Mummun muistelmat PDF v1
1 Mummun muistelmat Kirjoittanut: Helvi Hänninen Kansi ja PDF-taitto: Tauno Väätänen Sähköinen omajulkaisu versio 1 Saarijärvi 2015 Copyright©Helvi Hänninen 2 Sisällysluettelo Kirje lukijalle............................................................................................................4 Esivanhempien vaiheita ja äidin ja isän nuoruuden aikoja.....................................6 Äidin ja isän koulusivistys.....................................................................................14 Kansalaissodan aikaa...........................................................................................16 Omia muistikuvia varhaiselta lapsuusajalta..........................................................19 Ensimmäiset vuodet Rasinmäellä.........................................................................28 Leikit ja seikkailut serkkujen kanssa. Kodittomat kylällä......................................34 Lapsuuden joulut...................................................................................................41 Mummon luona kahvilla – miten kahvi valmistui...................................................46 Kansakouluaika....................................................................................................50 Leikeistä työhön....................................................................................................64 Rippikouluaika. Elämän vaihtelut 1930 –luvulla...................................................75 Teurastuksia..........................................................................................................80 Suuri kulopalo.......................................................................................................85 Viimesotien ajalta..................................................................................................89 3 Kirje lukijalle Joku teistä lasten lapsista keksi kerran ehdottaa, että kirjoittaisin muistelmat. Väitin, että enhän minä muista mitään, jota voisin kirjoittaa. Kuitenkin jonkin ajan kuluttua otin esille ne muutamat vanhat valokuvat, jotka löysin. Lapsuuteni aikana päästiin kuvaan kovin harvoin. Ja niin nämä valokuvat palauttivat mieleeni jo unohtuneita muistoja. Muistikuvat rupesivat kulkemaan ja herättämään lisää muistoja. ”Mummun muistelmat” on kirjoitettu kertomaan etenkin lastenlapsille, miten elettiin siihen aikaan kun mummu oli pikkuinen noin 80 vuotta sitten. Tarina etenee mummun ”tajunnanvirtatekniikalla” niin, että paperille ilmestyy juttuja siinä järjestyksessä kuin sattuu mieleen muistumaan. Mennään ajassa eteen päin ja palataan taas kauemmaksi taakse päin. Olen kuitenkin yrittänyt pitää jonkinlaista jaksotusta tapahtuma-aikojen suhteen. Muistan asioita oikein tai melkein oikein, mutta vaikka itselläni on kerrottavasta jutusta selkeä 4 muistikuva, sitä on vaikea selittää niin, että lukija saisi oikean kuvan asiasta, joka on selitetty monimutkaisesti. Vaikka kertomani jutut antavat mielikuvan kovin ankeasta ajasta, ei niitä ole tarkoitettu valitusvirsiksi. Niissäkin oloissa elettiin täyttä elämää. Pahoista päivistä selvittiin ja iloittiin monista pienistä iloista suuremmin vaatimatta elämältä jotakin parempaa. Ainahan tietenkin voitiin toivoa helpompaa elämää. Enkä ole koskaan ollut sitä mieltä, että ”vanhaan hyvään aikaan” kaikki oli paremmin, vaikka olen usein kuullut hoettavan niin. Olen vilpittömästi iloinen siitä, että uudet sukupolvet saavat elää niin paljon valmiimmassa maailmassa kuin mitä oli esimerkiksi 1920-luvun maailma, josta omat muistoni lähtevät. Hyvin tietäen, että lukijani ovat saaneet oppikoulu- ja yliopistotasoista opetusta suomenkielessä, rohkenen kuitenkin luovuttaa tämän ”supistetun” kansakoulun oppimäärän varassa aikaansaadun tarinapaketin lastenlasteni luettavaksi. Tarkoitukseni on ainoastaan antaa jonkinlainen kuva asioista, tavoista ja olosuhteista, joista ikäpolvenne ei ole paljon kuullut kerrottavan. 5 Esivanhempien vaiheita ja äidin ja isän nuoruuden aikoja Vuonna 1771 jossakin Saarijärven salomailla syntyi Mikko Matinpoika. Tuli aikanaan vävyksi Leuhulle, puolisoksi Anna Erikintyttärelle, joka oli syntynyt vuonna 1747. Varmaankin heille syntyi useita lapsia, mutta tähän tarinaan tarvitaan vain yksi heistä, maaliskuun 27 pv 1790 syntynyt Johan Mikonpoika ja hänen vaimonsa, helmikuun 10 päivä vuonna 1788 syntynyt Kallion tytär Maria Stiina Matintytär. Tulivat Leuhulta Pykälistonmäkeen vuonna 1843. Heidän lapsistaan jatkaa tätä tiettyä sukuhaaraa yksi. Hän on toukokuun 4. päivänä 1825 syntynyt Johannes Johanneksenpoika. Luultavasti hän oli syntynyt Leuhulla ennen kuin perhe muutti Pykälistonmäkeen ja samana vuonna 1843 hän meni rengiksi Ramsilaan n. 3 – 4 km Pykälistonmäestä. Vuonna 1850 hän siirtyi rengiksi Tarvaalan kappalaiselle. Siihen aikaan papille kuului osana palkkaa maatila viljeltäväksi, joten tarvittiin renki. Tarvittiin myös piika. Silloin piikana oli marraskuun 15 päivänä 1829 syntynyt Eva Liisa Juhontytär. Piika ja renki vihittiin avioliittoon maaliskuun 5. päivänä vuonna 1854. Perustivat Kangasahon torpan vuonna 1855. Torppa kuului Pykälistolle. Vuonna 1873 he muuttivat Pykäliston emännäksi ja isännäksi ja Marja-ahoon vuonna 1876. Johannes Johanneksenpoika kuoli helmikuun 25 päivänä vuonna 1897. Eva Liisa Juhontytär kuoli huhtikuun 4. päivänä 1887. Olivat aikaisemmin ottaneet sukunimekseen Marja-aho. Heidän lapsistaan tähän ketjuun kuuluu kesäkuun 17. päivänä 1862 syntynyt Juho Johanneksenpoika. Hän oli 21-vuotias, kun perhe muutti Pykälistosta Marja-ahoon vuonna 1883. Hän toi Marja-ahoon nuorikkonsa, 20-vuotiaan Tilda Maria 6 Taavetintytär Masalinin, Mahlun Kivimäen Haasia-ahon torpasta. Luultavasti melko pian Marja-ahon tila siirtyi heidän omistukseensa, koska vanha emäntä oli kuollut jo edellisenä vuonna ja ehkä siihen aikaan 58vuotias leski-isäntä oli aika vanha. Marja-aho sellaisena, kuin se on ollut 1900-luvun alkupuolella. Itse muistan 20-luvun alkupuolelta, että mummulassa oli iso avokuisti, jota ei kuvaa otettaessa vielä ollut. Johannes ja Tilda Marja-aho saivat periä ison maatilan, 550 hehtaaria maata, josta peltoakin ehkä useita hehtaareja. Rakennukset olivat kylän isoimmat ja komeimmat. Päärakennuksessa oli suuren tuvan lisäksi sali, pari kamaria ja reilun kokoinen kyökki. Ehkä rakennukset olivat olemassa jo ennen kuin Johannes Johanneksenpoika perheineen tuli Marja-ahoon vuonna 1883 tai ehkä kuitenkin tuntien suvun miesten rakennustaidot ne olivat heidän tekemiään. Oli kaunis aitta sekä navetta ja talli, myös reilun kokoiset. Lisäksi oli paja sepäntöitä varten. Riihi oli rakennettu sileälle kalliolle, jossa oli hyvä alusta varstalla puinnille. Uskoisi, että silloin kaikki oli hyvin. 7 Lapsia syntyi kahdeksan, joista kaksi kuoli ihan pienenä. Toukokuun 2. päivänä 1894 syntyi Johannes. Hänestä sitten tuli isäni. Perhe eli ja teki talon askareita yhdessä, kunnes joskus 1910 vuoden jälkeen vanhin poika Taavi lähti Amerikkaan muutamaksi vuodeksi. Vuonna 1923 myös tytär Tilda ja poika Vihtori lähtivät ja jäivät Amerikkaan. Marja-ahossa oli tilaa myös joillekin kodittomille, vanhalle mummulle sekä äitinsä hylkäämälle pienelle Kaarinalle. Hän oli ehkä kunnasta maksua vastaan sijoitettu heille, mutta hän tunsi olevansa kotonaan. Lähti kuitenkin 16vuotiaana maailmalle etsimään äitiään löytäen vihdoin alkoholisoituneen äitinsä, jolta ensi kerran sai kuulla, että hänellä on veli. Kaarina tapasi veljensä ja asui myöhemmin hänen kanssaan Isäni onnellisena lähdössä ajelemaan ensimmäisellä polkupyörällään, joka siihen aikaan oli harvinainen ja arvokas menopeli. lopun elämänsä. Marja-ahon pienessä vinttikamarissa oli joskus vuokralaisina Sopenperän Janne ja Tilda, jotka muuttivat Äänekoskelle leveämmän leivän toivossa. Oman väen lisäksi piti olla myös renki tekemässä talon töitä, samoin tilapäisiä päivämiehiä. Työtä riitti, kun kaikki tehtiin ihmis- ja hevosvoimilla. Isäntä ei ymmärtänyt suuren metsämaansa arvoa, niin kuin ei moni muukaan isäntä siihen aikaan. 8 Perhekuva vuoden 1910 tienoilla. Vasemmalta; isän nuorempi veli Vihtori, isän isä, isä, isän äiti, isän siskot Ida ja Hilma sekä edessä kasvattisisko Kaarina nukkeineen ja isän nuorin sisko Tilda. Kun Marja-ahossa oli tilaa, niin se oli se talo kylällä, jossa usein oli sillä seudulla työasioillaan liikkuvilla yhtiöiden herroilla tapana yöpyä. Oli naisväkeä laittamaan ruokia ja tarjoilemaan salin pöytään. Salissa oli myös pari sänkyä, joihin herroille laitettiin vuoteet pitsilakanoiden kanssa. Isäntä istui illalla heidän kanssaan salissa kuunnellen heidän vaikuttavaa puhettaan. Siihen asti ei metsällä eikä metsämaallakaan ollut muuta arvoa kuin, että sai puuta omaan tarpeeseen. Metsäyhtiön herrat ymmärsivät tilaisuutensa tulleen. Isäntä luuli tehneensä hyvän kaupan kun myi kaiken metsänsä maineen, pohjineen, siinä mukana talon ja torppien pellot. En tiedä miten oli kirjoihin merkitty se puoli asiasta, että talosta ei tarvinnut lähteä. Elämä jatkui entisellään ja isännällä oli nyt mielestään paljon rahaa. Konttimäen koulun 80-vuotisjulkaisuun vuonna 1989 on koulussa opettajana vuosina 9 1957 – 1961 ollut Heikki Tavaila koonnut isänsä agronomi Arno Tavailan kirjoittamasta tutkimuksesta tietoa eteläisen Mahlun asutuksesta. Marjaahon tiedoissa kerrotaan, kuinka naurettavan vähäisellä hinnalla maat menivät yhtiölle. Koko summa oli silloin 10000 mk Tuon tutkimuksen mukaan kauppa tehtiin vuonna 1908. Tavailan mukaan Taavi ja isäni ostivat myöhemmin yhtiöltä määräalan, johon kuului Rasinmäen ja Puromäen torpat ja hinta oli 7750 mk. Se lie ollut mahdollista sen jälkeen, kun Taavisetä tuli Amerikasta. Hänellä saattoi olla rahaa ja isä sai kovalla korolla velkaa Rantasen Jukalta (Pääkkölän isäntä) ja Rautavan Otolta. Pankkilainat eivät tainneet olla vielä muodissa. Ainakin muistan nähneeni velkakirjoja, joissa oli e.m. velkojien nimet. Sillantaus oli Mahlun Uudentalon torppa. Edellisten asukkaiden muutettua samalla kylällä olleeseen toiseen torppaan, Sillantaukseen tuli vuonna 1880 Kalle Jaakonpoika Tuomi. Hän oli syntynyt marraskuun 12. päivänä vuonna 1850. Hänen vaimonsa Heta Stina Matintytär oli syntynyt lokakuun 10. päivänä vuonna 1852 Etelämäessä. Heille syntyi neljä tyttöä ja kaksi poikaa. Maaliskuun 25. päivänä vuonna 1894 syntyi Ida Alina Takana äidin sisko Tilda, Edessä vasemmalla Lindenin Tilda ja oikealla äitini. Kuva on ehkä ajalta, jolloin äiti oli Pietarsaaressa. ja 23-vuotiaana hänestä tuli äitini. Elämä Sillantauksen torpassa oli niukkaa kuten torppareilla yleensä 10 siihen aikaan. Torpparin piti tehdä taloon vuokrana päivätöitä. Kesäisin taksvärkkipäiviä oli niin paljon, että torpan omat työt joutui tekemään joskus jopa öisin. Kuuden lapsen ruokaan ym. tarvitsi yrittää hankkia lisätuloa suutarin töillä. Kotitöissä tietenkin lapset olivat apuna aika ”pahasina” vointinsa mukaan. Nuorina aikuisina itse kukin heistä lähti maailmalle hankkimaan elantonsa. Alma ja Hilma menivät Luumäelle piioiksi herrasväen perheisiin. Alma oli pietarilaisen hoviherran metsästysseurueen jäsenen ”perinnöllisen kunniaporvarin” Aleksanteri Leopold Nicolaus Langenhaun perheessä piikana ja talon rouvan kuoltua hän meni talon herran kanssa naimisiin. Heillä oli kaksi tytärtä, mutta heidän ollessaan vielä aika pieniä, heidän isänsä kuoli. Alma-täti sai Venäjän valtiolta eläkettä miehensä jälkeen, kunnes Venäjän vallankumouksen pyörteissä ja Suomen itsenäistyessä raja suljettiin ja eläke lakkautettiin. Alma-täti tuli ja rakennutti Sillantauksen viereen pienen mökin ja meni myöhemmin naimisiin tätinsä lesken kanssa. Tätini kohtalona oli Suomen historian myllerrysten pyörteissä kokea nousu ja huima lasku takaisin köyhyyteen. Siksi oli hyvä ottaa hänen tarinansa mukaan vähän kuin sivujuonena. Kalle-eno ja Tilda-täti menivät Pietarsaareen. Eno oli aluksi satamassa lastaustöissä ja täti kävi töissä tupakkatehtaassa. Myöhemmin eno perusti pienen ruokatavarakaupan kaupunkiin ja työmaaruokalan satamaan. Myös täti perusti pienen työmaaruokalan sataman lähelle. Äiti oli nuorena tyttönä piikana Kivirinnassa, joka oli iso maatila yli 10 km Sillantauksen torpasta kirkolle päin Marja-ahon ohi Päistärkosken kautta Pajupurolle. Talon väki oli ainakin äidin kannalta katsoen herraskaista.. Hänen tehtäviinsä kuului lasten kaitseminen ja kaikenlaiset sisätyöt. Karjapiiat olivat erikseen. Ennen pitkää äitikin lähti Pietarsaareen veljensä kauppaan myyjäksi. Suurin osa 11 asiakkaista oli ruotsinkielisiä, joten äidin piti opetella sitä suomen ruotsia. Hän osasi kieltä jonkin verran minunkin muistini alkuajoilla. En tiedä tuliko äiti pois Pietarsaaresta muusta syystä vai tullakseen miniäksi Marja-ahoon. Isä ja äiti vihittiin avioliittoon joulukuussa 1916. He asuivat ja tekivät töitä Marja-ahossa yhdessä isän vanhempien ja hänen sisarustensa kanssa. Minä synnyin Marja-ahossa ja olin 2-vuotias, kun muutettiin Rasinmäelle. Eräs mielikuva taitaa olla Marja-ahon ajalta. Isä oli tehnyt minulle pienen jakkaran, joka oli hyvin mieluinen. Näen sieluni silmillä sen suuren aurinkoisen tuvan ja ympärillä olevia tätejä, setiä ym. katselemassa kun kanniskelin jakkaraa paikasta toiseen ja kokeilin istumista sillä. Olin ainoa pieni ihminen talossa niin, että taisivat aikuiset aika tavalla pitää lystiä minun kustannuksellani. Eräs heitä huvittanut tapaus on minulle kerrottu. Istuin penkillä, kun joku pyysi tanssimaan. Vastasin: jalat ei ylety lattiaan. Marja-ahon naisväen työnjako oli sellainen – äidin myöhempien puheiden mukaan – että tyttäret hoitivat ruoanlaiton ja kutoivat kankaita ja ompelivat. Miniä meni aamuisin ensitöikseen tekemään tulen karjokyökin muuripadan alle, että tuli kuumaa vettä silppujen päälle ja juottokolaan kylmän veden lämmikkeeksi. Sitten oli kerättävä taikolla kasat lehmien alta ja kannettava puhtaita havuja tilalle. Käsin lypsäminen oli raskasta. Äidin piti yksin lypsää kaikki lehmät, vai kävikö sittenkin joku välillä auttamassa. Jos oli piikana ollessa pitänyt olla ahkera ja nöyrä, niin ehkä vielä rankempaa oli miniänä. Äitikin olisi halunnut kutoa kankaita ja tehdä jotakin tupahommia ja oppia uutta. Täytyihän navettatöiden ohella tietysti tehdä jotain myös sisällä, mutta suuren väen ruokailun jälkeen riitti tiskaamista ja suurten lattioiden lakaisemista. Isä kun oli hiljainen ja tottunut talon tapoihin ei varmasti osannut vaatia äidille sen parempaa asemaa. Karjan ruokkiminen oli siihen 12 aikaan työlästä. Heinät sai lehmien eteen navetan viereisestä ladosta kiikuttaa sylissään tai hangolla, mutta silput piti hakea riihen luota noin 100 metrin päästä selkäkopalla kantaen tai kun oli lunta sen kopan sai vetää kelkalla. Ohran ja kauran oljet laskettiin puintiaikana pieneksi silpuksi. Navetan nurkassa oli iso puutiinu, johon silput kaadettiin ja kiehuvan kuumalla vedellä kasteltiin niin, että ne hautuivat vähän pehmeämmiksi. Jäähtyneinä niitä kerättiin kaksin käsin ja kannettiin kunkin lehmän eteen kolaan ja ripoteltiin vähän jauhoja sekaan, muuten lehmät eivät olisi apetta syöneet. Jauhot olivat ”elukan jauhoja” siis huonommasta viljasta, enimmäkseen kaurasta kuorineen jauhettu. Hevosten herkkua oli kauran jyvät sellaisenaan, mutta niille myös tehtiin apetta, joka kasteltiin vain kylmällä vedellä ja jauhoja pantiin runsaammasti. Marja-ahossa taisi sentään aina riittää karjan rehu kesään asti, mutta monessa paikassa rehut loppuivat kesken. Oli ostettava heiniä sellaiselta naapurilta, jolla oli ylimääräistä. Huonolla ruokinnalla maidon tulo väheni ja kylminä myöhäisinä keväinä tilanne oli tuskallinen. Jouduttiin päästämään karja ulos, vaikka juuri mitään syötävää ei laitumelta löytynyt. Karja selvisi hengissä, vaikkakin huonossa kunnossa. Lopulta ruoho kasvoi ja mökin väelle koitti parempi aika. 13 Äidin ja isän koulusivistys Äidin ja isän ollessa kouluikäisiä Saarijärvellä oli vasta muutamia kansakouluja. Lähimpään kouluun isän kotoa oli n. 10 km, joten ehkä siksi hän ei käynyt kansakoulua. Äidin matka samaan kouluun oli 4 km lyhempi. mutta ei hänkään kansakouluun päässyt kodin varattomuuden vuoksi, luulisin. Kiertokoulussa olostaan hän usein kertoi kaikenlaista. Varmaan isäkin oli käynyt kiertokoulua, vaikka hän ei siitä meille kertonut. Lukea ja kirjoittaa he molemmat osasivat joskaan eivät pisteet ja pilkut aina osuneet kohdalleen. Saarijärven seurakunnan vaiheista 1900-luvulla kertovasta kirjasta olen poiminut eräitä tietoja kiertokoulun toiminnasta tarkentaakseni muistamiani äidin kertomia seikkoja. Toiminta alkoi 1887. Kiertäviä lasten kouluja siis kiertokouluja oli kuusi. Pitäjä oli jaettu kinkeripiireihin lukukinkereiden järjestämiseksi kerran vuodessa piirin kussakin talossa vuorollaan. Kiertokoulu siirtyi piiristä toiseen tavallisesti edellisen talven kinkeritaloon ja viipyi aina kolme viikkoa samassa talossa. Kinkereitä ja kiertokoulua ottamaan voitiin määrätä sellaiset talot, joissa oli tarpeeksi tiloja. Talon piti luovuttaa opetustila lämpöineen ja valoineen, sekä opettajattarelle sopiva asuinhuone kouluviikkojen ajaksi sekä hoitaa opettajattaren ja opetustarvikkeiden kuljetus seuraavaan koulupaikkaan. Koululaisten tuli lämmittää ja siivota päivittäin koulun käytössä olevat huoneet, mutta talon oli pestävä opetustilat kerran kuukaudessa talvella ja kelirikon aikaan useammin. Opettajien kelpoisuusehdoissa mainittiin, että heidän tuli olla tavoiltaan nuhteettomia ja heillä tuli olla opettamiseen tarvittava taito ja kokemus. 14 ”Jokaisella kiertokoulun opettajaksi kelpaavalla henkilöllä tarvitsee olla kelpaava todistus siitä, että hän tuntee nuotit, taitaa nuottien mukaan laulaa, on tottunut virren veisaamiseen ja kykenee antamaan opetusta laulannassa nuottien mukaan.” Ohjesäännöissä kierokoulun tarkoitukseksi mainitaan lukutaidon Oppiaineita ja kristillisyydentaidon olivat tavaus, sekä kirjanluku, kirkkoveisuun luetun edistäminen. ymmärtäminen sekä raamatunhistoria, katekismus, kirkkoveisuu ja kirjoittaminen. kirjoittamisen opetusvälineinä kiertokoulussa oli kivitauluja. Vasta vuonna 1917 kirkkoneuvoston kokouksessa päätettiin, että kivitaulujen tilalle hankitaan paperia. Samalla katsottiin, että ”warakkaammat ostakoot itse vihkoja lapsilleen”. Äiti ja isä ovat olleet kiertokoulussa vuosien 1901 ja 1915 välillä, joka oli kokonaan kivitaulujen aikaa. Äiti kertoi, että kivitauluun kirjoitettiin rihvelillä. Hän varmaan selitti millainen rihveli oli. Ainakin sen täytyi olla sellaista ainetta, että jäljen voi pyyhkiä pois. Opettajastaan Linda Merruntauksesta äiti puhui suurella kunnioituksella. Seurakunnan historian mukaan kirkkoneuvosto päätti kokouksessaan 24.08.1928 lakkauttaa kiertokoulun opettajien virat. Opettaja Linda Merruntaukselle päätettiin antaa todistus siitä, että hän on virassaan toiminut kiitettävästi ja ahkerasti. Kirjassa on runsaasti mielenkiintoista tietoa kiertokoulun vaiheista, mutta olen tähän poiminut sen verran, että vanhempieni koulusivistys tulee jotenkin selvitettyä. 15 Kansalaissodan aikaa Olen syntynyt Suomessa, joka oli Tsaarin vallan alla, mutta jo neljän kuukauden ikäisenä julistin Suomen itsenäiseksi. Sen ikäinen ei onneksi tajunnut mitään seuraavan vuoden 1918 ankeudesta. Kansalaissodan mainingit löivät syrjäiseenkin kylään, vaikka varsinaisia taisteluja siellä ei käyty. Suojeluskunnan esikunnasta tuli määräys, että kaikki ampuma-aseet on vietävä esikuntaan. Isällä oli uusi kallis haulikko, josta hän ei olisi hennonut luopua, sillä hän halusi käydä aina joskus "metällä". Hän piilotti pyssyn, vaan se oli tyhmästi tehty. Eräs kiihkomielinen naapurin isäntä ilmiantoi asian, viranomaiset löysivät aseen ja veivät isän vangiksi epäiltynä punikiksi, vaikka sellaista hänestä ei tullut tuonkaan koettelemuksen jälkeen. En myöskään ole kuullut hänen sanovan puolta sanaa puolesta eikä vastaan minkään puolueen politiikasta. Sellaisen käsityksen sain myöhemmin, että sekä äiti että isä äänestivät maalaisliiton ehdokasta, kun äänestää piti. Nämä selitykset kerron vain osoittaakseni, että ase ei ollut sitä varten, että sillä olisi uhattu esim. sitä ilmiantajaa. Kuitenkin määräystä olisi pitänyt totella. Ehkä isää epäiltiin kuuluvaksi punaisiin sen vuoksi, että vuonna 1909 perustetun Etelä-Mahlun, siis Marjaperän työväenyhdistyksen perustajajäsenten joukossa mainitaan isän vanhempi veli Taavi Marja-aho. Kun yhdistyksellä ei vielä ollut omaa taloa, niin kokouksia ja iltamia pidettiin eri taloissa kuten Marja-ahossa. Isän nimeä ei esiinny Saarijärven kirjaan kootussa katsauksessa ko. yhdistyksen vaiheisiin. En tiedä kuinka innokas sosialisti Taavi-setä oli, mutta ainakin hän nopeasti unohti aatteen, kun meni kiertokoulun opettajan kanssa naimisiin ja puhdistui ”väärästä” opista. 