1. No category

Sttöiiuittttiien runousoppi
KicCeffisefttt knuafta.
Yii-opistollincn väitös-kirja,
jonka
Suomen Yli-opiston liistoriallis-kielitieteellisen
tiede-kunnan suostumuksella
tarkastettavaksi esittää
Tohtori August Eiis,eU»rckt
Ahlqvist,
Yli-opiston dosentti, Suomen Tiede-Seuran varsinainen jäsen,
Wirolaisen Kirjallisuuden Seuraii Tartossa,
knnink. Magyarin Akademian Pest'issä sekä itä-maisen ja amerikalaiseii
kansa-tieteen Seuran Pariisissa kirje-vaihtelija jäsen.
Historiallis-kielitieteellisessä oppi Niilissä
Tammi-kuun 31:nä p. 1863,
tav. aik. e. p.
Helsingissä,
i.
1863.
J. Kr. FrenckelTin ja Pojan kirja-painossa.
Maass und Maass nur macht den Dichter;
Grundstein zwar ist der Gehalt,
Döch der Schlusssiein die Gestalt.
Riickert.
(.
Johdatus.
1. Runous on se taide, jossa ihminen sanoillu, kielellä kokee olevaisuuteen saattaa sisällisen ihanteensa (ideal).
Rakennus-taide pakoittaa raan, kuvattoman kiven kauniisen
muotoon; kuvan-veisto tekee marmori-möhkäleestä eli vaskiharkosta kauneutta puhuvat teokset; maalaus loihtee seinälle eli kankaalle eläväisyyden ja voittaa työ-aineensa siten, että tasaiselle ja vähäiselle pinnalle kuvaa kaikki avaruudet. Mutta mikä ja missä on se raaka-aine, johon runous kuvaa ihanteensa? Se on se voima, se aisti ihmisen
hengessä, jota todella kutsutaan kuvas-aistiksi, kuvastajaksi, kuvastimeksi. Tämä kuvastaa ihmisen mielessä kaiken ulkonaisen olon, on ikäskuin tämän olon muisto, ikäskuin sen peili, mutta semmoinen peili, johon kuvat tarttuvat. Vaan samoin kuin ulkona, itse olossa, ilmiöt ovat
sekaisin ja järjestämättä, samoin ovat niiden kuvat kuvastimessakin satunnaisessa tilassa keskenänsä. Kunoelijan taito
on nyt se, että hän kauneuden järjestyksessä herättää eloon
ne näistä kuvista, jotka tekevät sen vaikutuksen, mitä hän
milloinkin tarkoittaa *).
§
*)
Teehnik.
Vertaa tähän: "R. Gottsvhall, Poetik. Die Dichtkunst und ihrc
Vom Standpunkte der Nouzeit. Breslau, 1858,, siv. 29 ja ss.
2
§ 2. Se keino eli väli-kappale, jolla runoelija tämän
herätyksen vaikuttaa, on kieli. Tässä runoelijan vaikutuksessa ovat kielen sanat ja niiden merkitykset yhtä kuin koskettimet ja yksityiset äänet pianon soitossa; runoelijan sana
herättää kuvan kuulijan eli lukijan kuvastimessa samoin
kuin pianon kosketin äänen soittimessa. Siitä ei ole kuitenkaan kyllä, että soittaja vaan painelee pianon koskettimia: ääntä hän tällä tavoin kyllä saa aikaan, mutta se ääni
ei kuulijata viehätä. Koskettimien paineleminen pitää tapahtua niin, että niiden vaikuttamat äänet kuulijasta tuntuvat hyvältä, hivelevät, viehättävät hänen mieltänsä, ja tämä ei voi tapahtua, eli' eivät äänet ole yhdistetyt keskenänsä kauneuden järjestyksessä. Niin ei runoelmakaan synny sillä, että runoelija vaan lausuu ne sanat, joilla luulee
herättävänsä ne hänen tarkoituksellensa tarpeelliset kuvat
kuulijansa kuvastimessa. Ei Kalevala eikä Odysseia olisi
ne ihanat runoelmat, jotka ne nyt ovat, jos niiden tekijät
ainoastaan tavallisella puhe-kielellä olisivat kertoneet teoksensa sisällyksen. Tämä niiden sisällys voisi kyllä tämmöisenänsäkin, saduksi juosseena, paikka paikoin olla kaunista; vaan siinä ei olisi sitä lumousta, sitä viehätystä, sitä
mielen-liemutusta, joka näissä runoelmissa nyt on niiden
nykyisessä runollisessa muodossa. Ja mikä on siis se, joka
runoudessa tämän lumouksen ja viehätyksen saattaa aikaan?
Se on runon kielellinen päällys, runo-puku.
il§ 3. Kieli on se välinen, jolla ihminen yleisesti
ja
puheen-vaihto
ajatuksenmoittaa ajatuksensa. Tavallinen
ilmoitus ei vaadi kieleltä muuta kuin selvyyttä ja asianmukaisuutta. Mutta toisin on runollisen kielen laita. Tosin ovat selvyys ja asian-mukaisuus siinäkin välttämättömästi
tarpeelliset; vaan niistä ei siinä kohdassa ole kyllä. Runollisen kielen pitää enuen kaikkea olla kaunista. Vaan
tämän runollisen kieli-kauneuden vaatimukset käsittävät ja
täyttävät eri kansat eri tavalla, kukin omaa luonnettansa
ja kieltänsä myöten. Yhteistä on kumminkin melkein kaikkein kansojen runollisessa kieli-puvussa se, että sanat runollisessa kielessä eivät saa seurata toinen toistansa satun-
3
naisesti, ainoastaan asian-mukaisuuden vaatimuksia myöten,
mutta että niiden pitää olla niin järjestetyt, että niiden ulospuhuminen tuntuu korvasta suloiselta. Tämä sulo-äänisyys
runo-kielessä saadaan ensiksi ja enimmästi matkaan siten,
että vissit muutokset joko ajan pituudessa ja äänten paljoudessa eli äänen korkeudessa toistuen palaavat runoelman
sanoja ulos-puhnttaessa. Sitä kielen aaltoamista, joka näin
syntyy, kutsutaan tavallisisti polennoksi (rytm), ja sitä määrää, jonka mukaan polento tapahtuu, runo-mitaksi*). Vaan
edellensä on sulo-äänisyyden matkaan-saattamiseen runokielessä muitakin keinoja. Niinkuin polento syntyy mainittujen muutosten ohjeellisesta palaumisesta runoelman sanoissa, samoin syntyy sointu yksien eli yksi-kaikuisten äänten säännöllisestä kertomisesta. Sointu, joka on runouden
jaloin kielellinen kaunistus-keino ja ilman jota harva kieli
runoelee, on tavallisimmasti joko alku-sointu, (alliteration)
eli loppu-sointu (rim), sitä myöten jos yksi-äänisyyden kertominen tapahtuu sanojen alussa eli lopussa. Myös yhden
ajatuksen eri sanoilla toistaminen eli kerto (parallelism) vaikuttaa muutamien kielten runoudessa suloutta, ja on niin
muodoin myös luettava runollisen kielen kaunistus-keinojen
joukkoon. Vaan kaikki nämä keinot yhteen-luettuina tekevät sen, mitä edellä kutsuimme runo-puvuksi, ja niiden
sääntöjen selittäminen, joiden jälkeen runo missä kielessä
pukeutuu, on sen kielen runo-oppi.
§ 4. Vaan ennenkuiu rupeamme Suomen kielen runopuvusta puhumaan ja sen runo-oppia selittämään, katsokamme vilkasemalla, mitä muut tutkijat ovat tästä aineesta
,
ennen lausuneet.
Kaikista Suomi-sukuisista kansoista ovat Suomalaiset
ja ne niiden kanssa yhdeksi kansaksi luettavat Wirolaiset
ainoat, joilla kieli on voinut muodostua runollisesti kauniiksi. Niinkuin Suomen kieli kaikista tähän heimoon kuuluvista kielistä on uskollisimmasti säilyttänyt sekä vapaimmasti ja selvimmästi kartuttanut tämän kieli-heimon omi*)
Vertaa tähän: Visfher, Aesthetik, 8:r Theil
,
siv. 123§ ja ss.
4
tuisuuksia, niin on meidän kieli, kuka-ties juuri tämän omaa
luontoansa kohtaan osoitetun uskollisuutensa palkinnoksi,
saanut mitä rikkaimman laulun, joka sekä sisällyksessä
että muodossa vetää vertoja kaikkein kielten kansan-runoudelle ja yli-käypikin useimman. Tässä ei ole tilaisuus ruveta laveammalti levittelemään ja kiittelemään kaikkea sitä
kauneutta, jaloutta ja älyä, jota Kalevala, Kanteletar, Sanalaskut ja loihtu-runot ovat täynnä. Turhaa olisikin näiden suomalaisen hengen tuotteiden kiitteleminen Suomalaisille, sillä se
Suomalainen, joka pilaumattomalla mielellä niistä etsii nautintoa, on pian omassa sydämessänsä havaitseva niiden korkean arvon. Tämän arvon keksi tutkintokin jo aikaiseen. Porthan oli ensimäinen, joka tutkimalla koki saada selkoa Suomen kielen runo-säännöistä. Se hänen teoksensa, jolla suomalainen runous on aineena, on väitös-kokous: De Poesi
Fennica. Sitä on viis vihkoa, jotka tulivat ulos hyvin vitkalleen, ensimäinen v. 1766, viimeinen v. 1778, ja kielitutkintomme kovaksi onneksi jäi teos keskoiseksi, niin että
viimeinen vihko päättyy keskellä lausetta. Tutkinto Suomen kielen runo-puvusta täyttää kaksi ensimäistä vihkoa ja
osoittaa, että se älykäs tutkija tähän aineesen loi silmänsä
paljoa syvemmälle kuin ne, jotka samassa tutkinnossa lähimmästi seurasivat häntä, vaikka nämäkin olivat hyviä
kielen-tuntijoita ja vaikka he vaatimuksissansa eivät suinkaan pidä itsiänsä Porthan'ia halvempina. Lyhykäisimpään
supistettuna on näiden kahden vihkon sisällys seuraava.
Suomalaisten runous, sanoo tekijä, ehkä se ei ole voinut
yletä niin korkealle kuin muutamain sivistyneimpien kansojen runous on, ei suinkaan 010 ylen-katsottava, vaikka
oppineimmatkin miehet meidän maassa vielä aivan vähän
sitä tuntevat. Sitten tekee hän lyhykäisesti tilin Suomen
runouden eri laaduista. Koettaa selittää nimen runo. Runosäe on rakettu laajuuden (qvantitet) perustukselle, vaikka
se ei tottele tämän lakia niin tarkasti kuin vanhojen (Kreikkalaisten ja Ruomalaisten) runous, ja siinä on neljä pitkälyhyttä (trooheer). Tähän kohtaan kuuluvassa pitemmässä
ali-muistutuksessa selittää tekijä Suomen kielen koron suli-
5
teet ja esittelee nimet tonicus ja euphonicus. Paraimpina
runo-sakeina pitää tekijä semmoisia, joissa runo-jalan nousussa (arsis) on sekä laajuus että korko, ja säe on siinä
määrässä kelvollinen, kuta tarkemmin se täyttää tämän vaatimuksen. Tämmöisiä täydellisiä säkeitä ovat esim. kohta
kulki jällellensä ja: saapi surma vierahaksi. Hän moittii
niitä, jotka sanovat, ett' ei runossa ensinkään tarvitse pitää lukua tavuitten laajuudesta, jonka päätöksen tyhjyys
näkyy paraiten siitä seikasta, että samat sanat, eri lailla
sioitettuina säkeessä, voivat tehdä aivan oikean sekä ihan
kelvottoman runo-säkeen, niin on esim. miekka välkkyvi
verinen oikea ja kaunis säe, jota vastaan:, verinen miekka
välkkyvi ei ole ollenkaan runoa; samoin on: eikä riitoja
rakenna oikea rnno-säe, vaan: eikä rakenna riitoja ihan
kelvotoin. Sitten perustaa ja luettelee tekijä seuraavat säännöt hyvälle runolle*). l:ksi. Missä tarvis vaatii poikkeamaan oikeasta runo-mitasta, on se paljoa soveljaampi että
runo-jalan nousu asetetaan lyhyelle tavuulle kuin että pitkä
tavuu väkisen supistetaan lyhyen siaan. 2:ksi. Poikkeus
säännöllisestä runo-mitasta suvaitaan pikemmin säkeen
edellisissä kuin jälkimäisissä jalkauksissa. ö":ksi. Säettä
ei kernaasti saa päättää yksi-tavuisella sanalla. 4:ksi Olletikin pitää runoelijan sovittaa sanansa niin että viimeisenedellinen tavuu säkeessä (s. o. viimeisen jalan nousu) on
pitkä, sillä laulettaessa viipyy laulu tällä tavuulla kauimmin. Kuitenkin voivat semmoiset sanat, joissa on neljä
tavuuta eli useampi, soveljaasti seisoa säkeen lopussa, myöskin vaikkapa viimeisen-edellinen tavuu olisikin lyhyt ja sen
edellinen tavuu pitkä, sillä syrjä-korko (euphonicus) viimeisen-edellisellä tavuulla antaa sille kumminkin tarpeellisen pituuden. Ja tässä kohdin muistutetaan, että runo rakastaa pitempiä sanoja säkeen loppu-puolella. Loppu-sointua
eivät meidän runot vaadi, mutta missä loppu-sointu ilman
runoelijan tekemättä syntyy, ei se loukkaa. Muutamat runoelijat kyllä ovat koettaneet tehdä runoa loppu-soiunuilla,
,
*).
De Poesi Fennica., siv. 10 ja 11.
6
vaan se ei ole hyvästi onnistunut ja he eivät tässä ole tehneet viisaammin kuin ne, jotka latinan-kielisiin värsyihin ovat
pakoittaneet loppu-soinnun. Vaan loppu-soinnun siassa on
meidän runoilla omituinen kaunistus, nimittäin, että vähintänsä kaksi sanaa samassa säkeessä alkaa samalla puustavilla eli tavuulla, jota kaunistusta runoelija ei saa laiminlyödä, ja joka Suomen kielessä sekä kaunistaa runon että
myös tekee sen helpommasti muistettavaksi, samoin kuin
loppu-sointu muissa europalaisissa kielissä. Paitse tätä somistus-keinoa on meidän runoudella vielä toinenkin omituisuus, joka on se, että yhtä asiaa lausutaan kahdessa eli
kolmessa säkeessä peräkkäin eri sanoilla, vaan joilla on
yksi eli yhden-mukainen merkitys. Tämä taas tekee, että
sitä n. k. enjambement eli lauseen levenemistä useammaksi
säkeeksi ei kernaasti suvaita runossa, vaan pitää jokaisen
säkeen mahdollisuuta myöten olla oma lauseensa. Tämän
jälkeen seuraa tärkeitä muistutuksia loppu-ääntiöiden heitosta, jota tekijä sanoo runoelijoiden vastoin kielen sääntöjä
käyttävän liian paljon.
Tämmöinen on, lyhykäisesti kerrottuna, sisällys Porthanin mainitun teoksen kahdessa ensimäisessä vihkossa.
Jokaista päätöstä seuraa selitykseksi suuri joukko esi-merkkiä hyvistä runoista, ja sen ohessa viittaelee tekijä muihinkiin aikuisiinsa eli entisiin kirjoittajoihin, jotka ovat runouteen kuuluvista aineista mitä lausuneet. Seuraavat kolme
vihkoa kertovat laveasti suomalaisen runouden eri laadut,
puhuvat runo-niekoista ja selittävät, kuinka nämä tekevät
runonsa, kuinka niitä lauletaan, j. n. e.
§ 5. Porthan'in jälkeisistä tutkijoista on vasta Lönnrot
tässä aineessa voinut sanoa jotakin selvempää ja tarkempaa
kuin se, mitä Porthan oli runo-puvusta maininnut. Vaan
hänen lähimmät seuraajansa Juteini ja Renvall eivät saaneet
mitään uutta ilmoihin, pikemmin vaan hämmensivät tutkittavansa vaikeammaksi kuin se Porthan'in selityksessä oli.
Jaakko Juteini ulos-antoi Wiipurissa v. 1816 kirjasen: Anmärkningar i Finska Skaldekonsten, jossa hän ilman järjestyksettä ilmoittaa runo-puvusta tekemät havaintonsa. Tämä
—
7
teos, jota ei millään tavalla voida panna Porthan'in edellämainitun runo-opin rinnalle, näyttääkin olevaan ikäskuin
johdatus eli puolustus niille keskin-kertaisille runoille, joita
Painasen tekijä niin ahkerasti kylvi Suomen yleisöön.
vampaa ja myös oikeampaa on se, mitä Renvall on kirjoittanut suomalaisessa runo-opissa. Häneltä löytyy kolme kirjoitusta tässä aineessa: vuoden 1819 Mnemosynessä kirjoitukset: Om rimslutet i Finsk vers ja Försök till finsk prosodie, kuin myös erittäin ulos-annettu kirja: Välmenta råd
för Finska psalmförfattare, painettu v. 1830. Ensimäisen
ja viimeisen näistä kirjoituksista voimme jättää tässä koskematta, koska teoksen lopulla ehkä saamme tilaisuuden
niihin palata. Se on keskimäinen näitä teoksia, jossa hän
ottaa tilaisuuden puhuakseen runon mitasta. Sen alussa
tekijä, mainittuansa itä-Suomalaisten taipumuksen runontekoon, lausuu*): "Tämä kansan omituinen runo-lahja olisi
ansainnut tarkkuudella hoideltaa. Kansallinen runous on
kaiken kansallisen sivistyksen emä eli parain keino tämän
levittämiseen. Ulko-mainen, vieraasen ilmaan muutettu puu
kasvaa kituen, jota vastaan kotoinen kasvi melkein ilman
muutta hoidotta, kuin että sitä ei nyhdäistä juuriltansa eli
tukahduteta, kypsyy vahvaksi ja kestäväksi kasviksi. Samoin käypi kansojen sivistyksenkin kanssa. Ulkoa, tullut
sivistys juurtuu harvoin syvälle, se edistyy hitaasti, suurella vaivalla ja kustannuksilla, ja on kuitenkin aina vaarassa muuttua joko päällä-pintaisuudeksi eli orjalliseksi apinoimiseksi. Jos tämän lisäksi vielä tulee, että sitä levitetään vieraan kielen ja runouden avulla, niin ei se koskaan
voi tulla yleiseksi, sen täytyy tauota vaan yläisempiin säätyihin ja kansan enemmyyden iäksi jäädä raakuuteensa.
Kotoinen sivistys sitä vastaan, joka ikäskuin lähtee kansan
omasta kehdosta ja levitetään sen kielellä ja runoudella,
kasvaa itsestänsä niinkuin lapsi luonnon lakien mukaan,
vaatii harvoin muuta hoitoa kuin elättämisen, ja jos vaan
esteet sen tieltä poistetaan, kypsyy se tavallisesti'kauniiksi,
—
*)
Mnemosyne 1811), siv. tl! 7,
1(58.
8
koko kansalle mieluisaksi ja terveelliseksi hedelmäksi." Niin
lämpimästi kuin R. tässä puhuu Suomen kansallisen runouden puoleen, ja niin suuri kuin hänen tietonsa oli Suomen
kielessä, niin vähän ymmärsi hän kuitenkin suomalaista
runoutta ja varsinkin runoa. Hänen tutkintonsa pää-lauseet
runosta ovat seuraavat. "Tarkimmalla tutkimisella ja vertaelemisella meidän sekä vanhempia että nykyisiä runosäkeitä", sanoo hän, "olen minä havainnut, ei ainoastaan
että sanojen korko joka paikassa on pidetty kunniassa,,
vaan myös että korko on ollut runo-säettä rakennettaessa
perustuksena. Tavallisessa puheessa on korko, säännöttömästä vaihetellen, joka toisella eli joka kolmannella tavuulla.
Antaaksensa säkeelle polentoa ja kauneutta, on runoelija
säännöillä sitonut tämän koron muuttuvaisuuden, ja niin
järjestänyt eli sovittanut sanat säkeessä, että korko-tahti on
tullut kaksi- eli kolmi-tavuinen. Yksi-tavuisetkin sanat ovat
enimmin niin asetetut, että eivät loukkaa tätä järjestystä.
Minun havaintoani myöten on niin muodoin korko meidän
runo-värsyn perustasi" Ja etempänä sanoo hän samasta
asiasta: "Suomalaisten runo-säkeessä on aina kahdeksan
Nämä tavuut ovat tavallisesti niin asetetavuuta
tut, että korko sattuu joka toiselle tavuulle, josta seuraa
että useimmat runo-värsyt, kielen korko-rakennusta myöten,
voimme jakaa neljään värsy-jalkaan, joista kussakin on kaksi
tavuuta ja jotka polvet näin muodoin ovat yhdeu-kaltaiset
kuin vanhain trokaiot (pitkä-lyhyet)." Sitten mainitsee hän
hyvän runo-värsyn esi-merkkinä säe-pa,rin
Itse vanha Wäinämöinen
—
—
—.
Otti soiton sormillensa
ja sanoo: "kuta enemmän runo-värsy on näiden mukainen,
sitä sujuvampi on se korvalle, varsinkin tavallista runolaulua myöten, joka on sovitettu trokaioiselle värsy-tahdille". Vaan hän ei voinut salata itseltänsä, että runovärsyt eivät ole paljaista 2-, 4- ja 6-tavuisista sanoista,
joissa värsy-korko sattuu yhteen sana-korkojen kanssa;
myös 3- ja 5-tavuisia sanoja löysi hän kaikissa hyvissä
stunoissa. Saadaksensa nallienkin paikan runo-säkeessä il-
9
man korko-oppiansa rikkomatta, täytyi hänen, vastoin nykyjään kerrottua mietettänsä että runon laulanto on tahdil-
tansa pitkä-lyhyinen päättää että alku-pitkätkin (daktylot)
sopivat runo-säkeesen ja että kolmi-tavuiset sanat olisivat
alku-pitkiä samoin kuin viisi-tavuinen sana teki alku-pitkän
ja pitkä-lyhyen. Näin muodoin piti säkeessä
Ukko kultainen kuningas
olla yksi pitkä-lyhyt ja kaksi alku-pitkää, ja säkeessä
,
Pisaran pirahtamatta
alku-pitkä, pitkä-lyhyt ja alku-pitkä. Selvimmin puhuu
E. korko-oppinsa seuraavissa sanoissa. "Pitkä-lyhyt Suomen kielessä", sanoo hän, "syntyy niin muodoin korollisesta ja korottomasta tavuusta, ja alkn-pitkä yhdestä korollisesta ja kahdesta korottomasta tavuusta, eikä tässä
suuresti pidetä lukua siitä, onko korollisessa tavuussa pitkä eli kaksois- eli lyhyt ääntiö, ja seuraako tätä ääntiötä
kaksi eli vaan yksi kerake." Renvallista ovat siis hyviä
pitkä-lyhyitä ei ainoasti semmoiset sanat kuin: rauta, maata, puoli, antoi, joissa sekä korko että laajuus tekevät
edellisen tavuun painoisammaksi jälkimäistä, vaan myöskin
semmoiset sanat kuin: sana, kylä, meni, teki, joissa ainoastaan korko kannattaa pitkä-lyhyen nousua, ja yksin vielä
semmoisetkin kuin vetää, tulee, kalaan, joissa pitkä-lyhyys
kokonansa hukkuu siten, että edellisen tavuun korko ei voi
hallita jälkimäisen laajuutta. Ja hyviä alku-pitkiä olivat
hänestä ei ainoastaan semmoiset sanat kuin: kaatava, kuolema, kukkaro, kultana, vaan semmoisetkin kuin: matala,
ihana, käveli, ahava, ja vieläpä semmoisetkin kuin: veneellä, lupaava; vetäköön, sanokaa; veneellään, lupaavaa; aaltoihin, armoillaan. Tämä on juurta-jaksavin koron-puolustus
mitä meidän runo-tutkinnossa ollut on. Neuvoissansa hengellisten virtten tekijöille sovitti E. tämän runoista muka
saamansa opin muulienkin runoudelle ja arveli kaiken nykyisemmän runon, yksin kuusi-mittaisenkin, olevan korolle perustettavan. Tälle samalle perustukselle olivatkin virsi-kirjamme virret raketut, jos nim. niiden tekijöillä voimme sanoa
olleen minkään-laista järjellistä johdetta niitä sepustellessaan^
:
10
vaan muissa runo-niekoissa ei R. tälle opillensa ole löytänyt puolustusta. Päin vastoin lyöttäytyivät nyky-ajan älykkäimmät laulun harjoittajat vastaiselle eli laajuuden puolus-
tajien puolelle.
6. Jo v. Becker oli v. 1824 painetussa kieli-opissansa päättänyt, että "tavuitten laajuus on Suomen kielessä,
niinkuin Kreikassa ja Latinassa, runo-mitan oikea perustus" *). Vanhojen runojemme tarkempi tutkiminen kuin
myös rakkaus näiden kahden muinaisen kielen kaiullisiin
runo-mittoihin antoivat apua tälle Becker'in ei aivan oikealle opille; koron käyttäminen runo-polVen perustuksena
hävisi herras-säätyisten runoelijoiden teoksista, ja Lönnrot
sekä häntä seuraava nuoriso osoittivat runo-kokeissaan olevansa laajuuden puolustajia. Näistä Lönnrofin seuralaisista
runoudessa on mainittavin E. A. Ingman, joka laulu-suomennoksissaan jyrkästi seurasi sitä oppia, joka laajuuden
perustukselle rakentaa värsyn, ja Anakreon'in lauluissa tälle
opille antoi laveimman käytännön. Lönnrofin ja Ingman'in
esi-merkkiä seurasi moni muu; aivan nykyjään vielä "Nadeschdan" taitava suomentaja K. Kiljander, vaikka nämä
kumpikin jo olivat tuntuvasti muodostaneet ja löyhentäneet
liian ankarata laajuuden puolustustansa, ja vaikka yleisön
kylmä-kiskoisuus tätä oppia ja sen nojassa tehtyjä teoksia
kohtaan kyllä osoitti, etfei se, enemmän kuin Renvallinkaan oppi, yksinänsä ollut kyllä meille kelvollista nykyisen
runouden muotoa synnyttämään. Vaan näistä asioista saamme paikallansa laajemmalta puhua.
§
§ 7. Runo-värsyn mittaa ja muita omituisuuksia selittivät Lönnrot ja Europoeus, edellinen Kalevalan ensimäisen painoksen esi-puheessa, jälkimäinen kirjassansa Pieni
Runoseppä. Molemat ovat tarkkoja runon-tuntijoita, vaan
ei kumpikaan tehnyt aivan täyttä työtä, sillä L. selittää
enemmän vaan runon mittaa, muusta runo-värsyn puennosta
vähemmin puhuen, jota vastaan E. enemmän lausuu näistä
•)
Finsk Grammatik, Åbo 1824, siv. 265.
11
kuin mitasta, ei kuitenkaan kaikkia niidenkään seikkoja
selitä.
Tämä nyt lukijalle käteen joutunut teos ei siis
ole ensinkään liikanainen, varsinkin kuin tässä sekä vanhan
runon mitta ja puku että nykyisemmänkin runouden muoto,
s. o. koko Suomen kielen runo-oppi kielelliseltä kannalta
—
on otettu tutkinnon alle.
11. Runon mitta.
§ 8. Kaiken runo-mitan perustuksena on sanojen joko
laajuus eli korko. Laajuus *) on tavuitten määräys heidän
pituudeltansa eli lyhyydeltänsä; korko niiden määräys äänen
ylentämisestä eli laskemisesta niitä ulos-puhuttaessa. Kielen tavuut ovat äänellisen luontonsa vuoksi joko pitkiä eli
lyhyitä, ja tämän määräämistä juuri kutsutaan laajuudeksi.
Pitkiksi luetaan semmoiset tavuut, joissa on pitkä ääntiö
eli kaksois-ääntiö tahi joiden lyhyttä ääntiötä seuraa kaksi
keraketta eli useampi. Kaikki muut tavuut ovat lyhyitä.
Laajuudeltansa on pitkä tavuu toisen mokoman suurempi
lyhyttä; niiden väli on kuin 2: 1. Pitkiä ja lyhyitä tavuita
on yli-pään melkein yksi verta kussakin kielessä. Niiden
suhde keskenänsä on verrattu väkevämmän mies- ja heikomman vaimo-puolen suhteesen ihmis-kunnassa, ja sanottu, että niinkuin tässä vaimo-puolta saattaa olla joku
vähäinen enempi kuin miehiä, niin saattaa kielessäkin lyhyitä tavuita löytyä vähäistä enempi kuin pitkiä. Sekanainen vaihettelevaisuus molempia tekee kielen notkeaksi;
loppumatoin jono paljaita lyhyitä tavuita olisi yhtä väsyttävä kuin loppumatoin jono paljaita pitkiä tuntuisi
raskaalta. Myös on pitkien ja lyhyitten tavuiden säännötöin sattuminen tavallisessa puhe-kielessä tarpeellinen
sen söinnolle, jota vastaan mikä sääntö taliansa niiden vai*) Sana arvo, jota muut ovat tämän siassa käyttäneet, ei minusta
vastaa sitä asiaa, jota sillä on tarkoitettu. Laajuus sitä vastaan näyttää
olevan soveljas koron kanssa merkitsemään rnno-mitoi perustuksia.
13
hettclemisesta siinä heti muistuttaisi runo-kielen jäykkiä
siteitä *).
§ 9. Korko on se, joka sanan äänelliset aineet pidättää yhdessä ja sanan yhdeksi kokonaiseksi merkitsee.
Tavuitten laajuus perustaikseu vaan kielen äänellisyyteen
aineellisuuteen. Koron perustus sitä vastaan on hengellinen, koska korko osoittaa sanaksi yhtyneitten äänten yhteen-kuuluvaisuutta. Niinkuin pitkä tavuu on lyhyeen verraten painavampi aineellisen enemmyytensä vuoksi, niin on
korollinen tavuu korottomaan verraten se painavampi, hengellisen, ajatuksellisen, etevyytensä vuoksi. Korollisten ja
korottomien tavuitten vaihetteleminen kielessä on sen ulkonaisen somuuden vuoksi yhtä tarpeellinen kuin pitkien ja
lyhyitten tavuiden vaihetteleminen on.. Mutta jo koron
toimitus, joka on sanan yhteyden osoittaminen, näyttää
että johtamattomassa yksin-kertaisessa sanassa ei voi olla
kuin yksi korollinen tavuu. Jos sanat yli-pään pidämme
kaksi-tavnisina, niinkuin ne esim. Suomen kielessä ovat,
olisi kussakin sanassa korollinen ja korotoin tavuu, ja kummankin lajin luku kielessä melkein yhtä suuri. Useampitavuiset sanat saavat tavallisesti vielä jonkun vienomman
syrjä-koron jolle-kulle tavuulle lopummalla sanaa. Suomen kielessä on tällä syrjä-korolla tavallisesti paikkansa
kolmannella ja sitten cteen-päin joka liialla tavuulla. Tämä
seikka osoittaa selvästi syrjä-koron perän. Alku-peräiset
sanamme ovat kaksi-tavuiset, niinkuin ikään sanoimme.
Kaikki lisäykset kaksi-tavuiseen sanan-varteen, olipa ne
taivutus- eli johto-päätteitä, ovat alkujansa olleet itsenäisiä
sanoja eli näiksi luettavia, ja tämmöisten sanojen itsenäisyydestä on se johto- eli taivutus-päätteellä seisova syrjäkorko vielä heikko jäännös.
Pää-koron sia on tavallisesti ensimäisellä tavuulla, ja useassa kielessä, niinkuin
esim. meidän Suomessa, on tämä myös sanan ensimäinen
,
—
**) Laajuudesta ja korosta puhuttaessa on tässä seurattn kirjaa:
C. Hermann, Philosophisehe Grammatik, Leipzig 1858, siv. 169 ja ss.
kuin myös 277 ja ss.
14
Vaan kuin sana monessa kielessä, olletikin indoeuropalaisiksi kutsutuissa, voipi edeltänsäkin lisäytymällä
kasvaa, niin voipi koronkin paikka siirtyä sanan alusta keskemmälle sanaa. Muutamat kielet, pannen suuremman arvon taivutus-päätteille kuin varrelle, koroittavat edelliset;
niin esim. kuin Latinan kieli sanoo mägnus, magna, magnum, heittää Kreikka koron päätteille sanoissa: x«Ao?, «akr/,
xakov. Muutamissa kielissä taas, niinkuin Wenäjän ja ylipään slavjani-sukuisissa kielissä, hyppelehtää korko varrelta
päätteille ja päätteiltä varrelle edes-takaisin, eikä tutkinto
vielä ole tähän koron muuttelevaisuuteen voinut löytää tyydyttävää järjellistä perustusta.
tavuu.
10. Laajuus oli runo-mitan perustuksena vanhoissa
Kreikan ja Latinan kielissä, ja antoi niiden runoelmille sen
äänellisen, aineellisen ihanuuden, joka vielä meitäkin voipi
viehättää. Sitä vastaan perustaiksen kaikkein nykyisten kielten runo-mitta korolle, yksin niidenkin Latinan kielestä syntyneitten kuin myös nykyis-kreikkalaisen kielen. Vaan olkoonpa näistä kahdesta kumpi tahansa missä kielessä vallan päällä,
niin on arvattava asia, että toisen täytyy olla, niin sanoen, alla
kynsin, vaikutuksetta runoudessa. Näin ei mainittujen vanhojen runo-mitassa korko merkitse mitään; runoelmassa tallautuu korko kokonansa laajuuden alle eli ei kumminkaan
voi olla siinä sen arvoisena kuin tavallisessa suora-sanaisessa
kielessä. Nykyisten kielten runo-mitassa taas ei korotoin
tavuu, olkoon se laajuudeltansa vaikka kuinka pitkä, voi
koskaan saada pitkän arvoa eli seisoa runo-jalan nousussa,
s. o. laajuudesta ei näissä kielissä pidetä vähintäkään lukua.
Arvaten poikkee vanhojen runo-mitta näin rauodoin kokonansa tavallisen puheen juoksusta, jota vastaan nykyisissä
kielissä juuri tämä onkin runo-mitan perustuksena, ja sanakorko ja runo-korko näin muodoin aina sattuvat yhteen.
§
11. Runo-koron mainittuamme selittäkämme, mikä
se on. Runo-mitalle on korko tarpeellinen samasta syystä
kuin tavalliselle puheelle nim. yhdeksi yhdistämään erinäi§
,
set tavuut.
Eroitus koron välillä runossa ja suora-sanai-
15
sessa puheessa on vaan se, että korolla runossa on määrätyt paikkansa, niin että korollisten ja korottomien tavuitten
sattuminen on säännöllinen, jota vastaan se suora-sanaisessa
puheessa on satunnainen. Ja toiseksi on sekin eroitusta
runo-koron ja puhe-koron välillä, että edellisen aineena
voipi olla laajuuskin, niinkuin se vanhoissa kielissä onkin.
Runo-korko niinkuin muukin korko antaa sille tavuulle,
jolla se löytyy, suuremman painon, niin että semmoisen
suhde toisiin, korottomiin tavuihin on kuin 2: 1.
12. Sitä kokonaista, jonka runo-korko useammasta
tavuusta yhdeksi yhdistää, kutsutaan runo-polveksi eli runo§
jalaksi. Runo-jalka on siis, edellistä myöten, runollisessa
kielessä yhtä kuin sana suora-sanaisessa, sillä sanassakin
yhdistää korko useamman tavuun yhdeksi kokonaiseksi, ja
runo-jalan perustuksena on alkujaan suora-sanaisen puheen
sanan pituus. Vaan samoin kuin sanat samoin voivat runojalatkin olla eri pituudesta ja sisältää vähemmän eli useampia tavuita; ainoastaan yksi-tavuista runo-jalkaa ei voi löytyä. Ja niinkuin sana suora-sanaisessa kielessä on jäsen
suuremmassa kokonaisuudessa, lauseessa, niin kuuluu runojalkakin runollisessa kielessä korkeampaan yhteyteen: runosäkeesen eli värsyyn, joka on järjestetty yhteys runo-jalkoja
samoin kuin lause on järjestetty yhteys sanoja. Värsyt
ovat niinkuin lauseetkin pitempiä ja lyhempiä, ja runo-jalat
niissä voivat olla yhden-kaltaisia eli eri-laisia. Vaan runojalan loppu värsyssä ei säännöllisesti tarvitse sattua yhteen
sanan lopun kanssa. Päin vastoin on siitä värsyn kauneudelle etua, että sanan loppu ei ole jalankin loppu, sillä
näin vältetään se raskas juoksu, joka värsylle tulee siitä,
että kunakin jalkana on eri sana. Vaan värsyn lopun pi
tää myös olla sanan loppu (vanhoissa kielissä tapahtuu tästäkin poikkeuksia), ja useasti, varsinkin suomalaisessa runossa, ou värsy kokonainen itsenäinen lause eli ainakin
isompi osa lausetta (katso jälempänä § 47). Runo-jalan
pituus on, niinkuin sanoimme, eri-lainen sitä myöten, kuinka monta tavuuta siinä löytyy. Vähin runo-jalkaan tar-
16
peellinen määrä tavuita on kaksi, suurin neljä. Jälkimäistä
määrää tavuita ei yhdessä jalassa ole muualla kuin vanhoissa kielissä, joissa myös tavataan yksi-tavuisia runojalkoja, jotka kumminkaan eivät ole muuta kuin ulko-puolella värsyn seisovia värsyn iskuja eli hyppyjä. Nykyisissä
kielissä, niiden joukossa Suomenkin kielessä, löytyy vaan
kaksi- ja kolmi-tavuisia runo-jalkoja.
13. Runo-jalassa on, niinkuin sanoimme, yksi runokorollinen tavuu, joto kutsutaan nousuksi (arsis), ja yksi
eli useampia korottomia tavuita, joita yhteensä kutsutaan
laskuksi (thesis). Asian luontoa myöten on kussakin jalassa vaan yksi nousu-tavini, mutta laskussa Voipiolla yksi,
kaksi eli (vanhoissa kielissä) kolmekin tavuuta. Nousu on
sen vuoksi, että sillä on runo-jalan korko, painavampi, ylevämpi kuin lasku, ja juuri tämä eroitus tekee ulos-puhuttaessa sen aaltoelevaisimden, joka runoelman kielessä on
viehättävää, suora-sanaisen puheen juoksuun verraten. Nousun sia runo-jalassa on eri-lainen, niinkuin koron sia sanassa. Tavallisesti seisoo nousu jalan joko alussa eli lopussa, ja kuin jalassa ei pyyrdä olla kuin korkeimmakseen
kolme tavuuta, saadaan täten ne neljä runo-jalan muotoa
jotka nykyisissä kielissä ovat tavallisimmat, uim. kaksitavuisia: pitkä-lyhyt (■ *-<) ja sen vastainen lyhyt-pitkä
(w •—), ja kolmi-tavuisia: alku-pitkä (
o) ja loppu§
—
—■
<_-
pitkä (w —). Kaksi-tavuisten runo-jalkojen joukkoonkuuluvat myös kaksi-pitkä (
■) ja kaksi-lyhyt (w >-A mutta
nämä eivät itseksensä voi synyttää runo-mittaa, koska niissä
ei ole nousua ja laskua, jotka ovat runo-jalan perustus.
Niitä käytetäänkin vaan toisten runo-mittojen asemesta. Pitkälyhyt ja lyhyt-pitkä ovat nykyisissä kielissä tavallisimmat
runo-jalat, sillä niitä tavataan alin-omaa tavallisessa kielessä, koska pitkien ja lyhyitten, korollisten ja korottomien,
tavuitten määrä kielessä on melkein yhtä suuri. Pitkälyhyineu niinkuin lyhyt-pitkäinenkin värsy ei siis olekaan
muuta kuin puhdistettu, kirkastettu muoto joka-päiväistä
puhetta, ja käytännöllisesti niin helppo, että taitava runo*-
17
seppä kirjoittaa semmoista värsyä melkein yhtä joutuisasti
kuin suora-sanaista kieltä*).
§ 14. Jos nyt, näin tultuamme tuntemaan runo-mitan
yleiset seikat, käännymme edellä lausutun johdolla katselemaan suomalaista runoa, niin syntyy mielessämme pian kysymys: kumpiko siis, laajuusko vai korko, meidän runomitalla on perustuksena? Edellä jo kuulimme tähän kysymykseen eri-laisia vastineita: Renvall sanoi koron, Becker
ja useammat muut tutkijat hänen kanssansa laajuuden olevan suomalaisen runo-mitan perustuksena. Jos Kalevalaan
katsahdamme, löydämme sieltä paljon säkeitä, joissa niin
hyvin koron kuin laajuuden puolustajat saavat oikeuden
puolellensa. Esi-merkkiä.
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti kaikki Hiien korvet.
Liukui linnat, liukui lannat.
Naiset nauroi, lapset itki.
Jolla kytki Hiitten hirven.
Toisin siellä torvet soivat.
Itse vanha Wäinämöinen.
Korven kolkka koskematta.
Kunne saatoit Lemminkäisen,
Nielläksensä Lemminkäistä.
Lautasille Hiitten hirven.
Soilta sammalettomilta,
Mailta kyntämättömiltä.
Näistä säkeistä saavat molemmat, sekä koron että
laajuuden puolustajat perustusta päätöksillensä. Kumpikin
puolue myöntää, mikä näistä esi-merkistäkin selvästi näkyy, että runo-säkeessä on neljä pitkä-lyhyttä. Vaan edellensä ovat nämä ja tämän-kaltaiset säkeet tosiaankin semmoiset, että ne täydellisesti täyttävät sekä koron että laajuuden kaikki vaatimukset. Korkoja tiedämme kielemme
sanoissa olevan kaksi: pää-korko sanan ensimäisellä tavuul*) Hermann edellä viitatussa työssänsä, jonka jälkiä tässä olen
seurannut, antaa runo-mitan yleisistä seikoista selvän ja lavean selityksen.
18
la, ja syrjä-korko kolmannella ja eteen-päin joka liialla tavuulla. Mainituissa säkeissä ei ole yhtään, jossa ei jokaisen runo-jalan nousulla seisoisi pää- eli syrjä-korko. Säkeissä:
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti kaikki Hiien korvet
kuin myös kaikissa niiden kaltaisissa on jok'ainoan runojalan nousulla pää-korko; säkeessä:
Itse vanha Wäinämöinen
on vaan viimeisen runo-jalan nousulla syrjä-korko, vaan
kaikilla muilla nousuilla on pää-korko. Säkeessä:
Nielläksensä Lemminkäistä
on kahdella nousulla pää-korko ja kahdella syrjä-korko.
Samoin on asian laita myös säkeissä:
Soilta sammalettomilta,
Mailta kyntämättömiltä.
Koron kannalta siis kaikki nämä ja näiden kaltaiset värsyt
ovat mitä parahimpia. Mutta nekin, jotka päättäisivät laajuutta suomalaisen runo-mitan ainoaksi perustukseksi, saisivat tämän-laisista säkeistä täydellisimmän, vahvistuksen päätteellensä. Edellä (§ 8) olemme sanoneet, mitkä tavuut ovat
laajuudelta pitkiä. Vasta-mainituissa värsyissä ei lukija löydä
yhtään nousua, jossa ei olisi joko pitkä eli kaksois-ääntiö eli
vähintänsäkin lyhyttä ääntiötä seuraisi kaksi eli kolme keraketta, ja joka niin muodoin ei olisi laajuudelta pitkä. Tämän
mukaan olisi siis runo-mittamme asia aivan selvä ja helppo,
kummallakin väittäjä-puoluella on oikein: suomalainen runomitta vaatii nousu-tavuille sekä korkoa että laajuutta!
§ 15. Näin olisi asia, jos nim. kaikki runo-säkeet
olisivat semmoisia kuin nuo nykyjään mainitut. Vaan kovaksi onneksi ovat Kalevalan ja Kantelettaren runoissa
useimmat säkeet aivan toisen-laisia kuin nämä. Näitä vielä
kerran tarkemmin katsoen havaitsemme, etfei niissä ole
muita sanoja kuin kaksi-, neli- ja kuusi-tavuisia, eikä yhtään ainoata sanaa, jonka tavuu-luku olisi paritöin. Mutta
tämmöisiä sanoja on kielessä arvattavasti paljo. Jos runomitan perustus olisi semmoinen kuin nykyjään sanottiin
19
jäisivät kielen lukemattomat kolmi- ja viisi-tavuiset sanat
runossa käyttämättömiksi; samoin kävisi niille kaksi-tavuisillenkin, joiden ensimäinen tavuu on laajuudelta lyhyt. Vaan
semmoisista värsyistä kuin ne, joista tässä on ollut puhe, olisi
itselle runon kauneudellenkin iso haitta; niissä nim. sattuu
aina sana-korko (pää- eli syrjä-korko) yhteen runo-koron
kanssa. Ja joka vähänkään on harjoittanut korvaansa runoon, on pian havainnut, että pitempi kappale paljaita tämmöisiä säkeitä tulisi hyvin raskaaksi ja väsyttäväksi. Näin
muodoin käypi siis se, joka äsken joko koron eli laajuuden
yksi-puoliselta kannalta näytti vaan täydellisyydeltä noissa
mainitsemissamme runo-säkeissä, vaillinaisuudeksi ja viaksi
laveammalti käyttäen, koska siten iso osa kielen sanoja
sulkeutuisi pois runosta ja runokin tulisi jäykkää ja jykeätä.
Nämä haitat auttaa kieletär n. k. sanan-jaolla.
§ 16. Sanan-jako on runossa kaksi- eli useampi-tavuisen sanan leikkaaminen niin, että se tulee kuulumaan kahteen eli useampaan runo-jalkaan. Ruotsin kielessä tapahtuu
sanan-jako useammin kolmirtavuisissa sanoissa siten, että
sanan joko alusta eli lopusta leikataan pois korotoin tavuu,
joka edellisessä tapauksessa joutuu edellisen jalan laskuun,
jälkimäisessä seuraavan jalan nousuksi. Esi-merkkiä.
1. Till sjöss for vinden, af vår frerusad.
Fastän mitt hjerta /örblödde.
Dem första vindkast förströdde.
Och när jag den /örlorad sett.
De stodo betagna af psalmernas ljud.
2. Man prutade på smör och talg,
Och gaf ej blommorna en blick.
Glimmande som nattens stjernor,
strålande som dagens ljus.
Kaksi-tavuisten sanojen jako tapahtuu harvemmin ja vaan
semmoisissa sanoissa, joiden korko on jälkimäisellä tavuulla, niinkuin seuraavissa:
Af egen moder är han förrådd.
Hur mången sjelf sig qyal 6eredt.
Han tog hvad alla nyss försmått.
20
Jag önskade att der änau vi sute.
Men han var rest kanske att henne möta.
Jag kommer ändå, jag kommer nog.
Niinkuin näistä esi-merkistä näkyy ei sanan-jako Ruotsin
kielessä tee korolle mitään haittaa, enemmän vaan auttaa
sitä oikeuteensa olla ainoana runo-mitan perustuksena.
§ 17. Suuremmasta vaikutuksesta ja painosta on sanan-jako suomalaisessa runo-mitassa. Siinä sillä on tarkoituksena saattaa runolliseen kieleen yksi-, kolmi- ja viistavuiset sanat, ja toiseksi sen kautta poistaa se yksi-jonoisuus, joka runossa syntyisi, jos sana-korko aina saisi sattua yhdelle tavuulle runo-koron kanssa. Sanun-jako leikkaa nim. aina sanat niin, että sana-korko polkeutuu runokoron alle, eli toisin sanoen, että runo-jalan nousuun tulee
pää-korotoin tavuu, ja että päin vastoin pää-korollinen tavuu aina joutuu laskuun. Tämä pää-koron polkeminen antaa runolle tuntijan korvassa omituisen sulon ja höysteen,
ja runo-jalat, jotka sana-koron ja runo-koron ollessa yhdellä tavuulla seisovat kovan erillänsä toisistansa, liittyvät
jaon kautta ikäskuin likemmäksi toisiansa, jonka ohessa
myös taistelu sana- ja runo- koron välillä antaa säkeelle
vilkkaamman liikkeen, kuin jos joka jalka olisi oma sanansa eli vähintään oma korko-alansa *). <Se pää-korollinen tavuu, joka näin tulee alennetuksi ja runossa pannaan
jalan halvempaan paikkaan laskuun, ei kumminkaan saa
olla laajuudelta pitkä. Tästä painavasta säännöstä tapahtuu poikkeuksia vaan runo-säkeen ensimäisessä jalassa, jolla
muutoinkin, niinkuin pian (§ 23) saamme nähdä, on paljo
vapautta.
§
18. Edellensä katsellen sanan-jakoa havaitsemme,
että se voipi tapahtua ei ainoastaan jokaisessa runo-säkeen
neljästä jalasta, vaan myös useammassa yhden ajoin. Seuraavat esi-merkit osoittakoot sanan-jaon käyttämisen.
*)
Katso tästä: Vischer, Aesthetik , 3 Th. siv. 1243.
21
1) Sanan-jako ainoastaan l:ssä jalassa:
Tie-puo-|lehen poikeltaisi.
Oi e-1 moni kantajani.
Niin pe-|rille päästäksensä.
Ne ku-| luvat kukkarossa.
2) Sanan-jako ainoastaan 2:ssa jalassa:
Metsolan me-|tinen muori.
Potkasi ko-|asta korvon.
Käeten so-|asta käymät.
Itse tuon sa-| noiksi virkki.
Liitä luu li-|hoa myöten.
Vesi-kyyn ve-|estä nosti.
Sen mä tein pa-| hinta työtä.
Kump' on et sa-|none tuota.
3) Sanan-jako ainoastaan 3:ssa jalassa:
Hiihti aukkoja a-|hoja.
Kaatoi kattilat tu-|lelta,
Liemet lietehen le-| vitti.
Surma jo suutansa a-|vavi.
Sanan virkkoi, noin ni-|mesi.
Miten olla, kuin e-|leä.
Ylähäiset maat a-|leni,
Alahaiset maat y-|leni.
Juoksi suuret suot su-1tenä.
Ottoaksensa u-| rosta.
Aukeimille a-Ihoille.
4) Sanan-jako 4:ssä jalassa tapahtuu harvoin, niinkuin säkeessä:
Laulaisin ma, taitai-|sin ma.
5) Sanan-jako l:ssä ja 2:ssa jalassa:
Vai saa-|nut su-|tosen suuhun.
Ei tar- 1 koin ta-|vannutkana.
Kun vii-[ja u-|ralle saapi.
Jo ve-|ri su-|asta vuoti.
Mi lie|nee La-1 pissa miestä.
22
6) Sanan-jako l:ssä ja 3:ssa jalassa:
Kuin syk-| syisen yön sy-|lihin.
Luo ho-jpea luun 10-jmahan.
7) Sanan-qako 2:ssa ja 3:ssa jalassa:
Lykkäsi ly-|lyn lu-|melle.
Apatin a-|la-ne-|näksi.
Ahvenet a-[las me-[nisi.
Liukui maat me-1 ren ta-jkaiset.
Susi ei syö mi-|nun su-|kua.
Selkeä si- j litte-1 levi <
Taljoa ta-1 putte-Ilevi.
Manalan a-|lante-|hessa.
Ahvenet a-1jatte-1 levat.
,
8) Sanan-jako l:ssä, 2:ssa ja 3:ssa jalassa:
Oi uk-|ko y-|li-ju-|mala.
Ei tie-1 ä e-|mo po-| loinen.
Loi mie-|hen u-|ron su-1 kesi.
Luu luu-|hun li-1 ha li-|ha'an.
Jo su-|ka ve-|rin va-|luvi.
Muu vä-jki mu-1 raja-1 mahan.
Suu ve-|ti re-|von ri-[tahan.
Pään pä-|rise-|mättö-| maksi.
§ 19. Tässä puheina ollutta sanan-jakoa, joka aina
leikkaa sanat niin että sana-korko tulee polkeuksiin, voisi
sentähden kutsua kovuksi sanan-jaoksi. Paitse tätä on meillä
runossa toinenkin sanan-jako, joka korkoa loukkaamatta
leikkaa neli- ja kuusi-tavuiset sanat tasan kahdeksi eli kolmeksi runo-jalaksi ja jota siitä voimme kutsua vienoksi sanan-jaoksi. Semmoisia jakoja löytyy seuraavissa säkeissä.
Lapin lasten tante-1 rilla.
Sari-1 olan salmen suussa.
Uho-1 telien tappe-| lusta.
Nielläk-|sensä Lemmin-1 käistä.
Tuli tunte-1 matto-1 mana.
Korvan kuule-Imatto-|mahan.
,
23
§ 20. Edellä-selitetyllä kovalla sanan-jaolla suomalaisessa runossa on se yhteistä vanhojen kielten sanan-jaon
kanssa, että molemmat leikkaavat sanat niin että sana-korko
joutuu runo-koron alle, ja juuri tästä seikasta syntyy näissäkin kielissä omituinen, viehättävä kauneus säkeelle. Vaan
vanhojen kielten sanan-jako leikkaa sanat myös niin, että
runo-jalan nousuun joutuu laajuudelta pitkä tavuu. Päin
vastoin korkonevat suomalaisessa runossa juuri jako-leikkuuksessu korottomat, luujuudeltu lyhyet tavuut pitkien ar-
voisiksi.
21. Nyt alkaa olla aika kysy amme: mikä on suomalaisessa runo-säkeessä pitkäksi luettava tavuu eli semmoinen, joka kelpaa jalan nousuun?
§
Tämmöinen on se tavuu,
l:ksi jossa ynnä pää-koron kanssa on pitkä ääntiö eli
kaksois-ääntiö, eli jonka lyhyttä ääntiötä seuraa
kaksi eli kolme keraketta; esim. ensimäinen tavuu sanoissa: hiihti, käänsi, maata; suolla,
kaivo, keiho; kukka, surma, helppo;
2:ksi jolla neli- eli kuusi-tavuisessa sanassa on syrjäkorko, vaikkapa semmoinen tavuu olisikin laajuudelta lyhyt; esim. säkeissä:
Viitsijätä viljan kaiken.
Sariolan salmen suussa.
1 Kysyttfeli, lausutteli.
Käsiäni pestäkseni.
