1. No category

1
24.2.2015
Onko Vakuutustoiminnan missio hukassa?
Asmo Kalpala, Suomen aktuaariyhdistyksen vuosikokous 26.2.2015 Varmassa
Yhteiskunta ja finanssiala ovat suuressa muutoksessa. Miten se vaikuttaa vakuutustoimintaan?
Mikä on vakuutusalan vaikutusvalta? Mikä on aktuaarien rooli?
Hieman omaa ja alan historiaa
Minulle tarjoutui runsaan kolmikymmenvuotisen vakuutusjohtaja-urani aikana mahdollisuus kokea
varsin merkittävä vaihe suomalaisessa yhteiskunnassa ja taloudessa, kun Suomi integroitui
globaaliin, kapitalistiseen markkinatalouteen.
Mitä kaikkea meillä onkaan globaalin kilpailun lisääntymisen myötä vielä edessä, sitä tuskin kukaan
kykenee ennustamaan. On kuitenkin tärkeätä tiedostaa, että yhteiskunnallisissa murroskohdissa
laaja-alaisen ymmärryksen merkitys korostuu ja jokainen meistä omalta osaltaan rakentaa sitä
maailmaa, jossa tulemme elämään.
Suuret muutokset ovat aina haasteellisia yhteisöllisyydelle, jota pohjoismaista
hyvinvointivaltiomallia edustanut Suomi on menestyksellisesti pyrkinyt vaalimaan.
Yhteisöllisyyskään ei tosin ole automaattisesti aina positiivinen piirre, kuten monet
sisäänlämpiävissä yhteisöissä elämään joutuneet hyvin tietävät.
Tultuani Aura-yhtiöiden sijoitusjohtaja- ja metsäteollisuuden talousjohtajakausieni jälkeen
kokonaisvastuuseen Tapiola-ryhmästä (-87), alkoi silloinen uusi pääministeri Harri Holkeri julistaa
”hallittua rakennemuutosta” Suomeen. Käytin tuolloin myös itse puheenvuoroja kilpailutalouden
edistämiseksi Suomessa. Esitin myös kritiikkiä suomalaisten rahoitusmarkkinoiden
tehottomuudesta, johon liittyvät, olemassa olevia talouden rakenteita ylläpitävät, piirteet
hallitsivat siinä vaiheessa vielä myös vakuutusyhtiöiden sijoitustoimintaa.
Tutustuin melko pian myös edellä mainitsemaani, suomalaisen vakuutusalan voimamieheen, siinä
vaiheessa muistaakseni jo eläkkeellä olleeseen, Teivo Pentikäiseen. Hän pyysi päästä tapaamaan
minua Tapiolaan ”läksyttääkseen” minua esittämistäni ajatuksista sijoitustoiminnan tuottojen
roolista työeläkevakuutustoiminnassa ja ryhmätoiminnan tarjoamista eduista. Lounaamme aikana
kävi ilmi, että Teivon mielestä rahaa ei olisi tullut Eläke-Tapiolan tapaan jakaa ulos järjestelmästä
vakuutusmaksualennuksina. Perustelin laskuperustekoron ylittävien sijoitustuottojen
mahdollistamia alennuksia sillä, että ne kohtelivat asiakkaita tasapuolisemmin kuin vain harvoja,
pääosin suuria asiakkaita, hyödyttävät perustekorkotasoiset sijoitusratkaisut. Olimmekin melko
nopeasti yksimielisiä siitä, että sijoitusmarkkinoita tulisi hyödyntää vakuutustoiminnan tukena,
sijoitustuottoja vakavaraisuuden sallimissa riskirajoissa maksimoiden. Ryhmämme synergisyyden
tavoitteetkin olivat hyväksyttävät. Liikekuluylijäämää pääsi tosin käyttämään kilpailukeinona
työeläkevakuutuksessa vasta huomattavan paljon myöhemmin. Siihen asti Eläke-Tapiolan noin
kymmenen miljoonan markan vuosittaiset liikekuluylijäämät koituivat koko työeläkejärjestelmän
hyväksi. Siitä tapaamisesta lähtien meistä tulikin Teivon kanssa ystävät vuosikausiksi. Sain häneltä
usein kannustusta käyttämieni puheenvuorojen johdosta. Minulla oli myös ilo saada
kommentoitavakseni hänen tekstejään, kun hän valmisteli omia kriittisiä puheenvuorojaan
erilaisissa yhteyksissä, mm. finanssitavarataloja vastaan. Hän jopa neuvoi minua valitsemaan
2
yhtiöryhmässämme eläkeyhtiön toimitusjohtajuuden itsenäisten toimintamahdollisuuksieni
varmistamiseksi. Eläkeyhtiöiden eriyttämisprosessi muista vakuutusyhtiöistä, erityisesti
vahinkoyhtiöistä, oli silloin jo täydessä käynnissä.
Esittämäni ajatukset vapaan kilpailun tärkeydestä perustuivat ajatuksille osaamisen merkityksestä
avoimessa kansantaloudessa. Takaisinlainaustyyppisen ja suuria yrityksiä suosivan sijoituspolitiikan
näin hidastavan tai jopa estävän taloutemme jatkuvan kilpailukyvyn edellyttämää uusiutumista.
Ajatukseni vakuutusyhtiöryhmien synergisyyden suhteen lähtivät puolestaan tehokkuus- ja
asiakaspalvelun laatu- haasteista. Edustamani, vain keksikokoisen vakuutusyhtiöryhmän
kilpailukyvyn kannalta nämä kysymykset olivat korostuneen tärkeitä eikä minulla ollut erityistä
intressiä minkään ryhmämme yhtiön suhteen. Olinhan hallitusten puheenjohtajana samassa
määrin vastuussa kaikkien yhtiöiden eduista, vaikka hämmennyksekseni toisenlaista mielikuvaa
ylläpidettiinkin julkisuudessa. En ollut silloin vielä täysin tietoinen kaikista suurimpien
yhtiöryhmien sisäisistä jännitteistä työeläkevakuutustoimintaan liittyen. En myöskään siihen
liittyvästä julkisuuspelistä.
Koska tulin taloudellisissa ongelmissa taistelevan, keskinäisen, yhtiöryhmän johtoon, tarjoutui
minulle suuria, pankkisfääreihin kuuluvia, yhtiömuodoltaan kirjavampia kilpailijaryhmiämme
parempi mahdollisuus keskittyä asiakkaillemme yhteistä lisäarvoa tuottavien ratkaisujen
etsimiseen. Oli meilläkin tietysti omat vaikeutemme eräiden suurten riskiasiakkaiden ja
yhteiskunnallisten vaikuttajapersoonien luomissa paineissa, mutta asiakaspalvelulähtöisille ja
riskienhallinnallisin kriteerein tehdyille ratkaisuille oli ehkä helpompi saada koko hallinnon tuki,
kun saattoi toimia vapaampana muista rahoittajaintresseistä ja omistuksellisista ristiriidoista.
Pärjääminen suurempien kilpailijoittemme puristuksessa, niin markkinoilla kuin
edunvalvonnassakin ei ollut itsestäänselvyys, vaan sai ryhmän koko johdon ja
luottamusmieskunnan puhaltamaan yhteen hiileen. Suuret riskiasiakkaammekin loppujen lopuksi
hyötyivät näistä kulttuurimuutoksista, koska heidän oli pantava omat asiansa sellaiseen kuntoon,
että heidän mahdollisuutensa rahoituksen hankkimiseksi monipuolisemmista lähteistä paranivat
merkittävästi.
Vakuutusalaa Suomessa ovat perinteisesti vieneet eteenpäin henkilöt, joilla on ollut alan
asiantuntemusta. Usein he ovat olleet aktuaareja tai juristeja. 80-luvulla oli vaihe, jolloin alalle
haluttiin tuuletusta. Tuuletusta tulikin oikein kunnolla alan ulkopuolelta tulleen räväkän johdon,
mutta myös alan hyvin hallitsevan, mutta yltiöpäiseen riskinottoon valmiin aktuaarinkin toimesta.
