Tuomasmessu Kynttilänpäivänä 8.2. 2015
Ulla Ruusukallion saarna
Evankeliumi Luuk. 2: 25-32
Aina silloin tällöin törmään esitettyyn ajatukseen, että me tuolla Pitkäniemessä, jossa olen
sairaalapappina, että me siellä psykiatrisessa sairaalassa olemme pimeyden ytimessä. Pimeys on
toki läsnä ihmisten kipeissä kokemuksissa. Elämässä on voinut olla monenlaista kaltoin kohtelua ja
rakkaudettomuutta, varhaisessa historiassa on voinut olla kohdattua tunnekylmyyttä, hylkäämisiä ja
monenlaisia iskuja, joiden seurauksena ihminen kantaa sisällään häpeän ja syyllisyyden tunteita.
Osa meistä selviää noista kokemuksista ilman sairastumista, mutta osalle kuorma käy
kestämättömäksi. Toisilla pimeys tulee siitä, että oman elämän valinnat eivät ole olleet itseä
suojelevia, päinvastoin. On ryöstöviljelty omia voimavaroja ja omaa oloa on kuin lohdutukseksi
lääkitty päihteillä tai ajauduttu muihin riippuvuuksiin.
Ongelmien lähde voi olla myös se, että jonkin kummallisen sisäisen koodin viemänä ihminen
toistuvasti ajautuu ihmissuhteisiin, jotka ovat hänelle vahingollisia. Tai voi sen sisäisen ahdingon
alkuperä voi olla myös hengellinen, sielun pimeä yö, jonka läpi on yksin rämmittävä valoa kohti
kompuroiden. Näiden ihan samojen asioiden kanssa me ihmiset painiskelemme niin sairaalassa kuin
täällä siviilissäkin. Mutta on tässä elämässä onneksi aina läsnä myös iloa ja valoa. Kiitollisuutta,
kun saa apua ja olo kohenee. Huojennusta, kun saa jakaa asioitaan ja joku oikeasti pysähtyy
kohdalle ja kuuntelee, välittää. Parhaimmillaan tuo kokemus valaa uskoa itseen ja johdattaa
ajattelua uusille urille.
Usko on luja luottamus Jumalaan, kurottautuminen sen puoleen, jota ei näy. Usko on valon
olemassa oloon luottamista silloinkin, kun mitään merkkejä ei vielä näy ja kun on aivan pimeää.
Usko ei ole tyhjää haaveilua tai ulkopuolelta tuleviin salaman tavoin iskeviin onnenkantamoisiin
tarttumista. Usko perustana on toivon ja luottamuksen liitto. Jumalalle kelpaamisen me saamme
lahjana: Jumala on meidät kuvakseen luonut ja olemme hänelle rakkaita. Se mitä meissä on syntiä,
sen on Jeesus ristinkuolemallaan sovittanut. Mutta uskonko minä kaiken tuon? Otanko sen vastaan?
Elänkö siitä? Uskonko, että minulla on oikeus olla onnellinen ja rakastettu vai teenkö kaikkeni
tuhotakseni ja sabotoidakseni mahdollisuuteni onneen?
Joskus elämässä käy hyvinkin! Tiedättekö sen tunteen, kun huomaa olevansa oikeassa paikassa
oikeaan aikaan? Olin pienenä tyttönä -60-luvulla isän kanssa Vapputorilla. Silloin siinä Vanhan
kirkon edessä oli ongintakoju ja jäimme sitä touhua isän kanssa katselemaan. Että miten siinä pitää
toimia. Sitten tuli minun vuoroni, Ulla sai onkia. Isä antoi rahan ja sain lipukkeen. Lippu pistettiin
koriin ja heitettiin telttakankaan toiselle puolen. Pitkään se onki nyki ja sitten tuli merkki, kaksi
nykäystä, että ongen sai nostaa. Mutta kori oli niin painava, etten jaksanut sitä itse nostaa. Isän
täytyi auttaa.
Kun se kori nostettiin liepeen toiselle puolen, niin siellä korissa oli varmaan koko onginnan
pääpalkinto, oikean vauvan kokoinen vauvanukke! Sillä oli raajat ja pää muovia ja keskivartalo
pehmeää kangasta. Aivan ihana! Ympärillä oli erilaisia katseita: iloisia ja kateellisiakin. Siinä
ihmisten keskellä minä seisoin nukke sylissä ja oli aivan epätodellinen olo! Tällainen onni kohtaa
minut! Se päivä oli juhlapäivä, josta riitti ihmettelemistä ja muistelemista pitkäksi aikaa.
Simeon oli myös oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Hän oli odottanut pitkään ja nyt hän tuli
temppeliin Hengen kutsumana. Hän uskoi, että se, mitä hän rukoilee ja odottaa, voi myös tapahtua.
Jeesuksen vanhemmat toimivat hekin vakaumuksensa mukaan. Heidän aikansa uskonnollisten
sääntöjen mukaan lapsi oli nimetty ja ympärileikattu kahdeksan päivänä ikäisenä ja nyt tämän
reissun syy oli sen uhrin tuominen temppeliin, mikä esikoislapsen syntymästä oli laissa määrätty.
Niin Simeon kuin Pyhä perhekin kuuntelivat sisäistä hengellistä ääntä ja tekivät sen, minkä tiesivät
oikeaksi. Sellainen uskollisuus, niin ajattelen, avaa oven ihmeisiin!