16 Kirkonkylän työväenyhdistys toimi vuokraamassaan Kantola-nimisessä vanhassa kauppakartanossa ja vuonna 1908 osti talon omakseen. Maailmansodan levottomana aikana vuonna 1914 yhdistys katsoi parhaimmaksi myydä omaisuutensa pelätessään uusia ankaria toiminnan rajoituksia. Toiminta jatkui myydyssä talossa. Kansalaissodan alkaessa työväentalo pakkolunastettiin suojeluskunnalle ja vuonna 1918 se toimi vankilana. Kansalaissodan jälkeen vuonna 1919 yhdistys osti talon jälleen omakseen ja monien remonttien jälkeen nykyinen Saarijärven työväentalo on se sama Kantola. Sen tarinassa omituinen vaihe oli se, kun punaiset joutuivat olemaan vankina talossa, jossa olivat aatettaan viljelleet. Isällä ei siis sellaista taustaa ollut, mutta varmaan joukossa oli monia aatteen miehiä. Isä itse ei jälkeen päin puhunut meille lapsille vankilakokemuksistaan sanaakaan, mutta äiti kertoi karmeita asioita. Talvella 1918 isä vangittiin ja kesällä hän pääsi kotiin. Silloin talvella olin noin puolivuotias ja asuimme vielä Marja-ahossa. Ruoasta oli puutetta monilla muillakin siihen aikaan, mutta vankeja varsinkin kiusattiin nälässä. Niinpä omaiset yrittivät viedä heille salaa eväspaketteja. Äiti kertoi, että Kantolassa oli jokin vanha tyhjä liiteri, jossa vangit saivat käydä kaiketi välttämättömillä ”asioillaan”. Seinän alla olleesta aukosta eväspaketti yritettiin sujauttaa vastaanottajalle. En vaan ymmärrä, miten se kohtaaminen onnistui. Jännittävää se ainakin oli, sillä jos vartija yllätti, niin eväät takavarikoitiin ja tuojaa uhattiin vangitsemisella. Äiti kertoi kuinka hän peitteli minut pärekoriin, sitoi korin vesikelkkaan ja käveli 20 km:n matkan kirkolle kelkkaa työntäen. Äiti kokosi rohkeutensa ja kävi suojeluskunnassa, vai olisiko ollut muu sotilasesikunta, rukoilemassa armoa ja vapauttamista isälle. Siellä sanottiin, että hänet ammutaan ensimmäiseksi. 17 Kevätpuolella tapahtui jo koko sotatilanteessa ratkaisevia muutoksia ja paikallisessa esikunnassa päälliköiden vaihdoksia niin, että johonkin aikaan kesällä isä lopulta pääsi kotiin. Silloin kun äiti noista matkoista kertoi, ei koskaan tullut mieleeni kysyä, miksi hän kulki kävellen, vaikka Marjaahossa oli vähintään kaksi hevosta. Nyt arvelen, että ehkä hän ei ollut tottunut ajamaan hevosella eikä arkana miniänä katsonut voivansa pyytää ketään ajajaksi. Toisaalta olihan hän tottunut kävelemään pitkiä taipaleita ennenkin. Luultavasti minut piti ottaa mukaan imettämisen takia. Koska aikaisemmin isällä oli epäilty olevan keuhkotauti, niin äidillä oli kova pelko, että siellä vankeudessa, nälässä ja kurjuudessa se ainakin iskee, jos ei sitä ennestään ole. Isän isä oli juuri joulukuussa 1917 kuollut keuhkotautiin 55vuotiaana. Keuhkotauti vei hautaan myös nuorempia siihen aikaan ja vielä kauan sen jälkeen 30-luvun puolelle. Isällä ei kuitenkaan sitä pelättyä tautia ollut, vaan kaiken jälkeen elämä jatkui. 18 Omia muistikuvia varhaiselta lapsuusajalta Kun yritän tavoitella muistikuvia mahdollisemman varhaisesta lapsuudesta, ajattelin liittää alkuun valokuvan pienestä tytöstä, jolla on kukka tai oksa kädessä, kuten äitini nuoruudessa otetussa valokuvassa poseeraavilla neitosilla. Minulle on kerrottu, että se on ensimmäinen valokuva minusta. Itse en muista tuosta tilanteesta mitään, mutta kuva on kuulemma otettu Konttimäen koulun seinustalla, kun oltiin Saarnion luona kylässä Tildatädin kanssa. Lienenkö ollut noin kolmen vuoden ikäinen. Tuolta ajalta en muista paljon muutakaan, mutta sen verran vaikuttava tapaus sattui ehkä juuri sinä kesänä, kun täytyin kolme vuotta, että se on kirkkaasti muistissa vieläkin. Kodin pihasta vähän sivussa oli sellaista joutomaata, sammalikkoa, mättäitä ja pieniä varpuja. Sinne oli joskus jäänyt maahan makaamaan kantikkaaksi veistetty iso hirsi, jonka toinen pää oli vähän koholla kannon varassa. Toinenkin pää oli koholla, mutta ei kannon päällä. Asia tuli minulle selväksi, kun aikani kävelin tai juoksin edestakaisin hirttä pitkin. Lienenkö jäänyt liian pitkäksi aikaa seisomaan siihen päähän hirttä, joka ei ollut kannolla vaan kusiaispesässä. Alkoi hirveä nipistely ja kirvely, kun muurahaiset joukolla kiipesivät pitkin paljaita sääriäni ylemmäs ja ylemmäs. Jäykistyin kauhusta niin, että en päässyt paikaltani. Huusin äitiä niin lujaa kuin ikinä pystyin. Ja tulihan se äiti apuun, tempaisi kaikki vaatteeni pois ja puisteli muurahaiset tytöstä ja vaatteista. 19 Mitään muuta muistikuvaa mulla ei siltä ajalta ole tai ehkä se oli vähän ennen tuota tapausta, jolloin olimme vielä Marja-ahossa. Olin kaksi ja puolivuotias silloin kun Väinö syntyi, mutta siitä en muista mitään, vaikka sen olisi luullut olevan tarpeeksi mieleen jäävä juttu. Vasta siitä, kun Väinö kykeni jotenkin leikkimään kanssani, muistan jotakin. Meillä oli kätkyt, jossa Ensimmäinen valokuva minusta kaksi- tai kolme-vuotiaana. Ajan tavan mukaan siinä poseerataan kuten isot tytöt jokin kukka tai oksa kädessä. kukin meistä keinutettiin uneen vauvaiässä. Kun Väinö varttui sen verran, että pysyi kyydissä niin me istuimme kätkyessä vastakkain ja pidimme molemmin käsin laidoista kiinni ja soudimme ”kännälaitaa”. Joskus innostuttiin liikaa ja mentiin kumoon. Pahemmin ei käynyt ja keinumista jatkettiin niin kauan kuin huvitti. Taisin olla 4-5 –vuotias, kun arkipäivän yksitoikkoisuuden mukavasti katkaisi tapaus, josta en voi olla kertomatta. Iida-tädillä oli pieni kamari Marja-ahon vintissä. Sinne kiivettiin melkein pystysuoria portaita, jotka olivat oikeastaan tikapuut, jonka askelmat olivat kuitenkin laudasta. Portaita mentiin ylös luukusta, joka oli alta päin työnnettävä auki ja taas suljettava. Suuren ullakon sammal- ja multatäytteen päälle oli tehty jonkin laista lautalattiaa kamarin ovelta luukulle. Kamarissa oli pieni hella ovensuunurkassa ja peräseinässä kaksi kuusiruutuista ikkunaa. Se oli suuri tapaus, kun täti kerran pyysi minut luokseen yöksi. Menin sinne päivällä niin, että saatoin katsella sieltä korkealta ikkunasta ulos. Näköalana oli avara peltoaukea, joka 20 aika jyrkkänä ja pitkänä rinteenä laskeutui alas puron varteen, josta kohosi vastamäeksi päättyen metsän reunaan. Tuo etualalta alkava alamäki lisäsi korkean paikan väristystä. Iida-täti oli ompelija ja silloin vielä ikäneito. Hän kävi asiakkaiden kodeissa ompelemassa, niin kuin ompelijat yleensä siihen aikaan työtään tekivät. Hänellä oli mielestäni ihmeellinen vanerista tehty pienehkö putkimallinen laukku eli kotelo, jossa hän kuljetti työvälineensä, neulat, nuppineulat, sakset ja mittanauhan ym. Täti oli nuorena tyttönä menettänyt vasemman käden sormet rystysiä myöten silppumyllyn terien silpomana jonakin puintipäivänä. Ainoastaan peukalo säilyi. Siihen aikaan se työ oli paljolti käsin ompelua, mutta kätevästi hän piti ommeltavan kappaleen peukalon ja kämmensyrjän välissä ja oikealla kädellä sujautteli neulaa vikkelästi. Oli hänellä ompelukone kamarissaan, että sai myös kotona ommella. Ompelukoneen päällä neulatyynyssä oli ihmeen kauniita monenvärisiä lasipäisiä nuppineuloja. Eihän kotona sellaisia ollut. Niitä oli kovin mukava painella syvemmälle ihan neulatyynyyn kiinni. Siitä seurasikin nuhteet ja paha mieli, kun täti sanoi, ”nythän sinä olit tuhma”. Jotakin juhlallista ja hienolta näyttävää huoneessa oli kuten kauniit matot ja ikkunaverhot. Sivusta vedettävään sänkyyn oli ladottu petivaatteita korkeaksi kummuksi ja peitetty ihanalla päiväpeitolla. Illalla sänky levitettiin ja nukuin tädin vieressä. Ennen nukkumaan menoa oli tietysti käytävä pissillä. Sieltä vintistä olisi ollut hankala käydä ulkona pimeän aikana, joten asia hoidettiin oven pielessä ulkovintin puolella olleeseen 3 – 4 litran purkkiin, joka oli paremmat päivänsä viettänyt jossakin kaupassa karamellipurkkina. Täti jutteli jotakin minun mielikseni. Lapset eivät siihen aikaan juuri uskaltaneet puhua vähänkin vieraammille aikuisille muuten kuin 21 ujosti vastailemalla kysymyksiin. Tädit tietenkin yrittivät neuvoa ja opastaa. Taisi Iidatäti joskus ommella minulle mekon, kunnes saatiin ompelukone niin, että äiti voi tehdä meille vaatteita, vaikka ei ompelija ollutkaan. Siihen aikaan, kun olin pikkuinen vielä, paljon lapsia kuoli pienenä. Monta serkkuanikin kuten Hakalan kaksi tyttöä oli kuollut jo ennen minun syntymääni. Marja-ahon maaliskuussa 1922 syntyneistä kaksosista toinen, Eeva-niminen tyttö, kuoli saman vuoden joulukuussa. Olin silloin 5-vuotias. Muistan niistä vauvoista vain sen illan, jolloin äiti ja isä tulivat Marja-ahosta pikkuisen Eevan hautajaisista. Itselläni oli korvatulehdus niin paha, että olin jo aivan kuuro. Muistan, että makasin äidin ja isän sängyssä ja nousin istumaan ja maistelemaan ihanaa sokerikakunpalaa, jonka olivat hautajaispöydältä minulle lähettäneet. Todennäköisesti oli aivan joulun aika, koska ainakin jossain mielen pohjalla muhii ajatus ja muisto, että oli Tapaninpäivä, kun vihdoin mentiin lääkäriin. Menomatka tehtiin hevosella ja minut käärittiin lämpöisiin peittoihin nahkasten elle äidin ja isän keskelle rekeen. Olihan se varmaan aika rankka matka ajaa sairaan lapsen kanssa 20 km hevoskyydillä. Vähän muistelen, että lääkäri ei oikein mielellään ottanut vastaan pyhäpäivänä, mutta heltyi kuitenkin, kun kuuli onnettoman tilanteeni. Lääkärin vastaanotto oli samassa talossa, jossa hän asui. Odotushuoneesta muistan aution tunnelman. Oli suuri kaakeliuuni ja lattialla uunin edessä sylkykuppi, matala tasapohjainen astia, jossa oli pieniä katajan oksia ja desinfiointiaineen lysolia, ainakin sellainen oli haju. Siihen aikaan oli miehiä, joilla oli tapana sylkeä lattialle niin, että monissa paikoissa, missä kansaa liikkui, oli seinillä lappuja ”älä sylje lattialle”. Lääkärin toimenpiteet eivät korviin kovin sattuneet. Äiti kertoi lääkärille, että naapurit olivat neuvoneet ”ruuttaamaan” korviani. Siihen lääkäri oli sanonut, että jos olisitte 22 sen tehnyt, tyttö olisi tullut kuuroksi lopullisesti. Mitä lie olleet lääkkeet, mutta kuulo palautui nopeasti ja muutenkin virkistyin. Siitä minulla ei ole käsitystä, mistä se korvatulehdus johtui, oliko se vaan kova yskä vai mikä. Noin kahden kilometrin päässä kotoa oli Päistärkoski, jonka vesivoiman isä oli valjastanut pyörittämään myllyn ja sahan rattaita. Aika pitkistäkin matkoista kyläläiset toivat jyviään jauhettavaksi. Raamisahalla tukit sahattiin erilaisiksi laudoiksi, lankuiksi ja piiruiksi. Isännät toivat tukkeja, kun tarvitsivat lautaa ja jonkin verran isä sahasi omista puista itselle ja vähän myyntiin. Hän rakensi myös höyläkoneen, jolla kuivattua lautaa höylättiin kotona navetan vintissä. Aika pieninä saimme Väinön kanssa mennä myllylle katsomaan, miten isän tekemät vesirattaat pyörivät ja myllynkivet jyrräsivät ja miten isot tukit kulkivat sahan raamin läpi ja hajosivat laudoiksi. Lämpimänä kesäpäivänä erittäin mukava oli laskea pyllymäkeä myllyn edessä olevassa korkeassa rinteessä, joka oli pehmeää valkoista hyvin hienoa maa-ainesta. Rinne oli syntynyt, kun tietä tehdessä oli maata siirretty tien kohdalta. Saharakennuksen takana oli yhtiöiden tukin uitossa tarvittava ränni, jota pitkin tukit kulkivat vähävetisen ja kivisen jokiuoman läpi. Silloin kun uittoa ei ollut, rännin yläpäässä oleva sulku-tammi sai olla kiinni niin, että kosken koko voima saatiin myllyn ja sahan käyttöön. Sen verran vettä pääsi tukkiränniin, että siinä oli mukava paljain jaloin läpsytellä edestakaisin. Veden kulkua koskessa oli säädelty kivipaasista ym. materiaalista rakennetulla patomuurilla, joka oli noin metrin levyinen ilman mitään kaiteita. Niinpä jälkeenpäin ajateltuna tuntuu ihmeeltä, että emme pudonneet koskeen kulkiessamme sen padon päällä kosken kuohua ihailemassa. Sielläkin taisi olla turvana suojelusenkeli, josta äiti oli usein puhunut meille. 23 Päivät kuluivat ihan mukavasti, vaikka leluja ja pelejä ei juuri ollut. Äiti teki minulle riepunuken, jolle oli mukava sovitella vaatteiksi vanhoista vaatteista leikattuja tilkkuja. Väinö oli ikionnellinen, kun isä teki hänelle ihan oikean hevosen näköisen puuhevosen. Ylösalaisin käännetty pitkänomainen rahi oli mainio reki. Narusta syntyivät valjaat ja ohjakset ja niin oli hevosmiehellä mieli korkealla. Kunnon hevosmies hänestä tulikin isona. Vaikka kaikki oli niin kovin yksinkertaista, koti tuntui turvalliselta. Mitään ei tarvinnut pelätä, kun äiti oli vakuuttanut, että hän ei antaisi meitä pois, vaikka joku maksaisi miljoonan eikä anna mustalaisille, vaikka olimmekin joskus tottelemattomia. Pimeys ei illalla maata mennessä pelottanut, kun äiti opetti iltarukouksen: Isä armias taivahastas, katso minua pientä lastas. Enkelis mun suojakseni laita, niin ei mikään vaara mua haittaa. Ankarakin sävy kuului asiaan joskus, mutta erittäin harvoin. Silloin käskettiin hakemaan piiska, oksa koivusta, mutta ei sillä muistaakseni lyöty koskaan, kun asianomainen tuhma henkilö oli pyytänyt anteeksi ja luvannut vastedes olla kiltti. Puhe mustalaisista oli tarpeen siksi, kun siihen aikaan jotkut vanhemmat pelottelivat lapsiaan, että jos et ole kiltti, jos et tottele niin annan sinut mustalaisten mukaan. Jos äidillä oli vaikeuksia saada lapsia ojennukseen mielensä mukaan, niin hän saattoi joskus sanoa, että minä sanon isälle, jos et minua usko. Isällä oli sellainen arvovalta, että hänen tarvitsi vain katsoa vähän vakavasti ja tilanne oli palautettu. Ei häntäkään pelätä tarvinnut. Aina oli selvää, että hänellä oli meitä kohtaan hyvä tahto ja tarkoitus. Tekisi mieli uskoa sitä mielikuvaa lapsuudesta, että silloin oli aina kesä ja sunnuntai ja aurinko paistoi. Ahoilta ja ojanvarsilta löytyi makeita mansikoita iso mukillinen. Sitten vaan tupaan mansikkamaitoa maistelemaan. Marja-aho oli ollut meille koti, mutta muutettuamme Rasinmäelle, siitä tuli 24 mummula, koska mummu oli edelleen siellä. Kun mummula oli niin lähellä, sinne oli mukava kipaista peltojen ja ketojen läpi vievää kärrytietä. Vierailuun oli aina kysyttävä äidiltä lupa. Selvimmin on mieleeni jäänyt eräs juhannusaamu mummulassa. Äiti ja isä olivat nuoria ja halusivat mennä muiden nuorten joukkoon juhannuskokolle Päistärkosken kankaalle, jossa myös tanssittiin tasaisella tantereella. Kylällä oli muutamia haitarin soittajia, joista joku soitteli polkat, valssit, masurkat ja sottiisit. Välillä mentiin piirileikkiä ja kaikki osasivat paljon hempeitä piirileikkilauluja. Sinä juhannuksena Väinö oli vasta muutaman kuukauden ikäinen ja minä vajaan 3 vuotta. Meidät vietiin mummulaan yöksi. Minä nukuin mummun vieressä ja Väinö omassa kopassaan. Hänet haettiin yöllä kotiin, mutta minä nukuin aamuun asti. Heräsin aikaisin ja menin kyökkiin, jossa mummu oli keittämässä aamukahvia. Kun hän näki, että aion lähteä, hän sanoi, että elä vielä lähe ennekuin juodaan kahvia. En kuitenkaan malttanut jäädä kahville, vaan oli pian päästävä kotiin. Paljain jaloin kotiin päin juostessani aamukasteinen nurmikko tuntui vähän viileältä. Siihen aikaan meillä ei ovia lukittu yöksi, joten pääsin sisälle. Kun menin kyökistä tupaan se näytti juhlalliselta. Koivun oksia oli ripusteltu ikkunoiden ja ovien ympärille, isoja kukkivia pihlajan oksia oli isossa vesiastiassa ovensuunurkassa ja pienempiä pöydällä maljakossa. Koko suuri lattia oli peitetty tuoreilla haavan lehdillä. Tuoksu oli ihana. Ikkunoista tulviva auringon paiste sai kaiken näyttämään huikaisevan kauniilta. Äiti ja isä olivat nukkumassa. Menin suoraa päätä heidän sänkynsä viereen herättämään. . Se oli sen verran poikkeuksellinen juhannusaamu, että jätti muistikuvan, vaikka olin niin pieni. Vähän myöhemmästä ajalta muistan kyllä juhannuksen viettoja, kun monta päivää olimme keränneet kuivia risuja ja muuta roskapuuta vanhanpaikan kalliolle 25 kokoksi, joka aattoiltana paloi hetken hulmuten ja koko perheen juhannustunnelma oli korkealla. Eräät asiat ovat jääneet mieleen siksi. että ovat olleet harvinaisen iloisia, yllättäviä. Kuitenkin myös tarpeeksi nolo ja hankala tapaus on hyväksyttävä muistojen helminauhaan. Tätä lajia edustaa seuraava juttu. Oli hiljalleen hämärtyvä talvinen iltapäivä. Äiti oli navetassa ja isä jossakin ulkona töissä ja me pienet kahdestaan tuvassa. Sisävessaa ei ollut siihen aikaan niin, että ne hommat oli hoidettava niin kuin se niissä oloissa oli milloinkin kätevintä. Navettarakennuksen yhteydessä oli puusee, mutta lapset eivät yksin kyenneet sinne menemään. Tuvan nurkassa aivan oven pielessä oli likaämpäri, joka tosin ei ollut ämpäri vaan tavallista ämpäriä korkeampi. Ympärysmitta oli pohjaan asti sama. Se oli aikuisille tarpeen öisin, mutta lapset saivat käydä siinä myös päivisisn. Edellä mainittuna iltapäivän hetkenä minulle tuli asiaa siihen pöntölle. Koska se oli liian korkea minulle niin en pysynytkään reunalla vaan putosin syvälle ja jäin pönttöön kaksin kerroin jalat pystyssä enkä päässyt ylös. Siinä tukalassa asennossa toivoin hartaasti, että äiti tulisi tupaan ennen kuin joku vieras sattuisi tulemaan. Vaan niinhän siinä kävi, että ensimmäinen tulija ei ollut äiti vaan Hakalan täti. Hän auttoi minut pois pinteestä. Vaikka nolotti kovasti niin kuitenkin tuntui hyvältä, että paikalle osui oma täti eikä joku aivan vieras ihminen. Nolon jutun jatkoksi sopinee vielä pahempi tarina. Varsinkin kesäisin leikimme usein serkkujen, Marja-ahon Niilon ja Hakalan Eevertin ja Niilon kanssa. Joukolla keksimme kaikenlaista tekemistä. Kerran kauniina, aurinkoisena päivänä osuimme retkellämme Marja-ahon riihen takana syrjäisellä pellolla olevalle tyhjälle heinäladolle, jonka seinät oli tehty pyöreistä hirsistä ja katto tuohesta. Oli mukava kiipeillä seinille, kun hirsien 26 välissä oli niin isot raot, että sormet ja varpaat mahtuivat niihin. Olisimme halunneet kiivetä katolle, mutta eihän se räystäiden alta onnistunut. Kovalla yrityksellä saimme ladon sisältä päin sen verran tuohen palaa irti, että siitä aukosta pääsimme katolle. Katto oli tehty latomalla isoja tuohilevyjä limittäin samaan tapaan kuin kattotiilet. Kunkin tuohirivin päällä oli riuku painona pitämässä tuohet paikoillaan. Olimme siis vihdoin katolla ja ilmassa alkoi olla suuren seikkailun makua. Ylimmäinen riuku saatiin helposti irti ja pudotettiin alas. Sitten vaan jokainen kiskomaan tuohilevyjä irti ja tuota pikaa käynnistyi kilpailu siitä kenen tuohi lentää kauemmas pellolle. Taisi siinä kulua meiltä koko kesäinen päivä ennen kuin viimeinenkin tuohi oli lennätetty pellolle. Eihän meille tullut mieleenkään, että olemme pahanteossa, ennen kuin isä etsiessään meitä tuli hämmästyneenä toteamaan hirmuisen hävityksen. Olisi ollut kunnon selkäsaunojen paikka, muta isä sanoi vain vähän harmistuneella äänellä, ”Mitäs työ nyt ootto tehnynnä”. Vasta silloin ainakin minulle tuli paha mieli, mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Lato oli hyväkuntoinen, hyvän katon alla säilynyt lahoamatta. Se oli kuitenkin ollut tyhjänä kauan, niin että emme olleet koskaan nähneet siinä heiniä, sillä ne ajettiin suoraan pellolta navetan luokse latoon. Mielestämme sellainen lato tietenkin oli tarpeeton. Toimintamme varsinaisena ajatuksena ei kuitenkaan ollut purkaminen, vaan nauttiminen siitä kun tuohet lensivät komeassa kaaressa kauas. Kattoa siihen latoon ei kukaan koskaan enää rakentanut. 