1. No category

Työelämän tutkimuspäivät 5.–6.11.2015
Työryhmä: Tutkimuksellisen tiedon ja käytännön tiedon kohtaaminen
Pertti Järvinen
Tampereen yliopisto
[email protected]
Tohtoriksi oman työn ohessa
Tämän työryhmän teema on Tutkimuksellisen tiedon ja käytännön tiedon kohtaaminen.
Minusta työelämästä tuleva jatko-opiskelija on avainpaikalla teeman suhteen, sillä hän
voi tuoda keskusteluun käytännön tietämystä, jos hän saa kertoa siitä tieteen
foorumeilla esimerkiksi tutkimalla väitöskirjassaan oma työtään ja/tai työympäristöään.
Jatko-opiskelija voi viedä tutkimustietoa käytäntöön, jos hän saa opetusta tai
itsenäisesti hankkii tietoja uusimmista tieteen saavutuksista. Mutta on myös
mahdollista, että jatko-opiskelija saa tai valitsee aiheen, joka pääosin edistää tiedettä.
On siis olemassa mahdollisuuksia, mutta myös rajoituksia tutkimuksellisen tiedon ja
käytännön tiedon kohtaamiseen. Haluan tässä tutkimuksessani selvittää niitä.
1. Käytännön ihmiset jatko-koulutuksessa
Olen saanut mahdollisuuden ohjata tohtoriksi lähes 30 ammattilaista, jotka ovat tehneet
väitöskirjan oman leipätyönsä ohessa olematta poissa töistä sen vuoksi juuri lainkaan.
Yliopiston
ulkopuolelta
tulleet
tohtoriopiskelijat
olivat
pääosin
joko
ammattikorkeakoulujen opettajia tai yrityksissä johtotehtävissä toimivia. Edellisiä
motivoi ammattikorkeakoulun lupaama palkankorotus, jälkimmäisiä uudet haasteet.
Tiettyä perää voi olla erään osanottajan kommentissa, kun hän sanoi, että yrityksissä
enemmän arvostetaan todellisia tohtoreita kuin kunniatohtoreita.
Jatkokoulutusseminaarini kokoontui vuodesta 1990 vuoteen 2011 kerran kuukaudessa.
Silloin tarkasteltiin 1-2 tutkimussuunnitelmaa tai artikkelin luonnosta ja keskusteltiin 3
luettavaksi annetusta uudesta artikkelista. Keskustelu suunnitelmista ja artikkeleista oli
vilkasta. Se jatkui myös seminaarin keskelle sijoitetun kahvituokion ajan. Muistan,
miten eräs ammattikorkeakoulun opettaja kerran sanoi seminaarissa: ”Pertti tämä oli
hyvä artikkeli ja opetin sen jo pari viikkoa sitten kurssillani”. Eräs yritysten
johtoryhmissä työskennellyt jatko-opiskelija kertoi saaneensa pari yritystä jaloilleen
niiden oppien avulla, joita oli seminaarin yhteydessä saanut. Yrityksistä tulleet jatkoopiskelijat olivat aika suorasukaisia opettajaa kohtaan. Kerran eräskin huomautti:
”Pertti sinun näkemyksesi on kovin akateeminen – me kerromme sinulle, millainen
maailma nykyään on”. Monen jatko-opiskelijan tutkimusaihe koski omaa työtä, ja työn
aineistoa saattoi kerätä työn aikana. Eräs jatko-opiskelija joutui väitöskirjan tekemisen
aikana kahdesti YT-neuvotteluihin, siis tilanteeseen, johon akateemisella tutkijalla ei ole
pääsyä.
1.2 Kokemuksia tieteellisen artikkelin käytöstä jatko-opetuksessa
Muutama vanha maisteri tuli 1990 luokseni ja halusi minut jatko-opintojensa ohjaajaksi.
En heti innostunut, sillä olin ollut paljon mukana hallinnossa ja mm. Akatemian
luonnontieteellisessä toimikunnassa. Tietoni eivät tieteellisessä mielessä olleet ajan
tasalla. Eräs tapa päivittää niitä olisi lukeminen. Jatko-opiskelijoista suuri osa tuli
Seinäjoelta, Imatralta, Naantalista, Porista, Kuusankoskelta jne. siis paikkakunnilta,
joissa ei ollut tieteellistä kirjastoa. Jotta he pääsevät tieteen tekemisen syrjään kiinni, oli
hyvä antaa heille 3 luettavan artikkelin kopiot kuukausittaisessa seminaarissa.
