3 o j a LU n u
Z86I- 3 o j a LU n u inkerilaisten viesti TOIMITUS Paatoimittaja: Matti Vironmaki, puh. (90) 631 285 Toimitussihteeri: Ilkka Pyysiainen, puh. 90-803 3687 Matinkartanontie 2 C 30, 02230 Espoo (toimituksen osoite) KONTTORI Lehden ym. tuotteiden tilaukset, osoitteet, jasenmaksut yms. Inkerikoti, Karjalatalo, Kapylankuja 1, 00610 Helsinki Puh. (90) 793 796 tai (90) 8732 095 Anneli Korkkinen Postisiirtotili Hki 30636-4 TILAUSHINTA 80 mk/vsk kotimaassa, Ruotsissa 120 kr v. 1987 ILMOITUSHINNAT 1/1 sivu mk 500 mk 1/2 » » 300 mk 1/4 » » 200 mk Kuolinilmoitukset 100 mk Kiitos- ym. ilm. 60 mk Kuva ilmoituksessa 100 mk Lehti ilmestyy kerran kuukaudessa Kustantaja ja julkaisija: INKERILAISTEN YHDISTYS R.Y. PAAASIAMIES RUOTSISSA Armas Paakkonen Tingsgatan 35 50253 Boras. Puh. 033/101 850 Postisiirtotili 626047-5 (lehden ym. tuotteiden tilaukset) S IVISTYSSAATIO Hallituksen puheenjohtaja: Matti Vironmaki, Tehtaank. 5 E 43, 00140 Helsinki Puh. (90) 631 285 Saation postisiirtotili 146660-1 KULTAINEN NUORUUS? Nuoruus ja hulluus — vanhuus ja viisaus. Tama on vanha ajatus. Sen ovat vanhat ihmiset tienneet vanhoina aikoina. Pitaneeko paikkansa viela nykyaankin? Ei tarvitse sataakaan vuotta menna ajassa taakse pain, kun voidaan jo sanoa etta valta oli vanhuksilla. Vanhat olivat elaneet kauemmin ja ehtineet oppia elamalta enemman. Siksi he olivat niita, jotka tiesivat, ja tieto tuo valtaa. Vanhoja oli kunnioitettava ja toteltava. Maatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa yleinen saanto oli, etta nuoret ja vanhat asuivat saman katon alia, samojen seinien sisalla. Oli vanha isanta ja nuori isanta. Nuori isanta peri aikanaan vanhan isannan aseman. Maatalousyhteiskunnasta tuli teollinen yhteiskunta. Nyt puhutaan jalkiteollisesta yhteiskunnasta. Suurin osa ihmisista saa elantonsa niin sanotuista palveluelinkeinoista. Suurin osa ihmisista asuu kaupungeissa. Ei ole enaa nuoria ja vanhoja isantia, ei suurperheita. Kaupungissa jokainen on oman onnensa seppa. Jokaisella on oma ammattinsa, omat erityiset kykynsa ja taipumuksensa. Toinen ei osaa enaa neuvoa toista. Ammatteihin koulutetaan opistoissa, ammattikouluissa, korkeakouluissa. Elamalta ei kenellakaan tunnu enaa olevan mitaan opittavaa. Nuoret ovat saaneet koulutusta, tata koulu-koulutusta. He tietavat, he osaavat, he tekevat. Vanhat eivat. Vanhoja ei yh- teiskunta enaa nayta tarvitsevan, heita vain asutellaan vanhainkodeissa. Ennen nuoret pukeutuivatkin vanhojen tapaan, nyt yha iakkaammat ihmiset pyrkivat pukeutumaankin nuorten muodin mukaan. He yrittavat elaa nuorten maailman ehdoilla. Nuoret paattavat, nuorilla on valta. Hieman kolmannellakymmenella oleva laakari tai pappi neuvoo ja opettaa ihmisia, koska hanet on koulutettu ja han on asiantuntija. Usein olemattoman elamankokemuksen pohjalta han joutuu mestaroimaan ihmisten sieluja. Vanhus kuuntelee noyrana. Hanella ei ole apua elamankokemuksestaan, silla se kokemus on saatu maailmassa, jota ei enaa ole. Maailma menee jatkuvasti eteenpain paljon rivakammin kuin vaarin kankeat jalat. Yha harvemmat nuoret ihmiset pohtivat asioita, joita nimitetaan elaman arvoiksi. Kouluissa opetetaan tietoja, ulkoa opittavaa kirjaviisautta. Sita tarvitaan, etta menestyisi ja rikkaana elaisi maan paalla. Tarkeinta on ura, raha ja hauskanpito. Paljon on myos toisenlaisia nuoria. Mutta he ovatkin toisenlaisia. Toisenlaisten on aina ollut vaikea saada aantaan kuuluville. Sanotaan etteivat he piittaa kylmista tosiasioista. Eivat piittaakaan. Elama on muutakin kuin kylmia tosiasioita. Elamasta on tullut yhta kuin nuoruus. Vanhuudella ei nahda olevan juuri mi- taan myonteista arvoa ja kuolema on poistettu kokonaan ihmisten nakopiirista. Kuvastuuko yhteiskunnallinen vauvaikaan taantuminen siina, etta nelja teatterikorkeakoulun opiskelijaa heittivat yleison paalle kakkaa? Kun ihmiset syntyvat, sairastavat, viettavat vanhuutensa ja kuolevat sairaaloissa ja laitoksissa, poissa nakyvista, niin ei ole ihme, jos vallitseva nakemys elamasta on yksipuolinen ja kapea, nuoruutta ihannoiva. Ikavat asiat salataan ihmisilta kuin pienilta lapsilta. Nuori Eino Leino kirjoitti: »Mina itse, miksi naita mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden.» ^p Hyvat tilaajamme, kenen Inkerilaisten Viestin vuoden 1987 tilausmaksut on niaksettu riailla tilillepanokorteilla: 14. 