TIETEESSÄ TAPAHTUU 4 2015

2015
TIETEESSÄ TAPAHTUU 64 2014
Tutkijan sosiaalinen vastuu
Haaksirikot ja pelastusseurat
Erkki Vala – unohtunut tulenkantaja
Yhdysvaltain poliittinen kulttuuri
Digitaaliset ihmistieteet
Tieteidenvälisyys
TIETEESSÄ TAPAHTUU
TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta.
Päätoimittaja: Ilari Hetemäki
Toimitussihteeri: Tiina Kaarela
Ulkoasu: Heikki Kalliomaa
Snellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) 228 69 291
Sähköposti: [email protected]
Toimitusneuvosto: professori (emeritus)
Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
Hetemäki, professori Timo Honkela,
tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija
Laine, professori Markku Löytönen (pj.),
tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen.
1
2008
4 2015
PÄÄKIRJOITUS: Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa
Veikko Launis
PÄÄKIRJOITUS
1
Tutkijan sosiaalinen vastuu puntarissa
Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä
Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja
Katja Tikka
Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala Janne Kosunen ja Matti
3
Mieskonen
10
Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja sen
historiaa? Ari Helo
16
Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen
Jarkko Tirronen
KATSAUS
Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle
22
Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen
29
LYHYESTI Ilari Hetemäki
33
Julkaisija:
Tieteellisten seurain valtuuskunta
TIETEENALAT DIALOGISSA
Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki
Monitieteisyys yliopiston näkökulmasta Anna Mauranen
Tieteidenväliseen tiimalasiin? Jussi Pakkasvirta
Venäjä tieteiden välissä Markku Kivinen
Voimistelua tieteiden välillä Kaisa Korhonen-Kurki ja
Painos 7 000 kpl
Ilmestyy 6 kertaa vuodessa
33. vuosikerta
Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston
tutkijakollegiumissa Minna Franck
46
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Iso data kuriin ja järjestykseen Markus Hotakainen
49
KESKUSTELUA
Kysymys ilmastolaista kesän korvalla Jari Holopainen
Toiminnallinen DNA yhä vähemmistössä Tuomas Aivelo
Kenen biologiaa ihmistutkimukseen? Hannu V. Virtanen
53
55
57
Tilaukset ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09) 228 69 251
Sähköposti: [email protected]
Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
www.tieteessatapahtuu.fi
Vanhat numerot luettavissa verkossa
numerosta 7/1996 alkaen.
Seuraava numero ilmestyy syyskuun
lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään
1.9.2015 osoitteeseen:
[email protected]
ILMOITUKSET
1/1 takakansi 550 € (4-v.)
Takakannen sisäsivu 480 € (4-v.)
Sisäsivut (4-v.) 540 €
1/1 (mv) 480 €
1/2 sivu (mv) 280 €
Myynti: puh. 0400-467195 tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015
Janna Pietikäinen
KIRJALLISUUS
Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa Kasper Kepsu
Kaikki valtameristä Eero Aro
Kirjoitettua elämää Merja Leppälahti
Historiantutkija ja puoluepoliitikko Raimo Väyrynen
Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa
37
40
42
44
58
60
64
66
H. K. Riikonen
68
70
72
Mattias Tolvanen
74
76
77
78
Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa Petter Portin
Venäjän kulttuurihistoriaa naisten silmin Riitta Pyykkö
Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä
Eläimet näkyviksi Pekka Wahlstedt
Mallikkaasti ympäristöriskeistä Jari Lyytimäki
Rotujen Ruotsi Tommi Kotonen
Veikko Launis
Tutkijan sosiaalisella vastuulla tarkoitetaan vaatimusta, jonka mukaan tutkijan tulee osaltaan
vaikuttaa siihen, että tieteellistä informaatiota käytetään eettisten arvojen ja periaatteiden
mukaisesti. Sosiaalisen vastuun etiikka etsii vastausta kahteen perustavaan kysymykseen: Milloin ja mistä asioista tutkijalla on vapaus – tai
jopa velvollisuus – puhua? Missä rajoissa tutkijalla on velvollisuus yrittää vaikuttaa siihen,
miten tutkimuksen tuloksia käytetään?
Sosiaalisen vastuun vaatimukseen voidaan
vedota paitsi tutkijayhteisön omissa sisäisissä keskusteluissa myös sen ulkopuolella. Vuonna 2009 tutkijat arvioivat viranomaisten kanssa Italian Abruzzossa esiintyvän vulkaanisen
toiminnan laajenemista. Arvion mukaan vaaraa ei ollut, ja asukkaille kerrottiin asiasta. Hetkeä myöhemmin maanjäristys tuhosi L’Aquilan
kaupungin ja surmasi satoja ihmisiä. Syyttäjä
vaati rangaistusta sekä viranomaisille että tutkijoille. Vastaava keskustelu käytiin Britanniassa 1990-luvun alussa, kun BSE-taudin eli hullun
lehmän taudin havaittiin tutkijoiden odotusten
vastaisesti siirtyneen eläimistä ihmisiin.
Tutkimuseettisen neuvottelukunnan ohje
Hyvä tieteellinen käytäntö ja sen loukkausepäilyjen käsitteleminen Suomessa (2012) määrittää tiedeyhteisön sisäiset eettiset pelisäännöt eli
niin sanotun tutkimusprosessin etiikan. Toinen
TENKin ohjeistus Humanistisen, yhteiskuntatieteellisen ja käyttäytymistieteellisen tutkimuksen
eettiset periaatteet (2009) käsittelee tutkimuskohteen etiikkaa ja pyrkii yhdessä lainsäädännön ja kansainvälisten sopimusten kanssa turvaamaan koehenkilöiden inhimilliset oikeudet.
Etiikan päivän 2015 teemaksi valittu ”Hyvä ja
ILOA JA
paha tieto” suuntasi huomion erityisesti tutkiVÄRIÄ
joiden yhteiskuntavastuuseen,
johon liittyvistä
kysymyksistä useat jäävät näiden ohjeistusten
ulkopuolelle. Tulisiko tutkijoita ohjeistaa myös
KESÄÄN
sosiaalisen vastuun osalta?
Kysymys tutkijan sosiaalisen vastuun määrittämisestä voi aktualisoitua useasta eri syystä. Ensimmäinen mahdollisuus koskee sinällään laadukkaasti tuotetun tiedon epävarmuutta
(luotettavuutta). Voidaanko tutkijaa pitää vastuullisena siitä, ettei hänen tuottamansa tieto
ilmaisee ainoastaan jonkinasteisen todennäköisyyden? Mitä vastuullisuus siinä tapauksessa
pitää sisällään? Onko tutkija velvollinen tulkitsemaan tai selventämään antamansa tiedon
merkitystä? Mikäli näin on, voidaanko tutkijoita
pitää vastuullisina myös tulkintojensa mahdollisista seurauksista?
Viimeksi mainittu kysymys liittyy läheisesti
toiseen sosiaalisen vastuun ulottuvuuteen, tiedon väärinymmärryksen mahdollisuuteen. Tiedon väärinymmärryksellä voidaan tarkoittaa
yhtäältä sitä, että totuudenmukaista mutta asian kannalta vääränlaista tietoa käytetään jonkin ilmiön selittämiseen sekä toisaalta sitä, että
sinällään asianmukaisista tutkimustuloksista
tehdään vääriä tai liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Jälkimmäiseen väärinymmärryksen lajiin voidaan lukea myös meta-analyysien
sivuuttaminen ja ripustautuminen johonkin
yksittäiseen poikkeavaan tutkimustulokseen.
Tutkija voi pitää velvollisuutenaan puuttua
FREDA 33, HELSINKI
tämänkaltaisiin väärinkäsityksiin silloin, kun
se ei edellytä häneltä
kohtuuttomia
uhrauksia
MA-PE
10.30
- 18.00
(näihin voidaan lukea myös sosiaalisen median
vihapuheelle altistuminen). LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
3
Kolmas sosiaalisen vastuun ulottuvuus koskee tutkimustiedon tarkoituksellista (tiedeyhteisön ulkopuolista) väärinkäyttöä. Nykyisessä
keskustelussa on tuotu esiin erityisesti biotieteiden tutkimuksen tuottaman tiedon potentiaalinen kaksikäyttöisyys: tietoa ja osaamista, joka
on tuotettu terveyden ja ympäristön tilan edistämiseen, voidaan käyttää myös vääriin tarkoituksiin, kuten sodankäyntiin ja terrorismin
tukemiseen. Sosiaalisen vastuun etiikka edellyttää tutkijoilta riittävää ja ajantasaista tietoisuutta kaksoiskäytön mahdollisuuksista sekä niiden
ehkäisemiseen soveltuvista keinoista. Vastuu
kuuluu kuitenkin samanaikaisesti myös koko
tiedeyhteisölle, jonka käsissä on asianmukaisen vastuullisuuskulttuurin luominen. Vastuullisuuskulttuurin varhaisiin edustajiin voidaan
lukea saksalainen atomifyysikko Carl Friedrich
von Weizsäcker, jonka tokaisun brittien tiedustelu salaa nauhoitti: ”Jos olisimme halunneet
Saksan voittavan sodan, olisimme onnistuneet
[atomipommin rakentamisessa], täytyy myöntää, ettemme halunneet onnistua.” (Glover,
Ihmisyys, Like 1999, 124.) Vastuullisuuskulttuurin ylläpitäminen totalitaarisissa olosuhteissa
edellyttää kehittynyttä moraalitajua.
Neljänneksi kysymys tutkijan sosiaalisesta
vastuusta voi realisoitua myös tiedon potentiaaliseen vahingollisuuteen liittyvistä syistä. Uusi
tieto voi olla vahingollista myös silloin, kun sitä
ei aiota käyttää eettisesti tuomittaviin tarkoituksiin. Tupakoinnin haitat samoin kuin infektiotautien torjumiseen käytettävät keinot ovat
esimerkkejä kysymyksistä, joiden kohdalla osa
tutkijoista on voinut kokea tietoa tuottavan tai
levittävän tutkijan olevan ikään kuin ”paholaisen asialla”. Tiedon julkituominen on silloin hinnoiteltu eettisesti, eivätkä kaikki ole halunneet
hyväksyä tuotetun tiedon moraalisia kustannuksia. Vastustus voi myös kummuta tiedeyhteisön
ulkopuolelta. Esimerkiksi Stakesin selvitykset
4
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
1990-luvun ”leipäjonoista” olivat Suomen senaikaiselle EY-jäsenyysneuvotteluja käyvälle hallitukselle epätoivottuja. Vastaavasti osa kansalaisista on voinut kokea suomalaisen rikollisuuden
monikulttuurista luonnetta selvittävät tutkimushankkeet stigmatisoiviksi.
Osa tutkijoita pyrkii välttämään sosiaaliseen
vastuuseen liittyviä kysymyksiä. Heidän johtoajatuksenaan on, että tutkijan tehtävänä on
tuottaa tietoa ja tehdä keksintöjä, mutta niiden
käyttöönotosta päättäminen on poliitikkojen
tai ”yhteiskunnan” vastuulla. Asia on kuitenkin
monimutkaisempi. On yleisen ja tieteen edun
mukaista, että tutkimustietoa tuotetaan myös
yhteiskunnallisista kipupisteistä ja arkaluontoisista asioista. Tutkimusaiheen valinta saattaa
vaatia tutkijalta moraalista rohkeutta. Tutkijalla on velvollisuus pyrkiä varmistamaan, ettei
hänen aikaansaamansa tutkimustulos loukkaa –
välillisestikään – kenenkään oikeuksia eikä ruoki yhteiskunnallista eriarvoisuutta.
Nykyiset eettiset ohjeet ja periaatteet rajoittavat tutkijoiden toimintaa ensisijaisesti tiedon
väärintuottamiseen liittyvien mahdollisuuksien
osalta. Avainkysymys on, tulisiko ohjeistusta ja
valvontaa laajentaa sosiaalisen vastuun suuntaan. Yhden vastauksen mukaan parhaiten tässä
asiassa neuvoo julkinen keskustelu, johon osallistuminen on osa tutkijoiden etiikkaa. Ilmeistä
on, ettei sosiaalisesti vastuullista tiedeyhteisöä
voida luoda eikä ylläpitää muotoilemalla kategorisia sääntöjä ja normeja tutkijoiden mekaanisesti noudatettavaksi. Yhtä ilmeistä on, ettei
eettisesti vastuullinen tiedeyhteisö ole mahdollinen ilman, että tutkijat pohtivat oman työnsä
luonnetta ja merkitystä myös sosiaalisen vastuun näkökulmasta ja tuovat havaitsemansa
ongelmakohdat julki.
Kirjoittaja on lääketieteellisen etiikan professori
Turun yliopistossa.
Haaksirikot ja pelastusseurat 1700-luvun Itämerellä
Riikka Alvik, Juha-Matti Granqvist, Mikko Huhtamies ja Katja Tikka
Merionnettomuuksien historia tarjoaa uudenlaisen
näkökulman varhaismodernin ajan merenkulun,
kaupan ja yritystoiminnan historiaan. Tässä artikkelissa tarkastellaan Itämeren 1700-luvun haaksirikkoja sekä Ruotsissa toiminutta Pohjoista sukellus- ja pelastusseuraa, jonka tehtävänä oli pelastaa
ja huutokaupata haaksirikkoutuneita aluksia lasteineen. Pelastustoiminta oli merkittävä mutta aiemman historiantutkimuksen pitkälti unohtama liiketoiminnan muoto. Aiheeseen liittyvä lähdeaineisto
on laaja, yksityiskohtainen ja talous- ja kulttuurihistoriallisesti monipuolinen. Se tuo uutta tietoa
1700-luvun riskejä kaihtamattomasta merenkulusta ja valaisee ilmastohistoriaakin.
Aavelaiva
Vuonna 1771 Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian Turun piirin sukelluskomissaari, englantilaissyntyinen Robert Fithie, raportoi
Tukholman amiraliteetille Kemiön läheltä löytyneestä oudosta laivahylystä. Alus oli Fithien
mukaan haaksirikkoutunut edellisenä syksynä ja seissyt talven yli jäissä. Takila ja lasti olivat kadonneet, ankkurit roikkuivat vedessä eikä
miehistöstä tiedetty mitään. ”On epäselvää, mistä alus on tullut, mihin se oli matkalla ja ketkä sillä liikkuivat, koska aluksen paperit ovat
kadonneet”, kirjoitti Fithe raportissaan. Sukelluskomppania löysi hylystä ainoastaan takilan
osia sekä jonkin verran viiniä ja viinaa. Nämä se
huutokauppasi myöhemmin Turussa.
Kemiön ”aavelaivan” kohtalolle on kaksi
mahdollista selitystä. Todennäköisesti alus oli
joutunut myrskyyn, jolloin miehistö oli kaatanut sen mastot kantraamisen eli kaatumisen
välttämiseksi sekä laskenut ankkurit estääkseen
sitä ajelehtimasta karille. On kuitenkin täysin
mahdollista, että laiva oli ryöstetty. Hylynryöstö
ja merirosvous olivat nimittäin vielä voimissaan
1700-luvulla niin Itämerellä kuin muuallakin
(Kaukiainen 2006; Pearce, 2010). Saaristolaiset
olivat kautta aikain keränneet rantaan ajautuneen tavaran omaan käyttöönsä, eikä ollut mahdotonta, että kokonainen laivakin olisi hyödynnetty näin. Hylynryöstöön viittaisi sekin, että
aluksen lasti ja takila olivat poissa.
Monikymmenosainen takila voitiin purkaa
ja kuljettaa pois uittamalla. Se oli arvokkaampi kuin aluksen runko ja helppo jälleenmyydä
ja kierrättää. Takiloiden raaka-aineena käytetty puutavara, varsinkin lehtikuusi, oli pohjoisen
Itämeren alueen tärkeä vientiartikkeli. Aikaisemmassa tutkimuksessa ei kuitenkaan ole otettu huomioon sitä mahdollisuutta, että ulkomaille myytiin takilapuun nimellä myös merestä
nostettuja ”kierrätystakiloita”. On täysin mahdollista, että hylkylaivojen takiloita kuljetettiin
Suomesta tärkeään vientikaupunkiin Riikaan,
mistä ne lähtivät maailmalle aina Espanjaan asti.
Kemiön aarrelaivan tapaus erilaisine tulkintamahdollisuuksineen kuvastaa hyvin sitä
tutkimusproblematiikkaa, johon Koneen Säätiön rahoittama kolmivuotinen tutkimushanke ”Help or business? Shipwrecks and salvage
companies in the 18th century Baltic as early
modern entrepreneurship” (2014–17) keskittyy. Projekti selvittää, paljonko ja millaisia haaksirikkoja 1700-luvun Itämerellä sattui, ja mikä
oli niiden taloudellinen merkitys sukellus- ja
pelastusseuroille sekä kaupungeille ja niiden laivanvarustajille. Se tarkastelee sukellustoimintaa osana varhaismodernia valtionmuodostusta (state-building) sekä sukelluskomppanioiden
toimintaa kansainvälisinä yrityksinä.
Lähtökohdiltaan itämerellinen aihe laajenee
globaaliksi, kun mukaan otetaan Ruotsin Itä-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
5
Intian kauppakomppania ja sen alusten pelastusoperaatiot maailman merillä. Projekti tekee
myös yhteistyötä meriarkeologien kanssa, pyrkien selvittämään, onko kirjallisen ja arkeologisen
lähdeaineiston yhdistämisen avulla mahdollista
tehdä jopa uusia Vrouw Marian kaltaisia sensaatiomaisia hylkylöytöjä.
Rantaoikeudesta liiketoiminnaksi
Hylkytavaran talteenotto merestä on yhtä vanhaa perua kuin laivaliikenne. Itämeren alueella
oli varhaiskeskiajalla voimassa ikivanha germaaninen rantaoikeus (Strandrecht). Se antoi rannan omistajalle oikeuden rantaan ajautuneeseen
hylkytavaraan, haaksirikkoutuneisiin aluksiin
ja jopa niiden miehistöihin, jotka voitiin ottaa
orjiksi (Wulff 2007, s. 33). Katolinen kirkko tuomitsi rantaoikeuden jo 1100-luvulla, mutta vanhoista tavoista ei luovuttu helpolla. Erityisesti
syrjäseuduilla rantaoikeuden perinne säilyi pitkään laittomaksi rantarosvoudeksi muuttuneena.
Merenkulun ja kauppapurjehduksen lisääntyessä myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa meriliikenteen sujuvuus nousi tärkeäksi teemaksi. Vuonna 1667 Ruotsissa astui voimaan
Kaarle XI:n merilaki, joka oli pienin muutoksin
voimassa aina 1800-luvulle asti. Sen viides luku
eli Merivahinkokaari (Siöskade Balken) antoi
yksityiskohtaiset toimintaohjeet haaksirikkotapauksiin. Lain tarkoituksena oli suojella ruotsalaisia laivanvarustajia ja laivojen miehistöä rantarosvojen mielivallalta. Samaan aikaan merilain
säätämisen kanssa Ruotsiin alkoi syntyä organisoitua pelastustoimintaa haaksirikkoutuneiden alusten ja näiden lastien talteenottamiseksi.
Alan pioneeri oli Mårten Triewald, Englannissa uuteen tekniikkaan perehtynyt mekaanikko
ja tiedemies, jonka aloitteesta perustettu Sukellus- ja pelastusseura (Dykeri- och Bergningssocietet) sai vuonna 1729 yksinoikeuden pelastustoimintaan koko valtakunnan alueella.
1700-luvun lopulle tultaessa Sukellus- ja
pelastusseuran organisaatio ja hallinto olivat
vakiintuneet. Seura jakautui kahteen komppaniaan, eteläiseen ja pohjoiseen. Eteläisen komppanian alueeseen kuului Ruotsin etelärannikko
6
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Tanskan aluevesiltä Karlshamniin, pohjoisen
komppanian alue jatkui siitä Suomenlahden
kautta Venäjän rajalle asti. Pohjanlahti jäi ulkopuolelle, koska sen rannikkokaupungit eivät
saaneet käydä ulkomaankauppaa, eikä alueella
siksi tapahtunut seuraa kiinnostavia rahakkaita
haaksirikkoja. Komppaniat olivat nimenomaan
taloudellisia yrityksiä, ihmishenkien pelastaminen oli toisarvoista.
Komppaniat jakautuivat edelleen sukelluspiireihin (distric), joissa käytännön pelastustoiminta tapahtui. Suomen rannikolla oli kolme
piiriä keskuksinaan Eckerö, Turku ja Helsinki. Piirien johdossa olivat sukelluskomissaarit, joilla oli alaisinaan mm. sukellusvouteja,
päällysmiehiä ja tullivartijoita. Tämän lisäksi
komissaareilla oli käytettävissään sukellustyöntekijöitä, jotka kutsuttiin töihin haaksirikon sattuessa. Kaiken kaikkiaan pelastustoiminta työllisti 1700-luvun lopun saaristossa satoja henkiä.
Sukelluskomppanian avulla haaksirikot saatiin kruunun valvontaan, vaikka rantarosvoutta
– maantierosvouden merellistä muotoa – ei
onnistuttukaan kokonaan hävittämään.
Käytännön sukellustyö tapahtui 1700-luvulla yksinkertaisilla välineillä. Koska pelastustyö
oli pintasukellusta, työkaluiksi saivat useimmiten riittää vene sekä erilaiset puuvartiset keihäät,
koukut ja haavit. Vuonna 1760 Loviisan kaupungin meritullin varastossa säilytetty sukellusvälineistö käsitti sahan, tykkipihdit, murrinkoukun,
mutakauhoja, naaran, väkipyörällisen nostolaitteen ja myrskypumpun. Pohjoisen sukellus- ja
pelastuskomppanian paras kalusto oli Tukholman sukelluspiirillä, joka samana vuonna 1760
omisti jopa kaksi sukelluskelloa ja sukelluspuvun. Suomen alueella ei ilmeisesti koskaan ollut
sukelluskelloa, vaikka sukelluskomissaarit anoivatkin niitä muiden piirien välineistöön vedoten. (Amiraliteettikollegion arkisto, Sarja E:
Luotsikonttori, Saapuneet kirjeet, Sukelluskäsittelyt.)
Haaksirikkojen Itämeri
Sukellus- ja pelastusseura raportoi neljännesvuosittain toiminnastaan Karlskronaan amiraliteetille. Nämä raportit, joita säilytetään Ruotsin
Sota-arkistossa, antavat kuvan seuran toiminnan laajuudesta. (Dykerihandlingar 1749–1798,
Krigsarkivet.) Pohjoisella Itämerellä seuran tietoon tuli vuosittain 20–35 isompaa haaksirikkoa
(Huhtamies, Itämeren haaksirikkotietokanta).
Lisäksi raportteihin on kirjattu merestä ajelehtimasta talteen poimitut ”löydöt”, kuten takilat,
laivaveneet ja irtotavara. Toisinaan rantaan ajelehti myös ruumiita. Ajelehtiva hylkytavara oli
sukelluskomppanialle tervetullutta, mutta ruumiit se joutui hautaamaan omalla kustannuksellaan, mistä se toisinaan amiraliteetille valitti.
Rantaan ajautuneet hylkytavarat ja ruumiit saattoivat olla viimeinen merkki aluksesta, joka oli
kadonnut jäljettömiin myrskyiselle merelle.
Kauppamerenkulun purjehduskausi oli
ympärivuotinen. Laivat kulkivat jäiden tuloon
asti, toisinaan pidempäänkin. On tapauksia,
joissa laivat jäätyivät kiinni Suomenlahdella tai
murskaantuivat jäiden puristuksissa. Vaikka laivanvarustajat tiesivät syksyisen Itämeren vaarat,
he eivät pelänneet riskinottoa – tätä kuvastavat sellaiset alusten nimet kuin Risico. Heillä oli
tukenaan pitkälle kehittynyt merivakuutustoiminta, joka takasi osittaisen korvauksen tuhoutuneista aluksista, ja kannustimenaan tieto kaupan tärkeydestä. Venäjältä laivattiin läntisen
Euroopan suuriin merenkulkukeskuksiin strategista laivanvarustusmateriaalia (naval stores),
kuten puutavaraa, hamppua, purjekangasta, tervaa, rautaa ja valtamerialusten pohjiin käytettyä
kuparia. Näiden tuotteiden saannin tyrehtyminen olisi pysäyttänyt ennemmin tai myöhemmin globaalin laivaliikenteen.
Suurin osa pohjoisen Itämeren haaksirikoista tapahtui syksyllä, lokakuun ja joulukuun välisenä aikana. Syksy olikin pelastustoiminnan
sesonkiaikaa, jolloin laivoja purjehti kiville parhaimmillaan – tai pahimmillaan – päivittäin.
Kolmasosa haaksirikoista sattui yön pimeydessä, mutta syysmyrskyt tekivät myös päivällä
purjehtimisesta vaarallista (Huhtamies, Itämeren haaksirikkotietokanta). Sukelluskomppanioiden raportit, joissa kuvaillaan haaksirikkoon
johtaneita olosuhteita, ovat kallisarvoisia lähteitä myös sää- ja ilmastohistorian tutkijoille, sillä
säätilaa koskevia lähteitä on 1700-luvulta säily-
nyt erittäin vähän.
Itämerellä purjehtineet merikapteenit etsivät reittinsä maisemanavigoinnin eli näköhavaintojen avulla. Kompassia ei tarvittu kuin
öisillä avomeriosuuksilla tai päivällä sumussa.
Kun alus pyrki avomereltä satamaan johtaneelle sisääntuloväylälle, kompassista ei ollut hyötyä,
sillä sen ohjaustarkkuus ei riittänyt. Juuri näissä
vilkkaasti liikennöidyissä meriliikenteen pullonkauloissa tapahtui eniten haaksirikkoja. Onnettomuuksia oli niin paljon, että saaristomaisemaa
koristivat luodoille ajautuneet hylyt, pinnan alta
sojottavat mastot ja aalloilla kelluva hylkytavara.
Sisääntuloväylät olivatkin ensimmäisiä merikortein kartoitettuja paikkoja.
Vaikka laivaliikennettä oli 1700-luvulla erittäin vähän nykyaikaan verrattuna, se oli keskittynyt tietyille väylille ruuhkaksi asti. Juuri tämän
vuoksi Itämeren pahimmat haaksirikkopaikat
olivat, ehkä hieman yllättäen, varsin helppokulkuiset Gotlannin ja Öölannin merialueet. Ne
olivat solmukohtia, joihin kanavoitui koko pohjoisen Itämeren laivaliikenne. Samalla ne olivat
Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian parhaat apajat. Ei ollut yllättävää, että Petter Gottberg, Itämeren tunnetuin hylynryöstäjä, valitsi
1700-luvun lopulla asuinpaikakseen Gotlannin
ja Gotska Sandön. Itämeren vaarallisimmat alueet Gotlannin ja Öölannin jälkeen olivat Tukholman ulkosaaristo sekä Jussarö, Porkkala ja
Hanko Suomenlahdella. Kaupunkien välisillä
merialueilla sattui kaikesta päätellen huomattavasti vähemmän merionnettomuuksia kuin kaupunkien tuntumassa ja niiden satamiin johtaneilla saaristoväylillä.
Helsingin hylkyhuutokaupat
Haaksirikkojen yleisyys loi merikaupunkeihin
laajat haaksirikkotavaran markkinat. Ruotsiin
oli 1600-luvun lopulla luotu julkisten huutokauppakamarien verkosto, jonka piiriin kuului
myös haaksirikkotavaran myynti. (Ulväng-Murhem-Lilja 2013, s. 29–41.) Projektimme on toistaiseksi keskittynyt Helsingin kaupungin huutokauppakamariin, jonka arkistossa on aukoton
sarja haaksirikkohuutokauppojen pöytäkirjoja
1700-luvun loppupuolelta. (Huutokauppaka-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
7
marin pöytäkirjat 1740–1808, Helsingin kaupunginarkisto.) Ne olivat volyymiltään vain
murto-osa Öölannin ja Gotlannin huutokauppamarkkinoista, mutta mahdollistavat silti syväluotaavan verkostoanalyysin 1700-luvun porvarillisesta liiketoiminnasta.
Helsinki oli yksi Pohjoisen sukellus- ja pelastuskomppanian asemakaupungeista. Helsingin
komppanian toimialueeseen, joka käsitti koko
Suomenlahden pohjoisrannikon Hankoniemestä lännessä Venäjän rajalle idässä, kuuluivat monet koko Itämeren pahimmista haaksirikkopaikoista. Erityisen tuottoisa komppanialle
oli aivan Helsingin kaupungin kupeessa sijainnut Porkkalanniemi. Pitkälle merelle työntyvä
karikkoinen niemi oli vaarallinen paikka jopa
kotimaisille aluksille, saati ulkomaisille kauppalaivoille, jotka tunsivat huonosti täkäläisiä vesiä.
Viaporin linnoituksen rakentaminen Helsingin
kaupungin edustalle 1700-luvun jälkipuoliskolla
lisäsi meriliikenteen määrää alueella. Tärkeämpi
oli kuitenkin Suomenlahden pohjukkaan perustettu Venäjän uusi keisarillinen pääkaupunki
Pietari, jonka ansiosta Helsingin editse kulki
eurooppalaisten kauppalaivojen jatkuva virta.
(Huhtamies 2012, s. 247–249; Huhtamies 2014,
s. 139–164.)
Hylkyhuutokauppojen määrä vaihteli suuresti vuosittain. Toisinaan kului vuosikausia
ilman yhtäkään, toisinaan jokin poikkeusvuosi ajoi kerralla suuren määrän aluksia karille ja
sukelluskomppanian ulottuville. Koko tutkimusaikakauden suurin huutokauppasuma koettiin 1750–60-lukujen taitteessa, kiitos vuoden
1760 hirmumyrskyn, joka riehui myös Helsingin edustalla. (Huutokauppakamarin pöytäkirjat 1759–1761, Helsingin kaupunginarkisto.)
Komppanian pelastamat alukset lasteineen myytiin Helsingin kaupungin huutokauppakamarissa, ja myynnin tuotto jaettiin sukelluskomppanian, kruunun, huutokauppakamarin
ja aluksen omistajan kesken. Järjestely hyödytti
kaikkia osapuolia. Sukelluskomppania, kruunu
ja Helsingin kaupunki tienasivat huutokauppojen avulla rahaa. Aluksen omistaja, joka oli usein
esimerkiksi saksalainen, hollantilainen tai englantilainen laivanvarustaja, sai puolestaan edes
8
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
osittaisen korvauksen pohjoiseen periferiaan
haaksirikkoutuneesta aluksestaan. Tiedonsaanti
vähensi liiketoiminnan kustannuksia (transaction costs) ja parhaimmillaan lastista saatu kompensaatio oli eräänlainen vakuutus, joka korvasi
ainakin osan menetyksistä. (Merivakuutuksesta
Itämerellä, ks. Spooner 1983.)
Pelastettujen lastien joukossa oli toisinaan
arvotavaraa, kuten Pietarin yläluokan käyttöön
matkalla olleita viinejä, konjakkia, kankaita,
nautintoaineita, jalometallia ja muita ylellisyystuotteita. Yleensä merestä nostettiin kuitenkin
paljon arkipäiväisempää tavaraa, kuten puutavaraa, nahkoja, viljaa ja hamppua – viimeksi
mainittu oli Pietarin tärkein vientituote. Nämä
kelluivat vedessä ja olivat siksi otollista pelastettavaa. Lastihuutokauppoihin kokoontui suuri
ja sekalainen, sääty- ja paikkakuntarajat ylittänyt ostajakunta. Kun esimerkiksi vuonna 1758
Porkkalassa haaksirikkoutui suuri kauralasti,
kaikki kynnelle kyenneet lähiseudun maanviljelijät saapuivat huutokauppaan hankkimaan
ruokaa hevosilleen. (Helsingin huutokauppakamarin pöytäkirja 9. ja 28.9.1758, Helsingin
kaupunginarkisto.) Informaatio tulevista huutokaupoista kulki tehokkaasti eri puolille maaseutua, sillä niitä mainostettiin sunnuntaisin kuulutuksilla Helsingin ympäristön kirkoissa. Näin
tapahtunut tiedonvälitys oli kehittyneen selektiivistä: tietoa huutokaupoista jaettiin lastin myynnin kannalta merkittäville seurakunnille. Jos
kyseessä oli rautalasti, tiedotettiin siitä läntisen
Uudenmaan ruukkialueiden seurakuntia.
Laivanosahuutokaupat noudattivat toisenlaista logiikkaa kuin lastihuutokaupat, sillä suurten kauppalaivojen takilat, köydet, mastot ja
purjeet olivat kallista tavaraa. Monet Helsingissä
huutokaupatut alukset olivat peräisin Euroopan
suurista kauppakeskuksista ja edustivat oman
aikansa meriteknologian huippua. Laivanosahuutokaupoissa olikin asiakaskuntana kourallinen Helsingin rikkaimpia kauppiaita, joille ei
tuottanut ongelmaa maksaa pienen talon hintaa jonkin aluksen takilasta. Osa heistä erikoistui varmastikin välityskauppaan ja alihankintatoimintaan, vaikka tätä on hankala todentaa,
koska kauppiaiden tilikirjat eivät ole säilyneet.
Tärkeämpi päämäärä oli kuitenkin oma laivanvarustus.
Helsinkiin perustettiin 1740-luvulla Ullanlinnan telakka, jonka osakkaina olivat kaupungin rikkaimmat kauppiaat. Siellä ryhdyttiin
rakentamaan ”espanjanpurjehtijoita” eli suuria kauppalaivoja Välimeren-purjehdukseen ja
elintärkeään suolantuontiin. Hylkyhuutokaupat tarjosivat telakalle raaka-ainetta, ja toisinaan meri lahjoitti helsinkiläisille jopa kokonaisia laivoja, jotka voitiin pienin korjauksin ottaa
uudelleen käyttöön. Vuonna 1754 Porkkalassa
haaksirikkoutui norjalainen tasakylkinen tammialus Concordia, joka laskettiin korjausten jälkeen uudelleen vesille Ullanlinnan telakalta, nyt
Helsingin kauppiaiden omistamana ja kantaen
Viaporin komendantin mukaan nimeä Augustin Ehrensvärd. Alus teki kuitenkin vain kaksi
matkaa Espanjaan ennen kuin se haaksirikkoutui Öölannin luona toisella paluumatkallaan.
(Hornborg 1950, s. 330–336.)
Helsingin laivanvarustuksen kasvu oli
no­peaa.­1700-luvun alkupuolella helsinkiläiset
eivät olleet omistaneet yhtään suurta kauppalaivaa, ja kaupungin tarvitsemat ulkomaantuotteet
oli tuotettu vierailla aluksilla. 1800-luvun alussa Helsinki oli kauppalaivojen määrässä mitaten Ruotsin valtakunnan neljänneksi suurin
merikaupunki. Tärkeä tekijä tämän kehityksen
taustalla olivat hylkyhuutokaupat, joiden ansiosta Helsingin laivanvarustajat saattoivat ostaa
kotikaupungistaan korkealaatuisia, kierrätyskelpoisia ja suhteellisen halpoja laivanosia. Toimiminen Pietarin-liikenteen laillistettuna välistävetäjänä oli Helsingille eduksi.
Meriarkeologia asiakirjalähteiden
tukena
Itämeren kauppamerenkulun kasvu 1700-luvulla näkyy myös tuolle vuosisadalle ajoitettujen
laivanhylkyjen määrässä. Ne ovat kaikki muinaismuistolain nojalla rauhoitettuja, sillä lain
mukaan laivahylky tulee rauhoituksen piiriin,
kun sen uppoamisesta on kulunut sata vuotta.
Osa tunnetuista hylyistä on löydetty systemaattisten etsintöjen tuloksena hyödyntämällä arkistolähteistä saatuja viitteitä uppoamispaikasta.
Tämä on kuitenkin usein hyvin vaikea tie, sillä
lähteen mainitsema haveripaikka voi olla epämääräinen tai alus on saattanut ajelehtia ennen
uppoamistaan. Usein laivanhylyt löytyvätkin
sattumalta harrastajasukellusten tai merenpohjan tutkimuksen yhteydessä. (Ahlström 2006,
s. 101.) Sukellusseurojen raporttien avulla hylky voidaan paikallistaa parhaimmillaan karkeasti sijaintiympyrään tai karin tai luodon tuntumaan. Raportit antavat kuitenkin selkeästi
kuvan niistä alueista, joilla hylkyjä on. Näille
alueilla voidaan keskittää laajempia kenttätöitä.
Projektin kokoaman tietokanta käsittää tällä
hetkellä noin 500 laivahylkyä. Ne ovat suureksi osaksi tavanomaista bulkkilastia kuljettaneita
melko pahasti hajonneita hylkyjä. Tämä ei kuitenkaan tee niistä meriarkeologisesti vähemmän
kiinnostavia kohteita kuin hyvin säilyneet ”aarrelaivat”. Hajonneiden hylkyjen sisäosia on helpompi tutkia ja mm. viljan tai muun orgaanisen
lastin analyysi tuo uutta kiinnostavaa talous- ja
kulttuurihistoriallista tietoa. Koska Itämerellä ei
ole hylkyjä syövää laivamatoa, on alue meriarkeologisesti varhaismodernia aikaa ajatellen tärkein.
Kun kiinnostava laivahylky on löytynyt, alkaa
monitieteinen projekti, jossa yhdistetään vedenalaistutkimukseen soveltuvia arkeologian ja
luonnontieteiden menetelmiä. Tutkimus alkaa
aina arkeologisella perusdokumentoinnilla, jossa tutkitaan aluksen mitat, rakennustapa, materiaalit, sen sisältämät varusteet, kuten köydet ja
ankkurit, sekä lastitavara. Arkeologin on tiedettävä, mitä osia ja tavaroita kyseisen aikakauden
aluksessa tyypillisesti oli merimatkojen aikana,
ja selvitettävä, ovatko ne edelleen löydettävissä hylystä vai ei. Usein myös sillä, mitä hylystä
puuttuu, on merkitystä, sillä puutteet saattavat
viitata pelastustoimintaan. Kun hylky on tutkittu ja ajoitettu mahdollisimman tarkasti, voidaan
yrittää sen identifiointia arkistolähteiden avulla.
Vrouw Marian haaksirikko on hyvä esimerkki siitä, miten monivaiheinen prosessi laivan haaksirikko ja pelastustoiminta saattoi olla.
Tästä vuonna 1771 uponneesta hollantilaisesta
kauppa-aluksesta tiedetään varsin paljon arkistolähteiden kautta. Kapteenin kirjoittaman ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
9
miehistön jäsenten oikeaksi todistaman meriselityksen mukaan laiva ajoi iltapimeässä ja myrskyssä kaksi kertaa vedenalaiselle karille Turun
saaristossa. Toinen kerta oli kohtalokas, ruuma
täyttyi vedellä ja rikkoutuneista pakkauksistaan
karanneet kahvinpavut tukkivat pumput. Laiva ei kuitenkaan uponnut heti, vaan miehistö ja
sukelluskomppanian palveluksessa olleet saaristolaiset ehtivät pelastaa sen lastia useiden päivien ajan.
Laiva kuljetti poikkeuksellisen arvokasta,
Venäjän hoville ja keisarinna Katariina Suurelle kuulunutta lastia. Kun tieto haaksirikosta oli
saavuttanut asianosaiset, alkoi vilkas diplomaattinen kirjeenvaihto Ruotsin ja Venäjän välillä.
Kaikki pelastetut tavarat luetteloitiin tarkasti
aina purjeita ja keittiöstä mukaan otettuja astioita myöten. Tämä luettelo on todella mielenkiintoinen asiakirja juuri yksityiskohtaisuutensa tähden, sillä siinä on paljon sellaisia tavaroita
ja raaka-aineita, jotka tulliluetteloissa kirjattiin
määrittelemättömän kappaletavaran alle.
Suuri osa pelastetusta lastista on Venäjän
hovin jäsenten tilaamaa ylellisyystavaraa, kuten
nuuskaa, teetä, karttoja ja kirjoja, kukkasipuleita, linnun pesäkoreja ja taide-esineitä. Arvotavara oli todennäköisesti pakattu laivan perässä
ja kansitasolla olleisiin hytteihin, niin että ne
säilyivät varmasti kuivina ja olivat laivan päällikön valvovan silmän alla. Arkeologisissa tutkimuksissa on havaittu, että Vrow Marian perä- ja
kansihytit ovat tyhjiä. Myöskään miehistön henkilökohtaisia tavaroita ei ole löydetty, keulassa
sijaitseva keittiö vaikuttaa tyhjältä, eikä laivan
kannen alla olevassa varastotilassa ole esimerkiksi ylimääräisiä purjeita.
Arkeologinen todistusaineisto ei ole välttämättä silmin havaittavissa tai mitattavissa, ja
siksi avuksi tarvitaan myös luonnontieteitä. Osa
orgaanisesta materiaalista on saattanut vuosisatojen kuluessa hajota, mutta se saattaa olla
todennettavissa luonnontieteellisten analyysien
avulla. Esimerkiksi Vrouw Marian hylkyä tutkittaessa laivan ruumassa olevien tynnyreiden
ja pakkauslaatikoiden sisältöä ei olisi voitu varmuudella selvittää ilman kemiallisia analyyseja ja kasvinjäännetutkimusta. Ruumasta otetut
10
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
näytteet osoittavat laivan lastina olleen muun
muassa tekstiilien värjäykseen käytettyä indigoa
ja krappia, jotka mainitaan myös Vrouw Mariaa
koskevissa tulliasiakirjoissa. Näin ollen asiakirjalähteet ja arkeologiset tutkimustulokset tukevat hyvin toisiaan. (Ehanti 2012, s. 38–84; Alvik
2012, s. 109–131.)
Asiakirjojen meri
Haaksirikot olivat vääjäämätön osa varhaismodernia merenkulkua. Suomenlahdella merionnettomuuksien määrä alkoi kasvaa erityisesti Pietarin perustamisen jälkeen vuonna 1703.
Helsingin ohi idän kasvavaan metropoliin kulkenut suhteellisen kapea meriväylä oli kaupallisesti ja strategisesti erittäin tärkeä, sillä sen kautta kulki idästä länteen globaalin merenkulun
tarvitsemia tuotteita, kuten hamppua, purjekangasta, sahatavaraa ja tervaa. Helsingin kaltaisille
kasvavalle ja omaa laivanvarustustaan – vuoden
1724 protektionistisen purjehdussäännön vauhdittamana – aloittavalle merikaupungeille kansainvälisen meriliikenteen haaksirikot tarjosivat
uuden tuottoisan liiketoimintamahdollisuuden,
sukellus- ja pelastustoiminnan. Toiminta käynnistyi vuonna 1729, kun Pohjoisen sukellus- ja
pelastusseura perustettiin.
Merenkulku, haaksirikot ja niihin liittynyt
pelastustoiminta sekä rahakkaat huutokaupat,
ovat kokonaisuus, joka tuotti asiakirjojen meren.
Tämä korostui erityisesti vuodesta 1749 alkaen,
jolloin Ruotsissa alettiin tilastoida ja säännöllisesti raportoida myös merionnettomuuksia.
Sukelluskomppanioiden seikkaperäiset raportit,
yhdistettynä muuhun kirjalliseen lähdeaineistoon, kuten oikeuslähteisiin, mahdollistavat
kauppamerenkulun yksityiskohtaisen analyysin
haaksirikkojen näkökulmasta. Kvantitatiivisen
lähestymistavan ohella sukelluskomppanioiden
raporttien liitteinä olevat seikkaperäiset meriselitykset tuovat kuvaan myös kvalitatiivisen
näkökulman. Niistä paljastuu uskomattomia selviytymistarinoita, kohtaloita ja selvittämättömiä
tapauksia, kuten alussa mainitun Kemiön aavelaivan kaltaisia ”lentäviä hollantilaisia”.
Lähteet
Tietokanta
Itämeren haaksirikkotietokanta 1749–1779. (Koonnut Mikko
Huhtamies lähteinään sukellusseurojen kvartaaliraportit, Dykerihandlingar 1749–1798.)
Arkistolähteitä
Helsingin kaupunginarkisto, Helsinki
Huutokauppakamarin arkisto, huutokauppapöytäkirjat
1740–1808
Krigsarkivet, Tukholma
Dykerihandlingar 1749–1798
Painetut lähteet ja opinnäytteet
Alvik, Riikka: The Merchant vessels St. Michel and Vrouw
Maria and their cargo. Teoksessa Ehanti, Eero, Aartomaa, Johanna, Lounatvuori, Irma, Tirkkonen Erik
(toim.): Lost at Sea, Rediscovered, s. 108–131. Keuruu
2012.
Ahlström, Christian: Identification through archival sources and finds. Nurmio-Lahdenmäki, Anna (toim.): St.
Michel 1747, s. 94–110. Jyväskylä 2006.
Ehanti, Eero: Lost at Sea. Teoksessa Ehanti, Eero, Aartomaa,
Johanna, Lounatvuori, Irma, Tirkkonen Erik (toim.):
Lost at Sea, Rediscovered, s. 14–89. Keuruu 2012.
Granqvist, Juha-Matti: ”Yksinpä vapaudenajalle sangen
ruma juttu”. Kiista Helsingin Vanhankaupungin myllystä 1755–1770. Pro gradu, Helsingin yliopisto 2009.
Hornborg, Eirik: Helsingin kaupungin historia II: ajanjakso
1721–1808. Helsingin kaupunki 1950.
Huhtamies, Mikko: ”Folk som kunde gå under vattnet.” Teknologia, Itämeri ja vedenalainen maailma (1500–1800).
Viapori-Suomenlinna. Linnoitus, lähiseutu ja maailma.
Piirteitä Suomenlinnan historiasta VIII. Juhlakirja yliopistonlehtori Panu Pulmalle. Helsinki 2012.
Huhtamies, Mikko: Pohjolan Atlantis. Uskomattomia ideoita
Itämerellä. John Nurmisen säätiö 2014.
Kaukiainen, Yrjö: Rantarosvojen saaristo. Itäinen Suomenlahti 1700-luvulla. Historiallisia Tutkimuksia 225. SKS.
Malinen, Ismo: Varakkuus ja valta. Varhaiskapitalistinen laivanvarustus Helsingissä 1700-luvun puolivälissä. Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma.
Helsingin yliopisto 1997.
Pearce, Cathryn J: Cornish Wrecking. Reality and Popular
Myth 1700–1860. Boydell and Brewer.
Spooner, Frank. C: Risk at Sea, Amsterdam insunsurance and
maritime Europe, 1766–1780. Cambridge University
Press 1983.
Tikka, Katja: Apua merihädässä – vai liiketoimintaa? Ruotsin
Sukellus- ja pelastuskomppanian toiminnan ensimmäiset vuosikymmenet 1729–1760. Pro gradu, Helsingin
yliopisto 2014.
Ulväng, Göran, Sofia Muhrhem, Kristina Lilja: Den glömda
konsumtionen. Auktionshandel i Sverige under 1700och 1800-talen. Gidluns Förlag 2013.
Wulff, Bertil: Välsignad kust. Strandningar vid Torekov och
Hallands Väderö. Bjärebygden 2007.
Julkaisuavustusten, konferenssija seminaariavustusten hakuajat
syksyllä 2015
Avustusten hakuajat ovat seuraavat:
Avustukset tieteellisten seurojen
julkaisutoimintaan ja kansainväliseen toimintaan
1.–30.9.2015.
Lisätietoja: julkaisupäällikkö Johanna Lilja,
puh. (09) 228 69 229, [email protected]
Avustukset kansainvälisten konferenssien
ja kansallisten seminaarien järjestämiseen
1.–31.10.2015.
Lisätietoja: johtava kirjastonhoitaja Georg Strien,
puh. (09) 228 69 238, [email protected]
Julkaisujen valtionavusta ja muista
rahoitusmuodoista saa lisätietoa TSV:n
julkaisuavustusinfossa 28.8.2015, klo 13–17,
Tieteiden talolla.
Alustava ohjelma:
Kalle Korhonen:
Koneen säätiön rahoitus tiedejulkaisuille
Raimo Parikka:
Suomen tiedekustantajien rahoitus tiedejulkaisuille
Johanna Lilja:
Avoimen julkaisemisen pilotointi
Johanna Lilja:
Muutoksia valtionavustusten hakemisessa ja
tiliselvityksissä
Johanna Lilja:
Ohjeistus uusille hakemuslomakkeen täyttäjille
Ilmoittautumislomake ja tarkka aikataulu tulevat
kesäkuun aikana verkkosivullemme www.tsv.fi.
Riikka Alvik on Museoviraston tutkija, Juha-Matti
Granqvist tohtorikoulutettava, Mikko Huhtamies
dosentti ja Katja Tikka tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
11
Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala
Janne Kosunen ja Matti Mieskonen
Erkki Vala toimi keskeisessä asemassa kaikissa
yhteyksissä, joihin nimi ”tulenkantajat” omana
aikanaan liitettiin. Silti Vala on jäänyt tutkimuksissa ikuisen sivuhenkilön rooliin. Sitoutumattomasta
ja kompromisseihin taipumattomasta intellektuellista tuli sotien jälkeen vaiennettu muistelija. Valan
kautta avautuu uusi näkökulma niin tulenkanta­
jien kuin laajemmin kulttuuriälymystön toimintaan
Suomessa maailmansotien välisenä aikana.
Olavi Paavolaiseen kohdistui viime vuonna
ennen kokematonta mielenkiintoa. Ville Laamasen väitöskirjan Suuri levottomuus lisäksi
syksyllä ilmestyivät H.K. Riikosen ja Panu Rajalan Paavolaisesta kirjoittamat elämäkerrat. Myös
Pentti Haanpäätä – toista 1920-luvulla uraansa
aloittanutta kirjailijaa – on pidetty näkyvästi
esillä. Matti Salmisen elämäkerta (2013) ja Anssi
Sinnemäen Kenttää ja kasarmia käsittelevä tutkimus (2014) ovat tuoreeltaan pyrkineet rehabilitoimaan Haanpään mainetta kotimaisen kirjallisuushistorian väärinymmärrettynä hahmona.
Paavolainen ja Haanpää on molemmat
yhdistetty maailmansotien välisen ajan tulenkantajaliikkeeseen. Tulenkantajissa on kyse
monitulkintaisesta ilmiöstä, jonka jäsenistä ja
historiallisesta olemuksesta ei vallitse yksimielisyyttä. Tavallisimmin tulenkantajat määritellään
1920-luvulla esiintyneeksi kirjailijaryhmäksi ja
-sukupolveksi. Tätä käsitystä ovat tukeneet kirjailijoiden elämäkerrat, joita tähän mennessä
on ilmestynyt muun muassa Martti Haaviosta,
Uuno Kailaasta, Katri Valasta, Mika Waltarista,
Unto Seppäsestä, Lauri Viljasesta, Elina Vaarasta, Toivo Pekkasesta sekä jo edellä mainituista
Haanpäästä ja Paavolaisesta – joistakin jopa useampaan kertaan.
Yhden tulenkantajan elämäkertojen kirjo on
12
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
unohtanut. Erkki Vala, toimittaja ja kirjailija,
liikkuu aikalaistensa tarinoissa ikuisena sivuhenkilönä. Hän on Katri Valan veli, Haanpään
ja Pekkasen löytänyt WSOY:n kustannustoimittaja sekä oman kustannusyhtiönsä – Kirjailijain kustannusliikkeen – johtaja, joka julkaisi
1930-luvulla muun muassa Arvo Turtiaisen ja
Viljo Kajavan esikoisteokset. Vaikka Vala halusi identifioitua kirjailijaksi, hänen teoksensa –
keskeisimpinä Leijonajuhlat (1932), Onnelliset pessimistit (1932) ja Rajakylä (1945) – eivät
saavuttaneet suosiota omana aikanaan. Myös
kirjallisuushistoria on pudottanut teokset kaanoninsa ulkopuolelle. Valan poikkeukselliset tulenkantajamuistelmat ovat hautautuneet
arkistojen kätköihin ja nykyään hänen jälkimaineensa perustuu pääasiassa toimittajantyöhön.
On unohdettua on, että kaikissa tulenkantajien
nimeä kantavissa julkaisuissa sekä Tulenkantajain Seurassa keskushahmona toimi juuri Erkki
Vala.
Aikalaisille Vala esiintyi hyvin ristiriitaisena
hahmona. Haanpää on kuvaillut Valan olleen
innostunut, teennäinen ja fanaattinen. Paavolainen määrittelee hänet diktaattorityypiksi,
Viljo Kajava 30-luvun vasemmistokirjailijoiden
symboliksi, Jarno Pennanen vapaamieliseksi
ja radikaaliksi, Nyrki Tapiovaara innostavaksi,
Saima Harmaja karkeatekoiseksi ja kerskailijaksi. Toisaalta Valaa on myös pidetty Eino Leinon
perinteen jatkajana. Näkemysten runsaus antaa
olettaa, ettei Valan merkitys omana aikanaan
ollut yhdentekevä. Mutta kuka Erkki Vala oli ja
mikä oli hänen merkityksensä?
“Anna meille Erkki Vala!”
Vala syntyi vuonna 1902 kirjallisuutta arvostavaan metsänhoitajan perheeseen Porvoos-
sa, joka oli perinteisesti ollut suomalaisen kirjallisuuden keskuspaikka. Kaupungissa toimi
WSOY:n kustannusyhtiö, josta tuli Valankin
elämässä tärkeä suunnannäyttäjä. Ilomantsissa
vietetyn lapsuuden jälkeen hän siirtyi 15-vuotiaana WSOY:n kirjapainotyöntekijäksi (1917–
20). Porvoossa Vala tutustui muun muassa
Arvid Järnefeltiin, josta tuli hänelle itsenäisen
kirjailijan, kriittisyyden ja rohkeuden symboli.
WSOY:n jälkeen Vala siirtyi toimittajan töihin
ensin Keravalle ja sen jälkeen Kouvolaan, mitä
aikaa hän on pitänyt tärkeänä toimittajan rajojen kokeilun aikana. Kirjoitettuaan vuonna 1924
ylioppilaaksi Vala palasi WSOY:hyn, tällä kertaa
kustannusvirkailijaksi (1924–28). (SKS, Kotus.)
Kustannusvirkailijana Vala omistautui työnteolle ja kuului WSOY:n nuoriin “maistereihin”.
Samaan aikaan kustannusvirkailijana aloitti
myös Martti Haavio, jonka kanssa Vala ystävystyi. Valan ja Haavion kautta kulkivat erityisesti uuden sukupolven kirjailijoiden tekstit, mikä
antoi heille merkittävän roolin nuorten kirjailijoiden ja kustannusyhtiön välisenä linkkinä
(Häggman 2001, 306 ja 340). Vala ei ainoastaan löytänyt uusia kykyjä Haanpään ja Pekkasen tavoin, hänellä oli myös tärkeä asema omien kirjailijaystäviensä tukijana ja suosittelijana.
Vala oli verkostoitunut Nuoren Voiman Liiton
(NVL) kautta 1920-luvun kirjallisiin piireihin
– hän toimi NVL:n kirjallisen piirin sihteerinä.
NVL:ssa Valan tehtäviin kuului muun muassa
kirjallisten näytteiden hyväksyminen. On tunnettua, että 20-luvun nuoret kirjailijat auttoivat
toisiaan kirjoittamalla kirjallisuusarvosteluja
toistensa teoksista. Ehkä vielä merkittävämpää
kirjailijoiden urakehitykselle oli Valan ja Haavion portinvartijan asema kustannusvirkailijoina,
koska heidän tehtävänsä oli esitellä parhaimmat
kirjailijalupaukset kustannusyhtiön johdolle ja
suositella heidän julkaisemistaan.
NVL ja WSOY ideoivat 20-luvun alussa uutta kirjallista albumia. Hanke toteutui vasta kun
riittävän kyvykäs ja työhön suostuva kustannustoimittaja löytyi Erkki Valan tultua töihin
WSOY:hyn. Hän toimitti Tulenkantajat-albumit
vuosina 1924–27. Ensimmäisen albumin Vala
toimitti yhdessä Martti Haavion kanssa, mut-
ta sen jälkeen hän vastasi työstä yksin. Vuonna 1928 Albumi irrotettiin NVL:n ja WSOY:n
ohjauksesta, uusi Tulenkantajat-lehti (1928–30)
perustettiin ja sen päätoimittajana aloitti Erkki
Vala. Valan aikaisemmat ansiot kustannusvirkailijana ja toimittajana sekä NVL:n kirjallisen
piirin keskeisenä jäsenenä tekivät hänestä itsestään selvän päätoimittajan. Lisäksi Vala oli verkostoitunut Arvid Järnefeltin, F.E. Sillanpään,
Hella Wuolijoen ja Alvar Aallon tapaisiin vanhemman polven ja muiden alojen kulttuurihenkilöihin, jotka lähtivät tukemaan lehtihanketta.
Lehdestä muodostuikin ennen kaikkea Erkki
Valan näköinen julkaisu, joka herätti valtavasti
huomiota poleemisuudellaan ja rohkeudellaan.
Olavi Paavolainen onkin tunnustanut lehden
menestyksen perustuneen Valan taitavaan päätoimittajan työhön.
Pelkkä lehti ei riittänyt Valalle, joka oli ottanut nuorten julistaman suomalaisen kulttuurin uudistamistehtävän vakavasti. Hän perusti
vuonna 1929 Tulenkantajain Seuran, joka toimi keskustelufoorumina Tulenkantajien esiin
nostamille teemoille, kuten paneurooppa-aate
ja sananvapaus. Vala toimi luonnollisesti seuran puheenjohtajana. Vala johti sekä seuraa että
lehteä, mutta riitautui voimakkaiden kannanottojensa vuoksi Akateemisen Karjala-Seuran
jäsenten, erityisesti Martti Haavion, kanssa. Ristiriidat johtivat lopulta Valan syrjäyttämiseen
lehden päätoimittajan paikalta 1930 ja Tulenkantajien ajautumiseen konkurssiin (Kosunen ja
Mieskonen 2014, 17).
Valan elämässä vuosi 1930 oli siviilielämässäkin vaikeaa aikaa. Valan vaimo Ursula Thesleff menehtyi synnytykseen. Vala ei kyennyt
huolehtimaan vastasyntyneestä pojastaan, jonka huolenpito jäi menehtyneen äidin sukulaisten vastuulle. Valaa persoonana kuvastaa hyvin,
ettei hän kuitenkaan lannistunut vastoinkäymisistään. Vuonna 1931 hän työskenteli Yleisradiossa Radiomailma-lehden (sic) toimittajana,
mitä ennen hän oli ollut töissä Edistyspuolueen
puoluetoimistossa. Vuonna 1932 Vala julkaisi
romaanit Leijonajuhlat ja Onnelliset pessimistit.