Järjestelystä hyötyivät sekä jatko-opiskelijat että opettaja. Jos jatko-opiskelija halusi
opintoviikkoja (0.6 ov per artikkeli), hän laati 3-5 sivun mittaisen tiivistelmän artikkelista.
1
Luulin alussa, että pärjäisin seminaarissa, kun artikkeleita käsitellään, vain lukemalla,
mutta kävi harmikseni niin, että seminaarilaiset sanoivat: Ei Pertti, ei siinä artikkelissa
tuollaista ollut. Siitä lähtien aloin tehdä opettajana tiivistelmän myös itse. Niitä on 25
vuoden aikana kertynyt yli 700 kpl. Viime vuosina olen voinut antaa uusille tulijoille
tiivistelmistäni aika hyvän alkupotkun heidän väitöskirjatyöhönsä. Jokainen voi itse
kokeilla ja huomata, että omalla oppimisella on eroa, perustuuko se vain artikkelin
lukemiseen vai oletko laatinut artikkelin keskeisestä sanomasta myös tiivistelmän.
Mitä tieteellisen artikkelin avulla voi opettaa? Vastaukseni on: Yllättävän paljon. Tietyn
sisällön lisäksi voi opettaa rakennetta, tulosten laatua, motivointia käytännön ja tieteen
kannalta. Samanlaista tutkimuslähestymistapaa, esim. teorian testaamista käyttäneet
artikkelit ovat rakenteeltaan hyvin samanlaisia. Lisäksi kaikissa artikkeleissa on lähes
samanrakenteiset Johdanto- ja Keskustelu-kohdat.
Kun tarkastelee Keskustelu-kohtaa, voi kiinnittää huomiota, mitä tämä artikkeli antaa
tieteelle ja käytännölle. Tieteelle artikkelin tulokset voivat olla uusia, antaa tukea
aikaisemmille tuloksille tai ovat vastakkaisia aikaisemmille tuloksille. Lisäksi
Keskustelu-kohdassa kuvataan juuri sen tutkimuksen rajoitukset, ja ne usein
”käännetään” jatkotutkimusaiheiksi.
Hyvien aikakauslehtien päätoimittajat eivät halua julkaista toistotutkimuksia, siis
tutkimuksia, jotka antavat tukea jo aikaisemmin löydetyille tuloksille, vaan he toivovat
uusia tuloksia. Miten sitten oman tutkimuksensa alussa voisi tietää, tuleeko uusia
tuloksia? Vastaus on: Tekemällä hyvän kirjallisuuskatsauksen. Tämän vuosisadan
alussa on ilmestynyt monta opasta kuinka suorittaa vaikuttava tai systemaattinen
kirjallisuuskartoitus. Jos kyseinen kartoitus osoittaa, ettei aihetta vielä ole tutkittu, niin
mahdollisuus uusiin tuloksiin on ilmeinen.
Millaisia artikkeleita sitten pitäisi valita luettavaksi? Kun jokaisella jatko-opiskelijalla oli
tutkimusmetodin valintaongelma, niin valitsin alussa artikkeleita, joissa käsiteltiin
tutkimusmetodeja. Luettujen artikkelien innoittamana laadin vuonna 1994 Annikki
Järvisen kanssa kirjasen Tutkimustyön metodeista. Seuraavana vuonna kirjaan tuli
laatimamme tutkimuslähestymis-tapojen luokittelu, jonka avulla tutkijan on helppo valita
tutkimusongelmaansa oikea lähestymistapa. Liisa von Hellens rohkaisi Australiasta
käsin, että kirjasta pitäisi tehdä myös englanninkielinen versio. Kirja On research
methods ilmestyi ensi kerran 1999. Sekä suomen- että englanninkieliset versiot ovat
identtiset ja uusimmat ovat vuosilta 2011 (suomenkielinen) ja 2012 (englanninkielinen).
Joitakin reaalimaailman ilmiötä kuvaavia artikkeleita valitsin luettavaksi sen mukaan,
tutkiko joku jatko-opiskelijani kyseistä aihepiiriä ja oliko artikkelissa uusia jäsennyksiä,
teorioita, malleja tai viitekehyksiä. Nyt joku voi huomauttaa, ettei kaikkea tarvitse
muistaa, vaan melkein joka asian voi etsiä (googlettaa) verkosta. Väitän, ettei asia ole
näin, vaan hyvät ajattelun välineet jokaisen tutkijan on opiskeltava itse. Niiden avulla
hän voi tehdä osuvia hakuja Internetistä ja täsmentää tietojaan.
Yli 25 vuoden kokemuksella voin sanoa, että lukemalla ja laatimalla tiivistelmän 3
artikkelista joka kuukausi opettaja voi pysyä kansainvälisessä tutkimuksessa ajan
tasalla. Sivusta katsoen jatko-opiskelijani ovat oppineet nopeasti selvittämään,
kuuluuko heidän tarkastelemansa artikkeli heidän aiheeseensa vai ei. Lisäksi he ovat
oppineet tunnistamaan kirjallisesta lähteestä oleellisen. Entä ovatko he perustaneet
väitöskirjansa vain seminaarissa luettuihin artikkeleihin? Kun olen katsellut tohtoreitteni
lähdeluetteloja, olen päätynyt siihen, että väittelijäni väitöskirjassa on
seminaarissamme luettuja artikkeleita keskimäärin 20–40 %, suurimmillaan 70 %.
Tulosten perusteella voi sanoa, että tohtorini ovat tehneet omaakin työtä, mutta on
seminaarissa luetuista artikkeleista ollut selvää apuakin.
2
2. Suunta käytännöstä tieteeseen
Sanchez ja Heene (1997) esittävät, miten tutkijat ja johtajat voisivat tukea toisiaan
strategia-tutkimuksessa. Tutkijat voivat yrittää kehitellä sellaisia yleisiä teorioita
kompetenssien luonteesta, jotka voivat johtaa yrityksen hyvään suoriutumiseen
erilaisissa kilpailutilanteissa. Johtajat taas kehittäisivät teorioita siitä, millaiset
kompetenssit johtavat yrityksen hyvään suoriutumiseen yksittäisen yrityksen erityisessä
kilpailuympäristössä.
Sanchez ja Heene luonnehtivat tutkijoiden ja johtajien yhteispeliä Argyriksen ja Schönin
(1978) termin double-loop-learning avulla. Toiminnan virheistä oppimista ja niiden
korjaamista pidetään alemman tason oppimisena (PJ: ehkä single-loop-learning) ja
yrityksen toimintanormeissa, -politiikoissa ja tavoitteissa havaittujen virheiden
tunnistamista ja korjaamista pidetään strategisena oppimisena (PJ: ehkä double-looplearning). Tästä erottelusta Sanchez ja Heene johtavat näkemyksensä, että
akateemiset tutkijat voisivat pyrkiä luomaan yleisiä teorioita ja johtajat taas omaa
yritystään koskevia erityisiä teorioita. Tutkija voisi suhteuttaa johtajan teoriaa omaansa
ja korjata omaansa kattamaan myös johtajan tarkastelema tapaus. Johtaja voisi testata
tutkijan yleistä teoriaa ja täydentää sitä oman tapauksensa erityispiirteillä.
Schneberger, Pollard ja Watson (2009) pohtivat teorian merkitystä tutkijoille ja
käytännön ammattilasille. He esittävät prosessimallin teorian merkityksestä
tutkimuksessa sekä teorioiden luokituksen suuriin ja pieniin teorioihin eli T- ja tteorioihin. Technology Acceptance Model (TAM-malli, Davis, Bagozzi & Warshaw
1989) on esimerkkinä T-teorioista ja strateginen nelikenttä t-teorioista. He toivovat
tutkijoiden ja käytännön ammattilaisten yhteistyötä tieteellisessä tutkimuksessa ja
antavat kummallekin ryhmälle joukon ohjeita.
He motivoivat lukijaa sillä, että tutkijoiden kuin myös käytännön asiantuntijoiden
kannattaa tietää, mikä on teoria ja mihin sitä voidaan soveltaa. Kun käytännön
asiantuntijat näyttävät tuntevan teoria-käsitteen huonommin kuin tutkijat, kirjoittajat
painottavat artikkelissaan teorian merkitystä käytännön toimijoille. Lisäksi he tuovat
tutkijoiden tietoon, että käytännön asiantuntijoille on työssä kasaantunut sellaista tietoa,
josta voidaan käyttää nimitystä käytännön teoria ja jota voidaan hyödyntää myös
akateemisessa tutkimuksessa.
2.1 Teorian rooli tutkimuksessa
Schneberger ja muut (2009) viittaavat siihen, että on vaikea määritellä käsite teoria.
Sutton ja Staw (1995) määrittelivät, mikä ei ole teoria. Vielä hankalampi on määritellä,
milloin teoria on hyvä. Teoria voidaan suppeasti määritellä relaatioiksi käsitteiden välillä
tiettyjen oletusten ja rajoitusten puitteissa. Teoria on tietyn reaalimaailman ilmiön
yksinkertaistus. Teoria selittää, miksi tietyt reaalimaailman tapahtumat tapahtuvat ja
mikä tapahtuma sattuu toista aikaisemmin (syy-seuraus-yhdistelmät).
