1 On hyvä olla yhdessä omiensa kanssa Evakkolasten yhdistyksen Karjalan matka suuntautui tänä vuonna Itä–Karjalaan, ensin Harluun, Sortavalaan sitten Suistamoon, Suojärvelle, Kollaalle, Näätäojalle, Äänislinnaan ja Kizhin saarelle, sieltä taas Äänislinnaan ja Ruskealaan. Matkalla Sortavalaan kävimme Kerimäen puukirkossa. Tyhjänä sai vaikuttavan kuvan valtavasta katedraalista, maalattu marmoria muistuttavaksi ja saarnastuolin lisäksi oli myös kanttorille oma saarnastuolia muistuttava tuoli kirkkosalin edessä esilaulamista varten. Kävimme kahvilla myös Harlun kirkossa, jonka kirkkosalissa veisasimme virren 174, ”Jo isämme uskoivat ennen…”. Virsi koskettaa aina yhtä syvältä. Sortavalassa majoituimme suomalaisten aikaiseen Seurahuoneeseen. Siellä on ollut konserttisali ja ravintola, jossa on järjestetty tanssiaisia. Sielun silmillä saattoi kuvitella sen aikaisia juhlia. Kävimme illalla myös kaupunkikierroksella kävellen, menimme sankarimuistomerkille ja Sortavalan kirkon paikalle. Siellä on muistolaatta niittyaukean laidalla sankarihaudan takana. Tällaisilla paikoilla tuntuu kuin sisin repäistäisiin rikki. Toinen vaikuttava elämys oli Suistamon ortodoksikirkon mäki, kirkko oli tallella, mutta emme päässeet sisään. Maisema Laatokalle oli mahtava. Matkalla opas Kyösti Toivonen kertoi, että venäläisillä oli halukkuutta muuttaa sodan jälkeen suomalaisilta jääneisiin taloihin ja jotkut mummot saivatkin luvan siihen. Talvi oli kylmä ja mummot kysyivät paikallisilta viranomaisilta, saisiko puita lämmittämiseen, heille vastattiin, että polttakaa taloa. Mummot aloittivat eteisestä, kaapeista ja muuttivat sitten seuraavaan taloon poltettuaan koko ensimmäisen talon. Tätä oli niin tuskallista kuulla, että sielu oli pakahtua. Polttaa taloa ehdoin tahdoin, kun metsää on otettavaksi yllin kyllin ympäriltä. Kollaan taistelupaikalla pysähdyimme. Kävimme kävelemässä metsässä, jossa oli ortodoksiristejä ja muistomerkkejä, Kollaan muistomerkki oli hieman edempänä. Metsässä tuli voimakas surun tunne, liikutus. Täällä isä on taistellut henkensä edestä. Täällä hän on ollut melskeen keskellä. Itketti, kallis on ollut isänmaan hinta. Lähellä on myös Näätänoja ja Prääsä, nekin isän taistelupaikkoja. Ihmeellistä, miten nyt luonto on vehreimmillään ja kukat kukkivat, etenkin omenapuut talojen pihoilla, ovat meidän aikaisia, kukat peittävät sodan jälkiä. Hoitamattomat maat ja talot taas muistuttavat sodan seurauksista. Illalla kävelimme Äänisen rantaan hotellilta, lokit lensivät ja sorsat uivat rantavedessä. Kaupunki oli siisti ja rauhallinen. Aamulla kävimme ennen Kizhiin menoa ortodoksisessa kirkossa, siellä oli liturgia menossa, äärettömän kaunis päivänavaus matkalle. Matkaseuralaisemme Kojo soitti Äänisen aallot autossa ennen laivaan nousua, olimme sitä toivoneet. Ääninen on rannaton, aurinko kimalteli aalloilla ja navakka tuuli keinutti laivaa, saimme kokea Äänisen aallot todeksi. Kizhin saari näkyi laivaan jo mennessä, kirkot torneineen. Maihin päästyämme kävelimme pitkää saarta ja kävimme kirkossa ja taloissa sisällä. Ensimmäisessä kirkossa oli koskettava lauluesitys, kolme mustakaapuista lauloi sanomattoman herkästi, voi sanoa, taivaallisesti, ikoniseinän edessä. Toisen, kauimpana olevan pienen kirkon kellojen soittoa saimme myös kuunnella. 2 Vanhoissa karjalaisissa taloissa kävimme sisällä aistimassa menneitten aikojen elämäntapaa ja puitteita. Ulkona oli päreitten veistäjä, pienillä ja vähän kookkaammilla päreillä on kirkon katot päällystetty. Taitavaa käsityötä ja paljon aikaa on kattojen rakentamiseen mennyt. Matkalla takaisin laivarantaan saimme ihailla kukkien peittämiä rantaniittyjä, aurinkoa ja veden kimallusta. Kotimatkalla saimme taas nähdä Vanhan Suomen kauneimpia maisemia Laatokan rannoilla, maisema oli vuonomaisen jylhää, jo ennen sotia sikäläisiä maisemia pidettiin kauneimpina matkailukohteina. Koirinojalla kävimme katsomassa Murheenristiä, suomalaisten ja venäläisten yhteistä muistomerkkiä. Koskettava tarkoitus, vaikka murhetta riittää edelleen. Tulee mieleen 1. Piet.5:7 ”Heittäkää kaikki murheenne hänen kannettavakseen, sillä hän pitää teistä huolen.” Muuta turvaa viime kädessä ei ole. Kotimatkalla Äänislinnasta Ruskealan kautta Värtsilään kävimme katsomassa vanhaa marmorilouhosta, syvä vesi peitti louhoksen ja jylhät kallioseinämät ympäröivät rotkoa. Rikasta on ollut Karjalan luonto kaikkinensa. Ruskealassa tulipalo oli tuhonnut luterilaisen lahjavaroilla rakennetun kirkon. Kovan pakkastalven aikana lämmitys oli ollut täysillä ja jotain palavaa oli laitettu lämmittimen päälle. Tulipalo oli turhaa huolimattomuutta. Suurin kirkon vaalija ja lahjoittaja oli kuollut sydänkohtaukseen, hän ei ollut kestänyt menetystä valtavan työn ja vaivannäön jälkeen. Ruokasali oli kunnossa ja rakennuksen pohjalla oli asuntolatilat ja pieni kappeli päätyhuoneen nurkassa. Maailman kaunein alttari mielestäni oli pöydän nurkkauksessa, jossa toisella seinällä oli puinen ortodoksiristi ja vastakkaisella nurkan seinällä luterilainen risti ja pienempi kolmas risti. Ekumeniaa käytännössä, koska sekä luterilaiset että ortodoksit pitivät siellä jumalanpalveluksiaan saman alttarin ääressä. Veisasimme suvivirren yhdessä ja jatkoimme taas matkaa. Karjalan matkoissa yhdistyy historia, juuret ja yhteisöllisyys. On hyvä olla yhdessä omiensa kanssa. Pirjo Riitta Rintanen, psykologi 3 4 5 6 7