Myötävaihe, vaihe-ero, vastavaihe

TEKSTI: EERO ARO
PIIRROKSET: MARI VALOTIE
Myötävaihe,
vaihe-ero,
vastavaihe
Osa 2/2
– mikrofonit sijoilleen
Mitä äänisignaalin vaihe
tarkoittaa, mihin se vaikuttaa ja
miten siihen voidaan vaikuttaa?
E
dellisessä numerossa käsiteltiin vaihe-erojen ilmentymistä
yhdellä mikrofonilla äänitettäessä. Jos mikrofonien määrää
lisätään, täytyy tarkasteluakin laajentaa.
Kun akustisessa tilassa äänitetään kahdella mikrofonilla, kanavien välille syntyy voimakkuuseroja, aikaeroja ja vaihe-eroja. Lähemmin tarkasteltaessa aikaero ja vaihe-ero ovat kaksi eri
asiaa, vaikka ne ovatkin toisiinsa sidoksissa.
Aikaero tarkoittaa sitä, että ääni saapuu läheisempään mikrofoniin hieman aikaisemmin kuin kauempana olevaan mikro­
foniin.
Vaihe-ero tarkoittaa sitä, että tietyllä tarkasteluhetkellä mikrofonien kalvot ovat edestakaisilla liikeradoillaan eri kohdissa ja
mahdollisesti liikkumassa eri suuntiin. Toisin sanoen mikrofonien kalvot ovat värähtelyjakson eri kohdissa eli vaiheissa.
Mitä pienempi mikrofonien välinen etäisyys on, sitä pienempiä aika- ja vaihe-erot ovat.
Stereoäänitys
Stereofonisista mikrofoniasetelmista ns. koinsidenssitekniikka on
yksinkertaisin keino minimoida vaihekumoutumisia eli tilannetta, jossa jokin tietty taajuus ja sen kerrannaiset osuvat mikrofoneihin vastakkaisvaiheisina, ja summautuessaan joko vaimentavat toisiaan tai kumoavat toisensa (vaihekumoutumista on käsitelty tarkemmin edellisessä osassa, Riffissä 2/2012).
Koinsidenssiasetelmassa kaksi suuntaavaa mikrofonia sijoitetaan mahdollisimman lähelle toisiaan esimerkiksi 60–90 asteen kulmaan. Koska kahden mikrofonikapselin välimatka kuitenkin aina on senttimetrin tai kaksi, niin myös koinsidenssipa54 www.riffi.fi 3/2012
rilla syntyy vaihekumoutumisia. Esimerkiksi 0,000025 millisekunnin viive ja 20 kilohertsin vaihekumoutuminen vastaa vain
kahdeksan millimetrin matkaeroa.
Koinsidenssipari kannattaa säätää kuuntelemalla. Aluksi
mykistetään muut kanavat ja panoroidaan stereoparin kumpikin kanava keskelle, jotta saadaan säädön ajaksi aikaan monofoninen summa. Lisäksi käännetään toisen kanavan polariteetti
kytkimellä. Sitten kuunnellaan ääntä ja siirretään toista mikrofonia aivan pikkuisen kerrallaan kunnes ääni kuulostaa mahdollisimman vaimealta. Se on asetelma, jossa aaltomuotojen vaihekumoutuminen on mahdollisimman suuri. Kun edellä käännetty polariteetti palautetaan takaisin oikein päin, aaltomuodot
vahvistavat toisiaan. Sen jälkeen kanavat voi panoroida halua­
mallaan tavalla.
Hajautetut stereoparit, joissa mikrofonien välimatka on parikymmentä senttiä tai suurempi, panoroidaan yleensä stereokannalle kohtuullisen leveälle. Koska mikrofonien äänet eivät
kuulu stereossa samasta paikasta, eivätkä ne summaudu missään
muussakaan vaiheessa, niin vaihe-erot eivät aiheuta kovin merkittäviä saundimuutoksia. Ongelmia saattaa esiintyä oikeastaan
vain monokuuntelussa. Jos monoyhteensopivuus on tärkeää, on
syytä kuunnella aika ajoin monona.
Koinsidenssinen
XY-mikrofonipari.
Yksi äänilähde – monta mikrofonia
Yksi instrumentti voidaan myös äänittää samanaikaisesti usealla mikrofonilla joko samalle tai eri raidoille, vaikka tällä ei tavoiteltaisikaan stereofonista vaikutelmaa. Lähimikrofonin lisäksi käytössä voi olla etäämmälle sijoitettu tilamikrofoni, tai sitten
eri mikrofoneille on annettu erilaisia tehtäviä jotka täydentävät
muuten toisiaan; esimerkiksi virvelin alamikrofonilla voidaan
hakea maton pärinää ylämikrofonin lisukkeeksi.