Teoria on voimassa tietyissä rajoissa, ja silloin puhutaan teorian yleistettävyydestä.
Kirjoittajat määrittelevät teorian hyväksi, kun se on saanut useissa testauksissa tukea
reaalimaailman datoista ja niitä koskevista tilastollisista analyyseista. Teoria on osa
tieteellisen tutkimuksen ketjua: Teoria → hypoteesi → mittaukset → analyysi →
johtopäätökset → teoria → ...
Ketjussa on deduktiivinen ja induktiivinen puoli. Deduktiivinen puoli kuvaa, miten
teorian testausta varten teoriasta johdetaan hypoteesit, joita koetellaan
reaalimaailmasta tehtyjen mittausten datoilla. Induktiivinen puoli lähtee datoista, joita
analysoidaan. Analyysien tulosten perusteella tehdään johtopäätöksiä, saako teoria
tukea, onko teoriaa korjattava vai onko teoria hylättävä. Myös käytännön toiminnasta
voidaan kirjoittajien mukaan löytää samanlainen syklinen prosessi, jossa käytännön
3
asiantuntija aikaisemman kokemuksen ja koulutuksensa perusteella ennakoi, mitä
hankkeessa tulee tapahtumaan. Toteutuksen yhteydessä tehdään havaintoja ja
mittauksia, jolloin voidaan todeta ennakoinnin toteutumisen aste ja mahdollisesti
korjata ennakoinnin perusteena olevaa ajattelumallia.
Schneberger ja muut ja laativat teorioiden ulottuvuuden, jonka toinen pää (iso T-teoriat)
painottaa tieteellistä täsmällisyyttä ja toinen (pikku t-teoriat) käytännön relevanssia.
Schneberger ja muut ottavat yhden ainoan näkemyksen, mitä on tieteellinen tutkimus.
(Schneberger ym. 2009.)
3. Tutkijan valinta
Deetz (1996) kritisoi Burrellin ja Morganin (1979) kahta ulottuvuutta: subjektiivinen–
objektiivinen, säätely–muutos, ja niistä muodostettua nelikenttää. Mainittu jaottelu on
Deetzin mielestä luonut erilliset pelikentät ja keinotekoiset rajat, jotka kuitenkin ovat
jossain määrin hämäriä. Erityisesti ensin mainittu erottelu on osoittautunut
vanhanaikaiseksi. Hän tarjoaa uuden nelikentän, jonka ulottuvuuksina ovat
paikallinen/esiinnouseva–eliitti/ennalta-annettu ja yksimielisyys–erimielisyys.
Eliitti/ennalta-annettu ääripää painottaa sitä, että tutkija käyttää tiettyä tutkijayhteisön
kieltä tutkimuksen suunnittelussa ja pitää tämän kielen vakiona tutkimuksen ajan.
Tällainen tutkimus on teoriavetoinen ja korostaa käsitteiden huolellista määrittelyä
ennen tutkimusprosessia. Muutokset käsitteistössä tapahtuvat tutkimusprosessin
ulkopuolella. Tutkijan käyttämää käsitteistöä pidetään parempana ja ilmiötä
edustavammin kuvaavana kuin normaali-ihmisten kieltä ja käsitteistöä. Tutkimuksessa
tavoitellaan yleistyksiä paikallisten käsitysten sijasta. Tutkimusväitteet vapautetaan
paikallisista ja ajallisista sidoksista. Tutkimus tuottaa rationaalista tietämystä, jota ei
rajoita tutkijan tai tutkittavien omat uskomukset. Ohjeellinen tutkimusote painottaa
objektiivisuutta ja arvovapautta. Kriittinen tutkimusote nopeasti tunnistaa arvoerot eri
ryhmien välillä.
Paikallinen/esiinnouseva ääripää kiinnittää huomiota tutkijoihin, jotka työskentelevät
avoimen käsitteistön kanssa ja tuottavat tietämystä vähemmän ylevien väitteiden
muodossa. Keskeistä heidän työlleen on sen tilannekohtainen luonne. Ongelman
määritykset, tutkijan mielenkiinto ja tutkittavan ilmiön kuvaukset syntyvät
vuorovaikutuksessa tutkijan ja tutkittavien kesken. Teoreettinen käsitteistö tulee
tutkimukseen alussa tutkijan tuomana alustavana oletuksena, jota korjataan uusilla
merkityksillä, muunnoksilla ja erotteluilla vuorovaikutukseen perustuen. Tietämys on
luonteeltaan enemmän käsityksiä kuin totuuksia. Tietämys riippuu suuresti paikasta ja
ajasta. Kumulatiivinen ymmärrys rakentuu kertomusten ja kuvausten varaan, ja niitä
voidaan käyttää toisessa tutkimuskohteessa. Käsitteiden luonti ohjaa tutkimusta
enemmän kuin käsitteiden soveltaminen. Tutkija on enemmän taitava yhteistyössä
tietämyksen tuottamiseksi kuin asiantuntija havainnoija. Siksi osallistuva tutkimus on
tälle tyypille keskeistä.