Tasoitusmäärälle löytyi hyvää käyttöä ulkomaisen jälleenvakuutuksen laskuja maksettaessa.
Työväenliikkeen hallinnoima yhtiöryhmä hävisi kokonaan aiheuttaen melkoisen laskun
työeläkekumppaneilleen. Tässä tapauksessa ryhmätoiminta oli muuttunut riskiksi, mutta jo
silloinen lainsäädäntö olisi antanut mahdollisuuden puuttua asioiden kulkuun, jos vain olisi
haluttu.
90-luvun jälkipuoliskolla, rahoitusteorioita puhdasoppisesti toteuttaneet, pääomien ”tehokkaalla
käytöllä” argumentoineet johtajat onnistuivat soveltamaan ”kohtuusperiaatetta” tavalla, joka siirsi
vahinko-yhtiöiden varallisuutta vakuutuksenottajien ulottumattomiin 90-luvun alun pankkituen
verran, yli 7 mrd silloista markkaa. Tasoitusmääriin sisältyneet varat STM onnistui kuitenkin
säilyttämään vakuutuksen ottajien turvana hieman myöhemmin.
Suurimpiin ryhmiin kuuluneiden yhtiöiden johdon väliset sisäiset valtakamppailut ovat
merkittävästi pirstoneet alaa. Alan yhtenäisyys ja synergisyys ovat kärsineet tästä erittäin paljon.
Samoin kärsi yleinen mielikuva koko vakuutusalasta yhteiskunnallisten päättäjien silmissä. Tätä
korosti erityisesti Iiro Viinanen tultuaan SVK:n puheenjohtajaksi. Pankkien suuri vaikutusvalta yli
3
oman toimintansa rajojen ei mitenkään helpottanut tilannetta, vaan ehkä päinvastoin tuki
tällaisten ristiriitojen syntymistä.
Pankkien ja vakuutusyhtiöiden välisten toimialaliukumien alkuperäisenä ajatuksena EU:ssa oli
lisätä kilpailua pankkien ja vakuutusyhtiöiden välillä. Lopputulos pankkikriisin jälkeisessä Suomessa
oli kuitenkin entistä tiiviimmät ja suuremmat finanssikonglomeraatit sekä niiden myötä vieläkin
keskittyneemmät ja läpinäkymättömämmät finanssimarkkinat.
Pankkien suuret taseet ja suurempi läheisyys asiakkaiden arjessa ovat tehneet niistä
yhteiskunnallisesti vakuutusalaa merkittävämmäksi koettuja toimijoita. Täysin merkityksettömänä
ei voine myöskään pitää pankkialasta vastuussa olevan Valtiovarainministeriönkään vahvaa
asemaa poliittisessa päätöksenteossa, Suomen Pankin roolista puhumattakaan. Ei olekaan
yllättävää, että vakuutusalan erityispiirteet alkoivat toimialaliukumien myötä jäädä taka-alalle
finanssipalveluita, niitä koskevaa sääntelyä sekä valvontaa kehitettäessä. Tämä on tietenkin ollut
EU-lähtöistä. Pankkien ja vakuutusyhtiöiden välinen valta-asetelma koko Euroopassa onkin hyvin
samankaltainen; pankit hallitsevat suvereenisti finanssimarkkinoita, vaikka se 2008 pankkikriisin
jälkeen onkin entistä laajemmin tiedostettu ongelmaksi talouden sekä yhteiskunnallisen vakauden
kannalta. Suomessa on pankkikeskeisyydessä ehkä kuitenkin menty pisimmälle.
Onko vakuutusala hylännyt solidaarisuuden eetoksen?
Jyri Liukko on kirjassaan ”solidaarisuuskone” kuvannut erinomaisen kattavalla tavalla suomalaisen
vakuutusyhteiskunnan ja vakuutustoiminnan kehitystä huomattavasti pidemmältä ajalta.
Vakuutusalan kehitykselle luonteenomaista on ollut sosiaali- ja yksityisvakuutuksen nivoutuminen
toisiinsa. Sosiaalivakuutuksen kehittyminen on tukenut vapaaehtoisten vakuutusten markkinoitten
kehittymistä. Yksityisvakuutus on täydentänyt sosiaalivakuutusta. Sosiaalivakuutus on edistänyt
valistusta vakuutusturvan tarpeesta ja vapauttanut yksityistalouksien varoja yksilöllisen turvan
hankintaan. Sosiaalivakuutuksesta huomattava määrä on hoidettu yksityisissä vakuutusyhtiöissä.
Viime vuosikymmeninä on yksilöllisyys korostunut solidaarisuuden kustannuksella vapaaehtoisten
vakuutustuotteiden kehityksessä. Lisäksi pääomasijoittajien intressit ovat finanssimarkkinoiden
kansainvälistymisen myötä vahvistuneet merkittävästi suhteessa vakuutuksenottajakollektiivin
intresseihin. Konkreettisimmin tämä on näkynyt edellä kuvaamaani voitonjakoa ja siihen liittyvää
kohtuusperiaatetta koskevissa kysymyksissä, mutta myös riskien tasaamiseen liittyvissä
ratkaisuissa niin vakuutettujen kesken kuin vakuutettujen ja vakuutusyhtiöidenkin välillä.
Riskinvalinnan merkitys on korostunut. Kohtuusperiaatteen tulkinta lakisääteisten
vahinkovakuutusten osalta on edelleenkin hyvin pitkälle yhtiöiden päätösvallassa ja yhdistetystä
kulusuhteesta on tullut lähes yksinomainen toiminnan kannattavuusmittari julkisuudessa. Tämä
siitä huolimatta, että lakisääteisillä vahinkovakuutuslajeilla ja niiden synnyttämillä sijoitustuotoilla
on Suomessa edelleen poikkeuksellisen suuri merkitys. Viime vuotta koskevien lehdistä
havaitsemieni tilinpäätöstietojen perusteella on mielestäni perusteltua esittää kysymys: missä
kulkee kohtuullisuuden raja yhdistetyn kulusuhteen tason osalta? Minkä rajan jälkeen yksityiset
vahinkovakuutusyhtiöt eivät enää ole tehokas kanava lakisääteisen vakuutusturvan
järjestämiseen?
Vahinkovakuutusmarkkinoiden toimivuus on kehittynyt huonoon suuntaan. Erilaiset bonusalennukset heikentävät edelleen tilannetta. Täytyy toivoa, että edes FIVA:n raportit
kohtuusperiaatteen toteutumisesta henkivakuutuksessa saisivat riittävää julkisuutta.
4
Arvostelin aikanani melko paljon TyEL-järjestelmää sen hallinnollisista puutteista. Perusteenani oli
kahden suurimman yhtiön kilpailuneutraliteettia loukkaava asema. Jukka Rantalan siirtyminen
ETK:n johtoon on kuitenkin alkanut viedä kehitystä tältä osin asteittain oikeaan suuntaan.
Tulevaisuus näyttää eteneekö kehitys niin, että nykyisellä tavalla hajautettu järjestelmä voisi
puoltaa paikkaansa myös tulevaisuudessa.
Samaan aikaan vakuutusalan eetoksen muutoksen kanssa on hyvinvointivaltio riskejä tasaavana
vakuutuksellisena koneistona ajautumassa vaikeuksiin ja eriarvoisuuden kasvun luomat ristiriidat
eri väestöryhmien välillä ovat kasvamassa. Aikaisempi polarisaatio kehittyneiden ja kehitysmaiden
välillä on talouden globalisaation myötä hyvää vauhtia muuttumassa sisäiseksi polarisaatioksi
kaikkien yhteiskuntien sisällä. Jos tämä menee liian pitkälle, alkaa Suomi yhteiskuntana olla
suurissa ongelmissa. Mielestäni olisikin hyvin tärkeää voida käydä vakavaa keskustelua siitä miten
vakuutusalan tulisi olla mukana ehkäisemässä eriarvoistumisen liian voimakasta lisääntymistä. Vai
onko niin, että tällaiset solidaarisuutta ja kuluttajan asemaa edistävät kysymykset eivät yksityistä
suomalaista vakuutusalaa enää kiinnosta? Se olisi Suomessa pitkä taka-askel eikä taloustiedekään
anna tukeaan tällaiselle kehitykselle, mikäli taloudellista kasvua halutaan edistää. En itse usko, että
polarisaatio Suomessa pääsisi hallitsemattomiin mittasuhteisiin. Kysymys onkin lähinnä siitä onko
yksityinen vakuutusala osa ratkaisua vai ongelmaa?! Kun aikanaan itse puhuin kilpailusta, näin sen
yhteiskuntaa kehittävänä yritysten välisenä markkinatalouden eli kuluttajan etua tavoittelevan
toiminnan mukaisena kilpailuna enkä muutamien finanssi-instituutioiden hallitsemana taisteluna
pääoman ja ihmisten arjen elämään liittyvien intressien välillä.
Miten vakuutusalalle luodaan sen potentiaalia vastaava rooli?
Kuten edellä totesin, on suomalainen vakuutusala tällä hetkellä toimialana varsin pirstoutunut.
Eläkeyhtiöt ovat erillään, henkiyhtiöistä suurin osa hakee kasvua sijoitustuotteista ja pankkien
tarjoamasta jakelutiestä. Aikaisemmin markkinoita hallinnut henkiyhtiö ajaa toimintaansa alas ja
toinen jatkaa säästöliekillä paljolti vanhan kantansa varassa. Vahinkovakuutuskin on muuta
maailmaa vahvemmin kytköksissä suuria rakenteellisia haasteita sisältäviin pankkimaailman
intresseihin.
Aktuaariosaamisen tulisi kuitenkin aina olla läsnä, kun pohditaan vakuutuksellisia ratkaisuja
yhteiskunnassa. Mikä olisikaan tänä päivänä parempi foorumi käydä vakuutusalan tulevaisuuden
roolia luotaavaa keskustelua Suomessa kuin Suomen aktuaariyhdistys.
On selvää, että aktuaarien arjen työ painottuu omien yhtiöitten suoriutumiseen velvoitteistaan ja
sekä oikea-aikaiseen reagointiin yhtiöitä ympäröiviin riskeihin. Solvenssi II:n kehittäminen ja
implementointi sitovat valtavasti aktuaarikapasiteettia. Myös kilpailullisista syistä aktuaarien
välinen yhteistyö on vähentynyt. Esitän teille kuitenkin pohdittavaksi, että tulisiko
aktuaariyhteisön alkaa työskennellä eteenpäin katsovasti ja kokonaisvaltaisesti myös
hyvinvointiyhteiskuntaan liittyvissä kysymyksissä? Näkisin keskustelun vakuutusalan eetoksesta
liittyvän erityisesti aktuaaritoiminnan eettiseen puoleen.
Sain olla noin kymmenisen vuotta mukana seuraamassa hyvin läheltä CEIOPSissa ja EIOPAssa
tehtävää työtä eurooppalaisen vakuutusmarkkinan vakauden ja kuluttajien aseman edistämiseksi.
Havaitsin paljon, välillä jopa härskiä edunvalvontaa, mutta suuressa määrin myös kunnioitusta
herättävää, yleistä etua palvelevaa asiantuntijatoimintaa, erityisesti sellaisten henkilöiden osalta,
jotka edustivat aktuaariyhteisöä. Voitte arvata, mikä vei kehitystä eteenpäin?
5
Asiantuntijuudelle tulee arvokas sisältö ja arvostusta, kun se kykenee palvelemaan yleistä hyvää.
Kapea-alaiseen edunvalvontaan perustuva asiantuntijatoiminta ei Suomessa luoduilla, hyvin
harvainmarkkinoiden mukaisilla toimintarakenteilla, johda hyvään lopputulokseen. Sama pätee
hyvin pitkälle myös koko Euroopassa. Edunvalvonnallisten rakenteiden, kuten Insurance
Europen/FK:n, CRO/CFO-foorumien, PFEIF:n, Geneva Associationin sekä suurten kansainvälisten
jälleenvakuuttajien rinnalle tarvittaisiin vakuutusalan toimijoista riippumatonta asiantuntijuutta.
Aktuaariyhteisö edustaa sitä AAE:n (Actuarial Association of Europe) ja kansallisten
aktuaariyhdistysten muodossa.
Kun olen seurannut ikääntymisen aiheuttamiin kustannuksiin varautumiseen liittyvien
vakuutuksellisten ratkaisujen etenemisen vaikeuksia Suomessa, en voi välttyä tunteelta, että
vakuutusala ei tänä päivänä nauti kovin suurta luottamusta suomalaisten yhteiskunnallisten
päättäjien keskuudessa. Onko näin? Jos on niin, mistä se mielestänne johtuu? Teemmekö
itsestämme yhteiskunnalle kilpailijan vai kumppanin? Onko meillä riittävästi palvelullista asennetta
vai olemmeko väline ideologisessa valtataistelussa? Olemmeko ”rahantekokone” vai
”solidaarisuuskone”, jota Jyri Liukko tuota nimeä kantavassa kirjassaan hienosti hahmottaa?
Teemmekö riittävästi työtä vakuutuksellisten ratkaisujen löytämiseksi esimerkiksi terveyden
huollon kehittämiseen liittyen? Tutkimmeko, miten tällaisia asioita on järjestetty muualla
Euroopassa? Kehittelemmekö yhteisiä eurooppalaisia malleja?
Kartoitammeko systemaattisesti uusia potentiaaleja muilla toimintaamme liittyvillä yhteiskunnan
alueilla?
Demokraattiset yhteiskunnat tarvitsevat tuekseen kapea-alaisista intresseistä vapaata
asiantuntemusta. Vakuutus voi olla solidaarinen ja tehokas tapa tuottaa vakautta yhteiskuntaan,
jos sitä vain osataan ja halutaan oikein käyttää. Itsestään tämä ei kuitenkaan tapahdu.
Ajattelin, että voisimme tämän lyhyen ja kriittisen alustukseni pohjalta keskustella
vakuutustoiminnan kehityksen suunnasta Suomessa ja ehkäpä muuallakin Euroopassa. Mielelläni
kuulisin teidän näkemyksiänne aktuaariyhteisön tarjoamasta potentiaalista vakuutusalan
eetokseen liittyvissä kysymyksissä.
Muita pohdittavia kysymyksiä, mikäli aikaa jää:
- Mikä on kohtuullisen yhdistetyn kulusuhteen taso? (kohtuusperiaate lakisääteisissä
vahinkolajeissa) Millä tehokkuustasolla vaarantuu lakisääteisten lajien hoito?
- Onko alan läpinäkyvyys kunnossa? (kannattavuus, hinnat, edut/tyel)
- Riittääkö FIVAN kohtuullisuusarvio henkivakuutuksessa?
- Saako asiakas tarvitsemaansa turvaa? (sijoitussidonnaisuus/perustekorkoisuus) Ottaako ala
riskejä vai siirtääkö se niitä asiakkaille? (pääoman tehokas käyttö/hinta)
- Jäikö ala veroedun vangiksi? Miksi se menetettiin?
- Vähentääkö vai lisääkö vakuutusala Suomessa diskriminointia? (sukupuoli, vammaisuus, ikä,
geenit)