Avaa tiedosto

Musiikki itseilmaisun
työvälineenä erityisryhmien
ohjaamisessa
LAHDEN
AMMATTIKORKEAKOULU
Musiikki- ja draamainstituutti
Musiikin koulutusohjelma
Musiikkiteatterin
suuntautumisvaihtoehto
Opinnäytetyö
Kevät 2015
Marika Huomolin
Lahden ammattikorkeakoulu
Musiikin koulutusohjelma
HUOMOLIN, MARIKA:
Musiikki itseilmaisun työvälineenä
erityisryhmien ohjaamisessa
Musiikkiteatterilinjan opinnäytetyö, 34 sivua.
Kevät 2015
TIIVISTELMÄ
Opinnäytetyössäni kerron työskentelystäni kehitysvammaisista koostuvan
erityisryhmän musiikkiohjaajana. Työni pohjautuu kahteen ryhmään, joiden
kanssa olen toiminut. Aloitan tekstini pohtimalla taidetta ja ihmisten
kohtaamista etenkin erityisryhmien näkökulmasta. Tämän jälkeen kerron
omasta työskentelystäni ryhmien kanssa. Tuntiohjaamistani kuvaavat
parhaiten kirjoittamani esimerkit, joissa kuvailen kokeilemiamme musiikkija ilmaisuharjoitteita ja niistä syntyneitä oivalluksia. Musiikkiharjoitteiden
lisäksi kerron kokemuksia ja esimerkkejä ryhmäläisten itseilmaisun ja
rohkeuden kehittymisestä.
Työskentely kehitysvammaisten kanssa oli avartava ja opettava kokemus.
Kokoan yhteenvedossa musiikkiohjauksesta oppimiani asioita ja kerron
ryhmän jäsenten tunnelmia tapaamisistamme.
Asiasanat: erityisryhmä, kehitysvamma, taide ja kulttuuri, musiikkiohjaaja,
itseilmaisu
Lahti University of Applied Sciences
Degree Programme in Music
HUOMOLIN, MARIKA:
Music as a tool of self-expression for
persons with disabilities
Bachelor’s Thesis in music theatre, 34 pages.
Spring 2015
ABSTRACT
In this bachelor’s thesis I will talk about my experiences while working as a
music instructor for a group of people with disabilities. My study is based
on two special groups with whom I have worked. I will first discuss art and
human encounters particularly from the point of view of special groups.
Next, I will tell about my own work with the special groups. My class
teaching style is best described by the examples I have written in which I
describe the musical expression exercises we tried and the insights that
were derived from them. In addition to the musical exercises, I will give
examples of the development of the self-expression and courage of the
group members.
Working with disabled persons was a broadening and educational
experience. In the summary I will draw together the main things I learned
about musical instruction and discuss the feelings the group members had
as regards to our meetings.
Key words: special group, developmental disability, art and culture, music
instructor, self-expression
SISÄLLYS
1
JOHDANTO
1
2
TAIDE KOHTAA ELÄMÄN
2
2.1
Taide kohtaa elämän
2
2.1.1
Hyvinvoinnin lähteillä
3
2.1.2
Kehitysvamma pähkinänkuoressa
5
2.2
Erityisryhmät yhteiskunnassamme
6
3
4
5
6
ERITYISRYHMIEN MUSIIKKIOHJAUS
8
3.1
Taideohjauksen lähtökohdat
8
3.1.1
Yksinkertaisuus on valttia
9
3.2
Musiikki työvälineenä
10
3.2.1
Musiikki ja tunteet
12
3.2.2
Laulaminen
13
3.2.3
Laulaminen yksin
15
3.2.4
Soittaminen
17
3.2.5
Tauko on tärkeä
19
ITSEILMAISUA JA ROHKAISUA
21
4.1
Esiintyminen ja jännitys
21
4.2
Liikkuminen ja kontakti
23
4.3
Muita keinoja itseilmaisuun
25
YHTEENVETO
28
5.1
Tuntien suunnittelu
28
5.1.1
Työvälineitä ohjaamiseen
29
5.2
Tuntityöskentely erityisryhmän näkökulmasta
30
5.2.1
Epävarmuuden rajoilla
30
5.2.2
Erityisryhmän palaute
31
LOPPUSANAT
LÄHTEET
32
33
1
JOHDANTO
Ihmisten kohtaaminen, auttaminen ja kuunteleminen ovat olleet aina
lähellä sydäntäni. Yhtälailla myös luovuus ja sen ilmentäminen taiteen eri
keinoin on ollut minulle erityisen tärkeää, niin kokevana kuin itse tekevänä
osapuolena. Nämä kaksi asiaa ovat kulkeneet mukanani lapsuudesta
saakka. Vuonna 2008 aloitin musiikin ammattiopinnot Kymen
Konservatoriossa Kotkassa ja heti seuraavana vuonna sain töitä
kehitysvammaisten musiikkiryhmän vetäjänä. Tämän ryhmän myötä
minulle avautui ensimmäisen kerran väylä oman luovuuden ja
ammattitaidon yhdistämisestä toisten auttamiseen ja ohjaamiseen. Jatkoin
työskentelyä musiikkiohjaajana erityisryhmän kanssa Lahdessa nykyisten
ammattikorkeakouluopintojeni aikana.
Opinnäytetyössäni pohdin taiteen ja ihmisten kohtaamista
kehitysvammaisista koostuvien erityisryhmien kannalta. Kuinka musiikkia
ja itseilmaisua voidaan hyödyntää erityisryhmiä ohjattaessa? Mitä minä
itse olen oppinut ohjaajana?
Vaikka tutkimuspöydällä ovat erityisryhmät, on hyvä pitää mielessä, että
materiaali soveltuu varmasti kaikenlaisiin ryhmiin. Jokaisella ihmisellä on
oma luovuuden tarpeensa, tietoisesti ja tiedostomattomasti.
2
TAIDE KOHTAA ELÄMÄN
Taiteella tarkoitetaan mielestäni yleisesti kaikkia niitä toimintoja ja
tuotoksia, joilla ihminen pyrkii herättämään tunnevaikutuksia sekä
itsessään että muissa. Tunnevaikutukset syntyvät aistien avulla, minkä
pohjalta taiteen tekijä luo ja taiteen kokija tulkitsee. Taiteen tekijän ja
kokijan aistihavainnot voivat olla toisiinsa verrattuna hyvinkin erilaiset.
Ihmisen syntyperä, ikä, ympäristö, kokemukset ja arvomaailma määrittävät
myös osittain taiteeseen liittyvää kokemusta. Tämän vuoksi taide on
mielestäni aina subjektiivinen kokemus, eikä taiteeseen liittyvä tunne ole
koskaan määriteltävissä oikeaksi tai vääräksi.
Ihmiselle on suotu paljon hyvää ja kaunista iloksi,
virkistykseksi, lohdutukseksi, jalostukseksi ja nautinnoksi.
Taide ja taiteiden joukossa erityisesti musiikki ovat ensi
roolissa, kun ihminen todella tuntee voimaantuvansa,
eheytyvänsä, ilmaisevansa, eläytyvänsä ja jakavansa
välittömän yhteisen kokemuksen muiden kanssa. (RantaMeyer 2010, 8.)
Musiikki, tanssi, teatteri, kuvaamataide, kirjallisuus: taide on käsitteenä niin
laaja ja kokijansa mukainen, ettei sitä voi eikä ehkä tarvitsekaan liikaa
määritellä. Mielenkiintoisempaa on se, miten nämä ilmaisun muodot
vaikuttavat ihmiseen ja sitä kautta koko yhteiskuntaan.
2.1
Taide kohtaa elämän
Valtiotieteen tohtori Hanna-Liisa Liikanen on pohtinut ihmisen ja taiteen
kohtaamista teoksessa Soivia kohtaamisia. Hänen mukaansa taide ja
osallisuus kulttuuriin ovat jokaisen oikeus. Asiaan ei vaikuta se, asuuko
ihminen omassa kodissaan vai onko hän tilapäisen tai pysyvämmän
hoidon piirissä. Hän toteaa myös, että taide ja kulttuuri ovat tärkeitä
elementtejä hyvän elämän ja arjen kokemuksille, joissa korostuu
aineettoman hyvinvoinnin merkitys. Taide nostaa arjen yläpuolelle,
vaikkakin taide kuuluu myös luonnollisena osana kouluihin ja työelämään.
Omat elämykset, osallisuus ja vuorovaikutus mahdollistavat
voimaantumisen, itsensä kehittämisen sekä toimintakyvyn ylläpidon
arkisessa ympäristössä. Arjen kulttuurisuudella tarkoitetaan Liikasen
mukaan sitä, että jokainen löytää elämälleen merkityksen, kukin omalla
tavallaan. Se on edellytyksenä henkiselle, fyysiselle ja sosiaaliselle
hyvinvoinnille. Arjen kulttuurisuus kattaa taiteen yleisönä olemisen lisäksi
omakohtaisen taide- ja kulttuuriharrastamisen yksin tai yhdessä toisten
kanssa. (Liikanen 2010, 13.)
Ihminen ei vain tuota taidetta, vaan taide on osa ihmisen
minuutta. Tämä tekee ymmärrettäväksi, miksi kulttuurilla
on niin suuri vaikutus ihmiseen, terveyttämme myöten.
Siksi että se on osa alkuperäistä minuuttamme. Ei erillinen
eikä ulkoinen ilmiö. (Lehtonen 2005.)
2.1.1 Hyvinvoinnin lähteillä
Taide ja kulttuuri vaikuttavat siis ihmisen käsitykseen itsestä sekä
ympärillä olevasta maailmasta. Näin ollen luova tekeminen on myös
yhteydessä yksilön kokemukseen omasta hyvinvoinnista ja terveydestä.
Luova tekeminen asettuu omaan tärkeään asemaansa erityisesti silloin,
kun ihmisen arkinen toiminta on jostakin syystä rajoittunut.
Maailman terveysjärjestön mukaan terveys on täydellisen fyysisen,
psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tila. (Huttunen 2012.) Määritelmä
on laaja ja mielestäni harvoin täysin toteutuva kenenkään kohdalla, mutta
mahdollinen yksilön omat puitteet huomioon ottaen. Oletetaan siis, että
hyvällä terveydellä kuvaillaan tilaa, jossa henkilö on fyysisesti ja henkisesti
täysin toimintakykyinen. Jos sairaus tai kehitysvamma sulkee pois
esimerkiksi kävelykyvyn, on tärkeää suunnata yksilön tekeminen niihin
toimintoihin, jotka mahdollistavat onnistumisen ja osaamisen tunteen
jonkin muun kanavan kautta, esimerkiksi käsillä tehden. Tässä kohtaa
luova tekeminen saa erityisen tärkeän merkityksen. Tekeminen voi olla
mitä tahansa piirtämisestä ruoanlaittoon, unohtamatta luovan tekemisen
nauttimista katsellen tai kuunnellen. Mikään ei korvaa menetettyä
toimintoa tai jo syntyjään rajoittunutta fyysisyyttä, mutta vahvistamalla
hyvää psyykkistä ja sosiaalista olotilaa voidaan kuitenkin kohentaa yksilön
käsitystä itsestään ja tätä kautta myös parantaa elämänlaatua. Elias
Lönnrot kirjoitti 1830-luvulla kirjassaan Suomalaisen Talonpojan Koti-
lääkäri: ”Mielenliikunnot koskevat ruumiiseenkin, sillä niin ovat henki ja
ruumis välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikaan mitään yksinänsä kärsi. Lepo,
toivo, tyytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä
toisinaan parantavat sairaankin.” (Lönnrot 1830.)
Elias Lönnrotin sanat tuovat mieleeni vuosien takaa erään tapahtuman,
joka toimii mielestäni hyvänä arkisena esimerkkinä luovuuden
vaikutuksesta yksilön hyvinvointiin. Minua oli pyydetty eräisiin
syntymäpäiväjuhliin laulamaan, ja säestäjäksi oli pyydetty
syntymäpäiväsankarin iäkästä tuttavaa, joka soitti haitaria.
Harjoitellessamme esitystä kävi ilmi, että soittajakollegani kärsi mittavista
muistihäiriöistä. Hänelle täytyi alati muistuttaa minne ja milloin olimme
menossa esiintymään ja kenen juhlat olivatkaan kyseessä. Haitaristi oli
myös hivenen alakuloinen ja pahoitteli jatkuvasti omaa
muistamattomuuttaan. Mutta kun saimme musiikin soimaan, kaikki
epävarmuus oli poissa. Hän soitti nuoteista ja ilman, lauloi mukana ja
improvisoi pieniä sooloja. Juhlapäivänä haitaristi ei tunnistanut edes
kasvojani, mutta kun kuiskasin hänen korvaansa kappaleen, jonka
aioimme esittää, hänen ilmeensä kirkastui ja soitto alkoi soida. Oli siis
ilmiselvää, että musiikilla on ollut kyseisen ihmisen elämässä tärkeä
merkitys. Hanna-Liisa Liikanen summaa kirjassa Soivia kohtaamisia asian
mielestäni hyvin sanomalla, että taide ja kulttuuritoiminta stimuloivat
muistia. Hänen mukaansa mielen pohjalta löytyy voimavaroja, jotka
kommunikaatiokyvyn heikkous kätkee. Kulttuurisella yhteistoiminnalla
voidaan houkutella esiin niitä resursseja, jotka ovat hautautuneet
näkymättömiin. (Liikanen 2010, 14.)
2.2 Taide kohtaa erityisryhmät
Oma kosketukseni taiteen ja erityisryhmien kohtaamisesta liittyy
ensisijaisesti työskentelyyn kehitysvammaisten kanssa. Olen ohjannut
harrastetoimintaa, jossa päärooliin on noussut erityisesti musiikki
kaikenlaisine muotoineen. Koska kyseessä on ollut erityisryhmä, olen
suunnitellut tuntiohjauksen tarkasti, jotta voisin itse ohjaustilanteessa
keskittyä yksilöihin ja heidän tarpeisiinsa. Koen, että itse kehitysvamma ei
ole esteenä minkään luovan asian tekemiselle, vaikka yksilö olisikin
henkisiltä tai fyysisiltä toiminnoiltaan jollakin tavalla rajoittunut. Kaikki
taiteen tekeminen ja kokeminen lähtee aina omista lähtökohdista. Taiteen
ilmentämistä on mielestäni mahdoton määrittää hyväksi tai huonoksi, ja
siksi myöskään tekijän kehitysvamma ei saa nousta luomisen tilannetta jo
ennalta määrittäväksi tekijäksi.
2.1.2 Kehitysvamma pähkinänkuoressa
Olet varmasti kuullut useinkin sanan kehitysvammainen.
Mutta tiedätkö, mitä se todella merkitsee? (Vehmanen
2012, 7.)
Mari Vehmanen kokoaa Kehitysvammaisten Tukiliiton kirjassa ”Minun
elämäni” tietoa kehitysvammaisista. Vehmasen mukaan
kehitysvammaisuus tarkoittaa vaikeutta ymmärtää ja oppia uusia asioita.
Kyseessä ei ole sairaus, vaan ihmisen ominaisuus, joka on pysyvä.
Kehitysvamman aste vaihtelee yksilöstä riippuen hyvin paljon. Yleisimmät
kehitysvammat ovat synnynnäiset kromosomimuutokset Downin
syndrooma ja Fragile-X -oireyhtymä. Monilla kehitysvammaisilla on myös
lisävammoja, jotka saattavat vaikeuttaa liikkumista, puhetta tai
vuorovaikutusta muiden ihmisten kanssa. Kehitysvammaisuutta ei tule
kuitenkaan sekoittaa muihin vammaisuuden muotoihin, kuten
liikuntavammoihin tai cp-vammaan. (Vehmanen 2012, 11.)
Mari Vehmanen kertoo, että kehitysvammaisuus voi johtua monista
asioista: perintötekijöistä, lapsuusiän sairauksista ja tapaturmista tai
näiden yhteisvaikutuksista. Osa kehitysvamman syistä jää myös kokonaan
selvittämättä. Hän kirjoittaa myös, että noin joka kolmannelle
kehitysvammalle ei pystytä osoittamaan mitään selkeää syytä. Yhteistä
kaikille kehitysvammoille kuitenkin on, että ne ilmenevät ennen 18 vuoden
ikää. Suomessa arvioidaan olevan noin 40 000 ihmistä, joilla on
kehitysvamma. (Vehmanen 2012, 7-11.)
Vehmanen on käyttänyt kirjassaan kehitysvammaisten omia kommentteja
liittyen heidän elämäänsä ja asemaansa yhteiskunnassa. Eräs keskiikäinen kehitysvammainen mies toteaa kirjassa seuraavanlaisesti: ”Minulle
kehitysvammaisuus tarkoittaa sitä, että olen syntynyt vähän toisenlaiseksi
kuin useimmat muut. Vaikka näytän aika tavalliselta mieheltä, ajattelen
asioita hiukan eri tavalla ja hitaammin kuin ihmiset yleensä. Minulla on
myös lievä puhevamma.” (Vehmanen 2012, 13.)
2.2
Erityisryhmät yhteiskunnassamme
Pohtiessani taiteen tulkinnan eroavaisuuksia ihmisten välillä totesin, että
ihmisen syntyperä, ikä, ympäristö, kokemukset ja arvomaailma värittävät
huomattavasti ihmisen tulkintaa ja kokemusta taiteesta. Sama pätee
mielestäni myös ihmisen kasvamisen ja oppimisen kohdalla; mainitsemani
asiat vaikuttavat ihmisen kehitykseen ja siihen, millaisiksi kasvamme.
Ihmisen persoonallisuudesta älykkyys on vain osa kokonaisuutta. Vaikka
uusien asioiden oppiminen on kehitysvammaiselle hitaampaa kuin muille,
se ei ole mahdotonta. Täytyy myös muistaa, että kehitysvamma rajoittaa
vain osaa ihmisen toiminnoista. Kaikilla meillä on erilaisia vahvuuksia ja
kykyjä, rajoittuneisuudesta huolimatta.
Kehitysvammaisilla ihmisillä on samat ihmisoikeudet kuin
muillakin, ja heillä on oikeus osallistua yhteiskuntaan sen
täysivaltaisina jäseninä. (Kehitysvammaliitto 2015.)
Kehitysvammaisten tukiliitto määrittää kehitysvammaisten osallistumisen
yhteiskuntaan olevan erittäin tärkeä asia. Jotta tasa-arvoinen elämä
kehitysvammaisille ihmisille toteutuisi, heille tulee tarjota tukea, ohjausta ja
palveluita. Nämä palvelut voivat liittyä kommunikaatioon,
omatoimisuuteen, sosiaalisiin taitoihin, terveyteen ja turvallisuuteen,
vapaa-aikaan ja työhön. Yksilöllinen, tarpeenmukainen tuki auttaa
kehitysvammaista ihmistä elämään hyvää, hänelle luontaista itsenäistä
elämää. (Kehitysvammaisten tukiliitto Ry 2015.)
Mari Vehmasen ”Minun elämäni” -kirjan kokoamat kehitysvammaisten
kommentit ovat erittäin vilpittömiä ja mielenkiintoisia. Jo aiemmin
siteeraamani keski-ikäinen kehitysvammainen mies on todennut myös
seuraavasti: ”Vielä minun nuoruudessani kehitysvammaisuus oli
useimmille vieras ja näkymätön asia. Meidät kehitysvammaiset oli piilotettu
laitoksiin. Nyt meitä näkee liikkumassa kaupungilla ja esiintymässä
esimerkiksi televisio-ohjelmissa. Se on minusta hienoa.”(Vehmanen 2012,
13.)
Erilaisuus on läpi aikojen aiheuttanut ihmisten keskuudessa negatiivisia
reaktioita ja ennakkoluuloja. Tietämättömyys ja kokemattomuus maalaavat
usein asioille mittasuhteet, jotka eivät vastaa todellisuutta. Mari Vehmanen
kuitenkin toteaa, että onneksi tietämys kehitysvammaisuutta kohtaan on
kasvanut huomattavasti viimeisten vuosikymmenien aikana. Tämän myötä
myös asenteet ovat muuttuneet positiivisemmiksi. Kehitysvammaiset
henkilöt ovat saaneet heille kuuluvan paikan yhteiskunnan jäseninä.
(Vehmanen 2012, 13.) Kuten vanhassa laulussakin todetaan: ”Jokainen
ihminen on laulun arvoinen” (Veikko Lavi 1976).
3
ERITYISRYHMIEN MUSIIKKIOHJAUS
Ensimmäinen kosketukseni erityisryhmän ohjaamisesta on jo vuodelta
2008, jolloin vedin Kotkan Opistossa kehitysvammaisten musiikkiryhmää
vuoden ajan. Sisällytin ryhmämme toimintaan paljon muitakin taiteen
muotoja, vaikka ohjaus kulkikin nimellä musiikkiryhmä. Toinen
kokemukseni ohjaamisesta on nykyisten opintojeni ajalta. Tutustuin
opinnäytetyön merkeissä lahtelaiseen erityisryhmään, jonka kanssa
tapasimme aktiivisesti kahden kuukauden ajan. Tämäkin ryhmä toivoi
toiminnan suunnaksi erityisesti työskentelyä musiikin parissa. Totesimme
myös yhteisesti, että rohkeus ja itsensä ylittäminen voisivat toimia ryhmän
kantavina teemoina.
Kerron opinnäytetyössäni ajatuksia, oivalluksia ja kokeiluja ryhmien
kanssa toteuttamieni käytännön esimerkkien kautta.
3.1
Taideohjauksen lähtökohdat
Kehitysvammaisten opetuksesta kirjoittanut Oiva Ikonen toteaa, että hyvän
ohjauksen edellytys on se, että ohjaaja on selvittänyt itselleen
ihmiskäsityksensä sekä näkemyksensä kehitysvammaisten oppimisesta ja
opettamisesta. Näistä käsityksistä muodostuu koko ohjauksen idea.
Omalla aidolla persoonalla toimiminen tuo ohjaamiseen uskottavuutta ja
luo turvallisuutta vuorovaikutukseen. (Ikonen 1999, 345-347.)
Näistä samoista lähtökohdista lähdin itsekin rakentamaan musiikkituntien
suunnittelua. Koin, että on tärkeää olla ohjaajana oma itsensä ja luottaa
omiin tuntemuksiin ja ideoihin. Ohjatessani minun kuului tietysti suhtautua
ammatillisesti muihin, mutta halusin kuitenkin työminäni olevan
mahdollisimman lähellä aitoa itseäni. Keskustelin myös ryhmien hoitajien
kanssa, ja he neuvoivat minua olemaan rohkeasti oma itseni. Tämä luo
jokaiselle mahdollisuuden olla vapaassa toimintaympäristössä, jossa
kenenkään persoonallisuus ei ole arvioinnin kohteen alla.
3.1.1 Yksinkertaisuus on valttia
Maritta Kärki on tutkinut opinnäytetyössään kehitysvammaisten
kuvataidetoimintaa ja sen opettamista. Hän toteaa, että
kehitysvammaisten taidetta tulisi ensisijaisesti katsoa taiteena, eikä
taiteilijan mahdollisen kehitysvamman kautta. Heidän taiteensa voidaan
myös nähdä omana lajinaan, erilaisen ihmisen näkökulmana tähän
maailmaan. (Kärki 2010, 8.)
Mielestäni Maritta Kärki osuu kuvauksessaan täysin oikeaan. Työskentely
erityisryhmän kanssa rakentuu osallistujien yksilöllisyyden ja omien
erityispiirteiden korostamiselle. Jotta tämä päämäärä toteutuisi, on
ohjaamisen oltava rauhallista, selkeää ja yksinkertaista. Kannattaa aloittaa
pienestä; on parempi antaa ensin vain yksi ohje, josta työskentely
aloitetaan. Kun tämä ohje on toteutettu tai ainakin kokeiltu, voidaan
opastaa lisää, jotta kyseinen tekeminen syventyisi.
Kuvailen seuraavaksi sitä, miten ohjaan alkulämmittelyn tunnin alussa.
Ohjaustuntien alkaessa on hyvä lämmitellä niin kehoa kuin ääntäkin.
Aloitamme kehon ravistelusta. Lähdemme liikkeelle jaloista ja etenemme
systemaattisesti kehoa ylöspäin. Lisäämme kehon liikkeeseen huulten
pärisyttelyn. Tämän jälkeen pysäytämme kehon ja jatkamme
äänenavauksella. Muodostamme suulla muminaa, sihinää ja surinaa,
jokainen omalla tyylillään. Lähdemme liikkumaan tilassa jatkaen äänien
muodostamista. Lisään ohjeita niin, että aina kun osoitan kädellä ylöspäin,
kaikkien tulee nopeuttaa omaa liikkumistaan sekä lisätä
äänenvoimakkuutta. Kun taas osoitan kädelläni alaspäin, on liikkeen
hidastuttava ja äänentason voimakkuuden vähennyttävä. Kokeilemme
ohjeita myös toisin päin, jolloin liikkeen nopeus ja äänentaso menevätkin
ristiin. Lämmittelyn lopuksi teemme pienen improvisaatiotehtävän.
Ryhmäläiset liikkuvat edelleen tilassa ja minä huudan heille eläinten nimiä.
Heidän tehtävänään on matkia kutakin eläintä oman mielikuvansa
mukaan.
Alkulämmittelyn suorittamisessa vaaditaan rauhallisuutta ja selkeyttä niin
ohjaajalta kuin ryhmäläisiltäkin. Paras lopputulos on se, että tehtävän
aiheuttama jännitys ja suorituspaine saadaan minimoitua. Myös Maritta
Kärki kuvailee opinnäytetyössään ohjaustilanteen rauhallisuutta erittäin
tärkeäksi tekijäksi oppijan hyvän olon kannalta. Tätä kautta syntyy myös
luovuutta. Hän viittaa työssään lääketieteen tohtori Markus Kasken
kirjoituksiin kehitysvammaisuuden herkkyydestä. Kasken mukaan alhainen
itsetunto, turvattomuus, asosiaalisuus ja aloitekyvyttömyys voivat olla
sisäisen ahdistuksen oireita ja myös seurausta ympäristön asenteista
kehitysvammaista kohtaan. Ohjaajan onkin hyvä ottaa huomioon
psyykkiset tekijät mm. työn vaativuuden suhteen, ettei oppilas ahdistu
liikaa. Ryhmäytymisessä on tärkeää luoda turvallista ilmapiiriä, jotta
opiskelija voi avautua luovaan toimintaan. (Kaski 2009. 112-121 ja 220221.)
3.2
Musiikki työvälineenä
”Musiikki on kasvattajista paras. Rytmi ja harmonia löytävät tiensä sielun
salaisimpiin sopukoihin.” (Platon)
Molemmissa vetämissäni erityisryhmissä taiteen pääpaino keskittyi siis
musiikkiin. Lauloimme, kuuntelimme, soitimme ja keskustelimme
musiikista. Musiikki on niin laaja ja monipuolinen ilmiö, ettei materiaali
ainakaan loppunut kesken. Herkullisinta musiikissa on sen laajuus ja
monipuolisuus. Kuinka ääntä ja musiikkia voi tuottaa ilman instrumentteja?
Onko musiikkia myös hyräily, mumina, kolina tai hiljaisuus? Näiden
kysymysten tutkiminen käytännön kautta tuntui ryhmäläisistä usein hyvin
mielekkäältä ja avartavalta.
Esimerkki 1.
Istutaan ryhmän kanssa piirissä. Pyydän ryhmäläisiä naputtamaan
sormiaan lattiaa vasten. Kuunnellaan naputuksesta tulevaa ääntä ja
vaihdellaan ohjeideni mukaisesti naputuksen volyymin tasoa. Sitten
siirrytään ylemmäs lattialta jalkojen ja polvien tasolle riippuen kunkin
ryhmäläisen istuma-asennosta. Nyt naputellaan omia jalkoja,
tunnustellaan vaatteiden kankaita ja kuunnellaan näistä aiheutuvia ääniä.
Tämän jälkeen siirrytään käsiin. Taputetaan käsiä yhteen ja kokeillaan,
mitä ääniä kuuluu, jos vaikka taputtelee rauhallisesti omia poskia.
Viimeisenä osiona otetaan selvää, mitä ääniä suusta saadaan ulos ilman
varsinaista laulamista. Hyräillään, mumistaan ja matkitaan eläinten ääniä.
Tehtävän lopuksi voidaan yhdistellä kaikkia edelläkokeiltuja osioita ja
soveltaa äänen tuottamista joko ohjaajan johdolla tai jokainen oman
mielensä mukaan.
Esimerkki 2.
Sovimme etukäteen päivän, jolloin jokainen ottaa mukaan itselleen
mieluista musiikkia. Kyseessä sai olla oma suosikkilaulaja, -bändi tai mikä
tahansa kappale, joka oli kullekin ryhmäläiselle jostakin syystä tärkeä.
Pidimme levyraadin, mutta emme kuitenkaan pisteyttäneet kuunneltuja
kappaleita. Jokaisella ryhmäläisellä oli kaksi kylttiä, joissa toisessa näkyi
hymyilevät kasvot ja toisessa alakuloiset kasvot. Nämä kyltit viestivät
kuulijan ajatuksia kuullusta musiikista. Jokaisen soittokerran jälkeen
nostettiin kyltit yhtä aikaa ylös ja katsottiin, millaisia reaktioita oli syntynyt.
Mikäli oma mielipide ei ollut aivan varma, sai myös olla nostamatta kylttiä.
Tämän jälkeen keskustelimme kuulemastamme ja siitä, miksi kukin oli
valinnut kyseisen kylttinsä. Jokainen sai myös kertoa, millä perustein oli
valinnut musiikin levyraatiin ja mitä kyseinen kappale merkitsi kullekin
henkilökohtaisesti. Kysyin myös kappaleiden jälkeen muita
yksityiskohtaisempia havaintoja musiikista: mitä instrumentteja levyillä
kuului ja mistä laulun sanat kertoivat?
Esimerkkitehtävät ovat toiminnaltaan hyvin erilaisia ja esittelevät musiikin
monimuotoisuutta osana ohjaamistyötä. Musiikkia ilmennettin hyvin eri
muodoissa: toisessa tehtävässä konkretian tasolla ja toisessa tehtävässä
enemminkin aistien ja mielipiteiden tasolla. Konkreettinen
esimerkkitehtävä 1 on hyvä perusta musiikin toiminnalliseen ohjaamiseen
ja kokeilemisen rohkaisemiseen. Pienistä itse tuotetuista äänistä on
helppoa siirtyä askel askeleelta kohti instrumentteihin tutustumista ja
soittamista, unohtamatta laulamista. Esimerkkitehtävä 2 toimii puolestaan
omien mielipiteiden ja tuntemuksien herättäjänä. Suuntasin ohjaajana
välillä kysymykset mielipiteistä musiikin analyyttisempään arviointiin.
Ryhmäläiset nimesivät hienosti kuulemiaan instrumentteja ja arvioivat
musiikin rakennetta. Musiikin ammattitermit eivät kuuluneet
sanavarastoomme, vaan jokainen kuvaili kuulemaansa omin sanoin. Näillä
keinoin pääsimme kurkistamaan myös musiikin teoreettisempaan puoleen.
Monet totesivat musiikkimakunsa laajentuneen levyraadissa kuultujen
kappaleiden jälkeen.
3.2.1 Musiikki ja tunteet
Pyrkimykseni ohjaustyössä oli pitää tunnit mielenkiintoisina ja erilaisina,
vaikkakin toisto on myös aina tärkeää oppimisen ja kehittymisen kannalta.
Työskentely musiikin parissa tarkoitti kohdallani enemmän ryhmäläisten
tutustuttamista laulamiseen ja soittamiseen kuin nuottien tai rytmien
opettelua. Suvi Saarikallio pohtii musiikin ja tunteiden suhdetta kirjassa
Musiikkipedagogin käsikirja. Hän kertoo, että parhaimmillaan musiikin
voimakas yhteys tunteisiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin mahdollistaa
sen, että opetustilanteet tarjoavat syviä ja henkilökohtaisia elämyksiä.
Nämä elämykset tukevat jopa minuuden rakentumista ja sosiaalisemotionaalisten taitojen kehittymistä. (Saarikallio 2013, 37.) Myös minä
halusin ohjata ryhmiä kuuntelemaan musiikkia ja eläytymään sen mukana
sekä mahdollistaa erilaisten tunteiden kokemisen musiikin kautta.
Esimerkki.
Istutaan piirissä. Laitan erilaisia musiikkikappaleita soimaan stereoista.
Tyylilajit vaihtelevat klassisesta musiikista heavy metalliin, poppiin ja
jazziin. Kuuntelemme aina pätkän kutakin kappaletta, ja tämän jälkeen
keskustelemme kuulemastamme. Kysyn jokaiselta vuorotellen, mikä tunne
heille tuli ensimmäiseksi mieleen kappaleen kuullessaan. Saatan myös
määritellä etukäteen vaihtoehtoja, joista kukin voi valita. Joskus spesifiä
tunnetilaa tai ajatusta on kuitenkin vaikea määritellä ääneen. Tuolloin on
syytä tarkentaa kysymystä ja verhota tunne-sana jonkin muun merkityksen
alle. Saatan kysyä esimerkiksi, mikä väri musiikista tuli kullekin
ryhmäläiselle mieleen. Jos vastaus on sininen, pohdimme yhdessä, mitä
tunnetta tai ajatusta sininen väri voisi edustaa. Tätä kautta viimeistään
löytyy yleensä yhteys musiikin ja omien mielikuvien välille. Tehtävän
aikana oli tietysti myös lupa vaikuttua musiikista eli liikkuminen musiikin
tahtiin tai esimerkiksi hyräily saivat olla tilanteessa vahvasti läsnä.
3.2.2 Laulaminen
”Kaikki laulavat ja oikeastaan kaikkia laulattaa” (Borg 1999, 8.)
Laulaminen lienee ihmiskunnalle tärkeimpiä musiikin muotoja. Vaikka
kaikki eivät halua musisoida tarkoituksella, on mielestäni kiistatonta, että
ihminen tiedostamattaankin nauttii musiikista ja tuottaa sitä myös useasti
itse. Tämä voi tapahtua hyräilemällä, naputtamalla, viheltämällä ja tietysti
ihan puhtaasti laulamalla ja soittamalla. Sanat eivät aina riitä kertomaan
ihmisen tunteita ja uskon, että tämä on yksi syy laulamisen syntyyn.
Molemmissa erityisryhmissäni oli ilmiselvää, että kuuntelemisen ja
kokeilemisen lisäksi lauloimme itse ja tuotimme ääniä soittamalla. Erityisen
kiinnostuksen kohteena olivat kuuluisat artistit ja bändit, joiden kappaleita
haluttiin kovasti laulaa. Joulun lähestyessä myös tutut joululaulut olivat
suosittuja. Tämä loi minulle hyvän pohjan materiaalin keräämiseen, sillä
halusin laulujen olevan ryhmäläisille mieluisia. Musiikin mielekkyys
mahdollisti samalla myös pienen kosketuksen laulutekniikkaan
tutustumiseen. Mitä tutumpia kappaleet olivat, sitä nopeammin pystyimme
keskittymään itse laulamiseen ja tulkintaan. Harva ryhmäläinen osasi
lukea nuotteja, joten etenimme täysin kuulokuvalla ja paperista sanoja
lukemalla.
Esimerkki: tekniikka- ja tulkintaharjoitus
Käytän esimerkkikappaleena joululaulua Petteri Punakuono. (Marks 1949,
suom. Puhtila, S.) Jaoimme kappaleen neljään erilaiseen osaan ja
varioimme laulua sopimamme osioiden mukaisesti:
Muistat tuhkimon, lumikin, ruususen varmaan ja
punahilkan ja sudenkin harmaan, mutta poro tää sulta
usein unhoon jää.
Päätimme, että kappaleen ensimmäinen osa on kertova ja rubatomainen.
Resitatiivinen alku vaatisi meidän versiossamme rauhaa ja hyvää
keskittyneisyyttä. Laulun äänenvoimakkuus sovittiin hyvin hiljaiseksi, ja
laulu sai melkein jäljitellä puhetta. Aluksi lauloimme kappaleen introa
yhdessä, mutta myöhemmin kokeilimme myös niin, että halukkaat saivat
laulaa pienen pätkän yksin. Tällöin resitatiivisuus korostui entisestään.
Avainsanoja tässä osiossa olivat kuitenkin hiljainen äänentaso, hyvä
intensiteetti ja tarinan kerronta. Tunnelmaksi valitsimme jännittävyyden ja
salaperäisyyden.
Petteri Punakuono oli poro nimeltään, ollut ei loiste huono
Petterimme nenänpään. Haukkuivat toiset illoin, majakaksi
pilkaten, tuosta vain saikin silloin joulupukki aattehen.
Laulun toinen osio sovittiin tunnelmaltaan iloiseksi ja äänentasoltaan jo
edellistä paljon voimakkaammaksi. Jokainen sai kokeilla osiossa omia
äänenvoimakkuuksellisia äärirajojaan, toki varoen ja itseään
vahingoittamatta. Kiinnitimme huomiota erityisesti ryhtiin ja artikulaatioon
jokaisen omat fyysiset rajat huomioon ottaen.
Aattoilta pitkä on, taival valoton. Petteri vois nenässään,
valon tuoda pimeään.
Nyt palasimme taas lähemmäs intron tulkintaa. Lähdimme laulamaan
ensimmäistä fraasia hyvin pienesti ja hiljaisesti, melkeinpä kuiskaamalla.
Heti seuraavalla fraasilla alkoi crescendo eli nostimme äänen voimakkutta
kohti fraasin loppua. Tulkinta kulki käsi kädessä äänen voimakkuuden
kanssa. Ensimmäinen fraasi sovittiin surulliseksi ja toinen fraasi iloiseksi
niin, että lopussa ilo oli ylimmillään. Tästä pääsimme sujuvasti siirtymään
kappaleen viimeiseen osioon.
Petteri siitä asti, pulkkaa pukin kiskoen, johtaa sen
riemuisasti, luokse lasten kilttien.
Otimme kädet mukaan kappaleen viimeiseen osaan. Taputimme rytmiä
mukana ja tämän ansiosta saimme myös kehoon lisää liikettä. Jokaisella
oli lupa revitellä ja käyttää ääntään juuri sillä tavalla, mikä hyvältä tuntui.
Tunnetila oli riehakas ja hurmiollinen.
Harjoittelimme kaikkia neljää osiota ensin erikseen ja jokaista osiota
toistaen. Näin pystyimme kokeilemaan ja lopuksi lukitsemaan meille
mieluisimmat tulkinnat. Lopuksi yhdistimme kaikki osiot. Tämä aiheutti
ymmärrettävästi hämmennystä, ja monet sopimamme asiat unohtuivat
aluksi. Lopulta saimme kokonaisuuden rakennettua ja kappaleesta
yhtenäisen. Käytimme harjoitteluun aikaa useita tapaamisia.
3.2.3 Laulaminen yksin
Yksinlaulu oli yhteislaulua selvästi jännittävämpi aihealue ryhmien
keskuudessa. Kaikki eivät halunneet laulaa yksin, enkä sitä missään
nimessä olisikaan voinut vaatia. Olin silti iloinen, että aina muutama
henkilö innostui kokeilemaan, sillä tätä kautta muutkin saivat rohkeutta.
Kuten muissakin tehtävissä, yksinlaulamisessa oli mielestäni
erityisryhmäläisten kanssa tärkeintä ohjeiden selkeys ja jaksottaisuus.
Lähdimme yhdestä elementistä ja lisäsimme uusia asioita päälle, mikäli
niille löytyi tilaa. Valitsimme tässäkin tapauksessa kappaleita, jotka olivat
jo ennestään tuttuja. En halunnut tilanteesta tulevan opetustilanteen
kaltaista, vaan keskityimme rohkeaan kokeiluun ja heittäytymiseen.
Musiikin termistö oli hyvä kääntää selkeämmäksi, ja kuvailin haluamiani
asioita konkreettisemmin kuin olen esimerkiksi omissa musiikin
opinnoissani tottunut käyttämään. Mielikuvat olivat myös hyvä työväline
kokeilemiseen ja rajojen venyttämiseen.
Esimerkki: yksinlaulu
Eräs ryhmäläinen halusi laulaa joululaulun Varpunen jouluaamuna.
(Topelius 1859, suom. Hougberg, K.) Kappale oli hänelle tuttu niin
melodialtaan kuin sanoiltaankin. Harjoittelimme kappaletta nimenomaan
esiintymisjännityksen kannalta. Tähän tarvitsimme siis myös muutakin
ryhmää avuksi.
Ensin harjoittelimme kuitenkin kahdestaan, jotta voisimme keskittyä
rauhassa. Otimme ensimmäiseksi askeleeksi laulamisen ilman sanoja.
Laulaja kertoi osaavansa sanat, mutta jännityksen vuoksi niitä oli
helpottavaa pitää lähellä. Siirsimme ensin sanat kädestä nuottitelineeseen,
joka sijoitettiin laulajan sivulle. Hän pystyi tarvittaessa vilkaisemaan
sanoja. Sovimme kuitenkin, että sanoja saisi vilkaista vain, jos sanat
todella unohtuivat. Muutaman harjoittelun jälkeen otimme sanat jo
kokonaan pois ja huomasimme yhdessä, että nuottiteline oli ollut vain
henkinen turva, sanat kyllä muistuivat ulkoa jo harjoittelun alkuvaiheessa.
Seuraavaksi keskityimme tulkintaan. Annoin laulajalle suhteellisen vapaat
kädet, ja etenimme kappaletta hänen mielikuviensa mukaisesti.
Keskustelimme musiikin aiheuttamista tunteista ja siitä, kuinka saman
asian voisi tuoda laululla ilmi. Päädyimme mm. kokeilemaan jo edelläkin
mainittua äänenvoimakkuuden säätelyä, josta oli paljon apua laulajan
tulkinnassa. Kehotin myös menemään rohkeasti kohti omien tunteiden
näyttämistä; surumielinen tulkinta toi laulajalle monesti kyyneleet silmiin.
Käsittelimme itkemisen hetkeä, mutta tähtäsimme siihen, että esittäessä
kappaletta muille surun tunteet välittyisivät laulun eikä kyynelien kautta.
Totesimme, että tunteet on käsiteltävä ensin itse, jotta kuulijankin omalle
tulkinnalle jää myös tilaa. Lauluteknisesti kiinnitin huomiota tukevaan
mutta rentoon seisoma-asentoon, jotta vartalo olisi mahdollisimman hyvin
laulajan tukena. Kiinnitimme huomiota myös laulufraasien alukkeisiin,
joista laulaja sai hyvän tuen koko loppufraasin laulamiseen. Tämän
enempää en kuitenkaan tekniikkaan puuttunut, sillä se olisi sekoittanut
laulajaa ja häirinnyt hienoa ja rohkeaa eläytymistä.
Kolmas vaihe oli kaikista jännittävin. Kertasimme kaikki opettelemamme
asiat ja esitimme kappaleen koko muulle ryhmälle. Laulajalla oli siis monta
jännittävää elementtiä edessään: kaikki edelliset haasteet sekä uutena
lisäyksenä yleisö. Tarkoitus oli ottaa hieman kontaktia kuulijoihin ja tulkita
yhtä rohkeasti kappale, vaikka paikalla olikin muita ihmisiä. Hyvänä apuna
tässä oli harjoittelemamme tukeva asento sekä jokin piste, johon laulaja
voisi jännityksen vallatessa keskittyä. Sovimme vastapäiseltä seinältä
taulun, jota hän voisi keskittyä katsomaan, mikäli jännitys yllättäisi.
Tuolloin hän voisi osoittaa laulunsa taululle koko yleisön sijaan. Tämä
keino tuntui hillitsevän hermostuneisuutta erittäin hyvin, ja lopputulos oli,
että laulaja esiintyi rennosti ja vapautuneesti yleisölle. Ehkäpä sopimus
taulun olemassaolosta riitti jännityksen laukaisemiseen.
3.2.4 Soittaminen
Soittaminen on subjektiivinen kokemus, joka vapauttaa parhaassa
tapauksessa tunteita ja kokemuksia, joita ei arjessa muutoin tulisi ilmi.
Halusin kannustaa ryhmäläisiä kokeilemaan erilaisia instrumentteja
ennakkoluulottomasti ja tätä kautta rikkoa soittamiseen liittyvää mystiikkaa.
Koin myös tärkeäksi musiikin kuuntelun. Jokainen oppii halutessaan
kuuntelemaan instrumentteja ja niiden äänimaailmoja, vaikkei välttämättä
pystyisi soittamaan instrumenttia sille kuuluvalla tavalla. Esimerkiksi piano,
kitara, rummut ja basso olivat helposti tunnistettavissa levyiltä
kuunnellussa musiikissa. Myös klassisen musiikin orkesterisoittimet olivat
tunnistettavissa, joskin yleensä ohjaajan avustuksella. Kuunnellun musiikin
lisäksi oli myös tärkeää saada itse kokeilla soittimia ja niiden
toimintatapoja. Ryhmätyöskentelyn kannalta helpoimpia yhteissoittimia
olivat luonnollisesti perkussiot: esimerkiksi clave, tamburiini, marakassi,
bongot ja rytmimuna. Näistä soittimista saatiin jo hyviä
instrumenttiyhdistelmiä. Soitin itse ryhmän mukana pianoa tai kitaraa.
Emme myöskään unohtaneet omaa kehoa, joka toimii hienosti
monipuolisena instrumenttina ja rytmiikan tulkkina. Tätä kategoriaa
edustivat muun muassa käsien taputus, napsutus, vihellys tai jalkojen
töminä.
Esimerkki 1: taputus kulkee piirissä
Muodostimme piirin, jossa jokaisella oli omaa tilaa liikkua. Tarkoituksena
olin kierrättää käsien taputus läpi piirin. Aloittaja löi kädet yhteen ja katsoi
vierustoveria kohti, jolle taputus seuraavaksi siirtyi. Ensin taputus sai
kulkea vapaasti ilman rytmiä, mutta myöhemmin kokeilimme kuljettaa
taputusta nopeammalla tempolla. Katsekontakti taputtajien välillä oli
ehdottoman tärkeä, jotta vastaanottaja tiesi oman vuoronsa tulleen.
Kokeilimme taputuskierrosta sekä hiljaisella taputuksella että
maksimaalisella taputuksella. Tehtävästä oli myös helppo kehittää
variaatioita. Piirissä kuljetettiin esimerkiksi jalkojen töminää ja erilaisia
äännähdyksiä. Viimeinen kierros tehtiin niin, että jokainen sai tehdä omalla
vuorollaan minkä tahansa aiemmin keksityn liikkeen tai äänen, kukin
omalla tyylillään.
Käytin harjoitusta melkeinpä kaikkien tuntien alussa, jotta se tulisi tutuksi.
Lopulta tehtävä vakiintui muotoon, jossa ryhmäläiset keksivät itse piirissä
kuljetettavan rytmillisen tai äänellisen elementin. Tämä oli selkeästi
mielekkäin tapa tehdä harjoitus ja piti jokaisen mielenkiinnon yllä tehtävän
alusta loppuun asti.
Esimerkki 2: perkussiot
Jaoin ryhmän kolmeen osaan: clavet, tamburiinit ja marakassit. Ensin
jokainen ryhmä sai omalla vuorollaan kokeilla oman instrumenttinsa
toimimista, ja samalla muut ryhmät seurasivat. Tämän jälkeen menimme
kappaleen läpi niin, että osoitan ryhmää, jonka haluan soittavan. Kun yksi
ryhmä soitti, muiden ryhmien tuli olla hiljaa. Kun kyseinen harjoittelumalli
alkoi onnistua, kokeilimme hieman vaikeampaa versiota. Tällöin annoin
selkeät ohjeet soittimien vuoroista kappaleiden aikana: clavet aloittavat,
marakassit tulevat mukaan ja lopuksi tamburiinit. Kappaleessa saattoi tulla
myös kohtia, jossa esimerkiksi kaksi ryhmää soittavat yhdessä ja yksi
ryhmä kuuntelee. Päämäärämme kuitenkin oli, että ensimmäisestä
tehtävästä, jossa osoitetaan soittovuorot, edetään siihen, että ryhmät itse
muistavat, milloin kukin soittaa ja milloin kuuntelee.
Luotin soittoharjoitteissa tapojeni mukaan yksinkertaisuuteen ja asioiden
toistoon. Sovelsin harjoitteita eri kappaleisiin ja pyrin olemaan
tasapuolinen soittimien ja soittajien suhteen. Ryhmäläisten mielestä
erityisen kiinnostavia olivat myös tehtävät, jotka muuten olivat
mainitsemieni esimerkkien kaltaisia, mutta joissa yksi ryhmäläinen sai
toimia kapellimestarina. Hän osoitti sovituin käsimerkein muulle ryhmälle
soiton voimakkuuden (hiljaa-kovaa) sekä tempon (erittäin hidas-erittäin
nopea). Tarkoituksena oli tietysti vaihdella käskyjä kesken soiton ja myös
yllättävissä paikoissa. Tällä tavoin kapellimestari pääsi kurkistamaan
musiikin johtajan rooliin ja keräsi samalla rohkeutta ja itsevarmuutta.
Samaan aikaan muu ryhmä pääsi kokeilemaan erityistä tarkkaavaisuutta
ja keskittymistä.
3.2.5 Tauko on tärkeä
”Se rytmi, se sitten vasta tärkeä asia on. On sellaisia, jotka
laulavat mitä intervalleja vaan varmasti, mutta kun tauko
tulee, on se kuin musta reikä ilmassa, kun musiikki
’loppuu’. Onhan taukokin musiikkia, useimmiten
kauneinta”. (Borg 1999, 31.)
Kaikista musiikkin liittyvistä harjoituksista tärkeimmäksi nousi yllättäen
hiljaisuuden harjoittelu. Ilman hiljaisuutta ei ole musiikkia. Sovimme
ryhmien kanssa, että aloitamme musiikkiharjoitukset aina hiljaisuudesta.
Vasta ohjaajan merkistä saa aloittaa. Käytin ryhmien kanssa ilmaisua
”musiikki alkaa hiljaisuudesta”, ja muistutin asiasta useasti tuntien aikana.
Tämä oppi otettiin todella positiivisella asenteella vastaan, ja yleensä
ryhmäläiset jo itse paimensivat toisiaan hiljentymään ennen harjoitusten
aloittamista. Tauon merkitys otettiin huomioon myös kappaleiden keskellä,
jossa saatoimme venyttää hiljaisuutta äärimmäisen pitkälle, ihan vain
koetellaksemme omaa kärsivällisyyttämme. Mielestäni tämä oppi oli
kaiken työskentelyn peruslähtökohta ja loi hyvän pohjan soittamiseen,
laulamiseen ja musiikista vaikuttumiseen.
4
ITSEILMAISUA JA ROHKAISUA
Halusin yhdistää tapaamisiimme myös muita taiteen muotoja, jotka
tukisivat musiikkiohjausta ja ilmaisun monipuolisuutta. Liitin mukaan
tanssia, liikkumista ja kuvataidetta. Kaikki aiheet liittyivät kuitenkin tavalla
tai toisella musiikkiin, jotta tuntien pääpaino pysyisi selkeänä.
4.1
Esiintyminen ja jännitys
Elsa Saisio käsittelee näyttelijäntyön ja huomion keskipisteenä olemisen
problematiikkaa kirjassaan Katseen alaiset. Hän toteaa, että näyttelijän
ammatti perustuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen. Työskennellessä ei
voi koskaan asettua katsomaan työtä sivusta, vaan ammatissa
epävarmuus on aina läsnä. Saisio kirjoittaa myös, että katseenalaisuus
tuntuu usein syövän näyttelijän vapautta. (Saisio 2005, 17-19.)
Elsa Saision kuvaus näyttelijäntyön epävarmuudesta on osuva ja sai minut
pohtimaan ilmaisutaidetta omien ryhmieni kohdalla. Ohjaamani tunnit
pyörivät lähtökohtaisesti saman katseen alaisuuden ongelman ympärillä,
vaikka tarkoituksena ei ollut näyttelijäntyön oppiminen tai sen
kehittäminen. Kaikessa ilmaisullisessa toiminnassa on kyse
itseluottamuksesta ja rohkeudesta seisoa oman teoksen tai tulkinnan
takana. Jos itseluottamus on koetuksella, on vaikea luoda uutta tai
koetella omia rajojaan. Tästä syystä halusin pitää tunneilla mukana
tehtäviä, joissa jokainen sai halutessaan olla huomion keskipiste ja
tunnustella katseen alaisuuden tuottamia tunteita. Aloitin pienistä ja
yksinkertaisista harjoituksista, joissa huomio kiinnittyy yksilöön, mutta
joissa vuorot vaihtuvat nopeasti. Tuntien edetessä uskalsimme kokeilla
joidenkin ryhmäläisten kanssa astetta vaativampia tehtäviä, joissa muu
ryhmä seurasi yhtä henkilöä ja hänen tuottamaansa ilmaisua.
Esimerkki 1: nimileikki
Seisoimme tiiviissä piirissä. Nimileikin tarkoituksena on sanoa reippaalla ja
kuuluvalla äänellä ensin piirissä itsensä oikealla puolella seisovan
henkilön nimi ja sitten vasemmalla puolella seisovan henkilön nimi. Tämän
jälkeen vuoro siirtyy seuraavalle, joka nimeää puolestaan omat
vierustoverinsa. Harjoituksessa oli tärkeää ottaa katse- tai
kosketuskontakti aina siihen vierustoveriin, jonka nimeä oli seuraavaksi
sanomassa ääneen. Pienenä lisänä harjoituksessa oli myös aplodit, jotka
annettiin jokaiselle vuorotellen nimien lausumisen jälkeen. Kukin
ryhmäläinen sai päättää itse, halusiko hän aplodit omalta paikaltaan vai
siirtyikö keskelle piiriä vastaanottamaan suosionosoitukset.
Tässä harjoituksessa yhdistyi kaksi elementtiä, jotka käsittelivät ilmaisun
perusteita ja loivat rohkaisua huomion alla olemiseen. Ensimmäinen vaihe
oli kontakti vierustoveriin, ja toinen vaihe oli kontakti koko ryhmään
aplodien vastaanottamisen kautta. Pieni ja yksinkertainen harjoitus
osoittautui usein kiinnostavaksi ja koko ryhmän dynamiikkaa ohjailevaksi
tehtäväksi. Kaverille taputtaminen ja aplodien vastaanotto oli huippukohta,
jossa jokainen sai kannustaa toistaan ja vastaavasti ottaa vastaan
positiivista huomiota. Harjoite toimi niin hyvin, että aloitin sillä useasti
kaikki ohjaustuntini.
Esimerkki 2: yksinäinen tuoli
Seuraava harjoitus oli jo edellistä paljon haastavampi, eivätkä kaikki
ymmärrettävästi halunneet sitä kokeilla. Istuimme vieretysten, ja asetin
ryhmän eteen tuolin, jolle jokainen halukas sai vuorollaan tulla.
Vapaaehtoinen henkilö sai vain istua tuolilla ja katsella muuta ryhmää
rauhassa, hengitellä, hymyillä ja vaikkapa nauraa. Mikäli tuolilla istuminen
tuntui vielä tämän jälkeen mielekkäältä, aloin kysellä häneltä päivän
kuulumisia. Henkilö sai vapaasti kertoa, mitä oli tehnyt esimerkiksi
kyseisenä aamuna tai edellisenä iltana. Tämän jälkeen pyysin häntä vielä
katsomaan kaikki ryhmäläiset läpi tuolilta istuen. Harjoitus oli ohi, ja hän
sai palata ryhmän joukkoon.
Tehtävänanto oli ensimmäiseen esimerkkiin verrattuna jo huomattavasti
vaativampi. Pelkästään tuolille istuminen muiden eteen on jännittävää ja
voi tuntua ahdistavalta. Tämä osuus tehtävästä tuotti eniten
hermostuneisuutta ja epävarmuutta. Ilmassa leijui epäonnistumisen pelko,
joka tulvi ulos kysymyksinä: ”Mitä jos sanon jotain hassua tuolilla
istuessani? Mitä jos näytän hölmöltä? Entä jos muut nauravat minulle?”
Osuimme siis harjoituksen avulla hyvinkin lähelle itseilmaisun suurinta
pelkoa, mokaamisen pelkoa.
Draamakasvatuksen lehtori Hannu Heikkinen pohtii mokaamista
kirjassaan ”Draamakasvatus – opetusta, taidetta, tutkimusta!” Hänen
mukaansa mokaamisen pelko vie leikillisyyden pois. Leikillisyys katoaa
saman tien, kun alkaa tarkkailla itseään siltä varalta, että tekee jotain
väärin. Heikkinen toteaa myös, että mokaaminen on heittäytymistä ja
mokaamisen ilo luo vapautta tutkia. Hän on pyytänyt omassa
opetustyössään oppilaita kirjoittamaan ylös ”mokaamis-kokemuksiaan” ja
kertomaan kokemuksista myöhemmin opettajalle ja muulle ryhmälle.
Tällöin usein huomataan, ettei tilanne ole ollut niin paha miltä se aluksi
tuntui. (Heikkinen 2005, 191.)
Pyrin myös itse keskustelemaan erityisryhmieni kanssa epäonnistumisen
pelosta ja sen synnyttämistä ajatuksista. Ryhmäläiset saivat määritellä
sen, mikä heidän mielestään oli mokaamista ja mitä siitä voisi
pahimmassa tapauksessa seurata. Juttelutuokion jälkeen totesimme
yhteisesti, että mokaamista on vaikea määrittää eikä sitä tulisi jäädä
miettimään liikaa. Päätimme, että meidän ryhmissämme ei mokaa ole
olemassakaan, vaan kaikki yksilöllinen toiminta on hyväksyttyä.
Keskustelu oli tärkeä, ja sen jälkeen oli helpompi jatkaa tuoliharjoitusta.
4.2
Liikkuminen ja kontakti
Musiikki aiheuttaa usein ihmisissä tarpeen liikkua rytmin mukana. Keho ja
mieli ovat aina yhteydessä toisiinsa, ja siksi liikunta ja tanssi tukevat hyvin
musiikin oppimista ja sen kokemista. Halusin keskittyä ryhmissäni jokaisen
henkilökohtaiseen liikekieleen ja sen rohkaisuun. Yhtä lailla myös
liikkuminen rytmissä ja esimerkiksi pysähtyminen ovat musiikkia, joita
jokainen ilmentää omalla kehollaan. En halunnut keskittää ryhmän
energiaa tanssiliikkeiden opettelemiseen, vaan suuntasin huomion
itseilmaisuun sekä liikkelliseen ryhmätyöskentelyyn.
Esimerkki 1: liike ja tauko
Levittäydyimme saliin niin, että jokaisella oli runsaasti tilaa ympärillään.
Laitoin musiikkia soimaan ja annoin ensimmäiseksi ohjeeksi tilassa
kävelemisen musiikkia kuunnellen. Ryhmäläisten tuli liikkua rauhallisesti ja
muut huomioiden. Kun pysäytin musiikin, oli ryhmäläistenkin pysähdyttävä.
Tarkoituksena oli seisoa tauon aikana täysin paikoillaan ja hiljaa. Kun
musiikki jatkui, jatkui myös liike. Tätä toistettiin muutamaan otteeseen.
Seuraavalla kierroksella liikkuminen sai olla isoa ja rajoja kokeilevaa.
Liikettä kokeiltiin lattiatasossa sekä mahdollisimman korkealle kurottaen.
Liikkeen sai myös muuttaa tanssimiseksi, jos halusi. Tälläkin kierroksella
tauotin musiikkia, ja tästä seurasi pysähdys sekä täysi hiljaisuus.
Viimeisenä kokeilimme kontaktia. Musiikki pysähtyi, ja ryhmäläiset
pysähtyivät. Kehotin etsimään katseella tilassa lähimpänä olevan kaverin.
Kun kaveri oli löytynyt, pyysin ryhmäläisiä menemään kaverin luo ja
koskettamaan tätä olkapäälle. Viimeisenä ohjeena pyysin sanomaan sen
henkilön nimen ääneen, jota kukin kosketti. Nimet sanottiin vuorollaan, ja
muut seurasivat aina kulloinkin vuorossa olevaa nimen kertojaa.
Harjoituksen viimeinen vaihe oli ehdottomasti tehtävänannosta
hedelmällisin. Liike, tanssi, omien fyysisten rajojen kokeilu ja rauhallisuus
yhditystyivät näppärästi. Liikkumisen oli tarkoitus keskittää kunkin oma
energia itseensä, kun taas pysähtymisessä keskityttiin kaveriin ja
kontaktiin. Ryhmäläiset onnistuivat tässä hienosti, ja keskittyneisyys oli
harjoituksen aikana huipussaan.
Esimerkki 2: yllättävä tanssisoolo
Seisoimme piirissä, ja taustalla soi rytmikäs musiikki. Jokainen sai liikkua
ja tanssia piirissä oman halunsa mukaan. Lähetin pienen pallon
kiertämään piirissä kädestä käteen. Olin itse mukana harjoituksessa, ja
pyysin hoitajaa vastaamaan musiikin säätelystä. Hän pysäytti levyn aina
yllättäen ja henkilö, jolle pallo jäi käteen, sai tuolloin oman tanssisoolon.
Tällöin musiikki jatkui, ja muut taputtivat piirissä rytmiä mukana
kannustaen soolotanssijaa. Soolotanssija sai päättää itse, tanssiko hän
numeronsa omalla paikallaan vaiko piirin keskellä. Oman tanssihetken
jälkeen jokainen sai tietysti raikuvat aplodit, ja tämän jälkeen laitettiin taas
pallo kiertämään.
Tämä esimerkkitehtävä oli jo edellistään haastavampi, sillä jokainen joutui
vuorollaan huomion keskipisteeksi. Tästä syystä kokeilimme harjoitusta
vasta useiden tapaamisien jälkeen, jolloin olimme ehtineet tutustua oman
liikekielen käyttöön ensin muiden harjoitusten avulla. Jokaisen
ryhmäläisen henkilökohtainen liikekieli ja tottuneisuus tanssimiseen
vaikuttivat paljon tehtävän suorittamiseen. Olin silti positiivisesti erittäin
yllättynyt siitä, kuinka arimmatkin ryhmäläiset innostuivat tulkitsemaan
oman soolotanssinsa estoitta. Muun ryhmän tuki ja kannustus vaikuttivat
selvästi ilmapiiriin, ja ilman näitä elementtejä emme olisi varmasti
kokeneet niin hienoja tanssillisia esityksiä. Saatoimme monesti jatkaa
tehtävän jälkeen vielä tanssia niin, että jokainen ryhmäläinen esitti jonkin
liikkeen piirissä ja muut jäljittelivät samaa liikekieltä perässä.
4.3
Muita keinoja itseilmaisuun
Erityisryhmieni musiikkiohjauksen aika oli luonnollisesti rajallista, ja jouduin
karsimaan paljon pois asioita, joita olisin halunnut ryhmieni kanssa
kokeilla. Koin kuitenkin vahvasti, että kuvaamataidon yhdistäminen
musiikkiin voisi olla ilmaisullisesti tuloksellista, ja tästä syystä halusin
sisällyttää piirtämistä ja maalaamista joillekin tunneille. Mitä paremmin
tutustuin erityisryhmiini, sitä selkeämmin näin heidän vahvuutensa oman
ilmaisun ja taiteilijuuden tuottajina ja tulkitsijoina. Satu Itkonen käsittelee
kirjassaan ”Mikä mahtava mörkö” kehitysvammaisten taiteen erityispiirteitä
sekä taideopetuksen merkitystä. Hän toteaa, että kehitysvammainen
taiteilija ei ole kahlittu sommitteluun tai väriopin teoriaan, ei taidehistoriaan
eikä yleensäkkään taidekentän senhetkisiin trendeihin. Kehitysvammainen
taiteilija ei liikaa mieti, mitä kuvassa pitäisi olla ja mikä on oikeaa,
hyväksyttyä taidetta. Tämä tuo luomisen vapautta ja ilmaisun vimmaa.
(Itkonen 2008, 13-14.)
Tarkoitukseni ei tietenkään ollut synnyttää mestarillisia maalauksia ja
piirrustuksia vaan ennemminkin kokeilla musiikista nousseiden ajatusten ja
tunteiden ilmentymistä paperille.
Esimerkki: musiikkimaalaus
Ryhmäläiset saivat valita, halusivatko käyttää värikyniä, liituja vai
vesivärejä. Kaikilla oli paperia ja sopivasti omaa tilaa ja rauhaa keskittyä
omaan tekemiseen. Kyselin etukäteen musiikkitoiveita, ja enemmistön
päätöksestä valitsimme inspiraatiotyylilajiksi klassisen musiikin. Laitoin
levyn soimaan, ja annoin kaikille aikaa kuunnella ja vaikuttua.
Tarkoituksena oli piirtää tai maalata niitä ajatuksia ja mielikuvia, joita
musiikki kussakin ryhmäläisessa synnytti. Kiertelin katselemassa teoksia
ja avustin tarvittaessa. Helpotin alkukankeutta kysymyksillä, jotka olivat jo
ennestään tuttuja muiden harjoitusten tiimoilta: Mitä tunteita tämä musiikki
sinussa herättää? Onko tunne ilo, suru tai vaikkapa rakkaus? Minkä
värinen kyseinen tunne voisi olla? Tuleeko musiikista mieleen jokin
kokemasi tilanne tai esimeriksi esine, jonka voisit piirtää? Näillä
kysymyksillä päästiin sujuvasti eteenpäin. Oma roolini tehtävässä oli
tukea, kannustaa ja auttaa eteenpäin. Lopuksi kokoonnuimme klassisen
musiikin soidessa piiriin ja esittelimme syntyneet taideteokset.
Olin iloinen, että valitsin kyseisen tehtävän osaksi tunteja. Kuvat kertoivat
paljon enemmän kuin osasin arvata, ja huomasin monen ryhmäläisen
kohdalla täysin erilaista ilmaisullista vapautuneisuutta kuin esimerkiksi
laulu- tai soittoharjoitusten kohdalla. Kynä ja pensseli toimivat
uudenlaisena väylänä musiikin ja tunteiden välillä, ja ilmapiiri oli tehtävän
aikana erittäin rauhallinen sekä keskittynyt.
Erityisesti mieleeni jäi eräs ryhmäläinen, joka osallistui kaikkiin tunteihin
mutta halusi harvoin olla tehtävissä mukana, yleensä hän seurasi sivusta.
Saatuaan pensselin käteensä hän keskittyi intensiivisesti ja hyräili musiikin
mukana. Välillä hän piti silmiään kiinni. Jonkin ajan kuluttua hän toi minulle
iloisena upean maalauksen, jossa oli paljon värejä ja monimutkaisia
kuvioita. Maalaus oli erittäin kiehtova, ja hän kertoi, että tässä kuvassa on
kaikki hänen tunteensa, jotka musiikki oli tuonut hänelle mieleen. Silloin
tiesin, että kyseinen ryhmäläinen oli päässyt ilmaisemaan itseään juuri sillä
tavalla, joka oli hänelle kaikista rikkainta.
5
YHTEENVETO
Matka erityisryhmien maailmaan avarsi silmiäni monella tapaa.
Opinnäytetyön alussa pohtimani taiteen ja ihmisen kohtaaminen saivat
aivan uusia merkityksiä oman työkokemukseni kautta. Pääsin
soveltamaan muusikon ja esiintyjän ammattitaitoani työkentällä, jossa
jokainen päivä on erilainen eikä mitään voi koskaan täysin suunnitella
etukäteen. Opin ohjauksessa paljon asioita, joita voisin hyödyntää
tulevaisuudessa niin musiikinohjauksessa kuin muussakin työssä.
Musiikista sykkeen mä suoniini saan
tilaan vie se melkein mut painottomaan
juonut vaikken pisaraakaan
pyörii pää, elo tää on mulle yhtä juhlaa
(Reponen 1985.)
5.1
Tuntien suunnittelu
Tuntien suunnittelutyö oli aluksi hankalaa, sillä ennen ensimmäistä
ryhmääni minulla ei ollut minkäänlaista kokemusta erityisryhmien
ohjaamisesta. Opin kuitenkin nopeasti, että jokaisella tunnilla täytyy olla
jokin johtoajatus tai teema, jota pitkin kuljemme eteenpäin ja teemme
harjoitteita. Teema saattoi olla esimerkiksi rohkeus ja itsensä ylittäminen.
Konkreettisempia teemoja saattoi olla vaikkapa jonkin kappaleen
harjoittelu ja valmiiksi saaminen. Joka tapauksessa minun oli itse
tiedettävä, mihin pyrimme ja mitä aiomme tehdä pyrkimyksemme eteen.
Suunnitelmat ja harjoitteet saattavat muuttua aina matkan varrella, mutta
sillä ei ole väliä, jos ohjaaja tietää, mihin ollaan lopulta tähtäämässä.
Haluan myös tarkentaa, että tähtäämisellä tarkoitan pitkän ajan tavoitteita
sekä jokapäiväisiä onnistumisen ja kokeilemisen tunteita, en niinkään
suorittamista tai jonkin harjoitteen valmiiksi saamista määräajassa.
Kerroin aina tunnin alkaessa, mitä olimme kyseisellä kerralla tekemässä ja
millaisia harjoituksia oli luvassa. Tämä vapautti ilmapiiriä, eikä kenenkään
tarvinut jännittää turhaan. Monesti ryhmäläiset kysyivät jo tunnin
loppuessa, mitä seuraavalla kerralla tehdään. Pyrin siis suunnittelemaan
tunteja etukäteen, jotta minulla oli kertoa ryhmäläisille seuraavankin
tapaamisen teemoja. Monelle erityisryhmäläiselle tieto tulevista tehtävistä
oli tärkeä ja helpotti keskittymistä tunneilla.
Vaikka tuntisuunnitelmani olivat tarkkoja, oli muutoksen mahdollisuus koko
ajan olemassa. Jokainen ohjauspäivä oli erilainen, ja joskus tehtävä, joka
oli edellisellä kerralla sujunut täydellisen keskittyneesti, sujuikin kyseisellä
kerralla hankalasti. Minulla oli siis takataskussani aina muitakin ideoita,
joita sovelsin tilanteisiin tarvittaessa. Joskus staattinen tehtävä, jossa
vaadittiin keskittymistä ja rauhaa, ei ottanut sujuakseen, ja niinpä
aloimmekin esimerkiksi liikkua. Toisinaan taas liikkuminen aiheutti liikaa
ylimääräistä energiaa ja keskittyminen itse asioihin oli ryhmäläisille
vaikeaa. Tuolloin keskityimmekin esimerkiksi tutkimaan hiljaisuutta.
Pääasia oli tässäkin, että tiesin itse parhaiten, mitä olimme tekemässä.
5.1.1 Työvälineitä ohjaamiseen
Työskentely erityisryhmien kanssa opetti minulle paljon kärsivällisyyttä.
Ohjeet tuli selostaa selkeästi ja asia kerrallaan. En voinut käyttää musiikin
ammattitermejä, vaan minun tuli puhua selkokielellä ja asiat
yksityiskohtaisesti selostaen. Yleensä kerroin ensin tulevan tehtävän
kokonaisuudessaan, ja tämän jälkeen vastasin ryhmäläisten kysymyksiin.
Sitten kertasin tehtävänannon vielä uudestaan ja painotin asiaa, joka
tehtävässä tulisi muistaa tärkeimpänä. Harjoituksen alkaessa en siis
selostanut kaikkia ajattelemiani osioita, vaan keskityin kokonaisuuteen ja
palaseen kerrallaan.
Kullanarvoiseksi työvälineeksi nousi myös toisto, jonka arvon olen toki jo
omissa opinnoissanikin todennut. Huomasin molemmissa ryhmissä, että
oma tahtini ja tottumukseni edetä tehtävissä on nopea. Erityisryhmien
kanssa tällainen eteneminen ei kuitenkaan ollut mahdollista. Toistamalla
useita kertoja sekä yhden oppitunnin että useamman ohjauskerran sisällä
samoja asioita, saimme haluamiamme tuloksia. Yhteys toiston ja
oppimisen välillä oli selkeä. Toistokerrat vaikuttivat myös ryhmäläisten
rohkeuteen kokeilla samaa asiaa eri tavoilla. Tätä kautta myös ilmaisu
laajeni. Minulle ei ollut tärkeää vaikeiden asioiden oppiminen, vaan se,
että kaikki saisivat kokea olonsa hyväksi musiikin ja ilmaisun avulla.
5.2
Tuntityöskentely erityisryhmän näkökulmasta
Tehtävä, jonka joku kokee kivana ja hauskana, voi olla toiselle täysin
päinvastainen kokemus. Jokainen ihminen on arvokas yksilö, jonka
mielipide on tärkeä riippumatta siitä, onko se samanlainen kuin muilla.
Nautin suunnattomasti erityisryhmäläisten positiivisesta elämänasenteesta
ja suhtautumisesta tapaamisiimme. Sain aina tunnin alkaessa iloisen
vastaanoton ja ryöpyn kysymyksiä: Mitä kuuluu? Mitä tänään tehdään?
Milloin tulet meidän kanssa uimaan? Mitä söit aamupalaksi? Jos jokin asia
myös jännitti tai suretti, se sanottiin ääneen turhia kainostelematta.
5.2.1 Epävarmuuden rajoilla
Opettavaisimpia olivat hetket, jolloin jokin tehtävä ei aluksi onnistunut.
Teimme ensimmäisiä kertoja aiemmissa esimerkeissä mainitsemaani
taputusharjoitusta, jossa jokainen vuorollaan kuljetti taputusta piirissä. Kun
taputus tuli erään ryhmäläisen kohdalle ensimmäistä kertaa, hän keskeytti
tehtävän ja alkoi itkeä. Kysyin häneltä, mikä häntä painaa. Hän vastasi,
että hän ei uskalla taputtaa, jos vaikka hän tekeekin jotain väärin. Silloin
muut saattaisivat nauraa ja hän kokisi olonsa epäonnistuneeksi. Tämä yksi
pieni tilanne avasi silmäni ja sai minut ajattelemaan samaa ongelmaa
jokaisen ihmisen kohdalla. Ihmiset piilottelevat turhan usein
epävarmuuttaan ja pahaa mieltään. Miksi lapsi tai kehitysvammainen osaa
ilmaista rehellisesti tunteensa, mutta niin sanotusti normaali aikuinen ei?
Tiedostamme mielestäni liikaa sen, kuinka meidän tulisi käyttäytyä ja tästä
poikkeaminen tai oman epävarmuuden myöntäminen koituu usein liian
vaikeaksi tehtäväksi. Ryhmäläinen, joka näytti avoimesti tunteensa, osoitti
sen, kuinka rehellisyys on kaiken perusta ja kulmakivi. Kun tilanne oli
purettu, jatkoimme tehtävää eteenpäin ja hän ei enää arastellut taputtaa
käsiään yhteen muiden nähden.
5.2.2 Erityisryhmän palaute
Keskustelimme viimeisillä tapaamiskerroilla oppimastamme ja
kokemastamme. Palaute oli erittäin positiivista, ja suurin osa ryhmäläisistä
olisi halunnut jatkaa vielä työskentelyä yhdessä. He kertoivat, että
laulaminen ei jännittänyt heitä enää niin paljon eivätkä soittimetkaan olleet
enää niin vieraita. Myös toisillemme esiintyminen oli koettu hyväksi ja
turvalliseksi tavaksi olla huomion keskipisteessä.
Tärkein palaute minulle henkilökohtaisesti kuitenkin oli se, että ryhmäläiset
mainitsivat yhteishengen olleen korkealla. Ryhmän yhteistyö koettiin
tärkeänä ja kannustavana elementtinä työskentelyssä. Muutamat
mainitsivat myös, että ryhmässä tehdyt harjoitteet olivat rohkaisseet heitä
elämän muillakin osa-alueilla. Ihmisten kohtaaminen ja sosiaalinen
kanssakäyminen olivat tuntuneet helpommalta, kun oli joutunut laittamaan
itseään likoon tapaamisissamme.
Sain myös rakentavaa palautetta tunneistani. Osa toivoi, että olisimme
keskittyneet enemmän laulamiseen, ja osa ryhmäläisistä olisi taas
halunnut liikkua ja leikkiä enemmän. Jotkut olisivat halunneet laulaa
tunneilla vain karaokea ja kuunnella hyvää musiikkia. Toiveet olivat
erilaisia ja kaikki yhtä varteenotettavia. Jos aikaa olisi ollut enemmän,
olisin niitä mielelläni toteuttanutkin. Oli hienoa kuulla, että ryhmäläiset
kokivat pääosin ohjaamiseni positiiviseksi ja innostavaksi. Olin tutustunut
hyvin molempien ryhmien kanssa, ja tästä syystä minut koettiin helppona
ohjaajana lähestyä.
6
LOPPUSANAT
Olen opiskellut musiikkia seitsemän vuotta. Kuluneet vuodet ovat menneet
nopeasti töiden tiimellyksessä, ja välillä musiikin ilo on tahtonut hukkua
kiireen ja suorituspaineen alle. Työskentely erityisryhmien kanssa muistutti
minulle taas sen, että oppiminen ja asioiden tutkiminen on ikuinen matka,
jota ei pidä koskaan lopettaa. Löysin ryhmien kanssa aivan uusia ovia
musiikin maailmaan. Tunnit opettivat minulle myös valtavasti
erilaisuudesta, suvaitsevaisuudesta, heittäytymisestä ja luottamuksesta.
Tämän lisäksi opin paljon konkreettisia asioita ryhmän ohjaamisesta.
Olen tyytyväinen, että työskentelymme tuotti ryhmäläisille iloa, hyviä
kokemuksia ja onnistumisen tunteita. Tätä kautta opin myös paljon
itsestäni niin musiikin ammattilaisena kuin ihmisenäkin. Toivon, että
pääsen jatkamaan työtä myös tulevaisuudessa uusien ryhmien kanssa.
LÄHTEET
Borg, K. 1972. Suomalainen laulajanaapinen. Uudistettu painos 1999.
Helsinki: Yliopistopaino.
Heikkinen, H. 2005. Draamakasvatus – opetusta, taidetta, tutkimista!
Jyväskylä: Gummerrus Kirjapaino.
Huttunen, J. 2012. Mitä terveys on? Terveyskirjasto Duodecim. (viitattu
10.4.2015) Saatavissa:
http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00903
Ikonen, O. 1999. Kehitysvammaisten opetus. Mitä? ja miten?
Kehitysvammaliitto ry. Helsinki: Hakapaino.
Itkonen, S. 2008. Mikä mahtava mörkö! Poimintoja kehitysvammaisten
taiteesta. Hämeenlinna: Karisto.
Kaski, M., Manninen, M. & Pihko, H. 2009. Kehitysvammaisuus. 4.
uudistettu painos. Helsinki: WSOY.
Kehitysvammaliitto. 2015. Kehitysvammaisuus pähkinänkuoressa. (viitattu
13.4.2015) Saatavissa: http://www.kehitysvammaliitto.fi/suomeksi/tietoaliitosta/kehitysvammaisuus/
Kehitysvammaisten Tukiliitto ry. 2015. Mitä on kehitysvamma? (viitattu
13.4.2015) Saatavissa: http://www.kvtl.fi/fi/kehitysvammaKärki, M. 2010. Kuvallisen kasvun portfolio. Hämeenlinna: Hämeen
ammattikorkeakoulu. AMK-opinnäytetyö.
Lavi, V. 1976. Kappale ja samanniminen albumi: Jokainen ihminen on
laulun arvoinen. Julkaisija: Finnlevy.
Lehtonen, J. 2005. Alkusanat. Hyyppä MT, Liikanen H-L, toim. Kulttuuri ja
terveys. Helsinki: Edita.
Liikanen, H-L. 2010. Kulttuuri ja taide kohtaavat elämän. Toim. HuhtinenHilden, L., Raninen, T. & Ranta-Meyer, T. Teoksessa Soivia kohtaamisia.
Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu
Lönnrot, E. 1830. Julkaistu 2002. Suomalaisen talonpojan koti-lääkäri.
Tampere: Lääketieteellinen oppimateriaalikustantamo.
Marks, J. 1949. Rudolph the Red-Nosed Reindeer, amerikkalainen
joululaulu. Julkaisija: Montgomery Ward Company. Suom. Sauvo Puhtila.
Ranta-Meyer, T. 2010. Soivia kohtaamisia. Toim. Huhtinen-Hilden, L.,
Raninen, T. & Ranta-Meyer, T. Helsinki: Metropolia Ammattikorkeakoulu
Reponen, P. 1985. Elämän sain soimaan. Säv. Aarno Raninen. Julkaisija:
MTV-musiikki, 1986.
Saisio, E. 2005. Katseen alaiset. Vantaa: Dark.
Topelius, Z. 1859. Sparven om julmorgonen. Säv. Kotilainen, O. 1913.
Varpunen jouluaamuna, suom. Hougberg, K.
Vehmanen, M. 2012. Minun elämäni, Kehitysvammaisten tukiliiton
julkaisusarja 3/2012. Vaasa: Oy Fram Ab.
Platon. 427-347 eaa. Lauselma.
Saarikallio, S. 2013. Musiikki on kokemuslaji. Toim. Jordan-Kilkki, P.,
Kauppinen, E. & Korolainen-Viitasalo, E. Musiikkipedagogin käsikirja.
Tampere: Juvenes Print – Suomen Yliopistopaino, 37.