Ilkka Ruostetsaari: Vallan sisäpiirissä

097
Kirja-arvio
suomalaisen valtaeliitin
läpileikkaus
olitiikan uutisia seuraava suuri
yleisö on saattanut törmätä vuosien
varrella Ilkka Ruostetsaaren eliittitutkimuksiin. Viime vuonna julkaistu teos
Vallan sisäpiirissä on Ruostetsaaren kokonaisvaltainen esitys aiheesta.
Kirja on vuosina 1991, 2001 ja 2011
tehtyjen kyselytutkimusten loppuraportti. Hanke oli ja on kestoltaan ja laajuudeltaan kansainvälisestikin kunnianhimoinen. Se sijoittui ajankohtaan,
jolloin Suomessa oltiin alettu siirtyä sosiaalidemokraattisesta hyvinvointivaltioideologiasta kohti uuden julkisjohtamisen oppia.
Ruostetsaaren tavoitteena on tarkastella sitä, ”miten suomalaisen valtarakenteen ylimmät kerrokset muodostavat
eliitit ovat muuttuneet yhteiskunnallisen muutoksen turbulenssissa ja mitä
vaikutuksia niiden muutoksilla on ollut
demokratiaan”. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä ovat eliittien muotoutuminen (vertikaalinen liikkuvuus) ja niiden
koheesio tai yhtenäisyys (horisontaalinen liikkuvuus).
Ruostetsaari tekee jaon poliittisen, hallinnollisen, elinkeinoelämän, järjestöjen,
median, tieteen ja kulttuurin eliitteihin.
Tutkimus perustuu kyselytutkimukseen, mikä aiheuttaa väistämättä vääristymää, koska vastausprosentit vaihtelevat (Ruostetsaaren tutkimuksessa
vastausprosentit ovat kuitenkin kohtalaisen hyviä).
Toinen ongelma on se, ketkä lasketaan
eliittiin kuuluviksi: kuinka vaikkapa
taide-eliitti määritellään? On ymmärrettävää, että esimerkiksi Janne GallenKallela-Sirénin kaltaiset taidelaitosten
johtajat ovat eliittiä, mutta riittääkö eliitin määritelmäksi ”eri taiteenlajia edustavia, julkista tunnustusta saaneita vaikuttajapersoonia”?
Kirjassa esitellään kattavasti eliittiteorioita ja niiden kanssa kilpailevia
selitysmalleja. Eliittiteorioilla on ollut
huono maine. Niitä kehittivät 1920- ja
1930-luvuilla fasismista viehättyneet
politiikan tutkijat ja valtio-oppineet,
joille kansan eriytyminen eliitistä ei ollut ongelma.
Ilkka Ruostetsaari (2014):
Vallan sisäpiirissä.
Vastapaino, Tampere.
336 s.
jiri nieminen
KIRJASSA ESITELLÄÄN
KATTAVASTI ELIITTITEORIOITA
JA NIIDEN KANSSA
KILPAILEVIA SELITYSMALLEJA.
ELIITTITEORIOILLA ON OLLUT
HUONO MAINE. NIITÄ KEHITTIVÄT
1920- JA 1930-LUVUILLA
FASISMISTA VIEHÄTTYNEET
POLITIIKAN TUTKIJAT JA VALTIOOPPINEET, JOILLE KANSAN
ERIYTYMINEN ELIITISTÄ EI OLLUT
ONGELMA.
098
Peruste #1–2 2015
RUOSTETSAAREN KIRJASTA KÄY ILMI, ETTÄ
ELINKEINOELÄMÄÄN REKRYTOITUU SOSIAALISELTA
TAUSTALTAAN ENTISTÄ HOMOGEENISEMPAA
PORUKKAA. SUOMALAINEN ELINKEINOELÄMÄN
ELIITTI UUSIUTUU REKRYTOIMALLA
ELINKEINOELÄMÄN JOHTOTEHTÄVIIN
SAMANMIELISIÄ.
Varhaisemmat eliittiteoreetikot katsoivat, etteivät taloudelliset tekijät ole
ensisijaisia, vaan poliittisen johdon
luonteenpiirteet ja kyvykkyys ovat ratkaisevassa asemassa. Vasta 1950-luvulla
C. Wright Mills toi eliittiteorioihin marxilaisia elementtejä.
Nykyisestä eliittiteoriasta – jota Ruostetsaari antaa ymmärtää seuraavansa,
ellei kehittävänsä eteenpäin – käytetään
ilmaisua demokraattinen elitismi. Demokraattisen elitismin teoriassa vallan keskittyminen pienelle piirille ymmärretään edelleen modernien yhteiskuntien
luonnollisena piirteenä, mutta tämä pieni
piiri nähdään vaihtuvana tai yhteiskunnassa ymmärretään toimivan samanaikaisesti useampia erilaisia eliittejä, jotka
kamppailevat keskenään vallasta.