Paikallaan pysyvän instrumentin tai vahvistimen kaiuttimen mikittäminen on kohtuullisen yksinkertaista, mutta tilanne muuttuu hankalammaksi jos soittaja ei pysykään paikallaan.
Ja harva soittaja pysyy.
Jos esimerkiksi akustinen kitara äänitetään sekä kaikuaukon
että otelaudan lähelle laitetuilla mikrofoneilla, ja kitaristi heiluu
soittaessaan, soittimen suhteellinen etäisyys mikrofoneihin vaihtelee kaiken aikaa. Tällaisessa tapauksessa toinen mikrofoni kannattaa sijoittaa selvästi toista etäämmälle. Mitä enemmän etäisempi mikrofoni sieppaa instrumentin äänen lisäksi myös tilan
akustiikkaa sitä enemmän mikrofonien aaltomuodot poikkeavat
toisistaan ja sitä vähemmän on vaiheongelmia.
Monta mikrofonia
Kun koko yhtye soittaa samanaikaisesti ja jokaista soitinta kohti on yksi tai useampia mikrofoneja, tilanne kasvaa paljon monimutkaisemmaksi kuin soitin kerrallaan tapahtuvassa äänityksessä. Perusajatus on tietysti poimia kullakin mikrofonilla vain
ko. instrumentin ääni, mutta myös muut samassa tilassa olevat
soittimet kuuluvat sen kautta vaihtelevissa määrin.
Tilan akustiikka, yksittäisten soittimen erilaiset äänenvoimakkuudet ja mikrofonien suuntakuviot mutkistavat asiaa – joskin mikrofonien suuntaavuus antaa myös keinoja minimoida ristiinkuulumista eli vuotoa ja sitä myöten myös vähentää vaiheeroista johtuvia lieveilmiöitä. Soittajat ja mikrofonit kannattaa
yrittää sijoittaa sillä tavalla, että samalla kun jokaisen soittimen
oma mikrofoni on suunnattu kohti kyseistä soitinta sen suuntakuvion epäherkkä katvealue osoittaa kohti muita soittimia.
Erityisesti voimakasääniset instrumentit saavat mieluusti jäädä
3:1-sääntö
Perinteinen keino vuotojen välttämiseen on ns. 3:1-sääntö. Vierekkäisten soittimien mikrofonien tulee olla vähintään kolme kertaa niin kaukana toisistaan kuin jokaisen
soittimen ja sitä äänittävän mikrofonin välinen etäisyys on.
Soittimia studioon sijoiteltaessa on
tärkeää huolehtia useasta eri asiasta
yhtä aikaa. Sopiva asemointi eliminoi
vaiheongelmia ja samalla hallittu vuoto
saattaa antaa kokonaissoundin kaipaamaa tilan tuntua.
Piirros havainnollistaa vain periaatetta, tarkkaa asemointia mietittäessä
tulee huomioida mm:
• rumpujen overhead-mikrofonien tulisi kuulla muut soittimet tasapainoisesti vasen-oikea-suunnassa ja tarvittaessa rummustoa pitää kääntää, tai
muita soittimia sijoittaa sen mukaisesti
• muiden soittimien mikrofonit voi valita suuntakuvioiltaan sellaisiksi, että
niiden epäherkempi suunta voidaan
kääntää kohti rumpuja, jolloin vuoto
saadaan pienemmäksi
• jos muiden soitinten takana on kovia heijastavia pintoja, se heikentää
erottelua
• em. seinäheijastusten sekä muiden
soitinten keskinäisten vuotojen vähentämiseen voi pyrkiä riittävän isoilla
ja massiivisilla sermeillä
muiden soitinten mikrofonien suuntakuvioiden katvealueille.
Parhaassa tapauksessa muusikoiden ja mikrofonien sijoitus
muodostaa kokonaisuuden, jossa jokaisen soittimen oma mikrofoni palvelee samaan aikaan kyseisen soittimen päämikrofonina
ja siinä ohessa myös muiden soitinten tilamikrofonina.
Mikrofonityypin ja suuntakuvion valinta on tärkeää ja akustisesti eristävistä väliseinistä ja sermeistä saattaa olla apua. Vuodon hallittavuutta voi käytännössä kokeilla pyytämällä soittajia
soittamaan vuorotellen yksi kerrallaan. Jos miksauksen kokonaistaso putoaa noin yhdeksän desibeliä tai enemmän, kun mykistät ko. soittimen mikrofonin, mikitys on hyvällä mallilla eikä
vuodon pitäisi tuottaa ongelmia.
Virvelille laitetaan monesti kaksi mikrofonia, yksi kalvon
yläpuolelle ja toinen alapuolelle. Toisen mikrofonin vaihe neuvotaan perinteisesti kääntämään, perusteluna se, että signaalit
kumoutuvat, koska mikrofonit ovat akustisesti hyvin lähellä toisiaan ja mikrofonit osoittavat vastakkaisiin suuntiin. Rumpukalvon liike aiheuttaa siis toiseen mikrofoniin positiivisen ja toiseen
negatiivisen jännitteen. Vaiheenkääntö estää kumoutumisen.
www.riffi.fi 3/2012
55
Tässäkin tapauksessa kannattaa käyttää korviaan ja kuunnella, kummassa vaiheenkääntökytkimen asennossa saundi on
parempi. Mikrofonien sieppaamat äänet eivät nimittäin ole samanlaisia. Ylämikrofonista kuuluu kapulan iskuääni ja kalvon
ääni, mutta alamikrofonista saadaan enemmän maton ääntä.
Rumpumikrofoneja ei myöskään miksata tarkalleen samoihin
tasoihin, joten signaalit eivät välttämättä kumoudu.
Parametrikorjaimen
vaihesiirrot.
Taajuuskorjain vaiheen muuntajana
Vaikka korjaimella eli EQ:lla onkin tarkoitus muuttaa vain tietyn taajuusalueen suhteellista voimakkuutta, niin samalla korjain siirtää myös signaalin vaihetta. Monien analogisten äänipöytien (esim. Neve, SSL) persoonallinen saundi perustui suurelta osin juuri korjaimen vaiheominaisuuksiin.
Analogiset korjaimet koostuvat suotimista, jotka rakennettiin alunperin induktansseista (keloista tai kuristimista) ja kondensaattoreista. Nämä komponentit aiheuttavat vaihtojännitteeseen taajuudesta riippuvan viiveen. Pieni osa viivästyneestä
signaalista syötetään takaisin suotimen sisäänmenoon, jolloin
tietyt taajuudet korostuvat tai vaimentuvat. Korjaimen säätimillä muutetaan takaisinkytkennän voimakkuutta ja polariteettia. Vaihesiirto on sitä suurempi, mitä kapeampi korjaimen kaistaleveys on, eli mitä suurempi Q-arvo on. Suurilla
Q-arvoilla kannattaa siis olla korva tarkkana. Loivien suoti-
Goniometri
Kahden vaihtojännitteen välistä vaihe-eroa voidaan tarkastella vaihe-, eli korrelaatiomittarilla tai goniometrillä. Vaihemittari
on normaalitilassa keskellä nolla-asennossa. Kun signaalien
välillä on vaihe-eroja, mittari näyttää toisen signaalin aikaisuuden tai myöhästymisen.
Goniometri muokattiin aikoinaan tavallisesta oskilloskoopista, jonka kuvaputkea kierrettiin 45 astetta myötäpäivään,
jotta kanavien poikkeutussuunnat saatiin pysty- ja vaakasuoriksi. Nykyisin goniometri löytyy useimpien äänieditoreitten näyttövalikosta tai erillisenä plugarina. Vasen kanava
aiheuttaa goniometrissä luode-kaakko –suuntaisen viivan ja
oikea kanava koillinen-lounas -suuntaisen viivan. Jos viiva on
pystysuora, molemmissa kanavissa on sama monosignaali,
eli kanavat ovat samantasoiset ja samanvaiheiset. Näytöllä
näkyy vaakasuora viiva, jos kanavat ovat vastavaiheiset, eli
vaihe-ero on 180 astetta.
Jos kanavien välinen vaihe-ero on nollan ja 90 asteen
välillä, niin kuvio on kapea ja enimmäkseen pystysuuntainen.
Vasen kanava.
56 www.riffi.fi 3/2012
Oikea kanava.
Mono.
90 asteen vaihe-ero. Vastavaihe.
Tasomittarien alla panorointinäyttö ja vaihemittari.
