Kynttilänpäivä 2.2.2014 Saarna Saarnaaja: Mauri Vihko Päivän evankeliumi on selkeä tapahtuma pian Jeesuksen syntymän jälkeen. Maria ja Joosef tuovat esikoisensa säädösten mukaan Jerusalemin temppeliin. Temppelissä he kohtaavat miehen, Simeonin. Jeesuksen nähdessään mies puhkeaa ylistämään Jumalaa. Maria ja Joosef ovat tapahtumasta ihmeissään. Sunnuntain aihe kirkkovuodessa: Kristus, Jumalan kirkkauden säteily Saarnan perustana oleva raamatunteksti: Luuk. 2: 22-33 Kun tuli päivä, jolloin heidän Mooseksen lain mukaan piti puhdistautua, he menivät Jerusalemiin viedäkseen lapsen Herran eteen, sillä Herran laissa sanotaan näin: ”Jokainen poikalapsi, joka esikoisena tulee äitinsä kohdusta, on pyhitettävä Herralle.” Samalla heidän piti tuoda Herran laissa säädetty uhri, ”kaksi metsäkyyhkyä tai kyyhkysenpoikaa”. Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: - Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet sinun pelastuksesi, jonka olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille, kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille. Tällainen tapahtuma päivän evankeliumissa tällä kertaa. Mitä tästä voisi sanoa? Mielenkiintoista on, että tähän lyhyeen episodiin on kätketty joukko kokonaisvaltaisen hengellisen elämän – siis elämää kokonaisuutena koskettavan hengellisyyden – syviä avainsanoja ja niihin liittyviä aarteita. Nämä sanat ovat tapa, odotus, lohdutus, rauha ja ihmettely. Tässä saarnassani pyrin avaamaan kutakin näistä viidestä sanasta. Ensimmäinen sana on tapa. Päivän pieni kertomus alkaa kuvauksella siitä, että Maria ja Joosef noudattivat vallitsevaa uskonnolliskulttuurista tapaa. He veivät esikoisensa Jerusalemin temppeliin toimittaakseen säädösten mukaisen puhdistautumisuhrin. Tapa voi liittyä hengelliseen elämäämme kahdella tavalla. Se voi ensinnäkin kangistaa ja näivettää. Tavan taakse voi myös paeta. Me kaikki tunnistamme itsessämme ja ympäristössämme taipumuksen kätkeytyä tavan taakse. Välttyä kohtaamasta elämän todellisuutta pakenemalla konventioihin, totuttuihin tapoihin. Pahimmillaan nämä konventiot mahdollistavat kyynisen kylmäkiskoisuuden, joka kääntää katseensa pois lähimmäisen tarpeista, joiden kuitenkin aina tulisi säilyä kristityn näkökentän keskiössä. Jeesuksen isä ja äiti olivat ihmeissään siitä, mitä hänestä sanottiin. Tavalla ja tavoilla on kuitenkin myös toinen puolensa. Itse asiassa syvä ja merkityksellinen hengellinen elämä ja sen myötä kokonaisvaltainen, elämää syvästi johdattava hengellisyys on mahdollista vain, mikäli harjoitamme hengellistä elämää. Se puolestaan kysyy sitoutumista harjoituksen tapoihin, joilla pidämme yllä hengellistä elämäämme. On selvää, että elämässä on asioita, joiden suhteen meidän ei tule odottaa. Epäoikeudenmukaisuus ja vääryys eivät siedä odottelua. Niiden suhteen on pyrittävä toimimaan, tekemään se, mikä ihmiselle vain on mahdollista. Hengelliseen harjaantumiseen pätevät aivan samat lainalaisuudet kuin mihin tahansa muuhun elämän osa-alueeseen. Mikäli haluamme oppia soittamaan jotain instrumenttia, meidän on suostuttava paitsi alkeiden opetteluun, myös jatkuvaan harjoitteluun, jolla pidämme yllä ja kehitämme tuota taitoamme. Tai jos elämä on makeudessaan tuottanut epäterveellisen rasvakerroksen ympärillemme, ei riitä, että pudotamme painoamme kertarysäyksellä. Sen lisäksi on sitouduttava elämäntapojen muutokseen, joka mahdollistaa pysyvän painonhallinnan. Mutta aina ei ole mahdollista eikä kaikki kipeä elämässämme nouse vain ihmisen itsensä tai toisten tekemistä vääryyksistä. On paljon sellaista, jonka edessä meidät kutsutaan suostumaan odotukseen. Kysymys kuuluu: Suostummeko? On selvää, että Jumala ei ole meidän harjoitustemme hallittavissa. Samalla on kuitenkin niin, että Jumala on itse ilmoituksessaan sitonut suhteensa ihmiseen tiettyihin sisältöihin ja tapoihin. Kaiken keskiössä ovat Jumalan sana ja sakramentit. Merkityksellinen kristillinen hengellinen elämä on siis mahdollista vain, mikäli olemme jatkuvassa yhteydessä Jumalan sanan ja sakramenttien, kasteen ja ehtoollisen lahjojen kanssa. Toinen päivän sana on odotus. Simeonin hengellisen harjoituksen keskiössä oli juuri odotus. Tämä on tavan ohella toinen hengellisen elämän syvä todellisuus, jota oma aikamme – ja me sen mukana emme välttämättä halua hyväksyä osaksi elämäämme. Me haluamme saada. Haluamme saada ilman tapaan liittyvää harjoitusta. Ja me haluamme saada ilman odotusta. Mutta odotus on usein ihmisen osa. Osaammeko odottaa? Suostummeko siihen? Mitä Simeon sitten odotti? Hän odotti luvattua lohdutusta. Eikö lohdutus ole kaipauksen syvin kohde myös meillä? Kokemus siitä, että jokin suurempi kantaa minua ja elämääni. Lohdutuksen lupaus. Sen odotukseen Simeon meitä tänään kanssaan kutsuu. Luottamaan siihen, että vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan, niin vielä tulee aika - tai ainakin hetki tai väläys - jossa ymmärrän: Olen Jumalan sylissä, hänen lohdutuksensa käsivarsilla. Ne kantavat minua, kun itse en osaa tai jaksa. Jumala on lohdutuksen Jumala. Lohdutuksen sylistä kasvaa sisäinen rauha. Rauha, jota Simeon päivän evankeliumissa ylistää, kun hän sanoo: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä.” Filippiläiskirjeessä tästä sydämen sisäisestä rauhasta sanotaan näin: ”Jumalan rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi, on varjeleva teidän sydämenne ja ajatuksenne Kristuksessa Jeesuksessa”. Rauhattomuus kiusaa usein mieltämme ja sielumme on levoton. Siinä ei sinänsä ole mitään pahaa eikä väärää. Me kaikki koemme rauhattomuuden hetkiä ja levottomuuden kausia. Niihin kätkeytyy kuitenkin aina kysymys: Mikä on kaipaamme rauhan perusta? Niin usein saamme itsemme kiinni siitä, että pyrimme perustamaan levollisuuden ja rauhan rakenteiksi asioita, jotka eivät viime kädessä voi olla elämämme perustuksia. Esimerkiksi menestyksemme, pätevyytemme, ahkeruutemme, osaamisemme. Ne ovat tärkeitä asioita ja voivat tuottaa paljon iloa ja tyydytystä. Mutta ne eivät ole elämän perusta. Perusta on Jumala. Siksi syvä rauha ja lepo on kätketty Jumalan rauhaan, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi. Viides päivän evankeliumikatkelmaan kätketty hengellisen elämän avainsana on ihmettely. Kun Simeon oli puhjennut ylistämään Jeesuksen nähtyään Jumalaa, kuvataan Marian ja Joosefin reaktio tapahtuneeseen katkelman lopussa toteamalla lyhyesti, että he olivat ihmeissään siitä, mitä Jeesuksesta sanottiin. Ihmettely on myös meidän osamme. Sillä viime kädessä on niin, että mitäpä meillä on sanottavaa, jos pysähdymme katsomaan niitä kuvia, joita evankeliumit meille Jeesuksesta piirtävät. Pientä poikaa seimessä tai vanhempiensa sylissä Jerusalemin temppelissä. Kiivasta ja kiihkomielistä opettajaa, joka sivaltaa tekopyhiä kuulijoitaan. Lempeää parantajaa, joka tekee uskomattomia tekoja. Tai miestä, joka muuttaa mieltään, kun hän kohtaa vierasheimoisen naisen. Mieleltään järkkynyttä Jeesusta hetkeä ennen kuin kavaltaja saapuu. Ristillä tuskissaan kärsivää nasaretilaista tai salaperäistä kulkijaa kalliohaudan läheisessä puutarhassa. Mitä muuta nämä kuvat voivat meissä nostattaa kuin ihmetystä? Ja kuitenkin. Näihin kuviin on kätketty meidän uskomme suuri salaisuus. Odotus, lohdutus ja rauha.