään, siivilöin
maidon huolellisesti sideharson ja siivilän kanssa kattilaan, jossa sitä piti keittää
jonkin aikaa. Sitten kaadoin maidon kattilasta säilytysastiaan. Monta kippoa siitä
jo kertyi tiskipaljuun, jota varten jouduin kuumentamaan veden. Pesun jälkeen
kaikki astiat piti vielä huuhdella keitetyllä vedellä.
Keväisin Nepalissa esiintyy usein iltapäivisin ankaria tuulia. Ne lennättävät
mukanaan tavattomasti pölyä jokaisesta harvasta ikkunan- ja ovenraosta. Kodistani näki, ettei Shanti ollut pölyjä pyyhkimässä, sillä itse en ehtinyt. Toisaalta
kun joka toinen ilta sähköt olivat lähes säännöllisesti poissa, ei pölyä silloin niin
huomannutkaan. Myös Shanti tarvitsi työtä ja pienen lisän perheensä tuloihin.
90
Suomalaisia vieraita
L
okakuussa 1982, dasain aattona, lentokone kiidätti Suomesta kaksi vierasta.
Sirkka Nyman tuli Helsingin ystävien saattelemana ja Maisa Raki, kotikirkkoni Kotkan siunaamana. Ystäväni olivat suunnitelleet matkaa jo vuosia, ja nyt
he olivat tulossa avukseni pariksi kuukaudeksi, sillä apulaiseni Shanti oli jäämässä äitiyslomalle. Joulu monine juhlineen oli oven edessä. Myös Mahendra
Bhawanin 25-vuotisjuhlat teettivät paljon ylimääräistä työtä. En olisi millään
selvinnyt yksin.
Vieraani saapuivat lauantai-iltana. Sunnuntaiaamuna Shanti tuli kirkon jälkeen töihin ja aloitti keittiössä jokapäiväiset puuhansa. Puoli kahdentoista aikaan
hänet yllättivät synnytyskivut, joten lähetin taksin viemään hänet kotiin.
– Tulemme sitten iltapäivällä katsomaan, huikkasin Shantille painaessani taksin oven kiinni. Menimme Shantin luo, mutta lapset kertoivat äidin olevan jo sairaalassa. Jatkoimme valtion synnytyssairaalaan ja kuulimme, että Shanti oli synnyttänyt kello 15.15 terveen poikalapsen. Lähetin sähkeen lapsen isälle Irakiin.
Kotiin palattuamme Maisa meni keittiöön, sonnustautui esiliinaan ja ilmoitti
topakasti:
– Voi, miten hauskaa! Mie otan nyt sitten pääemännän vastuun täällä omakseni. Sirkka saa olla sisäkkönä. Taidamme selvitä ilman ulkopuolista apua Shantin
äitiysloman ajan!
Taivaan Isän ajoitus oli täydellinen.
o
Aloitimme jouluvalmistelut hyvissä ajoin. Leipomisia riitti, sillä kaikille vieraille
tarjottiin suomalaiseen tapaan piparkakkuja ja joulutorttuja, vaikka sähkökatkokset välistä mutkistivat leipojien suunnitelmia. Aatonaaton aamupäivä oli pahin,
kun Maisa oli taas leipomassa.
Yleensä sähkö toimi iltaisin, joten sähkölämmitintä saattoi käyttää. Kylmää se
ei kuitenkaan karkottanut: aamulla lämpötila laski ulkona kahdeksaan asteeseen,
mutta sisällä helposti viiteenkin asteeseen, vaikka lämmitin toimi kaiken aikaa.
Piti vain pukeutua ripeästi. Toisaalta jos ei ollut sumua, aurinko alkoi paistaa jo
varhain, jolloin huoneenkin lämpötila nousi.
– Tulisi vain sen verran lämmintä, että voisi levittää voin leivän päälle, huokaisi Maisa.
Leipomusten lisäksi ystävilläni oli paljon muuta puuhaa. En tiedä, miten moneen lahjapakettiin Maisan ”virkkuukone” valmisti lämpimät tossut. Pappilaankin meni peräti kolme paria: pastori Robert sai kauniit kirkkotossut, sillä hän
kulki kirkossa aina sukkasillaan.
91
Maisa Raki.
Vas.
Amerikkalaisen kirjailija Isobel
Kuhnin tyttärenpojat olivat
jouluvieraina Kirstin kodissa.
Sirkka Nyman ja Maisa Raki malat
kaulassa. Keskellä Bishnu-opettaja ja
koulun oppilas.
Maisa elementissään askartelemassa
tytöille jouluyllätyksiä.
92
Joulukuusen olimme kantaneet sisään jo itsenäisyyspäivänä, ja se sai olla paikallaan vielä tammikuulle saakka. En olisi millään raaskinut viedä sitä ulos. Kaikki asuntolan kaksisataa tyttöä tulivat vieraikseni joulujuhlaan, luokka kerrallaan.
Jaoimme paketin mukana jokaiselle ompelukirjan. Keksimme niihin vielä jotain
muuta pientä, joten vierailleni riitti korttien ja enkelinkuvien liimaamista yllin
kyllin. Mutta lasten raikas laulu ja riemu korvasivat iltapuhteiden vaivat. Keksimme pikkutytöille kaikenlaista ohjelmaa, omenansyöntikilpailua ja onkimista.
He olivat aivan innoissaan.
Tyttöjen joukossa oli myös niitä, jotka eivät olleet vielä kuulleet jouluevankeliumia. Ilta illan jälkeen saimme kokea, miten ”pelto on maailma” ja moni siemen
löysi hyvän maaperän. Jumala antoi loputtomasti mahdollisuuksia jouluevankeliumin kertomiseen. Kodissani oli ollut jatkuva trafiikki; joskus minusta tuntui,
että taloni muistutti enemmän entistä Riihimäen asemaravintolaa. Ystäviä tuli ja
meni, niin että nukkumapaikkoja jouduttiin kyhäämään aina eteisaulaa myöten.
Mutta Jumala on järjestyksen Jumala, joten jokainen tulija sai kokea, että sijaa
löytyi.
Jouluaattonakin meillä kävi vieraita. Kirjoistaan [esimerkiksi Päivän kustantamat omaelämäkerralliset Etsimässä, Areenalla] Suomessakin tutun Isobel
Kuhnin Nepalissa lähetystyöntekijöinä työskentelevät tyttärenpojat olivat Kathmandussa käymässä. Kutsuimme heidät jouluaterialle. Heidän isovanhempansa
olivat aikoinaan tehneet pitkän päivätyön Lounais-Kiinassa lisu-nimisen etnisen
ryhmän parissa, jonka asuma-alue sijaitsee Himalajan itäosassa, Salween-joen
tuntumassa. Sain pojilta lhasankielisiä evankelioimiskasetteja, joita voisin antaa
tapaamilleni tiibetiläisille. Jouluaterian kruunasi paistettu kinkku, jota suomalaiset vieraani tosin arvelivat lampaankoiveksi.
Iltapäivällä hemmottelimme itseämme menemällä erääseen Kathmandun uuteen hotelliin saunaan. Siellä on ihan oikea suomalainen Helo-kiuas. Saimme
tosi makoisat löylyt. Sen jälkeen rauhoituimme kolmisin kotonani omaan juhlaamme. Pukkikin kävi. Joku ystävä oli tilannut minulle joululahjaksi Jerusalem
Post -lehden. Se avasi ikkunan Israeliin, jonne uutisten puutteessa en muuten
olisi nähnyt.
Parasta oli kuitenkin se, että saimme yhdessä hiljentyä. Luimme saapuneet
joulukortit ja -kirjeet. Sen jälkeen teimme rukousmatkan kaikkiin niihin maihin,
joissa meillä on ystäviä, ja aina uuteen maahan siirtyessämme sytytimme tuikkukynttilän.
Aloitimme koti-Suomesta, jossa viivähdimme kaikkien rakkaittemme luona.
Sieltä jatkoimme matkaa eri maihin ystäviemme ja työtovereidemme luo. Viimeiseksi tulimme Israeliin. Rukoilimme rauhaa Jerusalemille ja luimme siunauksen Jumalan kansan ylle.
Lopetettuamme neljäkymmentä tuikkua ilahdutti meitä valollaan ja lämmöl93
lään. Mieltämme rohkaisi, että niin monessa maassa, monen pimeyden, epätoivon ja ahdistuksenkin keskellä oli omalla vartiopaikallaan Jumalan tuikkuja luomassa lämpöä ja valoa.
o
Vuosi 1983 oli vaihtumassa. Seisoin uuden kynnyksellä ja pysähdyin hetkeksi
katselemaan taakseni, kuluneen vuoden muistikuvien liukuessa ohitseni. Miten
monta Jumalan armon kirkastamaa kokemusta mahtuikaan noihin kahteentoista
kuukauteen. ”On paljon aihetta kiitokseen”, sydän lauloi Jumalan uskollisuutta
ajatellessani.
Maisan mieleen jäi Lähetyksen ensimmäisen sihteerin Johanssonin uudenvuodensaarna. Sen aiheena oli vain yksi sana: uusi. Hän puhui uudesta liitosta,
uudesta käskystä, uudesta ihmisestä ja viimeiseksi uudesta taivaasta ja uudesta
maasta.
– Vaikka en hänen puheestaan kaikkea ymmärtänytkään, mielestäni hän sanoi: ”Ajatelkaa, joskus, jonakin sunnuntaina tässä kirkossa ei pidetä enää jumalanpalvelusta! Silloin Jeesus on vienyt omansa uuteen maahan.”
Ennen suomalaisten vieraideni kotiin lähtöä saimme vielä vieraita Bungmatista. Koko entinen isäntäperheeni tuli käymään. Vieraillamme oli edessään jännittävät ajat. Nalini oli lähdössä opiskelemaan Hollantiin. Kun hänen kurssinsa
päättyisi kesäkuussa, isä oli luvannut, että tytär saa käydä samalla matkalla myös
Suomessa. Olisin samaan aikaan kotimaanlomalla. Nyt isää huoletti eniten se,
miten tyttö tarkenee Hollannin talvessa.
– Se on niin kylmä ja kestää yhdeksän kuukautta!
Niin isäntääni oli hänen nuorin veljensä valistanut omiin Hollannin-kokemuksiinsa vedoten.
Nalini oli joutunut teettämään Euroopan-matkaa varten länsimaisen puvuston, mukaan luettuna hänen elämänsä ensimmäiset pitkät housut. Lisäksi hänelle
on hankittu tiibetiläisestä villasta valmistettu takki ja sen alle vielä tiibetiläinen
villaliivi. Minulta löytyivät Laina Vaismaan jättämät valkoiset pitkälahkeiset villahousut, joita ennen kutsuttiin damaskeiksi. Housut nähdessään tyttö oli aivan
ihastunut: juuri tuollaisia hän oli joka puolelta Kathmandun kaupoista turhaan
etsinyt. Sanoin:
– Nyt isän ei enää tarvitse pelätä, että tyttö maailmalla palelee.
94
Mahendra Bhawanin 25-vuotisjuhlat
S
uomalaisten vieraideni käynnin aikana myös Mahendra Bhawanin tyttökoulu
täytti 25 vuotta. Sitä juhlittiin monta päivää. Varsinaisena juhlapäivänä itse
Nepalin kuningatar Aishwaria Rajya Laxmi Devi Shah tuli vierailulle koulullemme. Meille se oli suuri kunnia.
Koko talo oli kunnostettu arvovieraan kunniaksi. Oli maalattu ja siivottu, kohennettu paikkoja ja siloteltu käytäviä; uusia verhojakin oli vaihdettu. Hänen
majesteettinsa kiertoreitti oli tarkoin suunniteltu. Toisaalta oli myös nurkkia, joihin ei koskettu, koska ne eivät olleet näkyvissä. Asuntolan aamurukoushetkessä,
kaiken tohinan keskellä, puhuinkin työtovereilleni:
– Me uskomme, että Jeesus on ollut koulussa kaksikymmentäviisi vuotta emmekä ole hänen siellä olonsa vuoksi paikkoja kunnostaneet. Kuitenkin hän on
kuningasten Kuningas. Ehkä hänelläkin olisi hauskempi olla koulussamme, jos
paikat olisivat aina kunnossa.
Kuningatar oli myönteisesti yllättynyt koulumme opetusohjelmasta. Hän oli
käynyt Kathmandussa kahdeksan vuotta nunnien johtamaa koulua. Sen opetusohjelmassa painottui englannin kielen taito; meidän koulussamme korostuivat
käytännön aineet. Opetus oli nepalinkielistä, toki myös opiskeltiin englantia ja
sanskriittia. Teoreettisten aineiden lisäksi opetettiin kotitaloutta, käsitöitä ja liikuntaa sekä terveydenhoitoa. Taideopetus puuttui lähes kokonaan, sillä silloin ei
vielä ollut käytettävissä musiikin tai kuvaamataidon opettajia.
Seur. sivulla.
Ylh. Kuningattaren vastaanotto. Kuningattarella on kädessään Nermit-rehtorin
ojentama kukkakimppu. Oikealla koulun perustaja ja ensimmäinen rehtori Miss
Elisabeth Franklin, joka saapui juhlaan Englannista.
Kesk. Kuningatar tutustui myös Kirstin klinikkaan Nermit-rehtorin opastuksella.
Alh. Koulun pienimmät odottavat kunniavieraan saapumista.
95
96
Kuningatar vieraili myös klinikallani. Minulla oli ylläni karmiininpunainen
silkkisari, jossa oli keltaiset koristeet. Olin saanut sen Bishnu-opettajalta Kirstinpäivälahjaksi. Vieras hymyili minulle kauniisti sanoessaan:
– Me kiitämme teitä. Uskon todella, että koulu arvostaa palveluksianne.
Sitten kuningatar kysyi:
– Kuinka kauan olette ollut täällä?
– Seitsemän vuotta.
– Ajatella, se on aika pitkä aika. Kiitoksia.
Kaikesta päätellen kuningatar oli hyvin tyytyväinen näkemäänsä ja kokemaansa. Pääsimme myös lehteen ja radioon.
Varsinainen yllätys oli se, että myös koulun perustaja Elisabeth Franklin tuli
Englannista juhlimaan kanssamme. Koulu maksoi hänen matkansa. Hän ei ollut käynyt Mahendra Bhawanissa eläkkeelle siirtymisensä jälkeen vuonna 1970,
vaikka asuikin sen jälkeen Nepalissa vielä kymmenen vuotta. Vuodet eivät olleet
painaneet hänen uljasta ryhtiään ja kotkankaltaista olemustaan.
o
Nepalin avautuessa länsimaille vuonna 1951 Franklin koki voimakkaasti kutsumuksekseen lähteä perustamaan tyttökoulua Nepaliin. Hän oli työskennellyt pitkään brittien hallitsemassa Intiassa, jossa tyttöjen sisäoppilaitoksilla oli pitkät ja
arvostetut perinteet. Kouluajatuksen kypsyessä hän kutsui kotiinsa Kalimpongiin
nuoria nepalisyntyisiä kristittyjä, joita hän haastoi lähtemään kanssaan lähetystyöhön isiensä maahan. Muutamat – esimerkiksi aikaisemmin mainittu pastori
Robert Karthak – jakoivat saman näyn ja päättivät lähteä.
Franklinin mukana koulua perustamaan lähti myös kaksi samanlaisen uskon
ja innon valtaamaa nepaliopettajaa. He tulivat vuonna 1955 ja alkoivat Lähetyksen kanssa valmistella koulun avaamista. Hallituksen ministerit, jotka allekirjoittivat koulun lupapaperit, varasivat opiskelupaikan myös omille tyttärilleen.
Lähetyksen tyttökoulu – niin kuin Mahendra Bhawanin tyttökoulua aluksi
kutsuttiin – oli Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen ensimmäisiä hankkeita. Se oli
rohkea avaus maassa, jonka väestö oli valtaosaltaan lukutaidotonta: lukutaitoprosentti oli neljä eikä siitä yltänyt naisten osuudeksi prosenttiakaan. Perinteisesti
hinduyhteiskunnassa miesten ja naisten tehtävät olivat niin eriytyneet, ettei aluksi edes ymmärretty, miksi tyttöjä ylipäänsä pitäisi kouluttaa. 1950-luvun Nepalissa vallitsi ankara sukupuolten välinen diskriminaatio.
Vaikka tyttökoulun perustaminen kohtasi ankaraa kritiikkiä, Franklinilla oli
vahva näky omasta tehtävästään, eivätkä patriarkaalisen yhteiskunnan vuosituhantiset arvot ja asenteet voineet sitä horjuttaa. Franklinilla oli erityinen kyky
97
vaikuttaa hallituksen virkamiehiin: hän vetosi naiskasvatuksen tuottamaan hyötyyn demokratian ensiaskeleita ottavan Nepalin kehitykselle.
Koulu oli aloitettu vuonna 1957 kahdella luokalla, esikoululuokalla ja lukion
ensimmäisellä luokalla. Oppilaita oli viisitoista. Tyttökoulu oli tarkoitettu sekä
pääkaupunkiseudulta että kauempaa tulleille oppilaille. Edelliset kävivät päiväkoulua ja jälkimmäiset asuivat kouluun kuuluvassa asuntolassa. Tavoitteena oli
viidenkymmenen oppilaan koulu.
Lähetys vuokrasi pienen Rana-suvulle kuuluneen Mahendra Bhawanin palatsin, joka muutettiin koulutiloiksi. Ranoille kuuluneita palatseja on Kathmandun
laaksossa toista sataa. Ne muistuttavat uusklassista arkkitehtuuria, sillä ne rakennettiin aikana, jolloin ylhäisö jäljitteli kaikkea eurooppalaista. Myös ensimmäinen
työpaikkani, Shanta Bhawanin sairaala, oli aikaisemmin kuulunut samalle suvulle.
Ennen Nepalin avautumista 1951 suku oli toiminut sadan vuoden ajan Nepalin
pääministereinä, samaan aikaan kun Shah-sukuun kuuluneet kuninkaat olivat
joutuneet kotiarestiin. Vallankumouksen jälkeen valtio oli takavarikoinut Ranojen
palatsit, jotka oli otettu julkiseen käyttöön sairaaloiksi, kouluiksi ja toimistotiloiksi.
Myöhemmin Lähetys hankki Mahendra Bhawanin omakseen. Palatsia korjattiin ja sen yhteyteen rakennettiin uusia rakennuksia. Myös maa-aluetta laajennettiin. Koulua oli uudistettu viimeksi paria vuotta aikaisemmin, jolloin sen
tilat oli laajennettu nykyiselleen. Samalla asuntolaa suurennettiin. Rakennustöitä johti suomalainen lähettitoverini, rakennusinsinööri Kari Punkkinen. Kari ja
Marja-Liisa Punkkinen olivat lähetystyössä Nepalissa kahteen otteeseen 1970ja 1980-luvulla. Kari johti Lähetyksen rakennusprojekteja, ja Marja-Liisa-puoliso hoiti Kathmandun suomalaisen koulun asuntolaa.
Jo perustamisestaan lähtien Lähetyksen tyttökoulu tarjosi hallituksen määräämän nepalinkielisen opetusohjelman. Se noudatti kouluelämässä mahdollisimman tarkasti kansallista kulttuuria ja koetti välttää ”ulkomaalaistamista”. Yksi
koulun huoneista oli kuitenkin sisustettu läntiseen tyyliin, jotta tytöt saisivat tuntumaa myös länsimaiseen asumiseen.
Aivan uutta oli liikunnan opetus. 1950-luvun Nepalissa liikuntaa oli siihen
saakka opetettu vain pojille, joten tältä osin tyttökoulun opetussuunnitelmaa
pidettiin suorastaan vallankumouksellisena. Ensimmäiseksi pitikin suunnitella
nepalitytölle soveltuva urheiluasu.
Bishnu-opettaja kertoo:
– Muistan, miten rehtori kehotti meitä oppilaita aktiivisesti urheilemaan, koska sillä on monia hyviä vaikutuksia. Se edistää terveyttä ja fyysistä kuntoa, kasvattaa pitkäjänteisyyttä ja innostaa tavoittelemaan parempia suorituksia. Lisäksi
se opettaa kestämään voittoja ja tappioita ja lisää ihmisten välistä keskinäistä
kunnioitusta.
98
Mahendra Bhawan oli Nepalin ensimmäinen tyttökoulu, jossa opetettiin liikuntaa.
99
Tyttöjä valmennettiin myös yleisurheilussa ja uinnissa. Se antoi mallin muille
kouluille, ja pian alettiin järjestää koulujenvälisiä otteluita. Suosittuja olivat varsinkin koripallo-ottelut.
Rehtori Franklin oli hyvin kiinnostunut jokaisen oppilaansa edistymisestä. Hänen tavoitteensa voidaan ilmaista antiikin ajoilta periytyvällä viisaudella:
”Emme opiskele koulua vaan elämää varten.”
– Yksi rehtorin tavoitteista oli opettaa oppilaalle arjen hallintaa. Hänen tuli
pitää makuuhuone siistinä, huoltaa vaatteensa, siivota kylpyhuone, oppia tarkoituksenmukaista jätteidenkäsittelyä ja kerätä näkemänsä roskat oman kävelyreitin
varrelta. Hänen tuli oppia keittiötyöt. Itse ymmärsin näiden asioiden arvon vasta
vanhempana. Mielestäni Franklinin pedagogiset periaatteet olivat hyvin moderneja: nykyisin puhutaan opiskelijoiden itseohjautuvuudesta, Bishnu toteaa.
– Franklinin panos tyttöjen koulutukseen Nepalissa on sanoinkuvaamaton.
Arvostuksemme ja kiitollisuutemme häntä kohtaan toteutuivat mielestäni siinä,
että hänen oppilaansa vuorostaan opettivat Mahendra Bhawanissa omaksumiaan
periaatteita omille lapsilleen. Se tuottaa maahamme hyviä kansalaisia.
– Huolimatta rehtorin suurista ponnisteluista Nepalin tyttöjen koulutuksen
parantamiseksi, hallituksemme ei koskaan tukenut häntä, Bishnu-opettaja sanoo
surullisena. – Sen sijaan häneen suhtauduttiin torjuvasti kristittynä lähetyssaarnaajana, eikä hän saanut rauhassa viedä hyvää työtään päätökseen.
Lähetys huolehti koulun budjetista aina vuoteen 1974, jolloin Kathmandun
laaksossa siirryttiin uuden kansallisen koulujärjestelmän piiriin. Ohjelma kattoi
vähitellen hallituksen viisivuotissuunnitelman mukaisesti koko maan. Yhdistyneen Lähetyksen tyttökoulusta tuli Mahendra Bhawanin tyttökoulu, ja sen
omistusoikeus ja johto siirtyivät Lähetykseltä alueelliselle kouluvirastolle. Lähetys huolehti kuitenkin edelleen kahden ulkomaalaisen opettajan ja kouluhoitajan
palkkaamisesta.
o
Juhlassa Franklin muisteli kiitollisena pienten alkujen päivää. Hänen saamaansa
kutsumusta lähteä perustamaan tyttökoulua Nepaliin oli heti koeteltu, kun kouluun oli vaikea löytää oppilaita. Vuosien ajan oppilasmäärä pysyi vain muutamana kymmenenä.
Ajan ja asenteiden muuttuessa silloisesta Lähetyksen tyttökoulusta oli kehkeytynyt korkeatasoinen ja arvostettu oppilaitos, Mahendra Bhawanin tyttökoulu, jolla oli oma vaikutusvaltainen paikkansa Nepalin koulujärjestelmässä. Franklinin sinnikkyyden ja sitoutuneisuuden ansiosta yli kaksituhatta nepalityttöä sai
ylioppilaskoulutuksen hyvin haastavassa ja sukupuolittuneessa nepaliyhteiskunnassa. Franklin oli saanut olla mukana modernin Nepalin rakentamisprojektissa.
100
Annapurna-vuoristoa. (Kuva: Chris Pekka Wilde)
101
3. LUKU
Työ kouluhoitajana päättyy.
Takaisin sairaalatyöhön
(1985–1987)
”Olen kokemassa sadonkorjuun iloa”
Äidin kuolema
V
iides työkauteni Nepalissa alkoi entisellä rutiinilla. Asuin ensimmäisen
viikon Lähetyksen vieraskodissa, kunnes pääsin muuttamaan uuteen kotiini, aivan koulun naapurissa sijaitsevaan kolmikerroksiseen taloon. Yksi
opettajistamme oli taivutellut tiibetiläisen talonomistajan vuokraamaan minulle
vuodeksi uuden käyttämättömän talonsa. Sitä ympäröi korkea muuri ja sen portti
oli lukittu. Sain myös suuren puutarhan.
Minulle uusi koti oli jälleen Jumalan ihme. Työmatka ei rasittanut, mutta sain
kuitenkin asua ”ulkona”. Apulaiseni Shanti tuli takaisin palvelukseeni, vaikka hän
oli lomani aikana ehtinyt löytää uuden työpaikan saksalaisessa diplomaattiperheessä, joka asui lähempänä hänen kotiaan.
– Sister, siitä huolimatta tulen teille, sillä luonanne saan kokea uskovien yhteyttä. Olen ollut ihan yksin.
Yhteyttä hän todella halusi ja tuli töihin Matti-poika mukanaan. Hänestä oli
kasvanut oikein hurmaava pikkumies: todellinen mielen ilo. Shantin mies oli
edelleen matkatöissä Irakissa.
Suomalainen työtoverini Enni oli puolestaan lähdössä Suomeen. Mahendra
Bhawanin asuntolassa Ennin pikkuväellä oli supinaa ja sipinää, monenlaisia salaisuuksia. He olivat valmistamassa Ennille yllätykseksi lähtöjuhlaa. Siitä tulikin
ihana ilta. Aloitimme yhteisellä riisiaterialla, jota seurasi tyttöjen valmistama
ohjelmallinen ilta koulun juhlasalissa. Oli ilo tavata tuttuja ja kuulla heidän tuoreimpia kuulumisiaan. Pääsin taas omaan nepalilaiseen elämääni, jota olin loman
aikana jo ehtinyt kaivata.
o
Sitten yllättäen kaikki pysähtyi. Elämässäni kertautuivat samat vaiheet kuin neljätoista vuotta aikaisemmin. Olin silloin ollut Nepalissa tasan kolme viikkoa,
kun isäni Vilho Kormu kuoli. Nyt oli äitini vuoro lähteä. Oli vaikea ymmärtää
Jumalan aikataulua vanhempieni kohdalla – siitä huolimatta, että tiesin jo ennestään Jumalan aikataulun tarkkuudesta. Molemmat vanhempani kuolivat syyskuussa, dasain ovella. Suruviestin saapuessa suuret uskonnolliset kulkueet olivat
jo lähteneet liikkeelle herätelläkseen jumalia vastaanottamaan viikon kuluttua
uhrattavia tuhansia eläimiä.
Kun Kotkan Vapaakirkossa vietettiin lähtöjuhlaani, aavistiko kukaan, että
kolmen viikon kuluttua samassa kirkossa pidettäisiin äitini muistojuhla? Siksi
kyselin hämmentyneenä hiljaa mielessäni: ”Isä, mitä Sinä tällä kaikella opetat?”
Miksi hän ei antanut minulle kahden viikon lisäaikaa ennen lähtöäni Nepaliin?
Sielunvihollinen oli heti vierellä kuiskaamassa:
103
Linnea Kormu.
– Miksi et kuunnellut Jumalan ääntä! Tottahan hän olisi sen sinulle tarkemmin ilmoittanut.
Onneksi minulla oli rukoustukena ympärilläni lähettitovereita häätämässä vainoojan kuiskeita. Toki Jumala olisi voinut estää lähtöni, jos hän olisi niin
hyväksi nähnyt. Hiljaisina hetkinä orpouden tunne hiipi pakostakin mieleeni;
jotain, hyvin läheistä, oli katkennut.
Äitini Linnea Kormu oli syntynyt viidentenä maaliskuuta 1904 Virolahden
Kattilaisissa pienviljelijä Anton ja Josefina Kormun perheen yhdeksäntenä lapsena. Hän menetti sodassa kaksi veljeään: toisen 1918 ja toisen jatkosodassa. Vanhempani olivat saman kylän nuoria.
Äitini oli luonteeltaan hiljainen kodin ihminen. Hän oli taitava maatalon
emäntä. Kodissani vieraista pidettiin hyvää huolta. Vanhempieni uskoontulon
jälkeen meillä vieraili usein saarnaajia ja Kotkan vapaaseurakunnan ystäviä. Kun
isäni perusti Kotkaan oman yrityksen, nimeltä Kormun kala, äitini oli siellä työssä
isän kanssa asiakkaita palvelemassa.
Sain kuitenkin olla ”mukana” äitini hautajaisissa. Lauantaina, syyskuun 15. päivänä, jolloin Kotkassa vietettiin äitini muistojuhlaa, häntä muistettiin myös Kathmandussa. Edellisellä viikolla Shanti leipoi pullan ja piparit, itse tein vielä täytekakun. Maljakkoon löytyi kukkia ja kynttilöitä, sillä matkatavarani Suomesta olivat
104
ehtineet perille edellisenä päivänä. Uuden kotini olohuone oli juhlakunnossa vastaanottamaan ensimmäisiä hautajaisvieraita, jotka saapuivat jo aamukymmeneltä.
Olin saanut puhelimitse yhteyden veljeeni Reijoon, joten tiesin tarkalleen päivän ohjelman Suomessa. Sen mukaan toimimme Nepalissa. Ehkä vaikuttavin oli
se hetki, jolloin tiesin pastori Asko Tynjälän päättäneen äidin siunauksen Virolahden kirkossa ja saattoväen lähteneen haudalle. Samaan aikaan pieni huoneeni
oli täynnä rakkaita työtovereitani ja nepaliystäviäni. Mekin kuljimme rukouksissamme kirkkomaalla erityisesti veljeni ja hänen Raija-vaimonsa tukena. Jumalan
läheisyys oli ihmeellinen. Pyhä Henki ei tunne matkaeroja.
Vietimme juhlaa koko päivän. Kun illalla olin saattanut portille viimeiset vieraani, laskin äidin muistojuhlassa käyneen viisikymmentä ystävää. Shanti palveli
rakkaudella, ja kaikki tarjoamiset riittivät. Oli ihmeellistä kokea ystävien osanotto ja esirukoustuki. Tiesin, että monet Suomessakin muistivat minua. Sain voimia jatkaa työssäni ja unohtaa oman murheeni tyttöjen monenlaisten huolien
keskellä.
o
Dasai on erityisen koettelevaa aikaa kotiin lomalle meneville opiskelijoille. Juhlan viettoon kuuluu monenlaisia uhrimenoja. Nuoren on vaikea kieltäytyä isän ja
äidin johtamasta ohjelmasta.
Yksi niistä, joka kyynelsilmin lähti juhlalomalle, oli raamattupiirissä käyvä yhdeksäsluokkalainen. Hän oli vähää aikaisemmin saanut kokea Jeesuksen antaman
uuden elämän ihmeen. Oli suurenmoista nähdä, miten toiset, uskovien kotien tytöt,
siunasivat hänet matkaan. Tuska oli yhteinen. Hänen kaltaisiaan oli paljon. Monelle opiskelijalle juhla-aika oli ensimmäinen koetinkivi uskonelämän alkutaipaleella.
Meidän, kristityssä maassa kasvaneiden on vaikea edes aavistaa, mitä nepaliuskovat joutuivat kokemaan oman perheensä taholta. Kuinka moni uskalsi kodista häädön uhalla kieltäytyä hindurituaaleista? He tarvitsivat elämäänsä Jeesuksen voimallista läsnäoloa.
Sinä syksynä dasain-viettoon lähtöä varjostivat koko kesän jatkuneet ennätysmäiset sateet. Tiet olivat poikki ja liikenne jumissa. Moni kauempana asuva
opiskelija joutui jäämään kahden viikon loma-ajaksi kouluun.
Myös polttoaineesta oli pulaa, joten kaupunkikuvaa leimasivat masentavan
pitkät autojonot. Sokeri oli kadonnut kaupoista eikä riisiä saanut mistään. Ihmiset jonottivat. Toisaalta he ottivat tilanteen merkillisen rauhallisesti. Ihmettelin,
miten he jaksoivat seisoa odottamassa tuntikaupalla yhtä litraa polttoöljyä. Miten kauan se riittää riisinkeittoon suurelle perheelle? Yhden perheenjäsenen piti
olla koko ajan jonottamassa.
105
Kuninkaallista menoa
M
arraskuussa 1984 juhlittiin Nepalin kuningattaren syntymäpäivää. Silloin
Kathmandu eli kolme päivää juhlahumussa. Kun koulumme isot tytöt osallistuivat juhlaparaatiin, olin koululla aivan yksin 1–3-luokkalaisten kanssa. Myös
he olivat harjoitelleet marssia kolmisen viikkoa siinä toivossa, että järjestäisin
heille ”kuninkaallisen vierailun” niin kuin olin tehnyt kerran aikaisemmin, kun
Maisa Raki ja Sirkka Nyman vierailivat luonani.
Onnistuinkin hankkimaan vieraiksemme ”kuninkaallisia”. Samaan aikaan
raamatunkäännöstyössä Kathmandussa asuva Vesalaisen perhe tuli avukseni.
Marja-äiti lupasi esittää Ruotsin kuningatarta ja pikkutytöt Maiju ja Hanna
prinsessoja.
Olin ystävystynyt Vesalaisten kanssa jo 1972, jolloin Olavi Vesalainen tuli
Nepaliin raamatunkäännöstyöhön. Hän oli ennen lähtöään mennyt kihloihin,
ja Marja-morsian, silloin vielä Suomen Lähetysseuran lähetti, tuli maahan myöhemmin.
Marja kertoo:
– Minulla oli silloin hyvin vähän yhteyksiä Vapaakirkkoon, johon olin tutustunut vasta Olavin kautta. Niinpä tunsin Vapaakirkon lähettejä lähinnä vain
valokuvien perusteella. Kun saavuin Nepaliin, Olavin kanssa minua vastassa
ollut Kirsti Kormu otti minut häitä edeltäväksi viikoksi suojiinsa Suomi-taloon, joka oli maaseudulla työskentelevien Vapaakirkon lähettien tukikohdaksi
hiljattain vuokrattu nepalitalo. Hänen piti muutaman päivän päästä matkustaa
jouluksi Intiaan Hellinin [Hukka-Dukpan] luo, mutta viisumia ei kuulunut, ja
hänen oli jäätävä Kathmanduun odottelemaan, minun suureksi helpotuksekseni ja ilokseni.
– Niinpä Kirsti oli häissämmekin 23. joulukuuta 1972 ja niiden päätyttyä
toi meidät häälahjoinemme ja hääkakun jäännösten kanssa uuteen kotiimme
Volkkarillaan, ottipa valokuvankin siitä, kun nuori aviomies kantoi tuoreen vaimonsa kodin kynnyksen yli! Viisumi tuli vasta vihkiäisten jälkeen, ja Kirsti pääsi
matkustamaan. Miten kiitollinen olinkaan, kun Kirsti oli minulle lämpimänä ja
turvallisena isosiskona ja auttoi pää pyörällä olevaa morsianta valmistautumaan
elämänsä suureen juhlaan.
