Puoli vuotta ennen tuomiota
Puoli vuotta ennen tuomiota Isa Merikallio Copyright © Isa Merikallio Kansi: Timo Jaakola Kannen kuva: Jani Laukkanen Taitto: Ville Sutinen At the end of our lives we all ask: Did I live? Did I love? Did I matter? – Brendon Burchard 1. luku Istun pienessä pukukopissa kuin karsinassa ja odotan vuoroani. Joku katsoo pian taitavan ennustajan lailla palloon. Tulen uskomaan sen, mitä hän näkee. Pallo on pääni, joka asetetaan tarkasti kehikkoon ja työnnetään kuvausputkeen. Vaaleanpunaisessa sairaala-asussa muistutan pientä porsasta. Kun katson kalvakkaa peilikuvaani, muistan tuttavani aamuisen Facebook-päivityksen. Hän oli jostain syystä joutunut ihmisten ilmoille ilman meikkiä ja totesi tuon tuskallisen kokemuksen jälkeen, ettei voisi elää ilman meikkiä. Eilen aamulla puolestaan eräs koiranomistaja päivitteli, kuinka hän oli juuri tullut matkoilta ja matkalaukku oli jäänyt koneesta. Hänkin joutui olemaan ilman meikkiä; haastava päivä edessä. Minulla on ollut ihan muuta ajateltavaa viimeiset kuukaudet kuin meikki kasvoilla – olen keskittynyt mieleni meikkaamiseen, ehostamiseen, näkyvien virheiden peittämiseen. Eikä matkoille ole ajatustakaan lähteä. Viime viikolla odottaessani myöhässä olevaa lääkäriä kaivoin vihkosen laukustani ja kirjoitin. Jos kaikki olisi mahdollista, aloitin. ”Jos” teki kirjoittamisesta parin lauseen jälkeen turhaa. Miksi vaivautua jossittelemaan. 7 Viivasin jos yli ja poistin ”-isin”. Kun kaikki on mahdollista… Se tuntui paremmalta, toiveikkaalta. Tosin vain hetken. Sekin on tulevaisuudessa. Epävarmassa tulevaisuudessa. Kun kaikki on mahdollista. Siis kun mahdotonkin on mahdollista! Vain ”kun” tekee lauseesta hyvin häilyvän. Mutta juuri nyt ja tässä minun ja sinun ajatustesi mahdotonkin on jossakin mahdollista. Elin kymmenen vuotta sitten alkaneen klassisen seitsenvuotiskauden, jota pidin kovin rankkana elämänvaiheena. Elätin perhettä, työllistin ihmisiä yrittäjänä ja hoidin samaan aikaan ensin vauvaa, myöhemmin pikkulasta, joka ei nukkunut vuosiin kuin pätkissä öitään. Jakso päättyi avioeroon. Ja pitkä lama oli alkanut. Se toi mukanaan stressiä, huolia, pelkoa. Hoitaja keskeyttää muisteluni, kutsuu sisään ja työntää minut sähköisellä kelkalla magneettikuvaustuubiin. Olen aina silloin tällöin haaveillut kokeilevani ohjaskelkkailua, sellaista oikeaa, hallitusti vaarallista. En tällaista, hallitsemattoman vaarallista, jossa en kykene ohjaamaan mitään. Paitsi ajatuksiani. Itse asiassa ohjaan siis paljonkin. Nyt kun pohdin täällä surisevassa tuubissa tuota rankkaa elämänvaihetta, ymmärrän, että se olikin elämäni onnellisin yhtäjaksoinen kausi. Sain maailman ihanimman tyttären, kykenin elättämään perhettäni ja tarjoamaan monille töitä. Sain asua ihanassa kodissa, ajella urheiluautoilla. Jaksoin pitää kunnostani hyvää huolta, hoitaa koiraa ja laittaa ruokaa, jaksoin kehittää itseäni kursseilla ja lukemalla. Rakastin järjestää lapsille kaikenlaista kivaa. Olin onnellinen, vaikkakin väsynyt. Mutta jaksoin nyt jälkeenpäin katsoen varsin hyvin. Perjantaiset hiekkalaatikkosamppanjat pihan äitikollegojen kanssa antoivat kaivattua iloa ”rankkaan” elämään. 8 Torpedoin vain itse jaksamistani keskittämällä ajatuksiani aivan liikaa siihen, kuinka en saanut nukuttua ja kuinka mies ei käynyt töissä tai osallistunut aktiivisesti lapsen hoitoon. Kuinka elämä onkaan rankkaa! Taistelin turhaan kertyvää katkeruutta vastaan, sen energian olisin voinut käyttää paljon paremmin, vaikkapa harjoittelemalla pyytämään apua ja jakamaan vastuuta. Tuon seitsemän vuoden jakson viimeinen vuosi oli yksi tähänastisen elämäni onnellisimmista: avioero toi hiukan haikeutta, mutta pääasiassa – huvittavan konkreettinen ilmaisu nyt, kun olen täällä aivan muunlaisilla pääasioilla – valtavan vapauden ja elämänilon. Sain pitää huolta vain lapsesta ja itsestäni. Täällä tuubissa mietin hetken, kuinka paljon antaisinkaan, jos saisin osan tuosta energiasta ja noista resursseista takaisin. Samalla tosin katson täältä elämää kuin valtavan kanjonin pohjalta, jonne kelkka liu’utti liian nopeasti. Täältä alhaalta katsottuna olin silloin niin korkealla, että harmittelin vain muutamaa pilveä auringon edessä, en edes tiennyt tällaisesta kanjonista. Jos kaikki olisi mahdollista, mietin silloin. Jos vain nuo pilvet poistuisivat. Jos saisin nukkua, jos mies kävisi töissä ja hoitaisimme yhdessä perheen. Jos saisin vapautuksen vastuistani – joita tosin ihan itse olin valinnut kantaa niin pitkään. En pyytänyt apua, tukea. Eron lähestyessä ja tyttären kasvaessa näin vihdoin suoraan kirkkaaseen tulevaisuuteen: sitten, kun kaikki – tai ainakin se, mitä oikein kovasti tahdon – on mahdollista… Elin vahvistuvassa uskossa alati valoisampaan tulevaisuuteen, toki tiedostaen, että pieniä notkelmia on matkan varrella, se kuuluu asiaan. Kaikki on vain asenteesta kiinni: Nehän ovat poutapilviä, jotka tuovat kaivatun virkistävän varjon helteiseen päivään. Rikastavaa kontrastia elämän upeaan maalaukseen. Nyt en kykene enää ajattelemaan ”kun”-ajatuksin. Elämä 9 on sysännyt ajatteluni pois aikajanalta, tahtomattani. Tulevaisuus ei ole itsestäänselvyys. Vapautuminen tulevaisuuden katoavaisuuden tuottamasta ahdistuksesta tekee yllättäen hyvää. Naiivin mahdollisuususkovaisuuden tilalle nousee hitusia viisautta, satunnaisesti ja omia aikojaan. Tietoisuus, epävarmuus ja varmuus samaan aikaan. Varmuus siitä, ettemme lopulta valitse kovinkaan paljon elämämme kulusta itse. Kaikki on mahdollista. Ei minulle vajavaisine kykyineni, haluineni ja harhoineni tietenkään, vaan elämän näkökulmasta kaikki on mahdollista. Elämä yllättää. Valitettavasti suuntaan jos toiseenkin. 10 2. luku Tämä samanaikainen tulevaisuudettomuuden vankila ja vapaus alkoi piirtyä esiin vähitellen, pala palalta eteeni viime syksynä. Kollegani oli houkutellut minua jo vuoden verran kahden neurotieteilijän koekaniiniksi. He ovat lahjakkaita venäläisiä tutkijoita, jotka haluavat selvittää tarkoin EEGanalyysein eli aivosähkökäyrätutkimuksin esimerkiksi sen, miksi osa koomaan vajonneista herää vuosienkin päästä yllättäen ja osa ei koskaan. Olisiko mahdollista ennustaa, kenellä on mahdollisuus herätä ja kenen elintoiminnot voidaan rauhassa pysäyttää? Lisäksi tutkijat selvittävät erilaisten hivenaineiden ja vitamiinien vaikutusta aivojen terveyteen. Kuulostaa elämää suuremmalta. Haluan olla mukana edistämässä tällaista työtä! Samalla saisin kuulemma mielenkiintoista tietoa aivojeni terveydentilasta. Saavuin laboratoriorakennuksen eteen ja ilmoittauduin alakerran vastaanotossa. Hetken kuluttua minua vastaan tuli villapuseroon pukeutunut mies. Hän opasti hissiin ja ilmoitti englantia venäläisittäin murtaen, että toinen tutkija olisi minua vastassa. Nousin hissillä ylempiin kerroksiin. Kun hissin ovi aukesi, minua vastassa oli tuo sama villapuseromies, joka äsken saattoi minut hissiin! Aloin nauraa; tämä olikin jokin piilokamera, oivallinen pila! Mutta mies ei nauranut 11 lainkaan, vaan kätteli ja esittäytyi, kuten alakerran klooninsakin juuri äsken. Olinko hullu? En ollut, vielä silloin. Nämä tutkijamiehet olivatkin identtiset kaksoset. Istuin aikani elektrodit ja johdot päässäni hiukan huvittuneena, kloonimiehet seurasivat mittausta tietokoneelta. Mietin, näkyisikö tuloksista, että olen melkoisen stressaantunut. Nukkunut jälleen huonosti jo useita kuukausia taloushuolien ja ihmissuhdedraamojen vuoksi. Mittauksen lopuksi kiitin miehiä ja mietin, kuinka herkullinen sketsi tutkittavien sisääntuloista tulisikaan, jos ne videoitaisiin. Kiirehdin töihin. Pari viikkoa tutkimuksen jälkeen istuin Jari Sarasvuon valmennustilaisuudessa, jossa kuuntelin nöyränä Jarin hyvää tarkoittavan opettavaista ja terävän kriittistä saarnaa siitä, kuinka uskomatonta on, että nykyisin moni aikuinen ihminen ei ole varautunut taloudellisesti jääkaapin rikkoutumiseen tai hampaan korjaukseen. Kuinka aikuiset ihmiset elävät luotolla luottaen sokeasti siihen, että pystyvät hoitamaan ottamansa velat. Tuskallinen viilto rinnassa ilmoitti, että minä olen juuri tuollainen uskomaton, vastuuton aikuinen ihminen. Sisimpäni huusi: en ole tarkoittanut sitä, en ole tehnyt sitä tahallani! Astianpesukone on ollut rikki kuukausia, ei ole varaa korjata sitä. Hammas poistettiin, ei ole varaa laitattaa tilalle uutta. ”Älä katso taaksesi turhaan, joka päivä voit aloittaa alusta”, sanotaan. Eihän se pidä paikkansa. Ihminen vastaa teoistaan ja valinnoistaan, jotka hän on tehnyt menneisyydessä. Hetken hurmio voi olla elämän turmio. Nuo velat, jotka olin tehnyt kuin joku muu olisi ohjannut valintojani, ne olivat tässä ja nyt olemassa, ei niitä voinut unohtaa. Korot raksuttavat joka hetki. Menisi arviolta viisi vuotta ennen kuin olisin maksanut viiden kuukauden aikana tekemäni velat. Jos nimittäin kykenisin työskentelemään täydellä teholla. 12 Ongelmani oli siis velkaantuminen, johon olin päätynyt ennen kaikkea siksi, että olin käyttänyt ja antanut pois löyhäkätisesti rahaa, jota minulla ei ollut. Jota uskoin pystyväni tekemään vuoden loppuun mennessä, niin kuin aina ennenkin. Yllättäen iskenyt masennus ja globaali taloustilanne olivat kuitenkin yhdessä eri mieltä. Olin elänyt huolettomasti rakastuneena rahaa käyttäen ja olettaen, että työt jatkuisivat ja työkyky säilyisi suurin piirtein ennallaan. Olinhan yli vuosikymmenen ajan saanut aina reilun palkan kuukausittain työllä, jonka olin itse myynyt ja tehnyt. Työtä oli riittänyt monille muillekin. Kun aivomittauksen tulokset tulivat, tilanne olikin aivan toisenlainen. Ei ollutkaan enää töitä eikä työkykyä. Enemmän kuin laskutusta olikin laskuja. Joka päivä muistutuslaskuja ja perintäkirjeitä. Syvä masennus, toivottomuus ja näköalattomuus. Hämmentävää kyllä, tuloksissa kerrottiin aivoistani näkyvän, että minulla on taipumus holtittomaan käyttäytymiseen ja välinpitämättömyyteen, mutta ei perinteiseen masennukseen, jota nyt ymmärtääkseni podin. Lisäksi aivoissa näkyi epänormaali ylivireystila, joka selitti univaikeudet ja ahdistuksen. Minut karmivan tuskalliseen ja häpeälliseen tilanteeseen johtanut käyttäytymiseni näkyi aivoistani. Sieltä pystyttäisiin kuulemma näkemään myös ihmisen persoonallisuutta. Tiede on ihmeellistä. Tilanteeni oli kuin kallioseinään ajavan autoilijan, joka ei kykene ohjaamaan tietä pitkin, sillä hänen käteensä on tullut kramppi. Kuljettaja ymmärtää aivan hyvin, ettei kallioseinään voi ajaa, eikä halua sinne – ja katselee kuin ulkopuolelta, kuinka ajaa sitä kohti silti. Velkaantumiseni ei siis ollutkaan vain tyhmyyttäni, vastuuttomuuttani. Entä liittyikö aivolöydöksiin myös se, että vastasin ”kyllä” kosintaan kuukauden seurustelun jälkeen ja 13 puolen vuoden päästä olin jo mennyt naimisiin? Nimettömässäni oli näyttävä timanttisormus, jonka olin ostanut itse rahoilla, jotka uskoin pian ansaitsevani. Tuskallisinta oli se, että olin luvannut tyttärelleni ja mieheni lapselle, ettemme koskaan eroaisi naimisiin mentyämme. Ehkä hiukan rohkeita tekoja ja puheita muutaman kuukauden jälkeen, vaikka rakkaus olisi tuntunut aluksi kuinka syvältä ja suurelta. Aivoni olivat siis tilassa, joka teki minut alttiiksi holtittomalle ja riskeistä piittaamattomalle käyttäytymiselle. Eikä siinä vielä kaikki. Syitäkin näkyi: aivojeni verenkierto oli puutteellinen, ja aivojen valkoisessa aineessa näkyi vaurioita. Nämä puolestaan vaikuttivat tutkimuslausunnon mukaan käyttäytymiseeni. Mistä ne sitten johtuvat, oli seuraava kysymys. Tutkijat suosittelivat lisätutkimuksia, kuten kilpirauhas arvojen tarkistusta, aivojen magneettikuvausta ja kaulasuonten ultraääntä. Stressi ja vuosien univelkaisuus saattoivat olla syynä sairastumiseeni – jos minulla ei ollut aivokasvainta, hitaasti etenevää neurologista sairautta, verisuonitukoksia tai lievää aivoinfarktia! Jos kliinisten tutkimusten jälkeen osoittautuisin EEGtulosten jatkoanalyysissä ”vain” hulluksi, he suosittelisivat pitkää listaa hivenaineita ja vitamiineja puolen vuoden varsin tarkasti ajoitettuina kuureina, jonka jälkeen EEG otettaisiin uudelleen. Yksinkertaistettuna selityksenä aivoni olivat huonossa kunnossa tai jopa sairaat. Ja sain reseptiksi – vitamiineja. Joskus olen kovasti toivonut, että syy huonoihin ratkaisuihini tai kykenemättömyyteeni toimia tahtomallani tavalla ei olisi minussa. Nyt en toden totta näin toivokaan. Toivon sittenkin, että kykenisin toimimaan niin, että kaikki toimintani olisi tietoista. Että voisin vain päättää piristyä, valpastua, ottaa itseäni niskasta kiinni. Voisin päättää toimia 14 pitkäjänteisesti, rauhallisemmin, kohtuullisesti, harkiten. Kuinka paljon helpompaa olisikaan istua Sarasvuon luennolla korvat punaisina ja tehdä päätöksiä, ohjata itseään fiksummin kuin tähän asti. Kirjoittaa ja piirtää vihkoon päämääriä ja luetella, mitä haluaa saavuttaa ja muuttaa. Nyt haluan muuttaa aivojeni tilan. Miten se mahtaa onnistua? Tekemällä selkeitä päätöksiä, määrittelemällä tahtotilani ja niin edelleen? Vai hankkimalla nuo määrätyt kaksikymmentäkaksi hivenainetta ja vitamiinia ja syömällä niitä puoli vuotta eri aikoina päivästä? Olen yksinhuoltaja, eikä minulla ollut muita vaihtoehtoja kuin ratkaista tilanne jotenkin. Vielä tarkemmin olin varaton ja varsin velkainen yksinhuoltaja, joka ei juuri nyt kyennyt tekemään töitä kuten ennen, sillä aivot tarvitsivat sairaslomaa. Ja jonka olisi ollut kyettävä tehdä normaalien töiden ohella ylitöitä selvitäkseen. Ensin oli syytä tehdä tutkimukset, jotta voitiin sulkea pois vakavammat neurologiset ja fysiologiset sairaudet. Selvittäminen alkoi kilpirauhaskokeesta ja B12-vitamiinin arvoista, ne olivat kunnossa. Harmillista, sillä yksin nämä saattavat vaikuttaa merkittävästi aivotoimintaan. Ja ne olisi ollut melko helppo korjata. Seuraavaksi menin neurologille. En läpäissyt lääkärin tekemiä neurologisia kokeita puhtaasti. Silmät kiinni paikallaan kävely johtikin minut viereiseen seinään. Neurologi kirjoitti lähetteet pään laajaan magneettikuvaukseen ja kaulasuonten ultraääneen. Ja passitti takaisin psykiatrille, joka totesi omassa tutkimuksessaan, että tilani vastaa 2-tyypin bipolaarista mielialahäiriötä. Siis kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jota ennen kutsuttiin maanisdepressiivisyydeksi, mutta joka on hypomaanista eikä niin selkeää, että itse tai lähipiiri huomaisi ja reagoisi siihen. Me kaikki olimme viattomasti kuvitelleet minun olevan vain rohkea, avoin, innostuva ja 15 aikaansaava. Minun kaltaisiani on paljon päätöksentekijöinä. Tietämättään varomattomia, harkitsemattomia, tekemässä paitsi omaansa, myös muiden elämää koskevia päätöksiä. Tyypin II bipolaarihäiriö jää helposti tunnistamatta, koska potilaat yleensä hakeutuvat hoitoon vain masennusvaiheissa eivätkä itse tuo hypomaniavaiheita ongelmana esille, sillä silloin he ovat usein kokeneet olevansa elämänsä kunnossa. Wikipedia Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön sairastutaan yleensä nuorena, mutta siihen voi sairastua myös missä iässä tahansa. On todettu, että perintötekijöillä on osuutensa kaksisuuntaisen mielialahäiriön puhkeamisessa. Sairaudelle saattavat altistaa myös lapsuuden traumaattiset kokemukset tai stressaavat elämäntilanteet. Manian tyypillisiä piirteitä ovat vähintään viikon yhtäjaksoisesti kestävä jakso, jona aikana henkilön mieliala on kohonnut normaalista poikkeavalla tavalla. Usein kohonneeseen mielialaan liittyy myös ärtyisyys. Maniassa olevan aktiivisuus, puheliaisuus, ajatuksen riento ja itsetunto ovat voimakkaasti kohonneet. Hänen unen tarpeensa on selvästi vähentynyt. Henkilöllä on eriasteisia suuruuskuvitelmia ja hän on hajanainen ja keskittymiskyvytön. Usein hän tuhlaa rahaa arvostelukyvyttömästi, osallistuu kritiikittömästi kaikkeen vaaralliseen, on hyperseksuaalinen ja käyttäytyy sopimattomasti. Sairastunut voi aiheuttaa itselleen vakavia ongelmia käyttämällä alkoholia holtittomasti, käyttäytymällä liikenteessä muista piittaamatta, hakeutumalla harkitsemattomiin ihmissuhteisiin tai tekemällä harkitsemattomia taloudellisia päätöksiä. Hypomania on maniaa lievempi jakso, jonka oireet 16 muistuttavat maniaa mutta ovat asteeltaan selvästi lievempiä eivätkä koskaan mielisairauteen verrattavissa (psykoottisia). Kaksisuuntaisen mielialahäiriön kakkostyypille ominaisen hypomaniajakson erottaminen psykologisiin tekijöihin ja persoonallisuuden rakenteeseen liittyvistä mielialan vaihteluista on usein varsin vaikeaa. Hypomanian erottaminen myönteisestä tai luonteenomaisesta innostumisesta on joskus varsin vaikeaa. Hypomaniassa korostuu innostumisen ohella kuitenkin myös ärtyisyys, lyhytjännittyneisyys, keskittymisvaikeudet, unettomuus ja usein myös lisääntynyt alkoholin käyttö. Alttius sairastua kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on yleensä osin perinnöllistä. Tärkeitä päätöksiä, kuten ammatin tai työn vaihtamista, merkittäviä taloudellisia tai seurustelusuhteita koskevia päätöksiä, ei kannata tehdä hypomaniassa tai maanisessa tilassa, ei myöskään masennusjaksojen aikana. Päätösten teko on viisasta siirtää ajankohtaan, jolloin mieliala on tasoittunut. terveyskirjasto.fi Kun suljen silmäni, näen edelleen lääkärin kirjoittaman mustan tekstin valkoisessa dokumentissa. Kuinka käsittämättömän vähästä onkaan kiinni, olenko ihailtu, jopa idoli, vai väisteltävä ja välteltävä hullu. Muutamasta alfa- ja beeta-aallon lukuarvosta aivosähkökäyrässä. Diagnoosia ei ole yksinkertaista tehdä, kyse on liukumasta normaalista poikkeavaan, ja silti se on dokumentissa vain mustavalkoinen, yksiselitteinen totuus. Tämä oireiden paheneminen diagnoosirajan ylittäviksi johtuu vanhanaikaisesti nimitettynä hermoromahduksesta, johon johtivat omien varomattomien ja harkitsemattomien toimieni lisäksi ulkoiset, samanaikaiset tekijät. Lähipiiri 17 alkoi nojautua minuun liikaa emotionaalisesti ja taloudellisesti, kokonaiskuorma kaatoi. Diagnoosi ei papereista poistu, vaikka tilanteet muuttuisivat parempaan suuntaan ja oireet katoaisivat eivätkä palaisi enää koskaan. Neljäkymmentäviisi ensimmäistä elinvuottani olin poikkeuksellisen aikaansaava ja energinen, ihailtavan rohkea, kadehdittavan avoin. Innostuja ja innostaja, joka kutsuttiin paikalle, kun kaivattiin inspiraatiota, fiiliksen kohotusta. Toki masennuinkin silloin tällöin ja koin syvää merkityksettömyyttä, syvempää kuin tuttavani. En kuitenkaan ollut ennen päätynyt sen vuoksi psykiatrille asti. Nyt on edessä – mitä? Loppuelämäni alun olen viettänyt hermoromahduksesta ja masennuksesta hädin tuskin ja hitaasti toipuvana, hulluksi epäiltynä ja varattomana. Tietämättä vielä, kuinka pitkä tuo loppuelämä tulisi olemaan. Haluaisinko edes nähdä sitä? En voi olla hymyilemättä vihkolle, jonka olin hankkinut Sarasvuon valmennusta varten. Sen kansia koristavat pilapiirrokset nimeltään Bunny Suicides, pupun itsemurhat. Vitsikkään veikeitä piirroksia pupusta yrittämässä itsemurhaa mitä koomisimmilla keinoilla. Tähän vihkoon minun tulisi kurssia muistellen kirjata, missä olen nyt. Kurssilla puhuttiin myös ”tuonpuoleisesta”, joka tarkoittaa tulevaisuuden hehkeää, uutta tilaa, johon tämä kirkkaus ja noste meidät johdattaa. Maltan kyllä odottaa, millainen on tämän uuden minän, aivoiltaan joko lievästi tai vakavasti sairaan ja häiriintyneen tulevaisuus. Samalla olen aivan sama minä kuin ennenkin. Lapseni, läheisimmät perheenjäsenet ja ystäväni eivät huomaa minkäänlaista muutosta. Mutta paperilla on todistusaineisto. Paperi on faktaa. Muutama rivi tekstiä, ja ihminen muuttui lääkärin vastaanoton aikana terveestä sairaaksi. Tästä sairaudesta ei voi parantua. Siis rohkeudesta, avoimuudesta, 18 energisyydestä, nopeasta ajattelukyvystä, tarttuvasta elämänilosta, optimismista ja idealismista, joita elämän kokki heitti tähän dna-keitokseen pari huoletonta hyppysellistä sillä seurauksella, että hautuessaan vuosien myötä stressimarinadissa mausta tulikin hitusen liian tymäkkä. Näin aluksi tämä neonväriseltä tarralta otsassa tuntuva diagnoosi häiritsee jatkuvasti. Mielenterveysongelmainen. Kansanomaisemmin hullu. Kylähullu Espoon Westendistä, joka istuu suurten yhtiöiden strategiapalavereissa ja valmentaa johtajia. Joka ajelee edelleen Mersulla – rahoitusyhtiön omistamalla tosin – Stockmannin Herkkuun ruokaostoksille. Tai ei sittenkään tänään. Siellä on Hullut Päivät. Loppuvatko työt tähän? Haluaako joku hullun valmentajan, hullun tekemään strategiaa? Ehkä ostan varmuuden vuoksi hiukan enemmän ruokaa kotiin, jos ensi viikolla tulot ovatkin nolla euroa, paljon mahdollista. Luottokortin laskutuskausi on kesken vielä. Keskityn esittämään mahdollisimman normaalia sillä seurauksella, että tutut huomaavat, etten ole oma itseni. ”Oletko väsynyt?” kysyy kaveri, kun kommentoin hänen kertomuksiaan ilmeisesti normaalia hitaammin. Yleensä kävelen reippaasti, toisten mielestä rivakasti, peräti kovaa. Tänään astelin Kauppakorkeakoulun luentosaliin bisnesseminaaria kuuntelemaan liioitellun konservatiivisesti Burberry-kuosiin ja bleiseriin pukeutuneena ja keskittyneen rauhallisesti. Yllättäen näinkin portaissa tuttavan ja ote herpaantui. Kahvikuppi läikähti ja kahvia roiskui pitkin luentosalin pöytää ja vaatteilleni. Juuri tätä ei pitänyt tapahtua, juuri tällainenhan on epätasapainoinen ihminen, kirjaimellisesti! Naapuripenkin nainen tarjosi nenäliinan siivousavuksi. Eikä kukaan toki epäile mitään. Sillä he eivät tiedä, kuka – mikä – olen. Olen toki otettu ”kollegoistani”, joilla on sama diagnoosi, 19 kuten Mel Gibson, Catherine Zeta-Jones, Linda Hamilton, Gwyneth Paltrow, Stephen Fry, Woody Allen, Ernest Hemingway, Vincent Van Gogh, Pablo Picasso, Virginia Woolf, Britney Spears, Kalle Päätalo ja Mika Waltari. 20 3. luku Terapeuttini, kirjailija Anja Snellman, kyselee ensimmäisellä tapaamiskerrallamme, onko minulla ollut maanisia vaiheita. Ei mielestäni ole, vain silloin tällöin masennusta. Pari osakeyhtiötä ja erilaisia hankkeita ja projekteja, kilpaurheilusta irti pyristelyä, kirja vuodessa, blogi viikossa, unet niin ja näin, sehän on tämän maailman normaalia. Jos puhun nopeasti ja ponnahdan aiheesta toiseen, se johtuu siitä, että on kiire hoitaa asioita. Kiire ottaa kaikki irti kerrankin tarjolla olevasta, arvokkaasta ajasta. Ei kukaan tämän päivän liike-elämässä toimiva kykene pitämään kaikkia haalimiaan lankoja käsissään. Tiedän kyllä, mitä oikea maanis-depressiivisyys on. Olen yksinäisen sukulaiseni lähin omainen. Niinpä olen saanut sukeltaa jaksoittain puhelujen välityksellä maanis-depressiiviseen reaalitodellisuuteen. Pitkiä monologeja, yötä päivää jatkuvaa siivousta, pientenkin fyysisten oireiden ja tuntemusten tarkkailua ja pohdiskelua, raportointia tänään syödystä ruuasta. Outoa iloisuutta ilman syytä. Vaikka toisaalta kuntosalin stepper-laitteessa ympärilleni katsellessani huomaan, ettei tämä ympäristö eroa tätini todellisuudesta lainkaan. Siivooja siivoaa yöllä ja päivällä, sillä salin on oltava auki kukonlaulusta iltamyöhään. Ihmiset 21 tarkkailevat kehoaan ja sen reaktioita, raportoivat jokaisen syödyn tomaatin, kalorin, mittaavat hivenaineita. Entä outo iloisuus ilman syytä? Sitä on toden totta täällä kuin mielisairaalassa! Eihän rehkiessä kuulu hymyillä, sehän on epämukavaa, rankkaa. Mitä nauramista siinä on? Ihminen on biologisesti luotu säästämään energiaa, välttämään turhaa rasitusta. Me elämme osin varsin maanisessa, häiriintyneen harhaisen vahvuuden maailmassa, jonka pyörityksestä yritämme palautua vasta depression tuskallisen haaleassa kylvyssä. Maailmaa suorastaan pyöritetään esikuvana mania: Valtava määrä nopeasti vaihtelevia viestejä, huomion kohteita. Vuosi vuodelta nopeampitempoisempi musiikki tahdittaa edestakaisia liikkeitä joka puolella kuntosalia. Paikalliset esikuvat, personal trainerit, hymyilevät leveästi kuin psykoottiset maanikot, vaikka ilta-aikaan kaikkia luonnollisesti väsyttää. Superfoodia blenderiin niin jaksaa taas, uskomme, sillä siltä se näyttää. Aina kun avaamme median, nämä maanikot valtaavat näkymän. Kuvittelemme sen olevan normaali tila, jossa on roikuttava hinnalla millä hyvänsä. Mitä energisempi, mitä enemmän saa aikaan, sen parempi. Mitä avoimempi ja rohkeampi, mitä paremmin osaa heittää itsensä epäröimättä peliin täysillä, sen parempi. Vaikka totuus on usein toisenlainen. Ja kun liian vauhdin seurauksena kolisee, sielu nyrjähtää ja keho ei tottele, muisti pätkii ja kuntoilemaan ei jaksa lähteä useita kertoja viikossa, lyödään leima otsaan kuin kuntosalin laitteeseen: ”epäkunnossa”. Masennus tai burnout. Leiman saa ostaa itsepalveluna ja laittaa itsekin, testejä ja ohjeita on netti täynnä. Masentuneena olen poissa pelistä. En ole Facebookissa, en Twitterissä, en vastaa puhelimeen ja maileihin. Istun rauhassa kahvilassa, hörpin kahvia ja kirjoitan. En katso kelloa, maileja ja puhelinta ehkäpä kokonaiseen tuntiin. Iltapäivällä kuuntelen viestejä ja vastaan akuuteimpiin, sitä varten otan 22 aamuisin pillerin, antidepressantin. Tällaista tilaa voidaan kutsua masennukseksi. Sitä, että katsoo maanista maailmaa sen reunalta, ei jaksa hypätä mukaan kuin hetkittäin. Minä, kuten niin moni muukin, kuvittelen, että se, mistä olen vetäytynyt tänne, on normaalia. Entä jos tämä onkin normaalia? Entä jos ihmisen kuuluu tuntea väsymystä, kyllästymistä, alakuloa, surua, pettymystä, epävarmuutta, levottomuutta, pelkoa, haikeutta? Ja niitä ennen epämääräistä, kaivertavaa oloa, joka on epäilyttävältä maistuva sekoitus näitä kaikkia. Tuntea itsensä hetkittäin vanhaksi, jos on jo lisääntymistehtävänsä hoitanut ja ikä on ylittänyt jo parin sukupolven takaisen keskimääräisen elinajan. Kuntosalilla ja kokouksissa on tilaa aina yhdelle maanikolle lisää. Niinpä muut tunteet on työnnettävä taskuihin kuin maanikon alati jauhamat purukumit, kunnes taskut pullottavat niin, että vetoketju ei mahdu kiinni. Taskujen tyhjennys taas on hidasta, purukumit ovat tarttuneet toisiinsa ja kankaaseen. Hyvä terapia puhdistaisi vaatteet, tyhjentäisi taskut väljemmiksi. Mutta se vie ennakoimattoman määrän aikaa ja edellyttää riisuutumista alastomaksi, se ei käy. Ei ehdi, muut jo odottavat, on jatkettava taistelua kiristävässä puvussa, joka kiristää kuin haarniska. 23 4. luku Lääkärin lausunto aivokuvista saapuu. Aivot ovat oikein hyvässä kunnossa. Aivoissa näkyvät muutokset johtuvat kuulemma vanhasta pyöräkolarista, eikä niistä ole haittaa. Vielä on jäljellä kaulan alueen magneettikuvaus, mutta arvelen, ettei sieltäkään löydy kasvaimia tai verisuonitukoksia. Nyt alkaa siis puolivuotinen vitamiini- ja hivenainekokeilu. Minusta tuleekin hautajaisteni suunnittelun sijaan sen koekaniini, voidaanko aivojen häiriötilaa tasapainottaa ruokavaliolla. Ei hullumpaa. Tuleeko minusta jälleen normaalin rajoissa rohkea, avoin ja energinen? Paras mahdollinen itseni, jollainen ulkomaailman silmissä olin vielä jokin aikaa sitten. Hullu aloittaa loppuelämänsä vielä lasillisella samppanjaa. Kevyen hennossa, tuskin havaittavassa nousuhumalassa juuri diagnosoitu mieleni astuu kuin tanssiaskeleen taaksepäin muistelemaan tuota kaksitoista vuotta sitten sattunutta pyöräkolaria, jonka jäljet näkyvät yhä aivoissani. Kolarikin johtui silloisesta hypomaanisesta tilastani, se on nyt selvää. Eri pituisia intensiivisiä ajanjaksoja elämässäni, joka täyttyi vain paikoin hiukan yli reunojen läikkyvästä kolmekymppisen uraohjuksen ja kilpaurheilijan elämänvoimasta, pohjattomasta ja kyltymättömästä, väsymättömästä uskosta mahdollisuuksien rajattomuuteen. 24 Adrenaliini ja endorfiini lävistivät vuoroin mielen ja yliviritetyn energisen kehon, pyörittivät näkymättömän energiatuulen huumaavaksi tornadoksi, joka tempaisi mukaansa ja lingottuaan kierroksilla jonkin aikaa pudotti kokemuksiin, jotka täyttivät taas uudelleen energisoivalla euforialla. Pahaa aavistamattomat kanssamatkustajat pääsivät hekin maistamaan elämänsä kyytiä. Hypomanian rennon vapautunut kaikkivoipaisuus nimittäin tarttuu, joskin vain määräajaksi. Näytökseen sattumalta kutsun saaneen 4D-elokuvanäytös loppuu sopivasti aikanaan. Maanisen elokuvateatterin työläinen puolestaan pääsee jatko-osien erikoispitkiin ennakkonäytöksiin ja jää pimennettyyn teatteriin liian pitkäksi ajaksi sen jälkeen. Popcornit loppuvat ensin, sitten juoma, työvuoro ei pitkään aikaan. Spontaani piipahdus New Yorkiin, Pariisiin tai Losiin shoppailemaan. Ennenkuulumattoman suuria kasvulupauksia yrityksen omistajille ja niiden lunastus käsittämättömän nopeasti, unta ei tarvita. Rituaalilävistyksiä ja s/m-seksisessioita Lontoossa. Vapaalaskua lumilaudalla liian jyrkillä rinteillä. Kesähelteistä intohimoa ikkunalaudalla, ikkuna auki kaupungin kadulle. Hetken mielijohteesta uuden urheilulajin kilpailuihin ja enemmän tahdonvoimalla kuin taidoilla mitali kaulassa kotiin. Neuvottelut nuorisovaatemerkin sponsorisopimuksesta. Pian jo matka maailmancupin kilpailuihin, josta tosin turistina kotiin, T-paita edelleen kaapissa matkamuistona. Jokaista aistia yhtä aikaa stimuloivaa ryhmäseksiä luksuslukaalissa. Karting-kilpailuja ja jäähdyttelyksi palaneen kumin ja öljyntuoksuista seksiä pukuhuoneessa ja parkkipaikalla. Päiväsaikaan Tiedostava Kuluttaja -tutkimuksen toteutus, 25 haastatteluja Hesarissa ja MOT-ajankohtaisohjelmassa. Paikoin levottomuutta, kärsimättömyyttä, ärtymystä. Kilpapyörällä vauhdikkaasti katuja pitkin, musiikkia korvilla ilman kypärää, huoleton käännös tien yli päin punaisia, ja suoraan auton alle. Pää iskeytyy tuulilasiin, joka särkyy ja putoaa sirpaleisena levynä autonkuljettajan syliin auringonsäteiden välkkyessä kuin kristallissa. Ilmalento katuun. Vain polveen sattuu, pää ei tunne mitään erityistä, silloinkaan. Normielämäähän tämä, juuri sellaista, jota televisiokanavatkin esittävät. Olen jo sitä sukupolvea, joka on kasvanut näkemään elokuvien, Music Televisionin ja Extreme Channelien mallin tavoiteltavasta, intensiivisestä elämästä. Ei minulle eikä kenellekään tule mieleenkään, että tässä olisi jotain sairasta. Kaveritkin vain kadehtivat, toivoisivat uskaltavansa elää samoin. Yrittävät parastaan, varaavat trendikkään seikkailulomamatkan jonnekin. Auton kuljettaja istuu shokissa ja tuijottaa tyhjyyteen, kun paikalle saapuu kanssani kolaroineen auton perässä ajanut tuntematon ritari, joka soittaa ambulanssin ja poliisit. Kun nämä saapuvat, ritari on mystisesti kadonnut, todistajaa ei ole – onnekseni, sillä liikennevalo oli toden totta punainen minulle. Selitin auringon häikäisseen, vaikken edes katsonut liikennevaloihin päin. Viikkoa myöhemmin ritari soittaa minulle kesken työpäivän, esittäytyy ja kertoo saaneensa poliisilta jotenkin yhteystietoni, vaikkeivät he saisi niitä antaa. Pyytää treffeille, joskin kertoo olevansa tunnetun moottoripyöräjengin jäsen, vaikka siviilivaatteissa tapahtumahetkellä. Moottoripyöräjengin jäsenyys ei tietenkään ole mikään este. Pään haavojen liimaukset ovat hädin tuskin kuivuneet, kun ritari noutaa samaisena arki-iltana kyytiinsä keijuprinsessan, jonka arpeutuvan päälaen peittävät vaaleat hiukset pyörivät tuulessa sekaisin, nostaa suoraan kiihkeisiin hyväilyihin 26 Hietaniemen uimarannalla. On varhainen kevät, rantahiekka vain ritarille liian viileää. Keijuprinsessan sisällä polttaa, roihuaa. Palanut kumi tuoksuu taas, kun ritari esittelee reviiriään. Kevyt levottomuus, on melkeinpä kiire elää, kuin lapsella huvipuiston viimeisenä aukiolotuntina. Seuraa peräti vuoden romanssi, sillä lentävä – lääketieteellisin termein hypomaaninen – keijuprinsessa ei palaudu maan pinnalle yhdestä aivotärskystä. Hän järjestää prinssilleen isoja summia rahaa milloin mihinkin tarkoitukseen. Kiihkeitä kohtaamisia yöllä puistossa, oikeita luodinreikiä tuulilasissa aamuyöllä, hiukan ennen varhaisaamuista kuntosalitreeniä. Päivisin jakkupuvussa pankin ja pörssiyhtiöiden strategiapalavereissa, firman hallituksen kokouksia ulkomailla. Kasvutulokset ovat häikäiseviä, keskellä lamaa. Lihaksetkin kasvavat, urheilu maistuu, sykkivät verisuonet erottuvat kuntosalin peilistä treenin jälkeen aamuisin kello kahdeksan. Alaselkään tatuoidaan Superman-logo eräänä lauantaina. Ja käsivarteen orjantappura, kuin etiäisenä tulevasta. Se symboloi kärsimystä, joka jalostaa ihmistä. Iltaisin piikkilankaa ja valvontakameroita, välistä ritarin puhelin kiinni päiväkausia, kunnes aamulla saapuu ilmoitusluontoinen tekstiviesti: ”Lyhyet treffit tänään iltapäivällä Kööpenhaminan keskustassa.” Onnistuu tietenkin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riitti. Huumeita en sentään koskaan kokeillut. Jostain merkillisestä syystä juuri mitään en pelännyt niin paljon kuin sitä, että tulisin hulluksi. Olin lukenut, että huumeet saattavat laukaista joissakuissa psykoosin. Sitä riskiä en halunnut ottaa, vaikkakin aika monia muita sen sijaan kepeästi, heittämällä. Lopulta jäljellä olivat vain tuntien pituiset ajomatkat vankilaan lähelle Venäjän rajaa tapaamaan prinssiä, joka jutteli lasin läpi niitä näitä outo viininpunainen oloasu päällään. Tuliaisiksi uusi hiusharja, juuri muuta vankilaan ei saa viedä. 27 Ja joulu, jolloin mielen sähkökemiallinen tornado oli yllättäen laantunut, sen energia sammunut. Mielen tulipalosta jäljelle jäi vain kasa mustanharmaata tuhkaa, joka yskittää, ahdistaa, kunnes kaataa juuri huonekaluliikkeestä kotiin saapuneeseen Hästens-sänkyyn, jättää siihen makaamaan yksin, heittelee luottokorttilaskuja päälle. Tuijotusta kattoon vanhassa töölöläiskodissa, jonka kattomaalit olivat halkeilleet. Odotusta, lohkeaako roikkuva maalin kieleke, putoaako se, tuo neljän seinän sisäisen elämän taivas. Seisovaa aikaa yli joulun pyhien. Puhelin soi silloin tällöin, prinsessa ei vastannut. Päiviä kului, vähän kaapin uumenista löytyvää rommiakin, suklaajoulupukkeja. Vaan ei sanoja, ei puhetta. Joku oli vetänyt töpselin irti mielestä. Pyhien jälkeen irtisanoutuminen töistä. Osakkeiden luovutus vapaaehtoisesti vastikkeetta. Lisää suklaajoulupukkeja. Järki on termi, jonka merkityksen voisi tarkistaa sanakirjasta. Jos jaksaisi. Joskus virta katkeaa tai sitä on liikaa mut voi tahto nuorallatanssijan nostaa ilmaan Mun silmissäni maailma näyttää sumuiselta ja kauniilta jos tulevaisuus haaveeni täyttää jään lepoon enkä tahdo enää syntyä uudelleen ”Tie ajatuksiin”, Neljä Ruusua Palaan muistelmistani takaisin tähän keski-ikäistyneeseen hetkeen, rujoksi riisuttuun arkeen. Viimeiset kliiniset lausunnot tulivat. Kuten epäilinkin, kaulan aluekin on terve. Mieli risteilee toisaalta velvollisuudessa olla kiitollinen siitä, ettei aivoissani ole kasvainta ja että olen muutenkin fyysisesti 28 terve, toisaalta ammattilaisten dokumentoimassa kadotetussa mielenterveydessä. Sopivasti kelluttavat, kevyen elävät hypomaaniset aallot, kuin etelän vesien mainingit, olisivat juuri nyt tervetulleita. Terapeuttini Anja antaa tehtävän kirjoittaa kolmesta minusta. Teen sen tuttuun tapaan virkeänä kello neljä aamulla. Kuin epäpyhä kolminaisuus: isä, poika ja pyhä henki. Isä on äly, kyky ajatella laajasti ja terävästi, edetä viileän nopeasti, menestyä maailmassa. Hänen poikansa puolestaan on nuori kapinallinen. Ja pojalleen sisäinen isä tekee päivisin rahaa, ostaa Porschen, jolla tämä ajaa kahtasataa keskellä yötä. Pyhä henki on puolestaan tuo ihmistä suurempi, näkymätön voima, joka rikkoo todellisuudeksi määritellyn tontin rajat uudelleen ja uudelleen. Lasikaton sirpaleita sataa aika ajoin päälle, niiden viiltämät haavat herättävät unesta liian aikaisin, lisäävät intensiteettiä avautuneelle taivaalle. Veren värjäämistä synnin sirpaleista heijastuu viiltävän syviä merkityksiä asioille, mahdollisuuksille, yhteyksille. Älkää kertoko, missä olen; kertokaa, missä en ole vielä käynyt, missä muualla kukaan ei ole vielä vieraillut. Elämän tarkoitus ei ole todellisuus, se on tornadon pyhä salaisuus, jonka rukoilen edelleen selvittäväni. Rukoilen todellista Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Joka ajoittain kuulee liiankin hyvin, keskustelee kanssani, ajoittain on kadonnut jäljettömiin, piiloon ajatusten ristitulelta. Kyllä keski-ikäinenkin osasi vielä. Vaikka seksuaalisuus seestyi avioliittoon, sopivan sivistynyttä maniaa palveli vielä paikoitellen rajaton raha, kuten vuorokauden harkinnalla hankittu Jaguar XKR, jonka beigeille nahkapenkeille 29 onnellinen äiti viritti vauvanistuimen ja kiihdytti tieturvallisuuden puitteissa moottoritien rampilla – matkalla vauvauintiin. Olivatko viimeiset lennot takana jo nyt, kun pikku koululaisen äiti osti lyhyellä harkinnalla velaksi – kauniimmin sanottuna luotolla – rivitalon meren rannalta tuntemattomasta kaupungista, jonne aikoi muuttaa, kun oli menossa tällä kertaa jopa itsensä yllättäen naimisiin? Pankki pitää onneksi huolen omistaan, tuhlaajapojasta, joka palasi lopulta kaksioonsa makaamaan. Hän tuijottaa taas kattoon, kuin silloin ennen, ei jaksa nousta. Kysyy tyttäreltään, joka makaa vierellä ja rapsuttaa huumaavan rauhoittavalta tuoksuvaa koiraa, miltä tästä tuntuu, kun he eivät muuttaneetkaan Turkuun. ”Olis sekin ollut ihan kiva, mutta vielä kivempi oli jäädä tänne, kun täällä on kaverit.” Huokaus. Tyttären hahmottamaa käsitystä avioliitosta kuvaa taannoinen päiväkodin keskustelu: ”Ensin mä meen naimisiin Veikon kanssa ja sitten mun kaveri, me arvottiin kumpi saa mennä ensin.” Tytär kavereineen viihtyy tässä pienessä Huvikummussamme, jossa imuri ei häiritse leikkejä, äiti mieluummin kirjoittaa. Peppi-äiti lupaa ostaa tyttärelleen hevosen, kun tämä täyttää viisitoista vuotta, jos siihen mennessä onnistuu saamaan kirjansa maailmanmarkkinoille. Jos. Onnistuu. ”Jos” merkitsee realismia, onnistuminen puolestaan uudelleen nousevaa toivoa. Molemmat hyvin terveitä ilmaisuja tässä tilanteessa. Tyttärelle riittää matka Eiffel-torniin. Toive, joka seisoo tukevasti maassa. Haave tuosta matkasta odottaa tuhannen kirjan seurassa kirjahyllyssä keraamisessa toiverasiassa, jonka 30 sain asiakkaalta. Me molemmat kirjoitimme omat toiveemme pikkuruisille paperilapuille, jotka poltimme. Tuhkat laitettiin rasiaan. Tytär toivoi Pariisin-matkaa, äidin lapussa luki ”Luottamus”. Luottamus elämään, siihen että sen siivet eivät kanna enää liian korkealle. 31 5. luku Lähden suunnitellusti ja tunnollisesti heti aamulla hankkimaan saamaani listaa vitamiineja, hivenaineita ja aminohappoja paikalliseen luontaistuotekauppaan. Ensin käväisen tosin viereisessä ruokakaupassa, josta ostan perustarpeiden lisäksi spontaanisti viisi kultapaperiin käärittyä suklaapupua pääsiäismakeisten poistomyynnistä. Pupuilla on kaulassaan pienet, suloiset kaulanauhat ja niissä kulkuset. En osaa ennakoida, että jokainen kulkusista kilisee iloisesti, kun lähden kantamaan kassia. Mietin, mikä on sellainen äkillinen teko, josta minun tulisi olla varuillani ja yhteydessä terapeuttiini. Ehkä puoli kiloa suklaapupuja ei sentään täytä oireen tunnusmerkkejä, ei edes kello-orkesterin kera. Pupuorkesterin iloisesti tahdittamana siirryn luontaistuotekauppaan. Saisikohan täältä puoli kiloa terveyttä? Aivothan painavat yllättävän paljon ja kuluttavat paljon energiaa. Käännyn suosiolla reippaan myyjän puoleen ja ojennan ostoslistani hänelle, sillä en osaa edes lausua osaa aineista, joita minun on tarkoitus hankkia. Kaikkihan olettavat myyjän olevan noin pirteä siksi, että hän käyttää tuotteita, joita myy. Eihän sitä koskaan tiedä, jos hän onkin niin kuin minä. Jos energisyyttä ja iloisuutta onkin paikoin hiukan liikaa. Täti Pirteä alkaa sujuvasti kerätä purkkeja eri puolilta 32 myymälää ja kysyy sitten: ”Mistäs olet tällaisen listan saanut? Taitaa olla ulkomailta, kun ei näitä kaikkia täältä meiltä eikä tukustakaan saa.” ”Juu ulkomailta se on”, vastaan. Kun purkkeja on kertynyt tiskille yli kymmenen, hyväntuulisen jutustelun lomassa Täti Pirteä alkaa päivitellä lisäravinteiden määrää. ”Mihinkäs tarkoitukseen sinulle oikein on tällainen lista näitä määrätty?” Hiljaisuus. Tähän kysymykseen en todellakaan ollut varautunut. ”Burnoutiin”, totean. Onhan se niinkin. Ostan purkit luottokortilla, tilillä ei ole rahaa. Kultainen Amex pilkistää lompakosta vielä sentään, vaikkei enää platinainen. Amexiin on voinut todellakin luottaa viimeisen vuoden aikana. Ei luottorajaa, ei vaaraa, että maksupäätteeseen ilmestyy teksti ”ei myyntilupaa”. Sekin tapahtui taannoin, kun mukanani oli vain pankkikortti. Pahimmassa mahdollisessa tilanteessa, Stockmannin Herkun kassalla lauantairuuhkassa. Vähäkatteiselta tililtä oli mennyt jokin maksu, jota en osannut ennakoida. Silloin olin unohtanut tämän kultaisen pikku ystäväni kotiin. Niinpä ateriatarvikkeet ja lapsen lauantaijäätelöt jäivät kassalle ja palasin tyhjin käsin kotiin etsimään paputölkkiä kaapista. Emotionaalisesti ja sosiaalisesti alastomammaksi harvoin tuntee itsensä kuin tuossa tilanteessa. En totisesti kävellyt ryhdikkäänä ulos kaupasta, jossa asioi usein samaan aikaan myös pääministerimme tästä naapurustosta. Amexin asiakaspalvelukin on ollut kultaista. Kun en kyennyt maksamaan laskua ajoissa viime syksynä, sain kohteliaan ystävällisen tekstiviestin ja soittopyynnön sen sijaan, että olisi nöyryytetty soittamalla kesken sosiaalisen tilanteen ja tiedusteltu, miksi lasku on ”avoinna”. Soitin ja kerroin, että yrittäjä on yllättävällä sairaslomalla ja hänen toisella paikkakunnalla 33 asuva puolisonsakin työtön. Kaikki on tapahtunut yllättäen. Sain empatiaa ja maksuaikaa, kaikki järjestyi. Tilanteen absurdiutta kuvaa se, että samaan aikaan Amexbonuspistetililläni oli kolmisensataa tuhatta pistettä. Yksi piste vastaa esimerkiksi yhtä lentokilometriä. En ole ehtinyt niitä käyttää, on ollut kiireitä monta vuotta. Ja nyt näillä pisteillä ei saa ruokaa, bensaa, lapselle harrastustunteja tai lääkärimaksuja. Sen sijaan olisin voinut hankkia niillä elektroniikkaa, koruja, designvalaisimia tai teatterilippuja, matkustaa maapallon ympäri ja asua luksushotelleissa. Itse asiassa nyt olisi vihdoin aikaa matkustaa. Lähtisinkö pakoon tätä kaikkea, ennen kaikkea häpeää? Lähettelisin Facebookiin kivoja kuvia Tahitilta otsikolla ”Eipä ole paratiisi onneksi paljonkaan muuttunut sitten viime reissun!” Hymiö ja sydän. Pelastajani, luottamuskortti, kuten tyttäreni kekseliäästi nimitti luottokorttia kauppaleikissä pienenä. Kuinka kaunis sana luotto onkaan: ”Saisiko olla luottoa?” Nuorempana tutkin aivan työkseni rahaan liittyvien ilmaisujen tunne- ja arvotason mielleyhtymiä. Luotto on ihan tutkitusti kaunis, rauhallinen sana. Laina on neutraali. Velka onkin jo aivan muuta. Pankit valitsevat hyvin harkiten, miten he myyvät velkaa. Aionko ostaa nämä purkit velaksi? En toki, vaan luotolla. Jos ottaisin vastaan edullista hoitoa, joka minulle uskollisena veronmaksajana kuuluu, työkykyni olisi rajallinen. Lääkkeet sumentaisivat ajattelua. Kun päätän edistää terveyttäni sen sijaan, että vaimentaisin vain oireita ja viettäisin sairaslomaa, maksan tämän kaiken itse rahalla, joka on ansaittava ahkeroimalla – johon ehkä pystyn, kun ostan luotolla vitamiineja. Johon minun on pystyttävä maksaakseni nämä vitamiinit. Hiukan eriskummallinen kehä. 34 On arvioitu, että noin kolmannes maailman väestöstä sairastuu johonkin mielenterveyden häiriöön jossain vaiheessa elämäänsä. Kuolemantapauksista noin 15 % liittyy mielenterveysongelmiin. Jama Psychiatry -lehti Kotona asettelen ostokseni pöydälle ja näpsäisen kuvan purkkiarmeijasta, joka seisoo ryhdikkäässä rivissä. Puput asettelen myös riviin, mutta piilojoukoiksi kaappiin – josta ne tosin paljastuvat seuraavana aamuna, kun etsin kaurahiutaleita, ja rivistö kaatuu dominona kello kuusi aamulla. ”Äiti, mikä ääni toi oli?” ”Ei mitään erityistä.” ”Olipas, se kuulosti tontuilta, se tuli keittiöstä.” Ei aikaakaan, kun puput paljastuvat. Niiden oli tarkoitus päätyä teloitettavaksi yksi kerrallaan. Lähetän purkkiarmeijakuvan Facebookiin ja kerron olevani koekaniinina. Alan heti saada kommentteja, joissa todetaan touhu turhaksi, liioitteluksi ja epäterveelliseksi. Ja toisaalta tykkäämisiä urheilijoilta. Tulen ajatelleeksi, että henkilöhistoriani vuoksi tuttavat olettavat minun valmistautuvan fitness-kisoihin. Päätän kommentoida sen verran selitykseksi, että kyse ei ole urheilusta enkä syö näitä huvikseni. Yksi satunnainen vilkuilija, jolla on jostakin merkillisestä syystä aikaa keskittyä hetkeksi, ymmärtää kommentistani, että taidankin olla jollain tavoin sairas. 35 6. luku Aurinko on laskenut, vihdoin. Tätä aikaa, jolloin voin katsella yksin keittiössä ulos pimeyteen levollisesti, odotan joka päivä, joskus lasken tunteja. Kuuntelen Kasevan ”Tyhjää” ja Tavaramarkkinoiden ”Kevättä”, hyräilen hiljaa mukana ja kallistun leutojen, pehmeän haikeiden sävelten tuttuun, lämpimään syliin vuodesta toiseen. Syvä rauha hämärässä, tuttu tumma suklaa sukeltaa viiniin suussani, vaikka olen jo kaksikymmentä vuotta yrittänyt lopettaa. Katse jossain tuolla, jonne aurinko lähti tutulle retkelleen. Se tulee takaisin taas, sopivaan aikaan ja hiljaisuudessa, nousee sieltä, minne poistuikin. Jäljellä on tässä ja nyt kaikki oleellinen, elämälle ja sielulle oleellinen, ”minä” ei ole täällä merkityksellinen subjekti. Olen läsnä vain sieluna, jonka läpi virtaa välähdyksiä tämän päivän ja koko elämän varrelta, erilaisia kohtaamisia, erilaista energiaa. Ne oleilevat vapaina, leijailevat, leikkivät, laskeutuvat hetkeksi ja nousevat taas. Niiden liikettä ei voi, eikä tarvitse ennakoida. Muistoja kaukaakin. Äitini työpaikan, Yleisradion, saunaosastolla kaksikymppisenä syttynyt kielletty romanssi. Saunaosastolla, jossa leikin lapsena, kunnes liian lyhyessä hetkessä leikkiin oli liittynyt vaivihkaa joku kolmas, liftari viattoman elämän kyydissä. Lapsi-minä seurasi ikään kuin 36 vielä uteliaana takapenkiltä, mitä etupenkin mies ja samalla tuntematon ja jostain hyvin kaukaa tuttu, aikuista muistuttava nuori nainen, jutustelivat. Hämmentävää ja vetovoimaista energiaa. Haparoivaa halua, häkeltyneitä horjahteluja aikuisuuden ensiaskeleilla. Tyttö naisen kehossa matkusti aikuisen miehen kyydissä hotelliin yöksi hapuillen hyväilijäksi ja hyväiltäväksi. Suhde, jolla ei ollut tarpeenkaan olla tulevaisuutta, mies naimisissa ja tyttönen vasta elämäntutkimusmatkansa alussa, ei aikeitakaan sitoutua mihinkään tai kehenkään. Samalla koen välähdyksen haikeutta, menetettyä selkeyttä. Mietin jo tuolloin, miksen osaa vain yksinkertaisesti toimia niin kuin on tapana, miksen osaa uskoa kuuliaisesti samaan luterilaiseen Taivaan Isä Jumalaan kuin monet. Tai ehkä uskonkin, aurinkolasini ovat vain erilaiset. Himmennys puuttuu, kaikki häikäisee valossa, en kykene erottamaan hahmoja, ne sekoittuvat toisiinsa. Elämä on häikäisevää, en ole osannut katsella sitä vain sivusta kuin auringonnousua rannalta. Olen sulautunut sen voimaan. Minän rajat aaltoilevat, katoavat välillä olemattomiin. Isäni on ateisti, äitini kristitty. Isäni vahva mieli ja tahtoenergia, jonka äitini lämpö sulatti ja vapautti, nuo samat energiat yhtyivät minun sisälläni nuorena opiskelijatyttönä saunaosastolla. Nainen ja mies, molemmat minussa ja meissä kaikissa läsnä. Yritin selvittää, onko minun tarkoitus olla kuin isä vai kuin äiti, viettelijä vai vieteltävä. En ole vieläkään löytänyt vastausta. Uskon Jumalaan, mutten isänä, isä yksin ei riitä. Minun Jumalaani ei voi määritellä, Jumalani vain on. Tämä minä, joka on läsnä tässä hetkessä, on sielultaan eheä, mieleltään puhdas, se on riittävä ja totta, se pitää elämää itseään kädestä. Täältä käsin katselen maailmaa, täällä kirjoitan. Täällä elän kokonaisena. Mutta tätä, todellisinta itseäni ja aidointa elämää, ei olisi ilman aamua ja päivää, kokemusten känsiä ja sielun arpia kerryttäviä sadonkorjuutöitä. 37 Ponnekkaita mutta innottomia ja paikoin väkivaltaisia yrityksiä olla sopiva, olla niin kuin on tapana. Mistään en ole niin varma kuin siitä, että juuri täällä, näissä syvissä iltahetkissä, kokemusten lempeässä kehdossa, elää ja kasvaa jotain paitsi minulle, myös elämälle hyvin oleellista, joskus – tai ehkä jokaisessa yksittäisessä hetkessä – juuri oikeaan aikaan kuollutta ja uudestisyntynyttä. Energioiden metamorfoosi. Joka ei ole koskaan sopinut erityisen hyvin maailman muotteihin. 38 7. luku Huhtikuinen sunnuntaiaamu, kuun ja auringon tunnustelevat treffit hämärässä kello kuusi. Kävelen koiran kanssa kohti rantaa. Meri lepää, nukkuu vielä tyynenä. Illan hiljaisuus on ilmasta poissa, linnut konsertoivat kuin sademetsässä. Urbaanit tikat nakuttavat kovaäänisesti katulamppujen metallia. Eläimetkin näköjään tehostavat viestintäänsä modernin teknologian avulla. Mietin, haluanko sittenkään parantua. Millainen on tasapainoinen mieli, haluanko vaihtaa omani sellaiseen? Kadotanko siipeni, kykyni nousta henkäyksen herkistämien aistimusten leijuvia portaita korkeuksiin, astua sieltä ajatusten liukumäkeen ja antaa elämän työntää vauhtia? Olenko enää aamuöisin virkeä kuin nuo linnut, lennättääkö mieleni lauluksi asti kirkkaita kokemuksia, joista syntyy kasteisen kesäaamun sateenkaareksi värittämiä hämähäkinseittejä jämerästi paikoillaan seisovan ruskeanharmaan todellisuuden oksille? Hypomaaninen tunne on kuin huumetta, siitä ei halua eroon edes silloin, kun se raatelee elämää suoraan silmien alla elävältä riekaleiksi. Ajatusten häkellyttävä nousukiito, vakaa luottamus heittäytyä rohkeimpienkin välähdysten vaarattomaan tulimereen. Kiihkeän kevyt elämä sekoittaa menneen ja tulevan kermaisen täyteläiseksi cocktailiksi, kuorruttaa 39 euforisen vapauden vaniljalla ja ikuisuuden intensiteetillä. Kunnes sen erottamaton puoliso saapuu koputtamatta kesken kosmisella voimalla sykkivien orgioiden, nostaa niskasta ja kantaa ulos elämän juhlista. Aluksi vain rauhoittavan viileään melankoliaan, mutta pian jo kirvelevään kylmyyteen, katukaivoon talviyössä, jossa ääni kaikuu mutta kukaan ei kuule, ei kuuntele. Aika astuu vihdoin raskain saappain sormille irrottaen heikon otteen reunoista, pudottaa julmasti alas pohjalle uupunut ruho ruosteisiin portaisiin iskeytyen. Mikään ei satu niin kuin kipu, kylmyys ja pelko yhdessä. Kuin uhri jäisellä kadulla makaamassa, jolle vain kylmästä tärisevä katkennut raaja antaa voimaa huutaa tuskasta, kun veri yrittää karata lämmittämästä. Minuutit lakkoilevat, pakottavat elämään hetkessä juuri silloin, kun koko olemus rukoilee oikeutetusti siitä pois. Masennusta en sentään kaipaa, vain satunnaisia lentojaksoja. Kiitos armon, en ole enää masentunut. Pahimman yli pääsin mahdollisesti masennuslääkkeellä – tai sen plasebovaikutuksella – joka ensihoitona tyrehdytti sielun verenvuodon ja lastoitti mielen aloilleen. Samalla ensiapulääke tosin kipsasi luontaisen tarpeeni harrastaa liikuntaa. Nyt syön lääkettä enää minimaalisen annoksen, ja liikunta alkaa maistua jälleen. Vitamiinien ja hivenaineiden vaikutukset odottavat vasta edessäpäin, joten voin olettaa tuon SSRI-sukuisen masennuslääkkeen takavarikoineen aivoistani masennuksen lisäksi luvatta liikunnan ilon ja kaipuun. Oli toki opettavaista saada kokea omakohtaisesti, miltä sellaisista ihmisistä tuntuu, jotka eivät koe sisäistä, fyysistä tarvetta liikkua. Liikunta oli useamman kuukauden ajan vain pakollinen rasti kalenterissa, jotain, mitä täytyy muistaa niellä tietty minimiannos viikossa. En kokenut minkäänlaista iloa sen aikana enkä sen jälkeen. Kunhan hädin tuskin hikoilin ja 40 pitkästyin kolmesti viikossa, ikuisuudelta tuntuvan puolituntisen kerrallaan. Se, että harjoitin liikuntaa väkisin, ei tuntunut vaikuttavan mielialaani kohottavasti. Tai mistä oikeastaan tiedän, olisinko vajonnut vielä syvemmälle ilman sitä. Ehkä se oli kuin roskien vienti – tarpeellista, välttämätöntä kaikessa ilottomuudessaan. Pari tuntia kohtalaisen rasittavaa liikuntaa viikossa laskee kuolleisuusriskiä 30 % verrattuna ihmisiin, jotka eivät harrasta liikuntaa. Merkittävästi enemmän liikkuvien kuolleisuusriski laskee vain vähän verrattuna paria tuntia viikoittain liikkuviin. Jama Internal Medicine Nyt koen jo hetkittäistä iloa hengästymisestä, en vilkuile enää kelloa. Yhden liikkumattoman päivän jälkeen on suorastaan palkinto sitoa tossujen nauhat. Liikuntahalun lisäksi seksuaalisuuteni putosi matkasta jonnekin tienposkeen ja pakastui syväjäähän talven tullen. Huomaan, että sekin saattaa alkaa sulaa vähitellen. Ehkä sen herättää elämä, luonto, kevät, lisääntymisen aika. Tai väistynyt häpeä teoistani – kenties nämä yhdessä. Rohkenen jo katsoa aurinkoon, en välitä talven likaamista ikkunalaseista. Suuntaan vain katseeni kauemmas. Masentuneena se ei onnistunut, olin emotionaalisesti likinäköinen. Otan nöyränä vitamiinini. Onhan minulla ikuinen kausikortti voimassa aina, jos haluan palata. Arvelen, että alkoholisti saattaa tuntea jotain samaa silloin, kun raitistuminen jää ainoaksi vaihtoehdoksi elää siedettävää elämää: haikeus promillenousukiidosta, harhauttavan hallittavasta vauhdista säilyy pitkään, vaikka tietää, ettei matkaan enää voi lähteä, sillä ohjaimet ja laskeutuminen eivät ole hallussa. 41 8. luku Suhteeni diagnoosiini on elänyt lyhyessä ajassa aivan samanlaisen kaaren kuin suhtautumiseni unettomiin öihin vuosien varrella: kutsumaton vieras, joka kaappaa oven pahaa arvaamatta avanneen panttivangiksi ja johon mieli kehittää lopulta vaikka vain hengissä selvitäkseen ystävyyssuhteen. Ensin on vain yllättävä, häiritsevä keskeytys sujuvaan arkeen, poikkeustilanne. Sen jäädessä asumaan syntyy pelko, joka riittävän kauan piinattuaan saa luovuttamaan. Ja lopulta ystävystymään, kun muuta seuraa ei ole. Huomaan, että uusien mielenhäiriökollegojeni listasta puuttuu Nokian menestyksellisten alkuaikojen johtaja Kari Kairamo. Hän käsittääkseni kieltäytyi diagnoosista. Ymmärrän häntä ja olen surullinen hänen kohtalostaan. Itsemurhariski on etenkin 1-tyypin bipolaarisessa häiriössä todella korkea. Olen onnekseni saanut maistaa vain pieniä alkupaloja siitä, mutta nekin olivat lähes mahdottomia niellä. Ehkä vaarallisimmat hetket koin muutaman perättäisen tapahtuman yhteisvaikutuksena. Ensin kuuntelin karismaattisen johtajuusvalmentajan puhetta siitä, mikä on masennusta ja mikä ei. Miten niin sanotusta masennuksesta pääsee eroon, kun ”pistää” kehonsa liikkeelle, ei syö sokeria jne. Kuinka oikeasti masentunut ihminen ei edes pääse sängystä 42 ylös. Kuinka työ on parasta lääkettä masentuneelle mielelle. Kuinka riittävästi hikoillut ja oikeaoppisella ravinnolla ruokittu keho saa nukuttua hyvin. Kaunista puhetta, joka sattumoisin ei vain useinkaan toimi, ei näköjään ainakaan, jos ihminen kärsiikin bipolaarisesta masennuksesta, joka tuntuu samalta mutta näkyy aivoissa eri tavalla kuin tavanomaisempi masennus, olen vasta myöhemmin oppinut. Sitä ennen syyllistin itseäni vielä lisää siitä, etten pystynyt kuntoilemaan enkä lopettamaan viini-suklaadieettiäni. En ollut useimpina päivinä edes työkykyinen. Lisäksi löysin syytösten aiheita siitä, etten edes ole oikeasti masentunut. Onneksi minulla on arvokkain mahdollinen henkivakuutus: tyttäreni. On asioita, jotka eivät ole tahdonvoimasta kiinni. Jos olisivat, olisin ratkaissut ne jo ajat sitten. Jos jollakulla niin minulla on tahdonvoimaa asioihin, joita todella palavasti haluan. Minulla ei ollut synnynnäisiä lahjoja kestävyysurheilijaksi: hapenottokykyni on kohtuullinen muttei erinomainen, eikä maksimihapenottokykyä voi nostaa harjoittelulla kuin tietyn verran syntymälahjana saadusta tasosta. Päädyin kuitenkin maailmalle asti ja Havaijille triathlonin MM-kisoihin, keräsin pokaaleja ja mitaleita vuosikaudet. Valitsin määrätietoisesti vain lajin, jossa mielellä on eniten vaikutusta ja maksimihapenottokyvyllä vähiten. Minä todella tahdoin, olin päättänyt menestyä urheilijana. Nyt en pystynyt lähtemään pienelle lenkille tai syömään hyvin edes yhtenä päivänä, vaikka yritin varmasti parhaani. Yritin paljon enemmän kuin urheiluvuosinani. Pian sain kuulla pätevältä talousasiantuntijalta, että olen varaton. Tämä itselleni uudempi tuttavuus, ”varaton”, on sukua sanaparille ”olla velkaa”. Se on myös sukua alisuoriutujalle, epäonnistujalle, merkityksettömälle. Impotentille. Kyvytön panemaan riittävästi rahaa tilille, kyvytön hoitamaan 43 erilaisia velvollisuuksiaan. Ihminen, johon ollaan pettyneitä. Ei siitä ollutkaan siihen, vaikka se flirttaili siihen malliin, että suorastaan lupasi, että saa bisnekset sykkimään, rahan virtaamaan. Ei ole enää pesämunaa, raha ei sikiä, en kykene synnyttämään uutta kasvua. Maho yrittäjä. Ennen niin innokas pääomasijoittaja ei uhraa arvokasta aikaansa edes vastatakseen puheluun tai viestiin tämän kastin edustajalle, vaikka haluaisin vain keskustella velan maksujärjestelystä. Kovin kaukana tästä hetkestä ovat taannoiset bisneslounaat, joilla visioitiin laajentumishankkeita inspiroivasti ravintolassa kaupungin kattojen yllä niin pitkään, että tarvittiin triplaespressot, jotta jaksoi tehdä taas lisää töitä. Kuin säätila olisi muuttunut yllättäen ja puutarhajuhlat peruttu. Järjestäjä keräilee yksin tarjottavia pois, miettii, mitä tekee kauniisti taitetuilla lautasliinoilla. Vieraat jättivät tulematta. Keksivät parempaa tekemistä. Samalla viikolla tyhjensin vielä viimeiset yritykseni toimiston jäänteet vuokratiloista. En laittanut valoja päälle, kun pakkasin vähäeleisesti kahteen ruskeaan pahvilaatikkoon tämän hienon kasvutarinan tehneen yhtiön jäämistön: paperikasoja, nitojan ja kahvinkeittimen. Laatikot painoivat kuin synti, kuin raskastakin raskaampi epäonnistuminen. Kannoin ne vähin äänin toimistorakennuksen takaovesta harmaana päivänä pieneen, harmaaseen autooni, jossa vietin hiljaisen hetken ennen kuin lähdin liikkeelle. Vielä puolitoista vuotta sitten olin ajanut muuttotavaroita samaisen rakennuksen pihalle kevätauringon säteillessä kullanvärisen, sulavalinjaisen, nopean autoni konepellillä, kantanut laatikoita iloisesti uusia naapureita tervehtien etuovesta sisään. ”Mä en tajua, että joku voi tehdä itsemurhan rahan takia”, kommentoi talousasiantuntija, ”voiko turhempaa syytä olla! Raha-asiathan ovat vain asioita, joita hoidetaan.” Minä tajuan, oikein hyvin. En järjellä tietenkään. 44 Toistuviin sairausjaksoihin liittyy korkea avioerojen, työuran katkeamisen ja työkyvyttömyyden riski. Lisäksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyy selvästi kohonnut itsemurhariski. 25–63 % kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavista yrittää itsemurhaa, suomalaisen tutkimuksen mukaan yli 55 %. Terveyskirjasto.fi Olen yrittänyt poikkeuksellisen kovasti tahdonvoimalla harjoittaa luonteeni jalostamista, harjoitella itsehillintää, kohtuullisuutta, pitkäjänteisyyttä, tervettä nöyryyttä, maltillisempaa rohkeutta, kehittää viisautta. Olen toiminut hyvän johtajuuden lähettiläänä ja kirjoittanut kirjoja elämän merkityksellisyyden etsimisestä, peräti löytämisestäkin. Järjen varassa toimiminen ei vain ole riittänyt. Ei se riitä kenellekään. Kuvitelma tietoisesta toiminnasta on vain valtava illuusio, jota emme halua tunnustaa todeksi, sillä se olisi liian vaarallista. Ehkä minun merkitykseni tästä eteenpäin on tuoda tietoisuuden harhaa näkyviin . Järki. Mitä sekin oikeastaan on. Järkeistäminen. Harhaa. Kaikki kiinnostuksemme kohteet, tunteet ja halumme kumpuavat joka tapauksessa yksinkertaisesti aivojemme ihmeellisestä yökerhosta, jossa tanssivat neuronit ja sähkökemialliset impulssit. Eipä meillä ole juuri mitään valtaa tuon hämärän luolan dj:n soittolistaan ja tanssilattian tapahtumiin. Olemme vain vieraita. Jos oikein kovasti protestoi tai nätisti pyytää, voi seuraava tanssikappale vaihtua. Sitten dj palaa takaisin listalleen. Ja vieras vetäytyy baariin, että jaksaa kuunnella renkutusta, mielen lakonisia toteamuksia, tuskastuttavia tulkintoja ja kuluneita käskyjä itselleen. Nauhoituksia menneisyydestä, jotkut levyistä ovat isovanhemmilta asti perittyjä. Joskus ennen muinoin kuviteltiin, että näkymättömät radioaallot olivat harhaa, nettiyhteys ja internet utopiaa. 45 Hivenaineiden pitoisuuksia ei kuviteltukaan voitavan mitata verestä, vain veren väri ja paksuus kertoivat totuuden. Sitten keksittiin mikroskooppi, ja niin näkymättömästä tuli hetkessä näkyvää, totta. Nyt tiedetään, että mielikuvatkin ovat totta, ne ovat piirtyneet aivoihimme. Pian ne voidaan jäljittää ja ehkä tallentaa suoraan aivoista, tulostaa kuvaksi paperille, joka osoittaa niiden todellisuuden heille, jotka uskovat vain näkyvään. Pian mielenterveyden diagnooseja tehdään, kuten minulle jo tehtiin: johdot ja anturit päähän ja tulos luetaan näytöltä. Kuusi seitsemästä bipolaarisen mielialahäiriön tunnusmerkistä täyttyi, tämän kummempaa tulosten tulkintaa ei tarvita. Lääkkeiden tehoakin voidaan jatkossa seurata mittareilla: ovatko juuri oikeat aivosähköaallot vilkastuneet, toiset rauhoittuneet. Totuuden näyttäytymistä harkitsemattomina tekoina, joista on vähintään keskimääräistä haittaa itselle tai ympäristölle, ei tarvitse enää odottaa. Tämä aivojen terveydentilan sähköinen yksinkertainen seurantamahdollisuus tulee säästämään ihmishenkiä eri tavoin. Totuus voidaan nähdä suoraan, sitä ei tarvitse toiminnalla todentaa. Näen tosin totuuden itse hääkuvastani diagnoosin vihdoin selvittyä. Valokuvaaja pyysi koko vierasjoukkoa hyppäämään ilmaan kuvaa varten. Siitä tuli hieno otos, jossa rivistö häävieraita on irti maasta, kaikilla yllättyneet tai riehakkaat ilmeet. Paitsi morsiamella, jonka molemmat jalat ovat korkokenkineen reilusti irti maasta ja ilme rennon levollinen. Kuin trikkikuva, jossa ilmassa voi seistä. Kuin siinä ei olisi mitään eriskummallista. Ei ollutkaan. En ole kokeillut Google-laseja, jotka sekoittavat virtuaalitodellisuuden – mihin? Todelliseen todellisuuteenko? Eikö virtuaalisesti läsnä olevan kumppanin kanssa koettu orgasmi ole aivan todellinen kokemus? Entä suhde virtuaaliseen hahmoon? Joku todellinen ihminenhän on virtuaaliset 46 hahmotkin luonut. Ja toisaalta samaan aikaan fyysisesti läsnä olevan kumppanin sanat voivat olla pelkkää harhaa, jostain poimittuja, jopa tarkoituksella kaukana totuudesta. Väärin kuultuja, ymmärrettyjä tai käsitettyjä vähintään. Ihastuin taannoin netissä mieheen, joka olikin ammattitaitoisten rikollisten rakentama, palasista koottu hahmo. Romanssi kesti useita viikkoja, ennen kuin totuus paljastui. Miehen kuva oli netistä varastettu, identiteetti jonkun toisen, hänen lähettämänsä ajatukset elämästä ehkä jonkun filosofian opiskelijan valitsemia, ääni jonkun muun sopivan pehmeä puhelinääni ja päivittäiset, sykähdyttävät viestit minulle kirjoitti englantia hyvin osaava nuori afrikkalainen mies, selvisi myöhemmin. Kuka olikaan se, johon olin ihastunut? Jos nuo kaikki irralliset elementit olisivat olleet yhden ja saman ihmisen, kaikki olisi ollut ”totta”. Nyt kaikki, koko ihastuminen ja suhde olikin ”harhaa”. Niinkö? Entä jos maanis-depressiivinen elämäni onkin totta? Jos havaintoni ja kokemukseni ulottuvatkin lähemmäksi universumin ja iäisyyden rajatonta todellisuutta kuin terveeksi kutsuttu tietoisuus. Jos unohdetuilla meikeillä ei oikeasti olekaan merkitystä. Jos minän ja ulkomaailman rajat ovatkin niin häilyvät kuin millaisina ne ajoittain koen. Jos vain näen totuuden keskimääräistä laveammin ja syvemmin, eikä maailma kestä sitä, vaan on määrittänyt diagnoosin rajoittaakseen sitä? 47 9. luku Huomenaamulla tapaan asiakkaani. Mietin, kenet hän tapaa. Järkevän, kenties jopa viisaan valmentajansa, vai mielenterveyspotilaan, jonka seurassa on oltava varovainen, jonka kommentteja ja neuvoja on kuunneltava erityisen tarkkaan. Puhuuko hän totta vai harhaa? Tapaaminen menee aivan kuin ennenkin. Asiakkaani kommentoi, että rohkaistuu jäämään lomalle, mikä on ollut hänelle vaikeaa. ”Enhän ole korvaamaton, voisihan minulta vaikka katketa käsi. Aivot sentään tosin toimisivat silloin edelleen.” Hymyilen. Minun vahvat, hyväkuntoiset käteni lepäävät pöydän reunalla. Tiedän, että toimin nyt diagnoosin saatuani vielä taitavammin asiakkaideni apuna ja hyödyksi kuin tätä ennen. Perspektiivini on entistäkin syvempi ja laajempi. Olen puhunut viimeisen puolen vuoden aikana auditoriollisille tyytyväisiä ihmisiä, tosin vain harvemmin kuin ennen, esitellyt tekemiäni tutkimuksia ja johtopäätöksiä, jotka ovat johtaneet varmasti hyviin päätöksiin ja toimenpiteisiin asiakkailla. Tapaamisemme lopuksi olen todella kiitollinen ja lähden rauhallisin mielin kotiin. Pidän työn määrän kohtuuden rajoissa, kotona odottavat vitamiinit. 48 10. luku Kutsun vitamiini-hivenainekuuriani pupukuuriksi, olenhan aito koekaniini – hiukan pelokaskin sen suhteen, mitä on – tai ei ehkä olekaan – odotettavissa seuraavien kuukausien aikana. On myös seurattava maksan ja kilpirauhasen tilannetta, sillä näin suurta määrää vitamiineja ei noin vain voi popsia. Aluksi otan viittätoista eri lisäravinnetta kahdeksana ajankohtana päivän aikana. Osa otetaan ruuan kanssa, osa tyhjään vatsaan, osa juuri tietyn toisen aineen kanssa, osaa ei nimenomaisesti saa ottaa jonkin toisen aineen kanssa. Joitakin syödään vain joka toinen kuukausi. ”Tuleeko susta vielä vahvempi, kun sä syöt noita, äiti?” kysyy tytär. Vakuutan, että näin on. Pian lisään vielä muutaman purkin pillerivalikoimaani. Ennen tätä pupukuuria söin satunnaisesti D-vitamiinia tai kalkkia joskus muistaessani, siinä kaikki. Ruokavalioni on melko terveellinen: Lihaa tai kanaa en syö, mutta kananmunia ja jonkun verran maitotuotteita kyllä, etenkin voita, juustoa ja suklaata. Aamupalaksi kaurapuuroa, johon lisään hilloa, ja jokin hedelmä. Lounaaksi vaihtelevasti vihanneksia, riisiä tai perunaa ja useimmiten kalaa. Päivälliseksi riittää 49 usein pari juustoruisleipää ja keittoa, ehkä porkkana tai pari tomaattia. Iltapalaksi soijajogurttia, mysliä ja banaani. Välipalaksi ja jälkiruuaksi syön suklaata. Kaiken kaikkiaan syön noin sata grammaa suklaata päivässä, lisäksi pari kertaa viikossa jäätelöä tai pullaa. Suklaasta tosin osa on raakasuklaata, kun vain jaksan sitä valmistaa. Kahvia ja teetä lipittelen vuorotellen päivän mittaan. Pizzalla tai sipseillä herkuttelen viikoittain, suolaa ja voita en välttele. Niin, ja viini, sen kulutus on kolkutellut nyt jo pidempään riskirajoja. Olen hyväkuntoinen ja perusterve, kolesteroli hiukan koholla, siinä kaikki. Ei verenpainetta, korkeaa verensokeria, matalaa hemoglobiinia tai muutakaan erityistä, veriarvot kaikin puolin kunnossa, paino on normaali. Fyysinen terveydentilani on hyvä, eikä se edellyttäisi lisäravinteita lukuun ottamatta D-vitamiinia, jonka arvo oli hiukan alhainen verikokeessa ennen pupukuurin aloittamista. Muitakin vitamiineja ja hivenaineita mittailtiin, niitä näytti verikokeen mukaan olevan riittävästi. Minulla ei siis epäillä mitään puutostiloja. Yläkerran moottori ei vain hyrise tasaisesti. Välillä kaasu hirttää kiinni ja toisena ajankohtana kottero ei käynnisty. Pientä tasoitusta menoon tarvittaisiin. Suhtaudun tähän puolivuotiseen kokeeseen kuin uteliaana sivustaseuraajana, tarkkailijana, sillä diagnoosi oli lopulta enemmän helpotus kuin järkytys. Se vapautti viimeisimpien tekojeni häpeästä ja selitti monia vuosien takaisia tapahtumia. Se oli paljon lohdullisempi lopputulos kuin muut vaihtoehdot, ehdinhän jo tutustua piinallisen pitkältä tuntuvan ajan myös epäilyyn aivokasvaimesta tai neurologisesta sairaudesta, jotka nekin olisivat saattaneet ottaa niskalenkin mielenterveydestäni. Lopullisella tuomiolla ei ole enää ratkaisevaa merkitystä elämäni laadun kannalta. Olen hyväkuntoinen ja pystyn 50 tekemään työtä, ja osaan tarvittaessa olla paremmin varuillani, jos olen aikeissa sännätä liian suuriin ja nopeisiin päätöksiin. Ymmärrän, että masennuksen kaivo ei olekaan pohjaton, kaivon syvyyttä voi säätää tarvittaessa. Uskon, että ne mahdolliset asiakkaat, jotka valitsevat jatkossa jonkun toisen konsultin tai valmentajan, kun saavat tietää diagnoosistani, ovat sittenkin pieni vähemmistö. Jos olen tehnyt hyvää työtä tähän asti tietämättömänä poikkeavuudestani, miksen tekisi vielä parempaa, kun hoidan itseni kuntoon? En ollenkaan tiedä, uskonko pupukuurin tehoon. Olen ehkä vain utelias. Olisi iloinen yllätys, jos se tehoaisi, tarvetta uskoa ei sinänsä ole. Sisäinen skeptikkoni laittaisi vedonlyöntipanokset lievän korjautumisen puolesta, ei sentään paranemisen. Vaikka toisaalta lääketeollisuuden valta-asema on niin huikea maailmassa, että olisi ihme, jos luonnollisen ravintoja hivenainelääkityksen tutkimuksen nopeaa edistymistä tai etenkään siitä kertomista tuettaisiin. Lääketieteen tutkimukset ja tiedottamisen maksaa tänä päivänä käytännössä lääketeollisuus. Tietenkään he eivät panosta rahaa oman jalkansa sahaamiseen. Minua auttavat aivotutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, ettei nykyisin vallitseva käsitys mielialahäiriön elinikäisestä pysyvyydestä pidä paikkansa. He ovat nähneet parantuneita aivoja. Geneettinen alttius sairastua ei heidän mielestään tarkoita, etteivät aivot kykenisi korjautumaan takaisin siihen kuntoon, jossa ne olivat ennen sairauden puhkeamista. Mielenkiintoista ja merkittävää. Tänä päivänä psykiatrit toteavat diagnoosin olevan elinikäinen ja lääkityksen tarpeen lähtökohtaisesti samoin. Ja samaan aikaan puhutaan aivojen plastisuudesta, muovautuvuudesta, joka ennen vanhaan oli tuntematon fakta. Aivot kehittyvät kuin lihas, jos niitä harjoitetaan. Ja niiden toiminta tasapainottuu. Myös meditaatioharjoitukset näkyvät EEG-mittauksissa, jättävät positiiviset jäljet. 51 Puretaanko diagnoosi, jos pupukuuri onnistuu? Millaista todistusaineistoa siihen tarvittaisiin? Riittävätkö EEG-mittausten tulokset ennen ja jälkeen, kuten laihdutusmainoksissa? Kyllähän 2-tyypin diabeteksestakin on mahdollista parantua radikaalilla elintapojen muutoksella. Ja syöpäsairauksista paranee. Miksi aivot olisivat poikkeus? Jos aivoja ravitaan oikein, hivenaineilla ja levolla, josta on ollut pitkäaikainen vaje, eikö olisi odotettavissa, että ne paranisivat, häiriötila aivoaalloissa tasoittuisi? Aika näyttää. Ja aikaahan minulla nyt on, sittenkin ehkä vuosikymmeniä edessä. Eikä liikaa töitä, ei vielä suunnitelmia uudelleen auenneelle tulevaisuudelle. Paitsi Pariisin-matka. Sen järjestän kyllä tyttärelleni, vihdoin, noilla vuosien varrella keräämilläni Amex-pisteillä. 52 11. luku Keskustelen ammatissaan taitavan ja luonteeltaan hyvin myötätuntoisen talousasiantuntijan kanssa tilanteestani. Halusin kertoa, mistä rahavaikeudet saattavat johtua ja mihin ne voivat johtaa – peräti itsetuhoisiin ajatuksiin ja tekoihin – jotta hän osaisi ohjata riittävän painokkaasti asiakkaitaan hakemaan aina tarvittaessa myös muuta apua kuin numeroiden korjaamista. Hänelle numerot ovat numeroita; raha ei herätä erityisiä tunteita, se on työtä. Aika monelle tavalliselle pulliaiselle sen sijaan raha herättää monenlaisia tunteita. Velkaantuminen erityisesti. Enkä tiedä ketään, joka olisi tahallaan ajautunut taloudellisiin ongelmiin. Hän on järkyttynyt, kun kerron, miten koin masennuksen keskellä saamani analyysin taloudellisesta tilanteestani: miten ”varaton” voi merkitä tunnetasolla samaa kuin ”epäonnistunut”, jopa ”arvoton”. Enhän minä tietenkään muista ajattelisi niin, se on vain kokemus itsestäni omien valintojeni seurauksena. Talousasiantuntija täsmentää, että ”nettovarallisuus on nolla” tarkoittaa eri asiaa kuin ”varaton”. Yhtä kaikki tilanteessa, jossa joka ikinen päivä tulee postista perintäkirjeitä ja puhelimeen soittoja ja tekstiviestejä maksamattomista laskuista, ja jossa varmaa palkkaa ole lainkaan 53 tiedossa ja yrittäjän firman kulut samaan aikaan pyörivät kuin ennen, varattomuus on hyvin todellinen kokemus. Ja kun asuntolainoja olikin nyt kaksi ja siihen päälle autolainaa, työkyvyltään horjuvan yksinhuoltajan lainalasti lähenteli puolta miljoonaa euroa, jonka lisäksi firmalla oli lainaa. Ei tuloja tiedossa, ei muita lapsen elättäjiä, yrittäjä ei saisi työttömyyskorvauksiakaan. Sitten yksinäinen äitini, jonka ainoa lapsi olen, oli aivoinfarktin jälkiseurauksena sekoittanut eurot markkoihin ja jaellut auliisti pientä eläkerahaansa ainakin naapuruston alkoholistille sillä seurauksella, että hänen kotoaan löytyi vino pino laskuja, joita hän ei pystynyt maksamaan. Rahaa ruokaan, sähköön, asumiseen ja lääkkeisiin ei ollut. Viimeisenä pisarana tuore aviomieheni irtisanoutui yllättäen vakituisesta työpaikastaan, sillä taannoinen hypomaniani oli tarttunut häneen saaden hänet uskomaan laman keskellä mahdollisuuksiinsa ryhtyä yrittäjäksi. Niin masennus kuin hypomaaninen itseluottamuskin tarttuvat. Toisiin enemmän, toisiin vähemmän, vastustuskyky vaihtelee. Kaiken kukkuraksi olin oppinut jo tuntemaan itseni. Olen osannut varoittaa ihmisiä, mutta se ei riitä, tartunnan voi saada silti. Kuin baarista jatkoille lähtevä sanoisi matkalla, että saattaa sairastaa hikkaa. Sehän vain naurattaa! Varo, saatat saada tartunnan rohkeudesta, itseluottamuksesta, energisyydestä ja avoimuudesta! Olen tehnyt työssä ja kotona Excel-taulukoita ja esittänyt laskelmia, joissa on otettu huomioon mahdollisia riskejä. Olin kertonut jo pian tapaamisemme jälkeen tulevalle aviomiehelleni, että hän ei missään nimessä saa jättäytyä minun elätettäväkseni, olen sen tien jo kulkenut loppuun sakkokierrosten kera. Ehkä en ole koskaan oppinut sanomaan riittävän hitaasti ja painokkaasti sanaa ”ei”, olen altis huutamaan elämälle kovaan ääneen ”Kyllä!” ja välistä olemaan vain hiljaa. Enkä 54 voi syyttää vain itseäni: ihmismielihän sivuuttaa tuon kaksikirjaimisen mitättömyyden luonnostaan, mielikuvitus ei sitä koskaan opi: nyt ei saa ajatella maitolasia, ei banaania, ei ruohikkoa, ei tennispalloa eikä sinistä hammasharjaa. Nyt ei saa irtisanoutua, ei jättäytyä pois työstä, tuore vaimo ei ole kyvykäs ja halukas elättämään. Enkä etenkään ole osannut sanoa itselleni ei, älä, sinua ei tarvita tässä. Kun joku läheinen tarvitsee jotain, ei aikaakaan, kun tarjoudun auttamaan, vaikkei minulla olisi aikaa, varaa, voimia tai ehkä haluakaan. Sillä ei merkitsee syvällä tunnetasolla sitä, että minua ei rakasteta. Jos olisin kapinoinut isälle pienenä tyttönä, minulla ei olisi ollut ketään. Äitiä ei ollut maisemissa, ei sisaruksia, ei isovanhempia. Ehdollinen rakkaus tarkoittaa sitä, että pitää toimia niin kuin odotetaan. Osallistua, suorittaa, olla mieliksi tai tarjota apuaan aina, kun kykenee. ”Ei” merkitsi suoraviivaisesti rakkauden loppua, sitä, ettei olisi ketään. Edelleenkään en pysty sanomaan ”ei” ilman tunnetta, että siihen sisältyy merkittävä riski yksin jäämisestä, joko niin, että hän, jolle sanon ”ei”, jää paitsi rakkautta, tai jään itse, kun en teoillani sitä ansaitse. Entä mitä tapahtuu, kun aivot nostavat energiatasoa ja itseluottamusta hiukan liikaa? Tarjoudun ja lupaudun liian paljoon. Uskon pystyväni lunastamaan kaikki jakelemani kyllä-sanat, tahdonkin lunastaa ne. Eikä niin käykään. 55 12. luku Opin, että ”nettovarallisuus nolla” ei tarkoita samaa kuin varaton. Nyt tuon lauseen jo ymmärtää. Masennus on väistynyt, aluksi lääkkeillä ja sen jälkeen en tiedä, minkä muun tai muiden tekijöiden seurauksena. Ehkä pupukuurin, ehkä kevään. Olen jaksanut järjestää asioita parempaan päin. Postilaatikosta tulee vihdoin ihan tavallisia laskuja, joiden eräpäivät ovat edessäpäin. Firman tilille on kertynyt vihdoin rahaa, joten palkkaa on tiedossa ja töitäkin juuri sopivasti. Tekstiviestejä ja puheluita tulee ystäviltä ja lehtimyyjiltä velkojien sijaan. Arkisia, tavallisia asioita, joita oppii arvostamaan vasta sen jälkeen, kun ne on menettänyt. Siunattu tavallinen, väreillä printattu lasku, olen kiitollinen siitä! Ei enää mustavalkoisia kirjeitä, jotka jäävät lojumaan eteisen lattialle avaamattomina, kun tietää, ettei niihin ole rahaa. Olen selvinnyt kuin koira veräjästä jopa luottokelpoisuuteni osalta. Olin valmistautunut konkurssiin ja vararikkoon, mitä kaikkea se käytännössä tarkoittaisikaan. Olin selvittänyt kaupungin vuokra-asuntojen sijainteja, pohtinut tyttäreni tilannetta, harrastuksia ja ystäviä, jotka jäisivät. Onnekseni sain verovähennyksiin lisättyä reilusti vanhoja tappioita ja olen jaksanut tehdä taas työtä. Koska selvisin hengissä ja näin vähäisin vaurioin, haluan 56 käyttää tämän elämältä, Jumalalta lahjaksi saamani ajan ensi töikseni kirjoittamalla kokemuksistani, astumalla arpisena esiin. Mahdollisen kivityksen ja katseenkäännöt kestän kyllä. Tyttäreni ystävä kyseli rantakahvilassa viime kesänä jäätelöllä kolmisin istuessamme, miksi käytän T-paitaa, kun kädessäni on pitkähkö arpi. En ollut edes ajatellut asiaa. Tuo käsivarren arpi on aivan tahattomasta onnettomuudesta lähtöisin. Nämä tuoreet henkiset ja sosiaaliset arvet ovat nekin tahattomasti syntyneitä. En toden totta ole valinnut toimia, kuten olen toiminut. En ole tietoisesti valinnut vaarantaa henkeäni, riskeerata toimeentuloani, luvata mahdottomia ja musertua henkisesti. Peittäisinkö nämä arvet ja astelisin jakkupuvussa palaveriin kuin aina ennen? Kokoukseen, jossa saattaa istua joku, joka kompuroi juuri nyt samaa, tuskallista taivalta kuin minä. Jolla ehkä ei olekaan yhtä kokonaisvaltaista henkivakuutusta ja henkivartijaa kuin minulla. Silläkin riskillä, että tiedän tapaavani jatkossa monia, jotka eivät uskalla luottaa minuun, kun saavat tietää tästä, kerron kaiken. Kollegani puolestaan kehottaa miettimään tarkkaan, josko sittenkin kertoisin tätä tarinaa muussa kuin minämuodossa. Silloin siitä tulisi fiktiota, kuvitteellista. Se olisi totuuden verhoamista, kevyt harso, kuten hän ehdottaa harkitsemaan. Ei käy, minulle se olisi totuuden peittämistä. Tässä tapauksessa se ei olisi vetovoimaisuutta lisäävä kevyt alusvaatetus, niin kuin eroottisissa kuvissa. Henkinen alastomuus on ainoa mahdollinen tie. Palaan jälleen pohtimaan totuutta, mitä se on ja mikä sen merkitys on. Juuri nyt ja tässä tuntuu oleelliselta etsiä niin puhdasta totuutta kuin on mahdollista. Ei pehmennettyä, puuteroitua, sopivalla tavalla kohdevalaistua ja himmennettyä. Ei meikkiä, vieläkään. Peppikään ei käyttänyt meikkiä, hän pärjäsi hyvin ilman. 57 13. luku Oleellisen kertomatta jättäminen on totuuden salaamista, piilottamista, silloin kun vaietulla asialla on merkitystä. Osin sen seurauksena, että totuutta suvun vaietusta perinnöstä on peitelty, olen ollut vaarassa menettää henkeni liikenteessä enkä ole osannut epäillä mitään. En ole tiennyt, että suvussani on enemmänkin tätä diagnoosia pöytälaatikossaan piilottelevia, saati lisäksi diagnosoimattomia. Tiedän kyllä, että Aleksis Kivi on kuulemma kaukaista sukua. Sehän meitä kiinnostaa, kuka mahdollinen etevä, taitava ja kuuluisa on edes kaukaista sukua. Piilolahjakkuutta, periytyvää taiteellisuutta ja älyä, niitä etsimme sukututkimuksista. Viime vuosina on kiinnostuttu DNA-tutkimuksista ja etenkin taipumuksista fyysisiin sairauksiin. Meitä kiinnostaa tietää, onko suvussa rintasyöpägeeni. Minäkin tiedän sukulaisteni fyysisten sairauksien diagnoosit varsin hyvin. Mutta kuinka moni tietää – tai haluaa tietää – montako erilaista mielenterveyshäiriöistä suvusta löytyy? Missä ovat edes ne puoli miljoonaa masennuslääkkeitä syövää suomalaista? Entä arvioidut viisi prosenttia jompaakumpaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa? Vertailuksi todettakoon, että homoseksuaaleiksi itsensä luokittelevia on haastattelututkimusten perusteella vain noin 58 prosentti, siis saman verran kuin 1-tyypin eli vakavamman bipolaarihäiriödiagnoosin omaavia, todellisuudentajun joksikin aikaa kadottaneita. Jos selviä tapauksia on yksi sadasta, 2-tyyppiä on moninkertaisesti enemmän, samoin kuin jollakin tasolla biseksuaaleja on monin verroin enemmän kuin puhtaasti homoseksuaaleja. Ei siis joko – tai, vaan liukuma. Joka on lisäksi elämän varrella ja elämäntilanteiden mukaan muovautuva. Olen kuvitellut olevani kaikin puolin outolintu suvussani, josta ei tule mieleen muita yrittäjiä, kirjailijoita, ei akateemisia dropoutteja. Ei nuoruutensa syömishäiriöistä aikakauslehdissä kertovia, vaan kaikin puolin kovin kunnollista, järkevää ja maltillista väkeä. Kuitenkin selviää, että ainakin kolme sukulaistani ovat saaneet saman diagnoosin kuin minä, kaikki masennusdiagnoosin jälkeen, joku vasta itsemurhayrityksen jälkeen, yksi vasta eläkeiässä. Jotain taipumuksia siis olen suvuiltani perinyt, en olekaan tässä mielessä outolintu. Jätettäköön tyttönimeni kuitenkin mainitsematta, olen avioliiton kautta päätynyt tältä osin terveempään sukuun. Olisin toden totta halunnut tietää ajoissa. Ehkä olisin pystynyt tunnistamaan oireita käyttäytymisessäni aiemmin. Ehkä minä ja lähipiirinikin olisi päässyt helpommalla, kun innostumisia, irtiottoja ja syvälle putoamisia olisi hiukan tasoitettu. Pelkkä mielialapäiväkirjan pitäminen auttaa tarvittaessa ymmärtämään, missä mieli menee. Suurimman osan ajastahan se pysyy hyvin raiteillaan. Elämä ei suinkaan ole ikuista vuoristorataa, mielen Linnanmäellä käydään vain harvoin. Suurin osa ajasta huvipuistossakin on kävelemistä ja katselemista, jonottamista, samoin hyvin monilla kaksisuuntaisilla. Ensimmäinen ajatukseni, kun tämä diagnoosi ensi kertaa otettiin puheeksi, oli ehdottomasti pitää se salassa. Enhän voisi vaarantaa töitäni. Seuraava ajatus oli tyttäreni: hän joutuisi varmaankin kiusatuksi, jos selviäisi, että hänen äidillään 59 on mielialahäiriö. Sitten mietin tuttavia: kuinka moni etääntyy, alkaa varoa ja väistää, epäillä puheitani, tekojeni ja valintojeni perusteita. Olin siis sujuvasti aikeissa siirtää sukujeni perintöä jälleen eteenpäin. Tunnustan, että oma käsitykseni mielenterveyden ongelmista on tuonut mieleen lähinnä yksinään höpöttelevän, harhoja näkevän tai kuulevan, ehkä mielisairaalassa käytäviä edestakaisin laahustavan ja pakkoliikkeisen ”tyypin”, oudon ja yksinäisen hyypiön, joka on syrjäytynyt yhteiskunnasta. Jonka sukupuolella, iällä, henkilöhistorialla, elämänkokemuksella, lahjakkuudella, taipumuksilla ja mieltymyksillä ei ole väliä. Jonka tulevaisuudella ei ole väliä. Jonka tulevaisuus on vain eteen asetettu, pysähtynyt peilikuva nykyisyydestä. Muistan, kun ystäväni kertoi yhteisen tuttavan avovaimon olevan ”oikeasti hullu”, siis ihan syövän jotain lääkkeitäkin. Nyökkäsin ymmärtäväisenä ja olimme tyytyväisiä, kun he erosivat. Hulluista kannattaa pysyä etäällä, jos pystyy, ettei joudu hämmentäviin, hankaliin ja noloihin tilanteisiin, tai peräti vaikeuksiin. Hulluhan saattaa vaikkapa kimpaantua äkillisesti ja ryhtyä väkivaltaiseksi. Samoin kuin homot kimittävät ja lässyttävät, kävelevät lantio keikkuen vaaleanpunaisissa housuissaan pikkurillit pystyssä ja laulavat baareissa karaokena euroviisuja silloin, kun eivät ole työssä kampaajana. Niinpä niin. Eihän stereotypioille voi mitään, ne syntyvät mielessä tahtomatta. Niiden rikkomiseksi on tehtävä hiukan töitä. Klassista maanis-depressiivisyyttä sairastaa noin prosentti väestöstä. Eri tyyppejä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä sairastaa noin viisi prosenttia väestöstä. Arvioidaan, että noin puolet sairastuneista tunnistetaan ja hoidetaan asianmukaisesti. Wikipedia 60 Kuuluin tuohon osaan, jota ei tunnistettu. Nyt tunnistan itse tuttavapiiristäni pari hyvin todennäköistä tapausta, joilla tuskin on diagnoosia. Suoraan kysyminen ei kuitenkaan tule kysymykseen, sillä mielenterveys on todellakin vielä liian tabu masennusta, uupumusta ja burnoutia, ehkä ADHD:täkin lukuun ottamatta. Ja pelkästään meitä bipolaarisia on paljon enemmän kuin homoseksuaaleja. Seksuaalivähemmistöthän ovat nousseet suorastaan trendikkäiksi, etenkin nuoret jopa yrittävät löytää itsestään biseksuaalisia taipumuksia. Sukupuolirajoja rikotaan, nuoret pojat meikkaavat ja pukeutuvat kauniisti metroseksuaaleiksi. Kuulemma Yhdysvalloissa kaksisuuntaisuus on jo ollut suorastaan muotia, sillä monet tunnetut artistit ovat tuoneet diagnoosinsa julki. Sitä odotellessa, että moinen leviää Suomeen, saattaa olla tarpeen kirjoittaa tämä kirja. Ehkä voin pelastaa peräti jonkun hengen, joka tunnistaa itsessään tai läheisessään oireita ja osaa hakeutua psykiatrin juttusille selvittämään lisää. Sen vuoksi kannattaa varmasti ottaa riski joidenkin asiakkaiden menettämisestä, ja uskon peräti, että tyttäreni kestää tämän vaihtoehdon paremmin kuin sen, että löytäisi jostakin laatikon perältä minun diagnoosini elämäni loppumetreillä, kun en itse enää pysty hoitamaan asioitani. Kirjoittaminen on minun tapani auttaa, introvertille puheluallergikolle sopiva. En nimittäin pidä ollenkaan puhelimessa puhumisesta. Tyypillisempää hypomaaniselle tai maaniselle käyttäytymiselle on puhua vuolaasti ja nopeasti. Minä en puhu mielelläni enkä usein ääneen, sen sijaan saatan kirjoittaa varsin vuolaasti ja nopeasti. Kun sain diagnoosini, arvelin, etten voikaan enää julkaista uskottavasti kirjoituksia itsensä johtamisesta. Niinpä lähetin tämän kirjan alkuosan kahdelle valmennusasiakkaalleni. Onnekseni toinen heistä totesi hyvin nopeasti, että diagnoosihan vain lisää kirjan uskottavuutta: maailmassa on aivan 61 liikaa kirjoja, jotka kirjoitetaan etäältä, teoreettisesti, epämääräisen karrikoiduilla esimerkeillä höystettynä. Ulkopuolisen näkökulmia, sivustaseuraajan kuvauksia ja opettavaisia viisauden jyviä, joiden luvataan itävän, kun muistaa vain istuttaa ne ja kastella joka päivä. Valossahan ne kasvaisivatkin, varmasti. Ja tuon valon kaltainen vaikutus on juuri se, mitä kirjoista oikeastaan etsimme, siemeniä meillä on jo kaapit täynnä. Etsimme energiaa, jolla jaksaisi ja muistaisi kastella siementä riittävän usein. Ja kuinka kuitenkin me opimme eniten juuri heiltä, jotka ovat edenneet itseämme pidemmälle, tässä tapauksessa suorittamisen ja vahvuuden äärirajoille asti. Rajani ovat olleet vain hiukan pidemmällä kuin mieleltään tasapainoisen. Kenet haluamme oppaaksi vuoristovaellukselle? Tuskin häntä, joka on vaellellut itsemme tavoin vain alarinteillä aiemmin. Ehkä mieluiten hänet, joka on valloittanut suuriakin vuoria, ollut mahdollisesti joskus peräti kiipeilyonnettomuudessa. Olen oikeastaan rakentanut vuosien varrella tukevimman mahdollisen turvakehikon ralliauton kaltaista elämääni varten filosofian ja psykologian avulla, etsinyt ja kehittänyt tosielämässä testatusti toimivia työkaluja elämän rallin ohjaamiseen ja törmäyksistä selviämiseen. Tiedän, miten selviän takaisin tielle, jos – siis kun – ajan kaarteessa ulos. Olen oppinut ohjaamaan mieltäni niin hyvin kuin se on mahdollista. Aivan vedenpitävästi se ei näköjään onnistu, mutta hyvin pitkälle olen sen avulla päässyt. Toimivia tottumuksia, rauhoittavia rutiineja, kärsivällisyyden venyttäjiä. Ehkä olisi kannattanut yrittää kehittää työkaluja myös lähipiirille tartunnan ehkäisemiseksi. 62 14. luku Tapaan monen kuukauden tauon jälkeen aviomieheni. Tapaamisemme ensimmäinen vuosipäivä ja kihlajaispäivä ohitettiin mitään niistä mainitsematta, talvihorroksessa tahoillamme. Sovimme näkevämme nyt suurin piirtein samassa paikassa kuin missä tapasimme ensimmäisen kerran: ei erityisen romanttisesti huoltoasemalla moottoritien varrella, puolivälissä asuinpaikkakuntiamme, Espoota ja Turkua. Häistä on kulunut kahdeksan kuukautta, ja tuosta ajasta melkein puoli vuotta olemme olleet tapaamatta, nuolleet haavojamme pesäkoloissamme. Henkinen sammumiseni oli alkanut jo ainakin pari viikkoa ennen elokuista hääpäiväämme, mutta työnsin sen pois kesäloman ja häävalmistelujen tieltä yhteisen kotimme komeroon. Kodin, jonne tosin minä ja tyttäreni emme koskaan lopulta muuttaneetkaan. Meille se jäi yhden loman kesäasunnoksi, mies poikineen ehti asettua kunnolla asumaan kesän ja syksyn ajaksi. Talvella asunto myytiin, tappiolla. Fantastisen ihanan, ikimuistoisen hääpäivän jälkeen palasin jo seuraavana päivänä töiden vuoksi Helsinkiin. Hääkimppu jäi lähtiessäni keittiön pöydälle, sieltä se päätyi kuulemma roskiin lakastuttuaan. Jotain samaa tapahtui elämää suuremmalle rakkaudelle: se kukoisti hääpäivänä ja vielä 63 hetken sen jälkeen, mutta jäi sillensä, seisahtui ja jähmettyi oudosti aloilleen kesken matkan, kuin virtaava laava jäähtyessään. Sen elinvoima alkoi hiipua, rakastamisen verevä ponnekkuus voipua. Emotionaalinen aika ensin hidastui, lopulta seisahtui. Fyysinen olemukseni palasi häiden jälkeen vielä yhdeksi viikonlopuksi Turkuun ja osasi näytellä sujuvasti tuoretta vaimoa, jonka sielu oli tosin jo lähtenyt pois, lentänyt edeltä pakoon ihmisiä, vetäytynyt piiloon selityksiltä toivoen palaavansa pian. Mereltä tuuli viileästi, syksy lähestyi, takapihalla tanssivat pyörähdellen ensimmäiset puista irronneet lehdet. Keräsin vaatekomerosta satunnaisia tavaroita muovikassiin lähtiessämme ajamaan kohti Espoota, kohti kotia, josta arvelin joutuvamme muuttamaan pois velkojen vähentämiseksi. Ajattelin silloin ohimennen, etten ehkä enää koskaan palaa tänne, hiukan hassusti puhuvien ihmisten reviirille ja lähes täydellisen ihanaan merenrantakotiin, jossa kuvittelin vielä alkukesällä kirjoittelevani loppuelämäni kirjallisen tuotannon. Enkä palannutkaan. Palasin kotiin ja varasin ajan psykiatrille. Kerroin, etten kestä tilannetta, jossa mies on työtön ja meillä on kaksi asuntoa ja asuntolainaa. Kerroin, että hiukseni ovat suuressa takussa, jota en ole selvittänyt heinäkuun jälkeen. Että en pysty nukkumaan, mutta minun olisi pakko, jotta voin ansaita rahaa voidakseni maksaa vielä avoimia häiden laskujakin. Kerroin kokevani, että roikun hirttoköydessä. Psykiatri kirjoitti mietoja unilääkkeitä ja rauhoittavia lääkkeitä ahdistukseen. Ja totesi, että nyt tarvittaisiin myös terapiaa. Lupasin harkita asiaa. Kokeilin lääkkeitä, mutta ne heikensivät mieleni terävyyttä merkittävästi, etenkin aamupäivisin. Se siitä. Keskityin suorittamaan töitä päivisin kahvin voimalla ja valvomaan öisin. Tiesin, etten voi jatkaa pitkään näin, vain päivän kerrallaan. 64 Sukat eri paria, samat vaatteet viikosta toiseen, illalla pesuun ja aamulla päälle taas, en jaksanut etsiä muita. Ruuaksi valmistin kalapuikkoja ja kalapuikkoja, mikä oli varsin merkittävä oire, sillä äidin roolin olen aina halunnut hoitaa ensiluokkaisesti, muusta tarvittaessa tinkien. Kun lopulta menin kampaajalle, hän ei ollut uskoa silmiään: ”Miten tämä on voinut tapahtua, sinun tukkasihan on kuin huopaa, iso rastapehko! En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa!” En olisi jaksanut mennä kampaajalle, ellei tukka olisi kieltäytynyt kuivumasta ja hidastanut lähtöjäni aamuisin. Opin, että huopaantunut hiuskuontalo kuivuu hitaasti. Esiinnyin tässä tilassa muun muassa aamutelevision suorassa lähetyksessä, jossa maskeeraaja mietti meikatessaan ratkaisuja, jotta voisin vielä säilyttää pitkät hiukseni: ”Ehkä sellainen hevosten harjaan käytettävä aine voisi auttaa?” Pääsiäisen tapaamisemme on rauhallinen ja arkisen lämmin, peräti lempeäkin, huoltoaseman kahvilaan sopivan seesteinen. Kupeissa koruttomasti Kulta Katriinaa ja edessä voisilmäpullat. Keskustelemme ajasta silloin, nyt ja tässä välillä, pidämme toisiamme hetken kädestä. Mieheni itkee pariin otteeseen, minä en. Niin roolit ovat olleet alusta asti. Emme tiedä, miten jatkamme tästä. Olemme paperilla avioliitossa, jonka solmimme vilpittömässä mielessä, paratiisin portille harhautuneina. Kuka odottaa anteeksiantoa ja keneltä? Ehkä ei ole tarkoituksenmukaista, että pyytelemme anteeksi toisiltamme. Ehkä on syytä pyrkiä antamaan vain itselleen anteeksi. 65 15. luku Pupukuuri vaikuttaa kyllä, tunnen sen. Yöuni on selvästi rauhallisempaa ja syvempää, en herää aamuyöstä pirteänä pariksi tunniksi, kuten on ollut tapana. Nälkä on palannut, sekin oli kuukausia kateissa. On tosin oltava tarkkana, sillä jotkut hivenaineista saattavat piristää liikaakin, nostaa jopa masennuksesta suoraan ylivireyteen, hypomaniaan, kulkematta lähtöruudun kautta. Merkitsenkin tekemisiäni ja päivittäisen tunnetilani muistiin, jotta vireystilaa on helpompi hahmottaa. Uskoani pupukuuriin hillitsee se, että olen ollut fyysisesti niin vahva ja terve, kilpaurheilijan kuntotasolla edelleen, vain pari päivää vuodessa pienessä flunssassa. Olen liikkunut riittävästi ja syön vihannekseni, en ole arvellut tarvitsevani mitään lisäravinteita. Mutta stressin taso on ollut paikoitellen todella korkea viime vuosina, ja unet liian lyhyiksi pätkittyjä kuin ruohosipuli ateriakastikkeessa. Tytär, koira ja äitini pitävät huolta koekaniinin vakioiduista testausolosuhteista: tytär viivyttelee nukkumaanmenoa ja huutelee öisin, karvainen lapsi herättää viiden aikoihin pissahätään. En saa nukuttua öitä läpi, vaikka unet muuten maistuisivat, ja äitini pitää osaltaan huolta stressistä sekoittaen edelleen raha-asioitaan, tilaa pienellä eläkkeellään jos jotakin tuotetta ja palvelua. Viime kuussa hän ei saanut 66 tarvitsemaansa kotipalvelua, sillä lasku oli maksamatta. Rahat olivat menneet ”aktiivisen elämän tapaturmavakuutukseen”, joka hänelle oli myyty jostain ulkomaalaisesta vakuutusyhtiöstä. Hänhän on lehtitalon arvokas asiakas, ja vakuutus oli erikoisetu tilaajalle. Jos pupukuuri siis auttaa, voin uskoa juuri sen vaikuttaneen parempaan EEG-tulokseen. Tämän koekaniinin positiivinen tulos rohkaisisi ehdottomasti lisäravinnekokeiluun muillekin. Jos se auttaa minua, mitä tapahtuisikaan jollekulle, jonka ravitsemus ja fyysinen terveys eivät ole lähtökohtaisesti priimakunnossa? Neurotieteellinen tutkimus on edistynyt valtavasti viime vuosina. On arvioitu, että peräti 95 % kaikesta neurotieteellisestä tiedosta on korkeintaan viisi vuotta vanhaa. Samoin ravinnon vaikutusta aivojen terveydentilaan tutkitaan nykyisin paljon. On muun muassa tutkimuksin todettu, että alhainen veren foolihappopitoisuus, tai sinkin, B1-, B2- tai C-vitamiinin pitoisuus, nostaa merkittävästi riskiä masennusdiagnoosiin, ja näiden puutteesta kärsineet saavat jopa 50 % korkeampaa oireiden helpottumista vitamiini- ja hivenainehoidolla kuin vain muita hoitoja saaneet. Myös omega-3:lla, raudalla, magnesiumilla, D-vitamiinilla, aminohapoilla ja SAMe:lla on todistetusti vaikutusta aivojen terveydentilaan. 67 16. luku On huhtikuun puoliväli, ja tiistaiaamun ohjelmassa tapaaminen numero kaksi aviomieheni kanssa, tällä kertaa Helsingissä, Munkkiniemen rantakahvilassa. Katselemme keväisen aurinkoista merimaisemaa ja keskustelemme myötätuntoisessa, rakastavassa hengessä siitä, miten tässä näin kävi. Miten hän sai tartunnan, ja vielä niin vahvan, että toimi niin kuin ei koskaan olisi ennen voinut toimia: Täydellinen rakkaus astuu eteen ja elämään, josta seuraa taivaallista seksuaalisuutta, käsittämätöntä mieskuntoa, tunne siitä, että tämä on todellakin tähdissä kirjoitettu, taivaassa järjestetty sielujen ja kehojen yhteys. Epäröimätön kosinta, korkeuksiin kohonnut itseluottamus ja usko tulevaisuuteen. Tässä maagisessa nosteessa, kuin trooppisessa sateessa, urheilun aloittaminen ja terveellinen ruokavalio, parinkymmenen kilon laihtuminen sekä tupakan ja alkoholin käytön lopettaminen olivatkin yhtäkkiä vain pieniä, yksinkertaisia maallisten rutiinien muutoksia. ”No big deal”, mikään maallinen touhu ei ole kuin pikku juttu tämän taivaallisen rakkauden äärellä. Mies sanoo keskustelleensa terapeuttinsa kanssa – hän on minuakin enemmän terapian tarpeessa, sillä hänen elämänsä muuttui paljon omaani enemmän – siitä, onko hän tullut 68 hulluksi, kun ymmärtää edelleen rakastavansa minua. Terapeutti vakuutti, että näin ei ole, hän on aivan terveiden kirjoissa. Toisin kuin eräät, nauran. Hypomania on kuin imuri, joka vetää mukaansa korkeuksiin, suoraan katon läpi taivaalle, vapauteen lentämään siivin, jotka kantavat. Se aikaansaa vaarallisen helposti symbioottisen tilan, jossa ei ole tuo toinen ja minä, vaan tuon toisen läsnäolo saa aikaan lyhyessä hetkessä kuin laajan sädekehän, joka valaisee ja lämmittää, energisoi. Se tuntuu turvalliselta ja luotettavalta juuri siksi, että tuon toisen, hypomaanikon, minän rajat ovat olemattomat. Hänen energiansa lähellä voi vain oleilla ja nauttia, kuin etelän auringossa. Hän ei ole millään tavoin uhka, sillä hän ei ole erillinen, eikä hänen kanssaan varsinaisesti muodostu kahden ihmisen välistä suhdetta. On vain tuo maaginen tila, taivaallinen lämpö ja voima, joka ikään kuin vain saapuu maan pinnalle hänen kauttaan, kuin hän olisi vuorten välinen sola, josta aurinko paistaa läpi. Hypomaaniseen rakastuneelle tuo ihmeellinen Jumalan luomus, joka tähän hänen eteensä lähetettiin, on positiivisen energinen elämän rakastaja, käsittämättömän nopeaälyinen ja mieleltään valpas, ehtii ja tekee vaikka mitä. Hän on hämmentävän avoin, vapautunut ja luottavainen, rennon rohkea ja varma. Hän ei vain lupaa, vaan myös saa aikaan valtavan paljon. Ja hän osaa toden totta nauttia elämästä, hänen seksuaalisuutensa on jotain sellaista, jota ei ole voinut käsittää olevan olemassakaan, samalla polttavan kiihkeää ja leikkisän viatonta. Mieli rajoittavine ajatuksineen heitetään huolettomasti nurkkaan, kun sielu ja keho aloittavat soidinmenonsa; kuin rakastelisi itse elämää, jumalallista elämänvoimaa, joka virtaa aina ja ikuisuuteen, ehtymättömänä, puhtaan kirkkaana ja mystisen makeansuolaisen täyteläisenä. Eikä hän ehkä luonnostaan tarvitse paljonkaan unta. Juuri tuollainenhan jokainen haluaisi olla! 69 Joskus hän tosin on ärtyisä ja levoton, paikoin hämmentää rikkomalla sosiaalisen sopivuuden rajoja. Rahaa menee reilusti ja enemmän kuin tulee, mutta se ei haittaa, eihän kukaan voi olla haluamatta ostaa tältä elämän lähettiläältä hänen tarjoamaansa. Harva voikaan, ennen kuin tähti sammuu. Tuhkimo katoaa tansseista, kun taika raukeaa. Tulee pimeää ja viilenee, kaikki jää paikoilleen odottamaan kuihtumista kuin morsiuskimppu maljakossa. Hypomaanikon tai maanikonkin vaikutusvaltaan voi eksyä yllättäen ja vahingossa, työssä tai ihmissuhteessa. Hänen kanssaan voi rohkaistua ylittämään rajansa hyvässä ja pahassa tai tulla solmineeksi kevyen helposti sopimuksia, joita ei milloinkaan harkitsisi tekevänsä tavallisen kuolevaisen kanssa, ainakaan ennen pitkää harkintaa ja tarkkoja ehtojen vääntöjä. Jos silloinkaan. 70 17. luku Hyvän viikon jälkeen on seurannut hajanaisten ajatusten, tuntemusten ja tunnetilojen jakso. On tarpeen muuttaa pupukuurin ainesosia. Masennus väistyi ensin lääkkeen avulla ja on sen jälkeen pysynyt etäällä ilmeisesti ainakin osittain noiden viidentoista hivenaineen avulla, joista osa kuitenkin saattaa aiheuttaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalle hypomaniaa tai maniaa. Nukuin kolme yötä varsin huonosti ja keskittymiskykyni on mitätön, joten psykiatri kehotti lopettamaan sekä masennuslääkkeen viimeisen pienen annoksen ja osan lisäravinnepillereistä heti, ei vähitellen. Huolestuttaa, mitä tapahtuu. Päätä särkee epämiellyttävästi, välillä huimaa, kuvottaa, koko suu ja kitalaki puutuvat yhtäkkiä. Kaapissa on kaiken varalta lääkeresepti antipsykoottisesta lääkkeestä, joka tasaa mieltä, ”kun” – vai ”jos”, en muista, kumpaa ilmaisua lääkäri käytti – sen tarve tulee. Jos vai kun, kriittiset sisarukset, jälleen tässä. Samalla kun pohdin, joudunko edistyksellisine kokeiluineni vielä sittenkin sairaalaan, entistä huonomaan jamaan, mietin toisaalta, olenko sittenkin liian terve kirjoittaakseni mielen sairastumisesta, onko minulla oikeus siihen vai olenko vain valesairas. Nyt olen välitilassa: en enää masentunut, en liian pirteä. Ehkä totun myöhemmin olemaan vain 71 tyytyväinen tähän enkä pelkäämään mahdollisesti nurkan takana vaanivaa masennusta tai maniaa. Onko minun ylipäänsä aina pakko olla rohkea edelläkävijä? Eikö riittäisi, että vain suostuisin hoidettavaksi siten, kuin on tapana. Vaan ei, eksyn uusimpiin hoitomuotoihin koekaniiniksi. Psykiatrinen sairaalahoito on kaikkine yksityiskohtineen sentään minulle tuttua lähisukulaisen vakavan masennuksen kautta. Tiedän, mitä siellä tapahtuu, miten päivät sujuvat, miten kuuluu toimia, mihin mikäkin osasto on erikoistunut, mitkä ovat suljetun osaston ja avohoidon säännöt. Mihin diagnoosiin ja lääkitykseen kuuluu mitäkin silminnähtäviä oireita. Ketkä ovat hyviä lääkäreitä ja niin edelleen. Väsyttää ja ei väsytä, kuin maratonjuoksun tai vaativan esiintymisen jälkeen. Kehoa väsyttää, mutta se käy jotenkin ylikierroksilla. Tämänpäiväinen vaativa suoritukseni oli pelkkä voimat vienyt puhelinkeskustelu asiakkaan kanssa, joka soitti ikään kuin ilmoitusluonteisena asiana, mitä tekisimme hänelle lähettämäni laskun kanssa, jonka eräpäivästä on kulunut jo kaksi kuukautta. Lasku koskee valmennusta, joka on meneillään mutta jossa hän ei ole käynyt, sillä hän on valinnut käyttää aikaansa toisin, vaikka ilmoittautuminen oli sitova. Selitän, että koko valmennuksen hinta on siksi niin alhainen, että hinnassa ei ole juurikaan ylimääräistä. Jos vain kaksi jättää osuutensa maksamatta, minä en saa työstäni lainkaan palkkaa. Että josko hän nyt sitten ystävällisesti maksaisi tuon laskun. Kuulin hänen äänestään tyytymättömyyttä ja lupasin hänelle hölmöyttäni ja väsymyksessäni hyvittää joitakin kertoja seuraavalta vuodelta. Tämän vuoden maksut toden totta tarvitsen, minäkin tarvitsen välttämättä palkkaa, toisin kuin useimmat asiakkaani. Tarvitsisin lisäksi ylimääräistä palkkaa näihin vitamiineihin, lääkäreihin, tutkimuksiin ja terapioihin, 72 ne maksavat paljon. Sitä en voi tietenkään kertoa. Olen keskustelun jälkeen lopen uupunut ja kadun, etten ole harjoitellut riittävän kantavaa vahvuutta ja ei-sanan jämäkkää sanomista aiemmin, nyt on hiukan myöhäistä. Mietin, kuinka tämä minulle soittanut asiakas ei kuuna päivänä soittaisi vaikkapa Esa Saariselle ja kyselisi, mitä tehtäisiin hänen aikoja sitten erääntyneen laskunsa kanssa, kun hän onkin halunnut käyttää aikaansa viime aikoina muuten kuin käymällä luennoilla. Päätän, että tämä ei enää mene näin: minä en ole se, jolle ilmoitetaan, ettei pidetä kiinni siitä, mitä on selvästi sovittu. Joustan toki jatkossakin inhimillisissä vaikeuksissa, mutta nyt ei ollut kyse siitä, vaan puhtaasta mukavuudenhalusta. Tosin juuri tänään kahden unohtuneen termin, tahdonvoiman ja jämäkkyyden, merkityksen voisi tarkistaa sanakirjasta, ne ovat kuin hepreaa. Tämä viikko on ollut kokonaisuudessaan rankka. Kropassa on liikaa eri tavoin vaikuttavia aineita ja kehon omat vaikuttavat aineet siihen päälle. Keho käy ylikierroksilla, enkä ole saanut nukuttua, joten järki joko pomppii tai seisoo muttei kulje, muisti pätkii, keskittymiskyky on heikko, ärsyyntymiskynnys matala. Yhtään kertaa en ole jaksanut kuntoilla mutta vain yhden palaverin peruutin, työkuorma on siis riittävän kevyt. Tuttuja asiakkaita on aina vain suorastaan ihanaa ja palkitsevaa tavata: saan olla oma itseni, pystyn antamaan paljon – jos en nyt aivan parastani, niin lähelle sitä – ja palaudun nopeasti. Tuntemattomien ihmisten tapaamiset sen sijaan edellyttävät toisenlaista virittäytymistä: uskottavuuden lunastamista, jännitystäkin siitä, että tiedän heidän tarkkailevan minua eri tavalla. Uusi ihminen kiinnittää huomiota paidan sileyteen, kyselee mielipidettäni jostakin viimeviikkoisesta Kauppalehden artikkelista, joka minun olisi mitä ilmeisimmin pitänyt lukea, ja keskittyy muihin ulkoisiin seikkoihin, 73 luottamuksen jo lunastaneissa suhteissa epärelevantteihin asioihin, joista en juuri nyt pysty pitämään huolta. Lisäravinteista saan onneksi jättää jäljelle tauriinin, lempiaineeni. Sen tehoon olen uskonut alusta asti, kun muihin aineisiin suhtaudun lähinnä esitettyjen tutkimusten valossa neutraalin objektiivisesti. Tauriinista ajatus lentää tuon tuostakin Pohjois-Italian Dolomiiteille, Garda-järvelle, joka on sieluni koti, paratiisi. Olin siellä viimeksi toissakesänä maastopyöräilemässä ja katsomassa Red Bull -energiajuoman järjestämää Cliff Diving -kilpailua, uimahyppyjä korkealta kalliolta. Red Bull järjestää meille aivan livenä hypomaniaa! Makasin Gardan rannalla rennosti katsellen show’ta, joka oli tietämättäni olemassa myös pääni sisällä. Esitysaika ei vain ollut juuri silloin. Red Bullin kiehtovan mystinen, piristävä taika-aine on ollut kofeiinin lisäksi juuri tuo tauriini ja mainoslause: ”Red Bull antaa siivet.” Sitä juotiin nuorempana baareissa yöllä, jotta jaksaisi vielä pari tuntia. Kevyt annos tölkitettyä maniaa, ei alaikäisille – ja nyt tuon samaisen tauriinin tulisikin pitää siipeni piilossa. Erikoista. Joka tapauksessa mielikuvissani tauriini liittyy vahvasti nosteeseen, rentoon ja nautinnolliseen vauhtiin, adrenaliiniin ja euforiaan, vapaaksi päässeen tiikerin ja villihevosen energiana valtoimenaan laukkaavaan seksuaalisuuteen. Hypomaniaan, sen kaihoisaan kaipuuseen. Ehkä tauriini tuo juuri sen tarvittavan rentouden huikeaan uskallukseen. Taidokasta brändinrakennustyötä kerrassaan! Tulen ajatelleeksi, että jaksoittain olen ollut suorastaan riippuvainen tuosta brändituotteesta. Olisinko voinut osata lääkitä tiedostamattani itseäni? Tänään on sentään upea kevätpäivä, vaikka surffaajien paratiisi Garda on täältä Suomenlahden rannikolta kaukana. Tuulee niin kovaa, että ihmiset lähettävät katolle lentäneiden pihatrampoliiniensa kuvia Facebookiin. Seison 74 Dolomiitteihin verrattuna pienellä kukkulalla, Koiramäellä, läheisellä kalliolla, jonne koiranulkoiluttajat kokoontuvat. Moni koiranomistajista on kotirouva, siksi kukaan ei kysele, mitä teen täällä keskellä päivää. Juuri nyt Koiramäellä on kuitenkin hiljaista, ei ketään keskustelemassa kampaajista, ruokaresepteistä ja muusta leppoisasta, joten kävelen koiran kanssa alas mäeltä, kohti rantaa. Vastaan tulee tuttu lentoemäntä. Hänelläkin on hyvä syy olla kävelyllä keskellä päivää: vuorotyö. Kun hän kysyy, mitä kuuluu, eipä tule mieleenkään läväyttää: ”No, sainpa tässä taannoin diagnoosin mielialahäiriöstä ja nyt olen vielä puoliksi sairaslomalla. Entä itsellesi?” Näinhän tekisin tietenkin, jos minulla olisi todettu vaikkapa sydänvika tai jos olkapääni olisi ylirasittunut. Sen sijaan juttelemme tyttärien voimisteluharrastuksesta ja koirista. Mietin, mitä ja miten kerron tyttärelleni. Ehkä jotakin sen kaltaista, kuin että aivot ovat ihan vastaavanlainen ruumiinosa kuin vaikkapa sydän. Jos sydämeen tulee rytmihäiriö, tulee huono olo, voi joutua sairaalaankin. Joillakuilla on sydämen vajaatoimintaa, sydän lyö liian laiskasti. Silloin tarvitaan lääkettä, joka piristää sydäntä. Ja samoin toisinpäin: jos sydän lyö liian kovaa, on erilaisia vitamiineja ja lääkkeitä, jotka rauhoittavat. Aivoille voi käydä samoin. Joskus ne käyvät liian nopeasti, joskus liian hitaasti. Nyt etsitään juuri sopivia vitamiineja tai lääkkeitä, jotka tasoittavat aivoni sopivasti toimiviksi, että saan nukuttua hyvin ja jaksan keskittyä töihin. Eihän se sen kummempaa ole. Harjoittelen mielessäni viime kuukausien tapahtumista kertomista myös läheiselle ystävälleni, jonka tapaan huomenna: Jos ihminen pelaa liikaa tennistä, olkapäähän tulee rasitusvamma. Siihen voidaan piikittää kortisonia ensiapuna, joka poistaa oireet, mutta ei rakenna kudoksia. Jos aivoja rasittaa liikaa, valvoo ja stressaa, ne menevät epäkuntoon, eri ihmisillä eri tavoin, siihen taas vaikuttavat perinnölliset 75 taipumukset. Masennuslääke on uupuneille aivoille kuin kortisoni olkapäälle, se helpottaa. Lisäksi tarvitaan lepoa, rasituksen keventämistä, sairaslomaa. Joskus tarvitaan sairaalahoitoa, jotta aivot saavat kunnolla levätä ja kuntoutua, jotta löydetään sopivat lääkkeet; minä en tarvitse sitä nyt tässä tilanteessa. Ja nämä hivenaineet puolestaan ovat kuin fysioterapiaa, kuntouttamista. Niinhän se on. Näin yksinkertaistahan siitä kertomisen pitäisi olla. Juuri näin yksinkertaista. Mikä mielen sairaudesta tekee niin erilaista, että madallamme ääntä julkisella paikalla, kun keskustelemme siitä? Miten minä tulin rasittaneeksi aivojani liian paljon? Lyhytnäköisesti syyttäisin geenejä ja ympäristöä, stressaavaa työelämää ja maailman menoa. Lamaa, joka söi firman rahapuskurin. Syyttäisin miehiä, jotka eivät kanna vastuutaan. Mutta ei syytä löydy näin helposti. Genetiikan armolahjana olen saanut sentään nauttia taivaallisesta nosteesta, hypomaanisista jaksoista. Ei ole tarvinnut edes ajatella kokeilevansa huumausaineita. Toisilla geeneillä varustettuna olisin ehkä vain tyytynyt vähään, luovuttanut ja masentunut, tai ajautunut burnoutiin, pudonnut matalammalta. Valitsinko tietoisesti roolin, jossa vastuuni oli lopulta liian rankka kantaa ympäristön olosuhteiden käännettyä ruuvia vielä pidemmälle? Tätä roolia, vaarallista vahvuutta, olenkin jo pohtinut kirjoittaen, peräti kokonaisen kirjan verran. Sekin on monimutkainen kuvio, siihen kasvetaan. Jälleen genetiikalla on paljonkin osuutta asiaan, temperamenttini, eli synnynnäinen perusluonteeni, on rohkea, nopea ja aktiivinen. Toisena tekijänä on sosiaalinen rooli, johon olen kasvanut, se joka ahkeroi ja etsii oikeutusta rakkauteen suoritteillaan. Se on malliopittu kotoa, suhteesta vanhempiin ja heidän suhteestaan elämään, rakkauteen. Heille se on puolestaan periytynyt heidän lapsuudenkodistaan. Jossa tuolloin elettiin sota-aikaa. 76 Perittyä ja olosuhteita peräkkäin, ketjuna. Mustana helminauhana. Jonka lukko on ollut jumissa. Vihdoin lukko aukesi – kiitos ehkä lopulta äitini, joka samaan aikaan tuoreen aviomieheni kanssa asetti pahaa aavistamatta viimeisen korren kamelin selkään, kun koin velvollisuudekseni auttaa heitä taloudellisesti, vaikka pystyin järjestämään vain velkarahaa. Ja kuka onkaan ollut pelastava enkelini tässä tilanteessa: samaa diagnoosia kantava sukulaiseni. Hän on ymmärtänyt, hän on auttanut rahallisesti tiukimmissa tilanteissa. Ja minä olen ymmärtänyt häntä jo pikkutytöstä asti jostakin syystä paremmin kuin monet muut. Olen pysynyt kärryllä pitkälle polveilevissa, nopeatempoisissa monologeissa paremmin kuin muut. Totuus on vain vapauttavaa. Se, että minä en ole tietoisesti ja tahallani aiheuttanut ongelmiani. Ja se, että mäet ovat tästä eteenpäin hiukan loivempia, niin ylämäet kuin alamäetkin. Ei enää vaarallista vauhtia alas eikä uuvuksiin asti ylös. Jos hivenaineet eivät pidä siitä huolta, lääkkeet tekevät sen. Periaatteessa siis yksinkertaiset hoitovaihtoehdot, mutta käytännössä niiden jotakuinkin joustava ja yhtäaikainen hyödyntäminen on varsin hankalaa, kun hoitotahot eivät kommunikoi keskenään: minä itse vastaan hoidostani ikään kuin projektijohtajana. Onneksi – tai uskoakseni – olen riittävän hyvässä kunnossa sen tehdäkseni. Perinteisempi hoitokanava on lääketiede, yksityinen lääkäriasema, jossa olen käynyt psykiatrin ja neurologin vastaanotolla. Toisella yksityisellä lääkäriasemalla olen käynyt magneettikuvauksissa ja kustannussyistä kolmannessa verikokeissa. Julkinen terveydenhuolto ei tietenkään kata tieteellisen kokeen edellyttämien seurantatutkimusten kustannuksia. EEG-tutkimukset ja lisäravinnekuurin suunnittelijat ovat yksityisiä tutkijoita, joiden tutkimusalueena on 77 neuropsykologia, neurobiologia ja neurofysiologia. Ja tämän lisäksi on terapiaa yksityisestä terapiakeskuksesta. Perinteinen lääketiede olisi määrännyt minulle ensisijaisesti sairaslomaa ja lisäksi lääkkeet, jotka olisi säädetty sopiviksi poliklinikalla. Sen lisäksi olisin voinut jonotella kaupungin mielenterveyspalveluihin saadakseni joskus terapiaa. Olisin lisäksi voinut osallistua sopeutumiskurssille, jossa käytäisiin läpi sairauden hallintaa ja muutoksia elämään. Mutta minä olen yrittäjä ja yksinhuoltaja, en voi pitää sairaslomaa. Onneksi minun ei edes tarvitse, sillä voin säätää työn määrääni, ja haluan yrittää pysyä työkykyisenä, joten työkykyä rajoittavat ja aikaa vievät poliklinikalla tehtävät lääkekokeilut eivät ole vaihtoehto. Kokeilin jo taannoin jonkinlaisia ahdistuslääkkeitä univaikeuteen lyhyen jakson sillä seurauksella, että aamupäivisin en ollut työkykyinen. En myöskään voi ajatella meneväni kunnalliselle avohoidon asemalle jonottelemaan silloin, kun minun tulisi tehdä työtä. Kun siis valitsin vaihtoehdon, jolla mahdollisuuteni säilyttää työkykyni on mahdollisimman suuri, maksan sen itse. Jollen alistu hoitoputkeen passiiviseksi potilaaksi, en saa Kela-korvausta. Kuin työtön, jolle olisi tarjolla osa-aikaista työtä, mutta joka ei sitä voi tehdä, sillä hän menettäisi työttömyyskorvauksensa. Aktiivisuudesta sakotetaan, ei hyvä. Psykiatri ei osaa ottaa kantaa lisäravinteisiin eivätkä neurotieteilijät lääkkeisiin. Kukaan ei ole vastuussa esimerkiksi seurantaverikokeiden tarpeellisuudesta, vaan otan itse selvää. Kukaan ei ole kysynyt esimerkiksi alkoholinkäytöstäni samaan aikaan lisäravinteiden ja lääkkeiden kanssa. Kollegani uskoo vahvasti lisäravinteiden tehoon, minä puolestani olen melko objektiivinen tarkkailija, vaikka toivon niiden vaikuttavan riittävästi. Kun kerroin hänelle, että on tarpeen käydä verikokeissa, sillä maksa, kilpirauhanen ja munuaiset rasittuvat tästä kokonaismäärästä pillereitä, hän kumartui pöydän 78 yli ja kysyi painokkaasti: ”Kumpaa sinä uskot, lääkäriäkö?” Hiljaisuus. Kumpaa uskon? Uskon mahdollisuuteeni toipua jälleen parhaaksi versioksi omasta itsestäni. Siihen minun on suorastaan pakko uskoa, jotta jaksan arjessa, mutta en voi tietää, mitä se edellyttää. Minun on vain kokeiltava. Lisäravinteet määränneet tutkijat eivät voi ottaa kaikkea huomioon, kuten että jotkut aineista eivät sovi otettavaksi tietynlaisen masennuslääkkeen kanssa, jota lääkäri on määrännyt, eikä kukaan voi tietää, miten kehoni reagoi koko valikoimaan kemiallisia aineita, joka sille tarjotaan. Kun itse huomasin vointini muuttuneen, googletin aminohappojen yhteisvaikutuksia sekä keskenään että masennuslääkkeen kanssa ja otin yhteyttä lääkäriin. Ja kun lääkäri käski lopettaa heti lähes kaikki, sekä lisäravinne- että lääkeaineet hetkeksi, ettei tilani muuttuisi hypomaaniseksi, lopetin. Se oli oikea ratkaisu. En tarvinnut tilalle varmuudeksi määrättyjä mielialaa tasaavia lääkkeitä, vaan nyt, parin päivän jälkeen, oloni on jälleen normaali. Aloitankin uudelleen ne lisäravinteet, jotka rakentavat, korjaavat ja tasaavat mieltä, mutten masennukseen tarkoitettuja, jotka kohottavat mielialaa. Olisi hienoa, jos tätä koko projektia johtaisi joku muu kuin minä. Joku, joka tuntisi sekä perinteisen lääketieteen että vaihtoehtoisen. Mutta se tilanne on mahdollinen ainakin Suomessa vasta tulevaisuudessa, ja todennäköisesti pitkään vain yksityisen terveydenhuollon kautta hoidostaan maltaita maksaville asiakkaille. Olisi myös hienoa – oikeastaan vain oikeudenmukaista – että joku tukisi alennuksin tai muulla tavoin taloudellisesti sitä, että pysyn aktiivisena veronmaksajana koko tämän ajan. Pystyn hoitamaan itse lapseni, en kuormita sairaaloiden ja terveyskeskusten palveluja. Jos joku päättää kuntouttaa selkäänsä käymällä päivittäin uimassa, hän ei saa tukea siihen yhteiskunnalta, hoitakoon selkänsä 79 vapaa-ajalla ja omalla kustannuksellaan. Mutta jos hän jää kotiin sairaslomalle lepäilemään lääkkeiden kera, hän saa palkallista vapaata ja alennetut lääkkeet. Ei hyvä, ei lainkaan hyvä. Mielenkiintoista sinänsä, että ystäväpiiriini kuuluu monta psykologia ja yksi psykiatrikin. Kukaan ei ole tullut ilmeisestikään ajatelleeksi, että sairastaisin tätä 2-tyypin kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ei myöskään lääkäriaseman psykiatrini kahdella ensimmäisellä käynnillä. Elämän kriisitilanne, kahden asunnon loukku, aviomiehen työttömyys, äidin rahaongelmat, firman vaikeudet. Ei mikään ihme, jos potilas täyttää keskivaikean masennuksen kriteerit. Masennuslääkettä ja ”olisi varmaan hyvä ottaa terapiaa myös” – ironisesti omakustanteista terapiaa rahahuoliin. On aivan ymmärrettävää, että kukaan ei tule kysyneeksi, miten olen päätynyt tähän tilanteeseen ja näihin ongelmiin, joista suurinta osaa en tosin ole tällä kertaa itse järjestänyt. Itse asiassa minun itsenikin olisi pitänyt ymmärtää syy, olen opiskellut aivan riittävän paljon psykologiaa, vaikka loppututkinto puuttuukin. Olen vain ollut varsin taitava selittämään asioita, itselleni ja muille. Vasta, kun terapeuttini sitä kysyi, tunnistin taudin kuvan saman tien. Suuri osa 2-tyypin bipolaarisista mielialahäiriöistä jää tunnistamatta, sillä hoidossa keskitytään tämän hetken oireiden poistamiseen. Masennus häiritsee tehokkuus- ja suorituskeskeisessä maailmassa eniten, niinpä vain siitä pyritään eroon. Ei ole aikaa selvitellä potilaiden elämäntilannetta ja aikaisempia vaiheita, eivätkä potilaatkaan sitä kaipaa, kaikki haluavat vain takaisin ”vauhtiin”. Levottomuus, vähäunisuus ja keskittymiskyvyttömyys ovat aikamme vitsauksia, mutta niitä ei koeta erityisen haitallisiksi, elleivät ne nouse manian tasolle, jolloin ote todellisuuteen katoaa selvästi. Ja kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat eivät suinkaan elä vuoristoradalla, jatkuvassa ylä- tai alamäessä, vaan normaalia, oireetonta 80 elämää voi olla suurin osa ajasta, välillä vuosia, kunnes esimerkiksi pitkäaikainen valvominen tai erityisen stressaava elämäntilanne vaikuttavat sairausvaiheen alkamiseen. Hypomaaninen jakso voi myös kestää vain muutamia päiviä. Kuinkahan moni liikenneonnettomuuksista ja muista tapaturmista johtuu tunnistamattomasta hypomaniasta? Jos arviolta ainakin pari sadasta ihmisestä sairastaa tunnistamatonta 2-tyypin bipolaarihäiriötä, niin millaisin eri tavoin heidän yliviritteisyytensä näkyy heille itselleen ja ympäristölle? Urheiluvammoina ja tapaturmina, jotka ovat seurausta keskittymiskyvyttömyydestä, ylienergisyydestä ja liiallisesta itseluottamuksen tunteesta. Harkitsemattomina päätöksinä, sopimuksina, heräteostoksina ja talousahdinkona, joskus ärtyneisyytenä ja raivokohtauksina työssä, perheelle tai satunnaisille sivullisille. Alkoholi- ja päihderiippuvuuksina kaikkine seurauksineen. Työstä irtisanoutumisina, avioeroina ja lopulta masennuksen seurauksena itsemurhayrityksinä. Mikä voima saa autoilijan kiirehtimään ja keskittymiskyvyn heittelehtimään niin, että hän kiihdyttää vanhoilla keltaisilla valoilla suojatielle astuvan koululaisen yli? 81 18. luku Uuden asiakkaan herättämänä alan kuuliaisesti selailla taas Kauppalehteä aamuisin pitkän tauon jälkeen. Jo toisena päivänä silmiini osuu artikkeli, joka on käännetty nimekkäästä Forbes-bisneslehdestä: ”Kun superälykkäät ihmiset ovat huonoja työntekijöitä”. Artikkelissa käydään läpi kolme esimerkkiä siitä, miten firman fiksuimmat ja pätevimmät saattavat ollakin samalla firman huonoimpia työntekijöitä. ”Tyyppi numero kaksi: Epäluotettava. Jotkut huippuetevät ihmiset voivat olla täysin epäluotettavia. Palkkasimme Rogerin insinööriksi tehtävään, jonka oppiminen kestää kolme kuukautta. Hän hallitsi homman jo kahdessa päivässä. Kolmantena päivänä annoimme hänelle projektin, johon oli varattu aikaa kuukausi. Roger sai sen valmiiksi kolmessa päivässä, ja työn laatu oli moitteetonta. Roger oli paras työntekijämme, ja tietenkin ylensimme hänet. Mutta myöhemmin Roger muuttui. Hän ei tullut töihin eikä ilmoittanut poissaolostaan. Poissaolopäivät muuttuivat viikoiksi.. […] Myöhemmin selvisi, että Roger oli bipolaarinen eikä ottanut lääkkeitään. Lisäksi hän käytti huumausaineita. Ollakseen epäluotettava ei tarvitse olla [edes] bipolaarinen”. Artikkeli herätti vahvoja tunteita ja ajatuksia. Ensiksikin rivien välistä on luettavissa, että mielenterveyden häiriöstä 82 sairastavaa – tässä nimenomaisesti kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivää – ei kannata palkata, sillä häneen ei voi luottaa. Ja kun luen artikkelin alkua, huomaan, että paras, loistava työntekijä on sellainen, joka tekee valtavat määrät laadukasta työtä erittäin nopeasti. Ei ihme, että bipolaarinen mielialahäiriö jää usein diagnosoimatta, kun liiallinen energia on maailman silmissä vain loisteliasta suorittamista, ei suinkaan luonnotonta, epätervettä tai jopa vaarallista. Vain masennusta on tarpeen hoitaa, jotta siitä pääsee eroon, takaisin suorittamaan. Terve surukin siivotaan pois tieltä, väsymys peitetään mieltä ja kehoa piristävillä aineilla. Asennetta ja ajatuksia halutaan kääntää saman tien ratkaisukeskeisiksi. 83 19. luku Tänään olen pitkästä aikaa terapeuttini luona. Jatkan, vaikken saa käynteihini Kelan tukea, kun en ole syönyt kuuliaisena kunnon kansalaisena lääkkeitä. Hän kyselee aivan muita asioita kuin niitä, joista ajattelin haluavani puhua. En aja ponnekkaasti omaa agendaani. Tiedän, että tästä seuraa tilaisuus joko pettyä tai oppia jotain arvokasta. Otan riskin. Terapeuttini sanoo lukeneensa tekstiäni – peräti koko tekstin eikä vain kohtaa, joka oli kotitehtävänä. Eikä siitä sen enempää. Ei adjektiivia. Ei edes neutraalisti ”mielenkiintoista”. Ei, se ei ole hänen tehtävänsä, tiedän. En ole tottunut siihen, että joku sanoo lukeneensa tekstini. Piste. Hiljaisuus. Olen tottunut siihen, että joku ”ei kerta kaikkiaan pysty lukemaan tekstiäni, se on liian rankkaa”, tai siihen, että teksti ravistelee, herättää, haastaa, tönäisee, syleilee, valaisee. Jotain. En edes osaa kirjoittaa tekstiä, joka vain on. Terapeuttini kättelee tullessani. Minä halaan lähes kaikkia asiakkaitani tullessani ja lähtiessäni. Kättely pitää etäisyyttä, halaus luo läheisyyttä. Kättely kuuluu sopimussuhteisiin. Joskus kättelyllä saa tarvittaessa luotua lisää etäisyyttä, vaikkapa neuvottelun alussa: nyt ollaan asioiden kanssa tekemisissä, ei vain jutustella niitä näitä. Haluaako hän tehdä niin? Olenkohan ollut liian tuttavallinen? Se on mahdollista. Työskentelen 84 itse samantyyppisissä tehtävissä, ehkä olen liian aktiivinen ja aloitteellinen terapiaprosessini suhteen. Lähetin hänelle myös kaksi viestiä tapaamistemme välillä, kun tauko oli normaalia pidempi. Hän oli kylläkin pyytänyt minua viestittämään, joten en usko häirinneeni häntä niillä kohtuuttomasti. Huomaan, että minun on tällä hetkellä tarpeellista arvioida etäisyyttä ja läheisyyttä itseni ja muiden välillä. Onko etäisyys sopiva, sovelias, asiaan kuuluva? Ja toisaalta – koskettaako se, sattuuko tai satuttaako se minua tai toista. Terapeuttini haluaa selvittää kysymyksillään, mikä luo minulle liiallista nostetta, kiihdyttää silloin, kun niin tapahtuu. Ja mikä puolestaan rauhoittaa. Millaiset olosuhteet ja millaisten ihmisten seura tekee hyvää, tasoittaa energioita suuntaan tai toiseen. Ensin mietin syömisiäni ja juomisiani. Kahvi kiihdyttää, tietenkin. Luonnollisesti rauhoittavia juomia en oikein osaa käyttää. Viini on viisasten juoma ja minähän olen viisas, vitsailen itsekseni, en ääneen. Viini rauhoittaa liian tehokkaasti, yrttiteet ovat kuin valkoinen suklaa, kauhtunut kopio aidosta. Haluan kyllä opetella käyttämään myös mietoja, lempeämpiä rauhoittajia. Yritän kuvailla tilannetta, jossa vauhti karkaa käsistä ihmissuhteessa tai työssä. Tilanteet etenevät liian nopeasti, suhderintamalla ääritapauksessa siis peräti naimisiin asti, ja alkavat aina minun aloitteestani. Hypomaaninen tila syntyy yksinkertaisen suomalaisesti kuvailtuna niin, että ehdotan jollekulle saunaa, ja hän lähtee mukaan. Heitän löylyä, ja tuo toinen heittää heti perään lisää löylyä. Minä heitän taas, kunnes lopulta tulee liian pian liian kuuma. Läkähdyttää, voimat katoavat. Kun intohimon tuli leviää, se polttaa karrelle. Tasoittavassa, rauhoittavassa suhteessa puolestaan ehdotan saunaa, ja toinen vastaa myöntävästi muttei lähdekään mukaan heti. Kun sopiva ajankohta saunomiseen vihdoin 85 tulee, heitän löylyä ja hän odottaa. Heitän taas ja hän odottaa. Olen kärsimätön, mutta en heitä kolmatta kertaa, vaan odotan. Hän heittää vasta, kun lämpö on sopivasti tasaantunut. Rauhoittava ihminen on päässyt ihoni alle pienen pieninä mustepisaroina tatuoituna ja pysyy siellä, vaikka iho sen päältä on palanut ja kesinyt monta kertaa. Vauhti karkaa siis tilanteessa, jossa toinen lähtee tanssiin, kun käyn pyytämässä, ja kun kappaleet muuttuvat nopeammiksi, hän pysyy kiihtyvässäkin tahdissa mukana. Rauhoittava tanssipartneri taas ehdottaa taukoa. Otetaan hetki happea, istahdetaan ja hörpätään virkistävää juomaa terassilla. Työelämässä ripeästä etenemisestä on harvemmin haittaa, siitä päinvastoin palkitaan. Maanikkohan on maailman märkä uni. Aina löytyy vuoroon seuraava, kun ensimmäinen kaatuu. Tosin työkin sujuu parhaiten, kun asiakas tai työnantaja viivyttelee, ei halua edistää asiaa yhtä nopeasti kuin minä. Mutta mikä lopulta on tuo energia, joka kiihtyy ja kuumenee? Tuo noste, tornado, joka lennättää niin korkealle, että maahan pudotessa loukkaantuu? Jos olen aivan yksin, sitä ei tapahdu. En toden totta vaikkapa siivoa vauhdikkaasti ja intohimoisesti yksinäni! Valitettavasti. Terapeuttini kysyy, milloin olen eniten oma itseni. On helppo vastata: kun olen yksin merellä ja kirjoitan, molempia saman päivän aikana. Täydellisenä päivänä voin juosta tai kävellä meren rannalla tai käydä merellä melomassa ja sen jälkeen kirjoittaa ilman, että joku kommentoi kirjoituksiani. Eniten oma itseni olen siis yksin. Silloin voin hyvin. Toki saatan kirjoittaa toisinaan monta liuskaa ja nopeasti, toisinaan vain hyvin vähän, siitä ei ole merkittävää haittaa kenellekään, aika tasoittaa vireystilan vaihtelut. Voin toki oikein hyvin myös tyttäreni ja koirani kanssa, samoin kuin ystäviä tavatessa, mutta tasapainoisinta ja helpointa elämä on yksin. 86 Kun lähden terapiasta – kättelyn jälkeen – olen aavistuksen alakuloinen. Mietin autossa, johtuuko se siitä, että emme puhuneetkaan isosta oivalluksestani, jonka sain edellisen tapaamisemme jälkeen. Seuraavana yönä mieleni pyörittää näitä näennäisesti irrallisia tapahtumia. Kättely vai halaus, erilaisten ihmissuhteiden kulku. Työssä puhalluslampun lailla toimiva palaute muilta, joka joko lisää liekkejä ja kierroksia jatkaa entistä tehokkaammin samaa rataa tai piikittää adrenaliinia, jonka voimin yrittää paremmin, ”näyttää” heti tilaisuuden tullen, jos en ole onnistunut. Mehän käsittelimme loppujen lopuksi yhteyttä toiseen ihmiseen. Ja erityisesti sen kaltaista yhteyttä, jota kutsutaan rakkaudeksi. Ehdolliseksi ja ehdottomaksi rakkaudeksi. Jälleen tässä, lähtöruudussa. Enkö nyt voisi vain työstää tällä kertaa jotain muuta, kevyempää. Käyttäytymistä, rutiineja, valintoja ja tapoja toimia. Juodako kahvia vai yrttiteetä. Laskeako kymmeneen vai sataan ennen viestin lähettämistä. Ehkä pohdiskella perittyjä luonteenpiirteitä ja opittuja taipumuksia: millaisissa puuhissa ja olosuhteissa iloisen reippaasta muovautuu euforisen energinen? Se olisi niin paljon helpompaa. Kohdata elämä hiukan väistäen, kohteliaasti kaartaen, kuten koirat lähestyvät toisiaan. Ei armoa. Vai sittenkin: ei, armosta. Olen vuoroin maaninen, vuoroin melankolinen elämän rakastaja ja rakkauden etsijä. Mustan helminauhan kantaja. 87 20. luku Näin parikymppisenä hyvin vahvan unen, joka on vaikuttanut elämääni pitkään. Olin ulkomailla, mustalla hiekkarannalla antamassa haastattelua toimittajalle. Unessa olin kirjoittanut jollakin tavalla psykologisen kirjan, jota haastattelu koski. Tunnelma meren rannalla oli lämmin, onnellinen ja rauhallinen – itse asiassa juuri sellainen kuin niinä hetkinä, jolloin nykyisinkin voin parhaiten. Kun kirjoitan ihmisestä ihmisille, olen henkisesti lukijoideni kanssa, vaikka fyysisesti istun yksin. Unessa tuolla rannalla leikki myös mies pienen lapsemme kanssa. Siihen aikaan olin oikeustieteen opiskelija ja kilpaurheilija. Minusta oli tarkoitus tulla menestyvä juristi, ellei peräti pankkivankidraamojen neuvottelija. Opiskelinkin psykologiaa ja sosiaalipsykologiaa oikeustieteen ohella, ja mies, lapsi, kirja ja haastattelu olivat kovin etäisiä asioita, joista harvoin edes haaveilin. Vuosia myöhemmin psykoanalyytikon sohvalla maatessani ymmärsin, että musta hiekkaranta symboloi vaikeita kokemuksia elämässä, jotka ovat vuosien myötä hioutuneet hienoksi hiekaksi, joka imee auringon lämmön ja lämmittää silloinkin, kun aurinko on laskenut. Elämän kriisit kuluttavat ja parhaimmillaan myös jalostavat ihmistä. Mies ja lapsikin 88 tulivat elämään, mutta miestä ei ollut enää missään, kun olin ensimmäisen kirjani julkaissut. Muistin aina silloin tällöin unen. Kaikki sen osaset eivät olleet koskaan samaan aikaan läsnä. Haastatteluja tuli ja meni, lapsi syntyi ja kasvoi, mustalla hiekkarannallakin olen käynyt useammin kuin kerran, vaikka aivan muista syistä kuin haastatteluja antamassa. Vasta kun terapeuttini pyysi kuvaamaan kolmea minua, tuon unen merkitys aukeni: kaikki unen hahmot olivat tietenkin – kyllähän minun olisi pitänyt tämä tietää – itseni osia. Pieni lapsi sisälläni sai juosta vapaana rannalla, olla oma itsensä, olla rakastettu. Mies oli kuin symbolinen hyvän isän rooli, joka on järkevä, tukee ja hoitaa asioita, ja joka unessa rakasti niin tuota lasta kuin naistakin. Todellisen elämänkokemukseni kautta sisäistetty isäni ei ole suinkaan arvostanut sisäistä naistani. Sisäinen mies on kävellyt minussa asuvan naisen yli mennen tullen, pitänyt naista älyllisesti ja kyvyllisesti lahjattomana, korkeintaan avustaviin tehtäviin soveltuvana. Jättänyt itkemään yksin. Näkyvässä naisen elämässä en ole koskaan oppinut käyttämään kynsilakkoja ja huulipunia, kaipaamaan vaahtokylpyjä ja kukkaistuoksuja, en viettämään aikaa peilin edessä. En leivo pullaa, en ole kiinnostunut koriste-esineistä, en osaa kävellä korkokengillä tai käyttää naisellisia mekkoja. Pitkään vältin pinkkiä väriäkin. Nainen pysyi parhaiten turvassa pysymällä poissa, niin kuin lapsuudessa äitinikin. Hän opiskeli taidetta iltaisin, kunnes tuli avioero ja hän muutti pois. Siihen aikaan ei tehty tapaamissopimuksia. Jäin isäni kanssa asumaan, monin tavoin hyvä niin. Jotain kuitenkin vaipui entistä syvemmälle talvihorrokseen. Nukahti ja jäätyi. Näin kerran myös samaan aikaan karmivan ja symboliikaltaan selkeydellään suorastaan hymyilyttävän unen, jossa siirsin äitini jäätynyttä ruumista muovisäkeissä urheilutovereideni kanssa syrjemmälle häiritsemästä. Joku oli tuonut sen 89 keskelle toria, urheilukilpailujen lähtöpaikalle. Jäädytetty naiseus oli ilmestynyt häiritsemään tehokasta suorittamista, rakkauden korvikkeena toimivan ihailun ja pätemisen tarvetta. Nyt vihdoin tuo mustan hiekkarannan uni on totta: Sisäinen lapsi on avoin, rohkea, energinen, villi ja vapaa. Hän on rakastettava juuri sellaisena kuin hän on. Hän ei ole liian äänekäs, liian vilkas, liian nopea, ajattelematon, hankala ja vaativa, jollaiseksi itseni lapsena opin tunnistamaan. Pystyn nyt rakastamaan omaa sisäistä lastani, joka on perusluonteeni, synnynnäinen temperamenttini, rohkea, avoin, nopea ja iloinen. Hyökkääjä, ei harkitseva puolustaja. Sisäinen mieheni puolestaan jaksaa kantaa vastuuta, hoitaa asioita tehokkaan järkevästi, ja osaa nyt myös rakastaa ja antaa tilaa toisenlaiselle, sisäisen naisen eläväiselle, haavoittuvalle, joustavalle ja epäloogiselle energialle, ei enää vähättele eikä alista, sisimmässään pelkää tätä. Jotain hyvin, hyvin oleellista on löytänyt tiensä paikoilleen tuossa kolmiyhteydessä. 90 21. luku Harmaa päivä, mutta ei väsytä. Pohdin tällaisina päivinä, onko se hyvä vai huolestuttava merkki, jos en ole väsynyt. Vasta muutama kuukausi sitten olin huolissani vain väsymyksestä. Sataa kaatamalla, liikennevalot lakkasivat toimimasta yhtäkkiä Helsingin keskustassa. Illemmalla satoi räntää, huomenna on vappuaatto. Monia kohtaamisia tänään, niin fyysisiä kuin mielen tasolla muistoistakin koettuja. Missäs kävit? Naimisissa. Mitäs nykyisin puuhaat? Noh, en nai. Naurua. Tapasin kahvilassa Sami Minkkisen ja hänen vaimonsa Eevin. Sami on hieno ihminen ja viisas mies, joka on tullut tunnetuksi hypnotisoijana televisiosta ja jäänyt aivan liikaa viihteelliseksi palaseksi irronneen roolin vangiksi. Olin hänen ensimmäisiä hypnoosiasiakkaitaan, tunsimme entuudestaan ja suostuin ilomielin silloinkin koekaniiniksi. Halusin vähentää suklaan syöntiä ja onnistuinkin korvaamaan liian suklaan 91 teellä. Sittemmin tosin lisäsin suklaansyöntiä jälleen. Ehkä laiskuuttani, ehkä riippuvuuttani, tai ehkä vain kapinoidakseni parantumista vastaan, osoittaakseni itselleni, että tahtoni on vahva. Siis haluni. Ja sehän on. Juttelemme hypomaniasta, Samin käsitteenä hybriksestä, joka on ei-diagnosoitu nosteen laji. Wikipedia kertoo hybriksellä tarkoitettavan ”nykyaikana liioiteltua itsevarmuutta tai itseluottamusta, joka lopulta usein johtaa ansaittuun rangaistukseen”. Keskustelemme myös hypomanian tai tämän hybriksen tarttumisesta rakkaudessa. Tartuttamistaipumusta on selvästi muillakin kuin diagnosoiduilla. Samoin puhumme innostumisesta, kuinka se yllättää ja vie mukanaan, kuinka työlästä on peruuttaa, kun huomaa innostuksen johtaneen päättyvälle tielle. Autollakin on tarkoitus kiihdyttää, peruuttaminen on vaivalloista. Sami ja minä olemme molemmat toipuvia auto friikkejä – ”recovering carholics”. Samille myin taannoin Jeep Wranglerini, kun aloitin vain yhden auton elämän keski-ikäiselle sopivalla Land Roverilla. Ja nyt Sami ajaa Toyota Priuksella, minäkin hitaasti kiihtyvällä nelipyöräisellä liikkumisvälineellä. Tunnustamme riippuvuutemme ääneen, tiedämme olevamme autoholisteja, vaikka olemme pysytelleet nyt kaidalla tiellä – minä tosin ainakin vain olosuhteiden pakosta. Mielessä vilahtaa kuvia Aston Martinista ja Teslasta, kumpaankaan en ole kokeillut pukea persoonaani vielä. Iltaa kohti monia viestejä ja viestittelyä ystäviltä. Pohdin taas, mikä on sopiva taso, sovelias, hyväksyttävä, kuinka monta viestiä. Tavanomainen. Mutta enhän minä ole koskaan ollut sellainen. Olisin sairas, jos muuttuisin sellaiseksi. Kahden viinilasillisen jälkeen ajatukseni lentää jälleen, tunnustan. Iltavitamiinit unohtuvat. Suklaa sulaa suussa, perunalastut rapisevat, lähestyvä vappu oikeuttaa irrottelemaan. Makea ja suolainen vuorottelevat, musiikki heijaa 92 hyväillen kuin riippumatto leudossa kesätuulessa. Juice Leskisen ”Musta aurinko”, jopa Metallican klassikko ”Nothing Else Matters”. Vaikka ajatukset lentävät, jalkani ovat maassa. Viestittelyä vapun juomaeväistä: vappuaatolle Amaronea, vappupäivälle samppanjaa. Yksi mies, yksi nainen. Yksi kerrallaan, yksi päivässä, toisin kuin joskus taannoin. Ystäviä, turvallista. Tai näin ainakin suunnittelen. Terapeuttini on määrännyt minulle mielikuvamatkailua, etten sukeltaisi hunajaisen vietteleviin kärpäspaperitilanteisiin reaalielämässä. Mieli kiitää valonnopeudella Dolomiiteille. Voin tarkistaa, minne aurinko laskee tänään siellä, klikata sopivaa kameraa paratiisista. Huikeaa – vai hämmentävää? En ole varma, haluanko näköisparatiisia sittenkään pikseleinä tietokoneelleni. Mieli nostaa esiin paljon enemmän kuin kuvan. Haluaisinko nähdä kuvan itsestäni rakkauden keskellä? En toden totta. Mietin, mikä on kaunista, mikä komeaa. Dolomiitit, jotka kohoavat pilviin asti, kun istun ja katselen niitä italialaisen pikkukylän satamassa. Tunnen järven tuoksun, kuulen laineiden liplatuksen, vuoroveneen lähestyvän puksuttaen, aurinko laskee vuorten taa. Dolomiitit ovat kauniit, nimenomaan. Elämä on kaunista. Haurasta ja kaunista, vahvaa ja herkkää, alati virtaavaa. Kuin rakkaus. Komea puolestaan on pollea, äänekäs sana, jäykempi ja tilaa vievempi. Ponteva noste, tasaisena sykkivä. Kaunis on kuulaampaa, vivahteikkaampaa, viipyilevää. Valitsen kauniin, otan tunnustelevia askeleita sitä kohti. Suunta on oikea, vaikken tiedä, pääsenkö koskaan perille. Ehkä ”perille” on vain harhaa, rauhoittava sana, kuten lause ”kaikki on hyvin” tai ”kaikki järjestyy” – lauseita, joiden on tarkoitus vain muuttaa tunnetilaa. Eihän koskaan kaikki ole hyvin tai kaikki järjesty. Kuin Dire Straitsin ”Telegraph Road”, kappale, joka ei koskaan oikeastaan tule perille, aina mutkan takaa polveilee jotain uutta, arvaamatonta, ja lopulta sävelet vain etääntyvät. 93 Ja nyt, kun kello lähestyy yhtätoista, on vihdoin Deep Purplen ”Child in Timen” aika. Siitä on kolme vuotta, kun viimeksi kuuntelin sitä. Juuri vappuna, en yksin. En kaksinkaan, tarkemmin ajatellen. Minä, mies ja hypomania. Varmasti viiniäkin, ja samppanjaa. Kuka joi sitä mistä, en pysty muistamaan, mutta voisin kirjoittaa romaanin pelkästä ajatuksenriennosta, jota tuo reilun puolen vuoden suhde kupli. Kaikki alkoi minulle tutulla, eli varsin eriskummallisella tavalla. Opiskelin filosofista praktiikkaa ja opiskeluun kuului käyntejä filosofin vastaanotolla. Opettajani oli erittäin rauhallinen ja hyvin viisas, tohtoriksi väitellyt mies, joka piti vastaanottoa kävellen puistomaisemissa. Se kuulosti hyvältä, puin liikuntavaatteet päälle – ei olisi ollut tarpeen. Ensimmäinen kävely oli hyvin turhauttava. Kävelimme järjettömän rauhallisesti ja keskustelimme vain yhdestä teemasta, siitäkin hitaasti, tutkiskellen, kuin katsellen ja kuunnellen, tarkkaillen, viipyillen. Turhautumiseni ei suinkaan kypsynyt kauniiksi oppikokemukseksi kärsivällisyyden jaloudesta, vaan viivyttelin seuraavan vastaanottoajan varaamisen kanssa pitkälle tulevaisuuteen. Seuraavalla pakollisella keskustelukerralla oletin tietäväni jo, mitä on odotettavissa: puuduttavaa kävelyä ja keskustelua, joka venyisi vaivattavan tahmean taikinan lailla. Oivallusten pullan kohoamisen aika ei ollut vielä, mutta tunnin loppua kohti se tuntuikin jo lähestyvän. Kuinka ollakaan, kysyin lopuksi tummalta, komealta opettajaltani, jonka ääni oli vetoavan miehekäs, kuka häntä mahtaa mentoroida, sparrata. Hän totesi, että ehkäpä vaikka minä. Ja niin päädyimme jonkin ajan kuluttua baariin. Saavuin paikalle silloisella viattoman valkoisella hiekkadyyni- ja viidakkoautollani, Jeep Wranglerilla, kotimaan olosuhteisiinkin poikkeuksellisen sakeassa räntäsateessa. Minä olin vierailija hauskasta maailmasta, 94 jonne filosofi harvoin katselee. Hän katsoo joko hyvin lähelle tai hyvin kauas, harvoin suoraan ylös ja alas, jossa minun maailmani sijaitsee. Vaivaamamme taikina kohosi ja kypsyi. Uusi vuosi oli edessä ja päätimme pitkän ravintola- ja pubiyön jälkeen ottaa siitä alkavan jakson elämää yhdessä vastaan; minä merkittävästi aiempaa rauhallisemmin ja syventyen, niin mielellisesti kuin kehollisestikin, hän puolestaan elävöityen, hiukan kepeämmin, kokeilevammin ja leikkisämmin. Pitkiä, pimeää talvea valaisevia filosofisia keskusteluja, perhosen lailla kaamosta rikkovaa energiaa. Minä kumarruin ottamaan uunista antimia ja sain enemmän kuin mistä olin osannut haaveillakaan. Ennen kaikkea saimme molemmat kokea uudenlaista rakkautta, vapaampaa ja armollisempaa, lempeää ja hyväksyvää. Tärkein yhteinen teemamme oli vapaus, vapautuminen. Vapautuminen monenlaisista kahleista. Totutusta tavasta olla suhteessa, omista vajavaisuuksistamme, monista odotuksista muita kohtaan. Alkoholistakin pidemmäksi aikaa myöhemmin, hän pidemmäksi kuin minä. Tyttäreni aloitti englantilaisessa koulussa yhteisen kesämme jälkeen ja osasi jo englantia: white wine. Oli oppinut äidiltä ravintolassa lomalla. Olimme jollakin tasolla hyvin samanlaisia, toisaalla taas hyvin erilaisia, se teki monin tavoin hyvää molemmille. Sittemmin tosin hiukan liiankin erilaisia, ehti tällä kertaa opettajani todeta meistä ensimmäisenä ääneen. Jatkoimme kesän jälkeen ystävinä eri polkuja. Ystävällisen keltainen, lämmittävä tunne taitaa sävyttää melkeinpä kaikkia ihmissuhteitani. Kuin valkoisten pyyhkeiden sekaan olisi eksynyt keltainen mekko. Pesukone puhdistaa vanhoista tavoista ja ajatuslukkiutumista, linkoaa vauhdilla, tosin lopuksi tarjoaa pyyhkeitä. Ehkäpä elämän tehopesuohjelma onkin se, mitä osaan parhaiten antaa. 95 Näin äskettäin toisen merkittävän unen. Olin vasta nukahtanut, kun heräsin tuohon vahvaan uneen, jossa istuin isommassa Mercedeksessä, autossa, joka symboloi minulle maailman ja miestenkin tarjoamaa turvallisuutta, varmuutta. Huomasin peilistä, että valtava hyökyaalto lähestyi takaani, monin verroin autoa korkeampi, ehdin tuntea sen tarttuvan autoon ja heräsin siihen, että tunsin työntyväni valtavalla voimalla sen mukana kohti näkyvää oviaukkoa. Minä, pieni pesukone, olenkin selvästi jonkin jättiläispesukoneen sisällä. Se, mikä se on ja mikä mahtaa olla tuo oviaukko, selviää aikanaan. Mutta arvelen, että sillä on jotain tekemistä sen merkillisyyden kanssa, että olen saanut nöyräksi vetävän kunnian olla monelle ensimmäinen, joka on sanonut rakastavansa häntä tai jota hän on sanonut rakastavansa. Vahvojen sydänten sarjaneitsyt. Kaunis musta helminauha kaulassaan. 96 22. luku Vappuaattoa vietin tyttäreni kanssa ystäväni Uljaan ja hänen tyttärensä luona, söimme sushia ja joimme sen kanssa etikettiä uhmaten Amaronea, ystäväni ei ole samppanjamiehiä. Westendin lintukodossa oli rauhallista, kuten aina. Metsässä joku heitti illan kuluessa tyhjän limsapullon ja sipsipussin pientareelle, josta ne seuraavana aamuna poimin koiraa ulkoiluttaessani ja vein roskapönttöön. Riehakas vappu tutun seesteisen kylän tyyliin siis. Tyttäremme leikkivät rock-tähtiä ja valmistelivat esityksen. Kappale oli Sannin ”Prinsessoja ja astronautteja” hiukan liiankin kolahtavine sanoineen, joista tytöt eivät tainneet paljonkaan ymmärtää: Mikä on totta, onko totta enää mikään? Mä olen väsynyt tieltä väistymään, kun tila tyhjällä me täytetään. Puhetta puhetta puheen perään, kuka täällä oikeesti tekee mitään? Prinsessoja ja astronautteja piti meistä tulla. Mut mekko riekaleina 97 laskuhumalassa. Ei löytynyt onnee Onnelasta. Rakkautta etsitään kuin morsian mekkoa, käytetään kerran ja säilötään kaapissa. Epätoivo ylläpitää mielenkiintoa, ota mut syliin, pitele, mut älä omista. Prinsessaksi olin aina liian vahva, liian rohkea. Morsian on mekonkin löytänyt, käyttänyt kerran ja säilöö kaapissa, sinne se jääköön. Ei löytynyt onnea onnelasta, perheidyllistä, jota yritin hatarasti rakentaa. Astronautiksi sentään melkein päädyin monen muun lailla, kosmisten sfäärien jonglööripalloksi. Epätoivo pitää yllä mielenkiintoa elämää kohtaan, sekin on totta – mitä seuraava noste tuokaan tullessaan? Rakkauttahan me kaikki lopulta etsimme suurimman osan elämästämme, vain liian vaikean kautta, kiirehtien monen mutkan ja nurkan takaa, vaikka se seisoo hiljaa takanamme koko ajan. Ota mut syliin, mut älä omista. Tätä kohti. 98 23. luku Tapaaminen numero kolme aviomieheni kanssa, toinen toukokuuta. Jossakin juuri nyt toinen pariskunta menee naimisiin. Istumme Helsingin Kaivopuistossa Cafe Caruselissa, jälleen meren rannalla. Minä syön pizzaa, mies salaatin. Läheisessä pöydässä istuu rivistö poikkeuksellisen pitkiä ja kapeita miehiä. Ei vain hoikkia, vaan hartioiltaan erityisen kapeita, niin kutsuttuja kukkakeppejä, eli sellaisia, jotka mahtuisivat kulkemaan rintamasuunta eteenpäin tuuletusikkunaaukoista. Kiinnitän ensin huomiota heidän fyysiseen olemukseensa, kunnes huomaan, että ryhmä on Tesla-autojen kerho. Komeat – vai kauniit – autot on todennäköisesti juuri pesty, vaikka ulkona sataa, ja parkkeerattu kahvilan ja meren väliin esille, huolellisesti riviin. Näiden sähköratsujen ohjastajat näyttävät aivan toisenlaiselta heimolta kuin Porsche-klubin jäsenet, jotka ovat testosteronilta tuoksuvia miehiä isolla M:llä. Teslakuskit ovat selvästi pitkiä poikia eksyneinä miehen ikään. Yksi heistä on pukeutunut heimopäälliköksi pitkine, olkapäille asti roikkuvine korvakoruineen, joissa on erivärisiä sulkia. Mielenkiintoista, varsin mielenkiintoista. Arvelen heistä useamman olevan insinööri. Yksi heimolaisista näyttää olevan lapsuuden koulutovereitani, keskimääräistä herkempi ja hiljaisempi poika. Mieleni harhailee väkisinkin autojen 99 maailmaan, vaikka istun tässä aivan muista syistä. Muistelen taannoista Porsche-klubin tapaamista, sielläkin olen ehtinyt piipahtaa. Hyväntekeväisyystapahtuma Lastenlinnan sairaalalla kevätpäivänä. Ajelutimme pikku potilaita Porscheillamme läpi Helsingin, juuri tämän kahvilankin ohi, ajelu päättyi lounaalle ja lahjoitettujen lelujen jakoon lapsille. Leppoisa ja rennon reilu, iloinen ja ehdottoman miehekäs tunnelma. Tulin silloin hyväntekeväisyysajon lähtöpaikalle sairaalan pihalle tuossa joukossa varsin tavanomaisella Porschellani, vaikken nyt Boxterilla sentään. Tapasin pari tuttua, jotka mainitsivat ääneen, että eräs kuskeista vielä puuttuu. Tuo odotettu kuski oli joku, jolla oli kuulemma vihreä Porsche GT3. Eikä aikaakaan, kun lähestyvän auton murina kuului ja kirkkaanvihreä supersammakko kaarsi pihaan. Autosta nousi hämmästyksekseni minulle erittäin tuttu mies. Lämmin, lempeä, hyvin vahva ja hyvin hellä, jälleen mies isolla M:llä kehonrakentajan kehossaan. Hän ei mahdu kaikista ovistakaan. Tapasin hänet aikanaan kuntosalilla, kun olin aloittanut uudelleen kilpapyöräilyn. Ja nyt autoilijoita edustaa tämä Tesla-ryhmä, joka sulautuu tähän kahvilaan pehmeästi ottamatta sitä haltuun. Olen ehkä tullut vanhaksi, tai sitten vitamiinit toimivat hyvin: en lämpene, en kuumene, katselen vain vuorotellen tuota heimoksi harjoittelevaa porukkaa ja heidän autojensa rivistöä. Ei ole sittenkään ehkä välttämätöntä saada omaksi Teslaa, mikä tosin pelkkänä ajatuksena kutkutti aivan äskettäin. Voin ihailla kauniita autoja etäämmältä. Kuten miehiäkin. Kerin karanneen lankakerän lailla ajatukset ja huomion takaisin omaan pöytäämme. Pizzaa on vielä jäljellä. Ei liikaa yhdellä kertaa, opettelen sitä. Haluan vapauden. Aviomieheni ei halua hakea avioeroa, hän on luvannut Jumalallekin rakastaa minua ja haluaa säilyttää rakkauden. Mutta rakkautta ei voi säilöä. 100 En minäkään rakkaudesta halua eroon, tahdon elää vapaasti virtaavassa rakkaudessa. Minun tehtäväkseni se siis jää, vapauden valmistelu ja syyllisyyden syntisäkin kantaminen, kuten yleisesti ottaen lähes aina. Aloitteellisuudessa olen suvereeni ammattilainen. Syylliseksi en osaa tuntea itseäni, nyt kun tunnen itseni paljon paremmin. Rakkaus on ollut todellista ja sitä on välillämme edelleen, vain avioliittopäätös oli harhainen. Saatan mieheni bussille kohti Turkua, sataa entistä rankemmin. Menen kotiin ja nukahdan hetkeksi sateesta läpimärän koiran viereen. Illalla sataa edelleen kaatamalla. Täytän avioerohakemusta netissä samalla, kun chattailen aviomieheni kanssa positiivisessa hengessä niitä näitä. Eiväthän ihmissuhteet elä tai katoa, synny ja kuole paperilla. Lomakkeessa kysytään osoitteita. En tiedä mieheni osoitetta, kysyn sitä. En ole käynyt hänen asunnossaan. En ehtinyt oppia yhteisen asuntommekaan osoitetta ulkoa. Yhdeksän kuukautta siitä, kun tapasimme ensimmäisen kerran ja kolmisen kuukautta häiden jälkeen aviomieheni lähti täältä luotani eräänä lauantai-iltana, silloinkin lempeässä hengessä ja yhteisestä päätöksestä, eikä oikeastaan sen jälkeen ole palannut. Etäisyyskin syntyi yhteisestä päätöksestä. Nyt yhdeksän kuukautta häiden jälkeen minä haen eroa, jälleen lauantai-iltana. Eriskummalliset odotusajat, millaista uutta elämää niistä mahtaakaan olla syntymässä? Sähköpostin suhahdusääni on samanlainen, mitä tahansa lähettääkin. Huomiseksi on luvattu jälleen selkeää, kaunista ilmaa. Juon vielä kerran samppanjaa. Jokainen rauhallinen kulaus leviää suuhuni kauttaaltaan, kuplii hennon kohteliaasti ennen kuin levittää kaikki vivahteensa jokaiseen suun sopukkaan kysymättä lupaa. Antaudun. 101 Eilen, vappupäivän iltana, join taas samppanjaa kolmen eriasteisesti humaltuneen naisen kanssa, ja humalaisen holtiton jutustelu päätyi seksuaalisuuteen; sen aprikointiin, miten voi tietää, onko hetero vai biseksuaali. Hankala kysymys, sen selvittäminen vei itseltäni vuosikausia. Yksi naisista haluaa selvittää asiaa alkoholin vapauttamana hivenen liian konkreettisesti. Siirrymme takaisin puheen tasolle, takaisin heteroseksiin ja keskusteluun siitä, miltä maistuu siemenneste. Minä suorastaan rakastan sen makua; riippuu tosin hiukan siitä, mitä sen kantaja on syönyt. Kobe-härkä on oletettavasti paras raaka-aine. Vain arvaus tosin. Samppanjasta ja tästä illan taukoamattomasta rankkasateesta tulee mieleeni ensimmäinen vakava sitoutumiseni parisuhteeseen. Rakastettuni himoitsi lihaa, kunnon pihviä, minä taas söin kasvisruokaa. Eihän se ole koskaan ollut oleellista, todelliset sielujen kohtaamiset tapahtuvat paljon syvemmällä kuin arjen valinnat. Olimme muuttaneet jo yhteen ja vaihdoimme sormuksia töölöläiskerrostalon kattoterassilla pimeässä, tuulisen sateisessa yössä. Oli yhtä kylmää kuin nyt, mutta joimme sateesta märkinä hytisten suorastaan lämmittävää vuosikertasamppanjaa suoraan pullosta, muistaakseni Lanson 1986:ta, suutelimme ja nauroimme, ehkä itkimmekin – onnesta. Silloin naiset eivät vielä saaneet virallisesti sitoutua parisuhteeseen keskenään, mutta silti avovaimoni oli pyytänyt minua kihloihin kanssaan. Rakastimme vuosikaudet toisiamme syvemmin kuin olin koskaan kuvitellut, että ihminen voisi toista rakastaa. Tosin jo tuona öisenä sitoutumisen hetkenä läsnä oli kolmas pyörä, joka sittemmin särki suhteemme: alkoholi. Kun nyt lähetin erohakemuksen, näytölle ilmestyi linkki tutkituista avioeron syistä. Ensimmäisenä on uskottomuus, toisena päihteet. Listalla ei lue vaihtoehtoa ”En ollut oma itseni, en ollut aivan terve vastatessani kosintaan ja papin 102 kysymykseen tahdon. Nyt olen terve ja tiedän paremmin, mitä tahdon.” Pohdiskelin tahtoa ja kykyä vahvuus-kirjassani. Sitä, kuinka joskus tahtoa on paljonkin, kyvyt vain ovat vajavaiset, joskus toisinpäin. Avioeron syistä kaksi tärkeintä liittyy mitä suurimmassa määrin tahtoon ja kykyyn: on tahtoa rakastaa, mutta päihteet vievät kyvyn. Tai on tahtoa, mutta se eksyy ja kohdistuukin toiseen ihmiseen, eikä kykyä tai tahtoa korjata tähtäystä ennen laukaisua – realistisesti ajatellen laukeamista. Sijalla 14 avioerojen syissä on epäluottamus. Jos jotain tulisi rastittaa, luottamuksen puute olisi lähinnä oikeaa. Luottamusvaje ennen kaikkea omaan kykyyni pitää huolta itsestäni ja toisesta aikuisesta, kykyyn ja tahtoonkin työskennellä parisuhteen toimivuuden eteen tässä elämäntilanteessa, kykyyn pyytää ja ottaa vastaan huolenpitoa, olla tarvitseva. Mutta myös puuttuva luottamus aviomiestäni kohtaan, hänen kykyynsä tehdä hyviä päätöksiä seurassani. Spontaani, vahva tunneihminen saa liian helposti tartunnan läheisen ihmisen vahvoista nousuista ja laskuista. 103 24. luku Sunnuntaiaamu, kello viisi. Koira herättää lämpimän kostealla kuonollaan, aurinko viimeistelee säteillään. Ulkona linnut käyvät vilkasta keskusteluaan joka puolella, välistä suorastaan huutaen, tikka nakuttaa taas katulampun metallia, citykaneja hyppelee siellä täällä, oravat juoksevat puiden runkoja ylös alas. Metsässä on karua kivikkoa ja kaunista elämää, samaan aikaan rauhallista ja vilkasta. Luonnollinen tasapaino erilaisten energioiden välillä. Tämän tilan tahdon, siihen luotan, siihen voin sitoutua ikuisesti. Ruohikolla on miljoonia kastepisaroita, joista aurinko heijastuu, häikäisee suorastaan. Millaiseen säihkeeseen kykenee suurinkaan timantti tämän loisteen rinnalla? Ei juuri mihinkään. Tahdon elää täältä ikuisuuteen ilman tuota luonnon kalvakkaa, kallista kopiota nimettömässäni. Psykiatri soitteli ja kyseli, miten menee. En ollut ihan rehellinen. Sanoin, että minulla menee ihan hyvin, mutta minulla menee hiukan paremmin kuin hyvin. Kustannusvastaavana projektijohtajana haluan salaa varata oikeuden mahdolliseen pieneen nosteeseen. Masennuksessa on tullut möyrittyä riittävästi viime vuosina. Ymmärrän erittäin hyvin, miksi bipolaariset ihmiset eivät itse huomaa hypomaanista ja maanista vaihettaan. Kuka oikeasti ymmärtäisi tai haluaisi huolestua siitä, että on onnellinen, luottavainen, sosiaalinen ja 104 aikaansaava? Tai että pärjää vähemmillä yöunilla, ei väsytä ja on innostunut uusista asioista, liikunnasta ja seksistä. Nukunko kahdeksantuntisia yöunia, kysyi psykiatri. Ihan hyvin nukun, vastasin diplomaattisesti. Se on totta, laatu korvaa määrän kuitenkin. En ole nukkunut kahdeksantuntisia unia kuin korkeintaan kerran pari kuussa sen jälkeen, kun tytär syntyi. Siitä on kahdeksan vuotta. Ja nyt talvipäivänseisauksesta eli joulukuulta lähtien olen seisonut pihalla kello kuusi tai aiemmin joka päivä. Vauvaloma numero kaksi, koiranpennun kanssa nimittäin. Nämä herätykset eivät tosin tunnu missään, tätä kestänee yhtäjaksoisesti vain puolisen vuotta. Niin kuin vauvan kanssakin piti käydä. Olin luvannut biologisen kellon painostamana, kun ensimmäisellä aviomiehelläni ei ollut töitä, että jos tehdään lapsi, minä hoidan sen ja valvon, hänen ei tarvitse koskaan maksaa lapsen kuluja tai rasittaa valvomalla itseään. Eikä vauva nuku meidän sängyssämme, tämä oli miehelle tärkeää. Minäkin kuvittelin sitä parisuhteen kannalta hyväksi ratkaisuksi vielä odotusaikana. Noh, elämä astuu esiin, kun on sen aika, ja minä siirryin sittemmin nukkumaan vauvan kanssa lastenhuoneen lattialle. Vauvan, joka heräili koko ajan, oli maitoallerginen ja kevytuninen. Päivisin tein ansiotöitä, eli olin kaksivuorotyössä. Imetyshormonit tekivät siitä aivan helppoa, jaksoin mitä tahansa ja olin vain euforisen onnellinen ensimmäiset pari vuotta, vasta sitten alkoivat vastuu ja valvominen painaa hiukan. Vauva on kasvanut melkein kaikkiin huvipuiston vehkeisiin sopivan pitkäksi, mutta mamin masun päälle muru nukahtaa edelleen aika usein. En valita, se on päivän paras hetki. Ja hän tarinoi yhä unissaan. Muistelee kavereille, kuinka kolmevuotiaana sai ensimmäisen kameransa, kun lupasi, ettei enää pyydä ”tisumammaa”. Tässä olemme nyt, kahden. Veri on muita kehon nesteitä sakeampaa. 105 25. luku Arkipäiväni ovat melkoisen erilaisia. Tänään herätys 4.30, kun koiralla oli pissahätä. Lyhyt ulkoilu ja takaisin nukkumaan hetkeksi, uusi herätys kello kuusi ja pidempi ulkoilu. Puurot ja kahvi, oikeat pupukuuripurkit auki ja pillerit kurkusta alas, osa ennen aamupalaa ja osa sen jälkeen, tytölle vaatteet ja aamupala valmiiksi. Erinäinen valikoima sähköposteja, Facebookissa parit synttärionnittelut. Sitten toimistolle, jossa rescue-kukan kastelu – joku oli hylännyt viherkasvin roskakatoksen viereen muuttaessaan pois, niinpä pelastin sen – ja valmennusasiakas, jonka kanssa istumme nojatuoleissa ja leikimme palikoilla, vakavammin ilmaistuna käsittelemme hyvin syviä ihmissuhteisiin liittyviä asioita symbolisesti. Itse asiassa teemana ovat työpaikan ihmissuhteet, ristiriita toisen osakkaan kanssa. Mutta ristiriidan juuret ovat kaukana lapsuudessa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun asiakas ajautuu tilanteeseen, jossa hänellä on ”taas” sukset ristissä tietynlaisen persoonan kanssa – joka muistuttaa hänen isäänsä, selviää työskennellessämme. Iltapäiväksi siirryn toiseen rooliin, tutkijan työhön kauppakeskukseen. Lounas kollegan kanssa ennen töiden aloitusta. Puhutaan miehistä, sävy on hiukan lakoninen. Ja sitten aloitamme työt, haastattelemme ihmisiä viihdepalvelujen 106 käytöstä. Kollegani on häkellyttävän kaunis vaaleaverikkö. Hiukan hymyilyttää työn luonne, kun opastan kaksi komeaa poliisia kanssamme päiväkahville. Motiivitutkijan työ on tosin valtavan hienoa aivan sellaisenaankin. Tänään ymmärsin, ettei minun tarvitse olla huolestunut siitä, että työt katoaisivat. Olen tehnyt tätä työtä jo yli kaksikymmentä vuotta, ja asiakkaani ovat olleet tyytyväisiä. Tyytyväisyystakuu vapauttaa tuntemattomankin huolehtimasta työn laadusta. Kaikenlaisia keikkoja on tullut vuosien varrella tehtyä. Mieleen jäävimpiä ovat olleet esimerkiksi ryhmäkeskustelut kondomien käytöstä. Ruotsalainen asiakas ei nähnyt mitään kummallista siinä, että joukko toisilleen tuntemattomia miehiä ja naisia kutsutaan keskustelemaan yhdessä kondomeista tuotekehitysmielessä. Tai ryhmäkeskustelu Lontoossa, jossa englantilaisille esiteltiin potentiaalisia vientituotteita, kuten suomalaista näkkileipää nimeltään Kunto. Englanniksi nimi tarkoittaa ääneen lausuttuna naisen sukupuolielintä. Ei tullut menestyksekästä vientituotetta juuri tuosta tuotemerkistä, vaikka tuote maistui ja leivän muoto koloineen ja valkoisine viljahaituvineen olisi vastannut hyvin nimen englanninkielistä äänneasua. Nojatuoliasiakkaitteni eli valmennusasiakkaiden kanssa puolestaan selvittelemme yhdessä heidän käyttäytymisensä psykologisia, tietoisuudelta piiloutuneita motiiveja, kuten miksi työ innostaa tai ei innosta enää, tekeekö päätöksiä oikein perustein, tai miksi ei pidä jostakin, mistä haluaisi pitää. Miksi elämä maistuu juuri sellaiselta kuin se maistuu. Takaisin tähän päivään. Karvainen lapseni lempinimeltään Kalle Narhunen alias Sukka Poika varastaa ja piilottaa arkirutiininaan sukkia. Täydennän veroilmoituksen, inspiroivaa. Netti on tehnyt tuostakin velvollisuudesta rennompaa: enää ei tarvitse 107 varoa suklaatahroja paperisella lomakkeella ja vilkuilla kelloa, ehtiikö postilaatikolle. Veroilmoituksen vastapainoksi päätän etsiä netistä myös hiukan viihteellistä videomateriaalia tummasta ja vaaleasta poliisista tositoimissa. Elämä olisi tosin paljon helpompaa, jos libido olisi matalampi ja mielikuvitus värittömämpi. Tai ehkä sittenkin latteampaa. Tämänhetkinen taso on juuri sopivaa, spontaanit päiväunelmat riittävät. Eilen sain nauttia elävästä miehisestä energiasta, kun tuttavani Jaguaari tarjosi lounaan rantaravintolassa. Sekin oli juuri sopiva annos reaalimaailman alfaenergiaa, ja oikealla tavalla korrektisti nautittuna, sivistyneen keskustelun kera. Mietin kotiin ajellessani, helpottaako naisen roolin omaksumista se, että nykyisellä autolla ei kannata lähteä kenenkään kanssa viivalle liikennevaloissa. Ennen sain erityistä pontta juuri liikennevalolähdöistä, spontaaneista kiihdytyskisoista arjen keskellä. Lähinnä Bemari-kuskit saivat kummallisia raivokohtauksia, kun pieni nainen Audillaan kiilasi lempeästi hymyillen eteen. Tunnustan, että auton tärkein valintaominaisuus on minulle ollut kiihtyvyys, ei taloudellisuus tai määräaikaishuoltojen toimivuus, eikä ainakaan turvallisuus. Kiihtyvyys, matalan möreä ääni ja kaunis muotoilu. Nahkapenkit tietty. Ei merkittävää eroa miestenvalintakriteereihin, huomaan. Tyttäreni on mahdollisesti perinyt temperamenttiani enemmänkin. Vuosi sitten hän kertoi aamulla nähneensä unta, jossa ajelimme nahkapenkkisellä autolla – ilman vaatteita. Palaan vielä tutkimustulosten maailmaan ja löydän kattavan yliopistotutkimuksen, jossa on selvitetty lasten vanhempien mielenterveyden ongelmista kertomisen vaikutuksia lapsille heidän elämässään. Jos lapselle on kerrottu mielenterveyden häiriöstä, sen on todettu vähentävän lasten omaa todennäköisyyttä sairastua kyseiseen häiriöön huomattavasti, 108 jopa 40 prosenttia. Se on valtavan paljon ja asettaa mielestäni peräti vastuun, jopa velvollisuuden kertoa lapselle, toki sopivassa tilanteensa hänen ikänsä ja elämäntilanteensa huomioiden. Jos olisin viisitoista vuotta sitten tiennyt sukurasitteestani, olisin varmasti osannut paremmin varoa hankkiutumista äärimmäisen stressaaviin tilanteisiin, jotka valvottivat liikaa ja siirsivät masennuksen ja energisyyden liukukytkintä suuntaan tai toiseen yli terveen rajan. Tyttäreni todennäköisyys sairastua elämänsä aikana kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön on tämä huomioiden arviolta vain yksi kahdestakymmenestä, käytännössä siis sama kuin kenellä tahansa. Pelkkä tietoisuus sairastumisen mahdollisuudesta laskee todennäköisyyttä sairastua, samoin kuin vaikkapa 2-tyypin diabeteksen tai verenpainetaudin osalta. Illemmalla ulkoilutan jälleen koiraa ja vertailen kalliolla tutun koiranemännän kanssa lähistön sushi-ravintoloita. Ja lopulta kirjoitan pari liuskaa tekstiä keittiön pöydän ääressä. Pöydän kulmalle mahtuu juuri ja juuri tietokone, riittävästi suklaata ja tänään myös viinilasi, tytär on isällään illan ja yön. Loppuosan tilavasta ruokapöydästä täyttävät kirjat ja lelut, kuten tyttären viime joulun joululahjat. Ehkä yritän siivota ne juhannukseksi pois. Ruokapöydän tuolien selkämyksillä on aina kattava valikoima vaatteita – siitä ne saa nimittäin näppärästi käyttöön. En ole sisustusihmisiä enkä siivousintoilija. 109 26. luku On perjantai ja ohjelmassa varhaisaamuisen ja vielä varhaisemman aamuisen koiranulkoilutuslenkin jälkeen piipahdus sattumalta eteen ilmaantuneeseen mahdolliseen kirjakustantamoon. Pyörin teollisuusalueella ja löydän jonkin takaoven kautta varaston kautta perille. Erittäin mukava tapaaminen herra kustantajan kanssa, joka on miettinyt, mitkä osiot tästä tarinasta ovat totta ja mitkä eivät. Hymyilyttää. Kerron, että kaikki on totta. Onneksi en ole kirjoittanut läheskään kaikkea tekstiin, kirjan nimeksi voisi silloin tulla Totaalisen uskomatonta – ja totta! Puoliltapäivin käyn keskustelua pankin kanssa, joka nostaa asuntolainani marginaalia. Laina piti neuvotella uusiksi, olinhan ollut aikeissa muuttaa Turkuun ja myydä tämän nykyisen kotimme, kunnes olin tullut toisiin ajatuksiin. Kahden kodin loukku ratkesi työläästi peruuttamalla. Olen tyytyväinen joka tapauksessa siihen, että asia on hoidettu. Enää yksi asunto ja yksi auto, vaikkakin kahdesta asunnosta lainaa jäljellä. Selvää edistystä siis. Iltapäivällä tapaan tuttavan parin vuoden takaa. Tutustuin häneen draamatelevisiosarjaa tehdessä. Silloinkin kuvattiin draamaa reaalielämästä, kuten nyt kirjoitusprojektissa, ei suinkaan ennalta käsikirjoitettua tarinaa. Jälleen keskustelussa 110 nousee esiin mielenterveys. Puhumme eräästä tuotantoprojektiin liittyneestä henkilöstä, ja tuttuni arvelee, ettei tällä ole kaikki aivan kohdallaan. Hän pyörittää puhuessaan sormellaan ympyrää päänsä oikealla puolella. Ehkä persoonallisuushäiriö, hän arvelee. Tuntuu aivan luontevalta istuskella kahvilla ja arvioida muiden ihmisten mielenterveyden tiloja, aivan kuten aina ennen tein. Samalla mietin tosin, miten joku saattaa tehdä tämän kirjan ilmestymisen jälkeen istua kahvittelemassa ja todeta ääneen, että onpa yllättävää – tai ei yllättävää – että Isalla ei ole ollut kaikki aivan kohdallaan. Ei haittaa mitään. Nyt tiedän, että jos jollakulla ei ole niin sanotusti kaikki kohdallaan, se voi olla väliaikaista, eikä se suinkaan välttämättä ole pysyvää tai tee hänestä toimintakyvytöntä, pätemätöntä, kelvotonta, harhaista ja niin edelleen. On todella paljon erilaisia ja eriasteisia mielenterveyden häiriöitä, ei yhtä kastia nimeltään ”hullut” tai ”mielenvikaiset”. 111 27. luku Pohdin julkisuuskuvaa sekä leimoja ja rooleja, joita kaikki kannamme. Minua on vuosien varrella kutsuttu useampaan otteeseen sekä naispuoliseksi Sarasvuoksi että naispuoliseksi Jörn Donneriksi. Sarasvuo-vertaus on ollut helppo ymmärtää jo pelkän ammatillisen yhteyden vuoksi, ja sen lisäksi me molemmat puhumme sielusta ja seksistä sujuvasti samassa lauseessa – bisnespalaverissa. Mutta vasta, kun luin Mammuttia, ymmärsin vertauksen Jörn Donneriin. Niinpä kun sain tuon tuhatsivuisen Mammutin luettua loppuun taannoin joululomalla, lähetin Donnerille viestin. Halusin haastatella häntä johtajuusteemaiseen blogiin. Jörn vastasi hyvin ystävällisesti, mutta oli lähdössä juuri Ruotsiin. Sovimme palaavamme asiaan myöhemmin. Ja kun hän oli palannut, minä olin jo noussut niin kauas yläilmoihin rakkauden huuman nostattamana, ettei aiemmin suunnittelemiani ylimääräisiä työprojekteja näkynyt pilvidivaaneille, joissa lekottelin onneni kukkuloilla aavistamatta, että ilmanpaine muuttuisi pian radikaalisti. Kun tilaisuus tuli, menin kuuntelemaan Donnerin haastattelua Akateemiseen Kirjakauppaan ja pyysin myös omistuskirjoituksen, tosin jo hänen seuraavaan kirjaansa Pikku Mammuttiin. Jörn on toden totta maagisen valloittava: 112 samaan aikaan elämää suvereenin terävästi havainnoiva ja rennon vapautuneesti, aistillisesti siinä lekotteleva. Nyt ymmärrän, miksi taannoinen lyhytaikainen miesystäväni Tohtori oli juuri hänestä mustasukkainen, vaikka vain mainitsin ihailevani Donnerin monialaista lahjakkuutta enkä ollut edes koskaan häntä tavannut. Ja ymmärrän, mistä meikäläisen vertaaminen häneen on tullut joillekuille mieleen. Jotain yhtäläisyyttä koen juuri Jörn Donnerin kanssa siinä, että olen paikoin raadollisen realisti, melankolisen synkkä ja leppoisan naseva, viriilin aistillinen ja herkkäsieluinen, hauskan leikkisä ja havainnoissani terävän suora. Joskus kaikkea tätä lähes yhtä aikaa. Siihen kuorrutteeksi vielä sensuroimaton avoimuus, ajatusten ja kehon tason avoimuus. Sehän on monille aivan liikaa, tiedän. Tai suoranaisesti häiriintynyttä. Ehkä pääsen nyt Jörn Donnerin juttusille selvittämään hiukan lisää hulluuden ja mielenterveyden rajoja. Hän kertoi Akateemisen haastattelussa lähtevänsä mökille kirjoittamaan seuraavaa kirjaansa. Katsotaan, miten tytön käy. Toivon parasta. 113 28. luku Olin juuri tullut kotiin, istahtanut tuttuun tapaan keittiön pöydän ääreen ja harkinnut tällä kertaa luvallisesti perjantain kunniaksi lasillista viiniä, kun puhelin soi. Vastaan vain harvoin puhelimeen, mutta nyt numero näytti Helsingin kaupungin kotihoidon numerolta ja ajattelin, että asia koskee äitiäni. Siellä olikin ihailijani Rudi, jolla on vielä lankapuhelin. Hän oli hankkinut puhelinnumeroni numerotiedustelusta, vaikka sen saa maksutta nettisivultakin. Rudi on viisas ja taiteellinen mies, ja jos puhutaan hullusta otteesta elämään, toden totta myös kollega. Olen tutustunut häneen Filosofiklubilla, jossa olen saanut kohdata huikean hienoja ihmisiä eri aloilta. Klubin isäntä on Juha Olavinen, joka on nuoruudessaan vankilassakin aseistakieltäytyjänä istunut kasvisravintolapioneeri ja anarkisti. Hän soitti minulle vuosia sitten nähtyään muistaakseni Aamu-TV:ssä haastatteluni suomalaisten elämänarvoista ja kertoi, että he ovat perustamassa puolisalaista filosofiklubia. Niinpä päädyin alusta asti mukaan klubiaktiiviksi. Eräs klubilaisista on maanpuolustuskorkeakoulun sotilasjohtamisen professori Aki Huhtinen. Hän lähetti ystävällisesti Olaviselle ja minulle kutsun maanpuolustuskorkeakoulun johtamisen seminaariin eräänä keväänä. Otimme 114 kiitollisina kutsun vastaan, ja niinpä poimin pörheäpartaisen ympäristöaktiivi ja totaalikieltäytyjä Olavisen hänen elämänarvoilleen tahdittomasti murahtelevan Jeep Wranglerini kyytiin, ja suuntasimme kohti Santahaminan sotilasaluetta. Olavinen erottui seminaarissa älykkäillä, joskin hämmentävistä hiukan kiusallisiin vaihtelevilla kommenteillaan, minä taas vähintään riittävän selvästi kirkkaanpunaisella jakkupuvullani salissa, jossa ei tainnut juuri muita naisia olla ja jossa väriskaala vaihteli harmaasta mustaan ja tummansiniseen. Toinen hiukan tätä muistuttava tapahtuma oli Puolustusvoimain komentaja Puheloisen Maanpuolustuspäivä. Siellä Filosofiklubiamme edusti sympaattinen nero Sam Inkinen ja kirjailijoita Arno Kotro sekä Sofi Oksanen, jonka yleissivistystä ja sanavalmiutta ihailin samalla, kun yritin selvittää, mikä osa Sofin violetinmustasta tukasta on aitoa ja mikä ei. Kun lounasaika alkoi ja Finlandia-talon keskikerros täyttyi lounastajista, komentaja Puheloinen laskeutui ylväsryhtisenä portaita alas, käveli suoraan meidän pöytäämme ja kiitti hyvästä puheenvuorostani. Hetki oli todella itsetuntoa kohottava. Mietin, että vaikka kannatan toki aseettomuutta, armeijan sotilasarvoissa ja virkapuvuissa on jotain sellaista, jonka useimmat naiset haluaisivat säilyttää. Kun päätin silloisen terapeuttini kehottamana hankkia Facebook-ilmoituksen avulla aluksi hiukan kevyempää, siis ei heti vakavaan suhteeseen tähtäävää, miesseuraa ystävänpäiväksi viime vuonna, Rudi tarjoutui kahville, vaikkei täyttänytkään aivan toivomuslistaani, jossa mainittiin urheilullisuus ja savuttomuus. Rudi on seitsemättä kymmentä elävä piipunpolttaja. Mutta kaunosieluinen turkulainen jalkapalloilija vei treffipotin ja nappasi pian aivan aidon kylähullun peräti määräaikaiseksi vaimokseen. Nyt Rudi kertoo nauttineensa kevyesti rommia paikallisessa, ja ilmeisesti sen rohkaisemana päätti hankkia numeroni 115 ja soittaa. Hän kertoo puhelun aikana nasevia vitsejä ja saa minut nauramaan samalla, kun katson tiskivuorta. Päätin nimittäin ostaa tyttärelleni kesäksi SUP-melontalaudan rahoilla, jotka oli tarkoitettu tiskikoneeseen. Asioilla on tärkeysjärjestys. ”On tärkeää pitää jalat maassa. Mutta jos elää jalat maassa, ei voi juosta eikä kävellä”, veistelee Rudi. Jostain syystä hän ottaa puheeksi naisen, jolla oli ”maaninen vaihe meneillään”. Rudi oli jo tunnustanut rakastavansa minua Filosofiklubin kesäseminaarissa Vuosaaren Kallvikissa. Hän oli poiminut kukkia syntymäpäiväni kunniaksi ja tehnyt lahjaksi kirjan, joka sisälsi tuon rakkaudentunnustuksen. Hän oli maalannut minusta taulunkin. Ja minä menin kihloihin tulevan aviomieheni numero kaksi kanssa tismalleen samassa paikassa Kallvikissa seuraavana keväänä, kun jäät olivat juuri lähteneet ja filosofiklubin kevätseminaari alkamassa. Rakastan merta, ehdoitta. Meren rannalla rakkaudelle on rajattomasti tilaa. 116 29. luku Äitienpäivän aamu. Herään vieressä nukkuvan tyttären käsi kaulani ympärillä, kun rakas vesikoiramme tönii kuonollaan. Haluaa viedä minut äitienpäivän kunniaksi aamukävelylle hiukan normaalia myöhemmin, kello on nimittäin jo kuusi. Suomen kesän alkuun on aikaa pari viikkoa, ja puen toppatakin päälle. Tuttua sekin. On helpottavaa tietää, ettei muutto etelään nostaisi onnellisuustasoa kuin lyhyeksi ajaksi. Ja silti vähän väliä kuulee, että vain hullut asuvat Suomessa. Niinpä, täällä on hyvä olla, terveisin yksi heistä. Sumutorvet soivat merellä. Horisonttia ei näy, vain vaaleaa. Taivasta ei erota merestä. Se ei näytä häiritsevän joutsenia, jotka uivat rauhassa rantavedessä. Vain ihmiset voivottelevat säätiloja. ”Sää on sellainen kuin se on, kun harjoitus alkaa”, totesi oivallisesti Seppo ”Nitti” Nuuttila triathlon aikoinani. Sama koskee elämää. Elämä on sellaista kuin se on, kun kukin päivä alkaa. Tai vielä realistisemmin: elämä on sellaista kuin se on, jos tai kun se jatkuu. Miksi meidän ihmisten on niin tärkeää määritellä asioita ennen kuin koemme niitä? Usein tyydymme peräti vain määrittelemään, kokematta lainkaan. Lokeroimme asioita luokkaan ei kiinnostavaa, ei tarpeellista, vältettävää, 117 epämiellyttävää. Ihmiset, joilla on mielenterveyden häiriö, kuuluvat epäilemättä tähän luokkaan. Kyllähän maailmassa riittää priimaa tarjolle, siitä on jopa ylitarjontaa. Siksi on olemassa vaikkapa deittipalvelu Eliittikumppanit, jotta kiireessä olisi sujuvampaa kuoria kermat päältä. Minä en takuulla saisi profiiliani sinne. Akateemiset opinnotkin jäivät kesken. Sumu on käsitteenä ”harmaata”, vaikka se ei ole sitä. Seisoin keskellä sumua ja se oli vaaleaa, pikemminkin valkoista kuin harmaata. Sumu on rauhallista, mielenkiintoista. Olenko terve ihminen, jolla on alttius sairastua mielenterveyden häiriöön, joka realisoitui viime vuonna? Vai olenko mieleltäni sairas ihminen, joka on ollut pitkään ja on taas toistaiseksi oireeton? Vai olenko vain, ihminen nimeltään Isa? Jätän tarkoituksella sukupuolenkin pois määritelmästä. Loppujen lopuksi se ei ole niin merkityksellistä, kuten ei ikäkään. Onko sekään, että olen ihminen? Koirana näyttää olevan varsin mukavaa. Aamiaispöydässä tytär kirjoittaa päiväkirjaa vieressäni ja kysyy, haluanko kuulla, mitä hän on kirjoittanut – paitsi ettei lupaa kertoa ihan kaikkea. Sanon, että minäkin itse asiassa kirjoitan päiväkirjaa tässä. Hän toteaa: ”Sinäpä kerrot kaikki sun salaisuudet sitten kaikille!” No niinhän minä teen. Kahdeksanvuotiaan päiväkirja-käsitteeseen kuuluvat ennen kaikkea salaisuudet. Neljäkymmentäkuusivuotiaalla ei ole enää erityistä salattavaa. Ketään ei kiinnosta, kuka on paras kaverini tai mikä on lempivärini. Ei edes itseäni. Tosin voi olla mielenkiintoista kertoa asioista, jotka ovat enemmistölle jääneet elämän salaisuuksiksi. Kuten millaista on rakastaa samaa sukupuolta olevaa tai rakastella useamman ihmisen kanssa yhdellä kertaa. Että tällaisia mietteitä äitienpäivän aamuna. Tällaisena päivänä sukupuolella on väliä. Vuosia selitin, että äitienpäivällä ei ole minulle mitään 118 merkitystä, se on typerä muodollisuus, tyhjä traditio. Taisin tuolla asenteella suojautua kilven tavoin sitä vastaan, ettei suru pääsisi iskemään. En nimittäin toden totta ole ollut kyvykäs pyytämään apua, saati kiitosta, kunnioitusta tai arvostusta äitinä. Olen ties monennessako sukupolvessa ollut äitinä enimmäkseen kynnysmatto. Se on surullista. Ensimmäinen aviomiehenikin kertoi rakastuneensa siihen, että kysyin aina muilta ensin, mitä he haluaisivat, ennen kuin kerroin, mitä itse toivoisin. Jos silloinkaan. Useimmiten minulle oli ”ihan sama” tai ”kaikki käy”. Surullisen rajaava määritelmä rakkauden kohteesta. Kuten ”Rakastan sitä, että olet aina niin iloinen.” Tai ”Rakastan sitä, että jaksat yrittää.” Tai ”Rakastan kauneuttasi.” Mitä tapahtuu rakkaudelle, kun suru sumentaa iloisen, kun ei jaksa yrittää, kun vuodet tai tapaturmat kajoavat kauneuteen? Viime aikoina olen pohtinut päivittäin rooliani naisena ja äitinä, myös esimerkkinä lapselleni. Toivon, että hänestä tulee – jos elämä suo hänen valita aikanaan äidin roolin – yhtä rento, lämmin, hellä, läsnä oleva, ulkosalla viihtyvä ja osallistuva äiti kuin olen hänelle. Sellainen äiti, joka sanoo joka päivä rakastavansa ihanaa Muruaan, ja myös tämän ystäviä. Äiti, jolle uskaltaa kertoa salaisuudet; senkin, mitä ei saa kertoa kenelläkään. Äiti, joka pitää itsestään, arvostaa kehoaan, pitää siitä huolta ja hemmottelee, tykkää pienistä tisuistaankin. Äiti, joka ei käytä juurikaan aikaa peilin edessä ja mieti, mitä muut hänen ulkonäöstään ajattelevat. Joka ei ota turhan vakavasti elämää. Ja tuon lisäksi toivon, että hänestä tulee äiti, joka osaa pyytää osallistumista kotitöihin ja apua, kun tarvitsee, sekä äiti, joka odottaa kunnioittavaa käytöstä muilta ihmisiltä. Joka ei pärjää yksin kaikessa, valmista päivittäin aterioita ja huolehdi vaatteista ilman kiitosta. Joka ei aina ota viimeiseksi, korjatessaan samalla tiskejä, sitä, mitä on sattunut jäämään pöytään. 119 Äskettäin Facebookissa näkyi paljon ajatuksia herättävä ajatelma: ”Real women can do all by themselves, but real men don’t let them.” Tosinaiset pystyvät hoitamaan kaiken itse, mutta tosimiehet eivät anna heidän tehdä sitä. Mietin, että oikeampi muoto olisi: ”Vahvat naiset kuvittelevat pystyvänsä tekemään kaiken itse, mutta vahvat miehet eivät salli heidän tehdä niin.” Ajatus kypsyi vielä pidemmälle: “Real women don’t do all by themselves, even if they could.” Aidosti vahvat naiset eivät tee itse kaikkea, mihin pystyvät. Aidosti vahva nainen osaa kaivata apua ja osallistumista. Eikä aidosti vahva nainen tarvitse miestä tähän, hän voi toki haluta miestä, peräti kokonaisen miehen elämäänsä. Haluan juuri sellaiseksi vahvaksi naiseksi. Me naiset olemme saaneet liian monta vuosisataa kiitosta ja kehuja siitä, että asetamme muut aina itsemme edelle, joustamme ja palvelemme nöyrän pyyteettömästi. Haluan rikkoa oman ja monen muunkin suvun perinnön. Haluan oppia ja opettaa tytärtäni pyytämään ja ottamaan vastaan luontevaa arvostusta, niin ettei tarvita enää äänekästä barrikadeille nousua naisten oikeuksien puolesta. Toivon, että tyttärestäni tulee nainen, joka osaa aika paljon kaikenlaista. Erityisesti kasvaa ja muuttua, tehdä vielä parempia valintoja kuin äitinsä. Mieleeni tulee klassikkotarina miehestä, jonka lemmikkikarhu tarkoitti vain hyvää lyödessään kärpäsen hengiltä isäntänsä nenän päältä tämän nukkuessa, mutta mies kuoli. Palvellessaan muita liian aktiivisesti saattaa tappaa tahattomasti heidän kykynsä huolehtia itsestään. 120 30. luku Suoraan parkkipaikkaamme vastapäätä on ilmestynyt hätkähdyttävän vetävä ilmestys, valkoinen urheiluauto Alfa Romeo 4C. Selvitän, että kyseessä on Maseratin tehtaalla valmistettu erikoismalli, joita on Suomessa kolme kappaletta, joista yksi siis seisoo parkissa metrin päässä meistä. Näppään kuvan komeudesta – tai kauneudesta – ja päivitän sen Facebookiin. Ei aikaakaan, kun aviomieheni lähettää viestin, jossa on huolissaan, onko autokuva merkki hypomanian nousemisesta. Välitön ja varsin voimakas suuttumuksen aalto lyö ylitseni. Ainoat merkittävät ongelmat, joita minulle on hypomaniastani pariin otteeseen aiheutunut, liittyvät parisuhteisiin. Siihen, että toinen osapuoli on saanut tartunnan ja jättäytynyt varaani, ja olen kantanut tuskallisen raskasta ristiä, luterilaista vastuuta toisen kannattelemisesta, joka ei edes ole ollut lopulta hyväksi kenellekään. Ei minulla autojen kanssa ole ongelmia. Olen vallan mainiosti osannut laskea, onko minulla varaa kalliiseen autoon vai ei. Sitä en ole osannut laskea, kuinka käy, jos puoliso ei tee töitä syystä tai toisesta. Huomaan allergisoituneeni tarvitsevuudelle. Olen kaikissa kolmessa liitossani päätynyt vähintään osittaiseen äidin rooliin ja voin taata, että jos niin joskus vielä käy, roolisuorituksesta tulee erittäin lyhyt. 121 Vuosien saatossa minua on rakastettu joustavana ja jaksavana, aina aurinkoisena puuronkeittäjänä, pään paijaajana ja paidansilittäjänä. Olen vaatettanut puolisoja, pitänyt huolta ansiotuloista ja sukulaisten syntymäpäivistä, järjestänyt matkoja ja luottokortteja, hankkinut autoja ja työpaikkoja, varannut lääkäriaikoja ja syöttänyt vitamiineja, noutanut ympäripäissään olevan kotiin, pitänyt huolta lapsista ja linjoistani, muistanut pukeutua vetäviin alusasuihin ja opetellut tuottamaan mielihyvää erityisellä pieteetillä. Kuunnellut itkua, kannustanut ja rohkaissut, ymmärtänyt ja lohduttanut. Elänyt antamissani rakkauden lupauksissa vuosikaudet kuin työjuhdaksi vangittu aasi lyhyessä lieassaan. Ongelmat ovat syntyneet ennen kaikkea siitä, etten ole osannut sanoa ajoissa ei. Olen itse kiinnittänyt itseni liekaan. Nyt minulla on Peppi Pitkätossun voimien lisäksi puukko taskussani, jolla liean saa poikki. Sähköposti kilahtaa. Jörn Donner vastasi mökiltä: ”Palaankin Helsinkiin vasta 1. syyskuuta. Sen jälkeen kaikki on mahdollista.” Kaikki on mahdollista. 122 31. luku On erityisesti mahdollista, että opin sanomaan ei sellaisella tavalla, joka vapauttaa minut ikuisesta suklaan ja viinin kaipuusta. On jopa mahdollista, että opin sanomaan ei vieläpä niin, että en enää tarvitse maksimaalisia hevosvoimia ja saksalaisittain viimeisteltyjä nahkapenkkejä ainoaksi vahvuudeksi, jonka sylissä uskallan rentoutua elämän vietäväksi luottavaisena, pelkäämättä. Luottamus. Toiverasiamme odottaa kirjahyllyssä, sen sisällä tuhkaksi poltettu sana ”luottamus” ja Pariisin-matka. Ne odottavat toteutumistaan, ja vaistoan tuon hetken olevan lähellä. Unen hyökyaalto, joka nappasi heittämällä auton ja minut matkaansa, ei ollut lainkaan uhkaava, sen voimaan ja jopa suuntaan voi luottaa. 123 32. luku Tänään olin firmani hallituksen kokouksessa, vihdoin saman pöydän ääressä pääomasijoittajien kanssa ja hyvässä hengessä, ydinkeskustassa Akateemisen kirjakaupan yläpuolella. Vaikka nousukausi pysyy vuodesta toiseen näkymättömissä, pääsimme hyvään sopimukseen pääomalainan lyhennystavasta ja koroista. Kerroin, että en ole ollut työkykyinen, sillä olen ollut ”melko romuna viimeiset kuukaudet” ja nyt olen jo paremmassa kunnossa. En luvannut liikoja, en ollut idealisti enkä edes optimisti, vaan realisti. Yllätin itsenikin suorituksellani. Sillä tavoin ei kerätä pääomasijoituksia, mutta nyt ei ole siihen tarvettakaan. Toukokuinen aurinko lämmitti, suorastaan jo hiosti keskikaupungilla, joten iltapäivällä lähdin koiran kanssa rantaan. Juuri kun olin astumassa kivikosta rantahiekalle, havaitsin edessäni rantakäärmeen. Säpsähdin. Tunnereaktio oli pelästyminen, mutta turhaan, eiväthän rantakäärmeet ole vaarallisia kuin tunteittemme mielestä. Ja sehän on riittävän merkittävä vaara luokitella ne vältettäviin, inhottaviin. Palasin mielessäni rajoittavien käsitteiden haasteeseen. Peruutin hiukan ja jäin katselemaan käärmettä. Se näytti pelokkaammalta kuin minä. Ja peräti kauniilta. Sen tumma nahka kiilsi auringossa. Päätin luokitella tämän kohtaamani rantakäärmeen uudelleen naapuruston asukiksi, jolla on oma kunnioitettava elämänsä, tässä aivan lähellä. 124 33. luku On myrskyinen päivä. Tuulee niin kovaa, että parvekelasit helisevät, ja rantatietä ajellessani vaihdan pienemmän vaihteen autoon päästäkseni sujuvasti eteenpäin. Meri on täynnä vaahtopäitä, kasvoille pärskii meriveden ja sateen sekoitusta. Aamulla tein kotosalla töitä ja odottelin suurella kuormaautolla saapuvaa lähetystä, jättiläisbanaania, keltaista SUPmelontalautaa tyttärelleni. Sen jälkeen lounastin tätini kanssa läheisessä ravintolassa. Täti kertoi tuoreita juttuja Seiska-lehdestä ja muisteli ihanan rapeita silakkapihvejä mutustellessamme ensimmäistä pidempää seurustelusuhdettaan, komeaa parikymmentä vuotta häntä vanhempaa miestä ja 60-luvun Sanelma Vuorteen naisten tyylikursseja. Miten käsilaukkua tulee kantaa ja muuta sellaista, josta tyttäreni on jäänyt paitsi. Käsilaukun kantamisen ja jalkojen naisellisen ristimisen lisäksi tyttäreni ei myöskään tiedä, mitä tarkoittavat sellaiset paikat kuin kammari ja makuukammari, liiteri ja porstua. Niissä tapahtui jännittäviä asioita. Iltapäivällä tapaan rantakahvilassa Kallen. Hän otti sähköpostitse yhteyttä luettuaan toisen kirjani, halusi kiittää siitä saamistaan oivalluksista. Selvisi, että asumme lähekkäin, ja niinpä tapasimme joitakin viikkoja sitten. Nyt tapaamme toisen kerran. Päiväkahvit, kirjaimellisesti. Minulle soijalatte. 125 Puisen kahvilarakennuksen seinät natisevat tuulesta. Täällä rantakahvilassa olen kirjoittanut monta kappaletta juuri tuohon kirjaan numero kaksi. Kalle on mies, jonka sielu on kuin horisontti: avara, valoisa ja rauhallinen. Hänen seurassaan on hyvä olla, kuin istuskelisi rantakivellä kesäiltana, katselisi auringon laskevan ja tietäisi, että hämärän tullenkin tarkenee, ei kiirettä kotiin. Kahvilan punavalkoruudulliset pöytäliinat ja hiukan huterat puutuolit ovat juuri Kallelle sopiva ympäristö. Istumme kammarin puolella. Keskustelemme mielestä, sielusta, kehosta ja alkoholista. Lastenkirjoista ja makkarasta. Elämästä, joka odottaa. Lipuu kauemmas päivä päivältä tosin, mutta uskomme vielä pystyvämme hyppäämään laiturin päästä kyytiin. Juomme vain ensin nämä viinilasilliset loppuun. Kalle ei tosin voisikaan lähteä. Hän on nalkissa. Hänellä on tuskallinen, salainen rakkaussuhde Lady A:n kanssa, jolla on suhteita kovin monen muunkin kanssa. Tunnustan, että minullakin on suhde hänen kanssaan, joskin hiukan etäisempi, olen pistänyt sen poikki useamman kerran, mutta palannut taas. Lady A on erittäin vetovoimainen, mutta myös valtavan mustasukkainen. Hän haluaa olla ehdottomasti etusijalla aina, kun suunnitellaan menoja. Hän ei halua päästää Kallea ja muita edes töihin. Lady A on kuin jättiläishämähäkki, myrkyllinen. Jos hänen luotaan lähtee, kokee kummallista tyhjyyttä, etenkin iltaisin. Ja jos hänen pauloihinsa jää, hän tappaa. Hitaasti, uhrin huomaamatta mitään ennen kuin on myöhäistä. Lady A on tummanpuhuva väriltään, hiukan punertava, viininpunainen. Hänen koko nimensä on Alkoholi. Pahinta Lady A:ssa on se, että hänen rakastajansa ja rakastajattarensa kuvittelevat valinneensa itse suhteen laadun ja kehityskaaren. Me kuvittelemme, että voimme valita pitää 126 taukoa, että voimme valita, millaista rakkautta hän antaa. Ja eräänä päivänä hän piekseekin tavalla, jota tietää rakastajansa inhoavan. Olen nähnyt, miten Lady A:n rakastajille on käynyt. Muistelen äitini miestä, jonka Lady A tappoi. Tila muutamia viikkoja ja minuutteja ennen tajunnan lopullista katoamista ei todellakaan ole kadehdittava. Tuskaa eletystä ja ahdistusta elämättä jätetystä elämästä. Ei kauniita hyvästejä. Kuin tukehtumiskuolema, joka puristaa kaltoin kohdellusta kehosta lopulta vain ulosteet hyvästiksi. Lady A jättää vain tyhjyyden, hiljaisuuden perinnöksi muusikosta lapsenlapselle, joka syntyi samana päivänä kuin isoisänsä aikanaan. Lady A ei sallinut heidän höpsötellä yhdessä, hän otti tiukan otteen miehestä ja talutti pois, jonnekin pimeään ja kylmään, Malmin hautausmaan mullan alle. Lady A:n vaikutus elämään on kuin vanhan autoradion vaikutus upeaan musiikkikappaleeseen: melodian tunnistaa kyllä, mutta äänentoisto syö vivahteet. Kyky suorittaa tavanomaisia arjen toimia saattaa säilyä näennäisesti samanlaisena, mutta luovuus ja innostus loistavat poissaolollaan. Havaintokyky on sumuinen, elämänilo ontuu. Kun eroamme parkkipaikalla, tuuli on kova edelleen, sataa. Kalle lähtee vielä rannalle, minä autoon. Ensimmäistä kertaa, en muista edes kuinka pitkään aikaan, kyyneleet nousevat silmiini. Onneksi rantatie on rauhallinen, näen kyynelten läpi ajaa kotiin päin. En ole itkenyt masentuneena, en ahdistustani, en mitään. Itkinköhän viimeksi näin puhdasta, vilpitöntä surua, kun viimeisenä etelänlomamme iltana ymmärsin, että rakkauteni kohde, Uljas, ei rakasta minua naisena, vain ystävänä. Kanarian suuri aurinko laski, ja itkin hallitsemattomasti lämpöä hohkavilla rantakallioilla. Uljas löysi minut sieltä ja lohdutti, ystävänä. En toden totta aio seistä Kallen hautajaisissa ja lukea typerällä standardifontilla painettuja kömpelöjä muistosanoja 127 kukkavihkon tekosilkkinauhasta. Haluan heitellä voikukkia ja päivänkakkaroita meren aaltoihin kellumaan suomalaisessa kesäillassa ja juuri tällä rannalla, jolla Kalle tarkasti vainuaa jonkun paistavan näkymättömissä makkaraa. Ehkä Kalle opettaisi lapsenlapsiakin paistamaan makkaraa oikeaoppisesti. Mietin, mitä elämä oikein on minulle opettanut. Miksi minut oli käsikirjoitettu vielä toiselle puoliajalle, miksi ruhoni ei jäänyt autokolarin jälkeen katuun, sielu heittänyt helppoja ja kivuttomia hyvästejä ja astellut kirkkaana sunnuntaipäivänä kevätauringon säteitä pitkin taivaaseen? Mutta ei, jotain oli vielä kesken, vasta valmisteilla. Musta hiekkaranta oli valloitettu väärällä tavalla, turistina. Nuorempana sain kokea nyt jo hymyilyttäviä elämän esileikkejä, kuten ”Voit itse valita elämäsi suunnan”, ja W. Somerset Maughamin virke, jonka lainasin motokseni nuorena urheilijana sponsorihakemuksessa: ”If you refuse to accept anything but the best, you very often get it.” Kas kas, elämä on yllättänyt kerran jos toisenkin. Housut nilkoissa. Parasta antia elämässä ovat tarjoilleet lopulta ne ravintolat, joihin ei olisi kuuna päivänä työntänyt nenäänsä, jos olisi saanut ihan itse valita. Kerroin Kallelle, että olin aamulla oivaltanut jotain oleellista. Jotain, mikä liittyy oppiin elämän olemuksesta, aivan sen ytimestä. Kalle piirsi sormellaan pöytään kolmiota, jossa sielu, mieli ja keho ovat kolmion kärkiä. Ne kaikki ovat oleellisia osia. Minunkin oivallukseeni liittyi kolmio. Pohdin sitä, kuinka ennen mieleni askarteli paljonkin hyvän ja pahan rajojen välillä. Ego ja halu olivat pahasta, aistien valtakunta vietteli syntiin, nöyryys ja puhtaus olivat hyvästä. Horoskoopit ovat taikauskoa, Seiskaa ei saa lukea. ”Jos antaa pahalle pikkusormen, se vie koko käden”, ”lopussa kiitos seisoo”, ”kasvu on tuskallista” ja niin edelleen. Mikään niistä ei taida pitää aivan paikkansa. 128 Ja tänä myrskyisenä aamuna heräsin elämään niin, että kaikki oli niin kuin kuuluukin. Kun sataa, laitetaan saappaat jalkaan, jos koira ei ole piilottanut toista niistä. Kun tuulee, kumarrutaan eteenpäin, jotta tasapaino pysyy. Ei ole varsinaisesti hyvää tai huonoa säätä, ei oikealla tai väärällä tavalla eläviä lähimmäisiä, valossa tai pimeydessä vaeltavia. On valtavan helpottavaa ymmärtää, että emme toimi tietoisina, tee valintojamme ja tekojamme tahallisesti, tarkoituksella. Me olemme kaikki aivan yhtä eksyksissä elämän eläintarhassa, eri tavoin vain. Otin elämän liukkailla juurilla ja kivikoilla haparoivia askelia kohti sitä, mistä Anthony de Mello on kirjoittanut: Vapautumista elämään. Havainnoimaan, aistimaan ja kokemaan elämää juuri sellaisena kuin se on. Vapautumista tarpeesta ennakoida tulevaa, suunnata jonnekin eikä säilöä tai haihduttaa juuri nyt olevaa. Vapautta myös menneen arvioimisesta ja arvottamisesta. Valo ei ole hyvää ja pimeys huonoa. Valo ja pimeys kuuluvat molemmat elämään, ne vuorottelevat omalla painollaan. Ei ole tarvetta pyrkiä jatkuvasti valoon. Vuorella on auringon puoli ja varjon puoli, ja on hyödyllistä valita oikea rinne nousuun ja oikea laskuun, tuumii maastopyöräilijä ja vuorijuoksija. Vuoren huipulla voi sen sijaan vain katsella. Ei ole hyvää ja huonoa, oikeaa ja väärää suuntaa ja säätä. Sieluni on juuri vuoren huipulla. Täällä on turvallista itkeä ja nauraa. Itku ei johdata pois valosta, liu’uta alamäkeen, eikä nauru velvoita pitämään seuraa pikkutunneille. Tuuli tuulee ja aurinko paistaa, kaikki omia aikojaan. 129 34. luku Pohdin vielä läsnäoloa. Lady A sumentaa ja vaimentaa huomattavasti läsnäoloa, samoin asioiden laiskan pikainen määrittely ja luokittelu. On merkittävästi helpompaa olla läsnä vuoren huipulla kuin vasta matkalla sinne, sillä silloin on pohdittava vähän väliä, onko reitti oikea. Ja pohdin sitä, millaisia erityisiä syitä meillä on olla läsnä. Eikö ole aivan ok valita olla puolittain läsnä, hiukan syrjässä, kuin parkkipaikan reunalla himmennetyin valoin? Eikö se ole aivan minun asiani, haluanko osallistua vai en? Ei, se ei ole ok, toteaa intuitio aivan selvästi. Jos jotain on tarpeen arvottaa, se on juuri tämä, läsnäolo. Jos en ole läsnä, vaan olen fyysisesti ja henkisesti poissa lapseltani, koiraltani, asiakkailtani ja työntekijöiltäni, se ei ole ok. Siinä on jokin perustavaa laatua oleva virhe. Ei ollut äitini miehen syy, että hän lähti kesken pois, mutta se oli väärin. Hänen olisi kuulunut mieluummin olla läsnä tyttäreni elämässä eikä kuolettavissa orgioissa Lady A:n kanssa. Minulla on luottamustehtävä elämältä. Se on henkisen perinnön kuvanveistotyö seuraavalle sukupolvelle. Vaikka kuinka itse nauttisin vuoristoradasta, en kykene olemaan tätä luottamustehtävää varten läsnä, jos menen liian lujaa tai olen masentunut, syrjässä. Puhumattakaan siitä, 130 jos ihan itse himmennän valot vain Lady A:n vierailua varten. Kysymys ei ole toden totta vain siitä, mikä merkitys elämällä on minulle, vaan siitä, millainen merkitys minulla on elämälle. Minun aikani on elämältä, Jumalalta lainassa. On arvostavaa ja vastuullista palauttaa se hyvin pidettynä. 131 35. luku Ehkä on tarpeen todentaa pätkä inhorealististakin elämää. Oikeaa arjen ajatuksenjuoksua. Pöydän kulmalla on muistilappu, mitä vielä on syytä muistaa kirjoittaa ja tehdä: Selvitä suhdetta Jörn Donneriin ja Jumalaan. Onko syytä kuvata yksityiskohtaisemmin seksiä? Vaikka Pariisi. Muista kertoa lisää hivenaineista. Harvinaista herkkua, tytär on yötä isällään. Minun ja tyttäreni märkäpuvut odottavat keittiön tuolilla huomista, kevään paluuta, sitä, kun tuuli on tyyntynyt ja jostain kuokkavierailulle saapunut syksy siirtynyt syrjään. Keltainen jättiläisbanaani yöpyy salaa rappukäytävässä. Taloyhtiön kekseliäät suosikkiasukit iskivät taas. Golfaava talonmies huokailisi pikeepaidassaan, jos näkisi. Kuuntelen jälleen melankolisia kappaleita, Tavaramarkkinoiden ”Kevättä”, jota olen laulanut kaksikymmentäviisi vuotta. Nyt on vihdoin tuo kevät, sanat ovat olleet liian pitkälti totta. 132 Tuuli ei tuule, mutta sade vielä jaksaa Kevät – pystynkö mitään enää antaan Konkurssin koin, en haluu enää maksaa Kevät – kuljen Hakaniemen rantaan Sydän ei tunne, mutta jalat vielä kantaa Kevät – sinua ihmistä pelkään Minä olin hölmö otin turpiin ja selkään Kevät – tosiaan ihmistä pelkään Niin, en ole pelännyt ihmisiä lainkaan, en itseänikään. Nyt arastelen. Sydämen alastomuutta paljon enemmän kuin kehon. Valokuvaaja Jani viestittää kuvauksesta, jonka olemme sopineet. Poseeraan alasti aallonmurtajalla huomisaamuna. Hän kertoo lähettäneensä myös aviomiehelleni iloisen viestin, että on menossa kuvaamaan tämän alastonta vaimoa. Hän ei tiedä, että aviomies ei ole nähnyt vaimoaan alasti sitten viime syksyn. 133 36. luku Aurinko ilmoittautuu suosiolliseksi assistentiksi, ja pääsemme Janin kanssa kuvauspaikalle läheiseen rantaan. Kello 8 lauantaiaamuna rannan ohi kulkeva ulkoilutie on rauhallinen, muttei tyhjä. Mietin etukäteen monestakin eri kulmasta, miltä mahtaa tuntua alastomuus kameran edessä julkisella paikalla. Oleellisin epävarmuus koski kuitenkin lämpötilaa: mittari näytti kuutta astetta, ja lähdin liikenteeseen toppatakissa ja talvihousuissa. Ehkä kuvista tulee epätarkkoja, jos tytisen kylmästä? Rannassa kevätaurinko paistoi kuitenkin suorastaan kesäisesti, huoli oli turha. Veden äärellä oli aivan lämmin ilman vaatteita. Mietin myös, miltä tuntuu olla kameran ja etenkin tutun kuvaajan edessä alasti. Sekin yllättäen tuntui aivan luontevalta. Kuvia otettiin takaa ja sivulta, edestäkin olisi ollut yhtä helppoa. Kuvaaja Jani kysyi, saako rintoja näkyä, ja vastasin, että kaikin mokomin. Jania jännittikin minua enemmän, hän ei ollut aiemmin ottanut alastonkuvia. Viimeisin huolenaiheeni liittyi kuvauspaikan ohi kulkeviin. Ehkä tuttuja koiranulkoiluttajiakin olisi aamusta liikkeellä. Seisoin auringon kohdevalaisemana rantakivellä, katse kohdistettuna Kirsti Paakkasen olohuoneen ikkunoihin. Yllätyksekseni en kokenutkaan muutamista kiinnostuneena 134 katselleista ohikulkijoista vaivautumista tai nolostumista, vaan peräti mielihyvää. Tunnustan jopa nauttineeni siitä, että esiinnyin alasti julkisella paikalla. Olen pitkälle keski-ikään elänyt nainen, enkä nuorempanakaan ole sopinut lokeroon ”kaunis nainen”. Lyhyt ja leveäharteinen. Mutta itsekseni olen oppinut vuosi vuodelta pitämään enemmän kehostani, joka on selvinnyt jo vaikka mistä. Ei tulisi mieleenkään pyytää Jania muovaamaan kuvankäsittelyohjelmalla vyötäröä kapeammaksi tai tekemään mitään muutakaan todellisuuden häivytystä, jota käytännössä lähes aina tehdään lehtikuville. Iho sileäksi, silmät suuremmiksi, poskia koholle ja tarpeen mukaan rasvaa kaulan alta pois. Yllättävä, luonnollinen noste siis aamutuimaan. Heitän kuvaussession päätteeksi Janin Helsinkiin ja piipahdan surffausliikkeeseen vaihtamaan tyttärelle hankitut tossut oikean kokoisiin. Pihalla tuoksuvat ribsit, liikkeen terassilla on grilli päällä. Hetkeksi unohdan, etten syö lihaa, ja vesi herahtaa kielelle. Sisällä on iloisesti rupattelevaa porukkaa, kausi on aluillaan. Olen aina nauttinut surf-skenestä, surffaukseen liittyvästä elämäntyylistä. Se on rentoa, sopivan rosoista, spontaania – päinvastaista kuin tarkkuutta ja kärsivällisyyttä kysyvä golf. Golfkentän istutettu ruoho on trimmattu viimeisen päälle kuntoon, kentälle mennään kellosta katsoen, kun aika on varattu, tukka siististi, valkoiset kaulukset silitettynä ja mailat järjestyksessä. Suoritin greencardin aikanaan, kun se vaikutti olevan suorastaan välttämätöntä konsultin työn sosiaalisten suhteiden hoitamiseksi. Harrastus loppui lyhyeen. Peppi ei soveltunut pätkääkään golf-skeneen. Olin lisäksi aivan liian kärsimätön ja sääntöjä kyseenalaistava kävelemään annettua reittiä tuntikausia. Enkä jaksa olla hiljaa. Surffaus, jonka kaltaista on myös SUP-melonta, on leppoisan vapautunutta. Päälle vedetään ne vaatteet, joihin käsi 135 aamulla ylettyy, eikä tukkaa kammata, tuuli ja merivesi tekevät föönauksista turhia. Rantaan mennään notkumaan, kun ehditään, ja katsellaan, mistä tuulee. Viritellään välineitä tarvittaessa maalarinteipillä, kuunnellaan reggaeta ovi auki seisovan auton stereoista. On mukava yllätys, keitä rannalla kunakin päivänä tapaa. Päivän päätteeksi saatetaan hörpätä Red Bull tai jopa olut rantakivellä, jutustella niitä näitä. Hyvää huumoria, kaikki ovat tasavertaisia ikään ja taitoihin katsomatta, toisia jeesataan, mitään tasoituskertoimia ei laskeskella. Kisoissakin heitetään huulta kesken matkan. Iltapäivällä pyöräilen jälleen rantakahvilaan. Tällä kertaa kohtaan Jukka Laajarinteen, kokeneen kirjailijakollegan, joka on luvannut jakaa hiukan kokemuksia kirjan kustantamiseen liittyvistä seikoista. Huomaan, että tämä aurinkoinen kevätlauantaihan on työpäivä, vaikkei vähäisimmässäkään määrin siltä tunnu. Istumme ulkosalla, aurinko ja sadepisarat vuorottelevat taivaalla. Jukka on häkellyttävän oivaltava elämän havainnoija ja taitava verbaalinen kuvanveistäjä, joka on työskennellyt kokopäiväisenä kirjailijana puolet työurastaan. Hän on valinnut elää materiaalisesti vaatimattomammin kuin minä, joka kirjoitan vain tunnin päivässä ja paiskin muita töitä loppuajan. Me molemmat nautimme liikunnasta vesillä ja luonnossa, eihän liikuntanautinto edellytä viimeisintä mallia olevia hiilikuituisia välineitä. Ja tämä kahvila on pyöräilymatkan päässä kummankin kodista; Jukan naapurustossa ei vain ulkoiluteta koiria Luis Vuitton -huivit kaulassa. Ajaessani leppoisasti pienessä kevätsadekuurossa kohti kotia pohdiskelen, kuinka downgreidaus, totutuista eduista luopuminen, on niin kovin vaikeaa. Olen harjoitellut sitä materiaalisten asioiden kanssa, eikä se suoranaisesti ole tuottanut erityistä tyydytystä, seesteistä selviytymisen tunnetta vain. Auton osalta olen onnistunut siinä, joskin kun Sami 136 kertoi juuri tilanneensa Toyota Avensis -jakson jälkeen Lexus GS 450h:n, haikeus hevosvoimista iski hetkeksi. On inhimillisesti vaikeaa, jopa tuskallista luopua mielihyvää tuottavista, vaikkakin aivan ylimääräisistä, jopa arvojen tasolla itseäkin häiritsevistä tavaroista ja nautinnoista, joita on halunnut ja onnistunut hankkimaan. Valokuvausta harrastava ei mielellään vaihda halvempaan kameraan ja pienempään valikoimaan objektiiveja. Kesämökkiin kiintyy, veneilijä ei noin vain vaihda soutupaattiin eikä halpa ihovoide ei tunnu hyvältä. Paljon helpompaa on luopua tulevista haaveista ja mieliteoista, niitä voi tarvittaessa vaikka vain siirtää hiukan edemmäs aikajanalla. Minun ei tarvitse päättää, etten koskaan pääse matkustamaan Intiaan tai Malesiaan, joissa olisi hienoa joskus käydä. Voin ajatella, että juuri tänä vuonna tai ehkä lähivuosinakaan en halua eikä minun tarvitse päästä matkalle, sillä haluan saavuttaa taloudellisen tasapainon. Mielenterveys on todellista luksusta, samoin vapaus. Auton lisäksi olen onnistunut sentään laskemaan tasoa pyöräilyssä: viime kesänä hankin yksivaihteisen pyörän, jonka hinta oli kymmenesosa hiilikuituisesta kilpapyörästäni. Sillä on ollut suorastaan riemastuttavan vapauttavaa ajaa. Ei tarvetta seurata nopeutta, ei herkkien kilpapyörän osien kunnossapito-ongelmia, ei pelkoa varkaista kaupungilla käydessä. Jukalla on melkein samanlainen Jopo-pyörä kuin minulla, ollut jo kaksikymmentä vuotta. Sillä pääsee kuulemma jopa 1300 metrin korkeuteen Alpeilla. Ja hänellä on minua enemmän juuri sitä, mitä hänkin erityisesti arvostaa: vapautta. Minun vapauttani rajoittavat erityisesti velat, mutta myös totutut materiaaliset mielihyväntuottajat. Ehkä downgreidauksen sijaan voisinkin ajatella priorisoivani ja yksinkertaistavani elämää. Yksi vaihde pyörässä on yksinkertaistamista. Selkeyttämistä. Se kuulostaa jo paljon paremmalta. 137 Pärjään mainiosti myös toissavuotisella melontalaudallani. Silloin tällöin melon aivan tyynellä merellä. Kun taivas ja pilvet heijastuvat merenpinnasta, näyttää siltä kuin lokit liitelisivät kaukana, suoraan alapuolellani. Luonnollinen aistiharha, terve ja huikea. Tervettä nostetta, johon ei tarvita aavistuksen nopeampaa urheiluvälinettä tai samppanjaa. Myötäelän iloisena Samin uuden auton odotuksessa, enkä kaipaa lisää hevosvoimia. Ostin kuitenkin surffausliikkeen alennuskorista pari t-paitaa ja myöhemmin ruokakaupasta vastapaistetun, rapeakuorisen leivän, jonka päälle levitän oikeaa voita. Yksinkertaisia, suorastaan ylellisiä ja edullisia maallisia nautintoja. Vaikka kohtaamiset ihmisten ja luonnon kanssa voittavat kaikki mahdolliset ja mahdottomat materiaaliset aistinautinnot mennen tullen. Eihän itseään pysty yllättämään esimerkiksi syntymäpäivänä, paketoimaan yllätystä itse itselleen. Vaikka kuinka huolella valitsisi mieluisia lahjoja, ei onnistu saamaan aikaan lähellekään samanlaisia kokemuksia kuin mihin arvaamattomat, hallitsemattomat, odottamattomatkin kohtaamiset kykenevät. Onneksi ja valitettavasti. Lapsena yritimme kerran jos toisenkin kutittaa itseämme onnistumatta edes apulaiseksi napatulla ruohonkorrella. Puhumattakaan monesta muusta mielihyvästä. Jos kykenisin, valitsisin todennäköisesti itselleni vakioidun leutotuulisen sään merelle, ja ukkospuuskien ylevä voima jäisi kokematta. Olen matkalla kohti kohtuullisempaa elämää, jota tasapainoiseksikin kutsutaan. Yritän pysytellä kohtuullisen etäisyyden päässä potentiaalisista vaaravyöhykkeistä, tunneja aistimaailman lumivyöryalueilta, liian intensiivisistä kohtaamisista. Vähemmän kahvia, suklaata ja viiniä. Harvemmin huumaavaa moottoritien imua. 138 Hitaampia ja asiassa pysytteleviä keskusteluja ihmis kohtaamisissa. Vastentahtoisen hiljaiset hyvästit sille, että nuolen ja suutelen elämää avoimesti antautuen kuin kesän ensimmäistä, auringossa valuvaksi sulavaa jäätelöä, päälaelta varpaisiin. Haikeus vaikenee vasta hetkittäin. Sidon mielikuvituksen kevyesti liekaan kahvilan viereiseen koivuun ja juon kahvini rauhassa. Yksinkertaisen espresson triplan sijaan. Ehkä voin yksinkertaistaa keskittymällä aluksi yhteen kohtaamiseen kerrallaan. Mutta Pekka Sauria lainatakseni vasta ”haluan tahtoa.” En vielä tahdo riittävästi. Olen rehellinen itselleni: tiedän, että käyn juuri ja juuri kierrosten niillä rajoilla, jolloin selkäydin kehottaa vaihtamaan isomman vaihteen ja järki pienemmän. Olen elänyt näillä rajoilla jo useamman viikon ilman muutosta kumpaankaan suuntaan. Käytän projektijohtajan vapauttani ja tunnustelen elämää tässä tilassa jonkin aikaa vielä, päivä kerrallaan. Tiedän liiankin hyvin, että kannattaisi eritoten rajoittaa kahvin juontia ja pidättäytyä stimuloivista vuorovaikutuksista. Kumpaakaan en kuitenkaan nyt tee, sillä oikeutuksella tai tekosyyllä, että en ole ollut aikeissa tehdä mitään merkittäviä päätöksiä ja olen nukkunut jo pitkään, kuukausia, useimpina öinä seitsemän tunnin yöunia jopa heräämättä välillä. Tämä tila on hyvin lähellä täydellistä, jos saisin itse valita. Tyttäreni on tosin ehkä eri mieltä, olen hiukan hermostunut aika ajoin, kärsimätön. Oma itseni siis. Ihmiskohtaamisissa olen käynyt viime aikoina niin kutsutusti rajoilla, kuin klubin kynnyksellä, ovimiehen juttusilla. Olen ollut herkkä intoutumaan keskusteluun seksistä ja altis lähtemään mukaan aktiviteetteihin, jotka hyvin todennäköisesti johtaisivat ylikierroksille. Enkä suinkaan ole ollut aina se, joka on painanut jarrua ensin. 139 Kävin kahden tuttavan kanssa keskustelua s/m-erotiikasta. Mikä siinä oikein vetoaa, olen vuosien varrella itsekin kysellyt itseltäni. En ole tiennyt. En myöskään sitä, omaanko pikemminkin sadistin vai masokistin taipumuksia, haluanko alistaa ja dominoida vai olla alistettu, rangaistu ja kuritettu. Molemmat ovat kiehtoneet. Samoin kivun kokemus, kuten vuosia sitten Lontoossa, jossa järjestettiin aivan äärikokemuksia, kuten rituaalilävistyksiä, joissa lävistetään ihoa eri paikoista ilman, että lävistyksiä on tarkoitus jättää pysyviksi. Olen ottanut Lontoossa nännilävistyksen, nautinnon ja kivun yhdistelmän. Kokemukseni ovat tältä saralta kuitenkin kovin vähäisiä ja myös hiukan teennäisiä, teknisiä ja kömpelöitä. Vasta nyt arvelen oivaltaneeni jotain hyvin tärkeää tästä teemasta ja sen motiiveista, ehkä tosin vain itseäni koskevaa. Osa s/m-kiinnostuksestahan lähtee yksinkertaisista ja alun perin tahattomista assosiaatioista, esimerkiksi siitä, että lapsuudessa on saanut selkäänsä jäätyään kiinni seksuaalisista puuhista, vaikkapa itsetyydytyksestä tai pornolehtien selailusta. Näin mieli on yhdistänyt tiedostamatta nöyryytyksen tai kivun, ehkä eritoten selkäsaunan, tuohon uuteen ja kiehtovaan kiihottuneisuuden tilaan, ja assosiaatio jää mieleen vuosikausiksi, jopa loppuelämäksi. Samalla kun kaipaa tuota kiihottumista, mieli kaipaa siihen muistoissa liittyvää nöyryytystä tai kipua. Tai sairaanhoitaja on voinut tutkia lasta kumikäsineillä seksuaaliselle kehitykselle erityisen herkässä ikävaiheessa, jolloin aikuisenakin mieli liittää yhteen kumin ja sukupuolielinten koskettelun. Ensimmäisten seksuaalisten kokemusten aikana koetut tunnetilat ja aistimukset yhdistyvät keskenään, kun mieli ja muisti vasta rakentavat uutta, hyvin suurta ja vahvasti elämään vaikuttavaa käsitettä kaikki aistit erityisen valppaina. Jos ensimmäistä kertaa taloa rakentavan pihalle tuodaan 140 lautoja ja tiiliä, ja vasta myöhemmin selviää, että vain erehdyksessä lisäksi punaisia muovipalloja, mieli saattaa yhdistää punaiset muovipallot rakennustarpeiksi pitkiksi ajoiksi eteenpäin, vaikka järki ymmärtää, ettei tuo tarvike liittynytkään talon perustuksiin. Tai jos ensimmäinen kokemus lehmihaasta pitää sisällään sattumalta ampiaisen piston, alitajunta saattaa ilman järkisyitä välttää, jopa pelätä aidattuja alueita, joissa on lehmiä. Ymmärsin, että minulle s/m-erotiikassa on oleellista jokin muu kuin yksittäinen assosiaatio, nimittäin vallan dynamiikka. Ei staattinen asetelma, jossa joku käskee ja ruoskii, toinen voihkii, ei sopimuksia ja päätöksiä, vaan jännite. Se, että oma asema ei ole varma, ei selvä. Yllättäen minulla onkin kaikki valta toiseen, ehkä jo hetken kuluttua hänellä minuun. En voi päättää, mitä ja miten tapahtuu. Vapaudun vain tuntemaan ja katsomaan, miten energia kehittyy. Mieli ja tulkinnat jäävät eteiseen. Olen niin läsnä kaikilla aisteilla, ettei voi tapahtua mitään sellaista, joka ei solju kohtaamisen virtaan. Olen myös tiedostamattani odottanut koko aikuisikäni hetkeä, jolloin mies käskee ja minä intuitiivisesti olen valmis tottelemaan heti. Elämäni varrella on ollut varsin monta suhdetta, ei tosin yhtään yhden illan suhdetta, eikä tätä ole tapahtunut kuin hetkellisessä kohtaamisessa kerran, illallisella psykologian professorin kanssa. Hän oli tutkijayhteisömme guru ja silloin vierailulla Helsingissä. Eläkeikäinen, melkoisen jörndonnermainen, ikuinen poikamies, jolla oli pari lasta ja naisystäviä eri maissa ja mantereilla. Illallispöydässä vasemmalla puolellani istui avovaimoni, oikealla tämä professori. Keskustelu käytiin piilotetuin viestein, ja illan päätteeksi hän laittoi käden polvelleni ja kuiskasi: ”You should come to visit me and see what comes up. One day you’ll find the woman inside you.” Sittemmin olen etsinyt ja etsinyt, yrittänyt jopa pyytää 141 silloin tällöin potentiaalisilta miehiltä dominointia, eikä kukaan ole onnistunut siinä. Minulta puolestaan on pyydetty usein dominointia. Osaan sitä hyvin, roolisuorituksena. Ja kukaan ei ole onnistunut ottamaan minua kiinni ranteesta ja laskemaan alas eteensä. Minkäänlaisilla ulkoisilla valtaasemilla, fysiikalla tai muulla ei ole merkitystä, kukaan vain ei ole onnistunut. Sellaisia virkapukuja ei ole olemassakaan. Ehkä en ole ollut vain valmis. Ja täysin yllättäen keittiönpöydän ääressä joku, jonka hädin tuskin tunnen, tekee symbolisesti juuri tämän pelkillä kirjoitetuilla sanoilla, ilman erityisiä pyrkimyksiä. Saa aikaan juuri tuon tunteen. Olen päästäni pyörällä pitkään. Annan kokemuksen kypsyä jonkin aikaa rauhassa. Arvelen tarvitsevani tämän hämmentävän episodin marinoimiseen osaksi elämän päivällispöytää niin sanotut lärvit, joita en niitäkään ole koskaan vielä kokeillut. Luovun kuitenkin suunnitelmasta, jään istumaan kuin lauteille ja annan ajan tasoittaa yllättävän tymäkät löylyt. Myöhemmin alan hahmottaa, että kyse on kaipuusta saada jonkinlainen ote erilaisista valtaan ja voimaan liittyvistä tunnetiloista, jotka uhkaavat normaalielämässä karata käsistä. Liittyykö se mieleni rakenteeseen, en tiedä. On hyvin mahdollista, että rajaton mieli kaipaa rajoja, sitä että joku ulkopuolinen kykenisi ottamaan ohjakset, vallan, käsiinsä. Vasta se aikaansaisi luottamuksen. Oma mieli johdattelee liian laveille reiteille tai kapeikkoihin – ja etenkin tilanteeseen, jossa on jatkuvasti valintojen edessä. Jos toinen kykenee ottamaan vallan, ei voi valita itse. Mutta tuon jonkun on oltava aivan poikkeuksellinen ihminen. Joku, johon voi luottaa vahvemmin kuin omaan, välistä pilviä hipovaan itseluottamukseensa. Jostain tällaisesta on kyse, en vielä osaa tarkemmin sitä hahmottaa. Ymmärrän senkin, että normaalin elämän rajoissa jotain samaa voi löytää lentomatkailusta: kun olen 142 lentokentällä ja lentokoneessa, pystyn rentoutumaan poikkeuksellisen hyvin. Ei ole mahdollista tehdä monenlaisia asioita, kuten tavallisesti, lentokoneessa olen jopa lähes sidottuna paikoilleni, ilman mahdollisuutta liikkua, toimia, käyttää puhelinta ja internetiä. Erittäin rauhoittavaa ja vapauttavaa – lentopelkoinen kokee saman tilanteen tietysti toisin. Myös kirkossa koen jotakin samaa: Jumalan tahto on vahvasti läsnä. Ei ole tarpeen eikä syytä kyseenalaistaa sitä. Uskonto yksinkertaistaa valintoja merkittävästi. Etenkin, jos mieli on niin monimutkaisesti rakentunut kuin minulla eikä hahmota selvästi hyvän ja pahan, mahdollisen ja mahdottoman rajoja. Rukouksessa tapahtuu jotakin etäisesti saman sukuista – sallittakoon tämä brutaali vertaus – kuin s/m-erotiikassa: silloin luovun vallasta. Tapahtukoon Sinun tahtosi. S/m-erotiikka ei kuitenkaan paranna yöunien laatua, päinvastoin. Rukous parantaa. Kuin nukahtaisi drinkin voimin verrattuna yrttiteehen. Aina ennen nukahtamista rukoilen, olen kiitollinen ja pyydän johdatusta oikeisiin valintoihin sekä viisautta kasvaa, jalostua ihmisenä, äitinä ja ammattilaisena. Usko pysyy, vaikka suhde uskontoon on vaihdellut ja muovautuu ajan myötä. Unen laatuun ei näköjään vaikuta myöskään työn määrän väheneminen, se nimittäin aiheuttaa yrittäjälle useammin heikkoja yöunia kuin liiallinen työn määrä. Ensimmäistä kertaa kahdeksaan vuoteen en kuitenkaan heräile yöllä tyttäreni satunnaisiin, öisiin selostuksiinkaan. Kokeilin viime syksynä kahdenlaisia lääkkeitä uneen, kumpiakin huonolla menestyksellä. Miedoin, melatoniini, ei vaikuttanut mitenkään. Toinen, lievästi rauhoittava lääke puolestaan teki aamuista kaikkea muuta kuin virkeitä. Puolet työpäivästä hävisi aamusumuun. Parantuneisiin yöuniin ja tähän kokonaisvaltaisesti optimaalisen ylärajoilla keikkuvaan mielenterveyteen on useita vaihtoehtoisia vaikuttajia: merkittävästi laskenut stressitaso 143 taloushuolista ja parisuhteesta, poistunut syyllisyyden ja häpeän tunne sekä fyysisellä puolella luonnossa liikkuminen monta kertaa päivässä koiran kanssa. Ja pupukuuri. Masennuslääkkeelle, jota söin muutaman viikon, en anna pisteitä. Itse asiassa sen saldo jää negatiiviseksi, jos lasketaan hiukan plussaa lääkkeelle sen vaikeita tunteita turruttavasta vaikutuksesta – mahdollisesti peräti lume-sellaisesta – mutta miinusta sivuvaikutuksista, kuten kuvotuksen tunteesta ja kuntoiluhalun yllättävästä laskemisesta. Ja merkittävää miinusta vierotusoireista. Nimittäin vaikka annos oli pieni, käyttöaika lyhyt ja lopetin sen hyvin asteittain, sain ensin tuskallisia sähköiskumaisia tunteita päähäni vuorokaudeksi ja sen jälkeen erittäin epämiellyttäviä tasapainoaistin häiriöitä, kuin olisin seilannut keinuvalla laivalla vähän väliä. Oireet kestivät pitkältä tuntuneen viikon. Kukaan ei kertonut masennuslääkkeiden lopettamiseen liittyvistä vaikutuksista, jotka voivat olla paljon vaikeampia kuin sivuvaikutukset. Enkä tiennyt sitä, että niiden tehoa ei ole edes todistettu. Liikunnan selvästi myönteinen vaikutus masennukseen sen sijaan on kiistattomin tutkimuksin todistettu. Ainoa haaste oman kokemukseni mukaan on se, että akuutissa ahdistuksessa ja syvässä masennuksessa ei jaksa liikkua, ja terapian vaikutuskin on aivan liian hidas. Apua tarvitaan heti: pari päivääkin on pitkä aika, monta viikkoa on aivan liian pitkä odotus etenkin työssäkäyvälle, perheelliselle ihmiselle. Lääkkeistä olemme tottuneet saamaan apua heti. Ehkä niissäkin toimii jo lapsuudessa rakentunut assosiaatio: kun sai lääkettä vaikkapa kuumeeseen tai särkyyn, olo helpottui tunnissa. Toki uskomme siihen, että mieliala paranee nopeimmin lääkkeillä, mutta mielialalääke vaikuttaa modernin psykiatrian valossa yhtä huonolta vaihtoehdolta kuin päänsärkypilleri nestehukan aiheuttamaan päänsärkyyn. 144 Menetin pitkälti uskoni mielialalääkkeisiin tämän kokeilujakson aikana. Sivuvaikutukset kumosivat mahdolliset myönteiset vaikutukset. James Davies on kirjoittanut kirjan Hajalla – onneton totuus psykiatrian nykytilasta (Basam Books 2015, engl. alkuteos Cracked – Why psychiatry is doing more harm than good), jossa hän paljastaa tutkimukset, joissa masennuslääkkeet on luotettavasti todettu käytännössä lähes turhiksi, ja että plasebolääkkeet ja terapia tuottavat parempia hoitotuloksia ilman sivuvaikutuksia. Hän kertoo myös, kuinka tautiluokituksia on lisätty vuosien varrella merkittävästi sillä seurauksella, että aiemmin normaaleina pidettyjä poikkeamia ihmisten käyttäytymisessä ja kokemusmaailmassa on alettu diagnosoida ja lääkitä. Uusien diagnoosien joukkoon kuuluu myös 2-tyypin bipolaarihäiriö, jota aiemmin pidettiin vain luonnollisena mielialojen vaihteluna. Omat viralliset diagnoosinsa ovat saaneet myös ADHD (ennen vain vilkkaus), änkytys, seksuaalinen haluttomuus ja kofeiiniriippuvuus sillä seurauksella, että tänä päivänä Britannian ja Yhdysvaltojen kansalaisista joka neljäs kärsii jostakin mielenterveyden häiriöstä. Lääketeollisuus on yksi maailman suurimpia teollisuuden aloja, ja jokainen uusi diagnoosi merkitsee kasvun mahdollisuutta lääketeollisuudelle. Samalla diagnoosi johtaa liian monen kohdalla turhaan lääkitsemiseen, joka vain pahentaa tilannetta. Esimerkiksi aivojen serotoniinivajetta ei ole onnistuttu todistamaan yhdessäkään tutkimuksessa masennuksen syyksi. Onneksi samaan aikaan on käynnissä myös myönteinen kehityssuunta: mielen häiriöiden turhasta ja usein vain haitallisesta lääkehoidosta siirrytään vähitellen mielenterveyden edistämiseen, ja uusia, vaihtoehtoisia hoitomenetelmiä kehitetään. Maailmalla on esimerkiksi keksitty nopeasti auttavia, suoraan aivoihin vaikuttavia hoitomuotoja, jotka on tuotu 145 nyt myös Suomeen: neurofeedback ja navigoitu aivoterapia. Näissä hoidoissa EEG-mittaukseen yhdistetään tietokoneohjattu aivojen ohjaus tai stimulaatio, jolla aivojen toimintaa muovataan tarpeen mukaan tasapainoisemmaksi, kuin lihaksia treenaten ja jänteitä venyttäen (Nemoy Oy / nemoy.fi). Tiedän nyt, minne menen, kun seuraavan kerran masennus iskee. Valitettavasti Kela ei uusia hoitomuotoja korvaa vielä pitkään aikaan, mutta säilyvä työkyky kompensoi kustannuksia. Terapiat korjaavat, mutta riittävä liikunta ja terveellinen ravinto ovat ne tekijät, joilla luodaan paras ja kantava perusta mielenterveydelle. Ja erilaiset terapiat auttavat löytämään uusia tapoja toimia ja ajatella sekä tulkita tunteita ja tilanteita. Lisäravinteilla voidaan tarvittaessa tehostaa ravinnon vaikutusta. On ehkä aika paljastaa pupukuurin ainesosia. Tärkeimmät perusravintolisät ovat omega-3-rasvahapot ja D-vitamiini. Muita päivittäisiä perusvitamiineja ovat magnesium, B-vitamiinit, E- ja C-vitamiini, sen lisäksi sinkki, seleeni ja kalsium, harvinaisemmista lisäravinteista minulle määrättiin ubikinoni ja ginkgo biloba. Muista lisäravinteista, etenkin aminohapoista, mm. seuraavia on suositeltu tutkimusten pohjalta bipolaariseen masennukseen: tauriinia, NAC:ta, tyrosiinia, inositiolia, agmatiinia ja glysiiniä. Tauriini puolestaan tasaa mieltä. On kuitenkin hyvin tärkeää pitää huolta siitä, mihin aikaan päivästä ja minkä kanssa näitä lisäravinteita syö. Eritoten on oltava varovainen mahdollisten lääkkeiden ja näiden aineiden sivuvaikutuksista. Jos en olisi lopettanut välittömästi masennuslääkkeen ja näiden kaikkien lisäravinteiden yhtäaikaista ottamista, olisin saattanut ampaista vaarallisille ylikierroksille. Nyt tarvitsisin pikemminkin hiukan luonnollisia rauhoittajia – ja ennen kaikkea motivaation hankkia ja käyttää niitä. On liian upeaa elää juuri tällaista elämää. Onko tämä kuitenkin kuin jyrkkä rinne, jota lapsena polkuautoilla laskettiin; 146 loiveneeko rinne luonnostaan ajoissa, ymmärränkö jarruttaa vai karkaako vauhti niin, ettei pysähtyminen ole mahdollista ilman mustelmia? Emotionaalisia kuhmuja pahempia vahinkoja ei ole odotettavissa, sen tason suojavarustus riittääkin. Elämme hivenen jännittäviä aikoja silti: nyt olen todellakin koekaniini, yksinäinen sellainen. Kukaan ei tiedä tilanteestani. Mitä ilmeisimmin kukaan asiasta tietoinenkaan ei kykene arvioimaan mielentilaani. Harva on edes huomannut eroa masentuneen ja hypomaanisen minun välillä. Vain läheisimmät, nyt, kun tietävät asiasta. 147 37. luku Mietin kovin monenlaisia kohtaamisia elämän varrelta. Kuinka ihmisen kohtaamista ei voi koskaan oppia, hallita, opetella kirjoista ja kursseilla. Jokainen ihminen ja jokainen kohtaaminen on erilainen, arvaamaton. Riippumatta diagnoosista tai sen puutteesta. Minne menit, kun astelit nurkan taa, ehkä Jumalan silmäniskusta neitsyen syliin Sytyttämäsi nuotion tuoksu jäi ilmaan viikoiksi En pessyt sitä pois vaatteista Sen äärellä me jaoimme salaisuudet, annoimme niiden sulaa kohmeesta nuotion lämmössä Minulle suotiin nopeammin sulava Elämän estradin verhot kerralla riuhtoen avaava Mieli meni menojaan, keholla ikuinen kiire Sielu sivuutettu Sinulle rauhassa aukeava Ja nyt, lopulta, ajalla ja paikalla ei ole mitään väliä Viisaus korjaa vaieten satoa Niin on tarkoitus Kaikki, kaikki on paremmin kuin ennen Kuka minä olisinkaan valitsemaan elämän viestijoukkuetta 148 Olen kiitollinen sen jäsenenä Ehkä jo huomenna kykenen antamaan parhaani Rakastamaan hitaasti, vain sielulla vapaasti, sydämellä valitusti 149 38. luku Päätin eilen kirjoitukseni spontaanisti runoon, joka kumpusi sielun ja mielen tasolla merkittävästä kohtaamisesta vajaan parin vuoden takaa. Sain tuosta nuotiokohtaamisesta merkittäviä sielullisia, hengellisiä eväitä. Ajoin nuotiolta moottoritietä kotiin viilenevänä orastavan syksyn iltana, kun aurinko laski, ja samana yönä päädyin vielä sikeästä unesta tekstiviestillä herätettynä tuo nuotion tuoksu vaatteissani erään miehen syliin tavalla, joka muutti elämäni suuntaa. Mies isolla M:llä, sielulla ja sydämellä. Mieltä ei näkynyt missään, se jäi vangitsevine, opittuine asenteineen nukkumaan. Ja se, mitä tapahtui tänään, oli kuin outo, toisinpäin pyöritetty elokuva: Leppoisa kuppi kahvia Miehen seurassa, joka tällä kertaa oli mökillään. Lähdin ajamaan tuota samaista moottoritietä. Ohittaessani nuotiokohtaamisen risteyksen radiossa soi Uriah Heepin ”Lady in Black”. Tuttu, ikivanha kappale, mutta yhtäkkiä kylmät väreet nousivat sen sanoista. Jos mikään kappale kiteyttää roolini ihmissuhteissa, eritoten rakkaussuhteissa, sehän on juuri tämä. Lady in Black on liian helposti tulkittu kuoleman hahmoksi. Ja nunnatkin pukeutuvat mustaan kaapuun. Kun kuuntelin sanoja näistä vanhoista oletuksista vapautuneena, 150 tämä Lady B on aivan toista maata kuin Lady A. Laulun Lady B on hyvyyden lähettiläs, joka auttaa vapautumaan haluista taistella vihollisia vastaan. Ehkä erityisesti oman mielen vihollisia, vaikkapa vihaa, pettymystä, katkeruutta, epäoikeudenmukaisuutta, vääränlaisia rajoitteita. Lady in Black ei jää, vaikka pyydetään. Hän tulee vain käymään, kun laulaja on taistellessaan unohtanut rakkauden ja Jumalan. En usko sattumaan, en myöskään kohtaloon. Tämän yhteensattuman eriskummalliseen merkityksellisyyteen nyt vain täytyy uskoa. Vaikka laulun Ladyn pitkä tukka on hetkeksi lyhentynyt ja mustaa väriä olen aina vierastanut, siinähän se on, Lady in Black, mustassa helminauhassaan, jotain arvokasta noudettuna mustalta hiekkarannalta. She came to me one morning One lonely Sunday morning Her long hair flowing in the midwinter wind I know not how she found me For in darkness I was walking And destruction lay around me From a fight I could not win She asked me name my foe then I said the need within some men To fight and kill their brothers Without thought of love or God And I begged her give me horses To trample down my enemies So eager was my passion To devour this waste of life But she wouldn’t think of battle that Reduces men to animals 151 So easy to begin And yet impossible to end For she’s the mother of all men Who counselled me so wisely then I feared to walk alone again And asked if she would stay Oh lady lend your hand outright And let me rest here at your side Have faith and trust in peace she said And filled my heart with life There’s no strength in numbers Have no such misconception But when you need me Be assured I won’t be far away Thus having spoke she turned away And though I found no words to say I stood and watched until I saw Her black cloak disappear My labour is no easier But now I know I’m not alone I’ll find new heart Each time I think upon that windy day And if one day she comes to you Drink deeply from her words so wise Take courage from her as your prize And say hello from me Minut on tarkoitus kohdata, mutta minun ei ole tarkoitus, eikä tarpeen, jäädä. 152 Tehtäväni on rohkaista luopumaan turhista taisteluista. Vapautumista rakkauteen, kohti Jumalaakin. Minulle ei ole merkityksellistä edes tietää, millaisesta taistelusta kohtaamani kanssakulkija vapautuu. Käyn kirjahyllyllä, avaan toiverasian. Sama tuttu savun haju nousee rasiasta kuin se, joka tarttui tuolloin matkaani nuotiolta. Toiveen tuhkaksi palanut ja savuna ilmaan leijunut luottamus on laskeutunut vihdoin takaisin. Luottamus ihmiseen, siihen, ettei minua voi kukaan merkittävästi vahingoittaa, enkä minä voi tahattomasti vahingoittaa toista. Luottamus siihen, että elämä kantaa. 153 39. luku Tänä aamuna työohjelmassani oli syvällä sydämessäni asustava asiakasryhmä johtajia ja yrittäjiä, hyvin poikkeuksellisia ihmisiä. Ryhmä on ollut olemassa jo vuosia ja vaihtuvuus pientä. Olen valtavan kiitollinen mahdollisuudesta toimia juuri tämän matkaajaryhmän oppaana. Monin tavoin hieno aamu, joka valkeni pilvisenä, mutta kokoontumisemme aikana aurinko työnsi verhot edestä. Jotain muutakin on astunut valoon: tulevasta ex-miehestäni on kuoriutunut varsin erikoisen avioliittomme aikana taitava runoilija. Hän kirjoittaa syviä, kauniita ajatelmia ja runoja ja julkaisee niitä Facebookissa. Uskon, että hän julkaisee niitä vielä painettunakin. Aamulla koiran kanssa rannassa kävellessäni katselin ulapalle ja ikään kuin näin aviomieheni siellä seilaamassa onnellisena kohti horisonttia. Hymyilin ajatukselle, se tuntui niin oikealta. Hän on päässyt irti köysistä ja satamasta, saanut sielunsa purjeisiin keväistä myötätuulta ja on matkalla kohti hyvää, totuudelliseksi kokemaansa elämää. Hän kykenee elämään ilman viiniä. Olen onnellinen hänen puolestaan enkä kaipaa ulapalle, en tunne kuuluvani sinne enkä enää tunne huonoa omatuntoa tahdottomuudestani – enkä tahdittomuudestani. 154 Olen ulkoiluttanut koiraa nyt viisi kuukautta joka ikinen päivä noin viisi kertaa, monta kilometriä päivässä. Vain yhden kerran eräs ystävä hoiti koiraa muutaman tunnin. Seison joka aamu metsässä ja rantakallioilla. Yksin, en yksinäisenä. Sanattoman kiitollisena aina uudenlaisista kohtaamisista kunkin päivän aikana. Lady in black, vapaana. Joskin vapaus on paikoitellen pakoa, riippuvuutta riippumattomuudesta. Illalla siemailen kahvia Filosofiklubilla, jo kuusi vuotta kohtaamisia näissä merkeissä. Tänään kuulemme ja keskustelemme presidentti Kekkosen roolista, metsästäjä-arkkityypistä johtajana. Kuinka kukaan ei ehdottomasti saanut saada suurempaa kalaa kuin hän. Toinen laumanjohtaja, Berlusconi, puolestaan hymyilee leveästi ja häikäisee silmää iskien hävyttömyydellään. Itse valitsemme johtajamme, niin elämässämme kuin kansana. Periaatteessa. Alitajuntammehan heidät valitsee, toteaa myös tohtori ja tutkija Tuomas Kuronen. Rudi tuo minulle lahjan, itse valmistamansa sydänkorun, jonka sisään on upotettu käsittämättömän taidokkaasti kultaa ja punaista, kuin ihon läpi kuultavia onnen hiukkasia. Pyöräilen kotiin yksivaihteisellani, silti kaksi kertaa kovempaa vauhtia kuin melkein kaikki muut pyöräilijät, totuttuun tapaan. Mihin kiirehdin? En minnekään. Ehkä juomaan viiniä, on vapaailta. Olin suunnitellut jälleen tällä viikolla lopettavani viinin juonnin kokonaan, mutta jo nyt, kahden vaivaisen päivän jälkeen, olenkin toista mieltä. Tarvitsen vielä pariterapiaa viinisuhteeni käsittelyyn, väistämättä, sillä tunnen, paitsi kaipaavani, myös tarvitsevani viiniä – tänään orastavaan sentimentaalisuuteen. Aamuisin yksin, iltaisin silloin tällöin yksinäinen. Vasta pari vuotta sitten ainoa ongelmani, jonka tunnistin, oli viini, jota join kuten nyt: vähän kerrallaan, mutta liian usein. Ehkä kannattaisi kokeillakin juoda paljon viiniä 155 kerralla. Miltä tuntuu krapula, en tiedä. Mutta on kovin vaikeaa lopettaa jotain sellaista, joka ei koskaan tunnu pahalta. Ja kovin vaikeaahan on myös aloittaa jotain sellaista, joka ei koskaan tunnu hyvältä, toisille vaikkapa liikunta. Olen hyvinkin dramaattisten käänteiden jälkeen palannut samaan tilanteeseen kuin tuolloin: töitä on riittävästi, velatkin lyhenevät vähitellen ja ainoa asia, jonka ehkä haluaisin muuttaa, on viinin juonnin vähentäminen lasilliseen harvakseltaan. Eihän tämä elämä ole lainkaan – hullumpaa! EEG-mittauksen tulos on vain mielenkiintoinen tieto, kerron sen myöhemmin blogissani, jossa kirjailijan päiväkirja jatkuu osoitteessa ylakertalaisenolohuone.com. Kolme tuntia viiniä ei ehkä koskaan – muistaakseni – niin paljon kuin nyt jatkan vielä, vain varmistaakseni etten jää paitsi turvallisesta unohduksesta Hänestä, joka soittaa liian naiivein sävelin: Jeesus tulee Hänestä, joka mouruaa täysikuulla kynttilänvalossa Tiedät olevasi yhtä oikeassa kuin hän, joka katosi näyttämöltä kesken jääneesi paitsi jostain, mistä et koskaan voisi luopua kadut vähemmän ateriaa, jota et koskaan maistanutkaan Vaikka lopulta, tutkimusten mukaan, kuolevat katuvat vain elämää, jonka ohittivat jättivät väliin käänsivät katseen pois nirson lapsen lailla maistamatta 156 Rakkaus on ohdakkeinen malja varoittamattoman vahva Lasken kellosta kauanko vielä sen kestää haihtua jotta voin ajaa pois tai takaisin Rakkaus on hahmo joka työntää kantapäillesi ostoskärryt kun mietit, onko luottamuskortilla katetta vielä Rakkaus koputtaa olkapäällesi, kertoo: nyt on vuoroni Ja joku, jolla ei ole äänioikeutta täällä tänään on eri mieltä Rakkaus ajaa vyötärönmitan juoksemaan maileja kuin hamsterin ilmanhan se ikävystyy sekö vain sen salaisuus Rakkaus vihlaisee konehuoneessa heiluu wunderbaumina peilissä kun yrität katsoa eteesi, unohtaa ohittamasi sen tuoksua ei voi unohtaa edes tuulessa huomaamatta koettua Helsingin Kauppiaat löysi sinisen rakkauden joka kestää vuosia Ja minä, ihminen vain, kadotan sen kun nuotio väsyy 157 Here comes the rain again tulkitsee sen aina kauniimmin ruotsalainen 158 40. luku En onnistunut juomaan riittävästi. Aamulla virkeänä Koiramäellä. Ehkä seuraava kirjani käsitteleekin Jörn Donnerin kohtaamista ja välienselvittelyä viinin kanssa. Tämä hulluus ei dominoinutkaan elämää edes yhden kirjan verran. Toisin kuin rakkaus ja vapaus. 159 lopuksi En ole kuvannut tässä kirjassa juurikaan masennuskausia aivan tarkoituksella, sillä masennuksesta on kirjoitettu jo paljon. Blogista ylakertalaisenolohuone.com löytyvät linkit itsearviotesteihin, joilla voi tutustua paremmin sekä kaksisuuntaisen mielialahäiriön että masennuksen oireistoon. Jatkan myös kirjaa hiukan blogissa. Päädyin julkaisemaan tämän kirjan aluksi itse nettiversiona, sillä toivon, että mahdollisimman moni sellainen, jolla on taipumusta etenkin 2-tyypin bipolaariseen mielialahäiriöön, voi tunnistaa itsensä tai läheisensä mahdollisimman yksinkertaisesti ja nopeasti ja voi löytää vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Tunnistaminen helpottaa elämää merkittävästi, se saattaa jopa pelastaa elämän. Kun ymmärtää, että tunnetilat ja niistä kumpuavat ajatukset johtuvat mielen toiminnasta eivätkä ole tahallisia tai alun perin vain ulkoisten olosuhteiden aiheuttamia, on paljon helpompaa suhtautua niin tunteisiinsa kuin elämäänsäkin ja tehdä etenkin isompia päätöksiä harkitummin. 160 Jos koit tämän kirjan lukemisen arvoiseksi tai sen aiheen tärkeäksi, kiitos jos maksat mahdollisuuksiesi ja omantunnon mukaisen summan, vaikkapa 10 tai 15 euroa (sis. alv 24 %) tilille: FI52 1572 3000 3726 07 / ForceForGrowth Oy viite 20158 Y-tunnus on 1739396-3, ja halutessasi saat erillisen kuitin maksustasi ylakertalaisenolohuone.com-blogin yhteydenottolomakkeella. 10 % summasta tilitän Suomen Mielenterveysseuralle. Uskon kattavani kirjan tuotantokustannukset vapaaehtoislahjoituksin, kokemukseni mukaan yllättävän moni haluaa maksaa. Ja jaa toki kirjaa tai linkkiä tutuillekin! Nähdään ylakertalaisenolohuone.com:issa! Lopuksi haluan kiittää halausten kera etenkin seuraavia henkilöitä: Mari Aulanko, Marika Helander, Matti Katajainen, Sebastian Koskinen, Jukka Laajarinne, Jason Lepojärvi, Jarmo Manner, Sami ja Eevi Minkkinen, Esa Nieminen, Jarkko Nordlund, Ilona Rauhala, Jari ja Virpi Sarasvuo, Pekka Sauri, Anja Snellman, Saku Tuominen, Timanttijohtajia ja Titaanijohtajia sekä läheisiä ystäviäni ja tätiäni. Erityiskiitokset kustannustoimittaja Kosti Salmiselle, taittaja V ille Sutiselle, kansivalokuvasta Jani Laukkaselle ja kannen suunnittelusta ja toteutuksesta Timo Jaakolalle. 161 162
© Copyright 2024