Silmän siintämärtömähän ;
3:ksi jossa ei ole pitkää eikä kaksois-ääntiötä eikä
pää-korkoa; esim. toinen tavuu sanoissa: suka,
veri, tuli, sana; toinen ja kolmas tavuu sanoissa: lihoa, merellä, selälle; kolmas (ja vississä
tapauksissa toinenkin) tavuu sanoissa: selkeä,
taljoa; toinen ja neljäs sanoissa: taputtelevi,
silittelevi, alantehessa, ajattelevat;' kolmas ja
viides sanoissa: ottoaksensa, aukeimmille.
24
§ 22. Näin tultuamme tuntemaan, mitkä tavuut ne runossa ovat pitkät, kysymme: mitkä ovat siis lyhyitä? Tähän voimme yksin-kertaisesti vastata: kaikki, mitkä edellisen mukaan eivät ole pitkiksi luettavat. Lyhyitä ovat niin
muodoin semmoisetkin korottomat tavuut, joissa on i-llä
päättyvä kaksois-ääntiö, jos tämä ei ole supistamalla syntynyt; niin ovat esim. lyhyitä: toinen tavuu sanoissa: luuloi, untoi, rautainen, antuisin, kunnoilta, vaan ei toinen
sanoissa: untain, iskein, vastailla, jotka ovat supistetut
muodot sanoja: antuen, iskeen, vastaella.
§ 23. Runo-jalan aineen luulemme sillä, mitä edellä
olemme lausuneet, saaneemme selvälle. Puuttuu vielä pari
sanaa sanoa runo-säkeen ensimäisestä jalasta, jossa runotar
harjoittaa enemmän vapautta kuin muissa jaloissa. Tässä
ensimäisessä jalassa voipi ensinkin olla kaksi tavuuta, minluontoisia tahansa *), niinkuin seuraavat esi-merkit osoittavat.
1.
Mitä täällä naiset
2.
3.
4.
5.
6.
7.
8.
9.
Kuta haukkui halli-koirat.
Hiihti soita, hiihti maita.
Naiset nauroi, lapset itki.
Kun lie jäykkä juoksullehen.
Tie-puo\ehea poikeltaisi.
Oi emoni kantajani.
Ne kuluvat kukkarossa.
Sen mä tein pahinta työtä.
Kunp' on et sanone tuota.
nauroi,
*) Hyvin harvoin käytetään tänä jalkana semmoista kaksi-tavuista
sanaa, jossa edellinen tavuu on laajuudeltaan lyhyt ja jälkimäinen pitkä,
niinkuin: pyhää, halaa, tapaa; semmoinen sana on kumminkin ensi jal-
kana säkeessä:
Avaa suusi suuremmaksi (Kai. 17: 148).
myös käyttää tässä jalassa kaksi-tavuista sanaa, jossa molemmat tavuut ovat pitkät, esim. tarkkaa, arvaa, kaukaa, vaikka siinä, niinkuin pian saamme nähdä, hyvin käytetään niitä tämmöisiä tavuita, jotka
kuuluvat kahteen eri sanaan. Aivan erinäisenä poikkeuksena mainittakoon
Väärin
on
tässä ensi jalka jälkimäisessä seuraavia säkeitä, niinkuin koko säe-parikin:
Vähä on miehen nuoruuesta,
Nuoruuestu, vanhuuesta.
25
Ensimäisessä jalassa voipi olla kolmekin tavuuta, tavallisesti kumminkin semmoisia, jotka heitolla eli muuten
voidaan kahdeksi supistaa; esim.
1. Paha on olla paimenena;
Pah' on olla paimenena.
2. Susi ei syö minun sukua;
Sus' ei syö minun sukua.
3. VieV oli liuska liukumatta;
Viel' olj liuska liukumatta.
4. Minun on kullat kuun ikuiset;
Mun on kullat kuun ikuiset.
Toisinaan ei ensimäisen runo-jalan kolmea tavuuta kuitenkaan voi supistaa kahdeksi, niinkuin säkeissä:
VieV olin miesnä kolmantena.
Surma jo suutansa avavi.
Toisinaan ottaa ensimäinen jalka neljäkin tavuuta, jotka
tavallisesti ovat kahtena sanana, joissa ei ole laajuudellista
pituutta, eli jotka heitolla voidaan vähemmäksi supistaa,
niinkuin
Tahi kysyn mieltä miekaltani.
Kolme oli neittä niemen päässä;
Kolm' olj neittä j. n. e.
näitä
Paitse
ensimäisen jalan omituisuuksia tulee vielä
muistaa kaksi merkillistä seikkaa siinä. Toinen on se, että
lyhyt korollinen tavuu tässä jalassa on nousuna ja niin
muodoin kulkee pitkänä, esim.
Mitä, täällä naiset nauroi,
Kuta, haukkui halli-koirat.
Sanan virkkoi noin nimesi.
Edellisestä tiedämme, että tämmöiset tavuut muuten
aina käytetään lyhyinä. Eikä ne saakaan muissa runojaloissa kuin ensimäisessä poiketa tästä säännöstä ja seisoa
nousussa. Ainoastaan hyvin harvoin tapahtuu tämä toisessa ja kolmannessa jalassa, niinkuin säkeissä:
1. Mieli rwveta runoille.
Jolla selät seuruelet.
:
,
26
Meren selät seuruella.
Enkä lähe Inkerelle.
2. Veri seiso kuni seinä.
Satoi hyytä, satoi jäätä.
Se toinen muistettava merkillinen seikka ensimäisessä
jalassa on ikään-mainitulle aivan vastoin-päinen. Tässä
runo-jalassa voidaan nim. pää-korollinen ja laajuudeltaan
pitkä tavuu polkea laskuun ja siten tehdä lyhyen arvoiseksi. Esi-merkkiä.
1. Vai saanut sutosen suuhun.
Luu luuhun, liha liha'an.
2. Tie-pwolehen poikeltaisi.
Ei tieä emo tytärtä.
Loi miehen, uron sukesi.
3. Oi wfcko yli-jumala.
Jo tulla tuhuttelevi.
Kuin syksyisen yön sylihin.
Ei taakoin tavannutkana.
Kuin vilja uralle saapi.
Tätäkään vapautta ei suvaita muissa kuin ensimäisessä
jalassa. Ainoastaan hyvin harvoin ja vaan erin-omaisissa
tapauksissa tavataan semmoisia säkeitä kuin:
Terve kuu, terve kuningas.
Lienen mies, viien veroinen,
joissa toisen jalan laskussa on korollinen laaja tavuu. Toisinaan on laajuus tämän-kaltaisissa värsyissä vaan näennäinen, ei luontainen, niinkuin säkeissä:
Mieliksi metsän emännän.
Suorihe fcasken ajohon.
Ei ole iskettäviä.
Runojen koti-maassa Venäjän Karjalassa sanotaan, ei: metsän, vaan me-tsän (läheisissä Suomen Karjalan ja Savon
murteissa: metän ja mehän), ja samoin kas'en, ifettäviä,
joten mainitut säkeet tulevat aivan säännöllisiksi.
27
§ 24. Muista runo-jaloista ei ole mitään sanomista,
jota jo edellä ei olisi sanottu tahi joka ei edellisestä seuraisi. Vaan säkeen viimeisestä eli neljännestä jalasta mainittakoon vielä, että kuin sinä on kaksi-tavuinen sana, tämä
olkoon ensimäisessä tavuussansa lajuudelta pitkä ja toisessa
lyhyt (jälkimäisestä on poikkeusta vaan se, että säkeen
viimeisenä tavuuna voi olla menneen ajan pääte -oin, -oit,
-oi, ja muita laajuudeltaan epä-pitkiä tavuita kuin: -nen,
-sit, -vat j. n. e.).
§
25. Runo-jalkojen suhteista keskenänsä on se mai-
nittava, että kahden edellisen jalan jälestä seuraa tahtilevähdys, joka on tuntuva ei ainoasti semmoisissa värsyissä kuin:
Hiihti soita, 11 hiihti maita,
ja semmoisissa kuin:
Nielläksensä | j Lemminkäistä
vaan myös senkaltaisissa jaon leikkaamissa kuin:
Mieleni mi-||nun tekevi.
Takoa ta-| |puttelevi.
§ 26. Katsahtaen runo-säkeen kielelliseen aineesen havaitsemme, että runo-säkeesen sopivat kaiken-kaltaiset suomalaiset sanat yksi-tavuisista aina seitsen-tavuisia myöten,
ja että runo siis on meidän kielellemme mitä kelvollisin ja
soveljain värsyn muoto. Yksi-tavuisia sanoja tavataan kaikissa runo-jaloissa paitse viimeistä, jonka laskuna semmoinen sana kumminkin jolloin kulloin sattuu olemaan (katso
§ 18). Sangen usein löydämme yksi-tavuisen sanan ensimäisen jalan nousuna, olipa se sitten laajuudeltaan pitkä
eli lyhyt; esim.
Luu luuhun, liha liha'an.
Niin perille päästäksensä.
Tie-puolehen poikeltaisi.
Oi emoni kantajani.
Vai saanut sutosen suuhun.
Luo hopea luun lomahan.
En tieä vesun vikoja.
28
Ei tieä emo poloinen.
Jo veri suasta vuoti.
Mi lienee Lapissa miestä.
JVe kuluvat kukkarossa.
Myös 2:sen runo-jalan nousuna tavataan usein yksitavuinen sana ja silloin enimmin laajana, niinkuin säkeissä:
<
Itse tuon sanoiksi virkki.
Liitä luu lihoa myöten.
Vesi-kyyn veestä nosti.
Sen mä tein pahinta työtä.
Kunp' on et sanone tuota.
Samoin tavataan usein yksi-tavuisia sanoja 3:nnen jalan nousuna ja siinäkin ovat ne tavallisesti laajuudelta pitkiä, esim.
Hiihti surman suun e'etse.
Sanan virkkoi, noin nimesi.
Minun on kullat kuun ikuiset.
Solahutti SMO-petäjän.
Juoksi suuret suot sutena.
Kovin suuttui ja vihastui.
Kaksi-, kolmi-, neli- ja viisi-tavuisten sanojen, olletikin kahden ensiksi mainitun lajin, käyttäminen runo-säkeessä
on hyvin moni-kahtainen vaan kuin se hyvin nähdään siitä,
mitä edellä on puhuttu, olisi siitä tässä erittäin puhuminen
aivan liikaa. Kuusi-tavuisia sanoja tavataan harvemmalta
ja silloin aina säkeen loppu-puolessa, esim.
Silmän siintämättömähän
Korvan kuulemattomahan.
Lasta lausehelliseksi.
Käyä käärämöittelevi.
Tuli tuntemattomana.
Soilta sammalettomilta,
Mailta kyntämättömiltä.
Vielä harvemmin tavataan seitsen-tavuisia sanoja runosäkeessä, niinkuin:
Pään pärisemättömäksi.
Öin yrittämättömäksi.
,
,
29
Kahdeks-tavuisen sanan näytteeksi runo-värsyssä vetää
Juteini edellä mainitussa kirjasessansa sanan
Tytymättömyydessänsä.
Tämmöistä esi-merkkiä ei kumminkaan tavata koskaan kansan runosta ja -se onkin kokonansa värsyn luontoa vastaan,
sillä värsy on järjestetty yhteys useampia sanoja, samoin
kuin lause on semmoinen. Ja samoin kuin ei oikeata lausetta voi löytyä, joka olisi vaan yhdestä sanasta, samoin
ei yksi sana voi tehdä värsyäkään, sillä niin ei värsyssä
olisi mitään kokonaiseksi yhdistää.
§ 27. Vaikka runon mitta, niinkuin edellisestä hyvin
näkyy, Suomen kielelle on kaikkein soveljain mitta, on tämä kuitenkin niin ymmärrettävä, että se on soveljain mitta
sille n. k. runojen kielelle. Tämä nim. ei ole aivan sitä
kieltä, joka tätä nykyä on kirjallisuuden väli-kappaleena.
Seuraavat ovat ne painavimmat kohdat, joissa runo-kieli
eroitaksen tavallisesta kirja-kielestä ja jotka samalla myös
tekevät vissit muodot sanoja otollisemmiksi runon mitalle.
1) Kerakkeen fc:n pehmennöstä ei runo-kielessä merkitä muulloin kuin n:n perästä ja kahden w:n keskessä; niin
sanotaan: selälle, såret, reen, koon; mutta: hangelle, luvun.
2) Kerake S ei koskaan pehmene d:ksi, vaan jää pehmityksen tilassa kokonansa pois; esim. lähelle, lähe, jouutti,
syän, eessänsä, uuelle, paan. Missä kaksois-ääntiöt uo, yö,
ie tämmöisen laimin-lyödyn pehmityksen kautta joutuvat
yhteen seuraavan ääntiön kanssa, siinä muuttuvat nämä
ääntiöt Karjalan kielessä ww:ksi, yyiksi ja ii:ksi, esim. juoa
tiiä.
juua, syöä syyä tieä
Supistuvaiset
pimi-sanat
3)
käytetään aina täydessä
muodossansa; esim. venehen, lainehesen, tervehenä, kysyneheksi. Poikkeus tästä tapahtuu vaan, missä tämän-kaltaisen sanan viimeisen-edellisessä tavuussa jo löytyy h, esim.
keihääsen (ei keihähäsen), keihäiksi (ei keihähiksi).
4) Nimi-sanojen mitä-siassa muuttuvat aa ja ää aina
vastaavaisiksi kaksois-ääntiöiksi oa ja eä, esim. haavaa
haavoa, hyvää
hyveä. Samoin tapahtuu kaikkein teko~
=
==
,
—
—
30
sanojenkin nimi-tavassa ja supistuvaisten teko-sanojen lähiajassa sekä käsky-tavassa; esim. antaa
antoa, elää
eleä, lupaan-=.lupoan, heräät —hereät, en osaa enosoa,
korjaa
kor joa, lepää
lepeä. Ainoastaan yhden poikkeuksen tästä käyttämisestä voimme nimi-sanoista tässä
mainita; se löytyy Kalevalan säkeessä:
Ettfen syö omaa sukua*).
5) Nimi-sanojen mihin-siassa käytetään sen täysi muoto, esim. kalahan, vetéhen, kourikin, ei: kalaan, veteen,
kouriin. Tästä poiketaan vaan silloin, kuin mihin-sian
päätteen edellä kulkeva tavuu alkaa kerakkeella h, esim.
lihaan, kuohuun, miehiin, ei: lihahan, kuohuhun, miehihin,
vaikka tällöinkin täten yhteen joutuneet ääntiöt luetaan eri
tavuihin kuuluviksi, samoin kuin edellä (tämän §:n 3:ssä
pykälässä) mainitun tapauksen poikkeuksessa myös käypi,
jonka tähden tämmöiset sanat runoissa ovatkin kirjoitettu
lihalan, kuohu'un, keihä'äsen. Kolmannen tekijän omistuspääte -han (-hän, -h-n) ei myöskään supistu koskaan runokielessä niinkuin tavallisessa kirjoituksessa, esim. omallahan, selällehen. Samoin käytetään teko-sanan supistuvaiset muodot aina täysinä, niinkuin: mainitahan, annettihin,
lyötäköhön, j. n. e.
—
—
—
=
=
6) Teko-sanan lähi-ajan kolmannella tekijällä yksikössä on aina vanhan-aikuinen päätteensä -pi eli -vi, esim.
lyöpi, taulavi, tulevi, antanevi.
§ 28. Ääntiöiden heitto ci ole runossa niin tavallista
kuin sen luulisi niin ääntiöillisestä kielestä kuin meidän
kieli on. Tavallisin heitto on se, kuin a tahi ä sanan lopusta katoo seuraavaisen sanan ääntiön edessä, joka silloin
tavallisesti on o, m eli ö, y, e; esim. '
Toinen tämän-kaltainen poikkeus on Kalevalan säkeessä
Ilmassa eidampänäkin,
joka löytyy 3:ssa painoksessa, vaan ennen kuului
Ilmassa etcmpänäkin,
joten se onkin parempi ja säännöllisempi.
*)
31
Jumalall' on onnen ohjat.
Pah' on olla paimenena.
Tuop' Ukko ylinen luoja.
Jott' ei piiloa pitäisi.
Hyv' on hylkehen eleä.
Tääll' on valkamat varavat.
Viel' olin miesnä kuuentena.
Viel' ei meitä noiat noiu.
Eip' ennen minun isoni.
Harvemmin heittyy ä i:n edessä, niinkuin seuraavassa:
Piennä heitti mun isoni,
Pienn' isoni, pienn' emoni.
Harvoin heitetään i o:n ja e:n edessä, niinkuin säkeissä:
Yks' on tuuli tuttujani.
Miks'en kutsu Kaukomieltä.
Vielä harvemmin i i:n edessä, niinkuin:
Kului kengät kesk'-iältä.
Mutta suuri vika olisi o heittää o:n edellä pois, ja sanoa:
. Er' on viinat keitettynä,
pitää
kuin
olla:
Ero on viinat keitettynä.
Heitolle vastoin-päinen menetys runossa on
§ 29.
se, että sanaa on pistellään sinne tänne säkeesen ilman
merkityksettä ja ikäskuin runo-jalkojen täytteeksi ja telkkimeksi. Toisinaan on runo-mitta vajanainen ja sana on
on tällöin varsinaiseksi täytteeksi, niinkuin säkeissä:
Luon on merta luutimahan.
Kun on ammuit Wäinämöisen.
Mies on nousevi merestä.
Mutta useimmin tavataan on, varsinkin liitännäisen -pa
(-pä) perästä, ilman tarpeetta käytettynä, arvattavasti vaan
sulo-sointuisuuden vuoksi, niinkuin seuraavissa säkeissä:
Eip', on maa väkeä puutu.
,
Jop' on astuiksen alemma.
Kunp' on et sanone tuota.
.
32
Akatp' on epäelköhöt.
Tuop' on nuori Joukahainen.
Tuop' on kokko ilman lintu.
Tähän kuuluvaksi elköön kuitenkaan luettako semmoista sanan on käyttämistä kuin Kalevalan säkeessä: eroon tuopit tyhjettynä-, jossa on eroittaa liitto-sanan osat päästäkseen ensimaiseen runo-jalkaan, jossa ainoassa sillä tässä
kohden, runo-mittaa loukkaamatta, voipi olla' sia, sillä semmoinen säe kuin: ero-tuopit on tyhjettynä eli: ero-tuopit
tyhjettyn' on olisi kelvotoin.
111. Runon sointu.
§ 30. Mutta runo ei vielä liki-maillenkaan ole valmis sillä, että sanat juoksevat runo-polennossa, että runomitta on säännöllisesti täytetty sanoilla. Säe
Ympäri meren kaheksan
on mitassansa aivan virheetöin, mutta se ei vielä kumminkaan ole runollinen säe. Vertauksella puhuen voimme sanoa, että runo-mitta on luu-ranko, jonka sanat täyttävät
ikäskuin lihalla; mutta tämmöinen ruumis luusta ja lihasta
ei vielä ole täydellisesti valmis: se puuttuu karvaa, väriä.
Eli jos pysymme nimityksessä runo-puku ja sen johdolla
otamme toisen vertauksen, niin voimme sanoa, että runomitta on puvun leikkaus ja muoto, sanat ovat se kangas,
josta puku syntyy. Mutta pitäähän vaatteella olla karvakin, väri, ennenkuin sitä miksikään voi sanoa. Tämmöisen värin runolle antavat kielelliset kaunistus-keinot, s. o.
kielen ääniä käytetään siinä niin, että niistä syntyy säännöllinen helinä eli soiminen, joka tuutuu kauniilta korvasta.
Jos edellisen säkeen muutamme näin:
Ympäri meren yheksän,
niin on se tullut kielellisesti kaunistetuksi ja totisesti runolliseksi siten, että siinä kahden sanan alku-puu stavit
ovat yksi-ääniset eli ovat soinnussa keskenänsä.
§ 31. Tämmöiset ulkonaiset kielelliset kaunistus-keinot ovat välttämättömästi tarpeelliset runoudessa, ja kaikki
kansat käyttävätkin niitä runossansa. Asian-ymmärtämätöin luulisi niitä hankaloiksi siteiksi runoelijalle. Jo runomitta on runoelijalle yksi side, joka pakoittaa hänen käyt-
34
tämään vaan vissin-laatuisia sanoja teoksessansa, ja hylkirnään toisia, jotka eivät sovi runo-mittaan. Kuin nyt muka
vielä tämä toinen pakko, jolla tarkoitetaan runon ulkopuolista kaunistusta, pannaan hänen päällensä, niin eikö
hänen työtänsä tehdä kovin vaikeaksi, eikö häntä sidota
enemmän kuin hänen jo muutenkin vaikealle toimellensa
on höydyllistä? Eipä niinkään. Hegel sanoo tästä asiasta
aivan oikein*): "Oikea taide-niekka liikkuu ulkonaisessa
aineessansa niinkuin oikeassa, olossaan joka ei suinkaan estä
eikä paina häntä, mutta vastoin päin kannattaa jakohottaa.
Niin näemmekin runoelijoiden itse-tekemissäiisäruiio-rnitoissa ja runo-puvuissa liikkuvan vapaasti ja varmasti, ja ainoastaan kääntäjästä tuntuvat runo-puvun siteet kaukaloilta. Vapaasti ru noellensa saattaa, se runo-puvun pakko, jolla runoelijan sanoja sovittaessansa täytyy käännellä, supistella eli
levitellä lausettansa-, hänelle uusia ajaktuksia ja hoksaamia,
jotka ilman tättä ulkonaisetta syyttä eivät olisi astuneetkaan
hänen päällänsä. Runo-puku on siis enemmän eduksi kuin
haitaksi runoelijalle; mutta ilman sittakin kuuluu sanojen
soiminen jo alkujansa runouden luontoon, ja se ei siinä
,
saa jäädä niin satunnaiseksi kuin se tavallisessa puheessa on,
vaan runoelijau täytyy se säännöllisesti järjestää, ja vaikka
se runoudessa, on vaan ulkonainen kaunistus-keino, niin
on se itse asiaksi luettava yhtä hyvin kuin runon sisällys
eikä suinkaan nmoelijalta laimin-Iyötävä."
Se äänellinen ruuo-puvun kaunistus, jota kaik§ 32.
kein kielten runous käyttää, on sointu. Soinnuksi sanotaan sitä ominaisuutta runollisessa kielessä, että vississä
määrässä ja, säännöllisessä järjestyksessä sama ääni kuuluu
useampia, kertoja runoelman sanoissa, joka äänten yhtäläisyys sekä on korvasta mieluinen että myös sitoo sen sanapiirin, jossa se kaikuu, yhdeksi kokonaiseksi. Sointu voipi
tapahtua sanojen joko alussa, sisässä eli lopussa, ja on
sitä myöten alku-sointu (alliteratoin), sisä-sointu (assonans)
eli. loppu-sointu (rim).
*)
Werke, Berlin 1838, 10:ten Bändes Dritte Abth., siv. 290.
35
§ 33. Alku-sointu on se äänellinen runo-puvun kaunistus, jota suomalainen runous, varsinkin siinä osassaan,'
josta tässä on kysymys, runossa, enimmin käyttää. Alkusointu ei ole kuitenkaan yksien Suomalaisten omaisuus.
Germanilaiset kansatkin käyttivät sitä ennen muinoin yleisesti runoudessaan, ja, sitä luuloa että Suomalaiset sen
ovat lainanneet näiltä iki-vanhoilta naapuriltansa ja sitten
oman mielensä ja kielensä mukaan muodostaneet, emme
suinkaan sano liian rohkeaksi, muistellessamme, kuinka
paljon Suomen kieli on heiltä saanut muuta ainetta, joka
aikaa myöten on niin muuttunut kielemme omaksi omaisuudeksi, että ainoastaan tarkempi tutkinto voi sen vieraaksi eroittaa. Mainitun luulon vahvikkeeksi voitaisiin
vetää sekin seikka, että alku-sointua ci löydy muiden
kuin länteisten Suomi-kansojen kielissä s. o. juuri niiden, jotka kauimmin ja lähimmin olivat Germanilaisten
naapuriudessa. Vaan tätä luuloa ei meidän kuitenkaan
ole pakko ruveta tässä puolustamaan.
Samoin kuin
loppu-sointua, joka tavataan niin monella eri kansalla
(Arapialaisilla, Persialaisilla, kaikilla Europan kansoilla)
ei aina voida sanoa tulleeksi yhdeltä kansalta toiselle,
vaan useampaan kieleen itsestänsä syntyneeksi niin pian
kuin kieli on joutunut vissille ehtimisen kannalle, samoin
voimme alku-soinnustakin päättää, että se voipi olla meidän kielen oma synnyttämä, ja kuin tämä somistus on niin
ihmeellisen mukava meidän kielelle, niin olisi se vähintäänkin kummaa, jos kielemme ei sitä olisi löytänyt.
§ 34. Vertaamisen vuoksi voimme kuitenkin vähän
katsahtaa Germanin kielten alku-sointuun. Sen tiedetään
löytyneen kaikilla niillä kansoilla tätä sukua, joiden vanhimmista ajoista on säilynyt jotakin runollista jäännöstä.
Niin vanhoilla Saksalaisilla*), niin Auglo-Saksalaisilla**),
*) Siitä katso läpensä J. I. SchneiderHn kirjaa: Systematische und
geschichtliche Darstellung der deutschen Verskunst, Tiibingen 1861.
**)
108—113.
Katso: Rask, Angelsaksisk Sprogläre, Stockholm 1817, sir.
36
niin muinaisilla Skandinavilaisilla. Näiden viimeksi mainittujen kielestä on meillä varsinkin täydelliset tiedot siitä
rikkaasta kirjallisuudesta, joka Islannissa on säilynyt jälkeen-tuleville. Islannin runollisessa kielessä on alku-sointu,
Raskia myöten *), semmoinen että "kahdessa runo-säkeessä
on kolme sanaa, jotka alkavat samalla pulistavilla, joista
kolmesta sanasta kaksi pitää olla edellisessä säkeessä ja
kolmas jälkimäisen säkeen alussa. Nämä yhtäläiset alkupuustavit kutsutaan rimbokstäfver, sointu-puustaviksi, kolmas eli viimeinen niistä, jolla on paikkansa toisen säkeen
alussa, kutsutaan hufvudstaf, pää-puustaviksi, sillä sitä pidetään määrääväisenä, jonka jälkeen toiset, bistafvar, sivupuustavit, luontuvat. Kaikkein sointu-puustavien pitää olla
korollisissa tavuissa, ja useampi sana kuin ne mainittua
kolme ei saa alkaa sointu-puustavilla". Tämä on islannilaisen ja yli-päätään kaiken gcrmanilaisen alku-soinnun
luonto, lyhykäisesti mainittuna, sillä se oli vähillä eroituksilla yhden-lainen kaikilla germanilaisilla kansoilla, ehkä
kuka-ties ei missään kielessä niin selvä ja säännöllinen
kuin mainitussa Islannin eli muinais-skandinavilaisessa kielessä. Kuinka kotoinen ja luonnollinen alku-sointu oli
germanilaisille kielille, näkyy monista niihin säilyneistä
puheen-parsista, jotka ovat alku-soinnulliset. Semmoisia
ovat Saksan kielessä esim. lauseet: Haus und ll of, Lust
und Liebe, mit "Worten und Werken, Land und Leute,
bei Nacht und Nebel, Schutz und Schirm, Wind und
"Wetter, mit Herz und Hand, mit Stumpf und Stiel, mit
Mann und Mans, iiber dick und diinn, bloss und bar,
frank und frei, frisch und troli, gäng und gäbe, singen
und sägen, hegen und halten, wenden und warnen, j. n. e.;
Ruotsin kielessä ovat tämmöisiä: bot och bättring, till lust
och leda, med buller och bång, öfver stockar och stenar,
barn och blomma, mat och messa, med vett och vilja, till
säng och säte, lös och ledig j. n. e., ja éttfei tämä kieli
*) Rask,
Anvisning till
Sthm 1818, siv. 250 ja ss.