Samana vuonna Helsinkiin saapuneet nuoret
ylioppilaat (mm. Viljo Kajava, Raoul Palmgren,
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
13
Nyrki ja Tapio Tapiovaara) vaativat tulenkantajuuden elvyttämistä. Viljo Kajavan mukaan
”merkitsi meille Erkki Valan nimi samaa kuin
Tulenkantajat” (Kajava 1990, 153). Raoul Palmgren lähetti syrjäytetyn Valan jälkeen Tulenkantajien päätoimittajaksi siirtyneelle Paavolaiselle
vuonna 1930 kirjeen, jonka hän oli otsikoinut
sanoin: ”Anna meille Erkki Vala” (SKS, OPA). Jo
ensimmäinen lehti henkilöityi lukijoiden silmissä Valaan. Vala elvyttikin Tulenkantajain Seuran
ja jatkoi sen puheenjohtajana. Seuran äänenkannattajaksi perustettiin uusi Tulenkantajat-lehti (1932–39) ja jälleen päätoimittajaksi valittiin
Vala. 1930-luvulla tulenkantajien yhteiskunnallinen painotus sai entistäkin merkittävämmän roolin äärioikeiston ja keskieurooppalaisen fasismin luomassa paineessa, mutta Vala
piti kiinni ensimmäisen lehden ideasta yhteiskunnallista kritiikkiä harjoittavana kulttuurilehtenä. Valalle lehti oli 1920-luvun lopulla aloitetun työn jatkumoa ja ulkoisista muutoksista
huolimatta sisältö noudatteli samoja periaatteita
(Kosunen ja Mieskonen 2014, 17).
Valan johtamasta Tulenkantajista ja Tulenkantajain Seurasta muodostui suomalaisen kulttuuriälymystön keskeisiä kohtaamispaikkoja.
Kamppailu fasismia vastaan ja ihmisoikeuksien
puolesta yhdisti monenlaisista taustoista tulevia
taiteilijoita ja ylioppilaita. Poliittisten aatteiden
ristitulessa Vala piti kuitenkin kiinni periaatteellisesta puoluepoliittisesta sitoutumattomuudestaan, mikä aiheutti ristiriitoja hänen ja Akateemisen Sosialistiseuran jäsenten välillä. Vala
joutuikin luopumaan seuran puheenjohtajuudesta vuonna 1935, jolloin tulenkantajien ryhmä
jakautui Raoul Palmgrenin vasemmistosiipeen
ja Valan liberaaleihin. Lehti pysyi Valan johtamana ja hän säilytti lehden valitsemallaan sitoutumattomalla linjalla, mikä tulehdutti hänen
välinsä lopullisesti niin oikealle kuin vasemmallekin. Vuoden 1936 aikana ristiriidat vasemmisto-opposition kanssa alkoivat jo lieventyä, mutta
suhteet eivät enää koskaan palanneet ennalleen.
Vala oli tulenkantajien lisäksi 1930-luvulla perustamassa myös Ihmisoikeuksien liittoa
ja Sotaa vastustavaa kansalaistoimikuntaa. Vala
perusti myös oman kustannusyhtiönsä, Kirjai-
14
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
lijain kustannusliikkeen (1935–41), jonka tarkoituksena oli toimia lupaavien, suurten kustannusyhtiöiden poliittisista syistä hylkäämien
kirjailijoiden väylänä kirjalliselle kentälle. Vala
kustansi muun muassa muiden kustannusyhtiöiden boikotoiman Pentti Haanpään Isännät ja
isäntien varjot -teoksen (1935), Viljo Kajavan
esikoisteoksen Rakentajat (1935), Arvo Turtiaisen esikoisteoksen Muutos (1936) sekä suomennoksen tšekkiläisen Jaroslav Hašekin menestysteoksesta Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut
maailmansodassa (1935), jonka suomentamisesta hän oli käynyt oikeudenkäyntiä aiemmin.
Tulenkantajien näkyvä ja aktiivinen kamppailu
sananvapauden puolestapuhujana aiheutti vaikeuksia suurimmalle vastuunkantajalle eli päätoimittajalle. Valaa vastaan nostettiin yhteensä
neljä painokannetta, joista kaksi päättyi sakkotuomioon ja kertaalleen hän sovitti sananvapauden rajoja koetellutta rikettään vankilassa. Valan
sisar, Tulenkantajien suorasanainen pakinoitsija,
Katri Vala kirjoittikin veljelleen painokanteiden
olevan varma merkki kesän tulosta (SKS, ErVA).
Laajemmassa katsannossa niin Etsivä Keskuspoliisi (EK) kuin Suomen kommunistinen puoluekin (SKP) olivat kiinnostuneita kulttuuriälymystön piirissä nimenomaan Tulenkantajista ja
Erkki Valasta. SKP kaavaili lehden valjastamista kommunistien puna-apu-toiminnan keskusorganisaatioksi (KA, RGASPI), mutta Vala piti
tiukasti kiinni sitoutumattomuudestaan. EK
puolestaan piti Tulenkantajia erityisen vaarallisena julkaisuna, mistä on osoituksena Valan painokanteiden suhteettoman suuri määrä verrattuna muihin samantyyppisiin kulttuurilehtiin,
Kirjallisuuslehteen ja Soihtuun. Sekä kommunistien kiinnostus että EK:n epäilyt liittyivät jälleen
Valan lehtimiestaitoihin. Lehti oli erityisen kiinnostava – EK:n näkökulmasta vaarallisen kiinnostava – vallitsevaan yhteiskuntajärjestelmään
kriittisesti suhtautuva julkaisu, jonka voimana
oli poliittinen sitoutumattomuus. Vala oli taitava provosoimaan ja herättämään keskustelua,
mutta myös poikkeuksellisen rohkea teoissaan.
Erkki Seväsen mukaan Vala oli maailmansotien
välisenä aikana yksi harvoista politiikan kentälle interventioita tehneistä ”vapaista intellektuel-
leista”, joka arvosteli oikeiston lisäksi jatkuvasti
myös SDP:n virallista linjaa ja toteutti ”vapaalle osallistuvalle älymystölle ominaista totuudenpuhujan roolia” (Sevänen 1997, 51–52).
“...kysymyksessä ovat minun eikä heidän
muistelmansa”
Vala harmittelee Yleisradion haastattelussa
1970-luvulla, että poliittiset piirit ja ”ymmärtämättömät” ihmiset ovat tehneet hänen kirjallisen
työnsä mahdottomaksi. Kun Vala oli 1930-luvulla
julkaissut boikotissa olleen Haanpään kirjoituksia, puuttui häneltä itseltään vaikeina sotien jälkeisinä vuosina ”ystävällinen” kustantaja (YLE).
Jatkosodan aikana perustettu Kustannusyhtiö
Tammi oli julkaissut vuonna 1945 Valan viimeiseksi jääneen romaanin Rajakylä, joka keskittyi
hänen äitinsä pohjoiseen kotiseutuun. Teoksen
julkaisu ajoittuu samaan ajankohtaan, jolloin Vala
menetti tärkeimmät lähiomaisensa. Katri Vala
kuoli vuonna 1944 ja seuraavana vuonna menehtyivät sekä äiti Alexandra että nuorempi veli Niilo.
Rajakylä oli Valan ensimmäisen kaunokirjallisen
teos viiteentoista vuoteen, joka silti 1930-luvun
teoksien tapaan sivuutettiin arvosteluissa vähin
äänin. Jälkikäteen arvioituna teos sijoittuu niihin
sodanjälkeisen kirjamyynnin huippuvuosiin, jolloin tarjonnalla oli vaikeuksia vastata kysyntään
ja kaupallisuus ajoi useissa tapauksissa kustannettavan tuotteen kriittisen arvioinnin ohitse.
Jos menestystä olisi tullut, Valan kaunokirjallinen ura olisi todennäköisesti saanut jatkoa.
Vaikka Hella Wuolijoen aikana Valalle löytyi
töitä vielä Yleisradiossa, jossa hän toimi peräti
esitelmä- ja selostusosaston päällikkönä, Rajakylän hiljainen hautaus aloitti vääjäämättömän
siirtymisen kotimaisen kirjallisuuskentän ulkopuolelle. Vapaata sanaa Vala avusti Raoul Palmgrenin päätoimittajakaudella, mutta yhteistyö
päättyi pian ristiriitoihin. (Kosunen ja Mieskonen 2014, 21.)
Juuri vasemmistopiirien kanssa Vala ajautui jatkossa eniten vaikeuksiin. Eero Saarenheimo on poleemisesti todennut, että ”porvarillisen Suomen ankara lehtikriitikko sai viimeisinä
vuosinaan tekstejään julki parhaasta päästä konservatiivisina pidetyissä julkaisuissa” (Saaren-
heimo 2001). Vaikka väite on osittain oikea –
Vala kirjoitti edelleen myös vasemmistolehtiin
ei kyseessä silti ollut harkittu takinkääntäminen.
Valalla oli taipumusta itsetietoisuuteen ja kompromissittomuuteen, mutta toisaalta hyvin vähän
opportunistisia piirteitä. Valalle ominaisen
sitoutumattoman linjan voidaan katsoa jatkuneen myös sotien jälkeen, tosin sillä erotuksella,
ettei hänellä ollut enää Tulenkantajien kaltaista äänenkannattajaa käytettävissään. Kohtalona
oli ”senttaajan” rooli. Vala julkaisi kirjoituksiaan
siellä, minne ne milloinkin kelpasivat.
Ikääntyessään Valalla ei riittänyt enää mielenkiintoa osallistua ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vielä vuonna 1961 Vala
oli toiminut Emil Skogin presidentinvaalikampanjassa puheiden kirjoittajana, mutta etenkin
1970-luvun poliittista radikalisoitumista hän
piti ”pikkumaisena jahkauksena” (YLE). Tärkeämpää Valalle oli historiasta vallitsevien väärien tietojen oikaiseminen. Tässä tarkoituksessa syntyivät Tulenkantajan muistelmat, joiden
yleväksi tavoitteeksi Vala muotoili vapautumistaistelun vanhoista kaunoista ja yksipuolisista käsityksistä. Muistelmien kirjoitusprosessi
sijoittuu 1950- ja 1960-luvun taitteeseen, jolloin kirjamaailmassa vallitsi todellinen muistelmabuumi. Etenkin Tammi haali listoilleen Poika Tuomisen, Yrjö Leinon, Hella Wuolijoen ja
Väinö Tannerin kaltaisia vasemmistovaikuttajia. 1930-luvun toimintansa osalta Vala soveltui
hyvin tähän joukkoon, ja olemassa oleva kytkös
Tammeen on varmasti toiminut yhtenä motiivina muistelmien kirjoittamiselle. Valan kompromissittomuus nousi silti jälleen pintaan, mikä
hankaloitti yhteistyötä kustantajan kanssa. Vala
on kirjannut oman näkemyksensä hankaluuksista varsin paljastavasti muistelmiensa ensimmäiselle sivulle:
Kustantajat, joiden kanssa olen neuvotellut asiasta, ovat
ystävällisesti antaneet minulle neuvoja, miten minun tulisi kirjani laatia ja mitä sanoa, jotta se voitaisiin julkaista.
Huomautukselleni, että kysymyksessä ovat minun eikä
heidän muistelmansa, ovat heidän kirjalliset asiantuntijansa kohauttaneet olkapäitään aivan kuin vasta-alkajalle,
joka ei tajua kirjallisen julkaisutoiminnan hienouksia. (SKS,
ErVA.)
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
15
Vala oli mestari laatimaan lyhyitä ja iskeviä
lehtikirjoituksia, mutta häneltä puuttui kärsivällisyys pitkäjänteiseen työskentelyyn. Myös
muistelmien lopullisesta käsikirjoituksesta
muodostui monin paikoin rikkonainen. Tämä
silti tuskin on ollut merkittävin syy muistelmien lopulliselle hyllyttämiselle. Tammella tuntui
olevan sen verran suuri tarve kustantaa kaikenlaista muistelmakirjallisuutta, että pelkkä heikko kirjallinen ilmaisu ei estänyt julkaisujen pääsyä markkinoille. Esimerkiksi Yrjö Leino saneli
kuuluisat muistelmansa ja haamukirjoittajat
hoitivat loput (Hellemann 2002, 163). On kai
todettava, että Vala ei yksinkertaisesti ollut riittävän mielenkiintoinen tai markkina-arvoltaan
potentiaalinen henkilö, että häneen olisi haluttu
samalla tavalla panostaa kuin puoluepoliittisiin
vaikuttajiin.
Omien muistelmien kaaduttua Vala osallistui tulenkantajien kirjailijahaastatteluihin, joita
Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden
laitos toteutti 1970-luvun alkuvuosina. Haastatteluista koostettiin Ritva Haavikon toimittama
antologia Kirjailijat puhuvat (1976). Valan alun
perin mittava osuus typistyi julkaisussa melko pieneksi, mikä varmasti ei vastannut hänen
ajatustaan ”historiasta esitettyjen vääryyksien”
oikaisemisesta. Kirjailijahaastattelut näyttävät
olleen Valan viimeisimpiä julkisia esiintymisiä. Itsenäisen Suomen ensimmäisen kirjailijasukupolven edustajat poistuivat yksi kerrallaan
parnassolta ja kiinnostus tulenkantajiin väheni.
Vala ei silti lopettanut muistelemistaan ja toive
Tulenkantajan muistelmien julkaisemisesta eli
vahvana elämän loppuun saakka. Yli 80-vuotias vanhainkodin asukas on merkinnyt ylös seuraavaa:
Muistelmat on niin vakava sana, että mietin kauan, voinko
ensinkään käyttää sitä kirjassani. Sillä suuri rakkaus on ollut
kirjallisuus ja taide eikä suinkaan politiikka ja yhteiskunnalliset tapahtumat, joiden merkeissä useimmat muistelmat
on kirjoitettu. Mutta sitten ajattelin: kun nimenä on “Tulenkantajan muistelmat”, niin lukijani ymmärtävät, että kyseessä ovat kirjailijan muistelmat myrskyisenä aikana sotien
varjossa. (SKS, ErVA.)
Pitkän ja monivaiheisen elämän kokeneella kulttuurivaikuttajalla ei omien sanojensa
mukaan ollut viimeisinä vuosinaan valittamis-
16
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
ta ulkoisiin olosuhteisiinsa nähden. Viimeinen
elossa ollut tulenkantaja vietti eläkepäiviään
”ruhtinaallisen kirjailijaeläkkeen muodossa”,
jonka isänmaan hallitus oli hänelle myöntänyt
toiminnasta ”rauhanmiehenä ja kansainvälisten
yhteyksien rakentajana”. (SKS, ErVA.)
Tutkimaton tulenkantaja
Erkki Valan tekemä työ ei ole saanut kovinkaan
suurta huomiota tähänastisessa tutkimuksessa.
Vala ei ole kuitenkaan ainoa ”unohtunut” tulenkantaja. Aika on kohdellut vähemmän ruusuisesti myös Unto Karrin, Anna Kaarin ja Johan
Edvard Leppäkosken kaltaisia 1920-luvun muotikirjailijoita. Toisaalta Olavi Paavolaista käsittelevällä tutkimusperinteellä on ollut keskeinen
vaikutus tulenkantajien kirjallisuushistoriallisen kaanonin muodostumiseen. Ne kirjailijat,
jotka liikkuivat Paavolaisen seurassa, ovat saaneet tulenkantajien historiassa muita enemmän
näkyvyyttä. Tiettyjen kirjailijoiden – esimerkiksi Ilmari Pimiän ja Onni Hallan – kirjallisuushistoriallinen merkitys perustuu heidän oman
tuotantonsa sijasta pääasiassa Paavolaisen ”sisärenkaan” jäsenyyteen.
Vala on edellisiin verrattuna sangen poikkeuksellinen tulenkantaja. Vaikka ainoakaan
hänen teoksistaan ei ole kestänyt aikaa, oli Vala
yksi merkittävimmistä henkilöistä, jotka sotienvälisenä aikana loivat edellytyksiä uuden kirjallisen sukupolven esiinmarssille. Tulenkantajainstituution – albumien, lehtien, osakeyhtiön ja
seuran – rakentajana Valan asema oli tärkein,
ja ilman häntä tulenkantajat ei olisi noussut
samanlaiseksi kulttuurikäsitteeksi sotienvälisessä Suomessa. Toisaalta Valan julkaisematta jääneet muistelmat olisivat ilmestyessään tuoneet
esimerkiksi 1930-luvun mukaan tulenkantajien
historiasta käytyyn keskusteluun.
Valassa riittää vielä tutkittavaa, sillä hänen
merkityksensä maailmansotien välisen ajan
kirjallisen elämän taustahahmona on jäänyt
tähänastisessa tutkimuksessa vähälle huomiolle. SKS:n kirjallisuusarkistossa säilytettävä Erkki Valan mittava arkistokokoelma tarjoaa edellytykset monipuoliselle tutkimukselle. Samalla
kun Vala tuo uuden mielenkiintoisen lisän suo-
malaisten kulttuurihenkilöiden kuvastoon, tulee
hänen käsittelynsä väkisin vaikuttamaan tulenkantajien historian määrittymiseen tulevaisuudessa. Siinä missä esimerkiksi Paavolaisesta tehty tutkimus on lähinnä uusintanut perinteistä
tulenkantaja-kuvaa, Valan elämän lähempi tarkastelu tuo siihen uusia näkökulmia. Varsinkin
tulenkantajien pitkään vaiettu yhteiskunnallinen puoli nousee Valan kautta näkyvällä tavalla
esiin. Kenties tällöin toteutuu myös Jarno Pennasen ennustus vuodelta 1965:
Kun [30-luvun radikaalin liikkeen ja lehtien historian ja
vaikutuksen tutkimus] tehdään, tullaan näkemään Erkki
Valan journalistinen työ ja Tulenkantajat-lehti ei ainoastaan
vapaamielisen, vaan Suomessa vielä harvinaisemman radikaalin ja humanistisen ajattelun ja mielipiteen levittäjänä
sille kuuluvassa arvoasemassa ja nykyisen Suomen eräänä
edelläkävijänä ja valmistajana. (Pennanen 1965, 103.)
Lähteet
Arkistolähteet
Elävä arkisto (YLE)
Erkki Valan haastattelu 1970-luvulta
Kansallisarkisto (KA)
Rossijski gosudarstvennyi arhiv sotsialno-polititšeskoi
istorii (RGASPI)
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjallisuusarkisto (SKS)
Olavi Paavolaisen arkisto (OPA)
Erkki Valan arkisto (ErVA)
Kotuksen kirjailijahaastattelut (Kotus)
Kirjallisuus
Hellemann, Jarl. 2002. Kirjalliset liikemiehet. Helsinki: Otava.
Häggman, Kai. 2001. Piispankadulta Bulevardille. Werner
Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. Helsinki: WSOY.
Kirjailijat puhuvat: tulenkantajat. 1976. Toim. Ritva Haavikko. Helsinki: SKS.
Kajava, Viljo. 1990. Aika rakastaa, aika laulaa. Toim. Kristiina Lyytinen. Otava: Helsinki.
Kosunen, Janne & Mieskonen, Matti. 2014. Taidepolittiisten valtasuhteiden vaikutus tulenkantajien historiakuvan muodostumiseen. Kulttuurintutkimus, nro 2.
Jyväskylän yliopisto: Kulttuurintutkimuksen seura ry:
15–25.
Laamanen, Ville. 2014. Suuri levottomuus. Olavi Paavolaisen
kulttuurinen katse ja matkat 1936–1939. Turku: K&H.
Pennanen, Jarno. 1965. Minun 30-lukuni. Teoksessa Ilon ja
aatteen vuodet, toim. Toini Havu. Hämeenlinna: Karisto.
Rajala, Panu. 2014. Tulisoihtu pimeään. Olavi Paavolaisen
elämä. Helsinki: WSOY.
Riikonen, H.K. 2014. Nukuin vasta aamuyöstä. Olavi Paavolainen 1903–1964. Helsinki: Gummerus.
Saarenheimo, Eero. 2001. Erkki Vala. Kansallisbiografiaverkkojulkaisu. Helsinki: SKS. (viitattu 14.11.2014)
Saarenheimo, Kerttu. 1966. Tulenkantajat. Ryhmän vaiheita
ja kirjallisia teemoja 1920-luvulla. Porvoo: WSOY.
Saarenheimo, Kerttu. 1984. Katri Vala – aikansa kapinallinen. Porvoo: WSOY
Salminen, Matti. 2013. Pentti Haanpään tarina. Helsinki:
Into.
Sevänen, Erkki. 1997. Ensimmäisen tasavallan poliittinen
tilanne ja kirjallisen älymystön toimintastrategiat.
Teoksessa Älymystön jäljillä, toim. Pentti Karkama ja
Hannele Koivisto. SKS: Helsinki.
Sinnemäki, Anssi. 2014. Sota Kentästä ja kasarmista. Helsinki: Paasilinna.
Kirjoittajat ovat historian tohtoriopiskelijoita ItäSuomen ja Turun yliopistoissa.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
17
Kuinka ymmärtää Yhdysvaltain poliittista kulttuuria ja
sen historiaa?
Ari Helo
Eurooppalaisissa
puheenvuoroissa
tavataan
oudoksua paitsi Yhdysvaltain silmiinpistävän
omanarvontuntoista poliittisen keskustelun kulttuuria myös yhdysvaltalaisten usein häkellyttävän
moralistista suhtautumista maailmanpolitiikan
kysymyksiin ja omiin suurvaltapoliittisiin linjauksiinsa. Syynä hämmennykseen on usein se, ettei
tiedetä yhdysvaltalaisen maailmankatsomuksen
ideologisesta luonteesta.
Yhdysvallat näkee itsensä modernin, liberalistisen yhteiskuntajärjestyksen prototyyppinä,
joka luotiin vuoden 1776 vallankumouksessa
ja sen jälkimainingeissa Yhdysvaltain perustamiskaudella (1776–91). Perustamiskauden
sosiaali­poliittisesta perinnöstä maassa riidellään
katkerasti, mutta verrattuna eurooppalaiseen
kehitykseen Yhdysvalloissa ei ole nähty esimerkiksi Jugoslavian hajoamissotien tapaista katastrofia sitten liittovaltiota koetelleen sisällissodan (1861–65).
Kaksi niinkin erilaista poliitikkoa kuin George W. Bush ja Barack Obama ovat samaa mieltä Yhdysvaltain perustamiskauden liberalistisen
perinnön merkityksestä amerikkalaiselle identiteetille. Vuoden 2005 virkaanastujaisissaan
presidentti Bush totesi, että ”perustamisestamme saakka olemme julistaneet, että jokaisella
miehellä ja jokaisella naisella maan päällä on
oikeuksia ja ihmisarvo ja että jokainen meistä on mittaamattoman arvokas” – ja lisäsi, että
”näiden ihanteiden edistäminen on se tehtävä, jonka varaan kansakuntamme on luotu».1
1 George W. Bush, virkaanastujaispuhe pidetty
20.1.2005, Miller Center, University of Virginia, Presidential Speech Archive (vierailtu 5.7.2011):
http://millercenter.org/scripps/archive/speeches/detail/4463
18
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Vuonna 2009 presidentti Obama puolestaan
korosti, että vaikeinakin aikoina Yhdysvaltoja
on aina kantanut eteenpäin se, että kansakuntana ”olemme luottaneet esi-isiemme ihanteisiin
ja pysyneet uskollisina perustamiskautemme
kirjoituksille”.2
Yhdysvaltaisen liberalismin
perustaminen
Perustamiskauden keskeiset tekstit ovat vuoden
1776 itsenäisyysjulistus, vuoden 1787 perustuslaki ja sen vuonna 1791 ratifioidut kansalaisoikeuslisäykset. Itsenäisyysjulistuksessa julistettiin
kaikki ihmiset tasa-arvoisesti oikeutetuiksi elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. Perustuslailla luotiin tälle ajatukselle sopiva hallitusmuoto, eli liittovaltio, jonka tarkoitus oli
erityisesti estää itsenäistyneiden siirtokuntien
luisuminen joukoksi keskenään riiteleviä ruhtinaskuntia tai tasavaltoja, kuten Euroopassa
näytti käyneen. Vuonna 1791 hyväksytyt alkuperäisen perustuslain kymmenen ensimmäistä
lisäystä takasivat, ettei liittovaltio rajoita uskonnonvapautta, sananvapautta, lehdistönvapautta tai kokoontumisvapautta. Nämä lisäykset,
joista oli tehty itse hallitusmuodon hyväksymisen ehto, muunsivat myös perustuslain käsitettä
moderniin suuntaan.3 Perustuslaillisella kansan2 Barack Obama, virkaanastujaispuhe pidetty 20.1.2009,
Miller Center, University of Virginia, Presidential
Speech Archive (vierailtu 5.7.2011): http://millercenter.org/scripps/archive/speeches/detail/4463
3 Liittovaltion perustuslaki ei sinällään taannut uskonnonvapautta Yhdysvalloissa, sillä se ei kieltänyt
osavaltioita rajoittamasta sitä. Vielä vuoden 2000
presidentinvaaleissa Al Goren varapresidenttiehdokas
Joe Lieberman oli sitä mieltä, että pykälä ei takaa
omantunnonvapautta, vaan vain uskovaisten vapaudet. ”Lieberman Urges ’A Place for Faith’”, Richmond
Times-Dispatch, 28.8.2000.
vallalla tarkoitetaankin nykyään enemmistön
päätösvaltaa, joka ei ulotu yksilön perustuslailla taattuihin kansalaisoikeuksiin. Tämän vuoksi juuri Yhdysvallat mielestään loi modernin
yhteiskuntajärjestelmän malliksi koko muulle
maailmalle.
Toki Yhdysvaltain keskeiset perustajaisät,
kuten Benjamin Franklin, Alexander Hamilton, Thomas Jefferson, James Madison ja George Washington, riitelivät toisinaan katkerastikin
liittovaltion valtaoikeuksien rajoista, eli perustuslain oikeasta luennasta. Samoin kiisteltiin siitä, pitääkö äänioikeus ulottaa kaikille vapaille
miehille säädystä ja varallisuudesta riippumatta. Tärkein itse kansalaisoikeuksista oli eittämättä sananvapaus. Jos enemmistö ei kunnioita
yksilönvapauksia, on sananvapaus toisinajattelevan ainoa turva enemmistön saneluvaltaa vastaan. Keskustelun ei tarvitse olla miellyttävää.
Itse politiikan käsitettä ei voi ymmärtää, jos
pitää konfliktia ihmisten luontaisen sosiaalisen kanssakäymisen esteenä tai vastakohtana.
Politiikka on keskustelua, vaikka riitaisaakin.
Sen vastakohta on väkivalta. Siksi vanha lausahdus sodasta politiikan luontaisena jatkona
on omiaan­sotkemaan käsitteitä eikä suinkaan
auta ymmärtämään niitä. Sota on aina seurausta
politiikan epäonnistumisesta. Toki vapaa demokratiakin on vain valtajärjestelmä, joka perimmiltään nojaa julkisen vallan väkivaltamonopoliin. Hallitusvallan tehtävä on taata sananvapaus
ja demokraattinen keskustelu.
Paljon on kiistelty siitä, voiko vuoden
1776 itsenäisyysjulistuksen kuuluisaa lausetta että ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi”, ymmärtää (tai kääntää) niin, että se koskee
kaikkia ihmisiä. Alkuperäisessä tekstissä puhutaan vain kaikista miehistä, ”all men”. Vaikka
julistus selvästi oli poliittinen asiakirja, voidaan
lausahdus kaikkien tasa-arvoisista oikeuksista
ymmärtää laajemminkin. Julistuksen luonnostelleen Jeffersonin varsinaisista tarkoituksista
juuri tämän lauseen osalta on erimielisyyttä tutkijoiden kesken. Jefferson saattoi hyvin ajatella
oikeuksien ”elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun” kuuluvan myös naisille – olkoonkin, että
vapaiden englantilaisten miesten poliittisten
oikeuksien määrittely on se aihe, josta siirtokuntalaiset olivat eri mieltä englantilaisten kanssa.
Tottahan ihminen tarvitsee yksilönä, eikä
vain poliittisena olentona, oikeudet elämään,
vapauteen ja onnensa tavoittelemiseen. Selvää
on myös, että valtaosa yhdysvaltalaisista nykyisin lukee nämä rivit aivan kuin niissä puhuttaisiin ihmisoikeuksista yleensä. Termin ”man”
yleismerkitystä – pohjana esimerkiksi englantilaiselle ihmiskunta-termille (mankind) – ei voi
jättää tällaisessa luennassa huomiotta. Kun filosofi Hannah Arendt 1950-luvulla julisti, että ”no
man can be sovereign because not one man, but
men, inhabit the earth”, hän tuskin tarkoitti sulkea tämän totuuden ulkopuolelle enempää itseään kuin koko naissukukuntaa.4
Vaikka vuoden 1776 itsenäisyysjulistus perustui ajatukseen ihmisen luonnollisista oikeuksista, sen kirjoittajat eivät väittäneet tehneensä
niistä täydellistä listaa. Harva heistä piti orjajärjestelmää luonnonoikeuden mukaisena. Ajatus
naisten poliittisista oikeuksista ei ollut sekään
tuntematon, vaikkei tämän kysymyksen ratkaisemista pidetty kiireellisenä verrattuna vaikkapa
orjuuskysymykseen. Luonnollisten oikeuksien
määrittelyn kannalta Yhdysvaltain perustajaisien ideologisessa ajattelussa oleellinen ongelma
ei ollut se, miten laajaksi yksilön luonnollisten
oikeuksien lista joskus ihmiskunnan edistyksen
myötä saattaisi osoittautua. Ongelma oli, kuinka
päästä eroon eurooppalaisperäisen sääty-yhteiskunnan rakenteista Yhdysvalloissa. Ideologinen
taistelu oli käytävä sitä ikiaikaista kantaa vastaan, että juuri sääty-yhteiskunta on luonnonlain mukainen, eli ihmiselle luonnollinen yhteiskuntarakenne.
Yhdysvallat ja Eurooppa
Yhdysvalloista katsellen Euroopan Ranskan vallankumouskauden jälkeinen historia on ollut
hämmentävän takaperoista. Ensin ranskalaiset
tuhrivat (vereen) oman modernin ajan vallankumouksensa ja ajoivat Euroopan kaksikym4 Hannah Arendt, The Human Condition (1958). 2. painos. Johdanto Margaret Conovan. Chicago University
Press, Chicago, 1998, 234.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
19
mentä vuotta kestäneisiin Napoleonin kauden
maailmansotiin. Tätä seurasi vanhojen ruhtinassukujen vallanpalautus Wienin kongressissa
vuonna 1815, jota täydensi ultrakonservatiivisen Pyhän allianssin muodostaminen. Jefferson
julistikin tuolloin, että Yhdysvallat on maailman
viimeinen toivo pelastaa valistuksen perintö.5
Vuoden 1824 Monroen oppi syntyi Yhdysvaltain Euroopan politiikan ohjenuoraksi pyrkiessään eristämään eurooppalaisen monarkismin
uudelta mantereelta, samalla kun Yhdysvallat
sitoutui pysymään erossa Euroopan sisäisistä
valtataisteluista. Euroopan hullua vuotta 1848
seurattiin Yhdysvalloissa lähinnä hämmentyneinä ja esimerkiksi Unkarin turhalle yritykselle irtautua Itävallan keisarikunnasta osoitettiin
aitoa sympatiaa.
Yhdysvaltalaiset historiankirjoittajat puhuivat
vielä viime vuosisadan vaihteessa paljon yhdysvaltalaisen vapausajattelun teutonisesta, muinaissaksalaisesta alkuperästä, mutta ensimmäinen
maailmansota lopetti tämän trendin. Ensimmäistä kertaa Yhdysvallat puuttui nyt Euroopan ”sisäisiin” asioihin asettumalla ympärysvaltojen liittolaiseksi. Pariisin rauhanneuvotteluissa vuonna
1919 Presidentti Wilson kannatti Euroopan jakamista kansallisvaltioihin vanhojen keisarikuntien
ja monarkioiden sijasta. Samoin hän nosti esiin
ajatuksen Kansainyhteisöstä, vaikka yhdysvaltalaiset konservatiivit sittemmin estivät Yhdysvaltain liittymisen järjestöön. Muuan perustelu tälle
oli, että Yhdysvallat joutuisi sen jäsenenä sitoutumaan eurooppalaisten siirtomaavaltojen keskinäisiin turvallisuusjärjestelyihin eli tukemaan
eurooppalaista kolonialismia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenkin Ranska ja Englanti hallitsivat puolta maailmaa ilman mitään kansainvälisen oikeuden sanktiointia, vain siksi, että
pystyivät siihen.
Kun Hitler ryhtyi romuttamaan Pariisissa jo
vuonna 1919 täydellisesti vesitettyä kestävän
eurooppalaisen rauhan suunnitelmaa, Yhdys5 Thomas Jeffersonin kirje John Adamsille, 12.9.1821,
The Adams-Jefferson Letters. The Complete Correspondence Between Thomas Jefferson and Abigail and John
Adams. Toim. Lester J. Cappon. 2 osaa. The University
of North Carolina Press, Chapel Hill, N.C., 1959, 575.
20
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
valtain oli jälleen, vaikkakin vastentahtoisesti,
ryhdyttävä puolustamaan myös eurooppalaista liberalismia. Vasta toisen maailmansodan
jälkeen eurooppalaiset maat sitoutuivat YK:n
ihmisoikeusjulistukseen, eli yhdysvaltalaiseen
käsitykseen universaalista poliittisesta järjestelmästä enemmistödemokratiana erikseen taattuine yksilönoikeuksineen. Tältä kannalta katsoen on ymmärrettävää, kuinka takaperoiselta
eurooppalainen poliittinen kulttuuri saattoi
Yhdysvalloista katsoen näyttää vielä 1990-luvulla, kun Jugoslavian hajoamissodat etnisine puhdistuksineen alkoivat heti neuvostovallan murruttua.
Yhdysvalloissa sivistyksellä ja sivilisaatiokehityksellä on aina ymmärretty sen omaa jeffersonilaista demokraattista perinnettä. Tämän
vuoksi marxilaisuus, anarkismi ja kansallissosialismi ovat aina näyttäytyneet siellä, eivät suinkaan uusina ideologisina innovaatioina reagoida
kapitalismin erityisongelmiin, vaan eurooppalaisina reaktioina Euroopan erityisongelmaan.
Euroopan
erityisongelmana
pidettiin
1900-luvun alkuun asti jatkuneen sääty-yhteiskunta-ajattelun tuottamaa jännitettä suhteessa
moderniin ajatteluun eli yksilöoikeudet perustuslaillisesti takaavaan joukkodemokratiaan
vapaan maailmankaupan oloissa, jossa kaikki voivat voittaa ainakin paremman elintason.
Koska Yhdysvallat ei ole kansallisvaltio, myös
eurooppalainen hyvinvointiyhteiskunnan järjestelmällinen, valtiojohtoinen rakentaminen
on jäänyt yhdysvaltalaisessa ajattelussa marginaaliin, vain yhdeksi eurooppalaisen modernin
ajattelun erityispiirteistä.
Yhdysvaltalainen federalismi ja
politiikka
Yhdysvaltalaista poliittista keskustelua seurataan muualla maailmassa usein ikään kuin sitä
käytäisiin vain liittovaltion poliittisista linjauksista. Politiikkaa tekee Yhdysvalloissa myös 50
osavaltion edustajainhuonetta ja 49 senaattia
(koska Nebraskalla ei ole senaattia) sekä lukematon määrä kunnanvaltuustoja, kansalaisjärjestöjä, yhden asian liikkeitä ja erilaisia lobbausryhmiä ja -laitoksia. Ympäristölainsäädännön
tiukennukset ja useat muutkin yhteiskunnalliset
uudistukset sikiävät Yhdysvalloissa usein aivan
muualla kuin Valkoisessa talossa tai liittovaltion kongressissa. Vastikään muutamassa osavaltiossa laativat juuri kansalaisaktiivit eivätkä
suinkaan kongressiedustajat muutoksia näiden
osavaltioiden perustuslakeihin laillistetun marihuanan käytöstä. Yhdysvallat on liittovaltio, jollaiseksi Euroopan unionikin on kenties muuttumassa – myös kaikkine liittovaltiorakenteen
rajoitteineen.
Yhdysvaltalainen
poliittinen
keskustelu näyttää nykyisin ideologisesti vielä latautuneemmalta kuin eurooppalainen, mikä johtuu
perustavasta linjariidasta koskien liittovaltion
perustamiskauden perintöä eli yksilöoikeudet
perustuslaillisesti takaavaa joukkodemokratiaa
vapaan maailmankaupan oloissa. Tätä perintöä
voi tulkita vasemmistolaisesti tai oikeistolaisesti.
Joko ajatellaan, että joukkodemokratialla pyritään täydempään tasa-arvoon kaikkien kansalaisten kesken tai että sen alaan kuuluu vain
yksilönvapauksien takaaminen.
Kärkevimmillään oikeistolainen käsitys julkisen vallan yhteiskuntavastuusta nojaakin vain
periaatteeseen, että juoppo katuojassa on juuri
siellä, minne hän kuuluukin. Myöskään uskonnollisen oikeiston ajattelussa yhteiskunnallinen
vastuunotto ei kuulu politiikan alaan, vaan tarkoittaa vain yksityisten ihmisten keskinäistä
auttamisen halua Jeesuksen rakastamiskäskyn
mukaisesti. Libertarianistista kantaa voi kyseenalaistaa pohtimalla ”res publica” -termin rajoja,
eli sitä mitä ”julkisilla asioilla” tasavaltalaisessa
ajattelussa oikeastaan tarkoitetaan. Rajaa julkisten asioiden ja yksityisyyden sfääriin kuuluvien
asioiden välillä testataan aina, kun pohditaan
vaikkapa homoseksuaalien julkisia oikeuksia,
lasten huostaanottoa tai sitä, mitä lain mukaan
tarkoitetaan heitteillejätöllä – vaikkapa sen
omaa syytään katuojaan joutuneen ja sinne ehkä
jätetyn juopon kohdalla.
Mitä tulee ajatukseen Yhdysvalloista kansojen suurena sulatusuunina tai peräti mallina jonkinlaiselle ei-nationalistiselle ”maailman
yhdysvalloille”, on syytä muistaa professori Thomas Wendellin aikoinaan esittämä kärjistys, että
amerikkalaiset ovat aina vihanneet toisiaan.6
Ensimmäiset nativistiset, siirtolaisuutta vastustavat kansalaisjärjestöt syntyivät jo 1840-luvulla,
tunnuslauseinaan vaikkapa toive, että ”jokainen
irlantilainen maahanmuuttaja murhaisi neekerin ja voitaisiin siitä hirttää”.
Kaikki kansanryhmät köyhistä siirtolaisista
erilaisiin etnisiin vähemmistöihin ja ammattiryhmiin ovat Yhdysvalloissakin joutuneet itse
taistelemaan itselleen tasa-arvoiset poliittiset ja
taloudelliset oikeudet: naisten äänioikeus taattiin vasta vuonna 1919, ammattiliittojen oikeudellinen asema vakiintui vasta 1930-luvulla ja
mustien äänioikeuden lopullisesti varmistaneet
lait saatiin läpi vasta 1960-luvun puolivälissä.
Niin ikään vasta vuonna 1967 saatiin läpi kaikkia osavaltioita sitova oikeus valkoisten ja mustien välisiin avioliittoihin.7
Amerikkalaiset eivät ole koskaan täysin luottaneet federalistiseen poliittiseen järjestelmäänsä, koska kaikki vapaudet — uskonnonvapaudesta alkaen — on voitettu ensin osavaltioissa
ja vasta sitten liittovaltion tasolla. Kuten Euroopassa myöhemmin, unionin kehittyminen oli
Yhdysvalloissakin alkuun leimallisesti talouseliitin hanke. Se johti nopeasti jäsenvaltioiden sotavelkojen yhteiseen maksatusjärjestelmään liittovaltion pankin avulla ja korkeimman oikeuden
tulkinnat perustuslaista tuottivat koko joukon
erilaisia rajoituksia osavaltioille puuttua mihinkään talouselämän osa-alueeseen, mikä koski
niiden rajat ylittävää kauppaa ja elinkeinoelämää. Tämän vuoksi yhdysvaltalaisten kommentaattorien on vaikea hahmottaa, miksi Euroopan
valuuttaunionia ei haluta korjata perustaltaan,
kuten Yhdysvalloissa tehtiin jo 1790-luvulla, eli
siirtämällä kaikkien jäsenvaltioiden velat unionin veloiksi.
6 Ajatuksesta Yhdysvalloista ”maailman Yhdysvaltain
mallina”, ks. esim. Liah Greenfield, Nationalism: Five
Roads to Modernity. Harvard University Press, Cambridge, Mass., 1992, 1994, 8–9.
7 Ks. näistä kehityslinjoista, kuten olen niistä aiemmin
argumentoinut, Ari Helo, Yhdysvaltain demokratian
synty (Helsinki: Gaudeamus, 2014), 115–138; Ari Helo,
”Seuraako perustuslaki tähtilippua? Yhdysvaltalainen
nationalismi.” Nationalismit. Toim. Jussi Pakkasvirta ja
Pasi Saukkonen. Helsinki: WSOY, 2005.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
21
Varsinkaan sosiaalipolitiikan alalla liittovaltiojärjestelmä ei ole ollut tuloksekas verrattuna
vaikkapa suomalaiseen kansallisvaltiovetoiseen
hyvinvointiyhteiskuntapolitiikkaan. Sen sijaan
että keskusteltaisiin rakenteellisista ongelmista, poliittinen debatti tapaa liittovaltion tasolla
jumiutua kiistelyksi asenneilmapiiristä. Hyvän
esimerkin tästä tarjoaa vastikään Fergusonin
mellakoista alkanut poliisiväkivallan vastustuskampanja, jossa keskustelu vajosi nopeasti jankutukseksi siitä, kenen tunteita loukkasi
vaikkapa se, että erään amerikkalaisen jalkapallojoukkueen pelaajat tekivät mielenilmaisunaan
”Hands up” -eleen ennen otteluaan. Eleellä viitataan siihen, kuinka jokaisen mustan on paras
pitää koko ajan kädet näkyvillä, jotta poliisit eivät saa tekosyytä ampua häntä. Kampanja
poliisiväkivaltaa vastaan ei ole tuottanut paljoa­
kaan keskustelua siitä, mitä poliisiakatemioissa oikeastaan opetetaan tai millainen ohjeistus
poliisilaitoksilla eri puolilla maata on käytössä
– saati, että keskustelua käytäisiin niistä yhteiskunnallisista syistä, joiden vuoksi yhdysvaltalaiset poliisit aidosti pelkäävät asiakaskuntaansa.
Pitkä taistelu kansallisen terveysvakuutuksen puolesta, jota on tavallaan käyty aina vuoden 1912 presidentinvaaleista lähtien (jolloin
Theodore Roosevelt ehdotti sellaista), on jättänyt varjoonsa mahdollisuuden osavaltioiden
omasta aloitteellisuudesta sosiaalilainsäädäntöön. Tähän on pitkälti syynä se, että liberaali
vasemmisto ei näe mahdollisuuksia osavaltiotasolla toteutettaville uudistuksille. Oikeastaan
vain 1960-luvulla liittovaltiohallituksella oli aito
pyrkimys tasata tulonjakoa ja hävittää suurkaupunkien slummit massiivisilla asuntorakentamisohjelmilla. Tätä Lyndon B. Johnsonin presidenttikauden suurta ”sotaa köyhyyttä vastaan”
(War on Poverty) 1960-luvulla varjosti paitsi
Vietnamin sota myös konservatiivien vahva vastarinta. Esimerkiksi eläkeläisten ja vähävaraisten
terveydenhoitojärjestelmien uudistuksia (medicare ja medicaid) moitittiin terveyssosialismiksi.
Samoin rotuerottelun purkamistoimia vastustettiin silkkana kommunismina. Myös presidentti Kennedy vaati, että Martin Luther King
Jr. hankkiutuu eroon sosialisteiksi leimatuista
22
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
avustajistaan ennen kuuluisaa mustien marssia
pääkaupunkiin rotujen tasa-arvon puolesta, jotta presidentti voisi hanketta tukea.
Historiankirjoitus ja politiikka
nykyajassa
Myös poliittisia aloitteita arvioidaan Yhdysvalloissa usein sen perusteella, mitä ne viestivät
perustajaisien ajattelun ylihistoriallisesta perinnöstä kansakunnalle. Barack Obaman terveysvakuutuslakia on usein moitittu epäamerikkalaiseksi, koska se libertaristien mielestä on
perustamiskauden tarkasti rajatun liittovaltion
vallan idean vastainen. Historian valossa näyttää päivänselvältä, ettei perustajaisilläkään ollut
koskaan vain yhtä ja yhtenevää käsitystä liittovaltion, saati osavaltioiden, vallan rajoista.
Tämän vuoksi niistä riideltiin alusta asti. Juuri
erilaisten käsitysten kirjon tulisi olla myös historiallisen politiikan tutkimuksen keskiössä.
Toki historiantutkijatkin lankeavat toisinaan
yleistyksiin, joita on vaikea metodologisesti puolustaa, kuten saksalainen Ute Frevert todetessaan ykskantaan, ”että historiantutkimus, joka ei
huomioi tunteita, on huonoa historiaa”.8 Tällaisiin yleismetodologisiin huomioihin voi todeta,
että ne harvoin kelpaavat historiantutkimuksen
ohjenuoriksi. Tutkimuskysymys yksin ratkaisee
sen, tarvitseeko yksittäisen henkilön tai ryhmän
tuntemuksia huomioida vai ei.
Esimerkiksi Yhdysvaltain kuuluisia, perustuslain hyväksymistä vuosina 1787–88 puoltaneita, federalistikirjoituksia on toki tutkittu siltä
kannalta, millaista ihmiskuvaa – eritoten järjen
ja tunteen tasapainotuksen suhteen – ne oikeastaan propagoivat. Yhtä hyvin niitä voi kuitenkin tutkia vaikkapa siitä näkökulmasta, miten
niissä määritellään sellaisia ajalle ja niiden tarkoitukselle keskeisiä käsitteitä kuin politiikka,
valtioliitto (konfederaatio), liittovaltio (federaatio), luonnontila tai yhteiskuntasopimus. Tällainen käsitehistoriallinen tutkimus ei tarvitse
kirjoittajien tai aikalaisten tunnetilojen analyy-
sia mihinkään ollakseen pätevää oman kysymyksenasettelunsa puitteissa. Ei sillä liioin ole
mitään tekemistä niin kutsutusti postmodernin tai posthumanistisen tutkimusotteen kanssa, joka on johtanut naurettavuuksiin pitäessään mitä tahansa tekstiä kuinka anakronistisen
tahansa tulkinnan kohteena riippumatta sen tarkoituksista tai laadusta.
Hyvä historiankirjoitus ei yritäkään olla
muuta kuin pätevä erityistutkimus omasta tarkasti rajatusta aihealueestaan. Selvitys kyseisen
aiheen merkityksestä sen omassa ajassa on tutkimuksen päämäärä. Sen merkityksellisyydestä tai
merkityksettömyydestä tämän päivän maailmalle voi aina spekuloida, kun muistaa, että se mikä
tänään näyttää merkitykselliseltä, ei kenties ole
sitä enää tulevaisuudessa.
Muodikkaaseen globalisaatiohistoriaan si­tou­
tuneilta voi hyvin kysyä, kuka takaa, että globalisaatio ilmiönä tai käsitteenä tarkoittaa kymmenen vuoden päästä enää mitään? Vertailevaa
maailmanhistoriaa on kirjoitettu aina siitä saakka, kun moderni historiankirjoitus valistuksen
kaudella syntyi jonkinlaisena ajatuksena siitä,
että se kertoo koko ihmiskunnan tarinaa. Yhtään
yllättävämpää ei ole, että tämän tarinan hypoteettinen juoni näytti itsestään selvästi noudattavan
valistuksen edistysihanteita ihmiskunnan materiaalisen hyvinvoinnin lisääntymisestä, tieteellisestä edistyksestä, eettisestä herkistymisestä ja yleisestä esteettisestä raffinoitumisesta.
Vielä 1900-luvun lopun kylmän sodan aikakaudella Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kilpailivat
ideologisesti siitä, kumman yhteiskuntajärjestys on ihmiskunnan kannalta edistyksellisempi. Nykyään liberalistilla on maailmalla vastustajinaan erilaisia ryhmiä umpikonservatiivisia
uskonnollisia mielipuolia, jotka nimenomaisesti toivovat paluuta patriarkaattiin sen kaikissa mahdollisissa muodoissa: Jumalan valtana,
poliittisena pappisvaltana ja perheen isän valtana. Tätä taustaa vasten voi kyseenalaistaa monet
globalisaatiohistorian paradigmat aivan uusina
avauksina maailman ymmärtämiseen. Kannattaa pysähtyä miettimään, onko meillä mitään
aavistusta siitä, millaista tulevaisuutta kohti
olemme ihmiskuntana oikeastaan menossa.
Supersuurvaltana Yhdysvaltain ulkopolitiikan keskeinen ongelma on toisesta maailmansodasta lähtien ollut, että myös silloin kun
Yhdysvallat jättää puuttumatta muun maailman
tapahtumiin, sitä syytetään siitä, miten se toimii.
Mitä tulee länsimaisen ihmisoikeuspolitiikan
epäonnistumisiin erityisesti suhteessa äärikonservatiivisiin uskonnollisiin vapautusliikkeisiin,
voisi jopa väittää, että jatkuva parku juuri ihmisoikeuksien puolesta on enemminkin ollut este
konfliktien ratkaisulle kuin edesauttanut asioita maailmanpolitiikassa. Henkilö, joka julistaa koska tahansa puolustavansa kenen tahansa
mitä tahansa ihmisoikeutta, joutuu konfliktitilanteessa omasta kannastaan tinkiessään tekemään poliittisen kompromissin sijasta moraalisen kompromissin. Moraalista kompromissia
ei kukaan katso hyvällä. Siksi poliittisten ratkaisujen markkinoiminen ihmisoikeuspolitiikkana
on omiaan vain syventämään maailmanpolitiikan ristiriitoja.
Kirjoittaja on Pohjois-Amerikan tutkimuksen
dosentti, joka toimii Oulun yliopiston aate- ja oppihistorian yliopistonlehtorina.
8 Ks. lainaus, Tiina Kinnunen, ”Kun on tunteet – 1800ja 1900-luvun vaihteen naisliike emotionaalisena
yhteisönä”. Suomen historiallinen seura, jäsenkirje
3–4, 2014.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
23
Poisvalinnat ja yliopiston strateginen johtaminen
Jarkko Tirronen
Suomalaisen yliopistolaitoksen laajentamisen kausi on taittunut ja matka kohti kerrostuvaa yliopistolaitosta on alkanut. Muutoksen
nopeutta kiihdyttävät korkeakoulupolitiikassa asetetut tavoitteet resurssien keskittämisestä, erikoistumisen edistämisestä ja alojen
poisvalinnasta. Murrosaika edellyttää uudenlaista käsitystä yliopiston akateemisesta johtamisesta ja päätöksenteosta. Uuden johtamismallin vaikutteet tulevat monilta osin liiketalouden käsitteistöstä.
Tässä artikkelissa kysyn voidaanko strategista
johtamista toteuttaa yliopiston ideaan soveltuvalla tavalla? Millaista on asiantuntijayhteisön
akateeminen johtaminen ja miten asiantuntijoita voidaan hyödyntää yliopiston strategisessa
johtamisessa? Vastaa näihin kysymyksiin analysoimalla yliopiston johtamista ja uutta korkeakoulupolitiikkaa, jonka jälkeen havainnollistan
yliopiston strategista johtamista käyttämällä esimerkkinä Itä-Suomen yliopiston strategian valmistelua.
Kohti strategista ohjausta
Professoreiden kollegio hallitsi perinteistä yliopistoa, oppineiden yhteisöä (Mills 1956; Goodman 1962). Yliopisto oli kooltaan pieni, kulttuurisesti yhtenäinen ja toiminta-ajatukseltaan
elitisoitunut. Tieteen tekemistä pidettiin kutsumuksena (Shapin 2008).
Yliopistojen toiminta ja sisäinen järjestys
muuttuivat 1900-luvun aikana merkittävällä
tavalla. Opiskelija- ja henkilöstömäärät moninkertaistuivat ja yliopistoihin syntyi erilaisia
yhteisöjä: laitoksia, oppiaineita, koulutusaloja
ja tutkimusryhmiä. Yliopistojen sisäinen akateeminen yhtenäisyys murentui, kun tieteen-
24
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
alat eriytyvät toisistaan. Yliopistolaitos laajeni
ja sen hallitsemiseksi vahvistettiin valtiollista
keskusohjausta. Yliopistot monimuotoistuivat
(Kerr 2003/1963) ja idea eliittien yliopistosta
muuttui ”koko kansan” massayliopistoksi (Trow
1974).
Suomeen rakennettiin 1960–80-lukujen välillä alueellisesti kattava hyvinvointivaltion korkeakouluverkosto. Korkeakoulutuksen kehittäminen perustui mahdollisuuksien tasa-arvolle
ja sen keskeisenä tavoitteena oli eriarvoisuuden
vähentäminen. Yliopistolaitoksen kasvu tarkoitti myös, että niiden hallintomallia tuli uudistaa.
Yliopistojen sisäisestä hallinnasta käytiin monisyistä keskustelua ja perusmalliksi muodostui
yliopiston kolmikantamalli, jossa valtaa käyttivät professorit, muu henkilöstö ja opiskelijat.
Tieteen tekemisen periaatteena ei ollut enää vain
kutsumus, vaan siitä kehittyi professionaalinen
ammatti. Pienen mittakaavan ”käsityömäinen”
tutkimus muuttui organisoiduksi tieteen tekemiseksi laitosrakenteineen, tutkimusryhmineen
ja johtajineen. (Shapin 2008.) Opiskelijoiden,
henkilökunnan ja rahoituksen määrä kasvoi
vuosi toisensa jälkeen.
Akateemista valtaa ja elämää hallinnoitiin
yksityiskohtaisella valtionohjauksella sekä sen
periaatteiden mukaisella yliopistonhallinnolla.
Normitettua valtionohjausta purettiin asteittain
1980-luvun lopulta alkaen ja valtionohjauksen
kenties merkittävin uudistus sitten vuoden 1967
korkeakoululaitoksen kehittämislain tapahtui
vuonna 2009, kun eduskunta hyväksyi uuden
yliopistolain. Yliopistojen ohjaus muuttui ministeriön strategiseksi puiteohjaukseksi. Uudistus
tarkoitti yliopiston taloudellisen autonomian ja
toiminnallisen itsenäisyyden merkittävää kasvua. Samalla myös yliopiston johtamisen ja pää-
töksenteon rakenteet, kulttuuri ja toimintatavat
alkoivat muuttua. Liiketoimintavallalle perustuva ajattelu- ja toimintatapa yhdistettiin osaksi yliopiston hallintomallia. Tämä konkretisoitui esimerkiksi yliopiston johtamisessa ja
hallitustyöskentelyssä, mutta myös itsenäisenä
henkilöstö-, rekrytointi- ja palkkauspolitiikkana. Yliopiston hallintoidea muuttui suuresti ja
esimerkiksi yliopiston hallituksen puheenjohtaja ei enää edustanut yliopistoyhteisöä.
Suomalaisen yliopistojärjestelmän laajentumisen kausi taittui 2000-luvun alussa ja keskustelu alkoi vähitellen painottua rakenteiden,
järjestelmien ja toimintatapojen rakenteelliseen kehittämiseen. Käytännössä tämä tarkoitti
menojen leikkaamista ja säästämistä sekä toiminnan keskittämistä ja lakkauttamista. Puheen
sisällöt ovat olleet tummansävyisiä. Koulutusoptimismin ja koulutuspessimismin välinen raja
on häilyvä.
Suomalaisessa korkeakoulu- ja tiedepolitiikassa on korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen ja nykyaikaistamisen lisäksi käynnissä
kaksi merkittävää hanketta. Ensimmäinen näistä on korkeakoulu- ja duaalimallin uudistaminen, jonka tueksi opetus- ja kulttuuriministeriö
on käynnistänyt kansainvälisen arviointihankkeen (esim. Kosunen 2014; Melin ym. 2015) ja
toinen yliopistojen erikoistumista edistävä Suomen Akatemian hallinnoima tutkimuksen profilaatiohanke (Suomen Akatemia 2014b), jossa
yliopistot ”pakotetaan” profiloitumaan yliopistojen perusrahoituksesta irrotetulla kilpailuilla
rahoituksella. Ajattelumallin taustalla on ajatus
kansainvälisesti laadukkaammasta tutkimuksesta. Suomen tieteen tilaa arvioineessa raportissa
kehittämistavoite todetaan yksiselitteisesti:
Keskeinen suositus: valintojen, poisvalintojen ja yhteistyön
avulla kohti laadukkaampaa tutkimusta (Suomen Akatemia
2014a, 5).
Sama perusvire jatkui tutkimus- ja innovaationeuvoston marraskuussa 2014 julkaisemassa
raportissa, jossa esimerkiksi todetaan:
Suomessa on myös runsaasti koulutuksen ja tutkimuksen
yksiköitä, joilla on pienuutensa vuoksi heikot edellytykset laadun nostamiseen kansainvälisesti kilpailukykyiselle
tasolle. Hajanaisuutta ja päällekkäisyyttä on vähennettävä.
Jokaisessa tohtorinkoulutusta antavassa yliopistossa tulisi
olla useampi kuin yksi tutkimusalue, joka ylittää kansainvälisen keskitason. (Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014,
15.)
Yliopistot ja ammattikorkeakoulut profiloituvat nopeasti
vahvuusaloilleen ja ottaen huomioon kansallisten päällekkäisyyksien poistamisen. Tämä edellyttää myös poisvalintoja, usein kokonaisista koulutus- ja tutkimusaloista
luopumista, ei vain voimavarojen suuntaamista uudelleen.
(Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014, 16.)
Profilaatiopolitiikassa korostuu siis ajatus
korkeakoulutuksen keskittämisestä, strategisista valinnoista ja erilaistumisesta. Toisella äärilaidalla on erikoiskorkeakoulutus ja toisella
yleis­yliopisto. Kehityskulku johtaa todennäköisesti tieteenalojen väliseen ja sisäiseen eriarvoistumiseen sekä yliopistojen kerrostumiseen. Osa
yliopistoista ja osa aloista on lähempänä erikoiskorkeakoulutusta ja osa lähempänä yleisyliopiston ajatusta. Yliopistolaitoksen ja korkeakoulupolitiikan keskeiset toimijat jakavat resursseja
kehittääkseen tämän ajan yliopistoideaa: kansainvälisesti korkealaatuiseen huippututkimukseen perustuvaa yliopistoa.
Yliopistojen erikoistuminen ja
poisvalinnat
Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan tavoitteena
olevan yliopistojen erikoistumisen keskeisenä
tavoitteena on yliopistojen tutkimustoiminnan
kansainvälisen laadun nostaminen keskittämällä resursseja. Tutkimustoiminnassa tehtävät
poisvalinnat ja strategisten painoalojen valinnat
liittyvät välillisesti myös koulutukseen, erityisesti maisteri- ja tohtorivaiheen koulutukseen.
Joissain yliopistoissa ja joillain aloilla kehityskulku voi jopa murtaa osittain tai kokonaan tutkimusyliopiston ajatuksen.
Yliopistojen erikoistumista tuetaan Suomen
Akatemian jakamalla 50 miljoonan euron profilaatiorahoituksella. Summa on irrotettu yliopistojen perusrahoituksesta ja on sinällään
varma tapa kannustaa yliopistot erikoistumaan
ja tekemään poisvalintoja. Rahoitusinstrumentti on lopulta varsin maltillinen, jos sen suhteuttaa yliopistolaitoksen perusrahoitukseen, noin 2
miljardiin euroon. Yliopistojen perusrahoitusmallissa on monia muita yliopistojen toimintaa
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
25
voimakkaammin ohjaavia indikaattoreita kuin
profilaatiorahoitus. Näitä ovat esimerkiksi julkaisujen laatuindikaattorit tai koulutuksen laatu,
erityisesti 55 opintopistettä lukuvuodessa suorittaneiden opiskelijoiden määrä.
Koulutuksessa tapahtuva erikoistuminen on
tutkimusta mutkikkaampi kysymys, koska siihen liittyy yliopistojen näkökulmasta merkittäviä perusrahoituksen intressejä. Vapaaehtoinen luopuminen hyvästä ”liiketoiminnasta” ei
ole strategisesti tarkoituksenmukaista. Niinpä
rakenteellisten uudistusten päätöksenteko on
viivästynyt ja monilta osin jäänyt tekemättä. Jos
koulutuksessa päädytään työnjaollisiin ratkaisuihin, on todennäköistä, että silloin on kysymys todellisista poisvalinnoista eli kandidaatti-,
maisteri- tai tohtorinkoulutuksen lakkauttamisesta jostain yliopistosta. Todennäköistä on, että
tulevaisuudessa on aloja, joilla yliopisto voi kouluttaa esimerkiksi kandidaattivaiheessa, mutta
ei maisteri- tai tohtorivaiheessa, tai maisteri- ja
tohtorivaiheessa, mutta ei kandidaattivaiheessa.
Koulutuksen järjestäminen tulee siis eriytymään
ja korkeakoulujen väliset statuserot lisääntymään. Toisaalta koulutuksen työnjako on tietyillä koulutusaloilla ja joissain tutkinnoissa järkevä tapa järjestää uudelleen massoittunutta ja
laajentunutta yliopistokoulutusta. Nykyisessä
järjestelmässä on olemassa aloja, jotka ovat vanhentuneet, joiden kilpailukyky on heikko, joiden
työmarkkinakysyntä on alhainen tai joilla on
ylikoulutusta. Koulutusalaratkaisuille on monia
mahdollisuuksia.
Tähän suuntaan tähdätään myös viiden koulutusalan rakenteellisen kehittämisen hankkeissa, jotka Suomen yliopistot ry UNIFI käynnisti
vuonna 2014. Hankkeiden keskeisenä tavoitteena on poistaa koulutuksen päällekkäisyyksiä,
edistää yliopistojen välistä työnjakoa ja yliopistojen erikoistumista. Kehittämistyön keskeisenä
ajatuksena on laadun lisääminen kasvattamalla yksikkökokoa. Työryhmät antoivat raportit
maaliskuussa 2015 ja niiden keskeinen viesti liittyi yliopistojen työnjaon ja yhteistyön edistämiseen. (UNIFI 2015.) Ajattelumallissa yliopistot
jakavat koulutusaloja keskenään tai keskittyvät
jollakin koulutusalalla jollekin painopistealueel-
26
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Kuva 1. Yliopiston monimuotoisuus ja strateginen joustavuus.
le. Uudistamisen periaatteet eivät eroa korkea- ja
tiedepolitiikan tavoitteista. Profilaatiohankkeissa on kysymys työnjakoon ja erikoistumiseen
tähtäävästä resurssien- ja vallanjaosta.
Yliopiston strateginen johtaminen
Strateginen johtaminen on ikävää, koska siinä asetetaan ihmisiä ja resursseja
tärkeysjärjestykseen. Kukapa haluaisi tulla valituksi viimeisenä. Asiantuntijaorganisaatiossa,
kuten yliopistossa, jossa valta ja intressit ovat
pirstoutuneet (esim. Jarzabkowski & Fenton
2006), on päätösten tekeminen mutkittelevaa
ja aikaa vievää. Yliopiston strateginen johtaminen (ks. kuva 1) edellyttääkin monimuotoisuuden asettamista johtamisen perustaksi. Silloin huomioidaan tieteenalojen väliset erot ja
samankaltaisuudet toimintaa ohjaavissa voimissa, tavoitteissa, akateemisessa työssä, julkaisemisessa, tutkimusmenetelmissä ja vaikuttavuudessa. Tavoitteena on sitoa yliopiston tieteenalat
yhteen ja mahdollistaa yliopiston strateginen
joustavuus, uusiutuminen ja kimmoisuus.
Yliopiston strategisen johtamisen reunaehtona on siis tieteenalojen ja niitä ohjaavien voimien monimuotoisuus. Johtamisen lähtökohtana
ei ole silloin yliopisto valtaa käyttävänä organisaationa, vaan yliopisto tieteenalayhteisönä, jossa ohjausvoimat liittyvät yksilön motivaatioon,
usein tiedolliseen uteliaisuuteen tai tietämättömyyteen. Tietämättömyyden merkitystä tiedettä
ohjaavana voimana korosti esimerkiksi vuoden
2004 fysiikan nobelisti David J. Gross juhlapuheessaan. Gross väitti, että mitä enemmän tie-
dämme, sitä tiedostavampia olemme tietämyksemme aukoista. (Gross 2004.) Tieteen maailma
on siis epätäydellinen, muuttuva ja avoin. Hetki
sitten ratkaistut ongelmat ja muuttuva maailma
tuottavat nekin uusia ongelmia.
Monimuotoisella tieteenalaperustalla ja akateemisella vapaudella on silloin keskeinen merkitys tieteellisten ongelmien ratkaisemisessa.
Myös toinen maailmakuulu fyysikko ja nobelisti
Richard Feynman piti tietämättömyyttä tieteen
tekemisen avainajatuksena (Feynman 1988).
Feynman piti tieteestä myös toisesta syystä – leikin, ilon ja hauskuuden vuoksi (Feynman 1985;
Shapin 2008). Leikin analogia käy yhteen tieteen tekemisen kanssa myös siinä suhteessa, että
tieteen tekemistä ja tavoitteena olevia asioita ei
voida määritellä täysin ennalta. Tämä havainnollistuu akatemiaprofessori Markku Kulmalan
ajattelussa:
Tieteen tekeminen perustuu siihen, että ollaan valmiita
menemään tuntemattomaan. Tiede sisältää epävarmuuden
kohtaamisen. Matkalla sattuu myös tuloksekasta hölmöilyä. Valmius epäonnistumiseen mahdollistaa sukeltamisen
tuntemattomaan. Tätä kautta voi syntyä uusia, merkittäviä
läpimurtoja. (Sintonen 2015, 24.)
Yliopiston strateginen johtaminen lähtee
siis avoimuudesta, luovuudesta, akateemisesta
vapaudesta ja tieteenalaohjautuvuudesta. Malli
edellyttää yksilöiltä paljon. Akateemisen yhteisön on osattava tulla johdetuksi ja jopa ohjatuksi. Yksilöiden tulee lisäksi sisäistää roolinsa osana kokonaisuutta ja toimia vastuullisesti
annetun vapauden vastineeksi. Yliopisto muodostaa silloin tieteen- ja oppialojen kokonaisuuden, matriisin tai viuhkan. Strateginen johtaminen kattaa viuhkan tavoin yliopistossa olevat
erilaiset intressit. Viuhkamaisessa johtamisessa
hallitaan yliopiston intressien monimuotoisuutta, mutta samalla tehdään toimintaa eriyttäviä
strategisia valintoja. Näin osa yliopiston oppi- tai
tieteenaloista ei sijoitu viuhkan keskialueeseen,
vaan jää sivummalle tai taitteisiin. Ajatusmallissa keskeistä on se, että taitteisiin jäävät oppi- ja
tieteenalat tunnistetaan osaksi yliopistoa, vaikka
niitä ei erikseen tuettaisi esimerkiksi strategisella rahoituksella. Niitä ei kuitenkaan valita pois
eli lakkauteta. Taitteissa olevilla aloilla voi syntyä
ennakoimattomia tieteellisiä tuloksia. Tiedettä
ei voida hallita johtamalla, mutta vääränlaisella
johtamisella voidaan lisätä riskiä, että tieteessä
ei saavuteta jotain merkittävää asiaa. Tiedepolitiikan huonommat ja paremmat ajat kulkevat
lomittain ja oppi- ja tieteenalojen kulloinenkin
yhteiskunnallinen ”hyötyarvo” vaihtelee yhteiskunnan intressien mukaan. Silloin viuhka voidaan avata eri tavalla.
Yliopiston strateginen johtaminen
käytännössä
Itä-Suomen yliopiston strategisen kehittämisen
lähtökohtana oli ajatus yliopiston monimuotoisuudesta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että
valmistelutyössä huomioitiin neljän tiedekunnan, 21 yksikön, 13 koulutusalan, yli sadan pääaineen, noin 2 600 ihmisen ja 270 professorin
intressit. Strategiatyön läpivienti edellytti koordinoitua strategista johtamista, vastuun hajauttamista ja yliopistoyhteisön osallisuutta (vrt.
Tirronen 2014a).
Strategian valmistelu erosi perinteisestä johtaja-, professori- ja johtoryhmäkeskeisestä strategian valmistelusta siten, että sitä ohjasi ajatus
yliopistoyhteisön laaja-alaisesta osallistumisesta
strategiatyöhön. Valmistelun keskeisenä ideana
oli henkilöstön ja johdon välinen vuorovaikutus
(strategy as practice -ajattelusta, ks. esim. Jarzabkowski 2004). Strategiatyössä keskeisessä roolissa olivat toimijat, toiminta ja toimintaa ohjaavat
käytännöt (vrt. Jarzabkowski & Wilson 2002;
Whittington 2006). Strategiatyössä päätösvaltaa
kohdennettiin lähemmäksi toimintatasoa (vrt.
esim. Sitra 2014, 2), jonka lisäksi valmistelussa
hyödynnettiin analyyttistä ja ennakoivaa tutkimus- ja selvitystietoa (ks. Tirronen 2013, 2014b).
Strategian valmistelussa hyödynnettyä tutkimustietoa voi luonnehtia yliopiston kehittämistutkimukseksi (institutional research), jonka
tavoitteena on tuottaa kehittämistä ja strategista johtamista tukevaa tietoa yliopiston johdolle.
(Saupe 1990; Virtanen 2012.) Tietoon perustuva
päätöksenteko on kasvava hallinnon trendi, jota
korostetaan myös monissa tulevaisuuskatsauksissa (esim. VN 2014).
Itä-Suomen yliopiston strategian kantava
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
27
sisällöllinen ydinteema kytkeytyi tiedeyliopiston käsitteeseen. Lähtökohtana oli yliopistossa
oleva tieteellinen osaaminen ja siihen liittyvät
strategiset valinnat. Perustavoitteena oli yliopistossa olevan osaamisen ja osaamisen potentiaalisuuden hyödyntäminen parhaalla mahdollisella tavalla (ks. kuva 1). Monimuotoisuuden
tunnistaminen ohjasi strategista johtamista. Esimerkiksi neurotieteen ja kirjallisuustieteen tai
sovelletun fysiikan ja sosiaalityön vaikuttavuus
ja tapa toimia ovat erilaisia.
Akateemisen yhteisön strateginen johtaminen edellyttää, että toiminnot ovat organisoitu
riittävän joustavasti. Tutkimus ja opetus lähtevät yksikkötasolle organisoiduista, mutta osana
kokonaisuutta olevista, asiantuntijarakenteista,
esimerkiksi tutkimusryhmistä tai oppialoista.
Tältä tasolta heijastuu myös monimuotoisuuden johtamisen keskeiset haasteet. Akateeminen
monimuotoisuus pakottaa hyväksymään erilaiset intressit ja levittämään strategisen johtamisen viuhkan näiden intressin välille.
Itä-Suomen yliopiston kohdalla akateemisen yhteisön osallistuminen varmistettiin hyödyntämällä monipuolisia työskentelymenetelmiä, esimerkiksi strategiakyselyitä, työpajoja ja
strategiakeskusteluita. Tämän lisäksi varsinaista strategiatyötä edelsi noin puolitoista vuotta
kestänyt yliopiston ennakointihanke (Tirronen
2013) ja strategiatyöhön liitettiin myös kansainvälinen tutkimuksen arviointi (Liikanen ym.
2014). Strategiatyön ydinajatus liittyi konsensuksen vähittäiseen laajentamiseen, alhaaltapäin
ohjautuvuuteen, yliopistoyhteisön osaamisen
hyödyntämiseen ja henkilöstön sitoutumiseen.
Strategia tehtiin tieteenalaohjautuvasti ja tiedettä varten, mutta siten, että sen avulla varmistettiin toiminnan vaikuttavuus, tuottavuus ja
tehokkuus.
Itä-Suomen yliopiston strategiatyö jakautui
kolmeen vaiheeseen (valmistelu-, rakenne- ja
viimeistelyvaihe), joihin sisältyi noin keskeistä
30 tapahtumaa. Tapahtumien ketjuttaminen loi
työn etenemiselle reunaehdot. Valmisteluvaiheessa sovittiin yleiset tavoitteet, teemoitettiin
strategiaa ja valmisteltiin tiedollinen analyysi
yliopiston johdon, hallituksen ja johtoryhmän
28
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
vastuulla. Ajallisesti tämä vaihe sijoittui alkutalven ja kesän 2013 välille. Rakennevaiheessa
valmisteltiin strategian idea, keskeinen rakenne,
määritelmät, teemat ja tavoitteet johdon, hallituksen, johtoryhmän ja tiedekuntien vastuulla. Tämä vaihe toteutettiin kesän ja alkusyksyn
2013 aikana. Viimeistelyvaiheessa sovittiin yksityiskohdista ja kirjoitettiin strategian sisältö.
Viimeistely oli hallituksen, johdon ja johtoryhmän vastuulla.
Tämän lisäksi joulukuun 2013 ja maaliskuun 2014 välisenä aikana sovittiin yliopiston
strategisista tutkimusalueista, jotka määritettiin alhaaltapäin ohjautuen tiedekuntien sisäisissä ja niiden välisissä neuvotteluissa. Yliopiston tutkimusaluerakenne on kolmitasoinen: 1.
kansainvälisen huipputason tutkimusalueet, 2.
kehittyneet, vahvat tutkimusalueet ja 3. nousevat tutkimusalueet. Yliopiston tutkimusalueiden määrittelyn taustalla oli selkeä ajatus kansainvälisen huippututkimuksen edistämisestä.
Yhtymäkohta korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaan
oli siis vahva. Strategialla vahvistettiin yliopiston
erikoistumista, mutta huomioitiin myös se, että
yliopistossa on sellaista tutkimusta, joka ei sijoitu strategisesti tuettaviin alueisiin. Nämä jäävät
siis strategisen johtamisen viuhkan taitteisiin,
nouseviin tutkimusalueisiin.
Vaikka siis yliopistoyhteisö sitoutettiin strategian valmisteluun hyödyntämällä osallistavia
strategiatyön menetelmiä, strategiset prosessit
olivat johdon vastuulla ja niiden hallinta oli jatkuvaluonteinen johtamiskysymys. Monimuotoisuuden johtaminen on tasapainoilua näiden
kahden, usein ristiriitaisen, ajattelutavan välillä.
Strategiatyön hallinta edellytti prosessin monivaiheisuutta sekä asteittaista ja murrosmaista
etenemistä. Valmistelussa haettiin yliopistoyhteisön sisäistä konsensusta ja ehkäistiin intressiriitoja sitouttamalla yliopistoyhteisö strategian
valmisteluun. Sitoutuminen ja osallisuus olivat
keskeisiä strategiatyön periaatteita.
Alhaaltapäin ja omalakisesti
Yliopiston strategisen johtamisen lähtökohtana
on ajatus siitä, että tiede ja yliopisto muotoutuvat alhaalta ylöspäin suuntautuvasti. Toimintaa
ohjaa yliopistoyhteisön osallisuus ja akateeminen vapaus. Yliopiston profilaatio syntyy näin
tiedeohjautuvasti. Luova akateeminen työ organisoituu tieteenalan käytäntöjen, tavoitteiden ja
menetelmien mukaan. Silloin organisaatiorakenteen ja johtamisen on tuettava akateemista uusiutumista ja tieteen laadun kehittymistä.
Empiiristen tutkimusten mukaan yksikkökoolla ei ole vaikutusta akateemiseen laatuun tai
tuottavuuteen (ks. esim. OKM 2015, 11). Ei ole
myöskään selvää, onko resurssien keskittämisen
tai erikoistumisen sekä akateemisen laadun tai
tieteen uusiutumisen välillä yhteyttä. Esimerkiksi akatemiaprofessori Uskali Mäki pitää tutkijoiden erikoistumista vahingollisena asiana
tieteen kehitykselle:
Tutkijat erikoistuvat yhä enemmän vain pieneen osaan tieteenalastaan, mikä johtaa vaikeuksiin muodostaa kokonaiskuvaa maailmanmenosta. (Mäki 2014.)
Professori Mäen analogia sopii suuremmassa
mittakaavassa myös yliopistojen erikoistumiseen.
Luova tieteellinen työ ja ongelmien ratkaiseminen edellyttää kokonaisuuksien hallintaa, tieteellistä sivistystä, tiedollista uteliaisuutta ja monialaisuutta. Erikoistuvan yliopiston tieteellinen
näkökenttä voi kaventua liiaksi ja sen tavoitteet
tulla ennalta määritellyiksi, jolloin ulkopuolelle
jää asioita, joita emme kykene havaitsemaan. Uteliaisuus, harhapolut ja epäonnistumiset ovat tieteen kehityksen näkökulmasta olennaisia asioita.
Yliopiston strategisessa johtamisessa on huomioitava, että tiede kehittyy usein sattumanvaraisesti ja omalakisesti. Sitä ei voida täysin
ohjata, se syntyy katveissa ja vaikeasti ennakoitavissa olevien tapahtumien seurauksena. Tiede
muotoutuu ihmisten välillä alhaaltapäin ohjautuen. Tieteen- ja yliopiston historia osoittaa,
että akateeminen vapaus on tieteen kehityksen
keskeinen edellytys. Ylhäältä alaspäin ohjautuva profilaatio on ristiriidassa tieteen eetoksen ja
esimerkiksi tiedollisen uteliaisuuden tai kriittisyyden kanssa. Profilaatio ja resurssien keskittäminen tarkoittaa väistämättä monimuotoisuuden vähentymistä.
Tätä kirjoitettaessa Suomessa on käynnissä korkeakoulu- ja tiedepolitiikan murros, joka
näyttää johtavan yliopistojen ja tieteenalojen
väliseen erilaistumiseen, kerrostumiseen ja ehkä
myös eriarvoistumiseen. Poisvalinnat ja rakenteellinen kehittäminen ovat markkinaohjautuvalle tiede- ja koulutuspolitiikalle ominaista
kieltä, jolla tähdätään resurssien ja vallan uudelleenjakoon. Taustalla on käsitys siitä, että keskittämällä resursseja ja tekemällä poisvalintoja on
mahdollista saavuttaa nykyistä useammalla alalla tutkimuksen kansainvälinen kärki.
Profilaatiopolitiikan vaikuttavuudesta tai
sen mahdollisista hyödyistä ei ole tarkkaa käsitystä. Yliopistossa on olennaista, mitkä arvot
ohjaavat toimintaa, miten tieteellistä tutkimustietoa hyödynnetään opetuksessa sekä millaista
osaamista kulloinenkin yhteiskunta ja työelämä yliopistolta tarvitsevat. Yliopistolaitoksen
koulutusalaratkaisut ja koulutusvolyymien arviointi ovat väistämättömiä. Ratkaisujen tekemisessä olisi pohdittava alojen kilpailukykyä,
nykyaikaisuutta, tieteellistä merkitystä, työmarkkinakysyntää, osaamisen muutosta ja mahdollista aloittaista ylikoulutusta. Koulutusalaratkaisuja on siis tehtävä. Yliopistokoulutus ei ole
koskaan ollut valmis, vaan se on kehittynyt tieteen ja yhteiskunnan muuttuessa.
Lähteet
Feynman, Richard 1985: Surely you´re joking, Mr. Feynman! Adventures of a curious character. W.W. Norton
& Company.
Feynman, Richard 1988: “What do You care what other people think?” Further adventures of a curious character.
Richard P. Feynman. As told to Ralph Leighton. W.W.
Norton & Company.
Goodman, Paul 1962: The community of scholars. New York:
Random house.
Gross, David 2004: Banquet Speech. David J. Gross’s speech
at the Nobel Banquet, December 10, 2004. http://www.
nobelprize.org/nobel_prizes/physics/laureates/2004/
gross-speech-e.html
Jarzabkowski, Paula 2004: Strategy as practice: recursiveness,
adaptation, and practices-in-use. Organization Studies
25 (4), 529–560.
Jarzabkowski, Paula & Fenton, Evelyn 2006: Strategizing and
organizing in pluralistic contexts. Long range planning
39 (6), 631–648.
Jarzabkowski, Paula & Wilson, David C. 2002: Top teams
and strategy in a UK university. Journal of management
studies 39 (3), 355–381.
Kerr, Clark 2003/1963: The uses of the university. Fifth edition. Cambridge, MA & London, England: Harvard
University Press.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
29
Kosunen, Tapio 2014: Ajankohtaista korkeakouluista ja tiedelaitoksista: Ohjaus kaudella 2017–2020. Korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon seminaari. Joensuu
11.12.2014.
http://www.minedu.fi/export/sites/default/OPM/Tapahtumakalenteri/2014/12/Kk_johdon_seminaari_liitteet/
Tapio_Kosunen_Ajankohtaista_11122014.pdf
Melin, Göran & Zuijdam, Frank & Good Barbara & Angelis, Jelena & Enberg, Johanna & Fikkers, Derer Jan &
Puukka, Jaana & Swennin, AnnKarin & Kosk, Kristel
& Lastunen, Jesse & Zegel, Stijn 2015: Towards a proof
future proof system for higher education and research in
Finland. Publications of the Ministry on Education and
Culture 2015: 11. Helsinki: Ministry of Education and
Culture.
Mills, C. Wright 1956: The power elite. London, Oxford &
New York: Oxford University Press.
Mäki, Uskali 2014: Tutkijoiden erikoistuminen uhka tieteelle. http://www.aka.fi/fi/Apropos/Artikkelit/Tieteessanyt/Tutkijoiden-erikoistuminen-uhka-tieteelle/
Liikanen, Anu & Tirronen, Jarkko & Keinänen, Riitta &
Sagulin, Merja & Simonaho, Simo-Pekka & Taskinen,
Helena & Mönkkönen, Jukka 2014: International evaluation of research acitivities at the University of Eastern
Finland 2010–2012. Publications of the University of
Eastern Finland. General Series No 14. Kuopio ja Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.
OKM 2015: Suomalaisen yliopistotutkimuksen tuottavuus ja
vaikuttavuus. Opetus- ja kulttuuriministeriön profiiliryhmän raportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2015:5.
Saupe, Joe L. 1990: The functions of institutional research.
2nd Edition. Tallahassee: Association for Institutional
Research.
Shapin, Steven 2008: Scientific life. A moral history of a late
modern vocation. Chicago: The University of Chicago
Press.
Sintonen, Kirsti 2015: Sattumia mahtuu tiedeuralle. Acatiimi 1/2015.
Sitra 2014: Visio Suomelle. Kohti kestävää hyvinvointia. Sitra
työpaperi. 31.10.2014.
Suomen Akatemia 2014a: Tieteen tila 2014. Yhteenveto. Helsinki: Suomen Akatemia.
Suomen Akatemia 2014b: Yliopistojen profiloitumisen vahvistaminen kilpailulla rahoituksella. http://www.aka.fi/
Tiedostot/Hakuilmoitukset/Yliopistojen_profiloitumisen_vahvistaminen_kilpaillulla_rahoituksella_Hakuilmoitus_02122014.pdf
Tirronen, Jarkko 2013: Matkalla tulevaisuuteen – Itä-Suomen yliopisto 2030. Publications of the University
of Eastern Finland. General Series 10. Kuopio: ItäSuomen yliopisto.
Tirronen, Jarkko 2014a: Suomalaisten yliopistojen strateginen johtaminen. Hallinnon tutkimus 1(33), 70–77.
Tirronen, Jarkko 2014b: Suuret haasteet ja yliopiston strategiset valinnat. Tieteessä tapahtuu 32 (4), 17–23.
Trow, Martin 1974: Problems in the transition from elite to
mass higher education. In Policies for Higher Education. Conference on future structures of post-secondary education, Paris: OECD, 51–101.
Tutkimus- ja innovaationeuvosto 2014: Uudistava Suomi:
tutkimus- ja innovaatiopolitiikan suunta 2015–2020.
Helsinki: Valtioneuvosto.
UNIFI 2015: http://www.unifi.fi/toiminta/rake/
Whittington, Richard 2006: Completing the practice turn in
strategy research. Organization Studies 27 (5), 613–634.
30
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Virtanen, Turo 2012: Tutkimustiedon hyödyntäminen yliopiston kehittämisessä – ei Suomessa? XXXI Hallinnon tutkimuksen päivät. Kuopio 30.11.2012.
VN 2014: Päätöksenteosta muutoksentekoon. Valtioneuvoston kanslian tulevaisuuskatsaus 2014. Valtioneuvoston
kanslian julkaisusarja 14/2014. http://vnk.fi/julkaisukansio/2014/j14-paatoksenteosta-muutoksentekoon/
pdf/fi.pdf
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja ItäSuomen yliopiston tutkija.
Apuraha
tieteen tuloksista
tiedottamiseen
Tieteen tiedotus ry julistaa haettavaksi rahoitusta tieteellisen tutkimuksen tuloksista tiedottamiseen ja saattamiseen yleisön tietoisuuteen. Kirjahankkeet ja tieteellinen tutkimus
eivät kuulu apurahoituksen piiriin. Hakijana
voi olla yksityinen henkilö, työryhmä tai rekisteröity yhteisö. Rahoitus osoitetaan rekisteröidylle taustayhteisölle.
Jaettavana on 200 000 euroa, josta yhdistys
rahoittaa 1–4 hanketta.
Vapaamuotoiset (max. 3 sivua A4) aiehakemukset tulee toimittaa sähköpostitse yhtenä
pdf-tiedostona ([email protected])
17.8.2015 mennessä. Aiehakemuksessa on
kuvattava hankkeen tausta, tavoitteet, toteutus ja vastuullinen toteuttaja yhteystietoineen.
Aiehakemusten perusteella jatkoon pääsevät
hankkeet valitaan syyskuussa, ja näitä pyydetään toimittamaan varsinainen hakemus myöhemmin. Rahoituspäätökset tehdään marraskuun aikana. Tiedustelut: tieteentiedotus@
gmail.com
Tieteen tiedotus ry:n tarkoituksena on tieteellisestä tutkimuksesta ja sen tuloksista tiedottaminen. Yhdistys julkaisee Tiede-lehteä
ja osallistuu Hyvä terveys -lehden julkaisemiseen. Lisätietoja: www.tieteentiedotus.fi
KATSAUS
Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle
Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen
Humanistisille ja yhteiskuntatieteille (so. ihmistieteet) tyypillinen jaottelu kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimusotteen välille on nopeassa
murroksessa. Digitaalisten tietoaineistojen määrä
on kasvanut kiihtyvällä tahdilla ja laskennallisia
menetelmiä on yhä enemmän tarjolla tutkijoille.
Esimerkkinä kehityksestä on FIN-CLARIN-konsortio, joka on osa Suomen Akatemian tutkimusinfrastruktuurien tiekarttaa vuosille 2014–20.
Nopeasta kehityksestä huolimatta digitaalisten aineistojen ja laskennallisten menetelmien
hyödyntäminen humanistisilla ja yhteiskuntatieteellisillä aloilla on huomattavasti vähäisempää kuin luonnontieteissä niin Suomessa kuin
kansainvälisestikin. Digitaalisuuden voimakas lisääntyminen on kuitenkin vääjäämätön
tulevaisuuden trendi, joka vaatii herkkää korvaa toimijoilta. Tässä kehityksessä selvä uhka
on humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen
lisääntyvä pirstaleisuus, jossa niin sanotut analogiset ihmistieteet ja digitaaliset ihmistieteet
eriytyvät omiksi riiteleviksi tieteenaloikseen,
yksi painottaen syvällistä ymmärtämistä, toinen
laskennallisia menetelmiä ja digitaalisten aineistojen määrää.
Samalla voi toteutua se pahin painajainen,
ettei humanistien ja yhteiskuntatieteiden piirissä pian ymmärretä asioita enää muuta kuin
pintapuolisesti ja että laskennallisia menetelmiä
kehitellään ilman, että niillä olisi konkreettista
vaikutusta tieteenalan varsinaisiin tutkimuskysymyksiin (toisin sanoen ”perinteinen” ei kykene uusiutumaan ja ”uusi” keskittyy matkimaan
menetelmiä muualta).
Tätä uhkakuvaa torjumaan suunnittelimme
Helsingin yliopistossa 1.–3. joulukuuta 2014
kaksiosaisen tapahtuman koskien big dataa ja
digitaalisia ihmistieteitä (#HDHD). Tapahtuman ensimmäisenä osana järjestimme big datan
käyttöä historian ja kielen tutkimuksessa käsittelevän symposiumin Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa 1.–2.12.2014. Sen tavoitteena oli
muodostaa käsitys Suomessa ja muualla tehtävästä big data -tutkimuksesta näillä aloilla.
Tapahtuman toisena osana järjestimme yhteisen työpajapäivän 3. joulukuuta 2014 Helsingin
yliopistossa. Sen tarkoituksena oli tutkijoiden ja
palveluntarjoajien – eli muistiorganisaatioiden
ja tutkimusyksiköiden – kesken kehittää digitaalisten ihmistieteiden tutkimusta Suomessa
ja oppia eri puolilla maailmaa tehtävästä tutkimuksesta tällä alalla.
Tapahtumiin lähti mukaan laaja rintama toimijoita, jotka ovat kiinnostuneet big datasta ja
ihmistieteistä Suomessa: mm. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta, Kansalliskirjasto,
FIN-CLARIN-konsortio,
Kuluttajatutkimuskeskus, Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto sekä
VARIENG- ja BAULT-tutkijaverkostot.
Big data: aineistot ja lähestymistavat
historian ja kielen tutkimuksessa
Big data -symposiumiin kutsuimme historioitsijoita, kielen- ja kirjallisuuden tutkijoita, yhteiskuntatieteilijöitä, tietojenkäsittelijöitä ja kirjastoalan asiantuntijoita. Päällimmäisin huomio
useista puheenvuoroista oli se, että ihmistieteissä
big data (isot aineistot) ei ole eikä ehkä koskaan
voikaan olla samankaltaista kuin luonnontieteissä. Siinä missä FIN-CLARINin kieliaineistot
kattavat tällä hetkellä viisi miljardia sanaa suomalaista sanoma- ja aikakauslehtitekstiä ja kaunokirjallisuutta vuosia kestäneen digitoinnin
tuloksena, saman tallennuskapasiteetin vaativa
datamäärä voidaan kerätä luonnontieteellisessä
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
31
hankkeessa muutamissa minuuteissa (vrt. Large
Synoptic Survey Telescope Project).
Se, mistä humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa voidaan kuitenkin puhua, on
big data -lähestymistavasta tutkimukseen. Tämä
tarkoittaa uusien menetelmien soveltamista
digitaalisiin
aineistoihin
yhdessä
dataanalysoijien kanssa sekä toimintakulttuurin
muutosta, joka mahdollistaisi todellisen tieteidenvälisen tutkimuksen ihmistieteissä.
Toinen tärkeä huomio symposiumista oli,
että merkittävä osa siitä humanistis-yhteiskuntatieteellisestä big data -tutkimuksesta, mitä
Suomessa ja maailmalla tehdään, pohjaa lopulta
kuitenkin visioihin siitä, mitä se ehkä voisi jonakin päivänä olla. Maailmallakin on vielä yllättävän vähän kunnon tutkimustuloksia tällä alueella, erityisesti siinä, miten historiallista muutosta
mallinnetaan. Huomattava ongelma tässä on,
että luonnollisen kielen prosessointi soveltuu
jopa yllättävän huonosti historiallisiin aineistoihin tällä hetkellä.
Suomalaisen tutkimuksen kannalta tämä on
myönteinen havainto, jos se osataan ottaa oikein
vastaan. Vaikka erityisesti angloamerikkalaisessa maailmassa digitaalisissa ihmistieteissä ollaan
Suomea tietyssä mielessä edellä, resurssien järkevällä sijoittamisella on mahdollista kuroa
tuota etumatkaa umpeen. Verrattain vähäisiä
panoksiamme ei kuitenkaan kannata tuhlata
sellaiseen tutkimukseen, jossa maailmalla ollaan
kaukana edellä, vaan sinne, missä globaalistikin
ollaan vielä alkutekijöissä. Digitoidut historialliset aineistot (toisin sanoen ”ei-digitaalisina syntyneet”) vaikuttivat symposiumin perusteella
olevan yksi tällainen alue, jonka tutkimuksellisessa hyödyntämisessä ja kehittämisessä Suomessa voitaisiin luoda kansainvälisesti korkeinta tasoa olevaa tutkimusta jo olemassa olevien
suomalaisten aineistojen avulla.
Kolmas tärkeä huomio liittyi tutkimuskentän moniäänisyyteen. Vaikka aineistot voivat
olla tutkijoilla samantyyppisiä, kielentutkijat ja
historioitsijat lähestyvät tutkimusta kuitenkin
erilaisista tarpeista ja lähestymistavoista käsin.
Monet kielentutkimuksen lähtökohdista syntyneet organisaatiot, joista suurin on FINCLA-
32
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Digitaalinen humanistinen tutkimus
Suomessa ulkopuolisen silmin
Kaius Sinnemäki ja Mikko Tolonen
Joulukuussa 2014 järjestetyn Helsinki Digital
Humanities Dayn (#HDHD) yksi ulkomaisista pääpuhujista oli Sussexin yliopiston media- ja viestintätieteiden professori Caroline Bassett. Lukuvuoden 2014–15 hän on viettänyt Helsingin yliopiston
tutkijakollegiumissa Helsingin Sanomain Säätiön
vierailevana professorina. Haastattelimme professori Bassettia liittyen digitaaliseen humanistiseen
tutkimukseen Suomessa.
Sussexissa Bassett johtaa nelivuotista hanketta
Sussex Humanities Lab. Hanke tutkii, missä määrin laskennalliset teknologiat määrittelevät humanistisia tieteitä uudella tavalla. Siinä tarkastellaan
digitaalisen käänteen tuomia muutoksia tieteen
tekemisen kulttuuriin ja käytänteisiin humanistisissa tieteissä käyttäen apuna kriittistä analyysia. Suomalaisen humanistin mittapuilla lähes kolmen miljoonan punnan hanke on varsin mittava erityisesti,
koska se itsessään on vain siemenraha.
Miten näet big data -tutkimuksen?
Big data on sekä hypeä että todellista. Ilmassa on
monia väitteitä siitä, mitä big data aiheuttaa humanistisille tieteille. Yksi niistä kuuluu, että se olisi
loppu tietyille humanistisille aloille ja perinteisesti ymmärretylle hermeneuttiselle tutkimukselle.
Toisaalta big data mahdollistaa uusien tietolajien
yhdistämisen. Tällöin voi syntyä uutta tietoa ja tiedon tuottamista, jossa ovat mukana sekä ihmiset
että koneet. Tällainen tutkimus ei tuo mukanaan
pelkästään uusia menetelmiä vaan myös muuttaa
tiedon tuottamisen kulttuuria ja tapoja, joilla tutkimuskysymyksiä muodostetaan. Ehkä tämä uusiutumisen ja moniäänisyyden näkökulma on juuri se
tärkein. Big datalla voi siis olla merkittävä humanistisen tutkimuksen perinteitä uudistava vaikutus,
jolloin sen rooli ei rajoitu ainoastaan menetelmien
kehittelyyn.
Miten näet digitaalisen humanistisen tutkimuksen Suomessa?
Joulukuun tapahtuman kommentaattorit puhuivat
paljon siitä, että se oli ensimmäinen laajempi digitaalisen humanismin tapahtuma Suomessa. Sitä se
ei kuitenkaan ollut. Suomessa on tehty jo paljon
relevanttia tutkimusta tälläkin alalla ainakin 15–20
vuoden ajan. Kyse on ehkä pikemminkin siitä,
missä määrin alan tutkimus on keskustellut itsensä kanssa Suomessa. Mielenkiintoista on jatkossa
nähdä, miten nouseva digitaalinen humanistinen
tutkimus suhteutuu Suomessa jo olemassa oleviin
vahvuuksiin, kuten kielitieteelliseen tutkimukseen.
Suomen etuna on se, että maa on sekä verrattain pieni että kiinnostavalla ja samalla paradoksisella tavalla yhtenäinen. Tällöin on mahdollista saada samasta asiasta kiinnostuneet relevantit toimijat, kirjastot ja muut tahot, saman pöydän ääreen,
kuten näytti tapahtuvan joulukuun tapahtuman
yhteydessä. Vierailuni aikana olen havainnut, miten
tiiviitä yhteyksiä eri alojen toimijoiden välillä Suomessa on mm. viestintäalan, median ja taiteiden,
muotoilun ja tietojenkäsittelyn kesken.
Mitä ehdotuksia sinulla on liittyen digitaaliseen
humanismiin Suomessa?
Pahin tulevaisuudenkuva digitaaliselle humanistiselle tutkimukselle Suomessa on se, että alan
tutkimus aiheuttaisi vain lisää uusia hyödyttömiä
jakolinjoja. Pikemminkin alalla tarvitaan lisää tieteidenvälisyyttä ja vanhojen tieteenalarajojen ylittämistä. Tässä kehityksessä avoin tiede on tärkeä:
digitaaliset humanistiset hankkeet ovat taloudellisesti katastrofeja ilman avoimuutta.
Alalla on toki tietty jännite jo olemassa olevien
vahvuuksien ja sen välillä, millaisille uusille avauk­
sille ovet täytyy pitää auki. Tässä on haasteita, sillä
esimerkiksi Sussexin yliopisto vaatii meidän hankkeeltamme pysyvyyttä ja haluaa nähdä meidät
muutosvoimana. Tällöin kysymykseksi nousee,
miten itse näemme digitaalisen humanistisen tutkimuksen roolin ryhmittelemässä vanhoja tutkimusalueita uudelleen.
Uudenlaiset tutkimukset vaativat sitä, että niitä tehdään yhteistyössä ja että tässä yhteistyössä
nähdään eri toimijoiden vahvuudet. Tästä hyvänä
esimerkkinä on Helsingin yliopiston tutkijakollegium, joka on yksikkönä valtavan verkottunut tutkimuskentässä. Kollegium nähdään myös ulkopuolelta ensisijaisesti tutkijayhteisönä eikä pelkästään
Helsingin yliopiston yksikkönä. Tämä on hyödyllistä
tieteidenvälisen tutkimuksen synnyttämiseen, sillä kollegiumin kaltainen yksikkö voi koota yhteen
väkeä eri aloilta ja näin syöttää ajatuksia tieteidenväliseen tutkimukseen, kuten digitaaliseen humanistiseen tutkimukseen.
RIN, joutuvat omaksumaan uudenlaisen roolin
palvellakseen nimenomaan digitaalisia ihmistieteitä termin laajemmassa merkityksessä. Kun
mukaan otetaan vielä laskennallisen tieteen ja
muistiorganisaatioiden näkökulmat, on selvää,
että digitaaliset ihmistieteet muodostavat monitieteisen tutkimuskentän, jossa eri toimijoiden
tarpeista on tärkeä olla selvillä. Tärkeä on tukea
myös erityisesti sitä, että aineistot olisivat tutkijoiden saatavissa avoimesti siinä muodossa kuin
he sen tarvitsevat. Olisi äärimmäisen tärkeää,
että palveluiden tarjoajat ja aineistoja hallinnoivat yksiköt ymmärtäisivät tutkijoiden erilaiset
tarpeet eivätkä pyrkisi ajattelemaan tutkijoiden
puolesta.
Praktikum-päivä
Tapahtuman toinen osa, Helsinki Digital Humanities Day (#HDHD), keskittyi digitaalisten
ihmistieteiden kehittämiseen Suomessa. Kokosimme yhteen tutkijoita, opiskelijoita sekä
rahoittajien, kirjastoalan ja hallinnon edustajia
oppimaan kansainvälisistä ja kotimaisista digitaalisten ihmistieteiden hankkeista sekä käytännön työpajatyöskentelyn kautta pohtimaan tutkimusalan kehittämistä Suomessa. Tarkoitus oli
tutkijalähtöisesti miettiä erilaisten aineistojen
käyttöä, niihin liittyviä tekijänoikeuskysymyksiä, tutkimuskysymyksiä ja menetelmiä sekä
näin antaa mahdollisuus tutustumiseen sellaisille tutkijoille, joilla ei ole aiempaa kosketuspintaa
digitaalisiin ihmistieteisiin.
Ohjelmassa aamupäivän tärkein anti oli saada hyvä ymmärrys digitaalisten ihmistieteiden
tutkimuskeskuksista eri puolilla Eurooppaa. Keskukset vaikuttavat toimivan hyvin erilaisin tavoin
profiloituen omanlaisiksi yksiköikseen. Siinä missä hiljattain perustettu Sussex Humanities Lab
painottuu kulttuurikritiikkiin, Amsterdamissa
toimiva The Huygens Institute for the History of
the Netherlands on sateenvarjomainen historiantutkimukseen painottuva keskus, kun taas UCL
Centre for Digital Humanities on pikemminkin
monialainen verkosto, joka tekee ja tukee digitaalista humanistista tutkimusta. Huomionarvoista
on, että mikään näistä keskuksista ei ole sijoitettu
fyysisesti samojen seinien sisään.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
33
Myös Helsingin yliopiston on suunnitteilla
digitaalisten ihmistieteiden keskus (HELDIGhanke) ja sellaisen perustaminen olisikin ehdottoman tärkeää alan kehittämiseksi Suomessa.
Oppi maailmalta viittaa siihen, että profiilin löytäminen ja rohkea oman linjan vetäminen luovat toimintaedellytykset tällaiselle keskukselle,
mikä edesauttaa Suomen nousua tutkimuksessa
ja myös toimintakulttuurin uudistamista paikallisesti.
Iltapäivän työpajatyöskentely oli praktikumpäivän varsinainen helmi ja tuntui täyttävän
sekä osallistujien ja järjestäjien odotukset erinomaisesti. Tapahtumassa emme erotelleet humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä aloja omikseen, vaan osallistujat saattoivat valita kuudesta
temaattisesta työpajasta mieluisensa. Työpajat
käsittelivät menetelmien perusteita käytännönläheisesti, tutkimuksen avoimuutta, saatavilla
olevia digitoituja aineistoja (sanoma- ja aikakauslehdet sekä Suomi24-aineisto), eettisiä ja
tekijän­oikeus­asioita sekä metadataa tutkimuksessa. Työpajoja oli vetämässä sekä kotimaisia
että ulkomaisia alan asiantuntijoita.
Tällainen hackaton (koodauspäivä) -tyylinen
tapahtuma osoitti hyödyllisyytensä ja sellaisia
kannattaa jatkossakin järjestää humanistisilla ja
yhteiskuntatieteellisillä aloilla.
Tulevaisuuden näkymiä
Digitaaliset ihmistieteet ovat tulleet ryminällä
akateemiselle kartalle kuluneen vuoden aikana.
Suomen Akatemia lanseerasi teemasta tutkimusohjelman pikavauhdilla huhtikuun 2015 hakuun
ja Helsingin yliopisto otti teeman yhdeksi painopisteeksi 375-vuotisjuhlallisuuksiinsa. Helsingin
yliopistossa on lisäksi suunnitteilla digitaalisten
ihmistieteiden
maisteri-sivuainekokonaisuus
sekä jatko-opiskelijaseminaari, jotka käynnistyvät syksyllä 2015. Muissa yliopistoissa, kuten
Turun suunnalla, alan tutkimusta ja opetusta on
myös kehitetty viime aikoina.
Nähdäksemme alan tulevaisuus Suomessa
riippuu siitä, missä määrin muilla tieteenaloilla
toimiviksi havaitut käytänteet voivat saada sijaa
tällaisessa uudenlaisessa humanistis-yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Näitä käytäntei-
34
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
tä ovat koko tutkimusprosessin avoimuus sekä
hajautettu yhteistyö monitieteisessä tutkimuskehyksessä. Vastaavat toimintamallit vaikuttivat ratkaisevasti läpimurtoihin ihmisen perimän
kartoituksessa viime vuosikymmenellä; niihin
panostaminen voi keskeisesti kiihdyttää monitieteistä tutkimusyhteistyötä, kun digitaalisuuden mahdollisuuksia aletaan täysmittaisemmin
luodata ihmistieteissä.
Tällaisista avoimen tieteen käytänteiden
muutoksista on puhuttu jo pitkään humanistis-yhteiskuntatieteissä, mutta niiden hitaaseen
toteutumiseen vaikuttavat edelleen kammo laskennallisia menetelmiä kohtaan sekä eri tahojen ylenpalttinen oman reviirin suojelu, jonka
syyt esimerkiksi yliopistojen sisällä ovat pitkälti
rakenteelliset. Ratkaisevia läpimurtoja monitieteisessä tutkimuksessa ei kuitenkaan saavuteta
ilman kulttuurin muutosta, jossa humanistit ja
yhteiskuntatieteilijät lähtevät aidosti yhteistyöhön sekä keskenään että yhdessä laskennallisen
tieteen ja tutkimusta tukevien keskusten kanssa
(esim. CSC ja Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto).
Tutkimusta tukevat keskukset ovat myös
uudistamistarpeen edessä, sillä nykyisellään tärkeät laskennalliset tukitoiminnot ja humanistisyhteiskuntatieteellisten alojen toimintakulttuurit ovat aivan liian kaukana toisistaan. Uusiin
tieteenvälisiin mahdollisuuksiin tarttuminen
vaatiikin kaikilta toimijoilta mukautumiskykyä.
Palkintona on kuitenkin jännittävän ja uuden
tutkimusalan luominen ja kehittäminen sekä
monipuolisempien ja tarkempien vastausten
saaminen ihmistieteiden keskeisiin tutkimuskysymyksiin.
Kirjoittajat ovat filosofian tohtoreita ja tutkijoita
Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa.
LYHYESTI
SÄÄTIÖIDEN VAIKUTUS
Dosentti Allan Tiitan tutkimus osoittaa, että
suomalaisen tieteen ja korkeimman opetuksen
kehittymisessä kotimaiset säätiöt olivat ratkaisevassa asemassa 1960-luvulle asti. Säätiöt rahoittivat tieteitä monipuolisesti ja laaja-alaisesti.
Monen tieteenalan kehitys vauhdittui ratkaisevasti apurahojen turvin. ”Suomalaiset tieteen
nobelitkin ovat säätiörahoituksen tulos”, tieteen
historiaan erikoistunut Allan Tiitta sanoo viitaten A. I. Virtaseen ja Ragnar Granitiin.
Säätiöt toimivat läheisessä yhteistyössä valtion tiedehallinnon kanssa pyrkien nostamaan
Suomen tiedejärjestelmän nopean kansainvälisen kehityksen mukaiselle tasolle. Säätiöt täydensivät valtion tiedepolitiikkaa eivätkä luoneet
omaansa: samat päättäjät ohjailivat niin julkista kuin yksityistä tiederahaa. Säätiöiden tuki
oli ratkaisevaa tieteellisen tutkimuksen lisäksi
myös korkeakouluopetuksen kehitykselle. Maan
ensimmäinen suomenkielinen yliopisto, Turun
Suomalainen Yliopisto, ja ruotsinkielinen Åbo
Akademi perustettiin säätiörahoituksella. Myös
Helsingin kauppakorkeakoulun ja Sotakorkeakoulun rahoituksessa säätiöt ovat olleet avainasemassa. Tutkimuskauden ylivoimaisesti merkittävin säätiö apurahojen määrällä mitattuna
oli Stiftelsen för Åbo Akademi. ”Tutkimus vahvistaa myös käsityksen tieteen sukupuolijakaumasta 1900-luvulla, sillä apurahat kohdentuivat
pääosin miestutkijoille”, Tiitta kommentoi.
Erityisen tärkeä tehtävä säätiöillä oli tieteen
kansainvälisten suhteiden luomisessa. Säätiöiden ulkomaanstipendiaatit olivat Suomen henkisen ilmaston merkittävimpiä piilovaikuttajia
sotien jälkeen. Palattuaan kotimaahan he olivat
uriensa aktiivisimmassa rakennusvaiheessa ja
miehittivät huomattavan osan maan professorikunnasta ja yritysjohdosta.
Tiitan väliraportti Säätiöiden vaikutus Suomen tieteen ja korkeimman opetuksen kehitykseen 1917–1959 julkaistiin huhtikuussa
Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan julkaisusarjassa. Hän jatkaa kotimaisen tutkimusrahoituksen kokonaisvolyymin selvittämistä
koko itsenäisyyden ajalta.
HALLITUSOHJELMA
Hallitusohjelma ei lupaa hyvää yliopistoille ja
tutkimukselle. Leikkauslinja jatkuu jo toista hallituskautta. Kokonaisuudessaan yliopistoihin
kohdistuvat noin 500 miljoonan euron leikkaukset. Hallitus aikoo jäädyttää yliopistoindeksin ja leikata mm. Suomen Akatemian ja Tekesin
tutkimusrahoitusta.
Helsingin yliopiston rehtorin Jukka Kolan
mielestä ”tulevan hallituksen keinot ovat ristiriidassa tavoitteiden kanssa. Hallitus haluaa tehdä Suomesta koulutuksen kärkimaan ja nostaa
tutkimuksen laatua ja vaikuttavuutta. Rajut leikkaukset koulutuksesta viestivät kuitenkin aivan
päinvastaista.” Hallitus aikoo toteuttaa korkeakouluissa kolmannen lukukauden. Tieteentekijöiden liiton ja Professoriliiton mielestä tämä
edellyttää selvää lisärahoitusta.
Hallitusohjelmassa halutaan myös parantaa
alemman korkeakoulututkinnon työelämälähtöisyyttä. Tavoitteena on, että merkittävä osa
opiskelijoista siirtyisi työelämään jo kandidaatintutkinnolla. Suomalainen työelämä ei ole kuitenkaan vielä osoittanut sitä, että se valmis työllistämään kandeja.
Leikkauslistan mukaan ollaan myös luopumassa Helsingin ja Itä-Suomen yliopistojen
erillisrahoituksesta sekä Aalto-yliopiston lisärahoituksesta. Nämä edellyttävät yliopistolain
muutosta. Jo aiemmin saadun tiedon mukaan
hallitus aikoo ottaa käyttöön lukukausimaksut
EU/ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.
Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen in­dek­
sikorotuksien jäädyttämisellä hallitus tähtää 175
miljoonan euron säästöihin vaalikauden loppuun
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
35
mennessä. Myös opintotuesta haetaan 70 miljoonan euron säästöjä vuoteen 2019 mennessä ja 150
miljoonan euron säästöjä pitkällä aikavälillä. Ne
saataisiin mm. rajaamalla opintotukikuukausien määrää entisestään. Tämän lisäksi opintotuen
sidos indeksiin purettaisiin.
HÄIRITSEVÄ PALAUTE
Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta (TJNK)
on kerännyt tietoa tutkijoiden kokemasta häirinnästä silloin, kun he esiintyvät asiantuntijoina julkisuudessa. Esiintymisellä tarkoitetaan
esim. tietokirjan julkaisemista, seminaariesitelmien pitämistä, haastatteluiden antamista tai
kirjoituksia lehdissä, blogeissa tai sosiaalisessa
mediassa.
TJNK toivoo, että verkkokysely selkeyttää
ilmiötä ja sen laajuutta. Samalla TJNK muistuttaa, että verkkokysely ei koskaan ole aukoton eikä myöskään täytä tutkimuksen kriteerejä.
Kyselyn tarkoituksena on saada parempi käsitys
tutkijoiden saamasta asiattomasta palautteesta,
ilmiön vakavuudesta ja yleisyydestä. Verkkokysely toteutettiin anonyymisti. Kyselyn tulokset
julkaistaan syksyllä 2015.
Voisivatko vihaviestit kääntyä kabereeksi,
kuten Saksassa? Saksassa ulkomaalaistaustaiset
toimittajat saavat erityisen runsaasti vihapostia.
Idea Hate Poetrysta syntyi vuonna 2012 Berliinissä. Riehakkaassa esityksessä toimittajat lukevat yleisön edessä ääneen kirjeitä, sähköposteja
ja Twitter-viestejä. Journalisti-lehden (7/2015)
mukaan Hate Poetryssä toimittajat tuovat esiin
kaikkein törkeimpiä kirjoituksia. Tabuja ei juuri
ole, mutta murhauhkauksia ei kuitenkaan lueta.
Toimisiko Hate Poetry tieteessäkin? Samalla torjuttaisiin uskomattomampia tutkimuksenvastaisia väitteitä.
TUTKIJOIDEN NÄKEMYKSIÄ TOIVOTAAN
Opetus- ja kulttuuriministeriön käynnistämän
Avoimen tieteen ja tutkimus -hankkeen tavoitteena on, että vuoteen 2017 mennessä Suomi
nousee yhdeksi johtavista maista tieteen ja tutkimuksen avoimuudessa ja että avoimen tieteen
36
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
mahdollisuudet hyödynnetään laajasti.
Avoin tiede on noussut kansainvälisesti merkittäväksi tavaksi edistää tiedettä ja lisätä tieteen
vaikuttavuutta yhteiskunnassa. Rahoittajat ja
tutkimusorganisaatiot edellyttävät yhä useammin avoimuutta. Tavoitteena on, että tutkimuksen tulokset ja tuotokset ovat nopeasti muiden
tutkijoiden saatavilla, mikä säästää resursseja, edistää tieteen korkeaa laatua ja mahdollistaa uusien tutkimuskysymysten nousun. Avoin
tiede tarkoittaa tutkimuksen tuottamien ja tarvitsemien julkaisujen, datan, menetelmien,
osaamisen ja tukipalveluiden laajamittaista saatavuutta, mutta myös tutkimusprosessien avaamista mahdollisuuksien mukaan.
Avoimuus on kuitenkin jatkumo. Kaikkea
ei voi tai ei ole tarkoituksenmukaista julkaista
rajoituksetta heti. Tutkijat ovat oman alansa ja
aineistojensa asiantuntijoita. Vain he pystyvät
arvioimaan tarvittavat toimenpiteet, missä ja
miten mitäkin voi julkaista tai jakaa. On tär­keää,
että tutkijat pystyvät tekemään viisaita, valistuneita päätöksiä näissä usein monimutkaisissa
kysymyksissä. Myös kasvava sähköisten aineistojen määrä vaatii uutta osaamista. Mahdollisimman suuri avoimuus on usein sekä tutkijan
oman että tieteen edun mukaista, mutta se saattaa vaatia tarkkaa suunnittelua ja erilaisten sopimusten laatimista.
Tieteellisten menetelmien, aineistojen ja
käytäntöjen kirjo on valtava, joten yleispäteviä
ohjeita on vaikea antaa. Silti Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen työryhmissä on yritetty koota tärkeitä perusasioita ja konkreettisia neuvoja
tutkijoille ja tutkimusorganisaatioille.
Käsikirjaa kirjoitetaan avoimesti ja yhdessä:
nyt toivotaan erityisesti tutkijoiden näkemyksiä
ja osaamista. Tekstiä julkaistaan noin joka toinen päivä kevään aikana ja kommentteja toivotaan viimeistään ennen juhannusta. Tervetuloa
mukaan vaikuttamaan ja keskustelemaan avoimesta tieteestä! (Jessica Parland-von Essen)
Linkkejä:
http://avointiede.fi/www-kasikirja
http://avointiede.fi/areena
http://avointiede.fi
BIOPANKIT
Auria Biopankki Turussa on toukokuussa 2015
aloittanut verinäytteiden keräämisen biopankkiin. Tähän mennessä biopankin näytekokoelma on koostunut pääosin kudosnäytteistä, ja
nyt näytteiden keräystä on laajennettu myös
verinäytteisiin. Verinäytteitä kerätään biopankin näytevarastoon tavallisen verinäytteenoton
yhteydessä TYKSin laboratoriossa niiltä henkilöiltä, jotka ovat antaneet suostumuksen biopankkinäytteen luovuttamiseen. Auria Biopankissa on ihmisperäisiä näytteitä jo lähes sadan
vuoden ajalta noin miljoona kappaletta.
Vuonna 2013 voimaan astuneen biopankkilain myötä näytteitä voidaan näytteenantajan
suostumuksella kerätä ja säilyttää biopankissa tulevia tutkimustarpeita varten. Biopankin
näytteitä käytetään lääketieteelliseen tutkimustyöhön, jonka avulla kehitetään diagnostiikkaa,
lääkkeitä ja uusia hoitomuotoja. Helsingin Biopankki aloittaa syksyllä. Näytteitä pyydetään
ensiksi erikoissairaanhoidon potilailta.
ÄLYKAUPUNKI
Oulu Smart City Seminar -tapahtumassa nostettiin kaupunkilainen esille. Älykaupunkeja rakennettaessa ihminen usein unohdetaan,
kun kehitys keskittyy uusiin teknologioihin ja
ratkaisuihin. Älykaupungin kehityksen kannalta tärkeintä kuitenkin on se, että kaupunkilaiset
hyödyntävät älykkäitä palveluja ja omaksuvat
digitalisaation osaksi arkeaan. Älykkäitä kaupunkeja suunnitellessa ei pidä unohtaa kaupunkilaista, jolle kaupunkeja ensisijaisesti rakennetaan.
Maailman älykaupunkien asiantuntijat kohtasivat Oulussa 4.–6.5.2015. Seminaariin osallistuneet asiantuntijat olivat myönteisesti yllättyneitä siitä, että ensimmäistä kertaa Smart City
-aiheisessa seminaarissa pohdittiin tulevaisuuden älykaupunkeja erityisesti kaupunkilaisen
näkökulmasta. Yli 120 puhujaa ja panelistia
sekä 300 asiantuntijaa yrityksistä, yliopistoista,
kunnista ja kaupungeista sekä muista julkisista ja yksityisistä organisaatioista Pohjois-Skan-
dinavian alueelta kokoontuivat keskustelemaan
älykaupungeista. Oulun yliopisto ja kaupunki
kehittivät seminaariohjelman yhteistyössä keskeisten sidosryhmien kanssa. Seminaarin pääteemat olivat älykäs rakentaminen ja asuminen,
tulevaisuuden terveyspalvelut, 5G-verkkokehitys ja digitaalinen kaupunki sekä Euroopan pohjoinen ulottuvuus.
YMPÄRISTÖSOVITTELU
Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa alkoi
helmikuun alussa Koneen Säätiön rahoittama
yksivuotinen ”Saisiko olla ympäristökonfliktisoppaa?” -hanke, joka syventyy ympäristöoikeudelliseen sovitteluun jalkautuen kentälle niin
asiantuntijoiden kuin kansalaisaktivistien pariin.
Ympäristöoikeudellinen sovittelu tekee vasta
tuloaan Suomeen. Monissa maissa ympäristöoikeudellisesta sovittelusta on jo hyviä kokemuksia. Parhaimmillaan sovittelun avulla voidaan
ehkäistä ennakolta ympäristökonfliktien syntyä
tai lyhentää konfliktitilanteiden kestoa. On myös
mahdollista, että sovittelun avulla vältytään pitkiltä ja usein kaikkia osapuolia turhauttavilta
oikeusprosesseilta. Lapin yliopiston koordinoima
hanke selvittää, mistä ympäristöoikeudellisessa
sovittelussa on kyse tieteen näkökulmasta ja voisiko se toimia käytännön tilanteessa.
Hankkeen tutkijat haluavat nostaa kuuluville pienen ihmisen äänen ja antaa yhteisöille niiden mahdollisesti toivomaa tukea. Hanke dokumentoi ja raportoi verkossa sekä kerää
laajaa aineistopankkia aihepiiristä. Hankkeen
verkkosivustolla (www.ymparistokonfliktisovittelu.fi) julkaistaan artikkeleita ja asiantuntijahaastatteluja suomeksi ja podcast-aineistoa englanniksi. Kenttäkokemuksista tehdään
myös dokumenttifilmi.
KÄÄNTÄJÄN TYÖ NÄKYVÄKSI
Käännetyt maailmat. Johdatus käännösviestintään (toim. Sirkku Aaltonen, Nestori Siponkoski ja Kristiina Abdallah, Gaudeamus 2015)
kokoaa yhteen käännösviestinnän teoriat ja käytännöt, näkökulmat ja ilmiöt ensimmäistä ker-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
37
taa suomen kielellä. Teoksessa tarkastellaan
kääntämisen edellyttämää asiantuntijuutta ja
kääntäjän työkaluja, kuvataan kääntäjän arkea
sekä kerrotaan, mihin kääntäjän tutkintoa tarvitaan ja mitä yksityisyrittäjäksi ryhtyvältä kääntäjältä edellytetään.
Millaista on kääntäjän, tekstittäjän tai tulkin työ? Miltä tulevaisuuden suuntaukset alalla näyttävät? Kirja auttaa ymmärtämään, miksi käännöksillä, kääntämisellä ja kääntäjillä on
merkitystä maailmassa, jossa elämme. Teoksen
kirjoittajat ovat ammattikääntäjiä, yliopiston
opettajia ja tutkijoita. He osoittavat, että kääntämisen käytäntö tarvitsee tutkimusta, tutkimus käytäntöä ja molemmat alueet intohimoisia
osaajia.
kuulla tieteestä. Kuulemisen lisäksi Tieteen päivien kävijät pääsivät itse kokeilemaan mm.
ilmastonmuutosilmiön luomista sekä kemian
käyttämistä taikatemppujen teossa.
Tämänvuotinen Turun Tieteen päivien
uutuus olivat kouluvierailut. Kolmisenkymmentä suomen- ja ruotsinkielistä tutkijaa lähti paikallisiin peruskouluihin ja lukioihin kertomaan
tutkijan työstä ja tieteen saavutuksista, osa tutkijoista haastoi koululaiset ja opiskelijat myös itse
konkreettisesti tekemään tiedettä. Kouluvierailuilla tutkijat tapasivat yhteensä noin 700 lasta
ja nuorta.
SUOMEN TIEDEPALKINTO
William Cullen (1710–90) oli lääkäri, kemisti
ja maanviljelijä sekä skotlantilaisen valistuksen
avainhenkilöitä. Hän oli Edinburghin lääketieteellisen koulun tärkeimpiä professoreita silloin,
kun se oli englantia puhuvan maailman johtava
lääketieteen koulutuskeskus. Cullenin mielipide
oli hyvin kysytty, ja häneltä tiedusteltiin ympäri
maailmaa hoitosuosituksia. Häneltä on säilynyt
laaja kirjeenvaihto, yli 5 000 kirjettä vastauksineen. Kirjeitä tuli paitsi maantieteellisesti laajalta alueelta myös eri sosiaaliluokista.
Kirjeet ovat olleet tähän asti nähtävissä Sibbald-kirjastossa Edinburghissa. Nyt näistä kirjeistä on tehty verkkoeditio laajalle yleisölle. Arvokasta ei ole vain kokoelman suuruus,
vaan kuinka paljon erilaisia 1700-luvun ihmisten ääniä on luettavissa. Projekti on toteutettu
yhteistyössä Glasgow`n yliopiston ja Royal College of Physicians of Edinburghin kanssa (www.
cullenproject.ac.uk/william-cullen.php).
Akatemiaprofessori Markku Laakso Itä-Suomen yliopistosta on saanut vuoden 2015 Suomen tiedepalkinnon. Palkinnon myöntää
opetus- ja kulttuuriministeriö ja se jaettiin toukokuussa Tiedefoorumi-tapahtumassa Finlandia-talossa Helsingissä. Laakso on maailman
johtavia tyypin 2 diabeteksen genetiikan tutkijoita. Hänen tutkimuksissaan käytetään useita
erilaisia lähestymistapoja tyypin 2 diabeteksen
ja insuliiniresistenssin geneettisten taustatekijöiden selvittämiseksi. Hänet on valittu maailman
400 vaikutusvaltaisimman biolääketieteellisen
tutkijan joukkoon.
Suomen tiedepalkinto on kahden vuoden
välein myönnettävä, merkittävä tunnustus tieteellisestä työstä, joka annetaan Suomessa työskentelevälle tutkijalle tai tutkijaryhmälle. Palkinnon suuruus on 85 000 euroa. Tiedepalkinto
perustettiin vuonna 1997 ja se myönnettiin nyt
kymmenennen kerran.
LÄÄKETIETEELLISTÄ KIRJEENVAIHTOA
TURUN TIETEEN PÄIVÄT
Järjestyksessä toiset Tieteen päivät Turussa
7.–8.5. tavoittivat reilut 9 000 tieteestä kiinnostunutta. Kaupungin ytimeen ja koululaisten luo
viety tapahtuma osoitti todeksi kyselyissä todennetut tiedot, että suurin osa suomalaisista ha­luaa
38
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Ilari Hetemäki
TIETEENALAT DIALOGISSA
Tieteidenvälisyyden hallinnointi yliopistossa
Uskali Mäki
Tieteidenvälisyys on aikamme tieteen ja tiedepolitiikan kuumia teemoja. Yhdet ovat tohkeissaan,
toiset toppuuttelevat. Teema on mutkikas ja vaikea, eikä yksioikoisia perusteltuja reseptejä ole.
Suotavia tarkoituksia edistävää tieteidenvälisyyttä
on tietenkin syytä tukea, muu jääköön tukea vaille.
Ensimmäinen haaste on erottaa hyvä huonosta tieteidenvälisyydestä. Toinen haaste on tunnistaa ja
toimeenpanna ne edellytykset, joiden avulla hyvää
tieteidenvälisyyttä voitaisiin tukea.
Tieteidenvälisyyden ehtoja on etsittävä tieteenalojen ja niiden keskinäissuhteiden monimutkaisista rakennepiirteistä. Näihin piirteisiin
kuuluvat tutkimusaloille ominaiset käsitteet ja
teoriat, tekniikat ja tutkimustyylit, metodologiset periaatteet ja standardit, asenteet omaa
ja muita tutkimusaloja kohtaan, tutkimuksen
perinteet ja sankarit, tieteelliset järjestöt ja julkaisukäytännöt jne. Maaliskuussa 2015 järjestetty AID-sessio (www.helsinki.fi/tint/aid)
paneutui yliopiston sisäisiin organisoinnin ja
johtamisen periaatteisiin ja käytäntöihin. Niillä
on tärkeä asema tieteidenvälisyyden muotojen
ja elinkelpoisuuden määräytymisessä. Paneeliin
osallistui viisi erilaisia organisatorisia yksikköjä
edustavaa puhujaa, joiden kirjoitukset julkaistaan seuraavilla sivuilla.
Päähuomio on siis tieteidenvälisyyden organisatorisissa ja manageriaalisissa ehdoissa yliopistojen sisällä. Tämä siirtää syrjemmälle muita
olennaisia ehtoja, ennen muuta ulkoakateemiset
paineet ja odotukset (esimerkiksi käytännöllisen
relevanssin vaatimus), yliopistojen ulkopuoliset
rahoituslähteet (esim. lisääntyvä yksityinen tut-
kimusrahoitus) ja yliopiston ulkopuoliset tutkimusareenat (esim. ajatuspajat). On tietenkin
muistettava, että rajaviiva näiden ja yliopistojen
sisäisten ehtojen välillä on käymässä yhä häilyvämmäksi.
Perinteinen asetelma yliopistojen sisäisessä
organisaatiorakenteessa on yleensä pääpiirtein
(eli siis poikkeuksin) ollut se, että pienin hallinnollinen yksikkö on laitos, ja kukin laitos emännöi yhtä tieteenalaa. Laitoksen ja tieteenalan
nimet käyvät yhteen ja ovat kansainvälisesti
tunnistettavia (fysiikka, arkeologia, psykologia,
taloustiede, filosofia jne). Virat ja muut resurssit,
koulutusohjelmat, tutkinnot, julkaisukanavat ja
järjestöt huolehtivat tieteenalan itseään ylläpitävästä jatkuvuudesta ja rajankäynnistä suhteessa
naapureihin. Tällaista tieteenalajakoon perustuvaa laitosrakennetta on usein pidetty tieteidenvälisyyttä hankaloittavana tekijänä. Nyttemmin
on vanhoja laitoksia sulautettu yhteen monitieteisiksi hallinnollisiksi yksiköiksi, mutta tällä ei
vielä sinänsä ilman lisätoimenpiteitä ole vaikutuksia tieteidenvälisyyden viljelyyn.
Tieteidenvälisyyden tueksi on yliopistoihin
vanhastaan perustettu monitieteisiä instituutteja ja tutkimuskeskuksia, jotka voivat ylittää laitosten ja tiedekuntien rajoja. Niiden tarkoitus
on yleensä ollut paneutua rajattuihin ongelmiin
ja teemoihin tieteidenvälisen vuorovaikutuksen
ja yhteistyön voimin (esim. ympäristö-, alue- ja
sukupuolentutkimuksen monialaiset keskukset). Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin
tapaiset instituutit (institutes for advanced study) ovat niin ikään monialaisia, mutta ne eivät
yleensä ole samalla tavoin temaattisesti keskitty-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
39
neitä, eikä niiden tutkijahenkilöstöllä ole pitkäaikaista työsuhdetta instituuttiin.
Väliaikaiset ja joustavasti muuntuvat ”verkostot” on nyttemmin joskus asetettu vaihtoehdoksi pysyvämmille instituuteille. Suotuisilla
edellytyksillä (esim. intomielisen vapaaehtoistyövoiman ansiosta) verkosto voi olla toimiva
ratkaisu, mutta niihin liittyy tuttuja tieteidenvälisyyden hankaluuksia sikäli kuin ne eivät tarjoa
riittävän stabiileja kehyksiä vuorovaikutuksen
kärsivälliseksi kehittämiseksi ja akateemisten
urien edistämiseksi.
Useimmilla yliopistoilla on nykyisin tapana juhlapuheiden retoriikassa ilmoittautua tieteidenvälisyyden ystäväksi, mutta harvemmilla
yliopistoilla on systemaattinen strategia julistustensa toteuttamiseksi. Vielä harvemmassa ovat
rohkeat rakenteelliset kokeilut, joissa yliopisto
ja sen toiminnot organisoidaan uudelleen tieteidenvälisyyden nimissä.
Kaikissa tapauksissa on tehtävä ratkaisuja useammalla ulottuvuudella. Yksi koskee autonomiaa. Missä määrin tieteenalojen perinteistä autonomiaa kunnioitetaan tai uhataan? Entä missä
määrin tieteidenvälisille hankkeille ja muodostelmille annetaan valtuuksia – esimerkiksi tutkintojen myöntämisessä? Toinen ulottuvuus
koskee toteutuksen moottoria. Toteutetaanko tieteidenvälisyyden ihanteita hallinnollisesti ylhäältä alas kohdennetuin organisaatiomuutoksin ja resurssien uudelleenjaon keinoin, vai
annetaanko sen toteutua, jos on toteutuakseen,
spontaanisti tutkijoiden keskinäisen kanssakäymisen kautta – vai näitä eriasteisesti kombinoiden, kevyempiä tai vahvempia edellytyksiä
luomalla sekä antamalla tutkijoiden itse ylittää
rajoja ja löytää toisensa jännittävien innovaatioiden toivossa? Molemmissa ulottuvuuksissa on
lopulta kysymys myös siitä, kuinka riuskasti tieteen herkkää järjestelmää sietää muokata ilman
että se ”menee rikki”.
Tieteidenvälisyyden onnistuneessa edistä-
40
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
misessä, silloin kun se on suotavaa, on kaikkien organisatoristen yksikköjen osalta oltava
useita tasoja tai aspekteja. Kyse ei ole pelkästään erilaisten teemojen, teorioiden, metodien
ja datan yhteensovittamisesta, vaan myös tieteenaloja ja niiden suhteita luonnehtivien kulttuurien ja emootioiden ymmärtämisestä ja hallitsemisesta. Tämä edellyttää erityisen taitavaa
pelisilmää ja herkkävaistoista johtajuutta. Tätä
puolestaan edistäisi se, että käytettävissä olisi
tieteidenvälisyyden monimutkaisia vivahteita
koskevaa tutkimustietoa. Tästähän yleensä on
huutava puute. Asenteet ja toimenpiteet tieteidenvälisyyden suhteen ovat näin ollen usein
epämääräisten vaikutelmien varassa pikemmin
kuin systemaattisen tutkimuksen johdannaisia.
Yliopistohallinnon muotiaallot saattavat toisinaan koetella sen strategista koherenssia syömällä hyvän tieteidenvälisyyden edellytyksiä.
Kaikkien tutkimusalojen sullominen samoihin muotteihin, yksitotinen suurten yksikköjen
suosinta ja kapeasti mielletyillä kustannussyillä
motivoitu tutkimusalojen hätiköivä ”poisvalinta” ovat välineitä, joita tulisi tältäkin kannalta
punnita tapauskohtaisesti kieli keskellä suuta.
Ei saisi unohtua, että kullakin tutkimusalalla
on erityiset ominaispiirteensä, joilla on funktionaalisia seurauksia myös tieteen kokonaisuuden
kannalta. Pienillä tutkimusaloilla voi olla hyvinkin olennainen rooli tieteenalojen välisissä paikallisissa kanssakäymisissä – linkkeinä, nivelinä, tulkkeina, apupyörinä, voiteluaineina. Taiten
viritetty tieteentutkimus kuuluu näihin arvoaloihin.
Kirjoittaja on akatemiaprofessori ja yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön (TINT) johtaja.
Seuraavat kirjoitukset (s. 39–47) perustuvat yhteiskuntatieteen filosofian huippuyksikön järjestämällä tieteidenvälisen keskustelun foorumilla (AID:
www.helsinki.fi/tint/aid.htm) 9.3.2015 pidettyihin
puheenvuoroihin.
Monitieteisyys yliopiston näkökulmasta
Anna Mauranen
Helsingin yliopisto käsittää häkellyttävän laajan
kirjon tieteenaloja. Ainoastaan teknologia ja kaupalliset alat puuttuvat lähes kokonaan, muutoin
ovat useimmat luonnontieteiden ja humanistisyhteiskunnallisten alojen keskeiset tieteet edustettuina. Tämä antaa helposti sen tunteen, että
olemme monitieteisyydessä vahvoja, koska meiltä löytyy kaikkea. Monialaisuus voi kuitenkin olla
aarrearkku, josta avain tuntuu olevan hukassa.
Monitieteisyys on toivottavaa siksi, että yliopiston on annettava panoksensa yhteiskuntaa ja
ihmiskuntaa koskevien yhteisten ongelmien ratkaisuun sekä siksi, että monitieteisyys nostaa tuoreita kysymyksiä tutkimuksen kohteiksi ja edistää
näin uutta luovaa tutkimusta. Lisäksi kovenevassa kilpailussa jokaisen yliopiston on nostettava
toimintansa laatua ja profiiliaan. Monitieteisyys
on silloin etu, jos sitä osaa taitavasti käyttää.
Meidän odotetaan osallistuvan sekä suurten että pientenkin ongelmien ratkaisemiseen
uusimman tieteellisen tiedon valossa. Jos tuotamme uutta tietoa, on kohtuullista odottaa,
että tätä tietoa hyödynnetään yhteiseksi hyväksi.
Suurten tai ajankohtaisten ongelmien ratkaisemisessa juuri monitieteisellä tutkimuksella on eniten annettavaa. Emme voi esimerkiksi ratkaista
väestön ikääntymisen aiheuttamia ongelmia tutkimalla yksinomaan vanhenemiseen liittyvien
fysiologisten tai henkisten muutosten yksittäisiä
ilmenemismuotoja, vaan niiden syitä ja seurauksia kokonaisuuksina, joissa yksilöiden ja yhteisön
toiminta ja hyvinvoinnin intressi tulevat otetuksi
huomioon.
Monitieteisyydellä on myös puhtaasti tutkimuspohjaisia etuja. Perustutkimuksessa saattaa
tutkijoiden parissa spontaanisti nousta eri aloilla samankaltaisia kysymyksiä, joita voi hedelmällisesti ratkoa yhdistämällä useamman tieteen lähestymistapoja. Toisilleen melko läheiset
alat, kuten sosiaalitieteet ja kielentutkimus, ovat
molemmat kiinnostuneita ihmisten kielellisestä vuorovaikutuksesta ja intersubjektiivisuu-
den ilmiöistä, kun taas ympäristötutkimuksessa herää luonnontieteitä ja yhteiskuntatieteitä
yhdistäviä tutkimusongelmia, jotka ylittävät tieteenalarajoja radikaalimmin.
Monitieteisyyttä voi parhaiten edistää siellä,
missä sillä on todellista pohjaa tutkijoiden piirissä ja missä tutkijat tunnistavat sen relevanssin
omassa työssään. Lähtökohtia voi olla erilaisia.
Luontevimmalta usein tuntuu yhteinen kysymys,
jota lähestytään eri lähtökohdista uudenlaisen
ratkaisun löytämiseksi, mutta ongelmakeskeisyyden ohella mallien lainaaminen voi olla yhtä
mielekästä. Matemaattiset mallit voivat antaa
uusia tulkintamahdollisuuksia hyvinkin erilaisille aloille, kuten esimerkiksi epidemiologiassa on
osoitettu. Myös menetelmät saattavat olla yhteisiä
eri tutkimusongelmista huolimatta. Tilastolliset
menetelmät toimivat useilla eri aloilla, ja esimerkiksi keskustelunanalyysi yhdistää kielentutkimusta ja sosiologiaa, vaikka ne eivät aseta aineistolle tai analyysille samoja kysymyksiä.
Helsingin yliopisto kannustaa tutkijoitaan
monitieteiseen yhteistyöhön monin tavoin: yksi
esimerkki on Helsinki Life Sciences Centre, joka
vahvistaa yliopistoa ja sen yhteistyökumppaneita tieteenalarajojen yli menevällä isolla tutkimus- ja opetuskeskittymällä. Toinen esimerkki
liittyy Helsingin ja Pekingin yliopistojen yhteistyöhön, jonka puitteissa neljä fokusalaa – ilmakehätutkimus, oikeustiede, lääketiede ja kasvatustiede – rakentavat vahvaa keskusta yhdessä
toistensa ja kiinalaisten kollegoiden kanssa. Näiden ja muiden vastaavien toimien avulla yliopisto vahvistaa sekä ennestään korkeatasoisia tutkimusalueitaan että niistä ja niiden yhteistyöstä
kumpuavia uusia avauksia. Samalla yliopisto ja
sen tutkijat luovat omintakeista ilmettä eri toimintakentillään.
Institutionaalisten rakenteiden taakka on yksi
monitieteisyyden esteistä. Institutionalisoidut
rajat eivät juuri noudata tieteen kehityksen dynamiikkaa, sillä niitä jähmeyttävät tehtävien ja
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
41
talouden rakenteet. Professuureilla on taipumus
tulla täytetyksi entisille paikoilleen toimenhaltijoiden eläköityessä ja rahat jaetaan aiempien mallien mukaisesti. Muu koetaan helposti epäoikeudenmukaisena.
Institutionaaliset rajat eivät välttämättä noudata tieteenalojen rajoja, koska tieteenalat ovat
aikojen saatossa muuttuneet tai ne ovat alun
alkaenkin muodostuneet muiden intressien
pohjalta. Nykyiset filologia-aineet yhdistävät
kielentutkimusta ja kirjallisuudentutkimusta,
jotka ovat tieteenaloina varsin erilaisia, mutta
oppiainerajat kulkevat kielirajojen mukaisesti eivätkä tieteenalalogiikalla, jonka mukaisesti kielentutkimus ja kirjallisuus muodostaisivat
omat kokonaisuutensa.
Yksi institutionaalisen jähmeyden seu­
raus
on se, että vaikka lähitieteet löytävät toisensa
yhteisten tutkimusintressien herätessä, kysymys saattaa etäämpää katsoen olla pikemminkin
ohuiden institutionaalisten rajojen ylittämisestä:
jos poliittinen historia ja Suomen historia tekevät yhteistyötä, se ei tunnu niinkään radikaalilta
tieteidenvälisyydeltä kuin sotakirveiden hautaamiselta lähimpien naapuriheimojen kesken.
Monitieteisiä ratkaisuja voi kehittää vain,
mikäli tieteenalat saavat kehittyä myös itsenäi-
sesti oman dynamiikkansa mukaan. Muuten
tieteidenvälisyyttä ei tietenkään voi edes olla.
Yliopiston intressissä on sekä ylläpitää vahvoja
tieteenalojaan ja huolehtia niiden elinkelpoisuudesta että samalla kannustaa niitä yhteistyöhön.
Ylhäältä alaspäin suunnatuissa toimenpiteissä
isompien kokonaisuuksien perspektiivi syntyy,
jos tutkijoille pystytään tarjoamaan hyviä foorumeita osallistua yhteiseen keskusteluun omien
tutkimusintressiensä mukaisesti ja omista lähtökohdistaan käsin. Resurssien suuntaaminen on
yleensä toimivin keino toivottavan asiaintilan
saavuttamiseksi, mutta niukkenevan perusrahoituksen oloissa se saattaa tuntua haasteelliselta, koska monitieteisyyden resursoinnin täytyy
löytyä jostain muusta. Toisaalta se lisää kaik­kien
osallistujien toimintaedellytyksiä, joten parhaimmillaan panostus monitieteisyyteen ei ole
mistään pois.
Monitieteisyyden suurin etu niin yliopiston
kuin tutkijankin kannalta on kuitenkin se, että
parhaimmillaan monitieteisyys edistää korkealaatuista tutkimusta herättämällä kiinnostavia
kysymyksiä ja viemällä tiedettä uusiin suuntiin.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston vararehtori ja
englannin kielen professori.
Tieteidenväliseen tiimalasiin?
Jussi Pakkasvirta
Politiikan ja talouden tutkimuksen laitos on
Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekunnan yksikkö, joka koostuu kehitysmaatutkimuksen, käytännöllisen filosofian, taloustieteen, yhteiskuntahistorian (poliittinen historia
sekä talous- ja sosiaalihistoria) ja yleisen valtioopin oppiaineista. Laitokseen sijoittuvat myös
Eurooppa-tutkimuksen verkosto, Helsinki Center of Economic Research ja vuoden 2015 alusta
Kuluttajatutkimuskeskus. Laitos on tyypillinen
iso suomalainen monitieteinen yliopistoyksikkö, jossa on hyvät edellytykset tieteidenväliseen
yhteistyöhön. Erityisen kiinnostavaksi yhteis-
42
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
työn on tehnyt laitoksella toimiva Yhteiskuntatieteiden filosofian huippuyksikkö [TINT], joka
tutkii juuri tieteidenvälisyyttä.
Todellisuus ei kuitenkaan ole aivan näin ruusuinen. Akateemiset rakenteet ja perinteet ovat
yhä vahvasti sidottuja disipliinien järjestelmään.
Totunnaiset tekemisen tavat ovat vanhoja myös
”nuorissa tieteissä”, kuten yhteiskuntatieteissä.
Tutkijat oppivat käyttämään tiettyjä menetelmiä
ja analysoimaan aineistoja tieteenalansa perinteitä soveltaen. Tämä tapa pätevöittää ja on toki
myös hyvän tutkimuksen lähtökohta. Tieteidenvälisyys nähdään valitettavan usein vakiin-
tuneiden opinalojen muodikkaana haastajana
– joskus jopa ”vihollisena”, vaikka tieteidenvälisyyden tarvetta peräänkuulutetaan jatkuvasti
akateemisissa puheissa, arvioissa ja suunnittelussa.
Tieteidenvälisessä tutkimuksessa pyritään
soveltamaan eri alojen näkökulmia eli käyttämään ”tieteidenvälistä mielikuvitusta”. Tällainen
mielikuvitus edellyttää yhteistyötä. Paras tutkimus pyrkii oppimaan eri tieteenalojen teorioista,
metodeista ja tutkimuskysymyksistä. Isoilla laitoksilla on mahdollisuuksia aitoon tieteidenväliseen yhteistyöhön, mutta käytännössä tätä tapahtuu lähinnä isoissa tutkimusrahoitushankkeissa
ja joillain erikoiskursseilla.
Kriittiset pedagogit ja tutkijat, kuten Paolo
Freire ja Boaventura de Sousa Santos, ovat
perään­
kuuluttaneet demokraattista oppimiskulttuuria. Tämä lähestymistapa on kytköksissä hermeneuttiseksi miellettyyn kykyyn yrittää
ymmärtää erilaisia epistemologioita. Demokraattinen oppimiskulttuuri ehdottaa, että tutkija ei
pelkästään kuuntele toisesta tutkimuskulttuurista tulevaa kollegaa, vaan myös kunnioittaa ja pyrkii ymmärtämään teoreettisesti toista tai erilaista.
Juuri tämä on suurlaitosten hedelmällisen kehittämisen ytimessä – ja samalla niin vaikeaa.
Yhteiskuntatieteissä oppiaineiden erot ovat
usein laadullisen ja määrällisen metodin eroissa. Tämä kahtiajako on kuitenkin melko keinotekoinen, ja se on mahdollista ylittää tieteidenvälisen näkökulman kautta.
Tieteidenvälisyys perustuu epistemologisesti
ja metodologisesti avarakatseiselle ja moniarvoiselle tutkimusasenteelle. Tämä luo uudenlaisia
haasteita. 1950- ja 1960-luvulla yhteiskuntatieteiden opiskelijat koulutettiin etsimään kausaalisuhteita empiiristen aineistojen ja kvantitatiivisten metodien avulla. Malleja sovellettiin
melko mekaanisesti mm. politologiassa ja sosiologiassa, vaikka oli ilmeistä, että monimutkaisia
yhteiskunnallisia ilmiöitä ja suhteita on vai­keaa
selittää vain luonnontieteellisin metodein tai
matemaattisella analyysillä.
Yhteiskuntatieteissä kriittinen teoria, sosiaalinen konstruktivismi, postmodernismi ja
hermeneuttisten metodien uudelleenherättä-
minen haastoivat 1970-luvulta lähtien empiiriset ja kvantitatiiviset tutkimukset. Etenkin kielen merkitys oli muodissa – jopa niin pitkälle,
että monet tutkijat rakensivat analyysinsä sen
oletuksen ympärille, että kaikki voitiin supistaa
kielellisiin ja retorisiin suhteisiin. ”Diskursiivinen käänne” haastoi kvantitatiivisen tutkimuksen perustan. Kvantitatiivinen analyysi rakentui
olettamukselle, jossa tutkija hyödyntää eri mittareita selittääkseen yhteiskunnallista maailmaa,
mutta yhteiskunnalliset ilmiöt olivat näitä paljon monimutkaisempia ja tällaisten mittareiden
ulottumattomissa.