27 Ensimmäiset vuodet Rasinmäellä Kun Taavi-setä ja isä ostivat Äänekoski-yhtiöltä takaisin isänsä aikoinaan myymistä maista osan, niin päätilalle Marja-ahoon sai jäädä Taavi-sedän perhe ehkä siksi, että hänellä oli aikaisemmin Amerikassa hankittua rahaa, jolla saattoi lunastaa arvokkaamman osan. Isä sai Marja-ahon entisen torpan Rasinmäen, jonka rakennukset olivat jo osaksi tai kokonaan lahonneet, joten hän joutui rakentamaan uudet. Uusi Rasinmäki tuli lähemmäksi Marja-ahoa kuin oli ollut vanha paikka. Asuimme Marja-ahossa kunnes johonkin aikaan vuotta 1919 pääsimme muuttamaan Rasinmäelle. Olin silloin vasta 2-vuotias enkä voi muistaa paljoakaan siitä, millaista elämä noina alku aikoina oli, mutta voin kuvitella, että helppoa ei ollut. Kaikki oli alettava tyhjästä. Etualalla on myöhemmässä vaiheessa rakennettu takana näkyvään vanhaan osaan liittyvä ”vinkkelipytinki”, jossa iso tupa, kyökki ja kammari. 28 Huonolla hoidolla olleet pellot oli yritettävä saada kasvuun. Oli myös hankittava karjaa ja talon töissä ja tienastiajoissa välttämätön hevonen. Kun rahaa ei juuri ollut, sitä oli pyydettävä velaksi varakkaammilta naapureilta kuten Pääkkölän Jukalta ja Rautavan Otolta. Rakennukset eivät olleet valmiit, kun Rasinmäelle muutettiin, vaan niissä oli yhä tekemistä aina muiden töiden välillä. Kuitenkin varhaisempien muistojeni aikaan oli jo navettakin ”asuttuna”. Oli myös yksiosainen pieni vilja-aitta. Isähän rakensi koko ikänsä aina silloin tällöin, remontoi vanhaa ja rakensi ison lisäosan taloon. Uusi iso tupa oli vuosia kehikkona ja vielä kauan puolivalmiina ennen kuin vihdoin valmistui. Vielä senkin jälkeen uuden puolen yksi huone oli kehikkona. Kaiken kaikkiaan Rasinmäki kävi vuosien kuluessa lähes jatkuvia muodon muutoksia. Sitä kun ei ollut teetetty vieraalla avaimet käteen-kaupalla. Saunojakin nousi eri aikoina eri paikkoihin sellaisina kuin isä milloinkin oli suunnitellut. Hämärästi muistan, että aivan aluksi kylvettiin vanhan Rasinmäen savusaunassa. Aluksi oli siis vain tupa ja kyökki sekä porstuan nurkassa komero, ”konttuuri” ruokien säilyttämistä varten. Isä oli muurannut tiilestä leivinuunin tupaan ja kyökkiin hellan. Kovien pakkasten aikaan Väinön kanssa nukuimme uunin päällä, jossa oli lämmin ja muutenkin rattoisa nukahtaa. Kiipeäminen sinne oli kyllä hankalaa, kun ei ollut portaita ja jakkaralta, ”ränkyltä” ei millään tahtonut ylettyä. Tuvassa oli kaksi ikkunaa, joissa oli vain yksinkertaiset lasit, jotka pakkasella olivat paksussa huurteessa. Niihin teki mieli kirjoitella sormella nimensä, mutta se kiellettiin liian kylmänä touhuna. 29 Hellassa (hellissä) paloi tuli aamusta iltaan. Puita ei tarvinnut säästää – tulitikkuja kylläkin, sillä ne piti ostaa rahalla. Äiti otti hellasta tulta päretikulla, jolla sytytti öljylampun valon ja navettaan lähtiessään lyhtyyn. Rasinmäki vanhan tuvan puolelta katsottuna. Ei ole olemassa kuvaa siltä ajalta, kun oli vain tämä vanha hirsitupa vuoraamattomana. Tuon ison kuusen latvaan lapsena usein kiipesimme. Lattiat olivat maalaamatomat eikä niitä joka viikko pesty. Ja kun sitten pestiin, niin urakka oli melkoinen. Ensin koko lattia kasteltiin lämpimällä vedellä, ripoteltiin ympäriinsä hiekkaa ja varrellisella varpuluudalla hangattiin hiekan avulla lika irti. Sen jälkeen tarvittiin runsaasti kylmää vettä, jonka kanssa rapa lakaistiin perältä ovelle päin ja ”roskasihveliin” ja pienen luudan kanssa kerättiin ämpäriin ulos vietäväksi. Kun huuhteluvesi jäi vihdoin puhtaaksi, lattia kuivattiin rievulla, joka oli repäisty loppuun kuluneesta miesten lanelipaidasta tai alushousun lahkeesta. Melkein keskellä tuvan lattiaa oli vajaan neliömetrin kokoinen luukku, josta mentiin perunakellariin, jonne perunat oli syksyllä laskettu ulkoa ränniä pitkin. Kun ei ollut lunta, kellariin pääsi ulkoa oven kautta, joka oli porrassyvennyksessä täyttyen talvisin lumella ja oli pakkasen takia muutenkin peitettävä. Niinpä perunat saatiin talvella luukun kautta. Valkoiseksi hangattu leveistä lankuista tehty lattia oli kaunis ja raikkaan hajuinen. Erityisesti on mielessäni kuva eräästä ”tuvanpesuillasta”, kun me Väinön kanssa juoksimme paljain jaloin ympyrää puhtaalla lattialla pienen öljylampun luodessa himmeää valoaan tupaan. Tuvan kalusteina oli pöytä, jonka paikka oli peränurkassa penkkien edessä, jotka oli seiniin kiinnitetyt 30 lankut (sivu- ja peräseinään). Pöydän edessä oli irrallinen penkki. Toisessa peränurkassa oli sänky, jossa olkipatja (matrassi). Olkipatjalla olikin oikein hyvä kelliä varsinkin silloin, kun oli juuri vaihdettu uudet oljet. Kauemmin käytettynä se litistyi ja kävi epämukavaksi. Matrassipussi piti ratkoa saumasta auki sen veran, että murentuneet oljet saatiin puistella navettaan tai sikalaan ja uudet oljet, joista tähkät lyötiin vesomella pölkyn päällä pois, pujotettiin pieninä nippuina pussiin ja sauma harsittiin kiinni. Oljet oli vaihdettava useita kertoja vuodessa, jos mieli nukkua hyvällä petillä. Matrassin päällä lakana oli ns. rättitäkki, joka oli riepumaton tapaan kudottu tavallisesti vaaleista kuteista, jotka leikattiin vanhoista, rikkinäisistä esiliinoista ja alusvaatteista, joita ei enää kannattanut paikata. Peitteenä oli itse kullakin oma täkki, mutta ei peitelakanaa, pussilakanasta puhumattakaan. Pään alusena oli pehmoinen höyhentyyny, jonka päällisenä saattoi olla rikki menneen paidan tai puseron ehjästä selkäkappaleesta ommeltu tyynyliina. Harvoja uudesta kankaasta tehtyjä kun piti säästää. Kyökissä oli sivusta vedettävä sänky, jonka sai päiväksi työntää kapeammaksi ja peittää puisella kannella toimimaan istuimena. Oikeita tuoleja ei ollut, vaan pari yksinkertaista rahia eli ränkkyä. Astiakaappi oli isän tekemä, siihen aikaan yleistä mallia, jossa oli alaosassa isommat ovet ja laatikot ja erillisessä yläosassa pienemmät. Hellan vieressä oli tietenkin puulaatikko. Ikkunaverhoja ei ollut vara ostaa, vaan voipaperista tehtiin kapat leikkaamalla kauniita kuvioita reunaan. Isä tarvitsi valjaita tai muita nahkatöitä tehdessään sellaiset rei’ityspihdit (nahkapasko), jolla sai paperiverhoon hienoja kuvioita. Kapat kiinnitettiin ylös ikkunalistaan nastoilla. Minkäänlaisia mattoja ei ollut lattioilla. Äidillä oli täysi työ niissä olosuhteissa selvitä päivästä toiseen yksin sekä navetta- että tupa-askareista 31 ja meidän pienten hoidosta, joten mattojen kutomiseen ei riittänyt aikaa eikä voimia eikä ostamiseen rahaa. Kuitenkin oli ehdittävä keritä lampaat ja kartata ja kehrätä villoista lankaa ja kutoa perheelle sukat ja lapaset. Aika pahasena minun piti opetella karttaamaan (silloin ei karstattu). Ensin niillä ihmeellisillä teräväpiikkisillä kartoilla vastakkain vedellen saatiin ne kiinteät kiharat villatukot kuohkeiksi levyiksi, jotka nypittiin pieniksi ja pöyhittiin kasa sekaisin, että koko erä olisi tasalaatuista. Siitä pantiin vähän kerralla karttojen väliin ja polvien päällä vedeltiin muutamia kertoja karttoja vastakkain, välillä sipaistiin villat ylös piikkien välistä nähtäväksi, joko tulos on hyvä. Vaati harjoittelua osata koukkia se ohut villalevy alakartan piikeistä yläkartalla niin, että se kiertyi pienelle rullalle, joka siirrettiin toisen kartan ulkopinnalle ja toisella kaulittiin kauniiksi leppeeksi. Aina kun suinkin oli aikaa, äiti istui rukin ääreen ja sileää ohutta lankaa kiertyi rukin rullalle pikavauhdilla. Kun kolme rullaa oli tullut täyteen, ne pantiin lattialle kukin omaan koriinsa tai mikä vati lie milloinkin ollut ja ne kolme lankaa kerrattiin yhteen kolmisäikeiseksi sukkalangaksi. Kerratessa rukkia poljettiin kuten kehrätessä, mutta sen pyörän piti pyöriä vastakkaiseen suuntaan. Vettä tarvittiin tietenkin aika paljon joka päivä huushollissa, mutta lauantaisin oli kannettava lisäksi saunavesi ja tuvanpesupäivänä vettä kului erittäin paljon. Silloin puhuttiin tuvanpesusta, vaikka vain lattia pestiin. Veden kanto oli rankkaa. Tuvassa oven pielessä oli puinen saavi aivan siihen tarkoitukseen tehdyn pytyn jalan päällä. Joskus vettä haettiin pyttyyn ämpäreillä, mutta kun oli paikalla kaksi vahvaa kantajaa niin saavin korviin pujotettiin puinen luja tanko, korento, jonka päihin kantajat tarttuivat, nostivat olalleen ja korvo keikkuen kävelivät kaivolle. Korvo täytettiin kepin päähän kiinnitetyllä ämpärillä, kaivokapalla ammentaen. Vanhanpaikan 32 kaivo ei ollut kovin syvä, ainakin veden pinta oli lähellä kantta, joten ammentaminen oli helppoa. Täyden saavin olalle nostaminen ei ollut suinkaan helppo temppu ja vaati harjoitusta osata kävellä tahdissa täyden saavin kanssa läikyttämättä. Talvella saavi kulki mukavasti vesikelkassa, jos ei tuisku ollut tukkinut tietä. Matkaa kaivolle oli n. 100 metriä. Karjalle saatiin vesi aika lähellä navettaa olevasta kaivosta, jonka vesi oli niin ruosteista, että ei kelvannut talous- eikä pyykkivedeksi. Vaikka kaivo ei ollut kaukana, neljän, viiden lehmän juottoveden kantaminen kysyi voimia. Jossakin vaiheessa isä laittoi puisen vesijohdon kaivosta karjokyökkiin. Pitkien suorien mäntypölkkyjen läpi oli kairattu reikä ja niitä liitettiin yhteen tarpeellinen määrä ja peitettiin maahan kaivettuun syvään ojaan. Samanlaisesta puuputkesta isä teki pumpun, jota vivusta painelemalla pumpattiin. Näin saatiin vettä navettaan jo helpommin kuin ämpärillä kantaen. Vuosia myöhemmin teetettiin alan ammattimiehillä puinen vesijohto vanhanpaikan kaivosta asuinrakennukseen ja sieltä edelleen navettaan. Laudoista ja betonista isä teki vesisäiliön ruokahuoneena olevaan lämmittämättömään kamariin. Vesi pumpattiin tehdastekoisella rautapumpulla säiliöön, josta se omalla painollaan meni karjokyökkiin. 33 Leikit ja seikkailut serkkujen kanssa. Kodittomat kylällä. Seuraavana on ryhmäkuva serkuista. Kuvauksen tarkoituksena oli ikuistaa asut joihin kukin on puettu. Jälleen on itseni vaikea sanoa, minkä ikäinen olen tässä kuvassa, ehkä 7 tai 8 paikkeilla. Tilda-täti lähti Amerikkaan v. 1923, jolloin olin 6-vuotias. Hän lähetti meille nuo vaatteet, mutta ei ehkä heti perille päästyään. Täytyihän hänen varmaankin ensin tienata sen verran yli oman tarpeensa, että pystyi meitä muistamaan. Eikä liene niin välttämätöntä päivälleen tässä ikää selvittää. Serkut rivissä ikäjärjestyksessä vasemmalta: Paavo Marja-aho Taavi-sedän poika; Niilo Paajala Hilmatädin poika; Niilo Taavi-sedän poika; Väinö velipoikani; Eevertti Hilma-tädin vanhempi poika ja toisella puolellani minua 6 vuotta vanhempi Jenny, Hilma-tädin tyttö. Amerikan täti lähetti meille kaikille nuo hienot vaatteet, jotka näin ikuistettiin. 34 Kuva on otettu Marja-ahon tuvan takana omenapuun vieressä. Jos tuota omenapuuta ei olisi, Rasinmäki näkyisi sillä suunnalla. Taustalla tuvan nurkalla näkyvä mies on Perälän Matti, eräs aikansa persoona. Hänen talonsa oli vajaan kilometrin päässä Marja-ahosta. Kun lähdemme Marja-ahosta Rasinmäelle ja jatkamme pienen matkan ohi, olemme Kuuselassa. Kuuselan Maijan pienen pieni mökki sijaitsi Rasinmäeltä Salmelaan menevän tien varressa ei kenenkään maalla, siis rajalla. Maija asui kolmen lapsensa kanssa, joista nuorin oli muutaman vuoden vanhempi minua. Lasten isästä ei kylällä ollut varmaa tietoa, mutta arvailuja aina tietenkin. Minua tuon tiedon puuttuminen ei kiinnostanut, oli vain mukava silloin tällöin käydä siellä kylässä. Vanhempi sisar Aune oli jo maailmalla. Väinö asusti äitinsä kanssa, mutta oli kuitenkin enimmäkseen renkinä Marja-ahossa. Kun teki mieleni käymään, piti kysyä lupa, saanko mennä. Tavallisesti vastaus kuului: no menehän nyt mutta älä ole kauan. Mistä se kelloton siellä tiesi, milloin tuli oltua kauan. Maija oli mielenkiintoinen ihminen. Hän jutteli lapsille omalla erikoisella tavallaan, niin häntä ei tarvinnut ujostella, niin kuin enimmäkseen kaikkia vieraita aikuisia. Kun äiti ja isä joskus harvoin kävivät jossakin kauempana asuvien sukulaisten luona, viipyen yön yli, niin oli kaksi vaihtoehtoa kotimieheksi meidän kanssa. Toinen oli Puromäen Manta ja toinen Kuuselan Maija. Me Halusimme Maijan, koska Manta löysi aina jotakin mistä motkottaa, niin tuntui synkältä jäädä hänen kanssaan. Tuntui vaan, että äiti olisi enemmän luottanut Mantaan varsinkin navettahommien suhteen. Kaiken kaikkiaan oli hyvin ankeaa, kun äiti ja isä olivat niin kauan pois kotoa. Maijan taustasta en tiedä, missä ja miten hän oli elänyt ennen Kuuselaa. Muistelen kuulleeni, 35 että kyläläiset olivat talkoolla rakentaneet joskus sen mökin hänelle. Mökissä oli vain yksi tupa, joka aluksi oli savutupa. Minun muistini aikaan oli Väinö jo sen verran aikuinen, että oli kyhännyt jonkinlaisen ulos lämpiävän leivinuunin, jonka kupeessa pieni hellan tapainen. Ei tahtonut savu vieläkään kunnolla mennä piippuun. Mitään omaa tonttia ei tarvinnut – ei lohkomisia eikä kauppakirjoja. Sopiva paikka oli Rasinmäen ja Salmelan rajalla tien varressa, jonka toisella puolella (Salmelan puolella) oli männikköä ja siinä tien poskessa pieni navetta Maijan Pimpulalle. Rasinmäen navetan luota tien suuntaisena oli aidattu kuja Kuuselaan asti, josta se kääntyi rajan suunnassa kohti vallanmetsää. Kujaa pitkin meidän lehmät ajettiin aamuisin melkein puolen kilometrin päähän ja laskettiin vapaasti menemään metsään. Illaksi ne tulivat veräjälle odottamaan navettaan pääsyä. Aika pienenä tuo lehmien kuljetus oli minun urakkani. Eikä Maijaa tainnut häiritä, vaikka lehmät marssivat aivan hänen ovensa ohi. Kuuselassa käydessä oli tieltä kiivettävä sen kuja-aidan ylitse ja kiipeämistä helpotti aidan molemmin puolin nojallaan olevat laudan pätkät, joihin oli tehty muutama reikä askelmiksi. Minkäänlaista eteistä ei Kuuselassa ollut, yksinkertainen lautaovi tupaan suoraan. Aivan tuvan nurkalla kasvoi hyvin suuri kuusi, jonka oksat ulottuivat katolle ja alemmat oksat oven yläpuolelle niin, että oli erittäin rattoisa paikka mennä sisälle. Ja sisällä mielenkiintoisin nähtävyys oli kiiltävän musta katto, joka oli saanut pitää värinsä savutupaajalta. Nokea oli paksuna kerroksena. Joskus satuin käymään heillä ruokaaikana. Mieleeni on jäänyt, miten hartaalla ruokahalulla he perunansa nauttivat. Kivikupista puulusikalla ja tarkkaan kaapien viimeisenkin murun. Oikeastaan tunsin suurta kunnioitusta heidän köyhyyttään kohtaan. Maijan tytöt, vanhempi Aune ja nuorempi Esteri olivat jo silloin 36 hankkimassa leipänsä talollisten palvelijoina, mutta kävivät silloin tällöin äitiään katsomassa. Väinö oli nuorempana Marja-ahossa renkinä, pääasiallisena työnään halkojen ja havujen hakkaaminen. Että mitä hakkaamista havuissa? Kun talossa tarvitsi kaataa metsästä havupuita johonkin tarkoitukseen, niin oksat tuotiin navetan luokse. Havut katkottiin havuraudalla tarkoitusta varten pystytetyn ison pölkyn päällä pieniksi pätkiksi. Näitä sitten levitettiin lehmien makuualusiksi. Navetassa oli laudoista tehty ruokintapöytä "konki", jonka ääreen kaiteessa olevien aukkojen kohdalle lehmät oli kytketty kukin omaan parteensa. Pari kertaa päivässä läjät kerättiin taikolla sivuun kasaksi tai luukusta ulkokatokseen ja puhtaat havut levitettiin likaisten päälle niin, että kevääseen mennessä lehmät olivat nousseet lähelle kattoa ja navetta oli lämmin. Keväällä lehmät pääsivät ulos ja lanta ajettiin pellolle. Marja-ahossa oli iso navetta sekä talli niin, että kyllä siinä renki sai havupölkyn äärellä kulumaan monta tuntia päivässä. Kuuselan Väinö oli varsinainen havukka-ahon ajattelija. Mielessä kehittyi monenlaisia ideoita ja suuria suunnitelmia. Päivän työt seurasivat myös uniin. Marja-ahossa oli iso kivistä muurattu leivinuuni ja takka. Uunin päällä oli Väinöllä hyvä nukkumapaikka. Kertovat jonkun kuulleen, kun Väinö sanoi unissaan, että ”ihmeen hyviä havuja, näitähän syö ilman piimättäkin”. Kuuselan Maijalla sentään oli oma mökki, mutta siihen aikaan kylällä oli monta sellaista henkilöä, joilla ei ollut minkäänlaista vakituista asuntoa. Pokki-Ieva kulki talosta taloon hieromassa emäntiä ja isäntiä. Taisi hän loukuttaa pellavia, keritä lampaita ja kehrätäkin. Hänen taustoistaan en tiedä, mutta elantonsa hän hankki sen ajan pätkätöillä. Ehkä hänellä oli jokin ystävällinen talo, joka tarjosi yösijan silloin jos kukaan ei pyytänyt töihin. 37 Karjalaisen Maija oli myös koditon ja tilapäistöiden turvin eläjä. Hän oli pieni, vähän pullea ja hyväntuulinen. Marja-ahon isossa tuvassa nuoriso piti joskus iltamia, joissa oli ohjelmaa ja lopuksi tanssia. Puhvetissa myytiin kahvia ym. virvokkeita. Karjalaisen Maija oli kahvin keittäjänä, kun kerran olin äidin ja isän kanssa iltamissa. Hella oli tuvan uunin kupeessa, kyökin oven pielessä, mutta tarjoilu hoidettiin kyökissä. Tanssin aikana tytöt istuivat tuvan perällä penkillä ja näytöslavan reunalla ja pojat seisoivat ovensuupuolella parvena. Jostain syystä pari ylpeätä rikkaan talon tytärtä seisoi myös siinä kahvin keittäjän luona. Ja sattui toiselta pääsemään paukku ja poikasakki rupesi nauramaan. Karjalaisen Maija kääntyi poikiin päin ja sanoi: ”No mittee työ nauratto, minultahan se peäs”. Ihailen Maijan jalomielistä temppua. Emman Aini kulki myös kyliä myöten sen mukaan kuin tarvittiin ompelijaa. Luulen, että hän ompeli kaikenlaisia vaatteita naisille ja miehille. Leningit, takit, alusvaatteet sekä miehille samoin puvut ja alusvaatteet. Täkin tikkausta hän myös osasi ja teki, kun niitä ei yleensä ostettu valmiina. Päälliset kudottiin puuvillaloimiin kotona kehrätystä ja värjätystä villalangasta. Vuoriksi ostettiin puuvillakangasta, sertinkiä. Vanua saatiin kaupasta. Aika iso työ se tikkaaminen käsin oli. Ainilla oli puhevika, hän ei voinut sanoa koota, siitä tuli too. Hän viipyi talossa vähän kauemmin kuin olisi haluttu ja mieluummin teki välillä muuta huushollia, kun ompeleminen alkoi kyllästyttää. Taisi olla samat iltamat, joissa minunkin piti esiintyä, siis näytellä. Kylän aikuiset nuoret valitsivat harjoiteltavakseen näytelmän, jossa tarvittiin pieni tyttö. Aikuisia oli muistaakseni kaksi naista ja kaksi miestä. Tilda-täti oli toinen naisista niin, että hän varmaan halusi minut mukaan. Olin kuusivuotias ja tämän jutun takia muistan niin hyvin, että osasin lukea ja 38 kirjoittaa, kun itse kirjoitin paperille roolivihkosta oman repliikkini ja opettelin ulkoa. Iltamapäivä tuli ja miehet rakensivat tupaan näyttämön ja naiset järjestivät jotakin kalustusta ja lavastusta. Aamupäivällä oli kenraaliharjoitus Marja-ahon vintissä Ida-tädin kamarissa. Minun osani oli lyhyt repliikki ja kukkakimpun ojentaminen henkilölle, jota Tilda esitti. Osasin ihan hyvin, mutta joku miehistä ei muistanut vuorosanojaan ja koko harjoitus takkuili. Mulle oli valtava pettymys, kun Tilda-täti viimein sanoi, että jätetään koko näytelmä ja tanssitaan sen sijaan. Olin niin kovasti odottanut ja jännittänyt tuota ainutlaatuista tilaisuutta. Näihin samoihin aikoihin tapahtui ennenkuulumaton ihme. En ollut koskaan kuullut puhuttavan lentokoneesta. Ehkä ei sellaista kukaan Marjaperällä ollut ennen nähnytään. Se oli kaksitasoinen kovasti pörisevä vesitaso, joka lensi aika matalalla. Muistelen, että isä tuli kutsumaan meitä sisältä katsomaan lentokonetta. Meille oli kuitenkin heti selvää, että se oli lentokone emmekä osanneet sen enempää sitä arvioida. Kuuselan Maija oli varsinainen ennustaja, kun hän kauhisteli, että lentokone kierteli tutkimassa paikkoja, mihin pomminsa pudottaa. Me lapset emme olleet kuulleet mitään lentopommituksista. Hakalan pojilla oli omat arvailunsa kummasta härvelistä. Niilo oli sanonut, että iso harakka lentää. Eevertti ei ollut kuullut muuta jyrisevää konetta kuin Marja-ahon puimakone. Niinpä hän oli sitä mieltä, että Marja-ahon puimakone lentää. Oli myös muutamia miehiä, jotka aina silloin tällöin ilmestyivät kylälle. Leski-Heikki, silloin jo ehkä kuudenkymmenen ikäinen, oli pitkiäkin aikoja Marja-ahossa. Muistan kun Rasinmäen pihasta katsoin Marja-ahoon, kun Heikki hakkasi halkoja liiterin lastukolla ja näin kun kirves iskeytyi puuhun, mutta iskun ääni kuului vasta hetken päästä. Jänis-Kalle oli kai aikalailla 39 mieleltään vammainen. Hän kierteli kyliä, mutta ei tehnyt kai minkäänlaisia työhommia. Meilläkin hänelle aina laitettiin jotakin ruokaa pöytään ennen kuin hän ehti pyytääkään. Tavallisesti hän oli tienvarsilta kerännyt vähän risuja kainaloonsa ja toi ne polttopuuksi tullessaan. Tuo Jänis oli hänellä haukkumanimi ja piti varoa puhumasta Jäniksestä hänen kuultensa. Kun hän jostakin suuttui, niin siitä saarnasta ei tahtonut tulla loppua. Kun hän halusi, niin hän myös jäi yöksi ja vaati, että hänelle on tehtävä peti uunin päälle. Halla-Otto oli myös vähän pelottava ja aivan omaperäinen persoona. Hänellä oli yksirivinen haitari mukana ja hän soitteli tiellä kävellessään. Kai hän soitti tuvassakin. Hänkin oli joskus yötä ja komenteli meitä, jos ei muuten niin laittamaan tikkuja ristiin lattialle. Kerran kun hän oli aamulla lähdössä, hän vaati minua solmimaan ravattinsa. Seisoin tuolilla ja vapisin pelosta, kun homma ei tahtonut onnistua ja Otto vaan vaati yrittämään. Hän oli omasta mielestään taiteilija sen hanurinsa kanssa. Ja kyllä hän olikin Petäjäveden Halla-ahon musiikkisukua, mutta oliko mielenterveys järkkynyt jostakin syystä aikuisiässä vai oliko hän ”syntymässä säikähtänyt”. Sosiaalihuolto ei siihen aikaan huolehtinut sellaisista henkilöistä, jotka saivat elatuksensa kiertelemällä. Kodittomat, jotka eivät kyenneet tien päälle, olivat jonkin talon tuvan nurkassa sänkynsä laidalla ja saivat hoidon talosta, joka sai kunnalta korvauksen. 40 Lapsuuden joulut Ehkä ylitse muiden ovat muistot lapsuusajan jouluista alkaen joulun odotuksesta. Kaiken aikaa piti muistaa olla hyvin kiltti, kun ei tiennyt milloin ja minkä ikkunan takana tontut kurkistelevat ja vievät saamansa tiedot joulupukille. Tokihan oli pitänyt yrittää olla kiltti muulloinkin, mutta tässä tilanteessa jännitin Väinönkin puolesta. Hän oli pienempi eikä ihan aina tahtonut muistaa tilanteen vakavuutta. Iltaisin oli tämän tästä kurkittava ikkunasta, jos vaikka sattuisi näkemään vilauksen punaisesta piippalakista, mutta kun ei niin ei. Kirjoitin kirjeen joulupukille ja vein ulos nurkan koloon niin kuin oli neuvottu. Heti illan hämärtyessä kävin katsomassa joko kirje oli viety, onko tonttu löytänyt sen. Kun kirje oli vielä kolossaan, pyrki mieleen epäilys, että jospa tontut eivät löydä sitä ollenkaan. Kävin ja kävin kunnes lopulta jännityksestä täristen totesin, että kirje oli poissa. Äiti oli neuvonut, että kovin paljon ja kalliita lahjoja ei pitäisi toivoa, sillä joulupukin on vietävä lahjoja monille muillekin lapsille. Joulun lähestyessä oli jokapäiväisten huushollien välillä ehdittävä tehdä perusteellinen siivous ja pestä joulupyykki, siis mitään likapyykkiä ei saanut jäädä juhlan ajaksi, siksi se oli joulupyykki. Vanhaan saunavastaan laitettiin varsi ja sillä ripsuttiin katot ja seinät. Ikkunat, pöydät, penkit ja lattiat pestiin, sillä jouluksi koetettiin saada koti juhlakuntoon. Kun muistelen aikaa ennen kouluikää, en tietenkään paljoon pystynyt, mutta erittäin tärkeäksi siinä tunsi itsensä, kun annettiin ihan oikeita tehtäviä ja vieläpä sanottiin, että osasin tehdä ne hyvin. Kuusen kynttilät tehtiin itse. Niiden valaminen oli mahdollista vain pakkaspäivänä. Naudan rasva – tali – 41 sulatettiin vanhassa padassa ja kaadettiin ulkona johonkin kapeaan ja suhteessa korkeaan astiaan, että saatiin mahdollisimman paksu rasvakerros. Sydämeksi solmittiin sopivan mittaisia puuvillalankoja vaakasuorassa pidettäviin puutikkuihin, joiden varassa ne upotettiin sulaan rasvaan, joka tarttui lankaan kerros kerrokselta, kun ne välillä riippuivat pakkasessa hyytymässä. Ruisleipää äiti leipoi aina, kun entiset olivat loppumassa. Vesirieskaa ja nosterieskaa ohrajauhoista leivottiin tavallisesti lauantaisin. Ne olivatkin suurta herkkua vasta kirnutun voin ja tuoreen kirnupiimän kanssa. Jouluksi äiti leipoi joululimppua. Samoin kuin ns. vesirieska, joululimpputaikina tehtiin kirnupiimään, mutta ruis- ja vehnäjauhoilla. Siirappia, suolaa ja appelsiininkuorta pantiin mausteeksi. Myös jouluksi leivottiin em. rieskoja. Erittäin lämmin kotoinen tunnelma leijui kaiken yllä leivontapäivänä. Tuokiokuvana mielessäni on hämärä, öljylampun heikosti valaisema tupa. Leivinuunissa hehkuu valtava hiillos ja herkullisen näköiset ja tuoksuiset limput ovat pöydällä nousemassa. Kun hiilet on vedetty hiilikoukulla uunin luukun edessä olevaan syvennykseen – hiilukseen – tuhkat arinalta lakaistaan varrellisella vastaluudalla, jota välillä kastellaan vesiämpärissä. Ensimmäiseksi työnnettiin uuniin hyvin ohuiksi leivotut vesirieskat, jotka kuumassa uunissa paistuivat nopeasti. Joululimput saivat paistua kauemmin, joten uuni ei saanut olla liian kuuma. Limput leivottiin muutama päivä ennen joulua, mutta vehnästä tehtiin vasta aatonaattona tai aattona. Sain leipoa itselleni pienen limpun ja vehnäsukon, jolle pantiin rusinat silmiksi, nenäksi ja suuksi sekä eteen nappiriviksi. Saimme vähän maistella taikinoita, mutta vain vähän. Piparkakkuja ei meillä siihen aikaan leivottu, vaan vehnänen oli tarpeeksi maistuvaa herkkua ja sitä leivottiin jouluksi niin 42 paljon, että sillä sai herkutella koko pyhien ajan. Aattona tehtiin imellettyä perunalaatikkoa. Se paistui makeaksi leivinuunissa sopivasti illaksi. Joulupöydässä oli myös riisipuuroa ja sekahedelmäsoppaa. Oman kesäpossun kinkku paistui uunin perällä pellillä suussa sulavaksi. Rasvaisesta possun lihasta paistettiin karjalanpaistin tapaan kastike perunalaatikolle. Muita laatikkoruokia ei muistaakseni ollut joulupöydässäkään. Ei myöskään lipeäkalaa. Sellaisenaan, herkän tunnelman vallitessa jouluillallinen oli maistuva ja juhlava. Aattopäivä kului meidän lasten mielestä kovin hitaasti, mutta äidin päivä olisi varmaan saanut olla muutamaa tuntia pitempi. Navetassa oli aattona melkein samat työt kuin muulloinkin eikä iltalypsyllä voinut käydä paljoa aikaisemmin kuin tavallisesti, vaikka joulun viettoon olisi tahtonut päästä. Meidän ilmankin pitkään aattopäivään joskus liittyi eräänlainen jännitystä lisäävä ongelma. Isä viipyi jossakin työhommissa ulkona mielestämme liian kauan niin, että aloimme pelätä, ettei hän ehdi hakea kuusta metsästä ajoissa. Turha huoli – kuusi saapui ja pääsimme sitä koristelemaan omatekoisilla koristeilla kuten vanusta tehdyillä punalakkisilla tontuilla, värjättyillä kävyillä, voipaperista leikatuilla tähdillä ym. Kaupasta oli ostettu isoja kuusen karamelleja, jotka oli päällystetty kauniilla paperilla, hapsut päissä ja kiiltokuva keskellä sekä myöskin kaupasta tuotu muutama punainen omena. Joulun loppuminen oli muuten ei-toivottu asia, mutta sitä oli vähän odotettukin, koska vasta sitten saimme syödä ainakin omenat – karamelleja teki mieli, mutta niistä ainakin osa säästettiin seuraavaan jouluun. Joskus isä helpotti tilannetta vuolemalla puusta karamellin kokoisen ja muotoisen palan ja laittoi sen oikean karamellin tilalle. Oli sellaisena ihan yhtä hyvä kuuseen pantavaksi ja me saimme sen halutun herkun, vaikka niiden maku ei ollut 43 häävi loppujen lopuksi. Kynttilät sidottiin kuusen oksiin villalangan pätkillä. Vedellä täytettävää kusen jalkaa ei ollut, joten kuusi kuivui nopeasti, mutta onneksi se ei syttynyt koskaan. Varmaankin aikuisten oli oltava kaiken aikaa valppaina. Kun kuusi oli koristeltu ja äiti tullut lypsyltä, oli aika käydä joulusaunassa. Mieli virittyi juhlatunnelmaan, kun sai pukea ylleen puhtaat alusvaatteet ja pyhämekon. Hartaan mielialan vallitessa nautittiin aattoillallinen ja vihdoin oli se hetki, että pukki saattaa kohta tulla. Isän täytyi kuitenkin vielä käydä tallissa hevoset illastamassa. Jännitys oli huipussaan, kun porstuasta alkoi kuulua outoa kolinaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin joulupukin keppi, joka kolahteli lattiaan ja taisi kopistaa jo oveenkin. Pukki astui tupaan ja toivotti hyvää joulua. Sillä oli harmaa turkki ja päässä karvalakki eikä sekään huono naamari saanut meitä epäilemään mitään vilppiä. Seurasi se pelätty kysymys: ”Onko täällä kilttiä lapsia”. Ääni väristen vastasimme, että on. Äitikin vakuutti samaa. Joulun edellä olin opetellut joululauluja, kun äiti oli sitä mieltä, että joulupukille pitää laulaa. Nyt se hetki oli tullut, oli laulettava, vaikka mahdottomasti ujostutti. Kun kuusi oli keskellä lattiaa, niin sen ympärillä oli hauska pyöriä piirissä joulupukin kanssa ja laulaa tonttulauluja. En tarkalleen muista, minkälaisia lahjoja sain, mutta taisin saada ainakin jotakin, mitä olin kirjeessäni toivonut. Ihan mukava oli saada uudet lapaset ja/tai sukat, esiliina, ehkä nätti mekko, pari pätkää punaista silkkinauhaa lettinauhoiksi. Jonkinlainen riepunukke jonakin jouluna oli mieluinen lahja. Väinö tietenkin myös sai lahjoja, jotenkin samaa luokkaa kuin minäkin. Innokkaina näyteltiin lahjoja isälle, kun hän tuli tallista. Ihan harmitti, kun hän ei nähnyt joulupukkia. Aattoiltana saimme valvoa myöhään. Lauloimme joululauluja ja leikimme kuusen ympärillä. Vaikka 44 innokkaina lauloimme: ”kello löi jo viisi, lapset herätkää, Juhani ja Liisi, muuten matka jää”, en kuitenkaan lapsena ollut joulukirkossa. Matkaa kirkolle oli n. 20 km, joten kovin aikaisin olisi pitänyt lähteä ja äidillä oli se lehmien lypsäminen ja ruokkiminen esteenä. Olihan äiti meille kertonut minkä vuoksi joulua vietetään ja opettanut joululauluja ja virsiä – ainakin Enkeli taivaan. Lämmin, turvallinen joulun henki viipyili vaatimattomassa kodissamme. Kovin monia vuosia myöhemmin saatiin radio, joka toi ”joulukirkon” kotiin. 45 Mummon luona kahvilla – miten kahvi valmistui Rasinmäeltä oli lyhyt matka mummulaan, Marja-ahoon, mutta toinen mummula, Sillantaus oli kaukana 4 km:n päässä. Siellä ei käyty kovin usein. Pappa kuoli joulukuun 12 pv vuonna 1919, kun olin vasta 2-vuotias enkä muista häntä ollenkaan. Mummu eli jonkin aikaa hänen jälkeensä. Tiedossani on, että hän oli syntynyt lokakuun 10 pv vuonna 1852, mutta kuolinpäivän tieto puuttuu ko. tutkimuksista. Jotakin siis muistan mummun luona käynneistä. Torppa oli harmaa hirsirakennus. Eteisestä oikealle ovi johti tupaan, vasemmalla oli kamarin ovi. Kamari oli kylmillään, ruokavarastona. Tuvasta oli ovi keittiöön uunin vierestä. Selvimmin muistan erään talvi-illan, kun äidin kanssa olimme keittiössä mummun keittäessä meille kahvia. Isä taisi jutella Otto-enon kanssa tuvan puolella. Valmiiksi paahdettua kahvia ei siihen aikaan ostettu, vaan raaka kahvi paahdettiin kotona. Meillä kotona oli pyöreä rännäli, vähän kuin paistinpannu, mutta umpinainen ja syvempi niin, että sopiva määrä hellan renkaita poistamalla se laitettiin reikään tulen päälle. Pavut kaadettiin rännäliin kannessa olevasta liukuvalla kannella suljettavasta aukosta. Sisällä oli siipi, joka pyöri yläpuolella olevalla kammella pyörittämällä. Mummon rännäli oli litteä peltilaatikko varren päässä, vähän lapion tapaan, mutta varustettu varren suunnasta työnnettävällä kannella. Tällainen rännäli oli sopiva kun paahdettiin takan hiilloksella, mutta mummu työnsi sen hellan tulipesään, josta se piti aina välillä ottaa pois ja puistella, että pavut paahtuivat tasaisesti eivätkä päässeet palamaan. Sitten pavut kaadettiin johonkin astiaan jäähtymään ja mahtava tuoksu levisi huoneeseen. Kahvimyllyjä oli monen 46 mallisia. Meillä kotona oli ”uniikki” sellainen. Isä oli tehnyt sen sopivan kokoisesta puupölkystä sorvaamalla ulkopintaan koristeraitoja. Jauhava rattaisto oli tehty kovasta raudasta omassa pajassa. Yläosa oli suppilomainen tuutti, johon kannessa olevasta aukosta pavut kaadettiin ja jauhettu kahvi valui alla olevaan, myllyn reunojen sisään alta päin laitettavaan matalaan peltirasiaan. Mummon mylly oli erilainen, ehkä jonkun kyläsepän tekemä sekin. Puuhelloissa ei ollut umpinaisia keittolevyjä vaan renkaita, jotka sopivat lomittain tai sisäkkäin pienemmästä isompaan niin, että keittäminen eri kokoisilla kattiloilla ja pannuilla oli mahdollista. Hiljaisempaa kiehumista varten ei renkaita avattu ollenkaan. Kun mummun kuparinen kahvipannu oli siinä avotulella alkanut kiehua, se nostettiin sivuun, renkaat pantiin kolisten paikoilleen ja pannuun lisättiin vastapaahdetut ja –jauhetut ”aineet” ja annettiin kiehua kunnes jauhe painui pohjaan. Vielä piti odottaa kahvin selviämistä vähän aikaa, kun pannu oli nostettu pois hellalta. Taisihan mummulla olla vehnästäkin pöydässä, kun kerran oli vieraita, muuten ei varakkaissakaan perheissä arkisin syöty vehnästä. Kun varsinainen ruokaaika oli kolme kertaa päivässä, niin kahvin kanssa ei syöty mitään, vaan se juotiin maidon ja sokerin kanssa. Oli mukava katsoa, kun vähän iäkkäämmät naiset laittoivat sokeripalan nätisti huulien väliin ja ”tassin” reunalta ryypätessä se sujautettiin suuhun. Palasokeria ei ollut kaupoissa, vaan sokeri tuli isoina ja useamman kokoisina, kuulan (kartion) muotoisina, pitkänomaisina sokeritoppina. Kaupassa toppa lohkottiin laatikkoon samanlaisella aseella, jolla havutkin hakattiin navettaan, siis havuraudalla. Jos asiakas pyysi esim. yhden kilon, niin oli ihme, jos myyjä osasi heti ensi-iskulla lohkaista juuri oikean 47 kokoisen palan. Kun toppa oli tasapohjainen, niin se kokonaisena pysyi pöydällä pystyssä. Niinpä sen topan tasaista päätä sanottiin pohjaksi. Kun topan pohjapuoli oli pehmeämpää kuin se kuulan kärkipuoli, niin köyhemmät pyysivät sitä yläpäätä, koska se oli riittoisampaa kuin se nopeasti sulava pehmeämpi alaosa. Kotona sitten iso sokerikimpale piti iskeä jollakin painavalla terällä pienemmiksi lohkoiksi, joista voitiin sokerisaksilla napsia pieniä ”sipaleita” kahvipöytään. Kun lasten teki mieli ylimääräistä sokeripalaa, sitä ei ainakaan meillä saanut ottaa pyytämättä. Pyytämällä sai tai sitten ei. Salaa ottaminen ei tullut kysymykseenkään, niin perusteellisesti äiti oli sellaisesta varoittanut. Ei siinä ollut tinkimistä, Taivaan isä näkee kaiken, vaikka äiti ei näkisi. Teuvo kyllä ihan pienenä kerran moiseen väitteeseen vastasi, että ei näe, kun menen kellariin. Äidin periaate oli, että aina on oltava rehellinen. Jos on niin köyhä, että ei ole mitään, niin pitää ennemmin kerjätä kuin salaa ottaa. Loppujen lopuksi saimme sokeria enemmän kuin äiti oli lapsena saanut. Heille annettiin yksi ”sipale” kullekin aamulla, mutta sitä ei hannottu syödä kerralla kaikkea, vaan puraistiin vain vähän, että sai suun makeaksi myöhemmin uudestaan. Isä kävi aina joskus kirkolla asioilla ja toi pienen törrön ”pastilleriä”, niitä valkoisia soikeita nappeja, joita taitaa nykyäänkin olla myynnissä. Joskus vähän isompana kaupassa käydessäni ihailin puotitytön näppäryyttä, kun hän repäisi tiskipaperista sopivan kokoisen palan ja pyöräytti suppiloksi, törröksi. Pienellä äyskärillä nätisti sujautti makeiset sisään ja taivutteli reunat napakasti kiinni. Olisi hienoa päästä myyjäksi, mutta en varmaan oppisi tuota törrön tekoa, ajattelin. Edellä olleesta kahvijutusta unohtui hyvin oleellinen seikka. Kun kahvi oli kallista, sitä pantiin pannuun ”nuukasti” ja väriä ja vahvuutta lisättiin sikurilla. Sitä myytiin sikuritehtaan 48 tunnuksilla ja leimoilla koristeltuun tummaan paperiin pakattuina noin 20 cm:n mittaisina ohuehkoina tankoina. Pieni pala sitä mustaa massaa lohkaistiin pannuun kiehumaan kahvijauhon kanssa. Ollessani n. 12-vuotias, liityin maatalouskerhoon, joka nykyään on 4Hkerho. Vastaperustetun kerhon neuvoja kävi kotona neuvomassa silloin vielä uutta tavallisten juurikasvien viljelyä. Hän innosti myös viljelemään sikurijuurikasta. Porkkanan muotoiset valkoiset juurikkaat nostettiin myöhään syksyllä. Ne täytyi kaikki pestä harjan kanssa kaivon luona runsaalla kylmällä vedellä, vaikka kyllä käsiä paleli. Iltakaudet niitä sitten sisällä paloiteltiin pieniksi kuutioiksi, jotka kuivattiin hyvin miedossa uunin jälkilämmössä pullapelleillä. Näin kuivattuina ne säilytettiin purkeissa tai pusseissa. Niitä paahdettiin rännälissä niin kuin kahvin pavut tai kuumassa uunissa pellillä. Joskus pelti unohtui uuniin liian pitkäksi aikaa ja pilalle palaneista sikuripaloista tupruava musta ja hyvin kitkerä savu levisi tupaan, kun peltiä kiidätettiin ulos. Mutta sopivan ruskeaksi paahtunut sikuri piti jauhaa melkein heti vähän lämpimänä sillä myöhemmin se sitkistyi ja jauhaminen oli hyvin raskasta. Myöhemmin sota-aikana, kun kahvia ei saatu ollenkaan, oma sikuri olikin hyvään tarpeeseen. Kaupasta sai ostaa erilaisista raaka-aineista valmistettuja kahvin korvikkeita, mutta paljon enemmän oikeaa kahvia muistutti omatekoinen korvike. Meillä keitettiin rukiin jyviä vedessä, valutettiin ja kuivattiin uunissa sekä paahdettiin ja jauhettiin. Sopivassa suhteessa sikurin kanssa sekoittamalla saatiin kahvin korvaava juoma, kunnes sodan jälkeen saatiin taas kahvia. 49 Kansakouluaika Yhdeksänvuotiaana pääsin aloittamaan kansakoulun Konttimäen koulussa, joka oli ns. supistettu koulu, koska se kesti ainoastaan neljä luokkaa ja oli vain yksi opettaja. Ensimmäiselle luokalle tuleville pidettiin syksyllä ennen koulun alkamista ns. pienten koulua, jossa vähän opastettiin alkuun koulun tavoille. Olin kuitenkin niin tärkeä henkilö kotona juuri perunan kaivun aikaan, että en joutanut pienten kouluun. Vaan olisi ollut ehdottoman tärkeää olla kuulolla, kun koulun sääntöjä ja tapoja opetettiin. Hirvittävä totuus tietämättömyydestäni paljastui, kun eräällä laskentotunnilla sain määrätyt laskutehtävät suoritettua etuajassa. Kun eväspaketti oli pulpetissa, aloin mutustella voileipääni. Opettaja tietenkin kauhistui moista röyhkeyttä ja sanoi juhlallisen ankaralla äänellä: ”Helvi! mene tampuuriin syömään evästäsi”. Vieläkin muistan sen suunnattoman häpeän, kun toisten naurun saattelemana häivyin luokasta. Tampuurissa ei syöty evästä, siellä maistui katkera itku. Muuten oppimisen suhteen meni mukavasti, kun olin jo kuusivuotiaana oppinut lukemaan. Läksyjä kyllä piti lukea paljon, koska enimmäkseen kaikki oli osattava ulkoa tunnilla. Mitään kurinpitotoimia ei enää tarvinnut kestää eikä sekään evästapaus kauan kirvellyt, vaikka jäihän siitä eliniäksi surkuhupaisa muisto. Konttimäen koulu oli korkealla mäellä. Matkaa sinne kotoa oli kolme kilometriä. Kuljin ensin Marja-ahon pihan läpi ja noin puolen kilometrin päässä tien varressa oli Hakala, Hilma-tädin koti, jossa joskus poikkesin koulusta tullessa. Täti jutteli ystävällisesti ja tarjosi aina jotain pientä hyvää. Pienen matkan päässä Hakalasta oli Perälä, jonka kohdalla tie kääntyi kohtisuoraan vasempaan ja Pääkkölän kohdalla 50 ensimmäinen kilometri oli takana, kärrytie loppui ja muuttui epämääräiseksi kiviseksi poluksi. Varsinkin syksyin ja keväin oli paljon vaikeasti ylitettäviä suuria lammikoita. Joskus oli vähän rikkinäiset pieksut, joissa jalat kastuivat väkisinkin. Pääkkölän pihasta n. kilometrin päässä jyrkän mäen päällä oli Pirttimäki, jossa Ruusa ja Jussi elivät seitsemän lapsensa kanssa. Kovalla pakkasella joskus poikkesin sinne lämmittelemään. Pirttimäessä oli tupa ja kyökki, josta muistaakseni oli ovi kammariin. Kyökin peränurkassa oli lautaseinällä erotettu pieni koppi, jonka seinässä pieni lasiluukku. Apaattinen, vuosia puhumattomana ollut isäntä oli kopissa eristettynä. Koska siinä ei ainakaan nukkumaan sopinut niin oletan, että jostakin kautta hänen täytyi päästä kammariin yöksi. Ruoka hänelle tarjottiin siitä luukusta. Kopissa lienee ollut tuoli ja pöytätaso. Näin hänen vain katselevan lasin takaa. Kylällä kerrottiin kaikenlaisia tarinoita Ruusan ja Jussin keskinäisistä kahinoista ennen Jussin sairastumista. Ainakin aluksi Ruusa oli sitä mieltä, että Jussi oli ilkeyksissään lopettanut puhumisen, mutta myöhemmin kun häntä houkuteltiin puhumaan, niin hän oli paperille kirjoittanut selityksen. Yksi Pirttimäen pojista oli koulussa samalla luokalla kanssani. Hän oli omissa oloissaan eikä tainnut olla kaveri kenenkään kanssa. Pirttimäen päältä oli huikea näköala Konttimäelle. Jokin kumma jännityksen väristys tuntui sydänalassa, kun se koulu seisoi juhlavana siellä mäen päällä yhden kilometrin päässä. Matka tuntui vielä pitkältä ja mieleen hiipi pelko, että jospa myöhästyn koulusta. Olisi se kauhean noloa. Vaikka olin lähtenyt kotoa kahdeksalta niin kuin tavallisesti, mutta kun minulla ei ollut kelloa niin epäilys vaan ahdisteli joskus. Pirttimäen ja Konttimäen välillä oli melko syvä laakso ja laakson pohjalla meni tien poikki Pirttipuro. 51 Vaikka tietä ei oikein voi tieksi sanoa niin kuitenkin puron yli oli tehty silta. Eräänä keväänä puro tulvi aikamoisena koskena jäisen ja hirveän liukkaan sillan ylitse. Sillassa ei ollut kaiteita, joten se oli vaarallinen paikka ylitettäväksi. Kotimatkalla kanssani samaa matkaa Pirttimäkeen asti kulkivat sisarukset Eino ja Elli. Me muut olimme päässeet onnellisesti ylitse, mutta viimeisenä tulevan Ellin virta suisti sillalta. Hän olisi varmasti hukkunut ellei urhoollinen veli olisi syöksynyt perään ja pelastanut. Seuraavina päivinä täytyi koulumatka tehdä aivan eri teitä kyliä myöten. Matkaa kertyi paljon enemmän, mutta parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan. Ei kai tulva monta päivää kestänyt, mutta sen muistan, että tulva syntyi, koska pojat askaroivat syksyllä sillan alle padon risuista, mättäistä ja kivistä. Kun pato jäätyi talvella vähän veden aikana umpeen niin sehän kesti kevättulvan hyökkäyksen ohjaten veden sillan päälle. Talvella suksessa kulkiessa oli tämä sama mäki sinne purolle asti sellainen, että hyvällä kelillä en uskaltanut laskea mäen päältä asti, vaan piti kantaa sukset puoleen mäkeen. Latu mutkitteli isompien ja pienempien kivien välissä niin, että minun olisi ollut mahdottomuus pysyä pystyssä. Pojat kyllä uskalsivat laskea koko mäen. Purolta matka jatkui pienen ylämäen jälkeen jonkin matkaa tasaisena, mutta sitten vielä lopuksi oli pitkä ja melko jyrkkä ylämäki, joka antoi hurjan vauhdin kotiin päin laskiessa. Oli sileämpi latu peltoaukealla ja sauvajarrut käytössä. Koulun kaikki oppilaat istuivat samassa luokkahuoneessa. Ensimmäinen ja toinen luokka tekivät hiljaisia tehtäviä sillä aikaa kun kolmas ja neljäs luokka lukivat ääneen tai läksyjä kuulusteltiin. Järjestyshäiriöitä ei paljon sattunut. Keskenään puhuminen tunnilla oli ankarasti kielletty niin, että jos joku sitä kieltoa rikkoi, joutui nousemaan pulpettinsa viereen seisomaan 52 vähäksi aikaa. Erittäin harvoin tapahtui niin vakavaa häiriköintiä, että asianomainen joutui jäämään arestiin – noin tunnin jälki-istuntoon koulupäivän lopuksi. Jos taas joku ei osannut läksyjään tarpeeksi hyvin, joutui jäämään ”laiskaan”, kunnes opettaja antoi luvan lähteä kuulusteltuaan osaamisen. Eväsleivän syöminen tunnilla päättyi nolosti, muta myöhemmin sattui kaksi kertaa tilanne, että kaikki muut jäivät laiskaa ja minä poistuin luokasta tietenkin hirveän ylpeänä. Koulu alkoi yhdeksältä ja päättyi kahden aikaan, paitsi käsityöpäivinä vasta kolmelta. Välitunnit olivat kymmenen minuuttia ja ruokavälitunti kaksikymmentä minuuttia. Kaksi oppilasta istui samassa kaksoispulpetissa ja olivat järjestäjinä yhdessä aina viikon kerrallaan. Aamuisin heidän oli tultava koululle niin aikaisin, että ehtivät ennen koulun alkamista kantaa liiteristä puut ja laittaa tulet pystyuuneihin, joita oli luokkahuoneessa kaksi, tampuurissa ja poikien käsityöhuoneessa yksi. Tampuurin seinällä oli eräänlainen juoma-automaatti, johon järjestäjät hakivat veden kaukaa mäen alta Alakonttimäen lähteestä. Litteän säiliön pohjasta kaareutuvan putken päässä olevasta hanasta sai suihkun nousemaan mukavasti suuhun. Kun toiset lähtivät kotiin, järjestäjät jäivät lakaisemaan lattiat ja pesemään liitutaulun. Käsityöpäivänä urakka oli rankka, kun poikien käsityöhuoneen lattia oli höylänlastujen ja sahajauhon peitossa. Kun muutamalta höyläpenkiltä oli saatu rassattua viimeinenkin sahanpuru alas, lattialta kaikki lakaistiin leivinuunin eteen ja koottiin vieressä olevaan suureen puulaatikkoon. Osa lastuista oli tarpeen kakluunien sytykkeeksi ja varmaan joku aikuinen kävi osan polttamassa leivinuunissa. Melko väsyneenä lähdin sellaisena päivänä kävelemään tai hiihtämään kotiin läksyjä lukemaan. 53 Konttimäen koulun oppilaat ja opettaja Lyydia Saarnio keväällä 1930. Olen opettajasta toinen vasemmalle. Silloin kun kotona oli pikkuinen, istuin ja toisella jalalla keinutin kehtoa lukiessani ääneen, mutta ei siinä kovin hyvin pystynyt keskittymään ja niin oli pakko lukea kovin moneen kertaan. Alapihan Esteri oli koko neljän vuoden ajan paras koulutoverini ja ystäväni. Istuimme vierekkäin saman pulpetin ääressä ja yhdessä olimme järjestäjinä. Viimeisinä kouluvuosinamme opettaja joskus pyysi meitä omalle puolelleen asuntoonsa auttamaan kotiaskareissaan. Vaikean nivelreuman takia hän ei kyennyt kaikkea tekemään itse. Opettajan asunto oli samassa koulurakennuksessa, pieni keittiö ja kaksi kamaria. Oli ihan mieluista ja vähän juhlallista oli päästä näkemään, miten hienoa siellä oli. Kaikenlaisia kauniita tavaroita, joita ei ollut kotona. Joulun edellä oli paljon puuhaa kuusijuhlien järjestämisessä. Kouluajan 54 jälkeen jäätiin harjoittelemaan ohjelmia. Monena iltana meni niin myöhään, että oli pimeä, kun vihdoin olin kotona. Eräänä iltana hyvin lähellä joulua meni ohjelmia harjoitellessa ja kuusta koristellessa niin myöhään, että kirkkaalla kuutamolla lähdin hiihtämään kotiin päin. Kun nousin jyrkkää Pirttimäkeä ylöspäin pelästyin huomatessani, että mäen päällä seisoi mies nojaten sauvoihinsa. Hän näkyi tummana haamuna ja vasta kuultuani tutun yskähdyksen, tiesin, että isä oli tullut vastaan. Olivat kotona huolestuneet viipymisestäni. Oli kova pakkanen ja jalkojani ja käsiäni paleli. Isä piilotti minun sukseni tien vieressä olevan halkopinon taakse ja loppumatkan noin kaksi kilometriä, sain kyytiä isän suksenkannoilla. Koulun kuusijuhla oli niin suuri ja riemukas tapahtuma, että kannatti nähdä vaivaa. Kuitenkin melkein joka kerta juuri ennen juhlaa sairastuin ja kuumeen takia oli pelkona, että en pääse ollenkaan kuusijuhlaan, mutta aina onneksi paranin ajoissa. Stressistä ei silloin puhuttu, mutta sitä se taisi olla. Kuusijuhlaan mentiin hevosella, vaikka joskus oli joulun edellä niin vähän lunta, että sillä kivisellä tiellä reki poukkoili aika tavalla. Kulkusten kilinä hevosen juostessa kohotti muutenkin iloista tunnelmaa. Kuusijuhlassa oli aina tungokseen asti väkeä. Oppilaiden vanhemmat ja pienemmät sisarukset olivat joukolla tulleet seuraamaan esittämiämme lauluja, leikkejä ja näytelmiä. Lopuksi kävi joulupukki, jonka suuresta korista tontut jakoivat isommille ja pienemmille lapsille paperipussin, jossa oli herkullinen vehnäpulla. Kotimatkalla ajettiin peräkkäin naapureiden kanssa ja pelotti, kun joskus perässä tulevan hevosen turpa oli päätäni hipomassa. Pelkäsin sen iskevän jalkansa rekeemme. Kotiin tultua oli vastassa keskeneräiset joulun valmistelut ja kaikki oli tavallista sekaisempaa. Tuntui vähän haikealta, kun koulun suuri juhla oli 55 ohi. Joululoman aikana satoi niin paljon lunta, että en saanut suksiani sieltä Pirttimäen halkopinon takaa ja jouduin lopun talven hiihtämään isän suurilla suksilla. Seuraavaksi talveksi isä teki mulle uudet sukset sillä eihän niitä toki ostettu eikä teetetty, kun isä itsekin osasi. Oli koivulautaa, sopivaa suksipuuta, höyläpenkki, ja sellainenkin höylä, jolla sai tarpeellisen uran suksen pohjaan sekä paininpuu. Jalustan läpi tehtiin sopivan kokoinen ja muotoinen kolo nahkanäystimen pujottamista varten ja palanen vanhaa pyörän kumia pantiin jalustimelle estämään lumen tarttumista jalan alle. Vielä sukset siveltiin tervalla, joka imeytyi puun sisään kuumentamalla, paahtamalla ulkona avotulen päällä, joskus jopa leivinuunin hiilloksella. Tervaa siveltiin aina lisää välillä paahtaen niin kauan kuin se imeytyi täydellisesti. Pinta hangattiin karkealla rievulla, ettei jäänyt tahraavaa tervaa. Kuumana suksien kärjet saatiin taipumaan paininpuulla, kivertymään, kunnes olivat kunnolla jäähtyneet eivätkä heti oienneet. Näystimet voitiin säätää hiihtäjän pieksun noukkiin sopiviksi. Sauvat myöskin isä teki omilla konsteillaan. Sopivan vahvuinen rima höylättiin pyöreäksi ja hangattiin sileäksi santapaperilla. Jollakin tavalla luotipyssyn kuulasta tuli sauvan piikki. Katajavitsasta nahkahihnoilla sauvaan kiinnitetty kiekko oli mainio porkka. Pieksun vanhemmassa mallissa oli pieni pyöreä noukka, joka ei tahtonut pysyä näystimessä. Uudemmassa mallissa oli levennetty ja kiverretty kärki, joka piti jo vähän paremmin, mutta vieläkin sukset tahtoivat karkailla. Hiihtohousuja ei tytöillä ollut, vaan mekon päälle pantiin takki, jolla tarkeni ulkona. Kotilampaan villasta valmistetut sukat olivat paksut ja lämpimät, mutta vaikka ne ylettyivät jonkin verran polven yläpuolelle, ne tahtoivat valua alaspäin niin, että sukansuun ja housunlahkeen väliin jäi 56 paljasta. Eihän se haitannut muuten, mutta kaatuessa tuntui ilkeälle, kun lunta meni paljaalle reidelle. Koko vaatetukseen kuului alimmaisena palttinasta kotona ommeltu lyhythihainen paita. Sen päällä oli liivit paksusta flanellista, edestä napitetut ja vyötärölle ulottuvat. Liivin helmassa sivuilla oli napit, joihin ensin laitettiin sukkanauhat. Talveksi lämpsähousut oli tehty myös lämpimästä lanelista. Lahkeet ulottuivat lähelle polvia ja sivusaumoissa oli halkiot. Vyötärökaitale, linninki, oli siis erikseen etu- ja takakappaleessa ja linninkien molemmissa päissä oli nappireikä. Etukappale napitettiin ensin samoihin nappeihin sukkanauhojen päälle ja päällimmäiseksi takalämpsä., että tarpeen vaatiessa oli kätevä avata ja laskea alas takalämpsä eikä koko housuja tarvinnut pudottaa. Puikoilla kutomista opettelin kutomalla sukkanauhat villalangasta, mutta paremmin sukat pysyivät ylhäällä kumisilla sukaremmeillä, jotka sain joskus myöhemmin. Kovin heppoisilta nuo ulkoiluvarusteet tuntuivat verrattuna nykyajan vastaaviin. Kuitenkaan en muista pahemmin kärsineeni kylmyydestä, ainakaan paleltumisia ei koskaan sattunut. Sormia ja varpaita tosin joskus vähän paleli. Pakkasella pieksut pysyivät kuivina, mutta syksyin keväin rapakoissa ja suojakelien lumisohjossa ne kastuivat likomäriksi. Kun oli vain ne yhdet pieksut, oli vaikea saada ne kuiviksi seuraavaan aamuun. Liian lämpimässä kuivuivat aivan koviksi koppuroiksi. Lähtökiireessä niitä kiskottiin jalkaan itkun kanssa. Silloin ei tunnettu kumisaappaita. Pieksujen vettä hylkivää ominaisuutta yritettiin parantaa voitelemalla eläinrasvasta ja talista hellalla vanhassa padassa tervan kanssa keitetyllä voiteella melkein päivittäin. Aika usein pohjat tervattiin keston lisäämiseksi. Kireimmillä pakkasilla pantiin varrelliset, harmaat huopatossut jalkaan. Ne vain eivät pysyneet suksen näystimessä muuten, kuin nilkkojen ympärille kierrettyjen 57 ylimääräisten nauhojen avulla. Niiden paikoilleen pujottaminen oli hankalaa ja kaatuessa niiden kanssa oli vähän vaarallistakin. Äiti oli tehnyt koululaukun tukevasta kankaasta. Se oli yksinkertainen suora pussi, jossa oli napitettava kansiläppä ja olkahihnat. Siinä oli hiihtäessäkin hyvä kuljettaa eväsvoileivät ja maitopullo ja tietysti kirjat selässä kantaen. Kuusijuhlaan sain aina uuden lämpimän, kuviollisen flanellimekon ja kukallisen retonkimekon kevättutkintoon. Niitä sitten pidettiin ensin koulumekkoina ja kotona vaihdettiin vanha mekko päälle. Tytöillä kuului olla koulussa joka päivä puhdas esiliina, mutta liekö minun esiliinani sattunut olemaan juuri sinä päivänä pyykissä, koska oheisessa koulukuvassa minulla ei sellaista näy olevan. Syyslukukaudella vuonna 1929 otetusta kuvasta löydän ainoastaan kahdeksan vielä elossa olevaa nyt, kun on vuosi 2001. Kukaan meistä ei päässyt, tai olisiko halunnutkaan, yhteiskouluun. Itse olisin hirveän mielelläni lähtenyt yrittämään, mutta en päässyt kotoa. Opettaja kävi taivuttelemassa isää ja äitiä, koska hänen mielestään tulisin hyvin pärjäämään. Mutta oli niin monta seikkaa vastassa. Yhteiskoulu oli melkein kahdenkymmenen kilometrin päässä, joten olisi pitänyt hankkia kortteeri kirkolta ja kotona käyntini olisi vaatinut isältä kirkolla käynnin tullen mennen. Kun olin vanhin lapsista, olin kansakoulusta päästyäni jo apu kotona, niin en itsekään voinut vaatia vanhemmiltani sellaista uhrausta. Vähän myöhemmin teki mieli ompeluoppiin, mutta samat seikat olivat voimassa senkin haaveen suhteen. Tunsin muutamia, jotka olivat olleet opissa vanhemmalla ompelijalla, mutta sellaisetkin mahdollisuudet olivat kirkolla tai Jyväskylässä asti. Nyt totean vain, että onhan se ”siperia” opettanut vuosikymmenien varrella jonkin verran ompelutaitoa. 58 Viimeisellä luokalla koulussa tehtiin viimeiseksi työksi flanellimekko. Sen jälkeen kotona ompelin itse mekkoni kunhan vain sain tarvittavan kangaspalan. Kun ostettiin mahdollisimman halpaa kangasta, ei tullut suurta vahinkoa, vaikka ompelutyö ei olisi kovin hyvin onnistunut. Rippileningiksi täytyi olla vähän parempi kangas, joten se työ teetettiin ompelijalla. Isä seurasi ompeluyrityksiäni toiveikkaana ja päivänä muutamana hän osti itselleen housukankaaksi paksua kankeaa sarkaa. Sitten hän toi eteeni moneen kertaan paikatut vanhat pussihousunsa, käski ratkomaan ne palasiksi, että voin käyttää niitä kaavoina. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo eikä onnistuminen taattu. Kun niillä resuisilla ja venyneillä kaavoilla vihdoin sain housut leikattua, alkoi loputon sarja ompelemista ja purkamista. Paksu kangas ei kaikin paikoin tahtonut mahtua koneen paininjalan alle ja neuloja katkeili. Varsinainen koettelemus oli sepaluksen teko. Ei kaiketi vetoketjun ompeleminen olisi ollut helppo, mutta se piilonapituksen rakentaminen ainakin otti lujille. Kukaan ei ollut neuvomassa, vaan valmiista housuista oli yritettävä saada selville, miten tehdä. Joskus itkin kiukusta ja paiskasin koko tekeleen nurkkaan. Silloin isä vain rauhoitteli: ”elä nyt hättäile, laita tuosta nui ja tästä tällä lailla”. Kun aikani murjotin, jaksoin taas yrittää. Vihdoin viimein housut valmistuivat ja asiakas oli tyytyväinen ja itse olin tietenkin ylpeä saavutuksestani. Taisinpa olla myös kunnianhimoinen, koska en kieltäytynyt kunniasta, kun eräs naapurin isäntä toi sarkahousukankaansa ommeltavaksi nähtyään isän uudet housut. Nekin sain aikanaan valmiiksi, ehkä vähän vähemmällä tuskalla, kuin oli se ensimmäinen koetus. Vähän nolo olo tuli, kun joskus myöhemmin näin tämän isännän kävelevän kylätietä Rasinmäen ohitse Hänen sarkahousujensa toisen lahkeen takakappale oli revennyt poikittain melkein sivusaumaan asti. Se oli minulle 59 palaute epäonnistuneesta työstä. Ainakin itse ajattelin, että repeäminen johtui siitä, että housut ”kiikastivat” kumartuessa. Ei asiakas tullut valittamaan, muta itselläni mielen pohjalla ylpeys oli saanut kolahduksen. Siihen aikaan kun olin kansakoulun kolmannella luokalla, meillä ei vielä ollut radiota. Noin kilometrin päässä olevilla kahdella naapurilla Pääkkölässä ja Raitamäessä oli. Pääkkölän radio oli salissa ainakin silloin, kun kyläläiset oli kutsuttu kuuntelemaan Jumalanpalvelusta. Istuimme vakavina ja veisasimme radion mukana virsiä. Lopuksi emäntä tarjosi kirkkokahvit. Raitamäessä asui lapseton pariskunta, isäntä n. 60 vuotias, emäntä muutamaa vuotta nuorempi. Emelia kävi joskus kylässä ja houkutteli minua poikkeamaan koulusta tullessa yöksi. Joululoma oli juuri päättynyt ja sain kotoa luvan jäädä ensimmäisenä koulupäivänä Raitamäkeen yöksi. Ja kuinka ollakaan tuo ”varalapsena” oleminen jatkui ja jatkui niin, että vasta Pääsiäisen aikaan jäin omaan kotiin. Kävin tosin välillä kotona silloin tällöin, mutta jotenkin oli mukava olla ”tyttärenä” Raitamäessä esimerkiksi sen vuoksi, että koulumatka oli kilometriä lyhempi kuin kotoa. Lisäksi siellä oli radio ja puhelin sekä kantele, joita meillä kotona ei silloin ollut. Radion kuuntelu oli kyllä sen aikaisilla laitteilla melkoista rutinaa, mutta kuitenkin ihmeellistä ja jännittävää. Emäntä ja isäntä hääräsivät vuoronperään radion nappuloissa moittien toisiaan vääristä veivaamisista. Onnistuihan se aina lopulta. Parhaiten kuului pitkillä aalloilla, mutta olikohan se nyt Motala Ruotsista, josta kuunneltiin joskus mukavaa musiikkia puolipitkillä aalloilla. Lähetys alkoi muistaakseni sillä tavalla, että kuuluttaja sanoi juhlallisella äänellä: ”Huomio, huomio, Suomen yleisradio, Lahti, Suomi”. Radion ohjelma loppui klo 10 illalla maammelauluun uutisten jälkeen. Raitamäki oli pieni maatila. Ainakaan peltoa ei ollut paljoa, metsää lie ollut 60 jonkin verran sekä yksi lehmä ja kesäisin porsas. Isäntä oli kesät uittoyhtiön töissä Hietamalla. Talvet hän oli kotona ja ”tehtaili ” uittoyhtiölle lenkkivitsoja. Niihin tarvittiin muutaman metrin mittaisia kuusia eli näreitä, joita hevosella tuotiin saunan luokse, karsittiin ja saunan orsilla kuumennettiin jonkin aikaa niin, että isot piiskat kestivät kiertämisen renkaaksi. Saunan edessä oli tukevasti maahan pystytetty kaksi paksuhkoa , ehkä vähän yli metrin korkuista pölkkyä. Kai siinä yläpäässä oli vimpain, johon vitsan latva kiinnitettiin vääntämisen ajaksi. Vitsan tyveen pantiin ehkä reilun puolen metrin mittainen sileä ja tukeva kapula keskeltä kiinni. Vääntäjä otti kapulasta tukevan otteen molemmista päistä ja alkoi kävellä ympyrää tolpan ympäri samalla vääntäen kapulalla vitsaa kierteelle niin, että se samalla kiertyi tolpan yläpään ympärille renkaaksi ja vääntäjän kierros pieneni lopulta tolpan viereen ja lenkkivitsa oli valmis rinkula. Niitä vihtapölkkyjä oli kaksi sopivan matkan päässä toisistaan. Vakituiset vääntäjät olivat Kuuselan Väinö ja Ramsin Matti. Matti oli Raitamäessä eräänlaisena renkinä. Hän oli isätön yksinäisen äidin poika ja jostakin syystä jäänyt mieleltään lapselliseksi. Tuskin hänelle varsinaista palkkaa maksettiin, mutta sai syödä samassa pöydässä muiden kanssa ja vaatteet ja kengät annettiin tarpeen mukaan sekä peti tuvan ovensuunurkassa puusängyssä. Lakanoita, ainakaan peitelakanoita ei siihen aikaan ollut - ei edes emännän sängyssä. Minun sänkyni oli tuvassa peränurkan puolella saman suuntaisesti Matin sängyn kanssa. Välissä ikkunan kohdalla oli pöytä ja joitakin ruukkukasveja. Matilla oli yksirivinen haitari, jolla hän soitteli iltaisin sänkynsä laidalla istuen. Iltapalan jälkeen isäntäväki vetäytyi kamarin puolelle ja sulki oven. Tuvasta sammutettiin öljylamppu. Unta odotellessa kuulin kamarista radion ääntä, josta en muuta osaa kertoa kuin 61 sen, että lähetyksen lopuksi soi komeasti Maammelaulu. Aivan jouten minun ei tarvinnut sielläkään olla. Kun tulin koulusta, oli päivän tiskit tiskattava ja jotakin pientä tehtävää toimitettava tietenkin. Sauna oli aina lämmin kylvettäväksi. Vieläkin melkein tunnen nenässäni sen mahtavan pihkan tuoksun ja muistan hämärän savusaunan tunnelman. Sitten se puhelin. Koulun naapurina oli kyläkauppa ja siellä oli myös puhelinkeskus, jota rouva hoiteli muun työnsä lomassa. Sen keskuksen alueella ei kovin monta puhelinta ollut. Rautiaisen Reinon kotona oli puhelin. Olimme koulussa samalla luokalla ja kun hän tiesi, että menin koulusta Raitamäkeen, niin hän soitti mulle sinne joskus. Oli aika mukava, kun emäntä vastasi puhelimeen ja sanoi puhelun olevan minulle. Siinä sitten yritettiin keskustella, mutta ei tahtonut oikein olla puheen aiheita, vaan harvakseen jotakin sanottavaa keksittiin. Kerran keskus pani puhelun poikki sanoen: ”mitä tuosta joutavasta lähtee”. Nykyinen kännykkä ei enää paljon muistuta sen aikaista seinällä olevaa, kammista veivattavaa puhelinta. Telehvoonissa oli kaapin vasemmassa yläkulmassa sivulle päin työntyvä koukku, jossa luuri riippui ja painollaan piteli linjan tukossa. Luuria nostettaessa koukku jousti ylöspäin ja avasi linjan. Oikealla sivulla oli kampi, jota pyörittämällä sai yhteyden keskukseen. Sitten vain luuri koukusta korvalle ja kun kuului, ”keskus”, sai pyytää yhdistämään nimeltä mainiten jollekin henkilölle tai vain johonkin taloon, miten kukin katsoi asiansa vaativan. Kun puhelu loppui, piti vielä vähän rimpauttaa kammilla keskukselle merkiksi, että loppu on. Tietääkseni puhelinnumeroita ei ainakaan Konttimäen keskuksen tilauksissa käytetty. Keskuksen hoitajilla – sentraali Santroilla – ei ollut lupa kuunnelle puheluja muuta kuin alussa sen verran, että tiesi yhteyden toimivan, mutta käsittääkseni heidän oli ihan 62 mahdoton hillitä uteliaisuuttaan varsikin silloin, kun kylällä oli jotain erikoisempia uutisia liikkeellä. Kerrottiin hauskoja juttuja, kuinka sentraaliSantra oli vahingossa paljastanut kuunnelleensa jotakin puhelua. Raitamäessä oli muutamia mielenkiintoisia asioita, mutta kuitenkin oma koti oli paras paikka maailmassa. Pääsiäisen jälkeen jäin pois Raitamäestä. 63 Leikeistä työhön Sitä mukaan, kun ikää karttui, piti leikkien lomassa opetella pieniä työtehtäviä äidin avuksi. Muutamina kevätkesän päivinä olimme koko perhe tekemässä lehtikerppuja. Lähimetsästä, pellon laidasta isä kaatoi ja karsi koivuja ja me äidin kanssa rapsimme pienellä vesomen tapaisella raudalla isoista oksista lehtevät latvat, jotka sidottiin nipuiksi notkealla vitsalla. Isä teki riukuhaasian, johon kerput ripustettiin. Kuivaneina ne ajettiin hevosella navetan luokse latoon lampaiden talvirehuksi. Meillä oli lehtimetsällä eväät mukana – leipää, voita, piimää ja talkkinoita. Perheen pienimmäinen oli tietenkin mukana ja sai nukkua kahden puun väliin viritetyssä riippumatossa. Oltiin kuin huviretkellä, mutta siinä samalla hyödyllisessä työssä. Käet ja monenlaiset muut linnut antoivat sellaisen konsertin, jota vain siihen aikaan oli kuultavissa. Läheiseltä suolta kantautui huumaava suopursun tuoksu. Tuollaisia päiviä on ilo muistella. Meidän lasten kevät- ja keskikesän ohjelmaan kuului eräs vähemmän mieluinen tehtävä. Kun lehmät kävivät huonoilla laitumilla (metsässä) ja talvirehut olivat lopussa, niin meidän piti yrittää päivittäin kerätä niille illaksi vähän syötävää, ”ottosia”. Ensimmäiseksi keväällä oli saatavissa pajunkissoja, niitä jo isoja vihreitä norkkoja sekä nuoria lehtiä. Niitä riivittiin ja riivittiin eikä millään tahtonut kori täyttyä. Pajuja kyllä riitti, sillä ne valtasivat pellonojat nopeasti, vaikka niitä ajoittain vesottiin pois. Kevään edistyessä myös kaikenlaista heinää ja horsmia nousi ojan penkkoihin, joista revittiin, mitä irti saatiin lehmien illalliseksi. Nuo muuten vähäiset makupalat ovat tärkeitä siksi, että lehmät tulivat mielellään navettaan juosten kukin omaan parteensa kytkettäväksi. 64 Ne muistivat, että siellä odottaa hyvät ”ottoset”. Alkukesästä lehmät tulivat iltaisin ajoissa veräjälle pitkiltä vallanmetsän kierroksiltaan, mutta jostakin syystä ne loppukesästä pyrkivät jäämään metsään yöksi. Ei auttanut muu kuin lähteä sydänmaille huhuilemaan. Pienempänä kuljin siellä äidin kanssa, mutta myöhemmin yksin tai Väinön kanssa. Yhden lehmän kaulassa oli kello, jonka kalkatusta yritettiin kuunnella kuljettaessa polkuja pitkin kauemmas ja kauemmas. Siinä jo korvat valehtelivat, oli kuulevinaan tutun kalahduksen, mutta se osoittautui harhaksi. Vähän pelottaviakin nuo hakumatkat joskus olivat, kun sattui ukkospilvi nousemaan. Joskus saattoi vierasta karjaa ilmestyä perään, mukana jopa sonnimullikka, jota tietenkin turhaan pelkäsin, mutta pelkoon oli syynsä. Kun joskus pienempänä menin raja-aidan yli Marja-ahon lehmihakaan etsimään mansikoita, suuri vihainen sonni ryntäsi mylvien kohti. Hirmuisessa hädässä pääsin kuin pääsinkin aidan yli turvaan viimehetkellä. Vaikka siellä vallanmetsässä ei sellaista hätää tullut, oli kuitenkin todella vaikea saada se vieras karja häädettyä pois omien joukosta. Tahtoi jo väsyttääkin ennen kuin vihdoin päästiin kotiin, usein hyvinkin myöhällä, mutta huilaamaan päästiin vasta kun lehmät oli lypsetty. Erittäin mukavia elämysmatkoja ne nyt jälkeenpäin muistellessa olivat. Eräänlaisia elämyksiä olivat myös päivät heinätöissä noin kilometrin päässä jokivarren niityllä. Kotoa lähdettiin heti, kun aamuaskareet oli tehty ja eväät pakattu. Isä oli mennyt jo aikaisemmin ajamaan niittokoneella heinät kumoon. Haravat ja hangot ym. oli viety jo edellisenä päivänä hevosella. Eväskoreja kantaen me äidin kanssa ja myös pienimmätkin mukana, kävelimme sen matkan, josta vieläkin muistan sen tien, jokaisen mäen ja mutkan, kiven ja lammikon, ensin peltojen sitten metsän kautta 65 kohti avaran niityn reunaa. Edessä oli pitkiä peltosarkoja, joissa niitetty heinä oli haravoitava ojien varsilta keskelle sarkaa jonoon, josta ne nostettiin seipäille. Vaan muistan ajan, jolloin ei ollut vielä heinäseipäitä käytössä, vaan heinät kuivattiin haasialla, joka oli eräänlainen riukuaidan pätkä. Ensin pystytettiin tolpat, ”haasian pielet”, peltosaran suuntaiseen riviin keskelle sarkaa. Riukujen pituudet määräsivät pylväsvälit. Haasian pielissä oli 4 – 5 tappia, joiden varaan riu’ut oli hyvä asettaa, kun tolpat oli pystytetty niin, että kaikki tapit olivat samalla puolella. Haasian pituus tehtiin sen mukaan, kuinka laajalta alueelta heiniä haluttiin ajaa samaan haasiaan. Niitä tehtiin lyhempiä eri kohtiin, jos se oli työn kannalta järkevämpää. Keskelle sarkaa haravoidusta kasasta heinät ajettiin hevosella ja reellä haasian viereen. Jostakin syystä reki oli tähän työhön parempi kuin kärryt. Alkoi haasioiminen. Otettiin molemmin käsin reilu tukko heiniä ja puisteltiin maahan kuohkeaksi levyksi, joka käärittiin löysälle rullalle ja nostettiin riu’ulle poikittain. Kun alin riuku oli täynnä, seuraava asetettiin paikoilleen ja täytettiin. Samalla tavalla jatkettiin, kunnes ylimmälle riu’ulle kattoheinät nostettiin avonaisina levyinä hangolla. Näin haasiasta tuli ilmava muuri, jossa sateisenakin kesänä kuivaaminen onnistui paremmin, kuin myöhemmin kätevämpinä käyttöön otetuilla seipäillä. Kun siis tulimme niitylle, ensin alettiin haravoida vetämällä heiniä ojan penkasta saran keskelle päin veto vedolta kulkien saran ympäri. Piti tehdä ainakin vielä toinen kierros, että heinät olivat paksuna kerroksena saran keskellä. Kun työn alkaessa katsoi kauas saran toiseen päähän, se tuntui saavuttamattomalta ja laittoi vetämään haravaa vimmatusti, kuin olisi ollut kyse kilpailusta. Haravointia olin saanut harjoitella jo aika pienenä isän tekemällä pienellä haravalla. Pian siinä työrupeama kului kahvitaukoon asti. 66 Äiti keitti kahvia mustalla pannulla puron rantaan tehdyllä tulella. Kahvi juotiin puron varren mättäillä istuen. Taas rupeama töitä ja sitten päivällinen erittäin hienossa ravintola Ladossa. Piimävelli syötiin oikein lautasilta maukkaiden voileipien kera. Hyvät olivat eväät, mutta eivät olisi kotona ihan niin hyvältä maistuneet. Joskus löysimme niityn laidasta suolta makoisia lakkoja jälkiruoaksi. Lintujen orkesteri ja kuoro kuuluivat ravintolan vakio palveluihin. Saimme Väinön kanssa käväistä ruokatauolla läheisessä joen poukamassa opettelemassa uimaan. Vesi oli kylmää, eikä joen pohja ollut kovin hyvä, mutta pitihän siinä räpiköidä. Työtä jatkettiin ruokatauon jälkeen, mutta äidin piti kuitenkin lähteä kotiin illalla vähän ennen meitä, koska siellä oli monta hommaa odottamassa. Iltaruoan laitto, lypsy, vasikoiden juottaminen ja possun ruokkiminen. Lypsyajaksi mekin ehdimme kotiin. Lehmät lypsettiin ulkona tarhassa ja kun oli kovasti kärpäsiä niin me Väinön kanssa ripsuimme pajunoksahuiskilla kärpäset pois, että lehmät malttoivat seisoa paikoillaan lypsyn ajan. Muutaman päivän kuluttua kuivat heinät oli ajettava latoon. Isä ajoi heinäkuorman ladon eteen ja öysäsi heinät ladon ovesta sisään ja me Väinön kanssa kannoimme niitä peremmälle. Kun lato oli liian pieni, meidän hauska, mutta tukahduttavan kuuma ja hankala työ oli polkea heiniä mahdollisimman tiukkaan. Kun heiniä oli melkein kattoa myöten, alkoi työ olla uuvuttavaa mönkimistä. Olihan sitä heinätyötä kotonakin lähipellolla ja lisäksi kedolla, jota ei voinut koneella niittää epätasaisuuden ja kivien takia. Isäkin joskus niitti viitakkeella, mutta enimmäkseen oli joku päivämies niittämässä. Ketojen haravointi oli erilainen juttu kuin peltojen. Heinät koottiin karhoille, siis hajaltaan vähän pienemmälle alalle sopivan ilmavaksi kerrokseksi. Isolla kedolla oli lopulta monta karhoa. Jos ei satanut, niin sillä 67 tavalla heinä kuivui latoon vietäväksi muutamassa päivässä, kunhan välillä kerran haravalla käännettiin kosteampi alapuoli päälle päin eli kouhittiin. Sateen uhatessa puolikuivat karhot koottiin kiireesti kapeiksi ja korkeiksi kasoiksi. Kun sen kasan nimi oli ruko niin sateen uhatessa mentiin rukoilemaan. Heinähomman lopuksi tulkoon kerrotuksi, kuinka me Väinön kanssa kerran jouduimme kantamaan haasiariukuja takimmaiselta pellolta vastakkaisella suunnalla olevalle äärimmäiselle pellolle, missä niitä tarvittiin. Väsyttävä tai laiskottava homma se taisi olla, koska Väinö lopulta istui riukukasan päälle ja sanoi: ” En kanna yhtään riukua, jos et sano, mistä ne pienet lapset tulevat”. Jos olisin jotakin Väinölle vastaukseksi tiennyt, niin en ainakaan olisi saanut pienemmälleni kertoa. Valitettavasti en enää muista, jouduinko yksin raahaamaan loput riu’ut ja pysyikö Väinö vaatimuksessaan, mutta ei hän enää sen jälkeen kysellyt niin vaikeita. Yhdessä vaan touhuttiin leikeissä ja työssä, seikkailussakin. Kiivettiin suureen pihakuuseen lähelle latvaa. Kiikuttiin korkealle ladon kattohirteen sidotulla köysikiikulla hurjasti. Jännittäviä seikkailuja olivat muutamat onkireissut synkän metsän läpi pientä polkua pitkin hettorantaisen Haukilammin rannalle. Suolta jatkui sammal- ja varpukerrosta lammen rannassa niin, että se kellui veden päällä. Väinön teki mieli mennä keinuttelemaan sitä hettoa niin, että pelkäsin hänen putoavan sammalkerroksen läpi syvyyteen. Sain sentään hänet luopumaan uhkarohkeasta leikistä ja heittelimme onkia turvallisen kaukaa. Saaliina saatiin muutama pieni, melkein musta ahven. Kesäilta siellä oli erittäin tunnelmallinen. Varsinkin laulurastaiden kaikuvat, sointuvat sävelet muuten hiljaisessa illassa soivat mahtavina. Ongella käytiin illalla, kun innokas onkimies Kuuselan Väinö neuvoi, että silloin on kala syönnillään. 68 Kun heinät oli saatu latoon, oli kohta rukiin leikkuun aika. Sitäkin pääsin hyvissä ajoin opettelemaan, kun isä takoi pajassa minulle pienen sirpin. Vähän isompana sain kokeilla aikuisten sirpillä leikkaamista. Kyllä siinä muutaman kerran tuli leikattua haava sormeen ennen kuin oppi oikeat otteet. Rukiin olkia leikattiin sirpillä kauhottu nippu kerrallaan ja niin monta sirpillistä kuin vasemmassa kädessä sai pysymään. Kourauksia pantiin samaan kasaan tietty määrä, joka sidottiin lyhteeksi rukiin oljista kierretyllä siteellä. Illalla isä pystytti lyhteet kuhilaiksi, joissa oli yksitoista lyhdettä pystyssä kodan muodossa latvat toisiaan vasten ja kahdestoista lyhde kattona. Sen isä otti sopivalla otteella vasemman käden varaan ja oikealla kädellä taivutteli latvaosan oljet siteen vierestä niin, että se kuhilaan päälle heitettynä muodosti sateelta suojaavan katon. Rukiin leikkuu ei ottanut selkään yhtä kovasti kuin vähän myöhemmin alkava ohran leikkuu, koska rukiin oljet eivät kelvanneet eläinten rehuksi niin ne voitiin leikata pitempään sänkeen selkää säästäen. Ohran pahnat tehtiin silpuiksi lehmien ja hevosten appeeksi. Niin ohra kuin kaurakin piti leikata mahdollisimman alhaalta. Näitä suvitoukoja leikatessa kouraukset tehtiin pienemmiksi kasoiksi kuin rukiit. Niitä sidottiin edellisen kesän jo puiduilla rukiin oljilla aina kaksi osaa yhteen, siis kaksiosaiseksi nikuliksi. Riittävän monta nikulia oli kykkä, joka tehtiin kuhilaan tapaan. Kuivuttuaan pellolla aikansa ja isän käytyä käsin koittelemassa, onko oikea aika, ne ajettiin riiheen. Kun riihessä ei ollut ikkunaa, se oli salaperäisen hämärä päivälläkin. Jostakin syystä kynnys oli niin korkea, että en tahtonut päästä sen yli silloin pienenä. Nurkassa oli valtavan iso kiuas, jossa poltettiin suuria koivupölkkyjä. riihtä lämmitettäessä. Heti kun kykenin, sain tehtäväkseni kantaa lyhteitä tai nikuleja reestä 69 sisälle riiheen juuri määrätyille paikoille tietyn kokoisiksi pinoiksi. Ylhäällä riihen vastakkaisilla seinustoilla oli koko seinän mittaiset paksut ja pyöreät hirret, joiden varassa puolestaan seinästä seinään ylettyvät siirrettävien parsien päät kulkivat. Isä työnteli alta päin muutaman orren riihen perälle jättäen reilut raot väleihin. Sitten hän kiipesi parsille, laittoi lyhteen allensa poikittain, istui jalat riippuen parsien välistä katse edessään olevaan seinään päin. Minun tehtäväni oli ojentaa hänelle lyhteet. Sitä varten oli sopivan mittainen keppi, jonka päässä olevalla haarakkeella sai pitävän otteen lyhteen siteestä. Isä asetti lyhteen orsien päälle pystyyn väljästi vieretysten ja siirtyi taakse päin sitä mukaa kun parret täyttyivät. Kun ensimmäinen ”sektori” tuli täyteen, täytyi isän tulla alas järjestämään parret seuraavaksi ryhmäksi kunnes koko ahos oli valmis. Riihen lämmittäminen oli tarkkuutta, taitoa ja kokemusta vaativa tehtävä. Puita paloi kiukaassa yötä päivää monta vuorokautta, mutta liian kuumaksi ei saanut lämmittää. Kiukaan savu tuli sisään niin, että tuuletusta myös oli järjestettävä. Kun ahos oli kuiva oli edessä ankara puintipäivä. Riihivaatteiksi etsittiin vanhoja resuisia vaatteita, koska riihinoki oli melkein mahdotonta pesemällä saada lähtemään. Riihi oli lämmin, joten kovin paljon vaatteita siellä ei tarvinnut. Jälleen löytyi minullekin sopivaa työtä. Kun isä oli kepillä siirrellyt parsia niin, että sopiva määrä lyhteitä putosi alas, otettiin lyhde kerrallaan tukevalla otteella tyvipuolesta kainaloon ja hutkittiin latvapuolta seinään niin, että osa jyvistä karisi lattialle. Lyhteet pinottiin toisen seinän viereen ja jyvät lakaistiin pienemmälle alalle lähelle seinää. Sen jälkeen lyhteet avattiin ja oljet levitettiin keskilattialle ympyrän muotoon niin, että tähkät tulivat keskelle. Varstalla puiminen oli miesten työtä, vaikka saattoi kai sitä jossakin joutua myös nainen tekemään. Kun 70 joskus kokeilin, niin totesin, että ei ollut helppoa saada varstaa sujuvasti pyörimään sillä iskemisestä puhumattakaan. Kun ensimmäinen varvi oli puitu, pääsin taas hommiin. Jostakin kohdasta ympyrää – varvia – alettiin puisteleminen pienessä haara-asennossa kulkien niin, että edessä poikittain olevia olkia koukittiin kaksin käsin iskevillä liikkeillä sääriä vasten. Kun näin oli kerääntynyt jonkinlainen sylys, se vietiin ovesta ulkopuolella odottavalle kupojen sitojalle. Nyt oli lattialla kerros jyviä, mutta myös paljon tähkiä ja kaikenlaista roskaa, joka lakaistiin sivuun. Haravalla kaiveltiin välillä jyvien alta roskat ja taas lakaistiin. Jyvät työnnettiin yhden seinän viereen, jossa olevasta luukusta ne lapioitiin viereisessä ruumassa olevan viskuumyllyn tuuttiin. Siitä ne valuivat alla olevaan laatikkoon vinhasti pyörivien siipien tuulettaessa loput roskat pois. Sitten jyvät säkitettiin. Ohrat ja kaurat puitiin muuten rukiiden tavoin, mutta pyöreän varvin sijaan nikulit ladottiin lattialle parijonoihin niin, että aina latvat olivat vastakkain. Eikä niitä muistaakseni rapattu, siis hakattu seinään. Kovin monella varstariihellä en ehtinyt olla, sillä isä teki hevoskierrolla toimivan puimakoneen, joka muutti kaiken. Pelkästään omalla väellä ei riihipäivästä selvitty, vaan aina oli mies tai pari apuväkenä. Äidillä riitti huushollissa tekemistä. Oli vielä riihimiehille päiväkahvit jo puolen päivän aikaan. Kahden maissa väki tuli tupaan syömään päivällistä. Taas kohta piti viedä kahvia riiheen ja rientää tupaan laittamaan kunnon iltanen väelle. Olisi tosi hauska vielä nähdä se nokinen ja resuinen porukka, joka illalla väsyneenä kokoontui tupaan. Sauna oli lämmitetty. Riihipäivän ja iltanen jälkeen kylpeminen maistui makealta. Puimakoneesta on hyvin vaikea kirjoittaa sellaista kuvausta, että kukaan siitä saisi oikeaa käsitystä. Mutta kun se oli isän suunnittelema ja 71 valmistama, niin oikeastaan on minun pakko ja jotenkin kertoa. Varsinaisen varstariihen kylkiäisenä oli tila, jota sanottiin ruumaksi. En tiedä oliko se kaksikerroksinen alkujaan, vai oliko isä puimakonetta varten tehnyt siihen yläkerran. Ruuman edessä oli maahan upotettu raudoitettu iso pölkky, jonka keskellä rautaputken pätkä niin, että se kestäisi kovan rasituksen, jonka sen sisään akselin varassa painettu raskaan ratasrakenteen paino siihen kohdisti. Ehkä kaksi metriä korkea, hyvin paksu, monesta kohdasta rautavanteilla vahvistettu pylväs pysyi akselinsa avulla pystyssä alustalla. Pylvään yläpäähän oli kiinnitetty noin neljä metriä halkaisijaltaan oleva tukeva, raudoitettu puinen hammaspyörä vaaka-asentoon. Koivulankun pätkistä tehdyt hampaat osuivat sopivasti pystyasennossa olevan pyörän hampaisiin. Runkopylvään yläosaan ison rattaan alle oli kiinnitetty tukeva puomi niin, että sen toinen pää oli lähellä maata vähän kauempana kuin ison rattaan kehä. Puomin päässä oli rautalenkki, johon hevosen tai kahden hevosen aisojen eli kakulien koukku koplattiin. Pystyasennossa pyörivän rattaan akselin päässä oli sileä kiekko, jonka päälle pujotettu paksu ja leveä voimansiirtohihna oli avonaisen seinän kautta vedetty ruuman yläkerrassa olevan puimakoneen vastaavan hihnapyörän päälle. Tarvittiin muistaakseni kaksi hevosta ja ajomies. Hevoset vetivät puomia kävellen rauhallisesti ympyrää ja heureka, puimakone lähti käyntiin. Ensin oli syöttöpöytä, josta puitavat oljet työnnettiin eräänlaiseen nieluun, jossa vaakasuorassa oleva pyöreä, kovia tappeja täynnä oleva tukki riipi jyvät tähkistä, kun hihnapyörä antoi tukille kovat kierrokset. Nielussa oli kiinteä tapitettu pinta, jota vastaan tukki teki murskaavaa työtään. Vastaavalla kohdalla puimakoneen alla oli aukko, josta jyvät putosivat alakerrassa olevan viskuumyllyn tuuttiin. Puimakoneen 72 kupeessa oli remmipyörä myös sitä remmiä varten, joka siirsi samaa voimaa pyörittämään viskuumyllyä. Puimakoneen läpi menneet pahnat jatkoivat matkaansa eräänlaista ruuhta pitkin. Siinä oli höylätystä laudasta ehkä vajaan metrin korkuiset pystysuorat laidat, joiden alareunoissa oli reiät laidasta laitaan ulottuvia akseleita varten. Akselit olivat kapeasta rimasta paitsi päissä navat niihin vastaaviin reikiin, joita oli 4 – 5 kappaletta. Näihin poikkirimoihin oli kiinnitetty myös ehkä vajaan metrin mittaisia sileitä kapeita rimoja aina muutaman sentin välein niin, että ruuhen pohjalla oli nuo 4 –5 kampaa perättäin. Jälleen tarvittiin voimansiirtohihna ja ruuhen laidan ulkosivulla vipatti sellainen rimoista tehty sarja liipottimia. Tämä rustinki oli siis puistin, joka puisteli pahnoihin mahdollisesti jääneet jyvät pois. Ne kammat sen ruuhen pohjalla jotenkin vuorotahtia pomppimalla kuljettivat pahnoja eteenpäin silppumyllyn ankaraan kitaan ja edelleen samalla energialla kuin muutkin vaiheet. Minun oli hoidettava silput läheisestä, lattia tasossa olevasta luukusta viereiseen latoon. Selvisin sillä paikalla hyvin niin kauan kuin ladossa oli silppuja niin vähän, että niitä sai pudottaa luukusta alas. Kun lato alkoi täyttyä piti välillä käydä siirtelemässä silppuja kauemmas. Sillä aikaa kasa silppumyllyn alla kasvoi ja lähti menemään toiseen kertaan terien väliin. Terät olivat puutukkiin ympäriinsä kiinnitettyjä teräviä levyjä, jotka toista tukkia vasten pyörien leikkasivat oljet silpuiksi. Niin koville kerran otti siinä hommassa, että aloin uupua ja pääsi itku. Sieltä syöttäjän paikalta isä huomasi tilanteen ja tuli katsomaan, mikä hätänä. Ja niin minä pääsin helpompaan hommaan ojentelemaan riihestä lyhteitä ylös puimakoneen luokse. Joku muu joutui silppuja öysäämään. Kaiken kaikkiaan melkoinen laitos oli puimakone, mutta ihan ongelmatonta sen toiminta ei aina ollut. 73 Joskus kesken päivän hammasrattaasta katkesi tai irtosi monta hammasta. Silloin isä joutui korjaustöihin ja puinti viivästyi pahasti. Joskus joku remmi luiskahti pois päältä ja koneet pysähtyivät, mutta siitä ei suurta seisokkia tullut. Jos isä ei olisi ollut niin kärsivällinen, olisi päivä ollut pilalla. Riihipäivien välillä alkoi perunan kaivu. Kun isällä oli mylly ja saha ja rukiin kylvö ym. töitä, hän ei joutanut perunapellolle muuta kuin ajamaan iltaisin perunat kellariin. Niinpä me äidin kanssa kahdestaan kaivoimme kuokalla noin kaksi viikkoa ennen kuin viimeinenkin penkki oli tyhjennetty. Varsinkin loppuajasta selkä oli niin kipeä, että oli pakko välillä oikaista ja sekin sattui. Selkä parani nopeasti sitten, kun perunat olivat kellarissa. Koulu alkoi juuri, kun syksyn kiireiset työt olivat vielä kesken, joten jouduin joskus jäämään päiväksi pois koulusta esimerkiksi riihipäivänä. Todennäköisesti olin ennalta kysynyt opettajalta luvan. 74 Rippikouluaika. Elämän vaihtelut 1930 –luvulla Kansakoulukuvassa olen melkein keskellä ryhmää. Oikealta opettajan vieressä on Vuoren Elli (hän joka oli hukkua Pirttipuroon), sitten minä ja vieressäni Alapihan Esteri. Hän oli melkein vuoden vanhempi minua, vaikka olimme samalla luokalla. Hän oli kuitenkin rippikouluun kutsuttavien listalla ennen minua ja niin minulle tuli vaikea ongelma. Halusin päästä rippikouluun hänen kanssaan. Niinpä äiti suostui luvetoksen alussa käymään Vintteriltä kysymässä, saisinko pyrkiä mukaan. Vintteri sanoi, että saahan se tulla, jos se osaa lukea. Varsinaista lukutaitoa hän ei tarkoittanut, vaan kuulusteltavilta vaadittavia osaamisia. Selvisin kokeesta ja niin pääsin seuraavana syksynä Esterin kanssa rippikselle, jota pidettiin syksyllä kaksi viikkoa ja kevättalvella toiset kaksi viikkoa. Muistaakseni kävelin ensin neljä kilometriä Esterin kotiin ja taisin olla siellä yötäkin. Esterin isä vei meidät hevosella kirkolle yhteiseen kortteeripaikkaan, jonka Esterin vanhemmat olivat varanneet meille. Huvilatyyppinen talo oli männikön keskellä. Mukavia polkuja risteili puiden lomassa jyrkkää rinnettä alas läheisen järven rantaan. Huoneemme oli pieni kamari, jossa läksyt luettiin ja samassa sängyssä nukuttiin. Eväänä meillä oli kotoa leipää ja voita ja emännän keittiössä saimme keittää perunoita. Noin puolen kilometrin päästä suuresta vanhasta maatalosta kävimme hakemassa maitoa iltalypsyn aikaan. Siihen aikaan rippikoulua pidettiin erikseen tytöille ja pojille vuorovuosin toiset kirkossa ja toiset Kolkanlahden, siis rovasti Vintterin pappilassa. 75 Rippikoululaiset Saarijärven kirkon portailla, sekä kappalainen Peitsa Gunnar Leikkonen ja Kanttori Matti Rautakorpi. Meitä oli 101 tyttöä. Me saimme olla siis kirkolla pastori Leikkosen koulussa, joka tuntui vähemmän pelottavalta ja oli vähemmän hankala matkan suhteen. Kolkanlahden pappilaan olisi ollut vielä 10 kilometriä matkaa kirkolta, jonne meiltä kotoa jo oli kaksikymmentä kilometriä. Huhtikuun 17 päivänä 1932 oli pitkäperjantai, jolloin pääsimme ripille. Silloin ei puhuttu konfirmaatiosta. Rippileninki oli aikaisemmin kaikilla tytöillä musta, mutta valkoinen teki tuloaan. Niin minun leninkini oli valkoinen, samoin muutamien muiden. Mitään juhlaa kotona ei pidetty eikä kameroita ja ruusuja kirkossa näkynyt. Kirkosta tultiin kotiin ja ”aikuisen” arkipäivä jatkui entiseen tapaan. Tässä kohdassa on palattava hiukan ajassa taakse päin. Perheen elämässä oli aika erikoisia vaiheita. En vain enää tahdo aivan tarkasti muistaa, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat. Sen muistan, että keväällä 1929 muutettiin 76 Pietarsaareen. Isä oli myynyt hevosen ja ostanut vanhan auton, jolla matkaan lähdettiin. Karja myytiin ja talo jätettiin vuokralle yhdelle Koskelan pariskunnalle. Lähdön syynä tietenkin oli taloudellinen ahdinko, josta en silloin 12-vuotiaana kovin paljon käsittänyt. Oli vaan jännää päästä kaupunkiin, jossa oli serkku-tyttöjä, jotka olivat joskus käyneet äitinsä kanssa meillä. Isä sai työpaikan rakennuksella muurarina ja vuokra-asunto löytyi Kalle-enon talon läheltä. Äiti kävi töissä enon työmaaruokalassa satamassa. Eno vei hänet aamuisin töihin niin aikaisin, että me lapset jäimme nukkumaan. Minun piti yrittää hoitaa koti ja pitää huolta pienemmistä. Teuvo täytti vuoden sinä kesänä. Vapaata sain vasta illalla, kun äiti tuli, mutta kun hän oli töissä varmaankin enemmän kuin kahdeksan tuntia, ei sitä iltaa paljon ollut jäljellä. Kun olimme Rasinmäellä, ei esim. Teuvon hoitaminen tuntunut niin rasittavalta kuin kaupungissa, jossa serkut kulkivat kaiket päivät ilman huolta pienemmistä. Varsinkin aluksi, kun ei ollut rattaita Teuvolle, oli hänen kanssaan mahdoton kulkea muiden mukana. Sitkeän marinan tuloksena rattaat vihdoin hankittiin ja saatoin mennä toisten mukana jopa meren rantaan uimaan. Väinö ja Kirsti kykenivät pysymään mukana omin jaloin. Niin kesä kului ja oli aika mennä kouluun. Koulu oli aika lähellä ja valtavan suuri Konttimäen kouluun verrattuna. On selvää, että siinä vaiheessa äidin oli jäätävä pois töistä. Ehdin olla koulussa muutaman viikon, kun olikin lähdettävä takaisin Rasinmäelle. Eräänä viikonloppuna isä kävi kotitilalla katsomassa, miten siellä asiat ovat. Hänen olisi pitänyt olla työpaikalla maanantaiaamuna, mutta siihen asti vapaana omissa töissään olleena hän ei tajunnut miten tarkkoja voivat työnantajat olla ja hän viipyikin liian kauan. Tiistaiaamuna annettiin lopputili ja sillä selvä. Kotona kaikki oli aluksi ankeaa. Huoneet 77 vuokralaisten jäljiltä oudossa kunnossa. Vähin erin piti hankkia lehmiä hävitettyjen tilalle ja kaikin puolin elämä alkoi jotenkin elpyä. Menin tuttuun kouluun viimeiselle luokalle ja sain hyvän päästötodistuksen keväällä. Seuraava elämän muutos oli kohta tämän jälkeen. Isä lähti Kanadaan siinä toivossa, että saisi rahat kokoon velkojen maksuun. Äiti jäi meidän kanssa asumaan taloa. Tänä päivänä voin vain ihmetellä, miten kaikista hommista selvittiin päivästä toiseen. Hevosta ei ollut, niin moniin töihin täytyi saada naapuriapua. Isältä tuli kirjeitä ja rahaakin kipeimpiin tarpeisiin. Kuitenkin, kun silloin juuri lama ja erittäin paha työttömyys vaivasi Suomea pakottaen ihmisiä lähtemään Amerikkaan, niin sama suurtyöttömyys vallitsi myös siellä. Isäkin joutui olemaan pitkiä aikoja työttömänä ja matkustelemaan paikasta toiseen työtä etsien. Joskus sai vähän aikaa töitä farmilla, joskus tukkikämpällä ja jonkin aikaa nikkelisulatossa, jossa työ oli lähes epäinhimillistä. Miesten piti vuoron perään käydä kuumassa uunissa vetämässä sieltä ulos jotakin kuumaa tavaraa, muistaakseni malmimurskaa. Kuitenkin isä kertoi, että siellä oli erikoiskenkiä, joilla uuniin mentiin, sillä tavalliset kengät olisivat palaneet. Kolmen vuoden seikkailun jälkeen isä tuli takaisin kotiin. Ennen isän Amerikan matkaa, kun kyläläiset päättivät kunnostaa maantieksi kärrytien, joka johti kuuden kilometrin päähän Myllymäki – Saarijärvi maantielle, hänellä oli auto, ainoa kylällä. Perustettu tielautakunta arvioi talon tiestä saaman hyödyn ja määräsi yksiköt, joiden perusteella kerättiin maksut tai työsuoritukset tientekokustannuksiin. Katsottiin, että isä sen auton takia tarvitsee eniten maantietä, joten suurin määrä yksiköitä säädettiin hänelle. Tie ei ollut valmis silloin kun isä lähti Amerikkaan eikä meillä enää 78 ollut autoa, mutta tielautakunta ei suostunut vähentämään meidän yksiköitämme. Kylässä oli monta varakkaampaa taloa, mutta meillä maksatettiin. Äiti joutui ottamaan työmiehen, joka teki määrätyt päivät meidän puolesta. Kun äiti valitti maksuvaikeutta, niin armahtivat niin paljon, että äidin ja minun työpäivä hiekkahaudalla vastasi yhtä miehen päivää. Hiekkaa ajettiin tielle hevosella ja rautapyöräkärryillä, joissa lava oli korkealla niin, että oli raskasta lapioida sinne hiekkaa. Eräänä päivänä, kun ruokatunnilla istuimme mättäillä syömässä eväitämme, huomasimme, että kirkolta päin tuli henkilöauto keskeneräistä tietä. Äiti ei yleensä käyttänyt mitään raavasta kieltä, joten vähän hämmästyin kun hän sanoi: ”Herrat ne ajelee autolla ja meidän pitää täällä raataa - kun otan kengän ja heitän”. Auto tuli lähemmäksi ja pysähtyi. En osaa kuvata sitä hämmästystä, äidin ja minun, kun autosta astui ulos meidän isä, joka oli tulossa Amerikasta kotiin. Me noustiin autoon ja jätettiin ukot jatkamaan hiekan ajoa. Linja-autoja ei sillä tiellä kulkenut, joten pakkohan isän oli ajaa taksilla. Monet, jotka olivat lähteneet Amerikkaan joskus 20luvulla tai aikaisemmin, hankkivat hyvin ja todella rikastuivat. Toiset jäivät sinne ja toiset tulivat Suomeen ja saivat elämänsä kuntoon. Isällä oli niin huono tuuri, huono aika siellä, että oli vaikea saada rahaa kokoon kotimatkaa varten. Suurempaa katastrofia ei kuitenkaan tullut eikä konkurssia sentään. Aikaa myöten veloista selvittiin. Autokin meillä jonkin ajan kuluttua oli. Isä osti vanhan henkilöauton rungon, kunnosti itse moottorin ja rakensi vanerista korin, sisusti ja verhoili. Taisi olla Teuvo, joka keksi sen nimeksi ”puitukka”. 79 Teurastuksia Karjatalouteen liittyi sellainen lapsen mielestä surullinen seikka, että joskus piti jokin eläin teurastaa. Silloin sanottiin hienostelematta, tappaa. Jo aika nuorena jouduin olemaan mukana tuossa hirveässä tapahtumassa. Tarvittiin veren sekoittaja. Kun eläin oli ampumalla tainnutettu kumoon, niin ampuja otti terävän puukon ja kiireesti viilsi kaulavaltimon poikki niin, että veri valui kovalla paineella. Puukkomies piteli haavan alla matalaa astiaa ja tyhjensi sen välillä ämpäriin, jota minun piti koko ajan voimakkaasti hämmentää tarkoitukseen vuollulla puisella lastalla niin kauan, että veri jäähtyi. Muuten veri olisi hyytynyt tummaksi massaksi eikä olisi kelvannut veriletuksi ja ”kiskoksi”. Kisko oli uunissa paistettua paksua, mustaa pannukakkua, jota sanottiin toisaalla veripaltuksi. Meillä se oli vaan kiskoa ja vasta paistettuna, kuumana se olikin herkullista. Siihen aikaan ei karjaauto käynyt hakemassa teuraseläimiä, vaan elukat tapettiin kotona. Isä ei oikein tykännyt siitä hommasta, vaan elukan tappajana kunnostautunut naapurin isäntä kävi tekemässä sen hirmutyön. Olihan isänkin oltava apumiehenä. Jos oli kyseessä lehmä tai vasikka, niin se piti nylkeä ja nostaa ”kinteriin”. Esimerkiksi navetan katossa tarpeeksi korkealla olevaan orteen kiinnitettiin köysi. Elukan takajalkojen jänteiden väliin pistettiin reiät, joihin pujotettiin tukeva tanko, jonka molemmissa päissä oli poikkitangot. Ylhäältä riippuva köysi sidottiin keskelle tuota vaakatankoa ja kaksi miestä otti molemmilla käsillä tukevan otteen vääntökapuloista. Köysi kelautui tangon ympärille ja ruho kohosi niin kauan, että sen turpakaan ei enää ollut maassa. 80 Noston lopuksi vääntökapulat piti sitoa orteen, etteivät ne pyörineet takaisin ja että painava ruho pysyi ylhäällä. Alkoi tarkkuutta vaativa nylkeminen. Nahkaa piti irrotella puukolla, mutta niin, ettei nahkaan tullut reikiä. Seuraavaksi viillettiin maha auki niin, että sisäelimet saatiin näkyviin. Syötäväksi kelpaavat osat, maksa, munuaiset, sydän ja keuhkot otettiin ensin puhtaina ämpäriin, samoin niitä ympäröivät rasvat. Suolistossa olevat rasvat otettiin erilleen saippua-aineeksi ja kenkävoiteeksi. Sulatettuna ja tervaan sekoitettuna sillä sai nahkapieksut vettä hylkiviksi. Kun elukan pää oli irrotettu, mahalaukku, satakerta, pötsi ja suolet irrotettiin ja annettiin pudota maahan ja vietiin kai lantasäiliöön. Joissakin taloissa satakerta tai muu mahan osa puhdistettiin ja valmistettiin ruoaksi. Meillä ei koskaan sellaista tehty. Joskus kyllä olen joutunut kylmänä alkutalven päivänä siivoamaan sian suolet saippua-aineeksi. Piti olla kuumaa vettä ämpärissä, että sai lämmittää välillä käsiä. Ensin suolet ratkottiin työntämällä puukkoa suolen sisässä niin, että suoli halkesi ja sisältö valui mahan. Sitten oli inhottava homma, kun piti vesiastiassa vetää käden läpi tuota nauhaa niin, että koko moska jäi veteen. Vettä oli vaihdettava niin monta kertaa, että tuloksena oli läjä kaunista vaaleaa nauhaa. Sialta otettiin tietysti ensin henki ja veri pois samalla tavalla kuin lehmältä, mutta sikaa ei nyljetty, vaan siitä kaavittiin karva pitkällä puukolla. Iso karjokyökin pata oli täynnä kiehuvaa vettä, jolla sikaa valeltiin ja samalla kaavittiin karvaa irti. Kyllähän kaupasta olisi saanut ainakin kankisaippuaa, sellaista punaisenruskeaa pyykkisaippuaa, jota meilläkin oli aina saunasaippuana ja kasvojen pesua varten. Joskus oli hajusaippuaakin. Ne kun oli ostettava rahalla, niin omatekoinen suopa oli sen takia tärkeä ja kyllä sillä puhdasta 81 pyykkiä tuli, vaikka haju ei kovin raikas ollutkaan. Suovan keittoon tarvittiin lipeäkiveä, joka oli kauhean vaaralista ainetta. Sitä ei saanut yhtään mennä iholle, koska se olisi syövyttänyt pahasti. Lipeäkiveä käytettiin myös sellaisenaan veteen liuotettuna valkoisten vaatteiden keittämällä valkaisemiseen. Kerrottiin onnettomuuksista, joita sattui joskus, kun lipeäkiveä oli liuotettu lasipurkissa pyykkipataan pantavaksi ja joku pieni lapsi oli päässyt kaatamaan sitä suuhunsa. Äärimmäinen varovaisuus sen kanssa oli välttämätöntä. Kerrottiin myös jonkun miehen tehneen itsemurhan juomalla lipeää. Myöhemmin tuli voimaan laki, joka kielsi myymästä lipeäkiveä kaupoista muuten kuin nimismiehen luvalla. Saippuan keitto loppui siihen, kun tuon luvan hankkiminen tuntui työläältä. Saippuan keittäminen vaatikin osaamista. Kuinka paljon vettä tiettyä rasva- ja suolimäärää kohti ja kuinka paljon lipeäkiveä tarvittiin. Padan alla piti olla juuri sopivan kuuma tuli, koska seos oli hirveän herkkä kuohumaan ryöpyten yli padan reunojen. Jossakin vaiheessa oli pataan lisättävä juuri oikea määrä suolaa. Tottunut tekijä tiesi, milloin keitos oli valmis. Sellaisena paksuna vellinä se kauhottiin muutaman sentin vahvuisiksi kerroksiksi saavien ja ammeiden pohjalle. Jäähtyessään se hyytyi sellaiseksi, että sitä voitiin leikellä palasiksi, jotka ladottiin laudoille kuivumaan kovaksi saippuaksi. Kuitenkin kaikitenkin tuon ankean teurastuspäivän ehdittyä iltaa, päästiin viettämään juhlaa. Heti kun elukan sisäelimet aamupäivällä olivat käsillä, oli äiti ottanut tarpeellisen määrän niitä kutakin, paitsi keuhkoa, jota hän ei halunnut laittaa tappaiskeittoon. Keitto valmistui ja syötiin töiden päätyttyä. Asiaan kuului, että ainakin varsinainen teurastaja naapurista, mutta muitakin kuten Hakalan täti, oli kutsuttu tappaiskeitolle. Keitto oli hyvää ja sitä 82 joukolla kehuttiin ja kylläisiksi asti syötiin. Väsymys, tuvan suloinen lämpö ja öljylampun hämyinen valaistus saivat aikaan erittäin rattoisan tunnelman. Samalla siinä aikuiset kävivät läpi omia ja kylän kuulumisia. Kaikilla oli niin mukavaa. Kun on saatu saippuaa, seuraa tarinaa pyykin pesusta. Meillä ei vaatteita pesty joka viikko, vaan vasta sitten, kun pestäviä oli kertynyt liiankin paljon. Aloitettiin valkoisista, jotka joskus oli laitettu edellisenä iltana likoon melkein kylmään veteen. Joskus aloitettiin liottamatta. Ensimmäinen pesuvesi ei saanut olla liian kuumaa, koska lika olisi palanut kiinni. Varhaisimmilta ajoilta muistan, miten vaatteet ”hierottiin” aivan paljailla nyrkeillä. Likaiseen kohtaan siveltiin saippuaa ja tosiaan nyrkkien välissä hangattiin. Miesten työpaidat olivat paksua flanellia ja heidän hommissaan tulivat varsinkin hihansuut (linningit) erittäin likaisiksi. Paidat sekä alushousut olivat märkinä raskaita käsitellä. Työvaatteet eivät olleet valkoisia vaan raidallisia. Kun vaatteet oli yhteen kertaan hierottu, likainen vesi kaadettiin pois ja vaatteet saippuoitiin hyvin ja ladottiin pyttyyn. Nyt kaadettiin päälle hyvin kuumaa vettä ja annettiin sen verran jäähtyä, että kärsi aloittaa toiseen kertaan hieromisen. Muuripadan piti olla erittäin puhdas, kun aloitettiin vaatteiden keittäminen. Pieni pala lipeäkiveä oli valmiiksi sulatettu veteen pienessä lasiastiassa. Se kaadettiin pataan ja sekoitettiin veteen. Eräät pyykkärit testasivat veden lipeäpitoisuutta tipauttamalla sitä vähän kielelleen. Pyykkien annettiin hiljalleen kiehua jonkin aikaa. Vaatteita piti silloin tällöin painella kepillä, kun ne pyrkivät nousemaan pintaan vedestä. Seuraavaksi vaatteet nosteltiin kepillä pärekoriin, joka oli saavin päällä niin, että enin lipeä valui saaviin. Vuorossa oli huuhteleminen vähintäänkin kolmeen kertaan eli kunnes vesi jäi 83 kirkkaaksi. Kaiken tuon kovan pesemisen jälkeen vaatteet leviteltiin kuivamaan puiden ja pensaiden oksille, aidalle jne. Kevättalvella lakanoita levitettiin hangelle auringonpaisteeseen valkenemaan. Ei ollut pyykkipoikia ja –naruja. Pyykkipäivä oli tosi rankka, kun vesi oli kannettava ”vanhanpaikan” kaivosta saakka, sillä navettakaivon vesi oli niin ruosteista, että valkoisia vaatteita sillä ei voinut pestä. Kaiken lisäksi rystysistä iho hankautui verille, kunnes myöhemmin saatiin lasinen tai peltinen pyykkilauta. Jossakin vaiheessa vaatteita harjattiin kovalla harjalla laudan pätkän päällä kaikkein likaisimmilta kohdilta. Näin sentään saatiin jokaiselle puhdas paita panna päälle lauantai-iltana saunan jälkeen. 84 Suuri kulopalo Aloittaessani muistelmien kirjoittamista, pyrin elvyttämään muistikuvia mahdollisimman varhaiselta lapsuuden ajalta. Lisäksi alkoi tuntua tarpeelliselta kertoa jälkipolville niitä vähiä tietoja esivanhempieni vaiheista, joita eri lähteistä olen yrittänyt kerätä. Siinä yhteydessä tunsin olevani myös yksi rengas sukupolvien ketjussa. Mietin, että pitäisiköhän tässä kertoa siitäkin, millainen ”operaatio” tarvittiin varmistamaan, että ketju ei pääse katkeamaan minun kohdallani. Kaikki alkoi aika dramaattisesti. Valtavan suuri ala valtion metsää paloi Kulhan erämaassa. Kesällä vuonna 1934 vallitsi pitkä hellekausi ja useita metsäpaloja syttyi eri puolilla maata. Kulhan palo oli niin ankara, että sen sammuttaminen kesti useita vuorokausia. Käynnistettiin yleinen liikekannallepano, kuin olisi ollut sotaan lähtö. Kyliltä kaikki miehet määrättiin sammutustöihin eikä ollut lupa kieltäytyä ilman pätevää syytä. Taistelu tulen valtaa vastaan olikin erittäin ankaraa. Kerrottiin tulen levinneen niin valtavalla voimalla, että joskus sammutusmies huomasi olevansa tulen saartamana. Lottia ja Marttoja määrättiin muonittajiksi paloalueen lähettyville. Rasinmäeltä Kulhan taloon, erämaan laidalle sanottiin olevan matkaa noin 10 kilometriä kylätietä kulkien. Eräänä päivänä sakea savu tuli Rasinmäelle asti ”tuulen tietä”, joka tietenkin oli lyhempi. Iltapäivän aurinko näkyi hämäränä savun läpi, joka vähän jo kirveli silmiä. Pelkäsimme palon ryntäävän meille asti ja kävimme kesken päivän hakemassa lehmät pois siitä aituuksesta, joka olisi ollut ensimmäisenä vaarassa, jos pahin olisi tapahtunut. Saivat sentään palon sammumaan ennen kuin se kovin lähelle ehti. Sankka savu aiheutti oudon 85 pelon, kun todellista tilannetta ei voinut tietää. Palo siis sammui ja savu hälveni, mutta palaneen metsän raivaaminen oli suuri savotta, joka omalla omituisella tavallaan sekaantui minun kohtaloni kulkuun. Miehiä värvättiin hakkuulle läheltä ja kaukaa. Pylkönmäeltä tulleet kolme miestä saivat kortteeripaikan isäni serkun talosta, Etelämäestä. Lapsuuden ajalta muistan, kuinka kävimme vuoroin vierailulla. Isännillä oli tärkeää ”loahoamista” pelloista ja hevosista ynnä muusta, emännillä oli oman alansa jutut ja me lapset leikimme keskenämme. Isäntäperhe aina vuorollaan tarjosi kunnon ruoat, kahvit ja pullat ja näin vierailu kesti monta tuntia. Silloin kulopalokesänä palon jälkeen olin pienviljelijäyhdistyksen eräänlaisella opintoretkellä Suolahden kansanopistolla ja eri paikoissa matkan varrella. Myös Etelämäen emäntä oli mukana ja erotessamme pyysi minua tulemaan kylään seuraavana sunnuntaina. Lupasin, mutta jonkin esteen vuoksi käyntini siirtyi viikkoa myöhemmäksi. Menin jalkaisin sitä kouluaikaista ”tietöntä tietä” koululle asti, josta loput pari kilometriä oli maantietä. Saavuin perille puolen päivän maissa. Kun olin nauttinut runsaita pöydän antimia, lähdimme emännän kanssa käymään naapurissa. Kohta eräs Etelämäen pojista tuli hakemaan äitiään, kun ne Pylkönmäen miehet olivat tulleet. Tällä paluumatkalla emäntä leikillään ehdotti, että rupeaisin ottamaan kiinni sitä Pölkin Eemiä, se on komea poika. No eihän minun tarvinnut opetella mitään kiinniottoa, sillä talon vanhin poika, pikkuserkkuni, vähän vanhempi minua, salaa järjesti niin, että kun olin lähdössä kotiin, hän lähti Pylkönmäen poikien kanssa mukaani Marjaperän työväentalolle iltamiin. Siitä illasta mieleeni jäi vain se, että olin hämmentynyt ja kiusaantunut pikkuserkun ja hänen äitinsä hössötyksestä. Taisivat myöhemmin jatkaa toisen osapuolen suostuttelua sillä 86 menestyksellä, että hän innostui asiasta niin paljon, että silloin tällöin tuli tervehtimään. Kolmenkymmenen kilometrin hiihtomatka Pylkönmäeltä ei tuntunut ollenkaan pitkältä. Seuraavana kesänä olin sitten miniänä Pölkissä. Vähän aikaa olimme vuokralaisina eräässä naapuritalossa, kunnes meille valmistui oma pieni mökki Pölkin pellon laitaan lepikkoon. Kalaisan Karankajärven hieno hiekkaranta oli lähellä, joten kesällä paikka oli ihan mukava, mutta oli lähdettävä leivän perään. Kun se 30-luvun pula-aika yhä jatkui ja taksat metsätöissä olivat erittäin huonot, päätimme paremman toimeentulon toivossa muuttaa Äänekoskelle. Eemi pääsi töihin paperitehtaan ulkotyöosastolle, missä paperipuut nostettiin virrasta kiramolla ja vietiin tehtaalle ns. pikkupässin vetämillä vaunuilla. Myöhemmin hän oli työnjohtajana sillä osastolla ja saimme muuttaa pienestä vinttihuoneesta tehtaan työsuhdeasuntoon, joka oli ihan tarpeeksi hyvä meille. Kovin kauan sitä hyvää ei kestänyt, sillä alkoi sota ja kaikki muuttui. Olisikohan nyt aika koota sattumien summana, että --- jos ei tuota metsäpaloa olisi ollut ja jos en retkellä olisi tavannut juuri tuota emäntää enkä olisi siirtänyt sovittua vierailua jne. tuskin koskaan muuten olisin kohdannut sitä ihmistä. Huonojen kulkuyhteyksien vuoksi mitään kanssakäymistä niin kaukaisten kylien välillä ei yleensä ollut. Tietenkin kaikkea voi selittää monella eri tavalla, mutta oma vähän leikillinen selitykseni sattuu olemaan tuon kaltainen. Kaikista erilaisista onnellisista ja onnettomista tapahtumista johtuen tai niistä huolimatta olen saanut elämäni tärkeimmän lahjan; lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset, jotka ovat olleet ja ovat varsinkin nyt vanhuudessa parasta mitä tarvitsen. Koska kirjoitan 87 näitä juttujani erityisesti lastenlapsille, ajattelen, että olisi paikallaan kertoa isoisänne tarinaa. Hän kuoli niin nuorena, että kukaan teistä ei nähnyt häntä. Vanhempanne olivat niin pieniä silloin, että hekään eivät kovin paljoa ole tienneet hänestä kertoa. Nimen varmaankin tiedätte, mutta haluan kuitenkin tallentaa sen tähän. Hän oli Juho Eemil Väätänen, syntynyt marraskuun kymmenentenä päivänä 1909 Pylkönmäellä. Hän ja vuotta nuorempi Hiljasisko olivat pieniä, kun heidän isänsä Verneri lähti Amerikkaan. Lapset jäivät äitinsä Alman kanssa asumaan Koivunjuuri-nimiseen pieneen mökkiin. Tultuaan usean vuoden kuluttua takaisin, pappa osti Pölkin pientilan ja lannistumattomalla sitkeydellä raivasi lisää peltoa. Vähitellen alkoi toimeentulo kohentua. Kuitenkin Eemin täytyi vähän vartuttuaan käydä isänsä mukana metsätöissä hankkimassa lisäansiota. Myöhemmin metsätyö olisi ollut hänen varsinainen ja ainoa mahdollisuutensa hankkia elantonsa, jos olisimme jääneet Pylkönmäelle. Seuraavassa luvussa kerron elämästämme sotien aikana, isoisänne erilaisista koettelemuksista sekä hänen sairastumisestaan ja kuolemastaan sodan jälkeen. 88 Viimesotien ajalta Lapsuusmuistoista siirryn sota-ajan muistoihin, koska haluan kertoa isoisänne vaiheista siltä ajalta. Asuimme Äänekoskella, kun syksyllä 1939 hän muiden miesten tavoin joutui lähtemään ns. ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Anna-Liisa oli 4-vuotias ja Leena 1-vuotias. Harjoitus muuttui kohta oikeaksi sodaksi, josta tuskin pääsi lomalle koko talvisodan aikana. Keväällä sota loppui, mutta kaksi tuntia ennen kuin aseet vaikenivat, räjähtävä kiväärin kuula meni käden läpi kämmenen kohdalta. Tilkan sotilassairaalassa Helsingissä hoidettiin haava ja niin hän muutaman viikon kuluttua pääsi siviiliin. Pappanne oli töissä paperitehtaan ulkotyöosastolla työnjohtajana ja asuimme yhtiön työsuhdeasunnossa. Talvisodan aikaan sotilaiden perheille maksettiin pientä avustusta, että jotenkin elettiin. Olimme välillä jonkin aikaa Rasinmäellä mummun ja papan luona. Matka Äänekoskelta Saarijärven Mahlulle oli aika hankala, kun linja-autot oli viety sotahommiin. Piti mennä Eemil-pappa sotilassairaalassa Tilkassa Helsingissä keväällä vuonna 1940. Kaksi tuntia ennen talvisodan loppumista räjähtävä kiväärin kuula lävisti hänen kämmenensä. junalla Suolahden – Jyväskylän – Haapamäen kautta Myllymäelle ja sieltä postiautossa Pylkönmäen kautta Mahlulle. Loput kuusi kilometriä taittui isäni hevoskyydissä perille. Junan vaunut olivat niin täynnä sotilaita, että istumaan emme päässeet koko 89 matkalla muuten kuin matkatavarapakettiemme päällä. Sen verran löytyi tilaa käytävältä. Matka kesti odotuksineen koko yön ja aamulla klo 7 postiautolla päästiin jatkamaan. Kaipaus sinne vanhaan kotiin oli ollut niin voimakas, että sinne päästyä matkan vaivat unohtuivat nopeasti. Jostakin kumman syystä minun on paljon vaikeampi saada selviä muistikuvia mieleeni näiltä sotien ajoilta kuin lapsuudesta. Kuitenkin välirauha oli välirauha ja jatkosota tarvitsi sotilaansa. Talvisodassa pappa oli Karjalan kannaksen suunnalla ja haavoittuessaan Vironlahden saaressa ja jatkosodassa ainakin jossakin vaiheessa Syvärillä. Jälleen olimme tyttöjen kanssa enimmäkseen Rasinmäellä. Kun Äänekoskella siirtolaisten asunnoista oli puute, niin virkailijat keksivät tyhjän asuntomme, lupasin sen pientä vuokraa vastaan kalustoineen, astioineen kaikkineen Viipurilaiselle Heiton kauppiasperheelle. Kun tuo vuokrasuhde päättyi olimme taas kohta asunnossamme. Sen mitä joudun nyt tässä vaiheessa kertomaan teen etupäässä osoittamaan sosiaalitoimen ja siis yhteiskunnan tavasta toimia. Syvärillä joukot olivat pitkiä aikoja tilanteessa, jota sanottiin asemasodaksi. Olivat puolustusasemissa, mutta taisteluja ei ollut. Miehillä oli aikaa puuhastella, kuka mitäkin. Siellä oli myös venäläistä paikallista väestöä, joiden kanssa Suomen sotilailta oli kanssakäyminen ankarasti kielletty. En koskaan saanut tietää, mitä oli tapahtunut, mutta kyse oli tuon kiellon rikkomisesta ja niin pappanne vangittiin. Kun Äänekosken viranomaisille tuli asiasta ilmoitus, meidät häädettiin yhtiön asunnosta ja sotilasavustus lakkautettiin. Muutimme keskustaan Keskuskadulle hyvin huonokuntoiseen, keittiön ja kamarin käsittävään mökkiin. Sitä en jaksa muistaa, miten pitkä se 90 vankilatuomio oli, mutta kuitenkaan sen jälkeen häntä ei viety rintamalle, vaan hän oli vartiokomennuksilla eri paikoissa ja jonkin aikaa myös Suolahdessa, josta hän pääsi lyhyelläkin vapaalla käymään kotona. Yhteen aikaan hän oli Hangossa. Siellä hän oli sairastunut ja ollut sairaalassa kuusi viikkoa, kun sain sairaalan hoitajalta kirjeen, jossa kerrottiin, että potilas on niin huonossa kunnossa, että jos haluatte nähdä hänet elossa, niin on tultava pian, sillä emme tiedä miten hänen käy. Olimme Rasinmäellä silloinkin, kun tuo kirje tuli niin, että voin jättää tytöt turvallisesti mummon hoitoon ja lähteä. Eri puolilla Suomen rajaseudulla oli ns. sotatoimialueita, joihin ei saanut matkustaa kuin viranomaisten myöntämällä luvalla. Hanko oli ollut yksi sellainen alue, mutta kun eräitä niistä oli jo avattu, en tiennyt miten oli Hangon kohdalla. Lähdin matkaan ja Saarijärven ao. viranomaisilta poikkesin kyselemässä, mutta siellä ei oltu varmoja. He olivat sitä mieltä, että enää ei lupaa vaadita. Jatkoin matkaa Suolahteen sotilaspiirin esikuntaan. Sama vastaus sielläkin. Jyväskylän jälkeen junamatkalla etelään päin kysyin aina, kun konduktööri vaihtui, jokaiselta heiltä tietoa tuosta asiasta. Vähän ennen Hyvinkään asemaa sattui sellainen konduktööri , joka tiesi, että lupa on oltava. Hän neuvoi menemään Helsinkiin, josta sellaisen luvan saisi. Onneksi sain tiedon sikäli ajoissa, että en ehtinyt jatkaa matkaa Hyvinkäältä Hankoon päin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingissä ilman minkään laista osoitetta, mistä lähteä apua etsimään. Onneksi näin poliisin kadulla ja esitin hänelle asiani. Hän neuvoi viraston ja millä raitiovaunulla sinne pääsee. Seisoin raitiovaunulaiturilla muutamien muiden joukossa. Näin vaunun tulevan vasemmalta. Se pysähtyi kohdalle ja kun näin oven sen kyljessä, hyppäsin alas raiteille ja yritin avata ovea. Mistäpä 91 olisin tiennyt, että siihen vaunuun noustiin radan toiselta puolelta. Samalla vastakkaisesta suunnasta lähestyi se vaunu, johon olin tarkoittanut. En olisi edes huomannut sen tuloa, mutta joku takanani seisovista tempaisi minut laiturille viime hetkellä. Se oli melkoinen säikähdys ja lisäksi piti hävetä tyhmää käytöstään. Pääsin neuvottuun osoitteeseen, mutta sepä ei ollut oikea viranomainen, vaan sain uuden osoitteen Etelä-Esplanadille passitoimistoon, josta ulkomaan passit myönnetään. Esitin asiani virkailijalle, joka oli nuorehko, komea ja hyvin töykeä nainen. Kun hän täytti lomaketta, hän kysyi osoitettani. Kerroin olevani Keski-Suomesta Saarijärveltä. Hän vaati, että minulla olisi pitänyt olla jostakin syystä osoite Helsingissä. Kun sitä ei ollut ja sanoin, että olen juuri äsken saapunut, hän karjaisi, että älkää viitsikö keljuilla. En voinut ymmärtää. Kuitenkin se lomake tuli lopulta valmiiksi ja minulle sanottiin. että tulkaa kahden viikon päästä hakemaan passi. Siinä tuli jo hätä. Onneksi käsilaukussani oli se sairaalanhoitajan kirje, jonka luettuaan virkailija otti puhelun sinne sairaalaan ja sanoi, että saan huomenna kahden aikaan tulla hakemaan passin. Helpottuneena lähdin etsimään hotellia, joka löytyi helposti ja sain huoneen yöksi. Hotellin vastaanotossa oli nainen, joka oli kotoisin Hangosta. Hän selvitti minulle millaista siellä on. Hän oli erittäin ystävällinen ja avulias. Määrättynä aikana sain passin, mutta seuraava juna lähti niin myöhällä, että se saapui Hankoon puolen yön aikaan. Vihollisen pommitusuhan takia ei katuvaloja saanut olla ja talojen ikkunat piti olla peitetyt, ettei valoa näy ulos. Pimeys oli täydellinen muutenkin ja lisäksi oli elokuun sankka sumu. Junasta ulos tulo olisi ollut täydellinen paniikki, jos ei se ystävällinen ihminen hotellissa olisi kertonut, mitkä ovat olosuhteet. Asemarakennus oli pommitettu hajalle, joten sen toiminnot hoidettiin jossakin 92 asuinrakennuksessa. Kun ihmisiä kulki ovesta sisään ja ulos, huomasin siinä valokiilassa miehen, jolla oli kiiltäviä nappeja takissa. Kiirehdin kohti, kun arvelin hänen olevan poliisi. Hän oli poliisi ja hyvin ystävällinen. Hän lähti saattamaan minua sinne sairaalaan. Kun kyselin, mahtaako siihen aikaan löytyä hotellihuonetta, hän oli sitä mieltä, että ei löydy. Hän myös uskoi, että saan yöpyä sairaalassa, mutta jos ei, niin koska hänen on oltava koko yö ulkona, niin saisin yöpyä hänen asunnossaan. Sairaalan ikkunat oli tietenkin myös pimennettynä, mutta yksi ikkuna oli auki ja sisältä kuului naisten vilkasta juttelua, vaikka rullaverhon läpi ei valo näkynyt. Poliisi selitti minun tilanteeni siitä ikkunan kautta ja minut otettiin oikein lämpimästi vastaan, tarjottiin jopa teetä ja voileipää. Sain nukkua jonkun yöhoitajan vuoteessa. Potilaan luokse sain mennä vasta aamulla. Iso 182-senttinen, leveäharteinen mies oli laihtunut aivan surkeaksi. Minua odottamaan hänet oli autettu istumaan. Käsillään tukien hän yritti pysyä istumassa, mutta pää riippui melkein olkapäällä. Vatsa oli iso kova pallo. Syynä tähän oli umpisuolen puhkeaminen. Jonakin aamuna vartioon lähtiessään, hän oli valittanut upseerille kovaa vatsakipua, mutta luulivat kyseessä olevan pinnausyrityksen ja komensivat hommiin. Illalla kymmenen aikaan hän pääsi lääkäriin, mutta sillä aikaa, kun leikkaussalia laitettiin kuntoon, umpisuoli puhkesi. Siihen aikaan Suomessa ei tunnettu antibiootteja, joilla vatsakalvon tulehdus olisi voitu hoitaa. Tulehduksen vuoksi suolisto meni niin tukkoon, että moneen viikkoon ei ruoansulatus toiminut ollenkaan. Sanoivat keittosuolaksi sitä liuosta, jota sängyn vieressä olevalta jakkaralta ison pöytäkannun näköisestä astiasta letkua pitkin valui suoraan johonkin reiden alueella olevaan suoneen. Sillä ravinnolla pidettiin 93 hengissä. Aina kun yrittivät suun kautta antaa jotakin ruokaa, tuli niin kova tuska, että ruokinta oli lopetettava. Muutenkin tuska oli jatkuvaa ja pani valittamaan ääneen melkein taukoamatta. Iltaisin annettiin kipulääke, jonka avulla hän saattoi nukkua pari kolme tuntia ja taas alkoi valitus. Sairaala ei ollut ollenkaan sairaalaksi rakennettu, vaan toimi kaksikerroksisessa puutalossa. Lienee ollut liike- ja asuintalo. En käynyt muissa potilashuoneissa, mutta minun potilaani huoneessa oli kolme muuta sänkyä ja yksi niistä luovutettiin minulle, että sain olla siinä pitkänäni, kun valvoin potilaan luona öitä. Päivisin kävin keittiössä henkilökunnan kanssa syömässä ja jonkun hoitajan huoneessa nukkumassa. Olin sairaalassa kaksi viikkoa seuraamassa tilannetta. Vähin erin yritettiin potilaalle antaa suun kautta ravintoa. Kuulin kun lääkäri antoi keittiöön ohjeen dieettiruoaksi. Vain velliä oli lupa antaa. Näin mitä se velli oli. Kun keitettiin tattaripuuroa, sitä vaan lautaselle ja maitoa sekaan. Olin syönyt sitä puuroa, jossa ryynit olivat aika sitkeitä. Perunavelli valmistui kuorineen keitetyistä perunoista haarukalla hienontamalla ja maitoa sekaan. Sain luvan valmistaa erikseen hänelle vellit. Maito oli kortilla ja minulla sattui olemaan maitokortti mukana. Kävin kaupasta ostamassa kermaa, kun sitä sai vaihtoehtoisesti, mutta vähemmän kuin maitoa. Itse sain sairaalassa kaikkea ilman korttia. Keitin perunan kuorittuna ja hienonsin sen kuumana täysin. Ei pientäkään murua saanut olla, kun lisäsin kerman ja annoin kiehua. Enhän uskalla väittää, että kermavelli olisi ollut ainoa apu, mutta kuitenkin paraneminen edistyi päivä päivältä. Kun lähdin sieltä kahden viikon kuluttua näytti jo selvältä, että hän toipuu. Joitakin viikkoja sen jälkeen hän pääsi lyhyelle lomalle. Seuraava komennus oli Kuopion suunnalla ja sodan loputtua hän pääsi siviiliin tarvitsematta mennä Lapin sotaan. Hän pääsi 94 entiseen työhönsä ja asuimme yhä siinä pienessä mökissä ihan tyytyväisinä siitä, että sota oli vihdoinkin loppunut. Tauno syntyi syyskuussa 1945. Seuraavana talvena maaliskuussa isä sairastui. Aluksi oletimme sen olevan flunssaa. Kun se ei alkanut parantua, menimme lääkäriin, mutta ei tullut apua. Parin päivän kuluttua kokeilimme toista lääkäriä. Hän oli sitä mieltä, että vaiva johtuu sappikivistä. Lääkkeistä huolimatta kuume vaan ei laskenut ja alkoi tuntua vihlovaa kipua kyljessä. Menimme uudelleen sen ensimmäisen lääkärin vastaanotolle. Hän otti sairaalaan ja Isoisä jatkosodan aikana komennuksella jossakin Kuopion suunnalla. selitti jotakin tuloksena. pikkulavantautia Kävin joka ilta tutkimuksen vierailuaikana sairaalassa eikä hyvältä näyttänyt. Potilaan kuivat yskähdykset saivat minut epäilemään lentävää keuhkotautia, kuten nimittivät sellaista hyvin äkkiä ilmestyvää ja nopeasti pahenevaa keuhkosairautta. Lääkärin vastaanotolle ei ollut mitään ajan varausta. Mentiin vaan odotushuoneeseen odottamaan vuoroa. Menin sillä tavalla sisään, vaikka en omalla asiallani. Tietäähän sen, että herra tohtori loukkaantuu, kun yksi typerä akka tulee epäilemään, että jos vaikka on keuhkotautia ja haluaisi toimittaa Kinkomaalle. Seurasi perusteellinen esitys keuhkotaudin oireista, sitä tämä ei missään tapauksessa ole. Tämä on pikkulavantautia eikä sille ole muuta hoitoa kuin lepo. Kuume kestää kolme viikkoa ja paranee itsestään. Kun seuraavana iltana kuume oli laskenut juuri kolmen viikon jälkeen, uskoin lääkärin olevan oikeassa. Kun sitten 95 seuraavana iltana menin sairaalaan, siellä oli lääkäri neulan kanssa ottamassa selän puolelta kyljestä näytettä keuhkopussista sen takia, kun potilas oli meinannut tukehtua. Nyt lääkärille vasta selvisi, että onkin keuhkopussin tulehdus. Hän sanoi minulle, että siellä on nestettä, mutta sitä ei voi enää poistaa imemällä, koska se on veristä. On odotettava, kunnes se tulee märille ja on tehtävä leikkaus. Odotusta kesti pari päivää. Oli tiistai-ilta, kun menin taas sairaalaan. Silloin leikkaus oli jo käynnissä. Se tehtiin kansliahuoneessa eikä leikkaussalissa. Joku hoitaja sanoi, että siinä potilaan pitää istua tuolilla hoitajien pidellessä. Selästä kaksi kylkiluuta sahataan poikki paikallispuudutuksessa. Istuin potilashuoneessa, kun pitkän käytävän päästä kansliasta kuului karmea huuto, kun operaatiota suoritettiin. Vihdoin uupunut potilas talutettiin sänkyyn. Hoitaja sanoi minulle, että jos haluan, voin lähteä katsomaan millainen määrä mätää keuhkopussista tuli. Sitä oli kaksi oksennusmaljaa täynnä ja vähän kolmannessa. Haavaan oli jätetty letku, josta vielä valui mätää kääreisiin. Hoitaja sanoi, että ei ole varmaa näkeekö hän aamua. Siispä kävin kotona pyytämässä naapurin rouvaa lasten luokse yöksi ja itse menin sairaalaan valvomaan. Jokaisena iltana sillä viikolla sain aina jonkun naapurin lasten luokse, kunnes sitten lauantaiaamuna viiden aikaan, kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1946 pidin kädestä pois menevää. Tauno oli kahdeksan kuukauden ikäinen ja siihen asti oli nukkunut omassa sängyssään yönsä hyvin. Hän vierasti niitä tuntemattomia hoitajia eikä nukkunut muuten kuin vaunussa lykkelemällä. Kun lopulta jäin kotiin yöksi niin Tauno pelkäsi, että jätän taas. Hänen oli päästävä minun viereeni pitämään lujasti kaulasta kiinni. Pitkiin aikoihin hän ei pääsyt siitä pelosta, että karkaan. Jäimme lasten kanssa mökkiin, jossa olimme muutaman vuoden asuneet. 96 Toimeentulossa ei ollut hurraamista. Olin jo vähän yrittänyt ommella muutamille asiakkaille, mutta kovin oli vähäistä rahan tulo sillä hommalla. Isoisällänne oli pieni henkivakuutus, mutta ne markat oli pian kulutettu. Taas kerran oli edessä häätö asunnosta. Isäntä halusi purkaa sen mökin ja rakentaa tontille uuden isomman ja komeamman talon. Muistaakseni seuraava asunto löytyi, kun sosiaalitoimisto osoitti pienen kamarin ja keittiön asunnon erään omakotitalon vintissä. Toivoin kuin ihmettä, että jotenkin pärjätään eteenpäin, vaikka en tiennyt miten. Ei ollut minkäänlaista sosiaaliturvaa, lapsilisiä tai asumistukea, ei mitään. Ehkä olisin päässyt johonkin töihin, mutta en voinut kuvitellakaan, että pitäisi lapset viedä lastenkotiin vieraiden hoitoon. Minulla oli aika ankea käsitys lastenkodin toiminnasta. Päiväkodit ja hoitajat nykyään ovat varmaan aivan toista maata. Aikani aprikoituani kirjoitin äidille ja pyysin, että saisimme tulla sinne Rasinmäelle. Tiesin, että ainakin ruoka riittäisi ja lapsilla olisi tilaa touhuta. Ajattelin, että ehkä voin työlläni korvat elatustamme. Kun sitten muutimme Rasimäelle kesällä –47, Anna-Liisa oli käynyt kansakoulua neljä luokkaa ja pääsi Saarijärven yhteiskouluun. Leena kävi Äänekoskella kansakoulun ensimmäisen ja toisen luokan. Kolmannelle luokalle hän meni Konttimäen kouluun yhdessä kuudennella luokalla olevan nuorimman veljeni Paavon kanssa, joka oli mukava ja tosi hyvä koulukaveri Leenalle. Tauno täytti sinä syksynä kaksi vuotta. Kertoessani lapsuuteni leikeistä ja seikkailuista muiden sisarusteni kanssa, Paavon nimi puuttuu joukosta, koska hän syntyi niin paljon myöhemmin, että ei ehtinyt meidän juttuihimme. Siksi on hyvä liittää hänet tarinaan tässä vaiheessa, koska lapseni saivat jakaa kodin, leikit ja koulutien hänen kanssaan. 97 Tässä yksinhuoltaja-äiti katsoo vähän neuvottomana tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Kuva on otettu Äänekoskella vähän ennen Rasinmäelle muuttoa kesällä vuonna 1946. Lopuksi kiitän teitä lukijoitani, jotka olette jaksaneet seurata tarinaani tähän asti. Toivon, että teillä kaikilla on aikanaan paljon omia hyviä muistoja muisteltavana. Mummun muistelmat sulkeutuvat aurinkoisena toukokuun sunnuntaina vuonna 2002. 98
© Copyright 2024