27. 12. 15. 11. 86 11. 86 1. 87 1. 87 Turun Tyov. Saastop. Eerikink. 5 SYP 502 229034 OP-Turku Satakunnant. 102 Turun Tyov. Saastop. Kaarina kaikista puuttuvat nimet ja osoitteet. Lisaksi on tullut Inkerilaisten Viestia koskeva peruutus kirjeessa, jossa on paivays 10. 12. 86 Turku 10, mutta lahettaja ei ole laittanut nimeaan. Pyydamme Teita kaikkia ottamaan yhteytta joko kirjeitse tai puhelimella 90-8732095 Anneli Korkkinen. Siis nimi ja osoite tilillepanokorttiin ennen kuin maksatte. Toimistonhoitaja Inkerilaisten Yhdistyksen Saantomaarainen VUOSIKOKOUS pidetaan Marianpaivana 22. 3. -87 klo 14 Karjalatalolla. Kasitellaan saantojen maaraamat asiat. Erovuorossa ovat: Varsinaiset jasenet Keijo Korkka, Yrjo Korkkinen, Matti Rannali seka varajasenet Anja Luoma ja Paavo Pesonen. Lisaksi Matti Vironmaki pyytaa johtokunnasta eroa terveydellisista syista. Johtokunta MUISTOJA PIETARIN SUOMALAISESTA KIRKOSTA Inkerilaisten Viestin joulukuun numerossa oli kansikuvassa Pietarin suomalainen kirkko. Paakirjoituksena oli pa'atoimittaja rovasti Matti Vironmaen »Valaistu joulukirkko». Paakirjoituksessaan rovasti Vironmaki muisteli joulukirkossa kayntia lapsena. Minullakin on muisteloita samassa kirkossa kaymisesta. Kirkko tuli minulle hyvinkin tutuksi, silla kavin siella jo kouluikaisena sunnuntaisin jumalanpalveluksissa ja myohemmin rippikoulussa. Rovasti kertoo muistavansa kirkosta paljon, erityisesti sen kauniin alttarin. Liitan naihin muisteloihini kuvan tasta kauniista alttarista. Alttari nakyy osittain myos rippikoulukuvassani. Matkat Pietarin suomalaiseen kirkkoon olivat aina mukavia. Ensin kaveltiin 5 km asemalle, sitten matkustettiin junalla Pietariin ja lopuksi viela raitiovaunulla kirkolle. Kirkko oli iso ja kaunis sisalta ja siella paloivat sahkovalot. Joka sunnuntai jumalanpalveluksessa oli kirkkokansaa runsaasti. Va'kea tuli Pietarista ja maaseudulta ympari Inkerinmaata. Asetuimme usein perheeni kanssa seuraamaan kirkonmenoja ensimmaiselle urkuparvelle. Siella urkujen lahettyvilla istui aina arvokkaan nakoinen herrasmies seka hienosti pukeutunut rouva kaunis hattu paassaan. Aitini kertoi herran oleva Suomen konsuli. Kaydessani kirkossa toimitti jumalanpalveluksen aina rovasti S. J. Laurikkala. Han oli armoitettu sananjulistaja ja ha'nen saarnojaan kuunteli aina mielenkiinnolia. Virren veisuu kaikui aina voimakkaana. Minut konfirmoitiin Pietarin suomalaisessa kirkossa 26 paivana heinakuuta 1936. Ta- man jalkeen kirkossa ilmeisesti pidettiin enaa vain yksi rippikoulu, silla seuraavana vuonna Inkerin kansa jai ilman henkista tukijaansa, koska rovasti S. J. Laurikkala sai lahtokaskyn Suomeen 27 paivana huhtikuuta 1937. Se oli raskas isku koko Inkerin kirkolle ja kansalle. Kun vuosia myohemmin, joskus 60-luvulla Suomen kansalaisena olin turistimatkalla entisessa Pietarissa, nykyisessa Leningradissa, paatin kokeilla onneani ja yrittaa paasta sisalle entiseen rippikirkkooni. Kirkon portailla, pilarien katveessa istui mummo pienen poydan takana. Mummo toimi ilmeisesti ovenvartijana. Selvitin mummolle, etta haluaisin paasta kirkkoon sisalle, viitaten mm. siihen, etta se oli ollut rippikirkkoni. Mummo ihmetteli ja kummasteli, etta nainkin pitkan ajan jalkeen tunsin kiinnostusta kirkkoa kohtaan. Sain luvan menna sisaan ja sisalle astuttuani huomasin valtavan muutoksen, joka kirkossa oli tapahtunut. Molemmin puolin kaytavaa, mista ennen alkoivat kirkon penkit, oli rakennettu seina't ja aina jonkin matkan paassa oli ovi. Alttarin paikka oli muuten tyhja, mutta paatyseinalle oli ripustettu punainen vaate, jossa luki jonkinlainen iskulause. Kirjoitin iskulauseen muistiin, mutta olen sen ajan saatossa kadottanut. Lisaksi alttaripoydan korkeudelle oli asetettu Leninin kipsinen rintakuvapatsas. Sakastia vastapaata oleva ovi oikealla puolella oli raollaan ja sisalta nakyi kasienpesuallas. Kirkosta oli tehty yhteisasuntola. Poistuin kirkosta ja kiitin mummoa ovella, kun sain kayda sisalla. Mieleni oli kuitenkin pitkaa'n apea. Rukoilin Jumalaa, etta Suomen kansa ymmartaisi rakastaa kirkkojaan ja, Pietarin suomalaisen kirkon alttari. etta ne kestaisivat ajan aallokossa ja sailyisivat Herran huoneina, joiksi ne on alunperin tarkoitettukin. Inkerin kansalle sen kirkot olivat aina kan- tavana voimana, vaikeinakin aikoina. Kirkkoihinsa Inkerin kansa meni pyytamaan apua Jumalalta ja hakemaan voimia jaksaakseen taas eteenpain. I. A. Puurojuhla Borasissa jouluna Puurojuhlamme oli tavanmukaisesti tanakin vuonna kerhon omalla mokilla 14. joulukuuta. Juhlaan oli saapunut kolmisenkymmenta henkea. Samana paivana oli ensilumi peittanyt rnaan, ja soihtujen kajo heijastui siita luoden jouluisen tunnelman. Mokissa oli hyvin kodikasta takkatulen lammossa, kuusenkynttiloiden valossa ja kauniisti katettujen poytien odottaessa vieraita. Joululaulut soivat taustalla. Nauttiessamme maukasta puuroa saapui Lucia (4-vuotias Linda Lindfors) »tahtineen» ja tonttuineen, laulaen Lucia-laulua. »Jouluyo juhlayo» soi huilua soittavan tontun saestyksella. Loysipa joulupukkikin paikalle lahjoineen kaikkien suureksi iloksi. Vieraanamme olivat myos Jussi ja Ida Janis. Jussi luki jouluevankeliumin, minka jalkeen yhdyimrne joulun sanomaan laulaen. Susanna Jaaskelainen esitti runon »Pyha Franciscuss. Rattoisa juhlamme paattyi kahvipoydan ja sen kotona leivottujen herkkujen parissa. IIlan emanta Emilia Pyykkonen oli saanut niista todella maistuvia. Isantana toimi Aleksanteri Hynninen, ohjelmasta vastasi Victor Kainelainen. Kotiin lahtiessani kaikuivat korvissani edelleenkin joululaulut seka hyvan joulun toivotukset. Mokin lampoinen joulutunnelma vaihtui raikkaaseen pakkasilmaan ja jatti rintaani miellyttavan tunteen. Kaikille hyvaa alkanutta vuotta toivottaen Wieno Akerstrom Kuulumisia Vasterasista Joulu on jo mennyt ja vuosi vaihtunut. IImatkin ovat olleet oikein kauniit ja sopivat jouluilmat. Pakkasta ja luntakin on ollut, kuin ennen Inkerissa. ISK:n johtokunnan syyskokouksessa tehtiin kuulemma paatos, etta aletaan meidan inkerilaisten historiikin tekoon. Se oli hyva ja asiallinen paatos. Na'in ollen ansaitsee ISK:n johtokunta parhaimmat kiitoksemme! Jos en vaarin kasittanyt, niin inkerilaiset seurat ja kerhot tekisivat omilla paikkakunnillaan edella mainittua historiikkia. Toivomuksemme on, etta aletaan tosissamme tehda haastatteluja. Ensin haastatellaan vanhempia inkerilaisia, koska he tietavat paljon arvokkaita asioita his- toriikkiin. Muutamien vuosien perasta heita ei enaa ole. Kylla nuoremmillakin olisi paljon kertomista aaninauhalle. Pitaisi saada heita kertomaan. Minusta se on hauskaa ja mielenkiintoista hommaa, koska olen ollut vastaavanlaisen historiikin teossa, Vasterasin kantasuomalaisten rnukana. Olen tehnyt useita kymmenia haastatteluja. Jos jossain tuntuu epavarmalta, syysta tai toisesta, niin olen kaytettavissa ja tavattavissa osoitteessa joka on taman toherryksen alia. Toivon kaikille sukulaisile, ystaville, tuttaville ja kaikille inkerilaisille oikein hyvaa ja Onnellista Uutta Vuotta! Vasterasissa 5/1 -87. Lumisin terveisin Johan Myllarinen Os. Laglasargatan 3 724 75 Vasteras Puh. 021/55429 c S. _/. Laurikkalan rippikouMaisia Pietarin suomalaisessa kirkossa 26. pdivd heindkuuta 193 IRINA FILIMONOFF JA KIELENTUTKIMUS Joulukuun 14. paivana 1986 kuoli Helsingissa Inkerinmaan inkeroinen Irina (Iro) Filimonoff. Hanet siunattiin viimeiselle matkalle Helsingin ortodoksisen seurakunnan kalmiston kappelissa 3. tammikuuta. Irina Filimonoff oli lahtoseudultaan ja sukujuuriltaan hyvin harvinainen inkerilainen. Han oli syntynyt 6. 5. 1904 suuressa Laukaansuun kylassa. Isa Aleksandr (Oljo) Brusoff, syntynyt v. 1873, oli kalastaja ja laivuri, kuten monet muutkin laukaansuulaiset. Peltoa oli vahan, vain pieni perunamaa, niutta vetta, Suomenlahtea, oli viljalti. Isalla oli kolmimastoinen purjelaiva. Silla ban teki pitkiakin matkoja, Kronstadtia, Pietaria, Viipuria ja Helsinkia myoten. Kotipuolesta ban vei myytavaksi perunaa, marjoja kuten puolukkaa ja karpaloa, ja omenia ja toi kaupungista etenkin Laukaansuun ja Vibjan kauppiaille ja muillekin suolaa, tervaa, tokottia eli tuohitervaa, painetta eli kankaan varjaysainetta, tulitikkuja, villakarttoja ynna muuta sellaista mita kylissa ei omasta takaa valmistettu. Koska ban oli kotipuolessa arvostettu mies jo luku-ja kirjoitustaitonsakin vuoksi, hanelle uskottiin muitakin kauppatoimia. Muistetaan hanen kayneen Pihkovassa asti hevosia ostamassa. Aleksandr Brusoffin isa, vanhalta sukunimeltaan Heikkinen oli kotoisin Suomen puolelta Lavansaarelta. Han oli tullut kotivavyksi Laukaansuuhun. Aleksandr Brusoff kuoli kotikylassaan vuonna 1934. Irina Filimonoffin aiti Maria Filipovna taas oli puolen peninkulman paassa sijaitsevasta vatjalaiskylasta Luuditsasta. Marian isa Filip oli ollut oikea tervaskanto, ban oli kokenut maaorjuuden ajankin. Jaatyaan kerran paivaksi pois tilanherran pellolta ban oli saanut siita hyvasta karsia 25 raipaniskua. Ukko eli perm vanhaksi, laakarissa ei kaynyt kertaakaan, kuoli 101-vuotiaana vuonna 1936, ja viela satavuotiaana ban hoiteli kolhoosin riihien lammityksen. Maria Filipovnan aiti saavutti myos korkean ian, ban kuoli 98-vuotiaana. Han oli soikkoloisia, kotoisin Soikkolanniemen Lokanimisesta kylasta. Han oli ollut eteva »eelta10 laulaja» haissa, myos baa- ja kuolinitkujen osaaja. Lisaksi ban tiesi keinoja ihmisten ja elainten parantamiseksi. Talta »Luuditsan baabalta» Irina oli paljon oppinut, hiukan runoakin, mm. vanhan runon »Suka mereen» (julkaistu kirjassa »Lahisukukielten lukemisto»). Aleksandr ja Maria Brusoffille syntyi seitseman lasta, joista kuusi yleni aikuiseksi. Naista Irina oli ikajarjestyksessa kolmas. Suuren perheen toimeentulo ei ollut kehuttava, vaikka rahdinkuljetusta usein olikin ja vaikka kalantulo oli hyva, talvella nuotalla, muulloin isoilla rysilla ja verkoilla. Kalastus antoi tyota koko perheelle, lapsillekin, jotkapienesta pitaen oppivat kutomaan verkkoa. Kuitenkin oli Irina-tyttaren monena vuonna ennen naimisiin menoaan oltava vieraalla piikomassa, tavallisesti Jyrin paivasta lokakuun puolivaliin. Laukaansuusta Helsinkiin Irina oli 19-vuotias, kun hanet nai naapurin poika Stefan (Tepo) Filimonoff (synt. 10. 12. 1898). Tepon isa Nikolai oli syntyperainen laukaansuulainen, aiti oli kuollut nuorena ja taloutta hoiti aitipuoli Maria Kahari, joka oli tullut Viron Inkerin puolelta Kullankylasta; tama Maria muuten tub tyttarineen Suomeen inkerilaisten siirron mukana mutta kuoli Liperissa plan sodan loputtua. Nuoripari Irina ja Aleksandr asui ensin alkuun miehen kotona, mutta pian he hankkivat oman pienen talon. Elama kulki tasaista menoa kalastuksen merkeissa. Kun kolhoosit perustettiin, muodostettiin Udarnik ( = iskuri) -niminen kalastusyksikko, jossa Tepo tyoskenteli 28. 8. 1925 syntyi poika Pekka. Mutta 1930-luvun puolivalissa alkoivat vaikeudet. Laukaansuun miehia vangittiin, ja 7. 6. 1938 illalla noudettiin Stefan Filimonoff tielle jolta ban ei koskaan palannut. Saatujen tietojen mukaan ban olisi kuollut vuonna 1942. Irina oli taman jalkeen erilaisissa toissa mm. armeijan keittiossa, viimeksi laheiseen UstLugaan perustetussa kalasailyketehtaassa. ten korvissa kuulosti hiukan kummalliselta. Irina oli erilaisissa toissa, mm. parissa ravintolassa, mutta paljon han teki kotitoita: virkkasi taitavasti kasseja, verkkokeinuja ynna muuta. Pekka taas oltuaan aluksi sekalaisissa toissa, on jo pitkaan tyoskennellyt sahkomiehena. Sanavaraston tutkimus Toisen maailmansodan sytyttya Irinan ja Pekka-pojan elama oli yhta seikkailua. Sodan jaloista he menivat lannemmas Viron Inkerin puolella olevaan Kallivereen, sukulaisperheeseen, jossa he olivat lahes vuoden. Pekka teki toita myos kolmisen kilometrin paassa Kotkon kylassa, kunnes han joutui saksalaisten miehittajien komennuksella erilaisiin toihin. Naista han karkasi viisi kertaa mutta palautettiin aina takaisin. Syksylla 1943 aiti ja poika lahtivat Kalliveresta purjeveneella ensin Rosonajokea sitten Laukaanjokea pitkin kotikylaan Laukaansuuhun, jossa koti olikin tallella. Marraskuussa 1943 he paasivat UstLugan asemalta kuljetusjunaan, joka vei inkerilaisia Paldiskin satamaan. Muutaman paivan odotuksen jalkeen Aranda-laiva toi lastin inkerilaisia Hankoon ja edelleen Pohjankuruun. Kolmikuukautisen leiriajan jalkeen Pekka paasi Antskogiin puutarhuriksi ja talonmieheksi, mutta molempien teki mieli Helsinkiin. Sinne he jo vuoden 1944 lopulla muuttivatkin, jarjestyi tyota ja vaatiniaton asunto. Suomen oloihin mukautuminen ei tuottanut vaikeuksia kummallekaan, ei kielenkaan puolesta, vaikka Laukaansuun inkeroismurre, jota Irina uskollisesti kaytti, joidenkin suomalais- Tutustuin Irina Filimonoffiin v. 1959 eraassa inkerilaisten juhlassa. Totesin hanen puhuvan kotiseutunsa kielta vivahteikkaasti, aidosti ja selvasti aantaen. Ehdotin hanelle tapaamista pitempaan keskustellaksemme, ja siihen han oli suostuvainen, ilmeisen halukaskin. Tasta lahti alkuun haastattelujen sarja, jota kesti neljannesvuosisadan. Tavallisesti olin Irinan luona, ensin hanen asunnossaan Valikadulla, sitten Aleksis Kiven kadulla, mutta muutaman kerran tapasimme myos meilla. Kun kevatlukukaudella 1960 johdin yhdessa fonetiikan professorin Antti Sovijarven kanssa yliopistossa seminaariharjoituksia murteentutkimuksen alalta, oli tarkkailtavanamme juuri Laukaansuun murre sellaisena kuin Irina sita puhui; han oli harjoituksissamme mukana, ja karsivallisesti ja selvasti han toisti sanansa, kun sita hanelta pyydettiin. Irina Filimonoffin puhetta tallennettiin ja tutkittiin monella tavalla. Erittain paljon merkittiin muistiin hanen sanavarojaan. Tassa tyossa kunnostautui myos Pekka Filimonoff, joka ihmeteltavan hyvin osaa aidinkieltaan. Kun tammikuussa 1960 Sanakirjasaatio julisti murresanojen keruukilpailun, kehotin Pekkaa ottamaan siihen osaa. Alykkaalle Pekalle minun ei paljon tarvinnut neuvoa sita, miten murretta kirjoitetaan ja mita kaikkea joka sanasta on lippuun kirjoitettava: sanan merkitys ja sen luontevat kayttoyhteydet. Aitinsa kanssa keskustelleen Pekka teki mustiinpanoja iltakaudet ja viikonloput; tuloksena oli 2500 erilaista Laukaansuun sanaa kasittava kokoelma. Silla han sijoittui yli 2000 osanottajan joukossa kilpailun karkisijoille. Pekan tyota jatkoi vuosina 1961—63 maisteri Olavi Nuutinen (nykyinen Koopenhaminan yliopiston suomen kielen lehtori), joka kirjoitti Irina Filimonoffilta, usein Pekan avustamana, noin 4300 sanatietoa. Nain kertynyt Irina ja Pekka Filimonoffin muistiin perustuva sana-aines, yhteensa siis 6800 sanalippua, sisaltyy Suomalais-ugrilaisen Seuran v. 1971 julkaisemaan suureen 11 Inkeroismurteen sanakirjaan, jonka laati viime vuonna edesmennyt Inkerii) kielimuotojen syvallinen tuntija professor! R. E. Nirvi. Inkeroismurretta ja vatjaa Paitsi sanavaroja on Irina Filimonoffin kielta tallennettu muutenkin. Useita kertoja nauhoitin hanen vapaata puhettaan. Nama aanitteet, jotka ovat tallella Suomen kielen nauhoitearkistossa, sisaltavat monipuolista ainesta ei vain Laukaansuun murteesta vaan tietoja myos siita, millaista Irinan lapsuuden ja nuoruuden maisemissa elama oli arkena ja juhlina. Lyhyita murteella merkittyja naytteita naista nauhoitteista sisaltyy v. 1967 ilmestyneeseen kirjaani »Lahisukukielten lukemisto». Kun Irina Filimonoff osoittautui poikkeuksellisen hyvaksi kielenkayttajaksi ja myos puhui selvasti, ja kun han lisaksi naytti antavan arvoa sille, etta hanen kieltaan ja muistitietoaan pantiin talteen, kysyin hanelta, sallisiko han jonkun oppilaani tulevan hanen luokseen tekemaan muistiinpanoja oikein jatkuvasti ja saannollisesti. Tahan Irina suostui, ja niin paasi alkamaan hanen ja Marja Lehtisen yhteistyo, joka vuonna 1968 tuotti kauniin tuloksen: Marja Lehtisen yli 200 konekirjoitussivua kasittavan