Myötävaihe, vaihe-ero, vastavaihe
TEKSTI: EERO ARO PIIRROKSET: MARI VALOTIE Myötävaihe, vaihe-ero, vastavaihe Osa 2/2 – mikrofonit sijoilleen Mitä äänisignaalin vaihe tarkoittaa, mihin se vaikuttaa ja miten siihen voidaan vaikuttaa? E dellisessä numerossa käsiteltiin vaihe-erojen ilmentymistä yhdellä mikrofonilla äänitettäessä. Jos mikrofonien määrää lisätään, täytyy tarkasteluakin laajentaa. Kun akustisessa tilassa äänitetään kahdella mikrofonilla, kanavien välille syntyy voimakkuuseroja, aikaeroja ja vaihe-eroja. Lähemmin tarkasteltaessa aikaero ja vaihe-ero ovat kaksi eri asiaa, vaikka ne ovatkin toisiinsa sidoksissa. Aikaero tarkoittaa sitä, että ääni saapuu läheisempään mikrofoniin hieman aikaisemmin kuin kauempana olevaan mikro foniin. Vaihe-ero tarkoittaa sitä, että tietyllä tarkasteluhetkellä mikrofonien kalvot ovat edestakaisilla liikeradoillaan eri kohdissa ja mahdollisesti liikkumassa eri suuntiin. Toisin sanoen mikrofonien kalvot ovat värähtelyjakson eri kohdissa eli vaiheissa. Mitä pienempi mikrofonien välinen etäisyys on, sitä pienempiä aika- ja vaihe-erot ovat. Stereoäänitys Stereofonisista mikrofoniasetelmista ns. koinsidenssitekniikka on yksinkertaisin keino minimoida vaihekumoutumisia eli tilannetta, jossa jokin tietty taajuus ja sen kerrannaiset osuvat mikrofoneihin vastakkaisvaiheisina, ja summautuessaan joko vaimentavat toisiaan tai kumoavat toisensa (vaihekumoutumista on käsitelty tarkemmin edellisessä osassa, Riffissä 2/2012). Koinsidenssiasetelmassa kaksi suuntaavaa mikrofonia sijoitetaan mahdollisimman lähelle toisiaan esimerkiksi 60–90 asteen kulmaan. Koska kahden mikrofonikapselin välimatka kuitenkin aina on senttimetrin tai kaksi, niin myös koinsidenssipa54 www.riffi.fi 3/2012 rilla syntyy vaihekumoutumisia. Esimerkiksi 0,000025 millisekunnin viive ja 20 kilohertsin vaihekumoutuminen vastaa vain kahdeksan millimetrin matkaeroa. Koinsidenssipari kannattaa säätää kuuntelemalla. Aluksi mykistetään muut kanavat ja panoroidaan stereoparin kumpikin kanava keskelle, jotta saadaan säädön ajaksi aikaan monofoninen summa. Lisäksi käännetään toisen kanavan polariteetti kytkimellä. Sitten kuunnellaan ääntä ja siirretään toista mikrofonia aivan pikkuisen kerrallaan kunnes ääni kuulostaa mahdollisimman vaimealta. Se on asetelma, jossa aaltomuotojen vaihekumoutuminen on mahdollisimman suuri. Kun edellä käännetty polariteetti palautetaan takaisin oikein päin, aaltomuodot vahvistavat toisiaan. Sen jälkeen kanavat voi panoroida halua mallaan tavalla. Hajautetut stereoparit, joissa mikrofonien välimatka on parikymmentä senttiä tai suurempi, panoroidaan yleensä stereokannalle kohtuullisen leveälle. Koska mikrofonien äänet eivät kuulu stereossa samasta paikasta, eivätkä ne summaudu missään muussakaan vaiheessa, niin vaihe-erot eivät aiheuta kovin merkittäviä saundimuutoksia. Ongelmia saattaa esiintyä oikeastaan vain monokuuntelussa. Jos monoyhteensopivuus on tärkeää, on syytä kuunnella aika ajoin monona. Koinsidenssinen XY-mikrofonipari. Yksi äänilähde – monta mikrofonia Yksi instrumentti voidaan myös äänittää samanaikaisesti usealla mikrofonilla joko samalle tai eri raidoille, vaikka tällä ei tavoiteltaisikaan stereofonista vaikutelmaa. Lähimikrofonin lisäksi käytössä voi olla etäämmälle sijoitettu tilamikrofoni, tai sitten eri mikrofoneille on annettu erilaisia tehtäviä jotka täydentävät muuten toisiaan; esimerkiksi virvelin alamikrofonilla voidaan hakea maton pärinää ylämikrofonin lisukkeeksi. Paikallaan pysyvän instrumentin tai vahvistimen kaiuttimen mikittäminen on kohtuullisen yksinkertaista, mutta tilanne muuttuu hankalammaksi jos soittaja ei pysykään paikallaan. Ja harva soittaja pysyy. Jos esimerkiksi akustinen kitara äänitetään sekä kaikuaukon että otelaudan lähelle laitetuilla mikrofoneilla, ja kitaristi heiluu soittaessaan, soittimen suhteellinen etäisyys mikrofoneihin vaihtelee kaiken aikaa. Tällaisessa tapauksessa toinen mikrofoni kannattaa sijoittaa selvästi toista etäämmälle. Mitä enemmän etäisempi mikrofoni sieppaa instrumentin äänen lisäksi myös tilan akustiikkaa sitä enemmän mikrofonien aaltomuodot poikkeavat toisistaan ja sitä vähemmän on vaiheongelmia. Monta mikrofonia Kun koko yhtye soittaa samanaikaisesti ja jokaista soitinta kohti on yksi tai useampia mikrofoneja, tilanne kasvaa paljon monimutkaisemmaksi kuin soitin kerrallaan tapahtuvassa äänityksessä. Perusajatus on tietysti poimia kullakin mikrofonilla vain ko. instrumentin ääni, mutta myös muut samassa tilassa olevat soittimet kuuluvat sen kautta vaihtelevissa määrin. Tilan akustiikka, yksittäisten soittimen erilaiset äänenvoimakkuudet ja mikrofonien suuntakuviot mutkistavat asiaa – joskin mikrofonien suuntaavuus antaa myös keinoja minimoida ristiinkuulumista eli vuotoa ja sitä myöten myös vähentää vaiheeroista johtuvia lieveilmiöitä. Soittajat ja mikrofonit kannattaa yrittää sijoittaa sillä tavalla, että samalla kun jokaisen soittimen oma mikrofoni on suunnattu kohti kyseistä soitinta sen suuntakuvion epäherkkä katvealue osoittaa kohti muita soittimia. Erityisesti voimakasääniset instrumentit saavat mieluusti jäädä 3:1-sääntö Perinteinen keino vuotojen välttämiseen on ns. 3:1-sääntö. Vierekkäisten soittimien mikrofonien tulee olla vähintään kolme kertaa niin kaukana toisistaan kuin jokaisen soittimen ja sitä äänittävän mikrofonin välinen etäisyys on. Soittimia studioon sijoiteltaessa on tärkeää huolehtia useasta eri asiasta yhtä aikaa. Sopiva asemointi eliminoi vaiheongelmia ja samalla hallittu vuoto saattaa antaa kokonaissoundin kaipaamaa tilan tuntua. Piirros havainnollistaa vain periaatetta, tarkkaa asemointia mietittäessä tulee huomioida mm: • rumpujen overhead-mikrofonien tulisi kuulla muut soittimet tasapainoisesti vasen-oikea-suunnassa ja tarvittaessa rummustoa pitää kääntää, tai muita soittimia sijoittaa sen mukaisesti • muiden soittimien mikrofonit voi valita suuntakuvioiltaan sellaisiksi, että niiden epäherkempi suunta voidaan kääntää kohti rumpuja, jolloin vuoto saadaan pienemmäksi • jos muiden soitinten takana on kovia heijastavia pintoja, se heikentää erottelua • em. seinäheijastusten sekä muiden soitinten keskinäisten vuotojen vähentämiseen voi pyrkiä riittävän isoilla ja massiivisilla sermeillä muiden soitinten mikrofonien suuntakuvioiden katvealueille. Parhaassa tapauksessa muusikoiden ja mikrofonien sijoitus muodostaa kokonaisuuden, jossa jokaisen soittimen oma mikrofoni palvelee samaan aikaan kyseisen soittimen päämikrofonina ja siinä ohessa myös muiden soitinten tilamikrofonina. Mikrofonityypin ja suuntakuvion valinta on tärkeää ja akustisesti eristävistä väliseinistä ja sermeistä saattaa olla apua. Vuodon hallittavuutta voi käytännössä kokeilla pyytämällä soittajia soittamaan vuorotellen yksi kerrallaan. Jos miksauksen kokonaistaso putoaa noin yhdeksän desibeliä tai enemmän, kun mykistät ko. soittimen mikrofonin, mikitys on hyvällä mallilla eikä vuodon pitäisi tuottaa ongelmia. Virvelille laitetaan monesti kaksi mikrofonia, yksi kalvon yläpuolelle ja toinen alapuolelle. Toisen mikrofonin vaihe neuvotaan perinteisesti kääntämään, perusteluna se, että signaalit kumoutuvat, koska mikrofonit ovat akustisesti hyvin lähellä toisiaan ja mikrofonit osoittavat vastakkaisiin suuntiin. Rumpukalvon liike aiheuttaa siis toiseen mikrofoniin positiivisen ja toiseen negatiivisen jännitteen. Vaiheenkääntö estää kumoutumisen. www.riffi.fi 3/2012 55 Tässäkin tapauksessa kannattaa käyttää korviaan ja kuunnella, kummassa vaiheenkääntökytkimen asennossa saundi on parempi. Mikrofonien sieppaamat äänet eivät nimittäin ole samanlaisia. Ylämikrofonista kuuluu kapulan iskuääni ja kalvon ääni, mutta alamikrofonista saadaan enemmän maton ääntä. Rumpumikrofoneja ei myöskään miksata tarkalleen samoihin tasoihin, joten signaalit eivät välttämättä kumoudu. Parametrikorjaimen vaihesiirrot. Taajuuskorjain vaiheen muuntajana Vaikka korjaimella eli EQ:lla onkin tarkoitus muuttaa vain tietyn taajuusalueen suhteellista voimakkuutta, niin samalla korjain siirtää myös signaalin vaihetta. Monien analogisten äänipöytien (esim. Neve, SSL) persoonallinen saundi perustui suurelta osin juuri korjaimen vaiheominaisuuksiin. Analogiset korjaimet koostuvat suotimista, jotka rakennettiin alunperin induktansseista (keloista tai kuristimista) ja kondensaattoreista. Nämä komponentit aiheuttavat vaihtojännitteeseen taajuudesta riippuvan viiveen. Pieni osa viivästyneestä signaalista syötetään takaisin suotimen sisäänmenoon, jolloin tietyt taajuudet korostuvat tai vaimentuvat. Korjaimen säätimillä muutetaan takaisinkytkennän voimakkuutta ja polariteettia. Vaihesiirto on sitä suurempi, mitä kapeampi korjaimen kaistaleveys on, eli mitä suurempi Q-arvo on. Suurilla Q-arvoilla kannattaa siis olla korva tarkkana. Loivien suoti- Goniometri Kahden vaihtojännitteen välistä vaihe-eroa voidaan tarkastella vaihe-, eli korrelaatiomittarilla tai goniometrillä. Vaihemittari on normaalitilassa keskellä nolla-asennossa. Kun signaalien välillä on vaihe-eroja, mittari näyttää toisen signaalin aikaisuuden tai myöhästymisen. Goniometri muokattiin aikoinaan tavallisesta oskilloskoopista, jonka kuvaputkea kierrettiin 45 astetta myötäpäivään, jotta kanavien poikkeutussuunnat saatiin pysty- ja vaakasuoriksi. Nykyisin goniometri löytyy useimpien äänieditoreitten näyttövalikosta tai erillisenä plugarina. Vasen kanava aiheuttaa goniometrissä luode-kaakko –suuntaisen viivan ja oikea kanava koillinen-lounas -suuntaisen viivan. Jos viiva on pystysuora, molemmissa kanavissa on sama monosignaali, eli kanavat ovat samantasoiset ja samanvaiheiset. Näytöllä näkyy vaakasuora viiva, jos kanavat ovat vastavaiheiset, eli vaihe-ero on 180 astetta. Jos kanavien välinen vaihe-ero on nollan ja 90 asteen välillä, niin kuvio on kapea ja enimmäkseen pystysuuntainen. Vasen kanava. 56 www.riffi.fi 3/2012 Oikea kanava. Mono. 90 asteen vaihe-ero. Vastavaihe. Tasomittarien alla panorointinäyttö ja vaihemittari. Pyöreä kuvio kertoo kanavien välisen vaihe-eron olevan noin 90 astetta. Jos kuvio on vaakasuuntainen, niin kanavien välinen vaihe-ero on 90 ja 180 asteen välillä. Laajakaistaisella stereosignaalilla näytössä elää koko ajan muodoltaan vaihteleva säkkäräinen ruohomatto. Jos kuvio on suurimman osan ajasta kapeampi kuin leveä ja sen yleismuoto on korkeintaan pyöreä, stereoäänikuva on hyvä, siinä ei ole suuria vaiheeroja. Tällainen stereo kuulostaa hyvältä myös monona ja siitä ei katoa mitään olennaista vaihekumoutumisien takia. Jos ruohomatto näyttää elävän jatkuvasti leveämpänä kuin korkeana, kannattaa tutkia mistä suuret vaihe-erot johtuvat ja pitäisikö niille tehdä jotakin. Normaali stereo. Leveä stereo. Vastavaiheinen stereo. mien vaihemuutokset ovat pienempiä. Värittymä alkaa kuulua noin Q-arvolla 0,6. Takaisinkytkentään perustuva analoginen korjain vääristää valitettavasti myös transienttiääniä, mikä tarkoittaa, että korjain aiheuttaa vaihesäröä. Kaikki analogiset korjaimet muuttavat signaalia sekä ajallisesti että taajuuden suhteen, joten niissä syntyy ajallisia vääristymiä. Ratkaisuksi on kehitetty ns. ”minimum phase” -korjaimia. Vaihesiirrot pyritään niissä saamaan tapahtumaan ajallisesti taajuusmuutoksen jälkeen, jolloin korva ei erota vaihemuutoksia yhtä hyvin. Digitaalisia korjaimia on kahdenlaisia. Ns. vaihelineaariset korjaimet eivät muuta signaalin vaihetta. Toiset digitaalikorjaimet taas on suunniteltu jäljittelemään analogikorjaimia. Joissakin vaihelineaarinen tai normaali toiminta ovat vaihtoehtoisia. Myös digitaalikorjaimet perustuvat signaalin viivästämiseen, mutta digitaalisessa toteutuksessa on mahdollista välttyä kampasuotimilta. Ns. constant delay -suodin muuttuu jatkuvasti sisään tulevan signaalin mukaan. Vaihelineaarisilla korjaimilla voi tehdä aika rajujakin korostuksia tai vaimennuksia ilman haittavaikutuksia, mutta kapeat ja jyrkät suotimet ovat niidenkin kriittinen kohta. Suurella Q-arvolla voimakas korostus tai vaimennus saattaa aiheuttaa esikaiun, joka kuuluu vaihesärönä. Plugarit viiveen lähteenä Plugarithan eivät oikeastaan aiheuta vaiheongelmia, vaan vaiheita käytetään plugineissa jopa hyväksi ja ne saattavat perustua nimen omaan juuri vaiheiden manipulointiin. Äärimmäisinä esimerkkeinä flanger ja phaser, jotka olivat ensimmäisiä vaihemuokkaimia. Plugarien käytössä pitää kuitenkin ottaa huomioon latenssin vaikutus. Latenssi tulee englannin sanasta latency, myöhästyminen. Myöhästymisen syynä taas on signaalin prosessointiin kuluva aika. Toisin sanoen plug-inin tulon ja lähdön välillä vallitsee pieni aikaero, viive. Yhden raidan sisäinen viive ei ole mikään ongelma. Pulmia syntyy vasta kun työaseman muilla raidoilla ei tapahdu samansuuruista viivettä. Jos eri raidoilla on yhteistä akustista sisältöä, niin plugarin synnyttämä latenssi voi aiheuttaa kampasuodattumista lopullisessa miksauksessa. Jos raidalla on useita plugareita peräkkäin, niin niiden viiveet summautuvat yhteen ja latenssi on pitempi. Ongelmien välttämiseksi naapurikanavissa käytetään samoja plugareita tai viivekompensointiplugareita, joiden ansiosta raidat ovat myös efektien jälkeen ajallisesti samalla viivalla. Plugareiden latenssi ei yleensä riipu plugarin säädöistä, paitsi tietysti viiveissä ja kaiuissa. lun ABC” ja vaikkapa Äänityön Kivijalka -kirjan kautta. PAtoiston kannalta suosittelen seuraamaan Riffin Saarinen selvittää -palstaa. En ole varma, olenko lukenut yhtään Reiskan artikkelia, jossa hän ei joutuisi mainitsemaan vaihe-sanaa. Viimeksi Saarinen kirjoitti vaiheesta viime vuoden Riffin numeroissa 1 ja 7/2011. u Vaihesiirron havaitseminen Useimmista ihmisistä vastavaiheinen stereoääni tuntuu epämiellyttävältä ja epäluonnolliselta siitä syystä, että todellisessa elämässä ei milloinkaan synny sellaista tilannetta, jossa kaikki äänivärähtelyt kaikilla taajuuksilla saapuisivat korviimme vastavaiheisina. Vaikka kuulo käyttää äänilähteen suunnan havaitsemiseen myös vaihe-eroja, niin normaalielämässä suuria korvien välisiä vaihe-eroja esiintyy vain kapeilla taajuuskaistoilla, jotka vaihtelevat koko ajan. On myös huomattu että kaikki eivät ole yhtä herkkiä kuulemaan vastavaihetta tai vaihe-eroa stereoäänessä. Muutamat ihmiset eivät ole vastavaiheisesta äänestä moksiskaan, toisille se on täysin sietämätöntä, tuntuu siltä kuin pään läpi olisi työnnetty heinäseiväs tai rautakanki. Kuuntelua ei voi jatkaa ja on työnnettävä sormet korviin. Kuulo ei ole kovin herkkä havaitsemaan vaihesiirtoja monoäänessä, mutta se erottaa erittäin helposti äänen harmonisten yläsävelten muutokset. Kolmivaihevirta Verkkosähköenergiaa siirretään kolmivaihejärjestelmällä, jonka jokaisessa kolmessa johtimessa on 50 Hz:n taajuinen yhtä suuri jännite. Kunkin vaiheen ja nollan välinen ns. vaihejännite on 230 volttia. Kahden eri vaiheen välinen pääjännite on 400 volttia. Jännitteiden keskinäiset vaihe-erot ovat 120 astetta, jolloin vaiheista yhteensä käytettävissä oleva teho on koko ajan yhtä suuri. Puhe kielessä kolmivaihevirtaa kutsutaan voimavirraksi ja yksi vaiheista valovirraksi. Kaiuttimet viiveen syynä Vaihe kaiutintoistossa on oma lukunsa ja huoneakustiikka oma taiteenlajinsa, eivätkä ne mahdu tähän. Huoneissa on niin paljon erilaisia pintoja, että akustisia heijastuksia syntyy valtava määrä. Mutta pohjimmiltaan korostuksissa, vaimentumissa, moodeissa ja seisovissa aalloissa on pääasiassa kysymys vaiheesta. Tarkkaamokuuntelun osalta aiheeseen kannattaa tutustua mm. Riffissä 2/2011 julkaistun Faktakauha-artikkelin ”Kuuntewww.riffi.fi 3/2012 57 Phaser Alkuperäinen flanger tehtiin kelanauhurilla. Flanger ja Phaser Phaser tai phase-shifter on aina ollut sähköinen efekti. Phaserin peruselementtiin tarvitaan vaiheenkääntövahvistin, kondensaattori ja vastus. Signaali haaroitetaan ja toisen haaran vaihe käännetään vastakkaiseksi. Samanvaiheinen signaali viedään kondensaattorille ja vastavaihe vastukselle. Kondensaattorin ja vastuksen toiset päät kytketään yhteen. Kondensaattorin impedanssi laskee suurilla taajuuksilla. Korkeat taajuudet läpäisevät kondensaattorin helposti, joten korkeilla taajuuksilla kytkennän lähtöön tulee pääasiassa samanvaiheista signaalia. Vastus vaimentaa vastavaiheista puoliskoa. Matalilla taajuuksilla kondensaattorin impedanssi puolestaan on suuri, jolloin matalat taajuudet vaimenevat. Matalilla taajuuksilla suurin osa lähtöjännitteestä tulee vastavaiheisena vastuksen kautta. Flanger Flange tarkoittaa kelanauhurin kelalautasta ja siitä juontuu myös alun perin analogisilla nauhureilla aikaansaadun flanger-efektin nimi. Ääni syötetään samanaikaisesti kahdelle samanlaiselle äänittävälle analoginauhurille, joiden ulostulot miksataan yhteen samantasoisina. Nauhurin äänityspään ja toistopään välillä on lyhyt viive. Toisen nauhurin antokelaa (flange) jarrutetaan hieman peukalolla painamalla, jolloin nauha pyörii vähän hitaammin ja nauhurin aiheuttama viive pitenee. Mitä enemmän jarrutetaan, sitä pitempi viive. Käytännössä 1–5 millisekuntia on sopiva. Nauhurin mekaniikalle lempeämmässä versiossa toisen nauhurin nopeutta muutellaan nopeudensäätimellä perusnopeuden molemmin puolin, jolloin efekti on myös tehokkaampi. Käsisäädöllä suodin osuu tiettyihin kohtiin paremmin kuin automaattisesti edestakaisin pyyhkivällä säädöllä. Siksi peukalo on hyvä. Muuttuva viive aiheuttaa taajuusalueella edestakaisin liikkuvan kampasuotimen, joka vaikuttaa erityisesti korkeisiin ääniin, yläsävelsarjoihin, kohinaan ja jälkikaiuntaan. Kapeakaistaisiin ja mataliin ääniin flanger puree huonosti. Digitaaliset viivelaitteet mahdollistivat sähköisen flangerin. Viivelaitteiden näytetaajuus oli aluksi pieni ja kaistaleveys kapea tehokasta flangeria varten, mutta efekti parani kun laitteet paranivat. Periaate on sama, suoraan ääneen summataan samanvaiheinen 1–5 ms viivästetty ääni. Kun viivettä tyypillisesti moduloidaan matalataajuisella oskillaattorilla, saadaan huojunta mukaan. Flangerin kammassa on enemmän piikkejä kuin phaserissa. 58 www.riffi.fi 3/2012 Korkeat äänet läpäisevät siis kytkennän samanvaiheisina ja matalat äänet vastavaiheisina. Välitaajuuksilla sama- ja vastavaiheiset signaalit summautuvat kondensaattorin reak tanssin ja vastuksen resistanssin mukaisessa suhteessa. Ei haittaa, vaikka et ymmärtäisikään edellistä lausetta. Vaihesiirto on joka tapauksessa 90 astetta sillä taajuudella, jolla kondensaattorin impedanssi (ohmeja) on yhtä suuri kuin vastuksen resistanssi (ohmeja). Tuloksena on taajuudesta riippuva viive, joka ei muuta signaalin tasoa. Yksi tällainen kytkentä ei kuitenkaan kuulosta juuri miltään, efekti syntyy vasta kun useita sellaisia kytketään peräkkäin. Ensimmäinen vaiheensiirtoelementti aiheuttaa 90 asteen vaihesiirron keskitaajuudelle, toisen jälkeen siirto on 180 astetta. Kun tämä signaali summataan tulosignaalin kanssa, niin taajuusvasteeseen syntyy yksi terävä kuoppa. Se alkaa jo kuulua äänessä. Jokainen lisätty 180 asteen vaihesiirto aiheuttaa taajuuskaistalle uuden kuopan. Phase shiftereissä on tyypillisesti neljä tai kuusi vaiheensiirtoastetta, mutta niitä voi olla enemmänkin. Seuraavaksi taajuusvasteen kuopat on saatava liukumaan taajuusalueella edestakaisin LFO-oskillaattorin tahdissa. (LFO = Low Frequency Oscillator, matalataajuinen oskillaattori.) Tarvittavan suuruisia kondensaattoreita on hankala säätää, mutta vastuksia helppo. Aluksi säätövastuksina käytettiin valoherkkiä LDR-vastuksia, joiden resistanssi vaihteli välkkyvän lampun tahdissa ja sai taajuusvasteen kuopat liukumaan edestakaisin. On käytetty myös jännitteestä riippuvia vastuksia eli varistoreja ja FET-transistoreja. Useimmiten käytetään operaatiovahvistimia. Lopuksi pieni osa phaserin lähtösignaalista takaisinkytketään sisäänmenoon, joka tehostaa kampasuotimia. Tämä säätö on nimeltään Feedback tai Resonance. On varottava, että phaser ei lähde värähtelemään. Sekä flanger että phaser perustuvat vaihesiirtoihin ja liikkuvaan kampasuotimeen, mutta flangerin kampasuotimessa on paljon enemmän kuoppia kuin phaserissa. Flangerin kampasuotimen piikit ja kuopat ovat harmonisessa suhteessa toisiinsa, mutta phaserin piikit eivät. Tämä saattaa olla syynä siihen, että flanger kuulostaa jotenkin ”pehmeämmältä”.
© Copyright 2024