Isländskan eller Nordiska Fornspråket,
37
vieläkään ole kadottanut taipuvaisuuttansa synnyttämään
tämmöisiä lauseita näkyy ranskalaisesta sanasta nyky-ajan
synnyttämässä sanan-parressa: rim och reson.
§ 35. Kumminkin katosi alku-sointu aikaiseen germanilaisten kansojen runoudesta, ja sen siaan tuli runopuvun kaunistukseksi loppu-sointu, joka niissä nyt on vallan päällä. Ainoastaan harvat nykyisemmät runoelijat ovat
näissä kielissä alku-soinnusta tapailleet kaunistusta runoteoksillensa. Niin esim. Biirger seuraavissa, usein mainituissa värsyissä:
Wonne weht von Thal und Hugel,
Weht von Flur und Wiesenplan,
Weht vom glatten Wasserspiegel,
Wonne weht mit weichem Fliigel
Des Piloten Wange an.
Samoin Göthe näissä ihauoissa säkeissä, joissa myös
hyvä
on
sisä-sointu
Nur wer die Sehnsucht kennt,
Weiss was ich leide',
Allein und abgetrennt
Von jeder Freude j. n. e.
Vaan se seikka yksinänsä, että näissä värsyissä on
loppu-sointukin, osoittaa kyllä selvästi, että runoelijat niitä
tehdessänsä eivät pitäneet alku-sointua muuna kuin leikin
asiana eivätkä siitä uskaltaneet odottaa värsyillensä täyttä
kaunistusta. Samoin on Ruotsinkin kielessä niiden kokeiden laita, joita nykyisemmät runoelijat ovat alku-soinnussa
tehneet. Näistä on Tegnér'in Rings Dräpa ("Sitter i högen
högättad héfding" j. n. e.) onnistunein niin. hyvin runoelijan suuren taidon vuoksi kuin myös siitä syystä, että tämän laulun aine ja rakennus ovat kokonansa vanhan-tapaiset ja se niin muodoin hyvästi suvaitsee vanhan-aikuisen
puku-kaunistuksenkin. Meidän Sakari Topelius on toinen
ruotsalainen runoelija, joka on useammin käyttänyt alkusointua, enimmin kuitenkin onnettomasti. Semmoiset alkusoinnut kuin värsyissä:
:
38
Emmas blida blåa blickar.
Ilfilka visor hvisslar vinden.
Båten bar en brud på brådjup,
Bruden bar ett brustet hjcrta,
ovat kokonansa hyljättävät, sillä ne enemmän loukkaavat
kuin sivelevät korvaa.
Silmää vastoin sitä vastaan on
alku-sointu osiksi värsyissä:
Båten bar bedragen yngling.
Henne bad bedröfvad brudgum,
koska korva ei saata kuulla korottomassa tavussa he löytyvätä sointua (katso § 34, mitä Rask sanoo sointu-puustavista), eivätkä myöskään sanat bad ja brudgum ole hyvästi soinnulliset, sillä b ou kokonansa toinen ääni, toinen
br. Saman-lainen vika on silmälle tehdyssä säkeessä:
Klarare än stjernor strålat,
sillä nykyistä ulos-puhuntaa myöten eivät sanat stjernor ja
strålat ole ensinkään soinnulliset. Parempi on alku-sointu
seuraavissa:
Ljufva jungfrurs ljusa blickar.
Skumma skogar sakta susa.
Edellisessä säkeessä on kuitenkin vähän liiaksi sointua, ja
jälkimäisessä on sointu kaksinainen, jonka-laista yltä-kylläisyyttä runo vaan vississä tapauksissa suvaitsee (katso
§ 39). Taiallisesti viehättävä sitä vastaan on alku-sointu
värsyissä:
Sörjande och sakta susar
Sången öfver sund och sjöar,
jotka vetävät vertoja kauniimmille suomalaisille värsyille..
Erittäin kaunis on sekä alku- että sisä-sointu värsyissä:
Fordom rar det annorlunda,
Då jag bars som barn på armen,
kuin myös värsyissä:
Andar gå i aftonsvalkan,
Suckar genom löfven susa.
Olkoon näistä esi-merkistä jo kyllä näytteeksi, että
•alku-sointua nyt enää ei kelpaa viljellä germanilaisissa kielissä eli että se vähintänsä harvoin onnistuu niissä edes
39
niinkään hyvin, etfei lukiessa leikkaa kuulijan korvaa ja
tunnetta.
Suomen-kielisissä runous-teoksissa sitä vastaan
§ 36.
on se paikoillansa ja runossa välttämättömästi tarpeellinen.
Tämä runo-puvun kaunistus on Suomen runossa, lyhykäisesti sanoen, semmoinen, että yhdessä runo-säkeessä pitää
olla vallintansa kaksi sanaa, jotka alkavat samalla puustavilla, kerakkeella eli ääntiöllä, jotka myötäiset puustavit
saavat seisoa runo-jalan joko nousussa eli laskussa. Esimerkkiä:
Lohi on tuotu laulajaksi.
Nuo onpi soan savuja.
Saarelle selälliselle.
Osmotar oluen seppä.
Ainakin ajattelevi.
Tämmöisiä alku-myötäisiksi sanottavia säkeitä
§ 37.
tavataan kuitenkin sangen vähä hyvissä runoissa, sentähden että sointu niissä on hyvin heikko, varsinkin kerakkeella alkavissa. Alku-myötäisyys, joka Gcrmanilaisteii
runoudessa oli täydellinen runo-puvun kaunistus, ei siis
täytä Suomen kielen kauneuden-vaatimuksia,. Suomalainen
runo vaatii että kerakkeellisissa sointu-sanoissa sekä kerake
että sitä seuraava ääntiö ovat yhdet. Tämä, on täydellinen
alku-sointu, ja, semmoisella alku-soinnulla tehtyjä säkeitä
on vanhoissa runoissamme verrattomasti enemmän kuin
alku-myötäisiä. Eroitukscn alku-myötäisten ja alku—soinnullisten säkeiden välillä näemme selvästi seuraavasta esimerkistä. Säkeet:
Minä jauhan Jussilleni,
Wäännän viiru-naamalleni
ovat alku-myötäiset ja muutenkin laittamattomat, mutta eivätpähän ne liki-maillenkaan kaiu niin hyvältä korvasta kuin:
Minä jauhan Jaakolleni,
Wäännän väärä-säärelleni.
Näiden jälkimäisten säkeitten etuisuus on siinä, että niissä
sekä kerake että ääntiö ovat yhdet (jau: Jaa, vää: vää),
ne siis ovat alku-soinnulliset, jota vastaan edellisissä ke-
40
rakkeet yksinänsä (j: J, v: v) tekevät vaan alku-myötäisyyden. Kuinka arka kieli on alku-soinnussa ja kuinka
meidän runotar sitä rakastaa ja kokee sen joka paikkaan
saada, missä sitä ci löydy, nähdään paraiten seuraavasta
merkillisestä tapauksesta. Mukaan säkeen
Voi mua, poloinen poika
hyvät
nais-laulajat
eivät
koskaan laula
poloinen
piika,
Voi mua,
laulavat
mutta
alku-soinnullisesti
Voi mua, piloinen piika
vaikka sana piloinen ei ole niin sopiva merkityksensä
vuoksi kuin poloinen. Samoin on säkeessä
Pah' on mieleni paloisen
sana poloinen, ainoastaan alku-soinnun tähden, muutettu
poloiseksi, vaikka tällä tuskin lienee mitään merkitystä.
§ 38. Sointu-sanojen määrästä kussakin säkeessä sanoimme edellä (§ 36) semmoisia pitävän olla vähintään kaksi.
Tämä on niiden tavallinen, säännöllinen määrä, ja enimpäin runo-säkeiden alku-sointu on kaksi-sanainen. Mutta
on kolmi-sanaisiakin sointuja paljo runoissamme, kuin esim.
1. Suvun suuren surmasivat.
Rievut viskoi virran vieä.
Juoksi suuret suot sutena.
Kaloin siinä Kauko kasvoi.
2.
Emon ehtoisen eloilla.
Ennen kun emosi etsin.
Ukko uunilta urahti.
Ilmarin iki iloiksi.
Nämä eivät minusta ole kumminkaan niin somat kuin kaksisoinnulliset säkeet, siitä syystä että niissä on kaunistusta
liiakssi. Mutta konansa hyljeksittävät ovat neli-soinnulliset
säkeet, niinkuin
Hiekka mietti miehen mielen,
joiden lukeminen eli laulaminen sulon siaan käypi vaivaksi.
Niitä tavataan hyvissä rimoissa aivan vähä.
Sitä vastaan on kahtalainen sointu yhdessä
§ 39.
useasti
suuresta vaikutuksesta, missä vilkkautta
säkeessä
41
tahdotaan kuvata eli mitä kuta erin-omaisella voimalla lausua, eli missä säe on kaksi-osainen, jotka seikat usein pyytävät seurata toinen toistansa. Tällöin on säe aina nelisanainen, ja ne kaksi sointua, syntyvät joko vierekkäin,
niinkuin säkeissä:
Varis vaakkui, korppi koikkui.
Somer soitti, hiekka helkki.
Norot nousi, vaarat vaipui.
Kutkan muistan, keinon keksin.
Lepy lehto, kostu korpi.
Metsä mieltyi, korpi kostui.
Päivä päätyi, kuu katosi.
Millä nyt maksan naisen naurun,
Naisen naurun, piian pilkan,
eli sisäkkäin, niinkuin säkeissä:
Neiet souti, sormet notkui.
Nuoret soitti, sormet notkui.
Kun ma tanssin, taivas kiehui.
Kun ma seisoin, seinät kuulti.
40. Kaksi-osaisissa säkeissä yhdistää osat, alkusoinnun rinnalla, toisinaan loppu-sointukin, niinkuin säkeessä
Sorsat soille, telkät teille.
Jolloin-kulloin on kaksi-osaisten säkeiden osilla yhteinen
sointu, niinkuin seuraavissa:
Vanhat väänti, pää vapisi.
Virkku juoksi, matka joutui.
Suopa Luoja, luo Jumala.
Tuli kokko, niin kohotti,
Tuli haukka, niin hajotti,
Siipi-lintu, niin sirotti.
Toisinaan taas on vaan toinen osa soinnullinen, niinkuin säkeissä:
Sanan virkkoi, noin nimesi.
Tie vieri, reki rasasi.
§
42
§ 41. Aänfciöllisiä alku-sointuja on runoissa yksi verta
kuin kielessä on ääntiöllä alkavia sanoja kerakkeellisiin verraten, s. o. noin kymmenes osa. Ääntiöllincnkin alku-sointu
on täydellisin siinä, missä saman-laatuinen puustain alkaa
kaksi sanaa eli useamman. Mutta sointu-puustainten yhtäläisyydestä ei ääntiöllisissä soinnuissa pidetä niin tarkkaa
vaaria kuin kerakkeellisissa, arvaten siitä syystä, että ääntiöt yleensä ovat keskenänsä lähemmin heimoa kuin kcrakkeet keskenänsä. Ainoastansa ääntiöt u, a, i, jotka tässä
järjestyksessä nousevat syviistä korkeuteen, karttavat toisiansa, niin että ne hyvin harvoin tavataan yhdessä säkeessä toinen toisensa kanssa soinnussa, niinkuin esim.
seuraavissa:
m ja a: Ulapalle aukealle.
Urohot ase kätehen.
Untamo ajattelevi.
Arvasi uron pakinan.
u ja i: Ukko ihnoinen jumala.
i ja a: Ikävystyi aikojansa.
Sepän akka irvi-hammas.
Alta ahjon Ilmarisen.
Näiden kolmen alkunaisen ääntiön välille asettuvat
muut ääntiöt noin kuin tämä kolmi-soppi osoittaa:
a
ä
e
i
ö
y
o
u
Aäntiöllinen sointu runossa mukaupi melkein aina tässä
osoitettua yksinäisten ääntiöiden heimolaisuutta myöten,
niin että kuta likempänä kaksi ääntiötä tässä ovat toisiansa, sitä useammin tavataan ne soinnussa keskenänsä; esim.
a ja o: Otsoseni, ainoseni.
Orjan lehmien ajohon.
Olipa aikoa vähäisen.
43
o ja m: Omenalle uuet piimät.
Kulle työlle uusi orja.
Viel' on Unto oikeana.
a, o ja u: Ajamoa uuen orjan.
a, ä ja i: Astui immet pilven äärtä.
i
a ja e: Ainapa hyvät emännät,
Emännät alin-omaiset.
Arvoa emon syäntä.
Akatp' on epäelköhöt.
ä ja e: Etkä äiältä äkäinen.
Epeä äpärettäsi.
e ja i: On sulia iso elossa.
Tuopa ilkoinen emäntä.
Seppo Ilmarin emäntä.
Eläjiä ilman alla.
Isän saamoa eloa.
Niit' ennen isoni lauloi.
Ilmattaresta emosta.
Impenä eläessänsä.
i ja y: Yöllä syntyi Ilmarinen.
Puuttui yöksi itkemähän.
Yheksän yrön ikeä.
Tuonne ilmoille ylene.
y ja u: Oi ukko yli-jumala.
Tuo ukko ylinen luoja.
Ylene uneksimasta.
y ja ö: Öillä yksin kulkemahan.
Välinen ääntiö e on myös toisinaan soinnussa toisten
välisten o:n ja y.n kanssa. Esi-merkkiä:
e ja o: Ellos olko milläskänä.
Ouostui elämätänsä.
Miten olla, kuin eleä.
Otti konttikin evästä.
Orjasta epä-päöstä.
e ja y: Ylenet ylen ehoksi.
44
§ 42. Sointu-puustainten siasta sanoimme edellä (§ 36),
•että ne saavat seisoa runo-jalan joko nousussa eli laskussaNiiden nousussa seisominen näyttäisi tosin luonnollisemmalta, koska sointu-äänet nousussa voivat tulla paremmin
kuulumaan kuin laskussa. Vaan kuin täten runoudelle tulisi suuri hankaluus siitä, että iso osa kielen sanoja jäisi
runossa käyttämättömäksi, niin ei kieli ole voinut tehdä
soinnun olemista vaan nousussa säännöksi, olletikin koska
sointua seuraava pää-korko kumminkin laskussakin pitää
soinnun siksi yllä, että se tulee kuulumaan. Ja näin on
tapahtunut, että hyvin puolet rujio-säkeitä ovat semmoisia,
joissa puoli sointua eli enemmänkin löytyy laskuissa. Esimerkkiä
Yksi sointu laskussa:
:
Saa'ani sanelemahan.
Painuvi pakolliseksi.
Aivoni ajattelevi.
Aieä älykkähämpi.
Kaksi sointua laskussa:
Tempasi tasa-terällä.
Ilmarin iki-iloiksi.
Kaikki soinnut laskussa:
Jo suka verin valuvi.
Ei sula syän suruinen.
§ 43. Sointu-sanat vaatii runo seisomaan vierekkäin
eli niin likekkäin kuin mahdollista on. Tätä varten tapahtuu toisinaan se, mitä suomalaisessa runo-opissa kutsutaan
taka-heitoksi. Jos nim. liitto-sanassa jompi-kumpi sen osista
on soinnussa toisen sanan kanssa säkeessä sillä tavalla että
ne soinnulliset sanat eivät ole vierekkäin, irtautetaan soinnullinen osa liitoksestansa ja asetetaan sointu-toverinsa
viereen. Niin esim. olisi säe: kulta-ukset kuumottivat aivan hyvä ja säännöllinen, mutta sointu-sanat: kulta ja kuumottivat eivät seiso vierekkäin; sentähden eroitetaan sana
kulta liitoksestansa, heitetään taakse sanan ukset, ja näin
syntyy runon säe: ukset kulta kuumottivat, jonka-laista va-
45
pautta tavallinen puhe-kieli ei suinkaan vaatisi eikä suvait-
Samoin säkeissä:
Päätä kassa katsomahan.
Kannen kirjo kimmahutti.
Koivu solki sortukahan.
Miehen aimo astelevan.
Laski pään on päältä olka.
Toisinaan tehdään taka-heitto ei soinnun, vaan runomitan säännöllisyyden tähden, niinkuin esim. jälkimäisessä
säkeistä t
Otti vastan*varjoksensa,
Lehen lempi suojaksensa,
vierekkäin, jos sanat olisivat luonnoljossa soinnut
lisessakin järjestyksessänsä: lempi-lehen suojaksensa, mutta
jossa, tämä luonnollinen järjestys tekisi säkeen toisen jalan
("lehen") säännöttömäksi. Tämä runo-mitan haitta autetaan siis taka-heitolla. Säkeessä: kulmat kulta, pää hopea,
joka on ymmärrettävä: kulta-kulmat, hopea-pää, tapahtuu
taka-heitto myös runo-mitan tähden säkeen jälkimäisessä
osassa ja sen mukaan, yhtäläisyyden vuoksi, edellisessäkin,
jossa sitä muuten ei tarvittaisi. Samoin runo-mitan vuoksi
joutuu säkeessä: ero- juotuna oluet osat liitto-sanassa eroseisikaan.
:
Jolloin-kulloin tapahtuu, että
oluet toisistansa, erilleen.
lause taka-heiton kautta saa miltfei aivan toisen ymmärryksen, toista tarkoitetaan, niinkuin Kai. 28: 201—202:
Usein kataja kangas
Seipähiksi karsitahan,
jossa runotar ei suinkaan tahdo sanoa, että kataja-kangas,
mutta että kangas-kataja, karsitaan usein seipäiksi, niinkuin
paikan yhteys edellä-juoksevien säkeitten kanssa selvästi
osoittaa. Runo-mitan vuoksi tapahtuu taka-heitto jonkun
kerran semmoistenkin sanojen järjestyksessä, jotka eivät
liitoin kuulu toinen toiseensa, vaan joiden puhe-kieltä myöten kumminkin pitäisi seisoa vierekkäin, niinkuin säkeissä:.
Kylän haukkuisi harakat.
Teräksinen
temmo seiväs,
46
joissa runo-mitta käskee poikkeamaan «sanojen luonnollisesta
järjestyksestä: kylän harakat haukkuisi, temmo teräksinen
seiväs.
Vastoin-luontoinen ja sointu-rikkoinen on takaheitto jälkimäisessä säkeistä (Kai. 30: 8):
Siinä itki puinen pursi,
Hanka rauta haikeroitsi,
jossa sekä puhe-kieli että myös sointukin vaatisi: rautahanka haikeroitsi. Tahi on kirjoittajien erhetyksestä sanojen järjestys loukkautunut, kuin olisi pitänyt olla: haikeroitsi rauta-hanka joka mitallisessa katsannossa ei kumminkaan ole ylen kiitettävä.
—
,
§ 44. Liitto-sanoissa on se yhden-tekevä, kumpiko
sen osista on soinnullinen. Milloin on niistä edellinen
soinnussa, niinkuin säkeissä:
Hälä-päivät häätämähän.
.Remw-pilven reunahinen.
Etemmä eio-siasi.
Saia-merkki saatuasi.
(Semä-hirret sienettyvät.
Notkoille woro-perille.
Haukata halun-alaisen.
Milloin on taas jälkimäinen soinnullinen; esi-merkkiä:
\Jnvpi-lampi lapsinesi.
Sini-lakki lainehista.
Puhas-muotoinen muasta.
M.uta-linnan liepehillä.
Vesi-harjun hartehille.
Iki-mennehen majoilta.
Toisinaan ovat liitto-sanan osat keskenänsä soinnussa
ja tekevät siten koko säkeen soinnun, niinkuin:
Miekalla tuli-terällä.
Ahavan reki-ratoa.
Jolloin-kulloin ovat ne soinnussa sekä keskenänsä että
•vielä toisen sanan kanssa, niinkuin:
Hieno-helma hettehestä.
47
45. Sointu näyttää toisinaan, vastoin sääntöä, muutoin soinnuttomissa säkeissä olevan sanan sisässä, esim.
§
säkeissä:
Uho-telien tappelusta.
Katsah-taen taivahalle.
Aja-maksi miehen nuoren.
Aivan soinnuttomia säkeitä on hyvissä runoissa sangen vähä, nekin useimmin runon eli runo-osan alussa ja
ilman kerrotta, joka osoittaa, että semmoiset säkeet eivät
oikeastaan kuulu runoon, mutta ovat paikallansa vaan ikäskuin siteinä. Semmoisia säkeitä ovat esim.
Nousi siitä Wäinämöinen.
Tuo oli kaunis Pohjan neiti.
Kului aikoa vähäisen.
Siitä Ahti Lemminkäinen.
Niin päivänä muutamana.
§ 46. Edellisessä olemme kokeneet selittää alku-soinnun pää-omaisuudet. Siitä näkyy selvästi, kuinka monenkaltainen, kielen-mukainen ja äänellisesti ihana tämä runon
kaunistus on, ja kuinka siitä jo yksinänsä olisi kyllä aihetta, vetää runomme maa-ilman kielellisesti täydellisim-
pien runoutten kanssa ulkonaisesta kauneudesta kilpaelemaan. Mutta runolla on kumminkin vielä toinenkin pukukaunistus, jota emme voi jättää mainitsematta, nim. loppusointu. Loppu-soinnussa sanotaan ne sanat olevan, joissa,
vaikka alku on eri-lainen, loppu-puoli eli enin osa on yhden-äänellinen, esim. sanat puu muu mieli: kieli. Tämmöisiä loppu-sointuja tavataan vanhoissa runoissamme aika
tiheässä, tavallisesti yhdessä alku-soinnun kanssa, ja muuten monen-laisissa muutoissa keskenänsä, niinkuin seuraavat esi-merkit osoittavat.
Yksi-säkeisiä sointuja ovat:
Missä mettä, kussa vettä.
Toisen tuoma, toisen luoma.
Miehen mieltä, kiurun kieltä.
Tuota käänti, tuota väänti.
:
:
,
48
Pestyin ohrin, lestyin leivin (Kai.).
Lestyin leivin, pestyin pöyvin (Kant.).
Syönyt uuhta, syönyt vuohta.
Kesosenko, kaksosenko.
Poiuttansa, pienuttansa.
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi.
Kaksi-säkeisiä sointuja on enimmin. Seuraavat ovat näitä;
Sule Hiisi haukun suuta,
Lempo koiran leuka-luuta.
Itseäsi suolle viety,
Eikä puulla päähän lyöty. —•
Tuoss' on lehto, jossa liikuin
Kivet tuossa, joilla kiikuin.
Pohjan poikien luvussa,
—
,.
—
Koko suuressa suvussa.
—
Sulhon kaunon ja sorian,
Musta-kulmaisen, korian.
Niin on meitä piikasia,
Kuin meressä siikasia.
Anna tulta armaiseni,
Valkeata marjaseni.
Äreällä
■—■
—
—
äänellänsä,
Käreällä kulkuihinsa.
Oisko tuuli mielellisnä,
Ahavainen kielellisnä.
Sekä korsi korteuisi,
Että varsi varteuisi.
Lempo tuota raatakohon,
Hiisi hirret kaatakohon.
—
—
—
—
Minun kaski kaatakseni,
Hyvä huuhta raatakseni.
Ei kun taaton tanterella,
Oman maamon manterella.
Sano aina annettavan,
Kapustalla kannettvan.
Siirten, saarten seinä-viertä,
Kierien, kaarten kartanolle.
—
—
—
49
Toisinaan on kaksi-säkeinen sointu-yhteys kouni-sointninen, siten että jompi kumpi, joko edellinen eli jälkimäinen, säe on kaksi-osainen ja molemmat osat loppu-soiniuiset. Esi-merkkiä:
1.
maa
sorahti,
järähti,
Suo
Kangas vastahan kajahti.
Syömätöintä, lyömätöintä,
Miekan miehen käymätöintä.
Siian suolta, hauin vuolta,
Ahvenen alaista puolta.
—
2.
Saipuata säihkyväistä,
Säihkyväistä, suihkuvaista.
Nepä tuossa soutelevat,
Soutelevat, joutelevat.
Niin minä hänessä riipun,
Sekä riipun jotta kiikun.
Jolloin-kulloin on kaksi-säkeinen sointu-yhteys nelisointuinen siten, että edellisen säkeen kaksi sanaa ovat
soinnussa jälkimäisen säkeen kahden sanan kanssa, niinkuin
—
—■
seuraavissa
:
Kapeilla kämmenillä,
Kyperillä kymmenillä.
Heiluvihin hettehisin,
Läilyvihin lähtehisin.
Pikkuisissa pottiloissa,
Kaunoisissa kattiloissa. —'
Ylähäiset maat aleni,
Alahaiset maat yleni.
Tämmöisissä neli-sointuisissa säkeissä ovat soinnut
toisinaan ristikkäin, niinkuin:
Soitti miehet naisekkahat,
Sekä naiset miehekkähät.
Suolimasta siian suolta,
Hauin vuolta vuolimasta.
—
—
—
50
Sointu-sanat ovat usein luonnon-äänisiä, niinkuia aeu
raavista esi-merkistä nähdään:
Ukko uunilta urahti,
Parta lauloi, pää järähti.
Tuon tuhannen tullukkoa,
Pahan hengen pallukkoa.
Noita kehnon kellukoita,
Paholaisen pallukoita.
Kattilat kamuamahan,
Riehtilät remuamahan.
Sorkka suohon sorkahtaisi
Hettehesen herkähtäisi.
Purren juosta jolkutella,
Veet väljät välkytellä.
Uipi hauit hangotellen,
-
—
—
—
,
—
—
Veen koirat vengotellen.
Jolla selät seuruelet,
Meren pohjat meuruelet.
Siian suolen soukerosta,
Kolmannesta koukerosta.
—
—
Sattuu sekin, että runo joko leikin vuoksi eli jotakuta erin-omaista osoittaaksensa tekasee uuden luonnon-äänisen sanan, joka samalla myös on jotenkin soinnullinen toveriensa kanssa. Esi-merkkiä.
Uiskenteli, kuiskenteli.
Viitiseikse, vaatiseikse.
Liukui linnat, liukui lannat.
Ihveniä, ahvenia,
Tuimenia, taimenia.
Tuhma poika tuiretuinen,
Lapsi kehno keiretyinen.
Sep' on meiäu Marjatalla,
Sepä Kurjetta rukalla.
Enkä lähe Inkerelle,
Penkerelle, pänkerelle.
Ikenet oli irvellänsä,
—
—
—
—
—
■
—
51
Silmät kiljan kaljallansa.
Kutkuttele
—
kullaltasi,
Kutkuttele kalinoitasi.
Metsän Hiien hinkalosta,
Viien vuoren vinkalosta.
—
—
Kolmi- ja useampi-säkeisiä sointuja on harvassa. Seuraavat niitä tavataan Kantelettaresta:
Onko huttu keitettynä,
Puohtimella peitettynä,
Voita päälle heitettynä.
Väätty pihlaja pivossa,
Käätty karttu kainalossa,
Seiväs säätty olka-päällä.