Yksi Ruostetsaaren tarkastelemista asioista on eliittien puoluepoliittinen
samaistuminen. Keskeisin johtopäätös
on kokoomuksen kannatuksen vahvistuminen entisestään suomalaisen eliitin keskuudessa 2000-luvulla. Vuonna
2011 yli 50 prosenttia elinkeinoelämän
eliittiin sekä mediaeliittiin kuuluvista
vastasi äänestävänsä kokoomusta. Kokoomuksen kannattajat olivat yliedus-
tettuina kaikissa muissa eliittiryhmissä
paitsi kulttuurieliitissä.
Muista puolueista sanottakoon, että SDP:n kannatus suomalaisessa eliitissä vastaa aika hyvin puolueen parlamentaarista kannatusta. Keskustalla on
sama tilanne kuin SDP:llä, paitsi elinkeinoelämän eliitin ja korkeimpien virkamiesten keskuudessa sillä riittää kannatusta. Sikäli on huvittavaa, että aina
ennen vaaleja keskusta keksii, että Suomessa on liikaa byrokratiaa ja virkamiehiä: keskusta itse on kokoomuksen rinnalla johtava virkamiesten puolue.
Vihreiden kannattajilla on puolueen
parlamentaariseen kannatukseen verrattuna yliedustus järjestöeliitin ja ennen kaikkea kulttuurieliitin keskuudessa. Perussuomalaiset, vasemmistoliitto
ja kristillisdemokraatit ovat syrjittyjä
puolueita kaikkien eliittiryhmien keskuudessa, lukuun ottamatta vasemmistoliiton aavistuksen parlamentaarista kannatusta korkeampaa kannatusta
kulttuurieliitin parissa. RKP:n kannattajat ovat kaikissa muissa eliittiryhmissä
selkeästi yliedustettuina (tiede-eliitissä jopa nelinkertaisesti), paitsi mediaeliitissä.
099
Kirja-arvio
Susanna Salama
grafiikka (2005) Etsaus ja akvatinta,14x17cm.
100
Peruste #1–2 2015
JOPA NE SUOMALAISET, JOTKA ILMISELVÄSTI KUULUVAT
YLÄLUOKKAAN, OVAT HALUTTOMIA SAMAISTUMAAN
SIIHEN. SUOMESSA HALUTAAN PITÄÄ YLLÄ LUOKATTOMAN
YHTEISKUNNAN ILLUUSIOTA, VAIKKA SUOMALAINEN
LUOKKAKIERTO ON TIETTYJEN INDIKAATTOREIDEN
MUKAAN JOPA HEIKOMPAA KUIN LUOKKAYHTEISKUNTANA
PIDETYSSÄ ENGLANNISSA.
Ruostetsaaren kirjasta käy ilmi, että
elinkeinoelämään rekrytoituu sosiaaliselta taustaltaan entistä homogeenisempaa porukkaa. Suomalainen elinkeinoelämän eliitti uusiutuu rekrytoimalla
elinkeinoelämän johtotehtäviin samanmielisiä. Myös yrittäjätaustaisten määrä talouseliitissä on laskenut. Tästä voisi
tehdä tulkinnan, että mitä suurempi on
kokoomuksen kannatus, sitä harvempi
yrittäjä yltää talouseliittiin.
Sen sijaan maanviljelijöitä on noussut
elinkeinoelämän eliittiin enemmän kuin
kaksikymmentä vuotta sitten. Ruostetsaari pitää tätä yllättävänä antaessaan ymmärtää maanviljelijöiden sosiaalisen aseman olevan heikoin yhdessä
työväestön kanssa. Tosin kirjaa lukiessa herää kysymys: identifioivatko Björn
Wahlroosin ja Antti Herlinin kaltaiset
maataloustukien nostajat ja heidän jälkeläisensä itsensä maanviljelijöiksi vai
ruksasivatko he – Ruostetsaaren mukaan kuulemma suosituimman – kohdan ”ei mikään luokka”.
Jopa ne suomalaiset, jotka ilmiselvästi kuuluvat yläluokkaan, ovat haluttomia samaistumaan siihen. Suomessa
halutaan pitää yllä luokattoman yhteis-
kunnan illuusiota, vaikka suomalainen
luokkakierto on tiettyjen indikaattoreiden mukaan jopa heikompaa kuin luokkayhteiskuntana pidetyssä Englannissa.
Tutkimuksen mukaan sosiaalinen
media ei ole merkittävä tekijä eliitin yhtenäisyyden ylläpitämisessä. Tilanne
on tosin saattanut muuttua tutkimuksen vuodesta 2011, jolloin Twitter ei vielä näytellyt juuri minkäänlaista osaa
suomalaisessa poliittisessa julkisuudessa. Perinteisen median vaikutusvalta on
edelleen laskenut, mutta esimerkiksi sanomalehtien pääkirjoitussivut ja niiden
niin sanotut asiantuntijapuheenvuorot
ovat edelleen osa eliitin viestintää.
Vaikka puolueiden merkitys ja niiden
jäsenmäärät ovat vähentyneet, erilaiset
järjestöt ja harrastusyhdistykset urheiluseuroista Riihimäen rotareihin ovat
keskeisessä roolissa niin eliittiin rekrytoitumisessa kuin eliittien koheesion
vaalimisessa. Toisaalta aktiivinen kansalaisjärjestökenttä toimii myös eliittien
vastavoimana, luo uusia kilpailevia eliittejä ja toimii eliittien vahtikoirana, jos
mediatalot ovat liian lähellä valtaeliittiä.
Anekdoottina mainittakoon, että golfin ja tenniksen harrastus on eliitin kes-
Susanna Salama
Wiktor 2005, lyijykynä 21x14cm
Susanna Salama
Krakow 2005, lyijykynä 21x14cm
Kirja-arvio
101
102
Peruste #1–2 2015
ENITEN ON KUITENKIN LISÄÄNTYNYT ”KODIN,
PERHEEN JA YSTÄVIEN” HARRASTAMINEN, MIKÄ
KERTOO JOTAIN ERITYISTÄ HAASTATTELU­
TUTKIMUKSEEN VASTANNEISTA. KUINKA MONI
TYÖVÄENLUOKAN YKSINHUOLTAJA AJATTELEE
HARRASTAVANSA PERHETTÄ JA KOTIA?
kuudessa suhteellisesti vähentynyt ja
metsästyksen hieman lisääntynyt, samaan aikaan kun se on kansan keskuudessa laskenut. Ruostetsaari huomauttaa, että Suomessa samoin kuin muissa
Pohjoismaissa, pröystäily ei ole kuulunut varsinkaan poliittisen eliitin toimintatapoihin. Ruostetsaari tulkitsee, että
metsästyksen suosio eliitin keskuudessa kuvaa valtaeliitin rahvaanomaisuutta, mutta voihan yhtä hyvin syynä olla
vaikkapa englantilaisen maalaisaateliston matkiminen.
Eniten on kuitenkin lisääntynyt ”kodin, perheen ja ystävien” harrastaminen,
mikä kertoo jotain erityistä haastattelututkimukseen vastanneista. Kuinka moni työväenluokan yksinhuoltaja ajattelee
harrastavansa perhettä ja kotia?
Yhteenvedossa Ruostetsaari toteaa, että suomalaisessa eliittirakenteessa on tapahtunut sukupolvenvaihdos
2000-luvulle tultaessa. Suuret ikäluokat
jäivät eläkkeelle ja 1950- ja 1960 –luvuilla
sekä 1970-luvun alussa syntynyt ”lähiöiden sukupolvi” nousi valtaan.
Naisten osuus eliitin jäsenistä on
noussut reilusta kymmenesosasta neljännekseen, mutta etenkin elinkeinoelämän eliitissä naiset ovat yhä selkeäs-
ti aliedustettuina. Naisten määrä ei ole
edes kasvanut elinkeinoelämän eliitissä
1990-luvun alun jälkeen. Tutkimuksen
mukaan miehet eivät koe sukupuolen
estävän heidän urakehitystään. Ruostetsaari ei tosin problematisoi tätä käsitystä lainkaan.
Teoksen johtopäätökset tuntuvat
muutenkin kirjoitetun nopeasti. Ruostetsaari pohtii tuloksia joidenkin viime vuosien kirjoituksien valossa, mutta kriittistä keskustelua hän ei käy eikä
hae tulkinnoille perusteltuja vaihtoehtoja. Aivan kuin määrällinen tutkimus
olisi haluttu kehystää ensimmäisellä
kirjalla, joka on sattunut käteen.
En kuitenkaan väitä, etteikö Ruostetsaari tekisi tutkimuksesta oikeansuuntaisia johtopäätöksiä – noin keskimäärin tai yleisellä tasolla. Tutkimuksessa
käytetty laaja aineisto avaisi kuitenkin
mahdollisuuksia useammalle jatkotutkimukselle: aineistoa voisi pilkkoa entistä pienempiin osiin ja osoittaa sen
heikkouksia sekä vahvuuksia.
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori
ja toimii tutkijana Tampereen yliopiston
journalismin, viestinnän ja median tutkimuskeskus COMETissa.