laudaturtutkimuksen nimelta »Laukaansuun inkeroismurteen pronominit» (sailytteilla Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksessa); tama tutkimus perustuu siis kokonaan Irina ja Pekka Filimonoffin antamiin tietoihin. Irina Filimonoff auttoi tutkijoita muutenkin kuin oman kielimuotonsa tallentamisessa. Erityisen kiitollisena muistan sen, etta hanjohdatti minut vatjalaisen Stepanida Timofejevna Pihlakaksen tuttavuuteen. Neuvostoliitosta Helsinkiin vuonna 1957 tullut herttainen Stepanida oli syntynyt v. 1883 lansivatjalaisessa Liivkylassa. Han oli tiettavasti ainoa Suomessa asuva henkilo, joka aidinkielenomaisesti puhui tuota sammuvaa — nyt jo melkein sammunutta — sukukieltamme vatjaa. Joka kerta Stepanida-mummoa nauhoittaessani, milloin hanen tyttarensa luona, milloin Filimonoffilla, minulla oli Irina avustajanani keksimassa hyvia puheenaiheita ja rohkaisemassa Stepanidaa. Samalla Irina itsekin taydenteli kasiteltavia asioita omilla puheenvuoroillaan, tietenkin juuri Laukaansuun nakokulmasta. Erityisesti on mieleeni jaanyt viimeinen Stepanidan nauhoitus 16. 10. 1965. Silloin oli mukana ja hyvin tehokkaana haastattelijana 12 myos virolainen akateemikko Paul Ariste Tartosta, vatjan kielen ja vatjalaisen kulttuurin paras tuntija. Han oli toivonut Suomen vierailullaan tapaavansa Stepanidan, yhden viimeisista vatjalaisista. Vaikka Stepanida-vanhus ei enaa tuolloin ollut henkisesti parhaimmillaan, tuo tapaaminen oli kuitenkin onnistunut, tuloksekaskin, silla keskustelua, johon tietenkin myos Irina osallistui, tuli aaninauhaan tunnin verran. Kalajuttuja ja haita Kerran Irina kertoi minulle Kurkolanniemelta lahteneesta, Askaisten Livonsaaressa asuvasta Seppalan perheesta, jonka jasenet han tunsi jo Inkerin ajoilta. Han ehdotti yhteista matkaa Livonsaareen. Elokuussa 1961 siihen tulikin tilaisuus, kun yhdessa lahimman virkaveljeni prof. Lauri Hakulisen ja Suomen Suku -tutkimuslaitoksen assistentin Elvi Erametsan kanssa lahdimme Lounais-Suomeen murteita tutkimaan. Ajoimme Helsingista suoraan Livonsaareen Irina mukanamme. Perilla oli todellakin seka kielen etta muun perinteen puolesta kiintoisa perhe: Marius Seppala, synt. 25. 2. 1909 Venassa ja hanen vaimonsa Anna-Mari, synt. Vibjassa seka vaimon aiti Maria Meijeri, synt. 1867 Konnun kylassa. Seppalan pienessa perakamarissa nauhoitimme naiden erittain mielenkiintoista murretta puhuvien muisteluksia, eritoten kalastusasioista, mutta saatiin nauhoihin vahan laulujakin, nimittain »pulmalauluja» (haalauluja), joissa Anna-Mari oli esilaulajana ja Irina Filimonoff kertasi. Valilla me kolme tutkijaa kavimme moottoriveneella Velkuan puolella Palvan saaressa Velkuan murretta nauhoittamassa, mutta illalla ja seuraavana aamuna jatkoimme taas haastatteluja Irinan taitavasti meita avustaessa. Irina Filimonoff oli hyva kertoja, kun vain loytyi hanelle mieluinen aihe. Kalastus ja kaikki mita siihen liittyy verkonkutomisineen ja kalaruokineen oli tietenkin hanelle mita tutuinta, mutta asiallisesti han selvitti myos muun muassa paimennusasiat ja kotiseutunsa vuotuiset juhlat. Jostakin syysta oli keskusteluissamme vain ohimennen sivuttu entisajan haita. Ne han kertoi — myos omat nelipaivaiset haansa — aaninauhaan viela maaliskuussa 1980; silloin han oli jo melko vasynyt, sokeritaudin ja muidenkin sairauksien uuvuttama. Se oli viimeinen Iro Filimonoffin kanssa tekemani nauhoitus. Saatuaan vuonna 1960 Suomen kansalaisuuden Irina Filimonoff teki useita matkoja Leningradiin tavatakseen sukulaisia, useimmiten yhdessa poikansa Pekan kanssa. Ensimmaisella matkalla olivat Leningradiin saapuneet kaikki nelja sisarta, mutta aiti ei Laukaansuusta jaksanut enaa tulla; aiti kuoli v. 1962 Irina-tytartaan enaa nakematta. Sisarista vanhin, Eeva eli Otju, ja Nastja asuivat tuolloin Narvassa, Ani ja nuorin sisar Olga (Olja) kotikylassa Laukaansuussa. Tata nykya sisarusparvesta on enaa elossa Laukaansuussa asuva Ani. Irinan ainoa veil Pekka pidatettiin hankin v. 1938 eika hanen kohtalostaan ole sen jalkeen saatu mitaan tietoa. Vaikka Irina Filimonoff nopeasti sopeutui elamaan uudessa kotimaassaan, olivat tietysti Suomenlahden etelapuolella asuvat sukulaiset ja tuttavat, samoin Laukaansuun maisemat, usein hanen mielessaan. Niita han muisteli ja niista han mielellaan kertoili. Taalla han kuitenkin tunsi olonsa turvalliseksi omassa kiinteassa perhepiirissaan poikansa Pekan ja miniansa Irjan kanssa, pojantyttarien syntyessa ja varttuessa aikuisiksi omille paikoilleen elamaa edelleen rakentamaan. Pertti Virtaranta Rakkaamme Katri KAPANEN os. Suomalainen s. 28. 