Kirjallisuutta
• Hinneri, S., Hämet-Ahti, L., Kurtto, A. & Vuokko, S. 1986.
Maarianheinä, mesimarja ja timotei. Suomen luonnonvaraisia kasveja.
Otava. Helsinki. 350 s.
• Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2014: Kasviatlas 2013.
Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin Yliopisto. Helsinki.
http://koivu.luomus.fi/kasviatlas/
• Piirainen, M., Piirainen, P. & Vainio, H. 1999. Kotimaan luonnonkasvit.
WSOY. Porvoo.
• Rikkinen, J. 2014: Heinät ja sarat Suomen luonnossa. Otava. Helsinki
• Ruuhijärvi, R. 1959: Eriophorum – Suovillan suku. Kirjassa: J. Jalas (toim.),
Suuri Kasvikirja 1: 546–562. Otava.
• Väre, H. & Laine, J. 2014. Suokasvio. Metsäkustannus. 220 s.
Luonnonkukkien päivä
• www.sll.fi/luonnonkukat
• Facebookissa facebook.com/luonnonkukkienpaiva
• Twitterissä #luonnonkukat
TOIMITUS: SUOMEN LUONNONSUOJELULIITTO • KUVA: JARI KOSTET • LAY-OUT: METSÄHALLITUS 2015
Tupasvilla
Biologian ja maantieteen opettajien
liitto BMOL ry
(Eriophorum vaginatum)
Suomen Biologian
Seura Vanamo ry
LUONNONKUKKIEN PÄIVÄN TEEMAL A JI 2015
Tupasvilla on soidemme varhaisimpia kevätkasveja. Tuskin on suon pinta
huhtikuussa ehtinyt lumista sulaa, kun tupasvillan varret alkavat kasvaa
ja pian vaatimattomiin, tummiin tähkiin ilmaantuu keltaisia, 2–3 mm:n
pituisia heteiden ponsia. Varsinainen kukinta voi jäädä huomaamatta,
mutta alkukesällä tupasvilloja ei voi olla näkemättä. Suovillojen kukkien
kehä on surkastunut hapsiksi, jotka kukinnan jälkeen pidentyvät.
Silloin kasvin valkoiset villapallot saattavat vallita karujen rämeitten ja
nevojen pintoja laajoina mattoina. Tuuli riepottelee haivenet keskikesään
mennessä, ja sen jälkeen tupasvilla jää taas helposti havaitsematta.
T
upasvilla on usein tunnistettavissa mätästävästä kasvutavastaan. Kasvi on rönsytön ja
sen maavarsi on pysty- ja runsashaarainen. Huonosti maatuvat kuolleet
varret, lehdet ja juuret kasvattavat
tehokkaasti mättään korkeutta. Kasvin
varret venyvät yli puolimetrisiksi ja
varrella on kaksi pitkää, väljää ja lavatonta, vanhemmiten säikeiksi hajoavaa
lehtituppea. Kukinto varren latvassa
on tiivis, lyhyehkö tähkä, jonka suomut
ovat kärkiosastaan kalvomaisia,
läpikuultavia. Valkoiset sukaskarvat
venyvät 2–3-senttisiksi ja muodostavat varren latvaan luonteenomaisen
villatupsun. Mättäästä nousevat 1–1,5
mm leveät lehdet jäävät vartta lyhemmiksi.
Suovilla hyötykäyttöön
Suovillat ovat kansan tuntemia ja
niitä on kutsuttu monilla nimillä,
kuten karvapää, villapää, nukkaheinä,
pumpuliheinä ja kurenuntuva. Villatupsuja on käytetty tyynyjen ja
patjojen täytteenä. Paljon merkittävämpää olisi kuitenkin tupasvillakuidun hyötykäyttö, joka vasta viime
vuosikymmeninä on saanut jalansijaa
Suomessa. Kuitua saadaan vuosisatoja
happamessa turpeessa maatuneista
tupasvillojen lehtitupista. Sitä käytetään muihin luonnonkuituihin sekoitettuna langoissa ja tekstiileissä, ja se
parantaa tuotteiden lämpimyyttä ja
kosteuden imukykyä. Tupasvillakuitu
on myös antibakteerista eikä se ärsytä
ihoa.
