Heidi Grahnin tutkimus Salon ruukkihistoriasta
Kuparin hohtoinen ruukinmaisema Kuparin kyydissä Orijärven kaivokselta Kärkelän ja Kosken ruukeille Salossa 2013, Heidi Grahn 1 Sisällysluettelo KUPARIN HOHTOINEN RUUKINMAISEMA .......................................................................................... 3 Johdanto .................................................................................................................................................................... 3 Mikä on ruukki?.......................................................................................................................................................... 3 Kustaille kiitos ............................................................................................................................................................ 4 Isonvihan vaikutukset ................................................................................................................................................. 6 Venäjän vallan alle ..................................................................................................................................................... 7 MALMISTA METALLIKSI ........................................................................................................................... 9 Kupari - uskomattoman upea metalli .................................................................................................................. 10 Raudan valmistuksen käsitteitä ........................................................................................................................... 11 Pula puusta................................................................................................................................................................12 Kansainvälisyyttä vesistöjen varsilla ..........................................................................................................................13 MALMIA MAAILMALLE ..............................................................................................................................................15 Ruukkien historian solmukohta – Orijärvi ..................................................................................................................15 Löydöstä louhimiseen .................................................................................................................................................. 16 Orijärven kaivosyhtiön alkuvuodet .............................................................................................................................. 16 Finlay Orijärven johdossa ......................................................................................................................................... 17 Finlay, Robert (1719 - 1785), suurkauppias, ruukinpatruuna, kauppaneuvos .................................................... 19 Björkmanit Orijärvellä .............................................................................................................................................. 19 Björkmanit ........................................................................................................................................................... 22 Torpparikysymys Orijärvellä ................................................................................................................................ 23 Julinin aika Orijärvellä .............................................................................................................................................. 24 Inspehtori Grönroos ............................................................................................................................................ 27 Orijärven ensimmäiset tilat ................................................................................................................................. 30 Louhintatekniikat ................................................................................................................................................. 31 Orijärvi 1900-luvulla ..................................................................................................................................................... 32 Fiskars Aktiebolag .................................................................................................................................................... 33 The Finnish American Mining Company, F.Am.M.Co ............................................................................................... 33 Orijärvi Grufaktiebolag ............................................................................................................................................. 35 Outokumpu Orijärven omistajaksi ........................................................................................................................... 39 Orijärven kartano................................................................................................................................................. 41 2 RUUKIN MILJÖÖ ........................................................................................................................................ 44 Kärkelä .......................................................................................................................................................................... 45 Kuparihytti Kärkelään............................................................................................................................................... 46 Kärkeläntietä pohjoiseen ......................................................................................................................................... 48 Kärkelänjoen varrella ............................................................................................................................................... 52 Seppä ................................................................................................................................................................... 53 Kärkelän voimalaitos ........................................................................................................................................... 55 Kärkelän saha....................................................................................................................................................... 58 Kosken ruukki ............................................................................................................................................................... 59 Kuparin kyydissä Koskelle ........................................................................................................................................ 60 Slussin sulku ja Hålldamin pato ........................................................................................................................... 61 Kosken ruukin alue .............................................................................................................................................. 63 Kosken uudemman teollisen toiminnan rakennuksia ......................................................................................... 69 Matka jatkuu .............................................................................................................................................................72 ARKISTOMATERIAALI ............................................................................................................................ 73 BIBLIOGRAPHY ......................................................................................................................................... 73 KUVAT .......................................................................................................................................................... 75 VIITTAUKSET ............................................................................................................................................ 76 3 Kuparin hohtoinen ruukinmaisema Johdanto Tämä tutkimus on ennen kaikkea salolainen. Kaupunkimme ruukkihistoria osoittaa Salon alueen ainutlaatuisuuden Suomen varhaisteollisena aikana, olemme olleet aikaa edellä, ensimmäisten joukossa – jopa ensimmäisiä – monissa Suomen historiaan liittyvissä teollisissa tapahtumissa. Ruukkitutkimus kuvaa kiehtovan vaiheen Suomen teollisuushistorian vaiheista, malmiteollisuuden ylä- ja alamäkiä. Ruukkeihin nivoutuu historiamme yhteiskunnallinen ja taloudellinen mahtitekijä terästeollisuus, suurmiesten elämänkertoja, heidän rohkeutensa ja yritteliäisyytensä, ahkeran kansan työpanos, maailmanpoliittiset vaiheet, sekä nykypäivään jatkunut kartanohistoria. Tutkimukseni painopiste on valtakunnallisesti arvokkaissa rakennetuissa kulttuurimiljöissä. Se nojaa kuvamateriaaliin, jota Salon kaupungin Kulttuuriasiain yksikkö keräsi vuonna 2011, jolloin Salo osallistui Turun kulttuuripääkaupunkivuoteen omalla ohjelmakokonaisuudellaan. Tämän materiaalin kuvien kautta matkataan historiassa taaksepäin; mitä meille säilyneet rakennukset, rauniot, maastonmuodot kertovat menneestä, miten ja miksi se ovat sinne asettuneet. Salo 2011 – kulttuurivuoden ohjelman elokuun teemana olivat perinnemaisemat, jotka esittelivät Salon alueen valtakunnallisesti merkittäviä rakennettuja kulttuuriympäristöjä. Museoviraston vuonna 2010 valmistuneeseen valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen inventointiin valitut kohteet antavat alueellisesti, ajallisesti ja kohdetyypeittäin monipuolisen kokonaiskuvan maamme rakennetun ympäristön historiasta ja kehityksestä.1 Varsinais-Suomi on maan kärkeä rakennusperinteessä, Salon seudulla kolmisenkymmentä erilaista kohdetta. Tähän listaukseen sisältyvät Orijärven kaivosyhdyskunta ja siihen läheisesti liittyneet Kärkelän ja Kosken ruukit. Jokainen kertomus alkaa jostain. Salolaisesta näkökulmasta mielenkiintoinen hetki on ollut Orijärven kaivoksen toiminnan aloittaminen 1757. Tuolloin Johan Iisakinpojan sanotaan löytäneen mailtaan malmikiven, joka oli Orijärven kaivoksen toiminnan alku. Oliko kyseessä ratsutilallinen itse, vai – kuten huhupuheita on ollut – joku renki tai talonpoika, ei ole tärkeää. Oleellista kuitenkin on se, miten Orijärven tilan takamailta löytynyt kivenkappale on aikaansaanut vyöryn, joka on johtanut Suomen ensimmäisen kuparikaivoksen toiminnan alkamiseen. Orijärven kaivoksen myötä aktivoituivat maantieteellisesti läheiset ruukit. Kärkelä ja Koski alkoivat jalostaa Orijärveltä louhittua kuparia siten, että 1820-luvulla kuparimalmin jalostus voitiin käytännössä hoitaa kokonaan kotimaassa. On kuitenkin syytä palata ajassa hetki taaksepäin katsastamaan historian vaiheita, jotka olivat johtaneet ruukkien perustamiseen ennen paikallisen kaivoksen toiminnan alkua. Mikä on ruukki? Tiivistäen voidaan sanoa, että ruukki tarkoittaa varhaista raudan- ja kuparinvalmistukseen keskittynyttä laitosta ja sen ympärille muodostunutta aluetta. Ruukeiksi kutsutaan usein myös vuoriteollisuuteen liittyviä muita laitoksia, kuten kaivoksia ja lasitehtaita. Pääsääntöisesti ruukilla 4 tarkoitetaan raudan käsittelyyn keskittyneitä teollisuuslaitoksia, mutta Salosta löytyvät vanhimmat kupariruukit Kärkelässä ja Koskella, kiitos läheisen Orijärven kuparikaivoksen. Ruukit ovat olleet teollisuutemme ensimmäisen vaiheen edustajia. Suomen vuoriteollisuus käynnistyi varsinaisesti 1600-luvun alussa. Ruotsin valtakuntaan 1637 perustettu Vuorikollegio antoi ruukeille toimintaluvat, sekä määritteli niiden vuosittaisen taontaoikeuden ja veron. Ilman privilegiota, toimintalupaa, ei teollista ruukkitoimintaa saanut harjoittaa. Kaikkiaan Suomessa on ollut yli 80 teolliseen raudan- tai kuparinvalmistukseen liittyvää ruukkia. Monissa niissä jatkuu edelleen teollinen toiminta, osa jatkaa maanviljelyksen ja karjanhoidon alalla, jotkut ovat lähes jäljettömiin hävinneitä ja muutama hyödyntää ruukkihistoriaa matkailun sekä turismin saralla. Salon alueen ruukeista löytyy esimerkit näistä kaikista, ja ne kaikki ovat kulttuurihistoriallisesti merkittäviä ympäristöjä, joiden rakennukset ja rakenteet kertovat vierailijalle ruukkilaisten elämästä ja työstä.2 Vanhin varsinaissuomalainen ruukki on vuonna 1679 Perniöön perustettu Kosken ruukki. Vielä 1600-luvun puolella saivat alkunsa Kirjakkalan, Teijon ja Pohjankylän ruukit. Suomen Rakennuslehden 31/1983 luettelon mukaisesti Suomen ruukkien perustamisjärjestys osoittaa nykyisen Salon kaupungin alueen ainutlaatuisuuden ruukkialueena: Ruukki perustamisvuosi paikkakunta 1679 1686 1686 1732 1834 järjestys valtakunnallisesti 8 11 13 22 43 Kosken ruukki Kirjakkalan ruukki Teijon (Tyko) ruukki Kuuston ruukki Latokartanon ruukki (Näse bruk) Mathildedalin ruukki 1852 71 Perniö Perniö ja Tenhola Perniö Perniö Perniö Perniö 3 Kustaille kiitos Ruukkitoiminnan historia Suomessa alkoi varsinaisesti kuningas Kustaa Vaasan (1496-1560) aikana. Kuningas oli saanut jo 1530-luvulla täyteen käyntiin Ruotsin kaivannaisteollisuuden, hopean, raudan ja kuparin tuottamisen. Kustaa Vaasan hallitsijakausi oli sotaisa. 1397 alkanut pohjoismaisten valtioiden liitto, Kalmarin Unioni, alkoi rakoilla 1400-luvulla, kun Tanskan ja Ruotsin ulkopoliittiset intressit jakautuivat maantieteellisesti eri suuntiin. Otollisen ajan koettaessa Kustaa Vaasa irrotti Ruotsin Kalmarin Unionista. Tämä irrottautuminen tuli kalliiksi. Kustaa Vaasa rahoitti uuden monarkiansa uskonpuhdistuksen nimissä siirretyn kirkollisen omaisuuden ja tehostetun kaivosteollisuuden varaan. 4 5 Kuva 1, Dannemoran kaivos, Ruotsin rautateollisuuden tukipilari Hopeakaivoksena aloittanut Dannemoran kaivos lähellä Uppsalaa koki Kustaa Vaasan aikana nousun ruotsalaissaksalaisena kaivosyhtiönä, mutta raaka-aine ei yksin riittänyt. Oli tunnettava sulattamisen ja jatkokäsittelyn tekniikat, jotka osasivat saksalaiset ja alankomaiset valloonit. Ulkomaisen tietotaidon avulla Ruotsi nousi 5 maailman raudantuottajien eturiviin. Dagbrottet "Storrymningen" omkring 1780-1800. Akvarellerad pennteckning av Elias Martin. Yli puolet Ruotsin valtion tuloista uhrattiin 1550-luvulla sotilaallisiin tarkoituksiin. Ruotsilla oli rautaa, mutta vanhimman rautavyöhykkeen metsät alkoivat ehtyä. Teollinen raudantuotanto tarvitsi paitsi malmia, myös metsää ja vesivoimaa, siksi Kustaa Vaasa tähysi kohti uusia metsäisiä malmialueita. Suomen vuoriteollisuuden alku perustui sille olettamukselle, että Suomestakin löytyisi emämaan kaltaisia rikkaita malmivarantoja. Näin ei ollut, mutta Suomesta löytyi runsaasti muita rautateollisuuden edellyttämiä varoja; metsää, koskia ja työvoimaa.6 Malmiteollisuuden alkuvaiheen Suomi oli emämaansa Ruotsin vakiintunut itäinen maakunta, joka oli kiinteästi Ruotsin lakien ja säädösten alainen. Kuitenkaan valtiolliset velvoitteet eivät ennen 1500-lukua juurikaan Suomea tavoittaneet. Tuittupäisistä raivokohtauksistaan, karkeudestaan ja epäluuloisuudestaan tunnettu kuningas Kustaa Vaasa oli ensimmäinen Suomea tuntenut kuningas. Suomalaisen rautateollisuuden alullepanijana kuitenkin tärkein rooli oli Vaasan luottomiehellä, Erik Flemingillä, joka oli nimitetty Etelä-Suomen laamanniksi vuonna 1524. Fleming oli paitsi sotilas ja valtiomies, myös merkittävä maan taloudellisten olojen kehittäjä. Hän avasi Suomen ensimmäisen rautakaivoksen Lohjan pitäjän Ojamoon 1542. Kruunu perusti myös vuoden 1560 paikkeilla Karjaan Mustioon harkkohytin hyödyntämään Ojamon malmia. Sitä pidetään Suomen ensimmäisenä rautaruukkina. Fleming ajoi toimissaan Kustaa Vaasan talouspolitiikkaa, joten on vaikea sanoa, kumpi kulloinkin oli aloitteentekijänä. Talonpoikien sortajana Erik Fleming oli aikanaan pahamaineinen. Kuningas Kustaa Vaasakin tarttui joitakin kertoja kynään ja kielsi jäljittelemättömällä tyylillään suosikkiaan kiduttamasta ja piinaamasta talonpoikia ja kohtelemasta heitä kuin orjia.7 Kustaa II Aadolfin kaudella 1611–1632 Ruotsi-Suomesta tuli suurvalta. Suurvallaksi rakentuva Ruotsi tarvitsi rautaa yhä enemmän tykkeihin, tapuleihin, torneihin ja linnoihin. Sotilasmenoja kasvattivat myös laivaston luominen. Osallistuminen Westfalenin rauhaan vuonna 1648 6 päättyneeseen ns. kolmikymmenvuotiseen sotaan kulutti valtakunnan voimavaroja. Valtion merkantilistinen elinkeinopolitiikka kahlitsi talouselämää, kun kaikki ulkomaankauppa pyrittiin keskittämään Tukholmaan. Toisaalta merkantilismi suosi kaivos- ja metalliteollisuutta, koska sen katsottiin erityisesti kasvattavan kansakunnan varallisuutta. Ruotsi oli 1600-luvulla Euroopan tärkein raudantuottaja. Nuori ja innokas kuningas Kustaa II Aadolf halusi omalla esimerkillään osoittaa rautateollisuuden merkityksen koko Ruotsin valtakunnalle. Vierailullaan Suomessa hän keräsi jopa itse malminäytteitä vietäväksi Tukholmaan tutkittavaksi. Kuninkaan innostuksen myötä myös Suomessa aloitettiin järjestelmällinen malmien etsintä. Ensimmäiseksi avattiin uudelleen Flemingin kuoleman vuoksi taantunut Ojamon kaivos vuonna 1619. Rautateollisuutemme varhaisimmassa vaiheessa kruunu perusti ruukkeja. Alalle alkoi kuitenkin hakeutua myös yksityistä pääomaa. Mustion ruukin vuonna 1632 vuokrannut Jakob Wolle oli ensimmäinen siinä yksityisyrittäjien joukossa, joiden panos tuli merkittäväksi myös salolaisissa ruukeissa. Kruunun asema vuoriteollisuudessa pysyi kuitenkin merkittävänä. Kuningas perusti 1630 Vuorikollegion säätelemään rautateollisuutta, valvomaan privilegioita ja tuotantoa. 1600luvun alussa pohjoisen Euroopan johtoon nousseen Ruotsi-Suomen suurvalta-asema seisoi vakaasti metallisilla tukijaloilla.8 Vielä vuonna 1673 valtiovalta oli antanut Suomeen erikoissäädöksiä, joiden tarkoituksena oli edistää raudanvalmistusta ja kaivosteollisuuden harjoittamista, sekä erityisesti säästää Ruotsin kaivosalueiden metsiä. Säädöksissä ruukit ja kaivokset voitiin oikeuttaa lunastamaan kruunun saatavia, kuten veroja tai vuokria, ympäristön talonpojilta ja muuntamaan ne hiili- ja puutoimituksiksi, kuljetusvelvollisuuksiksi ja päivätöiksi. Käytännössä näin saatiin ympäristön talonpojat ruukin alustalaisiksi. Ruukilla työskentelevät saivat myös vapautuksia sotaväenotoista. Lisäksi ruukit ja kaivokset saivat oikeuksia alennettuihin tullimaksuihin sekä ulko- että kotimaankaupassa, pitkäaikaisia verovapauksia ja edullisia valtionlainoja toimintansa toteuttamiseen.9 Isonvihan vaikutukset 1700-luvun alku oli surullista aikaa Ruotsi-Suomelle. Suurten nälkävuosien aikana 1696–97 oli menehtynyt noin kolmasosa Suomen puolimiljoonaisesta kansasta. Katovuodet seurasivat toisiaan 1700-luvun alkukymmeninä, kaiken lisäksi kansaa koetteli vielä ruttoepidemia 1710–1711. Parikymmentä vuotta kestänyt Suuri Pohjan sota syttyi vuonna 1700. Ensin sen vaikutukset näkyivät lähinnä sotaväenottoina, mutta jo 1713 venäläiset miehittivät Suomen ja tuhosivat rannikkoseutuja järjestelmällisesti, myös suuren osan ruukeista. Tämä Suomessa Isonvihan aikana tunnettu ajanjakso jatkui aina Uudenkaupungin rauhaan 1721 asti. Sodan alkaessa lähes kaikki ruukkien omistajat olivat paenneet Ruotsiin, jolloin hävittämättömätkin ruukin rappeutuivat käyttämättöminä. Ja liekö ollut syynä vaikeat ajat vai muukalaisvihamielisyys, että useiden ruukkien lopullisesta hävityksestä vastasivat paikalliset asukkaat? 7 Isonvihan ajalta on säilynyt varsin niukasti tietoa, ilmeisesti virkamiesten maastapaon vuoksi, mutta ruukkihistorialle aika oli varsin ankea. Kun Vuorikollegion määräyksestä Suomessa tehtiin 1722 inventaario maamme ruukeista, niiden kunto todettiin huonoksi. Koska valtiovalta pyrki edelleen edistämään vuoriteollisuutta, myönnettiin ruukeille verovapauksia seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Toimenpiteet tehosivat ja ennen venäläisten miehitysaikaa Suomessa toimineista paristakymmenestä ruukista sodan jälkeen alkoi toimia uudelleen 16. Kuitenkin ruukkien jälleenrakentaminen vaati runsaasti varoja, ja vaikka valtio tuki niitä huomattavin verohelpotuksin, ruukeista vain neljä jatkoi vanhojen omistajien hallinnassa. Uudet omistajat olivat lähinnä varakkaita tukholmalaisia kauppiaita, joiden johdolla suomalaisilla ruukeilla alkoi koko vuosisadan jatkunut loistokausi.10 Vaikka ns. Pikkuvihan aikainen venäläismiehitys jarrutti ruukkitoimintaa vielä vuosina 1742–43, valtiovallan tukien ja ruotsalaisten omistajien varojen turvin ruukkiteollisuus eli kasvun aikaa. Salon seudulle tämä kukoistuskausi toi Kuuston ja Kärkelän ruukit, joista jälkimmäinen liittyy kiinteästi Orijärven kaivoksen kuparinkäsittelyyn. Ruotsin poliittinen sekavuus Myssy-puolueen päästyä valtaan 1765–66 valtiopäivillä, sekä samanaikainen kansainvälinen talouskriisi ja rahan arvon lasku aiheuttivat Suomen ruukeille pahan ahdingon. Myös koko Fiskars-yhtymän ja sen mukana Orijärven kaivoksen ja Kärkelän ruukin omistanut Robert Finlay ajautui konkurssiin 1771. Muutaman vuoden konkurssihallinnon jälkeen alkoi ruukeilla ja kaivoksella kuitenkin uusi menestyksen aika, kun tukholmalainen suurkauppias Bengt Magnus Björkman sai 1783 haltuunsa Suomen suurimman ruukkiyhtymän. Siihen kuuluivat Antskogin, Fiskarsin, Kosken, Kimon, Orisbergin ja Oravaisten rautaruukit sekä Orijärven kuparikaivos ja Kärkelän kupariruukki. Ruotsin ajan lopussa Björkman rakensi Orijärven kaivoksen ympärille suuren kuparinjalostusyhtymän.11 Kun Ruotsinvallan aika Suomessa loppui vuonna 1809, Suomessa oli 24–25 teollisesti toimivaa rautaruukkia.12 Venäjän vallan alle Suomen poliittinen tilanne muuttui kokonaan vuonna 1809 Venäjän vallan myötä. Ruotsalaiset eivät enää saaneet omistaa Suomessa mitään, joten ruukkien omistussuhteissa tapahtui jälleen muutoksia. Sodan jälkeen uuden valtiovallan tavoitteena oli päästä irti riippuvuussuhteesta Ruotsin malmivaroihin. Suomalaiset ruukinomistajat joutuivat luopumaan ruotsalaisen Rautakonttorin jäsenyydestä ja uudet vienti- ja tuontirajoitukset astuivat voimaan. Rautavalmisteiden pääasialliseksi kauppakumppaniksi tuli nyt Venäjä. Suomeen 1821 perustettu Vuorihallinto otti aiemmin Tukholmassa sijainneen Vuorikollegion tehtävät. Venäjän ja Ruotsin välisissä kauppa- ja tullisopimuksissa vienti- ja tuontimäärät sekä tullimaksut vaihtelivat eri vuosina, välillä Suomelle edullisiksi, välillä vaikeiksi. Sodan aikana 1808–1809 malmin tuonti Ruotsista oli rajoitettu yhteen laivalastilliseen, mutta Haminan rauhassa 1809 sovittiin, että kahden vuoden ajan malmin ja takkiraudan tuonti saattoi jatkua entisellään. Malmin tuonti sallittiin, sillä muuten suomalaisten ruukkien toiminta olisi loppunut kokonaan. Malmia 8 yritettiin kyllä kuljettaa Uralilta, mutta pitkä matka teki tuonnin sieltä kannattamattomaksi. Aina 1800-luvun puoliväliin asti malmin ja takkiraudan tuonti Ruotsista jatkui lähes ennallaan, lisäksi 1850-luvulla tuotiin takkirautaa myös Ruotsin ulkopuolelta.13 Venäjän keisarin ja suomalaisten viranomaisten yhteistuumin 1825 asettamat tavoitteet raudanvalmistukselle perustuivat tuonnin lisäksi suomalaisen malmin etsintään ja romuraudan käyttöön. Tarpeettomiksi tulleita vanhoja sotatarvikkeita ja linnoituslaitteita ryhdyttiin käyttämään erityisesti 1800-luvun lopulla, kun raakaraudan uudet mellotustavat tulivat käyttöön. Suomalaista vuorimalmia löydettiin ja käytettiin vain vähän, enimmilläänkin n. 20 % koko malmimäärästä. Varsinkin ruukkien omistajista vain harva uskoi Suomen tulevan toimeen kotimaisten malmien varassa. Poikkeuksena oli suomalainen järvi- ja suomalmi, jota edelleen käsiteltiin lähinnä ItäSuomen harkkohyteissä. Salon seudulla kotimaisen malminetsinnän tuloksena avattiin Malmbergin kaivos Kiskossa ja Vihiniemen kaivos Perniössä.14 Vuosisadan loppupuolella alkoivat kotimaiset konepajat tulla raudanvalmistusteollisuuden suurasiakkaiksi. Sekä itsenäisinä toimineet että ruukkien manufaktuurit, konepajat ja valimot nousivat 1890-luvulla tuotannon jalostusarvossa ohi perusmetalliteollisuuden, takki- ja kankiraudan tuotannon. Ensimmäisiä merkittäviä Suomeen perustettuja konepajoja olivat Fiskarsin konepaja Fiskarsin ruukilla 1837, Ericsson & Cowie Turussa 1842, Högfors Karkkilassa Högforsin ruukilla 1846 ja Varkauden konepaja Varkauden ruukilla 1851, sekä tietysti kehruuteollisuuteen keskittynyt Finlaysonin konepaja Tampereella jo 1820.15 Venäjän vallan loppuaikana vuoden 1860 jälkeen vienti Venäjälle vaikeutui. Venäjän poisti ulkomailta tuotavalta takki- ja kankiraudalta tullit, jolloin tuonti vapautui kaikille maille ja samalla vienti Suomesta vaikeutui sen jouduttua tasa-arvoiseen asemaan muiden maiden kanssa. Suomalaiset eivät kyenneet kilpailemaan esimerkiksi Englannin ja Belgian edullisten raudanhintojen kanssa. Huonot suhdanteet aiheuttivat monien ruukkien konkursseja Suomessa, kuten esimerkiksi Viktor Zebor Bremerkin omistama Teijon ruukki 1860.16 Ruukkiteollisuus oli 1800-luvun lopulle saakka kartanoruukkien teollisuutta, jolle tyypillistä oli yksityisomistus, merkittävä maa- ja metsätalous ja ruukkien ympärille kehittynyt ruukkiyhdyskunta. Ruukit toivat uutta elämää ympäristöön, ammattimiehiä tuli Ruotsista ja muualta Euroopasta, suomalaisia pääsi oppiin ulkomaille. Uusia kulttuurivaikutteita virtasi niin ammattilaisten mukana kuin ruukinpatruunoiden vaikutuksesta kartanohistoriaan. Vanhamuotoisen teollisuuden toimintaedellytykset loppuivat 1900-luvun alussa, jolloin pienen viiveen jälkeen 1930-luvun lopulta lähtien kehittyi Suomen nykyinen, uusi teräksen valmistus- ja jalostusteollisuus. Vaikka harvat ruukit jatkoivat raudanvalmistusta tai – jalostusta, toimii entisillä ruukeilla edelleen merkittäviä teollisuuslaitoksia.17 9 Malmista metalliksi Suomessa ruukkien ja raudanvalmistuksen olosuhteisiin ovat voimakkaasti vaikuttaneet valtiolliset olot, ensin osana Ruotsia, sitten osana Venäjän valtakuntaa ja vuodesta 1917 lähtien itsenäisenä valtiona. Valtiojärjestelyiden mukanaan tuomat kaupalliset suhteet Ruotsiin ja Venäjään, sekä ulkomaan kaupan erilaiset rajoitukset, säädökset ja tullimaksut vaikuttivat mahdollisuuksiin tuoda Suomeen ruukkien tarvitsemia raaka-aineita, rautamalmia ja takkirautaa, sekä vastaavasti viedä ulkomaille edullisilla tullimaksuilla ruukkien tuotteita, valutakkirautaa, kankirautaa ja rautatuotteita. Raudan merkitys historiassa on suuri ja sitä on Suomessakin osattu käsitellä jo ennen ruukkien perustamista. Raudanvalmistus keksittiin yli 3000 vuotta sitten Aasiassa, josta se hitaasti levisi Euroopan kautta myös Suomeen. Rautaa on maaperässä runsaasti ja sen hyötykäyttö on suhteellisen helppoa. Järvi- ja suomalmia on kansanomaisesti käsitelty koko Pohjolan alueella ilmeisesti yli 2 000 vuotta.18 Suomen ruukkien kesken vallitsi selkeä maantieteellinen jako: Ulkomailta tuotua, pääsääntöisesti Ruotsista louhittua vuorimalmia käyttivät rannikon ruukit, joihin malmi voitiin kuljettaa meriteitse. Vanhinta raudantuotantoa oli sisämaassa sijainneilla järvimalmiruukeilla, jotka käyttivät järvi- tai suomalmia.19 Käytännöllisesti katsoen kaikki Suomeen ennen vuotta 1809 perustetuista 32 ruukista toimivat Ruotsista kuljetetun malmin tai takkiraudan varassa. Ainoat merkittävät poikkeukset olivat 1746 privilegion saanut, järvi- ja suomalmeja raaka-aineenaan käyttänyt Juantehdas (Strömsdals Bruk) ja Karjalohjan Orijärven kaivoksen lähelle 1765 perustettu Kärkelän kupariruukki.20 Orijärven kaivoksen kuparilöytö oli tärkeä, sillä kuparituotannosta muodostui 1800-luvun alussa merkittävä teollisuudenhaara muuten niukalti teollistuneessa maassamme. Orijärven kaivos ja sen kuparin jalostuslaitokset muodostivat pitkään työväestön määrällä mitaten maan suurimman teollisen kokonaisuuden. Laajimmillaan kupariketjun palveluksessa oli liki 200 työntekijää, eikä näissä luvuissa ollut mukana talonpoikia ja muuta väkeä, jotka toimittivat kaivokselle ja ruukeille puuhiiltä ja elintarvikkeita, sekä toimivat malminkuljetuksen piirissä.21 10 Kupari - uskomattoman upea metalli Kupari on ensimmäinen metalli, jota ihmiskunta oppi muokkaamaan ja sulattamaan. Kuparia on kaikkialla luonnossa – merivedessä, kasveissa, maaperän esiintymissä ja jopa puhtaana luonnonkuparina. Kuparista on valmistettu aseita, koruja ja työkaluja jo ainakin 8000 vuotta. Kuparin käyttö moninaistui, kun siihen oivallettiin lisätä tinaa, näin saatiin pronssia. Pronssista alettiin valmistaa erilaisia teräaseita, joiden terän sai hyvin teräväksi. 1600-luvulla kupari oli Ruotsin tärkein vientituote. Falunin kuparikaivos, Stora Kopparberget, oli 1600luvulla maailman suurin kuparintuottaja, siellä tuotettiin ajoittain kaksi kolmasosaa koko maailman kuparista. Stora Kopparberget on vuosituhannen aikana vaikuttanut suuresti koko Ruotsin kehitykseen ja vaurastumiseen. Falunin malmilla rahoitettiin sodankäyntiä. Sen kuparikaivoksen malmista valmistettuja kuparituotteita myytiin Euroopan moniin maihin kirkkojen, linnojen ja palatsien kattomateriaaleiksi. Falunin kuparista tehtiin myös valuuttana käytettyjä kupariplootuja. Lisäksi kaivoksen oheistuotteina on syntynyt kuuluisa ruotsalainen makkara Falukorv, sekä punaisten torppien seinämaali faluninpunainen - Suomessa punamulta. Falunin kuparivuoren historia ulottuu aina vuoteen 1288. Louhinta kaivoksessa loppui 1992 ja vuodesta 2001 Strora Koparberget on ollut UNESCOn maailmanperintökohde. Kupari päätti kivikauden. Sen myötä ihmiset oppivat etsimään ja käyttämään luonnonvaroja, metallurgia kehittyi, samoin kaivostoiminta. Kehitettiin instituutioita suojelemaan ja kasvattamaan kauppaa ja teollisuutta. Kupari pitää edelleen pintansa yhtenä ihmiskunnan tärkeimmistä metalleista, sillä moderni yhteiskuntamme tarvitsee kuparia mm. sähkön ja energian tuotannossa. 22 kuparista on Suomessa yleisesti käytetty nimeä vaski kupari + tina = pronssi kupari + sinkki = messinki 11 Raudan valmistuksen käsitteitä Järvi- ja suomalmin pelkistäminen tapahtui harkkohyteissä, jotka olivat päältä avonaisia pystyuuneja, joissa malmi kuumennettiin puuhiilen avulla ja palkeita käyttämällä. Harkkohyteissä lämpötila jäi, tai jätettiin alhaiseksi, jolloin malmin sisältämä rauta ei sulanut juoksevaksi, vaan tahdasmaiseksi ja laskeutui sitten uunin pohjalle, jonne se muodostui harkoiksi. Kun rauta ei sulanut juoksevaksi, siihen ei päässyt sekoittumaan hiiltä eikä muita epäpuhtauksia. Harkkohyteissä valmistettua harkkorautaa voitiin takoa kankiraudaksi ja muiksi rautatuotteiksi ilman mellotusta, eli uudelleen kuumennusta. Harkkohyteissä voitiin käyttää myös fosforipitoisia malmeja, kuten järvi- ja suomalmeja, ilman että harkkorauta tuli liian hauraaksi. Tästä syystä Suomessa käytettiin harkkohyttejä aina 1800-luvun lopulle saakka. Harkkohytit eivät olleet jatkuvakäyttöisiä, vaan aina harkon valmistuttua toiminta piti keskeyttää harkon saamiseksi ulos. Harkkohyttien toiminta oli epätaloudellista, sillä vain pieni osa malmin sisältämästä raudasta saatiin sulatettua, sulatus kesti kauan ja vei paljon hiiliä. Fiskarsin masuunin pienoismalli esittää raudanvalmistuksen prosessin louhitusta malmista eri vaiheiden kautta valmiiksi rautaharkoiksi. Tällä rautaruukilla eletään vuotta 23 1738 Ruotsista tuodun vuorimalmin käsittelyn edellytyksenä oli masuuni, joissa valmistettiin takkirautaa (ruots. tacka = harkko). Masuuni on itse asiassa korkeutta kasvanut harkkohytti, jossa lämpötila nousi niin korkeaksi, että rauta suli ja laskeutui juoksevana uunin pohjalle, masuunien pesään, joista se juoksutettiin muotteihin. Masuuneissa raudan reaktiot olivat siis erilaisia kuin harkkohyteissä. Hyteistä saatiin suoraan takomiskelpoista rautaa iso harkko, kun taas masuuneista saatu hiilipitoinen takkirauta oli niin haurasta, ettei sitä voitu suoraan takoa, vaan se oli kuumennettava uudelleen, mellotettava. Mellotus tarkoittaa ensisijaisesti raakaraudan hiilipitoisuuden alentamista niin, että raudasta tulee muovaamiseen sopivaa, riittävän sitkeää. Vaikka masuunin käyttö vaati mellotusvaiheen, se toi raudanvalmistukseen teollista tehokkuutta. Ensinnäkin masuunissa puhallusta voitiin jatkaa keskeytyksettä pidempi aika, jopa vuosi, ja toiseksi siitä saatiin ratkaisevasti suurempi määrä rautaa. Masuuneissa ei kuitenkaan voitu käsitellä suomalaista järvi- tai suomalmia, eikä edes kotimaista vuorimalmia, sillä niiden sisältämät epäpuhtaudet tekivät raudan hauraaksi. Edelliset sisälsivät fosforia, joka teki raudan hauraaksi kylmänä, jälkimmäinen puolestaan kuparia ja rikkiä, jotka puolestaan tekivät raudan puna- eli kuumahauraaksi. Valutarkoituksiin suomalaisesta malmista valmistettu takkirauta sopi kuitenkin hyvin, tällöin puhuttiin valutakkiraudasta. 1800-luvulla mellotusmenetelmien kehittyessä saatiin raudan epäpuhtaudet poistettua raudasta ja suomalaisen malmin käyttö mahdollistui masuuneissa. Kehityksen myötä termien käyttö käytännössä sekoittui, eikä nykyään takki- ja harkkoraudasta juurikaan puhuta, sillä raakarautaa ei valmisteta harkkoina. 12 Masuunien rinnalle jatkojalostusta varten piti rakentaa ahjoja ja vasaroita. Ahjoissa raakarauta kuumennettiin ja taottiin. Taottaessa raakaraudasta pusertui ulos siihen jääneitä kuona-aineita. Ahjoissa polttoaineena oli puuhiili. Kuumennettava rauta oli suorassa kosketuksessa hiiilen kanssa. Taonnassa rauta taottiin kangen muotoon, kankiraudaksi. Masuunien ja ahjojen palkeet vaativat harkkohyttejä enemmän tehoa, siksi ruukit perustettiin koskien äärelle. Vasta höyrykoneen yleistyminen 1800-luvun alkupuolella vapautti ruukit koskien ääreltä. Aluksi ahjoissa tehtiin saksalaistaontaa, 1700-luvulla sen rinnalle hetkeksi tuli vallonitaonta ja seuraavalla vuosisadalla ensin lancashire- ja sittemmin franche-comté –taonnat. Fiskarsissa ja Antskogissa oli 1734 aloitettu, ainoina ruukkeina Suomessa, raudan sulatus ja taonta ns. vallonitaontaa käyttäen. Kosken ruukilla kokeiltiin vallonitaontaa 1754, mutta se ei kannattanut ja niin siirryttiin saksalaistaontaan.24 Vallonit olivat nykyisen Belgian, Luxemburgin ja Pohjois-Ranskan alueelta Ruotsin ruukkien palvelukseen siirtyneitä taitavia seppiä, masuunimestareita ja hiilenpolttajia. He olivat ranskankielisiä ja uskonnoltaan kalvinisteja. He ja heidän jälkeläisensä säilyttivät oman kulttuurinsa ja identiteettinsä vieraissakin oloissa pitkään, jopa näihin päiviin saakka. Vallonimenetelmällä valmistettu rauta oli erityisen hyvälaatuista ja kysyttyä.25 Pula puusta Pitkästä ja usein hankalasta kuljetusmatkasta huolimatta ruukkien perustaminen Suomeen oli 1600- ja 1700-luvuilla kannattavaa. Valtiovallan pelko metsien loppumisesta Ruotsin vuoritoimen ydinalueilla oli perusteltua, sillä ruukkien ohella myös kaivokset, joissa louhiminen tapahtui kalliota kuumentamalla, kuluttivat metsävaroja uhkaavasti. Valtionvalta tuki ruukkien perustamista syrjäisemmille seuduille, kuten Suomeen, vapaavuosin veronmaksusta ja tullipoliittisin helpotuksin. Suomeen perustettaville ruukeille saatettiin myöntää jopa 30 vuoden verovapaus. Suomi oli perinteisesti ollut tervan suurtuottaja, jolloin sivutuotteina saatiin sysiä eli puuhiiliä. Masuunien ja pajojen ahjoissa tarvittiin kuitenkin niin paljon polttoainetta, että pelkkä sivutuote ei enää riittänyt, vaan perustettiin erillisiä sysimiiluja. Vaikka kaikissa ruukeissa oli palkattuna hiilikaupan ammattilaisia, sysi- ja miilumiehiä, hiilitoimitukset nojasivat paljolti lähistön talonpoikien työpanokseen. Talonpoikien oli tosin asennoiduttava uudella tavalla sysien saamiseksi, sillä puita ei saanut tervahautojen tapaan polttaa loppuun. Puuhiilen teko oli monivaiheinen prosessi aina sopivien puiden kaatamisesta, kuorimisesta, kuivattamisesta miilutuksiin ja kuljetuksiin. Valmiit ja jäähtyneet hiilet kuljetettiin ruukkien hiilihuoneisiin. Sysien teko oli raskasta työtä ja niiden poltto vaati ympärivuorokautista valvontaa, sillä miilua piti tarkkailla, jotta palaminen tapahtui oikein kytemällä. Mahdolliset ilmaliekit sammutettiin nuijimalla miilun pintaa. Miilunpolttajat asuivatkin miilujensa vieressä pitkiä aikoja varsinkin parhaaseen sysien tekoaikaan marras-maaliskuussa. Vaikka talonpojat saivatkin sysistä tervetullutta lisäansiota, se oli rankan työn takana.26 Ruukkien prosessit vaativat niin suuret määrät puuta, etteivät niiden omat metsät yleensä riittäneet. Hiiltä jouduttiin hankkimaan talonpojilta laajoilta alueilta. Tervan- ja kaskenpolton 13 lisäksi metsiä kuluttivat sadat sahat, jotka kilpailivat ruukkien kanssa puusta. Turvatakseen hiilen saannin ja pitääkseen hinnat kohtuullisina ruukit sopivat keskenään hiilen ostopiireistä. Patruunat vetosivat viranomaisiin saadakseen heidät velvoittamaan väestöä puuhiilen toimitukseen vaikka sakkojen uhalla. Ruukkien uudistiloille annettiin vuorirälssioikeus eli vapautus useimmista kruunun veroista niin kauan, kun toiminta oli käynnissä. Ruukin omistaja kantoi tilalliselta veron, joka tavallisimmin suoritettiin malmin ja tuotteiden ajona, sekä puun ja hiilen toimituksina, viljana tai muina elintarvikkeina. Ruukeilla oli usein mahdollisuus kerätä vaikutusalueensa talonpojilta kruunulle tulevia veroja myös puuhiilenä. Ruukkien toiminta perustui puuhiileen aina 1800-luvun alkuun asti, jolloin sen korvasi kivihiili.27 Toimitusten takuuna ruukeilla tavallisesti oli laajat metsäalueet. Näin ei kuitenkaan ollut Kosken ruukin kohdalla sen toiminnan alkuvaiheessa, Daniel Faxellin aikana. Maa-alan vähyys vaivasi ruukkia, eikä ympäristöstä löytynyt ostettavia tiloja. On arvioitu, että yhden ruukin toiminta vaati noin 15 kilometrin säteeltä toimitetut hiilet. Kosken ruukki jäi väliinputoajaksi, sillä LänsiUudenmaan vanhemmat ruukit olivat jakaneet Perniön alueen itäisemmät metsät selkeisiin puuhiilietupiireihin ja toisaalta Teijon ruukin hiilireviiri tuli vastaan Kosken pohjoispuolella. Kun vielä samalla alueella metsien puista kilpaili Orijärven kaivos, puupula oli iso ongelma Kosken ruukille. 28 Kansainvälisyyttä vesistöjen varsilla Suomesta löytyneet vuorimalmiesiintymät haluttiin hyödyntää, mutta niiden louhiminen osoittautui kuitenkin nopeasti kannattamattomaksi. Niinpä lähes kaikki ruukkien käyttämä rautamalmi kuljetettiin Ruotsista, lähinnä Tukholman saaristossa sijainneesta Utön kaivoksesta. Myös raaka- eli takkirautaa laivattiin Ruotsista Suomeen taottavaksi. Kruunu suosi rautamalmin ja raakaraudan vientiä Suomeen jalostettavaksi, koska näin säästettiin emämaan metsiä. Rauta kuljetettiin laivoilla, joten perustettavan ruukin tuntumassa piti myös olla hyvä satama. Merentakaiset kuljetukset kuulostavat ehkä työläiltä, mutta meriliikenteen ansiosta Turku itse asiassa oli helpommin Tukholman saavutettavissa kuin saman mantereen Göteborg. Suomi ei myöskään koskaan ollut Ruotsille alusmaa tai vallattu alue, vaan luonteva osa valtakuntaa, joten tavaraliikenne Turun ja Tukholman välillä oli luontevaa maan sisäistä kuljetustoimintaa. Yhdistelmä vesivoima, metsä ja satama löytyi Pohjan pitäjästä, jonne rakentui rautateollisuuden keskus. Noin vuonna 1630 pitäjään perustettiin Antskogin ruukki, vuonna 1641 Billnäsin ruukki ja vuonna 1649 Fiskarsin ruukki.29 Fiskarsin ruukin historia nivoutuu kiinteästi Salon seudun ruukkeihin erilaisten omistajavaihdosten kautta. Fiskarsin ruukin perusti Peter Thorwöste, joka edellisenä vuonna oli saanut haltuunsa Mustion ja Antskogin ruukit. Thorwösten ruukit tuhottiin Isonvihan aikana, eikä rauhan jälkeen Thorwöstellä ollut varaa jatkaa niiden toimintaa. Näin Fiskars myytiin John Montgomerylle, joka omisti myös Kosken ruukin. Seuraavat omistajat, Robert Finlay, Magnus Björkman ja von Julinien suku, pitivät edelleen ruukkikokonaisuuden ehjänä. 14 Alusta asti Fiskarsin ruukin toiminta perustui Ruotsista, lähinnä Utöstä, tuotuun malmiin. Malmi kuljetettiin Fiskarsin ruukin omilla tai vuokratuilla aluksilla, esimerkiksi lotjilla, Utösta Pohjankurun satamaan ja sieltä pienemmillä proomuilla Fiskarsinjokea pitkin ruukille. 30 Kun lähes kaikki ruukkien käyttämä rautamalmi tuotiin Ruotsista, sekä raaka- ja takkirautaa kuljetettiin Suomeen taottavaksi, kehittyi emämaan ja Suomen välille vilkas merenkulkuliikenne. Arkistolähteiden mukaan 1700-luvulla Fiskarsilla oli omassa omistuksessaan kolmattakymmentä alusta, joiden kippareiden ja vaiheiden tutkimusta on tehty varsin vähän. 31 Kuva 2, tärkeä meriyhteys Vasemmalla: Rautamalmi tuotiin meritse Ruotsista. 1600-luvun loppupuolella tehdyssä piirroksessa on kuvattuna 32 aikakaudelle tyypillinen alus. Oikealla: Ruotsin valtakunta suurvallan aikana. Kartta: http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/2/28/Swedish_Empire_%281560-1815%29_en2.png/512pxSwedish_Empire_%281560-1815%29_en2.png Vesistöjen merkitys malmin ja rautatuotteiden kuljetuksessa oli merkittävä koko ruukkihistorian ajan. 1830-luvulla Orijärven kuparintuotanto oli huipussaan ja John Julinilla oli hallitseva asema Suomen kuparimarkkinoilla. Orijärvi tuotti kuparia yli kotimaisen tarpeen, joten Julin tähysi sen myyntiä ulkomaille. Vaihtelevat määräykset Venäjän antamissa tullisäädöksissä suosivat kupariharkkojen tuotantoa, joita laivattiin yhdessä Julinin muiden tehtaiden tuotteiden, useimmin raudan ja lautojen kanssa Euroopan suursatamiin. Orijärven harkkokuparin laatu sai kiitosta monilla tahoilla ja sitä vietiin Tukholman ja Pietarin lisäksi Tallinnaan, Riikaan, Lyypekkiin, Hampuriin ja Bordeauxiin.33 15 MALMIA MAAILMALLE Ruukkien historian solmukohta – Orijärvi Kuva 3, Orijärven avolouhos Orijärven kaivoksen avolouhoksen malmien suodattama trooppisen turkoosi vesi kesällä 2011. Kuva Heidi Grahn. Orijärven kaivoksen historian alkaminen on luontevaa ajoittaa vuoteen 1757, jolloin ratsutilan asukas Johan Isakssonin, Juhana Iisakinpojan, kerrotaan löytäneen takamailtaan harvinaisen kivilajin. Isaksson vei sitten kivet kotiinsa, jotka Kosken tehtaanvouti Anders Holmberg näki tämän luona käydessään. Holmberg kertoi kivistä edelleen silloiselle vuorivouti Johan Adolph Liljeqvistille, joka tarkasti malmiaiheen ja pani koekaivaukset käyntiin. Toki Orijärvellä oli ollut elämää ennen tätä malmilöytöäkin, mutta tuo tapahtuma aloittaa tapahtumasarjan, joka linkittää suomalaisen varhaisen valtateollisuuden Salon alueella, eli Suomen ensimmäisen kuparikaivoksen, sekä ruukit Koskella ja Kärkelässä. 16 Löydöstä louhimiseen Orijärven malmilöydölle aika oli varmasti oikea. Kruunun panostus vuorityöhön oli yli sadan vuoden aikana tuonut sen tutuksi myös syrjäseutujen talonpojille. Tuskin muuten Juhana Iisakinpoika olisi oivaltanut löytäneensä jotain arvokasta. Eikä hänellä ainakaan olisi ollut suhteita malmilöydöstä ilmoittamiseen. Ruotsin vahva asema Euroopan raudan ja kuparin tuottajana oli asettanut vuoriteollisuuden merkantilistisen talouspolitiikan päähuomioon. Kruunu toimi itsekin aktiivisesti vuorityössä mukana, mutta samalla kannusti yrittäjähaluisia miehiä mukaan malmien louhintaan ja jalostukseen, myös tavallisia alamaisia kehotettiin tarkkailemaan ympäristöään ja etsimään kiinnostavia kiviä. Tukholmassa toimineella Vuorikollegiolla oli keskeinen asema teollisuuspolitiikassa 1630-luvulta alkaen. Sen ohjaamana vuoriteollisuuden sanomaa levitettiin koko valtakuntaan, jossa alueellisesta toiminnasta vastasivat vuorimestarit. Innostuksen myötä myös Suomi oli saanut jo 1600-luvulla ensimmäiset ruukkinsa. Vaikka Isovihan aikana 1700-luvun alussa Suomen ruukkiteollisuus oli lähes pysähdyksissä, alkoi ruukkien kukoistuskausi jo 1730luvulla. Orijärveläisen Juhana Iisakinpojan onneksi ensimmäisenä Isovihasta toipuivat hänelle maantieteellisesti läheiset Kosken, Fiskarsin ja Antskogin ruukit. Iisakinpoika oli varmasti nähnyt miten ruukkien tulo oli muuttanut elämää seudulla. Hän oli epäilemättä kuullut miten Suomesta nyt etsittiin malmiesiintymiä, niistä louhittuja metalleja sulatettiin ja vietiin ulkomaille samalla kun Ruotsista tuotuja raaka-aineita jalostettiin täkäläisillä ruukeilla. 34 Aivan odottamaton Orijärven löytö ei varmaan ollut, sillä oli tiedossa, että läheiseltä Haapaniemen kartanon mailta oli jo aiemmin löytynyt kuparipitoisia lohkareita. Kivistä löytynyt kupari oli rautaa monin verroin arvokkaampaa ja löytö herätti suurta kiinnostusta. Orijärvellä edettiin ripeästi koelouhintaan, jonka tulokset olivat lupaavia ja valtauskirja saatiin jo kesällä 1760. Toiveet Ruotsin Falunin kaivosten kaltaisista rikkauksista, kuparin arvostus ja merkantilistinen ajatusmaailma houkuttivat yksityisiä sijoittajia Orijärven kaivostoiminnan aloittamiseen.35 Orijärven kaivosyhtiön alkuvuodet Kaivoksen johtoon haettiin mahdollisimman päteviä ammattilaisia ja tässä ilmeisesti onnistuttiin, sillä Suomen vuorimestari Magnus Linder kiitteli Anders Holmbergin taitoja. Linderin esityksestä Vuorikollegio palkitsikin Holmbergin hopeamaljalla, johon oli kaiverrettu teksti: ”Kuninkaalliselta vuorikollegiolta vuonna 1778 Anders Holmbergille, Orijärven kuparisuonen löytäjälle Uudellamaalla, Kiskon pitäjässä.” Vasta joskus myöhemmin samaisen maljan pohjaan on kaiverrettu: ”Oikea löytäjä Orijärven rusthollari Johan Isaksson ei saanut mitään, löysi 1757.” Tosin Isaksson sai kyllä kaupassa Biskopsbölen ja Sprerringsin ratsutilat Kirkkonummelta ja Porkkalan niemeltä, kun uusi perustettu Orijärven kaivosyhtiö osti Orijärven.36 1760 perustetun kaivosyhtiön johtoon nousivat Fagervikin omistaja Johan Hising, Teijon ruukin vuorineuvos Jakob Kijk sekä mm. Strömforsin ruukin Loviisassa omistanut Johan Forsell. 17 Kuva 4, Orijärven kauppakirja vuodelta 1762 Kauppakirja vuodelta 1762. Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto 37 Alun innostuksen jälkeen Johan Hising kuitenkin alkoi epäillä kaivostoiminnan kannattavuutta. Erityisesti hän kiinnitti huomiota kohtuuttoman kalliisiin kuljetuksiin, jotka talvisin tehtiin rekikuljetuksina kaivokselta Teijon ruukille, jonne kupari vietiin sulatettavaksi. Koko jalostusketju oli muutenkin pitkä, sillä Orijärven kaivoksen toiminnan alkuvuosina Teijossa tuotettu raakakupari vietiin puhdistettavaksi jatkojalostukseen kelpaavaksi tuotteeksi Ruotsiin Avestan tehtaille Taalainmaalle. Vaikka Hisinger oli hankkinut omistukseensa lähes puolet kaivosyhtiöstä, ei hän jaksanut uskoa kaivoksen tulevaisuuteen, vaan myi osuutensa Ruotsin merkittävimpiin rautatehtailijoihin kuuluneelle Robert Finlaylle 1764. Finlay Orijärven johdossa Finlay oli ollut jo 1750-luvulla kiinnostunut Suomen ruukeista ja hankkinut itselleen Fiskarsin, Antskogin, Kosken, Männäisten, Orisbergin, Kimon ja Oravasiten ruukit sisältävän ryppään. Hän 18 nosti vielä omistusosuuttaan Orijärven kaivoksesta siten, että vuosikymmenen lopulla omisti ¾ osakkeista. Finlayn aika Orijärvellä jatkui aina vuoteen 1771, jolloin hän teki vararikon. Vaikka katselmuksessa 1766 vuorimestari Magnus Linder esitti Orijärven kaivokselle vapautusta veroista 20 vuodeksi kuparituotannon suuren kansallisen merkityksen vuoksi, kaivoksen tuotto oli 1760-luvulla vielä varsin vaatimatonta. Vanhimmassa kaivoksessa oli päästy vain noin 10 metrin syvyyteen ja työtä tehtiin alle 10 miehen joukolla. Linder oli katselmuksessaan kuitenkin optimistinen Orijärven malmivarannon suhteen. Finlay oli lähtenyt suurella innolla mukaan Suomen vuoritoimintaan ja perustanut ajan mittapuun mukaan mahtavan teollisuusimperiumin. Orijärvellä hän ryhtyi määrätietoisesti tehostamaan kaivoksen tuotantoa. Kokemuksensa pohjalta hän ymmärsi, että Orijärven malmin ensimmäinen jalostusvaihe piti tehdä lähellä kaivosta ja rakennutti vuosina 1765–66 kuparin sulatushytin Kärkelään, noin viisi kilometriä kaivoksesta.38 Samaan aikaan kuitenkin Ruotsissa Myssy-puolueen päästyä valtaan valtakunta vajosi taloudelliseen epävarmuuteen. Sitä seurannut syvä taantuma iski myös Finlayn suomalaisiin ruukkeihin, sekä Orijärven kaivokseen. Tilanteen seurauksena Robert Finlay menetti omaisuutensa ja hänen aikansa Suomen vuoriteollisuuden parissa päättyi lyhyen omistajakauden jälkeen vuonna 1771. Finlayn merkittävin panos Orijärven toimintaan oli Kärkelän kuparihytin rakentaminen. Kärkelä korvasi Teijon ruukin kuparin käsittelyssä ja kuljetuskustannukset alenivat. Itse kaivostoimintaan ei Finlayn aikana ehditty tehdä suuria parannuksia. Hänen kautensa alkuvuosina kaivokset olivat Orijärvellä vielä matalia, joten sekä malmin että veden nosto tehtiin käsivinttureilla. Vasta louhinnan siirtyessä syvemmälle maan alle ja Kärkelän sulaton vaatiman malmin myötä tarvittiin tehokkaampia apuvälineitä malmin nostoon. Isokaivos sai ensimmäisen hevosvintturin 1766. Samalla rakennettiin kaivoskuilun päälle katos, joka esti veden ja lumen pääsyn kaivokseen. Muiden kaivosten käsivintturit korvattiin hevosvoimalla seuraavien vuosikymmenten aikana. Vaikka kaivosaukot oli Finlayn aikana suojattu katoksin, vesi oli ainainen ongelma. 1800-luvulle tultaessa vedestä oli tullut niin suuri ongelma, että pääosa nostokapasiteetista käytettiin veden nostoon.39 19 Finlay, Robert (1719 - 1785), suurkauppias, ruukinpatruuna, kauppaneuvos Skotlantilaiseen aatelissukuun syntynyt Robert Finlay oli Tukholman rikkaimpia ja vaikutusvaltaisimpia. Hän toimi ensin Tukholman merkittävimmän raudanviejän, suurkauppias Frans Jenningsin, kirjanpitäjänä ja myöhemmin vuodesta 1752 yhtiökumppanina. Edullinen avioliitto ja sen myötä yhteen liittyvät valtaapitävät kauppiassuvut vahvistivat Finlayn asemaa Tukholman suurkauppiaiden joukossa. Frans Jenningsin kuoltua 1754 suvut yhdistivät liiketoimensa Finlay & Jennings kauppahuoneeksi, josta tuli Tukholman johtava raudanviejä. Kauppahuone kasvatti ruukkiomaisuuttaan, kun monet siitä taloudellisesti riippuvaiset ruukinomistajat eivät kyenneet maksamaan sitoumuksiaan. Ruukkien ja niihin liittyneiden kaivososuuksien ja maaomaisuuksien kerääminen johti suuryritykseen, joka sijoittamalla teollisuuteen ja kiinteistöihin säilytti omaisuutensa myös 1750–1760 –lukujen rajun inflaation aikana. Finlayn ja Jenningsin kauppahuone kasvoi hallitsemattoman suureksi ja se jaettiin heinäkuussa 1762, jolloin Finlay perusti oman Robert Finlay & Co:n nimellä tunnetun kauppahuoneen. Jaon yhteydessä kauppahuoneen Suomessa sijainneet ruukit - Fiskars, Antskog, Koski, Männäinen, Orisberg, Kimo ja Orvainen - siirtyivät Finlayn omistukseen. Lisäksi Kiskon Orijärveltä löytynyt kupari kiinnosti Finlayta ja muutamaa vuotta myöhemmin hän omisti 3/4 kaivosyhtiöstä. Finlay kehitti teollista toimintaa rakennuttamalla Kärkelään 1766 kuparihytin Orijärven malmin jalostamiseksi. Finlay oli Ruotsin hattupuolueen kiivas kannattaja, ja kun valta 1760-luvun lopulla siirtyi myssyille, alkoi poliittinen tilanne heikentää Finlayn liiketoimintaa. Lopulta 1771 Kauppahuone Robert Finlay & Co ajautui konkurssiin. Svean hovioikeus ratkaisi Finlayn kauppahuoneen konkurssijutun 1773. Tällöin paljastui, että kauppahuone oli epäonnistuneiden teollisuushankkeiden, haaksirikkojen, liikekumppanien vararikkojen vuoksi kärsinyt huomattavat tappiot. Pettynyt kauppaneuvos Finlay puolestaan oli ehtinyt ennen kauppahuoneensa konkurssijutun ratkaisua 40 lähteä maasta. Hän asettui Bordeaux'ssa sijainneille tiluksilleen ja vietti siellä elämänsä viimeisen vuosikymmenen. Björkmanit Orijärvellä Finlayn konkurssin jälkeen Orijärveä hallinnoi Konkurssihallinto, jonka aikana kaivostoimintaa jatkettiin edelleen. Kuitenkin vasta seuraavan omistajan, Bengt Magnus Björkmanin, suuren omaisuuden ja aktiivisuuden myötä Orijärven toiminta tehostui. Björkman alkoi avata reippaalla tahdilla uusia kaivoksia, sekä otti seitsemän vuotta hylättynä olleen Isokaivoksen käyttöön. Pontevista yrityksistään huolimatta Björkman ei onnistunut nostamaan merkittävästi kaivoksen tuottoa. Heikot suhdanteet kuparimarkkinoilla ja Venäjän kanssa käydyn Kustaan sodan tuoma epävarmuus 1780-luvun lopulla haittasivat kaivoksen ja ruukkien toimintaa. Kun Björkmanin hakemuksen johdosta Orijärvellä tehtiin katselmus vuonna 1787, totesi vuorimestari Linder raportissaan, että Isokaivos oli puoliksi täynnä vettä, Keskikaivos ja Länsikaivos eivät tuottaneet toivotusti ja Oikokujankaivoksessakin malmi esiintyi hajanaisesti. Kaivoksen tulevaisuus ei Linderin päätelmien mukaan vaikuttanut valoisalle. Myös Björkman itse vetosi huonoihin sijoituksiin sekä Orijärvellä että Kärkelässä ja pyysi apua jatkaakseen niiden toimintaa, jotta kaivoksen ja sulaton 120 työntekijää saisivat pitää työpaikkansa. Vuorikollegio päättikin myöntää Orijärvelle edelleen veroista vapautuksen seuraavaksi 10 vuodeksi.41 Kustaa III:n aloitteesta alkanut sota Venäjää vastaan kesti kesäkuusta 1788 elokuuhun 1790. Se päättyi Värälän rauhaan ilman selvää voittajaa ja ilman rajamuutoksia. 20 Jos Kustaa III:n sodat olivat heikentäneet kuparimarkkinoita, Orijärvi sai kiittää Napoleonin sotia niiden paranemisesta. Vuosisadan vaihteessa kuparin kysyntä jatkoi edelleen nousuaan, mutta hyvien uutisten keskellä ongelmaksi muodostui Kärkelän sulatto, jossa kärsittiin vesipulasta. Mahdollistaakseen kuparin tuotannon kasvun Björkman päätti lopettaa Kosken ruukilla kankiraudan valmistuksen ja korvata sen kuparihytillä. Lisäksi Koskelle rakennettiin kuparin jalostuslaitos siihen kuuluvine uuneineen. Björkmanin toimet purivat ja 1798 vuorikomissaari Lundström totesi katselmuksessaan Orijärven kaivoksen tilanteen kohentuneen selvästi. Ongelmana tosin edelleen oli malmin hajanainen esiintyminen. Verovapausvuosia myönnettiin enää kolme, jonka jälkeen joka 30. kippunta tuotetusta puhtaasta kuparista tuli toimittaa verona lähimmän kaupungin metallivaakaan. On huomattavaa, että 1800-luvun alun vuosina Orijärven kuparintuotanto toi kruunulle verotuloja enemmän kuin Suomen koko rautateollisuus yhteensä. Björkman uskoi kupariin ja voidakseen turvata sen tuotannon, hän supisti läheisten ruukkien raudankäsittelyä ja investoi uusiin kuparihytteihin. Kärkelän kuparisulatto oli saatu hyvin hallintaan 1790-luvulla ja tuotantoketjun kannattavuus koheni. Louhintaa Orijärvellä lisättiin ja vuosisadan vaihteessa kaivoksella oli jo liki sata louhijaa töissä yötäpäivää. Kaudesta 1799–1808 muodostuikin kaivoksen siihenastisen historian ehdoton huippukausi, jolloin kuparin tuotanto ylitti jo 100 tonnin rajan, louhinta oli 18.000 kippuntaa (3.060 t.). Edes myöhemmällä Björkmanin kaudella ei enää päästy näihin lukemiin.42 Helmikuussa 1808 venäläiset sotajoukot vyöryivät Suomeen. Sodan sekavina vuosina toiminta Orijärven kaivoksella ja kuparin jalostuslaitoksilla jatkui kuitenkin lähes normaalisti. Haminan rauhaan 1809 päättyneen sodan jälkeen alkoivat kuitenkin vaikeat ajat. Uusi valtiollinen yhteys Venäjään katkaisi yli 700 vuoden ajan kestäneen yhteiselon Ruotsin kanssa, mikä aiheutti muutoksia ja epävarmuutta. Rauhanehtoihin liittynyt määräys, jonka mukaan Ruotsin alamaiset eivät enää saaneet omistaa Suomessa mitään, aloitti omistajavaihdosten kauden ruukeilla. Bengt Magnus Björkman, joka oli koko omistajakautensa ajan asunut Tukholmassa, päätti myydä Suomessa olevan omaisuutensa pojalleen Bengt Ludvigille. Uusi omistaja muutti Fiskarsiin vuonna 1814 ja keskitti toimintansa ympäristön malmiteollisuuteen. Bengt nuoremman aikana Orijärvellä toiminta jatkui ennallaan, joskin tuotantotuloksissa jäätiin selvästi aiemmista vuosista. Vaikka uusia kaivoksia avattiin ja erityisesti 1819 aloitetun, omistajansa mukaan nimetyn, Ludviginkaivoksen malmi osoittautui hyväksi, sekä louhintamäärät että malmin osuus louhinnasta laskivat vuosittain. Yhä syvemmissä kaivoksissa veden nosto kävi työläämmäksi ja vaati uusia, tehokkaampia nostokeinoja. Asiaa ratkaisemaan tuotiin ruotsalainen rakennusmestari Nordberg, jonka johdolla Orijärvelle rakennettiin ensimmäinen sen maisemaa vuosia hallinnut pumppumylly. Napoleonin sodat tarkoittavat Napoleonin johtaman Ranskan ja muiden Euroopan maiden muodostamien liittokuntien välillä vuosina 1803–1815 käytyjä sotia. 21 Kuva 5, Orijärven pumppumylly Fiskars museum, bildsamling, 1993:1-07.31(ber), Fotograf: C.J Malmberg, Stockholm.43 22 Björkmanit Isä: Bengt Magnus (1745 - 1824), ruukinpatruuna, suurkauppias (kuvassa) Pojat: Bengt Ludvig (1791 - 1825), isälleen huolta tuottanut hulttio ja Lars Magnus, 1834 aateloituna Björkenheim (1793 – 1869), Pohjanmaalla ruukinpatruunana menestynyt. Bengt Magnus Björkman oli jälleen yksi suomalaisiin ruukkeihin suuresti vaikuttanut tukholmalainen suurkauppias. Björkmanin ura alkoi myymäläapulaisena Tukholmassa. Vähitellen hän kasvatti omaisuuttaan ulkomaankaupalla ja laivanvarustajana. Björkman toimi myös Robet Finlayn suurimpiin velkojiin kuuluneen amsterdamilaisen Jean ja Carl Hasselgrenin kauppahuoneen asiamiehenä. Kauppahuoneen kautta Björkman sai haltuunsa Suomen suurimman ruukkiyhtymän ostettuaan sen vuonna 1783 Finlayn konkurssin jälkeen toimineelta konkurssihallinnolta. Yhtymään kuuluivat Antskogin, Fiskarsin, Kosken, Kimon, Orisbergin ja Oravaisten rautaruukit, sekä Orijärven kuparikaivoksesta 3/4 ja Kärkelän kupariruukki. Muutamaa vuotta myöhemmin Björkman osti viimeisen neljänneksen Orijärven kaivoksesta Teijon ruukin Leskirouva Kijkiltä. Kaivoksen ainoana omistajana hän aloitti koko kuparin tuotantoketjun kehittämistoimet ja rakensi Ruotsin ajan loppuun mennessä Orijärven kaivoksen ympärille suuren kuparinjalostusyhtymän. Kun Suomi oli 1809 liitetty Venäjään, eivätkä ruotsalaiset saaneet enää omistaa Suomessa mitään, Björkman päätti jäädä Tukholmaan ja luovuttaa ruukit pojilleen. Heistä vanhin, Bengt Ludvig sai eteläsuomalaiset tehtaat ja Lars Magnus pohjalaiset tehtaat. Suomeen siirtyneistä pojista Lars Magnus menestyi ruukinpatruunana. Hänet aateloitiin sotilaallisten ja taloudellisten ansioittensa vuoksi 1834 nimellä Björkenheim. Bengt Ludvig puolestaan tuotti isälleen suuria huolia. Liikemiehenä hän oli tuhlaavainen, ruukinpatruunana kohtuuttoman ankara. Isännyytensä aikana Bengt Ludvig Björkman laiminlöi ruukkiensa hoidon ja joutui taloudellisiin vaikeuksiin. Lopulta Isä-Bengtin mitta täyttyi, eikä hän suostunut antamaan pojalleen luottoa, vaan otti ruukkiyhtymän jälleen käsiinsä ja myi sen 15.11.1822 apteekkari John Julinille. Bengt Magnus Björkman suunnitteli kahden suuren päärakennuksen rakentamista suomalaisille ruukeilleen. EteläSuomen tehtaiden keskukseksi hän valitsi Fiskarsin, mutta ei ehtinyt aloittaa rakennustöitä ennen Suomen sotaa. Poika Bengt Ludvig Björkman rakennutti Fiskarsiin komean Charles Bassin piirtämän ja Carl Ludvig Engelin täydentämän päärakennuksen. Bengt Ludvig oli Fiskarsissa epäsuosittu, eikä ihme, sillä hänen tempauksensa olivat älyttömyydessään käsittämättömiä. Hän esimerkiksi rakennutti Fiskarsin kartanon kolmanteen kerrokseen talvipuutarhan, jossa hän harrasti jänisjahtia. Kohtuuttoman ankarat rangaistukset työväkeä kohtaan johtivat lopulta patruunan tuomitsemiseen ensin häpeärangaistukseen ja lopulta vuonna 1820 erään uhrin kuoltua patruuna tuomittiin vuodeksi vankeuteen. Kuva 6, Fiskarsin kartano 44 23 Torpparikysymys Orijärvellä Björkman vanhemman ajalla lisääntynyt tuotanto kasvatti luonnollisesti myös kaivoksen työntekijöiden määrää. Kaivos järjesti työntekijöilleen asunnoiksi kaivostorppia, joihin kuuluivat myös pienet maa-alat viljelyyn ja laidunmaaksi. Kiinnittämällä työntekijät maahan heidät pyrittiin pitämään kaivoksen palveluksessa. 1787 Orijärvellä oli 29 kaivoksen omistamaan asumusta ja työntekijöitä yhteensä 41. Tämän lisäksi kaivoksella työskenteli huomattava joukko sesonkityöntekijöitä ja taksvärkkimiehiä. Naisia ja lapsia käytettiin yleisesti malmin lajittelussa, lisäksi poikia kaivoksessa valaisemaan kaivosmiehille työkohteita. 45 Kaivoksen alkuvuosina alkanut torpparikysymys nousi 1900-luvun alussa kuumaksi puheenaiheeksi, joka ratkaistiin 1918 torpparilailla ja sitä muutamaa vuotta myöhemmin täydentäneellä asutuslailla. Lakien myötä torppareille tarjoutui mahdollisuus lunastaa vuokraamansa maat itsenäisiksi tiloiksi. Asutuslaki laajensi lunastusoikeuden tilattomaan väestöön, joka oli jäänyt torpparilain ulkopuolelle. Torpparikysymys kosketti myös Orijärven kaivosta. Useat kaivoksen torpparit halusivat käyttää lunastusoikeuttaan, mutta lain tulkinnoista ja käytännöistä oli kaivosyhtiön kanssa erilaiset näkemykset. Kaivosyhtiö vastusti torppareiden vaatimuksia viitaten laissa mainittuihin poikkeuksiin, joista yksi oli kaivostoiminnan suuri merkitys. Yhtiön mukaan vuokramaat olivat kaivostoiminnan jatkamiselle ja kehittämiselle välttämättömiä. Vuokramaakysymyksestä tuli vuosikymmeniä kestänyt oikeusprosessi, johon lopullinen ratkaisu saatiin vasta 1960-luvun lopulla. Outokummun tullessa Orijärven omistajaksi vuonna 1945 erilaisia työväestön vuokrakiinteistöjä oli vielä 49 kappaletta. 1950-luvulla Outokumpu haki maanvuokrauskysymykseen ratkaisuja. Vuokralaisille tarjottiin mahdollisuutta lunastaa vuokramaansa tai myydä vuokraoikeudet yhtiölle. Eräiden torppien vuokrasopimukset raukesivat määräajan umpeutuessa. 46 Oheisessa karttaotteessa on tonttijaon perustella merkitty sinisellä viivalla lunastettavat tontit, vihreällä yhtiölle myytävät vuokraoikeudet ja punaisella katkoviivalla ennalleen jäävät ja epävarmat tilat.47 Tänään kaivoksen torppia on säilynyt vain yksi rakennus, sekin autiona. Kuva 7, Orijärven torpparikysymys Orijärven viimeinen torppa. Kuva Heidi Grahn 24 Orijärven kartanon materiaalia. Julinin aika Orijärvellä Orijärven kaivoksen suurmies oli epäilemättä John Julin, joka jaksoi uskoa kotimaiseen kaivostoimintaan ja joka ammattitaidollaan kehitti kaivostekniikkaa 1820-luvulta eteenpäin. Kukoistuskausi jäi kuitenkin varsin lyhyeksi, sillä malmivarojen köyhtyminen, kuparisuhdanteiden heikkeneminen ja louhintaolosuhteiden vaikeutuminen laskivat toiminnan kannattavuutta jo 1830-luvulta alkaen. Julinin saadessa Orijärven omistukseensa kuparin näkymät kaivoksella olivat huonot. Malmivarat olivat ehtymässä, eivätkä kansainväliset suhdanteet suosineet kuparituotteita. Kupari oli kuitenkin koko Julinin omistaman ruukkikokonaisuuden päätuote ja se oli saatava kannattavaksi. Patruuna aloitti tarmokkaasti Björkman nuoremman johtajakaudella laskeneen kaivostoiminnan kehittämisen. Vuosina 1823–24 Julin tutustui Orijärven toimintaan paikan päällä ja matkusti Ruotsiin tutustuakseen kuparin tuotantolaitoksiin. Tehostamalla kuljetuksia, jatkojalostusta ja malmien louhintaa Julin nosti kuparintuotantoa ja ongelmista huolimatta Orijärven kaivos eli kultaisia vuosia 1830-luvun lopulla.48 25 Vuori-intendentin konttorille vuonna 1829 annettu raportti kaivoksen tilasta oli varsin optimistinen, mutta jo samana vuonna Julin pyysi viranomaisilta vapautusta kupariverosta vedoten kaivoksen heikkenevään tilaan. Julin oli laskenut, että muutamassa kymmenessä vuodessa malmin louhinnan ja raakakuparin valmistuksen kustannukset olivat nousseet kolminkertaisiksi ja hiilen kulutus jopa kaksinkertaistunut. Tämä oli johtanut tilanteeseen, jossa kuparin valmistus oli tappiollista ja tuotantoa saatettiin jatkaa vain ruukkeihin kuuluvien suurten maaomaisuuksien tulojen turvin. Tilanne ilmeisesti oli radikaalisti huonontunut, sillä Orijärven kaivos sai huomattavat verohelpotukset ensin kuudeksi vuodeksi eteenpäin ja uudelleen aina vuoteen 1840 saakka. Kaivoksen tuloksen heikkenemiseen osaltaan vaikuttivat suuret investoinnit uusiin kaivoskuiluihin, jotka olivat tulleet arvioitua kalliimmiksi. Erityisesti vuonna 1829 aloitetun uuden pääkuilun, Julinin kuilun, työt ja sen alaisten Magnuksen ja Emilian pohjien louhinta söi odotettua enemmän varoja. Kun Orijärven uudet kuilut tuottivat pettymyksen, Julin alkoi etsiä uusia malmivaroja muualta Läntisen Uudenmaan alueelta, sekä Orijärven lähistöltä. Iilijärvellä, Orijärven kaivoksen vieressä, louhittiinkin vuosina 1833 ja 1851–52 jonkin verran malmia, samoin Julin louhitutti Aijalan vanhaa hopeakaivosta, mutta tulokset sielläkin jäivät vaatimattomiksi. Kärkelän kuparihytin yhteyteen rakennettiin tosin hopeauunikin, mutta sen raaka-aineeksi tuli pääasiassa Orijärven sinkkimalmi. Kuparintuotannon tehostamiseksi Julin selvitti myös sulattojätteen käyttöä raakaaineena, mutta nekään tulokset eivät olleet positiivisia. Vuonna 1843 Julin uudisti verovapausanomuksensa, jossa hän varsin synkin värein maalasi kaivoksen tilannetta ja totesi kaivoksen tarvitsevan ikuisen verovapauden. Hän jopa tarjosi koko kaivosta valtiolle ”halpaan hintaan” säilyttääkseen 630 henkilön toimeentulon. Julinin valitukset tuottivat tulosta ja vero laskettiin vuoden 1844 alusta 0,5 prosenttiin Orijärven malmista valmistetun kuparin arvosta niin pitkäksi aikaa, kuin epäedullinen tilanne jatkui, mikä käytännössä tarkoitti Fiskarsin ajan loppuun saakka.49 Tosiasia oli, että 1800-luvun puoliväliin tultaessa Orijärven kuparimalmi oli vähentynyt ja Julin kiinnitti yhä enemmän huomiota raudan valmistukseen. Ja kuten Eevert Laine kirjassaan Suomen vuoritoimi kauniisti asian ilmaisee: ”Orijärven kaivostöissä saavutettu kokemus, isänmaallisesti valveutunut mieli ja läheinen ystävyys Nils Nordenskiöldin kanssa vaikuttivat, että Julinista tuli kotimaisten rautamalmien innokkaimpia etsijöitä ja käyttäjiä”.50 John Julin 1787 – 1853, vuodesta 1852 John von Julin Ruukkiteollisuuden ylä- ja alamäet johtivat lukuisiin konkursseihin ja omistajavaihdoksiin. Vain muutamat suvut omistivat ruukkeja useiden sukupolvien ajan. Tunnetuin näistä suvuista on Julin-suku, jonka ensimmäinen ruukinpatruuna, John Julin, osti Bengt Magnus Björkmanilta 1822 Fiskarsin ruukkikokonaisuuden, johon kuuluivat myös Orijärven kuparikaivos, Kosken, Kärkelän ja Antskogin ruukit sekä useita rautakaivoksia. Johan Jakob Julin, joka käytti koko aikuisiän nimeä John, omisti Turun akatemiaapteekin vuodesta 1811. Ensimmäisen vaimonsa kuoleman jäkeen 1815 Julin 26 lähti pitkälle matkalle toipumaan menetyksestään. Tuo matka osui aikaan jolloin Euroopassa oli käynnissä teollinen vallankumous. Julin pääsi näkemään sen saavutukset juuri kun niitä toteutettiin: Samuel Owenin konepajat höyrykoneineen Tukholmassa, Eskilstunan hienotaontakeskukset ja Götan kanavan. Englannissa Julin tutustui kaivosten ja ruukkien teknologiaan, sekä uudenlaiseen työnjakoon. Höyrykoneet ja –laivat kiinostivat häntä. Teollisuustoiminnasta tuli Julinille lopulta elämäntyö ja apteekit saivat väistyä. Julin matkusti paljon ja näki matkoillaan köyhyyden tuomia ongelmia. Hän hyödynsi näkemäänsä, asemaansa sekä osaamistaan ja aloitti monia yhteiskunnallisia uudistuksia. Jo 1810-luvun puolivälissä hän oli perustamassa Turun suomenkieliselle väestölle Bell-Lancaster-koulua, samanlainen koulu perustettiin sittemmin Fiskarsiin. Hänen aloitteestaan Turkuun perustettiin 1823 maan ensimmäinen säästöpankki, Turun Säästöpankki. Myöhemmin Fiskarsissa toteutettiin useita uudistuksia, joilla paikkakunnan elinoloja parannettiin. Ansioistaan Suomen teollisuuden kehittämisessä Julin sai keisarilta vuorineuvoksen arvon 1835. Vielä suuremman kunnianosoituksen Julin sai vastaanottaa 1849, jolloin keisari korotti hänet aatelissäätyyn. John Julin otti nimekseen von Julin ja käytti nimeä ritarihuoneeseen kirjoittautumisen jälkeen vuodesta 1852. John von Julin asui Fiskarsin hankittuaankin edelleen Turussa. Yliopiston muutettua Helsinkiin hän siirsi apteekkinsa Helsinkiin, mutta luovuttuaan siitä hän muutti 1829 asumaan pysyvästi Pohjan pitäjän Fiskarsiin. John von Julin kuoli 65-vuotiaana 1853. John von Julin solmi kaikkiaan neljä avioliittoa, joista hänelle syntyi yhteensä yksitoista lasta. Vain viisi lasta eli aikuisikään. Vanhin eloonjäänyt lapsi, tuleva ruukinpatruuna Emil Lindsay von Julin (1835 - 1898), oli isän kuollessa vasta 18-vuotias ja pojista nuorempi, Albert von Julin (1846 - 1906), vasta 7-vuotias. Testamentissa määrättiin, että perinnönjako suoritettaisiin vasta nuoremman pojan tultua täysikäiseksi eli 1867. Fiskarsia johti 1853 - 1866 holhoojakunta. Perinnönjaossa omaisuus jaettiin lasten kesken siten, että Emil Lindsay von Julin sai puolet omaisuudesta, muun muassa Fiskarsin, nuorempi veli Albert sai Kosken ja Kärkelän masuunit, sisar Hanna von Julin (1843 - 1941) Trollshovdan. Muut sisaret saivat maaomaisuutta. Hélène von Julin (1842 - 1881) solmi avioliiton toimitusjohtaja, kreivi Carl Robert Mannerheimin kanssa. Heidän toinen poikansa oli sotamarsalkka, tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim. Fiskarsin uudistaminen jäi John von Julinin kuollessa kesken, eikä tilanne parantunut holhoojakunnan aikana. Fiskarsin kannattavuus oli etenkin 1860-luvulla varsin heikko. Vain maatalous tuotti jatkuvasti tulosta. Vararikko oli yhtenä vaihtoehtona esillä jo 1871. Lopulta 1875 hallinto siirtyi velkojille, jotka käyttivät päätösvaltaa aina vuoteen 1883 saakka. Silloin muodostettiin osakeyhtiö Fiskars Aktiebolag. Von Julinin suvulle tuli merkittävä osakeomistus yhtiössä, ja suvun jäsenet hankkivat pian myös lisää osakkeita, niin että Fiskars oli jatkossakin tyypillinen perheyhtiö.51 27 Inspehtori Grönroos Hauskasti kirjoitettu Grönroosin sukukronikka kertoo elävästi Orijärven kaivoksen inspehtori Johan Adolf Willden tarinaa. Willde toimi Orijärven kirjurina vuonna 1822, jolloin Julin osti kaivoksen. Grönroosin sukukronikka kuvaa valtapeliä vanhemman inspehtori Grönroosin ja Willden välillä oikeudesta matkustaa Ruotsiin opintomatkalle. Willden sanoiksi on kirjoitettu: ”Julin oli ehdottomasti sillä kannalla, että inspehtori Grönroosin olisi mentävä Faluniin. Hän sentään vastasi koko kaivoksesta ja sen kehittämisestä. Ja Grönroos oli sitä paitsi saanut aikaan monia uudistuksia, vaikka edellisten omistajien, Björkmanien tuki oli ollut sitä ja tätä. Julinin asenne oli kannaltani hyvin ongelmallinen. Grönroos oli jo 56-vuotias, mutta vaikutti ikäistään paljon nuoremmalta. Jos nyt en pelaisi korttejani oikein, vanhus sinnittelisi toimessaan vielä monen monta vuotta ja minä saisin riutua mitättömänä kirjurina, Mitä rouvanikin sellaisesta sanoisi?” Vedoten kaivoskartan puuttumiseen ja polttolouhinnan vanhanaikaisuuteen Willde saa mustamaalattua appiukkoaan siten, että lopulta Julin tokaisee: ”Merde! No jo on uutisia! Kaivos on näköjään yhä kivikaudessa. Olipa hyvä, parahin Willde, että nämä asiat tulivat tässä vaiheessa esille. Mutta minun on kyllä myönnettävä, että tarkastaja Grönroos on tehnyt minuun hyvän ja tarmokkaan vaikutuksen! Olen tainnut pahasti erehtyä!” Willdeä jo hävetti appiukkonsa aiheeton vähättely, mutta päästäkseen uralla eteenpäin hän vielä niittasi asiansa sanomalla: ” Kyllä vanha Grönroos varmaan parhaansa koettaa tehdä, mutta eihän hän mikään kaivosmies ole.... hän johti aikaisemmin Kärkelän ruukkia Kiskossa. Ehkä hän osaa vähän valaa, mutta ei kaivaa.” Kärkelänkin kohdalla Willde ilmeisesti vähätteli raskaasti Grönroosin ansioita, sillä hänen aikanaan ruukki oli hyvin kannattava. Kuitenkin Willde sai Julinin ylipuhuttua vetoamalla perusasioiden kuntoonsaattamisella ja lähti Falunin tutustumaan urakkapalkkaukseen.52 Julinin ansiot Orijärven kaivoksella olivat moninaiset, kuten kuljetuskustannusten alentaminen kehittämällä kuljetusväyliä, sekä jatkojalostusketjun jatkaminen kuparilevyistä harkkoihin ja puolivalmisteisiin. Kaivoksen tuloksen parantamiseksi Julin teetätti uuden kaivoskartan, joka valmistui vuonna 1826. Ennen Julinin aikaa kaivosta oli louhittu ilman selkeitä suunnitelmia. Ensimmäinen kaivoskartta oli vuodelta 1794. Björkman oli laadituttanut yhden kartan 1821, mutta sitä ei pidetty kovin luotettavana. Uuden kartan pohjalta tehtiin kaivossuunnitelma, toisaalta suureksi laajentuneiden kuilujen romahtamisen estämiseksi ja toisaalta malmin noston keskittämiseksi. Tutkimuksissa oli selvinnyt, että paras malmiesiintymä oli varsin maanpinnassa, vain 10–20 sylen syvyydessä (1 syli=1,78 m), mutta uuden suunnitelman mukaisesti alettiin nyt louhia kaivosta syvemmälle aina 241–262 jalan syvyyteen (1 jalka = 0,297 m). Nostoa varten hankittiin kaivoshissi, jonka käyttövoimana oli hevoskierto.53 Ikuinen jää vaivasi edelleen kaivosta. Jään sulattamiseksi oli kokeiltu erilaisia tuulimyllyn ja hevoskierron voimalla toimivia paljeratkaisuja, mutta tulokset olivat jääneet laihoiksi. Isokaivoksen aukon päällä oli Finlayn ajoilta katos suojaamassa kaivosta sade- ja sulavesiltä. Julin rakennutti ensitöikseen muidenkin kaivosaukkojen päälle katoksia tilannetta parantaakseen.54 28 Kuva 8, Orijärven kaivoskartta Läpileikkaus Orijärven kaivoksesta pohjoisesta nähtynä.55 Pääkaivoksen muodosti Isokaivos eli Vanha kaivos, muita kaivoksia olivat Keskikaivos (1774), Länsikaivos (1779), Oikokujankaivos (1787). Toiminnan alkuvaiheessa, kun kaivokset olivat matalia, louhijat nostivat malmin ylös käsivinttureilla. Samoin kaivoksen ainainen ongelma, eli vesi, nostettiin käsivoimin. Kaivosmiehet kulkivat kaivokseen tikapuita pitkin. Louhinnan siirtyessä syvemmälle ja malmin kysynnän lisääntyessä, oli kehitettävä tehokkaampia nostotapoja. Isokaivos sai ensimmäisen hevosvintturin vuonna 1766. Pian hevosvintturi tuli myös Länsikaivokselle. Nämä ”ikuista kierrostaan” käyneet hevoset nostivat kaivoksesta sekä malmin että veden aina 1810-luvulle, jolloin Orijärvi siirtyi tuulivoimaan. 56 29 Kuva 9, Orijärven pumppumyllyn maisemaa ennen ja nyt Ylin kuva Orijärven kaivoksen materiaalia. Alhaalla vasemmalla 1950-69, Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto57 Oikealla syksy 2012, kuva Heidi Grahn 30 Kaikista vastaankäymisistä ja ongelmista huolimatta Orijärvi ja sen kuparia jalostaneet ruukit olivat merkittävä osa suomalaista vuoriteollisuutta, joka aina 1800-luvun lopulle asti oli Suomen suurin työllistäjä. Julinin tullessa Orijärven kaivoksen omistajaksi 1822 siellä työskenteli runsaat 150 henkeä. Kaivoksen kannattavuuden heikentyessä 1830-luvun aikana työntekijöiden määrä kääntyi laskuun ja Julinin kuollessa 1853 kaivoksella oli 120 työntekijää. Kaivosyhteisö oli toki suurempi, Orijärvellä ja Kärkelässä asui 1840-luvun puolivälissä manttaalikirjojen mukaan 620 henkeä.58 Orijärven ensimmäiset tilat Orijärvi mainitaan ensimmäisen kerran asiakirjalähteissä vuonna 1513. Ensimmäinen maakirja Raaseporin linnalääniin kuuluneista Kiskon kylistä on säilynyt vuodelta 1570. Maakirjan mukaan Orijärvellä oli kaksi taloa, joita isännöivät Thomas Nilsson ja Nils Jacopsson. Vanhin tiloista ilmeisesti on ollut Nils Jacopssonin talo, josta osa on lohkaistu Thomas Nilssonille viljeltäväksi. 1600 luvulla Orijärvellä oli edelleen kolme tilaa, joista vain yksi maksoi veroa. 1651 koko Orijärven kylä läänitettiin ikuiseksi rälssiksi Antskogin rautaruukille. Sipi Henrikinpojan nimellä kulkeva tila oli autio ja läänitettynä ainakin vuoteen 1680. 1694 sotilasmaakirjassa tila on merkitty ratsutilaksi, mutta maakirjassa augmenttitilaksi, eli ratsutilan aputilaksi, ja edelleen autioksi. Kuitenkin 1700-luvun alussa tila on selvästi tullut 59 asutuksi ja henkikirjassa 1740 tunnetaan PAAVOn tilana. Kuva 10, Orijärven työväentalo Kuva Heidi Grahn. Kaivosyhdyskunta eli vireää aikaa vielä 1900-luvun alussa, jolloin Orijärven työväentalo valmistui 1907 kaivosalueen länsilaidalle. 31 Louhintatekniikat Orijärven louhintatekniikka oli opittu Ruotsista. Vielä 1700-luvun lopulla sekä malmin irrotus että uusien kulkuväylien teko kaivokseen tapahtui tulta käyttämällä. Kiven irrottamiseksi seinämistä tai katosta ladottiin puita kallioon kiinni. Puiden palaessa suurena roihuna kallio kuumeni. Tulen hiipuessa kuuman kallion päälle heitettiin jääkylmää vettä, jolloin kivi halkeili ja malmi voitiin irrottaa hakkujen, kiilojen ja kankien avulla. Malmin irrottaminen tulen avulla vaati suuria määriä puita, joista käytiin kova kilpailu läheisten ruukkien kanssa. Metsävarojen ehtyminen oli nopeuttanut uusien louhintamenetelmien kehittämistä ja käyttöönottoa. Ruotsi omaksuikin Saksan kaivoksilla käytössä olleen ruudin jo 1600-luvun lopulla. Orijärven kaivoksella tiedetään ruutia käytetyn 1770-luvulla ja sen käyttö korvasi seuraavan sadan vuoden aikana tulen avulla kuumennuksen louhintatöissä kokonaan. Ruuti aiheutti onnettomuuksia lähinnä ruutilangan liian aikaisen syttymisen vuoksi, mutta sen ongelmaherkkyys oli vähäistä verrattuna 1800luvun lopulla käyttöön tulleeseen nitroglyseriiniin. Italialaisen kemistin A. Soberon kehittämä nitroglyseriini tuli Orijärvelle 1865. Tämä ihmeaine houkutti tehokkuudellaan, mutta se oli niin vaarallista, että käyttö kiellettiin nopeasti. Nobelin kehittämä dynamiitti korvasi nitroglyseriinin, mutta sen tullessa kaivosten käyttöön 1879, oli Orijärven toiminta hiipunut lähes joutokäynnille.60 Kuva 11, Orijärven ruutikellari John Julinin 1839 Orijärven kaivokselle rakennuttama ruutikellari. Ruutikellari näkyy kaivokselle tultaessa Kaivostien ja Pahalahdentien risteyksessä, vastapäätä Uutta Porttitaloa. Kuva Heidi Grahn 32 Kuva 12, Orijärven varppikasoja kuva Heidi Grahn Kuparia louhittaessa saatiin huomattava määrä sinkkimalmia. Sinkki oli kuparisulatoille ongelma, siksi se pyrittiin lajittelemaan mahdollisimman tarkoin pois. Sinkki olikin 1800-luvun puoliväliin asti vain haitta kaivostoiminnalle, mitään hyötykäyttöä sille ei keksitty. Kaivoksessa se pyrittiin jättämään louhimatta, mutta silti vuosien varrella Orijärvelle oli syntynyt suuret kasat sinkkimalmia. Käydessään Orijärvellä 1866 vuorimestari Furuhjelmin tiedetään ehdottaneen sinkkipitoisten varppikasojen hyötykäyttöä, mitä kokeiltiinkin, mutta vasta 1877 Gustav Westman ryhtyi käyttämään sinkkiä. Hänen johdollaan rakennettiin Åminneforsiin sinkkisulatto, jonka raakaaineen turvaamiseksi Westman vuokrasi vuoden 1880 alusta Orijärveltä Lindsayn- ja Vanhankaivoksen. Sinkin tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Sinkkimalmin louhinta jäi vähäiseksi, eikä Kosken ruukin vesivoima riittänyt kaikille sen tehdaslaitoksille, jolloin sinkkitehdas joutui käyttämään kallista höyryvoimaa. Varppikasat jäivät odottamaan seuraavaa yrittäjää usean vuosikymmenen ajaksi. Vasta 1918 ruotsalaisyhtiö Ab Zinkgruvorin tytäryhtiönä toimineen Orijärvi Grufaktiebolagin aikana varppikasojen malmia ryhdyttiin tehokkaasti hyödyntämään. Tehokkaimmillaan varppikasojen sinkki saatiin rikastettua Outokummun kaivostoiminnan loppuvuosina, mutta lopulta kasojenkin malmi oli loppuun käsitelty vuonna 1954.61 Orijärvi 1900-luvulla Julinin kuolemaa 1853 seuranneet kolme vuosikymmentä olivat täynnä kaivostoiminnan vastoinkäymisiä ja Orijärvi hiljeni runsaan kahdenkymmenen vuoden ajaksi. Julinin nimittämä holhoojaryhmä piti valtaa perillisten varttuessa, mutta ryhmä ei sitoutunut, eikä omistautunut Julinin elämäntyön kehittämiseen. Vaikka vielä 1863 käyttöön otettu oma suomalainen raha löytiin Orijärven kuparista, malmin louhinta siellä pysähtyi vuonna 1873 jatkuakseen hetkeksi uudelleen 33 1883. Uutta kaivoksen aktivoitumista saatiin odottaa aina 1900-luvun alkuun asti, jolloin joukko amerikansuomalaisia liikemiehiä ryhtyi pohtimaan kaivostoiminnan edellytyksiä Suomessa. Heidän huomionsa kiinnittyi Orijärvelle, jossa koettiin kiihkeä rakennusvaihe ja uutta tekniikkaa tuotiin kaivokselle. Malmia ei kuitenkaan löytynyt juuri nimeksikään ja vararikko oli väistämätön 1912. Kaivos siirtyi ruotsalaisomistukseen, jona aikana se ei noussut enää kukoistukseen. Outokumpu osti kaivoksen 1945 ja jatkoi louhintaa aina vuoden 1954 lopulle asti. Vielä reilu vuosi tutkittiin kaivoksen käyttömahdollisuuksia, mutta 1956 kaivoksesta nostettiin viimeinen vesipumppu ja sen annettiin täyttyä vedellä.62 Fiskars Aktiebolag Lokakuussa 1883 John von Julinin jälkeen jättämästä ruukkiryppäästä oli muodostettu uusi osakeyhtiö, Fiskars Aktiebolag. Uusi yhtiö kehittyi nopeasti monipuoliseksi metalliyritykseksi, mutta Orijärvelle menestys ei ulottunut, vaan siellä jatkui hiljaiselo. Entiset työntekijät viljelivät torppiensa maita tai hakeutuivat muualle töihin. Kaivoksella kuitenkin toivottiin parempien aikojen tulevan ja pidettiin kaivoskuilut tyhjinä ja sulina. Orijärven 1800-luvun alun menestys ei ollutkaan unohtunut, vaan se herätti edelleen kiinnostusta geologipiireissä. Kesällä 1889 vuori-insinööri Tigerstedt ryhtyi tekemään Orijärvellä laajoja mittauksia. Tulokset olivat niin lupaavia, että Falunin kaivoksilta Ruotsista tuotiin asiantuntija varmentamaan kupari- ja sinkkimalmien esiintymät. Koelouhokset aloitettiin 1892, mutta tulokset jäivät vaatimattomiksi. Kaivoksella jatkettiin kuitenkin kuilujen pumppaamista aina vuoteen 1898, jolloin tuli tuhosi pumppulaitoksen ja veden pinta alkoi taas nousta. The Finnish American Mining Company, F.Am.M.Co 1800-luvun lopulla siirtolaisvirran mukana Amerikkaan kulki myös kymmeniä tuhansia suomalaisia. Amerikan rikkaat malmivarat ja Kalifornian kultakuume houkuttivat vuoriteollisuuden pariin ja monet suomalaisistakin päätyivät pohjoisen Amerikan kuparikaivoksille. Yksi heistä oli PohjoisKarjalasta lähtöisin ollut Mr. Charles J. Sorsen, kotoisemmin Suorsa, jonka aloitteesta syntyi The Finnish American Mining Company. Suomalaiseen kaivosteollisuuteen panostaneeseen uuteen yhtiöön Sorsen sai mukaansa kaksi muuta amerikansuomalaista, Oulussa syntyneen Oscar J. Larssonin ja alun perin lapualaisen Jacob E. Saaren. Uusi yhtiö F.Am.M.Co aloitti rivakasti ja sai mukaansa varakkaan amerikkalaisen liikemiehen, kaivosalan ammattilaisen John Danielin. Suomesta hallitukseen kuului Kosken ruukin patruuna Albert von Julin. Yhtiö alotti osakeannin tarkoituksenaan saada 10 % 3,75 miljoonan markan osakepääomasta kaupaksi. Samaan aikaan perustettiin konttorit Duluthiin, Calumetiin ja Helsinkiin. Yritys panosti vahvasti suomalaisiin malmivaroihin, erityisesti Orijärven kaivokseen. Uudet mittaukset Orijärvellä aloitettiin 1906 ja vaikka tulokset olivat vaatimattomia, yhtiössä eli vakaa usko Orijärven kannattavuuteen. F.Am.M.Co osti Fiskarsilta maa-alueet Orijärven ympäriltä 1907 ja kaivosta ryhdyttiin pumppaamaan vedestä. Koelouhinta aloitettiin ja varppikasojen sisältämien malmien hyödyntämismahdollisuuksia selvitettiin. Samalla F.Am.M.Co osti oikeudet louhia kaikkia muitakin rautamalmeja Fiskarsin mailla Kiskossa. Vuotta myöhemmin yhtiö osti vielä 34 lisää maata Fiskarsilta, tämän kaupan yhteydessä yhtiön omistukseen tuli myös kolmisenkymmentä kaivoksen torppaa. Osakeanti ei sujunut toivotusti kiihkeästä markkinoinnista huolimatta. Varsinaisesta kaivostyön etenemisestä on säilynyt niukalti tietoja, mutta ilmeisesti vuoden 1907 lopulla kaivostilat oli tyhjennetty vedestä ja louhinta päässyt alkuun. Kaivosyhtiö jatkoi suurisuuntaista toimintaansa panostaen erityisesti kaivostekniikkaan. Kaivokselle rakennettiin uusi 17 metriä korkea nostotorni, Orijärven rannasta rakennettiin vesijohto kaivokselle ja samaisen vuoden 1907 lopulla uusien kaivoskoneiden kerrottiin saapuneen kaivokselle. Kaikki koneet olivat amerikkalaisia ja tekniikan huippua. Lisää tunneleita louhittiin ja vanhoja syvennettiin. Alkuvuonna 1909 uusi höyryvoimalla toimiva nostokone oli käynnissä, paineilmalla toimivat porakoneet mahdollistivat yhä syvemmälle menevän louhinnan ja tekivät kukin kahdeksan miehen työt.63 Yhtiö hankki itselleen kymmenittäin vanhoja Orijärven valtauksia. Esikuva toiminnalle tuli amerikkalaisista kaivoksista ja päämääränä oli luoda Orijärvestä tehokas, pitkälle koneistettu tuotantolaitos. Louhinnan tehostamiseksi yhtiö sai senaatilta luvan suurten dynamiittimäärien säilytykseen. Jalostusketjun kehittämissuunnitelmat olivat käynnissä ja uuden rikastamon rakentaminen aloitettiin 1910. Myös kaivoskuilulta uudelle rikastamolle lähtevä rata oli valmistunut. Mutta olivatpa jalostuslaitteet ja kaivostekniikka kuinka kehittyneitä tahansa, niistä ei ollut juuri iloa, kun malmia ei saatu tarpeeksi. Yhtiö selitti huonoja tuotantotuloksia sillä, että aluksi oli käsitelty vain vanhoja jätemalmeja, eikä työväen ammattitaito vielä riittänyt tehokkaaseen toimintaan. Totuus oli kuitenkin se, että louhinta ei osunut Orijärven malmisuoniin. Lähellä ilmeisesti käytiin, mutta liekö syynä huono perehtyminen geologisiin karttoihin vai huono onni, malmia ei löydetty. Kuva 13, Orijärven kaivoksen osakekirjoja Orijärven kaivoksen osakekirjoja. Lähde Pekka Mölsä, Orijäven kaivoksen materiaalia 35 Kuva 14, Orijärven rikastamo Rikastamo, kuva Annala, 1996, sivu 356 Rikastamon rauniot, kuva 2012, Heidi Grahn Rikastamon rauniot Kaivostieltä erkanevan Salmentien varrella. Rikastamo purettiin 1950luvulla Outokumpu Oyn lopetettua kaivostoiminnan Orijärvellä. Kuva Heidi Grahn Vuoden 1912 alussa kaivosyhtiön ongelmat alkoivat kasaantua. Osakeanti ei ollut sujunut toivotusti, investoinnit ja tekniset selvitykset olivat syöneet suuria määriä alkupääomaa. Vuoden loppuun mennessä pääomat oli käytetty, eivätkä Orijärvellä saavutetut tulokset olleet parantuneet. Edessä oli vararikko. Osa F.Am.M.Co:n osakkaista jaksoi kuitenkin edelleen uskoa Orijärveen ja päätti perustaa vuonna 1914 uuden yrityksen aiemman raunioille. Oy Vuorikaivos sai amerikansuomalaisten kaivososuuden huutokaupassa, mutta yhtiön toiminta Orijärvellä jäi vaisuksi. Yleinen usko Orijärveen oli hiipumassa. Katsottiin, että jos amerikkalaisella suurella rahalla ei kaivosta saatu tuottamaan, ei se onnistuisi kotimaisin voiminkaan. Lisäksi Orijärven rikastamon toiminta oli osoittanut suuret haasteet kaivoksen malmin käsittelyssä. Vuorikaivos Oy päätti myydä kaivoksen.64 Orijärvi Grufaktiebolag Vuorikaivos Oy myi Orijärven elokuussa 1918 uudelle ruotsalaiselle yhtiölle Orijärvi Grufaktiebolagille. Orijärvi jäi vielä hiljaiseloon, mutta ruotsalaisyhtiö osti myös Iilijärven ja Aijalan esiintymät, joissa aloitettiin jo samana syksynä tutkimukset. Kummassakin kohteessa tulokset jäivät niin vähäisiksi, ettei kaivostoimintaa aloitettu. Orijärvellä keskityttiin varppikasojen tutkimukseen. Uudella tekniikalla tehty lajittelu ja rikastus näytti olevan selvästi kannattavaa, 36 joten varppikasojen sisältämien metallien talteenotto aloitettiin 1920. Samaan aikaan kaivos tyhjennettiin taas vedestä jatkotutkimuksia varten. Uusi yritys panosti myös sähkötuotantoon kaivoksen tuloksen parantamiseksi ja sai neuvoteltua Fiskars-yhtiöltä vuokraoikeuden Kärkelänkoskeen, jonne rakennettiin voimalaitos kaivoksen sähköistämiseksi. Voimalaitos valmistui ripeällä tahdilla vuonna 1922.65 Orijärvi Grufaktiebolag koki toimintansa aikana useita taloudellisia haasteita, joiden myötä omistussuhteet yhtiössä vaihtelivat. Ensimmäisen kerran suhdanteet huononivat rajusti jo vuonna 1921, jolloin toinen pääosakas, Ordo-osakeyhtiö ajautui konkurssiin. Ruotsalaisten pankkiirien avulla toiminta kuitenkin jatkui. Vuosina 1923–24 tilanne kaivoksella oli edelleen huono, ja yhtiön konkurssi oli jo suunnitelmissa. Mutta sinkin nouseva hinta ja kysyntä pelastivat kaivoksen ja uudet rahoitusjärjestelyt saatiin päätökseen vuoden 1925 aikana. Elokuussa 1926 käynnistyi uusi rikastamo ja seuraavana vuonna yhtiö oli ensi kertaa hetken voitollinen. Hintojen lasku musersi kuitenkin hyvin alkaneen vuoden tuloksen ja vuonna 1928 neuvoteltiin jälleen toiminnan keskeyttämisestä. Rikastamon toiminta vuosina 1926–28 oli osoittanut, ettei varppimalmin käsittelyä saatu voitolliseksi, joten uusi pääosakas, Zinkgruvor-yhtiö, aloitti uudelleen pysähdyksissä olleen kaivoksen louhimisen. Samalla kun työt kaivoskuiluissa aloitettiin uudelleen, rakennettiin Orijärven maisemaa edelleen hallitseva nostotorni. Torni valmistui vuonna 1930. Kuva 15, Orijärven nostotorni Orijärven maisemalle tunnusomainen nostotorni valmistui vuonna 1930. Viereisistä rakennuksista on vain rauniot jäljellä. Outokumpu Oy kunnosti nostotornin nykyiseen asuunsa 1980-luvun lopulla. 37 Kuvat: Orijärven kaivoksen arkisto ja Heidi Grahn Varppimalmia käsiteltäessä kiinnostuksen kohteena olivat ensisijaisesti lyijy ja sinkki, mutta 1930luvulla uusien kuilujen louhimisen myötä kupari astui taas kuvaan. Kun vuonna 1929 kaivosta alettiin tehokkaasti pumpata vedestä tyhjäksi, oli tavoitteena ensisijaisesti hyödyntää vanhoihin kaivostiloihin, lähelle maanpintaa jäänyt malmi. Varsinainen louhinta oli alkuvuosikymmeninä ollut suunnittelematonta rikkaimpien osien ryöstämistä, mikä vaikeutti myöhemmin ”rossien” eli louhosten seinien ja kattojen louhintaa. Louhittujen tilojen korkeudet olivat jo 1820-luvulla saavuttaneet suorastaan vaaralliset mittasuhteet. Eräässäkin louhoksessa oli kattoa kannattamassa kaksi 30 metrin korkuista, Elefantiksi ja Kameeliksi kutsuttua tukipilaria.66 Orijärven kaivoksen historiikki ja selitys vuodelta 1945 ajoittaa nykyisen maiseman avolouhoksineen vuoteen 1932, jolloin sen mukaan: ”...aloitettiin kaivostyöt todenteolla siten, että koko malmialue puhdistettiin maasta ja vanhat malmikatot sekä pilarit louhittiin. Samanaikaiseseti tutkittiin ja asennettiin kuntoon syvemmät tasanteet uudessa nousukuilussa, joka vuoden 1938 lopussa on syvennetty 195 metr. tasanteelle. ”67 38 Kuva 16, Näkymä Orijärven kartanolta ennen ja nyt Näkymä kaivoksen kartanolta 1800-luvun lopulla ja vuonna 2013. Ylempi kuva Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto, alempi Heidi Grahn 39 Kaivos saatiin toimimaan tehokkaasti ja vuonna 1935 yhtiön toiminta muodostui voitolliseksi. Menneet vuodet kuitenkin rasittivat yhtiön tulosta ja sen velat Zinkgruvor-yhtiölle olivat nousseet monin verroin yhtiön arvoa suuremmiksi. Vielä saatiin sovittua velkajärjestelyistä ja toiminta saattoi jatkua. Seuraavat vuodet olivatkin Orijärven historian menestyksekkäimmät. Usko tulevaisuuteen kasvoi ja Orijärven kaivosyhteisön elämä vilkastui. Työväestön asuinoloja parannettiin ja uusi Porttitalo kunnostettiin. Kauppaliikkeelle vuokrattiin uusi tontti. Kaivoksessa mentiin yhä syvemmälle. Kunnes talvisota muutti kaiken. Miehet lähtivät rintamalle, koneiden varaosien hankinta takkuili ja lopulta kaivostoiminta keskeytettiin vuosina 1939 – 41 15 kuukauden ajaksi. Grufbolaget teki parhaansa saadakseen ammattitaitoisia miehiä rintamalta kaivokseen töihin, mutta tässä onnistuttiin vasta vuonna 1942. Kun vielä ongelmat viranomaisten kanssa estivät varaosien hankinnan ja huoltomiesten saannin Ruotsista, yhtiön velka kasvoi, ja lopulta vuoden 1944 lopulla Zinkgruvor-yhtiöt totesi, ettei Orijärvellä ollut enää edellytyksiä toiminnan jatkamiseen. 68 Kuva 17, Orijärven porttitalo 1911 rakennettu ja 1935 kunnostettu Uusi Porttitalo on käyttämättömänä ränsistynyt. Kuva Heidi Grahn. Outokumpu Orijärven omistajaksi Sodan kääntyessä loppua kohti Outokumpu oli jo aloittanut neuvotteluja Zinkgruvor-yhtiöiden kanssa Orijärven kaivoksesta. Kauppa saatiin solmittua 1945 ja siihen sisältyi kaivoksen sekä sen laitteiston lisäksi koko Orijärven tila, johon kuului 81 ha viljeltyä maata ja 255 hehtaaria metsää. 40 Outokummun tultua Orijärven omistajaksi malmia otettiin aluksi vain kaivoksesta. Aiemmin hyödynnettyjen malmioiden vierestä löydettiin uusia suonia ja toiminta käynnistyi hyvin. Rikasteen myynti alkoi uudelleen 1945 ja sähkötoimitukset saatiin sovittua Lohjan Sähkö Oy:n kanssa. Outokumpu otti palkkalistoilleen vanhat työntekijät sekä palkkasi uusia, jolloin koko henkilöstön määrä nousi yli 60:een. Kaivokselle rakennettiin uusi kaivostupa sekä kaksi perheen asuintaloa. Sotavuosien säännöstely vaikeutti kuitenkin toiminnan tehostamista, joten vasta vuonna 1948 saatiin hankittua tehokkaampaa kaivoskalustoa. Sodan jälkeen oli pula myös rikastuskemikaaleista, mutta säännöstelyn helpottaessa niidenkin saanti helpottui. Kuitenkin Orijärven rikastamon ja kaivoksen laitteisto oli vanhanaikaista ja vaati muutoksia. Uusia menetelmiä tuotiinkin Orijärvelle, mutta niiden toiminnan alku kangerteli. Samaan aikaan 1940-luvun loppuvuosina myös metallimarkkinoiden suhdanteet kääntyivät laskuun ja Outokummussa pohdittiin, olisiko Orijärvellä lainkaan mahdollisuuksia kannattavaan toimintaan. Uskoa yhtiössä kuitenkin riitti ja vuoden 1949 yhtiökokouksessa päätettiin paitsi toiminnan jatkamisesta myös suomalaisen nimen käyttöönotosta, Orijärvi Grufaktiebolagista tuli Orijärven Kaivososakeyhtiö. Orijärven pelasti 1950luvun noususuhdanne ja vuosikymmenen ensimmäiset vuodet olivat voitollisia. Orijärvi Oy hyödynsi sekä varppikasoja, louhi kaivoskuiluista, että teki uutterasti kairauksia uusien malmisuonien löytämiseksi. Perusajatuksena oli pitää tuotanto mahdollisimman suurena pienin kustannuksin. Vaikka varppikasoista saatiin hyödynnettyä kohtalaisesti sinkkiä, lyijyn ja kuparin erottaminen toisistaan osoittautui ongelmaksi. Vuoden 1954 lopussa vanhat jätemalmit oli käsitelty loppuun, eikä kaivosta saatu tuottavaksi, joten Outokumpu Oy:n johtokunta päätti lopettaa Orijärven toiminnan. Maanalainen toiminta lopetettiin välittömästi syyskuussa, mutta rikastamo jatkoi joulukuuhun asti, jotta voitiin varmistaa työväestön uudelleensijoitus. Henkilökunnalle tarjottiin mahdollisuutta siirtyä vanhoina työntekijöinä muille Outokummun tuotantolaitoksille. Naapurikaivokselle Aijalaan siirtyi kaivoksen 70 miehestä parisenkymmentä. Orijärvelle jäi tutkimustehtäviin 20 miehen joukko. Vaikka Orijärven kaivoksen ostohinta Outokummulle oli edullinen, rikastamon uudistusinvestoinnit ja malmin etsintä kuluttivat varoja odotettua enemmän. Lisäksi malmin metallipitoisuudet olivat alhaisia, erityisesti lyijyn ja sinkin, joita Orijärveltä 1900-luvulla lähinnä hyödynnettiin. Orijärven toiminnan kahdensadan vuoden aikana kaivoksesta louhittiin yhteensä 1,2 miljoonaa tonnia kiveä. Kuparia saatiin 8.200 tonnia, sinkkiä 14.600 tonnia ja lyijyä 4.100 tonnia. Orijärvelle jäänyt 20 miehen tutkijajoukko jatkoi alueen malmivarojen kartoitusta, mutta Aijalan, Iilijärven kuin Orijärvenkin malmivarojen todettiin jäävän niin pieniksi, ettei niiden hyödyntäminen olisi kannattavaa. Keväällä 1956 Orijärvellä nostettiin pumput ja nostokoneet kaivoksesta ja 23.5.1956 Outokumpu Oy jätti kauppa- ja teollisuusministeriölle kaivoslain mukaisen ilmoituksen kaivostyön lopettamisesta Orijärvellä. 69 Loppuselvitys Orijärvellä oli 1957, jolloin pidettiin suuri huutokauppa, jossa myytiin useita vanhoja rakennuksia, mm. rikastamo ja kaksi asuinrakennusta sekä koneita ja romua. Orijärven kaivos täytti toiminnan päättyessä 200 vuotta, jonka kunniaksi kaivoksella vielä järjestettiin nykyisille ja entisille toimihenkilöille juhlat.70 41 Kuva 18, nostotorni sisäkuva Nostotornin väkipyörää piti talvisin sulana jäästä yksi kaivosmies. Kaivostoiminnan loppumisen jälkeen miesten siirtyessä muihin kaivoksiin, nostotorni jäi huoltamatta. Kaivoskuilun vaijeri ei enää pysynyt jään liukastamalla väkipyörällä, vaan lipsahti pois paikaltaan vieden mennessään nostokorin kuilun pohjaan parin sadan metrin syvyyteen. Sukeltajat ovat myöhemmin kuvanneet kaivoskuilut aina noin 100 metrin syvyyteen asti. Filmillä näkyy tallennettuna kuinka kaivos on jäänyt pysähtyneeseen aikaan veden vallatessa sen kuilut. Nostamatta jäi mm. kaivosvaunuja ja työkaluja. Tieto Heikki Wahlroos. Kuva Heidi Grahn. Orijärven kartano Kaivostoiminnan päättymisen jälkeen Orijärvi hiljeni vajaaksi kymmeneksi vuodeksi. 1960-luvun alussa Outokumpu Oy kiinnitti huomion vanhaan kaivosmiljööseen, joka sijaitsi vain tunnin matkan päässä Helsingistä. Orijärven kaivostilojen entisöimissuunnitelman tarkoituksena oli paitsi säilyttää arvokas miljöö tuleville sukupolville, myös kunnostaa alue yhtiön edustus- ja koulutustiloiksi. Kunnostustoimet aloitettiin 1963 ja ensimmäisenä muutostöiden kohteeksi otettiin kaivoksen isännöitsijän entinen asunto, Orijärven kartano. Kartanon rakennusvuosi on arvoitus, mutta se edustaa tyylillisesti 1700-luvun herraskartanotyyppiä Suomessa. Voidaan olettaa, että kartano on Bengt Magnus Björkmanin ajalta, jolloin Orijärven toimintaa kehitettiin voimakkaasti. Vaikka kartanon suunnittelijaa ei tunneta, sen samankaltaisuus Kärkelän rakennusten kanssa viittaisi rakennusmestari Johann Laxiin. Kartano oli miltei koskemattomassa asussaan ja pahasti rapistumassa. Outokumpu Oy antoi entisöintitehtävän ajan johtavalle arkkitehdille Aarno Ruusuvuorelle. Entisöintiohjelmassa todettiin, että aiemmat sukupolvet olivat jättäneet kukin 42 jälkensä kartanon sisustukseen, eikä alkuperäistä ollut juurikaan jäljellä. Ulkoisesti kartano päätettiin entisöidä kustavilaisen ajan rokokookartanoksi, mutta sisätilat kokivat suuren muutoksen. Ne päätettiin uusia täysin palvelemaan Outokumpu Oy:n kokous- ja koulutustiloina. Kartanoon sijoitettiin myös johtoportaalle majoitustilat. Kartano entisöitiin ajan henkeen ja kotimaisin voimin. Työt teki Teräsbetoni Oy ja kalusteet toimitti Artek Oy. 71 Kuva 19, Kaivoskartano Orijärven kartanon tarkka rakentamisvuosi on selvittämättä, mutta tyylillisesti se edustaa 1700-luvun herraskartanoa Suomessa. Sisätilojen uudistus 1960-luvulla johdattaa kävijän aivan toiseen maailmaan Aarno Ruusuvuoren arkkitehtuurin myötä. Kuva Heidi Grahn 43 Kuva 20, Torakkala Pihapiirissä sijaitseva väentupa, ns. Torakkala, peruskorjattiin 1970/80-lukujen vaihteessa. Kuva Heidi Grahn Kuva 21, Orijärven Pehtoorin talo Kartanolle vievän tien viehättävässä maisemassa, Torakkalaa vastapäätä, sijaitsee pehtoorin asunto. Kuva Heidi Grahn Outokummun toimet Orijärven kaivosalueen kunnostamisessa olivat kulttuurihistoriallisesti merkittävät. Yhtiön toimesta on kyetty säilyttämään kaivoshistoriassa tärkeä kohde, osa maamme vanhinta kaivosympäristöä. Orijärvi on ollut onnekas myös uuden omistajan suhteen. Vaikka käyttötarkoitus on muuttunut yksityiseksi, kaivosmiljöön tulevaisuus näyttää edelleen hyvälle, sillä Orijärven uusi omistaja arvostaa alueen kulttuurihistoriallista arvoa ja ylläpitää rakennuskantaa mahdollisuuksien mukaan.72 44 Ruukin miljöö Ruukkien maisemassa pääosassa on joki. Joki koskineen tarjosi ruukkitoiminnan edellyttämän voiman. Vesivoiman hallitseminen ja ohjaaminen ruukkien vesirattaille on edellyttänyt pato- ja voimakanavarakenteita. Suurinta vesivoimantarvetta vaativat kanki- ja nippuvasarapajat rakennettiin lähimmäksi patoa, masuunit ja harkkouunit sijoittuivat pajojen alapuolelle. Lisäksi massiiviset hiilihuoneet, joiden parville johtivat hevosin kuljettavat ajosillat liittyvät ruukkiympäristöön. Joki oli myös selkeä sosiaalinen raja, joka erotti toisistaan ruukinkartanon puistoineen, sekä seppien ja muiden ruukkityöläisten vaatimattomat mökkirivit ja talousrakennukset. Tyypillisesti rautaruukki rakentui harvaan asutulle seudulle, jokien läheisyyteen ja metsän keskelle. Syrjäinen sijainti ja uudenlainen teollisuuskulttuuri erottivat ruukit ympäristöstään ja muokkasivat yhteisöistä omavaraisia. Varsinaisen toimintansa ohella ruukit harjoittivatkin laajaa maanviljelystä, karjanhoitoa sekä metsätaloutta. Usein ruukeilla oli myös oma kirkko ja ruukkiseurakunta, koulu, kokoontumistilat, myöhemmin sähkövoimalaitos jne. Erkki Härö kuvaa aikalaisten kokemusta ruukeista seuraavasti: ”Kun pimeänä syksy-iltana lähenemme tämmöistä rautaruukkia, niin paistaa meille jo kaukaa wastaan korkealle leimuawa kirkas liekki. Se osoittaa meille mihin on mentäwä, yhtä warmaan kuin liehtaritorni neuwoo merenkulkijalle tietä. Me menemme likemmäksi ja näemme korkean rakennuksen, jonka katon keskellä tuo tulikita aukeaa. Astukaamme sisään niin näemme awaran tuwan keskellä hywin korkean uunin. Se on masuuni nimeltään ja hänessä rauta sulatetaan erille niistä aineista, joiden kanssa on yhteydessä tai sekoitettu. Awaralla ontelolla masuunin sisässä on nimenä pätsi. Sen pohjaa sanotaan pätsinperäksi; alinna on sulauspesä ja arina. Masuunin alaosassa on kahdessa laidassa kiinni muurattuja rauta- tai waskitorwia, joiden kautta isoilla palkeilla tai muilla lietsoimilla yhä puhalletaan ilmaa uunihin; siitä eneneekin kuumuus siinä kohdin 1400-2000 C°....Se malmi kaikkineen sysineen mitä uuniin kerrassansa mätetään, sanotaan rautaruukeissa panokseksi. Etureijästä sitä wastaam, jolla on nimenä laskureikä, saa rauta walua ulos. Laskuriejän edessä on permanto paksulta peitetty hiekalla, joka on tasaiseksi lewitetty ja siihen sitten korennolla wedetty uurroksia eli kuurnia poikittain. Pitkittäinkin menee kaitainen kuurna aiwan keskeä myöten. Kun näin kaikki on walmistettu, alkaa kaksi miestä, jotka kummin puolin laskureikää seisowat, pitkillä rautakangilla kiskoa reijän suuta tukkiwaa sawea ja hiekkaa. Kanget pian kuumenewat niin että täytyy ottaa toiset sijaan. Näin kestää työtä muutamia hetkiä, - jo alkaa reijän keskeltä paistaa ikään kuin tähti, - yhä tiheämmin muuttelewat miehet kankiaan - wiimein puhkaisee sula rauta tukkeensa ja waluu ulos tulisena wirtana, höyryten ja kihisten ja walaisten koko tuwan kirkkaimmalla loistolla. Se waluu keskikuurnaa myöten, poikkee poikkikuurnihin ja kulkee hitaisesti edelle, hehkullansa ajaen meitä äkkinäisiä katselijoita tuwan perimmäisiin nurkkihin, missä tukehtumatta woimme ihmetellä tätä jaloa näköä. Nyt owat kaikki kuurnat tulleet täyteen ja edessämme on ikään kuin Hiisien kutoma kangas, toinen wiiru musta, toinen kullan punaiselta hehkuwa. Kankaan ympäri Hiidet wielä käwelewät, tasoittelewat, laittelewat loimen päitä ja wiimein peittäwät kaikki hiekka soralla. Ihmeellistä on nähdä noita työmiehiä toimessaan: näyttää siltä aiwan kuin tuli olisi heidän elementtinään; he liikkuwat aiwan sen hehkuwaisen wirran wieressä, he kohentelewat sitä kangillaan, ikään kuin eiwät heidän ruumiinsa olisi lihasta ja luusta, jotka woiwat kärwentyä, palaa. Sattuupa niinkin, jos katsojia on läsnä, että joku leikillänsä lyöpi kädellä tuliwirran poikki, juuri siinä missä se kuumimpanaan uunista. Jos waan käsi on kuiwana, ei tästä konstista olekaan mitään waaraa; waan kostean käden polttaisi kuumuus heti pahanpäiwäisesti.”73 45 Vielä 1600-luvulla Suomessa alkava ruukkitoiminta oli varsin hapuilevaa. Osaamista saatiin emämaasta Ruotsista. Ruukeista muotoutuikin kansainvälisiä keskuksia, joiden ammattimiehet tulivat Ruotsista ja kauempaa Euroopasta, myös suomalaisia pääsi oppiin ulkomaille. Ruukinpatruunat ottivat esikuvia ulkomaisista ruukeista ja toivat vaikutteita kartanoiden puistoihin ja rakennuksiin. 1700-luvulta alkaen ruukkien rakennusjärjestys alkoi noudattaa kaavaa, jossa komeat ruukinkartanot puutarhoineen erottuivat ruukkiväestön punamullatuista asuinmökkirivistöistä.74 Salolaisilla ruukeilla on säilynyt vain vähän varsinaiseen malmintuotantoon liittyneitä rakennuksia. Vanhan ruukkiteollisuuden pohjalle on rakentunut uutta toimintaa, joka on vaatinut uusia tuotantorakennuksia. Kärkelässä ruukkitoiminta oli sidoksissa Orijärven kuparintuotantoon, joten kaivoksen hiljentyessä 1880-luvulla loppui Kärkelän kuparihytin toiminta. Kärkelä siirtyi Fiskarsyhtiöiden omistukseen 1883 ja siellä alettiin harjoittaa maa- ja metsätaloutta. Vielä kerran Orijärvi kolkutti Kärkelän ovelle, kun Grufaktiebolag sai Kärkelänkosken Fiskarsilta vuokralle ja rakensi sinne voimalaitoksen 1920-luvun alussa kaivoksen sähköistämiseksi. Kosken ruukin historia ulottuu kauas 1600-luvun lopulle. Se sai ennätyksellisen suuren ruukin privilegiot, mutta ruukin toiminta ei vastannut suunnitelmia. Raudantuotanto takkusi masuunin ongelmien vuoksi, kuparintuotantokin päättyi 1850-luvulla, ja lähes kaikki kuparin valmistukseen liittyneet laitokset olivat hävinneet kymmenen vuotta myöhemmin. Kerran vielä ruukilla aloitettiin raudan valmistus, mutta sekin toiminta päättyi 1890. Kosken ruukilla varsinaiseen metallinjalostukseen liittyneet rakennukset eivät enää ole kertomassa tarinaansa, mutta ruukin perustalle on vuosien varrella kehittynyt monipuolista toimintaa ja tuotantoa, joiden merkit maisemassa ovat säilyneet. Kärkelä Museoviraston mukaan ”Kärkelän ruukinalueella on kujien varrella säilynyt poikkeuksellisen runsaasti työväen asuinrakennuksia, jotka muodostavat hyvin säilyneen ja intensiivisen 1800-luvun ruukkiyhdyskuntaa kuvastavan kokonaisuuden” 75. Kärkelän ruukkikylä onkin yksi parhaiten säilyneitä ruukkialueita Suomessa ja ennen kaikkea ainoa kupariruukki. Sen alueella on jäljellä toistakymmentä työväenasuntoa, joista vanhimmat ovat 1700-luvulta. Nykyään Ruukinkujan varrella säilyneet työväenrakennukset on kunnostettu ja ovat edelleen lähinnä kesäasukkaiden aktiivisessa asuinkäytössä. Kärkelän ainutlaatuisen ruukinkujan työläisasunnot kantavat kauniisti ruukkihistorian nykypäivään. Kuten Päivi Palm Turun Sanomissa kuvaa, kuja on kaunis kuin karamelli.76 Nykyisessä huolitellussa asussaan torpat antavat romanttisen kuvan aikamme ruukeista. Niiden kunnostus on toteutettu vanhaa kunnioittaen. 46 Kuva 22, Kärkelän Ruukkikuja ennen ja nyt Kuva Heidi Grahn Kuva Fiskars museum, Bildsamling, 1993:22-09.34(bos) Kuparihytti Kärkelään Ruukkitoiminnan Kärkelässä aloitti Suomen vuoritoimeen innolla lähtenyt Robert Finlay, joka oivalsi, että Orijärven kuparin jalostusvaiheet, ainakin ensimmäisen, tuli olla lähellä kaivosta kuljetuskustannusten alentamiseksi. Teijon ruukki Perniössä, jossa siihen asti kuparia oli jatkojalostettu, oli aivan liian kaukana, ja Orijärveltä etelään olevat vanhat ruukit tarvitsivat käytännössä kaiken ympäristön metsistä saatavan hiilen. Katseet käännettiin siis pohjoiseen Karjalohjan suuntaan. Kärkelässä joki muodosti 6 jalkaa korkean kosken, joka ratkaisi sijoituspaikan. Lisäksi Kärkelässä toimi jo Fiskarsin omistama 8-teräinen saha, jonka vuoksi koskelle oli kelvolliset tieyhteydet valmiina. Lauta- ja hirsirakenteinen kuparihytti nousi Kärkelään vuosina 1765–66. Kuparihytin toiminnassa oli ongelmia heti alussa, sillä kuparia ei saatu ulos kunnolla ja hiiltä kului kohtuuttoman paljon. Ilmeisesti Ruotsista tuodut työntekijät eivät osanneet käsitellä Orijärven malmia, joka oli ruotsalaista köyhempää ja rikkipitoisempaa. Ensimmäisinä vuosina sulatushytin tuotanto jäikin varsin vaatimattomaksi.77 Kuparihytin tuotanto lähti selvään nousuun 1780-luvun lopulla, kun Ruotsissa kehitettyjen uusien tuotantomenetelmien myötä saatiin sulattojen vaatima hiilimäärä laskemaan, toiminta-aika pidemmäksi ja työvoiman tarve pienemmäksi. Orijärven kaivoksen silloinen omistaja, Bengt Magnus Björkman, saattoi keskittää Kärkelään koko Orijärven kuparin jalostusprosessin. 1790-luvulla kuparisulatto toimi mallikkaasti. Sen käyttöjakso piteni yli sadan vuorokauden, puuhiilen tarve pieneni ja kuparimäärä kasvoi. Euroopan sotaiset olot paransivat kuparisuhdanteita. Björkman olisikin halunnut nostaa Kärkelän tuotantokykyä, mutta sateettomat kaudet laskivat Kiskojoen vesimäärää, eikä Kärkelän kosken voima riittänyt sulaton tuotantomäärien lisäämiseen. Siksi Björkman päätti siirtää osan tuotannosta Kosken ruukille, 47 minne rakennettiin kuparin jalostuslaitos. Björkman hioi kuitenkin edelleen Kärkelän hytin toimintaa ja raakakuparin tuotannossa saavutettiin 1803–1805 ennätystaso, keskimäärin 106 tonnia vuodessa. Näiden kolmen lihavan vuoden jälkeen kuparin kysyntä alkoi laskea ja tuotannossakin esiintyi ongelmia. Malmin louhinta hiipui, ympäristön metsät oli hakattu ja hiilen saatavuus vaikeutui. Lisäksi hyvät satovuodet houkuttivat torpparit maatöihin hiilentoimitusten asemesta. Vuonna 1812 Kärkelän hytti tuhoutui tulipalossa ja rakennettiin vasta vuosikymmenen lopulla uudelleen. 78 Bengt Ludvig Björkmanin tuhlaileva elämäntapa, monet uudistukset ja kaivostoiminnan laskusuhdanne ajoivat hänet taloudellisiin vaikeuksiin. Isä-Björkmanin kärsivällisyys loppui, eikä hän suostunut enää rahoittamaan poikansa toimintaa, vaan alkoi etsiä ruukkikokonaisuudelle ostajaa. Bengt Ludvig Björkman julkaisi 1822 omaisuudestaan selostuksen, jonka mukaan se koostui 78 tilasta, 69 manttaalista, joissa oli 64 torppaa, Orijärven kuparikaivoksesta ja sulatoista. Lisäksi tulivat rautatehtaat, myllyt, sahat ja tiilitehdas.79 Kärkelä siirtyi yhdessä Fiskarsin, Kosken ja Antskogin ruukkien sekä Orijärven ja usean rautakaivoksen kanssa John Julinin omistukseen 1822. Tämä ruukki- ja kaivoskokonaisuus oli Suomen merkittävin teollisuus- ja maatalouskeskus, johon kuului noin 30.000 hehtaaria maata, pääosin metsää. Ruotsiin ja Englantiin suuntautuneet matkat olivat herättäneet Julinin mielenkiinnon metalliteollisuutta kohtaan ja hän paneutui suomalaisten ruukkiensa ja kaivostoiminnan uudenaikaistamiseen. Kärkelässä Orijärven malmin sulatus jatkui edelleen ja kuparihytin toimintaa tehostettiin.80 Yleisönosaston kirjoituksessa vuonna 1833 kuvataan kuparinjalostusta seuraavasti: ”Orijärveltä louhittu malmi kuljetetaan, tavallisesti talvisaikaan, Kärkelän ja Kosken ruukeille. Täällä malmi murskataan ensin vasaralaitteen avulla ja sen jälkeen se siirretään sulatusuuniin (suluugn) yhdessä hiilen ja kalkin kanssa. Uuniin puhalletaan ilmaa suurilla puhalluspalkeilla, jotka toimivat vesivoiman avulla. Rikkipitoinen metalli laskeutuu painovoiman vaikutuksesta kuonakerroksen alle ja sitä kutsutaan kuparikiveksi (skärsten). Kun kuparikiveä on kertynyt runsaammin sitä lasketaan ulos uunista. Kuparikiveä kuumennetaan tämän jälkeen 8-9 kertaa pasutusuuneissa, joihin ladotaan kerroksittain ensin puita, sitten hiiltä ja viimeiseksi kuparikivi. Käsittelyä jatketaan useissa uuneissa. Tällä käsittelyllä, joka kestää viikkoja, poltetaan pois rikkiä metallista. Näin saatua kuparikiveä kutsutaan ”verke”:ksi ja se sulatetaan vielä ns. raakakupariuunissa, johon pannaan myös hiiltä ja kvartsipitoisia mineraaleja ja valetaan raakakupariharkoiksi tai kuten vuorimiestermein sanotaan ”gösar”eiksi.” Åbo Underrättelset 1833. 81 Kärkelän kuparihytin toiminta eli rinnan Orijärven kaivoksen tuotannon kanssa. Kun kuparin louhinta väheni lähes olemattomiin Orijärvellä 1880-luvulla, sulatus Kärkelässä loppui vuonna 1882. Sen jälkeen Kärkelästä tuli Fiskarsin ruukin ulkokartano, jossa harjoitettiin maanviljelystä ja karjanhoitoa. 48 Kärkeläntietä pohjoiseen Parhaimmillaan 1820-luvulla Kärkelän ja Orijärven kukoistuskautena niiden teollisuusyhdyskuntiin kuului yli 600 henkiä. Kuparituotannon päättyessä Kärkelässä oli 1900-luvun alussa 23 torppaa. Suurin osa torpista on 1800-luvulta. Kuva 23, Kärkelän rakennuksia Pohjan paikallishistoriallisen arkiston aarteisiin kuulu mm. kartta Kärkelän rakennuksista, niiden pohjapiirroksia ja niihin tehtyjä kunnostustoimia asunnoittain vuosien varrelta.82 49 Kuva 24, Gamla kontoret Esimerkki tallennetusta rakennushistoriasta: Gamla kontoret: uppförd på 1760-talet. Begagnade först som masunskontor, kontoristen bebodde rummet nro 383 Vanhaa konttorirakennusta ei enää ole. Kärkelän ruukin alue on taas Julinin suvun omistuksessa. Kartano ja alueen noin 20 entistä ruukin työväen asuntoa ovat yksityiskäytössä. Asukkaiden kotirauhaa tuleekin kunnioittaa Ruukinkujaa kulkiessa. Kärkelässä viljellään edelleen, vuodesta 2002 alkaen pellot vuokrattiin paikallisille maanviljelijöille. Lisäksi Kärkelä on taas noin 50 vuoden jälkeen hevostila. Ruukinkujan päässä, joen vastarannalla olevassa vanhassa navetta- ja meijerirakennuksessa toimii hevostalli.84 Ruukinkujan alussa (yllä olevassa kartassa B1) sijaitsee Kärkelän ruukinkartano, joka rakennettiin alun perin inspehtoorin asunnoksi. Rakennus on perusosaltaan 1780-luvulta, lisäsiivet on rakennettu noin 1800-luvun puolivälissä. Rakennuksen sijainti ruukinkujan varrella torppien välittömässä yhteydessä kertoo sen alkuperäisestä tarkoituksesta ruukinkonttorina ja tilanhoitajan kotina. Vastapäätä ruukinkartanoa seisova klassistinen tiilimakasiini vuodelta 1935 kuuluu Kärkelän maanviljelysvaiheeseen. 50 Kuva 25, Kärkelän kartano Fiskars museum, Bildsamling, ”Direktör bostaden” Vuodelta 1835. stämpel på baksidan: ”C.J.Malmberg. Fotograf. 21 Norrtullsgatan 21. Stockholm.”85 Hauska erehdys paikasta osoittanee Kärkelän tiiviin historian Fiskarsin kanssa. Oikealla Kärkelän kartano tänään. Kuva Heidi Grahn 51 Kuva 27, makasiini K uv a 28 , R uu ki nk uj an ra ke nn uk si a Kuva 26, ruukinkujan rakennuksia Kuvat Heidi Grahn 52 Kärkelänjoen varrella Malmin käsittelylle välttämätön vesivoima saatiin ruukin alueen läpivirtaavan Kärkelänjoen koskista. Ruukinkylän kohdalla sijaitseva Saukonkoski alkaa Kärkelän maantiensillan yläpuolelta ja etenee portaittain alavirtaan. Varsinainen Kärkelänkoski sijaitsee Saukosta Sikajärvelle päin. Tässä sillan kupeessa sijaitsi aikoinaan kuparihytti. Nyt siinä on jäljellä puimalarakennuksen kivijalka sekä ruukkitoiminnasta syntyneitä slagi- eli kuonakasoja.86 Kuva 29, Saukonkoski Näkymät Kärkeläntien sillalta. Kuvat Heidi Grahn Kuva 30, mylly- ja puimalarakennus Ruukin teollisuusrakennukset ovat ajan kuluessa hävinneet. Kosken partaalle, entisen kuparihytin kivijalan päälle oli rakennettu kookas mylly- ja puimalarakennus, joka sortui talvella 2009–2010. Sen kivijalka näkyy sillan vieressä. 87 Fiskars-yhtiöt historiallinen arkisto, Fiskars museum, Bildsamling 1915-1920 53 Kuva 31, Puimalan kivijalka ja slagikasoja Vasemmalla puimalan kivijalka ja oikella alhaalla tien toiselta puolen maisemaan jääneitä slagikasoja. Kuvat Heidi Grahn Seppä Vanhin Kärkelän ruukin rakennuksista on puimalarakennuksen läheisyydessä oleva sepän paja. Tämän perinteisen ammatin edustajat olivat ruukeilla arvostettuja, lisäksi heidän työpanoksensa maatiloilla oli korvaamaton. Ennen koneiden keksimistä kaikki metalliesineet olivat seppien valmistamia. Koska sepäntyö vaatii korkeita lämpötiloja, se tarvitsee ahjon, jonka polttoaineena ruukeilla käytettiin puuta. 54 Kuva 32, Sepän paja Ruukeilla toimi seppiä useilla eri ammattinimikkeillä: - Seppämestari (ruots. mästare, mästersmed). Vasarapajan tai ahjoryhmän toiminnasta vastaava seppä. - Kankirautaseppä (ruots. stångjärnssmed, hammarsmed) työskentelevä seppä. Apuseppä, sepänkisälli (ruots. mästersven). Seppämestarin lähin apulainen, tavallisesti nuorempi seppä. - Venytysseppä (ruots. räckare). Vallonitaonnassa venytysvasaralla työskentelevä seppä. - Seppärenki (ruots. smedsdräng). Seppien apulainen vasarapajoissa. - Sulainseppä (ruots. smältarsmed). Sulainahjolla lancashire- ja france-comtépajassa työskentelevä seppä. Yhdellä ahjolla samassa vuorossa työskenteleviä seppiä ja seppärenkejä kutsuttiin ahjokunnaksi (ruots.härdslag). Sepät saattoivat olla joko koko-, puoli- tai neljännesmestareita (ruots. helmästare, halvmästare, kvartmästare), riippuen siitä kuinka suuri vastuu heillä oli koko ahjon toiminnasta. - Sulattajarenki (ruots. smältardräng). Erityisesti lancashiretaonnassa sepän lähin apulainen. - Sulainvasaraseppä (ruots. hopslagare). Seppä, joka lancashiretaonnassa on vastuussa sulainvasaran toiminnasta. - Hienotaeseppä, työkaluseppä (ruots. klensmed). Käsipajassa työskentelevä, mm ruukin työkalujen valmistuksesta ja korjauksesta vastaava seppä. - Vanhin, oltermanni (ruots. ålderman). Ruukin vanhin tai taitavin masuunimestari tai vasarapajan seppä.88 Kuvat Heidi Grahn 55 Kuva 33, Kärkelän vaunumuseo Kärkelän ruukinraitin päässä, joen pohjoisrannalla on suuri rakennus, joka aiemmin oli navetta ja meijeri. Nykyään rakennuksessa toimii hevostallin lisäksi mm. vaunumuseo. kuva Heidi Grahn Kärkelän voimalaitos Ruotsalainen Orijärvi Grufaktiebolag osti Orijärven kaivoksen vuonna 1918 ja totesi heti alkuvaiheessa, että ilman sähköä kaivostoiminta ei tulisi olemaan tuottavaa. Sopiva rakennuspaikka voimalaitokselle löytyi Kärkelänjoen kosken partaalta ja jo 1920 aloitettiin neuvottelut alueen omistaneen Fiskars-yhtiön kanssa. Neuvottelujen tuloksena Grufaktiebolag sai Kärkelänkosken vuokralle ja oikeuden voimalaitoksen rakentamiseen. Voimalaitos valmistui nopealla tahdilla jo vuonna 1922 ja sieltä vedettiin sähkölinja Orijärven kaivokselle.89 Voimalaitoksen toiminta ei ollut kuitenkaan tarpeeksi tehokasta kaivostoimintaan, sillä joessa oli riittävästi vettä vain keväisin ja syksyisin, siksi 40 vuodeksi tehty vuokrasopimus sanottiin irti vain muutaman vuoden jälkeen, vuonna 1925. Voimala jatkoi kuitenkin toimintaansa ja Kärkelän sekä lähiseudun asukkaat saivat siitä sähköä aina 1970-luvulle asti.90 56 Kuva 34, Kärkelän voimalaitoksen rakennustyömaa Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto, ”Kärkelä kraftst.” Kraftstation91 57 Kuva 35, Kärkelän voimalaitos ja sinne johtavaa vesiputkea kesällä 2011 Kuvat Heidi Grahn 58 Kärkelän saha Kärkelänjoen vaihtelevista vesimääristä kilpaili myös varsinaiseen Kärkelänkoskeen jo 1730-luvulla perustettu saha.92 Saha on puhuttanut paikkakuntalaisia vielä 1970-luvulla, jolloin Karjalohjan kihlakunnanoikeus on päättänyt seuraavaa: Kärkelän sahaa koskien Karjalohjan ym pitäjien käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjasta v. 1913 ote vuodelta 1975, jossa päätetään seuraavaa: Kihlakunnanoikeus on juttuun kuuluvia asiakirjoja tutkiessaan havainnut, että ruukinpatruuna Bengt Ludvig Björkman aikoinaan on Keisarin Käskynhaltijalta Uudenmaan ja Hämeen läänissä anonut lupaa Kärkelän koskeen Puujärven kylän mailla Karjalohjan pitäjässä saada rakentaa sahamyllyn kotitarvetta varten, sekä Kihlakunnankatselmusoikeus kesäkuun 28.ynnä elokuun 9 ja 10. päivinä vuonna 1819. paikalla pitämässään syynissä on toimittanut tutkinnon tukkien saannista ja laitoksen laadusta muussa suhteessa ja sillon havainnut muun muassa, että itse sahalaitos on ollut olemassa aina vuodesta 1733 alkaen, kuin myös että sen yläpuolelle noin kahdentuhannen kyynärän matkan päässä on löytynyt eräs soukempi vesisola, josta Sikojärven vesi, kuten sanat kuuluvat ”egentligen skulle taga sin början och uti hvilket pass en ordentlig damm af ålder varit inrättad för att vid inträffande torra Somrar för Kopparverkets behof qvarhålla vattenförrådet”, mihin nähden Syynioikeus viimeksisanottuna päivänä antamassaan päätöksessä on lausunut muun muassa, että koska kysymyksessä oleva sahalaitos jo vuodesta 1733 on ollut moitteettomassa käytännössä, ja huomioonottamatta ”Numjerfvi boarnas obestyrkta föregifvande, att vattnet skulle skada deras ägor, hälst utredt och styrkt vore, att utfallsrännan, sedan Sikojerfvi dams byggande tagits Åtta tunn lägre, hvarigenom vattnet hade fått ett friare utlopp” sekä R.K. 20 luvun nojalla, katsonut kohtuulliseksi oikeuttaa ruukinpatruuna Björkmannin yhä edelleenkin mainitussa sahamyllyssä sahauttamaan tukkeja, noudattamalla kuitenkin, jotta ylä- tahi alaasukkaille ei vahinkoa syntyisi, mitä laki ja asetukset veden nostamisesta ja sulkulaitoksista säätävät, jonka päätöksen Keisarin käskynhaltija 28. päivänä syyskuuta 1819 ja Keisarillinen Suomen Senaatti Toukokuun 4. päivänä 1821 sittemmin on vahvistanut. Tästä kaikesta ja koska vastaaja osakeyhtiö ”Fiskars Aktiebolag” kiistämättä omistaa ei ainoastaan puheeksi tulleessa Kärkelän koskessa olevan sahalaitoksen ja sen ympärillä sijaitsevan maan, vaan myöskin sulkulaitoksen ynnä sen molemmanpuoliset rantamaat, katsoo Kihlakunnanoikeus, että osakeyhtiöllä ”Fiskars Aktiebolag” on ylimuistoinen oikeus padota vettä Kiskonjoen joessa lähellä sitä paikkaa missä se ottaa alkunsa Sikojärvestä. Mitä taas tulee kantajien tekemään vaatimukseen, että Fiskars Aktiebolag velvoitettaisiin poistamaan kysymyksenalaisen mainitussa vesistössä löytyvän sulkulaitoksen, katsoo Kihlakunnanoikeus, ettei kantajat ole näyttäneet laillista syytä siihen eikä että Fiskars Aktiebolag olisi edes muuttanut kysymyksessä olevaa sulkua, minkä vuoksi heidän tämän asian yhteydessä tekemä vaatimus siinä suhteessa jätetään huomioimatta.... Kantajat: tilanomistajat Juho Niemelä, Heikki Seppälä, Oskari Honkasalo ja Aukusti Helin sekä palstatilan omistajat Juho Lehtonen, Oskar Mantere, Oskar Lehto ja Elias Heino (kaikki Karjalohjan pitäjästä) sekä vastaajana Fiskars Aktiebolag.93 Kuva 36, Kärkelänkosken pato kuvat Heidi Grahn 59 Kosken ruukki Kosken ruukin historia ulottuu kauas, aina vuoteen 1679, jolloin Varsinais-Suomen ensimmäistä, ennätyksellisen suurta ruukkia alettiin rakentaa. Ruukin perustajalle, Daniel Faxellille, Koski vaikutti ihanteelliselta paikalta alueen läpi virtaavine vesineen ja laajoine metsäalueineen, mutta todellisuus oli karumpi. Faxellin privilegio ei sisältänyt tarpeeksi maata elintarviketuotantoon, eikä hiilimetsiin. Rakennetut masuunit eivät lähteneet kunnolla toimimaan. Vastoinkäymisistä huolimatta rautaruukki Koskella toimi muutamia väliaikoja lukuun ottamatta aina vuoteen 1890 ja oli perustamisensa jälkeisinä vuosina valtakunnan suurimpia työllistäjiä.94 Faxellin saamat privilegiot oikeuttivat kahden masuunin ja neljän pajan kokonaisuuden rakentamiseen. Se oli silloin suurinta Suomessa, mutta koska Kosken masuuni kärsi milloin veden, milloin hiilen vähyydestä, ei sitä vuoden 1697 jälkeen enää käytetty, ja muutamaa vuotta myöhemmin koko rakennelma hävitettiin.95 Seuraavalla vuosisadalla läheinen Orijärven kaivos ulotti vaikutuksensa myös Koskelle. Kuparikeisariksikin kutsuttu Bengt Magnus Björkman tuli kaivoksen ja läheisten ruukkien omistajaksi 1783 ostettuaan alueet Robert Finlayn konkurssipesältä. Björkmanin ajalle osui kuparin kysynnän huippuaika, jolloin Orijärvellä louhittiin ennätysmäärä kuparimalmia. Kärkelän kuparihytin kapasiteetti ei riittänyt malmin jalostukseen, joten Björkman päätti lakkauttaa Koskella kankivasarapajat ja rakentaa sinne uuden kuparilaitoksen. Kupari oli Kosken ruukilla merkittävä tuote aina 1840-luvulle asti, jolloin John von Julinin toimesta palattiin takaisin raudantuotantoon. 1840-luvulla John Julin tuskaili Orijärven huonoa tilaa. Orijärven malmi oli köyhtynyt ja vaati enemmän hiiltä jalostukseen. Vaikka Koskella kuparintuotanto nousi vielä vuosina 1838–44, toiminnan kannattavuus heikkeni. Tähän osaltaan vaikutti raakakupariuunin ja pasuttamon kuluminen loppuun. Koska näytti siltä, että kupari oli kaivokselta louhittu lähes loppuun, eikä sieltä riittänyt malmia enää kaikille jalostuslaitoksille, Kosken kupariruukkiin ei enää investoitu, vaan siellä ryhdyttiin siirtymään takkiraudan valmistukseen. Malmin sulatusuunia käytettiin viimeisen kerran 1853, jolloin puolivuosisatainen kuparin tuotanto Koskella päättyi. Ruukkitoimintaa jatkoi Julinin vuonna 1834 perustama takkiraudan valmistukseen keskittyvä masuunilaitos.96 Isä-Julinin kuoltua 1853 hänen omaisuutensa jaettiin testamentissa perillisille. Kosken tilan sai perinnönjaon aikaan vasta 6-vuotias Albert, joka aikuistuttuaan hankki laajalti tietoa ruukeista. Albertissa Kosken ruukki sai vihdoin siellä asuvan patruunan, jolle tila oli merkityksellinen elämäntyö. Albert von Julinin alkuaikoina Koski oli ensisijaisesti ruukki, jolla oli vähän maanviljelystä. Albertin myötä Koskesta alettiin tarmokkaasti muokata maatilaa. Ruukin toiminta jatkui siinä sivussa, mutta tyrehtyi lopullisesti 1890-luvulla. Ruukin työntekijöistä vain seppä jatkoi työtään, nyt laajenevan maatilan tehtävissä. Sepän paja on säilynyt joen partaalla.97 60 Kuva 37, Kosken ruukin sepän paja Kuva Heidi Grahn Kun Albert von Julinin myötä varsinainen ruukkitoiminta päättyi Koskella, varsinaiset metallijalostuksen rakennukset hävisivät hiljalleen maisemasta. Ruukin alueella on toki edelleen merkittävä rakennuskanta, jonka ylläpitoon omistajat suhtautuvat perinnettä kunnioittaen. Ruukin teollinen toiminta rakentui joen partaalle, samoin ruukin perustalle nousseet myöhäisemmät tuotantorakennukset, joista niistäkin osa käytössä kuluneena ja tarpeettomana on purettu. Kuparin kyydissä Koskelle Joki on aina ollut keskeisessä roolissa Kosken ruukin historiassa. Ruukin aikaan joki oli voimanlähde ja malmin kuljetusväylä. Nykyään alueen läpi virtaava Kiskonjoki kuuluu Kiskon Kirkkojärvestä alaspäin Natura 2000 – verkostoon ja siellä tavataan luontodirektiivillä suojeltuja simpukka- ja kalalajeja. Malminkuljetusalukset ovat vaihtuneet kanootteihin, jokea lipuvat melojien kanootit, eivätkä enää ruukin työläiset, mutta ruukin maisemassa joki on edelleen keskeisessä roolissa. 61 Kuva 38, Kiskojoki, melontakartta Salon kaupungin melontakartta Kiskojokea pitkin. Kirjainselitykset: G – Pappilanniemi, H – Toija ranta, I – Aijalan silta, J – Slussin sulku, K – Kosken kartano/voimalaitos, L – Latokartanon koski98 Slussin sulku ja Hålldamin pato Matkattaessa Kiskonjokea Kirkkojärveltä kohti Koskea, ensimmäisenä ruukkihistorian rakenteena vastaan tulee Hålldamin pato ja/tai Slussin sulku. Sulun rakentaminen liittyy kiinteästi Kosken ruukin toimintaan. John Julinin tullessa Kosken omistajaksi malmin ja jalostustuotteiden kuljetukset tapahtuivat lähinnä talvisin, hevosreellä talviteitä järvien ja soiden yli. Myös ruukkien tarvitsemat suuret hiilimäärät kuljetettiin samoja reittejä pitkin pääosin tammi-maaliskuussa. Matkaa Orijärveltä Koskelle kertyi noin 15 km. Mikäli lumi tuli ennen kuin maa oli jäätynyt, jouduttiin ison miesjoukon turvin polkemaan teitä maastoon, jotta pintaan noussut vesi jäätyi kantavaksi pinnaksi. Useina vuosina kuparin koko tuotantoketjun huono tulos johtui leudosta ja lyhyestä talvesta. John Julin oli Euroopan retkillään perehtynyt kanavarakentamiseen ja mahdollistaakseen ympärivuotiset kuljetukset Julin rakennutti maamme ensimmäisiin kuuluvat sulut Antskogin yläputoukseen vuonna 1824, sekä 1826 perkautti Kiskonjoen ja rakennutti toisen sulun muutaman kilometrin päähän Kosken ruukilta.99 Vielä rohkeampana suunnitelmana oli 1830luvun hahmotelmat kanavan rakentamiseksi Orijärven eteläpuolelle Määrjärven ja Kiskon 62 Kirkkojärven välille, mutta kanavan kustannukset nousivat niin suuriksi, ettei hanketta toteutettu.100 Sulkutyöt saatiin valmiiksi 1829, jolloin malmikuljetukset voitiin hoitaa jokea pitkin. Sulun toiminnasta vastasi sulkuvahti, joka asusti sulun läheisyydessä edelleen sijaitsevaa sulku- eli slussivahdin taloa. Malmikuljetukset loppuivat Kosken masuunin lopetettua toimintansa 1890luvulla, mutta henkilö- ja tavaraliikenne oli vilkasta vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Sulkua kunnostettiin Kiskonjoen perkaustöiden yhteydessä 1906-07. Osa rakenteista uusittiin 1930. 1966 suuri kevättulva tuhosi sulun luukut, kanavan salvokset, sekä osan kivirakenteista. Julin ei koskaan rajoittanut sulun käyttöä paikkakuntalaisilta, joten siitä tuli tärkeä väylä myös vene- ja laivaliikenteelle. Mm. höyrylaiva Elsa seilasi Kirkkojärveltä Koskelle.101 Slussivahdin talolta Kiskojoen yli pääsee patosiltaa pitkin. Poikkisuunnassa on ensiksi Hålldamin pato, joka on edelleen voimalaitoksen käytössä. Padon jatkeena näkyvät sulun, eli slussin rauniot. Näiden kahden vierekkäisen, mutta eri virkaa toimittavan rakennelman takia paikallakin on kaksi eri nimeä: Hålldamin pato ja/tai Slussi.102 Kuva 39, Hålldamin pato ja/tai Slussin sulku Ruotsinkielinen sana Hålldam tarkoittaa estepatoa. Niinikään ruotsista on tullut sana sluss, suomeksi sulku. Yllä Hålldamin pato syksyllä 2012, vieressä Slussin sulun jäänteet. 63 Kiskonjoen maisemaa sululta ylä- ja alavirtaan. kuvat Heidi Grahn 2012 Kosken ruukin alue Kosken kartanon alueelle tultaessa jokimaisema avautuu avaraksi varsinaissuomalaiseksi jokivarsimaisemaksi. Alue onkin maisema- ja kulttuuriympäristöinventoinneissa inventoitu maakunnallisesti merkittäväksi perinnemaisemaksi. Kartanolla on Suomen vanhin Hereford-karja, joka laiduntaessaan tukee maisemanhoidollista ja luonnon monimuotoisuutta. 103 Kuva 40, jokivarsimaisemaa Koskelta Kosken kartanon Hereford-karjan hoitamia laidunalueita voi ihailla usean kilometrin matkalla Perniön ja Kiskon välisellä tieosuudella. kuvat Heidi Grahn 64 Kosken ruukkialueella maisemassa erottuvat ruukin muistona joen itärannalla sillan vieressä kaksi toisiinsa kiinni rakennettua slagitiilistä holvattua 1840-luvun hiiliuunia. Ruotsin puolella oli 1820luvulla alettu käyttää erityisiä hiiliuuneja, jotka kuluttivat hiilenpoltossa vähemmän puuta kuin perinteiset miilut. Matkoillaan John Julin oli tutustunut näihin puuta säästäviin uuneihin ja rakennutti Koskelle niitä 1840-luvulla. Hiiliuunit on rakennettu slagitiilestä, jota valmistettiin masuunin toiminnan sivutuotteina syntyvästä kuonasta. Näitä slagitiiliä on käytetty myös ruukinmäelle 1800-luvun lopulla rakennetuissa talousrakennuksissa. Vaikka ruukilla oli omia hiiliuuneja, masuuneissa käytettiin pääasiassa miiluissa valmistettua hiiltä. Näitä hiiliä varastoitiin hiilihuoneissa, joita Koskella oli mm. kuparisulaton vieressä jo 1799, sekä Fiskarsin johtavan tien vieressä 1830-luvulla valmistunut suuri huone myllyn ja sahan takana (näkyy vanhoissa valokuvissa). Huonokuntoinen hiiliuuni purettiin 1996.104 Kuva 41, Kosken hiiliuunit Kosken ruukin maisemassa hyvin säilyneet hiilihuoneet sillan kupeessa. kuva Heidi Grahn Salolaisista ruukeista Kosken rakennuskanta noudattelee perinteistä perusrakennetta, jossa joki patoaltaineen oli selvä sosiaalinen raja, joka erotti toisistaan ruukinkartanon puistoineen sekä 65 ruukkitoiminnan rakennukset. Kosken kartano kohoaa hiiliuunien vastarannalla sijaitsevan mäen päällä, sen viereen levittäytyvät talousrakennukset. Kartanon vaiheista on niukasti tietoja 1700-luvulta. Carl Adam Werfverstedt lunasti Kosken ruukin itselleen 1731 Isonvihan jälkeisessä epäselvässä omistustilanteessa. Hän myös asui ruukilla joskus 1735-37 ja rakennutti ruukinkartanon, mahtavan viisi huonetta käsittävän päärakennuksen. Vuodelta 1834 olevasta palovakuutuskirjasta selviää, että rakennus toimi tuolloin ruukin isännöitsijän asuntona. 1869 Koskelle muuttanut Albert von Julin asettui asumaan mäen alarinteessä sijaitsevaan pappilaan, joten päärakennus pysyi tilanhoitajien käytössä aina 1900luvun alkuun asti. Vasta 1906 Sophia von Julinin muutettua miehensä Albertin kuoleman jälkeen päärakennukseen, se alkoi muotoutua nykyiseen asuunsa kartanoksi. Tämän kartano on edelleen käytössä rakennuksen vanhimpana osana. Kartanon nykyasu on arkkitehti Jarl Eklundin käsialaa 1920-luvulta.105 Kuva 42, Kosken kartano kuvat Heidi Grahn 66 Kuva 43, Kosken pappila kuvat Heidi Grahn Kuva 44, Kosken kirkko Kosken kartanon pihapiirissä sijaitseva punamullalla maalattu kirkko on yksi Suomen neljästä yksityisomistuksessa olevasta luterilaisesta kirkosta. 67 Alun perin kirkko rakennettiin Pohjan Antskogin tehtaan seurakunnan kirkoksi. Lyhyen 1760-luvun kuparikauden kukoistuksen jälkeen Antskogin ruukkiyhtiössä tapahtui pakkomyyntejä ja omistajanvaihdoksia, kunnes lopulta 1771 yhtiö ajautui vararikkoon Ruotsi-Suomea koetelleen yleisen taloudellisen kriisin seurauksena. Tuolloin lakkautettiin myös ruukkiseurakunta, ja muutamia vuosia aiemmin valmistunut kirkkorakennus siirrettiin nykyiselle paikalleen Kosken kartanon pihapiiriin 1786–87. Kuvat Heidi Grahn Talousrakennukset Ruukkitoiminnasta syntyneestä slagista tehdyt tiilet käytettiin maatilan tuotantorakennuksiin. Tiilistä rakennetut karjatalousrakennukset muodostavat edustavan kokonaisuuden alkaen ajalta, jolloin ruukki muuttui merkittäväksi maatilaksi 1870-luvulla. Talli ja varasto ovat 1920-luvulta. 68 Kuva 45, Kosken ruukki, tuotantorakennuksia Kuvat Heidi Grahn 69 Kuva 46, Koski, yleisnäkymä vuodelta 1903 106 Fiskars—yhtiön historiallinen arkisto, Bildsamling, Koskis, Koskis gård år 1903. Kosken uudemman teollisen toiminnan rakennuksia Varsinaisen ruukkitoiminnan päättymisen jälkeen Koskelle perustettiin kimröökitehdas. Hankkeen toimeenpanijana oli Hélène von Julinin puoliso Carl Robert Mannerheim. Kosken ruukinpatruuna Albert von Julin suhtautui hankkeeseen myötämielisesti, joten rakennustyöt aloitettiin 1869. Joen länsirannalla sijainnut tehdasrakennus koki toimintansa aikana useampia tulipaloja, mutta se kunnostettiin aina uudelleen kimröökin hyvän kysynnän vuoksi. Mustana väriaineena maaleissa, painomusteena sekä korroosionestoaineena käytettyä kimröökiä myytiin erityisesti Venäjälle aina 1900-luvun alkupuolelle saakka. Vasta Venäjän vallankumous 1917 tyrehdytti kysynnän ja Kosken kimröökitehtaan toiminta jouduttiin lopettamaan. Tehdasrakennus purettiin 1940-luvulla. Kimröökitehdas sai kilpailijan kosken vesivoimalle, kun isänsä jälkeen Kosken ruukin omistajaksi tullut Albert von Julin nuorempi kiinnostui sähköntuotannosta. Yhdysvalloissa saatujen oppien mukaisesti Albert jr. aloitti Kosken voimalaitoksen rakentamisen 1907. Voimalaitos valmistui 1909 ja se alkoi tuottaa sähköä sekä Perniön seudulle että aina Saloon asti. Voimalaitos on edelleen toiminnassa ja seisoo jykevänä, ulkoisesti lähes muuttumattomana maamerkkinä Kosken ruukin maisemassa.107 70 Kuva 47, voimalaitos kuva Heidi Grahn Kosken voimalaitos ja siihen johtavaa vesiputkea. Aiemmin puinen vesiputki uusittiin 2002, jolloin materiaali vaihdettiin polyeteeni-lasikuiduksi ja kannatinpilarit kunnostettiin.108 Kuvat Heidi Grahn 71 Kosken ruukin ja myöhemmän teollisen toiminnan ansiosta Koski oli vahva ehdokas rautatieaseman saajaksi kiivaassa kilpailussa Helsinki – Turku –radan linjauksesta 1800-luvun lopulla. Kosken asemaa vastustaneiden mielestä raudantuotannon päättymisen jälkeen Koski ei olisi riittävän vilkas asemapaikaksi, mutta hankkeen kannattajat todistivat kartanon ja kimröökitehtaan tuotteiden tuovan riittävästi kuljetettavaa rautateille. Kosken asema otettiin käyttöön 1899. Ensimmäinen juna puhalsi Karjaalta Koskelle syksyllä 1898 ja jatkoi radan loppuun asti, eli 2 km Salon kauppalasta. Koko rata Karjaalta Turkuun avautui vuoden kuluttua.109 Sekä asema että Kiskonjoen ylittävä rautatiesilta kokivat kovia historiansa aikana, viimeksi talvisodan pommituksissa. Perniönseudun lehdessä Jouko Heikola muistelee ratamestarina palvelleen isänsä päiväkirjamerkintöihin perustuen talvisodan pommituksia Koskella: ”Kosken asemanseutu ja Kosken kartano lähialueineen olivat noin runsaan sadan henkilön taajama talvisodan syttyessä. Asukkaat saivat elantonsa pääosin kartanon töissä ja rautatien palveluksessa. Alueella toimi kolme kauppaa, suomalainen ja ruotsalainen kansakoulu sekä posti. Nämä palvelivat myös lähikylien tarpeita.....Kosken asemaseutua pommitettiin 11 kertaa talvisodan aikana, joka oli todella paljon näin pienellä paikkakunnalla. Miksi? Se ei ole koskaan selvinnyt.” 110 Rantarata rakennettiin paikallisliikenteen tarpeisiin ja mahdollisimman halvalla, joten ratalinjasta tuli hyvin mutkainen, kun pienimmätkin mäet ja kalliot jouduttiin kiertämään. Pahimpia kaarteita oikaistiin 1980-1990 luvuilla. Kosken asemalla rataliikenne päättyi 1989, kun uusi ratalinjaus valmistui. Asema oli muutettu miehittämättömäksi jo 1970 ja tavaraliikenne siellä oli päättynyt 1974. Kuva 48, Kiskonjoen ylittävä entinen rautatiesilta kuva Heidi Grahn 72 Matka jatkuu Orijärven kaivoksen läheisyyteen Salon Kiskon alueelle rakentui kuparinhohtoisia ruukinmaisemia, joiden historia osoittaa kaupunkimme ainutlaatuisuuden Suomen varhaisteollisena aikana. Tutustuin kaupunkimme kulttuuriympäristöihin kesällä 2011, jolloin sain kuvata Kulttuuriasiain yksikölle Salon kaupungin alueella sijaitsevia Museoviraston inventoimia valtakunnallisesti arvokkaita rakennettuja kulttuuriympäristöjä. Näiden kuvien pohjalta heräsi ajatus kohteiden tarkemmasta tutkimuksesta, mutta kaupungin heikentyvä taloudellinen tilanne uhkasi suunnitelman toteutuksen jäävän toiveeksi. Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen maakuntarahaston myöntämän apurahan turvin tämä unelma oli kuitenkin mahdollista toteuttaa. Alkuperäisenä suunnitelmana oli kartoittaa Kärkelän ja Kosken ruukkien lisäksi Teijon ruukinalue, mutta tutkimus osoitti oman tahtonsa ja toi Orijärven kaivoksen voimakkaasti mukaan kuvioihin. Orijärven kuparinhohto valaisi selkeästi Kärkelän ja Kosken, joista syntyi ”kuparin kolmio”. Lopulta puolen vuoden tutkimus saattoi keskittyä vain näihin kolmeen valtakunnallisesti arvokkaaseen rakennettuun kulttuuriympäristöön. Salon kaupungin alueella on kolmisenkymmentä Museoviraston inventoimaa valtakunnallisesti arvokasta rakennettua kulttuuriympäristöä. Niistä varhaisteollisia miljöitä ovat vielä Teijon ruukkialue, Haapaniemen ja Latokartanon ruukit sekä Näsen tilakeskus, samoin Strömman kanava, Förbyn kalkkilouhokset, Juvankosken teollisuusympäristö ja Johannislundin lasitehdas. Huhtikuussa 2013 Varsinais-Suomen Maakuntarahaston myöntämän apurahan turvin myös nämä miljööt saavat tulevaisuudessa tulla tutkimuksen kohteeksi ja kaupunkilaisille tutuiksi. Matka kaupunkimme hienoon historiaan saa siis jatkoa. Olen saanut kulkea hienon matkan ruukkien maiseman ja niiden historian läpi. Tämä matka ei olisi ollut mahdollinen ilman Varsinais-Suomen Maakuntarahaston apurahaa, Salon kaupungin kulttuuriasiain yksikön kuvamateriaalia ja kulttuurijohtaja Mirjam Martevon tukea ja turvaa, Orijärven kaivoksen isännän Pekka Mölsän ja pehtoorin Heikki Wahlroosin ystävällistä tietoiskua siihen sisältyvine materiaaleineen, Kärkelän ja Kosken ruukkien ystävällistä suhtautumista monessa eri yhteydessä. Fiskarsissa Pohjan paikallishistoriallisen- sekä Fiskars-yhtiön historiallisen arkiston uumenissa vietin monia taianomaisia hetkiä. Kiitos koko henkilökunnalle! Sekä kiitos Jukka Helkamalle Slussin sulun/Hålldamin padon ja siihen liittyvän voimalaitoksen toiminnan selvittämisestä! Kuparin hohtoinen ruukinmaisema julkaistaan Salon kaupungin kotisivuilla nettiversiona. SJuha Punta Säätiön apurahan tuella tutkimus saa myös painetun julkaisun asun kevään 2013 aikana. Kiitos. 73 Haluan vielä lopuksi muistuttaa, että kaikki tämän tutkimuksen kohteet ovat nykyään yksityisalueita, joiden asukkaiden kotirauhaa me kaikki varmasti voimme kunnioittaa. Arkistomateriaali Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto Pohjan paikallishistoriallinen arkisto sekä Orijärven kaivoksen arkistomateriaalia Bibliography Alifrosti, Kari. (1996). Salon ja Uskelan historia 1869-1990. Salo: Gummerus Kirjapaino Oy. Annala, Vilho. (1960). Outokummun historia 1910-1959. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden kirjapaino. Bergroth, Tanja. (2012). Koski ajan virrassa - Ruukki ja kartano. (T. Bergroth;& I. Lounatvuori, Toim.) Libris Oy. Fiskars Oyj. (1999). Fiskars 1649 - 350 vuotta Suomen teollisuuden historiaa. Haettu 10. 9 2012 osoitteesta http://www.fiskarsvillage.fi/sites/default/files/files/pdfs/Fiskars1649_2009_low_FIN.pdf Fiskarsin ruukki. (2012). Masuuni. Haettu 5. 10 2012 osoitteesta http://www.fiskarsvillage.fi/fi/kulttuuri/historia/masuuni Geologian tutkimuskeskus. (2013). Orijärven kaivoksen historiikki ja selitys. Haettu 15. 8 2012 osoitteesta http://arkisto.gtk.fi/DC/dc%2087.pdf Grönroos. (2007-2008). Grönroosin suvun 300 vuotta, He ovat täällä tänään. Haettu 12. 12 2013 osoitteesta http://www.gronroos.info/genealogia/download/he_ovat_taalla_tanaan.pdf Haggrén, Georg. (2003/2008). Finlay, Robert (1719-1785), suurkauppias, ruukinpatruuna, kauppaneuvos. (Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Tuottaja;& Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) Haettu 26. 11 2012 osoitteesta http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5502 Heikkilä, Katariina. (2012). Koski ajan virrassa. Ruukki ja Kartano. (T. Bergroth;& I. Lounatvuori, Toim.) Libris Oy. Heikola, Jouko. (2010). 105 päivää - 11 pommitusta, Jouko Heikola muistelee tapahtumia 70 vuotta sitten Perniön Koskella. Haettu 15. 2 2013 osoitteesta http://www.pernionseudunlehti.fi/sivut/images/stories/kuvat2010/talvisota%20koskella.pdf Hinkka, Reijo. (1984). Halikon historia II, Kunnallishallinnon perustamisesta 1980-luvulle sekä Angelniemen vaiheet kuntien yhdistymiseen asti. Salo/Helsinki: SASApaino. 74 Hirviluoto, Anna-Liisa; Pitkänen, Kari. (1992). Halikon historia I. Halikon kunta: Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä. Hyttinen, Esko. (1997). Rauta ja Teräs osa II. Ruukkien historiikkeja noin vuosina 1600...1920 (Vuosik. Julkaisu 55). Oulu: Oulun yliopisto, Rakennustekniikan laboratorio, Oulun yliopistopaino. Hyttinen, Esko. (1997). Rauta ja Teräs, osa I. Raudan ja teräksen valmisituksen historiaa Suomessa (Vuosik. Julkaisu 55). Oulu: Oulun yliopisto, Rakennustekniikan laboratorio, Oulun yliopistopaino. Härö, Elias; Salokorpi, Asko. (1979). Ruukinmiljööt, näyttely (Toinen korjattu painos p.). Helsinki: Suomen rakennustaiteen museo. Härö, Erkki. (1997-2005). Suomen vuoritoimi ja matalliruukit, Historical Mining and Metallurgy in Finland. Haettu 22. 1 2013 osoitteesta www.antskog.fi: http://www.antskog.fi/ruukit.pdf Kautovaara, Pekka. (1986). Ruukin töissä. Vantaa: Kunnallispaino Oy. Kosken kartano. (2013). Kosken kartano - Koskis gård, maisemanhoito. Haettu 15. 1 2013 osoitteesta http://www.koskis.fi/node/42 Koskinen, Mirja. (2006). Heikkokuntoiset vesistörakenteet Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa. LounaisSuomen Ympäristökeskus. Kvist, Mervi. (2000). Kiskon ja Suomusjärven historia II. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. Kärkelän ruukki. (2013). Kärkelän ruukki. Haettu 30. 1 2013 osoitteesta http://www.karkelanruukki.fi/epages/vilkas02.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/20110504-11092-367351/Categories/AboutUs Laine, Eevert. (1948). Suomen vuoritoimi 1809 – 1884, II ruukit, Suomen historiallinen seura, historiallisia tutkimuksia XXXI, 2 (Vuosik. 2). Suomen historiallinen seura. Lounatvuori, Irma. (2012). Koski ajan virrassa. Ruukki ja kartano. (T. Bergroth;& I. Lounatvuori, Toim.) Libris Oy. Museovirasto. (2013). Kulttuuriympäristön rekisteriportaali, Kärkelän kuparihytti. Haettu 15. 1 2013 osoitteesta http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjreki&taulu=T _KOHDE&tunnus=1000015262 Museovirasto. (2012). Museovirasto, valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt (RKY) sivusto. Haettu 2012/2013 osoitteesta http://www.rky.fi/read/asp/r_default.aspx Outokumpu. Orijärvi kaivos 1757-1956. Outokumpu Oy. Pylkkänen, Ali; Vähäkangas, Ismo; Laine, Esko M.; Hiekkanen, Markus. (2006). Joki yhdisti ihmiset - Salon ja Uskelan historia n. 1150-1868. Salon kaupunki: Gummerus Kirjapaino Oy. Salokorpi, Asko. (1999). Suomen rautaruukit. Helsinki/Keuruu: Otavan Kirjapaino Oy. 75 Salon kaupunki. (2013). Melontakartta. Noudettu osoitteesta http://www.salo.fi/attachements/2011-0603T12-03-1454.jpg Salon Seudun Sanomat. (14. 8 2006). Kiskolaiset Haapaniemen ja Orijärven kartanot ovat saaneet uudet omistajat. Salon Seudun Sanomat . Sarvas, Anja; Väärä, Seija. (1998). Kiskon ja Suomusjärven historia I. jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy. Scandinavian Copper Development Association. (2013). Kupari - uskomattoman upea metalli. Haettu 8. 2 2013 osoitteesta http://www.scda.com/kupari/historiaa.html Scandinavian Copper Development Association. (2012). Suomen vanhat merkittävät kuparikaivokset, Orijärven kaivos. Haettu 17. 10 2012 osoitteesta http://scda.com/kupari/orijarvi-jaoutokumpu.html Turun Maakunta-arkisto. (2013). Turun ja Porin lääninkanslian vesiasioiden hakemisto. Haettu 5. 1 2013 osoitteesta http://www.narc.fi/Arkistolaitos/tma/vesi/vesi15.htm Turun Sanomat. (23. 12 2009). Turun Sanomat, Varsinais-Suomi maan kärkeä rakennusperinteessä. Valtioneuvosto hyväksyi 1260 kohteen listan arvokkaista kulttuurikohteista. Turun Sanomat . Vuorela, J. (2012). Kuuston ruukki. Haettu 17. 10 2012 osoitteesta hrrp://juhansuku.blogspot.fi/2011/06/kuuston-ruukki.html Väärä, S. (ei pvm). Orijärven kylän ja Paavon tilan vaiheita. Kuvat Kuva 1, Dannemoran kaivos, Ruotsin rautateollisuuden tukipilari ................................................................... 5 Kuva 2, tärkeä meriyhteys ............................................................................................................................... 14 Kuva 3, Orijärven avolouhos ............................................................................................................................ 15 Kuva 4, Orijärven kauppakirja vuodelta 1762 ................................................................................................. 17 Kuva 5, Orijärven pumppumylly ...................................................................................................................... 21 Kuva 6, Fiskarsin kartano ................................................................................................................................. 22 Kuva 7, Orijärven torpparikysymys.................................................................................................................. 23 Kuva 8, Orijärven kaivoskartta......................................................................................................................... 28 Kuva 9, Orijärven pumppumyllyn maisemaa ennen ja nyt ............................................................................. 29 Kuva 10, Orijärven työväentalo ....................................................................................................................... 30 Kuva 11, Orijärven ruutikellari ......................................................................................................................... 31 Kuva 12, Orijärven varppikasoja ...................................................................................................................... 32 Kuva 13, Orijärven kaivoksen osakekirjoja ...................................................................................................... 34 Kuva 14, Orijärven rikastamo .......................................................................................................................... 35 Kuva 15, Orijärven nostotorni ......................................................................................................................... 36 Kuva 16, Näkymä Orijärven kartanolta ennen ja nyt ...................................................................................... 38 Kuva 17, Orijärven porttitalo ........................................................................................................................... 39 76 Kuva 18, nostotorni sisäkuva ........................................................................................................................... 41 Kuva 19, Kaivoskartano ................................................................................................................................... 42 Kuva 20, Torakkala........................................................................................................................................... 43 Kuva 21, Orijärven Pehtoorin talo ................................................................................................................... 43 Kuva 22, Kärkelän Ruukkikuja ennen ja nyt..................................................................................................... 46 Kuva 23, Kärkelän rakennuksia ........................................................................................................................ 48 Kuva 24, Gamla kontoret ................................................................................................................................. 49 Kuva 25, Kärkelän kartano ............................................................................................................................... 50 Kuva 26, ruukinkujan rakennuksia................................................................................................................... 51 Kuva 27, makasiini ........................................................................................................................................... 51 Kuva 28, Ruukinkujan rakennuksia .................................................................................................................. 51 Kuva 29, Saukonkoski ...................................................................................................................................... 52 Kuva 30, mylly- ja puimalarakennus ................................................................................................................ 52 Kuva 31, Sepän paja......................................................................................................................................... 54 Kuva 32, Kärkelän vaunumuseo ...................................................................................................................... 55 Kuva 33, Kärkelän voimalaitoksen rakennustyömaa ....................................................................................... 56 Kuva 34, Kärkelän voimalaitos ja sinne johtavaa vesiputkea kesällä 2011 ..................................................... 57 Kuva 35, Kärkelänkosken pato......................................................................................................................... 58 Kuva 36, Kosken ruukin sepän paja ................................................................................................................. 60 Kuva 37, Kiskojoki, melontakartta ................................................................................................................... 61 Kuva 38, Hålldamin pato ja/tai Slussin sulku ................................................................................................... 62 Kuva 39, jokivarsimaisemaa Koskelta .............................................................................................................. 63 Kuva 40, Kosken hiiliuunit .................................................................... Virhe. Kirjanmerkkiä ei ole määritetty. Kuva 41, Kosken kartano ................................................................................................................................. 65 Kuva 42, Kosken pappila .................................................................................................................................. 66 Kuva 43, Kosken kirkko .................................................................................................................................... 66 Kuva 44, Kosken ruukki, tuotantorakennuksia ................................................................................................ 68 Kuva 45, Koski, yleisnäkymä vuodelta 1903 .................................................................................................... 69 Kuva 46, Kosken voimalaitos ................................................................ Virhe. Kirjanmerkkiä ei ole määritetty. Kuva 47, Kiskonjoen ylittävä entinen rautatiesilta .......................................................................................... 71 Viittaukset 1 2 3 4 Museovirasto, http://www.rky.fi/read/asp/r_default.aspx Härö, Elias, Ruukinmiljööt, näyttely, Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki, 1980, 7 Hyttinen, Rauta ja teräs, 1997, 7 Heikki Ylikangas ja Kari Tarkiainen: Kustaa Vaasa 1496-1560. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Helsinki, Viitattu 1.11.2012; Kautovaara, Pekka, 1986, 68. 5 Kautovaara, Pekka, Ruukin töissä, Vantaa 1986, 19. 6 Fiskars 1649, 350 vuotta Suomen teollisuuden historiaa, 5 7 Syrjö, Veli-Matti: Fleming, Erik (1487 - 1548), amiraali, valtaneuvos, Etelä-Suomen laamanni. Kansallisbiografiaverkkojulkaisu. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997- (viitattu 20.11.2012) http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/524/ 8 Poutanen, Pekka, Suomalaisen kuparin ja sinkin juurilla, Orijärven kaivos 1757 – 1957, Jyväskylä 1996, 10. 9 Hyttinen, 1997, 32. 77 10 Hyttinen, 1997, 33. Poutanen, 1996, 28 12 Hyttinen, Esko, 1997, 7, 33-36 13 Hyttinen, 1997I, 38; Salokorpi, 1999, 18-19. 14 Hyttinen, 1997I, 42 15 Hyttinen, 1997I, 67. 16 Hyttinen, 1997I, 25-26. 17 Hyttinen, 1997II, 3. 18 Kautovaara, Pekka, Ruukin töissä, Vantaa 1986, 34. 19 Salokorpi, Asko, Suomen rautaruukit, Keuruu 1999, 10, 123 20 Härö, Erkki, Suomen vuoritoimi ja metalliruukit, 1997 – 2005. 21 http://www.scda.com/kupari/kupari.html, luettu 4.12.2012 22 Scandinavian Copper Development Association, http://www.scda.com/kupari/historiaa.html 23 http://www.fiskarsvillage.fi/fi/kulttuuri/historia/masuuni 24 Hyttinen, 1997I, 85-97; Salokorpi, 1999, 11; Härö, Elias, 1979, 8. 11 25 26 http://www.fiskarsvillage.fi/fi/kulttuuri/historia/masuuni Kautovaara, Pekka, 1986, 31 27 Poutanen, Pekka, 1996, 14; Härö, Erkki, Suomen vuoritoimi ja metalliruukit, 11 28 Bergroth, 2012, 35 29 Fiskars 1649, 350 vuotta Suomen teollisuuden historiaa, 9 30 Fiskars 1649, 11 31 Pohjan paikallishistoriallinen arkisto, Fiskas bolaget 1830 – 2007, 12. Diverse angående Fiskars Bolaget, Fiskarsägda fartyg under 1700 –talet, Fiskarsägda fartyg under 1800-talet.: 32 Fiskars 1649 –näyttelyyn liittyvä julkaisu, julkaisija Fiskars Oyj, Pohja 1999, luettu 18.9.2012, http://www.fiskarsgroup.com/pdf/Fiskars_history.pdf 33 Poutanen, 1996, 78 34 Poutanen, Pekka, 1996, 12-13; Bergroth, 2012, 47. 35 Poutanen, Pekka, 1996, 16 36 Poutanen Pekka, 1996, 47,18. 37 Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto: Orijärvi gruva, signum H1; Handlingar ordnade efter ämne, Orijärvi gruva; köp och- arrendekontrakt 1762-1870 original 38 Poutanen, Pekka, 1996, 19 39 Poutanen, 1996, 23. 40 Haggrén, Georg: Finlay, Robert (1719 - 1785), suurkauppias, ruukinpatruuna, kauppaneuvos. Kansallisbiografiaverkkojulkaisu, Helsinki. J Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julkaistu 6.6.2003 (päivitetty 15.10.2008), luettu 26.11.2012, http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5502/ 41 Poutanen, 1996, 29. 42 Poutanen, 1996, 30-32. 43 Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto. Fiskars museum, bildsamling, 1993:1-07.31(ber), Fotograf: C.J Malmberg, Stockholm . 44 Haggrén, Georg: Björkman, Bengt Magnus (1745 - 1824), ruukinpatruuna, suurkauppias.Kansallisbiografiaverkkojulkaisu, Helsinki. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, julkaistu 20.10.2002, luettu 3.9.2012, http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/5475/ 45 Poutanen, 1996, 39 46 Poutanen, 1996, 136-137. 47 Orijärvi Oy, yhdistelmäkartta maa-alueista, jossa eroteltu vuokra-alueet, joiden haltijat 1) haluavat myydä vuokraoikeutensa yhtiölle 2) haluavat lunastaa alueet rakennuksineen 3) jäävät ennalleen tai epävarma raja. Kartta Orijärvi, Heikki Wahlroos 48 Bergroth, 2012, 88; Poutanen, 1996, 64-65 49 Poutanen, 1996, 65-69. 50 Laine, Eevert, 1948, 123-124 51 Hoffman, Kai, Julin, von 1700-, 13.10.2004, Kansallisbiografia-verkkojulkaisu, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/4298/, luettu 3.9.2012 52 http://www.gronroos.info/genealogia/download/he_ovat_taalla_tanaan.pdf, 16-20 53 Annala, 1996, 351 54 Poutanen, 1996, 59 78 55 Poutanen, 1996, 57. Poutanen, 1996, 22, 49 57 Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto. Fiskars museum, bildsamling, 1992:6, Orijärvi kopparfyndigheter i Kisko 56 socken upptäcktes år 1757. År 1865 anskaffades en ångpump. 1873 övergavs gruvan och fylldes med vatten. Ännu på 1960-talet var det gruvdrift i Orijärvi; de tekniska hjälpmedlen hade utvecklats. Förutom koppar utvanns zink, bly och litet silver. 58 Poutanen 1996, 71 Väärä, Seija, Orijärven kartanon materiaali 60 Poutanen, 1996, 22, 80 61 Poutanen, 1996, 87-88; Annala, 1960, 357 62 Poutanen, Pekka, 1996, 7-8; Annala, 1960, 353. 63 Poutanen, 1996, 98-99 64 Poutanen, 1996, 91 - 106 65 Poutanen, 1996, 108-109 66 Outokumpu Oy, Orijärven kaivos-lehtinen, sivu 4 67 Orijärven kaivoksen historiikki ja selitys, 1945, sivu 4, http://arkisto.gtk.fi/DC/dc%2087.pdf 68 Poutanen, 1996, 117 - 124 69 Poutanen, 1996, 125-135 70 Annala, 1960, 357 71 Poutanen, 1996, 138-140 72 Salon Seudun Sanomat, 14.8.2006 raportoi: Kiskolaiset Haapaniemen ja Orijärven kartanot ovat saaneet uudet omistajat. Orijärvi Oy myi Orijärven kartanon ja noin 260 hehtaaria maita helsinkiläiselle pankkiirille Pekka Mölsälle 2,1 miljoonan euron hintaan. Mölsä aikoo käyttää kartanoa vapaa-ajan paikkanaan. 73 Härö, Erkki, http://www.antskog.fi/ruukit.pdf 74 Härö, Erkki, http://www.antskog.fi/ruukit.pdf; Poutanen, Pekka, Suomalaisen kuparin ja sinkin juurilla, 1996, Jyväskylä, 13 75 Museovirasto, http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=4985 76 Turun Sanomat 16.7.2005, Päivi Palm, Kiskon Kärkelän kupariruukki on kesällä kaunis kuin karamelli. 77 Poutanen, 1996, 24-26 78 Poutanen, 1996, 30-37 79 Laine, Eevert, 1948, 111 80 Hoffman, Kai, 2004 81 Poutanen, 1996, 69 82 Pohjan paikallishistoriallinen arkisto, FISKARS BOLAGET 1830-2007, 8: Handlingar rörande Fiskars bolagets mark och fastigheter Kärkelä, Bok. Diverse anteckningar angående Kärkelä gård och Utdrag af Nylands och Tavastehus läns jordebok för år 1830 83 Pohjan paikallishistoriallinen arkisto, FISKARS BOLAGET 1830-2007, 8: Handlingar rörande Fiskars bolagets mark och fastigheter Kärkelä, Bok. Diverse anteckningar angående Kärkelä gård och Utdrag af Nylands och Tavastehus läns jordebok för år 1830, Gamla Kontoret 84 http://www.karkelanruukki.fi/epages/vilkas02.sf/fi_FI/?ObjectPath=/Shops/20110504-11092-367351/Categories/AboutUs 85 Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto. Fiskars museum, Bildsamling, ”Direktör bostaden” Vuodelta 1835. stämpel på baksidan: ”C.J.Malmberg. Fotograf. 21 Norrtullsgatan 21. Stockholm.” 86 Museovirasto, Kulttuuriympäristön rekisteriportaali, sijaintitieto, http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspx?sovellus=mjreki&taulu=T_KOHDE&t unnus=1000015262 59 87 Fiskars-yhtiöt historiallinen arkisto, Fiskars museum, Bildsamling 1915-1920, 1993:226-09-34. Fem män stående utanför ett stort uthus; tröskhus eller torkria på Kärkelä bruk. 3:dje mannen fr.v är finsmedjans chef Carl Johansson. Mannen längst t.v kan vara förvaltaren på Fiskars bruk Theodor Pettersson. Theodor Petterson dog 23.2.1920. 88 Härö, Erkki, 1997-2005, 2-3 Turun maakunta-arkisto, Turun ja Porin lääninkanslian vesiasioiden hakemisto http://www.narc.fi/Arkistolaitos/tma/vesi/vesi15.htm. Kisko, Kärkelänkoski, Sähkölaitoksen rakentaminen, päätös 28.12.1920, AD I 22/128 1920 90 http://www.karkelanruukki.fi, historia 91 Fiskars-yhtiön historiallinen arkisto, ”Kärkelä kraftst.” Kraftstation 89 79 92 sijaintitieto: Koskinen, Mirja, 2006, Heikkokuntoiset vesistörakenteet Varsinais-Suomessa ja Satakunnassa, LounaisSuomen Ympäristökeskuksen monistesarja, sivu 11. 93 Fiskars-yhtiöt historiallinen arkisto, Kärkelä H1, Kärkelän sahaa koskien Karjalohjan ym. pitäjien käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden varsinaisasiain pöytäkirjasta v. 1913 ote vuodelta 1975 94 Bergroth, 2012, 33 95 Heikkilä, Katariina, 2012, 239 96 Poutanen, 1996, 69 97 Bergroth, Tanja, 2012, 110 98 Melontakartta, http://www.salo.fi/attachements/2011-06-03T12-03-1454.jpg 99 Ensimmäinen sulku lienee ollut jo 1740-luvulla Mustion ruukin omistaja Henrik Johan Kreijn teettämä 100 Poutanen, 1996, 61-63 101 Heikkilä, Katariina, 2012, 238 102 Helkama, Jukka, 31.3.2013, suullinen tieto 103 http://www.koskis.fi/node/42 (Kosken kartano, 2013) 104 Heikkilä, Katariina, 2012, 240 105 Lounatvuori, Irma, 2012, 272 106 Fiskars—yhtiön historiallinen arkisto, Bildsamling, Koskis, Koskis gård år 1903. Fotot taget från andra sidan om ån (Nylands backen) mot karaktärshuset och ekonomiebyggningarna. Koskis bruk anlades år 1680 av Daniel Faxell (adlad Cronmark). Från 1730-t kom Koskis att höra till Fiskars och gjorde det till 1866. På 1980-t har Koskis ägor utökats med med Kärkelä, som tidigare tillhört Fiskars brukskomplex. År 1903, 1995:18910.36(beb) Gamla arbetarbostäder, uthyrda och bebodda. Höger om husen går ån. Framme till vänster om vägen ladugård, stall etc. 1996:47-09.34 107 Heikkilä, Katariina, 2012, 242-243 Heikkilä, Katariina, 2012, 244 109 Bergroth, Tanja, 2012, 119 110 Heikola, Jouko, (Heikola, Jouko, 2010) http://www.pernionseudunlehti.fi/sivut/images/stories/kuvat2010/talvisota%20koskella.pdf 108
© Copyright 2024