09. 1915 Venjoella nukkui lepoon Jeesukseen turvaten 26. 10. 1986 Hyv. aluesairaalassa Rakkaudella ja lammolla muistaen Vaino Alina, Urpo, Risto ja Terho Mari perh. Sonja perh. muut omaiset ja ystavat Irina Filimonov in mem or i am Pitkaaikaisen sairauden jalkeen poistui riveistamme monille hyvin tuttu rouva Irina Filimonov, omaa sukua Brusoff. Irina Filimonov oli syntynyt 6. paiva toukokuuta 1904 Inkerissa Laukaansuun kylassa, Kosenskinan seurakunnassa. Poismeno tuli 14. paiva joulukuuta 1986 Helsingissa Kirurgisessa sairaalassa. Irina Filimonov haudattiin kolmas tammikuuta 1987 Hietaniemen ortodoksiseen hautausmaahan. Vaikka tiesimme surun tulevan silti toivoimme elaman voittavan. Ei auttanut apu ihmisten, ei rakkaus, rukous laheisten. Hetkena yon syksyisen tuli luoksesi rauha ikuinen Kaarisilta (Aale Tynni) Vaino, Alina ja Urpo Yksin tiesit tuskiesi maaran Nukuit, kun sairaus voimasi vei Ja'i jalkeesi kotipiha hiljainen sen puut ja pensaat lintuineen. Ei polulla enaa kulkijaa Vain muistot siella asustaa. Risto ja Terho Siunattu lahimpien lasnaollessa. Lammin kiitos osanotosta. 13 Muailmanlopun vaskikiarmeet Muistuit mielee livonoskoist. Hyo olliit meil suvun sukkuu ja erikoisest myo lapset kaytii heil ahkerast vierais. Aijal ja ammal olj mein ikkaisii tyttoloi ja heil sai jyryta ihan mielin maarin. Amma olj oikee vieraanvaranen ja aija hirvittelj kummituskuaskuloil ko olj sil pial. Mont kertaa pelattii kaik yhes lottoo ja tishe jedes daljshe budes (kotipeli) rahan pial kopekoil. livonoskoihin mantii massinal Tuuaetsaa. Aitj kai siel mont kertaa jalan rnassinantien vierta pitkin. Ei sinne olt ko nelisen virstaa. Eistain tulj vastaa Niisnova ja sit Tuaetsa. Stantsalt kaveltii vahan matkaa aijanvierta. Yhes paikas kasvoi rivi keltaista hernepehkoo. — Aijan kotj paloi ja sopoteltii jot se olj sytytetty. Muuta ei heil jiant ko pial blleet vuatteet. Siihen aikaa sattui monellaista selittamatonta ja tutkimatonta. Palaneen tilal hyo rakensiit pienen mokin. Ivonoskoi tais olla enemman venalainen kyla ko suomalainen. Aijan nuapuris elliit ainakii suomalaiset, Makkoset. Hein, livonoskoisiin, kohtalo kiantis soan aikan murheelliseks. Kain heil viimosen kerran kesal -42, yovyin heil Virroo tyota etsimaa lahtiessain. Ammal ei olt antaa murustakkaa uamuks. Aija loyvettii Hatsinan tien vierest nalkaa tuupertunneen. Muu pere lie lahtent Virroo ja menehtyit siel olleis leirilois. Mittaa tietoloi ei heist ennaa loytynt. Kerran kevattalvel siel kayessain istuttii kaik lapset Makkosiin kiukal lammittelemas. Kiukaankuppeel lesantkal makais Makkosiin ETSITAAN Samassa porukassa ollut tiedustelee poikia, kavereita, jotka olivat kesalla v. 1942, Grigorovossa, Tshudovon suolla, jossa asuttiin venalaisissa kylissa, Maloje Samosje ja Bolshoje Samosje? Vastaukset voi lahettaa allekirjoittaneelle. Johan Myllarinen Laglasargatan 3 724 75 Vasteras Sverige Puh. 021-55429 14 amma ja kuaskuis meil aikans kuluks Juosepist ja hanen veljistaa. Hia tais olla oikia kuaskuja ko vielkii voin nahha elavast viljapellol kumartelevat lyhteet, laihoin lehmiin syomas lihavii joen rannal ja uottelin vaik kuin kavvan aiiringon, kuun ja tahtiin kumartelemista. Elin pitkat ajat muistelois. Koton aitj sanoi jot ne olliit ruamatun kertomuksii eika tavallissii kuaskuloi. Kaik aikuist osasiit niist luatii ja ennenvanhaa lapsetkii. Nyt niist on paras olla ulkon luatimatta. Kyselin emoltkii mita hia muisti naist kertomuksist ja ko olin heil yota ni emo luatj vaskisist kiarmeist. Ne tulloot muailmanlopun iel. Ne ovat suurii ko keltasenruskeet lohikiarmeet eivatka ryomi muata pitkin vua kiertaat itseen rullil ja heittiijat sit vihollissiin pial. Puuhunkaa ei pias pakkoo, ne kampiit peras. Kuvittelin kiarmerulliin vierevan, sit kerran, suurtieta myoten. . . Yhteen myohaseen syyspaivaan ilma sattui olemaa oikee merkillinen, sellanen puoliks umeinen ja puoliks savvuu. Lunta ei viel olt ja taivaal lenteliit kiireest likasen ruskeet pilvenriekaleet. En naht kettaa kulkemas kylankauvul. Mist mie sit lie silloin tultkii? Muistin siin samas emon vaskikiarmeet ja usoin muailmanlopun alkaneen. Katsoin polastynneen suurtiel jot nakkyyks siel kiarmeita rullaamas Tuaetsaa pain mein kylan sivvuitse. Sil kertaa ei muailmanloppuu tult, mut sielt painse kerran sit rullais, se mein muailmanloppu. — Rippeen sailynt Helvi Othman Juho Myllarinen, Venjoen seurakunnan Porun kylasta ja noin 70 vuotta vanha. Sinua etsii tyttaresi Elviira avioliitostanne Hovimaen Aino Jaanuksen kanssa. Olisit ystavallinen, isa, ja soisit minulle sen ilon, etta ilmoittaisit itsestasi! Jos joku Inkerilaisten Viestin lukijoista voisi ilmoittaa jotain isastani, olisi se iloinen yllatys minulle! Elviira Jansson Vasterasvagen 19 F Ostra Nibble 73400 Hallstahammar Serkun puh. 0220-16826 Ajankohtaisia ilmoituksia HELSINGIN PAIKALLISOSASTO Helmikuun tilaisuus on samalla paikallisosaston vuosikokous, Inkerikoti 22. 2. klo 14. 22. 3. klo 14 Inkerilaisten yhdistys ry:n vuosikokous. Tervetuloa! TURUN PAIKALLISOSASTO Kuluvana vuonna pidetaan Karjalaisten talossa Itapellontie 2 seuraavat tilaisuudet: Vuosikokous 1. 3. -87 klo 14 Tervetuloa! Johtokunta SEUKKOSEURA kokoontuu kevatkaudella 1987 torstaisin klo 13.00 Inkerikodissa seuraavasti: Helmikuu 26. pv. Maaliskuu 12. ja 26. pv. Huhtikuu 9. pv. Toukokuu 7. pv. LAHDEN SEUDUN INKERIKERHO Kokoukset joka kuukauden toisena maanantaina klo 18.30. Joulukuussa Ramoilla Immilassa. Soittele ja kysele, siht. Raija Kari p. 531 342 (koti) tai 238 47 (tyo), tai Marja Ramo p. 632 519. Tukea Viestille Tukholman Inkerin Kerho jarjesti 22. paiva marraskuuta -86 syysjuhlansa yhteydessa arpajaiset Inkerilaisten Viestin hyvaksi. Nelikymmenpainen juhlijajoukko osallistui niihin ilomielin. Tulos oli 1 000 kruunua. »Hyva asia, hyva tulos», totesi kerhon puheenjohtaja Juho Kouru. Laila Tammi Tilda Kekki on tukenut Inkerilaisten Viestia 300 markan lahjoituksella. Kiitos! 15 OO809 MYLLftRI MERI TORN IK :i. 20100 TKU Levita Inkeri-tietoutta, tilaa asiamiehiltamme Inkeri-aiheista kirjallisuutta Saatavana Suomesta seka Saini Laurikkala Rovasti S. J. Laurikkalan elamakerta AapoIho Hietajyva, valitut runot Helli Suominen Mooses Putron elamakerta Aanilevyja Inkerikuoro Nouse Inkeri ym. Lauri Santtu Murrejuttuja Gavlen kuoro Inkerin poytalippuja Inkerin postimerkkeja sarja Adresseja Rintaneula Inkerin vaakuna Tarra Inkerin lippu Inkerin kartta Ruotsista 30 mk (45 kr) 20 mk (30 kr) 15 mk (25 kr) 15 mk (25 kr) 15 mk (25 kr) 30 mk (35 kr) 25 mk (40 kr) 50 mk (75 kr) 20 mk (30 kr) 10 mk (10 kr) 5 mk (5 kr) 70mk(100kr) Saatavana Suomesta Juhani Jaaskelainen Inkerin kirkon tuho Aapo Metiainen Inkerin Ev.Lut. kirkon 350 v. muistojulkaisu 70 mk 40 mk Pertti Virtaranta Sananlaskuja ja arvoituksia 40 mk Katri Peralainen, inkerilainen kielenoppaani 15 mk Inkerilaisten Viestin irtonumeroita. Saatavana Ruotsista Isien Usko muistojulkaisu Kemppi Fenno-Ingria lauluja Ristilta ripille Aatami Kuortti Tapahtui Inkerissa Inkerin kirkon vaikeita vuosia Juhana Inkerinsuomalainen Aloitettava alusta Kaikkien hinta Ruotsissa Uno Hammarstrom Ingermanlandarna som flydde till Sverige Viktor Pajunen Ingermanland - en kort historik Birger Thuresson Lilja - flyktingflickan fran Ingermanland Postikortti Haaparannan muistolaatta Postikortti Orebron muistokivi Kalevala och de finska folksangernas varld Det svunna Ingermanland Vammala 1987 Vammalan Kirjapaino Oy 10 kr 5 kr 10 kr 25 kr 30 kr 5 kr 60 kr 1 kr 1 kr 70 kr 50 kr
© Copyright 2024