Pohjoisten soiden kasveja
Sarakasveihin kuuluvassa suovillojen
suvussa (Eriophorum) on vain viitisentoista lajia, jotka kasvavat pääasiassa
pallonpuoliskomme pohjoisosissa.
Tupasvilla on niistä laaja-alaisimpia.
Kaikki suovillat ovat soiden ja muiden
kosteiden paikkojen kasveja. Tupasvilla
on yksi harvoista kukkakasveista, joka
pystyy tulemaan toimeen kaikkein
niukkaravinteisimmillakin kohosoilla.
Sitä on runsaasti niin avoimilla lyhyt-
kortisilla nevoilla ja kalvakkanevoilla
kuin käkkyrämäntyisillä rämeillä ja
karuimmissa korvissa. Tupasvillan
merkittävyyttä kuvaa se, että kaksi
suotyyppiä on nimetty sen mukaan:
tupasvillarämeet ja tupasvillakorvet,
kumpikin ryhmänsä niukkaravinteisimpia tyyppejä. Kasvi kestää jonkin
verran soiden ojitusta ja kasvupaikan
kuivumista, mutta jää silloin usein
kukattomaksi.
Suomen seitsemän
suovillaa
Tupasvilla lienee yleisin Suomen
seitsemästä suovillalajista. Luhtavilla
(E. angustifolium) on levinneisyyskuvaltaan samankaltainen ja yhtä
yleinen, mutta enemmän pohjoiseen
painottunut. Sekin viihtyy melko
karuilla soilla, mutta vetisemmillä
paikoilla, usein rimpi- ja rantanevoilla
sekä erilaisissa vesihaudoissa ja ojissa.
Luhtavilla ei mätästä, sen tyvet ovat
purppuranpunaiset ja varren päässä
on monitähkäinen kukinto. Suovillojen
herrasmieheksi kutsuttu lettovilla
(E. latifolium) on luhtavillan kaltainen,
mutta sen tyvet eivät ole punaisia
ja lehdet ovat leveitä ja lyhyehköjä.
Seurakin on herraskaista, lettojen
vaateliainta kasvilajistoa. Lettovillaa on
enemmän vain Kuusamon ja MetsäLapin rehevillä soilla – etelässä se on
hyvin harvinainen ja taantunut. Sama
koskee kolmatta monitähkäistä lajia,
hoikkavillaa (E. gracile), ja molemmat
lajit kuuluvat nykyään Etelä-Suomessa
alueellisesti uhanalaisiin kasveihin.
Hoikkavilla on luhtaisten, tulvivien
nevojen kasvi, jonka kaikinpuolinen
hentous ja karheat tähkäperät erottavat muista ryhmän suovilloista.
Muut suovillalajimme ovat selvästi
pohjoisia ja puuttuvat Oulun läänin
eteläpuolelta. Ne ovat tupasvillan
tapaan yksitähkäisiä. Himmeävilla
(E. brachyantherum) on eniten tupasvillan näköinen, mutta heikommin
mätästävä ja sirompi, eivätkä sen
tähkäsuomut ole kalvokärkisiä.
Himmeävillan kasvupaikat ovat
lähinnä Kainuun, Kuusamon ja MetsäLapin lettoja. Alue on supistunut ja
paikat vähentyneet niin paljon, että
himmeävilla luokitellaan Suomessa
vaarantuneeksi kasviksi. Ruostevilla
(E. russeolum) on upottavien rimpinevojen kasvi ja suovilloista pohjoisin;
sen levinneisyysalue kattaa Lapin
läänin. Ruskeat tyvitupet ja ruskehtavat tähkät ovat sille luonteenomaisia. Töppövillan (E. scheuchzeri)
tähkät puolestaan ovat lumivalkoisia,
tuuheita ja palleromaisia. Se on melko
matala ja vankkavartinen, eikä se
ole yhtä selvä suokasvi kuin muut
suovillat, vaan kasvaa mieluusti
tiheinä kasvustoina lampien ja purojen
rannoilla ja muilla ajoittain tulvivilla
paikoilla.