Vanha sanonta on, että Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään. Uskon, että Jumala haluaa auttaa
ihan kaikkia. Mutta aivan varmasti Jumalan on helpompi auttaa niitä, jotka omilla toimillaan ottavat
askeleita samaan suuntaan kuin rukoilevat. Tai eivät ainakaan haraa vastaan! Siihen, mitä Jumala
meistä ajattelee ja mihin hän meitä kutsuu, siihen ei meidän sairautemme tai terveytemme vaikuta.
Jumala tarjoaa meille jokaiselle tulevaisuuden ja toivon, niissä olosuhteissa ja niissä realiteeteissa,
joissa me elämme. Niiden vaivojemme kanssa, jotka meidän ristiksemme on annettu.
Me siirrymme pimeydestä valoon siinä vaiheessa, kun alamme uskoa, että rukouksemme
lopputuloksesta riippumatta meille käy hyvin. Sairauden kohdatessa saatamme rukoilla yksinomaan
paranemista. Silloin me itse asetamme Jumalan olemassaolon ja rukoustensa kuulemisen kriteeriksi
tuon paranemisen. Siitä ajattelusta seuraa, että sairauden läsnäolo ja jatkuminen tarkoittaa Jumalan
poissaoloa elämästämme. Entäs jos rukoilisin toisin? Uskallanko rukoilla, että Jumala näyttäisi
minulle sen tien, jonka hän on minulle varannut? Uskallanko ottaa oman rukoukseni rinnalle
pyynnön ”tapahtukoon sinun tahtosi”. Elämä kantaa meitä vasta siinä vaiheessa, kun olemme
turvassa siinä missä olemme. Kun uskallamme jättää itsemme ja elämämme Jumalan käsiin niin
terveydessä kuin sairaudessa niin elämässä kuin kuolemassa. Näin toimien olemme uskon
synnyttämän valon lähteellä.
Matkanteko ei kenelläkään ole helppoa ja yksinkertaista, sen olen vuosikymmenien kuluessa
lähimmäisten sielunhoitajana ja matkakumppanina toimiessani oppinut. Vertailu toisiin on aivan
turhaa. Meillä jokaisella on oma reppumme ja sitä pitää kantaa selässään koko matka satoi tai
paistoi. Reppua ulkopuolelta katsoen ei voi toisesta päätellä, mitä kaikkea hän kantaa mukanaan.
Jokaisella vain on se reppu, sen sisältö ja kotoa saadut eväät tuon kaiken käsittelyyn. Elämän
taukopaikoilla – jos toinen niin haluaa ja antaa siihen luvan – voin olla hänelle kaverinaan tuon
repun sisällön perkaamisessa.
Jokaisella on oma polkunsa. Kun kohtaa matkalleen uupuneen kanssamatkaajan, niin juuri sillä
hetkellä hän ei hyödy yhtään siitä tiedosta, että hänen kaipaamaansa määränpäähän olisi päässyt
montaa helpompaakin reittiä kulkien. Hän on nyt tällä tiellä ja tässä paikassa voimat loppuivat.
Suurin apu on siitä, että jää kaveriksi miettimään, miten tästä päästään eteenpäin.
Millainen reitti on hänelle mahdollinen.
Matkan olosuhteita ei voi valita. Vaikka kuinka hyvin olisi kaiken suunnitellut ja kaikkeen
varautunut, niin matkalla tulee aina yllätyksiä. Silloin hidastetaan vauhtia, pidetään taukopäiviä ja
kuivatellaan varusteita. Katsotaan voiko jostain mukana kantamastaan luopua, voiko suunniteltua
reittiä muuttaa, vai pitääkö peräti palata vanhoja jälkiä takaisin. Ei noloa, vaan on viisautta, arvioida
tilanne uudelleen, kun olosuhteet muuttuvat.
Yksi saattohoidon periaatteista sopii myös ohjeeksi koko elämän matkaan: ”Silloin, kun mitään ei
ole tehtävissä, voidaan vielä tehdä paljon.” Menneisyyttä en voi muuttaa, mutta tulevaisuutta
varten voi tehdä elämää kannattelevia valintoja. Tai ainakin sellaisia, joita noudattamalla ei satuta
itseään niin paljon kuin ennen. Aikuisuuden ydinkysymys on, mille rakennan aikuisuuden
identiteettini? Sille mitä minusta on sanottu vai sille mikä on menneisyyteni? Vai sille mitä Jumala
minusta haaveilee ja jollaiseksi hän on minut kutsunut ja tarkoittanut? Suostunko itseni kaveriksi ja
rakastanko itseäni? Sitoudunko suojelemaan itseäni Jumalan kuvakseen luomana ihmeenä,
aarteena?
Päivän saarnalaulun Taivas sylissäni sanat voi ymmärtää monella tavalla. Tätä saarnaa
valmistellessani mieleeni nousi yksi tulkinta. Voisivatko nuo sanat kertoa meistä, sinusta ja
minusta. Ja siitä sisäistä lapsesta, jota vaalimaan ja varjelemaan meidät aikuisena on kutsuttu..
Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. (lukukappaleesta)
Minä olen nähnyt valon, joka koittaa, joka loistaa. (evankeliumista)
Vaikka näin on ja sen tiedän, välillä olen taas pimeässä ja huudan Psalmin 130 sanoin:
Minä odotan Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua.