1/11/Karnevaali - Tampereen yliopisto
1/11/Karnevaali SISÄLLYSLUETTELO 3 Pääkirjoitus 4 Sikariporras TAPAHTUNUTTA 6 EKF 7 Books and Honey KARNEVAALI EKF-alustukset 9 Karnevaalin ideologia 12 Salvador Dali - karnevalistinen ilmiö 17 Postmoderni karnivaali ja William S. Burroughs 20 Makutesti: Carneval-keksit 22 Tamperelainen liikennevaloissa 25 Alennusmyynti LEGENDAARISET 26 Lyyrikko karnevalisoituu 27 Kari Rainerannan lyriikkaa 28 Runo 30 Tanja Peltonummen kuva TAKAKANSI 32 PiuPiu Tampereen yliopiston kirjallisuudenopiskelijoiden ainejärjestölehti Legenda on sitoutumaton ainejärjestölehti, joka ilmestyy 4 kertaa vuodessa. http://www.uta.fi/jarjestot/teema Painopaikka: TAMPEREEN YLIOPISTOPAINO OY JUVENES PRINT Tampereen Tietotalo Naulakatu 2, 33100 Tampere PÄÄTOIMITTAJAT Joonas Kallonen [email protected] Markus Laukkanen [email protected] KIRJOITTAJAT Joonas Kallonen Miia Kivilä Elise Kraatila Markus Laukkanen Senni Laukkanen Laura Paasi Kari Raineranta Siiri Raja-aho Pehr Tammelander Hanna Westman ULKOASU Taitto: Anna Karjalainen (sivut 20-32) ja Mari Tiensuu (sivut 1-19) Piirrokset: Elise Kraatila Keksikuvat: Anna Karjalainen Kansikuva: Elise Kraatila Takakannen PiuPiu: Janica Oke Pääkirjoitus On hauskaa olla outo. Ei ole arki harmaata lain / kun outo on vain / tiiättex. Ei meillä muuta: nauttikaa. Ps. Meidät on kidnapattu. Edelliseen viestiin kätkeytyy salakoodi. Pps. EKF tapahtui ja oli karnevaali. Mekin päätimme olla karnevaali. Canyoudigit? Ppps. Lapsilla on hurjan pehmeä iho, oletteko huomanneet tämän seikan? Pppps. Karnevalismi on todellista kristinuskoa. Jeesus on karnevaali. Ppppps. Tätäkään ette tienneet: koira haisee puulta: me olemme merirosvoja vail’ merta. Pppppps. Meidän on avain viinakaapin. Nämä on meidän kauneita lauseita. Ppppppps. Senkin koirat! Senkin koirat! Senkin koirat! Minua jahtaavat kirjainkoirat! Päätoimitus kiittää kuluneesta toimikaudesta viinasta hassuista hatuista koiran kakasta. Kyynelet ihan turpoavat paatuneiden kyynikoiden silmistä ulos ja valuvat kasvoja pitkin lavean vuonon kaltaisina pitkin reisiämme ja täyttävät kaiken tilan, kun muistelemme teitä kaikkia pullantuoksuisen lämpimissä aivoissamme, jotka muistuttavat keskiaikaista leivinuunia josta leipiä otetaan ulos koirien kanssa kirmaileville vanukasnaamaisille lapsukaisille tarjoiltaviksi. Eikun, hitto, hitto, jumalauta, saako legendassa sanoa vittu???… Anteeksi kaikesta! J&M 3 Sikariporras Elise Kraatila Puheenjohtaja Aluksi ajattelin Teeman puheenjohtajan ominaisuudessa kirjoittaa jotain syvällistä johtajuudesta ja karnevaalista ja vääristä kuninkaista. Mutta sitten tulin siihen tulokseen, että se on tylsää ja liian helppo ja itsestään selvä ratkaisu tai ainakin minun pitäisi lukea Bahtinia lähdemateriaalin toivossa ja se nyt ainakin olisi tylsää vaikken erityisemmin Bahtinia vastustakaan, sillä ukolla on ihan hyviä teorioita silloin kun ylenpalttinen Dostojevskin fanittaminen ei muuta niitä pelkäksi pseudoformalistiseksi profetiaksi. Sitten ajattelin että sovellan väärän kuninkaan ajatusta käytäntöön ja värvään kadulta jonkun kylähullun kirjoittamaan tämän jutun puolestani. Mutta deadline lähestyy eikä kylähullujen ajantajuun voi koskaan luottaa, oli sitten ikuinen keskipäivä tai loputon perjantai-ilta, ja niinpä kirjoitan tämän itse ja minä kirjoitan nyt virtahevoista eli hippopotamuksista koska se on luultavasti kaikkien kannalta mielenkiintoisempaa kuin jos jaarittelisin itsestäni ja puheenjohtajuudesta ja ainejärjestötoiminnan pyhittävästä tai vähintäänkin autuaaksitekevästä vaikutuksesta, kaikki mukaan vaan. Tässä on taiteilijan näkemys hippopotamuksesta. Hassusta kreikankielisestä nimestään (ἱπποπόταμος) huolimatta sillä ei ole mitään tekemistä hevosten kanssa. Kuten kuka tahansa voi olennon leppoisan pullavasta olemuksesta nähdä, sen lähimpiä sukulaisia ovat tosiasiassa valaat, delfiinit ja pyöriäiset. Delfiinien tapaan hippopotamus näyttää söö- 4 tiltä ja palleroiselta tummien vesien temmeltäjältä ollen kuitenkin tosiasiassa vaarallinen, raivohullu peto. Hippopotamus syö ruohoa, toisinaan myös raatoja – se ei tapa syödäkseen eikä läheskään aina myöskään puolustautuakseen, se tappaa enimmäkseen huvikseen ja hyökkäilee mielellään niin ihmisten kuin leijonienkin kimppuun ilman sen kummempaa provokaatiota. Näiden otusten lempileikki on krokotiilien pureminen poikki. Juuri tämä seikka erottaa virtahevot muumeista. Niin, ja se myös, että muumit osaavat uida, kun taas täysikasvuinen hippopotamus ei Sikariporras sen paremmin ui kuin kellukaan, vaan se liikkuu vedessä pomppien pohjaa pitkin. Se voi myös nukkua joen pohjassa ponnahtaen automaattisesti pintaan vetämään henkeä joka viides minuutti. Maalla liikkuessaan hippopotamus saavuttaa jopa viidenkymmenen kilometrin tuntinopeuden ja välttää auringossa palamisen erittämällä huokosistaan oranssia substanssia, joka on samaan aikaan aurinkovoidetta ja desinfiointiainetta. Ne kuitenkin hengailevat enimmäkseen vedessä. Ne hengailevat myös mielellään kylki kyljessä lajitoveriensa kanssa vaikkeivät erityisemmin pidäkään toisistaan. Urokset ja naaraat pysyttelevät tiettäväs- ti omissa ryhmissään, mutta tätä on hieman vaikea osoittaa toteen, sillä ainoa sukupuolia erottava ulkonäöllinen tekijä on se, että naaraat lakkaavat kasvamasta noin 25-vuotiaina, urokset eivät milloinkaan. Niistä tulee valtaisia monstereita joille ei pärjää kukaan! Paitsi eräs. Tuo tuossa. Hänen nimensä on Gustave, hän asuu Tanganjikajärvessä ja hänen nahkansa on luodinkestävää panssaria. Gustave on niin hirmuisen iso, ettei hänen nälkänsä tyydyty kaloja ja antilooppeja popsimalla, vaan hän saalistaa leijonia, 5 hippopotamuksia ja pikkunälkään ihmisiä, joita tämä myyttisen maineen saavuttanut peto on paikallisten mukaan ahminut jo lähemmäs kolmesataa. Lukuisat ovat olleet yritykset vangita tai tappaa tämä jättiläismäinen matelija, mutta Gustave on aina voittanut saalistajansa oveluudessa, pinkonut karkuun ja lällättänyt mennessään. Siinä missä hippopotamus puree tavallisen krokotiilin poikki, Gustave puree oikein mielellään hippopotamuksen poikki! Gustave on kuningas ja kaikki muut on pelkkiä narreja! Tähän päätän raporttini, hyvää yötä. Tapahtunutta Reportaasi, tai: Jännittävä kertomus niistä moninaisista tapahtumista jotka manifestoituivat elävän kirjallisuuden festivaaleilla ja siitä, kuinka Teemu Mannisen runoelma Futurama saavutti sen jälkeen painavan asemansa tiiliskivenä. Markus Laukkanen Groteskit jääpuikot roikkuvat silmälasieni sangoista matkatessani kohti tapahtumapaikkaa. Pakkanen puree vesikauhuisen tiikerin tavoin. Aivoni ovat kohdistuneet jo edessäni häämöttävään Karnevaaliin. Pulujen tyhjät silmät tuijottavat tyhjää, ne eivät ymmärrä edes palella. Kaupunki on unelias ja konservatiivinen. Silmäni punertuvat teräsnaamion painosta. Paholaisten keisari makaa mustalla niityllä jolla kasvaa valkeita kukkia. Ihmiset saapuvat kaikkialta maailmasta katselemaan sitä, tosin vailla suurta intohimoa. Niityn laidalla päätoimittajakollegani rienaavasti patsastelee paidatta. Vanhat naiset vilkuilevat paheksuen kuitenkin vilkuilevat paljon. Jotkut kysyvät saako koskea. Saa. Virkaa hoitava professori ei tahdo painostuksesta huolimatta ostaa kyseistä puolialastonta nuorta miestä omakseen. Laitoksella on jo samanlainen sanoo hän ja sanoo ettei vaimo hyvällä katso jos sellaisia tuo kotiin. Olkoon. us ruokkii mielellään itsensä helvetin jäisellä vihmalla. Jossakin (jonkin suuren koneen raadon varjossa) narri silpoo itseään viihdyttääkseen katsojaa bardin tapaillessa vieressä melankolian sävyisiä sointujaan. Jään alta löytyy katukivetystä jonka alta löytyy rantahiekkaa jonka alta löytyy sata säihkyvää veistä joita tuhatpäinen juhlakansa kokoontuu ihastelemaan. Kuningasta ei ollutkaan olemassa huolimatta virheellisestä informaatiosta. Ruotsalaista dataa. Salakäytävissä irstaillaan taas. Myöhemmin Antti Nylén teeskentelee syövänsä bataattikeittoa ja joku muu juo punaviiniä pahvilaatikosta. Joissakin paikoissa sijaitsee metafyysinen tyhjyys ja toisissa ei. Tämä seikka ei kuitenkaan liikuta ketään. Hieltä ja vereltä ja muilta ruumiinnesteiltä tuoksahtavassa kodikkaassa tilassa virkaa hoitava professori sekoittaa koskenkorvaansa pakkasnestettä ja hymyilee nostalgian kyynelten läpi niellessään seoksen. Lavalla Kilpailun tuleva voittaja räppää lakonisesti kimaltelevista koruista ja sukupuoliyhteydestä. Jokainen läsnäolija nauttii kaikesta tästä suuresti. Savukkeet mittaavat ajan kulua keskustelun heittelehtiessä arvattavasti supersankareiden ja suurpetoseksin välillä. Voittaja julkaistaan ja yleisö osoittaa mieltään sen puolesta tai sitä vastaan. Jäävuoret musertavat sieluni kun Karnevaali on ohi ja matkaan sieltä kohti Karnevaalia. Tässä ilmastossa eivät banaanit kukoista, mutta runo6 Sitten kaikki on ohi, kaikki on loppu, mitään ei ole jäljellä, ei enää, ei mitään, ei, muuta kuin uni, ei muuta kuin unohdus, uni tai unohdus. Koskenkorva virtaa vuolaasti synkronoiden kadotettujen sielut. Books & Honey Oletko pohtinut syntyjä ja syviä päätymättä ratkaisuun? Askarruttavatko ihmissuhdeongelmat? Oletko aina kuollaksesi halunnut tietää jotain, mutta et ole uskaltanut kysyä? Ei hätää - Laura on täällä! Kirjoita Lauralle kysymyksesi joko etunimelläsi tai nimimerkillä ja hän auttaa. Kysymykset voi lähettää osoitteeseen: [email protected]. Dear Laura. Minulla on ongelma, joka koskee humanismiani. Opiskelen sivuaineenani ei-niin-kovin humanistiuskottavaa alaa, ja tämä tuntuu välillä raskaalta. Aivan kuin joutuisin näillä sivuaineeni kursseilla pidättämään osan itsestäni. En voi olla avoimesti ahdistunut, masentunut, haltioitunut tai edes krapulassa, koska ne ovat niin leimallisia humanistin ja vieläpä taideainehumanistin piirteitä. Mikä neuvoksi? Kuinka saisin rappiollisen itseluottamukseni takaisin luonnontieteilijöiden keskellä? Onko pakko leikkiä loogista jos ei haluu? Terv. nimim. ”Aina nälkä ja koko ajan depis” Hyvä humanistiystävä! Huo- maan, että olet todellakin ahdistavan tilanteen vankina. Olet törmännyt poikkitieteellisen opiskelun katalaan ansaan, joka vaanii kaikkia niitä rohkeita yksilöitä, jotka rajanylitystä yrittävät. Vaikkakin armas Humanistinen tiedekuntamme on siirtynyt koulutusyksiköiden manan maille, ovat sen rajat silti yhtä selviä kuin ammoisina loiston päivinä. Yksinkertaistettuna luonnontieteilijät ja humanistit ovat toisilleen kuin soijanakit ja vadelmahillo – saattavat toimia mainiosti erillään mutta yhdessä makuelämyksestä tulee välttämättäkin hämmentävä ja ristiriitainen. Sinun kohdallasi suosittelen pienoista ryhdinkohotusta. Totuus lienee, että kohtaamasi luonnontieteilijät luultavasti pelkäävät enemmän rehellistä humanismiasi kuin väheksyvät edustamaasi tieteenalaa boheemeine piirteineen. He 7 ovat oletettavasti ymmällään, sillä eivät itse välttämättä ole kokeneet matematiikan ynnä muun aineen piirissä samanlaisia voimakkaita tunnekuohuja, mitä humanismin aatteet saattavat opiskelijassa aiheuttaa. En väitä, etteikö luonnontieteiden parissa voisi kokea oivalluksia, mutta luulen humanismiin liittyvän tunneskaalan olevan huomattavasti laajempi. Joten nautiskele oman mielesi nurkissa sillä ajatuksella, että ymmärrät tästä maailmasta jotakin sellaista, mitä sivuaineesi edustajat eivät. Avain jokaisen humanistin terveeseen itsetuntoon löytyy pienestä ylimielisyydestä kanssaeläjiä kohtaan. Ja vielä loogisuuden vaatimuksesta – se ei koskaan ole humanistille välttämätöntä! Arvoisa palstan pitäjä, minulla on ongelma. Opiske- Books & Honey luelämä tuntuu ajoittain pitkältä karnevaalilta juhlineen ja absurdeine käänteineen. Haluaisin tutustua uusiin ihmisiin, mutta minusta tuntuu, että jokainen pitää yllään jonkinlaista naamiota. Onko tämä vain minun kokemukseni vai onko sille pohjaa? Miten pystyn tutustumaan siihen naamion takana olevaan ihmiseen syvemmin vai onko se edes mahdollista? T. Nimim. Bahtinin seuraaja Hyvä bahtinilainen toveri! On hienoa, että olet löytänyt yliopistomaailmasta myös sen karnevalistiset riemut pelkän opiskelun lisäksi. Mutta tun- nustan kyllä – olen itsekin toisinaan törmännyt samankaltaiseen ongelmaan, jossa juhlinnan lomassa ei voi olla täysin varma millaisia hiippareita kanssakarkeloijat todella ovat. Ehkäpä syynä tähän ilmiöön voisi olla pohjimmainen karnevaalien perinne: erilaiset kekkerit ovat mitä mainioin tilaisuus monenlaisille identiteettikokeiluille. Ongelmana vain tietysti on juurikin se, että syvemmät tutustumiset jäävät näiden leikittelyiden jalkoihin. Ehkäpä ratkaisu ongelmaasi saattaisi löytyä omien juhlimistapojesi pienestä muutoksesta. Sen sijaan, että tanssisit lauman mukana, voisit lähestyä muita juhlijoita hieman poikkeavalla tavalla. Esimer- 8 kiksi keskustellessasi potentiaalisten ystävien kanssa, olisi mahdollista kysyä heiltä paljon henkilökohtaisempia asioita kuin lempiväriä tai boolin alkoholiprosenttia. Kysy vaikkapa joltakin mielipidettä jostakin sinulle merkityksellisestä asiasta, niin saat selville nopeasti onko hän tutustumisen väärti. Muista, että olennaista ei ole mielipiteidenne samankaltaisuus vaan se, onko hänellä ylipäätänsä mielipidettä. Kokemukseni mukaan todelliset näkemyserot ovat vallan mainioita syvällisen keskustelun herättäjiä. Joten seuraavien karnevaalien kohdatessa uskalla olla utelias - luulen, että tulet yllättymään siitä, mitä naamioiden takaa löytyy! Karnevaali EKF-alustus: Karnevaalin ideologia Joonas Kallonen Karnevaalin käsitteellä on pitkä historia katolisen kristinuskon ilmiönä, jossa suurta paastoa edeltää ’’lihasta luopuminen’’, latinan carne vale. Paastossa kielletyt liharuoat ja juomat kulutetaan muutaman päivän pituisessa yhteisöllisessä juhlassa. Karnevaalissa on kuitenkin ilmiönä huomattavan kristillisestä ideologiasta eroava, suorastaan vastakristillinen pohjavire, kuten huomioistani ilmenee. Karnevaaliin kuuluu ns. hallittu hulluus, juhlinta ja käyttäytyminen jotka pyrkivät pakenemaan mahdollisimman kauas arkisen elämän totunnaisista arvoista. Sikäli ne vaikuttavat polveutuvan oleellisesti antiikin hedelmällisyysriiteistä, kuten viininjumala Dionysoksen palvontamenoista, joissa seksuaalinen vapaus, maan antimien kunnioitus sekä ihmisen ja eläimen suhde korostuivat. Nämä piirteet kulkeutuivat latinalaisen kulttuuriperinteen mukana keskiajalle, josta ovat peräisin klassisimmat karnevaaliperinteen esimerkit. Karnevaalin maaperä on kansanuskonnoissa, joissa ihmisen välittömyys antoi tilaa tapahtuman juhlalliselle ja jopa poliittiselle hyödylle. Antiikin juhlaideologiaa kuvaa hyvin seuraava lainaus: ’’Mihail Bahtinin mukaan karnevaalissa eletään, sitä ei seurata ulkopuolisena, eikä siinä ole erikseen katsojia ja esiintyjiä kuten esimerkiksi teatterissa. Karnevaalin ajaksi elämä suistuu pois tavallisilta raiteiltaan ja arkipäiväiset rajoitukset ja rakenteet kumoutuvat. Samoin muodollisuus ja rituaalisuus ihmisten välisissä suhteissa katoaa tai ne saatetaan naurunalaiseksi. Karnevaalissa ihmiset arvoon ja säätyyn katsomatta kohtelevat toisiaan korostetun tuttavallisesti, jopa säädyttömästi. Kaikenlaiset solvaukset ja rivoudet ovat karnevaalin kielelle tyypillisiä - sana on vapaa.’’ (Jussi Willmanin ja Sari Kivistön Satiiri-luennot, 2010) 9 Karnevaali on yhteiskunnallisena ilmiönä eriskummallisessa asemassa. Mikä on sen täysi merkitys, minkälainen on sen ideologinen tausta? Mikä tekee siitä perustavanlaatuisesti vallankumouksellisen ja luovan tapahtuman? Yhteiskunnallisen järjestyksen juuret ovat kristillisessä moraalissa. Tämä on molempia osapuolia ruokkiva symbioosi. Se varmistaa eheän, kansalaistaan periaatteessa suojelevan valtion, mutta on samalla syynä valtavaan määrään surua ja tyytymättömyyttä. Tällaiset tunteet kasvavat itsensä kieltävästä ihmisestä, omat tunteensa tukahduttavassa ihmisessä, joka sielunsa pelastaakseen muuttuu sielunvihaajaksi. Tältä näyttää järjen maailma. Karnevaali on tunteiden maailma. Sigmund Freudin teoria, joskin huonosti aikaa kestäneenä, osuu yhä naulan kantaan tunnustaessaan ihmisen olevan eläin, jonka eläimellisyyden on purkauduttava muodossa tai toisessa, avoimesti tai Karnevaali piilevästi. Näiden tarpeiden pidättämisessä löytyy vastaus siihen miksi karnevaaliaika räjähtää käyntiin sellaisella voimalla. Harva jaksaa kieltää, että tarvitsemme kanavan, jonka kautta ilmaista todellista itseämme, ja samalla levätä, jotta voisimme jälleen pidättää järjestyksen nimissä. Karnevaalin voi nähdä eräänlaisen humanismin ilmentymänä. Se eroaa humanismin sivistysihanteesta, valistuneesta ihmisestä, mutta molemmat kumpuavat samasta ihmislähtöisestä maailmankatsomuksesta. Karnevaali on lähtökohtaisesti hallittua kaaosta, jonka, kuten kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin esittää, huumori ja välittömyys sitovat yhteen. Huumorin ja poikkeustilan käsite muodostavat yhdessä eräänlaisen ajassa ja tilassa rajatun todellisuuskuplan, jonka sisällä sisäistämämme yhteiskunnallinen todellisuus romahtaa. Asettamalla karnevaalinaamiot kasvoilleen ihmiset ironisesti luopuvat yhteiskunnallisista naamioista ja rajoitteista: rodusta, luokasta, laista, asuntolainoista. Kirjaimellisesti: poliiseista tulee rosvoja ja rosvoista poliiseja. Karnevaali siirtää tällaiset kuvitelmat fantasian portaalta todellisuuteen. Naamioilla pilkataan naamioita ylistävää maailmaa. Karnevalistinen nauru puhdistaa ihmisestä, sekä arjesta että ajattelun rakenteista, kaiken ylimääräisen, kunnes jäljellä on puhdas inhimillinen ydin. Runous on pyrkinyt tuhansia vuosia samaan mutta ei samassa käytännön mittakaavassa. Karnevaalin ydin on näiden puhdistettujen ihmisten kohtaaminen tasa-arvoisessa suhteessa, vailla aavistustakaan erottelun olemassaolosta. Toisin kuin kristillisissä juhlissa, karnevaalissa Jumala ei ole kauneus ja kaikkeus. ”Keskiajalla karnevaali nähtiin oikeastaan vastavaltiona Jumalan valtiolle, karnevaalia hallitsi piru. Karnevaalin piru ei kuitenkaan ollut pyhien kirjoitusten pahuuden ilmentymä, vaan mukava ja hauska piru, vaikka välillä vähän pirullinenkin.” (Jussi Willmanin ja Sari Kivistön Satiiri-luennot, 2010) Karnevaalissa ihmisen kauneus nostetaan jalustalle, mutta tämä ei ole nykyaikaista teeskenneltyä, photoshopattua kauneutta. Karnevaalissa tär- 10 keää on rehellisyys, ja täten juhlaan yhdistyy groteskiutta, yhdyntää, eritteitä, mässäilyä. Lyhyesti, kaikki seitsemän kuolemansyntiä ovat läsnä. Sillä ihmistä rakastetaan syntisenä itsenään, ei vain puolikkaana, silvottuna. Sepä vasta groteskia onkin. Tämän vuoksi karnevaali näyttää pitkää keskisormea jokaiselle järjestelmälliselle uskonnolle, joka kieltäytyy rakastamasta ihmistä omana itsenään. Samoin karnevaalia voi olla vaikea katsoa, sillä tämä rehellisyys on usein kaikkea muuta kuin miellyttävää. Tästä ideologisesta ytimestä huomaamme miten lähellä humanistinen perinne ja karnevaali kulkevat. Molemmissa rakkaus totuuteen virtaa vahvana. Että karnevaali kuulostaa näin erikoiselta ja vieraalta, viestittää että se ei ilmene länsimaisessa arjessa. Mikä nykyään vastaa poliittista karnevaalia? Viime päivien tapahtumat Egyptissä voidaan nähdä edustavan karnevaalin tärkeitä piirteitä, kansan vapautumisen riemussa, identiteetin vahvuudessa ja kiihkeässä yhteisöllisyydessä. Satojen kuolema ei kuitenkaan kuulu karnevaalin aatteeseen. Kuolema on se mikä Karnevaali erottaa karnevaalin anarkiasta. Sillä, vaikka kuoleman hyväksyminen ja sen pilkkaaminen kuuluvat perinteeseen, karnevaali on elämän juhlaa. Väkivalta perustuu jaotteluihin, minään ja sinään, mutta karnevaalin poistaessa yhteiskunnalliset eronteon mekanismit muuttaa asetelman: muokatakseni tässä Emmanuel Levinaksen väitettä, toisin kuin että yksittäiset minät kohtaavat mystisen Toiseuden, ihmisen ulkopuolisen maailman, karnevaalissa suuri me kohtaa Toiseuden. Karnevaalissa murha on siis yhtä kuin itsemurha, sillä sen aikana ihminen olentona on yksi. Tästä voidaankin kysyä, onko karnevaalissa johtolanka sellaiseen rauhan tilaan, jota ihmiskunta on jo kauan etsinyt? Mutta tämä uhkaa mennä jo liian vakavaksi. Sillä millaista olisi tämän yhden elämä il- man huumoria ja itseironiaa? Ja eikö karnevaalissa vallitse yksinkertaisuus, suorastaan autuas hölmöys? Olen siis syyllistynyt näillä pohdiskeluilla pieneen petokseen. Karnevaalin suurin voimanlähde on kuitenkin sen rajallisuus. Kuten elämä, karnevaali loppuu nopeasti ja äkisti. Että tämä todellisuuskupla säilyttää sisällään juhlivien mielten maailman, voi olla vain koska sen on loputtava joskus. Siihen sen viehätys perustuukin. Karnevaalin käsitteeseen siis sisältyy syvällinen ymmärrys kuoleman luonteesta. Kuolemalla on korvaamaton rooli ihmiselämän merkittäväksi tekevänä voimana. Kuoleman pelko on kuitenkin osa leikkiä, ja ilman sitä tämä herkkä tasapaino elämän ja kuoleman välillä järkkyisi. Karnevaalin aikana sitä on lupa tahallisesti järkyttää. Missä karnevaali voi levittää humanismin sanomaa jos politiikka on liian tulenarka alue? Täällä tänään ehdo- 11 tetaan vastaukseksi kirjallisuutta. Kirjallisuuden vastaava ideologinen ydin piilee identiteeteissä: sen voimassa leikkiä karnevalistisesti identiteettien moneudella, rinnastuksilla ja sulautumilla, samalla kunnioittaen yksilöllistä identiteettiä taideteoksena vastapainona karnevaalin korostetulle yhteisöllisyydelle. Tämä painotusten ero tekee karnevaalin ja kirjallisuuden suhteesta hedelmällisen, sillä karnevaaliaatteen kehittäjät ovat tänä aikana ilman muuta luovat yksilöt. Metafysiikassa tämä on yksi perusongelmista, miten ykseys voi elää moneudessa. Mutta onko tämä ongelma ratkaistava? Ongelmaa voi lähestyä myös itsenään, liikkumattomana, sitä voi katsoa ja kuunnella. Sillä se todella keskustelee kanssamme, kuten ratkaisemattomat ongelmat usein tekevät. Karnevaali kannustaa katsomaan ja kuuntelemaan maailmaa ongelmana, jota ei tarvitse ratkaista. Samalla se myös kannustaa hetkeksi unohtamaan sanat ongelma, ratkaisu, yksilö. Hauskanpitoon ei tarvita ratkaisua. Karnevaali EKF-alustus: Salvador Dalí - karnevalistinen ilmiö Hanna Westman Salvador Dalí on yksi modernin ajan tunnetuimpia taiteilijoita. Dalín elämä kokonaisuudessaan on myyttisen taiteilijuuden tietoista rakentamista, jolloin ei jää minkäänlaista jakoa yksityisen ja julkisen väliin. Dalíin liitettyjä ominaisuuksia ovat esimerkiksi kuuluisuus, raha, friikkiys, homoseksuaalisuus, ekshibitionismi, erikoisuuden tavoittelu, outous ja positiivissävytteinen huikentelevaisuus. Taiteilija eli julkisuudessa ja julkisuudesta: siksi väitänkin, että Salvador Dalía voidaan perustellusti kutsua ilmiöksi. Dalí halusi rakentaa itsestään modernin ajan suurimman neron. Dalín omaelämäkerrallisissa teksteissä on nähtävissä se, miten kokonaisvaltaisena Dalí nerouttaan pitää. Mitään ei suljeta nerouden ulkopuolelle. Seuraava lainaus on Dalín omaelämäkerrallisesta Neron päiväkirja -teoksesta. ”Tämä teos osoittaa, että neron jokapäiväinen elämä, hänen unensa, ruoansulatuksensa, hurmionsa, kyntensä, vilustumisensa, verensä, hänen elämänsä ja kuolemansa ovat täysin erilaisia kuin muun ihmiskunnan. Tämä ainutlaatuinen kirja on siis ensimmäinen neron kirjoittama päiväkirja.” (NP, 13.) Dalísta on muodostunut itseään suurempi kokonaisuus, joka elää ja kasvaa edelleen, vaikka taiteilijan kuolemasta on jo yli 20 vuotta. Dalí on kaikessa surrealistisessa moderniudessaan hyvin nykyaikainen esimerkki huomiohakuisesta julkkiksesta ja showmiehestä. Mielenkiintoista onkin, että ne tavat joilla hän oman kuuluisuutensa rakensi, liittyvät monin tavoin keskiajan ja renessanssin aikaiseen karnevaalikulttuuriin. Dalí oli yhtä aikaa narri ja kuningas, pervo harlekiinihahmo ja mediaa pyörittävä tirehtööri. Monien mielestä Dalín taideteokset ovat surrealistista roskaa, toisten mielestä maalaukset ovat modernin ajan ehkä taidokkaimman 12 taiteilijan tuotoksia. Taidekeräilijät ja sijoittajat eivät ole epäröineet maksaa Dalín teoksista miljoonia, vaikka teosten alkuperäisyys on aiheuttanut lukuisia oikeudenkäyntejä ja huhuja Dalín assistenttien maalaamista töistä liikkuu edelleen enemmän tai vähemmän. Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen ja Neron päiväkirja Dalín taiteilijan uralle mahtuu monennlaista: hän maalasi, piirsi, teki veistoksia, installaatioita, elokuvia, julkaisi romaanin, melkoisen määrän artikkeleita ja omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Dalí itse asiassa toteutti omaelämäkerrallisen kirjallisuuden lähes koko skaalan: omaelämäkerran Vie secrete de Salvador Dalí (1942), tunnustuskirjallisuuden konventioita hyödyntävän kokoelman Comme On Devient Dalí (1973), esseekokoelman Oui 1: la revolution paranoïaque-critique (1971), ”omaelämäker- Karnevaali rallisen maalausoppaan” 50 secretos “mágicos” para pintar (1948) sekä ehkä tunnetuimman ja käännetyimmän teoksen Journal d’un génie (1964; suom. Neron päiväkirja 1988). Lisäksi Dalín teksteistä on tehty monia versioita, uusia painoksia, katkelmia ja käännöksiä. Dalí on siis ehdottomasti myös kirjailija, kertoja, kielellä leikkijä, kerronnallinen henkilöhahmo ja täten myös väistämättä kieleen perustuva konstruktio. Se, mikä määrittää kuitenkin parhaiten tätä ilmiötä ja joka ulottuu kaikkeen siihen, mitä Dalí teki, on tietynlainen karnevaalin henki. Dalí pilkkasi modernia taidetta, huijasi ja lumosi median tarinoillaan ja tempauksillaan, hän puhui vessassa käymisestä ja ulosteiden koostumuksesta ja ennen kaikkea itsestään modernin ajan suurimpana nerona. Eritteet, epämuodostumat, ulokkeet ja ihmisruumiin aukot toistuvat jatkuvasti Dalín kirjoituksissa ja Dalía koskevissa kirjoituksissa. Julkisuuskuva Dalín ympärillä toimii kuin hermeneuttinen kehä: Dalí loi itsestään myyttistä taiteilijahahmoa ja tämä retoriikka tarttui sekä lehdistöön että Dalía analysoiviin tutkijoihin. Tämä taas lakkaamatta vaikutti Dalíin: mitä enemmän hänestä kirjoitettiin (laadulla ei ollut väliä, vain arvosteluiden pituudella), sitä erikoisempia tempauksia Dalí keksi. Dalímainen retoriikka ei jäänyt vain Dalín omien tekstien ja tuotosten varaan, vaan monet Dalíin liittyvät elämäkerralliset teokset ovat omineet tämän kirjoituksille tyypillisen retoriikan. Kirjallisuudentutkija ja ajattelija Mihail Bahtinin mukaan keskiajalla ja renessanssin aikana kukoistanut karnevaaliperinne ei ollut ainoastaan esitystä, vaan erottamaton osa oikeaa elämää. Karnevaalin aikana maailmassa päti eri säännöt, mutta se oli yhtäkaikki todellista, eikä vain esitystä. Tällöin tavalliselle kansalle avautui mahdollisuus irrottautua vallitsevista säädyistä ja normeista. Karnevaalia määrittivät nauru ja pilkka, liioittelu, rivous, naamiot ja ehdottomasti myös seksuaalisuus sekä ihmisen eritteet ja ulokkeet. Narrihahmot, hölmöläiset, harlekiinit ja väärän kuninkaan päivät olivat kansalle peruskuvastoa ja karnevaali 13 oli hulvattoman irrottelun aikaa, jota taas seurasi paaston ajan kieltäymys. Karnevaalin aikana yhteiskunta kääntyi päälaelleen. Ylösalaisin kääntyminen onkin karnevalismin yksi tärkeimmistä piirteistä. Tämä pätee myös Dalíin. Kaiken tavanomaisen groteski ylösalaisin kääntäminen on ehkä jopa Dalíilmiön perusta. Esimerkiksi toisen maailmansodan aikoihin kaikki toiminta oli vahvasti politisoitunutta. Dalí otti vaikutteita Hitlerin maneereista ja maalasi monituisia versioita Leninin kasvoista ja takapuolesta. Hitlerismisyytösten vuoksi Dalí myös potkittiin ulos André Bretonin johtamasta surrealistien ryhmästä, vaikka Dalín mukaan Hitlerin maalaaminen ei tee hänestä natsia, vaan taiteilijan. Tätä ajatusta ei voitu tietenkään hyväksyä. Mikä oli muille mustaa, oli Dalílle valkoista ja päinvastoin. Neron päiväkirjassa Dalí toteaa, että mikäli ihmiset järkyttyivät tai vaikuttuivat, hurrasivat ja huumaantuivat, hän tekisi mitä tahansa, jotta seuraavalla kerralla vastaanotto olisi vielä järkyttyneempää tai hurmioituneempaa. Mikään Dalín teksteissä ei viittaa nöy- Karnevaali ryyteen, vaatimattomuuteen tai henkilökohtaiseen. Neron päiväkirja myös nähdäkseni kirjoitettiin puhtaasti julkaisua silmällä pitäen, eikä sitä voida pitää missään määrin henkilökohtaisena tai intiiminä kirjoittamisen muotona, kuten päiväkirjakirjoittamista yleensä on ollut tapana. Intiimi ja henkilökohtainen ovat termejä, joita ei yksinkertaisesti ole olemassa Dalía koskevassa keskustelussa, koska kaikki on roolia, juhlaa, karnevaalia. Dalí rakensi elämästään karnevalistisen kokonaistaideteoksen, jossa omaelämäkerrallisella ja siten tietenkin tunnustuksellisella kirjallisuudella oli parodioinnin ja huijaamisen osa. Karnevalismiin liitetty nurinkurisuus, ilveily, pilkkaus, nauru ja hävyttömyys toistuvat siis paitsi Dalín julkisuuskuvassa, myös kirjoittamisessa. Dalín omaelämäkerrallisten tekstien joukko voidaan nähdä hyvin itsensä tiedostavana kokonaisuutena, jossa omaelämäkerrallisen kirjallisuuden konventiot tunnetaan. Ei siis ole mitenkään yllättävää, että monissa Dalín teosten nimissä toistuu sana ”salaisuus”. Dalí eli julkisuudesta ja julkisti muka salaisena pitämiään asioita jatkuvalla syötöllä uudelleen ja uudelleen julkisiksi. Lukija ei nähdäkseni voi löytää minkäänlaista totuutta siitä, mitä tapahtui, koska tekstit saavat lukijan epäilemään tekstien todenperäisyyttä. Dalín lukija havahtuu useasti siihen, että taiteilija tuntuu ilveilevän, pelleilevän ja nauravan lukijalle, mutta hämmentävin huomio on ehkä kuitenkin se mahdollisuus, että kaikki olisikin totta. Omaelämäkerrallisten tekstien jännite syntyy tekstin ja lukijan välisestä sopimuksesta, jossa lukija ottaa tekstin totena. Dalín kohdalla tämäkin kääntyy nurin kurin: miten lukija voisi suhtautuu siihen, että kaikki olisikin totta, kun kerrottu tuntuu aivan mahdottomalta? Dalí ei teksteissään myöskään piilottele menestymisen haluaan tai kritisoituja menetelmiä menestyksen saavuttamiseksi. Taiteilija toteaa jatkuvasti, että erikoinen persoona saa lopulta maksavan yleisön kiinnostumaan myös itse taiteesta. Dalí ei myöskään halua häivyttää persoonaansa maalausten taakse: ”Tässä on juuri päätetty alle puolessa tunnissa julkaista 14 viisi kirjaa minusta, osa minun kirjoittamiani. Strategiaani kuuluu, että persoonastani julkaistaan lukemattomia kirjoituksia. [--] Jonakin päivänä ihmisten on pakko kiinnostua töistäni minun itseni takia. Menetelmänä se on paljon tehokkaampi kuin yrittää umpimähkään löytää teosten kautta taiteilijan persoonallisuus.” (NP, 45. Kursiivi lisätty.) Dalí kääntää teksteissään kaiken tavanomaisen ylösalaisin. Vessassa käynti ei ole vain vessassa käynti, vaan siihen liittyy runsas ja adjektiivirikas kuvailu tapahtumasta: ”Ulosteeni puhtaus on ilman muuta lähes ehdottoman askeesini ansiota, ja muistelen inhoten ja lähes kauhulla ulosteitani niiltä ajoilta, jolloin irstailin kaksikymmenvuotiaana Lorcan ja Bunuelin kanssa Madridissa. Ulosteeni oli silloin sanoinkuvaamattoman saastaista, katkonaista, kouristuksenomaista, roiskuvaa, purskahtelevaa, helvetillistä, dityrambista, eksistentialistista, polttavaa ja veristä häpeää verrattuna tämänpäiväiseen ulosteeseeni. Sen melkein nestemäinen juoksevuus sai minut koko päiväksi ajat- Karnevaali telemaan mehiläisten hunajaa.” (NP, 43–44.) pystysuoraan organisoidut ammattiliitot.” (NP, 19.) Erikoisuudentavoittelu ja siihen pääseminen ovat Dalín teksteissä ja Dalía koskevissa teksteissä enemmän sääntö kuin poikkeus. Sen lisäksi, että Dalísta otetut ja julkaistut valokuvat tuntuvat noudattavan samaa kaavaa, myös taiteilijan omakuvat korostavat kuopista putoamaisillaan olevia silmämunia ja näiden intensiivistä tuijotusta sekä tietysti ylöspäin kaartuvia viiksiä. Viikset, ilmeet, erikoiset asusteet ja eri kieliä sekoittava puhetapa olivat kaikki osa Dalínaamiota. Eräässä omakuvaksi nimetyssä maalauksessa on ihmiskasvojen tilalla naamio, mutta tämä objekti näyttää enemmän valuvien kellojen materiaalilta. Tämän maalauksen nimi on vapaasti suomennettuna ”Pehmeä omakuva paistetun pekonin kera”. Siinä jalustalta alas valuvaa naamiota kannattelevat puiset tukikepit. Naamiossa ei ole silmiä, vain tyhjät aukot ja koko rakennelma tuntuu valuvan alaspäin ulos maalauksesta. Omakuvaksi nimetty teos vihjaakin katsojalle, ettei naamion takana ole mitään. Julkisen Dalín takana ei tunnu olevan yksityistä Dalía, vaan koko elämä näyttäytyy taiteilijan luomana performanssina. Alatyylinen kuvasto toistuu, mutta se viittaa aina nauruun ja positiivissävytteiseen huomionhakemiseen. Groteski on termi, joka kuvaa hyvin Dalíilmiötä. Hahmo itsessään jo näyttää groteskin karnevalistiselta veijarilta. Valokuvat Dalísta noudattavat lähes järjestelmällisesti samaa kaavaa: Dalín viikset on taivutettu kasvamaan ylöspäin, kohti silmiä ja silmät on pullistumaisillaan ulos kuopistaan. Tuijotus on intensiivinen ja häiritsevä, mutta myös outo ja vangitseva. Viikset ja loputon viiksistä puhuminen olivat naamio, joka oli osa Dalína olemisen roolia: ”Minun viiksistäni ei tulisi masentavia ja katastrofaalisia wagnerilaisen musiikin ja sumujen luhistamia viiksiä. Ei! Niistä oli tuleva teroitetut, imperialistiset, äärirationaaliset viikset, jotka taipuisivat kohti taivasta kuin pystysuora mystisismi, kuin espanjalaiset 15 Dalí ja moderni taide Jos karnevalistinen nurinkurisuus, groteski ruumiillisuus ja maksavan yleisön hullaannuttaminen sekä ärsyttäminen ovat vahvasti esillä Dalín teksteissä, sitä ne ovat - luonnollisesti – myös maalauksissakin. Kuten edellä jo viittasin, monet Dalín teoksista ovat eriskummallisia, jopa pelottavia yhdistelmiä ihmisistä, eläimistä, esineistä ja maisemista, jotka ovat luonnottomalla tavalla vääristyneitä tai vääntyneitä. Kuuluisimpia esimerkkejä on maalaus Muiston pysyvyys (1931), jossa aika näyttäytyy valuvana kellona maisemassa, joka vaikuttaa unenomaiselta tai jopa painajaismaiselta. Groteskille kuvalle tyypillisesti monet maalaukset kuvaavat venyviä ihmisruumiita, ulokkeita ja aukkoja ja nämä kuvat muodostavat illuusioita suuremmista kokonaisuuksista. Surrealistisessa maalauksessa todellisuuden rajat ovat hämärtyneet. Tosin Dalí kirjoittaa Neron päiväkirjassa siitä, ettei hänen maalauksiaan pidetty soveliaina surrealistien ryhmässäkään. Seuraavassa katkelmassa Dalí analysoi heidän osoittamia rajoitteita: Karnevaali ”Minulta oltiin taas kieltämässä samat asiat kuin kotonani. Veri oli minulle sallittua. Sain lisätä siihen hieman kakkaa. Mutta pelkkää kakkaa en saanut käyttää. Sain luvan esittää sukupuolielimiä, mutta en anaalisia fantasioita. Peräaukkoa katsottiin pahalla silmällä! Lesboista he pitivät aika lailla, homoja he eivät suvainneet.” (NP, 22.) Dalílle tyypillistä lihallista ja ruumiillista lähestymistapaa ei hyväksytty surrealistien joukossa, mutta ei Dalíkaan arvostanut oman aikansa taiteilijoita. Hän ei tunnu säästelevän sanojaan missään teksteissään ja hän on jopa kirjoittanut esseen siitä, miten moderniin taiteeseen tulisi suhtautua. Dalí piti itseään modernin ajan nerona, mutta ei arvostanut muita aikalaisiaan. Satiiri, parodia ja ironia ovat termejä, jotka leimaavatkin loputonta paasausta muita taiteilijoita kohtaan. Dalí kirjoittaa: ”Afrikkalaisen, lappalaisen, bretagnelaisen, liettualaisen, majorkalaisen tai kreetalaisen taiteen tekeminen tänään on pelkkää nykyaikaista tylsämielisyyttä? Täysin kiinalainen juttu, ja Herra tietää miten kiinalainen taide tympäisee minua!” (NP, 87.) ovat säälittävimpiä.” (NP, 137.) Pahin uuden taiteen ilmenemismuoto oli nonfiguratiivinen eli ei-esittävä taide. Surrealismia ja dadaa on perinteisesti pidetty sisaruksina, mutta julistaessaan surrealismin käsittämään vain Dalín itsensä, Dali pyrki irrottautumaan muusta modernista taiteesta. Dalí ohjaakin lukijaa suhtautumaan abstraktiin taiteeseen vähintään halveksuvasti: Dalí ei siis pyrkinyt missään tapauksessa olemaan yhteiskuntakelpoinen ja muita myötäilevä. Dalísta liikkuu valtaisa määrä tarinoita, totuuksia, fiktioita ja omakohtaisia kokemuksia, joiden minkäänlaista todenperäisyyttä ei voida todentaa. On vain olemassa lukematon määrä kertomuksia, joita Dalí kokonaisvaltaisella otteellaan tuntuu – edelleen – hallitsevan. Tirehtööri-Dalí ja narri-Dalí vaikuttavat lopulta olevan yksi ja sama veijari, joka naureskelee yleisölleen. ”Nonfiguratiivisen taiteen kurjuudessa on eri asteita: ensinnä meillä on abstraktia taidetta, joka on niin toivottoman ikävää; seuraavaksi tulee jotain vielä ikävämpää, eli abstrakti maalari; ikävyys pahenee lohduttomuudeksi kun kohtaa abstraktin taiteen harrastajan; mutta löytyy vielä jotain synkempää ja pahempaa, nimittäin abstraktin taiteen kriitikko ja erikoistuntija. [ - - ] kaikista maailman aisankannattajista dadaistit 16 Lähde: [NP=] DALÍ, SALVADOR 2004: Neron päiväkirja (Journal d’un génie 1964). Suom. Kimmo Pasanen. 6. painos. Helsinki: WSOY. Karnevaali EKF-alustus: Postmoderni karnivaali ja William S. Burroughs Miia Kivilä Kuten edellä on tullut ilmi, karnevalismi sai ilmiönä alkunsa Euroopassa keskiajan karnevaaliperinteessä. On esitetty että karnevalismin loppu taas oli moderniteetin ilmestyminen, sillä se muutti yhteiskunnan rakennetta ja kulttuuria niin ettei karnevaalille ollut enää tilaa. Tämä johtui erityisesti uuden keskiluokan ilmestymisestä entisen eliittiin ja kansaan perustuvan jaon tilalle, joka sivistystason nousun rinnalla pyyhki pois karnevaalin kansankulttuurin kapinallisena groteskina ilmauksena. Karnevalismi on kuitenkin löydettävissä myös modernilla ajalla, mutta tällöin se siirtyi ensisijaisesti taiteeseen: kuten tässä nyt kirjallisuuteen. Voidaan jopa väittää, että postmodernille ajalle tultaessa karnevalismi on muodostunut jo merkittäväksi tai tunnusomaiseksi esteettiseksi merkityssisällöksi. Haluankin nyt kiinnittää huomion tähän ilmiöön esittämällä kysymyksen miksi karnevalismi palannut, miksi se on nimenomaan postmodernissa ajassa käyttökelpoinen väline? Vaikka kieltämättä karnevalistinen kieli on jo pelkkänä esteettisenä ilmiönä tehokas värikkään visuaalisuutensa ansiosta, se tuo kirjallisuuteen mukanaan myös monenlaisia merkityksiä, jotka kenties kertovat jotain huomionarvoista omasta ajastamme. Käytän puheenvuoroni pohjana William S. Burroughsin 80-luvulla ilmestyneen trilogian ensimmäistä osaa Punaisen yön kaupungit, jonka kustannusosakeyhtiö Sammakko on julkaissut aivan viime vuosina ansiokkaasti kokonaan suomennettuna. Teos on erinomainen esimerkki käsittellystä ilmiöstä, sillä karnevalismi on siinä läsnä niin värikkään kielen tasolla, rakenteellisesti mosaiikki- ja kohtausmaisuutena selkeän koherenttisen juonen sijaan, eksoottisen värikkäässä miljöössä ja kirjan henkilöhahmojen performativiisen arti- 17 kuloidussa käyttäytymisessä. Kirjassa on myös erityinen metafiktiivinen taso, joka vihjaa toistuvasti kirjan tapahtumapaikkojen oleva lavastettuja tai muuten keinotekoisia. Kirjasta nousee esille myös selkeitä karnevaalin tunnusmerkkejä: naamioita ja huolellisesti kuvailtuna kaikkiin aisteihin vetoavia hedonistisia ruokapitoja. Valitsin seuraavan havainnollistamaan edellä mainittuja karnevalistisia piirteitä. Se