Pyöreä kuvio kertoo kanavien välisen vaihe-eron olevan noin
90 astetta. Jos kuvio on vaakasuuntainen, niin kanavien välinen vaihe-ero on 90 ja 180 asteen välillä. Laajakaistaisella
stereosignaalilla näytössä elää koko ajan muodoltaan vaihteleva säkkäräinen ruohomatto. Jos kuvio on suurimman osan
ajasta kapeampi kuin leveä ja sen yleismuoto on korkeintaan
pyöreä, stereoäänikuva on hyvä, siinä ei ole suuria vaiheeroja. Tällainen stereo kuulostaa hyvältä myös monona ja
siitä ei katoa mitään olennaista vaihekumoutumisien takia.
Jos ruohomatto näyttää elävän jatkuvasti leveämpänä kuin
korkeana, kannattaa tutkia mistä suuret vaihe-erot johtuvat
ja pitäisikö niille tehdä jotakin.
Normaali stereo.
Leveä stereo.
Vastavaiheinen stereo.
mien vaihemuutokset ovat pienempiä. Värittymä alkaa kuulua noin Q-arvolla 0,6.
Takaisinkytkentään perustuva analoginen korjain vääristää
valitettavasti myös transienttiääniä, mikä tarkoittaa, että korjain aiheuttaa vaihesäröä. Kaikki analogiset korjaimet muuttavat signaalia sekä ajallisesti että taajuuden suhteen, joten niissä
syntyy ajallisia vääristymiä. Ratkaisuksi on kehitetty ns. ”minimum phase” -korjaimia. Vaihesiirrot pyritään niissä saamaan
tapahtumaan ajallisesti taajuusmuutoksen jälkeen, jolloin korva ei erota vaihemuutoksia yhtä hyvin.
Digitaalisia korjaimia on kahdenlaisia. Ns. vaihelineaariset
korjaimet eivät muuta signaalin vaihetta. Toiset digitaalikorjaimet taas on suunniteltu jäljittelemään analogikorjaimia. Joissakin vaihelineaarinen tai normaali toiminta ovat vaihtoehtoisia.
Myös digitaalikorjaimet perustuvat signaalin viivästämiseen, mutta digitaalisessa toteutuksessa on mahdollista välttyä
kampasuotimilta. Ns. constant delay -suodin muuttuu jatkuvasti sisään tulevan signaalin mukaan. Vaihelineaarisilla korjaimilla voi tehdä aika rajujakin korostuksia tai vaimennuksia ilman haittavaikutuksia, mutta kapeat ja jyrkät suotimet
ovat niidenkin kriittinen kohta. Suurella Q-arvolla voimakas
korostus tai vaimennus saattaa aiheuttaa esikaiun, joka kuuluu vaihesärönä.
Plugarit viiveen lähteenä
Plugarithan eivät oikeastaan aiheuta vaiheongelmia, vaan vaiheita käytetään plugineissa jopa hyväksi ja ne saattavat perustua nimen omaan juuri vaiheiden manipulointiin. Äärimmäisinä esimerkkeinä flanger ja phaser, jotka olivat ensimmäisiä vaihemuokkaimia.
Plugarien käytössä pitää kuitenkin ottaa huomioon latenssin vaikutus. Latenssi tulee englannin sanasta latency, myöhästyminen. Myöhästymisen syynä taas on signaalin prosessointiin
kuluva aika. Toisin sanoen plug-inin tulon ja lähdön välillä vallitsee pieni aikaero, viive.
Yhden raidan sisäinen viive ei ole mikään ongelma. Pulmia
syntyy vasta kun työaseman muilla raidoilla ei tapahdu samansuuruista viivettä. Jos eri raidoilla on yhteistä akustista sisältöä,
niin plugarin synnyttämä latenssi voi aiheuttaa kampasuodattumista lopullisessa miksauksessa. Jos raidalla on useita plugareita peräkkäin, niin niiden viiveet summautuvat yhteen ja latenssi on pitempi.
Ongelmien välttämiseksi naapurikanavissa käytetään samoja plugareita tai viivekompensointiplugareita, joiden ansiosta raidat ovat myös efektien jälkeen ajallisesti samalla viivalla.
Plugareiden latenssi ei yleensä riipu plugarin säädöistä, paitsi
tietysti viiveissä ja kaiuissa.
lun ABC” ja vaikkapa Äänityön Kivijalka -kirjan kautta. PAtoiston kannalta suosittelen seuraamaan Riffin Saarinen selvittää -palstaa. En ole varma, olenko lukenut yhtään Reiskan artikkelia, jossa hän ei joutuisi mainitsemaan vaihe-sanaa. Viimeksi Saarinen kirjoitti vaiheesta viime vuoden Riffin numeroissa 1 ja 7/2011.
u
Vaihesiirron havaitseminen
Useimmista ihmisistä vastavaiheinen stereoääni tuntuu
epämiellyttävältä ja epäluonnolliselta siitä syystä, että
todellisessa elämässä ei milloinkaan synny sellaista tilannetta, jossa kaikki äänivärähtelyt kaikilla taajuuksilla saapuisivat korviimme vastavaiheisina. Vaikka kuulo käyttää
äänilähteen suunnan havaitsemiseen myös vaihe-eroja,
niin normaalielämässä suuria korvien välisiä vaihe-eroja
esiintyy vain kapeilla taajuuskaistoilla, jotka vaihtelevat
koko ajan.
On myös huomattu että kaikki eivät ole yhtä herkkiä
kuulemaan vastavaihetta tai vaihe-eroa stereoäänessä.
Muutamat ihmiset eivät ole vastavaiheisesta äänestä
moksiskaan, toisille se on täysin sietämätöntä, tuntuu
siltä kuin pään läpi olisi työnnetty heinäseiväs tai rautakanki. Kuuntelua ei voi jatkaa ja on työnnettävä sormet
korviin.
Kuulo ei ole kovin herkkä havaitsemaan vaihesiirtoja
monoäänessä, mutta se erottaa erittäin helposti äänen
harmonisten yläsävelten muutokset.
Kolmivaihevirta
Verkkosähköenergiaa siirretään kolmivaihejärjestelmällä,
jonka jokaisessa kolmessa johtimessa on 50 Hz:n taajuinen yhtä suuri jännite. Kunkin vaiheen ja nollan välinen
ns. vaihejännite on 230 volttia. Kahden eri vaiheen välinen pääjännite on 400 volttia. Jännitteiden keskinäiset
vaihe-erot ovat 120 astetta, jolloin vaiheista yhteensä
käytettävissä oleva teho on koko ajan yhtä suuri. Puhe­
kielessä kolmivaihevirtaa kutsutaan voimavirraksi ja yksi­
vaiheista valovirraksi.
Kaiuttimet viiveen syynä
Vaihe kaiutintoistossa on oma lukunsa ja huoneakustiikka oma
taiteenlajinsa, eivätkä ne mahdu tähän. Huoneissa on niin paljon
erilaisia pintoja, että akustisia heijastuksia syntyy valtava määrä.
Mutta pohjimmiltaan korostuksissa, vaimentumissa, moodeissa
ja seisovissa aalloissa on pääasiassa kysymys vaiheesta.
Tarkkaamokuuntelun osalta aiheeseen kannattaa tutustua
mm. Riffissä 2/2011 julkaistun Faktakauha-artikkelin ”Kuuntewww.riffi.fi 3/2012
57
Phaser
Alkuperäinen
flanger tehtiin
kelanauhurilla.
Flanger ja Phaser
Phaser tai phase-shifter on aina ollut sähköinen efekti. Phaserin peruselementtiin tarvitaan vaiheenkääntövahvistin,
kondensaattori ja vastus. Signaali haaroitetaan ja toisen
haaran vaihe käännetään vastakkaiseksi. Samanvaiheinen
signaali viedään kondensaattorille ja vastavaihe vastukselle.
Kondensaattorin ja vastuksen toiset päät kytketään yhteen.
Kondensaattorin impedanssi laskee suurilla taajuuksilla.
Korkeat taajuudet läpäisevät kondensaattorin helposti, joten korkeilla taajuuksilla kytkennän lähtöön tulee pääasiassa
samanvaiheista signaalia. Vastus vaimentaa vastavaiheista
puoliskoa.
Matalilla taajuuksilla kondensaattorin impedanssi puolestaan on suuri, jolloin matalat taajuudet vaimenevat. Matalilla
taajuuksilla suurin osa lähtöjännitteestä tulee vastavaiheisena
vastuksen kautta.
Flanger
Flange tarkoittaa kelanauhurin kelalautasta ja siitä juontuu
myös alun perin analogisilla nauhureilla aikaansaadun flanger-efektin nimi.
Ääni syötetään samanaikaisesti kahdelle samanlaiselle äänittävälle analoginauhurille, joiden ulostulot miksataan
yhteen samantasoisina. Nauhurin äänityspään ja toistopään
välillä on lyhyt viive. Toisen nauhurin antokelaa (flange) jarrutetaan hieman peukalolla painamalla, jolloin nauha pyörii
vähän hitaammin ja nauhurin aiheuttama viive pitenee. Mitä
enemmän jarrutetaan, sitä pitempi viive. Käytännössä 1–5
millisekuntia on sopiva.
Nauhurin mekaniikalle lempeämmässä versiossa toisen
nauhurin nopeutta muutellaan nopeudensäätimellä perusnopeuden molemmin puolin, jolloin efekti on myös tehokkaampi. Käsisäädöllä suodin osuu tiettyihin kohtiin paremmin
kuin automaattisesti edestakaisin pyyhkivällä säädöllä. Siksi
peukalo on hyvä.
Muuttuva viive aiheuttaa taajuusalueella edestakaisin liikkuvan kampasuotimen, joka vaikuttaa erityisesti korkeisiin
ääniin, yläsävelsarjoihin, kohinaan ja jälkikaiuntaan. Kapeakaistaisiin ja mataliin ääniin flanger puree huonosti.
Digitaaliset viivelaitteet mahdollistivat sähköisen flangerin. Viivelaitteiden näytetaajuus oli aluksi pieni ja kaistaleveys
kapea tehokasta flangeria varten, mutta efekti parani kun
laitteet paranivat. Periaate on sama, suoraan ääneen summataan samanvaiheinen 1–5 ms viivästetty ääni. Kun viivettä tyypillisesti moduloidaan matalataajuisella oskillaattorilla,
saadaan huojunta mukaan.
Flangerin kammassa
on enemmän
piikkejä kuin
phaserissa.
58 www.riffi.fi 3/2012
Korkeat äänet läpäisevät siis kytkennän samanvaiheisina ja matalat äänet vastavaiheisina. Välitaajuuksilla sama- ja
vastavaiheiset signaalit summautuvat kondensaattorin reak­
tanssin ja vastuksen resistanssin mukaisessa suhteessa. Ei
haittaa, vaikka et ymmärtäisikään edellistä lausetta. Vaihesiirto on joka tapauksessa 90 astetta sillä taajuudella, jolla
kondensaattorin impedanssi (ohmeja) on yhtä suuri kuin
vastuksen resistanssi (ohmeja). Tuloksena on taajuudesta
riippuva viive, joka ei muuta signaalin tasoa.
Yksi tällainen kytkentä ei kuitenkaan kuulosta juuri miltään, efekti syntyy vasta kun useita sellaisia kytketään peräkkäin. Ensimmäinen vaiheensiirtoelementti aiheuttaa 90 asteen vaihesiirron keskitaajuudelle, toisen jälkeen siirto on 180
astetta. Kun tämä signaali summataan tulosignaalin kanssa,
niin taajuusvasteeseen syntyy yksi terävä kuoppa. Se alkaa
jo kuulua äänessä. Jokainen lisätty 180 asteen vaihesiirto
aiheuttaa taajuuskaistalle uuden kuopan. Phase shiftereissä
on tyypillisesti neljä tai kuusi vaiheensiirtoastetta, mutta niitä
voi olla enemmänkin.
Seuraavaksi taajuusvasteen kuopat on saatava liukumaan taajuusalueella edestakaisin LFO-oskillaattorin tahdissa. (LFO = Low Frequency Oscillator, matalataajuinen oskillaattori.) Tarvittavan suuruisia kondensaattoreita on hankala
säätää, mutta vastuksia helppo. Aluksi säätövastuksina käytettiin valoherkkiä LDR-vastuksia, joiden resistanssi vaihteli
välkkyvän lampun tahdissa ja sai taajuusvasteen kuopat liukumaan edestakaisin. On käytetty myös jännitteestä riippuvia vastuksia eli varistoreja ja FET-transistoreja. Useimmiten
käytetään operaatiovahvistimia.
Lopuksi pieni osa phaserin lähtösignaalista takaisinkytketään sisäänmenoon, joka tehostaa kampasuotimia. Tämä
säätö on nimeltään Feedback tai Resonance. On varottava,
että phaser ei lähde värähtelemään.
Sekä flanger että phaser perustuvat vaihesiirtoihin ja liikkuvaan kampasuotimeen, mutta flangerin kampasuotimessa
on paljon enemmän kuoppia kuin phaserissa. Flangerin kampasuotimen piikit ja kuopat ovat harmonisessa suhteessa
toisiinsa, mutta phaserin piikit eivät. Tämä saattaa olla syynä
siihen, että flanger kuulostaa jotenkin ”pehmeämmältä”.