Seuraava neli-sanainen sointu, jossa sointu-sanat kumminkin ovat vaan luonnon-äänisiä, on sitä vastaan Kale—
valasta:
Rahe rautainen ramasi,
Jalas koivuinen kolasi,
Kapia patvinen pasasi,
Vemmel tuominen tutasi,
joka kuitenkin kuuluu ikävältä, olletikin kuin ei säkeiden
runo-mitassakaan ole mitään vaihetusta, joka voisi lieventää
sointujen yksi-jonoisuuden.
IV. Runon kerto §
näistä
47.
Tähän asti olemme katselleet ja tutkineet yksi-
säettä, nähneet sen syntyvän runo-mitan jaloista ja
kaunistauvan soinnun kielellisillä puku-kaunistuksilla. Nyt
tulee eteemme kysymys: eikö yksinäisiä säkeitä mikään yhdistä luonnolliseksi kokonaisuudeksi, samoin kuin säkeen
näimme jalat yhdistävän ja samoin kuin nykyisessä europalaisessa runoudossa*) värsy liittää yksinäiset säkeet yhteen?
Tähän vastaamme: yhdistää kyllä; kerto (parallelism) on
suomalaisessa runossa se keino, jolla yksinäiset säkeet
rakentuvat isommaksi kokonaisuudeksi, nim säe- eli kertopariksi. Runotar vaatii, että kukin säe olkoon mahdollisuutta myöten täysi ajatus, täysi lause eli isompi lauseen
osa, ju että tämä ujatus seuruavussa säkeessä toisilla sanoilla sanotaan uudestaan. Tämä on kerto alkujaisessa
puhtaudessaan; jälempänä saamme pian nähdä runon sitä
käyttävän moninaisiin muihinkin tarpeihin, ei ainoasti kertoakseen edellä-käyvän säkeen ajatusta. Kerrossa on näin
muodoin kaksi osaa, joitaruno-jalkaan verraten hyvin voim•) Tähän asti on sana runous meiltä unohtunut selittämättä.
Sitä
käytämme siassa sanan runollisuus, jota muutamat samaa asiata merkitäkseen ovat käyttäneet, vaan joka meistä on yhtä väärin sepitty kuin sana.
kirjallisuus, vaikka tämä jälkimäinen pitkällisen käyttämisen kautta jo on
niin juurtunut kieleen että turha olisi sitä ruveta siitä poistamaan. Sana
runous on johdettu yhden kuin kielen itsensä tekemä sana talous, merkiten samoin kuin tämä sen asian kokonaisuutta, jonka varsi-sana ("runo")
nimittää. Se näyttää siis hyvin sopivan vastaamaan Ruotsin kielen sanaa poesi, jota vastaan runollinen olisi poetisk ja runollisuus
poetiskhet.
=
53
me sen nimityksillä kutsua nousuksi ja laskuksi, ollen noususäe se, joka sanottavan ajatuksen ensin lausuu, lasku-säe
se, joka sen sitten uusilla sanoilla kertoo. Täten syntyy
sointu. Vast' ikään mieleni kautta käynyt ajatus astuu siihen uudestaan ja minä lausun sen uudelleen ulos, toisilla
sanoilla vaan, ja tämä ikäskuin ajatuksen kaiku tuntuu minusta hyvältä, hivelee mieltäni, samalla tavalla kuin äänten
kaiku niin alku- kuin loppu-soinnussakin. Kerto on siis
ajatuksellinen sointu, ja sitä onkin todella kutsuttu ajatussoinnuksi ("tanke-rim"). Sangen merkillistä on, että paitse
suomalaisessa kerto tavataan heprealaisessakin runoudessa,
ja onkin sen ainoa taiteellinen kaunistus, sillä minkään
runo-mitan lakia eivät sanat siinä noudata *). Tämä osoittaa yhdeltä puolen, että kerto mahtaa olla syntynyt Suomalaisen itä-maallisia koto-muistoja aaveksivassa mielessä
eikä ulkoa myöhemmiltä naapurilta saatu, niinkuin soinnusta voipi luulla, ja toiselta puolen kuinka suuri kerron
vaikutus runoudessa on, koska se yksinänsä voi olla kaiken sen taiteellisen somistukeen täyttäjänä, ilman jotta ei
mikään runous voi tulla toimeen. Heprealaisen kerron näytteeksi panemme tähän Taavetin 114:n virren suomalaisesta pip,
lia-käännöksestä, sillä muistutuksella, että kerrollisia paikkoja löytyy läpensä kaikissa ennustajissa ja psalmistossa
kuin myös useassa muussa kohdassa vanhaa testamenttia.
Mainittu psalmi kuuluu.
1. Kuin Israel Egyptistä läksi, Jakobin huone muukalaisesta kansasta;
2. Niin Juda tuli hänen pyhäksensä, Israel hänen
vallaksensa.
3. Sen meri näki ja pakeni, Jordani palasi takaperin.
*) Katso heprealaisen runouden kerrosta: Ewald, Die Dichter des
alten Bundes, l:r Theil, joka ensimäinen osa myös on erinäisenä kirjana
nimellä: Allgomeines iiber die hebräische Poesie und iiber das Psalmenbuch, Göttingen 1839, siv. 57—92. Herder, on myös asiasta lausunut
kirjassansa: Vom Geist der ebräischen Poesie, mutta tavallisella lavea-Banaisella jä päällisin-puolisella tavallansa.
54
4. Vuoret hyppäsit niinkuin oinaat, jakukkulat niinkuin nuoret lampaat.
5. Mikä sinun oli meri, ettäs pakenit? ja sinun Jordani, ettäs palasit takaperin?
6. Te vuoret, että te hyppäsitte niinkuin oinaat? te
kukkulat niinkuin nuoret lampaat?
7. Herran edessä vapisi maa, Jakobin Jumalan edessä.
8. Joka kalliot muuttaa vesi-lammeksi, ja kiven vesi-
lähteeksi.
Suomalaisessakin runossa on, niinkuin tässä
§ 48.
psalmin-veisaajan teoksessa, kerto vaikuttavin ja täydellisin
siinä, missä lasku-säe tarkoin noudattaa nousu-säkeen ei
ainoasti ajatusta, vaan myös kieli-opillisia muotoja. Ottakamme esi-merkiksi kerto-pari:
Tuotihin simoa tuoppi,
Mettä kannu kannettihin.
Tässä kerto-parissa vastaavat nousun ja laskun sanat sekä
merkityksissänsä että kieli-opillisessa asussaan tarkoin toinen toisiansa, näin: tuotihin rz kannettihin simoazzi mettä,
tuoppi kannu, ja kerto siinä on kaikin puolin täydellinen.
Saman-lainen täydellisyys tavataan seuraavissa kerto-parissa:
,
=
Antoi morsian apua,
Neito työnti neuvokkia.
—
Ajoi purtensa punaisen,
Laski haahen haljakkaisen.
—
Lähteäksensä käkesi,
Tullaksensa toivotteli.
Mikä lienet lintujasi,
Ku ollet otuksiasi.
Melkein yhtä täydelliset kuin edelliset ovat semmoiset
kerrot'kuin seuraavat:
Ikävä imehnon olla,
Kamala kalojen uia.
Sitä itken, äiti rukka,
—
—
Sitä, maamoni, valitan.
—
Mieli ei tervoa parempi,
55
Syän ei syttä valkeampi.
Ikävystyi aikojansa,
Ouostui elämätänsä.
Tuuli neittä tuuitteli,
Aalto impeä ajeli.
Kyynärän ikä kuluvi,
Vaaksan varsi vanhenevi.
—
—
Runon tuntija pian havaitsee, etfei kerto näissä säeparissa ole niin täydellinen kuin edellisissä, vaikka eroitusta ei ole paljo. Niin esim. olisi ensimäkien kerto-pari
aivan täydellinen, ell'eivät toinen toistansa vastaavat sanat
imehnon ja kalojen olisi etisinkin kovan eri-merkitykselliset
ja toiseksi eri lukua kieli-opissa. Vertaamalla kussakin
kerrossa nousu- ja lasku-säkeitteu vastaavaisia sanoja toinen
toisiinsa voipi lukija itse etsiä sen, mitä niissä kerron vaillinaisiin tenä pidämme. Ne ovat kumminkin kaikki senkin
puolesta täydellisiä säkeitä, että kumpainenkin, niin hyvin
nousu kuin laskn-säekin, on ominainen lauseensa, ulospuhuu täydellisen ajatuksen.
§ 49. Niinkuin sanoimme on kerto- eli lasku-säe kieliopillisessa asussansakin aivan nousu-säkeen mukainen, täydellinen ollakseen. Tästä laista tekee runo kumminkin
monta poikkeusta. Niin näimme vast' ikään ensimäisessä
esi-merkissä poikkeuksen luvussa. Saman-laisia luku-poikkeuksia osoittavat myös seuraavat esi-merkit:
Kauas kuuluvi sanoma,
Ulos viestit vierähtävät.
Siiall' on sileät pellot,
Lohella laki tasainen.
Vesat lauloi vempelehen,
Paju-pehkon länkilöihin.
Onpa syytä itkijällä,
Vaivoja vetistäjällä.
—
—
—
Edellensä tavataan lasku-säkeessä eri-laisuutta tekosanan sekä käytelmä-tavassa että ajassa nousu-säettä vastaan.
Esi-merkkiä.
56
.a)
tavassu:
Siinä kukkuos käkönen,
Helkyttele hieta-rinta.
Teräksestä tehkös suitset,
Päitset rauasta rakenna.
—
b) ajussa:
Sanovi sanalla tuolla,
Luusui tuolla lausehella.
Sanovi emo tytölle,
Luusui vanhin lapsellensa.
Iso istui ikkunalla,
Kirves-vartta kirjouvi.
Jop' on astuiksen alemma,
Luskeusi lainehille.
Eri-laisuutta tavataan myös siinä, että omistus-päätteitä ei ole kuin toisessa kerron kahdesta osasta, joko nousussa eli laskussa; niinkuin
—
—
—
a) nousussa:
Kirpoi sormus sormestani,
Helmet kaulasta katosi.
b) luskussa:
Sanovi emo tytölle,
Lausui vanhin lapsellensa.
Lausukan synty-muodossa on myös eri-laisuutta kerron nousun ja laskun välillä, niinkuin säkeissä:
Jos tahon tasalle panna,
Miesten verroille vetäitä.
Toisinaan laajenee täydellinen kerto-pari kak§ 50.
sois-pariksi siten, että niin hyvin nousu kuin laskukin täyttävät kaksi säettä, joten kerto, ehkä yksinkertainen, ottaa
neljä säettä. Esi-merkkiä.
Astui kerran keikahutti
Hienoiselle hietikolle,
Astui toisen tarkahutti
57
Maalle maksan-karvaiselle.
Vievät vilja-mättähältä,
Vievät vielä viljemmalle,
Ottavat olut-tuvilta,
Ottavat oluemmille.
Silmät vanhoilta valuvi
Ikkunoissa istuessa,
Polvet nuorilta nojuvi
Veräjillä vuottaessa,
Lasten jalkoja paleli
Seinuksilla seisoessa,
Kului kengät kesk'- iältä
Rantasilla raittaessa.
—
—
§ 51. Edelliset kerrot, ehkä neli-säkeiset, ovat niinkuin sanoimme, kumminkin yksin-kertaiset. Vaan tapahtuu
toisinaan sekin, että kerto kasvaa moni-säkeiseksi niinkuin
seuraava esi-merkki osoittaa.
Neli-säkeinen kerto:
,
Oi Ukko yli-jumala,
Tahi taatto taivahinen,
Vallan pilvissä pitäjä,
Hattarojen hallitsija.
Tarkemmin katsoen näemme, että ajatukset näissä säkeissä eivät ole yhdet eli yhden-mukaiset, eri sanoilla vaan
kerrotut, joka olisi oikea kerto, vaan että kukin säe lausuu
milfei aivan uuden ajatuksen, joka useimmin lienee asian
laita moni-säkeisissä kerroissa. Niin esim. seuraavassa kahdeks-säkeisessä kerto-junassa:
Viel' on muitaki sanoja,
Ongelmoita oppimia,
Tie-ohesta tempomia,
Kanervoista katkomia,
Risukoista riipomia,
Vesoista vetelemiä,
Päästä heinän hieromia,
Raitiolta ratkomia.
58
Tahi ovat yhteen-kuuluvassa säe-junassa säkeet kerrottomat, niinkuin seuraavassa:
Liiti linnan patsahalle,
Siitä laskihe laelle,
Liikahutti linnan lanan,
Istui linnan ikkunalle,
Seinälle selinä-sulka,
Sata-sulka salvoimelle,
jossa kertomus kerrottujen asioiden luon nollista juoksua
myöten on niin joutuisa, että runotar on joko unohtanut
eli laimin-lyönyt kerron, joka taas tulee esiin vasta viimeisessä säe-parissa. Aivan säännötöin on kerto toisinaan loihturunoissa, joiden sisällys vaatii loihtijaa luettelemaan kaikki
mahdolliset paikat ja aineet, joista sen poistettavan pahan
muka luullaan tulleen, sen vuoksi niin., että pahan tehollisuus eli vaikutus loppuu, niin pian kuin sen synty on saatu ilmi. Täten syntyvät semmoiset mahdottomat jättiläiskerrot kuin esim. Kalevalan 17: 189—238, jossa yksi kertojuna juoksee kokonaista 50 säettä läpi. Myös pahaa manatessa ei loihtu-runo säästä sanoja, säkeitä ja kertoja. Mutta
toisinaan näyttää, kertojen määrä, varsinkin Kalevalan 2:ssa
painoksessa, laajenneen sitenkin, että toimittaja, jolla oli
mahdotoin joukko toisintoja käsillä, ei aina ole kylliksi raskinut pyhkiä.
52. Edellisessä olemme nähneet, kuinka kerto luonmukaan
tonsa
on kahdesta osasta: noususta ja laskusta,
joista kumpikin täyttää yhden säkeen, ja kuinka kerto-pari
toisinaan suurenee tätä luonnollista, säännöllistä kokoansa
laajemmaksi. Nyt tulee mainita, että se toisinaan supistuukin tätä tavallista laajuuttansa pienemmäksi. Supistus
tapahtuu siten, että kerron molemmat osat, nousu ja lasku,
jotka muuten tarvitsevat kumpikin yhden kokonaisen eli
useampiakin säkeitä, sopivat yhteen säkeesen, ottaen kumpanenkin vaan puolen säettä. Tämmöisiä kertoja ovat:
Sanan virkkoi, noin nimesi.
Suopa Luoja, luo Jumala.
§
—
—
59
Uipi iät, uipi lännet.
Pese silmät, pää silitä.
Toisinaan ovat tämän-kaltaisen kerto-parin osat (puolisäkeet) yhdistys-sanalla yhdistetyt, niinkuin seuraavaisissa:
Itse virkin ja sanelin.
Sekä suuttui ja syäntyi.
Sekä tunsi että tiesi.
Jopa tiesi jotta tunsi.
Kunne käsken ja kehoitan.
Siitä suuttui ja häpesi.
Missä tämmöisiä puoli-säkeisiä kerto-paria tulee kaksi
eli useampia perätysten, on niiden vaikutus ylen elähdyttävä, varsinkin kuin ne silloin useimmin ovat somistetut
kaikella puku-kaunistuksella, mitä kielellä on vallassa. Jo
seuraavat puoli-säkeiset kaksois-kerrot osoittavat runontaitavalle lukijalle selvästi sen, mitä tässä tarkoitamme sanoa.
Virkku juoksi, matka joutui,
Tie vieri, reki rasasi.
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni.
Nuoret soitti, sormet notkui,
Vanhat väänti, pää vapisi.
Susi survoi, häntä torkkui,
Jänis jauhoi, pää järisi.
Kolmittain tavataan puoli-säkeisiä kerto-paria harvemmin, niinkuin:
Tuli kokko, niin kohotti,
Tuli haukka, niin hajotti,
Siipi-lintu, niin sirotti.
Erittäin vilkas, rohkea ja runollinen on seuraava sipale, jossa tyttö neljässä puoli-säkeisessä kerto-parissa laulaa, mimmoinen hän oli nuorempana:
Kun ma istuin, maat iloitsi,
Kun ma seisoin, seinät kuulti,
Kun ma tanssin, taivas kiehui,
Kun kävin, kämärät läikkyi.
—
—
■
—
—
—
—
—
—
—
—
60
Monesti on puoli-säkeinen kerto-pari joko nousuna eli
laskuna yhdistetty tavallisen runo-säkeen kanssa ja muuttuu
näin muodoin, vaikka itsessänsä jo sisältävä täyden kerron,
kerto-puoliskoksi, niinkuin seuraavissa:
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa.
Vuoret loukkui, paaet paukkui,
Kalliot kaheksi lensi.
Vieri kyynel, vieri toinen,
Vieri vetrehet vetensä.
Vieri soita, vieri maita,
Vieri synkkiä saloja.
Soitti suolla, soitti maalla,
Kajahutti kankahalla.
Kaikissa näissä esi-merkissä on puoli-säkeinen kertopari nousuna, ja se havaittakoon, että kukin koko semmoisen kerto-parin kolmesta osasta, nim. ne kaksi säe-puoliskoa ja kolmas kokonainen säe, tekee omituisen lauseensa.
Puoli-säkeinen kerto-pari tavataan myös usein laskuna tavalliselle runo-säkeelle, mutta tällöin eivät koko kerron osat
ole niin erillänsä toisistansa kuin edellisissä esi-merkissä,
ja kuin tähän asti emme ole puhuneet muuii-kaltaisista kertojäsenistä kuin juuri semmoisista, jotka itse kukin ovat täysi
lause, niin tulee niistä puhe jälempänä. Näytteeksi ja verrattavaksi edellisiin panemme tähän vaan seuraavat esi-merkit.
Hevosell' on pää parempi,
Pää parempi, luu lujempi.
Olipa kystä kyllin syöä,
Kyllin syöä, kyllin juoa.
Jopa juoksi puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui.
Niinkuin edellisissä esi-merkissä puoli-säkeiset kertoparit nähdään nousuina, niin ovat ne näissä laskuina, ja
siinä katsannossa vastaavat jälkimäiset täydellisesti edellisiä.
Vaan jälkimäisissä on, mitä edellisissä ei ole, kerto-osilla
keskenänsä jotain yhteistä, ensimäisessä esi-merkissä sanat;
—
—
—
—
-
61
hevoselV on, toisessa: olipu kystä, kolmannessa sana jopa.
Tämmöisistä kerroista saamme heti tilaisuuden enemmän
puhua. Aivan omituinen tähän kuuluva säe-juna on seuraava
:
Siell' on nälkä kaiken nälkä,
Puun nälkä, pärehen nälkä,
Veen nälkä, vehnän nälkä,
Rukihisen leivän nälkä.
53. Verrattomasti isompi määrä kerto-paria runoissamme on semmoisia, joissa kerron osat, nousu ja lasku,
eivät niinkuin edellisissä ole täysiä itsenäisiä lauseita, vaan
joissa nousulla ja laskulla on enempi eli vähempi yhteistä.
Ne tapaukset tämmöistä yhteisyyttä kerron nousun ja laskun välillä, joita runoissa enimmin tavataan, ovat seuraavat..
§
1) Alus yhteinen:
Härkä päätä häiläytti,
Mustat silmänsä mulisti.
Tuota laulamme lajia,
Tuota virttä vieretämme.
2) Maine yhteinen:
Vaiva vanhasta tulisi,
Ikävä iällisestä.
Sampo ei puuttunut sanoja,
Eikä Louhi luottehia.
Pitkät on puut Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla.
Anna Kuutar kultiasi,
Päivätär hopeitasi.
Tulin kukkana kotihin,
Ilona ison pihoille.
Jumalall' on onnen ohjat,
Luojalla lykyn avaimet,
Ei katehen kainalossa,
Pahan-suovan sormen päässä.
Itken kassan kauneutta
Hivuksien hienoutta,
—
—
—
—
—
—
—
—
,
62
Tukan nuoren tuuheutta.
Näki juoksevan orosen,
Vierevän veri-punaisen,
Kirjo-korjan kiiättävän.
3) Pois-jätetty maine yhteinen:
Minä kullat kulmilleni,
Päälleni hyvät hopeat.
Mitenpä poloisten mieli,
Kuten allien ajatus.
Aino neiti neljänneksi,
Vitsan varpa viienneksi.
Kokko kolme sulkoasi,
Kokko kolme, kaarne kaksi.
—
—
—
4) Kohde yhteinen:
Virttä toista tuulet toivat,
Meren aaltoset ajoivat.
Ne minä kerälle käärin,
Sovittelin sommelolle.
Meren kuohuille kohotti,
Lainehille laikahutti.
Eikä lie sinua nähty,
Ei lie nähty, eikä kuultu.
Laai meille terveyttä,
Laai meille, laai muille.
—
—
•
—
5) Alus ja maine yhteiset:
Ku tuo haahella hyvyyttä,
Aluksella aartehia.
En kiitä meristä miestä,
Aallon-laskija urosta.
Viikon on virteni vilussa,
—
■
—
Kauan kaihossa siuisnut.
Olipa kystä kyllin syöä,
Kyllin syöä, kyllin juoa.
Ei ole laulut lasten laulut,
Lasten laulut, naisten naurut
—
—
63
6) Alus ja pois-jätetty maine yhteiset:
Kukas sanan saatantahan,
Kieli-kerran kerrontahan.
7) Muine, ulus ja paikka-määräinen sana yhteiset:
Näki tuolta tuon tulevan,
Uuen purren purjehtivan,
Sata-lauan lainehtivan.
8) Alus ju osu mainetta yhteiset:
.
Kumpi on tieolta parempi,
Muistannalta mahtavampi.
—
Ku on sampuen
takonut,
Kirjo-kannen kalkutellut.
Alus,
kohde ja maineen kielto yhteiset:
9)
Eikä tuota tuonekana,
Ahto antane takaisin.
10) Alus ja auttaja teko-sana yhteiset:
Joka taisi tammen
11)
12)
13)
kaata,
Sata-latvan langettoa.
Alus ja määrä-sana yhteiset:
Kyllä mä siihen mutkan muistan,
Mutkan muistan, keinon keksin.
Maine ja osu alusta yhteiset:
Sata miestä sarviloista,
Tuhat turvasta piteli.
Maine ju sen sivu-sanu yhteiset:
Millä maksan naisen naurun,
Naisen naurun, piian pilkan.
Maineen sivu-suna yhteinen:
Tuuli vie merellä mielen,
Aivot särkevi ahava.
Seulo seulalla utua,
Terhenistä tepsuttele.
Lausui lapsi lattiulta,
Vasta kasvava karehti.
Maine ju puikka-määräinen sanu yhteiset:
Puut siellä punalle puistoi,
Puut punalle, maat sinelle.
—
14)
—
—
15)
64
16) Muine ju uika-määruinen sanu yhteiset.
Kun tulevi suuret sulhot,
Suuret sulhot, maan kosijat.
17) Kohde ju kielto-sana yhteiset:
Joit' ei laula kaikki lapset,
Ymmärrä yhet urohot.
18) Sivu-lause yhteinen:
Mitä tehen metsä mieltyi,
Metsä mieltyi, korpi kostui.
19) Auttaja teko-sunu yhteinen:
Jänis saattavi sanoa,
Kehrä-silmä kerskaella.
20) Kielto-sana yhteinen:
Elä itke tyttäreni,
Nuorra-saamani nureksi.
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä.
Ei kastu sisaren kasvot,
Veikon silmät vettä vuoa.
21) Osoittava asema-sana yhteinen:
Tälle tyhjälle tytölle,
Lapselle anelevalle.
Näiltä suurilta suruilta,
Apeilta miel'-aloita.
22) Osoittavu usema-sanu ja osa muinettu:
Ne on kullat kuun-ikuiset,
Päivän-polvuiset hopeat.
23) Aiku-määräinen sanu yhteinen:
Kun kuvasin uuen sammon,
Kirjo-kannen kalkuttelin.
Jopa juoksi puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui.
Jopu viikon vuoteltihin,
Vuoteltihin, katseltihin.
Ennen neinnä ollessani,
Impenä eläessäni.
—
—
—
—
—
—
65
24) Puikku-määräinen sunu yhteinen:
Siellä Ahtola asuvi,
Neiot Vellamon venyvi.
25) Aika- ju puikka-määräinen sunu yhteiset
Siitä siinä seisotahan,
Seisotahan, mietitähän.
:
26) Muu määrä- eli side-sanu yhteinen:
Kyllä huoli virttä tuopi,
Kaiho kantavi sanoja.
Jottu koito kuolisinki,
Katkeaisinki katala.
Vaikku vierisin vetehen,
Kaatuisin kala-merehen.
27) Kysymys-sana yhteinen:
Veänfcö vilusta virret,
Lapan laulut pakkasesta.
—
—
54. Kerron tarkoitus on, niinkuin kaikista tähäa
asti luetelluista esi-merkistä olemme nähneet, saman ajatuksen kertominen uusilla, yhtä-merkitseväisillä sanoilla. Mutta
sangen usein poikkee kerto kumminkin tästä pää-tarkoituksestansa. Kerto eli lasku-säe on siten milloin kysymyksen
§
vastaus, milloin pää-lausetta laajentava väli-lause, milloin
selitys j. n. e., niinkuin seuraavat esi-merkit tarkemmin
osoittavat.
1) Kertosäe kysymyksen vastuus:
Kenen tyttöä ikävä?
Kenen muun kun ei emonsa.
Panenko aitojen panohon?
Pani uitojen punohon.
—
Panenko puimahan rukihit?
Puni puimahun rukihit.
2) Kertosäe jälki-luuse:
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi.
Kun liet nuori Joukahainen,
—
—
66
Veäite syrjähän vähäisen.
Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani.
3) Kertosäe tuku-kohtuinen lause:
Mikäli meren vesiä,
Sikäli minun veriä.
Kuka kukkui: lemmen, lemmen,
Sepä kukkui kuutu kolme.
Kenpä siitä oksan otti,
<Se otti ikuisen onnen.
Täten on kaksois-kertokin toisinausa yhdistetty, niinlauseessa:
kuin
Ken ei käy miekan mittelöhön,
Lähe ei kalvan katselohon,
Sen minä siaksi laulan,
Ala-kärsäksi asetan.
4) Kertosäe ehto-lause:
Niin mitä minulle annat,
Jos pyörrän pyhät sanani.
Eikä kielletä sinua,
Jos olet siivolla tuvassu,
—
—
—
Oven
suussa
seisomasta.
5) Kertosäe selitys-lause:
Laitapa veen väkeä,
Veessä on väkeä paljo.
6) Kerto säe mitenkuten vastu-lause noususäkeelU
Ei tuo ollut suuren suuri,
Eikä uivun pienen pieni.
En ole sukua suurta,
—
Enkä suurta, enkä pientä.
Pahoin tein mä, paimen parka,
Et hyvin, emäntä purka.
Viestit vierähti suvehen,
Sui sanomat Pohjolahan.
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien.
—
—
—
—
:
67
Sisarena Siikasilla,
Veikkona veen kaloilla. Pursto merta pyyhätteli,
Päähyt taivoa tapasi.
55. Monesti käyttää runotar kertoa lausuakseen lukumäärien nousua eli enenemistä. Seuraavat esi-merkit osoittavat tämän.
§
Ajoi päivän, ajoi toisen,
Ajoi kohta kolmannenki.
