Mummun muistelmat PDF v1

1
Mummun muistelmat
Kirjoittanut: Helvi Hänninen
Kansi ja PDF-taitto: Tauno Väätänen
Sähköinen omajulkaisu
versio 1
Saarijärvi 2015
Copyright©Helvi Hänninen
2
Sisällysluettelo
Kirje lukijalle............................................................................................................4
Esivanhempien vaiheita ja äidin ja isän nuoruuden aikoja.....................................6
Äidin ja isän koulusivistys.....................................................................................14
Kansalaissodan aikaa...........................................................................................16
Omia muistikuvia varhaiselta lapsuusajalta..........................................................19
Ensimmäiset vuodet Rasinmäellä.........................................................................28
Leikit ja seikkailut serkkujen kanssa. Kodittomat kylällä......................................34
Lapsuuden joulut...................................................................................................41
Mummon luona kahvilla – miten kahvi valmistui...................................................46
Kansakouluaika....................................................................................................50
Leikeistä työhön....................................................................................................64
Rippikouluaika. Elämän vaihtelut 1930 –luvulla...................................................75
Teurastuksia..........................................................................................................80
Suuri kulopalo.......................................................................................................85
Viimesotien ajalta..................................................................................................89
3
Kirje lukijalle
Joku teistä lasten lapsista keksi kerran ehdottaa, että kirjoittaisin muistelmat.
Väitin, että enhän minä muista mitään, jota voisin kirjoittaa. Kuitenkin
jonkin ajan kuluttua otin esille ne muutamat vanhat valokuvat, jotka löysin.
Lapsuuteni aikana päästiin kuvaan kovin harvoin. Ja niin nämä valokuvat
palauttivat mieleeni jo unohtuneita muistoja. Muistikuvat rupesivat
kulkemaan ja herättämään lisää muistoja. ”Mummun muistelmat” on
kirjoitettu kertomaan etenkin lastenlapsille, miten elettiin siihen aikaan kun
mummu oli pikkuinen noin 80 vuotta sitten. Tarina etenee mummun
”tajunnanvirtatekniikalla” niin, että paperille ilmestyy juttuja siinä
järjestyksessä kuin sattuu mieleen muistumaan. Mennään ajassa eteen päin
ja palataan taas kauemmaksi taakse päin. Olen kuitenkin yrittänyt pitää
jonkinlaista jaksotusta tapahtuma-aikojen suhteen. Muistan asioita oikein tai
melkein oikein, mutta vaikka itselläni on kerrottavasta jutusta selkeä
4
muistikuva, sitä on vaikea selittää niin, että lukija saisi oikean kuvan asiasta,
joka on selitetty monimutkaisesti.
Vaikka kertomani jutut antavat mielikuvan kovin ankeasta ajasta, ei niitä ole
tarkoitettu valitusvirsiksi. Niissäkin oloissa elettiin täyttä elämää. Pahoista
päivistä selvittiin ja iloittiin monista pienistä iloista suuremmin vaatimatta
elämältä jotakin parempaa. Ainahan tietenkin voitiin toivoa helpompaa
elämää. Enkä ole koskaan ollut sitä mieltä, että ”vanhaan hyvään aikaan”
kaikki oli paremmin, vaikka olen usein kuullut hoettavan niin. Olen
vilpittömästi iloinen siitä, että uudet sukupolvet saavat elää niin paljon
valmiimmassa maailmassa kuin mitä oli esimerkiksi 1920-luvun maailma,
josta omat muistoni lähtevät. Hyvin tietäen, että lukijani ovat saaneet
oppikoulu- ja yliopistotasoista opetusta suomenkielessä, rohkenen kuitenkin
luovuttaa tämän ”supistetun” kansakoulun oppimäärän varassa aikaansaadun
tarinapaketin lastenlasteni luettavaksi. Tarkoitukseni on ainoastaan antaa
jonkinlainen kuva asioista, tavoista ja olosuhteista, joista ikäpolvenne ei ole
paljon kuullut kerrottavan.
5
Esivanhempien vaiheita ja äidin ja isän nuoruuden aikoja
Vuonna 1771 jossakin Saarijärven salomailla syntyi Mikko Matinpoika. Tuli
aikanaan vävyksi Leuhulle, puolisoksi Anna Erikintyttärelle, joka oli
syntynyt vuonna 1747. Varmaankin heille syntyi useita lapsia, mutta tähän
tarinaan tarvitaan vain yksi heistä, maaliskuun 27 pv 1790 syntynyt Johan
Mikonpoika ja hänen vaimonsa, helmikuun 10 päivä vuonna 1788 syntynyt
Kallion tytär Maria Stiina Matintytär. Tulivat Leuhulta Pykälistonmäkeen
vuonna 1843. Heidän lapsistaan jatkaa tätä tiettyä sukuhaaraa yksi. Hän on
toukokuun
4. päivänä
1825
syntynyt
Johannes
Johanneksenpoika.
Luultavasti hän oli syntynyt Leuhulla ennen kuin perhe muutti
Pykälistonmäkeen ja samana vuonna 1843 hän meni rengiksi Ramsilaan n. 3
– 4 km Pykälistonmäestä. Vuonna 1850 hän siirtyi rengiksi Tarvaalan
kappalaiselle. Siihen aikaan papille kuului osana palkkaa maatila
viljeltäväksi, joten tarvittiin renki. Tarvittiin myös piika. Silloin piikana oli
marraskuun 15 päivänä 1829 syntynyt Eva Liisa Juhontytär. Piika ja renki
vihittiin avioliittoon maaliskuun 5. päivänä vuonna 1854. Perustivat
Kangasahon torpan vuonna 1855. Torppa kuului Pykälistolle. Vuonna 1873
he muuttivat Pykäliston emännäksi ja isännäksi ja Marja-ahoon vuonna
1876. Johannes Johanneksenpoika kuoli helmikuun 25 päivänä vuonna
1897. Eva Liisa Juhontytär kuoli huhtikuun 4. päivänä 1887. Olivat
aikaisemmin ottaneet sukunimekseen Marja-aho. Heidän lapsistaan tähän
ketjuun kuuluu kesäkuun 17. päivänä 1862 syntynyt Juho Johanneksenpoika.
Hän oli 21-vuotias, kun perhe muutti Pykälistosta Marja-ahoon vuonna
1883. Hän toi Marja-ahoon nuorikkonsa, 20-vuotiaan Tilda Maria
6
Taavetintytär
Masalinin,
Mahlun
Kivimäen
Haasia-ahon
torpasta.
Luultavasti melko pian Marja-ahon tila siirtyi heidän omistukseensa, koska
vanha emäntä oli kuollut jo edellisenä vuonna ja ehkä siihen aikaan 58vuotias leski-isäntä oli aika vanha.
Marja-aho sellaisena, kuin se on ollut 1900-luvun alkupuolella. Itse muistan 20-luvun
alkupuolelta, että mummulassa oli iso avokuisti, jota ei kuvaa otettaessa vielä ollut.
Johannes ja Tilda Marja-aho saivat periä ison maatilan, 550 hehtaaria maata,
josta peltoakin ehkä useita hehtaareja. Rakennukset olivat kylän isoimmat ja
komeimmat. Päärakennuksessa oli suuren tuvan lisäksi sali, pari kamaria ja
reilun kokoinen kyökki. Ehkä rakennukset olivat olemassa jo ennen kuin
Johannes Johanneksenpoika perheineen tuli Marja-ahoon vuonna 1883 tai
ehkä kuitenkin tuntien suvun miesten rakennustaidot ne olivat heidän
tekemiään. Oli kaunis aitta sekä navetta ja talli, myös reilun kokoiset.
Lisäksi oli paja sepäntöitä varten. Riihi oli rakennettu sileälle kalliolle, jossa
oli hyvä alusta varstalla puinnille. Uskoisi, että silloin kaikki oli hyvin.
7
Lapsia syntyi kahdeksan, joista kaksi kuoli ihan pienenä. Toukokuun 2.
päivänä 1894 syntyi Johannes. Hänestä sitten tuli isäni. Perhe eli ja teki talon
askareita yhdessä, kunnes joskus 1910 vuoden jälkeen vanhin poika Taavi
lähti Amerikkaan muutamaksi vuodeksi. Vuonna 1923 myös tytär Tilda ja
poika Vihtori lähtivät ja jäivät Amerikkaan.
Marja-ahossa oli tilaa myös joillekin
kodittomille, vanhalle mummulle sekä
äitinsä hylkäämälle pienelle Kaarinalle.
Hän oli ehkä kunnasta maksua vastaan
sijoitettu
heille,
mutta
hän
tunsi
olevansa kotonaan. Lähti kuitenkin 16vuotiaana maailmalle etsimään äitiään
löytäen
vihdoin
alkoholisoituneen
äitinsä, jolta ensi kerran sai kuulla, että
hänellä on veli. Kaarina tapasi veljensä
ja asui myöhemmin hänen kanssaan
Isäni
onnellisena
lähdössä
ajelemaan
ensimmäisellä polkupyörällään, joka siihen
aikaan oli harvinainen ja arvokas menopeli.
lopun elämänsä. Marja-ahon pienessä
vinttikamarissa oli joskus vuokralaisina
Sopenperän Janne ja Tilda, jotka muuttivat Äänekoskelle leveämmän leivän
toivossa. Oman väen lisäksi piti olla myös renki tekemässä talon töitä,
samoin tilapäisiä päivämiehiä. Työtä riitti, kun kaikki tehtiin ihmis- ja
hevosvoimilla. Isäntä ei ymmärtänyt suuren metsämaansa arvoa, niin kuin ei
moni muukaan isäntä siihen aikaan.
8
Perhekuva vuoden 1910 tienoilla. Vasemmalta; isän nuorempi veli Vihtori, isän
isä, isä, isän äiti, isän siskot Ida ja Hilma sekä edessä kasvattisisko Kaarina
nukkeineen ja isän nuorin sisko Tilda.
Kun Marja-ahossa oli tilaa, niin se oli se talo kylällä, jossa usein oli sillä
seudulla työasioillaan liikkuvilla yhtiöiden herroilla tapana yöpyä. Oli
naisväkeä laittamaan ruokia ja tarjoilemaan salin pöytään. Salissa oli myös
pari sänkyä, joihin herroille laitettiin vuoteet pitsilakanoiden kanssa. Isäntä
istui illalla heidän kanssaan salissa kuunnellen heidän vaikuttavaa puhettaan.
Siihen asti ei metsällä eikä metsämaallakaan ollut muuta arvoa kuin, että sai
puuta omaan tarpeeseen. Metsäyhtiön herrat ymmärsivät tilaisuutensa
tulleen. Isäntä luuli tehneensä hyvän kaupan kun myi kaiken metsänsä
maineen, pohjineen, siinä mukana talon ja torppien pellot. En tiedä miten oli
kirjoihin merkitty se puoli asiasta, että talosta ei tarvinnut lähteä. Elämä
jatkui entisellään ja isännällä oli nyt mielestään paljon rahaa. Konttimäen
koulun 80-vuotisjulkaisuun vuonna 1989 on koulussa opettajana vuosina
9
1957 – 1961 ollut Heikki Tavaila koonnut isänsä agronomi Arno Tavailan
kirjoittamasta tutkimuksesta tietoa eteläisen Mahlun asutuksesta. Marjaahon tiedoissa kerrotaan, kuinka naurettavan vähäisellä hinnalla maat
menivät yhtiölle. Koko summa oli silloin 10000 mk Tuon tutkimuksen
mukaan kauppa tehtiin vuonna 1908. Tavailan mukaan Taavi ja isäni ostivat
myöhemmin yhtiöltä määräalan, johon kuului Rasinmäen ja Puromäen
torpat ja hinta oli 7750 mk.
Se lie ollut mahdollista sen jälkeen, kun
Taavisetä tuli Amerikasta. Hänellä saattoi olla rahaa ja isä sai kovalla
korolla velkaa Rantasen Jukalta (Pääkkölän isäntä) ja Rautavan Otolta.
Pankkilainat eivät tainneet olla vielä muodissa. Ainakin muistan nähneeni
velkakirjoja, joissa oli e.m. velkojien nimet.
Sillantaus oli Mahlun Uudentalon
torppa.
Edellisten
asukkaiden
muutettua samalla kylällä olleeseen
toiseen torppaan, Sillantaukseen tuli
vuonna
1880
Kalle
Jaakonpoika
Tuomi. Hän oli syntynyt marraskuun
12. päivänä vuonna 1850. Hänen
vaimonsa Heta Stina Matintytär oli
syntynyt lokakuun 10. päivänä vuonna
1852 Etelämäessä. Heille syntyi neljä
tyttöä ja kaksi poikaa. Maaliskuun 25.
päivänä vuonna 1894 syntyi Ida Alina
Takana äidin sisko Tilda, Edessä
vasemmalla Lindenin Tilda ja oikealla
äitini. Kuva on ehkä ajalta, jolloin äiti oli
Pietarsaaressa.
ja 23-vuotiaana hänestä tuli äitini.
Elämä
Sillantauksen
torpassa
oli
niukkaa kuten torppareilla yleensä
10
siihen aikaan. Torpparin piti tehdä taloon vuokrana päivätöitä. Kesäisin
taksvärkkipäiviä oli niin paljon, että torpan omat työt joutui tekemään joskus
jopa öisin. Kuuden lapsen ruokaan ym. tarvitsi yrittää hankkia lisätuloa
suutarin töillä. Kotitöissä tietenkin lapset olivat apuna aika ”pahasina”
vointinsa mukaan. Nuorina aikuisina itse kukin heistä lähti maailmalle
hankkimaan elantonsa. Alma ja Hilma menivät Luumäelle piioiksi
herrasväen perheisiin. Alma oli pietarilaisen hoviherran metsästysseurueen
jäsenen ”perinnöllisen kunniaporvarin” Aleksanteri Leopold Nicolaus
Langenhaun perheessä piikana ja talon rouvan kuoltua hän meni talon herran
kanssa naimisiin. Heillä oli kaksi tytärtä, mutta heidän ollessaan vielä aika
pieniä, heidän isänsä kuoli. Alma-täti sai Venäjän valtiolta eläkettä miehensä
jälkeen,
kunnes
Venäjän
vallankumouksen
pyörteissä
ja
Suomen
itsenäistyessä raja suljettiin ja eläke lakkautettiin. Alma-täti tuli ja rakennutti
Sillantauksen viereen pienen mökin ja meni myöhemmin naimisiin tätinsä
lesken kanssa. Tätini kohtalona oli Suomen historian myllerrysten pyörteissä
kokea nousu ja huima lasku takaisin köyhyyteen. Siksi oli hyvä ottaa hänen
tarinansa mukaan vähän kuin sivujuonena.
Kalle-eno ja Tilda-täti menivät Pietarsaareen. Eno oli aluksi satamassa
lastaustöissä ja täti kävi töissä tupakkatehtaassa. Myöhemmin eno perusti
pienen ruokatavarakaupan kaupunkiin ja työmaaruokalan satamaan. Myös
täti perusti pienen työmaaruokalan sataman lähelle. Äiti oli nuorena tyttönä
piikana Kivirinnassa, joka oli iso maatila yli 10 km Sillantauksen torpasta
kirkolle päin Marja-ahon ohi Päistärkosken kautta Pajupurolle. Talon väki
oli ainakin äidin kannalta katsoen herraskaista.. Hänen tehtäviinsä kuului
lasten kaitseminen ja kaikenlaiset sisätyöt. Karjapiiat olivat erikseen. Ennen
pitkää äitikin lähti Pietarsaareen veljensä kauppaan myyjäksi. Suurin osa
11
asiakkaista oli ruotsinkielisiä, joten äidin piti opetella sitä suomen ruotsia.
Hän osasi kieltä jonkin verran minunkin muistini alkuajoilla. En tiedä tuliko
äiti pois Pietarsaaresta muusta syystä vai tullakseen miniäksi Marja-ahoon.
Isä ja äiti vihittiin avioliittoon joulukuussa 1916. He asuivat ja tekivät töitä
Marja-ahossa yhdessä isän vanhempien ja hänen sisarustensa kanssa. Minä
synnyin Marja-ahossa ja olin 2-vuotias, kun muutettiin Rasinmäelle.
Eräs mielikuva taitaa olla Marja-ahon ajalta. Isä oli tehnyt minulle pienen
jakkaran, joka oli hyvin mieluinen. Näen sieluni silmillä sen suuren
aurinkoisen tuvan ja ympärillä olevia tätejä, setiä ym. katselemassa kun
kanniskelin jakkaraa paikasta toiseen ja kokeilin istumista sillä. Olin ainoa
pieni ihminen talossa niin, että taisivat aikuiset aika tavalla pitää lystiä
minun kustannuksellani. Eräs heitä huvittanut tapaus on minulle kerrottu.
Istuin penkillä, kun joku pyysi tanssimaan. Vastasin: jalat ei ylety lattiaan.
Marja-ahon naisväen työnjako oli sellainen – äidin myöhempien puheiden
mukaan – että tyttäret hoitivat ruoanlaiton ja kutoivat kankaita ja ompelivat.
Miniä meni aamuisin ensitöikseen tekemään tulen karjokyökin muuripadan
alle, että tuli kuumaa vettä silppujen päälle ja juottokolaan kylmän veden
lämmikkeeksi. Sitten oli kerättävä taikolla kasat lehmien alta ja kannettava
puhtaita havuja tilalle. Käsin lypsäminen oli raskasta. Äidin piti yksin lypsää
kaikki lehmät, vai kävikö sittenkin joku välillä auttamassa. Jos oli piikana
ollessa pitänyt olla ahkera ja nöyrä, niin ehkä vielä rankempaa oli miniänä.
Äitikin olisi halunnut kutoa kankaita ja tehdä jotakin tupahommia ja oppia
uutta. Täytyihän navettatöiden ohella tietysti tehdä jotain myös sisällä, mutta
suuren väen ruokailun jälkeen riitti tiskaamista ja suurten lattioiden
lakaisemista. Isä kun oli hiljainen ja tottunut talon tapoihin ei varmasti
osannut vaatia äidille sen parempaa asemaa. Karjan ruokkiminen oli siihen
12
aikaan työlästä. Heinät sai lehmien eteen navetan viereisestä ladosta
kiikuttaa sylissään tai hangolla, mutta silput piti hakea riihen luota noin 100
metrin päästä selkäkopalla kantaen tai kun oli lunta sen kopan sai vetää
kelkalla. Ohran ja kauran oljet laskettiin puintiaikana pieneksi silpuksi.
Navetan nurkassa oli iso puutiinu, johon silput kaadettiin ja kiehuvan
kuumalla vedellä kasteltiin niin, että ne hautuivat vähän pehmeämmiksi.
Jäähtyneinä niitä kerättiin kaksin käsin ja kannettiin kunkin lehmän eteen
kolaan ja ripoteltiin vähän jauhoja sekaan, muuten lehmät eivät olisi apetta
syöneet. Jauhot olivat ”elukan jauhoja” siis huonommasta viljasta,
enimmäkseen kaurasta kuorineen jauhettu. Hevosten herkkua oli kauran
jyvät sellaisenaan, mutta niille myös tehtiin apetta, joka kasteltiin vain
kylmällä vedellä ja jauhoja pantiin runsaammasti. Marja-ahossa taisi sentään
aina riittää karjan rehu kesään asti, mutta monessa paikassa rehut loppuivat
kesken. Oli ostettava heiniä sellaiselta naapurilta, jolla oli ylimääräistä.
Huonolla ruokinnalla maidon tulo väheni ja kylminä myöhäisinä keväinä
tilanne oli tuskallinen. Jouduttiin päästämään karja ulos, vaikka juuri mitään
syötävää ei laitumelta löytynyt. Karja selvisi hengissä, vaikkakin huonossa
kunnossa. Lopulta ruoho kasvoi ja mökin väelle koitti parempi aika.
13
Äidin ja isän koulusivistys
Äidin ja isän ollessa kouluikäisiä Saarijärvellä oli vasta muutamia
kansakouluja. Lähimpään kouluun isän kotoa oli n. 10 km, joten ehkä siksi
hän ei käynyt kansakoulua. Äidin matka samaan kouluun oli 4 km lyhempi.
mutta ei hänkään kansakouluun päässyt kodin varattomuuden vuoksi,
luulisin. Kiertokoulussa olostaan hän usein kertoi kaikenlaista. Varmaan
isäkin oli käynyt kiertokoulua, vaikka hän ei siitä meille kertonut. Lukea ja
kirjoittaa he molemmat osasivat joskaan eivät pisteet ja pilkut aina osuneet
kohdalleen. Saarijärven seurakunnan vaiheista 1900-luvulla kertovasta
kirjasta olen poiminut eräitä tietoja kiertokoulun toiminnasta tarkentaakseni
muistamiani äidin kertomia seikkoja. Toiminta alkoi 1887. Kiertäviä lasten
kouluja siis kiertokouluja oli kuusi. Pitäjä oli jaettu kinkeripiireihin
lukukinkereiden järjestämiseksi kerran vuodessa piirin kussakin talossa
vuorollaan. Kiertokoulu siirtyi piiristä toiseen tavallisesti edellisen talven
kinkeritaloon ja viipyi aina kolme viikkoa samassa talossa. Kinkereitä ja
kiertokoulua ottamaan voitiin määrätä sellaiset talot, joissa oli tarpeeksi
tiloja. Talon piti luovuttaa opetustila lämpöineen ja valoineen, sekä
opettajattarelle sopiva asuinhuone kouluviikkojen ajaksi sekä hoitaa
opettajattaren ja opetustarvikkeiden kuljetus seuraavaan koulupaikkaan.
Koululaisten tuli lämmittää ja siivota päivittäin koulun käytössä olevat
huoneet, mutta talon oli pestävä opetustilat kerran kuukaudessa talvella ja
kelirikon aikaan useammin.
Opettajien kelpoisuusehdoissa mainittiin, että heidän tuli olla tavoiltaan
nuhteettomia ja heillä tuli olla opettamiseen tarvittava taito ja kokemus.
14
”Jokaisella kiertokoulun opettajaksi kelpaavalla henkilöllä tarvitsee olla
kelpaava todistus siitä, että hän tuntee nuotit, taitaa nuottien mukaan laulaa,
on tottunut virren veisaamiseen ja kykenee antamaan opetusta laulannassa
nuottien mukaan.” Ohjesäännöissä kierokoulun tarkoitukseksi mainitaan
lukutaidon
Oppiaineita
ja
kristillisyydentaidon
olivat
tavaus,
sekä
kirjanluku,
kirkkoveisuun
luetun
edistäminen.
ymmärtäminen
sekä
raamatunhistoria, katekismus, kirkkoveisuu ja kirjoittaminen. kirjoittamisen
opetusvälineinä kiertokoulussa oli kivitauluja. Vasta vuonna 1917
kirkkoneuvoston kokouksessa päätettiin, että kivitaulujen tilalle hankitaan
paperia. Samalla katsottiin, että ”warakkaammat ostakoot itse vihkoja
lapsilleen”. Äiti ja isä ovat olleet kiertokoulussa vuosien 1901 ja 1915
välillä, joka oli kokonaan kivitaulujen aikaa. Äiti kertoi, että kivitauluun
kirjoitettiin rihvelillä. Hän varmaan selitti millainen rihveli oli. Ainakin sen
täytyi olla sellaista ainetta, että jäljen voi pyyhkiä pois. Opettajastaan Linda
Merruntauksesta äiti puhui suurella kunnioituksella. Seurakunnan historian
mukaan kirkkoneuvosto päätti kokouksessaan 24.08.1928 lakkauttaa
kiertokoulun opettajien virat. Opettaja Linda Merruntaukselle päätettiin
antaa todistus siitä, että hän on virassaan toiminut kiitettävästi ja ahkerasti.
Kirjassa on runsaasti mielenkiintoista tietoa kiertokoulun vaiheista, mutta
olen tähän poiminut sen verran, että vanhempieni koulusivistys tulee
jotenkin selvitettyä.
15
Kansalaissodan aikaa
Olen syntynyt Suomessa, joka oli Tsaarin vallan alla, mutta jo neljän
kuukauden ikäisenä julistin Suomen itsenäiseksi. Sen ikäinen ei onneksi
tajunnut mitään seuraavan vuoden 1918 ankeudesta. Kansalaissodan
mainingit löivät syrjäiseenkin kylään, vaikka varsinaisia taisteluja siellä ei
käyty. Suojeluskunnan esikunnasta tuli määräys, että kaikki ampuma-aseet
on vietävä esikuntaan. Isällä oli uusi kallis haulikko, josta hän ei olisi
hennonut luopua, sillä hän halusi käydä aina joskus "metällä". Hän piilotti
pyssyn, vaan se oli tyhmästi tehty. Eräs kiihkomielinen naapurin isäntä
ilmiantoi asian, viranomaiset löysivät aseen ja veivät isän vangiksi epäiltynä
punikiksi, vaikka sellaista hänestä ei tullut tuonkaan koettelemuksen jälkeen.
En myöskään ole kuullut hänen sanovan puolta sanaa puolesta eikä vastaan
minkään puolueen politiikasta. Sellaisen käsityksen sain myöhemmin, että
sekä äiti että isä äänestivät maalaisliiton ehdokasta, kun äänestää piti. Nämä
selitykset kerron vain osoittaakseni, että ase ei ollut sitä varten, että sillä olisi
uhattu esim. sitä ilmiantajaa. Kuitenkin määräystä olisi pitänyt totella. Ehkä
isää epäiltiin kuuluvaksi punaisiin sen vuoksi, että vuonna 1909 perustetun
Etelä-Mahlun,
siis
Marjaperän
työväenyhdistyksen
perustajajäsenten
joukossa mainitaan isän vanhempi veli Taavi Marja-aho. Kun yhdistyksellä
ei vielä ollut omaa taloa, niin kokouksia ja iltamia pidettiin eri taloissa kuten
Marja-ahossa. Isän nimeä ei esiinny Saarijärven kirjaan kootussa
katsauksessa ko. yhdistyksen vaiheisiin. En tiedä kuinka innokas sosialisti
Taavi-setä oli, mutta ainakin hän nopeasti unohti aatteen, kun meni
kiertokoulun opettajan kanssa naimisiin ja puhdistui ”väärästä” opista.
16
Kirkonkylän työväenyhdistys toimi vuokraamassaan Kantola-nimisessä
vanhassa kauppakartanossa ja vuonna 1908 osti talon omakseen.
Maailmansodan
levottomana
aikana
vuonna
1914
yhdistys
katsoi
parhaimmaksi myydä omaisuutensa pelätessään uusia ankaria toiminnan
rajoituksia. Toiminta jatkui myydyssä talossa. Kansalaissodan alkaessa
työväentalo pakkolunastettiin suojeluskunnalle ja vuonna 1918 se toimi
vankilana. Kansalaissodan jälkeen vuonna 1919 yhdistys osti talon jälleen
omakseen ja monien remonttien jälkeen nykyinen Saarijärven työväentalo
on se sama Kantola. Sen tarinassa omituinen vaihe oli se, kun punaiset
joutuivat olemaan vankina talossa, jossa olivat aatettaan viljelleet. Isällä ei
siis sellaista taustaa ollut, mutta varmaan joukossa oli monia aatteen miehiä.
Isä itse ei jälkeen päin puhunut meille lapsille vankilakokemuksistaan
sanaakaan, mutta äiti kertoi karmeita asioita. Talvella 1918 isä vangittiin ja
kesällä hän pääsi kotiin.
Silloin talvella olin noin puolivuotias ja asuimme vielä Marja-ahossa.
Ruoasta oli puutetta monilla muillakin siihen aikaan, mutta vankeja
varsinkin kiusattiin nälässä. Niinpä omaiset yrittivät viedä heille salaa
eväspaketteja. Äiti kertoi, että Kantolassa oli jokin vanha tyhjä liiteri, jossa
vangit saivat käydä kaiketi välttämättömillä ”asioillaan”. Seinän alla olleesta
aukosta eväspaketti yritettiin sujauttaa vastaanottajalle. En vaan ymmärrä,
miten se kohtaaminen onnistui. Jännittävää se ainakin oli, sillä jos vartija
yllätti, niin eväät takavarikoitiin ja tuojaa uhattiin vangitsemisella. Äiti
kertoi kuinka hän peitteli minut pärekoriin, sitoi korin vesikelkkaan ja käveli
20 km:n matkan kirkolle kelkkaa työntäen. Äiti kokosi rohkeutensa ja kävi
suojeluskunnassa, vai olisiko ollut muu sotilasesikunta, rukoilemassa armoa
ja vapauttamista isälle. Siellä sanottiin, että hänet ammutaan ensimmäiseksi.
17
Kevätpuolella tapahtui jo koko sotatilanteessa ratkaisevia muutoksia ja
paikallisessa esikunnassa päälliköiden vaihdoksia niin, että johonkin aikaan
kesällä isä lopulta pääsi kotiin. Silloin kun äiti noista matkoista kertoi, ei
koskaan tullut mieleeni kysyä, miksi hän kulki kävellen, vaikka Marjaahossa oli vähintään kaksi hevosta. Nyt arvelen, että ehkä hän ei ollut
tottunut ajamaan hevosella eikä arkana miniänä katsonut voivansa pyytää
ketään ajajaksi. Toisaalta olihan hän tottunut kävelemään pitkiä taipaleita
ennenkin. Luultavasti minut piti ottaa mukaan imettämisen takia. Koska
aikaisemmin isällä oli epäilty olevan keuhkotauti, niin äidillä oli kova pelko,
että siellä vankeudessa, nälässä ja kurjuudessa se ainakin iskee, jos ei sitä
ennestään ole. Isän isä oli juuri joulukuussa 1917 kuollut keuhkotautiin 55vuotiaana. Keuhkotauti vei hautaan myös nuorempia siihen aikaan ja vielä
kauan sen jälkeen 30-luvun puolelle. Isällä ei kuitenkaan sitä pelättyä tautia
ollut, vaan kaiken jälkeen elämä jatkui.
18
Omia muistikuvia varhaiselta lapsuusajalta
Kun yritän tavoitella muistikuvia mahdollisemman varhaisesta lapsuudesta,
ajattelin liittää alkuun valokuvan pienestä tytöstä, jolla on kukka tai oksa
kädessä, kuten äitini nuoruudessa otetussa valokuvassa poseeraavilla
neitosilla. Minulle on kerrottu, että se on ensimmäinen valokuva minusta.
Itse en muista tuosta tilanteesta mitään, mutta kuva on kuulemma otettu
Konttimäen koulun seinustalla, kun oltiin Saarnion luona kylässä Tildatädin
kanssa. Lienenkö ollut noin kolmen vuoden ikäinen. Tuolta ajalta en muista
paljon muutakaan, mutta sen verran vaikuttava tapaus sattui ehkä juuri sinä
kesänä, kun täytyin kolme vuotta, että se on kirkkaasti muistissa vieläkin.
Kodin pihasta vähän sivussa oli sellaista joutomaata, sammalikkoa, mättäitä
ja pieniä varpuja. Sinne oli joskus jäänyt maahan makaamaan kantikkaaksi
veistetty iso hirsi, jonka toinen pää oli vähän koholla kannon varassa.
Toinenkin pää oli koholla, mutta ei kannon päällä. Asia tuli minulle selväksi,
kun aikani kävelin tai juoksin edestakaisin hirttä pitkin. Lienenkö jäänyt
liian pitkäksi aikaa seisomaan siihen päähän hirttä, joka ei ollut kannolla
vaan kusiaispesässä. Alkoi hirveä nipistely ja kirvely, kun muurahaiset
joukolla kiipesivät pitkin paljaita sääriäni ylemmäs ja ylemmäs. Jäykistyin
kauhusta niin, että en päässyt paikaltani. Huusin äitiä niin lujaa kuin ikinä
pystyin. Ja tulihan se äiti apuun, tempaisi kaikki vaatteeni pois ja puisteli
muurahaiset tytöstä ja vaatteista.
19
Mitään muuta muistikuvaa mulla ei
siltä ajalta ole tai ehkä se oli vähän
ennen tuota tapausta, jolloin olimme
vielä Marja-ahossa. Olin kaksi ja
puolivuotias silloin kun Väinö syntyi,
mutta siitä en muista mitään, vaikka sen
olisi luullut olevan tarpeeksi mieleen
jäävä juttu. Vasta siitä, kun Väinö
kykeni jotenkin leikkimään kanssani,
muistan jotakin. Meillä oli kätkyt, jossa
Ensimmäinen valokuva minusta kaksi- tai
kolme-vuotiaana. Ajan tavan mukaan
siinä poseerataan kuten isot tytöt jokin
kukka tai oksa kädessä.
kukin
meistä
keinutettiin
uneen
vauvaiässä. Kun Väinö varttui sen
verran, että pysyi kyydissä niin me
istuimme kätkyessä vastakkain ja pidimme molemmin käsin laidoista kiinni
ja soudimme ”kännälaitaa”. Joskus innostuttiin liikaa ja mentiin kumoon.
Pahemmin ei käynyt ja keinumista jatkettiin niin kauan kuin huvitti. Taisin
olla 4-5 –vuotias, kun arkipäivän yksitoikkoisuuden mukavasti katkaisi
tapaus, josta en voi olla kertomatta. Iida-tädillä oli pieni kamari Marja-ahon
vintissä. Sinne kiivettiin melkein pystysuoria portaita, jotka olivat oikeastaan
tikapuut, jonka askelmat olivat kuitenkin laudasta. Portaita mentiin ylös
luukusta, joka oli alta päin työnnettävä auki ja taas suljettava. Suuren
ullakon sammal- ja multatäytteen päälle oli tehty jonkin laista lautalattiaa
kamarin ovelta luukulle. Kamarissa oli pieni hella ovensuunurkassa ja
peräseinässä kaksi kuusiruutuista ikkunaa. Se oli suuri tapaus, kun täti
kerran pyysi minut luokseen yöksi. Menin sinne päivällä niin, että saatoin
katsella sieltä korkealta ikkunasta ulos. Näköalana oli avara peltoaukea, joka
20
aika jyrkkänä ja pitkänä rinteenä laskeutui alas puron varteen, josta kohosi
vastamäeksi päättyen metsän reunaan. Tuo etualalta alkava alamäki lisäsi
korkean paikan väristystä.
Iida-täti oli ompelija ja silloin vielä ikäneito. Hän kävi asiakkaiden
kodeissa ompelemassa, niin kuin ompelijat yleensä siihen aikaan työtään
tekivät. Hänellä oli mielestäni ihmeellinen vanerista tehty pienehkö
putkimallinen laukku eli kotelo, jossa hän kuljetti työvälineensä, neulat,
nuppineulat, sakset ja mittanauhan ym. Täti oli nuorena tyttönä menettänyt
vasemman käden sormet rystysiä myöten silppumyllyn terien silpomana
jonakin puintipäivänä. Ainoastaan peukalo säilyi. Siihen aikaan se työ oli
paljolti käsin ompelua, mutta kätevästi hän piti ommeltavan kappaleen
peukalon ja kämmensyrjän välissä ja oikealla kädellä sujautteli neulaa
vikkelästi. Oli hänellä ompelukone kamarissaan, että sai myös kotona
ommella. Ompelukoneen päällä neulatyynyssä oli ihmeen kauniita
monenvärisiä lasipäisiä nuppineuloja. Eihän kotona sellaisia ollut. Niitä oli
kovin mukava painella syvemmälle ihan neulatyynyyn kiinni. Siitä
seurasikin nuhteet ja paha mieli, kun täti sanoi, ”nythän sinä olit tuhma”.
Jotakin juhlallista ja hienolta näyttävää huoneessa oli kuten kauniit matot ja
ikkunaverhot. Sivusta vedettävään sänkyyn oli ladottu petivaatteita
korkeaksi kummuksi ja peitetty ihanalla päiväpeitolla. Illalla sänky
levitettiin ja nukuin tädin vieressä. Ennen nukkumaan menoa oli tietysti
käytävä pissillä. Sieltä vintistä olisi ollut hankala käydä ulkona pimeän
aikana, joten asia hoidettiin oven pielessä ulkovintin puolella olleeseen 3 – 4
litran purkkiin, joka oli paremmat päivänsä viettänyt jossakin kaupassa
karamellipurkkina. Täti jutteli jotakin minun mielikseni. Lapset eivät siihen
aikaan juuri uskaltaneet puhua vähänkin vieraammille aikuisille muuten kuin
21
ujosti vastailemalla kysymyksiin. Tädit tietenkin yrittivät neuvoa ja opastaa.
Taisi Iidatäti joskus ommella minulle mekon, kunnes saatiin ompelukone
niin, että äiti voi tehdä meille vaatteita, vaikka ei ompelija ollutkaan.
Siihen aikaan, kun olin pikkuinen vielä, paljon lapsia kuoli pienenä. Monta
serkkuanikin kuten Hakalan kaksi tyttöä oli kuollut jo ennen minun
syntymääni. Marja-ahon maaliskuussa 1922 syntyneistä kaksosista toinen,
Eeva-niminen tyttö, kuoli saman vuoden joulukuussa. Olin silloin 5-vuotias.
Muistan niistä vauvoista vain sen illan, jolloin äiti ja isä tulivat Marja-ahosta
pikkuisen Eevan hautajaisista. Itselläni oli korvatulehdus niin paha, että olin
jo aivan kuuro. Muistan, että makasin äidin ja isän sängyssä ja nousin
istumaan
ja
maistelemaan
ihanaa
sokerikakunpalaa,
jonka
olivat
hautajaispöydältä minulle lähettäneet. Todennäköisesti oli aivan joulun aika,
koska ainakin jossain mielen pohjalla muhii ajatus ja muisto, että oli
Tapaninpäivä, kun vihdoin mentiin lääkäriin. Menomatka tehtiin hevosella
ja minut käärittiin lämpöisiin peittoihin nahkasten elle äidin ja isän keskelle
rekeen. Olihan se varmaan aika rankka matka ajaa sairaan lapsen kanssa 20
km hevoskyydillä. Vähän muistelen, että lääkäri ei oikein mielellään ottanut
vastaan pyhäpäivänä, mutta heltyi kuitenkin, kun kuuli onnettoman
tilanteeni. Lääkärin vastaanotto oli samassa talossa, jossa hän asui.
Odotushuoneesta muistan aution tunnelman. Oli suuri kaakeliuuni ja lattialla
uunin edessä sylkykuppi, matala tasapohjainen astia, jossa oli pieniä katajan
oksia ja desinfiointiaineen lysolia, ainakin sellainen oli haju. Siihen aikaan
oli miehiä, joilla oli tapana sylkeä lattialle niin, että monissa paikoissa, missä
kansaa liikkui, oli seinillä lappuja ”älä sylje lattialle”. Lääkärin toimenpiteet
eivät korviin kovin sattuneet. Äiti kertoi lääkärille, että naapurit olivat
neuvoneet ”ruuttaamaan” korviani. Siihen lääkäri oli sanonut, että jos olisitte
22
sen tehnyt, tyttö olisi tullut kuuroksi lopullisesti. Mitä lie olleet lääkkeet,
mutta kuulo palautui nopeasti ja muutenkin virkistyin. Siitä minulla ei ole
käsitystä, mistä se korvatulehdus johtui, oliko se vaan kova yskä vai mikä.
Noin kahden kilometrin päässä kotoa oli Päistärkoski, jonka vesivoiman
isä oli valjastanut pyörittämään myllyn ja sahan rattaita. Aika pitkistäkin
matkoista kyläläiset toivat jyviään jauhettavaksi. Raamisahalla tukit sahattiin
erilaisiksi laudoiksi, lankuiksi ja piiruiksi. Isännät toivat tukkeja, kun
tarvitsivat lautaa ja jonkin verran isä sahasi omista puista itselle ja vähän
myyntiin. Hän rakensi myös höyläkoneen, jolla kuivattua lautaa höylättiin
kotona navetan vintissä. Aika pieninä saimme Väinön kanssa mennä
myllylle katsomaan, miten isän tekemät vesirattaat pyörivät ja myllynkivet
jyrräsivät ja miten isot tukit kulkivat sahan raamin läpi ja hajosivat
laudoiksi. Lämpimänä kesäpäivänä erittäin mukava oli laskea pyllymäkeä
myllyn edessä olevassa korkeassa rinteessä, joka oli pehmeää valkoista
hyvin hienoa maa-ainesta. Rinne oli syntynyt, kun tietä tehdessä oli maata
siirretty tien kohdalta. Saharakennuksen takana oli yhtiöiden tukin uitossa
tarvittava ränni, jota pitkin tukit kulkivat vähävetisen ja kivisen jokiuoman
läpi. Silloin kun uittoa ei ollut, rännin yläpäässä oleva sulku-tammi sai olla
kiinni niin, että kosken koko voima saatiin myllyn ja sahan käyttöön. Sen
verran vettä pääsi tukkiränniin, että siinä oli mukava paljain jaloin läpsytellä
edestakaisin. Veden kulkua koskessa oli säädelty kivipaasista ym.
materiaalista rakennetulla patomuurilla, joka oli noin metrin levyinen ilman
mitään kaiteita. Niinpä jälkeenpäin ajateltuna tuntuu ihmeeltä, että emme
pudonneet koskeen kulkiessamme sen padon päällä kosken kuohua
ihailemassa. Sielläkin taisi olla turvana suojelusenkeli, josta äiti oli usein
puhunut meille.
23
Päivät kuluivat ihan mukavasti, vaikka leluja ja pelejä ei juuri ollut. Äiti teki
minulle riepunuken, jolle oli mukava sovitella vaatteiksi vanhoista vaatteista
leikattuja tilkkuja. Väinö oli ikionnellinen, kun isä teki hänelle ihan oikean
hevosen näköisen puuhevosen. Ylösalaisin käännetty pitkänomainen rahi oli
mainio reki. Narusta syntyivät valjaat ja ohjakset ja niin oli hevosmiehellä
mieli korkealla. Kunnon hevosmies hänestä tulikin isona. Vaikka kaikki oli
niin kovin yksinkertaista, koti tuntui turvalliselta. Mitään ei tarvinnut pelätä,
kun äiti oli vakuuttanut, että hän ei antaisi meitä pois, vaikka joku maksaisi
miljoonan eikä anna mustalaisille, vaikka olimmekin joskus tottelemattomia.
Pimeys ei illalla maata mennessä pelottanut, kun äiti opetti iltarukouksen:
Isä armias taivahastas, katso minua pientä lastas. Enkelis mun suojakseni
laita, niin ei mikään vaara mua haittaa. Ankarakin sävy kuului asiaan joskus,
mutta erittäin harvoin. Silloin käskettiin hakemaan piiska, oksa koivusta,
mutta ei sillä muistaakseni lyöty koskaan, kun asianomainen tuhma henkilö
oli pyytänyt anteeksi ja luvannut vastedes olla kiltti. Puhe mustalaisista oli
tarpeen siksi, kun siihen aikaan jotkut vanhemmat pelottelivat lapsiaan, että
jos et ole kiltti, jos et tottele niin annan sinut mustalaisten mukaan. Jos
äidillä oli vaikeuksia saada lapsia ojennukseen mielensä mukaan, niin hän
saattoi joskus sanoa, että minä sanon isälle, jos et minua usko. Isällä oli
sellainen arvovalta, että hänen tarvitsi vain katsoa vähän vakavasti ja tilanne
oli palautettu. Ei häntäkään pelätä tarvinnut. Aina oli selvää, että hänellä oli
meitä kohtaan hyvä tahto ja tarkoitus. Tekisi mieli uskoa sitä mielikuvaa
lapsuudesta, että silloin oli aina kesä ja sunnuntai ja aurinko paistoi. Ahoilta
ja ojanvarsilta löytyi makeita mansikoita iso mukillinen. Sitten vaan tupaan
mansikkamaitoa maistelemaan.
Marja-aho oli ollut meille koti, mutta muutettuamme Rasinmäelle, siitä tuli
24
mummula, koska mummu oli edelleen siellä. Kun mummula oli niin lähellä,
sinne oli mukava kipaista peltojen ja ketojen läpi vievää kärrytietä.
Vierailuun oli aina kysyttävä äidiltä lupa. Selvimmin on mieleeni jäänyt eräs
juhannusaamu mummulassa. Äiti ja isä olivat nuoria ja halusivat mennä
muiden nuorten joukkoon juhannuskokolle Päistärkosken kankaalle, jossa
myös tanssittiin tasaisella tantereella. Kylällä oli muutamia haitarin soittajia,
joista joku soitteli polkat, valssit, masurkat ja sottiisit. Välillä mentiin
piirileikkiä ja kaikki osasivat paljon hempeitä piirileikkilauluja. Sinä
juhannuksena Väinö oli vasta muutaman kuukauden ikäinen ja minä vajaan
3 vuotta. Meidät vietiin mummulaan yöksi. Minä nukuin mummun vieressä
ja Väinö omassa kopassaan. Hänet haettiin yöllä kotiin, mutta minä nukuin
aamuun asti. Heräsin aikaisin ja menin kyökkiin, jossa mummu oli
keittämässä aamukahvia. Kun hän näki, että aion lähteä, hän sanoi, että elä
vielä lähe ennekuin juodaan kahvia. En kuitenkaan malttanut jäädä kahville,
vaan oli pian päästävä kotiin. Paljain jaloin kotiin päin juostessani
aamukasteinen nurmikko tuntui vähän viileältä. Siihen aikaan meillä ei ovia
lukittu yöksi, joten pääsin sisälle. Kun menin kyökistä tupaan se näytti
juhlalliselta. Koivun oksia oli ripusteltu ikkunoiden ja ovien ympärille, isoja
kukkivia pihlajan oksia oli isossa vesiastiassa ovensuunurkassa ja pienempiä
pöydällä maljakossa. Koko suuri lattia oli peitetty tuoreilla haavan lehdillä.
Tuoksu oli ihana. Ikkunoista tulviva auringon paiste sai kaiken näyttämään
huikaisevan kauniilta. Äiti ja isä olivat nukkumassa. Menin suoraa päätä
heidän sänkynsä viereen herättämään. . Se oli sen verran poikkeuksellinen
juhannusaamu, että jätti muistikuvan, vaikka olin niin pieni. Vähän
myöhemmästä ajalta muistan kyllä juhannuksen viettoja, kun monta päivää
olimme keränneet kuivia risuja ja muuta roskapuuta vanhanpaikan kalliolle
25
kokoksi, joka aattoiltana paloi hetken hulmuten ja koko perheen
juhannustunnelma oli korkealla.
Eräät asiat ovat jääneet mieleen siksi. että ovat olleet harvinaisen iloisia,
yllättäviä. Kuitenkin myös tarpeeksi nolo ja hankala tapaus on hyväksyttävä
muistojen helminauhaan. Tätä lajia edustaa seuraava juttu. Oli hiljalleen
hämärtyvä talvinen iltapäivä. Äiti oli navetassa ja isä jossakin ulkona töissä
ja me pienet kahdestaan tuvassa. Sisävessaa ei ollut siihen aikaan niin, että
ne hommat oli hoidettava niin kuin se niissä oloissa oli milloinkin kätevintä.
Navettarakennuksen yhteydessä oli puusee, mutta lapset eivät yksin
kyenneet sinne menemään. Tuvan nurkassa aivan oven pielessä oli
likaämpäri, joka tosin ei ollut ämpäri vaan tavallista ämpäriä korkeampi.
Ympärysmitta oli pohjaan asti sama. Se oli aikuisille tarpeen öisin, mutta
lapset saivat käydä siinä myös päivisisn. Edellä mainittuna iltapäivän
hetkenä minulle tuli asiaa siihen pöntölle. Koska se oli liian korkea minulle
niin en pysynytkään reunalla vaan putosin syvälle ja jäin pönttöön kaksin
kerroin jalat pystyssä enkä päässyt ylös. Siinä tukalassa asennossa toivoin
hartaasti, että äiti tulisi tupaan ennen kuin joku vieras sattuisi tulemaan.
Vaan niinhän siinä kävi, että ensimmäinen tulija ei ollut äiti vaan Hakalan
täti. Hän auttoi minut pois pinteestä. Vaikka nolotti kovasti niin kuitenkin
tuntui hyvältä, että paikalle osui oma täti eikä joku aivan vieras ihminen.
Nolon jutun jatkoksi sopinee vielä pahempi tarina. Varsinkin kesäisin
leikimme usein serkkujen, Marja-ahon Niilon ja Hakalan Eevertin ja Niilon
kanssa. Joukolla keksimme kaikenlaista tekemistä. Kerran kauniina,
aurinkoisena päivänä osuimme retkellämme Marja-ahon riihen takana
syrjäisellä pellolla olevalle tyhjälle heinäladolle, jonka seinät oli tehty
pyöreistä hirsistä ja katto tuohesta. Oli mukava kiipeillä seinille, kun hirsien
26
välissä oli niin isot raot, että sormet ja varpaat mahtuivat niihin. Olisimme
halunneet kiivetä katolle, mutta eihän se räystäiden alta onnistunut. Kovalla
yrityksellä saimme ladon sisältä päin sen verran tuohen palaa irti, että siitä
aukosta pääsimme katolle. Katto oli tehty latomalla isoja tuohilevyjä
limittäin samaan tapaan kuin kattotiilet. Kunkin tuohirivin päällä oli riuku
painona pitämässä tuohet paikoillaan. Olimme siis vihdoin katolla ja ilmassa
alkoi olla suuren seikkailun makua. Ylimmäinen riuku saatiin helposti irti ja
pudotettiin alas. Sitten vaan jokainen kiskomaan tuohilevyjä irti ja tuota
pikaa käynnistyi kilpailu siitä kenen tuohi lentää kauemmas pellolle. Taisi
siinä kulua meiltä koko kesäinen päivä ennen kuin viimeinenkin tuohi oli
lennätetty pellolle. Eihän meille tullut mieleenkään, että olemme
pahanteossa, ennen kuin isä etsiessään meitä tuli hämmästyneenä toteamaan
hirmuisen hävityksen. Olisi ollut kunnon selkäsaunojen paikka, muta isä
sanoi vain vähän harmistuneella äänellä, ”Mitäs työ nyt ootto tehnynnä”.
Vasta silloin ainakin minulle tuli paha mieli, mutta tehtyä ei saanut
tekemättömäksi. Lato oli hyväkuntoinen, hyvän katon alla säilynyt
lahoamatta. Se oli kuitenkin ollut tyhjänä kauan, niin että emme olleet
koskaan nähneet siinä heiniä, sillä ne ajettiin suoraan pellolta navetan luokse
latoon. Mielestämme sellainen lato tietenkin oli tarpeeton. Toimintamme
varsinaisena ajatuksena ei kuitenkaan ollut purkaminen, vaan nauttiminen
siitä kun tuohet lensivät komeassa kaaressa kauas. Kattoa siihen latoon ei
kukaan koskaan enää rakentanut.
27
Ensimmäiset vuodet Rasinmäellä
Kun Taavi-setä ja isä ostivat Äänekoski-yhtiöltä takaisin isänsä aikoinaan
myymistä maista osan, niin päätilalle Marja-ahoon sai jäädä Taavi-sedän
perhe ehkä siksi, että hänellä oli aikaisemmin Amerikassa hankittua rahaa,
jolla saattoi lunastaa arvokkaamman osan. Isä sai Marja-ahon entisen torpan
Rasinmäen, jonka rakennukset olivat jo osaksi tai kokonaan lahonneet, joten
hän joutui rakentamaan uudet. Uusi Rasinmäki tuli lähemmäksi Marja-ahoa
kuin oli ollut vanha paikka. Asuimme Marja-ahossa kunnes johonkin aikaan
vuotta 1919 pääsimme muuttamaan Rasinmäelle. Olin silloin vasta 2-vuotias
enkä voi muistaa paljoakaan siitä, millaista elämä noina alku aikoina oli,
mutta voin kuvitella, että helppoa ei ollut. Kaikki oli alettava tyhjästä.
Etualalla on myöhemmässä vaiheessa rakennettu takana näkyvään vanhaan osaan
liittyvä ”vinkkelipytinki”, jossa iso tupa, kyökki ja kammari.
28
Huonolla hoidolla olleet pellot oli yritettävä saada kasvuun. Oli myös
hankittava karjaa ja talon töissä ja tienastiajoissa välttämätön hevonen. Kun
rahaa ei juuri ollut, sitä oli pyydettävä velaksi varakkaammilta naapureilta
kuten Pääkkölän Jukalta ja Rautavan Otolta. Rakennukset eivät olleet
valmiit, kun Rasinmäelle muutettiin, vaan niissä oli yhä tekemistä aina
muiden töiden välillä. Kuitenkin varhaisempien muistojeni aikaan oli jo
navettakin ”asuttuna”. Oli myös yksiosainen pieni vilja-aitta. Isähän rakensi
koko ikänsä aina silloin tällöin, remontoi vanhaa ja rakensi ison lisäosan
taloon. Uusi iso tupa oli vuosia kehikkona ja vielä kauan puolivalmiina
ennen kuin vihdoin valmistui. Vielä senkin jälkeen uuden puolen yksi huone
oli kehikkona.
Kaiken kaikkiaan Rasinmäki kävi vuosien kuluessa lähes jatkuvia muodon
muutoksia. Sitä kun ei ollut teetetty vieraalla avaimet käteen-kaupalla.
Saunojakin nousi eri aikoina eri paikkoihin sellaisina kuin isä milloinkin oli
suunnitellut. Hämärästi muistan, että aivan aluksi kylvettiin vanhan
Rasinmäen savusaunassa. Aluksi oli siis vain tupa ja kyökki sekä porstuan
nurkassa komero, ”konttuuri” ruokien säilyttämistä varten. Isä oli muurannut
tiilestä leivinuunin tupaan ja kyökkiin hellan.
Kovien pakkasten aikaan Väinön kanssa nukuimme uunin päällä, jossa oli
lämmin ja muutenkin rattoisa nukahtaa. Kiipeäminen sinne oli kyllä
hankalaa, kun ei ollut portaita ja jakkaralta, ”ränkyltä” ei millään tahtonut
ylettyä. Tuvassa oli kaksi ikkunaa, joissa oli vain yksinkertaiset lasit, jotka
pakkasella olivat paksussa huurteessa. Niihin teki mieli kirjoitella sormella
nimensä, mutta se kiellettiin liian kylmänä touhuna.
29
Hellassa (hellissä) paloi tuli aamusta
iltaan. Puita ei tarvinnut säästää –
tulitikkuja kylläkin, sillä ne piti ostaa
rahalla.
Äiti
otti
hellasta
tulta
päretikulla, jolla sytytti öljylampun
valon ja navettaan lähtiessään lyhtyyn.
Rasinmäki
vanhan
tuvan
puolelta
katsottuna. Ei ole olemassa kuvaa siltä
ajalta, kun oli vain tämä vanha hirsitupa
vuoraamattomana. Tuon ison kuusen
latvaan lapsena usein kiipesimme.
Lattiat olivat maalaamatomat eikä
niitä joka viikko pesty. Ja kun sitten
pestiin, niin urakka oli melkoinen.
Ensin koko lattia kasteltiin lämpimällä vedellä, ripoteltiin ympäriinsä
hiekkaa ja varrellisella varpuluudalla hangattiin hiekan avulla lika irti. Sen
jälkeen tarvittiin runsaasti kylmää vettä, jonka kanssa rapa lakaistiin perältä
ovelle päin ja ”roskasihveliin” ja pienen luudan kanssa kerättiin ämpäriin
ulos vietäväksi. Kun huuhteluvesi jäi vihdoin puhtaaksi, lattia kuivattiin
rievulla, joka oli repäisty loppuun kuluneesta miesten lanelipaidasta tai
alushousun lahkeesta. Melkein keskellä tuvan lattiaa oli vajaan neliömetrin
kokoinen luukku, josta mentiin perunakellariin, jonne perunat oli syksyllä
laskettu ulkoa ränniä pitkin. Kun ei ollut lunta, kellariin pääsi ulkoa oven
kautta, joka oli porrassyvennyksessä täyttyen talvisin lumella ja oli pakkasen
takia muutenkin peitettävä. Niinpä perunat saatiin talvella luukun kautta.
Valkoiseksi hangattu leveistä lankuista tehty lattia oli kaunis ja raikkaan
hajuinen.
Erityisesti on mielessäni kuva eräästä ”tuvanpesuillasta”, kun me Väinön
kanssa juoksimme paljain jaloin ympyrää puhtaalla lattialla pienen
öljylampun luodessa himmeää valoaan tupaan. Tuvan kalusteina oli pöytä,
jonka paikka oli peränurkassa penkkien edessä, jotka oli seiniin kiinnitetyt
30
lankut (sivu- ja peräseinään). Pöydän edessä oli irrallinen penkki. Toisessa
peränurkassa oli sänky, jossa olkipatja (matrassi). Olkipatjalla olikin oikein
hyvä kelliä varsinkin silloin, kun oli juuri vaihdettu uudet oljet. Kauemmin
käytettynä se litistyi ja kävi epämukavaksi. Matrassipussi piti ratkoa
saumasta auki sen veran, että murentuneet oljet saatiin puistella navettaan tai
sikalaan ja uudet oljet, joista tähkät lyötiin vesomella pölkyn päällä pois,
pujotettiin pieninä nippuina pussiin ja sauma harsittiin kiinni. Oljet oli
vaihdettava useita kertoja vuodessa, jos mieli nukkua hyvällä petillä.
Matrassin päällä lakana oli ns. rättitäkki, joka oli riepumaton tapaan kudottu
tavallisesti vaaleista kuteista, jotka leikattiin vanhoista, rikkinäisistä
esiliinoista ja alusvaatteista, joita ei enää kannattanut paikata. Peitteenä oli
itse
kullakin
oma
täkki,
mutta
ei
peitelakanaa,
pussilakanasta
puhumattakaan. Pään alusena oli pehmoinen höyhentyyny, jonka päällisenä
saattoi olla rikki menneen paidan tai puseron ehjästä selkäkappaleesta
ommeltu tyynyliina. Harvoja uudesta kankaasta tehtyjä kun piti säästää.
Kyökissä oli sivusta vedettävä sänky, jonka sai päiväksi työntää
kapeammaksi ja peittää puisella kannella toimimaan istuimena. Oikeita
tuoleja ei ollut, vaan pari yksinkertaista rahia eli ränkkyä. Astiakaappi oli
isän tekemä, siihen aikaan yleistä mallia, jossa oli alaosassa isommat ovet ja
laatikot ja erillisessä yläosassa pienemmät. Hellan vieressä oli tietenkin
puulaatikko. Ikkunaverhoja ei ollut vara ostaa, vaan voipaperista tehtiin
kapat leikkaamalla kauniita kuvioita reunaan. Isä tarvitsi valjaita tai muita
nahkatöitä tehdessään sellaiset rei’ityspihdit (nahkapasko), jolla sai
paperiverhoon hienoja kuvioita. Kapat kiinnitettiin ylös ikkunalistaan
nastoilla. Minkäänlaisia mattoja ei ollut lattioilla. Äidillä oli täysi työ niissä
olosuhteissa selvitä päivästä toiseen yksin sekä navetta- että tupa-askareista
31
ja meidän pienten hoidosta, joten mattojen kutomiseen ei riittänyt aikaa eikä
voimia eikä ostamiseen rahaa. Kuitenkin oli ehdittävä keritä lampaat ja
kartata ja kehrätä villoista lankaa ja kutoa perheelle sukat ja lapaset. Aika
pahasena minun piti opetella karttaamaan (silloin ei karstattu). Ensin niillä
ihmeellisillä teräväpiikkisillä kartoilla vastakkain vedellen saatiin ne kiinteät
kiharat villatukot kuohkeiksi levyiksi, jotka nypittiin pieniksi ja pöyhittiin
kasa sekaisin, että koko erä olisi tasalaatuista. Siitä pantiin vähän kerralla
karttojen väliin ja polvien päällä vedeltiin muutamia kertoja karttoja
vastakkain, välillä sipaistiin villat ylös piikkien välistä nähtäväksi, joko tulos
on hyvä. Vaati harjoittelua osata koukkia se ohut villalevy alakartan
piikeistä yläkartalla niin, että se kiertyi pienelle rullalle, joka siirrettiin toisen
kartan ulkopinnalle ja toisella kaulittiin kauniiksi leppeeksi. Aina kun
suinkin oli aikaa, äiti istui rukin ääreen ja sileää ohutta lankaa kiertyi rukin
rullalle pikavauhdilla. Kun kolme rullaa oli tullut täyteen, ne pantiin lattialle
kukin omaan koriinsa tai mikä vati lie milloinkin ollut ja ne kolme lankaa
kerrattiin yhteen kolmisäikeiseksi sukkalangaksi. Kerratessa rukkia poljettiin
kuten kehrätessä, mutta sen pyörän piti pyöriä vastakkaiseen suuntaan.
Vettä tarvittiin tietenkin aika paljon joka päivä huushollissa, mutta
lauantaisin oli kannettava lisäksi saunavesi ja tuvanpesupäivänä vettä kului
erittäin paljon. Silloin puhuttiin tuvanpesusta, vaikka vain lattia pestiin.
Veden kanto oli rankkaa. Tuvassa oven pielessä oli puinen saavi aivan siihen
tarkoitukseen tehdyn pytyn jalan päällä. Joskus vettä haettiin pyttyyn
ämpäreillä, mutta kun oli paikalla kaksi vahvaa kantajaa niin saavin korviin
pujotettiin puinen luja tanko, korento, jonka päihin kantajat tarttuivat,
nostivat olalleen ja korvo keikkuen kävelivät kaivolle. Korvo täytettiin kepin
päähän kiinnitetyllä ämpärillä, kaivokapalla ammentaen. Vanhanpaikan
32
kaivo ei ollut kovin syvä, ainakin veden pinta oli lähellä kantta, joten
ammentaminen oli helppoa. Täyden saavin olalle nostaminen ei ollut
suinkaan helppo temppu ja vaati harjoitusta osata kävellä tahdissa täyden
saavin kanssa läikyttämättä. Talvella saavi kulki mukavasti vesikelkassa, jos
ei tuisku ollut tukkinut tietä. Matkaa kaivolle oli n. 100 metriä.
Karjalle saatiin vesi aika lähellä navettaa olevasta kaivosta, jonka vesi oli
niin ruosteista, että ei kelvannut talous- eikä pyykkivedeksi. Vaikka kaivo ei
ollut kaukana, neljän, viiden lehmän juottoveden kantaminen kysyi voimia.
Jossakin vaiheessa isä laittoi puisen vesijohdon kaivosta karjokyökkiin.
Pitkien suorien mäntypölkkyjen läpi oli kairattu reikä ja niitä liitettiin yhteen
tarpeellinen määrä ja peitettiin maahan kaivettuun syvään ojaan.
Samanlaisesta puuputkesta isä teki pumpun, jota vivusta painelemalla
pumpattiin. Näin saatiin vettä navettaan jo helpommin kuin ämpärillä
kantaen. Vuosia myöhemmin teetettiin alan ammattimiehillä puinen
vesijohto vanhanpaikan kaivosta asuinrakennukseen ja sieltä edelleen
navettaan. Laudoista ja betonista isä teki vesisäiliön ruokahuoneena olevaan
lämmittämättömään
kamariin.
Vesi
pumpattiin
tehdastekoisella
rautapumpulla säiliöön, josta se omalla painollaan meni karjokyökkiin.
33
Leikit ja seikkailut serkkujen kanssa. Kodittomat kylällä.
Seuraavana on ryhmäkuva serkuista. Kuvauksen tarkoituksena oli ikuistaa
asut joihin kukin on puettu. Jälleen on itseni vaikea sanoa, minkä ikäinen
olen tässä kuvassa, ehkä 7 tai 8 paikkeilla. Tilda-täti lähti Amerikkaan v.
1923, jolloin olin 6-vuotias. Hän lähetti meille nuo vaatteet, mutta ei ehkä
heti perille päästyään. Täytyihän hänen varmaankin ensin tienata sen verran
yli oman tarpeensa, että pystyi meitä muistamaan. Eikä liene niin
välttämätöntä päivälleen tässä ikää selvittää.
Serkut rivissä ikäjärjestyksessä vasemmalta: Paavo Marja-aho Taavi-sedän poika;
Niilo Paajala Hilmatädin poika; Niilo Taavi-sedän poika; Väinö velipoikani; Eevertti
Hilma-tädin vanhempi poika ja toisella puolellani minua 6 vuotta vanhempi Jenny,
Hilma-tädin tyttö. Amerikan täti lähetti meille kaikille nuo hienot vaatteet, jotka näin
ikuistettiin.
34
Kuva on otettu Marja-ahon tuvan takana omenapuun vieressä. Jos tuota
omenapuuta ei olisi, Rasinmäki näkyisi sillä suunnalla. Taustalla tuvan
nurkalla näkyvä mies on Perälän Matti, eräs aikansa persoona. Hänen
talonsa oli vajaan kilometrin päässä Marja-ahosta.
Kun lähdemme Marja-ahosta Rasinmäelle ja jatkamme pienen matkan ohi,
olemme Kuuselassa. Kuuselan Maijan pienen pieni mökki sijaitsi
Rasinmäeltä Salmelaan menevän tien varressa ei kenenkään maalla, siis
rajalla. Maija asui kolmen lapsensa kanssa, joista nuorin oli muutaman
vuoden vanhempi minua. Lasten isästä ei kylällä ollut varmaa tietoa, mutta
arvailuja aina tietenkin. Minua tuon tiedon puuttuminen ei kiinnostanut, oli
vain mukava silloin tällöin käydä siellä kylässä. Vanhempi sisar Aune oli jo
maailmalla. Väinö asusti äitinsä kanssa, mutta oli kuitenkin enimmäkseen
renkinä Marja-ahossa. Kun teki mieleni käymään, piti kysyä lupa, saanko
mennä. Tavallisesti vastaus kuului: no menehän nyt mutta älä ole kauan.
Mistä se kelloton siellä tiesi, milloin tuli oltua kauan. Maija oli
mielenkiintoinen ihminen. Hän jutteli lapsille omalla erikoisella tavallaan,
niin häntä ei tarvinnut ujostella, niin kuin enimmäkseen kaikkia vieraita
aikuisia. Kun äiti ja isä joskus harvoin kävivät jossakin kauempana asuvien
sukulaisten luona, viipyen yön yli, niin oli kaksi vaihtoehtoa kotimieheksi
meidän kanssa. Toinen oli Puromäen Manta ja toinen Kuuselan Maija. Me
Halusimme Maijan, koska Manta löysi aina jotakin mistä motkottaa, niin
tuntui synkältä jäädä hänen kanssaan. Tuntui vaan, että äiti olisi enemmän
luottanut Mantaan varsinkin navettahommien suhteen. Kaiken kaikkiaan oli
hyvin ankeaa, kun äiti ja isä olivat niin kauan pois kotoa. Maijan taustasta en
tiedä, missä ja miten hän oli elänyt ennen Kuuselaa. Muistelen kuulleeni,
35
että kyläläiset olivat talkoolla rakentaneet joskus sen mökin hänelle.
Mökissä oli vain yksi tupa, joka aluksi oli savutupa. Minun muistini aikaan
oli Väinö jo sen verran aikuinen, että oli kyhännyt jonkinlaisen ulos
lämpiävän leivinuunin, jonka kupeessa pieni hellan tapainen. Ei tahtonut
savu vieläkään kunnolla mennä piippuun. Mitään omaa tonttia ei tarvinnut –
ei lohkomisia eikä kauppakirjoja. Sopiva paikka oli Rasinmäen ja Salmelan
rajalla tien varressa, jonka toisella puolella (Salmelan puolella) oli
männikköä ja siinä tien poskessa pieni navetta Maijan Pimpulalle.
Rasinmäen navetan luota tien suuntaisena oli aidattu kuja Kuuselaan asti,
josta se kääntyi rajan suunnassa kohti vallanmetsää. Kujaa pitkin meidän
lehmät ajettiin aamuisin melkein puolen kilometrin päähän ja laskettiin
vapaasti menemään metsään. Illaksi ne tulivat veräjälle odottamaan
navettaan pääsyä. Aika pienenä tuo lehmien kuljetus oli minun urakkani.
Eikä Maijaa tainnut häiritä, vaikka lehmät marssivat aivan hänen ovensa ohi.
Kuuselassa käydessä oli tieltä kiivettävä sen kuja-aidan ylitse ja kiipeämistä
helpotti aidan molemmin puolin nojallaan olevat laudan pätkät, joihin oli
tehty muutama reikä askelmiksi. Minkäänlaista eteistä ei Kuuselassa ollut,
yksinkertainen lautaovi tupaan suoraan. Aivan tuvan nurkalla kasvoi hyvin
suuri kuusi, jonka oksat ulottuivat katolle ja alemmat oksat oven yläpuolelle
niin, että oli erittäin rattoisa paikka mennä sisälle. Ja sisällä mielenkiintoisin
nähtävyys oli kiiltävän musta katto, joka oli saanut pitää värinsä savutupaajalta. Nokea oli paksuna kerroksena. Joskus satuin käymään heillä ruokaaikana. Mieleeni on jäänyt, miten hartaalla ruokahalulla he perunansa
nauttivat. Kivikupista puulusikalla ja tarkkaan kaapien viimeisenkin murun.
Oikeastaan tunsin suurta kunnioitusta heidän köyhyyttään kohtaan.
Maijan tytöt, vanhempi Aune ja nuorempi Esteri olivat jo silloin
36
hankkimassa leipänsä talollisten palvelijoina, mutta kävivät silloin tällöin
äitiään
katsomassa.
Väinö
oli
nuorempana
Marja-ahossa
renkinä,
pääasiallisena työnään halkojen ja havujen hakkaaminen. Että mitä
hakkaamista havuissa? Kun talossa tarvitsi kaataa metsästä havupuita
johonkin tarkoitukseen, niin oksat tuotiin navetan luokse. Havut katkottiin
havuraudalla tarkoitusta varten pystytetyn ison pölkyn päällä pieniksi
pätkiksi. Näitä sitten levitettiin lehmien makuualusiksi. Navetassa oli
laudoista tehty ruokintapöytä "konki", jonka ääreen kaiteessa olevien
aukkojen kohdalle lehmät oli kytketty kukin omaan parteensa. Pari kertaa
päivässä läjät kerättiin taikolla sivuun kasaksi tai luukusta ulkokatokseen ja
puhtaat havut levitettiin likaisten päälle niin, että kevääseen mennessä
lehmät olivat nousseet lähelle kattoa ja navetta oli lämmin. Keväällä lehmät
pääsivät ulos ja lanta ajettiin pellolle. Marja-ahossa oli iso navetta sekä talli
niin, että kyllä siinä renki sai havupölkyn äärellä kulumaan monta tuntia
päivässä. Kuuselan Väinö oli varsinainen havukka-ahon ajattelija. Mielessä
kehittyi monenlaisia ideoita ja suuria suunnitelmia. Päivän työt seurasivat
myös uniin. Marja-ahossa oli iso kivistä muurattu leivinuuni ja takka. Uunin
päällä oli Väinöllä hyvä nukkumapaikka. Kertovat jonkun kuulleen, kun
Väinö sanoi unissaan, että ”ihmeen hyviä havuja, näitähän syö ilman
piimättäkin”.
Kuuselan Maijalla sentään oli oma mökki, mutta siihen aikaan kylällä oli
monta sellaista henkilöä, joilla ei ollut minkäänlaista vakituista asuntoa.
Pokki-Ieva kulki talosta taloon hieromassa emäntiä ja isäntiä. Taisi hän
loukuttaa pellavia, keritä lampaita ja kehrätäkin. Hänen taustoistaan en tiedä,
mutta elantonsa hän hankki sen ajan pätkätöillä. Ehkä hänellä oli jokin
ystävällinen talo, joka tarjosi yösijan silloin jos kukaan ei pyytänyt töihin.
37
Karjalaisen Maija oli myös koditon ja tilapäistöiden turvin eläjä. Hän oli
pieni, vähän pullea ja hyväntuulinen. Marja-ahon isossa tuvassa nuoriso piti
joskus iltamia, joissa oli ohjelmaa ja lopuksi tanssia. Puhvetissa myytiin
kahvia ym. virvokkeita. Karjalaisen Maija oli kahvin keittäjänä, kun kerran
olin äidin ja isän kanssa iltamissa. Hella oli tuvan uunin kupeessa, kyökin
oven pielessä, mutta tarjoilu hoidettiin kyökissä. Tanssin aikana tytöt
istuivat tuvan perällä penkillä ja näytöslavan reunalla ja pojat seisoivat
ovensuupuolella parvena. Jostain syystä pari ylpeätä rikkaan talon tytärtä
seisoi myös siinä kahvin keittäjän luona. Ja sattui toiselta pääsemään paukku
ja poikasakki rupesi nauramaan. Karjalaisen Maija kääntyi poikiin päin ja
sanoi: ”No mittee työ nauratto, minultahan se peäs”. Ihailen Maijan
jalomielistä temppua. Emman Aini kulki myös kyliä myöten sen mukaan
kuin tarvittiin ompelijaa. Luulen, että hän ompeli kaikenlaisia vaatteita
naisille ja miehille. Leningit, takit, alusvaatteet sekä miehille samoin puvut
ja alusvaatteet. Täkin tikkausta hän myös osasi ja teki, kun niitä ei yleensä
ostettu valmiina. Päälliset kudottiin puuvillaloimiin kotona kehrätystä ja
värjätystä villalangasta. Vuoriksi ostettiin puuvillakangasta, sertinkiä. Vanua
saatiin kaupasta. Aika iso työ se tikkaaminen käsin oli. Ainilla oli puhevika,
hän ei voinut sanoa koota, siitä tuli too. Hän viipyi talossa vähän kauemmin
kuin olisi haluttu ja mieluummin teki välillä muuta huushollia, kun
ompeleminen alkoi kyllästyttää.
Taisi olla samat iltamat, joissa minunkin piti esiintyä, siis näytellä. Kylän
aikuiset nuoret valitsivat harjoiteltavakseen näytelmän, jossa tarvittiin pieni
tyttö. Aikuisia oli muistaakseni kaksi naista ja kaksi miestä. Tilda-täti oli
toinen naisista niin, että hän varmaan halusi minut mukaan. Olin
kuusivuotias ja tämän jutun takia muistan niin hyvin, että osasin lukea ja
38
kirjoittaa, kun itse kirjoitin paperille roolivihkosta oman repliikkini ja
opettelin ulkoa. Iltamapäivä tuli ja miehet rakensivat tupaan näyttämön ja
naiset järjestivät jotakin kalustusta ja lavastusta. Aamupäivällä oli
kenraaliharjoitus Marja-ahon vintissä Ida-tädin kamarissa. Minun osani oli
lyhyt repliikki ja kukkakimpun ojentaminen henkilölle, jota Tilda esitti.
Osasin ihan hyvin, mutta joku miehistä ei muistanut vuorosanojaan ja koko
harjoitus takkuili. Mulle oli valtava pettymys, kun Tilda-täti viimein sanoi,
että jätetään koko näytelmä ja tanssitaan sen sijaan. Olin niin kovasti
odottanut ja jännittänyt tuota ainutlaatuista tilaisuutta.
Näihin samoihin aikoihin tapahtui ennenkuulumaton ihme. En ollut
koskaan kuullut puhuttavan lentokoneesta. Ehkä ei sellaista kukaan
Marjaperällä ollut ennen nähnytään. Se oli kaksitasoinen kovasti pörisevä
vesitaso, joka lensi aika matalalla. Muistelen, että isä tuli kutsumaan meitä
sisältä katsomaan lentokonetta. Meille oli kuitenkin heti selvää, että se oli
lentokone emmekä osanneet sen enempää sitä arvioida. Kuuselan Maija oli
varsinainen ennustaja, kun hän kauhisteli, että lentokone kierteli tutkimassa
paikkoja, mihin pomminsa pudottaa. Me lapset emme olleet kuulleet mitään
lentopommituksista. Hakalan pojilla oli omat arvailunsa kummasta
härvelistä. Niilo oli sanonut, että iso harakka lentää. Eevertti ei ollut kuullut
muuta jyrisevää konetta kuin Marja-ahon puimakone. Niinpä hän oli sitä
mieltä, että Marja-ahon puimakone lentää.
Oli myös muutamia miehiä, jotka aina silloin tällöin ilmestyivät kylälle.
Leski-Heikki, silloin jo ehkä kuudenkymmenen ikäinen, oli pitkiäkin aikoja
Marja-ahossa. Muistan kun Rasinmäen pihasta katsoin Marja-ahoon, kun
Heikki hakkasi halkoja liiterin lastukolla ja näin kun kirves iskeytyi puuhun,
mutta iskun ääni kuului vasta hetken päästä. Jänis-Kalle oli kai aikalailla
39
mieleltään vammainen. Hän kierteli kyliä, mutta ei tehnyt kai minkäänlaisia
työhommia. Meilläkin hänelle aina laitettiin jotakin ruokaa pöytään ennen
kuin hän ehti pyytääkään. Tavallisesti hän oli tienvarsilta kerännyt vähän
risuja kainaloonsa ja toi ne polttopuuksi tullessaan. Tuo Jänis oli hänellä
haukkumanimi ja piti varoa puhumasta Jäniksestä hänen kuultensa. Kun hän
jostakin suuttui, niin siitä saarnasta ei tahtonut tulla loppua. Kun hän halusi,
niin hän myös jäi yöksi ja vaati, että hänelle on tehtävä peti uunin päälle.
Halla-Otto oli myös vähän pelottava ja aivan omaperäinen persoona. Hänellä
oli yksirivinen haitari mukana ja hän soitteli tiellä kävellessään. Kai hän
soitti tuvassakin. Hänkin oli joskus yötä ja komenteli meitä, jos ei muuten
niin laittamaan tikkuja ristiin lattialle. Kerran kun hän oli aamulla lähdössä,
hän vaati minua solmimaan ravattinsa. Seisoin tuolilla ja vapisin pelosta,
kun homma ei tahtonut onnistua ja Otto vaan vaati yrittämään. Hän oli
omasta mielestään taiteilija sen hanurinsa kanssa. Ja kyllä hän olikin
Petäjäveden Halla-ahon musiikkisukua, mutta oliko mielenterveys järkkynyt
jostakin syystä aikuisiässä vai oliko hän ”syntymässä säikähtänyt”.
Sosiaalihuolto ei siihen aikaan huolehtinut sellaisista henkilöistä, jotka
saivat elatuksensa kiertelemällä. Kodittomat, jotka eivät kyenneet tien
päälle, olivat jonkin talon tuvan nurkassa sänkynsä laidalla ja saivat hoidon
talosta, joka sai kunnalta korvauksen.
40
Lapsuuden joulut
Ehkä ylitse muiden ovat muistot lapsuusajan jouluista alkaen joulun
odotuksesta. Kaiken aikaa piti muistaa olla hyvin kiltti, kun ei tiennyt
milloin ja minkä ikkunan takana tontut kurkistelevat ja vievät saamansa
tiedot joulupukille. Tokihan oli pitänyt yrittää olla kiltti muulloinkin, mutta
tässä tilanteessa jännitin Väinönkin puolesta. Hän oli pienempi eikä ihan
aina tahtonut muistaa tilanteen vakavuutta. Iltaisin oli tämän tästä kurkittava
ikkunasta, jos vaikka sattuisi näkemään vilauksen punaisesta piippalakista,
mutta kun ei niin ei. Kirjoitin kirjeen joulupukille ja vein ulos nurkan koloon
niin kuin oli neuvottu. Heti illan hämärtyessä kävin katsomassa joko kirje oli
viety, onko tonttu löytänyt sen. Kun kirje oli vielä kolossaan, pyrki mieleen
epäilys, että jospa tontut eivät löydä sitä ollenkaan. Kävin ja kävin kunnes
lopulta jännityksestä täristen totesin, että kirje oli poissa. Äiti oli neuvonut,
että kovin paljon ja kalliita lahjoja ei pitäisi toivoa, sillä joulupukin on
vietävä lahjoja monille muillekin lapsille.
Joulun lähestyessä oli jokapäiväisten huushollien välillä ehdittävä tehdä
perusteellinen siivous ja pestä joulupyykki, siis mitään likapyykkiä ei saanut
jäädä juhlan ajaksi, siksi se oli joulupyykki. Vanhaan saunavastaan laitettiin
varsi ja sillä ripsuttiin katot ja seinät. Ikkunat, pöydät, penkit ja lattiat
pestiin, sillä jouluksi koetettiin saada koti juhlakuntoon. Kun muistelen
aikaa ennen kouluikää, en tietenkään paljoon pystynyt, mutta erittäin
tärkeäksi siinä tunsi itsensä, kun annettiin ihan oikeita tehtäviä ja vieläpä
sanottiin, että osasin tehdä ne hyvin. Kuusen kynttilät tehtiin itse. Niiden
valaminen oli mahdollista vain pakkaspäivänä. Naudan rasva – tali –
41
sulatettiin vanhassa padassa ja kaadettiin ulkona johonkin kapeaan ja
suhteessa korkeaan astiaan, että saatiin mahdollisimman paksu rasvakerros.
Sydämeksi solmittiin sopivan mittaisia puuvillalankoja vaakasuorassa
pidettäviin puutikkuihin, joiden varassa ne upotettiin sulaan rasvaan, joka
tarttui lankaan kerros kerrokselta, kun ne välillä riippuivat pakkasessa
hyytymässä.
Ruisleipää äiti leipoi aina, kun entiset olivat loppumassa. Vesirieskaa ja
nosterieskaa ohrajauhoista leivottiin tavallisesti lauantaisin. Ne olivatkin
suurta herkkua vasta kirnutun voin ja tuoreen kirnupiimän kanssa. Jouluksi
äiti leipoi joululimppua. Samoin kuin ns. vesirieska, joululimpputaikina
tehtiin kirnupiimään, mutta ruis- ja vehnäjauhoilla. Siirappia, suolaa ja
appelsiininkuorta pantiin mausteeksi. Myös jouluksi leivottiin em. rieskoja.
Erittäin lämmin kotoinen tunnelma leijui kaiken yllä leivontapäivänä.
Tuokiokuvana mielessäni on hämärä, öljylampun heikosti valaisema tupa.
Leivinuunissa hehkuu valtava hiillos ja herkullisen näköiset ja tuoksuiset
limput ovat pöydällä nousemassa. Kun hiilet on vedetty hiilikoukulla uunin
luukun edessä olevaan syvennykseen – hiilukseen – tuhkat arinalta
lakaistaan varrellisella vastaluudalla, jota välillä kastellaan vesiämpärissä.
Ensimmäiseksi työnnettiin uuniin hyvin ohuiksi leivotut vesirieskat, jotka
kuumassa uunissa paistuivat nopeasti. Joululimput saivat paistua kauemmin,
joten uuni ei saanut olla liian kuuma. Limput leivottiin muutama päivä
ennen joulua, mutta vehnästä tehtiin vasta aatonaattona tai aattona. Sain
leipoa itselleni pienen limpun ja vehnäsukon, jolle pantiin rusinat silmiksi,
nenäksi ja suuksi sekä eteen nappiriviksi. Saimme vähän maistella taikinoita,
mutta vain vähän. Piparkakkuja ei meillä siihen aikaan leivottu, vaan
vehnänen oli tarpeeksi maistuvaa herkkua ja sitä leivottiin jouluksi niin
42
paljon, että sillä sai herkutella koko pyhien ajan. Aattona tehtiin imellettyä
perunalaatikkoa. Se paistui makeaksi leivinuunissa sopivasti illaksi.
Joulupöydässä
oli
myös
riisipuuroa
ja
sekahedelmäsoppaa.
Oman
kesäpossun kinkku paistui uunin perällä pellillä suussa sulavaksi.
Rasvaisesta possun lihasta paistettiin karjalanpaistin tapaan kastike
perunalaatikolle.
Muita
laatikkoruokia
ei
muistaakseni
ollut
joulupöydässäkään. Ei myöskään lipeäkalaa. Sellaisenaan, herkän tunnelman
vallitessa jouluillallinen oli maistuva ja juhlava.
Aattopäivä kului meidän lasten mielestä kovin hitaasti, mutta äidin päivä
olisi varmaan saanut olla muutamaa tuntia pitempi. Navetassa oli aattona
melkein samat työt kuin muulloinkin eikä iltalypsyllä voinut käydä paljoa
aikaisemmin kuin tavallisesti, vaikka joulun viettoon olisi tahtonut päästä.
Meidän ilmankin pitkään aattopäivään joskus liittyi eräänlainen jännitystä
lisäävä ongelma. Isä viipyi jossakin työhommissa ulkona mielestämme liian
kauan niin, että aloimme pelätä, ettei hän ehdi hakea kuusta metsästä ajoissa.
Turha huoli – kuusi saapui ja pääsimme sitä koristelemaan omatekoisilla
koristeilla kuten vanusta tehdyillä punalakkisilla tontuilla, värjättyillä
kävyillä, voipaperista leikatuilla tähdillä ym. Kaupasta oli ostettu isoja
kuusen karamelleja, jotka oli päällystetty kauniilla paperilla, hapsut päissä ja
kiiltokuva keskellä sekä myöskin kaupasta tuotu muutama punainen omena.
Joulun loppuminen oli muuten ei-toivottu asia, mutta sitä oli vähän
odotettukin, koska vasta sitten saimme syödä ainakin omenat – karamelleja
teki mieli, mutta niistä ainakin osa säästettiin seuraavaan jouluun. Joskus isä
helpotti tilannetta vuolemalla puusta karamellin kokoisen ja muotoisen palan
ja laittoi sen oikean karamellin tilalle. Oli sellaisena ihan yhtä hyvä kuuseen
pantavaksi ja me saimme sen halutun herkun, vaikka niiden maku ei ollut
43
häävi loppujen lopuksi. Kynttilät sidottiin kuusen oksiin villalangan pätkillä.
Vedellä täytettävää kusen jalkaa ei ollut, joten kuusi kuivui nopeasti, mutta
onneksi se ei syttynyt koskaan. Varmaankin aikuisten oli oltava kaiken aikaa
valppaina.
Kun kuusi oli koristeltu ja äiti tullut lypsyltä, oli aika käydä joulusaunassa.
Mieli virittyi juhlatunnelmaan, kun sai pukea ylleen puhtaat alusvaatteet ja
pyhämekon. Hartaan mielialan vallitessa nautittiin aattoillallinen ja vihdoin
oli se hetki, että pukki saattaa kohta tulla. Isän täytyi kuitenkin vielä käydä
tallissa hevoset illastamassa. Jännitys oli huipussaan, kun porstuasta alkoi
kuulua outoa kolinaa. Se ei voinut olla mikään muu kuin joulupukin keppi,
joka kolahteli lattiaan ja taisi kopistaa jo oveenkin. Pukki astui tupaan ja
toivotti hyvää joulua. Sillä oli harmaa turkki ja päässä karvalakki eikä
sekään huono naamari saanut meitä epäilemään mitään vilppiä. Seurasi se
pelätty kysymys: ”Onko täällä kilttiä lapsia”. Ääni väristen vastasimme, että
on. Äitikin vakuutti samaa. Joulun edellä olin opetellut joululauluja, kun äiti
oli sitä mieltä, että joulupukille pitää laulaa. Nyt se hetki oli tullut, oli
laulettava, vaikka mahdottomasti ujostutti. Kun kuusi oli keskellä lattiaa,
niin sen ympärillä oli hauska pyöriä piirissä joulupukin kanssa ja laulaa
tonttulauluja. En tarkalleen muista, minkälaisia lahjoja sain, mutta taisin
saada ainakin jotakin, mitä olin kirjeessäni toivonut. Ihan mukava oli saada
uudet lapaset ja/tai sukat, esiliina, ehkä nätti mekko, pari pätkää punaista
silkkinauhaa lettinauhoiksi. Jonkinlainen riepunukke jonakin jouluna oli
mieluinen lahja. Väinö tietenkin myös sai lahjoja, jotenkin samaa luokkaa
kuin minäkin. Innokkaina näyteltiin lahjoja isälle, kun hän tuli tallista. Ihan
harmitti, kun hän ei nähnyt joulupukkia. Aattoiltana saimme valvoa
myöhään. Lauloimme joululauluja ja leikimme kuusen ympärillä. Vaikka
44
innokkaina lauloimme: ”kello löi jo viisi, lapset herätkää, Juhani ja Liisi,
muuten matka jää”, en kuitenkaan lapsena ollut joulukirkossa. Matkaa
kirkolle oli n. 20 km, joten kovin aikaisin olisi pitänyt lähteä ja äidillä oli se
lehmien lypsäminen ja ruokkiminen esteenä. Olihan äiti meille kertonut
minkä vuoksi joulua vietetään ja opettanut joululauluja ja virsiä – ainakin
Enkeli taivaan. Lämmin, turvallinen joulun henki viipyili vaatimattomassa
kodissamme. Kovin monia vuosia myöhemmin saatiin radio, joka toi
”joulukirkon” kotiin.
45
Mummon luona kahvilla – miten kahvi valmistui
Rasinmäeltä oli lyhyt matka mummulaan, Marja-ahoon, mutta toinen
mummula, Sillantaus oli kaukana 4 km:n päässä. Siellä ei käyty kovin usein.
Pappa kuoli joulukuun 12 pv vuonna 1919, kun olin vasta 2-vuotias enkä
muista häntä ollenkaan. Mummu eli jonkin aikaa hänen jälkeensä.
Tiedossani on, että hän oli syntynyt lokakuun 10 pv vuonna 1852, mutta
kuolinpäivän tieto puuttuu ko. tutkimuksista. Jotakin siis muistan mummun
luona käynneistä. Torppa oli harmaa hirsirakennus. Eteisestä oikealle ovi
johti tupaan, vasemmalla oli kamarin ovi. Kamari oli kylmillään,
ruokavarastona. Tuvasta oli ovi keittiöön uunin vierestä. Selvimmin muistan
erään talvi-illan, kun äidin kanssa olimme keittiössä mummun keittäessä
meille kahvia. Isä taisi jutella Otto-enon kanssa tuvan puolella. Valmiiksi
paahdettua kahvia ei siihen aikaan ostettu, vaan raaka kahvi paahdettiin
kotona. Meillä kotona oli pyöreä rännäli, vähän kuin paistinpannu, mutta
umpinainen ja syvempi niin, että sopiva määrä hellan renkaita poistamalla se
laitettiin reikään tulen päälle. Pavut kaadettiin rännäliin kannessa olevasta
liukuvalla kannella suljettavasta aukosta. Sisällä oli siipi, joka pyöri
yläpuolella olevalla kammella pyörittämällä. Mummon rännäli oli litteä
peltilaatikko varren päässä, vähän lapion tapaan, mutta varustettu varren
suunnasta työnnettävällä kannella. Tällainen rännäli oli sopiva kun
paahdettiin takan hiilloksella, mutta mummu työnsi sen hellan tulipesään,
josta se piti aina välillä ottaa pois ja puistella, että pavut paahtuivat tasaisesti
eivätkä päässeet palamaan. Sitten pavut kaadettiin johonkin astiaan
jäähtymään ja mahtava tuoksu levisi huoneeseen. Kahvimyllyjä oli monen
46
mallisia. Meillä kotona oli ”uniikki” sellainen. Isä oli tehnyt sen sopivan
kokoisesta puupölkystä sorvaamalla ulkopintaan koristeraitoja. Jauhava
rattaisto oli tehty kovasta raudasta omassa pajassa. Yläosa oli suppilomainen
tuutti, johon kannessa olevasta aukosta pavut kaadettiin ja jauhettu kahvi
valui alla olevaan, myllyn reunojen sisään alta päin laitettavaan matalaan
peltirasiaan. Mummon mylly oli erilainen, ehkä jonkun kyläsepän tekemä
sekin.
Puuhelloissa ei ollut umpinaisia keittolevyjä vaan renkaita, jotka sopivat
lomittain tai sisäkkäin pienemmästä isompaan niin, että keittäminen eri
kokoisilla kattiloilla ja pannuilla oli mahdollista. Hiljaisempaa kiehumista
varten ei renkaita avattu ollenkaan. Kun mummun kuparinen kahvipannu oli
siinä avotulella alkanut kiehua, se nostettiin sivuun, renkaat pantiin kolisten
paikoilleen ja pannuun lisättiin vastapaahdetut ja –jauhetut ”aineet” ja
annettiin kiehua kunnes jauhe painui pohjaan. Vielä piti odottaa kahvin
selviämistä vähän aikaa, kun pannu oli nostettu pois hellalta. Taisihan
mummulla olla vehnästäkin pöydässä, kun kerran oli vieraita, muuten ei
varakkaissakaan perheissä arkisin syöty vehnästä. Kun varsinainen ruokaaika oli kolme kertaa päivässä, niin kahvin kanssa ei syöty mitään, vaan se
juotiin maidon ja sokerin kanssa. Oli mukava katsoa, kun vähän iäkkäämmät
naiset laittoivat sokeripalan nätisti huulien väliin ja ”tassin” reunalta
ryypätessä se sujautettiin suuhun.
Palasokeria ei ollut kaupoissa, vaan sokeri tuli isoina ja useamman
kokoisina, kuulan (kartion) muotoisina, pitkänomaisina sokeritoppina.
Kaupassa toppa lohkottiin laatikkoon samanlaisella aseella, jolla havutkin
hakattiin navettaan, siis havuraudalla. Jos asiakas pyysi esim. yhden kilon,
niin oli ihme, jos myyjä osasi heti ensi-iskulla lohkaista juuri oikean
47
kokoisen palan. Kun toppa oli tasapohjainen, niin se kokonaisena pysyi
pöydällä pystyssä. Niinpä sen topan tasaista päätä sanottiin pohjaksi. Kun
topan pohjapuoli oli pehmeämpää kuin se kuulan kärkipuoli, niin
köyhemmät pyysivät sitä yläpäätä, koska se oli riittoisampaa kuin se
nopeasti sulava pehmeämpi alaosa. Kotona sitten iso sokerikimpale piti
iskeä jollakin painavalla terällä pienemmiksi lohkoiksi, joista voitiin
sokerisaksilla napsia pieniä ”sipaleita” kahvipöytään. Kun lasten teki mieli
ylimääräistä sokeripalaa, sitä ei ainakaan meillä saanut ottaa pyytämättä.
Pyytämällä sai tai sitten ei. Salaa ottaminen ei tullut kysymykseenkään, niin
perusteellisesti äiti oli sellaisesta varoittanut. Ei siinä ollut tinkimistä,
Taivaan isä näkee kaiken, vaikka äiti ei näkisi. Teuvo kyllä ihan pienenä
kerran moiseen väitteeseen vastasi, että ei näe, kun menen kellariin. Äidin
periaate oli, että aina on oltava rehellinen. Jos on niin köyhä, että ei ole
mitään, niin pitää ennemmin kerjätä kuin salaa ottaa. Loppujen lopuksi
saimme sokeria enemmän kuin äiti oli lapsena saanut. Heille annettiin yksi
”sipale” kullekin aamulla, mutta sitä ei hannottu syödä kerralla kaikkea,
vaan puraistiin vain vähän, että sai suun makeaksi myöhemmin uudestaan.
Isä kävi aina joskus kirkolla asioilla ja toi pienen törrön ”pastilleriä”, niitä
valkoisia soikeita nappeja, joita taitaa nykyäänkin olla myynnissä. Joskus
vähän isompana kaupassa käydessäni ihailin puotitytön näppäryyttä, kun hän
repäisi tiskipaperista sopivan kokoisen palan ja pyöräytti suppiloksi,
törröksi. Pienellä äyskärillä nätisti sujautti makeiset sisään ja taivutteli
reunat napakasti kiinni. Olisi hienoa päästä myyjäksi, mutta en varmaan
oppisi tuota törrön tekoa, ajattelin. Edellä olleesta kahvijutusta unohtui
hyvin oleellinen seikka. Kun kahvi oli kallista, sitä pantiin pannuun
”nuukasti” ja väriä ja vahvuutta lisättiin sikurilla. Sitä myytiin sikuritehtaan
48
tunnuksilla ja leimoilla koristeltuun tummaan paperiin pakattuina noin 20
cm:n mittaisina ohuehkoina tankoina. Pieni pala sitä mustaa massaa
lohkaistiin pannuun kiehumaan kahvijauhon kanssa.
Ollessani n. 12-vuotias, liityin maatalouskerhoon, joka nykyään on 4Hkerho. Vastaperustetun kerhon neuvoja kävi kotona neuvomassa silloin vielä
uutta tavallisten juurikasvien viljelyä. Hän innosti myös viljelemään
sikurijuurikasta. Porkkanan muotoiset valkoiset juurikkaat nostettiin
myöhään syksyllä. Ne täytyi kaikki pestä harjan kanssa kaivon luona
runsaalla kylmällä vedellä, vaikka kyllä käsiä paleli. Iltakaudet niitä sitten
sisällä paloiteltiin pieniksi kuutioiksi, jotka kuivattiin hyvin miedossa uunin
jälkilämmössä pullapelleillä. Näin kuivattuina ne säilytettiin purkeissa tai
pusseissa. Niitä paahdettiin rännälissä niin kuin kahvin pavut tai kuumassa
uunissa pellillä. Joskus pelti unohtui uuniin liian pitkäksi aikaa ja pilalle
palaneista sikuripaloista tupruava musta ja hyvin kitkerä savu levisi tupaan,
kun peltiä kiidätettiin ulos. Mutta sopivan ruskeaksi paahtunut sikuri piti
jauhaa melkein heti vähän lämpimänä sillä myöhemmin se sitkistyi ja
jauhaminen oli hyvin raskasta. Myöhemmin sota-aikana, kun kahvia ei saatu
ollenkaan, oma sikuri olikin hyvään tarpeeseen. Kaupasta sai ostaa erilaisista
raaka-aineista valmistettuja kahvin korvikkeita, mutta paljon enemmän
oikeaa kahvia muistutti omatekoinen korvike. Meillä keitettiin rukiin jyviä
vedessä, valutettiin ja kuivattiin uunissa sekä paahdettiin ja jauhettiin.
Sopivassa suhteessa sikurin kanssa sekoittamalla saatiin kahvin korvaava
juoma, kunnes sodan jälkeen saatiin taas kahvia.
49
Kansakouluaika
Yhdeksänvuotiaana pääsin aloittamaan kansakoulun Konttimäen koulussa,
joka oli ns. supistettu koulu, koska se kesti ainoastaan neljä luokkaa ja oli
vain yksi opettaja. Ensimmäiselle luokalle tuleville pidettiin syksyllä ennen
koulun alkamista ns. pienten koulua, jossa vähän opastettiin alkuun koulun
tavoille. Olin kuitenkin niin tärkeä henkilö kotona juuri perunan kaivun
aikaan, että en joutanut pienten kouluun. Vaan olisi ollut ehdottoman tärkeää
olla kuulolla, kun koulun sääntöjä ja tapoja opetettiin. Hirvittävä totuus
tietämättömyydestäni paljastui, kun eräällä laskentotunnilla sain määrätyt
laskutehtävät suoritettua etuajassa. Kun eväspaketti oli pulpetissa, aloin
mutustella voileipääni. Opettaja tietenkin kauhistui moista röyhkeyttä ja
sanoi juhlallisen ankaralla äänellä: ”Helvi! mene tampuuriin syömään
evästäsi”. Vieläkin muistan sen suunnattoman häpeän, kun toisten naurun
saattelemana häivyin luokasta. Tampuurissa ei syöty evästä, siellä maistui
katkera itku. Muuten oppimisen suhteen meni mukavasti, kun olin jo
kuusivuotiaana oppinut lukemaan. Läksyjä kyllä piti lukea paljon, koska
enimmäkseen kaikki oli osattava ulkoa tunnilla. Mitään kurinpitotoimia ei
enää tarvinnut kestää eikä sekään evästapaus kauan kirvellyt, vaikka jäihän
siitä eliniäksi surkuhupaisa muisto. Konttimäen koulu oli korkealla mäellä.
Matkaa sinne kotoa oli kolme kilometriä. Kuljin ensin Marja-ahon pihan läpi
ja noin puolen kilometrin päässä tien varressa oli Hakala, Hilma-tädin koti,
jossa joskus poikkesin koulusta tullessa. Täti jutteli ystävällisesti ja tarjosi
aina jotain pientä hyvää. Pienen matkan päässä Hakalasta oli Perälä, jonka
kohdalla tie kääntyi kohtisuoraan vasempaan ja Pääkkölän kohdalla
50
ensimmäinen kilometri oli takana, kärrytie loppui ja muuttui epämääräiseksi
kiviseksi poluksi. Varsinkin syksyin ja keväin oli paljon vaikeasti ylitettäviä
suuria lammikoita. Joskus oli vähän rikkinäiset pieksut, joissa jalat kastuivat
väkisinkin.
Pääkkölän pihasta n. kilometrin päässä jyrkän mäen päällä oli Pirttimäki,
jossa Ruusa ja Jussi elivät seitsemän lapsensa kanssa. Kovalla pakkasella
joskus poikkesin sinne lämmittelemään. Pirttimäessä oli tupa ja kyökki, josta
muistaakseni oli ovi kammariin. Kyökin peränurkassa oli lautaseinällä
erotettu pieni koppi, jonka seinässä pieni lasiluukku. Apaattinen, vuosia
puhumattomana ollut isäntä oli kopissa eristettynä. Koska siinä ei ainakaan
nukkumaan sopinut niin oletan, että jostakin kautta hänen täytyi päästä
kammariin yöksi. Ruoka hänelle tarjottiin siitä luukusta. Kopissa lienee ollut
tuoli ja pöytätaso. Näin hänen vain katselevan lasin takaa. Kylällä kerrottiin
kaikenlaisia tarinoita Ruusan ja Jussin keskinäisistä kahinoista ennen Jussin
sairastumista. Ainakin aluksi Ruusa oli sitä mieltä, että Jussi oli
ilkeyksissään lopettanut puhumisen, mutta myöhemmin kun häntä
houkuteltiin puhumaan, niin hän oli paperille kirjoittanut selityksen. Yksi
Pirttimäen pojista oli koulussa samalla luokalla kanssani. Hän oli omissa
oloissaan eikä tainnut olla kaveri kenenkään kanssa.
Pirttimäen päältä oli huikea näköala Konttimäelle. Jokin kumma
jännityksen väristys tuntui sydänalassa, kun se koulu seisoi juhlavana siellä
mäen päällä yhden kilometrin päässä. Matka tuntui vielä pitkältä ja mieleen
hiipi pelko, että jospa myöhästyn koulusta. Olisi se kauhean noloa. Vaikka
olin lähtenyt kotoa kahdeksalta niin kuin tavallisesti, mutta kun minulla ei
ollut kelloa niin epäilys vaan ahdisteli joskus. Pirttimäen ja Konttimäen
välillä oli melko syvä laakso ja laakson pohjalla meni tien poikki Pirttipuro.
51
Vaikka tietä ei oikein voi tieksi sanoa niin kuitenkin puron yli oli tehty silta.
Eräänä keväänä puro tulvi aikamoisena koskena jäisen ja hirveän liukkaan
sillan ylitse. Sillassa ei ollut kaiteita, joten se oli vaarallinen paikka
ylitettäväksi. Kotimatkalla kanssani samaa matkaa Pirttimäkeen asti kulkivat
sisarukset Eino ja Elli. Me muut olimme päässeet onnellisesti ylitse, mutta
viimeisenä tulevan Ellin virta suisti sillalta. Hän olisi varmasti hukkunut
ellei urhoollinen veli olisi syöksynyt perään ja pelastanut. Seuraavina
päivinä täytyi koulumatka tehdä aivan eri teitä kyliä myöten. Matkaa kertyi
paljon enemmän, mutta parempi virsta väärään kuin vaaksa vaaraan. Ei kai
tulva monta päivää kestänyt, mutta sen muistan, että tulva syntyi, koska
pojat askaroivat syksyllä sillan alle padon risuista, mättäistä ja kivistä. Kun
pato jäätyi talvella vähän veden aikana umpeen niin sehän kesti kevättulvan
hyökkäyksen ohjaten veden sillan päälle. Talvella suksessa kulkiessa oli
tämä sama mäki sinne purolle asti sellainen, että hyvällä kelillä en uskaltanut
laskea mäen päältä asti, vaan piti kantaa sukset puoleen mäkeen. Latu
mutkitteli isompien ja pienempien kivien välissä niin, että minun olisi ollut
mahdottomuus pysyä pystyssä. Pojat kyllä uskalsivat laskea koko mäen.
Purolta matka jatkui pienen ylämäen jälkeen jonkin matkaa tasaisena, mutta
sitten vielä lopuksi oli pitkä ja melko jyrkkä ylämäki, joka antoi hurjan
vauhdin kotiin päin laskiessa. Oli sileämpi latu peltoaukealla ja sauvajarrut
käytössä.
Koulun kaikki oppilaat istuivat samassa luokkahuoneessa. Ensimmäinen ja
toinen luokka tekivät hiljaisia tehtäviä sillä aikaa kun kolmas ja neljäs
luokka lukivat ääneen tai läksyjä kuulusteltiin. Järjestyshäiriöitä ei paljon
sattunut. Keskenään puhuminen tunnilla oli ankarasti kielletty niin, että jos
joku sitä kieltoa rikkoi, joutui nousemaan pulpettinsa viereen seisomaan
52
vähäksi aikaa. Erittäin harvoin tapahtui niin vakavaa häiriköintiä, että
asianomainen joutui jäämään arestiin – noin tunnin jälki-istuntoon
koulupäivän lopuksi. Jos taas joku ei osannut läksyjään tarpeeksi hyvin,
joutui jäämään ”laiskaan”, kunnes opettaja antoi luvan lähteä kuulusteltuaan
osaamisen. Eväsleivän syöminen tunnilla päättyi nolosti, muta myöhemmin
sattui kaksi kertaa tilanne, että kaikki muut jäivät laiskaa ja minä poistuin
luokasta tietenkin hirveän ylpeänä.
Koulu alkoi yhdeksältä ja päättyi kahden aikaan, paitsi käsityöpäivinä vasta
kolmelta.
Välitunnit
olivat
kymmenen
minuuttia
ja
ruokavälitunti
kaksikymmentä minuuttia. Kaksi oppilasta istui samassa kaksoispulpetissa ja
olivat järjestäjinä yhdessä aina viikon kerrallaan. Aamuisin heidän oli
tultava koululle niin aikaisin, että ehtivät ennen koulun alkamista kantaa
liiteristä puut ja laittaa tulet pystyuuneihin, joita oli luokkahuoneessa kaksi,
tampuurissa ja poikien käsityöhuoneessa yksi. Tampuurin seinällä oli
eräänlainen juoma-automaatti, johon järjestäjät hakivat veden kaukaa mäen
alta Alakonttimäen lähteestä. Litteän säiliön pohjasta kaareutuvan putken
päässä olevasta hanasta sai suihkun nousemaan mukavasti suuhun. Kun
toiset lähtivät kotiin, järjestäjät jäivät lakaisemaan lattiat ja pesemään
liitutaulun. Käsityöpäivänä urakka oli rankka, kun poikien käsityöhuoneen
lattia oli höylänlastujen ja sahajauhon peitossa. Kun muutamalta
höyläpenkiltä oli saatu rassattua viimeinenkin sahanpuru alas, lattialta kaikki
lakaistiin
leivinuunin
eteen
ja
koottiin
vieressä
olevaan
suureen
puulaatikkoon. Osa lastuista oli tarpeen kakluunien sytykkeeksi ja varmaan
joku aikuinen kävi osan polttamassa leivinuunissa. Melko väsyneenä lähdin
sellaisena päivänä kävelemään tai hiihtämään kotiin läksyjä lukemaan.
53
Konttimäen koulun oppilaat ja opettaja Lyydia Saarnio keväällä 1930. Olen opettajasta
toinen vasemmalle.
Silloin kun kotona oli pikkuinen, istuin ja toisella jalalla keinutin kehtoa
lukiessani ääneen, mutta ei siinä kovin hyvin pystynyt keskittymään ja niin
oli pakko lukea kovin moneen kertaan. Alapihan Esteri oli koko neljän
vuoden ajan paras koulutoverini ja ystäväni. Istuimme vierekkäin saman
pulpetin
ääressä
ja
yhdessä
olimme
järjestäjinä.
Viimeisinä
kouluvuosinamme opettaja joskus pyysi meitä omalle puolelleen asuntoonsa
auttamaan kotiaskareissaan. Vaikean nivelreuman takia hän ei kyennyt
kaikkea tekemään itse. Opettajan asunto oli samassa koulurakennuksessa,
pieni keittiö ja kaksi kamaria. Oli ihan mieluista ja vähän juhlallista oli
päästä näkemään, miten hienoa siellä oli. Kaikenlaisia kauniita tavaroita,
joita ei ollut kotona.
Joulun edellä oli paljon puuhaa kuusijuhlien järjestämisessä. Kouluajan
54
jälkeen jäätiin harjoittelemaan ohjelmia. Monena iltana meni niin myöhään,
että oli pimeä, kun vihdoin olin kotona. Eräänä iltana hyvin lähellä joulua
meni ohjelmia harjoitellessa ja kuusta koristellessa niin myöhään, että
kirkkaalla kuutamolla lähdin hiihtämään kotiin päin. Kun nousin jyrkkää
Pirttimäkeä ylöspäin pelästyin huomatessani, että mäen päällä seisoi mies
nojaten sauvoihinsa. Hän näkyi tummana haamuna ja vasta kuultuani tutun
yskähdyksen, tiesin, että isä oli tullut vastaan. Olivat kotona huolestuneet
viipymisestäni. Oli kova pakkanen ja jalkojani ja käsiäni paleli. Isä piilotti
minun sukseni tien vieressä olevan halkopinon taakse ja loppumatkan noin
kaksi kilometriä, sain kyytiä isän suksenkannoilla.
Koulun kuusijuhla oli niin suuri ja riemukas tapahtuma, että kannatti nähdä
vaivaa. Kuitenkin melkein joka kerta juuri ennen juhlaa sairastuin ja
kuumeen takia oli pelkona, että en pääse ollenkaan kuusijuhlaan, mutta aina
onneksi paranin ajoissa. Stressistä ei silloin puhuttu, mutta sitä se taisi olla.
Kuusijuhlaan mentiin hevosella, vaikka joskus oli joulun edellä niin vähän
lunta, että sillä kivisellä tiellä reki poukkoili aika tavalla. Kulkusten kilinä
hevosen juostessa kohotti muutenkin iloista tunnelmaa. Kuusijuhlassa oli
aina tungokseen asti väkeä. Oppilaiden vanhemmat ja pienemmät sisarukset
olivat joukolla tulleet seuraamaan esittämiämme lauluja, leikkejä ja
näytelmiä. Lopuksi kävi joulupukki, jonka suuresta korista tontut jakoivat
isommille ja pienemmille lapsille paperipussin, jossa oli herkullinen
vehnäpulla. Kotimatkalla ajettiin peräkkäin naapureiden kanssa ja pelotti,
kun joskus perässä tulevan hevosen turpa oli päätäni hipomassa. Pelkäsin
sen iskevän jalkansa rekeemme.
Kotiin tultua oli vastassa keskeneräiset joulun valmistelut ja kaikki oli
tavallista sekaisempaa. Tuntui vähän haikealta, kun koulun suuri juhla oli
55
ohi. Joululoman aikana satoi niin paljon lunta, että en saanut suksiani sieltä
Pirttimäen halkopinon takaa ja jouduin lopun talven hiihtämään isän suurilla
suksilla. Seuraavaksi talveksi isä teki mulle uudet sukset sillä eihän niitä toki
ostettu eikä teetetty, kun isä itsekin osasi. Oli koivulautaa, sopivaa
suksipuuta, höyläpenkki, ja sellainenkin höylä, jolla sai tarpeellisen uran
suksen pohjaan sekä paininpuu. Jalustan läpi tehtiin sopivan kokoinen ja
muotoinen kolo nahkanäystimen pujottamista varten ja palanen vanhaa
pyörän kumia pantiin jalustimelle estämään lumen tarttumista jalan alle.
Vielä sukset siveltiin tervalla, joka imeytyi puun sisään kuumentamalla,
paahtamalla ulkona avotulen päällä, joskus jopa leivinuunin hiilloksella.
Tervaa siveltiin aina lisää välillä paahtaen niin kauan kuin se imeytyi
täydellisesti. Pinta hangattiin karkealla rievulla, ettei jäänyt tahraavaa tervaa.
Kuumana suksien kärjet saatiin taipumaan paininpuulla, kivertymään,
kunnes olivat kunnolla jäähtyneet eivätkä heti oienneet. Näystimet voitiin
säätää hiihtäjän pieksun noukkiin sopiviksi. Sauvat myöskin isä teki omilla
konsteillaan. Sopivan vahvuinen rima höylättiin pyöreäksi ja hangattiin
sileäksi santapaperilla. Jollakin tavalla luotipyssyn kuulasta tuli sauvan
piikki. Katajavitsasta nahkahihnoilla sauvaan kiinnitetty kiekko oli mainio
porkka. Pieksun vanhemmassa mallissa oli pieni pyöreä noukka, joka ei
tahtonut pysyä näystimessä. Uudemmassa mallissa oli levennetty ja
kiverretty kärki, joka piti jo vähän paremmin, mutta vieläkin sukset tahtoivat
karkailla.
Hiihtohousuja ei tytöillä ollut, vaan mekon päälle pantiin takki, jolla
tarkeni ulkona. Kotilampaan villasta valmistetut sukat olivat paksut ja
lämpimät, mutta vaikka ne ylettyivät jonkin verran polven yläpuolelle, ne
tahtoivat valua alaspäin niin, että sukansuun ja housunlahkeen väliin jäi
56
paljasta. Eihän se haitannut muuten, mutta kaatuessa tuntui ilkeälle, kun
lunta meni paljaalle reidelle. Koko vaatetukseen kuului alimmaisena
palttinasta kotona ommeltu lyhythihainen paita. Sen päällä oli liivit paksusta
flanellista, edestä napitetut ja vyötärölle ulottuvat. Liivin helmassa sivuilla
oli napit, joihin ensin laitettiin sukkanauhat. Talveksi lämpsähousut oli tehty
myös
lämpimästä
lanelista.
Lahkeet
ulottuivat
lähelle
polvia
ja
sivusaumoissa oli halkiot. Vyötärökaitale, linninki, oli siis erikseen etu- ja
takakappaleessa ja linninkien molemmissa päissä oli nappireikä. Etukappale
napitettiin
ensin
samoihin
nappeihin
sukkanauhojen
päälle
ja
päällimmäiseksi takalämpsä., että tarpeen vaatiessa oli kätevä avata ja laskea
alas takalämpsä eikä koko housuja tarvinnut pudottaa.
Puikoilla kutomista opettelin kutomalla sukkanauhat villalangasta, mutta
paremmin sukat pysyivät ylhäällä kumisilla sukaremmeillä, jotka sain joskus
myöhemmin. Kovin heppoisilta nuo ulkoiluvarusteet tuntuivat verrattuna
nykyajan
vastaaviin.
Kuitenkaan
en
muista
pahemmin
kärsineeni
kylmyydestä, ainakaan paleltumisia ei koskaan sattunut. Sormia ja varpaita
tosin joskus vähän paleli. Pakkasella pieksut pysyivät kuivina, mutta syksyin
keväin rapakoissa ja suojakelien lumisohjossa ne kastuivat likomäriksi. Kun
oli vain ne yhdet pieksut, oli vaikea saada ne kuiviksi seuraavaan aamuun.
Liian lämpimässä kuivuivat aivan koviksi koppuroiksi. Lähtökiireessä niitä
kiskottiin jalkaan itkun kanssa. Silloin ei tunnettu kumisaappaita. Pieksujen
vettä hylkivää ominaisuutta yritettiin parantaa voitelemalla eläinrasvasta ja
talista hellalla vanhassa padassa tervan kanssa keitetyllä voiteella melkein
päivittäin. Aika usein pohjat tervattiin keston lisäämiseksi. Kireimmillä
pakkasilla pantiin varrelliset, harmaat huopatossut jalkaan. Ne vain eivät
pysyneet suksen näystimessä muuten, kuin nilkkojen ympärille kierrettyjen
57
ylimääräisten nauhojen avulla. Niiden paikoilleen pujottaminen oli hankalaa
ja kaatuessa niiden kanssa oli vähän vaarallistakin.
Äiti oli tehnyt koululaukun tukevasta kankaasta. Se oli yksinkertainen
suora pussi, jossa oli napitettava kansiläppä ja olkahihnat. Siinä oli
hiihtäessäkin hyvä kuljettaa eväsvoileivät ja maitopullo ja tietysti kirjat
selässä kantaen. Kuusijuhlaan sain aina uuden lämpimän, kuviollisen
flanellimekon ja kukallisen retonkimekon kevättutkintoon. Niitä sitten
pidettiin ensin koulumekkoina ja kotona vaihdettiin vanha mekko päälle.
Tytöillä kuului olla koulussa joka päivä puhdas esiliina, mutta liekö minun
esiliinani sattunut olemaan juuri sinä päivänä pyykissä, koska oheisessa
koulukuvassa minulla ei sellaista näy olevan. Syyslukukaudella vuonna
1929 otetusta kuvasta löydän ainoastaan kahdeksan vielä elossa olevaa nyt,
kun on vuosi 2001. Kukaan meistä ei päässyt, tai olisiko halunnutkaan,
yhteiskouluun. Itse olisin hirveän mielelläni lähtenyt yrittämään, mutta en
päässyt kotoa. Opettaja kävi taivuttelemassa isää ja äitiä, koska hänen
mielestään tulisin hyvin pärjäämään. Mutta oli niin monta seikkaa vastassa.
Yhteiskoulu oli melkein kahdenkymmenen kilometrin päässä, joten olisi
pitänyt hankkia kortteeri kirkolta ja kotona käyntini olisi vaatinut isältä
kirkolla käynnin tullen mennen. Kun olin vanhin lapsista, olin kansakoulusta
päästyäni jo apu kotona, niin en itsekään voinut vaatia vanhemmiltani
sellaista uhrausta. Vähän myöhemmin teki mieli ompeluoppiin, mutta samat
seikat olivat voimassa senkin haaveen suhteen. Tunsin muutamia, jotka
olivat
olleet
opissa
vanhemmalla
ompelijalla,
mutta
sellaisetkin
mahdollisuudet olivat kirkolla tai Jyväskylässä asti. Nyt totean vain, että
onhan se ”siperia” opettanut vuosikymmenien varrella jonkin verran
ompelutaitoa.
58
Viimeisellä luokalla koulussa tehtiin viimeiseksi työksi flanellimekko. Sen
jälkeen kotona ompelin itse mekkoni kunhan vain sain tarvittavan
kangaspalan. Kun ostettiin mahdollisimman halpaa kangasta, ei tullut suurta
vahinkoa, vaikka ompelutyö ei olisi kovin hyvin onnistunut. Rippileningiksi
täytyi olla vähän parempi kangas, joten se työ teetettiin ompelijalla. Isä
seurasi ompeluyrityksiäni toiveikkaana ja päivänä muutamana hän osti
itselleen housukankaaksi paksua kankeaa sarkaa. Sitten hän toi eteeni
moneen kertaan paikatut vanhat pussihousunsa, käski ratkomaan ne
palasiksi, että voin käyttää niitä kaavoina. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo
eikä onnistuminen taattu. Kun niillä resuisilla ja venyneillä kaavoilla vihdoin
sain housut leikattua, alkoi loputon sarja ompelemista ja purkamista. Paksu
kangas ei kaikin paikoin tahtonut mahtua koneen paininjalan alle ja neuloja
katkeili. Varsinainen koettelemus oli sepaluksen teko. Ei kaiketi vetoketjun
ompeleminen olisi ollut helppo, mutta se piilonapituksen rakentaminen
ainakin otti lujille. Kukaan ei ollut neuvomassa, vaan valmiista housuista oli
yritettävä saada selville, miten tehdä. Joskus itkin kiukusta ja paiskasin koko
tekeleen nurkkaan. Silloin isä vain rauhoitteli: ”elä nyt hättäile, laita tuosta
nui ja tästä tällä lailla”. Kun aikani murjotin, jaksoin taas yrittää. Vihdoin
viimein housut valmistuivat ja asiakas oli tyytyväinen ja itse olin tietenkin
ylpeä saavutuksestani. Taisinpa olla myös kunnianhimoinen, koska en
kieltäytynyt kunniasta, kun eräs naapurin isäntä toi sarkahousukankaansa
ommeltavaksi nähtyään isän uudet housut. Nekin sain aikanaan valmiiksi,
ehkä vähän vähemmällä tuskalla, kuin oli se ensimmäinen koetus. Vähän
nolo olo tuli, kun joskus myöhemmin näin tämän isännän kävelevän
kylätietä Rasinmäen ohitse Hänen sarkahousujensa toisen lahkeen
takakappale oli revennyt poikittain melkein sivusaumaan asti. Se oli minulle
59
palaute epäonnistuneesta työstä. Ainakin itse ajattelin, että repeäminen
johtui siitä, että housut ”kiikastivat” kumartuessa. Ei asiakas tullut
valittamaan, muta itselläni mielen pohjalla ylpeys oli saanut kolahduksen.
Siihen aikaan kun olin kansakoulun kolmannella luokalla, meillä ei vielä
ollut radiota. Noin kilometrin päässä olevilla kahdella naapurilla
Pääkkölässä ja Raitamäessä oli. Pääkkölän radio oli salissa ainakin silloin,
kun kyläläiset oli kutsuttu kuuntelemaan Jumalanpalvelusta. Istuimme
vakavina ja veisasimme radion mukana virsiä. Lopuksi emäntä tarjosi
kirkkokahvit. Raitamäessä asui lapseton pariskunta, isäntä n. 60 vuotias,
emäntä muutamaa vuotta nuorempi. Emelia kävi joskus kylässä ja houkutteli
minua poikkeamaan koulusta tullessa yöksi. Joululoma oli juuri päättynyt ja
sain kotoa luvan jäädä ensimmäisenä koulupäivänä Raitamäkeen yöksi. Ja
kuinka ollakaan tuo ”varalapsena” oleminen jatkui ja jatkui niin, että vasta
Pääsiäisen aikaan jäin omaan kotiin. Kävin tosin välillä kotona silloin
tällöin, mutta jotenkin oli mukava olla ”tyttärenä” Raitamäessä esimerkiksi
sen vuoksi, että koulumatka oli kilometriä lyhempi kuin kotoa. Lisäksi siellä
oli radio ja puhelin sekä kantele, joita meillä kotona ei silloin ollut. Radion
kuuntelu oli kyllä sen aikaisilla laitteilla melkoista rutinaa, mutta kuitenkin
ihmeellistä ja jännittävää. Emäntä ja isäntä hääräsivät vuoronperään radion
nappuloissa moittien toisiaan vääristä veivaamisista. Onnistuihan se aina
lopulta. Parhaiten kuului pitkillä aalloilla, mutta olikohan se nyt Motala
Ruotsista, josta kuunneltiin joskus mukavaa musiikkia puolipitkillä aalloilla.
Lähetys alkoi muistaakseni sillä tavalla, että kuuluttaja sanoi juhlallisella
äänellä: ”Huomio, huomio, Suomen yleisradio, Lahti, Suomi”. Radion
ohjelma loppui klo 10 illalla maammelauluun uutisten jälkeen.
Raitamäki oli pieni maatila. Ainakaan peltoa ei ollut paljoa, metsää lie ollut
60
jonkin verran sekä yksi lehmä ja kesäisin porsas. Isäntä oli kesät uittoyhtiön
töissä Hietamalla. Talvet hän oli kotona ja ”tehtaili ” uittoyhtiölle
lenkkivitsoja. Niihin tarvittiin muutaman metrin mittaisia kuusia eli näreitä,
joita hevosella tuotiin saunan luokse, karsittiin ja saunan orsilla
kuumennettiin jonkin aikaa niin, että isot piiskat kestivät kiertämisen
renkaaksi. Saunan edessä oli tukevasti maahan pystytetty kaksi paksuhkoa ,
ehkä vähän yli metrin korkuista pölkkyä. Kai siinä yläpäässä oli vimpain,
johon vitsan latva kiinnitettiin vääntämisen ajaksi. Vitsan tyveen pantiin
ehkä reilun puolen metrin mittainen sileä ja tukeva kapula keskeltä kiinni.
Vääntäjä otti kapulasta tukevan otteen molemmista päistä ja alkoi kävellä
ympyrää tolpan ympäri samalla vääntäen kapulalla vitsaa kierteelle niin, että
se samalla kiertyi tolpan yläpään ympärille renkaaksi ja vääntäjän kierros
pieneni lopulta tolpan viereen ja lenkkivitsa oli valmis rinkula. Niitä
vihtapölkkyjä oli kaksi sopivan matkan päässä toisistaan. Vakituiset
vääntäjät olivat Kuuselan Väinö ja Ramsin Matti. Matti oli Raitamäessä
eräänlaisena renkinä. Hän oli isätön yksinäisen äidin poika ja jostakin syystä
jäänyt
mieleltään
lapselliseksi.
Tuskin
hänelle
varsinaista
palkkaa
maksettiin, mutta sai syödä samassa pöydässä muiden kanssa ja vaatteet ja
kengät annettiin tarpeen mukaan sekä peti tuvan ovensuunurkassa
puusängyssä. Lakanoita, ainakaan peitelakanoita ei siihen aikaan ollut - ei
edes emännän sängyssä. Minun sänkyni oli tuvassa peränurkan puolella
saman suuntaisesti Matin sängyn kanssa. Välissä ikkunan kohdalla oli pöytä
ja joitakin ruukkukasveja. Matilla oli yksirivinen haitari, jolla hän soitteli
iltaisin sänkynsä laidalla istuen. Iltapalan jälkeen isäntäväki vetäytyi
kamarin puolelle ja sulki oven. Tuvasta sammutettiin öljylamppu. Unta
odotellessa kuulin kamarista radion ääntä, josta en muuta osaa kertoa kuin
61
sen, että lähetyksen lopuksi soi komeasti Maammelaulu. Aivan jouten minun
ei tarvinnut sielläkään olla. Kun tulin koulusta, oli päivän tiskit tiskattava ja
jotakin pientä tehtävää toimitettava tietenkin. Sauna oli aina lämmin
kylvettäväksi. Vieläkin melkein tunnen nenässäni sen mahtavan pihkan
tuoksun ja muistan hämärän savusaunan tunnelman.
Sitten se puhelin. Koulun naapurina oli kyläkauppa ja siellä oli myös
puhelinkeskus, jota rouva hoiteli muun työnsä lomassa. Sen keskuksen
alueella ei kovin monta puhelinta ollut. Rautiaisen Reinon kotona oli
puhelin. Olimme koulussa samalla luokalla ja kun hän tiesi, että menin
koulusta Raitamäkeen, niin hän soitti mulle sinne joskus. Oli aika mukava,
kun emäntä vastasi puhelimeen ja sanoi puhelun olevan minulle. Siinä sitten
yritettiin keskustella, mutta ei tahtonut oikein olla puheen aiheita, vaan
harvakseen jotakin sanottavaa keksittiin. Kerran keskus pani puhelun poikki
sanoen: ”mitä tuosta joutavasta lähtee”. Nykyinen kännykkä ei enää paljon
muistuta sen aikaista seinällä olevaa, kammista veivattavaa puhelinta.
Telehvoonissa oli kaapin vasemmassa yläkulmassa sivulle päin työntyvä
koukku, jossa luuri riippui ja painollaan piteli linjan tukossa. Luuria
nostettaessa koukku jousti ylöspäin ja avasi linjan. Oikealla sivulla oli
kampi, jota pyörittämällä sai yhteyden keskukseen. Sitten vain luuri
koukusta korvalle ja kun kuului, ”keskus”, sai pyytää yhdistämään nimeltä
mainiten jollekin henkilölle tai vain johonkin taloon, miten kukin katsoi
asiansa vaativan. Kun puhelu loppui, piti vielä vähän rimpauttaa kammilla
keskukselle merkiksi, että loppu on. Tietääkseni puhelinnumeroita ei
ainakaan Konttimäen keskuksen tilauksissa käytetty. Keskuksen hoitajilla –
sentraali Santroilla – ei ollut lupa kuunnelle puheluja muuta kuin alussa sen
verran, että tiesi yhteyden toimivan, mutta käsittääkseni heidän oli ihan
62
mahdoton hillitä uteliaisuuttaan varsikin silloin, kun kylällä oli jotain
erikoisempia uutisia liikkeellä. Kerrottiin hauskoja juttuja, kuinka sentraaliSantra oli vahingossa paljastanut kuunnelleensa jotakin puhelua.
Raitamäessä oli muutamia mielenkiintoisia asioita, mutta kuitenkin oma
koti oli paras paikka maailmassa. Pääsiäisen jälkeen jäin pois Raitamäestä.
63
Leikeistä työhön
Sitä mukaan, kun ikää karttui, piti leikkien lomassa opetella pieniä
työtehtäviä äidin avuksi. Muutamina kevätkesän päivinä olimme koko perhe
tekemässä lehtikerppuja. Lähimetsästä, pellon laidasta isä kaatoi ja karsi
koivuja ja me äidin kanssa rapsimme pienellä vesomen tapaisella raudalla
isoista oksista lehtevät latvat, jotka sidottiin nipuiksi notkealla vitsalla. Isä
teki riukuhaasian, johon kerput ripustettiin. Kuivaneina ne ajettiin hevosella
navetan luokse latoon lampaiden talvirehuksi. Meillä oli lehtimetsällä eväät
mukana – leipää, voita, piimää ja talkkinoita. Perheen pienimmäinen oli
tietenkin mukana ja sai nukkua kahden puun väliin viritetyssä riippumatossa.
Oltiin kuin huviretkellä, mutta siinä samalla hyödyllisessä työssä. Käet ja
monenlaiset muut linnut antoivat sellaisen konsertin, jota vain siihen aikaan
oli kuultavissa. Läheiseltä suolta kantautui huumaava suopursun tuoksu.
Tuollaisia päiviä on ilo muistella. Meidän lasten kevät- ja keskikesän
ohjelmaan kuului eräs vähemmän mieluinen tehtävä. Kun lehmät kävivät
huonoilla laitumilla (metsässä) ja talvirehut olivat lopussa, niin meidän piti
yrittää
päivittäin
kerätä
niille
illaksi
vähän
syötävää,
”ottosia”.
Ensimmäiseksi keväällä oli saatavissa pajunkissoja, niitä jo isoja vihreitä
norkkoja sekä nuoria lehtiä. Niitä riivittiin ja riivittiin eikä millään tahtonut
kori täyttyä. Pajuja kyllä riitti, sillä ne valtasivat pellonojat nopeasti, vaikka
niitä ajoittain vesottiin pois. Kevään edistyessä myös kaikenlaista heinää ja
horsmia nousi ojan penkkoihin, joista revittiin, mitä irti saatiin lehmien
illalliseksi. Nuo muuten vähäiset makupalat ovat tärkeitä siksi, että lehmät
tulivat mielellään navettaan juosten kukin omaan parteensa kytkettäväksi.
64
Ne muistivat, että siellä odottaa hyvät ”ottoset”.
Alkukesästä lehmät tulivat iltaisin ajoissa veräjälle pitkiltä vallanmetsän
kierroksiltaan, mutta jostakin syystä ne loppukesästä pyrkivät jäämään
metsään yöksi. Ei auttanut muu kuin lähteä sydänmaille huhuilemaan.
Pienempänä kuljin siellä äidin kanssa, mutta myöhemmin yksin tai Väinön
kanssa. Yhden lehmän kaulassa oli kello, jonka kalkatusta yritettiin
kuunnella kuljettaessa polkuja pitkin kauemmas ja kauemmas. Siinä jo
korvat valehtelivat, oli kuulevinaan tutun kalahduksen, mutta se osoittautui
harhaksi. Vähän pelottaviakin nuo hakumatkat joskus olivat, kun sattui
ukkospilvi nousemaan. Joskus saattoi vierasta karjaa ilmestyä perään,
mukana jopa sonnimullikka, jota tietenkin turhaan pelkäsin, mutta pelkoon
oli syynsä. Kun joskus pienempänä menin raja-aidan yli Marja-ahon
lehmihakaan etsimään mansikoita, suuri vihainen sonni ryntäsi mylvien
kohti. Hirmuisessa hädässä pääsin kuin pääsinkin aidan yli turvaan
viimehetkellä. Vaikka siellä vallanmetsässä ei sellaista hätää tullut, oli
kuitenkin todella vaikea saada se vieras karja häädettyä pois omien joukosta.
Tahtoi jo väsyttääkin ennen kuin vihdoin päästiin kotiin, usein hyvinkin
myöhällä, mutta huilaamaan päästiin vasta kun lehmät oli lypsetty. Erittäin
mukavia elämysmatkoja ne nyt jälkeenpäin muistellessa olivat.
Eräänlaisia elämyksiä olivat myös päivät heinätöissä noin kilometrin
päässä jokivarren niityllä. Kotoa lähdettiin heti, kun aamuaskareet oli tehty
ja eväät pakattu. Isä oli mennyt jo aikaisemmin ajamaan niittokoneella
heinät kumoon. Haravat ja hangot ym. oli viety jo edellisenä päivänä
hevosella. Eväskoreja kantaen me äidin kanssa ja myös pienimmätkin
mukana, kävelimme sen matkan, josta vieläkin muistan sen tien, jokaisen
mäen ja mutkan, kiven ja lammikon, ensin peltojen sitten metsän kautta
65
kohti avaran niityn reunaa. Edessä oli pitkiä peltosarkoja, joissa niitetty
heinä oli haravoitava ojien varsilta keskelle sarkaa jonoon, josta ne nostettiin
seipäille. Vaan muistan ajan, jolloin ei ollut vielä heinäseipäitä käytössä,
vaan heinät kuivattiin haasialla, joka oli eräänlainen riukuaidan pätkä. Ensin
pystytettiin tolpat, ”haasian pielet”, peltosaran suuntaiseen riviin keskelle
sarkaa. Riukujen pituudet määräsivät pylväsvälit. Haasian pielissä oli 4 – 5
tappia, joiden varaan riu’ut oli hyvä asettaa, kun tolpat oli pystytetty niin,
että kaikki tapit olivat samalla puolella. Haasian pituus tehtiin sen mukaan,
kuinka laajalta alueelta heiniä haluttiin ajaa samaan haasiaan. Niitä tehtiin
lyhempiä eri kohtiin, jos se oli työn kannalta järkevämpää. Keskelle sarkaa
haravoidusta kasasta heinät ajettiin hevosella ja reellä haasian viereen.
Jostakin syystä reki oli tähän työhön parempi kuin kärryt. Alkoi
haasioiminen. Otettiin molemmin käsin reilu tukko heiniä ja puisteltiin
maahan kuohkeaksi levyksi, joka käärittiin löysälle rullalle ja nostettiin
riu’ulle poikittain. Kun alin riuku oli täynnä, seuraava asetettiin paikoilleen
ja täytettiin. Samalla tavalla jatkettiin, kunnes ylimmälle riu’ulle kattoheinät
nostettiin avonaisina levyinä hangolla. Näin haasiasta tuli ilmava muuri,
jossa
sateisenakin
kesänä
kuivaaminen
onnistui
paremmin,
kuin
myöhemmin kätevämpinä käyttöön otetuilla seipäillä.
Kun siis tulimme niitylle, ensin alettiin haravoida vetämällä heiniä ojan
penkasta saran keskelle päin veto vedolta kulkien saran ympäri. Piti tehdä
ainakin vielä toinen kierros, että heinät olivat paksuna kerroksena saran
keskellä. Kun työn alkaessa katsoi kauas saran toiseen päähän, se tuntui
saavuttamattomalta ja laittoi vetämään haravaa vimmatusti, kuin olisi ollut
kyse kilpailusta. Haravointia olin saanut harjoitella jo aika pienenä isän
tekemällä pienellä haravalla. Pian siinä työrupeama kului kahvitaukoon asti.
66
Äiti keitti kahvia mustalla pannulla puron rantaan tehdyllä tulella. Kahvi
juotiin puron varren mättäillä istuen. Taas rupeama töitä ja sitten päivällinen
erittäin hienossa ravintola Ladossa. Piimävelli syötiin oikein lautasilta
maukkaiden voileipien kera. Hyvät olivat eväät, mutta eivät olisi kotona ihan
niin hyvältä maistuneet. Joskus löysimme niityn laidasta suolta makoisia
lakkoja jälkiruoaksi. Lintujen orkesteri ja kuoro kuuluivat ravintolan vakio
palveluihin. Saimme Väinön kanssa käväistä ruokatauolla läheisessä joen
poukamassa opettelemassa uimaan. Vesi oli kylmää, eikä joen pohja ollut
kovin hyvä, mutta pitihän siinä räpiköidä. Työtä jatkettiin ruokatauon
jälkeen, mutta äidin piti kuitenkin lähteä kotiin illalla vähän ennen meitä,
koska siellä oli monta hommaa odottamassa. Iltaruoan laitto, lypsy,
vasikoiden juottaminen ja possun ruokkiminen.
Lypsyajaksi mekin ehdimme kotiin. Lehmät lypsettiin ulkona tarhassa ja
kun
oli
kovasti
kärpäsiä
niin
me
Väinön
kanssa
ripsuimme
pajunoksahuiskilla kärpäset pois, että lehmät malttoivat seisoa paikoillaan
lypsyn ajan. Muutaman päivän kuluttua kuivat heinät oli ajettava latoon. Isä
ajoi heinäkuorman ladon eteen ja öysäsi heinät ladon ovesta sisään ja me
Väinön kanssa kannoimme niitä peremmälle. Kun lato oli liian pieni, meidän
hauska, mutta tukahduttavan kuuma ja hankala työ oli polkea heiniä
mahdollisimman tiukkaan. Kun heiniä oli melkein kattoa myöten, alkoi työ
olla uuvuttavaa mönkimistä. Olihan sitä heinätyötä kotonakin lähipellolla ja
lisäksi kedolla, jota ei voinut koneella niittää epätasaisuuden ja kivien takia.
Isäkin joskus niitti viitakkeella, mutta enimmäkseen oli joku päivämies
niittämässä. Ketojen haravointi oli erilainen juttu kuin peltojen. Heinät
koottiin karhoille, siis hajaltaan vähän pienemmälle alalle sopivan ilmavaksi
kerrokseksi. Isolla kedolla oli lopulta monta karhoa. Jos ei satanut, niin sillä
67
tavalla heinä kuivui latoon vietäväksi muutamassa päivässä, kunhan välillä
kerran haravalla käännettiin kosteampi alapuoli päälle päin eli kouhittiin.
Sateen uhatessa puolikuivat karhot koottiin kiireesti kapeiksi ja korkeiksi
kasoiksi. Kun sen kasan nimi oli ruko niin sateen uhatessa mentiin
rukoilemaan.
Heinähomman lopuksi tulkoon kerrotuksi, kuinka me Väinön kanssa kerran
jouduimme kantamaan haasiariukuja takimmaiselta pellolta vastakkaisella
suunnalla olevalle äärimmäiselle pellolle, missä niitä tarvittiin. Väsyttävä tai
laiskottava homma se taisi olla, koska Väinö lopulta istui riukukasan päälle
ja sanoi: ” En kanna yhtään riukua, jos et sano, mistä ne pienet lapset
tulevat”. Jos olisin jotakin Väinölle vastaukseksi tiennyt, niin en ainakaan
olisi saanut pienemmälleni kertoa. Valitettavasti en enää muista, jouduinko
yksin raahaamaan loput riu’ut ja pysyikö Väinö vaatimuksessaan, mutta ei
hän enää sen jälkeen kysellyt niin vaikeita. Yhdessä vaan touhuttiin leikeissä
ja työssä, seikkailussakin. Kiivettiin suureen pihakuuseen lähelle latvaa.
Kiikuttiin korkealle ladon kattohirteen sidotulla köysikiikulla hurjasti.
Jännittäviä seikkailuja olivat muutamat onkireissut synkän metsän läpi
pientä polkua pitkin hettorantaisen Haukilammin rannalle. Suolta jatkui
sammal- ja varpukerrosta lammen rannassa niin, että se kellui veden päällä.
Väinön teki mieli mennä keinuttelemaan sitä hettoa niin, että pelkäsin hänen
putoavan sammalkerroksen läpi syvyyteen. Sain sentään hänet luopumaan
uhkarohkeasta leikistä ja heittelimme onkia turvallisen kaukaa. Saaliina
saatiin muutama pieni, melkein musta ahven. Kesäilta siellä oli erittäin
tunnelmallinen. Varsinkin laulurastaiden kaikuvat, sointuvat sävelet muuten
hiljaisessa illassa soivat mahtavina. Ongella käytiin illalla, kun innokas
onkimies Kuuselan Väinö neuvoi, että silloin on kala syönnillään.
68
Kun heinät oli saatu latoon, oli kohta rukiin leikkuun aika. Sitäkin pääsin
hyvissä ajoin opettelemaan, kun isä takoi pajassa minulle pienen sirpin.
Vähän isompana sain kokeilla aikuisten sirpillä leikkaamista. Kyllä siinä
muutaman kerran tuli leikattua haava sormeen ennen kuin oppi oikeat otteet.
Rukiin olkia leikattiin sirpillä kauhottu nippu kerrallaan ja niin monta
sirpillistä kuin vasemmassa kädessä sai pysymään. Kourauksia pantiin
samaan kasaan tietty määrä, joka sidottiin lyhteeksi rukiin oljista kierretyllä
siteellä. Illalla isä pystytti lyhteet kuhilaiksi, joissa oli yksitoista lyhdettä
pystyssä kodan muodossa latvat toisiaan vasten ja kahdestoista lyhde
kattona. Sen isä otti sopivalla otteella vasemman käden varaan ja oikealla
kädellä taivutteli latvaosan oljet siteen vierestä niin, että se kuhilaan päälle
heitettynä muodosti sateelta suojaavan katon. Rukiin leikkuu ei ottanut
selkään yhtä kovasti kuin vähän myöhemmin alkava ohran leikkuu, koska
rukiin oljet eivät kelvanneet eläinten rehuksi niin ne voitiin leikata
pitempään sänkeen selkää säästäen. Ohran pahnat tehtiin silpuiksi lehmien ja
hevosten appeeksi. Niin ohra kuin kaurakin piti leikata mahdollisimman
alhaalta. Näitä suvitoukoja leikatessa kouraukset tehtiin pienemmiksi
kasoiksi kuin rukiit. Niitä sidottiin edellisen kesän jo puiduilla rukiin oljilla
aina kaksi osaa yhteen, siis kaksiosaiseksi nikuliksi. Riittävän monta nikulia
oli kykkä, joka tehtiin kuhilaan tapaan. Kuivuttuaan pellolla aikansa ja isän
käytyä käsin koittelemassa, onko oikea aika, ne ajettiin riiheen. Kun riihessä
ei ollut ikkunaa, se oli salaperäisen hämärä päivälläkin. Jostakin syystä
kynnys oli niin korkea, että en tahtonut päästä sen yli silloin pienenä.
Nurkassa oli valtavan iso kiuas, jossa poltettiin suuria koivupölkkyjä. riihtä
lämmitettäessä.
Heti kun kykenin, sain tehtäväkseni kantaa lyhteitä tai nikuleja reestä
69
sisälle riiheen juuri määrätyille paikoille tietyn kokoisiksi pinoiksi. Ylhäällä
riihen vastakkaisilla seinustoilla oli koko seinän mittaiset paksut ja pyöreät
hirret, joiden varassa puolestaan seinästä seinään ylettyvät siirrettävien
parsien päät kulkivat. Isä työnteli alta päin muutaman orren riihen perälle
jättäen reilut raot väleihin. Sitten hän kiipesi parsille, laittoi lyhteen allensa
poikittain, istui jalat riippuen parsien välistä katse edessään olevaan seinään
päin. Minun tehtäväni oli ojentaa hänelle lyhteet. Sitä varten oli sopivan
mittainen keppi, jonka päässä olevalla haarakkeella sai pitävän otteen
lyhteen siteestä. Isä asetti lyhteen orsien päälle pystyyn väljästi vieretysten
ja siirtyi taakse päin sitä mukaa kun parret täyttyivät. Kun ensimmäinen
”sektori” tuli täyteen, täytyi isän tulla alas järjestämään parret seuraavaksi
ryhmäksi kunnes koko ahos oli valmis. Riihen lämmittäminen oli tarkkuutta,
taitoa ja kokemusta vaativa tehtävä. Puita paloi kiukaassa yötä päivää monta
vuorokautta, mutta liian kuumaksi ei saanut lämmittää. Kiukaan savu tuli
sisään niin, että tuuletusta myös oli järjestettävä. Kun ahos oli kuiva oli
edessä ankara puintipäivä.
Riihivaatteiksi etsittiin vanhoja resuisia vaatteita, koska riihinoki oli
melkein mahdotonta pesemällä saada lähtemään. Riihi oli lämmin, joten
kovin paljon vaatteita siellä ei tarvinnut. Jälleen löytyi minullekin sopivaa
työtä. Kun isä oli kepillä siirrellyt parsia niin, että sopiva määrä lyhteitä
putosi alas, otettiin lyhde kerrallaan tukevalla otteella tyvipuolesta kainaloon
ja hutkittiin latvapuolta seinään niin, että osa jyvistä karisi lattialle. Lyhteet
pinottiin toisen seinän viereen ja jyvät lakaistiin pienemmälle alalle lähelle
seinää. Sen jälkeen lyhteet avattiin ja oljet levitettiin keskilattialle ympyrän
muotoon niin, että tähkät tulivat keskelle. Varstalla puiminen oli miesten
työtä, vaikka saattoi kai sitä jossakin joutua myös nainen tekemään. Kun
70
joskus kokeilin, niin totesin, että ei ollut helppoa saada varstaa sujuvasti
pyörimään sillä iskemisestä puhumattakaan. Kun ensimmäinen varvi oli
puitu, pääsin taas hommiin. Jostakin kohdasta ympyrää – varvia – alettiin
puisteleminen pienessä haara-asennossa kulkien niin, että edessä poikittain
olevia olkia koukittiin kaksin käsin iskevillä liikkeillä sääriä vasten. Kun
näin oli kerääntynyt jonkinlainen sylys, se vietiin ovesta ulkopuolella
odottavalle kupojen sitojalle. Nyt oli lattialla kerros jyviä, mutta myös paljon
tähkiä ja kaikenlaista roskaa, joka lakaistiin sivuun. Haravalla kaiveltiin
välillä jyvien alta roskat ja taas lakaistiin. Jyvät työnnettiin yhden seinän
viereen, jossa olevasta luukusta ne lapioitiin viereisessä ruumassa olevan
viskuumyllyn tuuttiin. Siitä ne valuivat alla olevaan laatikkoon vinhasti
pyörivien siipien tuulettaessa loput roskat pois. Sitten jyvät säkitettiin.
Ohrat ja kaurat puitiin muuten rukiiden tavoin, mutta pyöreän varvin sijaan
nikulit ladottiin lattialle parijonoihin niin, että aina latvat olivat vastakkain.
Eikä niitä muistaakseni rapattu, siis hakattu seinään. Kovin monella
varstariihellä en ehtinyt olla, sillä isä teki hevoskierrolla toimivan
puimakoneen, joka muutti kaiken. Pelkästään omalla väellä ei riihipäivästä
selvitty, vaan aina oli mies tai pari apuväkenä. Äidillä riitti huushollissa
tekemistä. Oli vielä riihimiehille päiväkahvit jo puolen päivän aikaan.
Kahden maissa väki tuli tupaan syömään päivällistä. Taas kohta piti viedä
kahvia riiheen ja rientää tupaan laittamaan kunnon iltanen väelle. Olisi tosi
hauska vielä nähdä se nokinen ja resuinen porukka, joka illalla väsyneenä
kokoontui tupaan. Sauna oli lämmitetty. Riihipäivän ja iltanen jälkeen
kylpeminen maistui makealta.
Puimakoneesta on hyvin vaikea kirjoittaa sellaista kuvausta, että kukaan
siitä saisi oikeaa käsitystä. Mutta kun se oli isän suunnittelema ja
71
valmistama, niin oikeastaan on minun pakko ja jotenkin kertoa. Varsinaisen
varstariihen kylkiäisenä oli tila, jota sanottiin ruumaksi. En tiedä oliko se
kaksikerroksinen alkujaan, vai oliko isä puimakonetta varten tehnyt siihen
yläkerran. Ruuman edessä oli maahan upotettu raudoitettu iso pölkky, jonka
keskellä rautaputken pätkä niin, että se kestäisi kovan rasituksen, jonka sen
sisään akselin varassa painettu raskaan ratasrakenteen paino siihen kohdisti.
Ehkä kaksi metriä korkea, hyvin paksu, monesta kohdasta rautavanteilla
vahvistettu pylväs pysyi akselinsa avulla pystyssä alustalla. Pylvään
yläpäähän oli kiinnitetty noin neljä metriä halkaisijaltaan oleva tukeva,
raudoitettu puinen hammaspyörä vaaka-asentoon. Koivulankun pätkistä
tehdyt hampaat osuivat sopivasti pystyasennossa olevan pyörän hampaisiin.
Runkopylvään yläosaan ison rattaan alle oli kiinnitetty tukeva puomi niin,
että sen toinen pää oli lähellä maata vähän kauempana kuin ison rattaan
kehä. Puomin päässä oli rautalenkki, johon hevosen tai kahden hevosen
aisojen eli kakulien koukku koplattiin. Pystyasennossa pyörivän rattaan
akselin päässä oli sileä kiekko, jonka päälle pujotettu paksu ja leveä
voimansiirtohihna oli avonaisen seinän kautta vedetty ruuman yläkerrassa
olevan puimakoneen vastaavan hihnapyörän päälle. Tarvittiin muistaakseni
kaksi hevosta ja ajomies.
Hevoset vetivät puomia kävellen rauhallisesti ympyrää ja heureka,
puimakone lähti käyntiin. Ensin oli syöttöpöytä, josta puitavat oljet
työnnettiin eräänlaiseen nieluun, jossa vaakasuorassa oleva pyöreä, kovia
tappeja täynnä oleva tukki riipi jyvät tähkistä, kun hihnapyörä antoi tukille
kovat kierrokset. Nielussa oli kiinteä tapitettu pinta, jota vastaan tukki teki
murskaavaa työtään. Vastaavalla kohdalla puimakoneen alla oli aukko, josta
jyvät putosivat alakerrassa olevan viskuumyllyn tuuttiin. Puimakoneen
72
kupeessa oli remmipyörä myös sitä remmiä varten, joka siirsi samaa voimaa
pyörittämään viskuumyllyä. Puimakoneen läpi menneet pahnat jatkoivat
matkaansa eräänlaista ruuhta pitkin. Siinä oli höylätystä laudasta ehkä
vajaan metrin korkuiset pystysuorat laidat, joiden alareunoissa oli reiät
laidasta laitaan ulottuvia akseleita varten. Akselit olivat kapeasta rimasta
paitsi päissä navat niihin vastaaviin reikiin, joita oli 4 – 5 kappaletta. Näihin
poikkirimoihin oli kiinnitetty myös ehkä vajaan metrin mittaisia sileitä
kapeita rimoja aina muutaman sentin välein niin, että ruuhen pohjalla oli nuo
4 –5 kampaa perättäin. Jälleen tarvittiin voimansiirtohihna ja ruuhen laidan
ulkosivulla vipatti sellainen rimoista tehty sarja liipottimia. Tämä rustinki oli
siis puistin, joka puisteli pahnoihin mahdollisesti jääneet jyvät pois. Ne
kammat sen ruuhen pohjalla jotenkin vuorotahtia pomppimalla kuljettivat
pahnoja eteenpäin silppumyllyn ankaraan kitaan ja edelleen samalla
energialla kuin muutkin vaiheet.
Minun oli hoidettava silput läheisestä, lattia tasossa olevasta luukusta
viereiseen latoon. Selvisin sillä paikalla hyvin niin kauan kuin ladossa oli
silppuja niin vähän, että niitä sai pudottaa luukusta alas. Kun lato alkoi
täyttyä piti välillä käydä siirtelemässä silppuja kauemmas. Sillä aikaa kasa
silppumyllyn alla kasvoi ja lähti menemään toiseen kertaan terien väliin.
Terät olivat puutukkiin ympäriinsä kiinnitettyjä teräviä levyjä, jotka toista
tukkia vasten pyörien leikkasivat oljet silpuiksi. Niin koville kerran otti siinä
hommassa, että aloin uupua ja pääsi itku. Sieltä syöttäjän paikalta isä
huomasi tilanteen ja tuli katsomaan, mikä hätänä. Ja niin minä pääsin
helpompaan hommaan ojentelemaan riihestä lyhteitä ylös puimakoneen
luokse. Joku muu joutui silppuja öysäämään. Kaiken kaikkiaan melkoinen
laitos oli puimakone, mutta ihan ongelmatonta sen toiminta ei aina ollut.
73
Joskus kesken päivän hammasrattaasta katkesi tai irtosi monta hammasta.
Silloin isä joutui korjaustöihin ja puinti viivästyi pahasti. Joskus joku remmi
luiskahti pois päältä ja koneet pysähtyivät, mutta siitä ei suurta seisokkia
tullut. Jos isä ei olisi ollut niin kärsivällinen, olisi päivä ollut pilalla.
Riihipäivien välillä alkoi perunan kaivu. Kun isällä oli mylly ja saha ja
rukiin kylvö ym. töitä, hän ei joutanut perunapellolle muuta kuin ajamaan
iltaisin perunat kellariin. Niinpä me äidin kanssa kahdestaan kaivoimme
kuokalla noin kaksi viikkoa ennen kuin viimeinenkin penkki oli tyhjennetty.
Varsinkin loppuajasta selkä oli niin kipeä, että oli pakko välillä oikaista ja
sekin sattui. Selkä parani nopeasti sitten, kun perunat olivat kellarissa. Koulu
alkoi juuri, kun syksyn kiireiset työt olivat vielä kesken, joten jouduin joskus
jäämään päiväksi pois koulusta esimerkiksi riihipäivänä. Todennäköisesti
olin ennalta kysynyt opettajalta luvan.
74
Rippikouluaika. Elämän vaihtelut 1930 –luvulla
Kansakoulukuvassa olen melkein keskellä ryhmää. Oikealta opettajan
vieressä on Vuoren Elli (hän joka oli hukkua Pirttipuroon), sitten minä ja
vieressäni Alapihan Esteri. Hän oli melkein vuoden vanhempi minua, vaikka
olimme samalla luokalla. Hän oli kuitenkin rippikouluun kutsuttavien listalla
ennen minua ja niin minulle tuli vaikea ongelma. Halusin päästä
rippikouluun hänen kanssaan. Niinpä äiti suostui luvetoksen alussa käymään
Vintteriltä kysymässä, saisinko pyrkiä mukaan. Vintteri sanoi, että saahan se
tulla, jos se osaa lukea. Varsinaista lukutaitoa hän ei tarkoittanut, vaan
kuulusteltavilta vaadittavia osaamisia. Selvisin kokeesta ja niin pääsin
seuraavana syksynä Esterin kanssa rippikselle, jota pidettiin syksyllä kaksi
viikkoa ja kevättalvella toiset kaksi viikkoa. Muistaakseni kävelin ensin
neljä kilometriä Esterin kotiin ja taisin olla siellä yötäkin. Esterin isä vei
meidät hevosella kirkolle yhteiseen kortteeripaikkaan, jonka Esterin
vanhemmat olivat varanneet meille. Huvilatyyppinen talo oli männikön
keskellä. Mukavia polkuja risteili puiden lomassa jyrkkää rinnettä alas
läheisen järven rantaan. Huoneemme oli pieni kamari, jossa läksyt luettiin ja
samassa sängyssä nukuttiin. Eväänä meillä oli kotoa leipää ja voita ja
emännän keittiössä saimme keittää perunoita. Noin puolen kilometrin päästä
suuresta vanhasta maatalosta kävimme hakemassa maitoa iltalypsyn aikaan.
Siihen aikaan rippikoulua pidettiin erikseen tytöille ja pojille vuorovuosin
toiset kirkossa ja toiset Kolkanlahden, siis rovasti Vintterin pappilassa.
75
Rippikoululaiset Saarijärven kirkon portailla, sekä kappalainen Peitsa Gunnar
Leikkonen ja Kanttori Matti Rautakorpi. Meitä oli 101 tyttöä.
Me saimme olla siis kirkolla pastori Leikkosen koulussa, joka tuntui
vähemmän pelottavalta ja oli vähemmän hankala matkan suhteen.
Kolkanlahden pappilaan olisi ollut vielä 10 kilometriä matkaa kirkolta, jonne
meiltä kotoa jo oli kaksikymmentä kilometriä. Huhtikuun 17 päivänä 1932
oli
pitkäperjantai,
jolloin
pääsimme
ripille.
Silloin
ei
puhuttu
konfirmaatiosta. Rippileninki oli aikaisemmin kaikilla tytöillä musta, mutta
valkoinen teki tuloaan. Niin minun leninkini oli valkoinen, samoin
muutamien muiden. Mitään juhlaa kotona ei pidetty eikä kameroita ja
ruusuja kirkossa näkynyt.
Kirkosta tultiin kotiin ja ”aikuisen” arkipäivä jatkui entiseen tapaan. Tässä
kohdassa on palattava hiukan ajassa taakse päin. Perheen elämässä oli aika
erikoisia vaiheita. En vain enää tahdo aivan tarkasti muistaa, missä
järjestyksessä asiat tapahtuivat. Sen muistan, että keväällä 1929 muutettiin
76
Pietarsaareen. Isä oli myynyt hevosen ja ostanut vanhan auton, jolla matkaan
lähdettiin. Karja myytiin ja talo jätettiin vuokralle yhdelle Koskelan
pariskunnalle. Lähdön syynä tietenkin oli taloudellinen ahdinko, josta en
silloin 12-vuotiaana kovin paljon käsittänyt. Oli vaan jännää päästä
kaupunkiin, jossa oli serkku-tyttöjä, jotka olivat joskus käyneet äitinsä
kanssa meillä. Isä sai työpaikan rakennuksella muurarina ja vuokra-asunto
löytyi Kalle-enon talon läheltä. Äiti kävi töissä enon työmaaruokalassa
satamassa. Eno vei hänet aamuisin töihin niin aikaisin, että me lapset
jäimme nukkumaan. Minun piti yrittää hoitaa koti ja pitää huolta
pienemmistä. Teuvo täytti vuoden sinä kesänä. Vapaata sain vasta illalla,
kun äiti tuli, mutta kun hän oli töissä varmaankin enemmän kuin kahdeksan
tuntia, ei sitä iltaa paljon ollut jäljellä. Kun olimme Rasinmäellä, ei esim.
Teuvon hoitaminen tuntunut niin rasittavalta kuin kaupungissa, jossa serkut
kulkivat kaiket päivät ilman huolta pienemmistä. Varsinkin aluksi, kun ei
ollut rattaita Teuvolle, oli hänen kanssaan mahdoton kulkea muiden mukana.
Sitkeän marinan tuloksena rattaat vihdoin hankittiin ja saatoin mennä toisten
mukana jopa meren rantaan uimaan. Väinö ja Kirsti kykenivät pysymään
mukana omin jaloin. Niin kesä kului ja oli aika mennä kouluun. Koulu oli
aika lähellä ja valtavan suuri Konttimäen kouluun verrattuna. On selvää, että
siinä vaiheessa äidin oli jäätävä pois töistä.
Ehdin olla koulussa muutaman viikon, kun olikin lähdettävä takaisin
Rasinmäelle. Eräänä viikonloppuna isä kävi kotitilalla katsomassa, miten
siellä asiat ovat. Hänen olisi pitänyt olla työpaikalla maanantaiaamuna,
mutta siihen asti vapaana omissa töissään olleena hän ei tajunnut miten
tarkkoja voivat työnantajat olla ja hän viipyikin liian kauan. Tiistaiaamuna
annettiin lopputili ja sillä selvä. Kotona kaikki oli aluksi ankeaa. Huoneet
77
vuokralaisten jäljiltä oudossa kunnossa. Vähin erin piti hankkia lehmiä
hävitettyjen tilalle ja kaikin puolin elämä alkoi jotenkin elpyä. Menin tuttuun
kouluun viimeiselle luokalle ja sain hyvän päästötodistuksen keväällä.
Seuraava elämän muutos oli kohta tämän jälkeen. Isä lähti Kanadaan siinä
toivossa, että saisi rahat kokoon velkojen maksuun. Äiti jäi meidän kanssa
asumaan taloa. Tänä päivänä voin vain ihmetellä, miten kaikista hommista
selvittiin päivästä toiseen. Hevosta ei ollut, niin moniin töihin täytyi saada
naapuriapua. Isältä tuli kirjeitä ja rahaakin kipeimpiin tarpeisiin. Kuitenkin,
kun silloin juuri lama ja erittäin paha työttömyys vaivasi Suomea pakottaen
ihmisiä lähtemään Amerikkaan, niin sama suurtyöttömyys vallitsi myös
siellä. Isäkin joutui olemaan pitkiä aikoja työttömänä ja matkustelemaan
paikasta toiseen työtä etsien. Joskus sai vähän aikaa töitä farmilla, joskus
tukkikämpällä ja jonkin aikaa nikkelisulatossa, jossa työ oli lähes
epäinhimillistä. Miesten piti vuoron perään käydä kuumassa uunissa
vetämässä sieltä ulos jotakin kuumaa tavaraa, muistaakseni malmimurskaa.
Kuitenkin isä kertoi, että siellä oli erikoiskenkiä, joilla uuniin mentiin, sillä
tavalliset kengät olisivat palaneet. Kolmen vuoden seikkailun jälkeen isä tuli
takaisin kotiin.
Ennen isän Amerikan matkaa, kun kyläläiset päättivät kunnostaa maantieksi
kärrytien, joka johti kuuden kilometrin päähän Myllymäki – Saarijärvi
maantielle, hänellä oli auto, ainoa kylällä. Perustettu tielautakunta arvioi
talon tiestä saaman hyödyn ja määräsi yksiköt, joiden perusteella kerättiin
maksut tai työsuoritukset tientekokustannuksiin. Katsottiin, että isä sen
auton takia tarvitsee eniten maantietä, joten suurin määrä yksiköitä säädettiin
hänelle. Tie ei ollut valmis silloin kun isä lähti Amerikkaan eikä meillä enää
78
ollut autoa, mutta tielautakunta ei suostunut vähentämään meidän
yksiköitämme. Kylässä oli monta varakkaampaa taloa, mutta meillä
maksatettiin. Äiti joutui ottamaan työmiehen, joka teki määrätyt päivät
meidän puolesta. Kun äiti valitti maksuvaikeutta, niin armahtivat niin paljon,
että äidin ja minun työpäivä hiekkahaudalla vastasi yhtä miehen päivää.
Hiekkaa ajettiin tielle hevosella ja rautapyöräkärryillä, joissa lava oli
korkealla niin, että oli raskasta lapioida sinne hiekkaa.
Eräänä päivänä, kun ruokatunnilla istuimme mättäillä syömässä
eväitämme, huomasimme, että kirkolta päin tuli henkilöauto keskeneräistä
tietä. Äiti ei yleensä käyttänyt mitään raavasta kieltä, joten vähän
hämmästyin kun hän sanoi: ”Herrat ne ajelee autolla ja meidän pitää täällä
raataa - kun otan kengän ja heitän”. Auto tuli lähemmäksi ja pysähtyi. En
osaa kuvata sitä hämmästystä, äidin ja minun, kun autosta astui ulos meidän
isä, joka oli tulossa Amerikasta kotiin. Me noustiin autoon ja jätettiin ukot
jatkamaan hiekan ajoa. Linja-autoja ei sillä tiellä kulkenut, joten pakkohan
isän oli ajaa taksilla. Monet, jotka olivat lähteneet Amerikkaan joskus 20luvulla tai aikaisemmin, hankkivat hyvin ja todella rikastuivat. Toiset jäivät
sinne ja toiset tulivat Suomeen ja saivat elämänsä kuntoon. Isällä oli niin
huono tuuri, huono aika siellä, että oli vaikea saada rahaa kokoon kotimatkaa
varten. Suurempaa katastrofia ei kuitenkaan tullut eikä konkurssia sentään.
Aikaa myöten veloista selvittiin. Autokin meillä jonkin ajan kuluttua oli. Isä
osti vanhan henkilöauton rungon, kunnosti itse moottorin ja rakensi
vanerista korin, sisusti ja verhoili. Taisi olla Teuvo, joka keksi sen nimeksi
”puitukka”.
79
Teurastuksia
Karjatalouteen liittyi sellainen lapsen mielestä surullinen seikka, että joskus
piti jokin eläin teurastaa. Silloin sanottiin hienostelematta, tappaa. Jo aika
nuorena jouduin olemaan mukana tuossa hirveässä tapahtumassa. Tarvittiin
veren sekoittaja. Kun eläin oli ampumalla tainnutettu kumoon, niin ampuja
otti terävän puukon ja kiireesti viilsi kaulavaltimon poikki niin, että veri
valui kovalla paineella. Puukkomies piteli haavan alla matalaa astiaa ja
tyhjensi sen välillä ämpäriin, jota minun piti koko ajan voimakkaasti
hämmentää tarkoitukseen vuollulla puisella lastalla niin kauan, että veri
jäähtyi. Muuten veri olisi hyytynyt tummaksi massaksi eikä olisi kelvannut
veriletuksi ja ”kiskoksi”. Kisko oli uunissa paistettua paksua, mustaa
pannukakkua, jota sanottiin toisaalla veripaltuksi. Meillä se oli vaan kiskoa
ja vasta paistettuna, kuumana se olikin herkullista. Siihen aikaan ei karjaauto käynyt hakemassa teuraseläimiä, vaan elukat tapettiin kotona. Isä ei
oikein tykännyt siitä hommasta, vaan elukan tappajana kunnostautunut
naapurin isäntä kävi tekemässä sen hirmutyön. Olihan isänkin oltava
apumiehenä. Jos oli kyseessä lehmä tai vasikka, niin se piti nylkeä ja nostaa
”kinteriin”. Esimerkiksi navetan katossa tarpeeksi korkealla olevaan orteen
kiinnitettiin köysi. Elukan takajalkojen jänteiden väliin pistettiin reiät, joihin
pujotettiin tukeva tanko, jonka molemmissa päissä oli poikkitangot. Ylhäältä
riippuva köysi sidottiin keskelle tuota vaakatankoa ja kaksi miestä otti
molemmilla käsillä tukevan otteen vääntökapuloista. Köysi kelautui tangon
ympärille ja ruho kohosi niin kauan, että sen turpakaan ei enää ollut maassa.
80
Noston lopuksi vääntökapulat piti sitoa orteen, etteivät ne pyörineet takaisin
ja että painava ruho pysyi ylhäällä.
Alkoi tarkkuutta vaativa nylkeminen. Nahkaa piti irrotella puukolla, mutta
niin, ettei nahkaan tullut reikiä. Seuraavaksi viillettiin maha auki niin, että
sisäelimet saatiin näkyviin. Syötäväksi kelpaavat osat, maksa, munuaiset,
sydän ja keuhkot otettiin ensin puhtaina ämpäriin, samoin niitä ympäröivät
rasvat. Suolistossa olevat rasvat otettiin erilleen saippua-aineeksi ja
kenkävoiteeksi. Sulatettuna ja tervaan sekoitettuna sillä sai nahkapieksut
vettä hylkiviksi. Kun elukan pää oli irrotettu, mahalaukku, satakerta, pötsi ja
suolet irrotettiin ja annettiin pudota maahan ja vietiin kai lantasäiliöön.
Joissakin taloissa satakerta tai muu mahan osa puhdistettiin ja valmistettiin
ruoaksi. Meillä ei koskaan sellaista tehty. Joskus kyllä olen joutunut
kylmänä alkutalven päivänä siivoamaan sian suolet saippua-aineeksi. Piti
olla kuumaa vettä ämpärissä, että sai lämmittää välillä käsiä. Ensin suolet
ratkottiin työntämällä puukkoa suolen sisässä niin, että suoli halkesi ja
sisältö valui mahan. Sitten oli inhottava homma, kun piti vesiastiassa vetää
käden läpi tuota nauhaa niin, että koko moska jäi veteen. Vettä oli
vaihdettava niin monta kertaa, että tuloksena oli läjä kaunista vaaleaa
nauhaa. Sialta otettiin tietysti ensin henki ja veri pois samalla tavalla kuin
lehmältä, mutta sikaa ei nyljetty, vaan siitä kaavittiin karva pitkällä
puukolla. Iso karjokyökin pata oli täynnä kiehuvaa vettä, jolla sikaa valeltiin
ja samalla kaavittiin karvaa irti.
Kyllähän
kaupasta
olisi
saanut
ainakin
kankisaippuaa,
sellaista
punaisenruskeaa pyykkisaippuaa, jota meilläkin oli aina saunasaippuana ja
kasvojen pesua varten. Joskus oli hajusaippuaakin. Ne kun oli ostettava
rahalla, niin omatekoinen suopa oli sen takia tärkeä ja kyllä sillä puhdasta
81
pyykkiä tuli, vaikka haju ei kovin raikas ollutkaan. Suovan keittoon tarvittiin
lipeäkiveä, joka oli kauhean vaaralista ainetta. Sitä ei saanut yhtään mennä
iholle, koska se olisi syövyttänyt pahasti. Lipeäkiveä käytettiin myös
sellaisenaan
veteen
liuotettuna
valkoisten
vaatteiden
keittämällä
valkaisemiseen. Kerrottiin onnettomuuksista, joita sattui joskus, kun
lipeäkiveä oli liuotettu lasipurkissa pyykkipataan pantavaksi ja joku pieni
lapsi oli päässyt kaatamaan sitä suuhunsa. Äärimmäinen varovaisuus sen
kanssa oli välttämätöntä. Kerrottiin myös jonkun miehen tehneen itsemurhan
juomalla lipeää. Myöhemmin tuli voimaan laki, joka kielsi myymästä
lipeäkiveä kaupoista muuten kuin nimismiehen luvalla. Saippuan keitto
loppui siihen, kun tuon luvan hankkiminen tuntui työläältä. Saippuan
keittäminen vaatikin osaamista. Kuinka paljon vettä tiettyä rasva- ja
suolimäärää kohti ja kuinka paljon lipeäkiveä tarvittiin. Padan alla piti olla
juuri sopivan kuuma tuli, koska seos oli hirveän herkkä kuohumaan
ryöpyten yli padan reunojen. Jossakin vaiheessa oli pataan lisättävä juuri
oikea määrä suolaa. Tottunut tekijä tiesi, milloin keitos oli valmis. Sellaisena
paksuna vellinä se kauhottiin muutaman sentin vahvuisiksi kerroksiksi
saavien ja ammeiden pohjalle. Jäähtyessään se hyytyi sellaiseksi, että sitä
voitiin leikellä palasiksi, jotka ladottiin laudoille kuivumaan kovaksi
saippuaksi.
Kuitenkin kaikitenkin tuon ankean teurastuspäivän ehdittyä iltaa, päästiin
viettämään juhlaa. Heti kun elukan sisäelimet aamupäivällä olivat käsillä, oli
äiti ottanut tarpeellisen määrän niitä kutakin, paitsi keuhkoa, jota hän ei
halunnut laittaa tappaiskeittoon. Keitto valmistui ja syötiin töiden päätyttyä.
Asiaan kuului, että ainakin varsinainen teurastaja naapurista, mutta muitakin
kuten Hakalan täti, oli kutsuttu tappaiskeitolle. Keitto oli hyvää ja sitä
82
joukolla kehuttiin ja kylläisiksi asti syötiin. Väsymys, tuvan suloinen lämpö
ja öljylampun hämyinen valaistus saivat aikaan erittäin rattoisan tunnelman.
Samalla siinä aikuiset kävivät läpi omia ja kylän kuulumisia. Kaikilla oli
niin mukavaa.
Kun on saatu saippuaa, seuraa tarinaa pyykin pesusta. Meillä ei vaatteita
pesty joka viikko, vaan vasta sitten, kun pestäviä oli kertynyt liiankin paljon.
Aloitettiin valkoisista, jotka joskus oli laitettu edellisenä iltana likoon
melkein kylmään veteen. Joskus aloitettiin liottamatta. Ensimmäinen
pesuvesi ei saanut olla liian kuumaa, koska lika olisi palanut kiinni.
Varhaisimmilta ajoilta muistan, miten vaatteet ”hierottiin” aivan paljailla
nyrkeillä. Likaiseen kohtaan siveltiin saippuaa ja tosiaan nyrkkien välissä
hangattiin. Miesten työpaidat olivat paksua flanellia ja heidän hommissaan
tulivat varsinkin hihansuut (linningit) erittäin likaisiksi. Paidat sekä
alushousut olivat märkinä raskaita käsitellä. Työvaatteet eivät olleet
valkoisia vaan raidallisia. Kun vaatteet oli yhteen kertaan hierottu, likainen
vesi kaadettiin pois ja vaatteet saippuoitiin hyvin ja ladottiin pyttyyn. Nyt
kaadettiin päälle hyvin kuumaa vettä ja annettiin sen verran jäähtyä, että
kärsi aloittaa toiseen kertaan hieromisen. Muuripadan piti olla erittäin
puhdas, kun aloitettiin vaatteiden keittäminen. Pieni pala lipeäkiveä oli
valmiiksi sulatettu veteen pienessä lasiastiassa. Se kaadettiin pataan ja
sekoitettiin veteen. Eräät pyykkärit testasivat veden lipeäpitoisuutta
tipauttamalla sitä vähän kielelleen. Pyykkien annettiin hiljalleen kiehua
jonkin aikaa. Vaatteita piti silloin tällöin painella kepillä, kun ne pyrkivät
nousemaan pintaan vedestä. Seuraavaksi vaatteet nosteltiin kepillä
pärekoriin, joka oli saavin päällä niin, että enin lipeä valui saaviin. Vuorossa
oli huuhteleminen vähintäänkin kolmeen kertaan eli kunnes vesi jäi
83
kirkkaaksi. Kaiken tuon kovan pesemisen jälkeen vaatteet leviteltiin
kuivamaan puiden ja pensaiden oksille, aidalle jne. Kevättalvella lakanoita
levitettiin hangelle auringonpaisteeseen valkenemaan. Ei ollut pyykkipoikia
ja –naruja. Pyykkipäivä oli tosi rankka, kun vesi oli kannettava
”vanhanpaikan” kaivosta saakka, sillä navettakaivon vesi oli niin ruosteista,
että valkoisia vaatteita sillä ei voinut pestä. Kaiken lisäksi rystysistä iho
hankautui verille, kunnes myöhemmin saatiin lasinen tai peltinen
pyykkilauta. Jossakin vaiheessa vaatteita harjattiin kovalla harjalla laudan
pätkän päällä kaikkein likaisimmilta kohdilta. Näin sentään saatiin jokaiselle
puhdas paita panna päälle lauantai-iltana saunan jälkeen.
84
Suuri kulopalo
Aloittaessani muistelmien kirjoittamista, pyrin elvyttämään muistikuvia
mahdollisimman
varhaiselta lapsuuden ajalta. Lisäksi alkoi tuntua
tarpeelliselta kertoa jälkipolville niitä vähiä tietoja esivanhempieni vaiheista,
joita eri lähteistä olen yrittänyt kerätä. Siinä yhteydessä tunsin olevani myös
yksi rengas sukupolvien ketjussa. Mietin, että pitäisiköhän tässä kertoa
siitäkin, millainen ”operaatio” tarvittiin varmistamaan, että ketju ei pääse
katkeamaan minun kohdallani. Kaikki alkoi aika dramaattisesti.
Valtavan suuri ala valtion metsää paloi Kulhan erämaassa. Kesällä vuonna
1934 vallitsi pitkä hellekausi ja useita metsäpaloja syttyi eri puolilla maata.
Kulhan palo oli niin ankara, että sen sammuttaminen kesti useita
vuorokausia. Käynnistettiin yleinen liikekannallepano, kuin olisi ollut sotaan
lähtö. Kyliltä kaikki miehet määrättiin sammutustöihin eikä ollut lupa
kieltäytyä ilman pätevää syytä. Taistelu tulen valtaa vastaan olikin erittäin
ankaraa. Kerrottiin tulen levinneen niin valtavalla voimalla, että joskus
sammutusmies huomasi olevansa tulen saartamana. Lottia ja Marttoja
määrättiin muonittajiksi paloalueen lähettyville. Rasinmäeltä Kulhan taloon,
erämaan laidalle sanottiin olevan matkaa noin 10 kilometriä kylätietä
kulkien. Eräänä päivänä sakea savu tuli Rasinmäelle asti ”tuulen tietä”, joka
tietenkin oli lyhempi. Iltapäivän aurinko näkyi hämäränä savun läpi, joka
vähän jo kirveli silmiä. Pelkäsimme palon ryntäävän meille asti ja kävimme
kesken päivän hakemassa lehmät pois siitä aituuksesta, joka olisi ollut
ensimmäisenä vaarassa, jos pahin olisi tapahtunut. Saivat sentään palon
sammumaan ennen kuin se kovin lähelle ehti. Sankka savu aiheutti oudon
85
pelon, kun todellista tilannetta ei voinut tietää. Palo siis sammui ja savu
hälveni, mutta palaneen metsän raivaaminen oli suuri savotta, joka omalla
omituisella tavallaan sekaantui minun kohtaloni kulkuun.
Miehiä värvättiin hakkuulle läheltä ja kaukaa. Pylkönmäeltä tulleet kolme
miestä saivat kortteeripaikan isäni serkun talosta, Etelämäestä. Lapsuuden
ajalta muistan, kuinka kävimme vuoroin vierailulla. Isännillä oli tärkeää
”loahoamista” pelloista ja hevosista ynnä muusta, emännillä oli oman alansa
jutut ja me lapset leikimme keskenämme. Isäntäperhe aina vuorollaan tarjosi
kunnon ruoat, kahvit ja pullat ja näin vierailu kesti monta tuntia. Silloin
kulopalokesänä palon jälkeen olin pienviljelijäyhdistyksen eräänlaisella
opintoretkellä Suolahden kansanopistolla ja eri paikoissa matkan varrella.
Myös Etelämäen emäntä oli mukana ja erotessamme pyysi minua tulemaan
kylään seuraavana sunnuntaina. Lupasin, mutta jonkin esteen vuoksi
käyntini siirtyi viikkoa myöhemmäksi. Menin jalkaisin sitä kouluaikaista
”tietöntä tietä” koululle asti, josta loput pari kilometriä oli maantietä.
Saavuin perille puolen päivän maissa. Kun olin nauttinut runsaita pöydän
antimia, lähdimme emännän kanssa käymään naapurissa. Kohta eräs
Etelämäen pojista tuli hakemaan äitiään, kun ne Pylkönmäen miehet olivat
tulleet. Tällä paluumatkalla emäntä leikillään ehdotti, että rupeaisin
ottamaan kiinni sitä Pölkin Eemiä, se on komea poika. No eihän minun
tarvinnut
opetella
mitään
kiinniottoa,
sillä
talon
vanhin
poika,
pikkuserkkuni, vähän vanhempi minua, salaa järjesti niin, että kun olin
lähdössä kotiin, hän lähti Pylkönmäen poikien kanssa mukaani Marjaperän
työväentalolle iltamiin. Siitä illasta mieleeni jäi vain se, että olin
hämmentynyt ja kiusaantunut pikkuserkun ja hänen äitinsä hössötyksestä.
Taisivat
myöhemmin
jatkaa
toisen
osapuolen
suostuttelua
sillä
86
menestyksellä, että hän innostui asiasta niin paljon, että silloin tällöin tuli
tervehtimään. Kolmenkymmenen kilometrin hiihtomatka Pylkönmäeltä ei
tuntunut ollenkaan pitkältä.
Seuraavana kesänä olin sitten miniänä Pölkissä. Vähän aikaa olimme
vuokralaisina eräässä naapuritalossa, kunnes meille valmistui oma pieni
mökki Pölkin pellon laitaan lepikkoon. Kalaisan Karankajärven hieno
hiekkaranta oli lähellä, joten kesällä paikka oli ihan mukava, mutta oli
lähdettävä leivän perään. Kun se 30-luvun pula-aika yhä jatkui ja taksat
metsätöissä olivat erittäin huonot, päätimme paremman toimeentulon
toivossa
muuttaa
Äänekoskelle.
Eemi
pääsi
töihin
paperitehtaan
ulkotyöosastolle, missä paperipuut nostettiin virrasta kiramolla ja vietiin
tehtaalle ns. pikkupässin vetämillä vaunuilla. Myöhemmin hän oli
työnjohtajana sillä osastolla ja saimme muuttaa pienestä vinttihuoneesta
tehtaan työsuhdeasuntoon, joka oli ihan tarpeeksi hyvä meille.
Kovin kauan sitä hyvää ei kestänyt, sillä alkoi sota ja kaikki muuttui.
Olisikohan nyt aika koota sattumien summana, että --- jos ei tuota
metsäpaloa olisi ollut ja jos en retkellä olisi tavannut juuri tuota emäntää
enkä olisi siirtänyt sovittua vierailua jne. tuskin koskaan muuten olisin
kohdannut
sitä
ihmistä.
Huonojen
kulkuyhteyksien
vuoksi
mitään
kanssakäymistä niin kaukaisten kylien välillä ei yleensä ollut. Tietenkin
kaikkea voi selittää monella eri tavalla, mutta oma vähän leikillinen
selitykseni sattuu olemaan tuon kaltainen. Kaikista erilaisista onnellisista ja
onnettomista tapahtumista johtuen tai niistä huolimatta olen saanut elämäni
tärkeimmän lahjan; lapset, lastenlapset ja lastenlastenlapset, jotka ovat olleet
ja ovat varsinkin nyt vanhuudessa parasta mitä tarvitsen. Koska kirjoitan
87
näitä juttujani erityisesti lastenlapsille, ajattelen, että olisi paikallaan kertoa
isoisänne tarinaa. Hän kuoli niin nuorena, että kukaan teistä ei nähnyt häntä.
Vanhempanne olivat niin pieniä silloin, että hekään eivät kovin paljoa ole
tienneet hänestä kertoa. Nimen varmaankin tiedätte, mutta haluan kuitenkin
tallentaa sen tähän. Hän oli Juho Eemil Väätänen, syntynyt marraskuun
kymmenentenä päivänä 1909 Pylkönmäellä. Hän ja vuotta nuorempi Hiljasisko olivat pieniä, kun heidän isänsä Verneri lähti Amerikkaan. Lapset
jäivät äitinsä Alman kanssa asumaan Koivunjuuri-nimiseen pieneen
mökkiin. Tultuaan usean vuoden kuluttua takaisin, pappa osti Pölkin
pientilan ja lannistumattomalla sitkeydellä raivasi lisää peltoa. Vähitellen
alkoi toimeentulo kohentua. Kuitenkin Eemin täytyi vähän vartuttuaan
käydä isänsä mukana metsätöissä hankkimassa lisäansiota. Myöhemmin
metsätyö olisi ollut hänen varsinainen ja ainoa mahdollisuutensa hankkia
elantonsa, jos olisimme jääneet Pylkönmäelle. Seuraavassa luvussa kerron
elämästämme sotien aikana, isoisänne erilaisista koettelemuksista sekä
hänen sairastumisestaan ja kuolemastaan sodan jälkeen.
88
Viimesotien ajalta
Lapsuusmuistoista siirryn sota-ajan muistoihin, koska haluan kertoa
isoisänne vaiheista siltä ajalta. Asuimme Äänekoskella, kun syksyllä 1939
hän
muiden
miesten
tavoin
joutui
lähtemään
ns.
ylimääräisiin
kertausharjoituksiin. Anna-Liisa oli 4-vuotias ja Leena 1-vuotias. Harjoitus
muuttui kohta oikeaksi sodaksi, josta tuskin pääsi lomalle koko talvisodan
aikana. Keväällä sota loppui, mutta kaksi tuntia ennen kuin aseet vaikenivat,
räjähtävä kiväärin kuula meni käden läpi kämmenen kohdalta. Tilkan
sotilassairaalassa Helsingissä hoidettiin haava ja niin hän muutaman viikon
kuluttua pääsi siviiliin.
Pappanne
oli
töissä
paperitehtaan
ulkotyöosastolla työnjohtajana ja asuimme
yhtiön työsuhdeasunnossa. Talvisodan aikaan
sotilaiden
perheille
maksettiin
pientä
avustusta, että jotenkin elettiin. Olimme
välillä jonkin aikaa Rasinmäellä mummun ja
papan
luona.
Matka
Äänekoskelta
Saarijärven Mahlulle oli aika hankala, kun
linja-autot oli viety sotahommiin. Piti mennä
Eemil-pappa
sotilassairaalassa
Tilkassa
Helsingissä
keväällä
vuonna 1940. Kaksi tuntia ennen
talvisodan loppumista räjähtävä
kiväärin kuula lävisti hänen
kämmenensä.
junalla Suolahden – Jyväskylän – Haapamäen
kautta Myllymäelle ja sieltä postiautossa
Pylkönmäen kautta Mahlulle. Loput kuusi
kilometriä taittui isäni hevoskyydissä perille.
Junan vaunut olivat niin täynnä sotilaita, että istumaan emme päässeet koko
89
matkalla muuten kuin matkatavarapakettiemme päällä. Sen verran löytyi
tilaa käytävältä. Matka kesti odotuksineen koko yön ja aamulla klo 7
postiautolla päästiin jatkamaan. Kaipaus sinne vanhaan kotiin oli ollut niin
voimakas, että sinne päästyä matkan vaivat unohtuivat nopeasti. Jostakin
kumman syystä minun on paljon vaikeampi saada selviä muistikuvia
mieleeni näiltä sotien ajoilta kuin lapsuudesta. Kuitenkin välirauha oli
välirauha ja jatkosota tarvitsi sotilaansa. Talvisodassa pappa oli Karjalan
kannaksen
suunnalla
ja
haavoittuessaan
Vironlahden
saaressa
ja
jatkosodassa ainakin jossakin vaiheessa Syvärillä. Jälleen olimme tyttöjen
kanssa
enimmäkseen
Rasinmäellä.
Kun
Äänekoskella
siirtolaisten
asunnoista oli puute, niin virkailijat keksivät tyhjän asuntomme, lupasin sen
pientä vuokraa vastaan kalustoineen, astioineen kaikkineen Viipurilaiselle
Heiton kauppiasperheelle. Kun tuo vuokrasuhde päättyi olimme taas kohta
asunnossamme.
Sen mitä joudun nyt tässä vaiheessa kertomaan teen etupäässä osoittamaan
sosiaalitoimen ja siis yhteiskunnan tavasta toimia. Syvärillä joukot olivat
pitkiä
aikoja
tilanteessa,
jota
sanottiin
asemasodaksi.
Olivat
puolustusasemissa, mutta taisteluja ei ollut. Miehillä oli aikaa puuhastella,
kuka mitäkin. Siellä oli myös venäläistä paikallista väestöä, joiden kanssa
Suomen sotilailta oli kanssakäyminen ankarasti kielletty. En koskaan saanut
tietää, mitä oli tapahtunut, mutta kyse oli tuon kiellon rikkomisesta ja niin
pappanne vangittiin. Kun Äänekosken viranomaisille tuli asiasta ilmoitus,
meidät
häädettiin
yhtiön
asunnosta
ja
sotilasavustus
lakkautettiin.
Muutimme keskustaan Keskuskadulle hyvin huonokuntoiseen, keittiön ja
kamarin käsittävään mökkiin. Sitä en jaksa muistaa, miten pitkä se
90
vankilatuomio oli, mutta kuitenkaan sen jälkeen häntä ei viety rintamalle,
vaan hän oli vartiokomennuksilla eri paikoissa ja jonkin aikaa myös
Suolahdessa, josta hän pääsi lyhyelläkin vapaalla käymään kotona. Yhteen
aikaan hän oli Hangossa. Siellä hän oli sairastunut ja ollut sairaalassa kuusi
viikkoa, kun sain sairaalan hoitajalta kirjeen, jossa kerrottiin, että potilas on
niin huonossa kunnossa, että jos haluatte nähdä hänet elossa, niin on tultava
pian, sillä emme tiedä miten hänen käy. Olimme Rasinmäellä silloinkin, kun
tuo kirje tuli niin, että voin jättää tytöt turvallisesti mummon hoitoon ja
lähteä.
Eri puolilla Suomen rajaseudulla oli ns. sotatoimialueita, joihin ei saanut
matkustaa kuin viranomaisten myöntämällä luvalla. Hanko oli ollut yksi
sellainen alue, mutta kun eräitä niistä oli jo avattu, en tiennyt miten oli
Hangon kohdalla. Lähdin matkaan ja Saarijärven ao. viranomaisilta
poikkesin kyselemässä, mutta siellä ei oltu varmoja. He olivat sitä mieltä,
että enää ei lupaa vaadita. Jatkoin matkaa Suolahteen sotilaspiirin
esikuntaan. Sama vastaus sielläkin. Jyväskylän jälkeen junamatkalla etelään
päin kysyin aina, kun konduktööri vaihtui, jokaiselta heiltä tietoa tuosta
asiasta. Vähän ennen Hyvinkään asemaa sattui sellainen konduktööri , joka
tiesi, että lupa on oltava. Hän neuvoi menemään Helsinkiin, josta sellaisen
luvan saisi. Onneksi sain tiedon sikäli ajoissa, että en ehtinyt jatkaa matkaa
Hyvinkäältä Hankoon päin. Olin ensimmäistä kertaa elämässäni Helsingissä
ilman minkään laista osoitetta, mistä lähteä apua etsimään. Onneksi näin
poliisin kadulla ja esitin hänelle asiani. Hän neuvoi viraston ja millä
raitiovaunulla sinne pääsee. Seisoin raitiovaunulaiturilla muutamien muiden
joukossa. Näin vaunun tulevan vasemmalta. Se pysähtyi kohdalle ja kun
näin oven sen kyljessä, hyppäsin alas raiteille ja yritin avata ovea. Mistäpä
91
olisin tiennyt, että siihen vaunuun noustiin radan toiselta puolelta. Samalla
vastakkaisesta suunnasta lähestyi se vaunu, johon olin tarkoittanut. En olisi
edes huomannut sen tuloa, mutta joku takanani seisovista tempaisi minut
laiturille viime hetkellä. Se oli melkoinen säikähdys ja lisäksi piti hävetä
tyhmää käytöstään. Pääsin neuvottuun osoitteeseen, mutta sepä ei ollut oikea
viranomainen, vaan sain uuden osoitteen Etelä-Esplanadille passitoimistoon,
josta ulkomaan passit myönnetään. Esitin asiani virkailijalle, joka oli
nuorehko, komea ja hyvin töykeä nainen. Kun hän täytti lomaketta, hän
kysyi osoitettani. Kerroin olevani Keski-Suomesta Saarijärveltä. Hän vaati,
että minulla olisi pitänyt olla jostakin syystä osoite Helsingissä. Kun sitä ei
ollut ja sanoin, että olen juuri äsken saapunut, hän karjaisi, että älkää viitsikö
keljuilla. En voinut ymmärtää. Kuitenkin se lomake tuli lopulta valmiiksi ja
minulle sanottiin. että tulkaa kahden viikon päästä hakemaan passi. Siinä tuli
jo hätä. Onneksi käsilaukussani oli se sairaalanhoitajan kirje, jonka luettuaan
virkailija otti puhelun sinne sairaalaan ja sanoi, että saan huomenna kahden
aikaan tulla hakemaan passin. Helpottuneena lähdin etsimään hotellia, joka
löytyi helposti ja sain huoneen yöksi. Hotellin vastaanotossa oli nainen, joka
oli kotoisin Hangosta. Hän selvitti minulle millaista siellä on. Hän oli
erittäin ystävällinen ja avulias.
Määrättynä aikana sain passin, mutta seuraava juna lähti niin myöhällä, että
se saapui Hankoon puolen yön aikaan. Vihollisen pommitusuhan takia ei
katuvaloja saanut olla ja talojen ikkunat piti olla peitetyt, ettei valoa näy
ulos. Pimeys oli täydellinen muutenkin ja lisäksi oli elokuun sankka sumu.
Junasta ulos tulo olisi ollut täydellinen paniikki, jos ei se ystävällinen
ihminen hotellissa olisi kertonut, mitkä ovat olosuhteet. Asemarakennus oli
pommitettu
hajalle,
joten
sen
toiminnot
hoidettiin
jossakin
92
asuinrakennuksessa. Kun ihmisiä kulki ovesta sisään ja ulos, huomasin siinä
valokiilassa miehen, jolla oli kiiltäviä nappeja takissa. Kiirehdin kohti, kun
arvelin hänen olevan poliisi. Hän oli poliisi ja hyvin ystävällinen. Hän lähti
saattamaan minua sinne sairaalaan. Kun kyselin, mahtaako siihen aikaan
löytyä hotellihuonetta, hän oli sitä mieltä, että ei löydy. Hän myös uskoi, että
saan yöpyä sairaalassa, mutta jos ei, niin koska hänen on oltava koko yö
ulkona, niin saisin yöpyä hänen asunnossaan. Sairaalan ikkunat oli tietenkin
myös pimennettynä, mutta yksi ikkuna oli auki ja sisältä kuului naisten
vilkasta juttelua, vaikka rullaverhon läpi ei valo näkynyt. Poliisi selitti
minun tilanteeni siitä ikkunan kautta ja minut otettiin oikein lämpimästi
vastaan, tarjottiin jopa teetä ja voileipää. Sain nukkua jonkun yöhoitajan
vuoteessa. Potilaan luokse sain mennä vasta aamulla.
Iso 182-senttinen, leveäharteinen mies oli laihtunut aivan surkeaksi. Minua
odottamaan hänet oli autettu istumaan. Käsillään tukien hän yritti pysyä
istumassa, mutta pää riippui melkein olkapäällä. Vatsa oli iso kova pallo.
Syynä tähän oli umpisuolen puhkeaminen. Jonakin aamuna vartioon
lähtiessään, hän oli valittanut upseerille kovaa vatsakipua, mutta luulivat
kyseessä olevan pinnausyrityksen ja komensivat hommiin. Illalla kymmenen
aikaan hän pääsi lääkäriin, mutta sillä aikaa, kun leikkaussalia laitettiin
kuntoon, umpisuoli puhkesi. Siihen aikaan Suomessa ei tunnettu
antibiootteja, joilla vatsakalvon tulehdus olisi voitu hoitaa. Tulehduksen
vuoksi suolisto meni niin tukkoon, että moneen viikkoon ei ruoansulatus
toiminut ollenkaan. Sanoivat keittosuolaksi sitä liuosta, jota sängyn vieressä
olevalta jakkaralta ison pöytäkannun näköisestä astiasta letkua pitkin valui
suoraan johonkin reiden alueella olevaan suoneen. Sillä ravinnolla pidettiin
93
hengissä. Aina kun yrittivät suun kautta antaa jotakin ruokaa, tuli niin kova
tuska, että ruokinta oli lopetettava. Muutenkin tuska oli jatkuvaa ja pani
valittamaan ääneen melkein taukoamatta. Iltaisin annettiin kipulääke, jonka
avulla hän saattoi nukkua pari kolme tuntia ja taas alkoi valitus. Sairaala ei
ollut ollenkaan sairaalaksi rakennettu, vaan toimi kaksikerroksisessa
puutalossa.
Lienee
ollut
liike-
ja
asuintalo.
En
käynyt
muissa
potilashuoneissa, mutta minun potilaani huoneessa oli kolme muuta sänkyä
ja yksi niistä luovutettiin minulle, että sain olla siinä pitkänäni, kun valvoin
potilaan luona öitä. Päivisin kävin keittiössä henkilökunnan kanssa
syömässä ja jonkun hoitajan huoneessa nukkumassa.
Olin sairaalassa kaksi viikkoa seuraamassa tilannetta. Vähin erin yritettiin
potilaalle antaa suun kautta ravintoa. Kuulin kun lääkäri antoi keittiöön
ohjeen dieettiruoaksi. Vain velliä oli lupa antaa. Näin mitä se velli oli. Kun
keitettiin tattaripuuroa, sitä vaan lautaselle ja maitoa sekaan. Olin syönyt sitä
puuroa, jossa ryynit olivat aika sitkeitä. Perunavelli valmistui kuorineen
keitetyistä perunoista haarukalla hienontamalla ja maitoa sekaan. Sain luvan
valmistaa erikseen hänelle vellit. Maito oli kortilla ja minulla sattui olemaan
maitokortti mukana. Kävin kaupasta ostamassa kermaa, kun sitä sai
vaihtoehtoisesti, mutta vähemmän kuin maitoa. Itse sain sairaalassa kaikkea
ilman korttia. Keitin perunan kuorittuna ja hienonsin sen kuumana täysin. Ei
pientäkään murua saanut olla, kun lisäsin kerman ja annoin kiehua. Enhän
uskalla väittää, että kermavelli olisi ollut ainoa apu, mutta kuitenkin
paraneminen edistyi päivä päivältä. Kun lähdin sieltä kahden viikon kuluttua
näytti jo selvältä, että hän toipuu. Joitakin viikkoja sen jälkeen hän pääsi
lyhyelle lomalle. Seuraava komennus oli Kuopion suunnalla ja sodan
loputtua hän pääsi siviiliin tarvitsematta mennä Lapin sotaan. Hän pääsi
94
entiseen työhönsä ja asuimme yhä siinä pienessä mökissä ihan tyytyväisinä
siitä, että sota oli vihdoinkin loppunut.
Tauno syntyi syyskuussa 1945. Seuraavana
talvena
maaliskuussa
isä
sairastui.
Aluksi
oletimme sen olevan flunssaa. Kun se ei alkanut
parantua, menimme lääkäriin, mutta ei tullut
apua. Parin päivän kuluttua kokeilimme toista
lääkäriä. Hän oli sitä mieltä, että vaiva johtuu
sappikivistä. Lääkkeistä huolimatta kuume vaan
ei laskenut ja alkoi tuntua vihlovaa kipua
kyljessä. Menimme uudelleen sen ensimmäisen
lääkärin vastaanotolle. Hän otti sairaalaan ja
Isoisä jatkosodan aikana
komennuksella
jossakin
Kuopion suunnalla.
selitti
jotakin
tuloksena.
pikkulavantautia
Kävin
joka
ilta
tutkimuksen
vierailuaikana
sairaalassa eikä hyvältä näyttänyt. Potilaan
kuivat yskähdykset saivat minut epäilemään lentävää keuhkotautia, kuten
nimittivät sellaista hyvin äkkiä ilmestyvää ja nopeasti pahenevaa
keuhkosairautta. Lääkärin vastaanotolle ei ollut mitään ajan varausta.
Mentiin vaan odotushuoneeseen odottamaan vuoroa. Menin sillä tavalla
sisään, vaikka en omalla asiallani. Tietäähän sen, että herra tohtori
loukkaantuu, kun yksi typerä akka tulee epäilemään, että jos vaikka on
keuhkotautia ja haluaisi toimittaa Kinkomaalle. Seurasi perusteellinen esitys
keuhkotaudin oireista, sitä tämä ei missään tapauksessa ole. Tämä on
pikkulavantautia eikä sille ole muuta hoitoa kuin lepo. Kuume kestää kolme
viikkoa ja paranee itsestään. Kun seuraavana iltana kuume oli laskenut juuri
kolmen viikon jälkeen, uskoin lääkärin olevan oikeassa. Kun sitten
95
seuraavana iltana menin sairaalaan, siellä oli lääkäri neulan kanssa ottamassa
selän puolelta kyljestä näytettä keuhkopussista sen takia, kun potilas oli
meinannut tukehtua. Nyt lääkärille vasta selvisi, että onkin keuhkopussin
tulehdus. Hän sanoi minulle, että siellä on nestettä, mutta sitä ei voi enää
poistaa imemällä, koska se on veristä. On odotettava, kunnes se tulee märille
ja on tehtävä leikkaus. Odotusta kesti pari päivää.
Oli tiistai-ilta, kun menin taas sairaalaan. Silloin leikkaus oli jo käynnissä.
Se tehtiin kansliahuoneessa eikä leikkaussalissa. Joku hoitaja sanoi, että
siinä potilaan pitää istua tuolilla hoitajien pidellessä. Selästä kaksi kylkiluuta
sahataan poikki paikallispuudutuksessa. Istuin potilashuoneessa, kun pitkän
käytävän päästä kansliasta kuului karmea huuto, kun operaatiota suoritettiin.
Vihdoin uupunut potilas talutettiin sänkyyn. Hoitaja sanoi minulle, että jos
haluan, voin lähteä katsomaan millainen määrä mätää keuhkopussista tuli.
Sitä oli kaksi oksennusmaljaa täynnä ja vähän kolmannessa. Haavaan oli
jätetty letku, josta vielä valui mätää kääreisiin. Hoitaja sanoi, että ei ole
varmaa näkeekö hän aamua. Siispä kävin kotona pyytämässä naapurin
rouvaa lasten luokse yöksi ja itse menin sairaalaan valvomaan. Jokaisena
iltana sillä viikolla sain aina jonkun naapurin lasten luokse, kunnes sitten
lauantaiaamuna viiden aikaan, kesäkuun ensimmäisenä päivänä 1946 pidin
kädestä pois menevää. Tauno oli kahdeksan kuukauden ikäinen ja siihen asti
oli nukkunut omassa sängyssään yönsä hyvin. Hän vierasti niitä
tuntemattomia hoitajia eikä nukkunut muuten kuin vaunussa lykkelemällä.
Kun lopulta jäin kotiin yöksi niin Tauno pelkäsi, että jätän taas. Hänen oli
päästävä minun viereeni pitämään lujasti kaulasta kiinni. Pitkiin aikoihin hän
ei pääsyt siitä pelosta, että karkaan.
Jäimme lasten kanssa mökkiin, jossa olimme muutaman vuoden asuneet.
96
Toimeentulossa ei ollut hurraamista. Olin jo vähän yrittänyt ommella
muutamille asiakkaille, mutta kovin oli vähäistä rahan tulo sillä hommalla.
Isoisällänne oli pieni henkivakuutus, mutta ne markat oli pian kulutettu.
Taas kerran oli edessä häätö asunnosta. Isäntä halusi purkaa sen mökin ja
rakentaa tontille uuden isomman ja komeamman talon. Muistaakseni
seuraava asunto löytyi, kun sosiaalitoimisto osoitti pienen kamarin ja
keittiön asunnon erään omakotitalon vintissä. Toivoin kuin ihmettä, että
jotenkin pärjätään eteenpäin, vaikka en tiennyt miten. Ei ollut minkäänlaista
sosiaaliturvaa, lapsilisiä tai asumistukea, ei mitään. Ehkä olisin päässyt
johonkin töihin, mutta en voinut kuvitellakaan, että pitäisi lapset viedä
lastenkotiin vieraiden hoitoon. Minulla oli aika ankea käsitys lastenkodin
toiminnasta. Päiväkodit ja hoitajat nykyään ovat varmaan aivan toista maata.
Aikani aprikoituani kirjoitin äidille ja pyysin, että saisimme tulla sinne
Rasinmäelle. Tiesin, että ainakin ruoka riittäisi ja lapsilla olisi tilaa touhuta.
Ajattelin, että ehkä voin työlläni korvat elatustamme. Kun sitten muutimme
Rasimäelle kesällä –47, Anna-Liisa oli käynyt kansakoulua neljä luokkaa ja
pääsi Saarijärven yhteiskouluun. Leena kävi Äänekoskella kansakoulun
ensimmäisen ja toisen luokan. Kolmannelle luokalle hän meni Konttimäen
kouluun yhdessä kuudennella luokalla olevan nuorimman veljeni Paavon
kanssa, joka oli mukava ja tosi hyvä koulukaveri Leenalle. Tauno täytti sinä
syksynä kaksi vuotta. Kertoessani lapsuuteni leikeistä ja seikkailuista
muiden sisarusteni kanssa, Paavon nimi puuttuu joukosta, koska hän syntyi
niin paljon myöhemmin, että ei ehtinyt meidän juttuihimme. Siksi on hyvä
liittää hänet tarinaan tässä vaiheessa, koska lapseni saivat jakaa kodin, leikit
ja koulutien hänen kanssaan.
97
Tässä yksinhuoltaja-äiti katsoo vähän neuvottomana
tuntemattoman tulevaisuuden edessä. Kuva on otettu
Äänekoskella vähän ennen Rasinmäelle muuttoa
kesällä vuonna 1946.
Lopuksi kiitän teitä lukijoitani, jotka olette jaksaneet seurata tarinaani tähän
asti. Toivon, että teillä kaikilla on aikanaan paljon omia hyviä muistoja
muisteltavana.
Mummun muistelmat sulkeutuvat aurinkoisena toukokuun sunnuntaina
vuonna 2002.
98