on eräänlainen yhden teokseen upotetun tarinan loppukohtaus tai -kollaasi, josta karnevalistinen tendenssi käy selkeästi ilmi: ”Koko näyttelijäkaarti seisoo autiomaan maisemassa katsomassa auringonlaskua, joka levittäytyy läntisen taivaan poikki kuin valtava maalaus: Tamaghisin punaiset muurit, Ba’danin mellakat, Yass-Waddahin ja New Yorkin kytevät rauniot, Waghdas pilkahtelee kaukaisuudessa. Karnevaali Kohtaukset vaihtuvat ja muuttuvat: trooppisia meriä ja vihreitä saaria, palava kaljuuna uppoaa harmaansiniseen pilvimereen, jokia, viidakoita, kyliä, kreikkalaisia temppeleitä ja tuolla ovat Harbor Pointin valkopuitteiset talot sinisen järven yllä. Port Roger järisee tuulessa, ilotulituksia itsevalaisevaa vihreää taivasta vasten, lumilakeuksia, soita ja autiomaita, joissa valtavat punaiset ylätasangot kohoavat taivaalle, hauras lentokone palavien kaupunkien yllä, liekehtiviä nuolia, kaikki himmenee malvanväriseksi ja harmaaksi ja lopulta – viimeisessä valon purkauksessa – Waringin arvoitukselliset kasvot hänen silmiensä valaistuessa sinisessä leimahduksessa. Hän kumartaa kolme kertaa ja katoaa alkavaan iltahämärään.” Jo mainittujen piirteiden lisäksi ote liukuu lopussa kohti mystistä tematiikkaa. Palaan tähän aiheeseen hieman tuonnempana. Vastausta esittämääni kysymykseen karnevalismin paluun syistä voi lähteä etsimään postmodernin kulttuu- rin ominaisuuksista. Yleisesti aikamme tunnetaan yhtenäiskulttuurin hajaannuksen aikana, jolloin suuret kertomukset ovat kadonneet ja tilalle on fragmentaarisuutta ja korostunutta individualismia yhteisöllisyyden sijaan. Tämä heijastuu myös kirjallisuuteen hyvin selkeästi niin kerrontakeinoina kuin temaattisina sisältöinäkin. Prosessi on tuonut mukanaan paitsi mielenkiintoista ja uudenlaista kirjallisuutta, myös juurettomuutta ja suoranaista ahdistusta. Esittäisinkin että paluu karnevalistiseen maailmaan on kadonneen kollektiivisuuten ilmaus; jonkinlainen pyrkimys löytää uudelleen sen synnyttämän kulttuurisen yhteisön turva. Punaisen yön kaupungeissa kollektiivisuutta edustaa kirjassa esiintyvien pienien tiiviiden yhteisöjen (esimerkiksi sissijoukkojen, merirosvokommuunien ja itsenäisten kaupunkikulttuurien) lisäksi rituaalit, joita toteutetaan toistuvasti suurissa joukoissa. Rituaaleihin liittyy maagisia elementtejä, joiden voidaankin katsoa olevan myös yksi syy sille miksi karnevalismille on annettu tilaa postmodernissa kirjallisuudessa. 1900-luku- 18 han on on ollut leimallisesti myös maallistumisen vuosisata, jolloin tieteellinen maailmankuva on työntynyt valtauskontojen määrittelemän elämänkatsomuksen tilalle. Koska esimerkiksi historian valossa on kuitenkin ilmeistä että ihmiskunnalla on jonkinlainen taipumus tai kyky olettaa tai kuvitella - näkökulmasta riippuen - jokin tämän reaalimaailman ylittävä todellisuus, näkisin karnevalismin vastareaktiona tuolle maallistumiselle. Karnevalistiset elementit nimittäin tuovat mukanaan muinaisten kansankulttuurien esi-krisitillisiä mystiikan ja pyhyyden merkityksiä. Karnevalismiin on kuitenkin ilmestynyt uudenlainen pyhyyden painotus, sillä kuten edellä on käynyt ilmi alun perin karnevaalijuhla edelsi katoliseen perinteeseen liittynyttä paastoa, jolloin karnevaali esiintyi eräänlaisena vastakohtana askeettiselle paastoajalle. Karnevaalin aikana uskonnollinen pyhä taas maallistettiin voimakkaasti. Punaisen yön kaupungeissa kuitenkin paastoajan uskonnollisuus on siirtynyt karnevalismin sisälle. Tällöin karnevalismilla ei myöskään ole Karnevaali enää paastoajan vähäeleistä taustaa jota vasten se voisi runsaudessaan piirtyä. Kontrastin puute tuokin tähän kirjaan erityisen, toisaalta hallitsemattoman irrallisen mutta samalla myös luotettavalla vääjäämättömyydellä etenevän poljennon. Tämä efekti on kenties löydettävissä myös ehkä vain pintapuolisesti sivistyksen hallitsemasta maailmasta ympäriltämme. Kirja palaa myös mielenkiintoisella tavalla takaisin keskiajan yhteiskunnan kaksijakoisuuteen piirtämällä voimakkaan rajan ns. kunnollisten ihmisten, jotka kirjassa demonisoidaan, ja eräänlaisen alamaailman kanssa. Tämä alamaailma voidaan kärjistettynä esityksenä rinnastaa tuohon ennen modernia aikaa vallinneeseen kansankulttuuriin. Karnevalismi onkin saanut tässä asetelmana toisen merkittävän muutoksen: keskiajalla se edusti vanhaa kansankulttuuria ja ilmensi pikemminkin jonkinlaista oppositioon jääneen menneen kapinaa. Punaisen yön kaupungeissa karnevalismi taas esiintyy pikemminkin uutuudessaan uhkaavana anarkistisena tendenssinä valtakulttuuria vastaan, vaikka poimiikin sisältöjään menneisyydestä. Karnevalismiin on tullut myös uudenlaisia teknologian kehittymistä heijastelevia elementtejä. Burroughsin hahmottelemassa maailmassa vanhaan groteskiin kuvastoon sekoittuu scifi-sävyjä teknologian, tieteen ja lääketieteen keksintöjen kautta. Lisäksi kirjassa esiintyy esimerkiksi aikamatkaamista, telepatiaa ja teleportaatiota, jotka voidaan toisaalta jäljittää myös kansankulttuurin maagisiin uskontoihin mutta yhtä lailla rinnastaa tieteen kehityksen avaamiin mielikuvituksellisiin mahdollisuuksiin. On lisäksi huomionarvoista, että karnevalistiset piirteet tuovat kirjaan myös huumoria, nautintoa ja iloa – niin kutsuttua karnevalistista naurua - sen muuten melko armottomassa maailmassa. Esittämääni taustaa vasten karnevalismin comeback näyttäytyy pikemminkin jokseenkin loogisena tapahtumana kuin täysin yllättävänä sattumana tai pinnallisena 19 trendinä. Se tuo aikaamme valikoiman sellaisia menneisyyden inhimillisiä ilmiöitä, jotka postmoderni aikamme on osittain onnistunut kadottamaan tai hämärtämään. Se, siirtyykö karnevalismi kirjoista koskaan takaisin yhteiskuntaan jää nähtäväksi. Toisaalta voidaan ajatella, että esimerkiksi Egyptin viimeaikaiset tapahtumat saattaisivat olla oireita senkaltaisesta kehityksestä. Lähteet: BURROUGHS, WILLIAM S. 2007: Punaisen yön kaupungit. Jyväskylä: Kustannusosakeyhtiö Sammakko. (The Cities of the Red Night, 1981, suom. Elina Koskelin.) WILLMAN, JUSSI 2007: Makkaroiden evankeliumi. Renessanssin karnevaalista ja karnevalistisesta satiirista teoksessa Kivistö, Sari (toim.): Satiiri – johdatus lajin historiaan ja teoriaan. Helsinki: Yliopistopaino. Karnevaali 20 Karnevaali 21 Karnevaali Makutesti: CARNEVAL-keksit Senni Laukkanen Kukapa ei muistaisi lapsuudestaan iloisen värikkäitä Carneval-keksejä, jotka olivat (ainakin minun kaveripiirissäni) melkoinen hitti ja löytyivät melkeinpä poikkeuksetta jokaisen synttäripöydästä. Ja vieläkin nämä muistorikkaat keksit seisoa töröttävät pahvipakkauksessaan kaupan hyllyllä ja aivan huutavat maistamaan - kukapa voisi vastustaa ripausta muistoja ja, mahdollisesti, hyvää makuelämystä? Ei muuta kuin keksit riviin ja makutesti käyntiin! Valitsen keksit huolella. Jokaista väriä yksi, samoin jokaista kuviota yksi. Kuka tietää, ehkäpä kuviokin vaikuttaa makuun? Ensimmäisenä tutkimuksiin ja syynäykseen päätyy vaaleanpunainen ballerinakeksi. Ulkonäkö: noh, ultimate tyttömäinen. Tuoksu on melko makeahko, mutta hieman teollinen. Entäpä se tärkein, maku? (Vihdoinkin pääsee maistamaan!) Maku on...hyvä, jotenkin kevytrakenteinen. Keksi on rapsakka. Kaikenkaikkiaan oikein hyvä kokonaisuus keksiksi. Pisteet: 4½ / 5. Seuraavaksi nappaan keksikasasta vaaleanruskean keksin, jonka pohjassa on laiva. Täytyy myöntää, että kohokuviointi toimii näissä kekseissä - ilman kuviota keksit olisivat kieltämättä melko tylsännäköisiä...nyt niihin on sentään yritetty saada jotain ideaa. Vaaleanruskea keksi tuoksuu kahville. Selvästi aikuisempaan tai sivistyneempään makuun tarkoitettu keksi... mitä tällainen keksi on tehnyt lasten synttäreillä? Aijuu, tämän keksi taisi olla se ainainen häviäjä ja kipon pohjalle yksinäisyyttään valittelemaan jäävä...Yksi asia tulee makutestin jälkeen selväksi: kippoon tämä keksi edelleen jäisi, sillä maku on tunkkainen ja väri lattea. (Ehkä se toisaalta onkin pointtina: lattekahvin maku + tuoksu?) Plussaa kuitenkin hienosta laivakuvasta! Pisteet: 2 / 5 22 Karnevaali Sitten vuorossa on ruskea keksi. Haistan sitä varovasti. Se ei tuoksu oikein miltään, ja täytyy myöntää että ruskean kuorrutteen sävykään ei ole kovin...noh, houkutteleva. Maku ei hivele makunystyröitä, ja suklaaseen viittaava ruskeahko sävykin saa optimistin pettymään. Ei mitenkään maata järisyttävä makuelämys, muttei nyt ihan huonokaan. Paremman puutteessa. Pisteet: 3 / 5. Ehkäpä vaaleankeltainen ballerinakeksi olisi THE keksi tässä paketissa? Keksi näyttää oivalliselta, tuoksu on sitruunaisen raikas ja värikin edelliseen verrattuna parempi. Ballerinan kuva näyttää jostain syystä laimeammalta tässä keksissä kuin vaaleanpunaisessa versiossa. Maku on jees, mutta ei hirveän yllätyksellinen. Plussaa kuitenkin siitä, että tässä keksissä ei edes ole yritetty mitään jekkua, vaan luotettu vanhaan sitruunan raikkauteen. Pisteet: 4 / 5. Vaaleansinisen keksin toisella puolella on hyppelevän kauriin kuva. Kuva on hieno, muuten keksi on tylsä. Babyblue-väri ei säväytä ja mieliyhtymät ovat lähinnä vauvojen potkupuvut tai hammastahna. Tuoksu on kuitenkin raikas, samoin maku. Ihan OK. Keksi itsessään ei eroa muista kekseistä hirmuisesti, koostumus on yhtä rapsakka ja rouskuva kuin muillakin. Väri kyllä latistaa tunnelmaa. Pisteet: 3 / 5. Viimeisenä vuorossa on vaaleanvihreä, amortaustainen keksi. Sukupuolineutraalius ei toimi tämän keksin päällysteessä, sillä väri on liian lällykkä ja näyttää suoraan sanoen joltain, mikä on vähän aikaa sitten siirtynyt sieraimesta nenäliinaan...Maku ja hajukin ovat melkoisia pettymyksiä: keksi ei yksinkertaisesti tuoksu eikä haise yhtään miltään. Tämä keksi ei ole edes sukupuolineutraali, se on yksinkertaisesti vain neutraali. Ja kovin tylsä. Pisteet: 1 / 5. Lopputulos: kokonaisuutena Carneval-keksipakkaus on värikäs ja ihan hauskakin, mutta lupailee liikoja. Eivät ne keksit kyllä karnevaalitunnelmaa saa aikaiseksi. Kenties näiden keksien juju on siinä, että ne ovat yleensä nimenomaan lastenjuhlakeksejä: yhdessä yleisen sokerihumalan kanssa ne aikaansaavat todellisen karnevaalitunnelman. Pointsit annan erottuvasta pakkauksesta, mutta miinuksia keksien mausta, mikä on valitettavasti melko samanlainen keksistä toiseen. Ja suurin miinus tulee tietysti ilmiselvästä erheestä koko keksilajitelmassa: missä hitossa on se lapsuudesta tuttu mustapintainen piraattikeksi?? 23 Karnevaali Tamperelainen liikennevaloissa. Pehr Tammelander Vain kaksi tamperelaista seisoi Hämeenkadulla. He eivät tienneet oliko yhtään ihmistä sivukaduilla tai rakennuksissa. He seisoivat vastakkain katukäytävällä. Katu oli heidän välissään. Vieressä oli myös taksitolppa. Koskenrannassa oli isoja lehmuksia ja valkoisia penkkejä. Hyvällä ilmalla kadulla oli aina autoja ja ihmisiä. Autot ja ihmiset kulkivat katua ja liikennevalojen kirkkaat värit rytmittivät niiden menoa. Jotkut tulivat Hervannasta asti katselemaan näyteikkunoita. Ne olivat valaistut ja vesi kimmelsi niiden pinnalla. Satoi. Sade tippui räystäiltä. Vesi seisoi lammikoissa mukulakivillä. Koski valui pitkänä vanana sateessa ja katosi sillan alle tullakseen taas toiselta puolelta pitkänä vanana sateessa. Taksit olivat poissa taksitolpalta liikennevalojen luona. Vastakkaisella puolella Hämeenkatua asunnon ikkunassa kissa istui katsoen tyhjää taksitolppaa. Tamperelainen mies seisoi liikennevaloissa katsoen eteensä. Toisella puolella täti seisoi katsoen häntä punaisen jalankulkijavalon vierestä. Mies yritti tehdä itsensä niin pieneksi että kastuisi vähemmän. ”Minä vaan menen ja ylitän kadun,” tamperelainen mies ajatteli. ”Älä mene,” täti näytti kehottavan omalta puoleltaan. ”Ei, minä menen. En halua odottaa punaisella valolla jos minä parka kastun.” Täti jatkoi seisomistaan, jalat tukevasti jalkakäytävän reunalla. ”Kastu sitten,” tämä näytti sanovan. Mies teki eleen kuin lähteäkseen ja täti seisoi suorana kuin suljettu ovi. Tämä pysyi asemassaan kaukana toisella puolella katua. Täti oli keski-ikäinen ja vähän tukeva. ”Sataa,” mies ajatteli. Hän inhosi tätiä. ”Niin, niin, herraseni, koi- 24 ranilma. On erittäin huono sää.” Tämä seisoi kadun toisella puolella synkässä ilmassa. Mies inhosi tätiä. Hän inhosi sitä vakavaa tapaa jolla tämä odotti. Hän inhosi tämän kärsivällisyyttä. Hän inhosi sitä tapaa jolla tämä halusi hänen noudattavan sääntöjä. Hän inhosi sitä miltä tästä tuntui olla täti liikennevaloissa. Hän inhosi tämän vanhoja, raskaita kasvoja ja suuria käsiä. Inhoten tätiä hän suoristi selkäänsä ja katsoi eteenpäin. Satoi kovempaa. Kissa Karnevaali pesi itseään asunnon ikkunassa. Valo vaihtuisi kohta. Ehkä hänen kannatti odottaa. Seistessään katukäytävällä hän näki sateenvarjon lähellä edessä. Se oli tädillä joka seisoi vastapäätä. ”Minä en kastu,” tämä hymyili, tätimäisesti. Tietenkin, tädit eivät lähde ilman sateenvarjoaan. Ilman sateenvarjoa, hän astui jalkakivetystä lähemmäksi liikennevaloa. Autojen valo oli siinä, loistaen kirkkaan vihreänä sateessa, mutta jalankulkijoiden valo pysyi punaisena. Yht’äkkiä hän oli pettynyt. Täti katsoi häntä. ”Onko jokin vikana?” hänen ilmeensä kysyi. ”Vaihtuisi jo,” ajatteli märkä tamperelainen mies. ”Vaihtuisi?” ”Kyllä, valo.” ”Valo?” täti nauroi sisäisesti. ”Valo sateessa?” ”Kyllä,” hän ajatteli, ”jalankulkijavalo.” Sitten, ”Oi, haluan sitä niin paljon. Haluan että valo vaihtuisi vihreäksi.” Kun hän mietti näin, tädin kasvot kiristyivät. ”Seiso vaan, herraseni,” hänen katseensa sanoi. ”Ei saa ylittää punaisella. Vaikka kastuisi.” ”Niin kai,” ajatteli märkä tamperelainen mies. He seisoivat kumpikin kivetyksellä eivätkä liikkuneet mihinkään. Täti heilautti sateenvarjoaan karistaakseen vettä. Kun märkä tamperelainen mies seisoi paikallaan, täti näytti hieman kumartavan omalta puoleltaan. Jokin tuntui kovin pieneltä ja ahtaalta miehen sisällä. Täti sai hänet tuntemaan itsensä kovin pieneksi ja samaan aikaan hyvin tärkeäksi. Hän pysyi paikallaan. Hän avasi silmiään vähän enemmän. Täti oli kadun reunalla, seisten. ”Luovuitko ylitysaikestasi?” tämä näytti kysyvän, vilkaisten valoa. ”Olen jo märkä.” ”Milloinkahan se vaihtuu?” tämä näytti sanovan, katsoen taas muualle. Mies horjahti kivetyksellä. ”Minä halusin sitä niin paljon,” hän ajatteli. ”En tiedä miksi minä halusin sitä niin paljon. Minä halusin ylittää kadun. Ei ole yhtään kiva olla ihmisparka ulkona sateessa.” Täti katsoi häntä taas. Hän meni pari askelta kadunkulmaa päin katsoen menosuuntaan. Hän tutki katukäytävää, ensin 25 yhtä puolta ja sitten toista. Sitten hän tutki katua takanaan mistä oli tullut. ”Luuletko että olisi hyvä ajatus jos minä lähtisin takaisin?” hän kysyi mielessään, katsoen taas kadun reunaa. Täti nosti katseensa ja näytti näkevän kadun hänen takanaan, lyhyen matkan keskustorille. ”Pidän siitä kuinka asiat ovat.” tämä näytti ajattelevan. ”Olen jo niin väsynyt siihen,” hän ajatteli. ”Olen väsynyt siihen että en voi jatkaa matkaani.” Täti siirsi painoa jalalta toiselle. Tämä ei ollut siirtänyt katsettaan siitä asti kun hän oli alkanut ajatella. ”Sinun paikkasi nyt vaan on seistä siinä,” tämä näytti sanovan. Hän lopetti tutkiskelun ja meni takaisin paikalleen ja katsoi eteensä. Oli tulossa pimeä. ”Minä haluan kävellä eteenpäin ripeää ja kevyttä askelta ja kulkea pitkän matkan jonka voi tuntea jaloissaan,” hän ajatteli. ”Minä haluan että valot muuttuvat vihreiksi edessäni kun kävelen kadun yli.” ”Vai niin?” täti näytti ajattevan kadun reunalta. Karnevaali ”Ja haluan istua päivällistä omassa ruokapöydässäni ja haluan kahvia. Ja haluan että ei sada ja haluan päästä kotiin ja haluan vihreän valon ja haluan kuivat vaatteet.” ”Äh, älä viitsi ja keskity odottamiseen,” täti näytti ajattelevan. Tämä katseli häntä taas.Tamperelainen mies katsoi eteensä. Nyt oli melko pimeää ja aina vaan satoi lehmuksissa. ”Joka tapauksessa, haluan ylittää kadun,” hän ajatteli. ”Haluan ylittää ka- dun. Haluan ylittää kadun nyt. Jos en voi olla kuivissa vaatteissa tai mitään muuta kivaa,haluan ylittää kadun.” Täti ei näyttänyt kiinnostuneelta. Tämä seisoi kadun reunalla. Tamperelainen mies katsoi eteensä missä näyteikkuna oli edelleen valaistu. Jokin muuttui märän kadunpinnassa. ”No niin,” täti ajatteli. Tämä nosti katseensa ylös 26 kivetyksestä. Kadun yli asteli täti. Tämä piti leveää sateenvarjoa tiukasti kiinni itseään vasten niin että se suojasi tämän vartaloa mahdollisimman leveältä alueelta. ”Anteeksi,” tämä näytti sanovan, ”pyytäisin väistymään tieltä herraseni, etkö näe että on vihreä valo.” Karnevaali Alennusmyynti Siiri Raja-Aho Perjantai. Kaikki portaat matkalla kotiin vievät alaspäin. Kävelin tavallista reittiä pornokaupan ohi, siellä oli alennusmyynti. Päätin suorittaa saman toimenpiteen päässäni. Everything must go, tästä tulisi ennennäkemätön striptease – esitys elämän kanssa. Söin paristoja ja ruosteisia polku- sulki pääni pimeään kitaansa. Kaikkien piti laulaa mukana. Lähdin ulos enkä etsinyt mitään, en ainakaan vapautta. Jos etsin jotain niin kapeaa umpikujaa, jonka seinille voisin kiinnittää mainokset. Alebaari on ihan hyvä ja halpa mutta se on yläkerrassa eli voi päästä vieläkin alemmas. Kävelin suoraan Grooven alakertaan. ”Lähdin ulos enkä etsinyt mitään, en ainakaan vapautta.” pyöriä (aikamme pyhäinjäännökset) joiden arvo oli riittävä ostaakseni mitä tahansa, sillä olin alentanut jokaisen ajatuksen samanhintaiseksi. Aurinko kutitteli kuvottavalla elämää ylläpitävällä kielellään kuin mikäkin ennenaikainen valomerkki. Soitin alennusmusiikkia, stereot olivat halvat mutta sain ne tarpeeksi kovalle jotta melu Siellä soi sama kappale kuin päässäni, ja sulauduin ympäristöön saumattomasti. Ne kapitalistit eivät antaneet opiskelijakortilla alennuksia, joten laitoin koko asiakaskunnan alennusmyyntiin. Suutelin jokaista sairasta ihmistä jonka löysin enkä pessyt käsiäni. Sain tingittyä itselleni influenssan, keuhkokuume myytiin loppuun hetkessä, muista taudeista puhumattakaan. Yritin pakottaa kaikki leikkimään Napakymppiä mutta herrat ja neidit vaan halusivat tanssia. Lopulta tuli ostettua aika pal27 jon turhaa ja rumaa tavaraa, mutta ne olivat niin halpoja. Sain kyllä itsekin myydyksi muutamia lapsuusmuistoja ja kaupan päälle palan sielusta. Juhlistin tätä varastamalla viereisestä pöydästä juomat ja ostamalla veitsisarjallisen loukkauksia. En enää jaksanut laulaa mukana. Koti oli kaksien ylöspäin vievien portaiden päässä. Kaikki kaupat olivat kiinni. Nukuin hetken rappukäytävässä. Korvien sointi antoi rammoille unille keinotekoisen pulssin. Muutamien jäljellejääneiden ajatusten joukosta pilkisti muisto filosofian luennolta missä sanottiin että menettäminen on syntymisen ehto. Näin huvittavaa unta siitä miten synnyin hopealusikka suussa ja myin sen. Aamulla ajatuksiani lojui niin kuin kebablaatikoita pitkin katuja. Hymyillen keräilin joitakin sieluni kappaleita kuin kaupungin puhtaanapitolaitoksen kuukauden työntekijä. Legendaariset Lyyrikko karnevalisoituu Kari Raineranta Menin yliopistoon elääkseni syvästi, löytääkseni jonkin suuremman ja erinomaisemman tarkoituksen sanojen takana, löytääkseni keinot sen etsimiseen. Kaikessa tässä minua johdatti lukion äidinkielen opettajani sanataivutusten sijaan tekemät loistavat retoriset kysymykset: ”Oletteko koskaan olleet koirankopissa? Minä olen.” Laitoin päähän hassun hiippalakin ja söin vaikka hedelmäkakusta humalan. Kukuin pitkin katuja manifestoimassa kulttuurintutkimuksen ihanuutta. Tein analyysejä ja tuomitsin kirjallisuutta vasemmalla kädellä ja vappuviuhka oikeassa. Kun karnevaali oli ohi aloitin kierron uudestaan. Vaihdoin hatun kuin teorian ja kokeilin olla objektiivinen voidakseni todentaa tieteellisyyden jopa siellä missä sitä ei ollut. Tutkimuskysymysteni lukumäärä laskettiin kymmenissä, vastausten kynän kärjessä. Join kermaa ja siirappia aamuin ja illoin pähkäillessäni todellisuuden sosiaalista rakentumista, kirjallisuudentutkimuksen metodiikan mahdollisuutta, tieteellisen teeskentelyn autuutta ja omaa alkuperäistä teoriaani että kukaan ei tee mitään ilman taka- ajatuksia tuja, örisin yhdessä ja yksin, luulin tarkoittavani itse tulkinnan kohdetta. Kuten usein referentti- referenssileikeissä kuitenkin käy, osoittautui ennakko- oletus oikeaksi. Ei mitään oikeasti ole. Nauru pimeässä huoneessa. Otin torven käteen, kiipesin joka lehterille ja ilkuin minkä kerkesin, ryömin vaihtuvien alan päämiesten toimistoihin kysymään kuka mahdan olla kaikkien näiden kasvoilleni maalaamien pellemeikkien alla. En saanut vastausta. Etsin tukea alan harrastajista. Älykkäitä nuoria ihmisiä. Parannettiinko veitsenheittäjien kanssa maailmaa? Lähtivätkö kaikki halutut parrattomat tytöt treffeille? Sytytin sädetikun, menin hankeen ja seisoin kunnes valo sammui ja näin totuuden: me olemme kaikki osa loistavaa kiertävää sirkusta joka pian tuupataan lasitornin laidalta alas. Humalluin pelkästä näkymästä ja otin riemusta kaiken irti. Kiersin maita ja man- Alkoi taas vituttaa. 28 Eipä tietenkään. . Legendaariset Sattuman varietee Ostaisinko leijan, lennättäisinkö kaurahalmeessa niin että isäntä tulee talikon kanssa sulattaisinko lumihiutaleen kielellä liukastuisinko banaaninkuoreen rakastuisinko taas tai painaisinko pään kiskoa vasten oksennan suustani ruman mutta todellisen maailman tukkaa saa pidellä mutta sinun ei tarvitse tiedät mistä on kyse, et vain tunnusta joen vesi on suussa viileää kuin lumi lapsena ostaisinko heliumilmapallon, imisin kunon kaasut lusikoisinko lakkajäätelöä yksin aurinkoisessa arboretumissa, olisin nurmikolla nauravien kanssa iloa enkä naurun kohde olen havahtunut mustien joutsenten lauluun niin monena kuuna että läsnäolo on yhtä helppoa kuin muistaminen, muiden uni miten oksa sattui otsaan, nyrkki kersan nenään puu puhkesi kukkaan kuin aikuinen, teki hedelmää ja ostaisinko hattaran, pukisinko taas pitsipaidan ja meikkaisin kirjoittaisinko runon, istuttaisin yhden päärynäpuun lisää kävisinkö pusikossa paskalla, juoksisinko maratonin tekisinkö lasimaalauksen, ajelisinko pääni kaljuksi vesi on suussa viileää kuin lumi lapsena lyhty jonka teen joka talvi kaiken kauniin muistoksi jumaliensa nimissä rikkovat toteuttavat uskonnollisen kierron oikeudenmukaisuutta samassa aikataulussa kuin muotoilen lumipallojen päälle ristiä kuin kirkkoon ostaisinko maailman, lipun vieraaseen sirkukseen jonkun toisen helpomman elämän kahdesta maailmasta vain toisessa tai maailman itsessään punaiset verhot, läntiset saaret ja neulansilmät maailma ei ole yksin ja karnevaali päättyy kuin sunnuntaiaamu olisiko aika yrittää tarkoittaa tosissaan 29 Kari Raineranta Runo Olen samaa mieltä ensin elämän perusasiat, kuten ruoka ja terveyspalvelut, ennen kuin miljoona jonkun ”taiteellisen” ihmisen abstrakstiin näkemykseen banaania mussuttavasta apinasta puussa pipo päässä, jota rikkaat käyvät katsomassa ja saavat siitä kultturellisen elämyksen ja olevat niin otettuja sekä kosketettuja tuo ”sivistys” ei paljoa auta siinä vaiheessa, kun joku nälkään kuoleva syrjäytynyt tulee pommi kädessä siihen samaan näyttelyyn ja posauttaa itsensä ja monta muuta siinä sivussa, jonka jälkeen päivitetään taas pikkaisen aseenkantoluvan perusteita ja muutama siipiveikko poliitikko siinä sivussa ratsastaa tapahtuneella omaa poliittista uraansa vähän eteenpäin §:-( Asiat tärkeysjärjestykseen ja maalaisjärki käteen! hoidetaan lapset ja vanhukset ensin 30 Runo ja jos jotain jää, niin sitten viihdykkeisiin. 31
© Copyright 2024