Marja Vesalainen on kirjoittanut Mahendra Bhawanin ”kuninkaallisesta vierailusta” myös omiin muistiinpanoihinsa:
Kerran Kirsti-tädillä oli muuan ongelma. Asia oli tällainen:
Kuningatar Aishwaria täytti 36 vuotta 7.11.1984. Oli juhlavalaistuksia, vastaanottoja, paraateja ym. Marssijoina paraatissa oli myös koululai-
106
sia. Mahendra Bhawanin koulussa oli harjoiteltu marssimista jo pitkään.
Mutta vain isot tytöt pääsivät paraatiin. Entä pienet?
Ei hätää, Kirsti-täti hommasi kuninkaallisia ja muita isokenkäisiä koululle vastaanottamaan pikkutyttöjen paraatimarssin. Koululle saapui siis
ulkoministeri eli Kirsti puettuna nepalimiesten perinteiseen suruwal-asuun,
joka on kuin aluspaidan ja kalsareiden päälle puettu länsimainen puvuntakki, päässä nepalimiesten tyypillinen suikka, topi, sekä Ruotsin kuningatar
ja kaksi prinsessaa seuraamaan marssia ja jakamaan palkintoja. Oli sangen
arvokasta! Ruotsin kuningattarella oli Bishnu-opettajan unelmansininen
sari, prinsessoilla Kirsti-tädin koulun esiintymistavaroista esiin penkomat
harsomekot. Kruunuja, ruusukkeita ja ansiomerkkejä olimme askarrelleet
yhdessä etukäteen. Täydestä kävi!
Kaikki oppilaat olivat innolla mukana leikissä. Marssiminen sujui
juhlallisesti ja arvokkaasti. Muutamia isompia oppilaita oli mukana auttamassa Kirsti-tätiä ja opastamassa pikkuisia. Tytöt asetettiin pihalle suoriin riveihin, ja siitä vuorollaan jokainen marssi arvovieraiden eteen. Yksi
isoista tytöistä piti kädessään koria, jossa oli nauhoihin pujoteltuja keltaisia
paperitähtiä. Prinsessat ottivat niistä yhden kerrallaan ja pujottivat kullekin marssijalle mitalin kaulaan. Sitten marssi jatkui ympäri koulun pihaa.
Jotkut marssijat saivat vielä erityispalkinnon. Lopuksi menimme yhteiseen
ryhmäkuvaan, me kuninkaallisetkin vielä, ennen kuin muutuimme jälleen
tavallisiksi ihmisiksi.
Kiitos, Kirsti-täti, ikimuistettavasta päivästä!
o
Juhlat eivät vielä päättyneet, sillä myös Mahendra Bhawanin asuntolan väki pääsi
osallistumaan stadionilla pidettyyn kuningattaren syntymäpäiväjuhlaan. Se oli
unohtumaton elämys.
Koko joukko kuljetettiin stadionille poliisilaitoksen autossa yhdellä kertaa,
sillä siihen mahtui kaksisataaviisitoista matkustajaa. En ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa. Autossa oli paikkoja ehkä kymmenen penkkirivillistä, joten tuntui, kuin ilma olisi loppunut. Ensireaktioni oli se, että auto hajoaa seinistään. Huojennuin tutkittuani niitä tarkemmin, sillä huomasin, että ne
oli tuettu rautakalterein. Samalla autolla kuljetettiin myös hallitusta vastustavia
kapinallisia! Matkan aikana koko tyttöjoukko lauloi innokkaasti, mutta paraskaan laulu ei mielestäni sellaisessa ahtaudessa enää kuulosta kauniilta. Pelkäsin
jo korvieni halkeavan. Pääsimme kuitenkin onnellisesti perille.
Minut istutettiin diplomaattiaitioon, lähelle kuningatarta, ja koulutytöt saivat
107
Marja (o.s. Eskelinen) ja Olavi
Vesalainen vihittiin joulukuussa
1972 Kathmandussa. Kameran
takana oli Kirsti. Hän oli
kuljettanut Volkkarillaan
nuorenparin uuteen kotiin.
paikan stadionin penkkiriveillä. Ohjelman järjestelystä vastasi valtion poliisilaitos. Myös nepalinaisia oli parin vuoden ajan koulutettu poliiseiksi. Mielestäni
heidän osuutensa ohjelmassa oli yllättävän hyvä. Kaiken kaikkiaan ohjelma oli
upea.
Olin nähnyt televisiossa välähdyksen Yhdysvalloista, Los Angelesin olympiakisoista. Se oli loistoa rikkaassa maassa, mutta kun maailman köyhimmässä
maassa vietettiin juhlaa, siinäkin oli jonkinlaista Los Angelesin tuntua. Yllätyin,
miten hyvin ja kauniisti kaikki oli järjestetty. Tuhatkaksisataa poliisia esitti aivan
suurenmoisen voimisteluesityksen. He asettuivat muodostelmaan, joka muistutti
valtavaa juhlakakkua. Siinä oli kukkarykelmiä, ja jotkut niistä taipuivat kirjaimiksi, josta saatoimme lukea: ”Onnellista syntymäpäivää kuningattarellemme.”
Katsojat olivat aivan mykistyneitä.
Seuraavaksi stadionin harjalta laskeutui köysien varassa nuoria naispoliiseja.
Näimme myös mahtavan moottoripyörä- ja ratsastusesityksen. Koulumme entinen oppilas sai kuningattarelta ensimmäisen palkinnon moottoripyöräesityksestä. Sellaista en ollut lännessäkään nähnyt.
Auringon laskiessa koko stadion alkoi säihkyä ihmeellisten valojen loisteessa.
En oikein tiennyt, mihin suuntaan katsoa, kun joka puolella tapahtui jotain jän-
108
Kuningatar Aishwaria.
Mahendra Bhawanin pikkutytöt saivat
vieraikseen Kirstin keksimän leikin
mukaan ”Ruotsin kuningattaren ja
pikkuprinsessat”. Vasemmalta Maiju,
Hanna ja Marja Vesalainen.
nittävää. Mahtava poliisiorkesteri esiintyi ja sen yhteydessä kuultiin naispoliisien
todella kaunis sooloesitys, joka koostui kymmenestä kitarasta, kymmenestä viulusta ja rumpurykelmästä.
Istuessani ja ihmetellessäni kokemaani minulle tuli mieleen Tuhannen ja yhden yön satujen maailma. Olimme kaiken rauhallisen ja kauniin ympäröimänä.
Stadionilla kuviot vaihtuivat. Kerran panoraamassa luki: ”Nepal, maailman rauhan valtio.” Se viittasi kuningas Birendran ulkopoliittiseen tavoitteeseen julistaa
Nepal erityiseksi rauhan vyöhykkeeksi. Maan geopoliittinen asema on haastava
kahden suurvallan, Kiinan ja Intian välissä. Pitkänomaista suorakulmiota muis109
tuttava Nepal on kooltaan vain 800 kilomeriä pitkä ja 125 kilometriä leveä. Nepalin entinen pääministeri N.B. Koirala vertasi Nepalia mieheen, joka yrittää
nukkua kahden norsun välissä. Nukkuja ei voi paljon potkia naapureitaan. Nepal
olikin onnistunut pysyttelemään suurvaltaristiriitojen ulkopuolella. Muutamaa
vuotta myöhemmin myös Suomen hallitus hyväksyi rauhanvyöhykeajatuksen 99.
valtiona maailmassa.
Miten todelliselta rauha tuntuikaan tuona juhlailtana kansan osoittaessa
kunnioitusta kuningattarelleen. Katselin hänen seurassaan ryhdikkäinä istuvia
kruununprinssiä ja pikku prinsessaa, jolla oli viehkeä valkea lierihattu tummien
hiuksiensa suojana. Kaukana olivat uutiset sodista, nälästä, atomivarusteluista.
Samana päivänä BBC:n radiouutiset Lontoosta kertoivat, miten Englannissa oli
järjestetty yksi siihen saakka suurimmista turvallisuustoimista kuningatar Elisabethin ja hänen hallituksensa kokoontuessa Lontoossa. Intian pääministeri
Indira Gandhi oli juuri menettänyt väkivaltaisesti henkensä. Se herätti pelkoa ja
epävarmuutta. Etiopiassa tuhannet ja miljoonat kuolivat nälkään…
Hätkähdin. Elin nyt aivan toisenlaista todellisuutta Kathmandun stadionilla.
Rakettien ja valojen välkkeessä ilta yhtäkkiä pimeni. Tuhatpäinen juhlakansa istui hiljaa odottaen seuraavaa esitystä. Mahtava poliisiorkesteri asettui lavalle ja
aloitti viimeisen musiikkiesityksensä. Kuuntelin ihmeissäni: mitä orkesteri soitti?
Samassa meille suomalaisille niin tutun iltavirren sävelet ”Oi, Herra, luoksein jää,
jo ilta on” täyttivät eetterin.
Olin aivan ihmeissäni. Miten se oli mahdollista maailman ainoan hindukuningaskunnan suuressa juhlassa? Eivätkö soittajat tienneet kappaleen sanomaa?
Oli miten oli, sydämeni sykähti ihmeellisesti ja tunnelman tehoa lisäsi yllättäen
vuorilta kiirinyt täysikuu, joka hymyili taivaallisen sävellyksen laskeutuessa haltioituneen yleisön ylle. Minulle se oli unohtumaton elämys.
Eikä siinä kaikki. Samana iltana kuulin radiosta Sibeliuksen kuudennen sinfonian, joka tuli Lontoon Albert Hallissa pidetystä konsertista. Ennen esitystä
kuuluttaja kertoi Sibeliuksen joskus Lontoossa käydessään sanoneen, että kun
muut säveltäjät tarjoilevat teoksillaan cocktailia, hän haluaa tarjota todellista lähdevettä. Sain nauttia sitä tuoreeltaan Himalajan vuorten varjossa. Jos tekniikka
pystyy tarjoamaan meille virkistystä, miten paljon enemmän Pyhä Henki voi
ilahduttaa missä ja milloin hän näkee hyväksi muistaa meitä. Saamme olla toivossa iloiset.
110
Tiibetiläinen Sangmu
E
nnen lähtöäni Nepaliin vanhat anilat olivat evästäneet minua:
– Kirsti, jos tapaat tiibetiläisiä, rakasta heitä meidän puolestamme. Älä
kulje heidän ohitseen, vaan anna heille Jeesuksen Kristuksen evankeliumi.
Minun ei tarvinnut unohtaa aniloiden pyyntöä, sillä tapasin Nepalissa lukuisia
tiibetiläisiä. Myös Mahendra Bhawanissa opiskeli tiibetiläisiä tyttöjä. Osa oli Tiibetin kansannousun jälkeen Nepaliin tulleiden pakolaisten lapsia, osa maan rajojen
sisäpuolelta saakka, vaikka Tiibet kuuluikin Kiinaan. Erityisen läheiseksi minulle
tuli Sangmu, jonka koti sijaitsi Lhasassa. Hänet oli lähetetty sikäläisestä nepalikoulusta opiskelemaan Mahendra Bhawaniin, jotta hän voisi aikanaan sitten opettaa
toisia nepalinkielisiä lapsia Gurkhali-koulussa Lhasassa. Hän joutui viettämään
kuusi pitkää vuotta erossa äidistään, ennen kuin tämä sai viisumin Nepaliin ja pääsi
matkustamaan tyttärensä luo Kathmanduun. Se oli onnellinen tapaaminen.
Kouluvuosinaan Sangmu oli tullut uskoon. Kehotin häntä pitämään huolen
siitä, että myös äiti saisi vierailunsa aikana kuulla viestin rakastavasta Jeesuksesta.
Tytär koki tehtävän vaikeaksi, mutta sitten Jumala tarttui ihmeellisesti asiaan.
Annoin Sangmulle vierailtani saamiani lhasankielisiä evankelioimiskasetteja,
joita hän voi kuunnella äitinsä kanssa. Kun äiti ja tytär alkoivat kuunnella ”koneen puhetta” – niin kuin äiti asian ilmaisi – hän kohta huudahti yllättyneenä:
– Tytär! Onko täällä Nepalissakin Jeesus?
Äiti kuunteli puhetta haltioissaan. Sangmun suureksi hämmästykseksi hän
alkoi kertoa ihmeellisistä muistoista vuosikymmenten takaa, jolloin hänen miehensä, Sangmun isä, vielä eli.
– Isäsi kuoleman jälkeen en ole enää kuullut mitään Jeesuksesta, äiti oli kertonut.
Eräänä lauantaina äiti ja tytär tulivat kotiini vierailulle. Kun ovikello helähti ja
menin ulko-ovelle heitä vastaanottamaan, näin siistiin, kotikutoiseen tiibetiläiseen
villapukuun pukeutuneen äidin ja tyttären. Tiibetiläiseen kohteliaisuuteen kuuluvat moninkertaiset tervehdykset. Kun ne oli vaihdettu, vieraani alkoi kodikkaasti
kertoa kuulumisiaan. Hän ei osannut nepalia enkä minä tiibetin kieltä, joten Sangmu toimi tulkkinamme. ”Tutitsee” – kiitos – oli sana, jonka ymmärsin ennestään.
Siirryimme istumaan pöydän ääreen. Tiibetiläisillä on hymy herkässä: äidin
punaposkisia kasvoja somistivat kauniit naururypyt. Hänestä huokui sydämellistä lämpöä, herttaisuutta, sisäistä kauneutta; häneen kiintyi heti.
Tarjosin vierailleni teetä ja suomalaista juustoa. Äiti toi minulle tuliaisiksi kokonaisen helminauhan tuoretta lhasalaista juustoa. Teetä juodessamme Sangmu
alkoi kertoa, mitä lhasankielisten kasettien kuuntelemisesta oli seurannut. Teekin
ehti jäähtyä, kun äiti sukelsi muistojensa virtaan ja alkoi kertoa yli kolmenkymmenen vuoden takaisista ja sitä varhaisemmistakin tapahtumista.
111
o
Perheen isä oli ollut ammatiltaan kauppias ja puhui useita kieliä. Hän teki säännöllisesti kuukausia kestäviä Intian ja Tiibetin välisiä matkoja karavaanissa, johon kuului viisitoista miestä. Pitkä ja vaarallinen kauppareitti kulki Lhasasta
Kalimpongin kautta Darjeelingiin. Ylitettyään Tiibetin rajan karavaani laskeutui
Tiistan laaksoon ja nousi sieltä Darjeelingin alueelle.
Siellä he kohtasivat aina ulkomaalaisia, jotka olivat jo odottamassa tulijoita
tutulla muulienjuottopaikalla. Muukalaiset kertoivat heille Jeesus-nimisestä Jumalasta, joka pystyi antamaan ihmiselle hänen syntinsä anteeksi ja tuomaan hänen sydämeensä todellisen rauhan. Jokainen sai lahjaksi kirjasen tai lentolehtisen.
Minäkin tiesin, että tiibetiläiset arvostavat painettua sanaa. Olin nähnyt, miten
kirjanen pantiin povitaskuun hyvään talteen. Kirjaa luettiin hitaasti tankaten.
Himalajan maastossa ilmanala vaihtelee nopeasti. Usein lumipyry yllättää
matkaajat, joten miehet joutuivat leiriytymään pariksikin viikoksi milloin minnekin. Nuotion ääressä oli aikaa jutella. Puheenaiheena olivat monesti muukalaisilta saadut kirjaset. Niissä puhuttiin aivan erilaisesta Jumalasta kuin Buddha,
josta lamat opettivat. Ryhmään kuului myös kauppias, jolla oli jo hiukan tietoa
kristinuskosta; todennäköisesti hän olikin sydämessään kristitty. Parhaansa mukaan hän koetti selvittää muille kirjasten sanomaa ja vastata pitkän taipaleen
aikana vaeltajien mieltä askarruttaviin kysymyksiin.
Kotiin palattuaan Sangmun isä oli iltatulen ääressä kertonut vaimolleen kuulemistaan uusista asioista. Hän oli lukenut pienet kirjaset ja todella ajatellut asioita. Ennen pitkää myös hänen vaimonsa sai miehensä kertomuksista ja pohdinnoista sisimpäänsä uuden sykkeen. Vaikka mies oli kuollut, vaimon sydämessä
eli tieto evankeliumista, Jeesuksesta ja anteeksiantamuksesta. Ei ihme, että hän
kasettia kuunnellessaan oli hämmästyneenä kysynyt:
– Onko Jeesus-Jumala täällä Nepalissakin?
Tämän jälkeen Sangmun oli ollut helppo kertoa äidilleen omasta uskoontulostaan.
Nyt minäkin yhdyin keskusteluun. Tiedustelin äidiltä, kertoiko hänen miehensä milloinkaan, minkä näköisiä ulkomaalaisia hän oli tavannut Darjeelingin
tiellä. Äiti oli hetken hiljaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hänen muistikuviensa
uumenista välähti esiin kaksi naista, jotka olivat olleet Ghoomista alaspäin johtavan tien varressa uskollisesti odottamassa muulikaravaaneja saapuviksi. Heillä
oli lentolehtiset ja kirjaset mukanaan; jokaiselle tulijalle heillä oli jokin sana sanottavana. He rakastivat väsyneitä, pitkän tien kulkijoita. Äiti muisti isän vielä
maininneen:
– Osasivat meidän kieltämmekin.
Tiesin, että Himalajan vanhat anilat olivat joka aamu heränneet Ghoomin112
kodissaan rukoustehtävään, ja vartiopalvelus oli jatkunut Suomessa heidän elämänsä loppuun saakka. Tiibetiläiset olivat heidän kansansa.
Edla-anila anoi Herralta Jeesuksen seuraajien joukkoon viittätuhatta tiibetiläistä, Hanna tyytyi tuhanteen.
– Kyllä Edla-anilalla on suuri usko, Hanna huokaisi.
Koin, miten Jumalan asuinsijoilta pyhyys ja kirkkaus laskeutuivat kotiini. Sieltä säteili näkymättömien Jumalan pyhien läsnäolon tuntu, niin kuin olisin kuullut Ghoomin aniloiden rukouksen: ”Herra, vedä tänään edes tuhat tiibetiläistä
valtakuntaasi.” Heitä on tullut; monet ovat jo perillä.
Katselin minua vastapäätä istuvaa äitiä, joka oli kaikkina Tiibetin myllerryksen vuosina kantanut sisimmässään pyhää salaisuutta. Nyt hän sai kuulla, että
sama Jeesus, josta hän oli mieheltään kuullut, on vielä olemassa, asuu myös Nepalissa ja on löytänyt tiensä hänen tyttärensä sydämeen. Kunpa tiibetiläisäidin usko
syttyisi lhasankielisten kasettien välityksellä entistä voimakkaampana liekkiin,
niin että hän voisi kotiin palattuaan vakuuttaa toisillekin, että Jeesus elää – hän
on. Lhasassa äitiä odotti pojan perhe. Poika tosin oli kuollut, mutta hänen miniänsä ja lapsenlapsensa tarvitsivat vielä mummin rohkaisua.
– Kyllä minä olin ajattelematon, vieraani puheli. – Sangmun isä puhui seitsemää eri kieltä. Mikä tilaisuus minulla olisi ollut oppia edes yksi niistä, mutta
en ymmärtänyt. Minä vain istuin kotona kangaspuiden ääressä ja kudoin näitä
pukukankaita – hän viittasi viehättävään kotikutoiseen asuunsa – ja jatkoi:
– Siksi en osaa nyt nepalia.
Minulle hän sanoi:
– Ajatella, te olette nainen ja teette niin suurenmoista palvelustyötä tämän
kansan hyväksi. Minäkin surin koko lapsuuteni sitä, että olin syntynyt tytöksi.
Olisin halunnut olla mies, tehdä jotain isänmaani hyväksi. Mutta kun olin nainen, menin naimisiin, hoidin kotiani ja kudoin kankaita.
Vieraani kiitti moneen kertaan siitä, mitä olin Sangmun ja koko koulun hyväksi saanut tehdä.
o
Mitä Sangmun elämään sen jälkeen kuului? Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1977 ja aloitti luonnontieteiden opiskelun Bhaktapurissa, jossa sijaitsee yksi
Tribhuvanin yliopiston kampuksista. Hänen pääaineensa oli biologia. Myöhemmin Sangmu palasi Mahendra Bhawaniin. Hän oli apunani klinikalla, ja sittemmin Nermit-rehtori antoi hänelle opetustyötä. Sangmu viihtyi hyvin entisessä
koulussaan. Myöhemmin hän perusti perheen.
Tapasin Sangmun käydessäni Nepalissa 1993. Hän tuli minua yllättäen vastaan miehensä kanssa keskellä Kathmandun katuvilinää. Kaappasin tytön kai113
Sangmu aikuisena
äitinsä kanssa.
Tiibetiläinen tee valmistetaan teekirnussa.
Kirsti ja Sangmu Mahendra
Bhawanissa.
nalooni! Hän säteili kertoessaan lapsistaan, jotka olivat silloin opiskelemassa
sisäoppilaitoksessa Kalimpongissa, Intiassa. Hän kertoi, että hänen äitinsä asui
Tiibetissä ja voi hyvin. Tapasimme Sangmun kanssa vielä myöhemmin perheen
uudessa kodissa.
Viimeisen kerran puhuin Sangmun kanssa pääsiäisenä 2001. Tapansa mukaan
hän soitti aikaisin pääsiäisaamuna ja toivotti kirkkaalla äänellä:
– Happy Easter, Sister!
Hän kertoi olevansa töissä New Yorkissa, Manhattanilla, jossa hän oli ansaitsemassa opiskelurahoja Nepalissa opiskeleville lapsilleen. Syyskuun 11. päivän
jälkeen 2001 Sangmu hävisi elämästäni.
114
Vuorille
V
uosi 1985 alkoi mieluisasti, sillä ennen arkeen astumista vuosilomani sai riemullisen päätöksen. Päätimme Raija Hannilan kanssa lähteä bussilla pienelle
viikonloppuretkelle pohjoiseen. Raija oli tullut Nepaliin kolmea vuotta aikaisemmin. Hän on koulutukseltaan ylioppilasmerkonomi ja toimi aluksi Lähetyksen
lääkevaraston toimistossa, kunnes siirtyi Lähetyksen terveydenhuollon johtajan
hallinnollisen sihteerin tehtäviin. Seurakunnassa hän piti pyhäkoulua ja naisten
raamattupiiriä.
Olimme kumpikin haaveilleet pääsystä Länsi-Nepalissa Tanahun alueella sijaitsevaan Paimeyn kylään, josta kaksi koulumme oppilasta oli kotoisin. Raija oli
usein loma-aikoina majoittanut heidät kotiinsa.
Sitä ennen ehti tapahtua muutakin. Kun saman viikon keskiviikkoiltana tulin
kotiin, löysin portiltani kolme teini-ikäistä nuorta, joita en ollut aikaisemmin
tavannut. He toivat minulle terveisiä vuorilta – juuri Paimeyn kylässä asuvalta
englantilaiselta työtoveriltamme, joka hoiti siellä pientä klinikkaa. Pojat olivat
tulleet Kathmanduun etsimään lukiopaikkaa. He ojensivat minulle työtoverini
kirjoittaman kirjeen ja lähtivät saman tien takaisin pappilaan, jonne heidät oli
majoitettu. He lupasivat tulla vielä seuraavana päivänä kertomaan, miten heidän
kävi.
Englantilainen työtoverini kirjoitti poikien pyrkivän Kathmanduun kouluun. Hän kertoi, että kyläkoulun taso oli kovin vaatimaton ja pojat haluaisivat
edetä opintiellä ja käydä lukion. Hän pyysi minulta tietoja eräästä koulusta.
Silloin sydämeni alkoi kummallisesti tykyttää: Sudan ja Jeevan käyvät samaa
koulua viidettä vuotta. Olin usein murehtinut sitä, että he eivät saaneet siellä lainkaan kristillisiä vaikutteita. Oliko Jumala nyt lähettämässä heille tueksi
kolme isoa veljeä?
Lähdin kiireesti pappilaan ja tapasin pojat vielä hereillä. Kerroin tuntevani
koulun rehtorin ja kirjoitin heidän mukaansa pienen kirjeen, jossa kerroin, että pyrkimään tulevat pojat ovat kunnollisia nuoria. Seuraavana päivänä minut
kutsuttiin kouluun ja kerrottiin, että pojat oli hyväksytty. Tosin he joutuisivat
suorittamaan uudelleen kyläkoulussa käymänsä luokan, mutta se ei heidän iloaan
himmentänyt.
Siihen aikaan noin puolet Nepalin lapsista kävi jo koulua, ja lukutaitoprosenttikin oli kivunnut 20:een. Maaseudulla tyttöjen koulunkäynti jäi yleensä neljään
luokkaan, minkä hallituksen ilmainen koulu kestää. Sen jälkeen heidän koulutusmahdollisuutensa olivat lähes olemattomat vähäisen varallisuuden ja pitkien
matkojen takia. Eikä maaseudulla oikein ymmärrettykään tyttöjen koulutuksen
mielekkyyttä, koska kotona tarvittiin lisää käsipareja. Toisaalta koulut saattoivat
115
Kirsti on istahtanut kivelle ihailemaan edessä siintävää Annapurnan vuoristoa.
Lapsia vuoripolulla. Taustalla näkyy terävänä vuoriston Kalanpyrstö-niminen huippu,
joka kohoaa noin 7000 metrin korkeuteen. Hindulaisuuden mukaan se on Shiva-jumalan
asuinpaikka.
116
olla niin heikkotasoisia, etteivät kaikki oppineet vielä kolmessakaan vuodessa lukemaan.
Poikien koulu alkaisi helmikuun 12. päivänä, joten pojat päättivät lähteä vielä
Raijan ja minun matkassa käymään kotikylässään. Meille ensikertalaisille se oli
iso ilo ja huojennus.
Linja-automatka Pokharaan täpötäydessä Express-bussissa kesti kuutisen
tuntia. Iltapäivällä kahden maissa alkoi vuorille nousu. Tuttavamme olivat evästäneet meitä seitsemän tunnin patikointiin. Emme kuitenkaan etukäteen arvanneet, millainen nousu meillä oli edessämme.
Kun yhdeksän vuotta aikaisemmin olin saanut hyvin omituisen sairauden, jossa pienemmästäkin rasituksesta seurasi outoja kipuja sydämen seudulle, en ollut
enää uskaltanut uneksiakaan pidemmälle ulottuvista kylä- ja vuoripoluista. Tapahtui ihmeiden ihme: kipusin melkein ylös kuin vuorikauris, eikä vajaan yhdeksän tunnin rasitus tuottanut lainkaan kipuja. Olin onnellinen siitä, että taivaan
Isä oli vahvistanut fyysistä olemustani.
Vasta pilkkopimeässä selvisimme perille melkein ryömien maanvyörymien
reunoja pitkin. Meitä odotti korkean vuoren laella sijaitsevassa lähetystyöntekijän
kodissa lämmin vastaanotto. Aamulla oli jännittävää mennä katsomaan kylästä
avautuvia henkeäsalpaavia näkymiä. Joka puolella levittäytyivät lumihuippuiset
vuoret, ja alhaalla laaksossa joki kiemurteli kapeana hopeajuovana.
Vietimme perillä kaksi kokonaista päivää. Saimme olla mukana jumalanpalveluksessa, lastenkokouksessa ja englanninkerhossa, jota työtoverimme piti kylän
nuorille. Meidät kutsuttiin myös poikien kotiin syömään.
Parasta oli ilo, jota työtoverimme koki kuullessaan, että hänen kolme suojattiaan oli päässyt kouluun ja että koulu oli minulle tuttu. Olin luullut, ettei yksikään
Lähetyksen työntekijä tietäisi tästä koulusta, joka siihen aikaan oli vielä aika pieni ja vähän tunnettu, vaikkakin korkeatasoinen oppilaitos.
o
Kylän väki kuuluu magar-nimiseen etniseen ryhmään. Gurkhasotilaat tulevat
thakurien ja gurungien ohella heidän keskuudestaan. Yleensä magarit ovat
maanviljelijöitä, jotka kasvattavat riisiä, maissia, vehnää, hirssiä ja perunoita,
maaperän laadusta riippuen. Magareja tapaa kaikkialla Nepalissa, Himalajan
laaksoista Terain tasangolle saakka. Tiibetiläis-burmalaista alkuperää olevat
magarit ovat omaksuneet kielen, kulttuurin ja uskonnon asuinympäristönsä
mukaisesti.
Erikoista Paimeyn kylässä olivat Jumalan teot. Noin kahdeksantoista perhettä palveli siellä elävää Jumalaa. Alku oli ollut vaikea. Nepalissa kristityllä ei ole
samoja oikeuksia kuin muilla kansalaisilla. Hän tekee ratkaisunsa silloin, kun
117
ottaa Kristuksen vastaan elämäänsä. Hän joutuu ottamaan huomioon, että mahdollinen vaino voi puhjeta monessa muodossa. Uskova menettää yhteiskunnallisen minuutensa; hänet rinnastetaan kastittomaan, mikä altistaa hänet toisten
kiusanteolle, pilkalle, väärinkäytöksille, valheille ja vihalle. Hänen maansa voidaan riistää, perintö pidättää. Vanhemmat saattavat kieltää lapsensa ja ajaa heidät
kotoaan. Uskon tunnustaminen voi merkitä työpaikan menettämistä, koulusta
erottamista, myös vankilaan joutumista.
Vierailimme eräässä lapsiperheessä, jolta uskoontulon jälkeen oli ryöstetty
pellot. Myöhemmin suku oli vielä polttanut heidän talonsa ja aiheuttanut paljon muutakin tuskaa. Perheenjäsenet oli julistettu kastittomiksi, joten yksikään
omainen ei suostunut juomaan heidän kädestään tarjotusta vesiastiasta. Mutta
kodissa rakkaus huokui kuin käsin kosketeltavana.
Sunnuntai-iltana meidät kutsuttiin toiseen kotiin, jossa samalla tavalla koimme aivan erikoisella tavalla Jumalan läsnäolon. Talossa ei ollut sähköjä. Yleensä
vuorilla talojen valaistuksena käytetään vain seinän syvennykseen asetettua öljytuikkua, joka antaa niukasti valoa. Samaa tuikkua kannetaan huoneesta toiseen
ja se sammutetaan nukkumaan mennessä. Nyt mustepullossa oli hiukan lamppuöljyä, jota perheenäiti vartioi. Sen loisteessa koko perhe lauloi. Se oli saanut
kärsiä paljon uusien laulujensa vuoksi. En ollut aikoihin kokenut niin suloista
ilmapiiriä.
Magareille tyypillinen vierasruoka on seil-roti, jauhetuista riisinjyvistä rasvassa keitetty leipä, joka muistuttaa suomalaista rinkeliä. Meille tarjottiin sitä karrikanan kera. Vierailumme aikana teurastettiin kolme kanaa. Se merkitsi suurta
uhrausta alueella, jossa ruokavalio on hyvin niukka, yleensä vain dahl batia, riisiä
ja linssikastiketta. Kananliha on juhlaruoka. Mitään vihanneksia tai muuta vaihtelua aterioihin ei ollut. Kaiken ulkonaisen niukkuuden keskellä oli ihmeellistä
kokea ihmisten elämästä heijastuva elävän Jumalan siunaus.
o
Maanantaiaamuna kello kuusi lähdimme hämärässä kävelemään takaisin pitkänä
jonona kohti Pokharan ja Kathmandun välistä valtatietä. Joukkoomme liittyivät
vielä Mahendra Bhawanissa opiskelevat tytöt.
Kun päivä vihdoin valkeni, Annapurnan vuoristo oli edessämme aivan kuin
käden ulottuvilla. Miten rakastinkaan noita polkuja, joita turistit eivät vielä silloin olleet pilanneet. Raikas ilma ja luonnon rauha tekivät hyvää meille Kathmandun pölyssä ja hälinässä asuville. Otin matkalla upeita luontokuvia, joiden
taustalla kohosi huikaisevan valkoinen Kalanpyrstö. Sen huippu näkyy vain harvoin. Yhden valokuvan kathmandulainen taiteilijaystäväni maalasi myöhemmin
tauluksi, joka koristi eläkepäivieni kotia Kotkassa.
118
Vuoripolkujen varrelta löytyy levähdyspaikkoja, joissa esimerkiksi kantajat voivat
lepuuttaa kuormiaan. Levähdyspaikka eli chautara on tehty sopivista kivistä
istumakorkeudelle. Usein se sijaitsee lehtevän pipal-puun alla. Sitä pidetään pyhänä
puuna.
Seuraavana päivänä pojat aloittivat koulun. Heidät sijoitettiin asuntolassa
samaan huoneeseen Sudanin ja Jeevanin kanssa. Loppuviikko vierähti nuorten
kanssa kaupungilla kouluvaatteita ja muuta tarpeellista etsiessä. Oli liikuttavaa
katsoa, miten vuoristokylän pojat hämmästelivät koulupuvun kanssa käytettäviä mustia nahkakenkiä. Niiden sovittaminen ei tahtonut sujua alkuunkaan, kun
jalkaterät siihen saakka olivat tottuneet ainoastaan varvastossuihin. Miten koko
jalan voi työntää nahkakengän sisään? Tyytyväisinä, kenkäpaketit kainalossa, pojat palasivat asuntolaan.
119
Maya, invalidityttö ilman tulevaisuutta
E
räänä päivänä koulun portille ajoi taksi. Siitä nousi
vaivalloisesti
tuntemattoman
näköinen parikymmenvuotias
nainen, joka kertoi haluavansa
tavata minut. Portinvartija hälytti minut paikalle. Tunnistin
tulijan heti: siinä seisoi Maya!
Olin tutustunut Mayaan jo
ensimmäisen työkauteni aikana
Shanta Bhawanin sairaalassa.
Jouduin makaamaan siellä tapaturmassa loukkaamani selän
vuoksi viisi viikkoa ”jalkapuussa”, tiiliskivet jaloissani. Sinä
aikana näin usein nuoren tytön
viilettävän pyörätuolissa pitkin
sairaalan käytäviä. Kun vähitellen pääsin hoiperrellen liikkeelle, tutustuin häneen lähemmin.
Tytön toinen jalka oli amputoitu. Se oli järkyttävä nähdä.
Myöhemmin kadotin Mayan
näköpiiristäni useiksi vuosiksi.
Nyt sain kuulla, että Maya oli käynyt jonkin aikaa Mahendra Bhawanin tyttökoulua. Sieltä hänet oli ohjattu Intiaan johonkin sairaalaan proteesin laittamista
varten. Nepalista ei vielä silloin saanut minkäänlaisia proteeseja. Myöhemmin
Maya oli palannut Kathmanduun, ja hänet oli sijoitettu valtion invalidilaitokseen.
Valitettavasti se oli siihen aikaan hyvin alkeellinen ja huonohoitoinen paikka.
Nyt invalidilaitoksesta ilmoitettiin, että koska Maya oli entinen oppilaamme,
hänet oli päätetty palauttaa meille. Olimme hädissämme. Mitä tehdään hänen
ikäiselleen nuorelle naiselle, joka on pudonnut normaalista koulunkäynnistä?
Toisaalta, pitihän meidän ottaa hänet takaisin, sillä muuallekaan hän ei voinut
mennä.
Maya oli hyvin suloinen. Nimi Maya tarkoittaa rakkautta. Hän jäi Mahendra
Bhawaniin, kävi kahdeksannen ja yhdeksännen luokan, junnasi yhdessä nuorten kanssa ja halusi suorittaa myös ylioppilasluokan. Hän osallistui kirjoituksiin,
mutta reputti.
120
Koulusta tuli hänen kotinsa. Siellä hän vietti myös loma-ajat. Joku oli aina
hänen kanssaan. Minun luonani hän vietti talvilomat, väliajat hän asui koululla,
kun siellä oli emäntä töissä. Mutta koko ajan pohdittiin, miten hänen kanssaan
jatketaan. Kouluunkaan hän ei voinut loputtomiin jäädä.
Muutamaa vuotta myöhemmin kävimme vielä Bishnu-opettajan kanssa valtion invalidilaitoksella, josta Maya oli ”pudotettu” portillemme. Oletimme, että
hän voisi koulun jälkeen palata sinne. Meidät otettiin hyvin kylmästi vastaan.
Kysyin johtajalta:
– Mitä olisitte tehnyt, jos olisimme panneet Mayan taksiin ja lähettäneet hänet tänne?
– Totta kai olisimme vieneet hänet omaan kotiinsa.
Mayan perhe oli hänet jo pienenä hylännyt eikä sen taholta ollut tullut minkäänlaista kädenojennusta tytön puoleen. Lähdimme invalidilaitoksesta itkien.
o
Lopulta Maya jäi minun käsiini. Aloin pohtia hänen tulevaisuuttaan. Miten
tuskallista on elää invalidina ja poikkeavana Nepalin kaltaisessa kehitysmaassa.
Perinteisten uskontojen mukaan ajatellaan usein, että vammaisuus on rangaistus
edellisessä elämässä tehdyistä synneistä. Monia kehitysvammaisia piilotellaan,
syyllistetään ja hävetään. Mayan vierellä vaeltaneena olen saanut sitä kipua aistia.
Mutta Maya on uskova ja rakastaa Jeesusta. Luotin siihen, että hänen kämmenellään, jossa lintusellakin on paikkansa, myös Maya löytää kodin.
Aluksi sain Mayan sijoitetuksi lastenkotiin. Johtaja oli kristitty rouva, koulumme entinen opettaja, joka oli miehensä kanssa perustanut lastenkodin. Aluksi
hän kieltäytyi sanomalla, että kaikki paikat ovat jo täynnä. Yritin kuitenkin kauniisti taivutella häntä, ja niin hän lopulta suostui.
Olin esittänyt Mayalle aikaisemmin, että hän voisi opiskella konekirjoituskoulussa, joka sijaitsi lähellä lastenkotia. Maya oli onnea täynnä; konttoristi oli
aina ollut hänen unelma-ammattinsa. Niin hän aloitti opiskelun ja saattoi kulkea
kouluun jalkaisin.
Muistan aina sen päivän, kun lastenkodin johtaja riensi kiihtyneenä koululle,
etsi minut käsiinsä ja aloitti:
– Tämä on aivan kauheata. En voi enää pitää Mayaa meillä.
– Mitäs pahaa Maya voi tehdä, kun hän on niin kiltti? kysyin ihmeissäni.
– Hän on rakastunut meidän apupoikaan. En voi enää ottaa Mayaa vastuulleni. Nuoret ovat niin kiinni toisissaan.
Olin aivan järkyttynyt kuulemastani, vaikka toisaalta en sitä ihmetellyt. Mayalla oli ollut koko elämänsä ajan rakkauden kaipuu. Hänestä oikein näki, miten
hän janosi kosketusta ja hellyyttä. Pyysin kuitenkin, että Maya saisi olla lasten121
Maya.
Maya ja hänen
kasvattityttärensä
Alina. Kuvassa
oikealla Raija
Hannila.
kodissa vielä sen aikaa, että saisi konekirjoituskurssin loppuun suoritetuksi. Se
ei onnistunut, joten kurssi jäi muutaman viikon kesken. Mayan opinnot eivät
olleet kuitenkaan sujuneet toivotulla tavalla; Mayan toisesta korvasta oli mennyt
kuulo. Myöhemmin hän sai kuulolaitteen Kotkan Langinkosken nuorten kummikerhon avulla, ja tilanne jonkin verran korjaantui. Mutta sihteerin ammatissa
tarvittavasta tekstinlukemisesta ei tullut mitään.
Niin Maya muutti luokseni. Taas jäätiin miettimään ja rukoilemaan. Pohdimme asiaa myös Bishnu-opettajan kanssa ja kiertelimme yhdessä etsimässä sopivia
paikkoja. Hän oli minulle ihana apu.
122
o
Ei kovin kaukana Kathmandusta sijaitsee kaunis, ajanmukainen australialaisten
rakentama SOS-lapsikylä. Meillä oli sinne sen verran suhteita, että saatoimme
mennä käymään ja esittämään tilanteemme.
Päätimme tarjota Mayaa lapsikylään äidiksi. Kerroimme, että hän on hyväsydäminen, lämmin ja lempeä nuori nainen, joka rakastaa pieniä lapsia. Koulussa ollessaan hänellä oli tapana hoivata heitä. Johtaja suhtautui asiaan myönteisesti, mutta
edellytti, että osan ajasta Mayan pitäisi tehdä muutakin. Huono kuulo esti kuitenkin hänen mahdollisuutensa päästä lapsikylän äidiksi. Sitten johtaja keksi kysyä:
– Osaako Maya ommella?
Käsitöissä hän oli erittäin taitava. Niin hänet palkattiin taloon lastenvaatteiden korjaajaksi.
Lapsikylä koostuu punatiilisistä pikkutaloista, joissa kussakin on kaksi eriikäisille lapsille tarkoitettua huoneistoa ja talon päädyissä lapsikylän äitien omat
tilat. Koulun yhteydessä sijaitsee toimisto, ja vaatevarasto, jonne Maya kulki töihin ruohokenttiä halkovia kapeita polkuja pitkin. Hänelle oman toimeentulon
hankkiminen merkitsi ihmisarvon takaisin saamista.
Mayalle löytyi myös ihana asunto. Se oli siisti ja kaunis, hyvällä maulla sisustettu. Muistan tupaantuliaiset. Keräsin Volkswagenin täyteen ystäviä. Mukaan
mahtui myös Shanti lapsineen. Ajoimme Mayan kotiin ja siunasimme sen. Iloittiin ja itkettiin. Kun palasin myöhemmin Suomeen eläkkeelle, Maya jäi iloisena
SOS-lapsikylään.
Olimme kirjeenvaihdossa. Yhtenä päivänä sain Mayalta kirjeen, jossa hän
kertoi laitokseen tulleesta pienestä orpotytöstä, Alinasta. Häntä tarjottiin kasvatiksi johonkin hyvään perheeseen. Maya kirjoitti, että hän haluaisi saada Alinan
kasvattityttärekseen. Rukoilimme Jumalan tahdon tapahtumista. Asian päättäminen vei aikaa. Pohdittiin, voidaanko yleensäkään yksinäiselle ihmiselle – ja
vielä invalidille – antaa lasta. Asia kääntyi kuitenkin Mayan hyväksi, ja hän sai
adoptoida tytön. Alina – kutsuin häntä suomalaisittain Elinaksi – kirjoitti äitinsä
kanssa aivan ihania kirjeitä. Vuoden 2009 marraskuussa Maya kirjoitti ja pyysi
muistamaan Elinan ylioppilaskirjoitusten esitestiä, jonka läpäiseminen edellytti
vuoden 2010 kirjoituksiin osallistumista.
o
Mayan elämän alku ei kuitenkaan ollut onnekas. Hänen kotinsa oli sijainnut valtion leprasiirtolan ulkopuolella. En tiedä, oliko perheellä kontaktia lepraa sairastaviin vai oliko perheen maatilkku sijainnut muuten rajan tuntumassa ja saanut
siksi pitää paikkansa.
123
Nähtävästi Mayalla oli ollut synnynnäinen lonkkavika, jota ei ollut hoidettu.
Hän ei oppinut koskaan kunnolla kävelemään. Koska tytöstä ei ollut vedenkantoon, äiti pani hänet kerjäämään kotipihasta vähän ylempänä sijaitsevalle mäelle.
Myöhemmin eräs sveitsiläinen sairaanhoitaja pelasti Mayan tiepuolesta. Hän
kertoi minulle, että kun rahaa ei tullut tarpeeksi kerjäämällä, äiti oli eräänä päivänä vääntänyt tytön jalkaa siinä toivossa, että tulot olisivat kasvaneet. Myöhemmin jalka jouduttiin amputoimaan.
Maya pääsi Shanta Bhawanin tyttökouluun stipendiopiskelijana yhdessä
Anadabanin leprasiirtolan tyttöjen kanssa. Viimeiset kouluvuodet Mayaa koulutettiin kummivaroin Suomesta.
Kaikkina niinä viitenätoista vuotena, jotka minä Mayan Nepalissa-oloaikanani tunsin, hänen perheestään ei kukaan käynyt häntä katsomassa – yhtä kertaa
lukuun ottamatta. Se tapahtui silloin, kun Maya kirjoitti ylioppilaaksi. Ilmeisesti
kotoa oli kuitenkin jollakin tavoin pidetty häneen yhteyttä, koska silloin koululle
ilmestyi hyvin kylmänoloinen nainen mukanaan poika, joka esiteltiin tytön pikkuveljeksi. He tapasivat Mayan koulun portilla ja kysyivät:
– Joko sait rahaa?
Mutta kun rahaa ei ollut, he hävisivät saman tien. Silloin päätimme Bishnun
kanssa, ettemme enää kerro perheelle Mayan olinpaikkaa. Tietääkseni kukaan
perheenjäsen ei käynyt SOS-lapsikylässä.
Maya sai vielä kouluaikanaan uuden proteesin, kun Kathmanduun saatiin
saksalainen ekspertti. Hän laahaa edelleen toista jalkaansa, sillä ensimmäisessä
proteesissa askel ei ollut alun pitäen sopiva. Nyt Maya on kuitenkin terve ja käy
työssä. Mayan tarinalla on onnellinen loppu.
124
Kuunsäteen tulikoe
N
epalikristitty voi joutua vastaamaan uskostaan myös viranomaisten edessä.
Yksi elämäni vaikeimpia tilanteita oli se, kun Kuunsäde pidätettiin maaliskuussa 1985. Se merkitsi hänelle tulikoetta ja minulle yhtä kutsumustyöni traagisinta vaihetta. Se oli yksi elämäni pisimpiä päiviä.
Valmistuttuaan teknisestä opistosta Kuunsäde oli avioitunut vammaisten lasten
opettajana toimivan Meenan kanssa. Katoliset isät olivat aloittaneet työmuodon
Nepalissa. Nepalissa on tapana, että vanhemmat etsivät pojallensa vaimon. Koska
Kuunsäde oli orpo, tehtävän hoiti hänen seurakuntansa. Porin Vapaakirkon nuoret
lahjoittivat sulhaselle hääpuvun. Myöhemmin perheeseen syntyi tyttövauva.
Kuunsäteelle oli soitettu työpaikalle ja käsketty tulla välittömästi kuulusteltavaksi. Hän oli pyytänyt mahdollisuutta tavata ensin seurakuntansa pastorin,
mutta sitä ei sallittu.
Tieto Kuunsäteen pidättämisestä levisi nopeasti uskovien keskuuteen. Rukoukset hänen puolestaan kohosivat lakkaamatta Jumalan valtaistuimelle. Vankilan
varjo häilyi uhkaavasti pienen perheen yllä: pidätys, kuulustelu, tuomio, vapausrangaistus – niistä kaikista oli nyt tullut siihen päivään kuuluvia puheenaiheita.
Yksi kristittyjen joukosta oli viranomaisen edessä vastaamassa uskostaan Jeesukseen Kristukseen.
Tilanne ei tullut Kuunsäteelle yllätyksenä.
– Olemme Meenan kanssa jo kaksi vuotta tienneet, että jonain päivänä tämä tulee eteemme. Olemme pohtineet, mitä vastata, kun uskostamme kysytään,
Kuunsäde kertoi myöhemmin.
Ennen kuulustelua hän oli yrittänyt koota ajatuksiaan.
– Kauhukseni huomasin, että olin unohtanut kaiken, mitä olin aikonut sanoa.
Silloin en voinut muuta kuin rukoilla, että Jeesus olisi minua lähellä, minussa.
Kuunsäteen vuoro oli tullut vasta iltapäivällä. Tuomari oli ensimmäiseksi tiukannut:
– Kuka on käännyttänyt teidät kristinuskoon?
Kuunsäteen hämmästykseksi vastaus oli tullut kuin itsestään.
– Aloitin alusta, Kuunsäde kertoi. – Sanoin: ”Herra tuomari, te tiedätte, että koulussa opetetaan kirkkohistoriaa. Minun kiinnostukseni heräsi silloin, kun
luimme roomalaiskatolisista ja Martti Lutherin toimeenpanemasta uskonpuhdistuksesta. Mietin kovasti, kumpi oli oikeassa, paavi vai Luther.”
Hän oli kertonut tuomarille lukeneensa aiheesta kaiken, mitä sai käsiinsä.
Lopulta hän oli löytänyt pienen kirjasen, jossa kerrottiin asia pähkinänkuoressa.
– En voinut muuta kuin uskoa! Nyt tiedän, mikä on totuus. Yksikään ihminen
ei ole minua käännyttänyt – eikä sitä ihminen voi tehdäkään.
Seuraavaksi tuomari oli kysynyt:
125
– Mikä on alkuperäinen uskontonne?
– En tiedä, herra tuomari.
Kaikki paikalla olleet kuulustelijat olivat alkaneet nauraa.
– On siinä mies, joka ei tiedä omaa uskontoaan!
He alkoivat pitää hauskaa Kuunsäteen kustannuksella, mutta se ei häntä häirinnyt. Kun he olivat lopettaneet, tämä oli kertonut heille isänsä varhaisesta kuolemasta. Hän ei todellakaan voinut tietää, mihin tämä oli uskonut.
– Äiti ei koskaan vienyt minua mihinkään temppeliin.
Asia jäi siihen. Yllättäen tuomari kysyi:
– Kuka pakotti teidät kristilliseen avioliittoon?
– Se on rakkausavioliitto. Ei sitä kukaan järjestänyt.
Kuunsäteen spontaani vastaus kirvoitti taas naurunremakan. Sitten tuomari
vakavoitui:
– Ajatelkaa nyt vaimoanne, lastanne ja tulevaisuuttanne. Muistakaa lakia: jokainen, joka luopuu omasta uskonnostaan ja vaihtaa sen toiseen, on lakimme
mukaan rikollinen. Nyt saatte allekirjoittaa todistuksen, jossa vakuutatte, että
olette ollut hindu ja olette sitä tänä päivänä. Kun sen teette, pääsette vapaaksi ja
tapaus unohdetaan. Ellette allekirjoita, asia jää avoimeksi. Teitä voidaan syyttää
rikoksesta. Rangaistuksen te tiedättekin.
Olin kuunnellut hievahtamatta Kuunsäteen kertomusta. Kysyin:
– Mitä vastasit?
– Sanoin: ”Herra tuomari, en tiedä olenko ollut hindu, mutta sen tiedän, että
tänään olen kristitty ja uskon Jeesukseen Kristukseen.”
Tuomari oli jatkanut:
– Entä vaimonne?
– Hän on valmis vastaamaan itse, jos hänet tänne kutsutaan. Hän on kotona
pienen lapsemme kanssa.
Sen kuultuaan tuomari oli puuskahtanut:
– Riittää jo! En halua tänne itkeviä lapsia! Harkitkaa, ennen kuin vastaatte.
– Minä uskon Jeesukseen Kristukseen!
Silloin kyyneleet sumensivat minun silmäni. En pystynyt sanomaan mitään.
– En kieltänyt Jeesusta! Kuunsäde iloitsi. – Hän oli koko ajan kanssani, ja nyt
olen virallisesti kristitty, sillä olen kirjoittanut nimeni tunnustuspaperiin. En enää
pelkää, eikä varmaan Meenakaan pelkää. Me seuraamme Jeesusta!
Kuunsäde oli vapautettu. Hän oli pyöräillyt suoraan luokseni kertomaan kokemuksestaan. Pian hän hyppäsi uudelleen pyörän selkään ja katosi tiilimuurien
reunustamille kujille. Puolen tunnin kuluttua hän olisi kotona ja vaimokin saisi
tietää suuren koettelemuksen päivän tapahtumat.
Kun Kuunsäteen suomalainen tukija, jo silloin iäkäs torikauppias, sai kuulla
tapahtumasta, hän sanoi harvakseen:
– Kuunsäteelle se oli suuri voitto.
126
Viimeinen vuoteni Mahendra Bhawanissa
L
okakuussa 1984 sain jälleen Kotkasta uskollisen Maisa-ystäväni avukseni
jouluvalmisteluihin, kun Shanti oli hoitamassa syöpäsairasta äitiään. Jouluksi
matkustimme Maisan kanssa yhdessä Suomeen. Palasin Nepaliin helmikuussa
uuden lukuvuoden alkuun. Lentokone teki välilaskun Bombayhin, ja ennen laskeutumistaan se teki kierroksen kaupungin yläpuolella. Näin selkeästi sataman,
jonne olimme ankkuroineet Laina Vaismaan kanssa kaksikymmentäkolme vuotta aikaisemmin ensimmäisellä idän-matkallamme. Ilo läikkyi sisimmässäni: vuosien yllä säteili Jumalan ihmeellinen uskollisuus ja huolenpito.
Heti paluuni jälkeen Nepalissa juhlittiin Englannin kuningattaren Elisabeth
II:n vierailua. Kaupunkia oli siistitty ja uudistettu, katuja korjattu. Kathmandu
eli taas juhlahumussa. Myös Mahendra Bhawanin tytöt osallistuivat kolmena
päivänä paraateihin.
o
Minut kutsuttiin häihin Pataniin. Sulhasen perheen olin tuntenut koko Nepalissa oloni ajan. Myös morsiamen perhe oli minulle ennestään tuttu, sillä hänen
pikkuveljensä oli ollut ensimmäisiä potilaitani Shanta Bhawanin sairaalassa. Oli
ilo nähdä suku koolla ja tutustua jo kolmannen polven nuoriin.
Morsian oli tuotu taloon edellisenä iltana. Nyt hänet esiteltiin omaisille ja ystäville. Hänen yllään oli upea, kullalla kirjailtu punainen silkkisari. Myös hiuksiin
oli kiinnitetty kultalaitteita, eikä vahvan ehostuksen alta oikeita kasvoja paljon
erottanutkaan. Hääjuhla oli kuitenkin sulhasen kannalta ongelmallinen. Viisi
vuotta aikaisemmin, opiskellessaan Venäjällä, silloisessa Neuvostoliitossa, hän oli
mennyt naimisiin puolalaisen tytön kanssa. Avioliiton oli vahvistanut katolinen
pappi. Monet kerrat olin pojan vanhempien kanssa niitä hääkuvia ihaillut.
Kun nuorikko aikanaan oli tullut Nepaliin, hän ei tiennyt maasta mitään. Ehkä hän oli kuvitellut sen olevan Sveitsin kaltainen alppimaa. Hän oli kuitenkin
liian yliherkkä lialle ja pienille hyönteisille, joten Nepalissa asumisesta ei tullut
mitään. Avioparille syntyi tytär. Kahdesti vaimo yritti asettua Nepaliin; sitten
hän lähti lopullisesti.
Nyt perhe halusi järjestää talon nuorimmalle pojalle kunnon newarihäät. Eihän
perhe ollut koskaan puolalaista vaimoa hyväksynytkään, joten heille hääjuhla oli ainutkertainen. Iloa riitti jaettavaksi asti. Taloa vastapäätä sijaitseva aukio oli siivottu
ruokasaliksi. Ruokalajeja oli tarjolla kymmenittäin. Satapäinen kutsuvierasjoukko
istui maassa pitkissä riveissä, kullakin edessään lehdistä taitettu ”kertakäyttölautanen”. Iltakymmeneltä morsiamen omaiset tulivat lyhyelle tervehdyskäynnille, ja
seuraavana päivänä heidät vuorostaan kestittiin nuorikon uudessa kodissa.
127
Ylh. Laina Vaismaa
koulutti Motin Mahendra
Bhawanissa.
Vas. Kirsti ja Moti.
Oik. Bhutanilainen KatiEster, toinen sivun 83
Ghoomin evankelistoista.
o
Niihin aikoihin mieleeni nousi usein Luukkaan evankeliumin vanha Simeon. Hän
oli jo kauan odottanut Israelin Lohdutusta, ja kun hän sai temppelissä nähdä Jeesus-lapsen, hän tiesi, että tämä oli nyt Herran Voideltu. Siksi hän sanoi: ”Herra, nyt
sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sanasi mukaisesti – – ” (Luuk. 2: 29).
Jotakin samankaltaista minäkin olin kokemassa; sisäiset silmäni olivat saaneet
nähdä Jumalan työn jatkuvuutta. Yhteinen uurastuksemme oli alkanut tuottaa
satoa; Herra on meitä siunannut. Lähetystyö on tiimityötä: yksi on lähtijä, toinen
lähettäjä. Kun minä olin työssä Nepalissa, koti-Suomessa monet uskolliset esirukoilijat ja uhraajat olivat seisseet rinnallani omalla vartiopaikallaan.
Kerron pienessä kirjassani Nepalin jalokivet nelivuotiaasta kyttyräselkäisestä
Moti-tytöstä, jonka Jumala johdatti tielleni Shanta Bhawanissa ja jonka Laina
Vaismaa myöhemmin otti kummitytökseen ja koulutti hänet. Moti suoritti ylioppilastutkinnon Mahendra Bhawanissa ja sen jälkeen hän opiskeli kaksi vuotta
yliopistossa. Valmistuttuaan hän meni Lähetysnuorten [nykyisin Missionuorten]
kurssille. Myöhemmin hänet valittiin järjestön kokoaikaiseksi työntekijäksi. Hä128
nen kursseillaan oli opiskelijoita eri puolilta Nepalia, myös Tiibetistä ja Sikkimistä.
Erään lauantaipäivän Moti vietti luonani. Illalla vieraanamme tyttöjen raamattupiirissä, jossa hän puhui ja opetti pari uutta lauluakin. Miltä minusta tuntui? Minulla ei ollut sanoja ilmaistakseni mitä koin. Häntä kuunnellessani sisimmässäni itkin ilosta. Muistin hänet sellaisena, kuin hän oli kaksikymmentäkolme
vuotta sitten: kadulta korjattu koirankaltainen nälkiintynyt olio, jota hoidettiin
vuosikausia Shanta Bhawanin sairaalassa. Koko nuoruutensa Moti oli ujo ja estynyt, kunnes Jumala eräänä päivänä vapautti hänet tuijottamasta omaan vammaisuuteensa: Lähetysnuorten aktiossa suurella markkinatorilla hän oli ottanut
käteensä mikrofonin ja todistanut Jeesuksesta.
Nyt Moti istui kodissani kertomassa, mitä elävä Jumala oli hänelle tehnyt ja
mitä Raamattuun on kirjoitettu. Tytöt kuuntelivat hievahtamatta. Monet tunsivat Motin, koulumme entisen oppilaan. Moti säteili!
Toinen ilon aihe oli bhutanilaisen Kati-Esterin käynti luonani. Hän oli aikanaan käynyt Himalajalähetyksen keskikoulun Ghoomissa ja sen jälkeen vielä
kaksivuotisen raamattukoulun. Olimme tavanneet edellisen kerran vuonna1985,
kun Kati-Esterin puoliso, Bhutanin valtion virkamies – hänkin entinen Ghoomin keskikoulun kasvatti – oli järjestänyt Vappu Rautamäelle ja minulle päivän
viisumin Bhutaniin. Se oli meille erityinen vierailu, sillä lähetyksemme oli tehnyt
työtä bhutanilaisten keskuudessa jo yhdeksänkymmentä vuotta.
Lauantai-iltana tytöt kiirehtivät jälleen kotiini raamattupiiriin kuulemaan,
mitä Kati-didillä3 oli heille sanottavaa. Kati oli todellinen evankelista, vaikka
tuskatta ei hänenkään työnäkynsä ole kypsynyt. Nyt parikymmentä nepalityttöä
istui Katin ympärillä piirissä; hän sai olla jakamassa evankeliumin ilosanomaa
nepalinuorille. Ehkä joku kerran heistä jatkaa..
Kolmas ilonaihe oli raamattupiirissämme vieraillut Ghoomin Dorothy.
Työ jatkuu: Moti opetti Lähetysnuoria, Kati ahersi Bhutanissa nais- ja lapsityössä, Dorothy raamattukoulussa nepalinuorten opettajana.
Olin kokemassa sadonkorjuun iloa. Siksi sydämeni yhtyi riemulla vanhan Simeonin sanoihin: ”– –sillä minun silmäni ovat nähneet sinun autuutesi” (Luuk.
2: 30). Ne ovat suuria asioita, vaikka ne eivät ylitä uutiskynnystä. Niistä iloitsee
jokainen lähetysystävä, joka on vuosikymmeniä odottanut Herran ilmestymistä
– Valoksi kansoille. Saamme yhdessä iloita. Kutsun tätä ketjusiunaukseksi. Jatketaan työtä uskollisesti. Mitä vielä saamme kokea, nähdä ja ihmetellä Jumalan
tekojen auetessa meille askel kerrallaan.
3 Didi tarkoittaa vanhempaa naista tai sisarta.
129
Sairaalasielunhoitajaksi Patanin sairaalaan
K
esken viidennen työkauteni jouduin palaamaan kotimaahan sairauslomalle
neljäksi kuukaudeksi. Sairaus on yksi niitä asioita, jotka tyystin irrottavat
meidät normaalista elämänrytmistä. Sen tullessa moni asia muuttuu: kiireinen
elämänrytmi hidastuu, aivan kuin kaikki seisahtuisi. Sitä on vaikea ymmärtää,
mutta silloinkin on hyvä olla taivaan Isän hoidossa.
Pääsin jatkamaan työtäni vasta huhtikuussa 1987. Suomen kolean ja tyhjän
luonnon jälkeen olin täydellisesti yllättynyt Nepalin kevään vihreydestä. Heti
lauantaina menin kauniiseen kotikirkkooni, jota oli lomani aikana laajennettu ja
uudistettu. Se täyttyi ääriään myöten. Jumalanpalveluksen jälkeen minut yllätti
kodissani koko päivän jatkunut vierastulva. Oli ilo tavata ystäviä ja kuulla päällimmäiset kuulumiset.
Seuraavalla viikolla menin käymään Lähetyksen päämajassa. Siellä minulle
tarjottiinkin uutta työtä! Katsottiin, ettei terveyteni enää kestäisi koulun seitsemänpäiväistä työviikkoa. Olin aika yllättynyt kuulemastani, vaikka toisaalta ymmärsinkin tilanteen, sillä jo edellinen vuosi oli ollut terveyteni kannalta haasteellinen. Siinä vaiheessa koulun oppilasmäärä oli jo 1230. Siitä huolimatta koulun
jättäminen oli minulle kova paikka. Ikävöin oppilaitani ja opettajatovereitani.
Onneksi yhteytemme jatkui tiiviinä lähdöstäni huolimatta.
Työkauteni loppuajan toimin Patanin sairaalassa sielunhoitotehtävissä. Myös
asumiskuvioni menivät uusiksi, sillä Kathmandussa sijaitsevasta kodistani oli liian pitkä matka sairaalaan. Uusi asunto löytyi läheltä työpaikkaani, joten saatoin
piipahtaa kotona kahvitauollakin. Tosin huoneisto sijaitsi talon pimeässä alakerrassa, mutta asuin siinä ainoastaan toukokuusta marraskuun alkuun. Sitten oli
taas aika irrotella telttapaaluja Suomeen lähtöä varten.
Patanin sairaala oli Lähetyksen lippulaivana tunnetun Shanta Bhawanin sairaalan seuraaja. Vanha sairaala ehti palvella nepalilaisia kaksikymmentäkuusi
vuotta. Sen lastenosasto oli myös minun ensimmäinen työpaikkani Nepalissa.
Lähetyksen sairaala oli saanut tunnustusta kristillisestä lähimmäisenrakkaudestaan.
Muistan, miten uuden Patanin sairaalan vihkiäisissä marraskuussa 1982 Nepalin terveysministeri esitti toivomuksen, että Shanta Bhawanin palveleva rakkaus jatkuisi myös Patanin sairaalassa. Siinä vaiheessa monet siirtyivät kyselevinä
ja huolestuneina ajanmukaiseen laitokseen, jonka henkilöstö koostui puoliksi
valtion ja Lähetyksen työntekijöistä.
Lähetyksen silloinen ensimmäinen sihteeri Carl Johansson mainitsi Shanta
Bhawanin jäähyväisjuhlassa:
– Jeesus ei koskaan johtanut hautajaisseremonioita, vaan loi aina uutta. Samoin nyt, Shanta Bhawanin kohdalla, se tapahtuu kuoleman kautta, sillä vasta
130
sitten annamme Jeesukselle mahdollisuuden luoda uutta ja ihmeellistä Patanin
sairaalassa. Jokainen sinne siirtyvä Lähetyksen työntekijä tarvitsee Herralta aivan
uuden näyn ja kutsun.
o
Patanin sairaalassa oli silloin satakolmekymmentäkahdeksan potilaspaikkaa.
Toimenkuvaani kuului vierailla potilaiden luona. Istuin, kuuntelin, juttelin heidän kanssaan ja rukoilin. Mielestäni potilas odottaa sen kaltaista kanssakäymistä;
ainakin itse odotin talvella Suomessa joutuessani olemaan pitempään sairaalassa.
Miten hyvältä tuntui, kun joku kysyi:
– Mitä kuuluu? Miten voit?
Suomalaisessa sairaalassa ei ehkä sellaisia asioita kovin paljon kysellä, sillä
potilaan vointi ja kuulumiset luetaan verikokeista ja muista laboratoriotuloksista. Nepalissa lähimmäisen tarve koettiin edelleen tärkeäksi, sillä kotioloissa on
totuttu jakamaan kaikki. Miten paljon enemmän kuuntelevaa korvaa kaivataankaan sairauden aikana.
Patanin sairaalassa näin monenlaisia kohtaloita ja kuulin monenlaisia elämäntarinoita. Useat potilaat tulivat hyvin kaukaa, tiettömien taipaleiden takaa: jotkut
oli kannettu paareilla, jotkut kantajan selässä korissa, joku oli riippunut kantajan
selässä parin–kolmen päivän matkan, ennen kuin oli päästy maantien varteen,
josta saattoi jatkaa auton kyydissä.
Mieleeni jäi eräs kuusitoistavuotias tyttö. Kyseltyäni kuulumisia hän päivitteli
omaa tilaansa. Hän oli sairastanut jo pitkään. Kotikylässä oli tehty kaikki voitava:
perheen kymmenen vuohta ja neljä kanaa oli uhrattu jumalalle tytön paranemisen toivossa.
– Lopuksi minun oli juotava raakaa kanan verta, jotta parantuisin.
Tyttö oli hetken hiljaa. Sitten hän kohautti alistuneesti olkapäitään ja jatkoi:
– Mutta tällaiseksi minä lopulta kuivuin.
Kylän jumala oli saanut uhrinsa.
Kysyin:
– Millainen teidän kylän jumala on?
– Millainen! No, kai te nyt olette puun ja kiven nähnyt. Sellainen.
Saatuaan asianmukaisen tubihoidon tyttö toipui aivan silmissä, mutta perheellä ei ollut enää varoja sairaalamaksuun. Maaseudulla nepalilaiset hoitivat
sairaansa ensin kotikonstein, yrtti- ja ruokavaliohoidoilla. Sairauden pitkittyessä
turvauduttiin yleensä paikallisiin noitiin. Vasta viimeisenä oljenkortena hakeuduttiin sairaalaan – sitten, kun kaikki muut keinot oli jo kokeiltu.
131
Potilaat tulivat sairaalaan monenlaisilla kulkuneuvoilla –
helikopterilla, rikshalla tai autolla. Monet myös kävelivät. Joskus
palkattu kantaja toi asiakkaan selkään kiinnitetyssä korissa.
Kuvan naista kannettiin lähes 130 kilometrin matkan hänen
vuorilla sijaitsevasta kodistaan.
o
Joka päivä tapahtui jotain uutta. Kerran tullessani autolla töihin Patanin sairaalan
edustalla oli käynnissä hurja ottelu. Jo risteyskohta itsessään on vaarallinen, ja nyt
suuri emäsika ja kaksi mustaa kulkukoiraa tappelivat keskenään täydessä vauhdissa. Emäpossulla oli vielä pesue, joka jäi välienselvittelyssä koirien jalkoihin.
Tilanne näytti uhkaavalta: pelkäsin jo ketjukolaria. Onneksi mitään vakavampaa
ei kuitenkaan sattunut.
Edellisellä viikolla minua kävi tapaamassa kaksi intialaista miestä, toinen
pitkä ja toinen pätkä. Olin sairaalassa auttanut heitä, joten he pyysivät minua
nyt teelle läheiseen hotelliin. Oli heillä asiaakin: he olivat myymässä minulle
puhvelin nahkaa! Minä puolestani en tiedä taivaan alla mitään kauheampaa en132
133
kä liioin rumempaa eläintä kuin suuri puhveli. Taitava myyntipuhe vei pitkän
kiertotien kautta varsinaiseen asiaan: todellisuudessa heillä olikin myytävänä
leopardin nahka. Katselin heitä ihmeissäni. Nepalissa kaikki leopardit kuuluivat kuninkaalle, joten niiden nahkojen hallussapito oli laissa ankarasti kielletty.
Miehet olivat ensin yrittäneet salakuljettaa nahkan Intiaan, mutta jääneet rajalla
kiinni. Nyt he halusivat päästä siitä eroon – ja minut ulkomaalaisena oli katsottu
sopivaksi uhriksi. Kun en nahkaa ostanut, miehet lähtivät pettyneinä etsimään
uutta ostajaa. Jälkeenpäin ajattelin, että keskustelumme olisi pitänyt nauhoittaa!
Minulla ei sattunut olemaan edes kameraa mukanani, jotta olisin voinut ikuistaa
koomisen kauppiasparin.
o
Palattuani Nepaliin kärsin kovasti helteestä. Se olikin yllättävän pitkä vaihe, sillä
sateet olivat myöhässä. Kun ne sitten tulivat, ne olivat sitäkin runsaampia. Maanvyörymiä oli jo ensimmäisen sadeviikon aikana ja tiet menivät huonoon kuntoon.
Tulva vei kyliä, koteja ja ihmisiä.
Mielestäni Nepalissa syksy on vuoden kaunein kausi. Silloin Himalajan vuoristo tulee upeana esiin, niin kuin aina sadekauden jälkeen. Riisipellot alkavat
kellastua. Dasaina ihmiset kulkevat uusissa, puhtaissa vaatteissa. Sinä syksynä
näin Nepalissa ensimmäistä kertaa pikkutyttöjä, jotka sipsuttelivat päässään värikkäät leveälieriset nailonhatut.
Juhlan aikana Nepalissa kaikki normaali elämä tuntui pysähtyneen. Asuessani
Mahendra Bhawanin läheisyydessä elin tavallaan suojatussa maastossa. Ennen
uhripäivää monet meistä ulkomaalaisista eivät kuitenkaan pystyneet nukkumaan,
sillä talojen pihoilta kantautunut teuraseläinten levoton käytös ja ääntely pitivät valveilla. Varmaan nekin aavistivat aamuisen kohtalonsa. Seuraavana päivänä
näin joka puolella verta: talojen edustat suorastaan lainehtivat. Bhairawa-jumala
vaatii verta lepytysuhriksi. Tuhansia vuohia teurastettiin ja väki söi lihaa sairastumiseen saakka. Siitä oli surullisena todisteena sairaalan käytävien pitkät potilasjonot. Koin juhlapäivät todella ahdistavina, vaikka en poikennutkaan mihinkään
pidemmälle asuntoni ja sairaalan väliltä.
Dasain jälkeen palasi arki. Kathmandun postin auettua Lähetyksen postimies
oli käynyt kyselemässä juhla-aikana tullutta postia. Hän oli laskenut, että siellä
oli seitsemänkymmentäseitsemän avaamatonta postisäkkiä. Mielessäni kävi, ehdittäisiinkö ne lajitella ennen kotimaanlomani alkua marraskuussa.
134
Patanin poikia. (Kuva: Chris Pekka Wilde)
135
4. LUKU
Tuberkuloosin ehkäisytyö
Patanin kaupungin kastittomien
alueella (1988–1990)
”Lakaisijakastisten hätä jäi
lähetystyöni viimeiseksi
oppiaineeksi”
Kastittomien kujille
V
uoden kuluttua, elokuussa 1988 olin taas Nepalissa. Viimeinen työkauteni Lähetyksen palveluksessa oli alkamassa Kathmandun kaksoiskaupungissa Patanissa. Nimi johtuu siitä, että ne ovat kuin samaa kaupunkia,
vain Bagmati-joki erottaa ne toisistaan. Olin tavallaan palannut lähtöpisteeseen:
samoilla seuduilla sijaitsi myös Shanta Bhawanin sairaalan lastenosasto, joka oli
ollut ensimmäinen sijoituspaikkani Nepaliin tullessani. Kehä umpeutui. Mutta
ensimmäisellä työkaudellani en olisi kestänyt nähdä sellaista ihmisten syrjintää
ja kurjuutta, mitä nyt kohtasin samassa kaupungissa kastittomien kujilla liikkuessani.
Myös kaupunki oli muuttunut tänä aikana. Siitä oli tullut entiseen verrattuna suurempi, väkirikkaampi, meluisampi ja likaisempi. Aikaisemmin autoja
oli ollut vähän: kadut kuuluivat ihmisille ja eläimille. Nyt liikenne oli jatkuvaa
ruuhkaa ja ilma löyhkäsi autojen pakokaasuista.
Uusi asunto, omakotitalon tilava yläkerta, löytyi läheltä työaluettani. Talon
omistaja oli leskirouva, joka asui talon alakertaa. Kotini ikkunoista avautuva maisema oli kauneudessaan vertaansa vailla. Pienet kapeat portaat johtivat eteisestä
talon kattotasanteelle, josta näkyi koko Himalaja. Minulla oli paljon tilaa, joten
saatoin majoittaa kotiini vierailulle tulevia ystäviäni.
Parasta oli se, että sain jälleen Shantin hoitamaan talouttani. Oli ilo piipahtaa
lounastunniksi kotiin hänen valmistamilleen maukkaille aterioille. Olin kiitollinen uskollisesta apulaisestani ja koko hänen perheestään. Shanti oli minulle kuin
tytär. Hänen kuusivuotias Matti-poikansa kutsuikin minua mummoksi. Poika
kävi koulua jo kolmatta vuotta. Ramesh-isä oli edelleen rakennustöissä maailmalla, tällä kertaa Jemenissä.
Minulla oli vielä käytössäni lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin saamani Volkswagen, joka oli tosin viime vuodet seisonut käyttämättömänä. Nyt
auton korjaaminen tuli ajankohtaiseksi, vaikka siihen upposikin koko kuukauden
palkkani.
Maanjäristys tärisytti meitä kaikkia, mutta Bangladeshissa jälki oli todella surkeaa. Tosin Patanin sairaalan alue säilyi hyvin, vaikka keinuimme hurjasti. Kokemus oli ravisuttava, kun pyörteeseen joutuessa kaikki heiluu ja helisee. Sen sijaan
Nepalin pohjoisosassa tuho oli valtava. Osa Lähetyksen Okhaldungassa sijaitsevasta sairaalasta tuhoutui, samoin muita Lähetyksen rakennuksia, muun muassa
Anna-Liisa Jokisen entinen koti. Mutta myös Herran varjelus oli ollut ilmeinen.
Eräskin rouva lepäsi vuoteessa, kun talon kiviseinät luhistuivat päälle. Hänet kaivettiin kivien alta elävänä ja pirteänä. Hätää oli paljon: joidenkin talot olivat jääneet
keikkumaan, eivätkä ihmiset uskaltaneet olla sisällä, kun jatkuvasti satoi.
Avustustyö eteni verkkaisesti, sillä varsinkin pahimmin vaurioituneilla seu137
Vas. Kaivo on kohtauspaikka. Siellä
vaihdetaan uutiset, peseydytään itse ja
pestään pyykki. Sieltä kannetaan myös
juomavesi kotiin.
Ylh. Kirsti ja lapsia. Alh. Katukoulun tytöt.
duilla sateet jatkuivat pitkään ankarina eikä voitu tehdä oikein mitään. Se aiheutti myös jännitystä ja ahdistusta. Miten onnelliseksi tunsinkaan itseni, kun sain
mennä iltaisin kuivaan sänkyyn nukkumaan.
o
Olin aloittamassa uutta hanketta, joka oli osa laajempaa Ympäristön kehittämisja terveydenhoitohanketta (Community Development & Health Project, CDHP). Hanke kohdentui Patanin kaupunkiin. Minun kohdaltani työ jäi hankkeen
käynnistämiseen, sillä olin siirtymässä eläkkeelle vuonna 1990.
Heti maahan tultuani olin mukana tulevan työpaikkani työntekijäkokouksessa. Olin ainoa ulkomaalainen. Työtovereinani oli erikoissairaanhoitaja, kaksi
kylätyöntekijää ja hoitoapulainen. Useimmat olivat minulle jo ennestään tuttuja.
Myöhemmin saimme tiimiimme vielä miestyöntekijän, Dilin.
Haltuumme oli uskottu noin kahdenkymmenentuhannen ihmisen tervey138
Pyykkipäivä.
denhoito ja siihen liittyvät ongelmat. Pidimme viikoittain vastaanottoa äiti- ja
lapsiklinikoilla viidessä eri kohteessa, jotka kunta järjesti meille.
Tehtävämme oli luonteeltaan ennaltaehkäisevää työtä. Siihen kuuluivat ovelta
ovelle -tyyppiset kotikäynnit. Keräsimme tilastotietoa perheiden koosta, lasten
lukumäärästä ja heidän terveydentilastaan sekä perheiden taloudellisesta tilanteesta. Pyrimme löytämään aliravitut lapset. Sen toteamiseksi meillä oli käytössä
mitta, jolla mitataan lapsen käsivarsi. Tarkoituksenamme oli etsiä eniten apua
tarvitsevat asiakkaat ja ohjata heidät klinikkavastaanotoille, jossa äidit saivat yksinkertaista ohjausta terveydenhoidon perusasioista. Tavoitteenamme oli rokottaa kaikki alle 5-vuotiaat sekä 15–45-vuotiaat naiset jäykkäkouristusta vastaan.
Kaikilla alueilla ei kuitenkaan nähty tarpeelliseksi, että lapset pitäisi rokottaa. Jos
olisimme jakaneet lääkkeitä ja sillä tavalla hoitaneet asiakkaita, klinikoille olisi
ollut pitkä jono.
Etsimme myös tuberkuloosia ja lepraa sairastavia saadaksemme heidät säännöllisen hoidon piiriin.
Edellisten lisäksi tavoitteisiimme kuului perhesuunnittelun ohjaaminen. Tosin en puhunut perhesuunnittelusta ennen kuin vasta sitten, kun olin varmistanut, että perheessä on poika. Hänellä on nepaliperheessä keskeinen asema, sillä
hänen tehtävänään on olla mukana isänsä hautajaisseremoniassa. Hindulaisuudessa tyttö ei voi korvata poikaa.
Hankkeeseen sisältyi myös alueen ympäristöhygienian parantaminen. Rohkaisimme työalueemme asukkaita huolehtimaan ympäristönsä puhtaanapidosta.
139
Alakastisia lapsia.
Se edellytti yhteistyötä muiden avustusjärjestöjen, eri yhteisöjen ja hallituksen
virastojen kanssa. Ainakin paperilla viranomaiset pitivät hygieniaa tärkeänä. Nepalin hallituksen virallinen englanninkielinen lehti Rising Nepal muistutti etusivullaan: ”Pidä kaupunki siistinä” ja ”Juo vain pullotettua vettä”.
Vierailin myös kouluissa pitämässä terveyskasvatustunteja. Se oli jatkoa jo
Bungmatissa aloittamalleni valistustyölle nuorten parissa. Opettajat antoivat auliisti aikaa tuntien pitämiseen. Kerroin oppilaille, että minulla on kaksi vihollista: kärpäset ja likainen vesi. Pyysin heitä auttamaan. Oppilaat lähtivät innolla
mukaan.
Kuitenkin työn laajuus ja laatu sai minut monesti kokemaan yksinäisyyttä.
Usein toivottomalta näyttävä työ oli sekä fyysisesti että henkisesti raskasta. Painiskelin työssäni suuren köyhyyden keskellä. Vuorilta tulvi väkeä kaupunkiin
leveämmän leivän toivossa. Hökkelikyliä nousi hyvää vauhtia Kathmandun laakson poikki virtaavan Bagmatijoen rantamille. Monet majoittuivat newaritalojen
lokeroihin. Sydän oli särkyä ihmisten hädästä.
Minua ahdisti myös se, etten edellisellä kotimaanlomallani enää saanut samanlaista vastakaikua kuin aikaisemmin. Kun olin yrittänyt kertoa jonkun ihmisen hädästä, se ei mennyt perille, ei kirkoissa eikä muuallakaan. Lopulta ymmärsin, että Suomessa televisioruutu syyti kaiken päivää niin mielettömän tulvan
ihmisten hätää kaikkialta maailmasta, että katsojat olivat turtuneet. Pohdin, miksi
minä en voinut turtua ja miksi koin jatkuvasti kipua ihmisten ahdingon keskellä.
On suuri ero istua lämpimässä, siistissä ja kauniissa kodissa mukavassa tuo140
lissa ja siitä käsin katsella maailman hätää. Mutta kun menee kotiin, jossa nuori nälkää nähnyt äiti ei aliravitsemuksen tähden jaksa nostaa lattialta ryömivää
pienokaistaan syliinsä, voiko silloin jäädä koskettamattomaksi? Törmäsin usein
tämänkaltaisiin tilanteisiin liikkuessani Patanin sokkeloisilla kujilla. Oli pakko
jakaa siitä, mitä itsellä on. Kun seuraavan kerran menin heitä katsomaan, sain äidiltä valloittavan hymyn. Se oli kuin valonlähde kuilusta, josta oltiin nousemassa
toivon alueelle. Hymyllä on merkillinen voima.
o
Työalueellamme sijaitsi kaksi lakaisijakastisten kulmakuntaa: toinen kaupungin
itälaidassa, viidentoista minuutin kävelymatkan päässä Patanin sairaalasta ja toinen kaupungin pohjoisosassa. Kastittomat asuivat yleensä reuna-alueilla, erillään
muusta väestöstä. Järjestimme heille oman vastaanoton, sillä kastittomien ei sallittu tulla muille klinikoille, ennen kuin kaikki muut asiakkaat olivat käyneet.
Nepalissa kastittomista4 puhutaan alakastisina (low caste). Myös heidän välillään vallitsee tiukka hierarkia. Lakaisijakasti on alin Nepalin kahdestakymmenestäkahdesta alakastista. Kastijärjestelmä perustuu hindulaisuuteen, mutta
Nepalissa se on ulotettu koskemaan myös buddhalaisia newareita. Kastijärjestelmä määrittelee yhteiskunnallisen työnjaon. Toisessa ääripäässä ovat brahmaanit,
jotka tavoiltaan ja ruokavalioltaan pidättäytyvät niin pitkälle kuin mahdollista
kaikista saastuttavista asioista, ja toisessa ääripäässä ovat kastittomat, joille kuuluvat erilaiset palvelutehtävät.
Kastijärjestelmään liittyvät abstraktit käsitteet rituaalinen puhtaus ja saastuminen. Puhtauskäsitykset eivät viittaa hygieniaan, vaan etäisyyteen biologisista
prosesseista, kuten syntymästä, kuolemasta ja jätteistä. Esimerkiksi siivous, polttohautauksesta huolehtiminen ja pyykinpesu ovat epäpuhtaita töitä. Epäpuhtaus
voi saastuttaa. Käytännön tiukka koodisto varmistaa, etteivät korkeampikastiset
joudu alempikastisten saastuttamiksi. Jokapäiväisessä elämässä se toteutuu siten,
etteivät kastittomat saa valmistaa ylempikastisille ruokaa, leikata heidän hiuksiaan, astua heidän kotiinsa, juoda vettä samasta kaivosta tai käyttää samoja polkuja. Myöskään kastittoman varjo ei saa osua heihin.
Lakaisijakastisten tehtävänä oli toimia kaupungin puhtaanapitolaitoksena.
Jokaiselle lakaisijalle oli määrätty tietty alue. Kadulle lähdettiin aamuvarhain, jo
neljän jälkeen. Kadun piti olla siisti siinä vaiheessa kun asukkaat heräävät. Naiset
lakaisevat miesten kanssa niin kauan, kunnes perheeseen syntyy lapsi. Pienten
lasten äidit saivat vapautuksen, mutta jos mies vaikka sairastui, äidin oli pakko
mennä töihin miehensä puolesta. Toisaalta, jos molemmat pystyivät lakaisemaan,
4 Vuoden 1991 jälkeen heistä on alettu käyttää myös nimeä dalit.
141
se tiesi enemmän tuloja. Kun joku lapsista oli tarpeeksi suuri, hän joutui hoitamaan pienempiään, kun äiti lähti lakaisemaan. Siihen aikaan lakaisijakastiin
kuuluvat eivät saaneet käyttää kenkiä eivätkä päähinettä.
Aloitin työni lähempänä sijaitsevasta lakaisijakastin kulmakunnasta. Se käsitti
kaksikymmentäkaksi taloa ja yhdellä ainoalla kujalla asui kuusikymmentäviisi
lasta. Syyskuu oli mielettömän kuuma, päivisin 30–32 astetta. Tunsin sen luissani ja ytimissäni kapeilla kujilla liikkuessani. Olin tiennyt tapaavani likaa, mutta
kokemus meni jotenkin ylitseni. Sain likasokin. Kun en päässyt irti näkemästäni,
pyörryin kotimatkalla liejuiselle raitille. Kotiin päästyäni huomasin, että minulla
oli korkea kuume. Liekö tullut likakauhusta!
Toivuttuani menin takaisin ja kolusin kaikki nurkat. Ihmettelemistä riitti ihmisten puutteista. Seuraavaksi aloin laatia suunnitelmaa hankkeen tavoitteiden
mukaisesti. Tehtävä tuntui ylivoimaiselta, mutta ajattelin tehdä sen, minkä jaksan
ja voin. Kohtaamani ihmiset olivat erittäin ystävällisiä. Monet tunsivat minut
ennestään. Tiesin, että tämä on nyt minun paikkani.
Menin kastittomien kujalle seuraavan kerran tiimini kanssa. Kaikki lapset
juoksivat minua vastaan. Koska meillä ei ollut käytössä lääkkeitä, ostin omilla rahoillani lapsille matolääkkeet. Se oli heidän elämänsä ensimmäinen kuuri.
Ketään ei ollut myöskään rokotettu, joten rokotimme heidät saman tien. Aloitimme myös terveyskasvatuksen näyttämällä äideille hygieniaan liittyviä kuvia ja
piirroksia.
Muutaman viikon kuluttua minulle oli järjestetty yllätys. Kun olin aikaisemmin kertonut alueen kastittomille, miten epäterveellinen heidän asuinympäristönsä on, koko kuja oli siivottu, naiset ja miehet yhteistoimin. Joka talosta oli
tullut joku siivoustalkoisiin. Nuoret miehet saivat kunnanisännän suostumaan,
että kylälle saatiin traktori ja perävaunu, joka vei mukanaan vuosikymmenien
moskan. Jostakin oli keksitty hiekkaa peitteeksi; oli siistinnäköistä ja hajutonta.
Minusta tuntui, kuin olisin saanut joululahjan keskellä syyskuun hellettä. Muualla en saanut samanlaista vastakaikua. Naapureiden kesken ei ollut sopua; siivoustalkoot eivät onnistuneet.
Kävin kujalla säännöllisesti joka viikko. Kerran meillä oli ravinto-opetusta – se
kuului myös hankkeemme tavoitteisiin. Muuan äiti oli lainannut tiimillemme
priimuksen, kattilan, kauhan ja vesiämpärin. Keitimme superpuuroa. Se on aliravitsemuksesta kärsiville lapsille kehitelty nepalilainen ravintotuote, joka koostuu
maissista, vehnästä ja soijapavusta. Siitä saadaan paahtamalla ja jauhamalla ravitseva puuro. Minulla oli vielä varastossa Suomesta tuomiani käytettyjä viilikuppeja, joten jokainen sai maistiaisen.
142
Katukoulu
H
ankkeemme tavoitteisiin kuului myös hyvien suhteiden luominen työalueellamme asuvien lakaisijakastisten kanssa. Yhdellä kulmakunnalla aloin pitää
lapsille viikoittain katukoulua. Sain työtoverikseni Dili-nimisen työntekijän, joka
itse oli kastiton ja puhui newarin kieltä. Muut työtoverini eivät suostuneet lähtemään kanssani. Opin, että täytyy olla sama tausta, jotta voi ymmärtää.
Sitä ennen lapset olivat kertoneet, etteivät he pääse kouluun, niin kuin myöhemmin retkilläni itsekin totesin. Aivan alueen lähellä, kulman takana, sijaitsi
valtion koulu.
Sanoin lapsille:
– Koulun alkamisen ehtona on, että te lakaisette ensin kadun.
Silloin koko lapsilauma tarttui luutiin ja alkoi innokkaasti lakaista puhtaaksi
talojen välissä olevaa pientä katuaukeamaa, jossa oli tilaa. Annoin sille nimeksi
Ihana aukio. Lupasin pitää koulua kerran viikossa, tiistaisin.
Kadun lakaisemisen lisäksi jokaisen kouluun tulevan piti pestä kätensä ja kasvonsa. Lapset olivat oikein siistejä. Tullessani paikalle monelta vielä vesi valui
kasvoilta. Poikia ja tyttöjä oli lauma. Ensimmäisellä tunnilla lapset oppivat sanomaan englanniksi: ”I am happy.”
Sitten opetin heille aakkosia: aa, aa, ka, ka… He toistivat niitä aikansa, kunnes lupasin, että kun he ovat harjoitelleet pari kertaa, tuon jokaiselle paperia ja
kynän. Seuraavalla kerralla jokainen sai kynän, ja opetin heitä tekemään kirjaimia. Tunnin loputtua jouduin keräämään kynät takaisin, sillä muuten ne olisivat
hukkuneet liejuun.
Kun seuraavana tiistaina menin taas tapaamaan lapsia, paikalla oli vain poikia.
Kysyin ihmeissäni talojen edustalla istuvilta isiltä:
– Missäs tytöt ovat?
– Se on ihan turhanpäiväistä tytöille oppia lukemaan. Jos teillä ei ole heille
muuta annettavaa kuin lukutaito, meidän tytöillä ei ole aikaa tulla.
Silloin kimpaannuin:
– Jos tytöt eivät pääse koulutunnille, sitten lopetan koko koulun. Pojat tässä
maassa aina selviävät ja oppivat lukemaan. Näitä tyttöjä minä olisin halunnut
nostaa.
Koulunpito loppui siihen.
o
Lakaisijakastiin kuuluvien vanhempien mielestä heidän lapsillaan ei ollut odotet143
tavissa sellaista tulevaisuutta, että koulusta olisi ollut heille hyötyä. En kuitenkaan
luovuttanut, sillä kaikkien lasten koulunkäynti on tie parempaan huomiseen.
Kokosin alueen tyttöjä ja kyselin heidän äideiltään, voisimmeko perustaa käsityöluokan. Pääsisivätkö tytöt sinne? Nyt he saivat luvan. Ensin opetin heidät
virkkaamaan. Seuraavaksi ostin heille puikot, ja he alkoivat neuloa edestakaisneuleella pitkää värikästä kaulaliinaa. Siitä tuli todellinen menestys; niillä kujilla
se oli iso juttu. Sitten oli villatakin vuoro. Tytöt oppivat myös paikkaamaan hameensa. Sen vanhemmat hyväksyivät: tytöillä oli nyt jotain näyttöä kotiin vietäväksi. Samanaikaisesti jatkoin myös koulunpitoa. Oppilaita oli aluksi yhdeksän,
mutta sitten kookkain tytöistä jäi yllättäen pois. Ehkä hän joutui lakaisemaan
eikä ehtinyt enää kouluun.
Lokakuussa saimme työalueelleni vieraiksi kaksi Suomen Yleisradion toimittajaa, jotka tekivät juttusarjaa Nepalista. He viipyivät maassa kolme viikkoa ja
vierailivat myös koulussamme. He jättivät minulle kyniä jaettaviksi oppilailleni.
Tytöt olivat edistyneet jo niin paljon, että osasivat kirjoittaa nimensä nepaliksi.
Rukoukseni oli, että nuo rakkaiksi käyneet nimet löytyisivät kerran myös taivaan
Isän kirjasta. Olin iloinen, että suurin osa oppilaista saapui tunnille kasvot ja kädet pestyinä. Se ei ollut niin yksinkertaista. Edelleen jouduin lähettämään jonkun
oppilaista kaivolle, ennen kuin voin antaa hänelle kynän ja vihon käteen.
Tytöistä kolme oli hyvin innokasta ja lahjakkaan tuntuista. Toivoin saavani
heidät seuraavan vuoden helmikuussa valtion kouluun. Kastittomuutensa vuoksi
heillä voi olla vaikeuksia.
Vuoden vaihtumisen jälkeen koulunpito jatkui entisellään. Mutta sitten tapahtui jotakin yllättävää. Kun tytöt olivat lakaisseet aukion koulunpitoa varten,
pudistetulle alueelle pyrähti lähes 30 nuorta miestä – pelaamaan korttia. Silloin
kun kuja oli ollut täynnä moskaa ja kakkaa, ihmiset eivät siellä liikkuneet. Nyt
meille ei enää löytynyt paikkaa, jossa olisimme voineet opiskella. Minulle se oli
miltei ylivoimainen koetus.
Puhuin pojille nätisti: pyysin heitä siirtymään syrjemmäksi tai tulemaan
hiukan myöhemmin. Mikään ei auttanut. Niin päätimme jättää kujan lakaisun.
Mutta ei siellä sen jälkeen näkynyt enää kortinpelaajiakaan.
Kokoonnuimme lähellä sijaitsevan toimistomme tiloissa, jossa on suuri, avara luokkahuone. Sadekauden aikana olisimme sinne joka tapauksessa siirtyneet,
mutta tytöt olivat olleet niin innostuneita siivoamaan kotikujansa. Minulle se oli
ollut suuri rohkaisu.
Koulunpito jatkui työkauteni loppuun saakka. Vähää ennen Suomeen paluutani Unicef perusti tyttöjen kadusta kivenheiton päähän pienen työpajan. Ympäristön lapsille haluttiin antaa mahdollisuus jonkin ammatin oppimiseen. Oli
ihanaa, kun saatoin suositella tyttöjäni, jotka osasivat neuloa, käsitellä neulaa ja
lankaa, ommella. Heidät otettiin avosylin vastaan. Monet saivat uuden elämän
144
eikä heidän tarvinnut mennä äitiensä tavoin varhain aamulla kadulle lakaisemaan.
Tähti, johdata
V
anha tuttu joulukertomus itämaan tietäjistä alkoi merkillisellä tavalla elää
kotikäynneilläni Patanin kansoitetussa kaupunginosassa. Rukoilin usein lapsenmielisesti taivaan Isän johdatusta löytääkseni oikeat lähimmäiseni. Taas kerran koin ihanasti, ikään kuin tähti olisi pysähtynyt erään talon kohdalle.
Menin taloon, kipusin hyvin pimeitä portaita ylös ja huhuilin, oliko talossa
ketään. Kuulin, että yläpuoleltani vastattiin ja rohkaistuin jatkamaan. Lopulta
löysin asunnosta äidin kotitöitä tekemässä. Huoneen perällä, lattialla, istui talon poika Shyam, jonka iäksi arvioin kuusitoista vuotta. Hän oli istunut samassa
nurkassa jo kolme vuotta. Aiemmin perhe oli asunut muualla. Oli siinä ihmettelemistä, miten merkillisesti tähti johdatti.
Shyam oli menettänyt liikuntakykynsä kahdeksan vuotta aikaisemmin. Sairaus oli alkanut vähitellen: poika oli ennättänyt käydä kaksi vuotta koulua ja
osasi lukea. Mutta sitten tuli päivä, jolloin jalat eivät enää kannattaneet. Apua oli
etsitty monelta taholta. Akupunktiotakin oli kokeiltu. Minulle oli suuri ilo nähdä
poika niin siistinä ja hyvin hoidettuna.
Shyamin äiti kertoi, että hänen 24-vuotias tyttärensä oli tullut uskoon ja tuonut kotiin puhtautta ja pikkuveljelleen hyvän hoidon perusteet. Isosisko oli kuitenkin vuotta aikaisemmin yllättäen kuollut sydänleikkaukseen. Nyt äiti, aivan
ihana äiti, oli jatkanut Shyamin hoitamista. Harvoin olin nähnyt Nepalissa niin
siistiä invalidia.
Mitä sitten tapahtui, kun ”tähti” alkoi johdattaa? Seuraavalle käynnilleni sain
mukaani Patanin sairaalan sosiaalityöntekijän, nuoren kristityn nepalin. Hän
oli juuri saanut sairaalaan kaksi uutta pyörätuolia. Toisen hän katsoi sopivaksi
Shyamille. Pian sen jälkeen sain pankista kirjeen, jossa kerrottiin, että tililleni oli
pantu 2 000 rupiaa pojan pyörätuolia varten. Osa summasta tuli amerikkalaiselta lähetystyöntekijältä, jonka palveluksessa Shyamin sisko oli aikaisemmin ollut.
Myös pojan isä halusi maksaa osansa.
Oli ikimuistettava päivä, kun Shyam oli ensimmäisen kerran liikkeellä. Hän
pääsi pimeästä talosta ulos, näki sinisen taivaan ja auringon. Iloa ei kuitenkaan
kestänyt kauan, sillä sen jälkeen en enää nähnyt poikaa liikkeellä. Menin ihmeissäni käymään.
Minulle kerrottiin, ettei Shyamia voitukaan viedä päivittäin ulos. Syynä oli
se, että koko talossa ei ollut ulko-ovea! Kadulta kaikki oli avointa kolmanteen
kerrokseen, jossa perhe asui. Kuka tahansa olisi voinut mennä sisään! Asiaa ei
ollut aikaisemmin murehdittu, koska poika oli aina kotona. Miten yllättäviin asi145
Shyam ensi kertaa ulkona.
146
oihin päivittäin törmäsin. Myöhemmin taloon hankittiin ulko-ovi, ja poika pääsi
säännöllisesti ulos. On jännittävää olla Jumalan johdatuksessa arjen pienissä askareissa. Silloin on aina joulu.
Kyläkätilöitä ja perinteisiä synnytyskäytäntöjä
T
oukokuussa 1989 kutsuimme Patanissa hankkeemme alueella asuvat kyläkätilöt koulutukseen. Löysimme heitä kaikkiaan kaksikymmentäkuusi, joista
seitsemäntoista tuli kurssillemme. Vanhin oli 75-vuotias, joka oli auttanut synnytyksissä jo 55 vuotta, ja nuorin oli hänen poikansa tyttärentytär. Kätilön ammatti
periytyy perheessä.
Yksikään osallistujista ei ollut koskaan käynyt mitään koulua tai kurssia, kaikki olivat lukutaidottomia. Siitä huolimatta he jaksoivat istua opiskelemassa innokkaasti kokonaisen viikon. Oppitunteja pidettiin kello 10–15.
Opetus oli monipuolista. Aloitimme käsienpesusta. Kun kyselimme, pesevätkö opiskelijamme kätensä ennen kuin he auttavat lapsen maailmaan, yhteinen
vastaus oli:
– Eihän nyt toki! Vasta sitten, kun kaikki on ohi, pesemme kyllä kätemme
huolellisesti.
Havainnollistimme opetustamme pienillä draamaesityksillä. Välillä minä voimistelutin heitä, ja kaikki olivat siinäkin innokkaasti mukana.
Oppituntien lomassa opetimme heitä myös kirjoittamaan. Minusta oli aivan
ihmeellistä, että viikon jälkeen kaikki oppivat kirjoittamaan nimensä. Mutta kyllä he ahersivatkin kynän kanssa: aivan käsivarsia särki. Olisittepa nähneet, miten
innokkaasti he lähtiessään ottivat kynän ja vihkon mukaansa ja lupasivat tehdä
kotitehtävänsä lastenlastensa opastamina. Viikon aikana vihko täyttyi aakkosista – ja vielä nepalin kielellä, vaikka kätilöt eivät edes puhuneet nepalia, sillä he
olivat newareita.
Kyläkätilöille maksettiin kurssin ajalta pientä päivärahaa, mikä piti kuitata
saaduksi omalla nimikirjoituksella.
Varmaan jokaiselle jäi viikosta jotakin hyödyllistä ja opittu pantiin käytäntöön, kun uusi ihmislapsi syntyy maailmaan. Ainakin minulle viikko oli antoisa.
Sain kuulla paljon newareiden omista tavoista toimia kriittisissä tilanteissa, jolloin koulutetullakin ihmisellä menee sormi suuhun. Myöhemmin kyläkätilökoulutusta jatkettiin vuosittain.
Unicefin tilaston mukaan vuonna 1989 Nepalissa jokainen äiti synnytti keskimäärin kuusi lasta. Nepalissa äitien synnytyskuolleisuus on Aasiankin mittapuun
mukaan korkea.
Eläkkeellä ollessani luin Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen 50-vuotisjuhlajul-
147
kaisusta, että alueilla, joissa Ympäristön kehittämis- ja terveydenhoitohankkeen
puitteissa oli koulutettu perinteisiä kyläkätilöitä, äiti- ja lapsikuolleisuusluvut
ovat jääneet kansallisten keskiarvojen alapuolelle. Myös äitien ja heidän vauvojensa elämänlaatu on parantunut synnytyksen jälkeisen hoidon ansiosta.
o
Lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin työskennellessäni Bungmatissa tutustuin newarien ja brahmaanien synnytyskäytäntöihin. Siihen aikaan newariperheessä synnyttävä äiti kannettiin kolmikerroksisen talon keskikerroksesta
alakertaan, missä perheen mahdolliset kotieläimet – lampaat, vuohet, kanat ja
puhveli – oleskelivat. Äiti hoidettiin ja ruokittiin karjasuojaan. Lapsen synnyttyä
napanuora pidettiin istukassa neljä päivää, ja viidentenä päivänä tuli joku puhvelinomistaja, joka oli tottunut käsittelemään isoa veistä puhvelinlihaa leikatessaan,
ja katkaisi napanuoran poikki.
Kun kuulin paikallisesta käytännöstä, sanoin, etten tule mukaan synnytyksiin.
Toisaalta ei minun tarvinnutkaan, koska kylässä oli jo perinteinen kätilövaimo,
joka oli hoitanut synnytykset vuosikymmeniä. Kolmantena vuonna Bungmatissa
ollessani näin, miten hänet kannettiin tuolilla keskellä kylää sijaitsevasta talostaan, hän kun oli niin väsynyt. Apua tarvitseva perhe toi tuolin tullessaan. Mummo istuttiin siihen, ja sen jälkeen kaksi rotevaa miestä kantoi hänet synnyttävän
äidin luo. Mummolle maksettiin synnytyksessä avustamisesta: siten hän hankki
toimeentulonsa. Loppuaikoinani näin mummon apuna jonkun sukulaistytön, joka oppi hänen taitonsa ja jatkoi työtä.
Halusin tutustua tähän kyläkätilöön, sillä minua kiinnosti hänen taitonsa.
Kerran menin hänen ovelleen. Siinä hän seisoi edessäni, olemukseltaan hyvin
eloisa, pieni ja pyöreä. Myöhemmin hän tuli klinikan portaille istumaan, ja auringonpaisteessa juttelimme pitkän tovin. Kotiini hän ei halunnut tulla eikä liioin
kutsunut minua taloonsa.
Kyselin häneltä kaikenlaista.
– Pesettekö kätenne synnytyksen aikana?
– Miksi pesisin käteni näin likaiseen työhön alkaessani? hän ihmetteli.
Hygieniasta hän ei ollut koskaan kuullut. Sen sijaan hän kertoi voitelevansa
kätensä talousrasvalla ja käyttävänsä synnytyksessä apuna mantraa.
– Miten toimitte, jos synnytyksessä tulee ankara verenvuoto? Miten pelastatte
äidin?
– Kun sain tämän tehtävän – sain darshan, ilmestyksen. Menin oppiin parantajan luo ja siellä opin veren hyydyttämisen. Minun käsiini ei kukaan ole kuollut.
Kyselin vastasyntyneestä. Minua aika lailla järkyttivät napanuoran katkaisemiseen liittyvät tavat. Ilmeisesti lapsia ei kuitenkaan ollut kuollut jäykkäkouristukseen – tai sitten hän jätti kertomatta.
148
Kätilökurssin opiskelijoita.
Alh. vas. kurssin vanhin
osanottaja.
149
Kyläkätilöille maksettiin kurssin ajalta pientä päivärahaa. Se piti kuitata saaduksi
omalla nimikirjoituksella.
Kun palasin lopullisesti Suomeen 1990, kuulin yllätyksekseni Oulun yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan napanuoraa ei saisi heti leikata, vaan
sen tuli antaa olla paikallaan hetken aikaa. Kuka tietää, mitä nämä luonnonihmiset ovat oppineet. Joka tapauksessa newariäidillä napanuora pidettiin neljä päivää
paikallaan. Voi vain arvata, millainen haju helleaikana talon alakerran ”synnytyshuoneessa” oli.
Myös brahmaaniäidit kertoivat minulle omasta käytännöstään. Heitä jäi
yleensä klinikka-ajan jälkeen juttelemaan kanssani kaikessa rauhassa. Kun synnytys alkaa, kaikki perheenjäsenet lähtevät pois, ja äiti jää aivan yksin. Synnytystä
varten hän on varannut tyynynsä alle terävän litteänmallisen kiven ja öljylampussa käytettävää pumpulilankaa. Kun vauva syntyy, hän hankaa kivellä napanuoran
poikki ja sitoo sen itse pumpulilangalla.
Kuultuani tästä käytännöstä terveydenhoitaja Terttu Isokangas, joka oli ollut
ensimmäisenä vuonna kanssani Bungmatin klinikalla, kokosi Seinäjoen ystävien
kanssa pieniä pakkauksia, joiden sisällä muovipussissa oli partakoneenterä ja ste150
riloitua puuvillalankaa. Kun työni luonne myöhemmin muuttui ja jouduin kiertämään eri kylissä, sain jakaa pakkauksia odottaville brahmaaniäideille. Ainakin
minulla oli turvallisempi mieli, kun heidän ei tarvinnut enää turvautua likaiseen
kiveen.
Synnytyksen jälkeen äiti joutui olemaan yksin koko päivän. Hän korjasi itse
kaikki jälkeiset ja sitten peseytyi. Synnytys oli saastuttanut äidin, joten brahmaanikodissa äidiltä kiellettiin kuukaudeksi riisinkeitto. Sen hoiti vanhempi tytär, tai
jos häntä ei ollut, miehet tavallisesti hoitivat.
Karjasuojassa synnyttävillä newarinaisilla oli sikäli ihanaa, että perhe syötti äidin kolme kertaa päivässä. Hän sai hyvää, proteiinipitoista ruokaa – useimmiten
lihaa, kanaa kaiketi.
Lisäksi newariäiti hierottiin kolme kertaa päivässä tummalla kotona puristetulla sinappiöljyllä. Samalla myös vauva sai hieronnan. Tosin jo minun aikanani
hieronta jäi kahteen kertaan, aamuun ja iltapäivään. Eräs valtion sairaalan lääkäri
kertoi minulle, että öljy on äidin pelastus, sillä se on hyvin vitamiinipitoista.
Näin sinappiöljyhierontaa myös kastittomien alueella Patanissa. Asunnot sijaitsevat kerrostalojen sisäpihoilla, jonne aurinko ei paista. Hoidossa aurinko on
yksi osatekijä, koska se tehostaa öljyn imeytymistä. Öljy aivan kiilsi äidin iholla,
kun häntä hierottiin keskellä katua. Nepalissa ei tunneta sellaista käsitettä kuin
yksityisyys! Mielestäni hieronta on ihana perinne: synnyttänyt äiti sai kuukauden
151
levätä ja jaksoi taas.
Newariäiti, joka synnytti joka vuosi, sai kuitenkin äitiysloman aikana hyvän
hoidon ja hieronnan. Enemmän murehdin brahmaaniäitejä, jotka joutuivat heti
synnytyksen jälkeen palaamaan talon raskaimpiin töihin.
Nermit-rehtori Perhosten valtakunnasta
V
aikka en enää työskennellytkään Mahendra Bhawanissa, olin usein yhteydessä entisten työtovereideni ja opiskelijoiden kanssa. Joskus minua kutsuttiin
pitämään tytöille raamattupiiriä. Tosin pian lähtöni jälkeen koulun henkilöstöpolitiikka muuttui. Koulun kristillistä leimaa haluttiin vaimentaa. Lähetyksen
palkkaamat työntekijät joutuivat lähtemään, muiden mukana myös pitkäaikainen
työtoverini Enni Hokkanen, joka oli jatkanut työtäni kouluhoitajana.
Samaan aikaan koulun rehtori taisteli elämästään.
Paria vuotta aikaisemmin Nermit-rehtori oli sairastunut vatsasyöpään. Olin
silloin vielä koulussa töissä. Aluksi näytti siltä, että hän selviää; hän kävi hoidossa muun muassa Intiassa. Myöhemmin matkustin hänen kanssaan Bangkokiin
hakemaan apua.
Joulusta lähtien Nermitin oikea jalka oli ollut veltto. Oli liikuttavaa katsoa,
kun hänen kolmevuotias pojanpoikansa tuli vanhempiensa kanssa Sikkimistä tapaamaan isoäitiään toukokuussa. Edellisen kerran hän oli nähnyt lapsenlapsensa
vain muutaman kuukauden ikäisenä. Nermitin sydämen suuri toive ja esirukous
täyttyi, kun hän sai vielä kerran laskea hauraan kätensä vilkkaan pojan ylle ja
siunata hänet. Sen jälkeen potilaan voimat alkoivat hiipua. Kesän tultua syöpä oli
levinnyt selkärankaan. Hän kärsi kovista kivuista.
Elokuussa 1989 Nermit oli uupumassa sairauteensa, mutta käynti hänen luonaan oli aina elämys. Usein elämässä käy niin, että mennessämme lohduttamaan
toista tulemmekin itse lohdutetuksi. Nermit jaksoi päivittäin kiittää Jumalaa.
Hänen taipaleensa ei varmaan ollut enää pitkä: päämäärä oli tiedossa, ja katse
kääntynyt jo Jumalan kaupunkiin.
Meillä oli keskenämme unspoken sopimus, kuten englanniksi sanotaan, tieto
siitä, että hänen pääsinpäivänsä olisi perjantai. Kolme viikkoa aikaisemmin hän
oli sanonut minulle, että hänen lähtöhetkensä alkaa olla lähellä. Jo silloin siunasin hänet viimeiselle rannalle.
Lähtökivut jatkuivat vielä, kunnes perjantaina, 23. elokuuta, näin, että tilanne
todella dramaattisesti huononi. Kipupistokset eivät enää läpäisseet lihaksia, vaan
neste valui pitkin ihoa. Nermitin kurkkuun oli ilmestynyt iso rauhanen, joten
nieleminen ei enää onnistunut.
Kävin sen päivän aikana monta kertaa häntä katsomassa. Iltaseitsemältä kuiskasin hänen korvaansa:
152
– Nermit, nyt on perjantai.
Hän hymyili ja suloinen lepo laskeutui hänen kasvoilleen. Samaan aikaan
myös pastori Robert tuli sairasta katsomaan, mutta joutui pian palaamaan kirkolle. Minä puolestani päätin jäädä sairaalaan puoleen yöhön saakka. Potilashuoneessa oli myös nuoria saattajia. Nermitin viimeiset hetket olivat vaikeat; koko
hänen ruumiinsa tärisi. Häntä katsellessani mieleeni tuli kuva kotelostaan ulos
pyristelevästä perhosesta. Kerroin nuorille perhosen tarinaa. Jotkut olivat prosessin itsekin nähneet. Luimme Raamattua, rukoilimme ja lauloimme.
Kello kymmeneltä huoneeseen tuli veli, joka oli laulaja ja säveltäjä. Tuntui
hyvältä, kun hän alkoi laulaa toisten hyräillessä taustalla hänen mukanaan. Sitten hän avasi Raamatusta psalmin 23 ja alkoi lukea sitä rauhoittavalla, vakaalla
äänellä hitaasti, toistaen jokaisen jakeen kolme kertaa. Vaikka Nermit ei voinut
enää puhua, hän näytti seuraavan psalmia keskittyneesti ajatuksissaan. Mies luki
Raamatusta vielä muutakin rohkaisevaa, sulki kirjan ja poistui hiljaa huoneesta.
Neljännestunti myöhemmin, kello 23.15, Nermit siirtyi taivaan saleihin ihana
hymy huulillaan. Jo aikaisemmin, lukuhetken aikana, hänen olemuksessaan ilmennyt tärinä oli vaimennut. Nyt hän kirjaimellisesti liukui Jumalan veneessä Tuonelan
virran yli. Se oli ihana lähtö. Koko huoneen täytti taivaallinen kirkkaus ja rauha.
Iloitsin siitä, että niin suuri parvi nuoria oli juhlahetken jakamassa. Uskon sen
rohkaisseen heitä kaikkia. Ei kuolema sittenkään ole pelottava, kun sen saa kokea hyvän Paimenen seurassa. Kun suljimme Nermitin silmät, en voinut muuta
kuin yhtyä kiitosrukoukseen. Se oli siis perjantai – Jumalan perjantai uupuneelle
lampaalleen.
o
Seuraavana päivänä ruumishuoneessa pesimme Nermitin ja puimme hänet vaaleansiniseen sariin. Sairaalassa hänelle oli aamulla valmistettu lauta-arkku, jonka vuorasimme ulkoapäin mustalla ja sisältä valkealla silkillä. Katselin Nermitin kukkien kehystämiä kauniita kasvoja, joiden päälle oli levitetty kevyt valkea
harso. Kipua ei enää ollut, tuska oli poissa; hän sai nyt katsella Vapahtajaansa
kasvoista kasvoihin.
Puolelta päivin ihmisiä alkoi tulla vainajaa katsomaan, ja kello neljä avoin
arkku nostettiin sairaalan pihalle. Pastori Robert kiiruhti toimittamaan Nermitin
siunauksen. Sairaalan takapihalla pidettyihin hautajaisiin osallistui noin tuhat
henkeä. Joukossa olivat nykyiset opiskelijat ja myös entisiä oli ehtinyt mukaan.
Pienet koululaiset istuivat aivan edessä. Lisäksi tuli vielä muita saattajia. Miten
tieto oli voinut levitä niin nopeasti? Nyt pastori Robertilla oli erinomainen tilaisuus puhua kristityn ihmisen lähdöstä.
Kukkia tuli valtavasti. Asuntolan tytöt poimivat niitä vielä jäähyväisiksi au153
Nermitin avoimen arkun ääressä hänen poikansa ja miniänsä.
toon, jossa Nermitiä lähdettiin saattamaan hautausmaalle. Ennen sitä auto teki
kunniakierroksen koulun pihalla. Vaikka Nepalissa oltiin taas ilman bensiiniä,
polttoainetta riitti.
Auringon laskiessa Nermitin arkku laskettiin seurakunnan hautausmaahan.
Myös lukuisia kyläläisiä tuli haudalle, vaikka heitä oli etukäteen kovasti uhkailtu
tilaisuuteen osallistumisesta. Hiljaisina he kuuntelivat pastori Robertin puhetta ja kuulivat evankeliumin. Kiireinen lauantaipäivä päättyi outoon tyhjyyteen.
Nermitin pojan perheelle alkoi kokonaan uusi elämänvaihe. Myös koulu tarvitsi
uuden rehtorin.
o
Kun Jumala aikanaan puhui minulle lähetyskutsusta, sain sydämelleni pienen
Sikkimin. En kuitenkaan koskaan päässyt sinne, sillä kirkkoni ei saanut työlleen
jatkolupaa pastori Arthur Pylkkäsen (1907–1950) kuoleman jälkeen. Hän kuoli
154
tapaturmaisesti maanvyöryssä seurakuntalaistensa kanssa. Hän oli juuri palannut
kotimaanlomaltaan.
Luvan epäämisen syynä oli alueen strateginen sijainti Kiinan ja Intian välimaastossa. Myöhemmin pääministeri Indira Gandhin aikana vuonna 1974 Sikkim liitettiin Intiaan sen 22. osavaltioksi.
Sain kuitenkin Nepalissa monia sikkimiläisiä ystäviä. Nermit-rehtori oli yksi
heistä. Saman kuukauden aikana kuoli toinenkin sikkimiläinen, jota pari vuotta
aikaisemmin olin saanut Patanin sairaalassa ohjata taivastielle. Näiden kahden
ihmisen lähtö oli minulle aivan kuin sinetti työssäni. Ei Jumala kutsumistaan
kadu, vaikka se ei aina toteudu juuri siten, kuin ihminen itse on ajatellut.
Tuskin koskaan olen kuoleman yhteydessä niin väkevästi kokenut, miten ihmisen ruumis on kuin perhosen kotelo, josta hän jonakin päivänä irtautuu suureen sineen ja vapauteen. Johtuiko se siitä, että nämä molemmat ystäväni tulivat
Sikkimistä, Perhosten valtakunnasta?
155
Toinen kastittomien alue
T
oinen, suurempi lakaisijakastisten asuma-alue sijaitsi Patanin pohjoisosassa.
Se oli kaupungin likaisin. Välttelin kauan sinne menoa, koska pelkäsin, etten
kestäisi. Sitten rohkaistuin – ja kokemus oli uskomaton. Oli vaikea käsittää, miten ihminen, jonka Jumala on luonut omaksi kuvakseen, saattoi elää sellaisessa
siivossa. Se oli voimille käyvää työtä: usein kujalla vietetyn iltapäivän jälkeen olin
todella henkisesti väsähtänyt. Mutta sen hajuista ja toivottomuudesta huolimatta
kävin siellä säännöllisesti. Asukkaat olivat jo siistineet aluettaan omatoimisesti.
Hoidin erästä tuberkuloosia sairastavaa perhettä. Ajattelin, että jos se saa avun,
se voi rohkaista muita ja antaa toivoa siitä, että lääkitys voi parantaa. Kun menin
tapaamaan perhettä uudelleen, en ollut nähnyt kujaa koskaan niin siivottomana.
Isäntä istui talonsa edessä tupakka suussa, vaikka hän oli luvannut lopettaa polttamisen. Se oli minulle kuin isku vasten kasvoja. Löysin myös käyttämättömiä
lääkkeitä. Käynti aivan runnoi minut.
Kun lähdin sieltä, koko ruumistani alkoi särkeä. Selvittyäni kotiin kävin vuoteeseen pitkälleni. Sanoin Shantille:
– En nyt jaksa syödä. Minulla on niin huono olo.
Rukoilimme yhdessä.
Kun Shanti oli lähtenyt, ilmestyi paholainen vierelleni ilkkumaan:
– Mitä luulet voivasi siellä tehdä? Se on minun aluettani. Et sinä siellä mitään
pysty tekemään, se on minun ja ne ihmiset ovat minun. Sinun evankeliumillasi ei
ole siellä mitään sijaa.
Nauru oli pilkallista ja vahingoniloista. Suuri pimeys peitti minut; koin olevani kauttaaltaan ruhjottu ja voimaton. Illan pimetessä menin tapaamaan uskovaa
ystävääni rukoillaksemme yhdessä. Hän lupasi järjestää seuraavaa käyntiäni varten mukaani uskovan miehen, niin ettei minun tarvinnut mennä yksin.
Seuraavina päivinä liikuin muilla kujilla. Minulla oli sellainen olo, kuin elinnesteeni olisi valunut kuiviin. Toisaalta sain myös suloisen varmuuden siitä, että
pelastuksen lähde on Jeesuksen verellä sinetöity ja saan käydä iloiten juomaan
pelastuksen lähteestä. Meitä kristittyjä kyllä ruhjottiin silloin Nepalissa joka taholta: näimme kaikkialla pelkkää murhetta ja surua. Vihollinen yritti viedä ilomme. Se tiesi, että ilo Herrassa on meidän väkevyytemme. Jos se ryöstetään meiltä,
olemme häviön puolella.
156
Yritin puhua Lähetyksessä tuberkuloosiasiakkaiden auttamisesta, jotta saisimme jotain parannusta tilanteeseen. Heidän tavoittamisensa ja lääkehoitoon
ohjaaminen oli yksi ohjelmamme tavoitteita. Vasta kahden vuoden jälkeen lääkärimme suostui tubiseulontaan. Keräsimme kaikilta yskiviltä yskösnäytteet löytääksemme hoidettavat ja saattaaksemme heidät lääkityksen piiriin. Kävin kolme
kertaa viikossa kodeissa noutamassa näytteet sairaalan laboratorioon vietäviksi.
Autoimme hoidettavat klinikalle. Jo lyhyen hoitokauden jälkeen joku oli kokenut
itsensä virkeämmäksi ja tuli avukseni yskösten keräämisessä.
Paljon oli kuitenkin niitä, jotka eivät suostuneet hoidettaviksi. Vanhempia
emme saaneet mukaan, mutta kaksi tyttöä halusi aloittaa hoidot. He luovuttivat
ysköksensä tiettyyn paikkaan, josta ne joka aamu kerättiin ja tutkittiin. Tytöt
kävivät kanssani sairaalassa hakemassa lääkkeet ja valvoin, että he ottivat niitä
säännöllisesti parin vuoden ajan. Tytöt paranivat. Murehdin sitä, kun ihmiset eivät ymmärtäneet, että he olisivat voineet lääkityksellä kohentaa elämänlaatuaan.
Jo sairaalaan meno osoittautui alakastisille ongelmalliseksi. Vain muutama
nuori perheenisä suostui mukaani. Suurin este oli kastittomuus: kastittomalla
ei ole oikeutta tulla sinne, missä muut olivat. Se oli mentaliteetti. Itse piti lähteä mukaan. Usein ohjasin heidät suoria teitä tuberkuloosilääkärin vastaanotolle.
Hän oli vanhempi työtoveri, joka suhtautui kastittomiin kauniisti – puhui heil-
157
le, niin kuin ihmisille puhutaan. Mutta
asiakkaitteni yhteinen kokemus oli se,
etteivät sairaalapalvelut kuuluneet heille;
heillä ei ollut niihin oikeutta. Mielestäni
pahin taakka oli saada ujutetuksi kastittoman ymmärrykseen ajatus siitä, että
hänkin voi käyttää samoja palveluja kuin
muut.
Bhutanista karkotettu
nepaliperhe
S
aimme kunnalta monenlaisia paikkoja
klinikkapäiviä varten. Eräänä päivänä
pidimme vastaanottoa pienessä kirjastossa, joka oli rakennettu kiinalaisin varoin
suuren hindutemppelin kainaloon. Kirjaston seinillä komeilivat kuninkaan ja puhemies Maon kuvat. Hyllyjä oli harvassa, ja
kaikki lainakirjat olivat maolaisia.
Vastaanotolle oli jonoa. Asiakkainamme olevat äidit olivat edelleen hyvin nuoria, vaikka Nepalissa tyttöjen avioitumis­
ikä oli noussut 17–18 vuoteen. Koulua käyvät tytöt avioituivat muutamaa vuotta
myöhemmin. Lapset oli sidottu perinteisellä tavalla huivilla äidin selkään. Vastasynnyttäneen äidin tunnisti pään peittävästä huivista. Siitä saattoi päätellä, että
vauva oli noin kuukauden ikäinen.
En itse osallistunut rokotuksiin, koska Nepalissa edelleen ajateltiin, että ulkomaalaisen antama pistos on tehokkaampi kuin nepalilaisen. Sen sijaan keskustelin äitien kanssa.
Kesken kaiken huomioni kiinnittyi kirjaston ulkopuolella kivipenkillä istuvaan neljään lapseen, jotka katsoa tapittivat vähän surkean näköisinä. Menin ulos
puhuttelemaan heitä. Kysyin, missä he asuvat. Lapset halusivat näyttää. Jätin työtoverini klinikalle jatkamaan vastaanottoa ja lähdin lasten mukaan.
Olin jo siihen mennessä nähnyt kaikenlaista, mutta nyt kyllä järkytyin. Nousin lasten perässä äkkijyrkkiä rappusia pitkin pieneen pimeään huoneeseen. Siellä
ei ollut mitään muuta kuin priimuskeitin nurkassa, sen päällä kattila ja sitten
jokin vaatenyssykkä. Tässä asuivat vanhemmat ja neljä lasta. Isä nosti hiekkaa
Bagmati-joesta kuorma-autoon, ja äiti oli lähtenyt hänen mukaansa, kaiketi aut158
tamaan. Missä perhe vietti yönsä ja miten se tarkeni?
Tutustuin myöhemmin lasten vanhempiin. He olivat Bhutanista karkotettuja
nepaleja, joita asui runsaasti työalueellamme. Aikaisemmin perheen isä oli ollut toimessa Bhutanissa portinvartijana jossain valtion laitoksessa ja elämä oli
sujunut hyvin. Nyt perheen säästöt olivat kuitenkin huvenneet bussimaksuihin
Bhutanista Nepaliin.
Bhutanissa 1980-luvun puolivälissä suoritetun väestönlaskennan seurauksena
maan eteläosassa asuneet nepalilaiset joutuivat lähtemään maasta, vaikka monet
suvut olivat asuneet siellä jo sadan vuoden ajan. Ilmeisesti nepalilaisten samanaikaiset itsenäistymispyrkimykset Pohjois-Intiassa saivat Bhutanin hallituksen
säätämään lain, jonka mukaan kaikkien maan asukkaiden piti omaksua valtaväestön kulttuuri. Väkivaltaisuuksien jälkeen yli satatuhatta Bhutanissa asunutta
nepalilaista pakeni Nepaliin. Suurin osa jäi Itä-Nepaliin, jossa he elivät YK:n
perustamissa pakolaisleireissä.
Luonani oli samaan aikaan vierailulla kotkalainen käsityönopettaja, jonka olin
tavannut Suomessa pitämissäni lähetysilloissa. Halusin esitellä perheen hänelle.
Hän kauhistui nähdessään, ettei lapsilla ollut paljon mitään vaatteita. Rouva oli
jo lähdössä Suomeen, mutta ehti kuitenkin käydä ostamassa kaikille uudet vaatteet. Ne olivat ihanat, kiinalaiset nukkaflanellista tehdyt puvut. Hän ei päässyt
enää viemään niitä, mutta lupasin tehdä sen hänen puolestaan ja ottaa valokuvan
muistoksi.
Menin vaatekassieni kanssa käymään. Pyysin äitiä ensin pesemään lapset ja
annoin hänelle saippuaa ja pyyhkeet. Hän vei lapset jokirantaan ja alkoi kylmässä
vedessä jynssätä heitä hiekalla puhtaiksi. Hän ei osannut käyttää saippuaa. Lapset aivan hytisivät kylmässä joessa. Mutta sitten kun he saivat pukea uudet vaatteet ylleen, he poseerasivat onnellisen näköisinä. Kassissa oli myös nenäliinoja,
jotka lapset halusivat mukaan kuvaan. Jokin onnellinen päivä näidenkin lasten
elämässä oli.
Perhe ei kuitenkaan saanut lupaa asua tässä kodissa, vaan se häädettiin toiseen
159
paikkaan. Minun aikanani perheessä oli jo kuusi lasta. Yritin viedä heille aina
välillä proteiinipitoista ruokaa, superpuuroa. Yksi lapsista kuitenkin sairastui vakavasti. Sain hänet sairaalaan, jossa hänet hoidettiin terveeksi. Hän pääsi kotiin
siinä vaiheessa, kun palasin Suomeen.
Putali, löytölapsi
M
arraskuu 1988 oli ehtinyt jo puoliväliin. Koko perjantaipäivän olimme kulkeneet Patanissa rekisteröimässä meille määrätyllä alueella sijaitsevien joenrantatalojen vakinaisia asukkaita. Kookkaat punatiiliset rakennukset tuntuivat
kätkevän sisäänsä sokkeloisia pikkuhuoneita – loputtomiin. Kello oli lähellä neljää ja työpäivä päättymässä.
Nepalissa oli tulossa vaalit eivätkä kastittomat olleet aikaisemmin kuuluneet
väestönlaskennan piiriin, joten kaupungin tarkkaa asukaslukua ei tiedetty. Tehtävää varten saimme tiimiimme vielä kaksi nuorta miestä, jotka kulkivat kanssamme kortteli korttelilta kaupungin painattamat asukaslistat mukanaan.
Työtoverini aikoivat käydä vielä parissa paikassa. En enää lähtenyt heidän
mukaansa, sillä ajattelin kurkistaa lähellä sijaitsevalle suurelle temppelialueelle,
tarkistaakseni, minkä verran siellä asui vakinaista väkeä. Siellä majaili myös kodittomia. Jos tarvetta olisi, jatkaisimme työtämme sieltä seuraavalla viikolla.
Yleensä en mennyt temppelialueelle. Mutta nyt minut aivan kuin talutettiin
suuresta portista sisään. Kävelin vähän matkaa ja katselin ympärilleni. Temppeliä
kiertää kivetty kävelytie ja sen toisella puolella ovat ne rakennukset, joissa pyhät
miehet, hindupapit ja lamat, asuvat.
Yhtäkkiä huomasin – hyvänen aika – kadulla makasi joku! Hän oli kietoutunut jonkinlaiseen peittoon; hänen jalkojensa ympäri oli kiedottu kirjava nepalihuivi, ja pää oli kokonaan puuvillakankaan, kaston peitossa. En tiennyt, makasiko
siinä mies vai nainen. Menin olennon viereen polvilleni ja aloin ihmetellä ääneen,
kuka siellä mahtaa olla. Juttelin hiljaa ja rauhallisesti. Kerroin, kuka olen ja kysyin:
– Kuka siellä peitteiden alla on?
Peiton kätköistä kuului pieni ääni. Ymmärsin, että siellä oli nainen. Raotin varovasti huivia. Hämmästyksekseni näin noin kolmetoistavuotiaan tytön kauniit
kasvot. Vedin vaatteen kokonaan hänen kasvoiltaan ja sanoin:
– Lapsi kulta! Kuinka sinä täällä olet?
– Minulla on niin hirveän kylmä. Kun päivä vähän paistoi, tulin tähän vähän
lämmittelemään.
– Miten sinä olet ulkona, täällä kadulla?
– No, kun sisällä oli niin kylmä.
160
Tyttö nousi istumaan ja hytisi. Kosketin varovasti hänen otsaansa.
– Sinullahan on kuumetta.
– Kurkkuun sattuu. Puhuminen tekee kipeää.
Pyysin lupaa katsoa hänen kurkkuaan. Se oli punainen ja tulehtunut, angiinapeitteissä. Minulla oli aina lääkelaukku mukana ja mietin, mitä voisin hänelle
antaa.
– Lapsi parka. Missä sinä asut?
Hän osoitti kädellään toiselle puolelle katua, temppeliä kiertäviä asumuksia,
joissa kauempaa tulleet pyhiinvaeltajat yleensä lepäsivät eväineen ja nyssyköineen. Siellä, aivan portin pielessä hänellä oli yksi huone.
– Missä sinun isäsi ja äitisi ovat?
– Ei minulla ole.
– Mikä sinun nimesi on?
– Putali.
Putali tarkoittaa perhosta. Yritin varovasti ottaa selvää, miksi hän oli yksin.
Talutin tytön takaisin taloon ja kurkistin huoneeseen. Päivänvaloa oli vielä sen
verran, että näin huoneen sisustuksen: lattialla oli patja, joitakin vaatenyssyköitä,
kerosiinikeitin ja pieni kattila.
– Oletko tänään syönyt tai juonut mitään?
– En voi.
– Nyt sinun pitäisi saada kuumaa vettä.
Tyttö kertoi, että naapurissa asuu ystävällinen, Bhutanista karkotettu nepaliperhe, jonka luo hän voi aina mennä. Tyttö oli saanut perheeltä päiväruoan,
kun oli käynyt siellä tiskaamassa ja pesemässä lasten vaatteita. Perheenäiti oli
huolehtinut hänestä, pitänyt silmällä. Nytkin hän saa sieltä linssikeittoa, jos vain
pystyy nielemään.
Annoin tytölle aspiriinia. Onneksi minulla oli laukussa myös vähän antibiootteja. Panin uuden annoksen illaksi ja lupasin tulla aamulla uudestaan, heti kun
päivä valkenee.
– Katsotaan sitten, mitä voin sinulle tehdä.
Minun oli pakko jättää tyttö yksin temppelialueelle, vaikka se ei ole kovin turvallinen paikka. Muutakaan mahdollisuutta ei ollut. En olisi saanut häntä kotiini.
Seur. sivulla.
Patanin temppelialuetta. Durbar Square kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.
(Kuva: Chris Pekka Wilde)
161
162
Tytön löytäminen oli kuitenkin niin kova kokemus, ettei seuraavana yönä uni
tullut silmään. Valvoin ja rukoilin.
Menin jo aamuvarhaisella tyttöä tapaamaan. Hän oli jo paremmassa kunnossa
ja pystyi puhumaan. Lääkkeet tehosivat nopeasti; hän ei ollut niitä aikaisemmin
koskaan käyttänyt. Ulkonaisesti tyttö oli muuten hyvännäköinen; hän ei ollut
mitenkään heiveröinen vaan terveennäköinen kaunis tyttö.
Katu oli jo herännyt elämään. Menimme istumaan huoneen edessä olevalle
ulkoterassille, pindhille, ja aloin varovasti kysellä hänen elämänsä tarinaa. Se oli
merkillinen tarina, vaikka Putali ei itse siitä paljoa muistanut. Myöhemmin tapasin erään naapurin, joka tiesi myös tarinan alun.
o
Putalin äiti – mummo – oli kaupungin kuuluisin kerjäläinen, Manu. Hän oli
istunut koko elämänsä Patanin kaupungin komean portin pielessä kerjäämässä.
Tavatessamme Putalin kanssa portin kautta kulkivat ainoastaan alueen asukkaat,
mutta aikaisemmin se oli ollut yleinen sisääntuloväylä. Olin itsekin kulkenut samasta portista ja nähnyt lukemattomia kertoja Manun, pienen nyyryisen mummon. Hänen vieressään maassa oli kuhmuinen kippo, johon hän odotti almua.
Ihmiset heittivät siihen lanttinsa; hindulaisuudessa köyhän auttaminen on hyvä
teko ja tuo antajalleen siunauksen.
Temppelialue sijaitsee lähellä Bagmati-jokea. Manulla oli tapana lähteä liikkeelle jo varhain aamulla, ja kerjäläisten tapaan hän tutki tarkasti kaiken, mitä maasta löytyi. Kerran hänen katseensa osui aivan jokitöyräällä nököttävään
kangasnyyttiin. Hän meni uteliaana katsomaan, löytyisikö siitä jotakin hänelle
kelpaavaa. Mutta kun hän tuli lähelle, hänen hämmästyksekseen mytyn sisältä
kuului pientä vikinää.
Manu arvasi heti, mistä oli kysymys. Hän avasi kääröä varovasti ja kuori kankaan sisältä vastasyntyneen tyttölapsen. Lapsi oli hylätty ja tuotu veden partaalle. Onneksi tuojalla ei ollut kuitenkaan ollut rohkeutta työntää nyyttiä jokeen
saakka. Manu otti lapsen mukaansa, kääri hänen ympärilleen lämmikkeeksi vielä
omia riepujaan ja meni löytönsä kanssa portille.
Lapsi sai huoltajan ja kodin. Manu antoi hänelle nimen Putali. Tyttö oli Manun
mukana päivät portilla kerjäämässä. Välillä hän makasi ryysyihin kiedottuna maassa, välillä istui mummon sylissä. Ihmiset antoivat lapselle riepuja ja vaatteita. Illalla
mummo ja tytär menivät yhdessä korttelitaloon, jossa mummolla oli pieni huone.
Tyttö kulki portilla mummon kanssa kouluikään saakka. Jotkut hyväntahtoiset ihmiset olivat neuvoneet mummoa panemaan tytön lähellä sijaitsevaan valtion kouluun. Hän aloitti koulun viisivuotiaana ja sai koulupuvun. Päivät hän
istui koulussa ja mummo oli kerjäämässä. Koulusta päästyään tyttö juoksi tämän
163
luo ja lähti sitten jo edeltäpäin kotiin tekemään koulutehtäviään. Mummo palasi
illalla päivän tuotokset mukanaan, ja yhdessä he keittivät priimuksen ääressä pienen riisiannoksensa. Tyttö varttui mummon hoivissa.
Sitten mummo oli sairastunut. Koulun alkaessa syyskuussa Putali oli jäänyt
kotiin häntä hoitamaan. Tapaamisestamme paria viikkoa aikaisemmin mummo
oli kuollut.
Mummon kuolema oli hoidettu joella polttopaikalla. En koskaan pystynyt
siitä tytöltä kysymään – ehkä hän olisi kertonutkin. Naapurit olivat auttaneet
toimituksessa. En tiedä, missä tyttö oli ollut sillä aikaa.
Yksin jäätyään Putalia oli alkanut pelottaa olla kotona. Tietysti mummon kuolemalla oli siihen osuutensa, mutta oli toinenkin syy: talossa asui paljon miehiä.
He olivat jo käyneet tyttöä kyselemässä. Siksi Putali oli siirtynyt kadulle myös sinä
iltapäivänä, jolloin löysin hänet. Niin kuin katu olisi ollut turvallisempi paikka!
Pohdin ja rukoilin. Tapasin myös perheenäidin, joka oli huolehtinut tytön
ruokailusta. Pyysin häntä pitämään tyttöä silmällä, sillä aikaa kun etsisin hänelle
olinpaikkaa. Vaimo vakuutti, ettei tytöllä olisi mitään hätää. Mutta en voinut
jättää murrosikäistä tyttöä sinne oman onnensa nojaan. Sitä paitsi marraskuussa
yöt olivat jo koleita. Toisaalta en voinut ottaa häntä kotiini, olinhan lähdössä
takaisin Suomeen.
Yhtäkkiä minulle kirkastui, miten ihmeellisesti Jumala oli johdattanut asiat. Muistin englantilaisen työtoverini juuri avatun naisten turvakodin. Varmaan
siellä olisi paikka myös Putalille.
o
Menin heti seuraavana päivänä tapaamaan tyttöä.
– Putali, nyt on toive, että pääset turvaan. Jos löydän sinulle turvallisen kodin,
voisitko ajatella muuttavasi täältä pois. Saisit lämmön ja ruoan.
Sanoin, etten halua millään lailla painostaa; tarjous on vapaaehtoinen.
– Sinua ei viedä mihinkään, jos et itse tahdo. Mieti sitä.
Hän lupasi harkita asiaa. Sanoin vielä:
– Jos tahdot mieluummin jäädä tänne, voitko pitää huolta itsestäsi ja käydä
koulua. Tiedän erään naisten turvakodin. Siellä on muitakin naisia, mutta he
ovat sinua vanhempia. Siellä sinulla olisi turvallista olla. Lähden nyt kysymään,
olisiko siellä paikkaa sinulle.
Tyttö jäi miettimään, ja minä pyöräilin turvakotiin. Matka oli pitkä, sillä lähdin Patanin kaupungin pohjoiskärjestä ja talo sijaitsi kaupungin eteläosassa. Kun
esitin asiani työtoverilleni, kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, kun hän sanoi:
– Kirsti, juuri häntä varten tämä koti on nyt avattu.
En tajunnut ollenkaan, että Putalin mahdollinen muutto oli työtoverille Ju164
malan antama merkki, rukousvastaus. Rukoilimme vielä yhdessä tytön asioiden
puolesta. Keskustelimme myös käytännön järjestelyistä. Koska koti oli toiminut
vasta pari viikkoa, ylimääräisiä vuodevaatteita ei vielä ollut hankittu. Lupasin
toimittaa ne, jos tyttö suostuu tulemaan.
Sitten pyöräilin takaisin kertomaan uutiset tytölle. Putali oli valmis lähtemään, jos hän on kodissa todella turvassa eivätkä naapurissa asuvat miehet
löydä häntä sieltä. Penisilliinikuuri oli tehonnut, joten tyttö oli jo paremmassa
kunnossa. Hän arveli jaksavansa kävellä uuteen kotiin. Sairaana en tietysti olisi
häntä voinut viedäkään. Lupasin seuraavalla kerralla tulla työtovereitteni kanssa
muuttamaan hänet ja hänen tavaransa. Sovin työryhmäni kanssa, ettemme kerro
kenellekään, mihin Putali muuttaa. Se olisi kätköpaikka. Myös temppelialueen
yhteisön vuoksi piti olla varovainen, ettei aleta ihmetellä, mihin hänet on viety ja
miten häntä siellä kohdellaan.
Olin etukäteen toimittanut tytölle turvakotiin uuden patjan ja vuodevaatteet
sekä lukollisen peltiboksin henkilökohtaisia tavaroita varten. Ostin hänelle lisäksi uusia vaatteita. Sovimme myös tuloajan, että kaikki olisivat kotona paikalla ja
tyttö pääsisi hyvin alkuun.
Meitä oli muuttamassa viisi työntekijää. Marssimme jonossa. Yksi kantoi pellistä valmistettua riisikeitintä ja noen tahraamaa vesipannua, toisella oli tytön
patja ja vuodevaatteet, sillä eihän niitä voinut jättää entiseen kotiin, kolmannella
painava riisisäkki myötäjäisinä ja perintönä mummolta, neljännellä loput nyssykät, jotka tyttö halusi ottaa mukaan voidakseen selvittää niiden sisällön kaikessa
rauhassa. Viimeisenä tuli tyttö, jota talutin kädestä.
Järjestimme muuton sellaiseen aikaan, jolloin koulutunnit olivat jo alkaneet.
Halusimme varmistaa, ettemme tapaisi ketään tytön tuttuja, jotka ihmettelisivät,
mihin häntä nyt vietiin, ja lähtisi seuraamaan. Herätimme kuitenkin ihmisten
uteliaisuuden, sillä moni kysyi:
– Mitä te teette?
– Me muutetaan!
Olimme aika koomisen näköinen kulkue. Jotenkin minua huvitti: on tässä
jäämistö! Olisipa joku ottanut meistä valokuvan!
Turvakoti oli kaksikerroksinen talo ja tarjosi suojan kahdeksalle naiselle. Talosta vastasi englantilaisen työtoverini kanssa muodollisesti Gurkhasta muuttanut kristitty nepaliperhe, jolla oli kaksi kouluikäistä lasta. Ulkomaalainen ei
olisi jo viisuminkaan vuoksi voinut tehdä sitovia sopimuksia. Perheen äiti, jota
kutsuttiin emännäksi, jakoi työtoverini kanssa saman näyn kärsivien Bombaysta
tulleiden kaltoinkohdeltujen naisten auttamiseksi.
Kotiintulo oli tytölle mahtava kokemus. Hänet otettiin lämpimästi vastaan: hän
tapasi englantilaisen työtoverini, nepalilaisen emännän ja jo taloon asettautuneet
kaksi aidsia sairastavaa naista. Tytön muuttokuorma sijoitettiin naisten yhteisen
165
huoneen nurkkaukseen, jossa jo vuode odotti. Ensin tytölle valmistettiin lämmin
kylpy, sen jälkeen hän sai pukeutua uusiin puhtaisiin vaatteisiin. Se oli suuri juhla.
Ehkä Putali oli hiukan hämmentyneen ja huolestuneenkin näköinen, mutta
kuitenkin hän asennoitui kaikkeen kauniisti. Oli valoa – hän ei ollut koskaan
aikaisemmin nähnyt huoneessa sähkövaloja – oli puhdas ja siisti talo, lämpöä,
ympärillä ystävällisiä ihmisiä. Kaikki tämä vaikutti häneen voimakkaasti.
Viivyin niin kauan, että tyttö pääsi asettautumaan uuteen kotiin. Hän lyöttäytyi pian vanhempien asukkaiden seuraan keittiöön. Myös emäntä antoi ohjeita uudelle asukkaalle. Jokaisella oli omat työvuoronsa, jotka merkittiin keittiön
seinällä olevaan listaan. Myös siivous- ja pyykkipäivät jaettiin. Siinä vaiheessa
kun Putali menisi kouluun, hänen keittiövuoronsa siirtyisivät illoiksi. Perheellä
oli omat ateriansa, mutta muuten se osallistui talon elämään ja järjesti yhteistä
ohjelmaa, esimerkiksi ilta- tai sunnuntaitapahtumia.
Lupasin käydä myös lähistöllä sijaitsevassa high schoolissa tiedustelemassa
Putalin koulunkäyntimahdollisuuksista. Hänellä olisi ollut silloin menossa 8.
luokka. Lukuvuosi oli tosin jo pitkällä, mutta jos koulussa olisi tilaa, hän voisi
osallistua opetukseen ja edetä sen mukaan, mitä on oppinut.
o
Lähdin kotiin vasta kello kuuden paikkeilla. Menin olohuoneen ikkunan ääreen,
lempipaikalleni. Seisoin siinä katselemassa edessäni avautuvaa upeaa maisemaa, jonka ikkunanpuitteet kehystivät tauluksi. Yläosassa kohoaa korkea vuori
ja sen huipulla seisoo yksinäinen puu. Maiseman etuosan täyttää avara laakso.
Ilta-aurinko oli jo laskemassa ja pimeys alkoi kääriä laaksoa utuiseen vaippaansa.
Himalajan vahvat värit hehkuisivat vielä hetken, kunnes myriadi tähtiä ryhtyisi
kirjomaan syvänsinistä peitettään.
Väsymys tuntui painona jäsenissäni, mutta mieleni täytti syvä kiitollisuus ja
ilo. Pieni löytölapsi oli saanut kodin ja päässyt uuden elämän alkuun. Siinä ajatuksiini vaipuneena yhtäkkiä koin, miten minulle sisimmässäni sanottiin:
– Tyttäreni, työsi on nyt tehty. Nyt saat lähteä kotiin.
Sanat aivan kuin syöpyivät sisimpääni. Se oli yllättävä kokemus. Olin usein mielessäni pohtinut, mistä lähetystyöntekijä tietää, että hänen tehtävänsä on loppuun
suoritettu. Tuntuu, että ympärillä on niin monta ihmistä, kädet ovat aamusta iltaan
täynnä työtä ja kaikki on vielä kovin kesken. Miten siitä voidaan irrottaa, niin että
voi saada sisäisen luvan lähteä? Toisaalta olihan minulla jo ikää; täyttäisin seuraavassa kuussa kuusikymmentäneljä vuotta. Tiesin, että kotimaassa minulla vielä olisi
tehtävää kiertää seurakunnissa kertomassa näistä rakkaista ihmisistä.
o
166
Putali turvakodin terassilla.
Turvakodin muita asukkaita.
Kuvassa alhaalla oikealla
turvakodin emäntä.
167
Kävin usein Putalia katsomassa. Koulupaikka järjestyi. Entinen koulupuku oli
jo niin kulunut, että se poltettiin yhdessä mummon nyyteissä olleiden riepujen
kanssa, joille ei ollut käyttöä. Putali sai mennä uuteen kouluun uudessa koulupuvussa. Hänen asettautumisensa ja sopeutumisensa kotiin sujui hyvin. Elämä
alkoi hymyillä.
Oli viimeinen jouluni Nepalissa. Olin tullut juuri joulukirkosta kotiin ja olin
sillä kertaa yksin. Oveen koputettiin. Siellä seisoi Putali ystävänsä, vähän aikaa
sitten Bombaysta tulleen nuoren naisen kanssa, johon olin kodissa tutustunut.
Putali astui sisälle silmät loistaen:
– Didi, didi! Olen ollut taivaassa! En tiennyt, että maan päällä voi olla taivas!
Sitten hän alkoi itkeä.
– En ole koskaan kuullut enkä nähnyt mitään niin kaunista kuin tänään kirkossa, kun kerrottiin Jeesuksen syntymästä. En tiennyt… että on niin paljon
rakkautta. Miksi en aikaisemmin tiennyt? Miksi mummo ei tiennyt, että maan
päällä on jo taivas? Voi, miksi emme tienneet? Olisipa mummokin saanut kokea,
mitä minä olen tänään kokenut.
Se oli koskettava hetki. Tiesin, mistä olin hänet löytänyt ja mummo aikanaan.
Mummo oli tietysti häntä rakastanut, mutta kontrasti oli sittenkin niin suuri.
Taivas voi olla maan päällä.
Sain nähdä vielä ennen lähtöäni Putalin uskoontulon. Hän oli niin valmis ja
aukeni kuin kukan nuppu Jumalan rakkaudelle. Eräänä päivänä tyttö tuli kertomaan:
– Didi, olen antanut sydämeni Jeesukselle. Olen saanut sisimpääni uuden elämän.
168
Olen puhunut Jumalalle: ”Anna mummolle jokin palkka – ei pahinta.” Tyttö
suri sitä, että he asuivat niin lähellä kirkkoa eivätkä tienneet sitä. Me emme tiedä
– vain Jumala tietää.
Kristityksi tultuaan Putali sai uuden nimen: Sanu.
Vainottu kirkko
K
oko Nepalissa oloni ajan kristityillä oli uskonsa tähden vaikeaa lyhyttä hengähdystaukoa lukuun ottamatta. Ennen maan avautumista vuonna 1951
yksikään kristitty ei saanut maahantulolupaa Nepaliin. Raja oli auki vain nepalilaisille ja intialaisille sekä brittihallinnon edustajalle, joka asui Kathmandussa.
Harvalukuiset olivat ne ulkomaalaiset, jotka saivat erityisluvan vierailla Nepalissa. Siitä käytettiinkin nimeä Salaisen hämärän maa amerikkalaisen E. Alexander Powellin 1930-luvulla ilmestynyttä matkakirjaa mukaillen.
Maan sisäistä vapautumista ja aukenemista rauhalliseen yhteydenpitoon muiden kansojen kanssa edelsi vähintään satavuotinen esirukous. Suomalaisiakin oli
tässä rukousrintamassa mukana. Rukous avasi aikanaan sydämet Pyhän Hengen
työlle, Sanalle, joka useimmiten saavutti ihmiset kirjoitettuna evankeliumina.
Intiasta, lähinnä Darjeelingista ja Sikkimistä, mutta myös etelästä, Keralasta,
Mar Thoma -kirkosta takaisin isiensä maahan muuttaneista nepalilaisista koostuvat pienet seurakunnat alkoivat kasvaa Pyhän Hengen vaikutuksesta. Kristityiksi kääntyneet kutsuivat itseään yksinkertaisesti kristityiksi. Maassa ei ollut eri
kirkko- tai uskontokuntia roomalaiskatolisia lukuun ottamatta.
Sama oli ollut myös Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen politiikka, kun Nepalin
hallitus kutsui 1950-luvun alussa lähetystyöntekijöitä kehittämään Nepalia. Lähetyksen pioneerit, jotka olivat kirkolliselta taustaltaan presbyteerejä ja metodisteja, kutsuivat kaikkia kristittyjä yhteistyöhön. Nepalin Yhdistyneestä Lähetyksestä muodostui lähetyshistorian ensimmäinen yhteiskristillinen lähetysjärjestö.
Suomen Vapaakirkko tuli työhön mukaan 1961 ja Suomen Lähetysseura 1978.
Nepalissa me suomalaiset, niin kuin kaikki muutkin lähetystyöntekijät, toimimme Lähetyksen edustajina, emme omien lähettäjäkirkkojemme työntekijöinä.
Alusta alkaen Nepalin kirkko kasvoi ja kypsyi nepalilaisella tavalla.
Hinduvaltiossa lähetystyö oli luonteeltaan kehitysyhteistyötä. Maan hallituksen kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen mukaan Lähetys toteutti Nepalissa
erilaisia terveydenhuollon, koulutuksen ja taloudellisen kehityksen hankkeita,
projekteja. Sopimukset tehtiin viideksi vuodeksi kerrallaan. Lähetys ja sen työntekijät olivat Nepalissa työskennellessään maan lakien ja asetusten alaisia.
Vaikka avoin julistustyö oli kiellettyä, kristittyjen määrä kasvoi. Käytännön
169
Ylh. Nepalin ensimmäinen kristittyjen rakentama kirkko valmistui 1961.
Vas. Prem Pradhan perheineen vankilasta vapautumisen jälkeen.
Oik. Spontaani katukokous. Myöhemmin sen kaltaiset kokoontumiset kiellettiin.
syistä vuonna 1959 perustettiin Nepalin kristittyjen yhteisö, Nepal Christian
Fellowship (NCF)5. Sen tehtävänä oli avustaa paikalliskirkkojen muodostamisessa ja koordinoida Nepalissa tehtävää kristillistä työtä. Uskoontulleiden määrän kasvaessa johtajakoulutus tuli ajankohtaiseksi. Evankelistoja palkattiin, ja
vuosittain järjestettiin alueellisia konferensseja, joiden tehtävänä oli huolehtia
raamattuopetuksesta.
Nepalin väestöstä yhdeksänkymmentä prosenttia oli hindulaisia. Seitsemän
prosenttia tunnusti tiibetiläistä buddhalaisuutta, joka on yleisin uskonto Kathmandun laakson ja sen ympäristön newarien parissa. Nepalissa nämä uskonnot
elävät rinnakkain ja ovat saaneet paljon vaikutteita toisistaan.
Vaikka Nepalin perustuslaki teoriassa takasi uskonnonvapauden, hindukuningaskunnassa uskonnon vaihtaminen oli rangaistava teko. Siksi Nepalin viran5 Nykyisin NCF tunnetaan nimellä National Churches Fellowship of Nepal (NCFN).
170
omaiset eivät katsoneet hyvällä kristillisen kirkon kasvua. Vuodesta 1960 alkaen
kristittyjä alettiin pidättää. Ensimmäinen suuri kristittyihin kohdistunut oikeustapaus oli pastori Prem Pradhanin pidätys ja vangitseminen neljäksi ja puoleksi
vuodeksi. Hän oli tullut Nepaliin Darjeelingista. Ennen lähtöään hän oli käynyt
tapaamassa aniloita Ghoomissa, ja nämä olivat siunanneet hänet työhön.
Pradhan antoi ensimmäisenä kasvot Nepalin vainotulle seurakunnalle. Uutinen herätti kansainvälisen median huomion, ja uskovat ympäri maailmaa rukoilivat Pradhanin puolesta. Tullessani Nepaliin hän istui vankilassa. Sain myös
nähdä hänen vapauttamisensa.
Vankilassa ollessaan Pradhan oli ahtaassa sellissään kirjaillut pienille valkoisille kangaskaistaleille Nepalin kartan, jossa eriväriset kuviot osoittavat lukuisten
etnisten ryhmien asuma-alueita. Kartan keskellä liehuu Nepalin sinipunainen
lippu ja sen yläreunassa lukee: ”Rukoile Nepalin puolesta.”
– Onko teillä kotimaassanne jokin rukousryhmä? Pradhan kysyi minulta. –
Tahtoisin, että lähettäisitte tämän sille. Jokainen liinan pisto on tehty rukoillen.
Näitä liinoja monet suomalaisetkin saivat aikanaan lahjoiksi. Yhden niistä kehystytin tauluksi eläkepäivieni kotiin.
Lisääntyvän vainon myötä NCF:n vuosittaiset kokoontumiset rohkaisivat
nuorta kirkkoa ja lisäsivät solidaarisuuden tunnetta. Järjestön tehtäväksi tuli myös kristittyjä vastaan käytävien oikeudenkäyntien seuraaminen. Se antoi
mahdollisuuksien mukaan henkistä ja taloudellista tukea vainotuille ja heidän
perheilleen. Vainoista huolimatta kristittyjen lukumäärä kasvoi: vuoteen 1980
mennessä maassa oli jo nelisenkymmentä seurakuntapiiriä.
Samana vuonna Gyaneshwarin seurakunnassa pidetyssä NCF:n järjestämässä
koko maan kattavassa työntekijäkokouksessa pastori Karthak oli maininnut, että
Nepalissa oli seitsemäntuhatta kastettua uskovaa. Lukumäärään eivät sisältyneet
ne, jotka olivat käyneet kasteella maan rajojen ulkopuolella. Vielä kymmenen
vuotta aikaisemmin uskovia oli ollut vajaat viisisataa. Pastori Karthak jatkoi:
– Mutta mitä he ovat neljäntoistamiljoonan keskellä! Kaikille riittää työtä.
Kutsunkin teitä esirukoukseen Nepalin hallituksen ja valtion virkamiesten puolesta. Elleivät uskovat rukoile, ei kukaan muu heitä tue.
Hän muistutti vielä:
– Olemme kaikki lähetyssaarnaajia. Me osaamme ja meidän tulee kertoa pelastuksesta Kristukseen niille, jotka eivät ole häntä vastaanottaneet. Mutta tässä
tarvitsemme viisautta. Lentolehtisten ripotteleminen kaduille, niin kuin eräät
muualta tulleet nuoret taannoin tekivät, ei paljon merkitse maassa, jossa vain
viisitoista prosenttia väestöstä osaa lukea. Henkilökohtaisessa kanssakäymisessä
tarvitsemme ennen muuta Pyhän Hengen innoittaman todistuksen sanan. Juuri
tässä alkuseurakunta oli rohkea ja voimakas.
Kansanäänestyksen jälkeen vuonna 1980 kristityille koitti ennennäkemätön
171
Vuoden 1990 jälkeen Nepalissa on voinut avoimesti julistaa evankeliumia.
vapauden aika. Se katkesi kuitenkin jo saman vuoden loppuun mennessä. Siitä lähtien kristittyjä alettiin pidättää. Vangitsemisissa näkyi aaltoliike. Välillä oli
tyyntä, joskus taas kokonainen seurakunta saatettiin pidättää jumalanpalveluksen
aikana. Pienten lasten äitejä suljettiin vankilaan. Uskovia miehiä kahlehdittiin
murhamiesten kanssa. Vankien kohtelu riippui pitkälti paikallisviranomaisista.
Maaseudun uskovat olivat turvattomampia kuin pääkaupungissa asuvat. Vuosikymmenen loppuun tultaessa vainot kiihtyivät.
Rukousaiheemme olikin, että vangitut voisivat säilyttää uskonsa suurten koetusten helteessä.
Muistan erään tilaisuuden, kun nepaliseurakunnassa puhujana oli vastikään
vankilasta vapautettu veljemme, nuori pastori. Mieleeni jäivät erityisesti hänen
sanansa:
– Jos silmämme ovat avoinna Jumalaan päin, emme takerru vaikeuksiin, vaan
näemme nekin Jumalan antamana johdatuksena, joko oman elämämme kasvattamiseksi tai toisten elämän siunaukseksi.
Hiljaisina kuuntelimme nöyrän Jumalan miehen puhetta. Ei valituksia vankilan kurjuudesta tai puutteista, vaan nöyrää ylistystä Jumalan nimelle sen tähden,
että vankilan ahdistuksissa oli nähty Jumalan kirkkaus. Se oli nostanut Jumalan
lapsen siihen olotilaan, jossa voidaan Paavalin tavoin sanoa: ”Mikään ei voi erot172
taa meitä Jumalan rakkaudesta.”
Myös Lähetyksessä koimme ilmapiirin muutoksen. Ajan mittaan Nepalin
hallituksen ja Lähetyksen välisten viisivuotissopimusten jatkaminen osoittautui
kerta kerralta epävarmemmaksi. Esimerkiksi viisumien hankkiminen pitemmäksi ajaksi ei enää onnistunut alkuvuosien tapaan. Minäkin sain loppuaikoina
viisumin enää vuodeksi kerrallaan. Kerran viimeisen työkauteni aikana meitä ulkomaalaisia kehotettiin olemaan valmiina poistumaan maasta kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. Näytti jo, että koko Nepalissa tehtävä lähetystyö oli
vaakalaudalla. Koimme tuskaa nepalisisartemme ja -veljiemme rinnalla ja yritimme omalta osaltamme olla heitä vahvistamassa.
o
Kathmandusta oli lähetetty kaikkien läänien maaherroille määräys takavarikoida kristityiltä Raamatut ja kristilliset kirjat. Paikoin määräystä oli toteltu. Myös
länsiosassa maata maaherra pani toimeksi. Kielletyt kirjat kerättiin hänen kotinsa
yhteen huoneeseen. Kun niille ei näyttänyt tapahtuvan mitään, maaherran rouva
kysyi mieheltään:
– Mitä nuo kirjat tuossa oikein lojuvat? Mihin ne ovat menossa?
– Ne ovat kristityiltä kerättyjä kirjoja enkä tiedä, mitä niille oikein pitäisi
tehdä. Olkoot nyt toistaiseksi siinä.
Rouva kiinnostui asiasta ja alkoi innostuneena tutkia, mitä kirjat oikein olivat
ja mitä vaarallista ne sisälsivät. Hän alkoi lukea Raamattua ja – löysi Kristuksen.
Uusi asia sai hänet toimimaan. Hän halusi tietää enemmän lukemastaan ja päätti
lähteä käymään pääkaupungissa. Kathmandussa Jumala johdatti hänet ihmeellisellä tavalla kirkkoon. Käynnistä tuli hänelle käänteentekevä kokemus: hän lähti
kotimatkalle sisäisesti muuttuneena. Rouva pyysi vielä seurakuntaa rukoilemaan
hänen puolestaan, sillä hän arveli, että asemansa vuoksi hänen miehelleen saattaisi koitua vaikeuksia, kun hän saa kuulla vaimonsa uudesta löydöstä. Kuka voi
estää elävän Jumalan toimintaa?
Samoihin aikoihin nuori kristitty ystäväni joutui kolmen muun uskovan kanssa käymään korkeimmassa oikeudessa. Heille sanottiin jälleen samat sanat kuin
monen kuukauden aikana sitä ennen:
– Tulkaa kolmen viikon kuluttua uudelleen.
Määräajan kuluttua he menivät taas lakitupaan. Joko nyt ilmoitettaisiin, milloin on mentävä vankilaan.
Kaksi ystäväämme, nuoria perheenisiä molemmat, sai kuuden kuukauden
vankeustuomion. He vetosivat kuninkaaseen ja menivät palatsin pihalle kuulemaan, mitä kuningas asiasta sanoo. Heidät kutsuttiin tulemaan viikon kuluttua
173
uudelleen. Anomus oli evätty. Vankeustuomio oli kuninkaan määräys.
Joskus oli vaikea ymmärtää maan lakeja. Todelliset pahantekijät saivat mellastaa vapaina. Sen sijaan nämä nuoret miehet, joille Jumalan valtakunta oli tullut
rakkaaksi, saivat siitä syystä kärsiä vankeustuomion. Mutta niinhän on aina ja
kaikkialla ollut. Puhdas omatunto on arvokas ominaisuus.
– Sittenkin, vaikka vankilan kautta, nepaliystävät sanoivat.
Viimeinen jouluni Nepalissa
J
oulu 1989 oli viimeinen ja monivaiheisin kaikista Nepalissa viettämistäni jouluista.
Juhlakausi alkoi joulukuun puolivälissä, jolloin kiiruhdin Mahendra Bhawaniin kuultuani, että asuntolan tytöt pääsevät joululomalle jo 17. päivä. Se oli myös
Bishnu-opettajan syntymäpäivä, joten oli aihetta juhlaan. Iloitsin tapaamisesta
tyttöjen kanssa ja siitä, että niin moni osasi vielä joululaulut ulkoa.
Seuraavana päivänä oli meidän suomalaisten lähettien yhteinen joululauluilta,
eräänlainen ”kauneimmat joululaulut”. Kathmandussa oli myös lukuisia kehitysyhteistyössä olevia ja eräs perhe avasi avaran kotinsa, jonne mahduimme kaikki
laulamaan. Nyyttikesteissä järjestyi vielä kahvitarjoilu ja Suomesta tulleet piparkakut. Se oli kodikas ja lämmin tilaisuus.
Tämän jälkeen oli vuorossa kodissani pidetty juhla. Sain ajatuksen kutsua syömään kaikki Patanin sairaalan työntekijät, jotka olivat olleet kanssani työssä entisessä Shanta Bhawanin sairaalassa samaan aikaan kaksikymmentäkuusi vuotta
aikaisemmin. Vietin silloin ensimmäistä jouluani Nepalissa. Lähetin kutsukortit
40:lle, ja lähes kaikki pääsivät tulemaan. Kävi vielä niin onnellisesti, että sama
lastenlääkäri, jonka kanssa aloitin työn, oli tullut juuri siksi jouluksi Nepaliin,
vaikka oli ollut poissa maasta jo useita vuosia.
Shanti valmisti koko päivän suurta juhla-ateriaa. Hän pilkkoi paloiksi lähes
20 kiloa kanaa ja valmisti siitä herkullista karrikanaa. Ei ihme, että käsi tuli kipeäksi! Keittiöni oli täynnä suuria patoja, ja ihana tuoksu täytti koko talon. Vietimme avointen ovien päivää. Meillä oli monia rakkaita ja hauskoja muistoja. Lauloimme, muistelimme entisiä aikoja, jaoimme henkilökohtaisia kokemuksia siitä,
miten Jumala oli meitä johdattanut. Joillakin oli myös surua jaettavana. Koimme
suuren perheen yhteyttä, joka päättyi yhteiseen ateriaan. Iloitsimme joulun Herran läsnäolosta. Shanti palveli meitä laulaen.
Tiistaina olin kutsunut luokseni lakaisijatytöt. Vuoden uurastuksen jälkeen oli
ollut vaikeata saada heitä puhtaiksi, joten olin aika yllättynyt, kun portista marssi
rivi hienoja neitejä, juhlapukimissa, kammattuina, nenät niistettyinä ja kahdella vielä nailonlierihattu päässään. Tyttöjen jalkapohjat olivat vain jokaisella niin
likaiset, että heidän käynnistään jäi punaiselle matolleni lähtemättömät mustat
174
Katukoulun tytöt
saapumassa Dilin
kanssa Kirstin kotiin
joulujuhlan viettoon.
Kuvassa näkyvä linjaauto kuului hänen
vuokraemännälleen,
jolla oli yksityiskoulu
Bungmatiin johtavan
tien varrella.
Myös naapurin lapset saivat
osansa joulutarjoilusta.
175
jäljet.
Kerroimme Dilin kanssa jouluevankeliumin newarin kielellä. Sitten söimme
ja juhlimme, ja lähtiessä jokainen sai vielä pienen paketin mukaansa. Olin täyttänyt Suomesta tulleet tyhjät jugurttipurkit rusinoilla ja pähkinöillä ja käärinyt ne
punaiseen sellofaaniin. Kun seuraavan kerran menin käsityötunnille, tytöt olivat
siistiytyneet. He selittivät:
– Kun Missin koti on niin siisti, meidänkin pitää siistiytyä!
Tyttöjen lähdettyä ei Shantin valmistama ruoka ollut vähentynyt. Pohdimme, mitä tehdä. Saimme ajatuksen lähteä Jeesuksen kehotuksen mukaisesti kirjaimellisesti ”teille ja aitovierille”. Asuntoni portin takana sijaitsee pieni aukio,
jossa lähiön lapset leikkivät. He asuvat polun varrella surkeissa hökkeleissä.
Kuulutin kutsua talon takana, ja sen jälkeen kokosimme lapset riviin portin
sisäpuolelle. Katselin portista astuvaa laihaa äitiä kolmen lapsensa kanssa ja
hänen jäljessään pyörivää jonoa suklaasilmäisiä pörröpäitä. Mieleeni tuli lintuparvi. Koko joukko istahti ruohikolle. Olin hankkinut kertakäyttölautasia,
joten astioista ei ollut pulaa. Siunasimme ruoan ja sitten jaoimme sitä kolmellekymmenelle.
Olin vielä seuraavana päivänä ihmetyksen vallassa: tapahtui viiden leivän ja
kahden kalan siunaus. Kaikki tulivat ravituiksi ja köyhälle pyykkäritädille jäi vielä
illaksi iso vadillinen ruokaa. Shanti valmisti ruoan neljällekymmenelle ja lähes
sata tuli ravituksi. Se oli Jumalan siunaus.
Joulukuun 21. päivänä minusta tuntui siltä, että nyt joulu on oikeasti tullut.
Järjestimme Patanin sairaalan perinteisen joulujuhlan. Olin ruotsalaisen ystäväni
kanssa paketoinut lahjat lastenosaston lapsille, aikuisille jaoimme hedelmiä. Sitä
ennen kokoonnuimme yhteen, sytytimme kukin kynttilän ja sitä kantaen kiersimme koko sairaalan suuren pihapiirin. Samalla lauloimme joululauluja. Olin
kutsunut Shantin ja lapset mukaan. Heidän hyvä laulutaitonsa olikin avuksi, ja
pikku-Matille joulumuisto jäi lähtemättömästi mieleen. Minulle se merkitsi samaa kuin koti-Suomessa joulurauhan julistus Turun raatihuoneelta: sen kautta
pääsi kaikkein tärkeimpään joulutunnelmaan.
Perjantaina oli vuorossa perinteiset adventtiseurat sairaalan työntekijöille. Tilaisuudesta kiirehdin Yak-Yeti-hotelliin joulusaunaan. Oli ihana saada peseytyä
puhtaaksi! Aloin ymmärtää tiibetiläisiä, jotka eivät peseydy. Kyllä se pakkasella
onkin hankalaa, kylmissä vesissä. Joulusauna oli minun joululahjani.
Aattona sain koko nepaliperheeni vieraakseni. Illaksi piti miettiä jo suomalaista jouluateriaa, sillä Kathmandussa oli sinä jouluna kaksi uutta suomalaista
lähettiä. Yhteisvoimin loihdimme suomalaisen joulupöydän. Joku toi tuomisinaan sillipurkin, ja yksi luumupussikin oli tarkoin talletettu joulua varten, joten saimme nauttia rusina-luumusoppaa riisipuuron kera. Yhdessä lauloimme,
luimme jouluevankeliumin, muistelimme rakkaitamme ja rukoilimme. Viimeiset
176
suomalaiset kynttiläni hehkuivat lämpimästi. Niin päättyi jouluaatto.
Varhain aamulla kävi vielä yllätysvieraita, hyvän joulun toivottajia.
o
Myös seurakunnissa juhlittiin yhteisen aterian ympärillä. Joululaulut kaikuivat
onnellisista sydämistä, ja jokaisessa kirkossa kuultiin Jumalan puhetta erikoisella
tavalla. Patanin seurakuntaan oli vanha kristitty vaimo lähettänyt patjan, peitteen
ja tyynyn sekä sanonut:
– Kun Jeesus syntyi, perheellä ei ollut lämpimiä vuodevaatteita. Varmaan silloinkin oli kylmä ja siksi lahjoitan vuodevaatteet seurakunnalle, jos vaikka kirkkoon eksyy joku paleleva muukalainen.
Eräästä seurakunnasta vietiin ruokaa neljällekymmenelle vangille Kathmandun keskusvankilaan, jossa muuan seurakunnan jäsen oli kärsimässä uskonsa tähden kuuden vuoden vankeustuomiota. Hän oli löytänyt vankilasta kolme kristittyä veljeä. Seurakunnan rakkaudenlahjan myötä he kaikki saivat kokea todellisen
joulujuhlan.
Minua puhutteli aivan erityisesti vuorilta kaikunut joulusaarna. Eräässä vankilassa oli istumassa kristitty, joka myös oli saanut kuuden vuoden tuomion. Siitä
kaksi vuotta oli jo kärsitty. Jouluaamuna joku ystävä oli mennyt häntä tapaamaan
ja kysynyt:
– Tiesitkö, että tänään on joulu?
– Voi, en tiennyt, vanki vastasi, – emmehän tiedä täällä mitään päivistä.
Hän kertoi, miten aika käy vankilassa pitkäksi, kun ei ole mitään tekemistä.
Niinpä hän oli alkanut hoitaa pientä kasvimaata, josta saa ruokaakin. Hän suri,
kun ei voinut mitenkään muistaa seurakuntaa lahjalla.
Yhtäkkiä miehen ilme kirkastui. Hän oli noutanut suuren keltaisen kurpitsan
ja sanonut:
– Haluaisin lähettää seurakunnalle joululahjaksi tämän kasvattamani kurpit-
177
san. Voisitko viedä sen minulta?
Niin Gyaneshwarin kirkon alttarilla komeili kristityn vangin lahja. Se oli uskonsa tähden kärsivän veljemme rakkaudenlahja Jeesukselle. Kurpitsaa katsellessa ja terveisiä kuunnellessa seurakuntalaisten keskuudesta kuului nyyhkytyksiä.
Jumala puhui tuon joulun aikana monella tavalla. Olin kiitollinen, että sain
olla kuuntelemassa.
Poikien siivousklubi
V
uotta aikaisemmin, joulukuussa 1988 koulujen päättymisen jälkeen, tapasin
ryhmän suuremman kastittomien alueen nuoria miehiä. He olivat viettämässä päiväänsä kortinpeluussa. Menin juttelemaan heidän kanssaan ja kerroin, mitä
olin aikaisemmin kujalla käydessäni nähnyt.
Talojen tuntumassa sijaitsi avonainen kaivo, joka toimi sekä vedennouto- että
astianpesupaikkana.
Kaivon toisella puolella sijaitsivat korkeat asuintalot, joiden terassit olivat
etenkin vanhusten suosimia lepopaikkoja. Useat heistä sairastivat tuberkuloosia.
Koska kivitalot olivat kosteita ja kylmiä, asukkaat hakeutuivat mielellään ulos,
sillä aurinko lämmitti jo.
Kujalle tullessani huomasin kaivon luona pikkutytön, joka oli pesemässä astioita. Pesun jälkeen ne oli tapana huuhdella heittämällä vettä päälle. Vesi valui
kaiken aikaa pitkin viettävää kylänraittia siihen suuntaan, jossa vanhukset lepäilivät.
Vetosin poikiin:
– Voisitteko tehdä jotakin asuinolojenne kohentamiseksi?
He katselivat minua aika epäilevän näköisinä, mutta siemen jäi itämään.
Hankkeemme päätavoitteita oli alueen ympäristöhygienian parantaminen.
Käytännön toimiin kuului esimerkiksi turvallisen veden saanti. Vesitilanne oli
surkea, koska kaivot olivat huonolla hoidolla. Kodeissa lika- ja hygieniakysymykset olivat edessä joka paikassa. Alueelta puuttuivat viemärit ja käymälät. Kaikki
sotku ja siivo olivat silmien edessä – ja haju sen mukainen. Siinä sitten vielä siat
juoksivat ja röhkivät jättäen liejuun vielä omat jälkensä.
Siihen aikaan vielä suurimmalta osalta nepalilaisia puuttui turvallinen sanitaatio, pääsy kunnolliseen WC:hen. Ihmiset tekivät tarpeensa ulkosalle. Heikko
sanitaatio aiheuttaa ripulia. Se on muiden yksi merkittävä alle viisivuotiaiden
kuolinsyy. Vaikka ripuli itsessään ei tappaisikaan, se johtaa aliravitsemukseen ja
heikentää lapsen vastustuskykyä. Aliravitsemuksesta kärsittiin muutenkin.
En ollut aikaisemmin oikein tajunnut, mitä käytännössä merkitsee, kun
WC:tä ei ole. Alkuaikoina kujilla kulkiessani eräs paikallinen pappa lupasi, että
178
Ylh. Kastittomien kujalla.
Alh. Siivousklubilaisia.
179
saan käyttää tarkoitukseen hänen pihapuutarhaansa, joka sijaitsi klinikkamme
läheisyydessä. Kun kerran kujilla pitkään käveltyäni yritin mennä sinne oloani
huojentamaan, puutarhan portti olikin lukossa. Ei auttanut muu kuin lähteä kotiin.
En puhunut sen jälkeen pojille heidän asuinolojensa kohentamisesta, mutta
kaikessa hiljaisuudessa he olivat pohtineet asiaa ja panneet sitten tuulemaan. He
alkoivat kerätä varoja kuukausittain talo talolta. Heillä oli mielessä järjestää jonkinlaiset talkoot kotikulmiensa siistimiseksi. Heillä oli muitakin suunnitelmia.
Samaan aikaan lähetyssihteeri Riitta Siikanen oli kenttämatkalla Nepalissa.
Suomen Vapaakirkon viimeinen Intian kenttä Ghoomissa oli siirtynyt 1962 kansallisen Himalajan Vapaakirkon johtoon. Riitta puolestaan oli kutsuttu Suomen
Vapaakirkon lähetyssihteeriksi vuonna 1972. Hänen vierailunsa aikana Kathmandussa oli epätavallisen kylmää. Minulle oli uutta, että öisin lämpötila laski
pakkasen puolelle. Iltaisin istuimme kodissani paksuihin huopiin kääriytyneinä kuin ainakin kaksi vanhaa anilaa ja vaihdoimme kuulumisia. Puhuin Riitalle
poikien auttamisesta. Heidän haaveenaan oli kunnostaa omalta kotikulmaltaan
sopiva kerhotila, jossa he voisivat kokoontua ja järjestää alueen lapsille erilaista
toimintaa. Riitta lupasi yrittää hankkia suunnitelmalle varoja Suomesta Finnidan
kautta. Rahoitus järjestyi.
Keväällä 1990 kaikki oli valmista. Eräänä tiistaina minut pyydettiin katsomaan kunnostettua kerhotilaa. Olin aivan ymmällä näkemästäni. Seuraavaksi
perjantaiksi oli päätetty kutsua koolle perustettavan siivouskampanja-työryhmän
kokous, jonne minuakin pyydettiin mukaan. Uutuuttaan tuoksuville sementöidyille seinille oli kiinnitetty tekstejä: ”Emme tupakoi täällä”, ”Emme käytä
huumeita”, ”Haluamme vaalia terveyttämme”. Ennen yhdistyksen kokousta pojat pitivät huoneessa nuoremmille pojille voimistelutuokion. Sen jälkeen juuri
hankitut penkit pantiin järjestykseen ja kokous saattoi alkaa. Noin 25–30 nuorta
miestä hyväksyi iloisina haasteen: ”Lauantaiaamuna kello 7–12 kutsutaan kaikki
alueen asukkaat siivoustalkoisiin…”
Istuin mukana ja tuntui, kuin olisin nähnyt unta. Piti oikein nipistää, mutta
totta se oli. Pidin pienen puheen ja kerroin, miten usein olin alueella liikkunut
itku silmässä. Siihen pojat vastasivat:
– Didi, olemme nähneet sen, tiedämme sen.
Onneksi minulla oli rahapussi mukanani, ja sain panna osuuteni luuta- ja korikeräykseen.
Seuraavana aamuna koko kulmakunta tuntui olevan liikkeellä. Asukkaat olivat yhteisvoimin luovuttamassa lauantaiaamunsa, viikon ainoan vapaansa, alueen
180
Poikien työ on alkanut
tuottaa tulosta. Roskat
vietiin pois korennolla.
Se on olkapäällä tai
hartioilla kantamiseen
käytettävä riuku, jolla
taakkoja voidaan kuljettaa
kätevästi pitkiäkin
matkoja. Suomessa
korentoa käytettiin ennen
esimerkiksi vesisaavien
kantamiseen kaivolta.
181
siivoukseen. Kerhotilan pojat toimivat työnjohtajina: osa heistä oli opiskelijoita,
osa koululaisia, osa työssä lakaisijantoimessa. Jotkut menivät kaivamaan talojen
taakse isoa kuoppaa WC:ksi, toiset aitaamaan aluetta niin, etteivät siat päässeet
enää juoksemaan vapaasti paikasta toiseen. Jotkut kävivät kodeissa opastamassa
siisteyteen liittyvissä asioissa. Kaikki puuhasivat innoissaan asuinalueensa kohentamiseksi.
Se oli minulle unohtumaton kokemus. Miten kiitollinen olin, että sain elää
tuon päivän.
Siivouskampanjan aloittamisen jälkeen aloin kutsua kerhotilaa siivousklubiksi.
Kerran päätin mennä epätavallisena päivänä katsomaan, toimiiko se todella. Yllätyin näkemästäni: yhteiselle kaivolle oli päätetty tehdä jotakin. Parhaillaan sitä oli tyhjentämässä kaksi nuorta miestä. Toinen tyhjensi sitä vedestä ja
toinen täytti ämpärin ja nosti sen. Tyhjennettyään kaivon pojat hinkkasivat sen
puhtaaksi ja asettelivat hiekkaa päälle. Kaivoon asennettiin myös avattava kansi
juomaveden noutamista varten. Astioiden pesu kaivossa kiellettiin ankarasti, ja
vähän matkan päähän tehtiin yleinen pesupaikka. Sen yhteyteen kaivettiin oja,
josta ylimääräinen vesi pääsi valumaan sivuun, eikä enää talojen portaille niin
kuin aikaisemmin. Mikä riemu täytti sydämeni.
Pojat olivat vähän yllättyneitä, kun olin tullut heitä ”vakoilemaan”. Selitin, että
tulin vain katsomaan, miten he jaksavat. Se oli ihana kokemus.
Kastittomien alueen toisessa nurkassa oli avoin tila, joka päättyi kastittomat ja
muut asukkaat erottavaan tiiliaitaan. Sen toisella puolella oli muiden asukkaiden
käyttämä yhteinen kaivo ja jumalan palvontapaikka, teuta. Kastittomien puolelle
oli vuosikymmenten kuluessa muodostunut kaatopaikka, joka haisi mielettömästi. Rotat juoksivat pitkin kasoja, niin ettei kukaan voinut siellä olla.
Kun ihmettelin kaatopaikkaa, sain kuulla, ettei kastittomilla ollut oikeutta
mennä aidan toiselle puolelle siellä sijaitsevien kaivon ja palvontapaikan vuoksi.
182
Jumalalle kannettiin heti aamutuimaan ja vielä uudelleen päiväsaikaan asiaankuuluva riisiviina ja muut tarvikkeet. Pojilla oli unelma: jatkossa kaatopaikka
tyhjennettäisiin ja tila otettaisiin uuteen käyttöön.
Minusta tuntui todella haikealta, että olin lähtöni aatossa enkä voinut enää
jatkaa yhteistyötä näiden innokkaiden nuorten kanssa. Mutta koin, että taivaan
Isä halusi rohkaista minua, ettei ole toivotonta nurkkakuntaa eikä sielunvihollisen pimeyden alla olevia. Kaikilla on toivoa!
Muutosten kevät
L
ähetystyössäoloaikani loppuhetkillä sain olla kokemassa, miten maailman ainoa hindukuningaskunta joutui kohtaamaan demokratian haasteen. Siihen
verrattuna kaikki Nepalissa viettämäni vuodet olivat olleet suhteellisen rauhallisia, joten olin hämmästynyt, kun iloiset, ystävälliset ja hyvänsuovat nepalit alkoivat yhtäkkiä käyttäytyä uhittelevasti omia naapureitaan kohtaan.
Tilanne oli kärjistynyt jo keväällä 1989, kun Intia yllättäen sulki Nepaliin johtavan rajan. Kaikki tavaraliikenne pysähtyi. Se oli Nepalille kova isku, sillä se oli taloudellisesti täysin riippuvainen Intiasta. Toukokuuhun mennessä Nepalin ja Intian
välinen jännitteinen tilanne ei ollut ratkennut, ja sitten yllättäen Kiina tuli Nepalin
avuksi. Monenlaisia huhuja kiersi. Nepalin kaltaisen pienen maan asema kahden
suurvallan välissä oli tukala. Lopulta Intia julisti Nepalin kauppasaartoon.
Pahinta oli polttoaineen saanti. Sillä oli ikäviä seurauksia: myös vähäisiä metsiä, jopa suojelumetsiä, jouduttiin kaatamaan. Puuta myytiin kupongilla tietty
määrä perhettä kohti. Polttoainetta alettiin säännöstellä. Saimme lamppuöljyä
kaksi litraa viikossa ja bensiiniä kahdeksan litraa kahdeksi viikoksi. Pieni Volkkarini teki matkoja vain lentokentälle silloin kun joku ystävä oli pulassa. Myös
elintarvikkeiden hinnat nousivat.
Sähköä saimme vain vuoropäivinä tietyn ajan. Eräänä päivänä, kun meillä oli
sähkö, Shanti päätti leipoa oikein hyvää pullaa. Taikina oli jo noussut ja uuniin
menoa vailla, kun sähköt yllättäen häipyivät. Soitimme sähkölaitokselle ja kuulimme, että jossakin johdot olivat niin pahoin sekaisin, että alueen sähkölinja
oli katkaistu korjaustöiden vuoksi. Niinpä kauniit korvapuustit paistettiin öljyssä jonkinlaisiksi munkeiksi. Kun Shanti-äiti meni kotiin munkkikassin kanssa,
pikku-Matilla oli juhlat.
Uusi vuosi 1990 jatkui poliittisesti levottomana ja johti väkivaltaisiin mielenosoituksiin yliopiston kampuksella Pokharassa. Kansannousu alkoi 18. päivänä
helmikuuta. Yliopistot suljettiin. Osa opettajista ja opiskelijoista istui vankilassa.
Muut opettajat menivät protestilakkoon. Heitä seurasi sairaaloiden henkilöstö.
Kaksituhatta lakimiestä protestoi päivän ajan, samoin insinöörit. Kauppiaat lak183
koilivat. Tavallisten nepalilaisten elämä vaikeutui suunnattomasti. Pelkäsimme
kaaosta.
Poliittisen tilanteen kiristyessä armeija marssi kaduilla. Joka kadun kulmaan
oli tuotu vuorilta siviilivakoilijoita. Kerrottiin, että heidät oli värvätty hyvin taloudellisin ehdoin. Siksi ihmisiä katosi maan alle. Joka päivä kuulimme surullisia
uutisia poliisin toiminnasta. Viattomia nepalilaisia sai surmansa, ja tavallisesti
niin iloiset nepalilaiset eivät osanneet enää hymyillä.
Pääkaupunkiin julistettiin ulkonaliikkumiskielto. Se merkitsi sitä, että sain
mennä työpaikalleni, mutta matkalla kivet sinkosivat. Se ei kuitenkaan kohdistunut länsimaalaisiin. En kokenut vainoa, en pahaa ajatusta; en pelännyt kiviä,
vaikka niitä tuli oikealta ja vasemmalta. Kun loppuaikoina menin kastittomien
kujille katsomaan, miten poikien siivoustyö oli edistynyt, ihmiset olivat aivan
ihania. Nähtyään ikkunastaan minut he lähtivät oppaakseni ja veivät turvallisten
reittien kautta mitä ihmeellisimpiä sokkeloita pitkin poikien siivouspaikalle.
Levottomuudet kestivät kaikkiaan kuusi viikkoa. Lopulta kuningas joutui
perääntymään. Tieto tuli huhtikuun 8. päivän iltana klo 23.00. Kansa ryntäsi
välittömästi kaduille juhlimaan. Armeijalle ei ollut vielä ehditty tiedottaa uudesta käänteestä. Se alkoi ampua sattumanvaraisesti juhlijoiden joukkoon. Ilojuhla
muuttui verilöylyksi; joidenkin tietojen mukaan lähes kaksisataa ihmistä menetti
henkensä.
Seuraavana päivänä koko kaupunki oli liikkeellä. Ihmiset olivat kuin kevätkarja tuoreella laitumella. Elämä oli ollut Kathmandussa melkoista puristusta
kahden vuorokauden ankaran ulkonaliikkumiskiellon vuoksi. Sen aikana jotkut
olivat kurkistaneet ulos omasta ikkunastaan – ja tulleet ammutuiksi. Ehkä siksikin juhlinnasta otettiin nyt kaikki irti.
Puolta vuotta aikaisemmin Euroopassa Berliinin muurin sortuessa oli varmaan koettu samanlaista. Tuntui, ettei sanoja riittänyt ilon ilmaisemiseen. Olin
nuorena tyttönä elänyt talvisodan – ja nyt sen kokemukset nousivat tajuntaani yli
viidenkymmenen vuoden takaa. Minun asuma-alueeni oli ollut yksi vaarallisimmista: asuntoni nurkalla näkyi tankkeja.
Vihdoin 16. huhtikuuta Nepalin kuningas puhui kansalleen ja ilmoitti panchanyatin päättymisestä. Kuningas luopui itsevaltaisesta asemastaan, ja poliittinen toiminta sallittiin. Koko hallitus vaihtui. Maahan muodostettiin väliaikainen
hallitus, jossa olivat edustettuina kongressi- ja kommunistipuolueet sekä kuninkaan valitsemat edustajat. Sen tehtävänä oli valmistella uutta perustuslakia, jossa
poliittinen valta siirtyy hallitukselle ja pääministerille.
Oli epäselvää, mitä kaikkea kahden kuukauden hullunmyllyn aikana oli tapahtunut. Varaskoplia oli edelleen liikkeellä. Eräänä päivänä sain kolme epämääräistä puhelinsoittoa. Minua kehotettiin varovaisuuteen, sillä koteihin saatettiin
tunkeutua keskellä päivääkin. Kukaan ei tiennyt, keitä varkaat olivat. Jotkut arve184
livat heitä rikollisiksi, jotka oli vapautettu vankiloista poliittisten vankien tieltä.
Myös vangittuina olleet kristityt pääsivät palaamaan koteihinsa. Kristityt valmistelivat asemaansa koskevaa vapautusesitystä. Kaikki seurakunnat olivat yksimielisesti asian takana ja rukoilivat Pyhän Hengen johdatusta. Yhdistyneen
Lähetyksen viisivuotislupa meni helposti läpi eikä mitään muutettu, vaikka pitkin kevättä oli ollut epätietoisuutta siitä, miten Lähetyksen jatkossa käy. Nyt
tulevaisuuteen suhtauduttiin taas toiveikkaasti.
Oli iloa ja surua. Eräänä aamuna kävellessäni Patanin vilkkaalla pääkadulla vastaani tuli hääkulkue. Sitä johti soittokunta, josta erottuivat rummut, torvet ja helistimet. Hääsoitto on alakastisiin kuuluvien damaitten eli ompelijoiden yksinoikeus. Paikallisten kyläseppien kuparista takomien rumpujen kalvot
valmistetaan puhvelin- tai vuohennahasta, jota vain alakastiset saavat käsitellä.
Musiikki oli korvia huumaavaa, sillä äänen uskotaan karkottavan pahoja henkiä.
Soittokuntaa seurasi morsiusparin auto, joka oli koristeltu kukkalaittein ja seppelein. Oikein hätkähdin, kun kesken hääilon alkoi kantautua rytmikästä sotilaiden saappaankantojen kopinaa armeijan marssiessa ruuhkassa aamukävelyllään.
Kaupungin ennen niin hymyilevä katukuva oli saanut murheelliset kasvot. Iloa
sumensi aina jokin tumma varjo.
Aikani lähetystyössä oli kääntymässä historiaan. Tyhjensin kotini viimeistä
kertaa. Myös auto pantiin myyntiin. Tuli haikea olo. Työni Patanin kaupungin
kortteleissa oli ollut koettelevaa. Lähes pari vuotta olin siellä päivittäin kierrellyt:
sen pihapiirien sokkelot ja likaisetkin kujat olivat tulleet tutuiksi. Kun tein siellä
viimeisiä kierroksiani, olin yllättynyt, miten monta ystävää olin saanut. Pienen
lakaisijakulman tytöt olivat tulleet todella rakkaiksi. Kaikesta liasta huolimatta
he olivat helmiä. Tytöt vierailivat vielä luonani ennen paluutani Suomeen.
Tunsin kiitollisuutta siitä, että Patanissa näkyi jo muutos. Erään alueen klinikalla oli tehty työtä jo kolme vuotta, ja sen huomasi. Monet siistit äidit toivat
pienokaisensa rokotettaviksi eivätkä siksi, että lapsi oli kuolemansairas. He olivat
oppineet ymmärtämään ennaltaehkäisevän työn merkityksen. Se on pitkä askel.
Monin rikkain kokemuksin olin palaamassa lopullisesti Suomeen. Paljon olin
Seur. sivulla.
Chilejä kuivumassa. (Kuva: Chris Pekka Wilde)
185
186
Sadonkorjaaja Jyapusta. (Kuva: Chris Pekka Wilde)
187
5. LUKU
Ensimmäiset eläkevuodet
Kotkassa (1990–1993)
”Tyttäreni, työsi on nyt tehty”
saanut oppia, vaikka koulu jäikin kesken. Jotain kahdessakymmenessäseitsemässä
vuodessa oli mieleenkin jäänyt. Tuntui vaikealta hyvästellä ystäviä. Miten uskollisia he olivat olleet. He olivat opettaneet minulle elämän todellisia arvoja. Heitä
jokaista siunasin Jumalan hoitoon ja huolenpitoon. Monia, monia uskon tapaavani kerran taivaassa. Meillä on yhteinen, lopullinen kaupunkimme, jossa ei enää
tunneta eron ikävää.
Vielä kerran Nepaliin
P
alasin kotikaupunkiini Kotkaan vuonna 1990 ja aloin opetella uutta elämää
eläkeläisenä. Ennen kuin pääsin muuttamaan omaan kotiin Mariankadulle,
asuin Reijo-veljeni ja Raija-kälyni kodissa, niin kuin kotimaanlomillanikin
Nepalista käydessäni olin aina tehnyt. Uusi asuntoni sijaitsi kerrostalon valoisassa
yläkerrassa. Keittiön ja olohuoneen ikkunoista näkyi Kotkan evankelisluterilaisen kirkon punatiilinen torni ja makuuhuoneen ikkunasta rakas kotikirkkoni lintuperspektiivistä katsottuna. Sisustin kotini Nepalista tuomillani huonekaluilla,
tauluilla ja pikkuesineillä.
Suomeen asettautuminen ei ollut helppoa. Liki kolmekymmentä vuotta toisessa kulttuurissa jättää jälkensä. Olin kuin tynnyrissä kasvatettu tyttö. Olin ollut
vuosikymmenet poissa, ja maa oli muuttunut suunnattomasti, niin kuin olin saanut huomata kotimaanlomilla käydessäni. Tulin yltäkylläisyyden keskelle. Menin
leipäkauppaan: kokonainen kauppa erilaisille leiville! Lähetystyöni loppuvaiheessa Kathmandussa oli tullut myyntiin ensimmäinen valmisleipä, jota kutsuttiin jalkaleiväksi. Kysyin, miksi leivällä on sellainen nimi. Minut vietiin leipomon
puolelle, kuumaan huoneeseen, jossa leivät paistettiin. Näin kolme miestä, jotka
vaivasivat paljain jaloin suuressa astiassa ollutta taikinaa.
– Mitä saisi olla? myyjä kysyi ja luetteli erilaisia vaihtoehtoja.
En osannut valita. Läksin kaupasta leivätönnä…
Kotkan Martat avasivat minulle Suomen elämän saloja: he opettivat uusia
arjen taitoja, roskapussisysteemistä alkaen. Nepalissa ei ollut jätehuoltoa, vaan
kaikki jätteet poltettiin omalla takapihalla tai heitettiin kadulle ja tien varteen.
Olin tutustunut marttoihin lähetystyössä ollessani. He ottivat Nepalista kummilapsen, jota he kannattivat, niin että hän sai käydä koulua ja myöhemmin valmistua ammattiin.
Uutta oli myös kiire. Päivätkin tuntuivat Suomessa paljon lyhyemmiltä kuin
Nepalissa. Pelkäsin, että kotimaan omituinen rytmi tarttuu minuunkin. Nepalissa
on aikaa toiselle ihmiselle, eikä lähimmäistä arkailtu koskettaa, kun siltä tuntuu.
189
Ihmiset hymyilevät ja juttelevat, kadun varrella kysytään kuulumisia. Niinpä ensimmäinen eläkejouluni Suomessa sai minussa aikaan pakokauhun. Paria vuotta
myöhemmin Herra toi elämääni Viron Paliveren ystävät. Paliveren seurakunta
on ollut Kotkan vapaaseurakunnan kanssa yhteistyössä jo ennen sotaa, ja nyt sain
olla mukana solmimassa sinne uudelleen Viron itsenäistymisen mahdollistamia
suhteita. Sain jättää kotimaani markkinahumun ja mennä jouluksi Palivereen.
Aivan kuin olisin palannut Nepaliin. Näin Jumala avasi elämääni ihanan vaiheen
suomalaisen jouluruuhkan keskeltä.
Vaikka eläkepäiviini sisältyi paljon kiinnostavia haasteita, elin ajatuksissani ja
rukouksissani Nepalissa, jonka koin oikeaksi kodikseni. Olinhan viettänyt siellä
elämäni parhaat vuodet. Tosin kirjeet kulkivat ahkerasti Nepalin ja Suomen välillä, mutta ikävä täytti mieleni. Ei ihme, että minulla oli monesti juureton olo; en
oikein tiennyt, mihin kuuluin.
Viimeinen kevääni Nepalissa oli ollut poliittisesti rauhaton. Silloin mieltäni murehdutti se, etten ulkonaliikkumiskiellon vuoksi pystynyt hyvästelemään
maaseudulla asuvia ystäviäni, sillä kaikki pääkaupungista johtavat tiet oli suljettu.
Minusta tuntui, kuin olisin lähtenyt varkain maasta kahdenkymmenenseitsemän
vuoden jälkeen. Nepalilaiset eivät koskaan lähde matkoille ilmoittamatta etukäteen lähdöstään. Nepalissa ollessani huokaisin, että saisin vielä kerran palata
hyvästelemään ystäväni.
Syksyllä 1992 sain kuulla raha-asioitani hoitavalta henkilöltä, että olin saanut veronpalautusta. Silloin tajusin, että Jumala oli varannut minulle rahan uutta
Nepalin-matkaa varten. Siihen oli etukäteen valmistettu hyvä ajatus, että saan
vielä kerran käydä siellä.
Hankin valmiiksi rokotukset, sillä tarvitsin niitä joka tapauksessa, koska olin
menossa myöhemmin Viroon. Asetin vielä Vanhan testamentin Gideonin lailla
”villani” Herran eteen saadakseni lopullisen varmuuden Jumalan suunnitelmasta.
Kaikki asiat toteutuivat. Sain vielä ylimääräisenä vahvistuksena hääkutsun Nepalista: Sanu oli menossa naimisiin! Hän kirjoitti, että olen hänen ainoa ”sukulaisensa” – ja toivoi, että voisin tulla vieraaksi hänen häihinsä, jotka pidettäisiin
huhtikuussa 1993.
Helmikuun puolivälissä matkustin kahdeksi kuukaudeksi Nepaliin. Matka
taittui Aeroflotin lennolla Moskovan kautta Kathmanduun. Olin perillä lauantai-iltana, mutta siitä huolimatta monta ystävää oli tullut minua lentokentälle
vastaan, Bishnu-opettaja heidän joukossaan. Hän kertoi isänsä olevan Patanin
sairaalassa ja odottavan kovasti vierailuani. Lupasin tulla heti seuraavana päivänä.
Minut majoitettiin Raija Hannilan luo, sillä hänen kodistaan oli lyhyt matka eri
suuntiin. Sain myös tavata Shantin, joka oli nyt Raijan apulaisena. Pääsin taas nauttimaan hänen maukkaista nepaliaterioistaan. Olin sananmukaisesti tullut kotiin.
Sunnuntaina kävi kuitenkin niin paljon vieraita, että pääsin lähtemään sairaa190
laan vasta iltapäivällä. Bishnun isä oli ollut jo viikon tajuton. Kaikki lapset olivat
kerääntyneet hänen vuoteensa ympärille. Menin tervehtimään. Puhuin miehen
korvaan Jeesuksen pelastavasta työstä. Silmiään mies ei jaksanut avata, mutta
ymmärsin, että hän kuuli sanani. Viivyin hänen luonaan pimeän tuloon saakka.
Vuoteen vieressä istuessani ajatuksiini nousi tapaamisemme neljän vuoden takaa Japanilaisessa sairaalassa, jossa Bishnun isä Nepalin kuninkaallisen armeijan
upseerina sai valtion kustantaman ilmaisen hoidon. Hän oli jo kauan sairastanut
sappiongelmiensa vuoksi.
Minulla oli silloin ollut tavanomainen työpäivä kastittomien alueella. Sain
sairaalan kautta viestin, että minun pitäisi mennä häntä katsomaan.
Löysin miehen sairaalan yksityishuoneesta. Menin hänen viereensä istumaan.
– Kiitos, kun tulitte, mies aloitti. – Minulla on teille yksi pieni pyyntö. Voisitteko tuoda minulle Jeesuksen, teidän Jumalanne, valokuvan?
Hätkähdin. Sairaalahuoneen seinät olivat täynnä hindujumalien kuvia. Olin
hetken hiljaa ja pyysin Jumalalta oikeita sanoja.
– Olen pahoillani, sanoin. – Mutta kysyn nyt ensin teiltä. Jeesus sanoo, että
hän on maailman valo. Miten otatte kuvan valosta, joka loistaa koko maailmaan?
Miten hänestä saa valokuvan?
Mies oli pitkän aikaa hiljaa. Sitten hän sanoi:
– No, sehän on aivan mahdotonta.
– Siksi en voi tuoda teille Jeesuksesta minkäänlaista valokuvaa, koska sellaista
ei ole. Hän on valo, joka kattaa koko maailman.
– Anteeksi, sister. En ymmärtänyt.
Hän osoitti huoneen seinällä olevia kuvia ja huokaisi:
– Kun täällä on kaikki nämä, en koe tässä huoneessa minkäänlaista lepoa tai
rauhaa. Ajattelin, että teidän Jeesuksenne kuva olisi tuonut sen minulle.
– Hän on kieltänyt palvomasta mitään kuvaa, koska hän on valkeus. Mutta
voin rukoilla tässä teidän kanssanne.
On ihanaa huomata, miten Pyhä Henki tulee avuksi, kun yhtäkkiä jää neuvottomaksi. Mies pyytää Jeesuksen valokuvaa. Jeesus on luvannut, että sillä hetkellä kun
me tarvitsemme, me saamme, mitä pyydämme. Apu tulee aina tilanteen mukaan.
Kaiketi Bishnu-opettajan isä oli saanut käynnistäni jonkinlaisen ajatuksen,
jonka varassa hän sitten rukoili, että ehtisin tulla hänen kuolinvuoteelleen julistamaan hänelle synnit anteeksi. Katselin vuoteella lepäävää miestä, joka hengitti
vaikeasti. Tiesin, ettei hän enää eläisi kauan. Ennen lähtöäni laskin käteni hänen
päänsä päälle ja rukoilin. Siunasin hänet pitkälle matkalle. Rukouksen aikana
hänen hengityksensä rauhoittui. Tuli ihana olo.
Mies kuoli samana iltana kello 22.30. Jumalan ajoitus oli ihmeellinen.
Kiitin Jumalaa täsmällisestä aikataulusta ja siitä, että sain tavata miehen vielä
täällä ajassa. Sen jälkeen en enää Bishnua nähnyt, sillä Nepalissa on tapana, että
191
perhe viettää kahden viikon suruajan kotonaan kaikessa hiljaisuudessa.
o
Nepalista lähtöni jälkeen moni asia oli muuttunut. Kuningas oli menettänyt itsevaltaisen asemansa ja hänen tilalleen oli tullut demokraattisesti valittu hallitus.
Nepalin sisäpolitiikka jatkui kuitenkin epävakaana: minunkin maassa oloaikana
ehdittiin pitää yleislakko. Monet pelkäsivät. Television iltauutiset näyttivät surullista kuvaa. Kolmen vuoden takainen ilmapiiri yllätti iloisesti hymyilevän kaupungin. Kuka silti olisi osannut aavistaa, että jo kolmen vuoden kuluttua Nepal
ajautuisi sisällissotaan, kun Nepalin kommunistinen puolue – niin kutsutut maolaiset – ilmoitti luopuvansa parlamentarismin noudattamisesta ja tavoittelevansa
tasavaltaa ja kommunistista hallintoa?
Mutta hengellisesti Nepaliin oli koittanut uusi aika. Se toi tullessaan suhteellisen uskonnollisen vapauden ja painottui ihmisoikeuksiin. Jeesuksesta sai nyt
puhua avoimesti. Varovaisen arvion mukaan maassa oli kaksisataatuhatta uskovaa. Kathmandun kirkot olivat tupaten täynnä. Oli ihmeellistä kuulla, mitä seurakunnissa tapahtuu. Joka kuukausi pidettiin kastejuhlat.
Nepalin demokratisoitumisen jälkeen kristityillä oli tapana pääsiäisen aikaan
marssia yhdessä. Sitä ennen – jo aamukuudelta – pidettiin ylösnousemusjuhla.
Juhlaa riitti koko päiväksi. Nepalissa oli Herran aika.
Nepalin-matkasta tuli minulle juhlamatka. Siihen mennessä Nepalin Yhdistynyt Lähetys oli vienyt ilosanomaa Nepaliin lähes neljäkymmentä vuotta. Myös
siitä, kun meidät Laina Vaismaan kanssa siunattiin ensimmäiselle työkaudellemme Nepaliin, oli kulunut tasan kolmekymmentä vuotta. Nautin kaikesta näkemästäni ja kokemastani. Sain tavata nepaliperheeni ja muut ystäväni ja tuttavani,
monia työtovereita, entisiä oppilaita Mahendra Bhawanista ja paljon muita. Sain
jakaa kuulumisia, iloja ja suruja.
o
Halusin tavata myös Bhutanista karkotetun nepaliperheen, johon olin tutustunut viimeisellä työkaudellani. Se oli häädetty siitä majasta, jossa se oli asunut
Nepalissa ollessani. Nyt perhe oli siirtynyt aivan Bagmati-joen rantaan, josta oli
annettu kaistale maata Bhutanista tulleiden pakolaisten asuttavaksi. Uusi koti oli
pelkkä hökkeli. Mennessäni oli juuri satanut, vaikka keväisin Nepalissa ei yleensä
sada. Ukonilman jälkeen liejua oli joka paikassa. Kodin katossa oli iso aukko,
josta vesi pääsi valumaan alas huoneeseen, vaikka aaltopeltiä oli yritetty kyhätä
suojaksi pään päälle. Kaikki oli kastunut. Oli kylmää.
Kaksi niistä tytöistä, joita olin hoitanut, oli poissa. Kaksi isompaa oli jäljellä.
192
Poika oli todennäköisesti lakaisemassa ja kaksi pienintä kotona. Seisoin hieman
empien ovella, mutta sitten astuin sisään. Siellä istui isä hyvin laihana, äitirukka
aivan laahusti. Yritin kysellä, mitä tytöille on tapahtunut, mutta vanhemmat olivat kovin vaitonaisia. He eivät juuri puhuneet: he olivat aivan lamassa, elämän
uuvuttamia. He eivät yksinkertaisesti jaksaneet. Juttelin siinä jonkin aikaa. Jotakin vein myös lapsille. Ei sieltä hymyä tullut.
Olisi ollut parempi, etten olisi mennyt. En voinut tehdä mitään heidän hyväkseen. Tämä oli yksi niistä kokemuksista, jotka jäivät eläkepäivilleni aivan kuin
pakasteeksi mieleni pohjalle; en pystynyt niitä käsittelemään. Perhe eli niin oman
onnensa nojassa.
o
Lisäksi kävin poikien kerhotilan lähellä sijaitsevalla vapaa-ajanalueella, jonne
rouva Tellervo Koivisto oli istuttanut puun Nepalin-matkallaan vuonna 1991.
Aikaisemmin, Nepalin kuningasparin vieraillessa Suomessa, kuningas oli kutsunut rouva Koiviston tutustumaan maansa kehitysaputyöhön.
Rouva Koiviston Nepalin-matkan yksi päivä oli vierähtänyt Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen eri kohteissa, joita suomalaiset lähetystyöntekijät Raija Hannila, Kaarina Heikkilä, Kirsti Kirjavainen ja Riitta Moilanen hänelle esittelivät.
”Tuo päivä oli hyvin antoisa. Se toi esiin köyhyyden, sairauden ja ihmisten eriarvoisuuden kastijakoa ylläpitävässä maassa. Opin myös kunnioittamaan lähetystyöntekijöitä, jotka toimivat ankeissa oloissa auttaen, vaikka työn tulokset uppoavat lähes pohjattomaan suohon”, rouva Koivisto kirjoittaa.6
En mennyt alueelle tavanomaista reittiäni vaan kiersin toista kautta. Tapasin
kujalla yhden johtavista nuorista, siivousklubin perustajista. Hän näytti minulle
rouva Koiviston istuttaman puun. Se näytti juurtuneen hyvin. Poika sanoi niin
mukavasti:
– Teillä on hyvin pieni puu. Mutta se tuoksuu hyvältä.
Työtoverini olivat kirjoittaneet minulle Suomeen, että kaatopaikka oli hävitetty ja tilalle oli tehty nurmikenttä, puutarha. Kastittomien ja normaaliväen
erottavan tiiliaidan takana olevan palvontapaikan jumala oli varastettu. Sellaista
aina sattuu, sillä jumalat ovat haluttua tavaraa ja ne myydään länsimaihin korkeaan hintaan. Nyt kastittomat saivat luvan kantaa rojua omalta puoleltaan myös
aidan toiselle puolelle, jonne puolestaan kohosi uusi kaatopaikka. Pojat olivat
iloisia siitä, että he saivat kulkuoikeuden aidan takana oleville portaille, joita pitkin pääsi normaaliväen tielle. Sitä kautta minäkin menin kujalle katsomaan, oliko
kaatopaikka todella siistitty.
Poika kertoi omasta uskoontulostaan ja siitä, miten hän oli löytänyt uudet
6 Rouva Tellervo Koiviston kirjeestä kirjan toimittajalle 25.9.2013.
193
Rouva Tellervo Koiviston vierailu Patanissa 1991. Kuvassa puun istutus.
Rouva Koivisto ja suomalaiset lähetystyöntekijät kastittomien
nepalinuorten vieraina Finnidan
avustuksella kunnostetussa
194
nuorisokeskuksessa. (Kuvat: Kirsti Kirjavainen)
Siivousklubin alakastinen nuori ojentamassa kukkia rouva Koivistolle.
(Kuva: Kirsti Kirjavainen)
elämänarvot. Hän oli niin upea!
Newarinkielinen seurakunta sijaitsi aika lähellä; se oli jokin lähtöni jälkeen
syntynyt uusi ryhmä. Tällaisia solukirkkoja oli perustettu eri alueille, koska kaikki
kristityt eivät enää mahtuneet paikalliseen kirkkoon, laajennuksesta huolimatta.
Hänen lisäkseen kolme muuta nuorta miestä kävi siellä. Heidät oli hyväksytty
tasavertaisina muiden kristittyjen joukkoon.
Poika oli päässyt kouluun ja suoritti parhaillaan high schoolin loppututkintoa.
Hän sanoi kauniisti, että koska heidän lapsiaan ei huolita kujan lähellä sijaitsevaan valtion kouluun, hän haluaa valmistua opettajaksi ja toimia heidän alueelleen perustettavassa kastittomien lasten koulussa. Ehkä se toimii jo.
Myös muita siivousklubin poikia liittyi seuraamme. Sain kuulla, että alueesta
oli ensin tehty kujan lasten tarpeita palveleva pelikenttä. Kun he olivat varttuneet, palloiluun ilmeisesti väsyttiin ja tilalle tulivat muut kiinnostuksen kohteet.
Toisaalta kujan lapset olisivat mielestäni pelikentän tarvinneet, mutta ehkä heillä
ei ollut pitkän päälle innostusta. Varmaan pallojen heittämisestä tuli hankaluuksia, koska alue oli kuitenkin suhteellisen pieni.
Pelikenttä päätettiin muuttaa nurmikoksi. Sen pohja oli hyvin muokattu ja
hoidettu. Nyt siinä kasvoi kaiketi apilaa. Jossain vaiheessa sinne oli istutettu myös
ruusupenkki. Minun käydessäni siellä kukkivat kehäkukat. Myös puita oli istutettu lisää. Ne kaikki olivat suurempia kuin oma puuni. Alue toimi nyt asukkaiden virkistyspaikkana. Kaikki voivat tulla istumaan nurmikolle, ottaa vaikka
195
eväät mukaansa ja viettää vapaapäivää. Puutarhanhoito oli poikien vastuulla.
Päiväkirjan uudet sivut -kirjassaan rouva Koivisto toteaa ”omalla tavallaan”
mielenkiintoiseksi kohteeksi Lähetyksen avustaman nuorisokerhokeskuksen:
– – Nepalin monet kadut olivat enemmän tai vähemmän saastaisia, mutta
tämä katu oli puhdas. Asia selittyi sillä, että kastittoman nuorisokeskuksen pojat
saattoivat tehdä vain kaikkein halveksituinta työtä, toimia kadunlakaisijoina.
Pojilla oli yllään tummat housut ja vitivalkoinen paita. Kädet olivat puhtaat
ja tumma tukka suittu. He tulivat tervehtimään yksitellen, ja jokainen antoi oman
kukkansa. Koko tilaisuuden ajan mukana seuranneet turvasotilaat seurasivat paheksuen, miten kättelimme kastittomia.
Meidät kutsuttiin sisälle ja istutettiin ilmeisesti varta vasten hankittuun sohvaan. Kyselimme poikien elämästä, koulunkäynnistä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Kastittomuus leimaa näiden henkilöiden koko elämän. He ovat todellisia
syrjäytyneitä, jotka ovat olleet sitä syntymästään asti.
Kastittomien kohtalo himmensi sitä myönteistä kuvaa, jonka Nepalista sain.
(Koivisto 1999, 169–170.)
Ajattelen näitä siivousklubin nuoria miehiä, jotka kutsuivat Suomen ”kuningattaren”, rouva Koiviston kylään. Mikä on heidän lastensa tulevaisuus? On
kiinnostavaa nähdä, pystyvätkö he siirtämään jotakin tästä uudesta ajattelusta
lapsilleen vai kantavatko heidän lapsensa vielä samaa kastittomuuden leimaa.
Miten he siitä vapautuvat? Muuttuuko tilanne, vaikka he saavat käydä kouluja
ja opiskella?
o
Lakaisijakastisten hätä jäi lähetystyöni viimeiseksi oppiaineeksi. Se askarrutti
minua myös eläkkeellä ollessani. Pohdin, miksi nepalit eivät lähteneet kanssani
lakaisijoiden kujille. Kuka siinä kärsi tai kenelle se oli tappio – korkeakastiselle
vai kastittomalle? Se jäi minulle hämäräksi. Olin ulkopuolinen, länsimaalainen:
minulle siinä ei ollut mitään ongelmaa. Toisaalta kastiyhteiskunnassa ulkomaalainen vertautuu kastittomiin. Kastittomat eivät kuitenkaan kokeneet, että olisin
saastuttanut heitä. En saanut sellaista kuvaa, ja kyllä he olisivat mielensä näyttäneet. Päinvastoin: he olivat todella iloisia ja ystävällisiä aina, kun menin sinne.
Kaikki lapset juoksivat ympärilleni.
Kerro tätä suomalaisille! Ymmärtävätkö he? Tämä on meille niin kaukainen
todellisuus – ainakin minulle jäi sellainen kokemus. Suomalaisen on vaikea ymmärtää kastijärjestelmään kuuluvia luokkaeroja, vaikka onhan meidänkin historiassamme käyty läpi omat kriisimme. Se ei vain mene ihmisten tajuntaan, että
196
on olemassa ihmisryhmä, jolta on kielletty kaikki oikeudet. Toisaalta, olisinko
itsekään ymmärtänyt, ellen olisi elänyt hinduyhteiskunnassa ja sitä nähnyt?
Ensimmäisellä työkaudellani en tajunnut ollenkaan kastijärjestelmän todellisuutta ja sen vaikutusta Nepalin yhteiskunnan jokapäiväiseen elämänmenoon.
Kastijärjestelmä oli virallisesti poistettu samana vuonna, kun tulin maahan, mutta mikään ei ollut muuttunut. Kielikoulun opettajani, brahmaani, oli selittänyt
järjestelmää, mutta kun en nähnyt sitä käytännössä, en uskonut, että se on totta.
Pidin sitä enemmänkin historiassa esiintyneenä ilmiönä, varsinkin kun nepalin
kielen opettaja oli koulutukseltaan historian opettaja. Mieleeni jäi hänen huomautuksensa:
– Vaikka kastiton olisi käynyt Oxfordin tai Cambridgen tai opiskellut Harvardissa ja palaa takaisin kotimaahansa hienosti puettuna, näen jo takaapäin kävelytyylistä, että siinä menee kastiton. Hänessä olevaa kastittomuuden leimaa ei
voi pyyhkiä pois.
En voinut millään uskoa häntä.
Mutta sitten opin asiasta jotakin. Shanta Bhawanin sairaalan lastenosastolla
eräs korkeakastinen isä kysyi minulta, voisiko hän saada lasillisen vettä, koska
hänellä oli niin kova jano. Pyysin sairaala-apulaista hakemaan. En tiennyt, että
hän on alakastinen, vaikka olisihan minun pitänyt se tietää, sillä hän pesi sairaalan lattiat.
Apulainen tuli vesilasin kanssa, mutta yllätyksekseni hän ei ojentanutkaan sitä
potilaan isälle, vaan laski kädessään olevan lasin ison potilashuoneen lattialle.
Siitä mies poimi sen ja nosti huulilleen. Olin aivan ymmällä, koska lattia oli
mielestäni niin saastainen paikka kuin olla voi.
Korkeakastinen ei voi olla suorassa kosketuksessa alakastisen kanssa. Siksi
hän ei voinut ottaa lasia sairaala-apulaisen kädestä. Oman syljenkin katsotaan
197
olevan saastaista, joten juoma-astia ei saisi koskettaa suuta eikä suusta pudota
ruokaa. Toisaalta korkeakastisen sylkikään ei ole saastaista alemmalle. Kastisääntöjen mukaan itseään alemmalta ei voi vastaanottaa ruokaa eikä aterioida tämän
kanssa.
Suomalaiselle tämä on kova paikka, mutta nepalikulttuurissa ajattelutapa on
ihmisissä vielä syvällä. Minun maassaoloaikanani alakastisten asemasta ei vielä
käyty julkista keskustelua. Nepalin myöhempien dramaattisten mullistusten jälkeen se on joutunut uudelleenarvioinnin kohteeksi.
Sanun häät
198
N
epalin-matkani huipentui Sanun hääjuhlaan, johon minut oli kutsuttu tytön
ainoana ”omaisena”. Vieraillessani turvakodissa sain kuulla englantilaiselta
työtoveriltani tarkemmin siitä, miten Sanu oli tavannut tulevan miehensä.
Pokharassa toimii vanha seurakunta, joka oli perustettu jo ennen Nepalin Yhdistynyttä Lähetystä. Seurakunnan pastori oli kirjoittanut pojan isän pyynnöstä
kirjeen turvakotiin, koska johtajaperhe oli lähtöisin samoilta seuduilta. Hän oli
kysellyt, löytyisikö kodista sopivaa tyttöä puolisoksi heidän pojalleen. Emäntä oli
kertonut Sanusta, orpotytöstä.
Sitten Pokharasta tuli vastauskirje. Pojan isä ja pastori olivat tulossa yhdessä
Kathmanduun seurakunnan asioissa, joten he voisivat samalla pistäytyä turvakodissa. Avioliittoasioissa tytöltä itseltään ei kysytä. Koska Sanu oli orpo, turvakodin vanhemmat ja brittiläinen työtoverini olivat hänestä vastuussa, vaikka toisaalta ulkomaalaisen sana ei paljon paina. Tyttö hyväksyttiin. Mielestäni Sanun
naimisiinmeno oli rohkea Jumalan käden ojennus.
Häät pidettiin Patanin alueen suuressa seurakunnassa. Menin käymään kirkon suojissa häitä edeltävänä päivänä. Halusin nähdä, mitä siellä puuhataan, ja
tarjota apua häävalmisteluissa. Siellä oli talkoot menossa, sillä seuraavana päivänä
koko kirkkoväelle tarjottaisiin juhlalounas. Paikalla oli ystäviä perunoita kuori199
massa ja pilkkomassa ja vihanneksia leikkaamassa. Myös morsian oli puuhassa
mukana. Varhain hääpäivän aamuna emännät tulivat ruoanlaittoon. Riisi pantiin kiehumaan suureen kattilaan, vuohenliha valmistumaan ja lopuksi loihdittiin
monenlaiset vihannesherkut.
Juhla alkoi seurakunnan jumalanpalveluksella. Sen jälkeen oli vihkitoimituksen vuoro. Nuoripari käveli kirkkosalin eteen pystytetylle korokkeelle. Ensin
heille tehtiin kysymyksiä, sitten pappi suoritti vihkimisen. Luettiin Raamattua ja
vaihdettiin sormukset. Lattialla istuva seurakunta nousi seisomaan, ja vihkipari
polvistui vastaanottamaan siunauksen. Lopuksi vielä seurakunnan nuoret lauloivat ja soittivat.
Vihkimisen jälkeen koko seurakunta hajaantui kirkon pihalle aterioimaan.
Ilma oli kirkas ja vieno, kesän tuoksu tuntui ilmassa. Linnut lauloivat. Iloinen
puheensorina täytti pihapiirin. Löysin hyvän istumapaikan puun alta. Otettiin
valokuvia. Katselin valkoiseen hääpukuun pukeutunutta morsianta ja ujonnäköistä sulhasta kukka rintapielessään. Kaikki halusivat päästä morsiusparin kanssa samaan kuvaan.
En koskaan unohda sitä juhlaa. Tyttö oli hyväksytty nepaliperheeseen, vaikka
kukaan ei tiennyt hänen kastiaan eikä etnistä taustaansa, mutta kristittyjen joukossa hän oli muiden kanssa tasavertainen. Juhlissa mukana ollut sulhasen äiti
iloitsi siitä, että hän vihdoinkin saa tyttären. Muistan, kun Sanu myöhemmin
kirjoitti, miten onnellinen hän oli saatuaan oman kodin ja äidin, jota saa palvella,
ja lisäksi monta veljeä. Perhe otti Sanun sydämellisesti vastaan.
Minulle nämä maalliset, vaatimattomat häät olivat esimakua siitä, mitä Jumala
on meille valmistanut. Ne olivat kuva taivaallisista häistä. Jeesus sanoo: ”Tulkaa,
sillä kaikki on valmiina.” Häihin meitä lähetettiin kutsumaan väkeä. Jumala lähetti meidät viemään viestiä: ”Tulkaa ulos, tulkaa aterialle!” Menkää ja kutsukaa!
Eikö lähetystyö perimmältään tarkoita juuri kutsua? Yksittäisellä ihmisellä
on siinä vähäinen osa: sitä voi verrata pieneen liikkeeseen, jossa ihminen saa olla
mukana. Jumala hoitaa kokonaisuuden: hän tekee kaikki ja asettaa asiat kohdalleen, johdattaa ihmistä. Mutta ensin jonkun täytyy mennä kertomaan, että tie
on valmis ja meitä odotetaan. Perillä, taivaassa, kerran tavataan.
Katselin tyttöä, jonka elämä oli jo vastasyntyneenä ajateltu päättyvän jokeen.
Lapsi oli kuitenkin jätetty rannalle, koska tuojalla ei ollut rohkeutta työntää häntä
veteen saakka. Siinä hän nyt seisoi ujosti hymyilevänä valkopukuisena morsiamena. Näin hänessä kuvan siitä, mitä Jumala on valmistanut ja mikä kerran taivaassa
on täydellinen. Meitä kutsutaan aterialle, jossa jokaisella on oma paikkansa. Siihen kaikki huipentuu – koko työ: saa katsella ihmistä täydellisenä Kristuksessa.
Lähdin häätunnelmissa kotiin.
200
Loppusana
K
irsti Kormu oli ensimmäinen suomalainen, joka matkusti lähetystyöhön
Nepaliin. Suomen Vapaakirkko lähetti hänet Laina Vaismaan kanssa Nepalin Yhdistyneen Lähetyksen (United Mission to Nepal, UMN) työyhteyteen vuonna 1963. Lainan työ Nepalissa katkesi hänen sairastumiseensa vuonna
1970. Kotimaahan palattuaan hän toimi Santalan kristillisen kansanopiston äidinkielen ja missiologian opettajana. Kirsti työskenteli Nepalissa vuoteen 1990
saakka.
Kirstin läheinen ystävä, toimittaja Vappu Rautamäki totesi Kirstin kahdeksankymmenvuotisjuhlissa (2005) Kotkan Vapaakirkossa:
Kukaan ei lähde lähetystyöhön tyhjästä. Kotkassa oli jo vuosikymmenet palanut lähetyksen tuli. Yksi uskollinen oli ollut Elvi Eriksson, Himalajan työn
esirukoilija. Kirstin polku oli jo rukouksin viitoitettu. Oli myös Jumalan valinta. Herra otti Kirstin ja Laina Vaismaan tien aukaisijoiksi Nepaliin. Heillä
molemmilla oli kyky nähdä lapsi ja nuori, joiden keskuudessa työ alkoi. Tärkeätä
oli heidän johdattamisensa Jeesuksen luo. Lapsessa on myös maan tulevaisuus.
Kirsti on historiallinen henkilö. Hän asetti ensimmäisenä nähtäville Nepalin
jalokivet.
Kirstillä oli erityinen lahja solmia ihmissuhteita. Hänellä oli evankelistan kutsumus.
Mitä enemmän muistelen Kirstiä ja hänen työtään kotimaassa ja maailmalla, sitä selvemmin näen, että Kirstin erityinen armolahja oli olla ystävä.
Hänellä oli taito ja myös halua ja voimia ilahduttaa lähimmäisiään, keksiä ja
löytää heille oikeita ilonaiheita, rohkaisua.
Muistan, miten hän kauan sitten aloitti erään kehitysvammaisen, vaikeasti
liikkuvan naisen kanssa rippikoulumuistojen leikin. Kirsti sepitti jatkuvan sadun heidän kuvitellusta yhteisestä rippikouluajastaan. Satua se oli ja haavetta,
nainen tiesi sen, mutta tuli mukaan leikkiin, johon sisältyi lopulta hengellinen siunaus. Tämä yksinäinen ihminen sai ”opiskelutoverin”, jollaista hänellä
ei ollut koskaan aikaisemmin ollut. Hänestäkin tuli lopulta Kirstin uskollinen
esirukoilija.
”Vähäiset asiat ovat vähäisiä, mutta uskollisuus vähässä on suurta”, sanoo
Augustinus. Kirsti oli uskollinen vähässä ja paljossa, aina valmis palvelemaan
kuin partiolainen.
(Vappu Rautamäen kirjeestä toukokuulta 2013)
201
Kirstin eläkeajasta tuli toisenlainen kuin etukäteen olisi voinut ajatella. Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991 avasi uudet yhteydet. Kirstin lähetystyö jatkui, nyt vain uusilla kentillä – Nepalia silti unohtamatta. Hengellinen ilmapiiri
oli avointa ja innostunutta. Elettiin suurten odotusten ja mahdollisuuksien aikaa.
Ester Simosen ja Kirstin yhteistyö alkoi Kirstin palattua Suomeen. Molemmat
olivat toimineet aktiivisesti Suomen Vapaakirkon Naislähetysliitossa. Venäjänkielen taitoisena, Ilmavoimissa kääntäjänä toiminut Ester tuli nyt Kirstin tulkiksi
heidän Venäjälle ja muihin Ivy-maihin suuntautuville evankelioimismatkoilleen.
Samalla he loivat yhteyksiä juutalaistyöhön. Kirsti majoitti Kotkan-kodissaan
myös Suomen kautta Israeliin palaavia venäjänjuutalaisia. Kirsti oli Israelin ystävä. Esterin välityksellä Kirsti sai kosketuksen Suomessa silloin ajankohtaiseksi
tulleeseen maahanmuuttajatyöhön. Hän osallistui useana kesänä Tampereella
pidetyille virkistysleireille.
Kirsti solmi yhteyksiä myös veljeskansoihimme inkeriläisiin ja virolaisiin. Hän
kävi Inkerissä Yrjö Tryggin kanssa pitämässä tilaisuuksia vanhainkodeissa. Erityisen läheisiksi Kirsti koki Viron Paliveren seurakunnan ystävät. Hän vieraili
siellä ensimmäisen kerran vuonna 1993 ja sen jälkeen lähes vuosittain puhumassa
naisten-, vanhusten- ja lastenkokouksissa ja tapaamassa virolaisia ystäviään. Joulukuun alussa 1999, jo hyvin huonokuntoisena, hän halusi vielä kerran matkustaa
Viroon hyvästelemään heidät.
Myös Kirstin yhteydet Nepaliin säilyivät kiinteinä. Tiedot maan levottomuuksista ahdistivat, ja sisällissota vaikeutti yhteydenpitoa. Vuosia jatkunut
epätietoisuus ja huoli läheisten kohtalosta kuluttivat Kirstin voimia. Esirukousaiheita riitti. Monta kertaa hän katseli taivaalle ”kurkistaakseen” Nepaliin, mutta
tähti-ikkunan salusiinit olivat aina kiinni.
Eläkeaikanaan Kirsti pääsi käymään Nepalissa ainoastaan kerran, Patanin
temppelialueelta löytämänsä orpotytön Sanun häissä. Toki hän olisi halunnut
matkustaa sinne uudestaan, mutta lääkäri ei antanut lupaa. Se oli Kirstille kova
paikka. Vasta myöhemmin hän alkoi ymmärtää, että Sanun hääjuhla oli myös
hänen jäähyväisjuhlansa. Työ oli silloin tehty.
Kun Kirsti ei voinut enää matkustaa Nepaliin, sikäläiset ystävät tulivat tapaamaan häntä Suomeen. Shantin käynti vuonna 2008 oli Kirstille iso ilo ja virkistys.
Hän viipyi Kirstin apuna Kotkassa kaksi kuukautta. He kävivät myös Paliveressa
ja Tallinnassa ystäviä tapaamassa.
Aikaisemmin Kirsti Kormun lähetystyöstä on julkaistu kaksi kirjaa: Nepalin
jalokivet (1970) ja Bungmatin sister (2008). Molemmat ovat Päivän kustantamia.
Kolmas, nyt ilmestyvä nettikirja Suomalaisena Nepalissa – Kirsti Kormun matkassa
palatsin koulusta kastittomien kujille (2015) on luettavissa internetissä. Se on vapaasti ladattavissa, mutta ei myyntiin.
202
Kirsti kirjoitti Nepalin jalokivet ensimmäisen työkautensa loppuvaiheessa.
Toimittamani Bungmatin sister kertoo Kirstin toisen ja kolmannen työkauden
vaiheista Nepalissa. Kirjaan liitettiin myös vuosikymmeniä sitten loppuunmyydystä Nepalin jalokivistä otettu uusi painos. Kolmas kirja kokoaa Kirstin lähetystyön loppukaudet.
Molemmat toimittamani kirjat perustuvat Kirstin kertomuksiin, jotka nauhoitin Kotkassa pääasiassa 2006–2007. Sain myös käyttööni Kirstin Nepalista
kirjoittamat kiertokirjeet. Aikanaan Kirstin vetämällä hiihtoleirillä uskoon tullut
seurakuntanuori, Porin vapaaseurakuntaan kuuluva Paula Järvenpää hoiti uskollisesti kirjeiden monistuksen ja postituksen viidentoista vuoden ajan entisestään
laajenevalle lukijakunnalle. Se oli Kirstille suurenmoinen apu ja lahja.
Myös Kirstin muu kirjeenvaihto oli laaja. Kiitän Vappu Rautamäkeä, jolta
sain kirjeiden lisäksi laatikollisen äänikirjeitä. Ne antoivat työhöni aivan uuden
ulottuvuuden: taitava puhuja sai asiat elämään, huumoria koskaan unohtamatta.
Kirstillä oli iloinen ja hyvin ilmeikäs ääni. Hän oli tarinankertoja. Myös hänen
julkiset puheensa olivat ”erilaisia”; hänellä oli taito löytää asiaan kiinnostava näkökulma, jolla hän tempaisi kuulijat mukaansa.
Vapun lisäksi kotkalainen Maisa Raki sai usein postia Kirstiltä. Maisa kävi
Nepalissa kaksi kertaa Kirstiä auttamassa. Hän osallistui Kirstin mukana Mahendra Bhawanin tyttökoulun hostelissa asuvien tyttöjen vapaa-ajan toimintaan.
Eläkeaikanaan Kirsti iloitsi siitä, että hän saattoi Maisan kanssa muistella yhteisiä Nepalin-ystäviään ja jakaa heidän esirukouspyyntöjään.
Seuraavaksi haluan kiittää nettikirjan valmistumiseen vaikuttaneita Kirstin
läheisiä ja ystäviä. Sain Kirstin veljeltä Reijo Kormulta Kotkasta rouva Linnea
Kormua koskevat tiedot. Äidinkielen opettaja Ulla Holopainen Lahdesta on ollut kiinteästi mukana tekstin lukuvaiheissa ja antanut asiantuntevaa apuaan ja
tukeaan. Ulla oli Kirstin toverina 1950–1960-luvulla pidetyillä Vapaakirkon lasten- ja nuorten leireillä. ”Siellä tutustuin hyvin kekseliääseen ja luovaan Kirstiin.
Hän pystyi eläytymään moneen rooliin, mutta osasi myös opastaa taivaan tielle”,
Ulla muistaa.
Lisäksi kiitän Kirstin työtovereita. Riitta Siikasen aloitteesta Suomen Vapaakirkko otti 1960-luvun alussa yhteyttä Nepalin Yhdistyneeseen Lähetykseen. Se
etsi uutta kenttää Himalajan tilalle, kun suomalaisten työ oli siirtymässä kansallisten työntekijöiden vastuulle. Anna-Liisa Jokinen arvioi Kirstin merkitystä
työtovereille ja tyttökoululaisille. Marja Vesalainen paneutui kirjan tekstiin ja teki arvokkaita huomautuksia. Olavi Vesalainen tarkensi nepalinkielistä Raamattua koskevia tietoja. Raija Hannila tarkasti kirjassa olevan Vuorille-luvun tiedot.
Kirstin eläköidyttyä Raija on huolehtinut Nepalissa Kirstin ”perheestä”. Anneli
Talso, nykyinen Maria-sisar Anne Darmstadtista, on rukouksin seurannut nettikirjan valmistumista. Kirjan lopussa on lueteltu Kirstin kanssa samaan aikaan
203
Nepalissa työskennelleet Suomen Vapaakirkon lähetystyöntekijät.
Suomen Lähetysseuran läheteille Kirsti Kirjavaiselle ja Kaarina Hembreelle
(o.s. Heikkilä) kiitokset tekstin lukemisesta ja kommentoinnista sekä Nepalin
kastijärjestelmää ja alakastisten asemaa koskevista tarkennuksista. Kaarina jatkoi
Kirstin aloittamaa Patanin kaupunkiin kohdentuvaa Yhdistyneen Lähetyksen
hanketta.
Kiitokset myös Bishnu-opettajalle Nepaliin. Sain häneen yhteyden sähköpostitse. Bishnu näki paljon vaivaa paneutuessaan koulumuistoihinsa Mahendra Bhawanin tyttökoulussa. Hänen kokemuksensa koulun perustajasta, rehtori
Elisabeth Franklinista tuovat uutta ulottuvuutta hänen monipuoliseen toimintaansa. Kiinnostava on myös Bishnun arviointi rehtorin vaikutuksesta Nepalin
naiskasvatuksen kehittämisessä. Mahendra Bhawanin tyttökoulun nykypäivään
voi tutustua internetissä osoitteessa http://www.mahendrabhawan.edu.np.
Kuulin Kirstistä ensimmäistä kertaa syyskuussa 1997 Nepalissa, jossa olin työmatkalla. Lalitpur Nursing kampuksen rehtori Bishnu Rai pyysi minua Suomeen
palattuani soittamaan Kirstille ja lähettämään terveisiä. Bishnu oli yksi niistä
nuorista, jotka kävivät Kirstin pitämissä opiskelijailloissa hänen ensimmäisen
työkautensa aikana Kathmandussa. Otin yhteyttä Kirstiin, joka kertoi olevansa
juuri lähdössä Moldovaan pitämään naistenpäiviä.
Kirsti itse ei ehtinyt nähdä kirjan valmistumista. Hän kutsui minut luokseen
Kotkaan kolme viikkoa ennen kuolemaansa – ”jos sinulla on vielä jotain kysyttävää uudesta kirjasta”. Hän valtuutti Vappu Rautamäen jatkamaan hänen työtään
uuden kirjan valmistumiseen saakka. Kiitän Vappua kirjan valmistumisprosessiin
paneutumisesta ja tekstin korjaus- ja täydennysehdotuksista. Hän on valinnut
myös kuvat sekä Bungmatin sisteriä että nettikirjaa varten. Molempien aniloiden
tapaaminen ja heihin tutustuminen ovat merkinneet minulle suurta elämänrikkautta. Kiitän heistä Jumalaa.
Lopuksi suurkiitokset Eeva Rautamäelle tekstin oikoluvusta sekä Milla AuraToloselle graafisesta suunnittelusta ja kirjan taittamisesta. Erityiskiitos raamatunkääntäjä Chris Pekka Wildelle mahdollisuudesta käyttää hänen taidokkaita
maisemakuviaan. Niiden välityksellä lukija pääsee aivan uudella tavalla aistimaan
Nepalin luonnon monimuotoisuutta ja sen ainutlaatuista kauneutta.
Nepalia kohtasi ankara maanjäristys huhtikuussa 2015. Sitä seurasi toukokuussa vielä voimakas jälkijäristys. Ne veivät lähes 9000 ihmisen hengen ja arviolta 23 000 loukkaantui. Inhimillisen hädän lisäksi aineelliset vahingot ovat
suunnattomat. Kirstin ystävät selvisivät järistyksistä, mutta hekin ovat joutuneet
kokemaan kovia taloudellisia menetyksiä. Bungmatin kylä sortui pahoin. Rukoile Nepalin puolesta!
Marja-Liisa Uusimäki 204
Kirstin Reijo-veljen 75-vuotisjuhlia vietettiin Kotkan Vapaakirkossa. Vas. Marjo,
Reijo, Raija ja Jarmo. Perheen lapset asuvat Yhdysvalloissa. (Kuva: Reijo Kormu)
Kirsti pitää juhlassa puhetta veljelleen. (Kuva: Reijo Kormu)
205
Kirsti puhumassa Paliveren eläkeläisten joulujuhlassa vuonna 1996.
Kirstin ystävä, musiikinopettaja Liivia Kaustel kertoo Kirstin Vironmatkoista: – Kirstillä oli tapana tuoda jokaiselle lahjaksi jotakin pientä.
Milloin se oli enkeli, milloin kynttilä, jonka hän kehotti sytyttämään
jouluaattona. Se muistutti ystävistä lahden kummallakin puolella. Kirsti
oli kaunosielu ja se heijastui näissä pienissä rakkaudenlahjoissa. Hänellä
riitti rakkautta vanhuksia kohtaan, hän kohtasi heidät yksilöinä. Hän
vieraili joidenkin sairaiden luona omatoimisestikin. (Kuva: Liivia
Kaustel)
Shanti ja Kirsti Tallinnan vanhan kaupungin muurilla kesällä 2008.
(Kuva: Liivia Kaustel)
206
Lähteitä
Amin, Mohamed, Willets, Duncan & Tetley, Brian. Nepal. 1989. ”Journey
through Nepal.” Kääntäjä Philip Paulin. Förslagshuset Fyris AB. Uppsala.
Dictionary of Asian Christianity. 2001. Edited by Scott W. Sandquist. William
R. Eerdmans Publishing Co., Grand Rapids, Michigan/Cambridge, U.K..
Hämelin, Eila & Peltoniemi, Sisko.1990. Edelläkävijät. Vuosisata vapaakirkollista lähetystyötä. Päivä Oy.
Hämelin, Eila & Rautamäki, Vappu. 2001. Tienraivaajat. Vapaakirkon naiset ilosanoman viejinä. Päivä Oy.
Kehrberg, Norma. 2000. The Cross in the Land of Khukuri. Ekta Books. Kathmandu. Nepal.
Perry, Cindy. 1997. Nepali Around the World. Emphasizing Nepali Christians of
the Himalayas. Väitöskirja. Kathmandu.
Lindell, Jonathan. 1981. Nepal ja Jumalan evankeliumi. Suomentaja: Tellervo
Ihalainen. Päivä Oy.
United Mission to Nepal 1954–2004. Fifty Years in God´s Hand. Blessings of
the past – Visions for the future. Edited by United Mission to Nepal. 2003.
Koivisto, Tellervo. 1999. Päiväkirjan uudet lehdet. Otava.
Kormu, Kirsti. 1977. Oppilaita Tiibetistä saakka. Suomen Viikkolehti N:o 22.
Kormu, Kirsti. 1981. Siunaus on ketju. Jouluaatto. 20–21.
Kivelä, Juhani. 1980. Elämä Nepalin puolesta. Jouluaatto. 18–20.
Kivelä, Juhani. 1978. Vuosi vankilassa syntymäpäivälahjaksi. Jouluaatto. 18–19,
34.
Kivelä, Juhani. 1977. Yli kaksikymmentä vuotta saman seurakunnan pastorina.
Suomen Viikkolehti N:o 22.
207
Koivulahti, Elvi. 1979. Himalajan huiput aurinkoisia ja siintäviä – Nepalin naisen arki on kätketty kyyneliin. Emäntälehti N:o 10. Marttaliiton julkaisu.
Kovanen, Inka. 2014. Yli miljardi ihmistä tekee tarpeensa ulkosalla. Helsingin
Sanomat. 15.5.2014.
Perkiö, Pia. 1985. Nepalissa koulunkäynti on etuoikeus. Aamulehti.10.3.1985.
Rautamäki, Vappu. 1984. Jumala toimii Nepalissa. Suomen Viikkolehti N:o 36.
Rautamäki, Vappu. Kuunsäteen tulikoe.
Rautamäki, Vappu. 1985. Vieraina Taran koulussa. Tähtipolku N:o10.
Tenhunen, Sirpa & Säävälä, Minna. 2007. Muuttuva Intia. Kleio. Edita.
Viherluoto, Jaani & Tamlander, Leena (toim.) 1989. Sinappiöljyä ja aapisia. Radio-ohjelma Nepalista. Esitetty 5.3.1989. Suomen Yleisradio.
Kuvalähteet
Kirjan kuvat ovat Kirsti Kormun ja Suomen Vapaakirkon kuva-arkistoista, ellei
toisin mainita.
208
Suomen Vapaakirkon Nepalin-lähetit 1963–1990
NimiMaahantulovuosi
Kirsti Kormu
1963
Anna-Liisa Jokinen
1967
Laina Vaismaa 1963
Anneli Talso
1967
Enni Hokkanen
1968
Juhani ja Tuovi Kivelä 1969
Urho ja Elisa Räsänen
1971
Ritva Saukkonen
1972
Seppo ja Annikki Kostamo 1973
Kari ja Marja-Liisa Punkkinen 1974
Taisto ja Pirjo Valta 1976
Raija Hannila 1982
Seija Hjelt 1982
Kyösti ja Seija Leppänen 1986
Liisa Ilomäki
1987
Kathmandun suomalaisen koulun opettajat
Raili Karhinen, Sara Fagerlund ja Eija Vuorinen
Laila Pitkänen Vesalaisten lasten opettajana
Lepralähetyksen palveluksessa Bhutanissa
Reino ja Anni Alho 1975
Eeva-Liisa Moilanen
1977
Marja ja Olavi Vesalainen
1972
Lepralähetyksen palveluksessa Nepalissa
SVK:n ja SLS:n tukemana SILI-järjestön
palveluksessa
209
Tervetuloa Kirstin matkaseuraksi Nepaliin! Kirja kertoo Nepalin
ensimmäisen suomalaisen lähetyssaarnaajan Kirsti Kormun (1925–2010)
työvuosista 1976–1990 Nepalin Yhdistyneen lähetyksen palveluksessa. Se
on jatkoa vuonna 2008 ilmestyneelle kirjalle Bungmatin sister (Päivä Oy).
Tässä kirjassa pääset seuraamaan Kirstin arkea kouluhoitajana kymmenen
vuoden ajan tyttökoulussa Kathmandussa. Matka jatkuu lyhyen
sairaalasielunhoitajavaiheen jälkeen tuberkuloosin ehkäisytyöhön Patanin
kaupunkiin. Siellä, kastittomien kujilla hän kohtaa myös köyhimmistä
köyhimmät. Tutustut Kirstin maailmaan. Pieniä suuria tositarinoita siitä,
miten esirukous ja rinnalla kulkeminen muuttavat ihmisen elämää.
Kirsti oli kuuliainen kutsulleen. Hän pysyi omalla paikallaan
hindukuningaskunnassa, jossa naisella ei ollut mitään arvoa ja jossa
kristityksi kääntyminen oli rangaistava teko. Tarpeita oli paljon, ja
monesti työponnistelut näyttivät valuvan pohjattomaan suohon.
Näkymättömässä maailmassa kuitenkin Jumala kosketti Kirstin kautta
monen elämää. Inhimillisen hädän keskelle ihmiset saivat tulevaisuuden
ja toivon.
ISBN 978-952-93-5860-1
210