Iski kerran, iski toisen,
—
Iski kohta kolmannenki.
Kuutehen kovaisimehen,
Seitsemähän sieran päähän.
Virui siellä viisi vuotta,
—
—
Sekä viisi, jotta kuusi,
Vuotta seitsemän, kuheksun.
Kantoi kohtua kovoa,
Vatsan täyttä vaikeata,
Kantoi kuuta kaksi, kolme,
Neljännenki, viiennenki,
Kuuta seitsemän, kaheksan,
Ympäri yheksän kuuta,
Vaimon vanha'an lukuhun
Kuuta puolen kymmenettä.
Harvemmin lausuu kerto lukujen vähenemistä eli las—
kua, niinkuin seuraavassa:
Kokko kolme sulkoasi,
kolme, kaarne kaksi
Varaksi vähän venehen.
Kokko
56. Toisinaan on kerron lasku-säkeessä ajatus, jolla
mitään
yhden-laisuutta nousu-säkeen ajatuksen kanssa*
ei ole
§
niinkuin näissä esi-merkissä:
Sai toki sanoneheksi,
Kutsahtuvi vielä kerrun.
Näki lastun lainehilla,
Tuon kokosi konttihinsu.
68
§
57. Kaikessa lauluksi tehdyssä runoudessa on se
luonnollista, että kukin säe on oma lauseensa eli isompi
osa lausetta, joka vaatimus hyvin sopiikin yhteen kerron
luonnon kanssa ja yleisesti on sääntönä Suomen runossa.
Edellä kerroimme jo Porthan'in havainneen tämän (katso
§ 4). Tätä sääntöä on kuitenkin mahdotoin aina noudattaa, ja näin tavataan runoissamme silloin tällöin paikkoja,
joissa yksi ajatus ilman kerrotta, eli vaillinaisella kerrolla,
juoksee useamman säkeen läpi. Jo edellä (§ 50) näimme
tästä esi-merkkiä kaksois-kerroissa, joissa sekä nousu että
lasku täyttävät kumpikin kaksi säettä. Tässä saamme vielä
antaa muutamia näytteitä tästä muiden kielten runo-opissa
mjambement-nimisestä sattumasta suomalaisessa runoudessa.
Parempi olisi ollut
Syntymättä, kasvamatta.
Pohjan piika pikkarainen
Huntujahan huuhtelevi.
Laulan laulajan parahan
Pahimmaksi laulajaksi.
Niin kerralla kolmannella
Jopa taisi tammen kaata.
Eip' on maa väkeä puutu
Sinä ilmoisna ikänä.
Siitä vanha Wäinämöinen
Astuvi, ajattelevi
Rannalla selän sinisen.
Vaka vanha Wäinämöinen
Elelevi aikojansa
Noilla Wainölän ahoilla.
Kaiken aikansa kaehti
Wäinämöistä laulajaksi
Paremmaksi itseänsä.
Siitä vanha Wäinämöinen
Ihastui iki hyväksi,
Kun sai neien Joukahaisen
Vanhan päivänsä varaksi.
Elköhön minun emoni
—
—
—
—
—
—
—
—
—-
69
Sinä ilmoisna ikänä
Panko vettä taikinahan
Laajalta koti-lahelta.
Runoissamme, varsinkin Kalevalassa, löytyy
§ 58.
semmoisia kirjoittavia paikkoja, joissa samoin kuin edellämainituissa säkeet ovat kerrotta, mutta kumminkin tekevät
jokainen eli useampi täyden itsenäisen lauseen. Näin ei
esim. säe-junassa:
;. Sanat suussani sulavat,
Puhe'et putoelevat,
Kielelleni kerkiävät,
) Hampahilleni hajoovat
voida sanoa 'olevan kertoa, vaikka kukin säe seisoo omituisena lauseenansa, sillä seuraava säe kertoo aivan toisen
tapauksen toisen edellinen. Samalla tavalla tässä säe-junassa:
Heitti paitansa pajulle,
Hamehensa haapaselle,
Sukkansa sulalle maalle,
Kenkänsä vesi-kivelle,
Helmet hieta-rantaselle,
Sormukset somerikolle.
Samoin myöskin seuraavassa:
Tieän mä tiasen synnyn,
Tieän linnuksi tiasen,
Kyyn viherän käärmeheksi,
Kiiskisen veen kalaksi,
Ranan tieän raukeaksi,
Mustan mullan muikeaksi,
Värin veen on vaikeaksi,
Tulen polttaman pahaksi.
Tämmöisiä paikkoja tapaa lukija useitakin Kalevalassa: varsinkin loihtu-runoissa. Mainitsemme esim. paikat:
2: 117—124, 2: 153—160, 3: 59—66.
"\
Runon eli isomman runo-kappaleen alku puutusein
kertoa. Tuntuu niinkuin runotar tämmöituu myös
§
59.
70
sissä paikoin ei olisi vielä siivillänsä, mutta vasta hypähtää
lentoon semmoisella kerrottomalla säkeellä kuin:
Sanoi vanha Wäinämöinen.
Sanoi kokko ilman lintu.
Tirskuipa tianen puusta.
Sen varsin valehtelitki.
Samoin runon eli runo-kappaleen lopussakin istahtaa
hän toisinaan levolle yksinäisellä kerrottomalla säkeellä,
niinkuin:
Siksipä on tuo jätetty
Koivahainen kasvamahan
Sinulle kukunta-puuksi.
Tullaksensa toivotteli
Noille Väinölän tuville
—
Keru Väinön voitteloille.
§ 60. Kaikki, mitä tähän asti olemme lausuneet kerrosta ja kerto-parin osien, nousu-ja lasku-säkeen, keskinäisestä välistä, koskee semmoisia kertoja, joissa jo kumpikin
osa lausuu täyden ajatuksen; eli joissa vähintään osat yhteisesti tekevät lauseen. Mutta runoissamme löytyy paljo
semmoisiakin kerto-paria, jotka yksinänsä eivät tee lausetta,
vaan ovat täytteenä eli selityksenä edellä-käyvän kerto-parin
lauseelle. Niinkuin seuraavat esi-merkit osoittavat ovat kerron vaatimukset muuten vaariin-otetut tämmöisissäkin kertoparissa, s. o. vastaavaisuus nousu- ja lasku-säkeen välillä
on niissä täydellinen.
Esi-merkkiä.
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla.
Teloille teräksisille,
—
Vaskisille valkamoille.
—
Neien kuululliin kotihin,
Kaunihisen kartan oh ou.
Vuorehen teräksisehen,
Rautaisehen kalliohon.
Halki aaltojen ajella,
Selät vetten seurustella.
—
—
—
71
Tämän neien kasvavaksi,
Tukan liina liikkuvaksi.
Oven suussa seisomasta,
Oven suussa, orren alla.
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin.
(En noita pahoin pelänne)
Miekkojasi, mieliäsi,
Tuumiasi, tuuriasi.
—
—
—
—
Vaan
kuitenki, kaikitenki
(Lake en miekan mittelöhön).
(Panen semmoiset urohot)
Sen sikäli, tuon täkäli.
(Läksi siitä astumahan)
Ahon poikki, toisen pitkin.
—
V. Loppu runosta.
§ 61. Näin olemme vähitellen läpi-käyneet runon kaikki
ominaisuudet ja nähneet, kuinka yksinäisestä tavuusta syntyy
runo-jalka, runo-jalasta säe ja säkeestä kerto-pari, kuinka runo
taitavasti käyttää kaikkia kielen äänellisiä varoja soinnullisesta kauniiksi pukeutuakseen ja kuinka vielä kerto antaa
sen lauseille erin-omaisen voiman ja juhlallisuuden. Meillä
ei ole nyt enää muuta tähän lisättävää kuin sen todenmukaisen havaannon ulos-puhuminen, että runo kaikkine
kauneuksineen on häviämässä kansasta. Se ala maamme
itäisessä osassa, jossa vanhoja runoja on laulettu, on yhteen
mies-polveen tuntuvasti supistunut ja aina idemmäksi ja
idemmäksi pakenee runojen Jänteisin raja. Lönnrofin vedettyä runot ylös sivistyksen ilmoihin on tosin tämän laululaadun tieteellinen tunteminen kansassa enennyt, vaan runon käytännöllinen harjoittaminen on maan sivistyneistä tätä
nykyä peräti kadonnut, ja kirjallisuudessamme näkyy selvästi kuinka tämmöisten runo-teokset meidän aikoihin päin
porras portaalta huononevat. Se ei ole kokonansa syrjässä
aineestamme, että tässä muutamalla esi-merkillä valistamme
runo-laulun historiata sivistyneissä.
Parahin herras-säätyinen runon-tekijä ja kuka-ties paras kaikista tähän asti ilmautuneista runoelijoista Suomen,
kielellä on Matthias Sulumnius, joka eli 17:nnen vuosi-sadan
lopulla. Hänen teoksensa Iloluulu Jesuksestu on runolla
tehty kertomus Wapahtajan elosta, kärsimisestä ja kuolosta.
Se painettiin ensi kerran v. 1690, ja joutui niin rakkaaksi
kirjaksi Suomen kansalle, että tämä ei vieläkään ole herjen-
73
nyt sitä lukemasta, ja _vasta muutamia vuosia taka-perin
painettiin 14:s painos tätä kirjaista. Epäelemättä on sen
kallis aine suurin syy teoksen menestykselle kansassa; epäelemättä on laulajan yksin-kertainen aineitten käsitys ja
kansan-tapainen kertomus toinen suuri syy tälle menestykselle. Vaan yhtä varmaa on sekin, että Ilolaulu ei olisi
tullut niin mieluisaksi kansalle, ell'ei sen kieli olisi niin
puhdasta ja ell'ei sen runo olisi niin virheetöintä kuin ne
ovat. Seuraava ote Ilolaulun lhnnestä runosta olkoon tämän kiitoksemme todisteena; ote kertoo Juudas Ischariofin
katumuksen ja onnettoman lopun.
Juudas pettäjä Jumalan
Saa tässä suru-sydämen ;
Raha joutui raskahaksi,
Kääntyi huoleksi hopea,
Saatu surmalla Jumalan,
Verellä
vakaisen
herran.
Tunnusti samalla suulla,
Jolla Luojan pettänynnä,
Työnsä tyhmäksi todisti;
Vaan ei löydä lohdutusta
Luona pappien pahinten.
Jätti tengat temppelihin,
Heitti Herran huonehesen,
Itse ulvos kiiruhtavi.
Vaikka' pääsi penningistä,
Ei pääsnyt pahasta työstä,
Vaikka kukkaro keveni,
Ei sydän sitä sulempi.
Viimein suuresta surusta, '
Aivan ilman lohdutusta
Käypi sinne, käypi tänne,
Vaan ei löytänyt lepoa:
Sylen siimoa sivalsi,
Köyttä kolme kyynärätä,
Sitoi oksahan ylöhös,
Pani puuhun korkeahan;
74
Solmis sormilla omilla,
Puolen nnoroa puneli
Kaksin kerroin kaulahansa.
Tahtoi vältteä surua,
Vasta vaiva alkanevi!
Ruumis rippui korkealla,
Sielu painuvi syvälle,
Piina-paikkahan pahaan,
Huolen kanssa helvettihin.
Ei ole epäelemistäkään etfei runo-laulu Salamnius'en
aikoina ollut sivistyneissäkin paljoa enemmin tunnettu ja
harjoitettu kuin nykyisempinä.
Sata vuotta myöhemmin Salamniusta eli Kristfrid Gununder, joka ikänsä työskenteli Suomen kielen kanssa ja
ison osan ikäänsä runojen kanssa. Kuitenkin ovat hänen
kirjoittamansa runot paljoa virheellisemmät kuin edellisen.
Seuraava näyte on 150:s hänen Ulosvalituita Satujansa
(painetut v. 1784), joista loppu-osa on runolla kerrottu.
,
Oli vaimo onnetoinen
Joka vajosi vetehen,
,
Hukkui virtahan'välehen;
Täta miesi murheellinen
Haki suurella, surulla,
Jotta löytäisi joesta
Hukkunehen hengettömän,
Vaimon ruumihin vedestä.
Työnsi venehen vesille,
Paatin parahan talossa,
Jolla souti suoritteli,
Vasta virtoa mel ovi,
Kohden koskea kokevi
Keksin kanssa kelvollisen;
Ratki kaikilta kysy vi,
Jotka vastahan joella
Häntä sousit suvannolla,
Jos he tietäisit todella,
Missä ylhällä ylemmä
75
Ruumis akan rakkahimman
Kosken alla ajelevi,
Sillä täällä tännempänä
Kaatui katala vetehen,
Vieryi ulos venehestä,
Aivan tuolla alempana,
Suvannolla sirkeällä.
Kaikki vastasit vagasti,
Huusit hänelle hyvästi:
Ootkos hulluna, hopero!
Jossas etsit emäntätäs,
—
Haet vaimo vainajatas
Alta veden vieryväisen,
Niin sun täyty vi todella
Nivan alta ahkerasti
Alas soutaa alemmaksi,
Hyvin hakea halulla.
—
Eipä
totta
tosiahan,
Vastais ukko uhkeasti,
Sillä vaimo vainajani,
Eukko tämä eläissänsä
Oli aina arvollainen,
Juuri kumma ja kamala,
Itse-pintainen peräti,
Varsinni vasta-hakoinen,
Joka soti soutamalla
Vasten tuulta ja tulea,
Vasten aaltoja ajaksen;
Sentään uskon uiskelevan,
Luulen vissihin vagasti,
Jotta jälkeen kuolemankin
Eukko eronnut elosta
Vasta virtoa vetäy,
Ylöspäin on yötynynnä.
Tästä näytteestä havaitsee tuntija selvästi, että Ganander'ilta ei runo juossut liki-maillenkaan niin hyvästi kuin
Salamnius'elta ehkä kumminkin paremmin kuin useimmalta
,
76
nykyisessä vuosi-sadassa eläneeltä herras-säätyiseltä runoelijalta. Näistä on merkillisin Jaakko Juteini. Hän tosin
on taitavampi kielessä ja notkeampi runossa kuin moni muu
herras-säätyinen runoja tehnyt. Vaan hänenkin runojansa
voimme lukea pitkät kappaleet tapaamatta yhtään ainoata
virheetöintä säettä. Tosin on virhi usein vähäinen ja poistuisi vähällä korjauksella, sanojen muuttamisella, loppuääntiön
heitolla, omistus-sanan lisäämisellä eli millä muulla
semmoisella parannuksella, vaan loukkaa kumminkin hyvään runoon tottunutta korvaa ja todistaa, että vaikka Juteini, niinkuin alussa kerroimme, antautui runo-opistakin
kirjoittamaan, hän itse aivan vaillinaisesti tunsi ja noudatti
runon sääntöjä. Juteinin arvollisuus meidän kirjallisuudessa
vaatii, että esi-merkiilä todistamme tämän lauseen hänen
heikkoudestansa runossa. Tavallisin vika hänellä niinkuin
monella muulla nykyisistä runo-niekoistamme on, että etempänäkin kuin ensimäisessä runo-jalassa nousuna käyttävät
pää-korollista, laajuudelta lyhyttä tavuuta. Juteinin runoteokset kihisevät tämmöisiä nousuja. Seuraavissa säkeissä
on tämä vika kaksi-tavuisissa sanoissa.
Koskas olet kuolon kautta.
Olet isä orpo-lasten.
Sinä voitit vihan myrskyt.
Että elon esi-miehen.
Miekka meloi vaaran meret.
Että muisto isän majan.
Nämä ja tämän-kaltaiset värsyt ovat parantamattomat.
Sanojen muuttamalla eli jolla-kulia muulla vähäisellä korjauksella voidaan sitä vastaan seuraavat värsyt kehnoista
saada kelvollisiksi:
Rauhattoman raju-ilman.
Sulki vanhat veri-wirrat.
Menestyköt menos kaikki,
jotka parannettuina kuuluvat näin:
Raju-ilman rauhattoman.
Veri-virrat vanhat sulki.
Menosi menestyköhöt.
77
Melkein yhtä usein kuin kaksi-tavuisissa sanoissa tekee Juteini mainitun vian neli-tavuisissakin, esim. seuraavissa:
Ovat onnen perilliset.
Ajatellen asioita.
Edempänä elämästä.
Venäjälle verisenä.
Itse sivut silittele.
Teräs kova ieroitettu.
Johon sodan jylinästä.
Nämä säkeet ovat mahdottomat korjaamalla parantaa. Sitä
vastaan säkeet:
Saatit Suomen satomaansa.
Suot myös Suomen suloisesti.
Syngeässä syvyydessä.
Vietä vielä elämääsi.
Onni kansan olevaisen.
Vartaana -uafcazsuuden.
Suomalaisten sydämissä.
Olla vailla vapautta.
Lentämässä leveälle,
voivat parantua seuraavin:
Satamaansa Suomen saatit.
Suloisesti suot myös Suomen.
Syvyydessä synkeässä.
Elämääsi vietä vielä.
Olevaisen kansan onni.
Vakaisuuden vartiana.
Sydämissä Suomalaisten.
Vapautta vailla olla.
Leveälle lentämässä.
Myös kolmi-tavuisissa sanoissa tekee Juteini yllä-mainitun vian, vaan niissä korjautuu se melkein aina sanojea
muuttamalla, niinkuin seuraavissa:
Olet kakimme lujasti.
Aina etuinen elossa.
Toivon Awkatun herätti.
78
Veren Aimojan vihaisen.
Tehnyt metelin merellä.
Verta ITenäjän himoiten,
jotka sanojen muutettua kuuluvat:
Lakimme olet lujasti.
Etuinen elossa aina.
Hukatun herätti toivon.
Vihaisen veren-himojan.
Metelin merellä tehnyt.
Himoiten Wenäjän verta.
Jos siis runon taito herras-säätyisissä runoelijoissa on
nähtävästi vähennyt, ei se ole. ollut enenemässä talon-poikaisissakaan runo-niekoissa. P. Korhonen kyllä on sukkela
ajatuksissaan ja selvä kielessään vaan runon mitassa ja
puvussa tekee hän usein vikoja, joita olletikin tavataan
niissä runoissa, jotka hän itse ulos-antoi, mutta jotka Lönnrotin taitava käsi on enimmäksi osaksi poistanut siitä kokouksesta, jonka hän toimitti Korhosen runoista. D. Savolainen, P. Makkonen, 0. Karjalainen y. m. ovat myös
tunnettuja runo-niekkoja, vaan heidän teoksiansa voimme
runo-mitallisessa katsannossa tuskin pitää keskin-kertaisina.
Jos kuka sanoisi tässä, että kansa kumminkin mielellänsä
on lukenut ja kuunnellut näiden miesten teelmiä, vastai,
simme siihen, että se todistaa hellemmän runo-tunteen rahvaassakin tylsyneen.
Ainoa runo-niekka nykyisemmistä
on A. I^uhakka, joka ei koskaan erehdy runo-mitassa. Hänen lapsuudessansa mahdettiin vielä niillä paikoin, joilla
hän on syntynyt, laulaa paljonkin vanhoja runoja, ja niiden
kuuleminen on saattanut Puhakassa herättää oikean runon
tuntemisen. Vaan häneltä itseltänsä olemme kuulleet, että
P. vasta tarkoin luettuansa ja tutkittuansa ensimäisen Kalevala painoksen esi-puheen tuli oikein tuntemaan kaikki
runo-mitan seikat.
Vanhan runon muoto näyttää siis niin hyvin herrassäätyisissä kuin talon-poikaisissa runoelijoissa joutuneen un-
79
hotuksiin *). Ne vähät runoelemisen koetteet, mitkä nykyaikoina ovat tapahtuneet meidän sivistyneessä nuorisossa,
ovat kaikki tehdyt vierailla runo-muodoilla; kansa isoimmassa osassa maata laulaa uusi-tekoisia loppu-soinnullisia
lauluja. Epäelemättä on näin muodoin suuri muutos Suomen runoudessa tapahtunut eli tapahtumassa. Niinkuin Suomen kansa muussakin olossansa kokee omistaa itsellensä
europalaisen sivistyksen muodot, niin pyrkii se runoudes-
sansakin vapaaksi peritystä yksi-puolisuudesta. Tapahtunut
muutos ei siis ole vahingoksi luettava, vaan edistyksenä
pidettävä. Muinaisuuden muodot jättää kansa taaksensa,
vaan ei muuten kuin ottaen niistä mukaansa uuteen muotoon kaikki niiden hyvät avut ja etuisuudet. Meidän on
nyt katsottava, miten tämä vanhuuden ja nykyisyyden yhdeksi sulaminen on runoudessamme tapahtunut sekä tapahtuva, ja millä keinoin Suomen kielen tulee itsellensä omistaa nykyisen europalaisen runouden muodot.
Menneellä vuodella ulos-tullut isompi runo-teos: Runoja Herkules
ja kiitettävä, ei tee epuuta
sille, mitä tässä olemme runo-muodon unohtumisesta kansassa lausuneet,
mutta vaillinaisella runo-mitallansa pikemmin vahvistaa lauseitamme runotaidon häviämisestä.
*)
unosta, ehkä monessa kohdassa ansiollinen
YI.
Nykyisen runouden mitta.
§ 62. Niinkuin edellä sanoimme oli vanhuuden kansoilla (Kreikkalaisilla ja Ruomalaisilla) tavuitten laajuus
runo-mitan perusteena. Tämän tähden polkeutui heidän runossansa sanojen korko runo-koron alle. Aivan toisin on
nykyisten kansojen runoudessa asian laita. Täällä ei pidetä
mitään mojua tavuitten laajuudesta, vaan korollinen tavut,
pitkä- eli lyhyt, seisoo aina runo-jalan nousussa. Tämän
seikan lukevat kauno-tieteen tutkijat nykyisille kielille eduksi
vanhojen rinnalla, sillä näiden runo-mitta perustui muka
sanojen aineellisuudelle, jota vastaan perustus nykyisten runomitassa on hengellisernpää laatua, koska se on korko, se
kohta, joka sanassa osoittaa sen alun eli juuren. Ja niillä,
jotka näin puhuvat, näyttää olevan oikein. Mitä Suomen
kieleen tulee tässä kohdin, niin on meidän runon mitta
kummallisella kannalla. Edellä (§ 21) olemme kolmessa
pykälässä luetelleet ne eri-kaltaiset tavuun-laadut, joita runo
pitää pitkinä. Siitä näkyy, että vaikka Suomen kieli on
niin jyrkkä-korkoinen, runo kuitenkin polkee korkoa isossa
osassa kielen sanoista. Se ei kumminkaan tapahdu laajuuden vuoksi, sillä korkoa polkemalla vallalle päässeet korottomat tavuut ovat juuri laajuudeltaan lyhyitä. Ne siis isosti
erehtyvät, jotka sanovat runomme perustavan mittansa tavuitten laajuudelle. Tosi tässä on keski-välillä; vanhoissa
runoissamme on paljo säkeitä, joissa korko on täydessä
arvossaan, japaljo säkeitä, joissakorko on polkeuksissa. Asia
on se, että runomme on kansan-runoutta, ja ei yhdessäkään
kansan-runoudessa värsy järkähtömättömästi seuraa mielen-
81
ajattelmia runo-lakia. Niissä on paljo satunnaistakin eli
sovinnaista, jos tätä sanaa tässä saisimme käyttää. Juuri
sovinnaiseksi sanoisimme koron toisinaan tapahtuvaa polkemista, vaikka se yli-päätään saa oikeutensa, sovinnaiseksi
sentähden, että iso osa kielen sanoja siten paremmin soveltuu runon mittaan, kuin jos korkoa ei koskaan loukattaisi,
ja sovinnaiseksi voi sitä sanoa senkin tähden, että korottomat
lyhyet tavuut siten tulevat kulkemaan pitkinä elikkä nousuina. Mutta juuri sen vuoksi, että runo kerrankaan polkee korkoa, ei sen mitta-lait kokonansa kelpaa nykyisemmän runoutemme mitta-säännöiksi. Meidän tulee nim. muistaa että runo oli tehty vissillä laulannolla laulettavaksi jota
vastaan nykyTinen runous niin muualla kuin meilläkin on
enemmän luettavaksi tehtyä, ja luettavassa runoelmassa, sitä
ei kieltäne kukaan, täytyy korolle antaa kaikki se valta,
mikä sillä on, muuten ei kuulija, etenkin jos korkoa poletaan, ymmärrä luettavaa mitalliseksi runoksi. Eli voineeko
yksikään kuulija esim. seuraavia värsyjä Suomen kieleksi
ymmärtää, jos ne värsynä, lyhyt-pitkäisenä värsynä, jota
ae ovat, hänelle luetaan?
Suvun kuvien keskellä yksinään
Oli Natalia Feodorovna nyt.
Oli sali nyt laitettu, poistetut,
Salihin astui Dmitri, korea ei
Pukunsa ollut, korjaamatonpa vaan
Sekä tavallinen, jokapäiväinen.
,
Mutta koron säästämiseen nykyisessä runoudessamme
on toinenkin syy, ei vaan tämä käytännöllinen. Meidän
kieli hengellistyy hengellistymistänsä, ja sitä ei voi kieltää,
etf ei korko olisi vallitseva kohta kaikissa niissä kielissä,
jotka ovat vapautuneet aineellisuuden siteistä. Tämmöinen
vapautuminen aineellisuudesta, laajuuden polku ja koron
yleneminen runo-mitan ainoaksi perusteeksi, näyttää olevan
välttämätöin nykyisen sivistyksen piiriin kuuluvissa kielissä,
olkoonpa sen syykin mikä tahansa. Vaariin-otettavan esimerkin antaa tästä nykyinen Kreikan kieli, jossa runo-mitta
82
perustakseu ainoastaan korolle, vaikka sen äiti, muinaisKreikkalaisten kieli, niinkuin usein olemme maininneet, ainoastaan tavuitten laajuudelle perusti tämän mitan. Seuraavin
sanoin mainitsee eräs nyky-Kreikan paraita tuntijoita *) tätä
muutosta. "Zu dem Verfäll der Sprache," sanoo hän, "ist
auch der allmählige Veiiust der Quantität der Sylben zu
rechnen, welche im Mittelalter nur noch von den Gelehrteren
beobachtet wurde. Um aber hieriiber ein richtiges Urtheil
zu fällen, muss man sich erinnern, das die Quantität der Sylben der grieehischen Sprache urspriinglich ebensowenig eigen
war, wie der lateinischen, und dass die Homerischen Verse
uoch ebenso voll Widerspruchen gegen das späte Gezetz
sind wie in der lateinischen Litteratur die Plautinischen
verglichen mit denen der folgenden Dichter. Wenn daher
nur in der höchsten Bliithe der Sprache Verse, welche allen Kunstforderungen entsprachen, naeh den Gesetzen der
Quantität von den Dichtern verfertigt wurden und die kunstmässige Recitation derselben nur durch Verbindung der
Quantität mit dem Accent möglich wurde: so versteht sich,
dass mit der Entartung beider alten Sprachen und mit dem
Verschwinden der feineren Modulation der Stimme die Quantität wieder weichen musste und nur der prosaische Accent
iibrig bleiben konnte." Useampi seikka Suomen kielessä
osoittaa että tämä kieli, samoin kuin nykyis-Kreikka keskiajalla, on enemmän ja enemmän vapautumassa aineellisuuden vallasta ja että korko siinä on laajentamassa vaikutuspiiriänsä. Niin esim. ei se ole muuta kuin koron vaikutusta,
että puhe-kieli kaksi-tavuisissa sanoissa, joiden edellinen
tavuu on laajuudelta lyhyt ja jälkimäinen laajuudelta pitkä,
kertoo välillä olevan kerakkeen ja niin muodoin antaa edelliselle korolliselle tavuulle sen painon, joka sille tässä omai,
*) Mullach kirjassansa: Grammatik der Grieehischen Vulgarsprache
in historischer Entwicklung, Berlin 1856, siv. 70. Tässä olevan otteen
jälestä luettelee hän suuren joukon esi-merkkiä siitä, kuinka runoelijat
vähitellen unhottivat laajuuden käyttämisen, ja kuinka korko viimein tuli
ainoaksi runo-mitan perustukseksi.
83
suudessaan onkin tuleva; esim. kultaan, vettää, kattoo,
kannaa, kuin kirja-kielessä on: kalaun, vetää, katoo, kanaa. Aivan samasta syystä lyhentää puhe-kieli jo muutamin paikoin maata jälkimäisen tavuun pitkän ääntiön, esim.
anta, teke, otta, juokse, kirja-kielen: antaa, tekee, ottaa,
juoksee. Että nämä kaksi seikkaa vaan sattuvat murteittain
kielessämme, se osoittaa koron vaikutuksen vasta olevan
alulla Suomen kielessä. Lapin kielessä, joka ennemmin
joutui keskuuteen vieras-luontoisten germanilaisten kielten
kanssa, on korko jo tehnyt täyden vaikutuksensa, vahvistaen sen lyhyen tavuun, jolla se seisoo, laajuudelta pitkäksi
joko siten, että korollisen tavuun ennen lyhyt ääntiö ou
muuttunut pitkäksi, eli siten että korollisen tavuun lyhyttä
ääntiöitä seuraava kerake on kerrottu, eli vielä sitenkin että
kieli on käyttänyt molempia näitä keinoja muiden tavuiden
rinnalla korottaakseen korollista tavuuta. Lyhimmästi määrää Castren tämän lain Lapin kielessä, kirjoituksessansa:
Om accentens inflytande i Jjappska språket seuraavin sanoin
"jos korollinen tavuu kaksi- eli useampi-tavuisessa sanassa
on lyhyt, niin pitää ääntiö välttäinättömästi pitennettämän,
ell'ei korollinen tavuu voi tulla siallisesti pitkäksi" (Suomi
vuodelta 1844, siv. 66). Tämän ihmeellisen menetyksen
syyksi sanoo Castren (sama Suomi, siv. 40) skandinavilaisten kielten vaikutusta Lapin kieleen. "Näissä", sanoo
hän, "on sanan-vartalon ensimäinen tavuu sekä korollinen
että laajuudelta pitkä joko luontaisesti eli siallisesti. Molemmissa kieli-heimoissa on yhtäläisyys aivan täydellinen,
mitä korkoon tulee. Myös laajuuden puolesta on Lapin
kieli, ja murteittain Suomenkin kieli, kerakkeen kertomisella
tahtonut saada aikaan täyden yhtäläisyyden Skandinavian
kielten kanssa." Aivan samoin kuin Lapin on korko vaikuttanut Unkarinkin kielessä. Terävä-jarkinen tutkija *) sanoo tästä: "Als im Verlaufe des Sprachlebens das geistigere Moment des Akzentes in Folge des scharf und rege
erhaltenen Strebens nach Hervorhebung der Wurzel all:
*)
Riedl, Magyarische Grammatik, Wien 1858, siv. 43 ja ss.
84
niählig ein Übergewicht iiber den Lautstoff erlangt hat,
musste auch letzterer, dem beständigen Einflusse des ersteren weichend, sich manche Anderungen gefallen lassen."
Nämä muutokset ovat, mitä meidän aineesen koskee, kahta
laatua, ensinkin ääntiön piteneminen korollisessa tavuussa,
jonka Riedl mainitsee näillä sanoilla: "ein Blick auf die
Sprachdenkmähler und die im Magyarisohen eingeburgerten
Fremdwörter wird uns iiberzeugen, dass das Magyarische
die kurzen Vokale der betonten Silben zu verlänsern, und
im Gegensatze damit die langen Vokale der Suffixe zu
kurzen strebt; ein Verfahren, welches gleichfalls auf dem
die betonte Silbe hervorhebenden und die unbetonten verdunkelnden Einflusse des Akzents beruht." Ja toiseksi on
korko Unkarinkin kielessä vaikuttanut kerakkeen[ kertomisen, jonka seikan Riedl mainitsee seuraavin: "endlich können hieher auch die Verdoppelungen des die Wurzelsilbe
schliessenden Konsonanten, die sich sonst auf keinen andern Grund zuruckfuhren lassen, gerechnet und fiir Resultate des die Hervorhebung der Wurzelsilbe anstrebenden
Akzentes gehalten werden".
Koron näemme näin muodoin kahdessa
Suomi-sukui-
sessa kielessä tehneen täydellisen muutoksen sanan-vartalon
äänissä: vahvistaneen alkujansa lyhyen tavuun, jolla se on,
laajuudelta pitkäksi. Eikä tämä ilmiö löydy ainoastaan näissä
kielissä. Minkä-laisen vallan korko on saanut nykyisessä
Kreikan kielessä, olemme edellä osoittaneet. Mutta germanilaisissakin kielissä on korko laajentanut alkujansa lyhyen tavuun. Muista tämän-sukuisista kielistä mainitsemattakaan muistutamme vaan, miten Saksan kielen verratoin tutkija *) sanoo koron korollisten tavuiden lyhyen ääntiön pitentäneen, jota vastaan korottomien tavuiden alkujansa pitkä
ääntiö on käynyt joko lyhyeksi eli epä-pitkäksi. Skandinavian kielissä ei asian laita hyvästi ole voinut olla toinen
kuin tässä heidän sisar-kielessänsä. Koska siis korollisen
*)
J. Grimm, Deutshe Grammatik I, siv. 577.
85
tavuun laajuudellinen pituus ei näissäkään kielissä ole alkuperäinen, vaan myöhemmein syntynyt, ei Lapin kielessä
koron kautta tapahtunutta muutosta tarvitse Castren'in kanssa
sanoa siihen tulleeksi Skandinavilaisten kielten vaikutuksesta, vaikka näiden koskeminen on mahtanut sitä jouduttaa. Syy koron vallalle saattamiseen kaikissa nykyisissä
kielissä ei ole vaan ulkoa tullut mukaelemisen halu; se on
näiden kielten sisällinen taipumus oikein tuntuvasti osoittamaan se tavuu, joka on sanan juuri ja ponsi, ja tukevasti yllä-pitämään sen tavuun etevyys muihin tavuihin
nähden.
§
63.
Taannoin (sivulla 82) mainitsimme ne kaksi
kohtaa, joissa koron enenevä valta Suomen kielessä selvästi
näytäksen. Merkillisin koron kunnioittaminen, jos tämmöistä nimitystä tässä on lupa käyttää, on kielessämme
kumminkin se seikka, että kansan-tekemissä nykyis-muotoisissa lauluissa runo-mitta on kokonansa perustettu korolle,
laajuudesta sitä vastaan ei mitään lukua pidetty. Tämä
on jokaiselle nykyisen kansan-laulumme tuntijalle niin tuttu
asia, etfemme katso tarpeelliseksi siitä esi-merkkiä tässä
luetella. Mutta nämä seikat kaikki ovat kielen viittauksia, minne päin se nykyisen runoutensa mitassa tahtoo
mennä. Pelkälle korolle perustettu runo-mitta ei kumminkaan vielä olisi tyydyttäväinen sivistyneen Suomalaisen korvasta. Yhtä vähän kuin hän voisi laajuuden puolustajien
kanssa esim. lyhyt-pitkänä (w —) lukea sanan vetää, yhtä
vähän voipi hän sen kansan-laulun kanssa lukea pitkälyhynnä (
w). Tässäkin kohdin on keski-tietä kulkeminen. Minun ajatustani myöten pitää nykyisessä runoudessa korolle annettaman täysi arvonsa, vaan laajuuttakin
vielä sen verran suosittaman, että runo-jalan nousuun niin
harvoin kuin mahdollista on asetetaan laajuudelta lyhyitä
tavuita. Tämä näkyy olevan Renvallinkin ajatus. Vaikka
hän runo-värsyn rakennuksesta sanoo sen perustuvan korolle (niinkuin alussa kerrottiin), lausuu hän kumminkin
lisä-muistutuksissa kirjoituksensa lopulla seuraavat inerkii—
86
liset sanat (Mnemosyne vuodelta 1819, siv. 178): "vaikka
tahti-jako suomalaisessa värsyssä tapahtuu tavuitten korkoa,
ei niiden laajuutta myöten, tulee värsy kuitenkin täyteläisemmäksi ja kauniimmaksi, jos , sanat niin valitaan ja
asetetaan, että korollisissa tavuissa myös on pitkä ääntiö
eli kaksois-ääntiö, eli että niiden ääntiötä seuraa kaksi keraketta, ja että korottomat taas ovat lyhyet, ei kaksoisääntiölliset ja että niitä seuraa yksin-kertainen kerake."
Tällä lyhyellä lauseella^Renvall kumoo koko edellisen korkooppinsa, ja on todella asettunut sille kannalle, jolta nykyisen runouden on mitassansa edistyminen. Tältä kannalta saamme nyt tässä antaa nykyisen runouden mitasta
muutamia viittauksia ja muistutuksia. Nykyisen runouden
muodot ovat Suomen kielessä, niinkuin kaikissa muissakin
kielissä, hyvin yksin-kertaiset; käytäntöön ei tule koskaan
juuri muita , runo-jalkoja kuin pitkä-lyliyet (
*-•), lyhytpitkät ( —), alku-pitkät ( ww) ja loppu-pitkät ( ■^■•^ —).
Näistä ja niistä syntyvästä värsystä mainitsemme tässä itsekustakin pari sanaa *).
—
v_/
—
§ 64. Pitkä-lyhyiselle värsylle on runon mitta hyvänä esi-kuvana, kuitenkin sillä supistuksella, että tämmöi*) Tavallisissa runo-mitan oppi-kirjoissa luetaan myös koksi-lyhyt
(wv) ja kaksi-pitkä (
) nykyisten kielten runo-jalkojen joukkoon ,
vaan sen tekevät ainoastaan semmoiset kirjoittajat , jotka eivät todella
ymmärrä, mitä runo-jalka oikeastaan on. Edellä (§ 12) annetusta selityksestämme näkyy, että runo-jalkana voimme pitää vaan semmoista
osuutta säkeestä, jonka yhteinen nousu ja lasku yhdeksi kokonaiseksi
yhdistää. Vaan näissä kahdessa runo-jalan laadussa ei ole kumpaakaan,
ja sentähden emme niitä voi pitää muuna kuin korkeintaan toisten runojalkojen siaisina. Sen ohessa ei Suomen kielessä olekaan hyviä kaksilyhyitä eikä kaksi-pitkiä; ne, mitä näinä pidetään, ovat enemmän tahi
vähemmän pitkä-lyhyisiä luonnoltansa. Niin ovat esim. sanat: sitä, tämä,
sana, teki, joita voidaan kaksi-lyhyinä käyttää, niiden edellisellä tavuulla
olevan koron tähden kumminkin pitkä-lyhyen tapaisia. Samoja ovat samasta syystä semmoiset kaksi-pitkätkin kuin: antaa, maataan, luottaa, tieltään j. n. e. Ainoastaan kahdesta yksi-tavuisesta sanasta syntyvä kaksipitkä on täydellisesti semmoinen, niinkuin: syy-pää, käy niin, juo vaan,
loi tuon, soi muun. j. n. e.
87
sessä värsyssä ei niinkuin runossa käytetä korottomia lyhyitä tavuita runo-jalan nousussa, s. o. käytetään nousuina
vaan semmoisia tavuita kuin mainitaan 21 §:n kahdessa ensimäisessä pykälässä, mutta ei niitä 3:ssa pykälässä mainittuja. Kaikki runossa käyvät kaksi-, neli- ja kuusi-tavuiset sanat, joiden ensimäinen tavuu on laaja, ovat kelvollisia tämän-laatuiseen runo-mittaan. Myös ensimäisessä tavuussansa laajuudettomat tämmöiset sanat soveltuvat pitkälyhyisiksi hyvin, säkeen alussa käyttäen, sillä runon vapaus ensimäisessä jalassa on otettava uudempaankin runouteen. Niin ovat ensimäiset jalat seuraavissa säkeissä oikeat, vaikka nousut niissä eivät ole laajuudelta pitkät.
Tuli mulle synnytyksen tunti.
Eläväksi jälleen taidan tehdä.
Säkeniä ilmaan säihkyävi.
Viutointu harvoin rangaistahan.
Kolmi- ja viisi-tavuiset sanat käyvät myös pitkä-lyhyisiksi
samoilla ehdoilla kuin neli- ja kuusi-tavuiset, s. o. alussa
värsyä saavat ne olla ensi-tavuissaan ilman laajuudetta, esim.
teitä, herra, rohkenen.
Sinuhun ma, Luojani, vaan luotan.
Hevosellensu hän heinät antoi,
mutta värsyn sisässä täytyy niillä olla laaja tavuu ensimäisenä, esim.
Lähetä nyt teitä, herra, rohkenen.
Sinuhun ma, Luojuni, vaan luotan.
Vielä vaivaisempana hän astui.
Lähetä nyt
Molemman-laatuisten, kolmi- ja viis-tavuisten, sanojen viimeinen tavuu, olkoon vaikka lyhytkin, käytetään tämmöisissä tiloissa runo-jalan nousuna, niinkuin edellisistä esimerkeistä hyvin näkyy. Ja juuri tämmöisissä kohdissa on
myös hyvä tilaisuus käyttää kielen yksi-tavuisia sanoja,
jotka ovat pidettävät epä-mittaisina (ancipites), ja joiden
käytännön esi-merkit rnyös osoittavat.
88
§ 65. Lyhyt-pitkä runo-jalka 011 europalaisessa runoudessa tätä nykyä yleisimmin käytetty. Sitä onkin useimmassa nykyisessä kielessä hyvin kevyt käyttää, sentähden
että niissä on kosolta yksi-tavuisia sanoja, jotka ovat epämittaisia ja että niissä löytyy paljo sanoja, joiden ensimäinen tavuu on korotoin liitännäinen. Lyhyt-pitkäiset ja ylipään kaikki runo-mitat, joissa runo-tahti on nouseva, näyttävät Renvallista "milfei mahdottomilta käyttää meidän
kielessä" (Mnemosyne, siv. 204). Tähän päätökseen minä
en voi suostua. Me kyllä voimme enemmän käyttää pitkälyhyistä säettä, missä muut europalaiset käyttävät lyhytpitkäistä, esim. teateri-näytelmien kielessä, niinkuin Hispanialaisillakin on tapana. Vaan sillä ei ole sanottu että meidän kokonansa pitäisi luopua lyhyt-pitkäisen runo-mitan
käyttämisestä. Tämä runo-jalka ei ole muuta kuin edestakaisin käännetty pitkä-lyhyt eli, toisin sanoen, jos pitkälyhyisen värsyn varustaa tahti-iskulla (upptakt, anakrusis),
niin on se muuttunut lyhyt-pitkäiseksi. Tämmöiseksi is-
kuksi tavallisesti käytetään yksi-tavuisia sanoja, ja juuri
niiden vähyyttä sanotaan syyksi tämän runo-jalan hankaluuteen Suomen kielessä. Mutta tarkemmin asiaa katsoen
ei niitä ole niin tuiki vähä kuin tavallisesti luullaan, ja niiden määrän voi heiton varovalla käyttämisellä enentää.
Sen ohessa löytyy muitakin keinoja isku-sanojen enentämiseen. Muinaisuuden kielissä käytetään tämmöiseksi iskuksi toisinaan kaksi-tavuistakin sanaa. Tämän vapauden
on runon puennassa mainio mestari Runeberg omistanut Ruotsinkin kielelle, vaikka, niinkuin tiedämme, tämä kieli on
hyvin rikas yksi-tavuisista sanoista. Laulussa "Lotta Svärd"
(Fänrik Ståls Sägner, 2 osa) löytyy nim. useampia semmoisia värsyjä, joiden iskuna on kaksi lyhyttä tavuuta,
esim. seuraavassa:
Och sorgsen var hon, om än hon bedrog
Med ett löje emellanåt, ,
Hon sörjde de tappres sorg och hon log,
Men den bruna kinden var våt.
89
Då kom till henne, der så hon stod
En sälle, en ung dragon,
Hans blickar lyste af öfvermod,
Och af spotskhet svällde hans ton.
Tätä keinoa pitää käyttää Suomenkin kielessä, joka
sen todemmin tarvitsee kuin Ruotsin kieli. Kaksi-tavuiset
laajuudelta lyhyet sanat saavat täten hyvästi sian lyhytpitkäisessäkin runo-mitassa. Tämmöisiä sanoja ovat tuli,
meni, näki, ilo, jalo, elo, hyvä, pyhä, sunu, oli j. n. e.
Senkaltaisia iskuja, kuin tässä mainittiin, löytyy esim. seuraavissa säkeissä:
Yks' hetki kallihimpi on olla valloillaan,
Kuni vuotta viisi-kymment' on orjan kahleissaan.
Elo kurja se, kuin täytyy vaan aina peljätä,
Ett' eikö päätäin poikki jo kohta lyötetä.
Mua pakko ei, ei pyyntö saa häntä kuulemaan,
Ei uhkaus, eikä kulta, jos kaiken maailman.
Aivan sopimatointa ja kielen luonteelle vasta-hakoista
on se vielä hyvinkin yleinen tapa lyhyt-pitkäistä värsyä
kirjoittaessa, että iskuksi käytetään kaksi- eli useampi-tavuisen sanan lyhyttä korollista alku-tavuuta, jota seuraa
pitkä tavuu, niinkuin säkeissä:
Enää ei nuorukainen kokematoin.
Ikään kuin nuo kuvat kysyvät, samoin.
Jalosti häntä kohtaan ojenti nyt ]
Kätensä, otti paikastaan askeleen.
Jaloudelleen omalle ja huolelleen.
Ei myöskään-käy lyhyt-laajuudellisen kaksi-tavuisen sanan
edellistä tavuuta täksi tarpeeksi käyttäminen, niinkuin säkeissä:
Heti hän kiiruhti kreivinnan luokse,
110 säteili silmistänsä.
Pikemmin näyttää se olevan luvallista, että iskuna
käyttää ensimäistä tavuuta semmoisessa kolmi-tavuisessa
sanassa, jossa ei ollenkaan ole laajuutta, esim.
90
Jos kuinka riennän, aina ahkeroitsen,
Eloa entistä en taida saada.
Ja riemu-mielin nousee taas
Hyvien töiden toimeen.
Samoin luulisin sinä toisinaan käyvän laajan ensimäisen
tavuun semmoisessa kolmi-tavuisessa sanassa, jossa toinenkin tavuu on laajuudelta pitkä, esim.
Hän kuolemallansa mun kurjan
Raskaasta synnin syystä päästi.
Sä, Luoja, laupein armo-töin
Maailman kaiken täytät,
Ja aina päivin sekä öin
Ihmeitä meille näytät.
§ 66. Alku-pitkäistä (daktyloista) runo-jalkaa tosin
käytetään sekaisin pitkä-lyhyitten kanssa, vaan kuin sitä
enimmin tarvitaan kuusi-mittaisessa runossa, niin puhumme
nyt tästä suoraan. Kuusi-mitta on se muukalainen runonlaatu, jonka saattamisesta Suomen kieleen on enimmin mietitty ja kirjoitettu, ja jota taitavimmat Suomen kielen harjoittajat ovat käytännöllisesti koettaneet. Ingman ja Lönnrot, joita tässä tarkoitan, olivat ensimäisissä kuusi-mittaisen runon teoksissausa ankarat laajuuden puolustajat ja
koron polkijat, viehätetyt arvattavasti vanhuuden kaikuisalta kuusi-mitalta. Vaan tuo koron polkeminen ei kumminkaan voinut olla heitä haittaamatta, ja niin peräytyivät
he vähitellen entisestä jyrkästä laajuuden noudattamisesta,
ja vaativat hyvältä kuusi-mittaiselta runolta, että vaikka se
oli perustettava laajuudelle, siinä korolle kumminkin piti
antaa täysi arvonsa. Tälle perustukselle on Lönnrot rakentanut runo-mitan viimeisessä kuusi-mittaisessa käännöksessänsä: Odysseen vastaanotto Faiakilaisten saarella (Suomi vuodelta 1855). Ingman lausui ajatuksensa tästä asiasta
jo v. 1853 sen-vuotisessa Litteraturblad'issa (siv. 7ja seur.).
Tämän kirjoittaja hyväksyy Ingman'iu mietteet kaikin puolin, ja kuin hänellä ei ole mitään täydellisempää kuusimitta-
91
runosta sanottavaa, panee hän tähän Ingman'in antamat
säännöt tästä runo-lajista.
1) Kolmi-tavuisia sanoja, semmoisia kuin kirkossa,
kolmesta, illalla j. n. e., joita ennen on yleisesti käytetty
alku-pitkinä (■
), ei saa koskaan pitää semmoisina,
vaan pitää ne aina asettaa niin, että niiden kaksi ensimäistä tavuuta tekevät kaksois-pitkän (
), ja kolmas alottaa sitä seuraavan alku- eli kaksois-pitkän.
Muistettava
on, että juuri tämä määräys isosti keventää koron oikeata
—
-^
■
—
käyttämistä.
2) Kolmi-tavuisissa sanoissa elköön käytettäkö jakoa
ensimäisen tavuun jälestä; niin muodoin ei näin: kir-kossa,
isossa, il-lalla.
3) Kolmi-tavuiset sanat, joissa on pelkkiä lyhyitä tavuita, niinkuin: iloa, savua, tuloa, korea j. n. e., ovat pidettävät loppu-pitkinä (ww
), ja sentähden kuusi-mittaisessa runossa niin käytettävät, että niiden kaksi ensimäistä tavuuta ovat alku-pitkän loppuna, mutta viimeinen
tavuu alottaa sitä seuraavan alku- eli kaksois-pitkän.
Loppu-pitkinä ovat myös pidettävät semmoiset sanat kuin:
rakastaa, julistaa, isännän, evästän, kylässä, j. n. e.
4) Kaksi-tavuisia sanoja, joissa on paljaita lyhyitä
tavuita, esim. oli, sinä, tuli, meni, ei saa koskaan jakaa
kahteen runo-jalkaan kuuluviksi, vaan ne pitää asettaa niin,
että tekevät alku-pitkän laskun.
5) Sitä vastaan voipi semmoiset kaksi-tavuiset sanat,
joiden molemmat tavuut ovat pitkät, jakaa kahtia, täten:
lei-pää, ai-kaa, tun-tui j. n. e.
Muist. Niissä tapauksissa, jotka kolmessa viimeisessä
pykälässä mainitaan, tulee korko kyllä olemaan runo-jalan
laskussa, vaan kuin kahdessa ensimäisessä tapauksessa sitä
sanaa, jonka korko näin on laskussa, tähän seuraa toinenkin tavuu, näyttävät nämä, samoin kuin se pitkä tavuu
kolmannen tapauksen sanoissa, kyllä hyvin voivan kannattaa koron, niin etfei se pääse aivan polkeuksiin pai—
—
numaan.
92
6) Mitä neli- ja viisi-tavuisiin sanoihin tulee, ovat
edelliset säännöt kaksi- ja kolmi-tavuisista sanoista, niihinkin ulotutettavat.
7) Lopuksi muistutetaan, kuinka edullinen se kuusimittaisessa runossa on, että sopivissa tiloissa käytetään
murteellisia sanan-muotoja, jotka missä-kussa paremmin
kuin tavalliset käyvät tämän runon mittaan; esim. sysäjääpi, vutiloissu, ajoakseen, vetänynnä, vihoa, riitelevätten, kuin pitäisi olla: sysääpi, vudeissa, ajaakseen, vetänyt, vihaa, riitelevät*).
Heittoa tulee nykyisessä runoudessa käyttää
§ 67.
yhtä varovasti kuin runossa eikä yli niiden rajojen, mitä
käytös runossa myöten antaa (katso § 28). Aivan kelvotoin on semmoisten ääntiöiden heitto, joita seuraa näkymätöin kerake: loppu-hengähdys; tämmöisiä heittoja on
sanoissa: ann', tul', kuut', sinn', tunn', hyväst', kuuniist',
menn', j. n. e. Sanojen väki-valtainen litistäminen sisällä
sanaa on yhtä hylittävä ja semmoiset sanan muodot kuin:
kirkkuuustu, venheä, sulohinnaan, myön't, antan't, j. n. e.
vältettävät. Käyttää voipi sitä vastaan semmoisia supistuksia, jotka kieli itse miten kuten on hyväksynyt, niinkuin esim. puolla (puolella), tuttu (tunnettu), säätty (säädetty), tyhjettynä (tyhjennettynä), j. m. s. **).
*) Alku-pitkän käyttämisen muussa kuin kuusi-mittaisessa runossa
havaitsee asian-ymmärtävä yllä-annetuista ohjeista, ilman että siitä erittäin enemmän puhuisimme. Loppu-pitkä (anapaisto,
w— ) on edes*->
takaisin käännetty alku-pitkä.
alku-pitkästä on mainittu.
Sen käyttäminen seuraa myös siitä, mitä
**) Heitosta Saksan runoudessa katso E. KleinpauFin kelvollista
kirjaa: Poetik. Die Lehre von den Formen und Gattungen der deutschen
Dichtkunst, 4;te Auflage. Barmen 1861, siv. 135 ja 136. Hän varoittaa
kovasti heiton vallattomasta käyttämisestä, varsinkin juhlallisessa runoudessa. Tältäkin kohdalta ovat virret Suomalaisessa Wirsikirjassa tehdyt juuri kuin kielen pilkaksi, lukijan kiusaamiseksi ja ylhäisen aineensa
likaan painamiseksi.
VII.
Nykyisen runouden sointu.
§ 68. Runon ainoa kielellinen somistus on alku-sointu.
Ehkä tätä, niinkuin edellä (§ 33 ) viittasimme, voipi luulla
Skandinavilaisilta lainatuksi, on se niin soveljas meidän
kielelle ja siihen niin perehtynyt, että sitä todella voimme
pitää ikään-kuin oman henkemme tuottamana. Ja meidän
korvamme ei ole vieläkään tylsynyt viehtymästä sitä kuullessaan, niinkuin Skandinavilaisten ja muiden Germanein on
käynyt. Sentähden sitä voipi käyttää ja käytetäänkin nykyisessäkin runoudessa kaunistuksena, olletikin missä muuta
semmoista ei löydy eli missä muu kielellinen kaunistus on
heikkoa. Nykyisessä runoudessa seuraa se samoja lakia
kuin mitä edellä runon alku-soinnusta on sanottu, mutta
sen oikeaan käyttämiseen tarvitaan samaa runollista aistia,
joka runouteen yleisesti on tarpeen, sillä liikanainen alkusointuisuus tekee runoelman imeläksi ja äiteläksi, samoin
kuin sokuri, joka kohtuullisesti käytettynä hyvästi höystää
muutamat ruoan-lajit, tekee ne nautitsemattomiksi, jos sitä
niihin mättämällä pannaan. Mutta paitse alku-sointua käytetään nykyisen runouden kaunistuksena meidän kielessä
toistakin äänellistä somiketta, joka on kielellemme vielä
oudon-lainen, Vaan johon kansa kumminkin näkyy ihastuneen. Se on loppu-sointu eli sointu supeammassa merkityksessä, jolla jälkimäisellä nimellä sitä tästä lähtien rupeammekin kutsumaan*).
*)
Sana riimi, jota muutamat käyttävät, on minusta ruma tuon
soinnullisen soinnun rinnalla.
94
§ 69. Sointu on, lyhimmästi sanoen, saman eli samanlaisen äänen kerronta vastaavaisuudessa olevien säkeiden lopussa; esim. luu: suu eli luulla: suulla, hinta: rinta (katso'
edellä § 46). Soinnun sulo ei ole ainoastaan se äänellinen
kaiku eli helinä, joka näin syntyy, vaan se salaisesti viehättä kuulijata enimmin siten, että se ääni-yhtäläisyydellä
yhdeksi eli yhteen sitoo sanoja ja ajatuksia, joilla ei ole
muuta yhteistä kuin tämä äänten yhtäläisyys *). Sointua
tavataan jo vanhuuden runoelijoiden teoksissa. Muuan saklainen kirjoittaja**) luettelee mahdottoman määrän sointuja,
tavattavia vanhojen latinan-kielisten runoelijoiden teoksissa.
Että vanhat Suomalaisetkaan eivät kamoksuneet tätä kaunistus-keinoa, missä se tarjosihen, olemme edellä näyttäneet. Vaan niin heidän runoudessansa kuin vanhuudenkin
runoelmissa oli se jotain satunnaista, sen käyttäminen ei
ollut säännöksi tullut. Säännöllisenä runouden somistuksena tavataan se vasta Europan kristityillä kansoilla. Kuin
Latina joutui kristillisen kansan puhuttavaksi, muuttui senkin entinen runo-muoto kokonansa ja otti soinnun kaunistukseksensa. Vanhimmat soinnuttain tehdyt runoelmat Latinan kielellä ovat Ambrosion tekemät loppu-puolella neljättä
vuosi-sataa. Näytteeksi suotakoon meidän tähän ottaa seuraavata kaksi hänen tekemäänsä värsyä.
.0 lux beata trinitas,
Et principalis unitas,
Jam sol recedit ignews,
Infunde lumen cordiows.
Te måne laudum carmine,
Te deprecamur vespere,
Te nostra supplex gloria
Per cuncta laudet ssecula.
*)
Katso Vischer, Aesthetik, 3 Th. siv. 1257.
**) W. Grimm, Abhandlungen der Köaigl. Akademie der Wissenschaften zu Berlin, aus dem Jahre 1851: Zur Geschkhte des Reims.
95
Vanhimpia latinaisia sointuja, ehkä kumminkin lähes
paria sataa vuotta nuorempi kuin edellinen, on se kirjoitus,
jonka sota-päällikkö Belisarius panetti erään Ruomin kaupunkiin rakennuttamansa kirkon päälle, ja joka kuuluu näin:
Hane vir patriciws Vilisarius, urbis amictts,
Ob culpa; veniam condidit ecclesiam.
Hanc idcirco pedem sacram qui ponis in cedem,
Ut miseretur eum, ssepe precare deum.
§ 70. Pakanallisten Germanein runouden puennossa
niinkuin
edellä olemme maininneet, alku-sointu ollut
oli,
kotoinen kaunitus-keino. Vaan Kristin uskon päästyä vallalle heissä, muuttui heidänkin runoudessa alku-sointu loppusoinnuksi. Seuraavin sanoin mainitsee sen asian tarkoin
tutkinut mies tämän muutoksen *). Was nun in unserer
deutschen Litteratur," sanoo hän, "das allmählige Weichen
der Alliteration als einer bestimmten und systematisch angewendeten Dichtungsform und den gleichzeitigen Durchhruch des Endreims veranlasste, mag mancherlei Umständen und Verhältnissen theils äusserer theils innerer Art
zuzuschreiben sein. Die änsseren Einflusse, welche hiefiir
in Anschlag kommen, hangen vor alien Dingen mit jener
wichtigsten der historischen Thatsachen, als welche die Einfuhrung des Christenthums gelten muss, auf's Innigste zusammen, da sie in der gesammten Litteratur des Abendlandes
iiberhaupt einen grossartigen, obwohl der Volkspoesie anfangs ungiinstigen Umschwung hervorrief. Die Alliterution
sinkt und fällt mit dem Sturze des Heidenthums und uuf
ihren Trummem baut sich die Herrschaft des christlichen
Reimes auf **)." Tämä muutos ei kumminkaan tapahtunut
yhden ajoin ja äkkiä. W. Grimm ***) sanoo "es ist nicht
glaublich dass die alliteration plötzlich verschwunden und
ebenso plötzlich der reim als gegensatz aufgekommen sei:
"
:
Schneider, edellä
**)
maintiussa teoksessansa, siv. 70 ja 71.
alle-pyyhkimiset
Kaikki
ovat mainitun kirjottajan itsensä te-
***)
Edellä viitatussa kirjassa siv. YOO.
*)
kemät.
96
das wäre der naturlichen entwicklung ganz entgegen gewesen. Allmälig ist er vorgedrungen, erst in ungenauer form
als blosse assonanz, bis er die oberhand und durch grössere genauigkeit auch grössere macht erhielt." Vaillinainen
ja puolinainen oli, niinkuin Grimm tässä sanoo, sointu sen
ensimäisten saksalaisten käyttäjien runoelmissa.
Tämän
todisteeksi otamme tähän seuraavan kappaleen eräästä muuten jalosta ja kauniista virrestä 12:ltä vuosi-sadalta. Se
on Vapahtajasta ja kuulun näin:
Er ist gewaltig und stark,
Der zu Weihnacht geboren ward etc.
Am österlichen Tage
Erstund Christ aus dem Grube,
In die Hölle schien ein Licht,
Dahin kam er, seine Kinder zu trösten;
Wurz des Waldes,
Erz des Goldes,
Und alle Abgrunde
Sind dir, Herr, kund
Und stehn in deiner Hand*).
Lapselliselta kuuluu tässä muuten sydämellisessä laulussa sen korvista, joka nykyisen Saksan sointu-rikkauden
tuntee, tuommoiset soinnut kuin: stark: ward, Tage: Grube Wurz: Erz, Wuldes: Goldes, kund: Hund.
§ 71. Vaan vaikka Saksa ja muut germanilaiset kielet vähitellen täydellisentivät soinnun käytännön runoudessansa, on näiden kielten kirjallisuuksissa, kummallista kyllä,
aika välistä hinautunut runo-niekkoja, jotka ovat pitäneet
soinnun turhana koristuksena ja koettaneet sepitä runoelmia
ilman soinnutta. Runouden kunniaksi on kumminkin sanottava, että nämä uuden yrittäjät ovat olleet enemmän
runon-sepustajia kuin runo-seppiä, jonka tähden ei tarvitsekaan ihmetellä että he niin isosti erehtyivät harjoittamansa
taiteen oikeasta luonteesta. Ainoastaan Klopstock on soin*)
Wolfgang Menzel, Deutsche Dichtung, I:er B. siv. 225.
97
nun vastustajista suuremman runoelijan-arvon ansaitseva.
Summattomat runo-aarteet menetti hän Saksan kielen runollisen muodon perustamiseen vanhuuden esi-kuville. Hetkeksi voi hän viehättää sivistyneen yleisön mietteihinsä,
vaan luonto veti sen pian kotoiseen, totuttuun runo-muotoon takaisin, ja oman kielen hengetär kosti Klopstock'ille
siten, että hänen runoelmansa pian unhotettiin ja että niitä
jo kauan ovat lukeneet vaan kirjallisuus-historian tekijät,
eivätkä nekään kaikki. Vastoin näiden soinnun-vihaajien
toivoja on sointu laajentanut valtaansa siten, että Europan
nuoremmatkin, sivistyksen piiriin myöhemmin joutuneet kansat, niinkuin Wenäläiset, Puolalaiset, Magyarit j. m., ovat
sen runoudellensa omistaneet, vaikka heidän kielissänsä alkujaan ei ole löytynyt rahtuakaan soinnun tapaista. NykyisKreikkalaiset johtivat sen samoin runouteensa 15:ssä vuosisadassa*). Ja viimein joutui se Suomalaisillenkin, myöhään kyllä, vaan ei kumminkaan myöhemmin kuin silloin,
koska kristin uskon valo alkoi tunkeuta heidän synkeihin
metsiinsä s. o. uskon-puhdistuksen ajoilla. Agricola, tämän
valon innokas levittäjä, oli myös cnsimäinen, joka Suomen
kielellä koetteli tehdä soinnullisia värsyjä, ja hänestä saakka
on sointua viljelty Suomen runoudessa, varsinkin hengellisessä, ja kerran jouduttuansa kieleen on se enemmän ja
enemmän anastanut valtaa. Täälläkin näytäksen siis sama
ilmiö kuin muissa kirjallisuuksissa, että kristillinen syvempi
hengellisyys runouteen saattaa koron vallan ja soinnun somistuksen. Selittäkööt muut viisaammat syyn tähän ilmiöön;
meille on siitä kyllä, että sen väittämätöinnä teko-asiana
panemme tässä ylös.
§
72. Mutta Suomenkin kielessä on sointu edistynyt
hitaasti, ja hitaasti sysännyt alku-sointua syrjään. Ja muodossansa on se vieläkin vaillinainen ja virheellinen. Tähän
toki lienee syytä meidän kielessäkin, joka on köyhä yksiäänellisistä eli soinnullisista sanoista. Vaan alussa on sa*)
Mullaeh, edellä-mainitussa kirjassaan siv. 78 ja
7t>,
98
maa köyhyyttä valitettu muissakin kielissä, mutta aikaa
voittaen ja ahkerasti päälle pitäen on viimein havaittu, että
soinnun outous ja äkkinäisyys sen käyttämisessä olivat suu-
remmat kuin kielen köyhyys ja vasta-hakoisuus. Meidän
luulo ja luottamus on se, että Suomenkin kielessä niin käy.
Nytkin jo on niissä soinnullisissa runoelmissa, jotka ovat
syntyneet kansassa *), tavattavana kummeksittava sointurikkaus. Niiden soinnut tosin ovat puolinaisia eli muuten
vaillinaisia; vaan ne tyydyttävät semmoisenansakin Suomalaisen korvan, ja siitä on kyllä. Näissä lauluissa tavattavien sointujen johdolla olemme tulleet havaitsemaan muutamia kohtia ja sääntöjä sointujen vastaavaisuudesta, missä
ne eivät ole täysi-sointuisia. Nämä havainnot panemme tähän siinä toivossa, että runon-taitavat miehet niistä hyötyisivät runoellessansa, ehkä kyllä tiedämme, että runoutta ja
runoelijoita tämmöisillä säännöillä ei synnytetä.
§ 73. Neli-tavuiset soinnut ovat hyvin harvinaisia,
niinkuin: ollessani: tullessani, rikkautta: rakkautta. Niitä
käytetään kaksi-tavuisten asemesta, samoin kuin kolmi-
tavuisia yksi-tavuisten, esim. heittäisi: peittäisi, rinnassa:
hinnassa, pienoiset: hienoiset, kuolisin: huolisin; mutta
näitäkin on kielessä vähä ja käytetään vähän **).
74. Kaksi-tavuiset soinnut ovat ne, joita kansan
enimmin
käyttää. Täysi-sointuisina olisivat ne arvalaulu
niinkuin esim. muuttuu: puutparaat
toivottavimmat,
ja
ten
tuu, tuolla: suolla. Vaan kuin tämmöisiä on vähä, täytyy
soinnun täyteydestä tehdä poikkeuksia, joista seuraavat
§
kansan-laulun käyttämät vapaudet näyttävät asian-mukai*) Parhaat semmoisia löytyvät Kantelettaren esi-puheessa ja Lönnrotfin Mehiläisessä; katso niitä, jälkimäistä läpensä.
**) Ruotsin ja muissa germanilaisissa kielissä käytetään neli- ja
kolmi-tavuisia sointuja arvattavista syistä vielä vähemmin kuin Suomen
nykyisessä kansan-laulussa ja melkein aina vaan lystillisissä runoelmissa.
Vaka-aineellisista lauluista muistamme vaan tämän kolmi-tavuisen ruotsalaisen soinnun: länderna: händerna Talis Qualis-Strandberg'in "Kirjanpainajien laulusta".
9
silta ja sopivilta (esi-merkit ovat melkein kaikki otetut
kansan-lauluista).
A. Loppu-äänessä.
a) Soinnussa olevista sanoista on toisella joku liika
kerake, tavallisimmin n, lopullansa, esim. tullu: kuilun,
toimi: poimin, huolin: kuoli, kannun: unna, voitun: noitu, ulia: vullan, heinä: seinän, itki: pitkin, vusten: kuste,
herru: kerran, tuopin: juopi, puolin: huoli. Toisinaan on
tämä liika loppu-kerake s, niinkuin esim. vahvu: rahvas;
toisinaan t, esim. pienet: liene, puhtaat: luhtaa, tiennet:
viene.
b) Sointu-parista on toisen sanan loppu-ääntiö pitkä,
toisen lyhyt, esim. kukku: hukkuu, totta: ottua, juottuu:
suottu, kusvua: rasvu, hallu: talletu, vaivu: kuivua, jättää:
kättä, loistuu: toistu.
c) Toisen sointu-sanan loppu-ääntiö on pitkä ja seisoo
n joko sen eli toisen sanan lopussa, niinkuin: orju: korjuan, lienee: tiennen, kunsu: unsuan, kukku: hukkaan, kouluun: joulu, vastaan: tuivuhustu.
d) Soinnussa olevilla sanoilla on eri-laiset kerakkeet
lopussansa, niinkuin:
n: t, esim. ennen: menneet, kerrun: herrat, väen: käet
(taide-runoudessa eivät nämä kaksi viimeistä sanaa
kelpaa säkeen loppuun), eli
s: t, esim. korjais: orjut, vuivuis: kuivat, tahi
n: l, esim. engel: hengen, hetken: petkel, eli
n: r, esim. penger: hengen.
B.
Sisä-äänessä.
a) Sointu-sanojen sisässä vastaavat kovat kerakkeet
k, p, t useinkin toinen toistansa, sekä yksin- että kaksinkertaisina, niinkuin:
k: p, esim. kuikuu: taipuu, riippuu: kiikkuu.
k: t, esim. poiku: voitu, näyttää: jäykkää.
p: t, esim. pyytää: ryyppää.
100
Myös edellä-käytyinä kevyiltä kerakkeilta l, n, r, s
ovat kovat kerakkeet soinnussa, niinkuin:
Ik: lp, esim. sulka: tulppa, kolkkuu: tolppu.
Ik: It, esim. huiko: pultto, kelkku: helttu.
lp: It, esim. kelpo: pelto,
nk: nt, esim. hunkuu: kantua, lanka: antaa,
rk: rp, esim. kärkäs: härppää, virkkaa: tirppau, sork-
ku, torppu.
rk: rt, esim. kirkas: virtu, kurkuu purtaan, korkee: korte.
rp: rt, esim. torppiin: sorttii, kurta: urpu.
sk: st, esim. yskä: kystä, huuskua: vastaan.
Kevyitä kerakkeita voipi kovien edellä kulkea kaksikin ja näiden sointuisuus seisoo kumminkin, niinkuin rst:
rsk, esim. virsta: tirskaa, kirstu: kerskuu.
Saapi kevyt kerake kulkea jälelläkin, ja kovien kerakkeiden sointu seisoo kumminkin, niinkuin:
ks: st, esim. jaksaa: kastaa, maksuu: vastaan, kaksi: usti,
keksi: kesti.
ps: st, esim. lupsi: asti, kypsi: lysti, kopsan: ostan.
Muita sointu-kohtauksia kansan-laulussa, joissa kovia
kerakkeita sattuu, ja jotka näyttävät olevan seurattavia, ovat:
:
d, esim. maata: suada.
hk: kk, esim. liuhkaa: kiukkua.
t:
kk: tk, esim. rikki: itki.
Ik: 11, esim. kulkee: tullee.
Muist. Vaikea_ on sanoa, mikä se on, joka vaikuttaa,
että kovilla kerakkeilla, joista kukin kuuluu omaan ääntimeensä, voipi olla tämmöinen yhteys keskenänsä, jos siksi
emme lue heidän yhteistä luontoansa että olla kovat ja kuivat (tenues). Mitta Suomen kieli ei ole ainoa, joka näin
osoittaa käsittäneensä tämän heidän yhteisen omaisuutensa
ja siitä tekee soinnun aineen. Ruotsinkin kielessä tavataan
värsyjä, joissa nämä kerakkeet ovat soinnussa, ja tavataan
ei ainoastaan
kansan-laulussa, niinkuin:
Du är min lilla docka,
Vi ska' dansa och hoppu,
101
vaan myös semmoisen kieli-mestarin teoksissa kuin Tegnér
on, joka Frithiofin Sadussa erään laulun alussa laulaa:
Nu är att säga huru
Jarl Angantyr han satt
Uti sin sal af furu
Med sina män och drack
Edellisessä esi-merkissä on kovista kerakkeista soinnussa kk: pp, jälkimäisessä t: k. Esi-merkkien määrän voisi
ruotsalaisista kansan-lauluista hyvin enentää, joka tahtoisi.
b) Samaan ääntimen, varsinkin kevyet, kerakkeet tavakumminkin
useammin kuin kovat kerakkeet keskenänsä
taan
soinnussa, joko yksin- tahi kaksin-kertaisina, niinkuin:
l: 11, esim. vielä: tiellä, vielä: kiellä.
n: nn, esim. saanut: maunnut, luona: puonnu, suune:
muunne.
li n, esim. tuoni: huoli, uina: luillu, peli: meni.
I: r, esim. mieleen: viereen, huoli: nuori, puoleen: nuoren, luuloi: nauroi.
n: r, esim. lienee: viereen, kaunis:nauris, suunaun: nuuruu.
Il: nn, esim. tullu: tunnu.
c) Nämä kevyet kerakkeet tekevät soinnun toisinkin
yhdistettyinä kovien kanssa, kuin mitä edellä luettelimme,
niinkuin:
nt: It, esim. kuntuu: vultua, untaa: oltuun.
lp: rk, esim. kelpaa: verkuu, kulpau: karkaa, kilpa: kirkus.
lp: rt, esim. kelpau: vertaa.
d) Muita kohtauksia, joissa kevyitä kerakkeita on soinnuin toisiensa kanssa, ovat:
Ij: rj, esim. puljon: tar jon, hiljaun: kirjuan, hyljää:
syrjään.
Ij: lm, esim. hyljää: kylmää.
Ij: 11, esim. kuljen: mutten, kiljuu: sillan.
I: v, esim. olen: oven, kaulun: auvun.
rm: rv, esim. hurmi: purvi, sormi: torvi, hurmii: varviin, torveen: sormes, kärme: järveen.
102
e) Kansan-laulussa tavataan soinnussa vielä seuraavat
kerakkeet sointu-sanojen sisä-äänessä, nimittäin:
k: r, esim. köyhä: nöyrä,
hj: ht, esim. tyhjään: yhtään,
sl: st, esim. kaislu: luista,
ss: st, esim. passau: vustuan.
Kevyet kerakkeet h ja v tavataan toisinaan sointusanan sisä-äänessä ilman vastaavaisettansa toisessa sointusanassa, esim. seuraavissa: köyhä: löyän, ruukun: hauan,
ruuhan: kuuan, huuun: suuvun.
C.
Alku-äänessä.
Seuraavat eri-laisuudet tavataan kansan-laulussa sointusanojen edellisen tavuun ääntiöissä.
a) Toisen sointu-sanan ääntiö on pitkä, toisen lyhyt,
niinkuin päässä tässä, säässä lässä, tullut kuullut, muullu:
ullu, kuullen: mulle.
:
:
:
:
b) Antiöt sointu-sanojen mainitussa tavuussa ovat eri-
laatuiset, vaan kumminkin heimolaiset, niinkuin:
e: ä, esim. vettä: kättä, mettä: jättää, helkki: välkkir
hetkee: kätkee, ennen: tänne.
i, esim. kestää: pistää, itki: ketki.
i: y, esim. ilmat: kylmät.
o: u, esim. ollut: tullut, ollut: kuullut, oltu: tultu, monta: untu, jotkaa: sutkuan, sortuu: murtau, potkin:
sutkin, orju: kurja.
e:
c) Toisella sointu-sanalla on yksin-kertainen tahi pitkä
ääntiö, toisella lähi-heimoinen kaksois-ääntiö, niinkuin:
o: uo, esim. tottu: vuotta, ollu: kuolla.
y: yö, esim. kyllä: yöllä.
e: ie, esim. lentää: rientää, eellä: tiellä.
ä: äy, esim. pääsi: täysi.
ä: ie, esim. päällä: tiellä.
103
d) Sointu-sanojen ensi-tavuussa vastaavat eri-laiset,
vaan lähi-heimoiset kaksois-ääntiöt toisiansa, niinkuin:
ui: uu, esim. kuivua: laulau.
ui: oi, esim. kuivau: hoivuu, maistuu: toista, suisin: öisin.
au: ou, esim. haukkuu: loukkuu.
äi: äy, esim. päivää: käymään, häitä: näytä.
oi: ui, esim. toinen: muinen, soisin: luisin, joisin: uisin.
öi: öy, esim. öisin: löysin, moisin: köysin, söisin: köyhin.
ei: äi, esim. meitä: häitä, teitä: näitä.
e) Toisinaan ovat sointu-sanojen edellisessä tavuussa
•olevat ääntiöt aivan eri-laatuiset, niinkuin:
e: o, esim. pesti: nosti, esti: kosti, helkkää: kolkkuu,
selkää: polkee.
i: u, esim. kiskoo: uskoo, virkuu: purkaa.
u: u, esim. valvoo: ulvoo, kuivuu: tulvau: kuntau: luntu
paljus: uljas.
•u: ä, esim. rutti: nätti, tässä: mauilmassu, kätkee: kätkee.
§ 75. Yksi-tavuisia soinnullisia sanoja, niinkuin maan:
suan, muu: puu, juo: nuo, on Suomen kielessä lopeti vähä.
Tämmöisittä soinnuitta ei kieli kumminkaan voi olla. Mistä
siis niitä otetaan? Ei muualta kuin päätteistä, joita sointuina käytetään sanojen asemesta. Näinä käytetään päätteitä monessa muussakin kielessä. Tietäjälle lukijalle muistutamme vaan, miten tämän asian laita on esim. Wenäjän
ja Unkarin kielissä. Iso osa Ranskankin kielen soinnuista
on päätteitä. Yksin Latinakin, jossa soinnullinen runoelu
kuitenkin ensiksi syntyi Europassa, ottaa sointunsa enimmäkseen päätteistä. Edellä (§ 69) olemme jo ilmoittaneet
kappaleen Ambrosion virsistä, jossa soinnut läpensä ovat
päätteitä. Saman asian näytteeksi panemme tähän vielä
alku-värsyn kuuluisata latinaista virttä, jossa asian laita on
sama; se kuuluu:
Stabat mater dolorosa
Juxta crucem lacrimosa,
Dum pendebat filiws;
104
Cujus animam trementem,
Contristantem et dolentem,
Pertransivit gladiws *).
Latinan painoisaa esi-merkkiä on Suomenkin kielen
seurattava. Myös kaksi-tavuisina sointuina on meillä käytetty ja täytyy vielä vastakin käyttää päätteitä, esim. toivojensa: kahlettensa: irrallensa, joukkoinensa: istuimensa,
ootellessa: raivotessa, huokausten, rinnatusten, haavoissansa: vaivallansa, kärsimisiä: yhdistystä.
Sekä yksi- että kaksi-tavuisia pääte-sointuja käytetään
edullisesti vastaavaisuudessa sana-sointujen kanssa, niinkuin
seuraavat esi-merkit osoittavat**).
1. Luoja laittoi nöyrän ilman, myrsky-sään,
Joka saattoi laivan vaarumaan ja jyskämään.
Ilta kattaa kaupungin ja muun,
Aalto vastaa kuusten huminuun.
Mun muistuu mieleheni nyt
—
—
Ne vaivat kaikki kärsityt.
Ja monta kertaa sattui niin,
Kuin vaimot, lapset kaadettiin.
On kuin on kevät-lämpimi/i/s.
Waikk' ympärin' on yö ja syys.
■
—
—
—
2. Murehella haikealla
Seisoi äiti ristin alla.
Siell' istui Herran kansa
—
Ja sanan palveluansa.
Kultan' läksi kaupunkiin ja tiesi joutuvansa;
—
*)
Katso tähän kuuluvista seikoista enemmän: CarHere, Ae^thetik,
2:r Theil, siv. 496.
**) Sana-soinnusta rikas Ituotsin kielikin käyttää toisinaan tämmöisiä sointuja, niinkuin seuraava Strandbergen värsyy "kirjan-painajien
laulusta" osoittaa:
Låt knekten yfvas af sitt val,
Af sabel-vetens&open,
Vi ha en fullsatt arsenal,
Fastän af andra vapen.
105
Joudu, joudu lempeni,
tuo
kihla-sormus kanssa.
Päivä silloin paistaisi ja linnut lauleleisi,
Konsa kultan' koijassansa minut täältä veisi.
Mä seisoin oottain tunnin, kaksi,
Ja toivoin Aunin joutuvaksi.
—
Kaksi kovaa vikaa korkoa vastaan tekevät nykyiset
laulu-seppämme täten päätteitä sointuinakäyttäessänsä, joista
tässä siis on varoittaminen. Yksi-tavuisiksi sonnuksi leikkaavat he niin. kaksi-tavuisten sanojen jälkimäisen tavuun
niin, että korollinen ensi tavuu joutuu runo-jalan laskuun
ja siis korko polkeuksiin, ja tekevät esim. tämmöisiä sointuja: lepää: herää, py/tää: piSää, tapaan: pahaan, koSiin:
hyviin. Samoin kaksi-tavuisiksi soinnuiksi usein leikataan
kolmi-tavuisen sanan kaksi jälkimäistä tavuuta ja jätetään korollinen ensi tavuu polkeuksiin edellisen runo-jalan laskuun
niinkuin soinnuissa: rämeillä: siteillä, sanoilla: pahoilla.
Molemmissa kohdin on koron polkeminen vasten kielen
luontoa, ja tämä menetys kokonansa hylättävä.
Lopuksi muistutamme, että päätteet yksi-tavuisina
sointuina ovat sitä vaikuttavammat kuta täyteläisemmät ne
ovat, s. o. pitkä ääntiö ja sitä seuraava kerake on niissä
soveljain. Niin ovat soinnut: laskemaan: pauhinaan, katketkuut: rauetaan, kukkaroon: kahmaloon otollisemmat kuin
soinnut: kuoletSaa: valkeaa, muistelee: kantanee. Nämä taas
ovat paremmin mukiin-menevät kuin: kattiten-. karsinan,
muistelen, tyttären, viereksin: kynsiAi». Vaan varsin vähävaikutuksiset ja sentähden mahdollisuutta myöten kartettavat
ovat seuraavien laiset soinnut: talveMa: kaukana, aukase
valkene, rankasi: arkkuni j. m. s.
: