Lehti 2013/2 - Viipurin pitäjäseura
VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN Viipurin pitäjäseura ry:n lehti 2 / 2 013 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 SISÄLLYS Pääkirjoitus3 Elojuhla4 Karjala-lehti eilen, tänään ja huomenna 6 Tervetuloa Puurojuhlaan 9 Kalenterimainos 2014 9 Kesäpäivä Kangasalla 10 Lyhyesti11 - Vuoden virvottava - Merkkipäiviä - Karjalaiset Kesäjuhlat Porissa Kevätkokouksessa päätettyä 12 Viipuri-keskuksen toiminta muuttuvassa ympäristössä 13 Viipurinlahden itäpuolen rantateillä - pitäjäseuran kesämatka 2013 15 Ensi kertaa Viipurissa: Eero Ahlström 19 Viipurin maalinnoitus: Antti Pullinen 23 Talin mysteeri 28 Hyvällä naapurilla on monta nimeä: Antti Pullinen 29 Viipuri-yhdistyksen toimintakalenteri 30 Viipuri mon amour -näyttely Lahdessa 31 Mielenkiintoista luettavaa - Kirjoja Karjalasta 32 - Vahvialan karttakirja - Viipurin menetetyt vuodet Tunnistatko Viipurin patsaat? 34 Hallituksen yhteystiedot 2013 35 Toimitus vastaava päätoimittaja toimitussihteeri taitto painosmäärä painopaikka kannet sisus kannen kuva Marja-Leena Evinen Anne Uotinen Jari Stirkkinen 340 kpl Karkkilan Painopalvelu Oy 120 g offset-paperi 80 g offset-paperi Yrjö Liipolan Metsänpoika -patsas Torkkelin puistossa. Kuva: Anne Uotinen 2013 Haluatko kirjoittaa omaan pitäjälehteemme? Toimi näin: Toimita teksti ja kuvia toimitussihteerinä toimivalle Anne Uotiselle joko - kirjeitse osoitteeseen Anne Uotinen, Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki - sähköpostitse osoitteeseen [email protected] Laita kuvien taakse tieto kuvienottajasta sekä kuvien palautusosoite. Laita myös kaikkeen muuhun palautettavaksi haluttavaan materiaaliin palautusosoite. Kirjoitukset ja muu aineisto vuoden 2014 ensimmäistä lehteä varten tulee toimittaa 15.2.2014 mennessä. Kiitos kaikille tähän lehteen kirjoittaneille ja kuvia toimittaneille! Terveisin lehden toimitus. 2 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Hyvät Viipurin pitäjäläiset Tiedättehän rotinat – meille karjalaisille tuttu perinne viedä leivonnaisia tai jopa ruokaa vastasyntyneen kotiin, jotta äiti voisi paremmin keskittyä pienokaisen hoitoon. Minulle rotinat on aina merkinnyt pullarinkeliä. Muhkean sellaisen leipoi tätini Maija tyttäreni pojan parin viikon takaisiin ristiäisiin. Pulla maistui ristiäisvieraille, sen sijaan rinkelin historia oli vieras, vaikka osa nuorista aikuisista sen kuultuaan kertoikin, että isoäiti tai –isä on Karjalasta. Hetken mietittyään he kyllä muistivat kuulleensa asiasta, mutta unohtaneensa sen ajan kuluessa. Karjalaisten perinteiden siirtämisessä jälkipolville on haastetta meille kaikille. Tähän haasteeseen pitää tarttua nyt, eikä sitten joskus. Vaikka Viipurin pitäjäseuran jäsenmäärä onkin pysynyt samoissa lukemissa muutaman vuoden ajan, on totuus kuitenkin se, että väki vähenee jäsenten ikääntyessä. Karjalaisuus mitä ilmeisimmin kyllä kiinnostaa nuorempiakin sukupolvia, mutta aikaa työ- ja perhe-elämän haasteiden vuoksi riittää harvoin käytännön toimintaan. Tunnusteluja yhteistoiminnasta on Pitäjäseuran toimesta tehty parin vuoden ajan. Pitäjäseura kutsuikin tämän syksyn Elojuhlaan naapuripitäjien pitäjä- ym. seurojen edustajia. Ilahduttavaa oli, että muutamat kutsutut saapuivat juhlaamme. Tästä on hyvä jatkaa yhteistyön muotojen miettimistä ja toteutusta. Pitäjäseura toteutti taas perinteisen kesämatkan Kannakselle ties monettako kertaa. Muistaako kukaan? Matka suuntautui pitäjän eteläisiin kyliin. Seuran tiedottaja Liisa Munsterhjelm on tuttuun sujuvaan tyyliinsä laatinut matkakertomuksen. Omat kokemuksensa matkasta on merkinnyt muistiin myös mukana ollut ensikertalainen. Hänen kertomuksensa löytyy sivulta 19. Kotimaan kesäretki tehtiin elokuisena sunnuntaina Kangasalla sijaitsevaan Äijälän karjalaiseen kulttuurikeskukseen. Ensi kesän kotimaan kohde on vielä auki. Olisiko sinulla ehdottaa karjalaista tai karjalaisuuteen liittyvää vierailukohdetta, jos niin kerropa meillekin. Värikylläistä syksyä ja iloista joulun aikaa kaikille lukijoille. Tapaamisiin Pitäjäseuran puurojuhlassa sunnuntaina 24.11. klo 13.00. Marja-Leena Evinen varapuheenjohtaja 3 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Elojuhlaa juhlittiin vuosipäivän merkeissä 15 9.2013 Jo toistamiseen pitäjäseuran Elojuhlaa vietettiin syyskuun puolivälissä. Juhla oli koonnut Helsingin Karjalatalolle lähes 80 pitäjäseuran jäsentä ja ystävää. kana. Ensi vuonna lehti täyttää kunniakkaat 110 vuotta. Meistä karjalaisia juuria omaavista tilaajista riippuu onko lehti olemassa seuraavat 110 vuotta. Päivin koko esitelmän voi lukea seuraavalta sivulta. Puheenjohtaja Timo Lindroos muistutti tervehdyssanoissaan, että seuramme täyttää tänä vuonna 65 vuotta, erillisiä juhlia ei kuitenkaan järjestetään vaan Elojuhlat juhlittiin samalla vuosijuhlana. Timo kertoi myös onnistuneesta kotiseutumatkasta ja naapuriseurojen kanssa viritetyistä yhteistyöhankkeista. Osana muiden seurojen kanssa verkostoitumista Elojuhliin oli lähetetty kutsut myös maalaiskunnan naapuripitäjien seuroille. Mukana oli ainakin edustajia Jääski-seurasta, Wiipuri-Yhdistyksestä ja Uuraalaisista. Viipurin Linnan Ritarien Jorma Koistinen ja puheenjohtajamme Timo Lindroos. Kuva PP Päivin juhlapuheen lisäksi Elojuhlien tiedollisesta annista vastasi Viipurin Linnan Ritarit ry:n puheenjohtaja Jorma Koistinen, jota oli pyydetty kertomaan johtamastaan yhdistyksestä. Viipurin Linnan Ritarit ry on perustettu vuonna 1992 Viipurin Urheilijoiden (VU) tukijärjestöksi. Urheilun tuen lisäksi se vaalii VU:n synnyinkaupungin Viipurin historia sekä kaupungin historiallista kaupunkikuvaa. Ritareihin kutsutaan jäsenet kahden varsinaisen jäsenen suosituksesta. Jäsenyys on toistaiseksi avoin vain miehille. Ritareita on 45-50. Heidän keski-ikänsä on 74 vuotta; vanhimmat ovat yli 90 -vuotiaita ja nuorimmat 50–55 vuotiaita. Yhdistyksen toimintaan kuuluvat sääntömääräiset kokoukset, asiantuntijaesitelmiä sisältävät iltatilaisuudet sekä vuosittainen koti- tai ulkomaanmatka. Ritarit järjestävät myös erilaisia varainhankintatilaisuuksia, joista saatuja tuloja ohjataan VU:n nuorten urheilijoiden koulutukseen ja valmennukseen. Stipendejä voidaan myötää myös yksityiselle tai yhteisöille Viipurin historian ja historiallisen kaupunkikuvan vaalimiseksi. Päätoimittaja Päivi Parjanen. Kuva: AU Varsinaisen juhlaesitelmän piti Karjala-lehden päätoimittaja Päivi Parjanen, joka kertoi Karjala-lehden menneisyydestä, viime vuosien kehityshankkeista sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Paljon on vuosien varrella tapahtunut. Helsingin ulkopuolisesta suurimmasta päivittäin ilmestyneestä maakuntalehdestä on päädytty kerran viikossa ilmestyvään heimolehteen, jonka tulevaisuutta nakertaa painettujen lehtien tilaamisen laskeva suunta. Toimitus on siirtynyt Viipurista Helsingin kautta Lahteen ja sitten Lappeenrantaa. Paljon on tapahtunut ja vettä virrannut Vuoksessa 109 vuoden ai- Juhlien musiikista vastasi kaksi kvartettia, joista ensimmäisenä esiintyi Joan Lapé -pianokvartetti. Pianokvartettiin kuuluvat Petra 4 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Hirvonen (piano), Laura Heiskanen (viulu), Anni Lähdetie (alttoviulu) ja Johannes Klein (sello). He esittivät Richard Straussin kappaleen Ständchen. Kvartetti myös säesti yhteislauluista Viipurin pitäjän lipulle, Muistatko Monrepos’n ja Karjalaisten laulun. Tiedollisen ja kulttuuriannin lisäksi ei sovi unohtaa emäntiemme Kaarin Mannin, Liisa Murtosen ja Aino Tappolan loihtimaa maistuvaa piirakka- ja kahvitarjoilua. Sitä puolestaan säesti runsas puheensorina kun karjalaiset ystävät haastoivat sydämensä kyllyydestä toistensa kanssa. Joan Lapé -pianokvartetti. Kuva AU Väliaika - kahvia ja pullaa. Kuva PP Wiipurilaisen Osakunnan Laulajien (WiOL) kvartetti Aleksiina Turtiainen (sopraano), Maisa Mikkonen (altto), Petteri Haveri (tenori) ja Niklas Virkkala (basso) veivät laulujen siivin matkalle Ruotsista Viipuriin, Vuoksenrannalle ja Islantiin. WiOLin kvartetti aloitti Carl Mikael Bellmanin Bort allt vad oro gör? -laululla. Sen jälkeen oli vuorossa Aili Runteen sanoittama kansanballadi onnettomasta rakkaudesta Viipuri-Tammisuo-KärstiläTali, johon lisävahvistukseksi lavalle nousi laulunjohtajamme Maria Heiskanen. Koska kansanballadilla päästiin Imatralle, oli sopivaa esittää seuraavaksi Erik August Hagforsin ja J.H.Erkon Laulu Vuokselle. Virran ääreltä päädyttiin merenrannalle Islantiin ja lauluun korpista. Kvartetin esittämänä korpin laulu kuulosti enemmänkin satakieleltä, niin kauniisti laulajien äänet soivat yhteen. Runsaslukuinen yleisö täytti juhlasalin tuolit. Kuvat AU Juhlat päättyivät Karjalaisten laulun jälkeen pidettyihin arpajaisiin. Juhlan laulunjohtajana toimi Maria Heiskanen ja juontajana Anne Uotinen. Wiipurilaisen Osakunnan kvartetti vahvistettuna Maria Heiskasella. Kuva AU teksti: Anne Uotinen kuvat: Päivi Parjanen (PP) ja Anne Uotinen (AU) 5 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Karjala-lehti eilen, tänään ja huomenna päätoimittaja Päivi Parjasen juhlapuhe Elojuhlassa 15.9.2013 Lämmin kiitos kutsusta tulla juhlaanne puhujaksi. Miulle on iso kunnia saada pitää elämäni ensimmäinen virallinen juhlapuhe nimenomaan teille viipurilaisille, sillä edustanhan mie lehteä, jonka juuret ovat vahvasti entisessä Karjalan pääkaupungissa Viipurissa. Työ ette varmaankaan pistä pahaksenne, vaikka mie käytän tässä ainoaa kunnolla osaamani kieltä, omaa eteläkarjalaista murrettani. Mie käytän murrettani aina ja joka paikassa tilanteessa kuin tilanteessa. Ja teen sen ylpeänä, sillä murre on tärkeä osa miuta ja karjalaisuuttani. Miulle henkilökohtaisesti Viipuri on rakas ja merkittävä kaupunki. Valitettavasti maalaiskunnan kylät ovat jääneet vieraammiksi, vaikka kovasti haluaisin tutustua myös niihin. Viipuri vetää miuta puoleensa, vaikka miulla ei ole sinne sukuun liittyviä yhteyksiä. Miun äiti on käynyt syntymässä Uudenkirkon Halilassa vuonna 1936 ja isä on eteläkarjalaisia Lemiltä. Mie käyn Viipurissa aina kun siihen on vain tilaisuus. Meiltä Lappeenrannastahan sinne on helppo hilppasta, kunhan passi ja viisumi ovat kunnossa. Niin, ja riittävästi aikaa odotella tullijonossa. kuulevinani Karjalan entisten toimittajien askeleiden kopinan. Koen hyvin merkittäväksi sen, että saan kulkea päätoimittajien Kaarlo Kytömaa, Anto Södermanin, Viljo Häyhän, Erkki Paavolaisen, Onni Johannes Brummerin ja monien heidän jälkeensä tulleiden jalanjäljissä ja jatkaa Karjalalehden pitkää historiaa, mikä alkoi tammikuu 4.päivä 1904. Alusta asti lehti ilmoitti olevansa karjalaisten ja karjalaisuuden asianajaja. Lainaus perustamisasiakirjoista: ” Lehden nimi Karjala viittaa siihen suuntaan, mihin lehti tulee työskentelemään. Karjalan kansan henkinen ja taloudellinen kohotus, tämän osan maastamme kaikinpuolinen kehitys tulee olemaan se ohjenuora, jotka Karjala tahtoo työskentelyssään noudattaa. Kohdatkoon se suotuisan maa-alan, saavuttakoon ystäviä kaikissa kansan kerroksissa, niin ylhäisissä kuin alhaisissa, silloin tulee työ helposti sujumaan.” Ensi vuonna Karjala-lehti täyttää siis jo 110 vuotta. Tuohon taipaleeseen mahtuu monia Suomen historian merkittäviä tapahtumia. Karjala oli maailmansotien välisenä aikana levikiltään suurin Helsingin ulkopuolella ilmestynyt sanomalehti Suomessa ja maakuntalehdistä maamme suurin. Lehden ilmestymisen Viipurissa katkaisi talvisota. Lehteä tehtiin kuitenkin 18. helmikuuta 1940 asti, jolloin pommi moukaroi toimitustilat. Viimeiset työntekijät poistuivat toimitalostamme ja mukaansa he ehtivät ottaa vain pari kirjoituskonetta ja konttorista pari laskukonetta. Mie muistan nuorempana hymähdelleeni ihmisille, jotka kertoivat, miten Viipurin linnan avautuminen silmien eteen saa sydämen heittämään volttia. Sen saman mie olen kokenut jo monet kerrat, kun jyhkeän linnan torni alkaa näkyä horisontissa. Miulle Viipuri on suomalainen kaupunki, josta väitän tavoittavani edelleen paljon puhutun Viipurinhengen. Jos rajasta on jotain hyvää seurannut, niin se, että Viipuri on säilynyt hyvin pitkälle ennallaan. Viipuri on kuin suuri ulkoilmamuseo, josta löytyy sen historian kaikki kerrostumat. Aina kun vain on mahdollista Viipurissa käydessäni yövyn Viipuri-hotellissa, siinä Karjalankadulla. Varmasti työ kaikki sen tiedättekin, että siinä arkkitehti Uno Ullbergin suunnittelemassa ja 1929 valmistuneessa rakennuksessa ennen sotia sijaitsi Karjalan kirjapaino ja Karjala-lehden toimitus. Ja sen takia mie kirjaudun Viipuri-hotelliin joka kerran vähän niin kuin omistajan elkein. Hotellihuoneeseeni kapuan mieluummin portaita kuin käytän hissiä. Graniittiportaissa kuvittelen Talvisodan evakkomatka vei Helsinkiin. Viikko rauhanteon jälkeen 21.3.1940 ilmestyi Karjalan kuusisivuinen näytenumero. Siinä päätoimittaja Brummer otsikoi pääkirjoituksensa ytimekkäästi: ”Me elämme”. Helsingissä lehti jatkoi ilmestymistään päivälehtenä vuosina 1940-1942. Jatkosodan aikana toimitus palasi Viipuriin, josta 1944 tuli lähtö uudelleen Helsinkiin. 1950-luvun alussa toimitus siirrettiin Lahteen ja 1956 Lappeenrantaan. Lappeenrantaan muuton jälkeen muun muassa taloudellisista syistä lehti muutettiin silloisen uuden päätoimittajan Lauri Arlon ja toimitusjohtaja Hugo Turusen toimesta kerran viikossa ilmestyväksi heimolehdeksi. 6 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Lauri Arlo kirjoitti tuolloin pääkirjoituksessaan muun muassa seuraavaa: ”Ensi torstaista lähtien Karjala ilmestyy kerran viikossa karjalaissisältöisenä. Siinä kerrotaan yhtä hyvin entisestä koto-Karjalasta kuin myöskin pannaan suuri paino elävälle karjalaisuudelle nykyoloissa. Siinä voivat kaukanakin toisistaan elävät karjalaiset tervehtiä entisiä naapureitaan ja lukea toisesta elämästä uusissa olosuhteissa. Kaikkien karjalaisten karjalaisuutta rakentavassa mielessä tarkoittavat kirjoitukset saavat siinä sijansa. Näin Karjala tahtoo nyt saada koko lukijakuntansa elävästi mukaan vaalimaan karjalaisuutta, sitä vahvistaman ja sen elinetuja valvomaan.” Eipä tuohon ole mitään lisäämistä. Toiminta-ajatus pätee vielä vuonna 2013. Karjala on siis ilmestynyt tilattavana lehtenä neljällä eri paikkakunnalla Suomessa: Viipurissa, Helsingissä, Lahdessa ja Lappeenrannassa. Se on Suomen ennätys, jota on vaikea rikkoa. Nykyään lehteä julkaisee Karjala Lehti Oy, jossa osakkaina on karjalaisia säätiöitä, piirijärjestöjä, yhdistyksiä ja yksityisiä henkilöitä. Suurimmat omistajat ovat Karjalan Liitto, Pamaus Seura, Karjalan säätiö, Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö, Wiipuri-säätiö, Karjalan kulttuurirahasto ja lehden entinen omistaja Karjalan Kirjapaino. Toimituksemme sijaitsee keskellä kaupunkia Karjalan kulma-nimisessä kiinteistössä. Henkilökuntaa on viisi henkeä. Karjala-lehti on edelleen maan ainoa valtakunnallinen karjalaisten oma viikkolehti. Se on varsin ainutlaatuista. Jos joku teistä tietää, että jollain muulla Suomen heimolla on pelkästään heidän asioistaan kertova ja vieläpä valtakunnallinen lehti, nykäiskää miuta hihasta ja kertokaa. Tämä päivä pohjautuu menneisyyden tapahtumiin ja ratkaisuihin. Ja niille kaikki kunnia. Mutta tulevaisuutta ei voi rakentaa pelkästään muistojen varaan. Muutokseen suostuminen ja kehityksen tielle uskaltautuminen ovat edellytyksiä sille, että toiminnalla on tulevaisuutta, oli kyse järjestöstä, yrityksestä, lehdestä tai mistä muusta tahosta tahansa. Ajatelkaapa vaikka karjalaisseuroja. Ne ovat olleet jo vuosia muutospaineessa; olisi löydettävä uusia toimintamuotoja, joilla houkutella nuorempia mukaan ja taata näin jatkuvuus. lista, mutta ikääntymiselle ja luonnolliselle poistumalle ei kukaan mahda mitään. Levikkimme on laskenut monien vuosien ajan lähes 500 kappaleen vuosivauhdilla. Vaikka olemme saaneet vastaavasti satoja uusia tilaajia, poistuma on valitettavasti pysynyt suurempana. Oli pakko ryhtyä vastatoimiin. Reilut pari vuotta sitten lehden koko muutettiin perinteisestä sanomalehtien käyttämästä broadsheetista luettavampaan tabloid-kokoon. Samassa rytäkässä ryhdyimme uudistamaan myös sisältöä. Muistojen rinnalla haluamme tarjota lehteä, joka kiinnostaa 50-, 60- ja jopa 70-luvulla syntyneitä. Nämä ikäluokat ovat niitä, jotka kantavat vanhempiensa ja isovanhempiensa jälkeen vastuun karjalaisuuden tulevaisuudesta. Karjalaisuus elää hyvin vahvana ja sillä on myönteinen kaiku. Nuorempien – ja tässä kohtaa tarkoitan + nelikymppisiä – kasvava kiinnostus Karjalaa ja karjalaisuutta kohtaan näkyy muun muassa sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi Facebookissa on useita karjalaisuuteen liittyviä ryhmiä, joissa juuristaan kiinnostuneet etsivät tietoa. Heidän tarpeisiinsa vastaaminen on myös yksi Karjala-lehden tehtävä. Sisältöuudistuksen jälkeen lehti keskittyy muun muassa historiaan ja sotahistoriaan, kulttuuriin ja perinteeseen sekä näihin aihepiireihin liittyvään tutkimukseen. Tutkimustyötä tehdään koko ajan muun muassa Itä-Suomen yliopistossa Joensuun kampuksella sijaitsevassa Karjalan-tutkimuslaitoksessa, EteläKarjala -insituutissa Lappeenrannassa ja tietenkin Helsingin yliopistossa. Meijän on myös muistettava ja huomioitava lehteä tehdessämme, ettei kaikkea Karjalaa menetetty rajanvedossa. Meillä on edelleen Etelä- ja PohjoisKarjala, jossa karjalaisuus on läsnä jokapäiväisessä elämässä niin, ettei sen ainutlaatuisuutta valitettavasti aina edes huomata. Mie näenkin Karjalalehden yhtenä tehtävänä herätellä etelä- ja pohjoiskarjalaisten arvostusta maakuntaansa kohtaan. Aihepiiriämme on myös Raja-Karjalassa ennen sotia puhuttu karjalan kieli. Sehän on saanut maamme hallituksen päätöksellä vähemmistökielen aseman ja kieltä elvytetään muun muassa Karjalan Kielen Seuran toimesta. Seuraamme miten elvytystyössä edistytään. Ensi tiistainakin Joensuussa järjestetään jälleen karjalankielenseminaari, josta aiheeseen vihkiytynyt toimittaja Matti Tuomisto tekee juttua tuoreeltaan. Muutoksen välttämättömyyteen myö Karjalalehdessä havahduttiin joitakin vuosia sitten, kun levikkikäyrä vain laski. Tilaajakuntamme on uskol- 7 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Nuorempia etenkin kiinnostaa, mitä luovutetussa Karjalassa tänä päivänä tapahtuu ja kuinka siellä kehitys kulkee eteenpäin. Vai kulkeeko. Myö seurataan esimerkiksi mitä Viipurissa on meneillään. Tuoreimpia uutisia sieltä on, että Torkkelinpuistossa sijaitsevan Aallon kirjaston restaurointi alkaa olla loppusuoralla. Aikaa siihen meni vain 15 vuotta. Tärkeä osa Karjala-lehden sisältöä on karjalaistaustaisen ihmisten haastattelut. Niin julkisuuden henkilöiden kuin ihan tavallistenkin ihmisten. Jokaisella on oma tärkeä ja ainutkertainen tarinansa kerrottavanaan. Ja jokainen lehteen painettu tarina on omalla tavallaan historian tallentamista. Lehdestä tutkijat tulevaisuudessa löytävät varmasti arvokkaita tietoja väitöksiinsä. Myös karjalaiset yhdistykset ja järjestöt saavat myös äänensä kuuluviin sivuillamme. Seurat ja suvut kertovat kokoontumisistaan ja tapahtumistaan. Kyykänpelaajat lähettävät tuloslistoja kisoistaan. Sotien jälkeen Karjala-lehden merkitys heimolehtenä ja karjalaisten yhdyssiteenä korostui, kun lukijakunta oli evakossa ympäri maata. Yritykset ilmoittivat Karjalassa uusia osoitteitaan ja ihmiset etsivät toisiaan. Kauttamme lukijat ovat voineet pitää yllä evakkokuormaan lastattua karjalaisuuttaan. Tänä päivänä lehden asema yhdyssiteenä ja karjalaisuuden puolestapuhujana on yhä vahva. Heitän teille mietittävää: mitä karjalaisuudelle olisi sotien jälkeen tapahtunut ja tänä päivänä tapahtuisi ilman viikoittain ilmestyvää omaa lehteä. Kuka meijän karjalaisten asioista ja kaikesta edellä luettelemastani kertoisi? lisää toimintaresursseja ja helpottaisi muun muassa ilmoitusmyyntiä. Mie olen keskustellut monien media-ammattilaisten kanssa lehdestämme ja olen heidän kanssaan samaa mieltä siitä, että Karjala-lehden vahvuus on nimenomaan erikoisuudessa. Meillä on sellaisia uutisia ja juttuja, joita ei ole muissa valtakunnan lehdissä. Meillä ei ole kilpailijoita. Nykyisessä lehtien trendissä vaihtosivuineen ja juttuvaihtoineen, vaatii rohkeutta pysyä omalla tiellään. Myö Karjalan tekijät Paula, Jessica, Pirkko, Markus ja mie sekä laaja joukko avustajiamme ja asiamiehiämme ympäri maata olemme lehdestämme todella ylpeitä. Kuten mie jo kehaisin, Karjala-lehti täyttää ensi vuonna 110 vuotta. Juhlavuoteemme sopii hyvin se, että ensi kesänä Karjalan Liiton kesäjuhlia vietetään 30 vuoden tauon jälkeen rajan tämän puoleisessa Karjalassa Lappeenrannassa. Lehti tulee näkymään monella tapaa juhlahumussa ja meijän puolesta toivotan teijät tervetulleiksi meille Lappeenrantaan! Muutoksen tielle uskaltautuminen on ainakin Karjala-lehden kohdalla osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Karjala Lehti Oy on vakavarainen ja velaton yhtiö. Tänä vuonna olemme panostaneet erityisesti markkinointiin ja tilausmyyntiin, mikä on onnistunut yli odotusten. Levikkimme on viime vuoden vastaavaan aikaan verrattuna kasvanut lähes 10 prosenttia, kun koko maan lehtien levikkikasvun keskiarvo on painunut pakkasen puolelle. Tämän hetkinen levikkilukumme on 8300 kappaletta. Vahvimmat levikkikeskittymämme ovat Helsingissä, Lahdessa ja Tampereella. Mie uskon ja luotan siihen, että lehteä kehittämällä ja kovalla työllä tavoitamme 10 000 tilaajaa vuoteen 2016 mennessä. Sen rajan saavuttaminen antaisi meille 8 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Torkkelin puistoa elokuisena iltana 2013. Kuva: Jari Stirkkinen Vuoden 2014 seinäkalenteri kohta myynnissä Ensi vuoden seinäkalenteri uusin, tuorein matkakuvin tulee myyntiin marraskuussa. Kalenterin kuva-aiheina ovat Viipurin ja maalaiskuntaan tänä vuonna tehdyt matkakuvat. Kuvien mukana voi vaikka palata mennen kesän muistoihin. Perinteinen PUUROJUHLAMME Kalenteri painetaan vahvalle kartongille ja kuvat ovat tasokkaita A4-kokoisia värikuvia. Kuvat voi myöhemmin irrottaa ja vaikka kehystää seinätauluiksi. Näin maalaiskunnan kotikylistä jää elävä muisto myös nuoremmalle polvelle. Kalenterihankkeen avulla Viipurin pitäjäseura haluaa siirtää kotipitäjän perintöä edelleen nuorelle polvelle. vietetään Helsingin Karjalatalon Wiipuri-salissa sunnuntaina 24.11.klo 13.00. Ohjelmassa mm. kotiseutuneuvos Aira Viitaniemen keittämä makoisa puuro ja torttukahvit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran tutkijan Juha Nirkon kertomuksia joulunperinteistä sekä arpajaiset. Myynnissä myös uunituoreita vuoden 2014 seinäkalentereita. Kahviraha 5 euroa. Kalenteri on myös oivallinen joululahja, jolla voi kertoa suvun karjalaisista juurista. Kalenteri on myynnissä mm. Puurojuhlassa 24.11. Kalenterin hinta on 15 euroa. Kotiin postitettuna hintaan lisätään postituskulut. Viipurin pitäjäseuran vuoden 2014 seinäkalenteria saa tilata seuramme jäsensihteeriltä Aulis Juvoselta, puh. 050 595 4814 helka-aulis.juvonen(at)kolumbus.fi TERVETULOA! 9 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Kesäpäivä Kangasalla Kalvolaan, Iittalan lasikylään. Ostosten ja jäätelöiden jälkeen palattiin Helsinkiin Hyvinkään ja Klaukkalan kautta. Viidentoista hengen iskuryhmä teki kesäretken Äijälän karjalaiseen kulttuurikeskukseen sunnuntaina 18.9. Heimo Kempin kuljettaman ja johtaman retkikunnan jäseniä kerättiin kyytiin Helsingistä, Klaukkalasta, Hyvinkäältä ja Tampereelta. Lämpimät kiitokset Heimolle monipuolisesta opastuksesta, turvallisesta kyydistä sekä hyvin järjestetystä retkipäivästä. Teksti Anne Uotinen, kuvat Heimo Kemppi (1) ja Anne Uotinen (2 ja 3) Kangasalan karjalaiset ry:n perustama Äijälän karjalainen kulttuurikeskus toimii entisellä maatilalla, joka on aikoinaan erotettu historiallisesti merkittävästä Liuksialan kartanosta. Kangasalan kunnalle päätyneen maatilan rakennukset vuokrattiin Karjalaisille vuonna 1980. Talkootyöllä sekä TE-keskuksen, EU- ja kunnan avustusten varassa korjattu seura loi upeat tilat järjestää sekä seuran omia että ulkopuolisten tilaisuuksia. Juhlakerroksen, jossa on mittava kirjasto, remontti valmistui 1980. Vuonna 1984 kunta myi kulttuurikeskuksen rakennukset Kangasalan Karjalaiset ry:lle ja vuokrasi sille maa-alueen 30 vuodeksi. Tätä sopimusta ollaan jatkamassa 30 vuotta. Päärakennuksen yläkerran remontti valmistui vuonna 2005. Yläkertaan on remontoitu tilat pysyvälle näyttelylle ja vuosittain vaihtuville näyttelyille sekä museotavaroiden varastolle. Aineistokokoelmat on järjestetty systemaattisesti museo-ohjeistuksen mukaan. Tavaraa on kerätty jäsenistön keskuudesta, mutta sitä saadaan enenevässä määrin perikuntien lahjoituksina. Kuluvan vuoden vaihtuvana näyttelynä on lasten evakkokokemuksista kertova näyttely ”Mihi myö männää –lapsen evakkotaival”. Matkalaisia hemmoteltiin maittavallla pitopöydällä kakkukahveineen. Kuva 1 Koko ryhmä saatiin mahtumaan yhteen kuvaan. Kuva 2 Äijälän pihapiirissä on lasiseinäinen paviljonki, jossa on mm. vihitty hääpareja. Pihanpiirin aitassa on sisustettu museohuoneet naisten töille, miesten töille ja kivennapalaisille navetoille. Äijälän esitteli meille kotiseutuneuvos ja Äijälän puuhamies Kauko Ilonen Kangasalan karjalaisista. Kangasalan jälkeen auton nokka käännettiin ensin kohti Tamperetta ja sitten suunnattiin Äijälän juhlasali. Kuva 3 10 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 LYHYESTI Vuoden virvottava Jo perinteeksi muodostunut vuoden virvottavan valinta vei virpojat tänä vuonna palmusunnuntaina Vantaalle. Hallitus oli valinnut vuoden virvottavaksi Pertti Joenpolven, joka mm. WiipuriYhdistyksen sekä Viipuri-keskuksen aktiivina on usein toiminut vuosikokouksissamme puheenjohtajana. Pertti on tehnyt aktiivisesti yhteistyötä pitäjäseuramme ja pitäjäseuralaisten kanssa niin Viipuri-Päivien, Viipurin linnan museohankkeissa kuin Puurojuhlassakin ja onhan Pertti lisäksi Viipurin linnan ritarikin. Pertin vaimo Kaija Keiriö, seuramme entinen taloudenhoitaja ja nykyinen toiminnantarkastaja, sai myös osansa virpomisesta puheenjohtajamme lausuessa seuraavan virpomisloitsun Mie se virvon viisahasti taputtelen taitavasti rikkahaksi rakkahaksi, ison talon isännäksi, viien piian pitäjäksi, neljän lehmän kaitsijaksi! Isännälle ihravatsa. emännälle perä leveä, veikolle hyvä hevonen, tyttärelle punaiset posket! Virvon varvon vitsa on uusi kaunis kuin kukkiva tuomi, eläjän onnea toivotan sulle nöyrästi vaadin palkkaa mulle! Teksti: Anne Uotinen kuvat:Timo Lindroos Lisää virpomaloruja ja tietoa Pääsiäisperinteistä löytyy mm. Karjalan Liiton Internet-sivuilta. Merkkipäiviä Seuramme kunniapuheenjohtaja, yläsommeelainen Eero Kunttu täytti maaliskuussa 70 vuotta. Juhlat juhlittiin Kutsilan Valitustalossa Lohjalla. Liki koko hallitus pääsi onnittelemaan Eero seuramme puolesta. Kuvat: Heimo Kemppi ja Anne Uotinen. Eeron kukitus Päivänsankari ja suuri osa hallitusta juhlatalon rappusilla Sihteerimme Anne Uotinen puolestaan täytti 50 vuotta muutama viikko Eeron jälkeen maaliskuun lopussa. Anne juhli perhepiirissä, mutta hallitus muisti Anne omalla lahjallaan kevätkokouksen yhteydessä. 11 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Kevätkokouksessa päätettyä LYHYESTI Pitäjäseuran kevätkokous pidettiin lauantaina 20. huhtikuuta Helsingin Karjalatalon yläsalissa. Puheenjohtajana toimi Eero Kunttu ja sihteerinä Päivi Putkonen-Hegazi. Läsnä oli kolmatta kymmentä pitäjäseuran jäsentä. Sääntömääräisessä kevätkokouksessa käsiteltiin ja hyväksyttiin hallituksen laatima toimintakertomus vuodesta 2012 sekä tilinpäätös samalta vuodelta. Puheenjohtaja Timo Lindroos mainosti kesän 2013 kotiseutumatkaa. Kokouksen jälkeen Helsingin Karjalatalolla toimivan, vaikkakin suurissa taloudellisissa vaikeuksissa painivan, Viipuri-keskuksen toiminnanjohtaja Galinan Pronin kertoi Viipurikeskuksen perustamisesta ja toiminnasta. Keskuksen toiminnan lisäksi Galina kertoi miten toimintaympäristö on muuttunut vuodesta 1992 Venäjällä. Galinan esitelmä ohessa. teksti ja kuva: Anne Uotinen Karjalaisilla kesäjuhlilla Porissa 14.–16.6. Pitäjäseura oli jälleen edustettuna Karjalaisilla kesäjuhlilla tällä kertaa Porissa. Aulis Juvonen myi pitäjäseuran kirjoja ja karttoja markkinaalueella ja kertoi kyselijöille Viipurin maalaiskunnasta ja sen eri kylistä. Sunnuntain kulkueessa puheenjohtajamme Timo Lindroos toimi lippumme kantaja airueinaan Aila Lindroos ja Liisa Munsterhjelm. kuva: Anne Uotinen Kuva: Puheenjohtajamme Timo Lindroos ja toiminnanjohtaja Galina Pronin. 12 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Viipuri-keskuksen toiminta muuttuvassa ympäristössä Se oli suurten muutosten ja samalla myös toiveiden aikaa. Markkinavoimat olivat päässeet valloilleen eikä valtiovalta osannut niihin sopeutua. 2000-luvun alussa suurkaupunkien mafiat alkoivat perustaa yksityisiä liikeyrityksiä ja pankkeja, joiden toimintaa ei säätänyt kukaan. Suomessa toivottiin, että Viipurista tulisi vapaa talousalue. Selvityksiä tehtiin Moskovassa asti, mutta lopulta Putin sanoi painavan sanansa ja hanke haudattiin. toiminnanjohtaja Galina Proninin esitelmä pitäjäseuran kevätkokouksessa 20.4.2013 Miten kaikki alkoi Vuonna 2001 Karjalan Liiton koolle kutsumassa kokouksessa päätettiin perustaa Viipuri-keskus ry. Perustajajäseniä olivat Karjalan Liitto, Handelsgillet i Wiborg, Karjala-klubi, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura sekä Wiipuri-yhdistys. Hankkeen takana olivat Helena Valta ja Markku Laukkanen. Vuonna 2003 Viipuri-keskukseen liittyivät Viipurin Pitäjäseura ja Wiipurin arkistoyhdistys. Yhdistyksen tarkoituksena oli tehdä tunnetuksi Viipurin menneisyyttä Suomessa ja Viipurissa. Keskuksella oli tuolloin kaksi työntekijää Helsingissä ja kaksi Viipurissa. Pienellä organisaatiolla oli hyvät mahdollisuudet nopeisiin korjausliikkeisiin, joten yhdistyksen toimintaa on soviteltu kunkin ajankohdan tarpeisiin ja kysyntään. Viipurin alueen viranomaiset eivät vielä olleet päässeet rahan makuun, korruptio oli pienimuotoista ja valtionhallinnon palkat pieniä. Virkamiehet olivat tottuneet komentojärjestelmään eivätkä tienneet mitään muunlaisesta hallintotavasta, joten he olivat ylivarovaisia. Se heijastui myös Viipuri-keskuksen toimintaan. Esimerkiksi kun vuonna 2002 pidimme seminaarin suomalaisista hautausmaista, sen nimeksi tuli ympäristöseminaari, koska ei saanut mainita sanaa suomalainen eikä varsinkaan hautausmaa. Toiminnan kehitys Toiminnanjohtaja Helena Valta oli varmoin ottein onnistunut hankkimaan Viipuri-keskukselle Interreg-rahoituksen vuosille 2002 - 2005. Niinpä Viipuriin keskelle tuota sekasortoa muutti rohkeasti lähetettynä työntekijänä suomalainen Peter Maksimow. Millaista elämä Venäjällä tuolloin oli? Vallalla oli 1990-luvulla alkanut villi kapitalismi ja sitäkin villimpi markkinatalous. Sekasortoinen valtionhallinto oli jatkuvien valtataistelujen seurauksena tehoton. Tuoreessa muistissa olivat vielä Kremlin joukkojen maan parlamentin tykitys, kun lukuisia siviilejä menehtyi, sekä myöhemmät kerrostalojen räjäytykset Moskovassa ja parissa muussa kaupungissa. Köyhyys vallitsi. Vuonna 1999 keskipalkka oli noin 60 euroa. Vielä vuonna 2002 turvallisuustilannekin oli huono: tuolloin murhattiin 44 252 henkeä, eli noin 30 henkeä 100 000 asukasta kohti. Alkuvaiheen hankkeessa määriteltiin keskuksen tärkeimmät tavoitteet: suomalaisten palvelu ja auttaminen, suomalaisten suku- ja kotiseutumatkailu, Viipurin ja Karjalankannaksen kulttuurin ja historian esittely suomalaisille ja venäläisille sekä yhteydet viranomaisiin Viipurissa ja Karjalankannaksella. Köyhää syrjäseutua Kaikki varmaan muistavat 1990-luvun kaupat Viipurissa. Likaiset, ahtaat ja tiukasti vartioidut, vaikka ei siellä ollut paljonkaan ostettavaa. ”Laukkuryssät” kiertelivät isojen kassien kanssa ItäEuroopan maita ja myivät kaiken tuomansa torilla. Lainoista, visakorteista, marketeista tai ulkomaanmatkoista ei ollut tietoakaan. Katuja rämisteli vain muutama vanha Lada ja rapuissa lojui käytettyjä huumeruiskeita. Talojen asukkaat jonottivat esiintymislavaa muistuttavalle korokkeelle saadakseen pudotettua roskansa roska-autoon, joka kävi pihalla pari kertaa viikossa. Roskapusseina ei suinkaan käytetty arvokkaita muovikasseja, ne pestiin huolellisesti ja käytettiin moneen kertaan. Silloinen Viipurin kaupungin virkamies ei tiennyt, että Viipuri on suomalainen kaupunki, ja Viipurin linnaa koristi laatta Viipuri - vanha venäläinen kaupunki. Kulttuurielämä Viipurissa oli yhtä lamaantunutta kuin talouskin, joten kulttuuriohjelmalla oli kysyntää myös sillä puolen rajaa. Viipuri on raunioituneenakin edelleen suomalainen kaupunki, johon venäläiset eivät osanneet sopeutua. Koska Viipuri on vieras miljöö siellä nykyään asuville, moniin heistä upposivat suomalaisten tarjoamat kulttuuririennot. Uudentyyppinen toiminta ja suomalaiset toivat kaupunkiin vipinää. Viipuri-keskuksen toimisto Viipurissa solmi yhteydet paikallisiin, ennen kaikkea ruohonjuuritasolla. EU-rahoituksen turvin pystyttiin järjestämään yhteisiä kaksikielisiä seminaareja ja tilaisuuksia, mm. perinneruokakursseja, joilla opetettiin suomalaisten ja venäläisten perinneruokien valmistusta. Yhdessä tekeminen oli silloin uutta ja tuotti hedelmiä, paikalliset asukkaat saatiin kiinnostumaan Viipurin menneisyydestä. 13 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Otteet kovenevat, vauraus kasvaa Putin alkoi sillä välin harrastaa tiukempia otteita. Oligarkit pakenivat ulkomaille tai vangittiin. Valtion byrokratia paisui paisumistaan. Monimutkainen hallintorakenne ja korruptio kaikilla tasoilla tukahduttivat maatalouden ja teollisuuden kehityksen. Mutta siitä huolimatta vauraus alkoi selvästi näkyä myös kasvukeskusten ulkopuolella. Kaasuputkien rakentaminen vauhditti myös Viipurin alueen taloutta. Maan turvallisuustilannekin parani: vuonna 2010 Venäjällä murhattiin vain 18 660 henkilöä eli 13,2 henkeä 100 000 asukasta kohti. Ennakkoluulot hälvenivät. Suomalainen historia alkoi näkyä Viipurissa, ei ainoastaan keskuksen ansiosta, mutta silläkin oli osuutensa. Karjalaisen kulttuurin ja historian lisäksi suomalaisia kiinnostivat Viipurissa paikallista elämää koskevat asiat: kokoustilojen ja huoneistojen vuokraus, opiskelijatoiminta, vientirajoitukset, verotus ja kirjanpito Venäjällä, paikalliset rakennusliikkeet, maan vuokraus Karjalankannaksella, majoitus- ja ruokailumahdollisuudet Viipurissa, Käkisalmessa ja Sortavalassa sekä tullaus-, rajanylitys ja rekisteröintiasiat. Viipurin paikallisviranomaiset onnistuivat jo rakennuttamaan perheilleen hienoja rantataloja. Enää ei erikoisemmin piitattu keskusvirastojen määräyksistä, kunhan oma tulotaso pysyi kohtuullisena. Vuodesta 2000 venäläisten reaalitulot ovat kasvaneet 2,6-kertaisiksi. Vuonna 2012 keskipalkka Viipurin alueella oli 789 euroa kuukaudessa ja työttömyysaste 0,24 %. Alueen budjetti oli 142 miljoonaa euroa, verotulot 69 miljoonaa euroa. Karjalan Liitto ja Viipuri-keskus ryhtyivät tekemään Kannaksen siviilihautausmaiden kartoitusta ja selvityksiä niiden nykytilanteesta. Luettelot valmistuivat vuonna 2004 suomen ja venäjän kielillä. Kortisto koottiin kahdeksi painetuksi kappaleeksi, jonka Karjalan Liitto luovutti marraskuussa 2004 Suomen opetusministeriöön. Tarkoitus oli käynnistää Suomen ja Venäjän väliseen valtiosopimukseen tähtäävät toimenpiteet siviilihautausmaiden suojelemiseksi. Tilanne nykyisin Jos suomalaiset toivat ennen mukanaan tiedon lisäksi myös rahaa, nyt heidän rahojaan ei kulttuurissa erityisemmin kaivata. Tietoja vanhasta Suomesta ja Kannaksesta on jo aika paljon myös venäjäksi. Tosin parina viime vuonna koko maassa on ollut suunta ns. patriotismiin, mutta tilaa on löytynyt myös objektiiviselle tiedolle. Viipuri-keskuksen monista projekteista merkittävimpiä olivat Viipurin linnaan avatut pysyvät näyttelyt Suomen ajan Viipuri ja Autonomian ajan Viipuri sekä Sorvalin hautausmaan kunnostus, joka aloitettiin yhdessä Karjalan Liiton kanssa. Keskus järjesti myös mm. Viipurin vanhaan taiteeseen ja Viipuri-aiheiseen kirjallisuuteen liittyviä seminaareja ja asiantuntijaluentoja, Vanhaan Viipuriin liittyviä teemamatkoja sekä esiintyjäryhmä- ja näyttelyvierailuja Viipuriin. Matkojen teemoina olivat Viipurissa syntyneet, lapsuuteni Viipurissa, Viipuri teatteri- ja musiikkikaupunkina, talvi- ja jatkosodan taistelut ja siviilien elämä Viipurissa, Kannaksen vanhat ja uudet luostarit sekä Karjalankannaksen Suomen ajan museot ja niiden tuho. Useita vuosia on myös järjestetty matkoja Viipurin lähisaaristoon. Suuri avaus oli arkistomatkat suomalaisille sukututkijoille. Ne ovat olleet kaikkina vuosina suosittuja. Suomalaisille on järjestetty matkoja myös Pietarin arkistoihin. Viipuri on alkanut hyödyntää kaupungin menneisyyttä kulttuurielämässään. Viipurin vanha kulttuuri on päässyt maailmankartalle: IBRD pankki on myöntänyt varoja Monrepos’n kartanon ja puiston sekä Viipurin linnan komendantintalon ja alapihan kunnostukseen. Presidentin rahastosta osoitetun 6,39 miljoonan euron Alvar Aallon kirjaston remontti on valmistumassa. Miltei kaikista keskuksen tapahtumista kirjoitettiin paikallisiin lehtiin ja uutisoitiin paikallisessa televisiossa, joten sana levisi. Pian moni paikallinen jo tiesi, missä oli mitäkin Suomen aikana ja useiden talojen entiset suomalaiset omistajatkin. Paikalliset kotiseutuharrastajat alkoivat jo itsekin kaivella arkistoaineistoja ja kääntää suomalaista Viipuri- ja Karjalankannaskirjallisuutta. 14 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 VIIPURINLAHDEN ITÄPUOLEN RANTATEILLÄ - pitäjäseuran kesämatka 2013 Samasta pitäjäseuran matkasta kertoo ensikertalaisen kokemuksiaan myös sukulaismies Eero Ahlström tässä samassa lehdessä; jutut täydentävät toisiaan joten lue ne peräkkäin! Poikkesimme taas Sorvalin hautausmaan entisestään siistiytynyttä kuntoa tarkastelemaan ja kuuntelimme Timon kertomusta vanhoista suvuista, joiden edustajien hautakiviä alueelta löysimme. Vehreän lehväkaton alla voimme suorastaan aistia menneiden sukupolvien läsnäolon. Suomalaisten ja venäläisten talkoolaisten yhteistyö hautausmaan perkauksessa on tuottanut kauniita tuloksia, kiitokset heille! Viipurin pitäjäseuran kesämatkan kohteina olivat lämpimänä kesänä 2013 jälleen itse ÄitiViipurin ohella maalaiskunnan eteläiset kylät ja Viipurin itäisen rantatien ympäristöt. 25.6. tiistaina Bussimatkalle lähdettiin aamuaikaisin Lohjan perukoilta Vihdin kautta kiepaten kuten ennenkin, ja yhtä hauskaa oli tavata tuttuja reissukavereita lisää Kiasman pysäkilläkin. Lisää ystäviä poimittiin matkan varrelta, viimeiset sitten Vaalimaalta. Auto oli täpötäynnä ja tunnelma korkealla! Ja taasen oli kesämatkatoimikuntakin heimopäällikkömme Timo Lindroosin taitavalla vetovastuulla onnistunut tilaamaan mitä mahtavimman sään – aurinko porotti pilven takana ja hellettä piisasi! Lämpö kyllä jo hieman kypsyttikin Venäjän tullikamarin tienoilla kun vaihteeksi jouduimme odottelemaan siellä teetaukojen päättymistä vielä kello 15 aikoihin. Lopultahan pääsimme Viipuriin ja silloin oli taivaskin jo täysin kirkas ja ilma väreili kuumuudessa. Illallispaikkamme Poljana Patterinmäellä. Kuva JS Illalliselle lähdettiin taas iloisella joukolla, olihan saatu hetki jo virkistäydyttyä hotelli Druzhban kammareissa. Ruokapaikka Poljana Naistensairaalan takana Patterinmäellä oli uusi kokemus useimmille, ja ehkäpä myös viimeinen. Naistenhuone oli kyllä oikeasti kaunein Viipurissa! Iltaa jatkettiin taas Viktorian kattoterassilla maisemia ihaillen ja jälkiruoaksi jäätelöä nautiskellen. Terassilla istuessa saapui paikalle myös yllätysporukka: pitäjäseuran vahvoja vaikuttajia eli Jaakko Ahokas koko sukukuntansa kanssa seurassaan myös Päivi Salo ja Heimo Kemppi. Herskaappi oli päättänyt tulla meitä tervehtimään päivämatkallaan ja hauskaahan se! Lopun iltaa istuttiin turvallisesti Druzhban terassilla ja äimisteltiin upeaa superkuuta taivaalla – no Venäjällähän kaikki on suurta! 26.6. keskiviikkona Aamusta lähdettiin taas reippaasti viettämään maaseutupäivää Viipurinlahden itäpuolen Varjoisa hetki Sorvalin hautausmaalla. Kuva EA 15 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 kyliin. Matkatoverimme Heikki Saares oli päivän ensimmäinen kertoja; hän keskittyi muistelemaan Nuoraan kylää, Nuoraan joen partaita ja sen jälkeen Ylä-Sommeen teitä. Ohitimme entisen Kakkolan mahtavan kartanon, josta tärkein muisto taisi olla kartanonherra Buttenhoffin omistama ravurikuningas Eri-Aaron! Tätä oria yltyivät muutkin miehet muistelemaan oikein olantakaa. Ohitimme myös Stig Hästön suvulla olleen Nissisen talon, jossa hän oli sota-aikana käydessään rikkonut kirveellä vanhan, hienon pöydän, jottei vihollinen sen ääressä istuisi. Tienoilla oli ollut myös suuri sotavankileiri, josta vankeja saatiin maalaistalojen töihin. Karjala poikii: Erkki Heiskanen ja Timo Lindroos. Kuva EA Seuraavan kylän eli Porlammin oma poika Aulis Juvonen selosti seuraavaksi omia muistojaan myös Ylä-Sommeen ja AlaSommeen osalta, ja hauskojahan nuo muistelot olivatkin, ihan Auliksen tapaan! Koiviston tielle palattuamme hän kertoi Ala-Sommeen kylän olleen täynnä Sassin sukua, mutta joukkoon mahtuivat myös Berkanin suvun asuinpaikat – niistähän tyttöjä naitiin myös Juvosen ja Tikan sukuun lähitienoille. Kauniin metsätien ja Rauhanmajan hautausmaan jälkeen vuorottelivat heleät niittyaukeat ja synkät kuusikot. YläSommeella tutut talot vierustivat kylätietä ja pellot aukesivat niiden takana. Kylä tuntui edelleen virkeältä, jopa uutta pyöröhirsidatsaakin pystytettiin. Puutarhapihat olivat tarkkaan viljeltyjä, porkkanat ja sipulit tiukoissa riveissään. No välillä toki näkyi surkeita, romahtamaisillaan olevia talorötisköjä, sekä suomalaista että venäläistä alkuperää. Valtatien ylittäessä Sommeen joen jäi Berkanien torppa vasemmalle ja oikealla taas oli jäljellä ison Rikkolan hovin navetan luonnonkivinen kivijalka. Viipurin – Koiviston rautatie ylitettiin – oikealle jäi Sommeen pysäkki ja vasemmalle Savolaisen kylä, josta matkatoverimme Keijo Kanervan juuret olivat. Myös Auliksen suvun Iita Juvonen on lähtenyt emännäksi Sikiön taloon Savolaisenkylään. Porlampia lähestyttäessä näkyivät Porlammin hovin eli Rutin peltoaukeat ja myös Urosen perheen talo – Urosen pojathan olivat Helsingissä sittemmin vaikuttavissa asemissa TKK:n rehtorina ja ministeriön kansliapäällikkönä. Marja-Leena Sassin äidin Mirjamin syntymäkoti Pärssinen myös huomioitiin. Ja tokihan nähtiin myös Porlammin taisteluiden ja motin muistokivi. Ala-Sommeen käynnin huippuhetki vietettiin valtioneuvos Virolaisen muistokivellä, jossa heimopäällikkömme piti puheen ja joimme samppanjamaljat Johanneksen lohkaisua muistellen – ei siis vielä ollut viskin aika. Lauloimme lopuksi yhdessä Karjalaisten laulun ja kävelimme bussille, samalla kun kasvomme paloivat punaisiksi helteessä. Nykyään kylän keskus taisi kyllä olla puhelinkoppi, vierellään pikkuinen puoti. Ja sitten suuntasimmekin kohti tämän retken erikoiskohdetta Uuraan satamaa ja kylää. Puhetta jatkoi nyt Jari Stirkkinen, jonka suku oli uuraalainen monessa polvessa. Uuras ja Pitkästä aikaa taas ryhmäkuva koko matkaseurueesta. Kuva JS 16 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 viereinen Ravansaari olivat muodostaneet Viipurin ulkosataman, joka oli aikanaan ollut pohjoismaiden suurin puutavaran vientisatama ja Suomen kolmanneksi suurin satama yleensä. Nykyään Uuras on tärkeä öljy- ja hiilisatama. Jari oli valmistellut meille oikein hyvän kirjallisen yhteenvedon ja kartan Uuraan historiasta, kiitoksia! Opimme myös, että Uuras on ruotsinkieliseltä nimeltään Trångsund, ja aika ahtaaltahan tuo vaikuttikin. Ruotsin vallan aikana Kustaa Vaasa jo antoi merkitä laivaväylän Viipuriin Uuraan kautta. 1600-luvulla Uuraaseen perustettiin tullikonttori. Tärkein tuontitavara tuohon aikaan oli suola! 1720-luvulla Venäjä vallan aikaan rakennettiin Trångsundin linnoitus. Kahvitauko Uuraan satamassa, taustalla rahtialus puutavaraa kyydissä niinkuin silloin ennen. Kuva JS Paluumatkalla Jari kertoi Uuraan sotahistoriasta. Vuonna 1944 sodassa oli paikalla ollut myös saksalaisten ohella virolainen vapaaehtoisrykmentti taistelemassa venäläisiä vastaan. Hän tiesi myös kertoa Uuraan virkeästä liikeelämästä – siellä oli lähes 50 päivittäis- ja erikoistavaraliikettä, elokuvateatteri, 3 lääkäriä ja diakonissakin. Erikoinen ammatti oli paikallisilla ”paattikauppiailla”, eli tädit veivät veneillään laivoille myytäväksi kahvia ja piirakoita. Saarella oli myös partio, martat, matkailuyhdistys ja työväenyhdistys sekä tietenkin useita tanssilavoja! Muillakin matkoillamme paljon kiitosta tarinoistaan saanut Pekka Turtia tunsi myös Uuraan seudun. Pekan isovanhemmat Lautalat olivat asuneet Uuraalla muutettuaan sinne Nuijamaan Lautalan kylästä ja poika oli heidän luonaan viettänyt lomiaan. Myös Pekan appivanhemmat olivat uuraslaisia. Pekka muisteli käyneensä Uuraassa 30-luvulla katsomassa urheilukilpailuja; tällöin tultiin laivalla, sillä maata myöten pääsi siihen aikaan vain junalla. Hän muisteli myös lapsena nähneensä ihmeekseen ensimmäiset mustaihoiset merimiehet täällä satamassa. Uuraan vanha kansakoulu. Kuva JS Uuraassa ajelimme pitkin Uuraankatua ohi vanhan kansakoulun, jota Jarin isä ja täti olivat käyneet. Kävimme myös Laivastotorilla Uuraansalmen rannalla; laivarannan hiekkaisilla nurmikoilla joimme myös retkikahvit. Pitäjähallituksen tomerat tädit Anne ja Liisa olivat käyneet hankintamatkalla Carusel-jättimarketissa ja ostaneet talon tyhjäksi kaali-, nakki- ja munariisipiirakoista! Kun sitten yksittäin pakattuja omenapiirakoitakin oli yksi jokaiselle viidellekymmenelle, ei kassatytön tyrmistynyttä ilmettä ja kassakuitin pituutta voi sanoin kuvailla. No, mutta sitäkin paremmin ne maistuivat retkeläisille kuski-Ossin keittämän mainion kahvin kera! Kahvikioskia pitivät juuri perustetut mainiot yhdistykset eli Porlammin ja Sommeen Martat – saa nähdä, kuinka toiminta jatkuu seuraavina kesinä. Poikkesimme myös katsomaan Uuraan Monolan hautausmaata, josta olivat entisiltä ajoilta jäljellä vain portinpylväät ja pari uudelleenlöydettyä hautaa. Unohdettu hautausmaa oli nyt upea mäntymetsä hiekkaharjulla. Pekan isovanhemmat ja Jarin isoäiti lepäsivät täällä. Myös yli 1500 17 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 venäläistä sotilasta oli tänne haudattuna ja heille muistoksi oli pystytetty auringossa hohtava, valtava hopeasoturipatsas. kylistä: Karppilasta, Hapenensaaresta, Kiiskilästä ja Turkinsaaresta. Pekka luki myös hauskan lehtileikkeen ” Draama tulliasemalla”, joka oli Petroskoin lehdestä, lisäksi kuulimme Propaganda-runon. Päivänretken lopuksi, kun bussimme kääntyi Uuraantielle alkoi valtava ukkossade lopulta helteen jatkoksi! Sade ja salamointi jatkuivat illansuun Viipurissakin, vesi hakkasi vaakasuoraan hotellin ikkunoihin, tunki sisäänkin raoista ja koko kaupunki näytti tulvivan! Illaksi ilma asettui ja pääsimme yhdessä syömään Pyöreään Torniin. Keskipäivän 32 astetta oli laskenut 24 asteeseen, noustakseen yöksi taas 26-28 asteeseen. Pitäjämatkan ensikertalainen Erkki Heiskanen – hallituksemme kuopuksen Marian isä – luki meille pariinkin otteeseen valittuja kaskuja venäläisten edesottamuksista, ja todella lahjakkaalla esiintyjäntaidollaan sai meidät naurusta tirskumaan jälleen! Paluumatkan tullimuodollisuudet olivat kerrankin sopivan lyhyet, ja pääsimme jatkamaan pian. Bussissa kuulimme vielä aamupäivän pistäytymisistä kotikyliin Säiniölle, Sommeelle ja Lyykylään. Sisarukset Kaija Ahlström ja Irja Heinstöm pääsivät kyllä kotikunnailleen, mutta joutuivat myöntämään, että entiselle leikkikivelleen eivät enää pystyneet kiipeämään! 27.6. torstaina Lähtöpäivän aamuna suuntasimme joukolla Pellavakauppaan – pellavaisia lakanoitahan ei voita mikään. Matkan kulttuurianti oli seuraavana vuorossa: Viipurin Taidemuseolla oli näytteillä upea kokoelma 1300–1700 -lukujen espanjalaista taidetta ja esineistöä, etenkin rikkaastikoristeltuja, hopeahelaisia aseita Eremitaasin kokoelmista. Jälleen hehkuvana jatkuvassa helteessä käveltiin sitten lounaalle kuka minnekin, meidän porukka pakeni viileään Slaavilaisen trapezan kellariin. Jotkut kiirehtivät lounaan sijaan toriostoksille tai kauppakeskukseen varastoja täydentämään, jotkut taas käväisivät vielä taksilla kotikylässään. Suomen puolella rajaa jatkui taas helle entisellään, mutta mikäs sen parempaa kesäisenä iltana. teksti: Liisa Munsterhjem kuvat: Eero Ahlström (EA) ja Jari Stirkkinen (JS) Tori, kauppahalli ja linna, Kuva JS Viimein taas saimme joukot kasaan torille, ja kotimatka saattoi alkaa. Matkan viihdykkeeksi kertoi Pekka Turtia jälleen muistojaan Rasalahdesta ja Tervajoelta sekä lähistön 18 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 VIIPURIN PITÄJÄSEURAN KOTISEUTUMATKA 2013; ensikertalaisen Viipurin kokemuksia Valmistautuminen tähän äitini suvun kotiseutumatkaan alkoi noin kolme vuotta sitten liittymisellä Viipurin pitäjäseuraan. kulkee ihan mielikseen. Torkkelin puisto sekä Salakkalahden puisto ovat varmaan 70 vuotta sitten olleet vielä nykyistäkin tunnelmallisempia kohtauspaikkoja. Jo pari vuotta sitten tuttavani Esko Penttinen yritti houkutella mukaan, mutta jokin muu ohjelma esti silloin matkan. Nyt, kun äitini Kaija Ahlström (os. Juvonen) ja tätini Irja Heinström (os. Juvonen) olivat innostuneita lähtemään reissuun niin ei kun ilmoittautuminen Timo Lindroosille ja vanhaksi päässyt passi kuntoon. Iltaruokailu tehtiin Patterimäen kupeessa Vesilinnassa. Aikaa jäi illalla vielä kaupunkiin tutustumiseen ja mikäs sen hienompaa kuin jaloitella lämpimässä kesäillassa ja hyvässä seurassa pitkin Viipurin katuja ja puistoja. Keskiviikkoaamuna lastauduimme sitten bussiin ja matkan suunta oli Viipurista etelään Kärmelahden ja Nuoraan kautta kohti YläSommeen ja Porlammin kyliä eli Juvosen ja monen muunkin mukana olleen suvun asuinalueita. Eihän tästä matkasta näin paljon olisi saanut irti millään ilman mukana olleita entisiä asukkaita. Nuoraan aseman lähellä, Kakkolan kartanon pihapiirissä olleessa Kakkolan lammessa on kuulemma ollut tapana juottaa hevosia Viipurin reissuilla. Tien varressa sijaitseva Rauhanmajan hautausmaa on äidille ja tädille tärkeä paikka, sinne on haudattuna vain 10 vuotiaana keuhkotautiin menehtynyt, v 28 syntynyt Liisi sisko. Ei löydy enää hautaa, sillä ortodoksit ovat ottaneet hautausmaan käyttöönsä. Hieman edempänä ja kauempana tiestä sijaitsee suuri Korpelan kartano, jonka kautta kuulemma toisella evakkoonlähtökerralla jouduttiin kiertämään jotta vältettäisiin vihamielisissä aikeissa olleet naapurimaan edustajat. Takavuosien ilmastoimattomalla onnikalla säätä olisi ehkä arvosteltu, mutta nyt Ossi Niinimäen ohjaamalla, jäähdytetyllä linjurilla lämpö oli vain eduksi. Omakohtainen kokemus opettaa paljon paremmin kuin kirjasta lukeminen, sen huomasi, kun teimme ensimmäisen Venäjän puoleisen pysähdyksen Säkkijärvellä. Säkkijärven polkka on isänikin haitarilla soittamana tietysti tuttu, mutta nyt sisäistän lopun ikääni missä Säkkijärvi tarkkaan ottaen sijaitsee. Ennen Viipuria paikallistuntemusta omaavat tiesivät näyttää missä Merijärven entinen lentokenttä on sijainnut ja nyt Sorvalin hautausmaalla käydessämme syöpyi mieleen myös missä kaikkien tuntema allas-, veitsi- ja haarukkavalmistaja Hackman on aloittanut toimintansa. Hieman oli vaikeuksia pysyä kartalla (vm 1938) sillä kartan pellot saattoivat jo olla metsää ja päinvastoin. Jaatispään tien pohjoisempi lähtöpaikkakin varmistui vasta paluumatkalla. Sen sijaan jyrkkä oikea alamäkeen, Risukylään ja mm Mäkeläiselle johtavan tien risteyksessä juuri ennen Ylä-Sommeen kylää oli selkeä. Mutka on jäänyt hyvin Irjan ja Kaijan muistiin, siinä nimittäin Irja nuorena tyttönä oli kuljettanut pikkuveljeään Maunoa polkupyörän pakettitelineellä ja kaatunut. Tästä alkoikin Viipurin Veikot ei ollutkaan urheiluseura vaan paikallinen ”ostostaivas”. Druzhba-hotelli näytti ulkoapäin komealta, ja on se Salakkalahtikin näköjään uimakelpoinen. Enää en yhtään ihmettele, että Viipurissa nuorena asuneet tuntevat haikeutta, jotenkin vehreämpi ja maanläheisempi tunnelma kuin esim. Helsingin kaduilla. Oli positiivinen yllätys, että Viipuri osin rikkinäisine taloineenkin on nyt noin siisti, siellä 19 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 ikimuistoinen tapahtumaketju, kun Irjalta katkesi solisluu ja isä Israel eli minun Vaija oli lähtenyt kyyditsemään Irjaa hevoskärryillä 15 km:n päähän Viipuriin lääkärin vastaanotolle. No paluumatkalla Vaijaa oli alkanut väsyttää ja hän oli hevoskyydissä nukahtanut, hevonenhan tunsi tien. Kärryissä oli penkkinä jousitettu auton istuin ja hevonen ei omatoimisesti ollut osannut väistää kaikkia kuoppia ja yhdessä sitten Irja katkenneen solisluunsa kanssa oli pudonnut kyydistä. Israel kyllä heräsi ja edessä oli kääntyminen takaisin Viipuriin lääkärin pakeille. Siihen aikaan luultavasti pääsi uudelleen saman lääkärin vastaanotolle. Kaikesta huolimatta Irja-tädin solisluu näyttää nykyisin olevan ihan kunnossa. Hieman jäi vaivaamaan se, ettei sitä Juvosten kotitaloa nähty vaikka noin 300 m:n päässä käytiinkin. Sääennuste lupasi aamuksi vesisadetta ja uusi käynti seuraavana päivänä Ylä-Sommeessa ei tuntunut oikein houkuttelevalta vaikka äiti asiaa ehdottikin. Mielessä kävi myös, että jos olisi polkupyörä mukana niin sillä ei olisi kummoinen matka Ylä-Sommeeseen, mutta eipä äiti ja Irja lähtisi pyörillä mukaan (kun Irjakin oli siellä silloin joskus kaatunutkin). Ylä-Sommeen kylän alkupäässä yritettiin äidin ja tädin kanssa saada näkyviin suuri harmaatiilinen Virolaisen navetta. Sen verran olivat puut ja pensaat kasvaneet, että navetta kyllä näkyi, mutta ei näyttänyt suurelta, joten ohi mentiin. Navetan jälkeen nimittäin olisi ollut risteys, josta kääntyisi tie Israel Juvosen kotipaikkaan, Tupola nimiselle tilalle. Sisarukset lapsuuden tanhuvilla. Kuva kirjoittajan. No tuli aamu eikä sadetta näkynyt missään. Juvosen Aulis istui samassa aamiaispöydässä ja kyseli meidän suunnitelmista. Epämääräisesti mietittiin Viipurin Linnaa ja Monreposin puistoa. Aulis tokaisi, että tärkeintä voisi kyllä olla suunnata uudelleen etsimään sitä äidin ja Irjan kotipaikkaa. No ei tarvinnut sen enempää ylipuhua vaan kysyttiin, josko Aulis lähtisi mukaan. Aulis tilasi sujuvalla venäjän kielellä hotellivirkailijalta taksin, joka osoittautui varsinaiseksi löydöksi. Hän, taksikuljettaja Elena Reiman nimittäin osasi ihan kohtuullisesti Suomea ja oli mitä ystävällisin asiakaspalvelija. Juvosten Tupola-tila löytyi nyt edellispäivän harjoittelun jälkeen helposti. Nyt olisi saattanut lähempi tutustuminen ilman paikalliskielitaitoa jäädä kokematta, sillä tilan uusi omistaja ruokolahden leijonan kokoisine koirineen oli Datshallaan. Asiamme selvittyä uudelle omistajalle (jonka nimeä en muista) näytti paikkoja tosi mielellään. Jossakin vaiheessa hän sitten vinkkasi meitä sisään pieneen tupaansa, järjesteli istumapaikkoja ja kysyi saisiko olla tshaiua vaiko kahvia. Voi veljet, että harmittaa kun venäjän kielen Vanha kartta ei myöskään oikein kertonut, että heti perään oli tehty uudempaa tietä, joka kääntyi hieman vanhaa enemmän vasemmalle. Tämä tie johti valtioneuvos Johannes Virolaisen muistomerkille, joka sijaitsee hänen entisen kotitilansa laidalla. Välipalaa ja kahvia säestettiin Heikki Saareksen johtamalla laululla joka päätettiin Timon sekä Heikin Karjalan vaakuna-rekonstruktioon. Matka jatkui kohti Koivistoa, minne saakka emme olisi ehtineet hyvin, joten oikaistiin Johanneksen kautta Uuraaseen. Jari Stirkkinen oli nähnyt paljon vaivaa ja laatinut kuvilla ja kartoilla varustetun, mielenkiintoisen koosteen Uuraasta. Paluumatka Uuraasta Viipurin kaupunkiin tuli kunnon sadekuuro ja ilta-aterialla tutustuttiin Viipurin pyöreän tornin ravintolaan. Tutustuimme myöhemmin myös pariin terassiin ja tosi positiivisia kokemuksia olivat nekin. 20 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 opiskelu ei 60-luvulla ollut tippaakaan houkuttelevaa. ja mahdollisesti psyykkinenkin kunto tuolloin keskimäärin parempi kuin tänä päivänä. On se naapurimaan asuttamisjärjestelmä vaan tainnut olla aikaa karua. Sukumme tilan uusi omistaja taisi olla syntynyt Irkutskissa ja taksikuljettajamme Vladivostokin suunnalla eli toiselta puolelta isoa maata. Tie oli sen verran huonolla hoidolla, että monella nykyhenkilöautolla ei maavara olisi riittänyt, taksissamme riitti juuri ja juuri. Vähän ennen Sommeenjoen ylittämistä emme meinanneet uskoa silmiämme. Edellämme kulki polkupyöriä taluttava turistipariskunta, jonka olimme nähneet Viipurissa. Auton ikkunasta heitä tervehdittäessä ilmeni, että he ovat hollantilaisia. Miten ihmeessä hollantilaiset löytävät tänne, kun se ei ole ihan helppoa suomalaisillekaan. Entäpä jos he sattuisivatkin olemaan kaukaista sukua? Berkanin sukua, josta Juvosetkin polveutuvat, on tutkittu 1750 luvulle saakka, mutta sitä vanhemman polven alkuperästä on vain erilaisia arvioita. Entä jos nämä hollantilaiset olivatkin esi-isiensä jäljillä ja tutkivat samaa asiaa kuin me, mutta Hollannista käsin ? No ei se varmsti niin ole, mutta tällaisenkin asian mielikuvitus toi mieleen. Kuvassa vasemmalta Aulis Juvonen, taksinkuljettaja Elena Reiman, äitini kotitalon nykyinen omistaja, Kaija Ahlström (os. Juvonen) ja Irja Heinström (os.Juvonen) Kuva kirjoittajan. Minäkin olen lapsuudessa asunut ja nuoruudessa viettänyt kesiä ja talvilomia niin paljon Lohjan maalaiskunnan Ison Teutarin kylässä niin ja ihan nuorena asunutkin, että Ylä-Sommeen talojen nimiä kuunnellessa tuntui aivan tutulta. Ylä-Sommeessa oli ollut Hottisen kauppa, kun taas Teutarissa kaverini isä Hottisen Lasse ajoi työkseen kauppa-autoa. Jokseenkin kaikki muutkin sukunimet olivat sellaisia, että tiedän tai tunnen jonkun sen nimisen. Hetken ihmettelin, että miten Porlammin alkupäässä, Juvosen mäellä on voinut asua Israel Juvonen, eikös hän asunut siellä Ylä-Sommeen Tupolan talossa. Nyt minua valistettiin, että myös äidin isän eli Vaijan isoisä on niin ikään ollut nimeltään Israel ja hän on aikanaan tullut kotivävyksi tänne Porlammiin. Aulis ehdotti sitten matkan jatkamista Porlammin kylään, jossa myös edellisenä päivänä olimme bussilla käyneet. Meistä kaikista oli ihan itsestään selvää, että kyllähän sielläkin pitää vielä käydä tutustumassa vähän tarkemmin. Mentiin samaa tietä, joita YläSommeen lapset olivat kulkeneet Porlammin kouluun. Aulis Juvonen Porlammissa kotitalonsa paikalla. Kuva kirjoittajan. Kävi mielessä, että miten talvella on kuljettu tätä noin 4 km:n koulutietä, joka varmasti ei aina ole ollut aurattu. No vastaus oli, että joko hiihtäen, hevosenjälkiä kulkien tai joskus reen kyydissä. On se varmaan ollut lasten fyysinen Jatkoimme Peräkylään katsomaan hienoja viljelysmaita niin pitkälle kuin autolla pääsi. Matkan varrella, keskellä peltoja 21 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 pysähdyimme ja harpoimme Auliksen kanssa heinikon läpi kumpareelle, jossa hänen kotitalonsa oli sijainnut. Villiruusut kertoivat talon sijaintipaikasta. yhtáikaa eli terveisiä vaan sinne Lieviön suuntaan. Matkan aikana kuultiin lukuisia hauskoja tarinoita suomalaisten ja venäläisten suhteista ja ajatuksista toisistaan. Näissä tarinoissa me suomalaiset emme luonnollisestikaan jääneet tappiolle. Ylä-Sommee ja Porlammi sijaitsevat hieman erillään toisistaan, ja Porlammi on kai aikaisemmin ollut Ylä-Sommeen kymmenes numero ja Keskikylän pohjoispuolella oli viides numero. Äiti puhui myös kuudennesta numerosta siellä Tupola-tilan alueella, mutta onko ollut olemassa muitakin numeroita, se ei minulle vielä selvinnyt niin kuin ei sekään, miten näiden numeroiden määritelämä on. Oli myös hienoa tavata sukulaisia, myös sellaisia, joita en koskaan ennen ollut tavannut. Tätä kirjoittaessa yritän saada asioita järjestymään niin, että voisimme vaimoni Leilan, äitini Kaijan ja tätini Irjan kanssa ilmoittautua Berkanin sukukokoukseen 31.8.2013 Liedossa. Jatkoimme kotikylätutkimusmatkan jälkeen vielä samalla taksilla Monrepon puistoon, ja näin tuli aika lailla täysi laidallinen Viipurituntemusta tiiviissä kolmen päivän paketissa. Tärkeimmistä Viipurin paikoista jäi nyt käymättä ainoastaan Viipurin linna. Kiitos vielä hyvälle matkajärjestelylle ja koko mukavalle matkaporukalle. Ensimmäisen pysähdyksen Viipurissa tehnyt Eero Ahlström Monrepos´n vehreyttä. Kuva kirjoittajan. Taksikuljettaja Elena Reimanille suuri kiitos, kun hänellä oli aikaa kulkea kanssamme peräti neljä-viisi tuntia. Elena oli niin välitön, että jopa toivotti meidät seuraavalla matkallamme käymään hänen Datshallaan, joka sijaitsee Nurmen kylässä aika lähellä Vaalimaata. Minusta tuntuu, että hän esitti tämän kutsun jopa ihan aidon tosissaan. Maailma tuntuu välillä yllättävän pieneltä paikalta. Kotimatkalla kysyin Pekka Kaipaselta, että sattuuko hän tuntemaan Kai Kaipasta. No kyllä tunsi, sillä Kai on hänen poikansa ja satuimme olemaan varusmiespalvelussa Riihimäellä Kain kanssa 22 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Viipurin maalinnoitus ehti valmiiksi 1912–17; Vallit sotatantereena 1918 - 1940 - 1944 Venäjän puolustussuunnitelma mahdollista keisarin Saksan hyökkäystä vastaan valmistui vuonna 1910. Suomenlahti oli määrä sulkea rannikkotykistöllä eikä uppoavilla laivoilla. Juuri käydyssä Japanin sodassa Japanin osin Englannin telakoilla tehdyt sotalaivat upottivat Nevan suistossa valmistuneet tsaarin alukset. Maailmansota kyti jo Balkanilla, Itävalta-Unkaria ja Saksaa pelättiin Pietarissa. Pohjanlahden pitkää rannikkoa ei voitu linnoittaa, sopivia maihinnousurantoja laskettiin olevan 50. Siksi maahyökkäystä Pohjanlahden kautta oli määrä hidastaa 3 -5 kenttälinnoitusketjulla. Osin betonilinnoitetun Helsingin oli määrä kestää kuusi kuukautta piiritystä ja Viipurin kolme, kunnes miljoona armeija oli koottu laajalta Venäjän maalta ja siirretty Pietarin turvaksi. Saksalaisia ja mahdollisia ruotsalaisiakin hidastamaan tarkoitetut ampumahaudat olivat Suomessa 3 - 5 ketjussa Pohjanlahden ja Pietarin välissä. Vallityöt olivat aikansa mittakaavassa Salpalinjan rakentamisen luokkaa noin 30.000 hengen vahvuisella siviili- ja jopa kiinalaisella vuokratyövoimalla. ”Venäläisistä valleista” oli kapteeni Pauli Öljymäki tehnyt Sotakorkeakoulussa jo 1938 diplomityön, johon tämän artikkelin linnoitustieto tukeutuu. Viipurin ympyrälinnoitus oli idän puolella maalaiskunnan alueella. Se jäi melko tuntemattomaksi, sitä rakennettiin salaisuuden vallitessa 1912-17 ja mm. junien verhot suljettiin linnoitustyömaiden kohdalla ja joka vaunussa vahti pistinniekka. Lisäksi nuori itsenäistynyt Suomen valtio myi pian mm. puutavaran ja piikkilangat kenttälinnoituksista ympäristön maanviljelijöille ja juoksuhaudat ovat madaltuneet. Yhtenäisen kenttälinnoituksen merkitys sotatoimissa on jäänyt syrjään, vaikka esimerkiksi näillä valleilla taisteltiin verisesti huhtikuussa 1918. Myös talvisodan taisteluita käytiin näissä kaivannoissa sekä myös jatkosodan kesällä 1944. Vielä Viipurin menetyksen 20.6.44 jälkeen suomalaiset joukot tukeutuivat kaivantoihin ja betonirakenteisiin, nyt kaupungin länsipuolella. Vahva kenttälinnoitus kehysti koko Viipurin Vuonna 1912 aloitetun työn tilanne on dokumentoitu karttaan 11.7.1916, maailmansodan vielä kestäessä. Ampuma-ala oli raivattu metsän osalta 79 prosenttia, kallioräjäytyksistä tehty 67 %. Kaksin-, osin jopa kolminkertainen piikkilankaeste oli puoliksi vedetty, yhdyshaudoista puolet ja varsinaisista ampumahaudoista 65 % kaivettu ja tuettu. Korsuista oli 55 % kaivettu ja katettu, lämmitettäväksi tarkoitetuista jo 73 %. Ja työ jatkui maaliskuun 1917 vallankumoukseen saakka. Tsaarin vallasta luopumisen ja ”svabodan” riemussa surmattiin upseeristoa Viipuriin sijoitetun 42. armeijakunnan komentajasta alkaen ja Helsingissä 78 upseeria. Suuren noin 10.000 miehen varuskunnan ja palkatun siviilityövoiman vallityöt loppuivat kuin seinään, mutta kenttälinnoitettu, osin betonisin rakentein varustettu kehälinnoitus oli valmis. 23 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Viipurin ympyrälinnoitus oli idässä Viipurin maalaiskunnan rajan tuntumassa. Maalaiskunnan puolella oleva itäinen linnoitus alkoi Papinnimeltä ja yhtenäinen yhteys- ja ampumahauta ulottui Käremäenlahdelta Talikkalan ja Karjalan esikaupungin ympäri ja Tammisuon kautta Suomenveden pohjaan. Tiestöä oli parannettu ja etumaastossakin oli yksittäisiä pesäkkeitä. Piikkilankaeste reunusti haudan molempia puolia ja kymmenen idänpuolen tukikohtaa pystyisi tarvittaessa jatkamaan taistelua myös piiritettynä. Keskikaupungin reunassa oli Krimin sodan jälkeen 1856-70 rakennettu yhtenäinen pääosin maanalainen linnoituslinja Patterinmäki ei ollut ajanmukainen. Talvisodassa vihollinen pääsi sen reunaan ja Ristimäen hautausmaalle saakka. Kesäkuussa 1944 sen arvo oli mitätön, Viipuri menetettiin päivässä. Viivytyslinja työn alla Vastahyökkäyksen lähtölinja tai viivytystaistelun kehä alkoi pohjoisessa Ravattilasta. 1916 oli ulompi linja valmis ympyräpesäkkeineen ja sisemmän ketjun työt aloitettu. Lavolassa oli vahva pesäke valmis ja korsu rakenteilla. Suomenvedenpohjaa oli varmistettu ja teitä parannettu Juustilaan, jossa oli valmiita pesäkkeitä. Näillä valleilla muisteli kirjoittajan hyvä ystävä Aimo Purhonen, Juustilan poliisin poika, leikkineensä tovereineen ennen sotia. Ventelän järven tuntumassa Tikkalassa ja Saarelassa oli puolustuspesäkkeitä ja Konkkalan kohdalla tämän kirjoittaja oli katkaista suksensa hiihdellessään keväällä 1944 lumen alla olevaan ampumahautaan. Sen poteroiden aukkojen ampumasuunta oli ihmeekseni pohjoiseen. Nyt tiedän, että Viipuri oli saksalaisia vastaan rakennettu ympyrälinnoitus ja vihollinen saattoi tulla lännestä ja pohjoisesta. 24 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Idän puolen pesäkkeitä oli Juustilassa, Ventelässä, Saarelassa, Konkkalassa ja Talissa. Vihreät merkityt työmaat olivat 11.7.1916 valmiita ja punaiset vielä rakenteilla. Suora tie Juustilasta Portinhoikan kautta Taliin valmistui vasta itsenäisyyden aikana. Talissa oli tuohon aikaan melko yhtenäinen ampumahauta Leitimon- ja Repolanjärvien välissä. Talvisodan alla ja aikana suomalaiset rakensivat sinne pesäkkeitä ja piikkilankaestettä. Niitä on vaikea erottaa nykyisin, kun kesäkuussa 1944 suomalaiset ja saksalaiset lentokoneet pommittivat Talin kapeikkoja toistuvasti suursodan mittakaavassa. Yksittäinen joukkueen tukikohta Lopen Joentaan kyläyhdistyksen huoltamana. Ampuma-ala oli hakattu metsään, vihollista odotettiin lännestä, piikkilankaeste on edessä, ampumahauta sik-sak ja majoitus hajautettu. Vuonna 1918 vallit punaisten käytössä Sisällissodassa oli monilla ”venäläisillä valleilla” sotakäyttöä. Tampereen taistelussa valkoiset hyökkäsivät idästä Messukylän kautta kaupunkiin, koska Pyynikin edessä lännessä Epilässä olevan varustetun linjan tiedettiin olleen hyvin vahva. Tampereen valtauksen jälkeen saksalaiset pääsivät helposti Helsingin maalinnoituksen lävitse. Sen sodan taisteluihin mm. kuului että pimeän tullen molemmat puolet menivät taloihin lämpimään majoitukseen. 25 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Lahden taistelussa olivat vallit jälleen käytössä Loviisassa maihin nousseiden saksalaisten ottaessa vastaan lännestä Tampereelta ja Hämeenlinnasta pakenevat sotilas- ja siviilipunaiset. Saksalaisia kaatui katkerissa taisteluissa yli puolen sataa. Savon rintamalla sota seisoi pitkään Mäntyharjun linjalla. Viipurissa punaiset käyttivät tehokkaasti valleja puolustaessaan kaupunkia. Valkoisten hyökkäys Antrean ja Talin suunnasta eteni johdonkin yllättävällä vauhdilla miltei kaupunkiin saakka Papulan kohdalla, ennen kuin punaisten vastatoimet purivat. Tulitus ja esteet pysäyttivät hyökkääjät neljäksi päiväksi. Vasta tykistön saapuminen valkoisten avuksi laukaisi tilanteen. Yksityiskohtana mainittakoon, että sukutarinan mukaan valkoisten ensimmäinen tykinlaukaus osui tämän kirjoittajan isoisän kaupunkikotiin Brahenkadulla. Kranaatinsirpaleet lävistivät kirjahyllyssä olleet kirjat. Kellarissa paossa olleen perheen jäsenet eivät vahingoittuneet. Papulan suunta jäi nyt rauhaan ja päähyökkäys suuntautui palaneen Kolikkoinmäen kohdalta kaupunkiin. Punaisten vastarinta kaupungissa loppui punakaartin johdon paettua 26.4 laivoilla Pietariin. Vastarinta jatkui Sorvalin ja länsipuolen linnoituksissa, jonne oli saapumassa lännestä pakeneva punaisten jatkuva virta. Kolonnat kääntyivät Kotkan suuntaan ja 5000 antautui nostamalla valkeita lippuja. Konekiväärimiehenä punaisten puolella toimi tehokkaasti 15-vuotias Vilho Pentikäinen. Loppuselvittelyssä lännen linnakkeilla hän joutui vangiksi ja vapautettiin isänsä ja tutun liikemiehen suosituksesta. Sittemmin RUK:n käyneenä Pentikäinen toimi puolustusvoimissa luutnanttina vuosikaudet virallisena valokuvaajana. Hän kopioi kuvia, asepiirustuksia, karttoja ja vakoili muutenkin Neuvostoliiton hyväksi, pakeni 1933 paljastuttuaan venäläisten palkkiorahoilla ostamallaan Whippet-urheiluautolla Rajajoelle ja kulki uppotukia pitkin uuteen isänmaahansa. Jatkosodan jälkeen Pentikäinen palveli Helsingissä liittoutuneiden valvontakomissiossa korkeana upseerina ja sittemmin itäblokin maissa Neuvostoliiton tiedustelu- ja vakoilutehtävissä. Vallit maatuvat rauhassa Pitkin Suomea löytyvät yhteensä yli tuhannen kilometrin vallinpätkät ovat madaltuneet hiljalleen unohdettuina. Lopella kunta ja kyläyhdistys sekä Iitissä lammasfarmari Esa Anttas ovat pitäneet joukkueen tukikohdan esittelykunnossa ampumahautoineen, penkkeineen, pöytineen, vieraskirjoineen, karttoineen, roskispönttöineen ja puu-cee-rakenteineen. Kaupunkiseudulla ei ole edes Helsingissä sattunut eteen hoidettua näyttökelpoista vallinpätkää ja hiljalleen roska täyttää umpeen kallioon räjäytetyt haudat. Bunkkereiden rautaiset kuvut on aikanaan viety Kannakselle puolustuslinjojen turvaksi ja betoni pääsee rapautumaan hyvää vauhtia. Helsingin edustalla Kuivasaaressa näytetään sentään venäläistä Obuhoffin järeää 305 millin kaksoistykkitornia, mutta sekin jää Ranskan rahalla osin rakennetun Suomenlinnan muurien varjoon. Viipurin valleja esittelee nyt Tienhaarassa venäläinen. Maalaiskunnan puolella rakenteita vilahtaa kaupungin uuden ympyrätien reunoilla, kun osaa katsoa sopivalla kohdalla.. teksti ja kartta-ainesto: Antti Pullinen. Kirjoittaja on Viipurin maalaiskunnan Ylivedellä syntynyt tietokirjailija, tuotanto nähtävissä www tekijahakemisto.fi Lisätietoja: Valleista on Sota-arkistossa diplomityö Pauli Öljymäki: Venäläiset kenttävarustukset maailmansodan aikana. 289/1938. Vakooja Viljo Pentikäisestä on kirjastoissa laaja selvitys Valittujen Palat: Minä vakooja. Vakoilun ja vastavakoilun vaiettu todellisuus. Ranska 2007. 26 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Oikaisu ”Venäläisillä valleilla” olikin todella valleja Ensimmäisen maailmansodan aikana syntyneillä venäläisillä sotarakenteilla oli suomalaisia ihmetyttäviä korkeita välivallirakenteita pienissäkin pesäkkeissä. Ja mikä kummallista, vallit oli lapioitu yhteys- ja ampumahautoihin ”poikittain”. lehdessä 1/2013 olleeseen Vuoksen vanha uoma ja Perojoki tulvitettiin 1939-40 hätäesteeksi -artikkeliin. Artikkelissa mainitaan lähteeksi Herman Parlandin artikkeli Suomen Museo-teoksessa 1955. Oikea vuosiluku on 1995, 102.vuosikerta. Helsinki 1995, Sivulta 91 lähtien Herman Parland: Viipurin ja sen ympäristön vesiväylien muutokset geologian ja historian valossa. Ne oli tarkoitettu suojelemaan asemaa sivutulitukselta. Puuttomilla tasangoilla sivulle päässyt yksittäinenkin ampuja saattoi saada aikaan tuhoa varsinkin, jos miehitys oli tiheää.Suomalaisessa peitteisessä maastossa tätä ei osata pelätä. Suomalaisia ihmetytti aikanaan se, että venäläisissä kivääreissä oli tähtäimissä merkinnät jopa tuhansien metrien (tai arssinoiden?) tulitusetäisyyksille. Kirjoittaja Antti Pullinen tarkasti asian Herman Parlandilta, joka asuu Espoossa. Mannerheim koki jo Japanin sodassa avoimessa maastossa japanilaisten kaukotulen, erityisesti tähdätyn osastotulen vaikutuksen. Japanin sodan opetuksia oli myös, että haudat olivat sik-saktyyliiin kaivettuja. Yksittäisen kranaatin vaikutus ei ulottunut kuin seuraavaan mutkaan. Edelleen, konekiväärien ja yksittäisten ampujienkin asemat oli vedetty metrin pari eteenpäin itse ”juoksuhaudasta”; tietysti sivustatulen ja yksittäisen kranaatin vaikutuksen minimoinnin vuoksi. Piikkilankaa käytettiin runsaasti, myös juoksuhaudan takana. Näin asema pystyi taistelemaan myös piiritettynä ja takaa yllätettynä. ESITELMÄTILAISUUS VIIPURIN SOTAHISTORIASTA Lauantaina 14.12. klo 14.30. Majoituskorsut näkyvät kartoissakin olevan melko kaukana linjan takana. Näin ei itse asemaan suunnattu tykistöisku välttämättä ulottunut majoituspaikkaan. Karjalatalon Wiipuri-salissa eversti Pekka Majuri esitelmöi teemoista Betonilaitteiden katot oli määrä mitoittaa kestämään sen aikaisten tykinkranaattien osuman, kolmekin perättäistä. Venäjän tiedustelu ja vakoilu oli saanut haltuunsa saksalaisten koeammuntojen tulokset jo ennen sotaa ja sai näin vahvistuksen omille rakenteiden kestävyyslaskelmille. Käytännössä tyydyttiin metrin maakattoihin tai puolen metrin betoniin. Tykistöä oli varattu runsaastikin Suomeen ainakin laskelmissa. Valmiita patteriasemia oli kaivettu myös vaihtoasemiin ja niiden jopa mukulakivin vahvistetut yhteystiet tunnetaan vieläkin ”tykkiteinä” sekä Viipurin maalaiskunnassa että Helsingissä. - Viipurin evakuoinnit - Mitä Venäjä nyt puuhaa? - Suomen puolustuksesta. Tilaisuuden järjestää Wiipurin Arkistoyhdistys ry. A.P. TERVETULOA! 27 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Talin mysteeri - tiedätkö jotain, osaatko auttaa? Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry tekee luovutetulla alueella Venäjällä sekä Karjalan tasavallassa edelleen sotavainajien etsintöjä. Yhdistyksen asiamies Markku Kiikka kyselee tietoja ns. ”Talin mysteeristä”. Markku Kiikka kertoo: Kannaksen kenttähautausmaille 26.–27.5.2013 suoritetun hoitomatkan yhteydessä kävin Talinmyllysssä oheiseen karttaa merkityn talon piha- ja kasvimaalla. Paikalla sijainnut suomalainen talo oli palanut sotatoimien yhteydessä kesällä 1944. Sen perustuksille olivat paikalle muuttaneet uudet asukkaat rakentaneet kuvissa näkyvän hirsimökin. Talossa asuu nyt noin 70-vuotias Galina Grigoreva -niminen rouva (kuvassa), joka kertoi olevansa talon alkuperäinen asukas. Syynä paikalla käyntiin oli eräältä venäläisetsijältä tullut tieto talon kasvimaalta löytyneistä suomalaissotilaan jäänteistä. Samalla tuli esille, että talon pihamaalla olevasta kellarista oli sodan jälkeen löytynyt naisen ja kahden lapsen jäänteet, jotka oli siirretty kasvimaalla olevaan sotilaan hautaan. Sieltä ne oli venäläisetsijän toimesta siirretty edelleen metsään, PeroKurikkalan tien varteen, odottamaan siviiliuhrien vaiheiden mahdollista selviämistä. Haudasta oli löytynyt suomalaisten sotilastunnisteiden lisäksi kultainen vihkisormus, jossa oli teksti Emma ja heikosti näkyvä päivämäärä 18.5.1912. Sormus on talon nykyisen asukkaan 28 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Vanhoja talinmyllyläisiä lienee vielä elossa, jotka osaisivat kertoa, pääsivätkö talvisodan seurauksena evakkoon joutuneet kylän asukkaat muuttamaan vuonna 1942 ja tämän jälkeen takaisin kotiseudulleen. Arvokasta olisi myös tieto paikalla olleesta suomalaistalosta ja sen asukkaista sekä heidän myöhemmistä vaiheistaan hallussa. Rouva Grigorevan kertoman mukaan talossa olisi aiemmin vieraillut eräs vanhahko suomalainen nainen, joka olisi kertonut kellarista löytyneen naisen olevan hänen tyttärensä ja lasten tämän kaksi poikaa. Siviiliuhrien jäänteiden löytyminen entisen suomalaistalon kellarista herättää ihmettelyä. Sijaitsihan Talinmylly todennäköisesti sotatoimialueella, jonne siviilejä ei vuosien 1942–44 aikana välttämättä päästetty. Jos näin kuitenkin tapahtui, Talinmyllyn asukkaat evakuoitiin varmasti hyvissä ajoin ennen venäläisten 9.6.1944 aloittamaan suurhyökkäystä. Olisikohan kysymys rikoksen uhreiksi joutuneista venäläisasukkaista? Tietoja kysytyistä vainajista voi toimittaa Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry:n asiamies Markku Kiikalle osoitteella Ratamestarinkatu 9 C, PL 600, 00521 Helsinki, puhelimitse 09 - 6842 4515 tai sähköpostitse [email protected]. Hyvällä naapurilla on monta nimeä hiippakunnan tuomikirkkona. Se muistetaan sittemmin kovia kohtaloita kokeneena maaseurakunnan kirkkona. Lollot ja kollot -kirjassaan vuodelta 2007 on Kirsti Mäkinen koonnut kaikenlaista, mitä lähinaapureista on sanottu. Viipurin maalaiskuntalaisista on mm. kerrottu, että olemme hienohelmoja, kivikirkon poikia, riehtilän nuolijoita, viinejä ja viisaita. ”Ihantalan ilkiät, Kaipolan kaipaajat. Vakkilan varmat, Ylvesi ylpiät, Viipuri viisaat”. ”Yks jäykkä jääskeläinen vastaa viis viinii viipurlaista” , kehaistiin Jääskessä. Viipurin pitäjän katsotaan syntyneen Torkkeli Knuutinpojan ristiretken ja linnan perustamisen 1293 jälkeen. Kaupunki sai privilegiot vasta 1403. Aikanaan Suomen suurimmasta pitäjästä on erotettu Säkkijärvi (nuukat vempeleentekijät), Koivisto (hailinhirttäjät), Johannes (ent Kakki), Nuijamaa (p-kirkkolaiset, Puumalana pullamahat kertoivat, että Nuijamaan kirkonrakentaja oli tehnyt tarpeensa kirkon torniin) ja Vahviala, kertoo Mäkisen kirja. ”Jääskeläinen jäykkähelma, se ei maksa mittää, viipurilaine hienohelma se se ollaa pittää”, jatkettiin edelleen Jääskessä. Riehtilän nuolijoiksi meitä kutsuttiin Kuolemanjärvellä. Hekin tiesivät, että riehtilä on pitkävartinen paistinpannu. Maalaiskunnan suuruus johtuu kertoman mukaan mm. siitä, että Viipurin tuntumaan syntyneet mökkialueet asukkaineen olisivat kaupunkiin liitettyinä muuttaneet sen poliittisia voimasuhteita. Kivikirkon poikia - sanonta johtuu siitä, että maaseurakunnan harmaakivisenä kirkkona toimi keskiaikainen Muistainveljesten veljeskunnan katolinen luostari. Se oli uskonpuhdistuksen jälkeen kruunun viljamakasiinina ja 1600-luvulla jälleen suomenkielisten kirkkona. 1700-luvulla se oli kaikkien kaupunkilaisten yhteisenä kirkkona ja 1720–1812 Viipurin teksti: Antti Pullinen Kirjoittaja on valtiotieteiden maisteri ja tietokirjailija, joka syntyi 1935 Viipurin mlk:n Ylivedellä Lähde ja lainaukset: Kirsti Mäkinen: Lollot ja kollot. Suomalaista naapurihuumoria. Otava 2007 29 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Wiipuri-Yhdistys tiedottaa Jäsenkirje no 2/2013 5) Esitelmätilaisuus lauantaina 16.11. klo 13.00 PAMAUS-SEURA ja Kalevi Luukkainen tarinan kertojana. Mitä kaikkea kuulemmekaan. Tule kuulemaan! Lämpimän kesälomakauden jälkeen aloitamme syksyiset kuukaudet mielenkiintoisen ohjelmiston parissa. Tervetuloa mukaan nauttimaan yhteisistä tilaisuuksistamme kauniiseen Wiipuri-saliimme, joissa kahvipannukin on kaikkien tilaisuuksien aikana kuumana - ja tervetuloa myös mukaan Viipuriin muistorikkaalle matkalle kynttilöitä sytyttämään. 6) JOULUJUHLA lauantaina 23.11. klo 13.00 Wiipuri-salissa. Vanhaan tapaan perinteistä, lämminhenkistä jouluohjelmaa ja tietysti torttukahvien kera. Tervetuloa viihtymään! 1) Tapaamispäivä tiistaina 10.09. klo 12.00 Wiipuri-salissa. Nyt joukolla mukaan juttelemaan, muistelemaan ja viihtymään leppoisassa seurassa. Vuoden 2014 kevätkauden ohjelmista alustavasti: - Soitannollinen matinea tammi- 2) Esitelmätilaisuus lauantaina 12.10. klo14.00 Wiipuri-salissa. Dosentti Pentti Paavolainen opastaa kuulijansa Viipurin teatterimaailman vaiherikkaitten ja jännittävien tapahtumien pariin. helmikuun taitteessa - Kotimaan retki huhtikuussa viikolla 17 - Viipurin matka toukokuussa viikolla 21. Ohjelmista ilmoitetaan tarkemmin myöhemmin. 3) Esitelmätilaisuus sunnuntaina 27.10. klo 13.00 Wiipuri-salissa Satu Stirkkinen ja Eero Kunttu kertovat kaikille meille rakkaasta Monreposta mielenkiintoisia asioita, joita emme ole tienneetkään eli ”ennen ja nyt”. KERHOT: Naisten kerho maanantaisin klo 14.00, Miesten kerho parillisin viikoin maanantaisin klo 14.00. 4) Perinteinen pyhäinpäivän kynttilämatka Viipuriin tehdään la–su 2.–3.päivinä marraskuuta. Kynttilät käydään sytyttämässä Sorvalin, Tuomiokirkon ja Maaseurakunnan kirkon muistomerkeillä illan hämärtyessä. Matka tehdään bussilla ja matkan hinta on 230 euroa. Lisätietoja W-Y:n nettisivuilta tai Riitta Nikulainen puh. 0400 449866. Tervetuloa mukaan yhteisiin tapaamisiimme! Johtokunta 30 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 Viipuri mon amour – tunnetta ja tarinoita Lahden historiallisen museon näyttelyssä Toukokuussa Lahden historiallisessa museossa avautui Viipuri mon amour -näyttely, jossa tuon suomalaisille niin rakkaan kaupungin henkeä etsitään monin tavoin. Näyttely tuo Viipurin lähihistoriaa nähtäväksi runsaan kuvamateriaalin, taiteen ja esineistön välityksellä. Kesäkuun 20. päivänä 1944 Viipurin linnan tornista viimeisen kerran laskettu Suomen lippu johdattaa katsojan surun ja ilon kaupungin moniin vaiheisiin. Lähes vuoden kestävässä näyttelyssä on esillä huomattava määrä Viipurin taidemuseosta evakuoituja taideteoksia, jotka nykyään ovat Lahden, Hämeenlinnan ja Lappeenrannan taidemuseoiden kokoelmissa. Joukossa on sellaisia merkkiteoksia kuin Ferdinand von Wrightin Huuhkaja hyökkää jäniksen kimppuun vuodelta 1860 ja Ivan Aivazovskin Kuutamomaisema Napolista vuodelta 1842. Näyttelyssä mestariteokset ripustetaan vanhojen valokuvien mukaisesti siten kuin ne olivat esillä aikanaan Viipurissa. Viipuri mon amour esittelee myös Lahden historiallisen museon omaa historiaa. Näyttelyssä vieraillaan Torkkeli Knuutinpojan torilla, jonka laidalla sijaitsi Viipurin historiallinen museo, Museum Wiburgense. Rakennus oli alun perin Viipurin raatihuone, jonka rakennushistoria ulottuu 1600-luvulle. Lahden historiallinen museo on Viipurin historiallisen museon perinteen jatkaja. Viipuri on suomalaisille rakas monella tavalla. Joillekin se on kotikaupunki, joidenkin sydäntä lähellä ovat sen historialliset rakennukset ja kaupunkikuva. Monet palaavat aina uudelleen vierailulle nykyiseeen Viipuriin. Kuten suurissa rakkaustarinoissa yleensä, on tässäkin haikeita sävyjä, kaipausta, jälleennäkemisen riemua, vahvoja tunteita – Viipuri mon amour. Näyttely on avoinna Lahden historiallisessa museossa (osoite Lahdenkatu 3, Lahti) 16.3.2014 saakka. Kuva: Lahden kaupunginmuseo 31 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 MIELENKIINTOISTA LUETTAVAA - KIRJOJA KARJALASTA kun omakohtaisesti muistavia on jo harvassa, on kirjalla tilausta. Seuran mukaan on edellistä laajempikin ongelma: kotiseudulle pääsy on vaikeutunut tai joillekin alueille kokonaan estynyt. Lisäksi kulkumahdollisuudet ovat käytännössä aina rajalliset; tienvarsiseutujen ulkopuolelle ei useimmiten ole asiaa. Niinpä edes kirjan avulla voi yrittää saavuttaa kokonaiskuvaa Vahvialasta. Karttaan on koottu ainoat koko Vahvialaa koskevat kuvat. Kirjan 138 sivusta 40 on karttasivuja. Karttoja täydentävät muut kunta- ja kylätiedot. Kunnassa oli noin 1130 asuttua rakennusta ja hieman lukuisampi joukko perheitä. Lisäksi oli luetteloimattomaksi jääneitä tehtaiden asuntoja. Kirjan taloluetteloista löytyy talojen isäntäväki - koko perhettä ei ole tähän kirjaan sisällytetty. Vahviala-seura toivoo, että laajalla talkootyöllä syntynyt kirja löytäisi paikkansa Vahvialaperheiden koteihin arvokkaana kotiseutuoppaana. Kirjalle voi löytyä käyttöä myös naapuripitäjien ja muiden ulkopuolisten lukijoiden piirissä. Vahviala – 16 karjalaista kylää karttoina Vahviala-seura julkaisi kesäkuussa 2013 karttakirjan, joka sisältää kuntakuvauksen ohessa kyläkartat pääosin mittakaavassa 1:20 000 sekä tietopaketin kylistä: mm. luontosuhteet, piirteitä historiasta, elinkeinorakenteesta sekä talo-/asukastietoja. Vahvila – 16 karjalaista kylää karttoina teoksen ovat toimittaneet Esko Mälkki, Seppo Koskelainen ja Erkki Turkia. Kirjaa voi tilata Pirkko Taimistolta ([email protected] tai puh. 044 2704 730) tai Armi Ronimus-Niemiseltä (armi.roni@gmail. com tai puh. 040 7240 546). Työ käynnistyi luovutetun alueen kotiseutumatkailuun liittyvän erään keskeisen ongelman myötä: kuinka löytäisin kotini paikan? Useimmat kodit ovat hävinneet niin, että ehkä vain kivirakenteista on jäänteitä; jos niitäkään. Lähes seitsemän vuosikymmenen aikana maisema on myös muuttunut: pellot ovat metsittyneet ja osa teistäkin saattaa puuttua tai olla muuttunut. Kun lisäksi 1939 tilannetta hyvin kuvaavia, sopivan mittakaavaisia karttoja ei Vahvialan alueesta ole paljonkaan olemassa ja 32 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 senä kirjan väite, että Viipurin palvelujen tarjonta oli monipuolisempaa kuin muissa samankokoisissa kaupungeissa. Ja että kaupungista tuli jo 1960-luvulla suosittu ostoskaupunki varsinkin Leningradin asukkaille. Sinne tultiin hankkimaan sellaisia tavaroita, joita ei missään muualla ollut! Neuvostojohto halusi rakentaa Viipurista mallikaupungin, ikkunan itään, jossa suomalaiset turistit kävisivät ja johon he ihastuisivat. Olympiakesänä 1980 kunnostettiin varsinkin niitä rakennuksia, jotka näkyivät Moskovaan matkaavien kisaturistien junien ikkunoista. Olympialaisten jälkeen Viipuri jäi heitteille. Neuvostoliitolla ei riittänyt enää varoja eikä mielenkiintoa kaupungin kehittämiseen. Kirja päättyy kuvaukseen 1980-luvun loppuvuosista. Mustan pörssin kauppa kukoisti. Kukapa tuolloin Neuvostoliitossa matkaillut ei muistaisi farkkujen ja sukkahousujen myyntiä - ja vaikeuksia tuhlata ruplat, joita ei saanut tuoda kotimaahan ja joiden alkuperää joutuisi pitkäsi selittelemään rajalla. Myyntiorganisaatioiden kuvaus ja toimintatavat ovat hiuksia nostattavaa luettavaa. Onneksi meno on nykyisin rauhoittunut. Viipurin kadotetut vuodet 1940– 1990 Tapio Hämynen ja Yuri Shikalov. Tammi 2013. Viipurista on kirjoitettu lukemattomia teoksia, jotka käsittelevät aikaa ennen vuotta 1944, mutta ei juurikaan sotien jälkeistä aikaa. Nyt tuota aukkoa paikkaa keväällä ilmestynyt tutkija Tapio Hämysen ja hänen venäläisen kollegansa Yury Shikalovin teos, joka kuvaa neuvostovenäläistä Viipuria. Hämysen ja Shikalovin teos kuvaa sujuvasti ja monipuolisesti elämää Neuvosto-Viipurissa ja millaisia tuntoja esimerkiksi suomalaisten kiireellä jälkeensä jättämät asunnot tavaroineen herättivät uusissa asukkaissa ja kuinka he juurtuivat uusille asuinsijoilleen. Vaikka kirja alkaa vuodesta 1939 niin painotus on jatkosodan jälkeisissä vuosissa ja vuosikymmenissä. Teoksessa kerrotaan kuinka Viipurista tuli tärkeä neuvostokaupunki ja kuinka se hyötyi erikoisasemastaan. Kaupunkiin houkuteltiin asukkaita muualta, ja se sai runsaasti varoja alkuaan suomalaisten teollisuuslaitosten ja asuntojen kunnostamiseen. Varsinkin asuntojen kunnostamisessa oli vaikeuksia, piirustukset puuttuivat ja osaaminen. Neuvostokauden loppupuolella Viipurin matkailun aloittaneelle lukijalle tulee yllätyk- Kirjan kuvitus on suurimmaksi osaksi peräisin Viipurin museon ja Leningradin alueen valtionarkiston kokoelmista ja ennen julkaisematonta. Kirjaa voi suositella lämpimästi kaikille Viipurista ja sen historiasta kiinnostuneille. teksti: Anne Uotinen 33 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 TUNNISTATKO VIIPURILAISET PATSAAT -KILPAILU Osallistu ja voita 1. 2. 3. 4. 5. 6. Tunnista patsaat ja vastaa postitse osoitteeseen: 1). Satu Stirkkinen Näyttelijäntie 5-7 B 16 00400 Helsinki 2). sähköpostilla [email protected] 3). tuo vastauslappusi puurojuhlaan 24.11.2013, jossa arvotaan oikein tietäneiden kesken palkinto. Muista laittaa mukaan oma nimesi ja osoitetietosi. 34 Viipurin pitäjäläinen 2/2013 H A L LI TUK SEN YHT E YST IE DOT 2013 Timo Lindroos Peräläntie 115, 03220 Tervalampi puh. (09) 222 4823, 050 355 5471 [email protected] puheenjohtaja Päivi Putkonen-Hegazi Koulunummentie 101 03790 VIHTIJÄRVI puh. 040 593 5923 [email protected] Maria Heiskanen Kirstinmäki 17 E 96, 02760 Espoo puh. 0500 850 049 [email protected] Riitta Stirkkinen Steniuksentie 39 B 16 00320 Helsinki puh. 050 560 2567 [email protected] tai [email protected] Marja-Leena Evinen Korsontie 22 A 7, 01450 Vantaa puh. 050 492 7337 [email protected] varapuheenjohtaja Päivi Salo Graniittitie 10, 01840 Klaukkala puh. 040 848 6897 [email protected] taloudenhoitaja Aulis Juvonen Klaukkalantie 59, 01800 Klaukkala puh. 050 595 4814 [email protected] jäsensihteeri Anne Uotinen Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki puh. 050 540 2245 [email protected] sihteeri Heimo Kemppi Uudenmaankatu 557 C 19, 05830 Hyvinkää puh. 040 700 4185 [email protected] Muutokset jäsentietoihin: Kaarina Manni Saukkolantie 432, 08500 Lohja puh. (019) 333 375, 040 754 6891 pääemäntä Jos o osoitteesi muuttuu o haluat liittyä jäseneksi tai o päättää jäsenyytesi seurassamme ole hyvä ja ota yhteyttä jäsensihteeri Aulis Juvoseen. Liisa Munsterhjelm Friisiläntie 49, 02240 Espoo puh. 040 840 0152 [email protected] tiedottaja Auliksen tavoitat numerosta 050 595 4814 tai sähköpostitse [email protected] 35
© Copyright 2024