Yksimielisyys-ääripää kiinnittää huomiota tutkimuksiin, joissa sekä tarkastellaan
järjestystä että etsitään sitä. Kuvauksissa peilataan kokonaisuuksia ja suhteita, jotka
esittävät tutkittua järjestystä luotettavasti ja todentuntuisesti. Olemassa olevia
järjestyksiä pidetään luonnollisina ja ongelmattomina. Satunnaistapahtumat ja
poikkeamat saavat vähän huomiota, sen sijaan kiinnitetään huomiota prosesseihin,
jotka vähentävät poikkeamia, epävarmuutta ja eripuraa.
Erimielisyys-ääripää kiinnittää huomiota tutkimuksiin, joissa tarkastellaan kamppailua,
konfliktia ja jännitteitä normaaleina tiloina. Olemassa olevat järjestykset ilmaisevat,
miten konfliktit on lakaistu maton alle, ja miten jotkut ihmiset dominoivat sekä miten
heillä on monia erilaisia intressejä. Tutkimus selvittää, mitkä mekanismit ylläpitävät
konflikteja ja jännitteitä. Tutkijalla on ikään kuin linssit, joilla hän yrittää nähdä sellaista,
4
mitä ei ole ennen nähty. Tutkija on aktiivinen ja näkyvä. Erimielisyys-tutkimuksissa
tutkijan kyky nähdä konflikteja tuottavia olettamuksia, arvoja, sosiaalisia käytäntöjä ja
rutiineja on tärkeämpi kuin tapa, jolla hän esittää tuloksensa.
4. Tuloksia
Käytännön ihmiset voivat tutkia sellaistakin, johon akateemisilla ei ole pääsyä
Käytännön ihmiset voivat tieteellistää omaa työtään ja kehitellä teorioita, jotka toimivat
erityisissä tilanteissa
Käytännön ihmisten tulee opiskella tutkimusta sen verran, että pystyvät lukemaan,
valitsemaan ja koettelemaan tieteentekijöiden teorioita.
Tieteentekijöiden kannattaa harrastaa itsearviointia pohtimalla, tavoittavatko heidän
käsitteensä ja niiden väliset relaatiot, siis teoriansa todellisuuden vai kannattaisiko
sittenkin käyttää paikallista kieltä, paikallisia käsitteitä (Edmondson & McManus 2007,
Colquitt & Zapala-Phelan 2007, Järvinen 2011).
Kirjallisuus
Argyris C. & D. Schön (1978) Organizational learning: A theory of action perspective,
Addison-Wesley, Reading.
Burrell G. & Morgan G. (1979) Sociological paradigms and organisational analysis,
Heinemann, London.
Colquitt J.A. & Zapata-Phelan C. P. (2007) Trends in theory building and theory testing:
A five-decade study of the Academy of Management Journal, Academy of
Management Journal 50, No 6, 1281–1303.
Davis F.D., Bagozzi R.P. & Warshaw P.R. (1989) User acceptance of computer
technology: A comparison of two theoretical models, Management Science 35, No
8, 982–1003.
Deetz S. (1996) Describing differences in approaches to organization science:
Rethinking Burrell and Morgan and their legacy, Organization Science 7, No 2, 191–
207.
Edmondson A.C. & McManus S.E. (2007) Methodological fit in management field
research, Academy of Management Review 32, No 4, 1155–1179.
Järvinen P. (2011) A New Taxonomy for Developing and Testing Theories. Teoksessa
Carugati Andrea & Rossignoli Cecilia (toim.) Emerging Themes in Information
Systems and Organization Studies. Heidelberg: Physica-Verlag, 21–32.
Sanchez R. & Heene A. (1997) Reinventing strategic management: New theory and
practice for competence-based competition, European Management Journal 15, No
3, 303–317.
Schneberger S., Pollard C. & Watson H. (2009) Theories: For academics and
practitioners, Information Systems Management 26, No 1, 52–60.
Sutton R.I. & Staw B.M. (1995) What theory is not, Administrative Science Quarterly
40. No 3, 371–384.
5