Kvalitatiivisen ja diskursiivisen tutkimuksen
buumi herätti kuitenkin uusia ongelmia. Miten
pelkästään merkitykset pystyvät selittämään
maailmaa ja ihmisten monimutkaisia vuorovaikutussuhteita? Äärimmäisin sosiaalinen konstruktivismi johti epäselviin tai sattumanvaraisiin päätelmiin ja arvioihin.
Koska ”kvantitatiivinen korpus” (tieteellisten kausaliteettien ja kvantitatiivisen analyysin
perusteet) katosi monista akateemisista opintoohjelmista, opiskelijat usein löytävät itsensä tilanteesta, missä ”mikä tahansa käy, mutta mikään
ei auta”. Yksi ratkaisu ongelmaan on yhdistää
sekä kvantitatiivisia että kvalitatiivisia metodeja yhteiskuntatieteissä ja humanistisilla aloilla, ja
tehdä tämä tieteidenvälisellä asenteella.
Tieteidenväliset opetus- ja tutkimustehtävät vaativat aina perinteisten oppialojen taitoja.
Vahvojen tieteenalojen arvioijat vaikuttavat akateemisiin rekrytointipäätöksiin, mikä tarkoittaa,
että tieteidenvälisesti ansioitunutta ehdokasta ei
välttämättä valita – edes harvoihin tieteidenvälisiksi määriteltyihin tehtäviin. Tieteidenvälisyydestä voidaan rangaista myös rahoituspäätöksissä. Vaikka se tunnustetaan erityisansiona
rahoitushakemusten ohjeissa, tutkimushankkeita arvioivat useimmiten perinteisillä tieteenaloilla ansioituneet tutkijat, joille on sekä helppoa että houkuttelevaa suosia tiukasti johonkin
perinteiseen tai arvioitsijan omaan tieteenalaan
kuuluvia hakemuksia.
Koska yliopistojen rahoitus on kanavoinut
resursseja tieteenalojen kautta, monet tieteidenväliset tutkimusalueet tuntevat tarvetta muut-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
43
tua tieteenaloiksi. Uuden tieteenalan luominen
antaa suurempaa vapautta rekrytoinnissa, mutta se voi myös tappaa tieteidenvälisyyttä esimerkiksi määrittelemällä sitä, mikä on oikeaa kunkin alan tieteidenvälisyyttä. Joskus kyse on myös
erinomaisten tutkimushankkeiden keinotekoisesta muuttamisesta tieteidenvälisiksi.
Yksi käytännön tapa kehittää tieteidenvälisyyttä yhteiskuntatieteissä on tutkintojen tiimalasimalli. Aluksi opiskelijoille annettaan
akateemiset perustaidot erilaisista tieteellistä
lähestymistavoista. Kandityöt ovat tieteen erilaisia perusteita painottavia, ja niissä opetellaan
tieteen peruskorpusta – ja niin kvalitatiivista
kuin kvantitatiivistakin metodiikkaa. Maisterivaihe on selkeästi disipliinipohjainen ja tohtoriopinnoissa taas jatketaan enemmän tieteidenvälisen tutkimuksen ja opetuksen linjoilla. Tämän
kaltaisia paineita tulee esimerkiksi Bolognaprosessin eurooppalaisesta opetusstandardista. Suomessahan tutkintojen kolmiportaisuus
ja tieteenalan vaihtaminen tutkintojen välillä
eivät ole toteutuneet Bologna-prosessin hengessä. Ehkä suurlaitoksilla olisi vihdoin vaka-
vasti toteutettava tällaista tiimalasimallia. Se
olisi myös tieteidenvälisen demokraattisen
oppimisprosessin konkreettinen – ja uskoakseni
hyödyllinen – kokeilu.
Kirjallisuutta
Augsburg, Tanya (2009) Becoming Interdisciplinary: An
Introduction to Interdisciplinary Studies. Dubuque:
Kendall/Hunt.
Becher,Tony ja Trowler, Paul (2001) Academic Tribes and
Territories: intellectual enquiry and the cultures of disciplines. Buckingham: Open University Press.
Boaventura De Sousa Santos (2002) Towards a New Common Sense: Law, Globalization, and Emancipation. London: Butterworths.
Freire, Paulo (2007) Pedagogía del oprimido. México, D.F.:
Siglo XXI.
Mikkeli, Heikki ja Pakkasvirta, Jussi (2007) Tieteiden välissä?
Johdatus monitieteisyyteen, tieteidenvälisyyteen ja poikkitieteisyyteen. Helsinki: WSOY.
Pakkasvirta Jussi (2011) ”Interdisciplinary Perspectives on
Latin American Studies”. Nordic Journal of Latin American Studies, Vol. XL:1–2, pp. 161–184.
Wallerstein, Immanuel (1996) Open the Social Sciences.
Report of the Gulbenkian Commission on the Restructuring of the Social Sciences. Standford: Stadford University Press.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston politiikan ja
talouden tutkimuksen laitoksen johtaja.
Venäjä tieteiden välissä
Markku Kivinen
Monitieteisyys ja tieteidenvälisyys eivät ole uusia
ideoita. Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana ne ovat kuitenkin saaneet uutta tuulta purjeisiinsa. Yhdysvalloissa Immanuel Wallerstein
analysoi Gulbekianin komission raporttiin yhteiskuntatieteellisten disipliinien kehkeytymistä
radikaalissa hengessä: perinteisen tieteenalakohtaisen tutkimuksen sijaan tulisi rikkoa disipliinien rajat ja sillä tavoin lisätä tieteen yhteiskunnallista relevanssia (Wallerstein 1996). Pian sama
henki puhkui myös Euroopassa. Suomenkin tiedepolitiikassa on tähdennetty tieteidenvälisyyttä.
Kansainvälisessä keskustelussa on puhuttu jopa
tieteen kehityksen kahdesta vaiheesta (Nowotny,
Scott & Gibbons 2001). Disipliineihin perustuvasta ensimmäisestä vaiheesta tulisi siirtyä uuteen
44
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
tieteidenvälisyyden aikakauteen.
Kuinkahan pitkälle uuden kehitysvaiheen
rakentamisessa on päästy? Kysymys on monitahoisesta hankkeesta, johon liittyy niin tieteenfilosofista, tiedonsosiologista kuin tiedepoliittistakin argumentaatiota. Tieteidenvälisyyden
problematiikka näyttää myös erilaiselta eri tieteenalojen näkökulmasta.
Sovjetologian ala muodostui omaksi disipliinikseen kylmän sodan aikana. Venäjän tutkimus erkani läntisen yhteiskuntatutkimuksen teorianmuodostuksesta (Kivinen 2002;
Wallerstein 1996). Vastustajaksi koettua ”toista” hahmotettiin jopa omilla paradigmoilla,
joista totalitarismiteoria oli vaikutusvaltaisin.
Venäläisten oma yhteiskuntatiede taas jumit-
tui empiristiseen sosiaalitutkimukseen, koska ei voitu haastaa historiallisen materialismin
filosofiaa. Kylmän sodan jälkeen Venäjän kehitystä alettiin lännessä luonnehtia transitioksi.
Venäjän ajateltiin matkaavan kohti markkinataloutta, oikeusvaltiota ja demokratiaa. Viime aikoina ovat vahvistuneet tulkinnat, joissa
Venäjän erityisyys nähdään patrimoniaalisissa
rakenteissa. Tällä tarkoitetaan järjestelmää, jossa
institutionalisoituneiden yhteiskuntasuhteiden
sijaan ratkaisevassa asemassa ovat erilaiset
henkilöiden väliset verkostot.
Suomalainen Venäjän tutkimuksen huippuyksikkö on alallaan paradigmatason haastaja (Kivinen 2012 ja 2013). Aikaisempien lähestymistapojen korostaessa Venäjän kehityksen
rakenteellista määräytymistä, me lähdemme
liikkeelle Anthony Giddensin (1984) rakenteistumisteoriasta, jonka avulla voidaan nostaa
esiin myös toimijat ja valinnat. Huippuyksikön
lähtökohtana on siis sosiologinen yhteiskunnan konstituutiota koskeva teoria, jonka avulla tutkimuskohde voidaan tematisoida uudella
tavalla. Olennaista hankkeen monitieteisyyden
ymmärtämisen kannalta on kuitenkin se, että
tämä tematisointi ei vielä vastaa talouden, politiikan tai kulttuurin konkreettisiin tutkimuskysymyksiin. Tähän tarvitaan näitä yhteiskunnan
alueita tutkivien disipliinien omia käsitteitä ja
selitysmalleja. Tutkimusryhmämme muodostuukin laajasta kirjosta sekä yhteiskuntatieteitä
että humanistisia tieteitä: politiikan ja talouden
tutkimuksesta historian tutkimukseen ja kulttuuriin saakka. Tieteidenvälisyys ja monitieteisyys eivät siis sulje pois disipliinejä, vaan tulevat
ainoastaan niiden kautta mahdollisiksi. Integraation ja synteesin aika on vasta disipliinien
pelisääntöjä seuraavan tutkimusvaiheen jälkeen.
Siinä vaiheessa on pystyttävä ylittämään tieteenalojen perinteiset käsitteet ja selitysmallit.
Monitieteisyyden sisältökysymysten ohella
Aleksanteri-instituutin kaltaisen erillislaitoksen
toimintaa tulee ajatella tutkimusjohtamisen kannalta. Pitkäjännitteinen tutkimuksen painopisteiden asettaminen on ensimmäinen lähtökohta:
ensin tulee sisältö, sitten organisaatio ja lopulta
on hankittava myös resurssit. Painopisteet eivät
voi olla riippuvaisia yksittäisten projektien rahoituspäätöksistä. Aikaskaalan on oltava projektirahoitusta pidempi ja painopisteistä on pidettävä
kiinni erilaisia rahoitusmuotoja yhdistellen.
Monitieteisyys ja moniulotteisuus ovat koko
yksikön ominaisuuksia eikä kaikkien yksittäisten tutkijoiden tarvitse koko ajan tehdä tutkimusta monitieteisesti. Tutkimuskulttuurin ja
organisaation on silti oltava monitieteisiä. Yksilösuorittamisen sijaan on luotava tutkimusyhteisö, jossa viereisessä kammarissa istuva kollega ei ole kilpailija vaan yhteistyökumppani,
jonka eetos ja tutkimustulokset voivat siivittää
omaa tutkimusta. Vaikka oma tutkimus ei olisikaan varsinaisesti tieteidenvälistä, tällaiseen
yksikköön sitoutuminen edellyttää yksilötasolla
myös muihin tieteenaloihin kohdistuvaa riittävää kiinnostusta, uutta lukemista ja keskustelua.
Ne, jotka eivät ole siihen valmiita, ajautuvat vääjäämättä sivuraiteelle.
Olen perustellut huippuyksikkömme tieteidenvälisyyttä viittaamalla William H. Newellin (2001)
analyysiin kompleksisista systeemeistä (Kivinen
2013). Nämä järjestelmät ovat monitasoisia siten,
ettei niiden itseorganisoitumista ja koherenssia
voi selittää vain yhden tieteenalan keinoin. Venäjän modernisoitumisprosessi voidaan nähdä juuri
kompleksisena systeeminä, jonka analyysiin tarvitaan tieteidenvälisiä uusia käsitteitä ja selitysmalleja. Nämä uudet käsitteet eivät saisi perustua liian
vahvaan historianfilosofiaan eivätkä liian vahvaan
sosiaaliseen ontologiaan. Toisaalta kysymys ei saisi olla teleologisten ja totalisoivien selitysten korvaamisesta pelkällä empiirisellä havainnoinnilla (Kivinen 2012). Hankalinta tässä ovat avoimet
käsitteenmuodostuksen prosessit. Rakenteistumisteoria osoittaa vain suunnan, ei konkreettisia
käsitteitä tai selityksiä.
Tieteidenvälisyyden filosofisia tarkasteluja ei loppujen lopuksi ole kovinkaan paljon. Epäfilosofiset tarkastelut päätyvät usein
varsin konkreettisiin resepteihin siitä, miten
tämäntyyppisen tieteellisen yhteisön tulisi toimia. Askel abstraktista tieteenfilosofiasta käytännön ohjeisiin näyttää monesti melkoiselta
loikalta. Omalla alallaan kukaan meistä ei ole
halukas ryhtymään eräänlaiseksi ”itetieteilijäk-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
45
si”, tutkijaksi, joka vetää käsitteet ja selitykset
hatusta aikaisemmasta disipliinistä piittaamatta.
Kysymyksenasettelun muuttuessa myös tieteenalojen paino muuttuu. Jos nykyisessä huippuyksikössämme sosiologia on suunnannäyttäjän roolissa, uudessa yhteistyössämme Markku
Kulmalan huippuyksikön kanssa sosiologia ja
politiikan tutkimus ovat luonnontieteellisesti
virittyneen tutkimusasetelman aputieteinä. Toisaalta meidän kannaltamme ympäristöön liittyvät kysymykset asettuvat osaksi monitasoista
kokonaismuutoksen problematiikkaa.
Kivinen, M.: Vozmozhnie napravlenija rossijskoj modernizatsii: predlozhenie novoj paradigmy. http://mhf.su/
node/274. Fond sovremennoj istorii, 2012. Choices of
Russian modernisation – proposal for a new paradigm.
http://mhf.su/en/node/285. Fond sovremennoj istorii,
2012.
Kivinen, M.: Interdisciplinary Approach to Russian Modernisation. Zhurnal sotsiologii i sotsialnoi antropologii
16:4(69), 2013, 12–28.
Newell, W.H.: A Theory of Interdisciplinary Studies. Issues in
Integrative Studies, No. 19, 2001, 1–25.
Nowotny, H., Scott, P. ja Gibbons, M.: Re-thinking science:
Knowledge and the public in an age of uncertainty. Cambridge 2001.
Wallerstein, I.: Open the social sciences: Report of the Gulbekian Commission on the Restructuring of the Social Sciences. Stanford 1996.
Lähteet
Giddens, A.: The Constitution of Society. Outline of the Theory of Structuration. Cambridge 1984.
Kivinen, M.: Progress and Chaos. Saarijärvi 2002.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin johtaja.
Voimistelua tieteiden välillä
Kaisa Korhonen-Kurki ja Janna Pietikäinen
Helsingin yliopiston ympäristötutkimuksen ja
-opetuksen yksikön HENVIn tavoitteena on
edistää tieteidenvälisyyttä. Ympäristötutkimuksessa tuotetaan tietoa, jota tarvitaan ratkaisemaan ympäristöongelmiksi nousseita kysymyksiä. Ilmastonmuutos on aikamme suurimpia
ympäristöongelmia. Ratkaisuja etsittäessä tarvitaan luonnontieteellistä tietoa ilmastomalleista, pienhiukkasista, ekosysteemeistä jne. Tämän
lisäksi tarvitaan kuitenkin myös tutkimusta siitä, kuinka yhteiskunnat sopeutuvat ilmastonmuutokseen, kuinka ilmastonmuutosta voidaan
torjua, ovatko torjunta- ja sopeutumistoimet
kulttuurisesti hyväksyttäviä ja paljonko kaikki
tulee maksamaan. Tuotettaessa tieteellistä tietoa
mistä tahansa ympäristökysymyksestä tarvitaan
tutkimusmenetelmiä luonnontieteiden, yhteiskuntatieteiden, taloustieteiden ja humanististen
tieteiden aloilta. Taustalla on ajatus siitä, että
eri tieteiden rajapinnoilta on mahdollista löytää
uusia tieteellisiä ratkaisuja ympäristöongelmiin.
Koska tulevaisuuden ympäristöosaajien tulee
kyetä tieteidenväliseen työskentelyyn, pidämme
46
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
tärkeänä, että myös koulutus ohjaa tieteidenvälisyyteen. Tieteidenvälinen kanssakäyminen
laajentaa opiskelijoiden ymmärrystä ympäristöongelmien moniulotteisuudesta. Lisäksi tieteidenvälinen lähestymistapa antaa mahdollisuuden tarttua suuriin kokonaisuuksiin, joissa
yksitieteisellä lähestymistavalla voidaan kuvata
vain osa ilmiöstä.
Ympäristötutkimusta ja -opetusta on kaikissa
yliopiston tiedekunnissa, joten HENVIn kattamien tieteenalojen kirjo on suuri – ympäristöfysiikasta ympäristöestetiikkaan. Tieteenalojen käsitykset tutkimuksen tarkoituksesta, menetelmistä
ja käsitteistä saattavat erota hyvinkin paljon toisistaan. Käsitteiden ja työskentelytapojen oppimista voidaan edistää jo koulutuksessa: tieteidenvälisyyteen ei tarvitse törmätä vasta tutkijana tai
asiantuntijana.
Miten ja kenelle tieteidenvälisyyttä?
HENVIn rahoittamien tutkimushankkeiden
yhtenä tärkeimmistä valintaperusteista on ollut
tieteidenvälisyys. Perinteisellä rahoitushakume-
nettelyllä, jossa julkaistaan hakuilmoitus valintaperusteineen ja jäädään odottamaan hakemuksia,
olemme saaneet varsin vähän kriteerit täyttäviä
tieteidenvälisiä hakemuksia. Onkin ollut hämmästyttävää, kuinka harvoin ympäristötutkijat
poistuvat omalta alueeltaan vaikka se palkittaisiin
rahoituksella. Osaltaan tämä on voinut johtua
kontaktien puutteesta, mutta myös ajatuksesta,
että korkealaatuinen tiede on pitkälle erikoistunutta ja siksi kapea-alaista ja riippumatonta
horisontaalisista kytkennöistä muihin tieteenaloihin. Olemmekin tutkimusrahoituksen hakumenettelyssä tietoisesti yhdistäneet hankkeita,
jotka tutkivat samaa teemaa ja myöntäneet rahoitusta vain tieteidenvälisen tutkimuksen siemenen
näkyessä. Ajoittain yhdistäminen on tuottanut
tulosta, toisinaan taas ”pakkoavioliitoiksi” kutsutut muodostelmat ovat hajonneet tai toimineet
huonosti. Integrointia helpottaa ja sen onnistumista parantaa, jos tieteidenvälisen tutkimuksen
osa-alueita yhdistää integroiva käsite, kysymys,
menetelmä tai konteksti (Huutoniemi 2014).
Käytännön tasolla olemme edistäneet tieteidenvälistä kanssakäymistä järjestämällä tutkimusohjelmien yhteisiä aloitus- ja keskustelutilaisuuksia,
esittelemällä tieteidenvälisyyden työkaluja ja luomalla paikkoja kohtaamisille erilaisissa työpajoissa ja seminaareissa.
Opetuksessa käytämme samoja menetelmiä kuin tutkimuksessakin tieteidenvälisyyden
opettamiseen. Katri Huutoniemen (2014) esittämistä integraation työkaluista tieteidenvälisyyteen ovat olleet ohjaamassa integroiva konteksti
ja kysymys. Opiskelijat ovat selvittäneet tieteidenvälisenä ryhmänä esimerkiksi paikka- ja
aikasidonnaisia konteksteja, kuten Itämeren vieraslajien esiintymistä ja hallintaa, Pohjanmeren
saastumisen ympäristöhistoriaa tai Helsingin
Viikin ekosysteemipalveluita. Integroivia kysymyksiä on käytetty mm. vastaamaan, millainen
on kestävä ruokavalio.
Onnistumiset ja haasteet
Tieteidenvälisen tutkimuksen onnistumisia
voi tapahtua monilla eri tasoilla. Huutoniemi (2014) tarkasteli HENVIn kauden 2011–14
tutkimusohjelmia ja erotti kolme tapaa, kuin-
ka tieteenalat asemoituvat suhteessa toisiinsa.
Tieteidenvälinen synteesi on lähimpänä tieteidenvälisyyden ihannetta ja tieteenalojen tasaarvoista integraatiota. Tieteidenvälisellä palvelulla tai alihankinnalla tarkoitetaan tieteenalojen
välisen yhteistyön hierarkkista rakennetta, jossa
vuorovaikutus palvelee enemmän yhtä osapuolta. Kolmas tieteenalojen välisen vuorovaikutuksen muoto on haastaminen tai kritiikki, jossa
otetaan kantaa toisella tieteenalalla esitettyihin
näkemyksiin. Tätä ei aina tunnisteta tieteidenvälisyydeksi lainkaan, koska se ei kunnioita tieteenalojen välisiä rajoja tai itseisarvoa. HENVIn
tutkimus on tavoitellut synteesiä ja joissakin
tapauksissa se onkin lähes saavutettu. Lähelle
synteesiä päästiin, kun esimerkiksi analysoitiin
vastausta kysymykseen ”Voidaanko metsienhoidolla vaikuttaa ilmaston tilaan kustannustehokkaalla ja sosiaalisesti hyväksyttävällä tavalla?”.
Yleisimpänä vuorovaikutuksen muotona HENVI-tutkimuksessa on ollut alihankinta, joka on
yleistä esimerkiksi ekologian ja ympäristöekonomian yhteistyössä. Siinä toinen tieteenala on
hyötynyt enemmän yhteistyöstä, mutta myöskin
antava osapuoli on hyötynyt joutuessaan tarkastelemaan tutkimuksensa lähtökohtia uudella tavalla. HENVI-tutkijan sanoin ”tieteidenvälinen yhteistyö aloitti mentaalisen prosessin,
joka tulee vaikuttamaan tulevien tutkimusteni
lähtökohtiin”.
Suurimmat haasteet tieteidenväliselle toiminnalle muodostavat kuitenkin yliopiston hallinnolliset rakenteet ja rahoitus. Tieteidenväliseen
tutkimukseen kyllä kannustetaan, mutta lyhyet
rahoituskaudet ja vaihtuvat projektit johtavat
pikemmin monitieteisiin hankkeisiin, joissa tutkijat tekevät oman osuutensa yhden tieteenalan
metodeilla ja tuottavat vain rajatun osansa yhteiseen julkaisuun. Ratkaisuna syvempään tieteidenvälisyyteen voisi yhtäältä olla työskentelyn
puitteiden muokkaaminen pitkäjänteistä työtä
ja kohtaamisia tukevaksi sekä toisaalta koulutus,
joka auttaa opiskelijoita ja tutkijoita analysoimaan ja rakentamaan erilaisia tieteidenvälisen
integraation tapoja ja vuorovaikutuksen tasoja.
Kokemuksemme perusteella voimme todeta,
että tieteidenvälisyys vaatii tutkijalta aina ute-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
47
liaisuutta, halua kurkistaa oman laatikon ulkopuolelle, halua oppia itselle uudesta tieteenalasta
ja uskoa yhteistyön hyötyihin sekä kannustavaa
ilmapiiriä, missä tietämättömyys on sallittua.
Tieteidenvälisyyden tärkeimpänä kannustimena
on kuitenkin ympäristötutkijoita ja -opiskelijoita yhdistävä huoli ympäristön tulevaisuudesta,
ja tämä motiivi kannustaa raja-aitojen rikkomiseen.
Lähteet
Henvi, www.helsinki.fi/henvi
Huutoniemi, K. 2014: Tieteidenvälisen ympäristötutkimuksen metodologiasta – HENVI-tutkimusohjelmien tarkastelu. http://www.helsinki.fi/henvi/tutkimus/Huutoniemi2014_HENVI-raportti-2.pdf
Kaisa Korhonen-Kurki on ympäristötutkimuksen
koordinaattori ja Janna Pietikäinen on ympäristöopetuksen yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
Tieteidenvälisyyden asema Helsingin yliopiston
tutkijakollegiumissa
Minna Franck
Helsingin yliopiston tutkijakollegium perustettiin Helsingin yliopiston erilliseksi laitokseksi vuonna 2001. Ensimmäisessä johtosäännössä sen tehtäviksi määriteltiin korkeatasoisen
humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen
harjoittaminen, tieteidenvälisen kanssakäymisen edistäminen, yliopiston tiedekuntien, laitosten ja muiden yliopistojen kanssa tehtävän
yhteistyön edistäminen, edustamiensa alojen
kansainvälisten suhteiden kehittäminen ja ylläpitäminen sekä suomalaisen tutkimuksen kansainvälisen näkyvyyden edistäminen. Nämä
tehtävät ovat säilyneet tutkijakollegiumin johtosäännössä pitkälti tässä muodossa. Tutkijakollegiumin yhdeksi perustehtäväksi siis määriteltiin
”tieteidenvälisen kanssakäymisen edistäminen”.
Tutkijakollegiumin ytimen muodostavat tutkijat ja heidän tutkimustoimintansa. Näin ollen
tapa, jolla tutkijakollegiumin tutkijat valitaan,
on ratkaisevassa asemassa siinä, miten tutkijakollegium toteuttaa sille määriteltyjä tehtäviä.
Tutkijakollegiumin perustamispäätöstä tehtäes­
sä konsistorille esiteltiin aloitussuunnitelma,
jonka mukaan kollegiumilla tulisi olla kerrallaan
kahdesta kolmeen tutkimusteemaa, jotka tarkistettaisiin viiden vuoden välein ja jotka otettaisiin huomioon tutkijapaikkoja jaettaessa (Konsistorin kokous 13/2000 § 8, liite 2). Tämä ei
48
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
kuitenkaan toteutunut, sillä tutkijakollegiumin
johtokunta päätti jatkaa tuolloin jo muutamaan
kertaan kokeiltua meriittikeskeistä valintamallia, jossa tutkijat valitaan ensisijaisesti heidän
tieteellisten ansioidensa ja tutkimussuunnitelman laadun perusteella (johtokunnan kokous
6/2002 § 4). Keskustelun pohjana olleessa perustelumuistossa korostetaan, että tutkijakollegium
on humanistis-yhteiskuntatieteellisten alojen
perustutkimuskeskus. Tämän perusajatuksen
katsottiin puoltavan nimenoman sitä, että kollegiumin toimintaa ei tule suunnata tutkimusohjelmalla, vaan kollegiumiin on koottava yhteen
kansainvälisessä arviossa ansioluetteloltaan ja
tutkimussuunnitelmaltaan parhaat hakijat (johtokunnan kokous 6/2002 § 4, liite 1). Toimintaperiaatteeksi siis vakiintui edelleenkin käytössä
oleva valintatapa, jossa yksittäisen tutkijan tutkimussuunnitelman korkeatasoisuus on tärkein
valintaperuste. Tutkijoiden valintatapaa määriteltäessä ”tieteidenvälisen kanssakäymisen
edistäminen” jäi siis toisarvoiseksi tehtäväksi
suhteessa ”korkeatasoisen humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen harjoittamiseen”.
Tutkijakollegiumin tutkijavalinnat ovat siis
alusta saakka perustuneet pääsääntöisesti yksittäisten tutkijoiden omien tutkimushankkeiden
meriittiperusteiseen arviointiin. Valinnassa ei
siis ole koskaan pyritty löytämään ja valitsemaan
ensisijaisesti poikkitieteellisiä tutkimushankkeita. Tieteidenvälisen kanssakäymisen edistämisen tehtävä on kuitenkin myös ollut esillä tutkijavalintakriteereissä. Kollegiumin tarkoituksena
on luoda tutkijayhteisö, jossa jäsentenvälinen jatkuva kanssakäyminen luo hedelmällisen perustan uusien ajatusten ja innovaatioiden synnylle.
Edellä mainitussa suunnitelmassa korostettiin
siksi myös, että toimiakseen tuollaisena yhteisönä valinnassa on korostettava hakijoiden kykyä
toimia tieteidenvälisesti. Jo tuolloin hakemuksia
arvioivaa tieteellistä neuvottelukuntaa pyydettiin kiinnittämään huomiota tutkimushankkeen
tieteidenväliseen potentiaaliin.
Vuosien mittaan tutkijakollegiumin johtokunnassa on käyty kiivastakin keskustelua siitä, mitä tieteidenvälinen potentiaali tarkoittaa ja miten se tulisi hakemuksesta käydä ilmi.
Arviointikohdan painoarvo on vuosien mittaan
muuttunut riippuen johtokunnassa vallitsevista mielipiteistä. Tällä hetkellä olemme kuitenkin olleet jo pitkään siinä tilanteessa, että edellytämme hakijalta näyttöä siitä, että hän pystyy
osallistumaan kollegiumin edistämään monitieteiseen vuorovaikutukseen. Näyttönä voidaan
pitää esimerkiksi tutkijan aikaisempia saavutuksia. Näyttö voi sisältyä myös itse tutkimussuunnitelmaan eli se on esimerkiksi aiheeltaan tai
metodologialtaan poikkitieteellinen tai hakija
selvästi osoittaa pystyvänsä kommunikoimaan
yli tiederajojen. Korkeatasoinen hakija ja hakemus voivat siis tulla hylätyksi, jos tieteellinen
neuvottelukunta katsoo, ettei hakija osoita kykyä
kommunikoida oman alansa ulkopuolelle.
Tutkijakollegiumin sisäisessä toiminnassa
tieteidenvälisen kanssakäymisen edistämisen
tavoite on korostetusti esillä. Olemme pyrkineet
luomaan sekä formaaleja että epäformaaleja
kanssakäymisen muotoja, joiden tarkoituksena
on saattaa tutkijamme yhteen keskustelemaan
tutkimuksestaan. Yhtenä toiveenamme on,
että näiden kohtaamisten seurauksena syntyy
uusia ja ennalta suunnittelemattomia verkostoja, yhteistyömuotoja ja tutkimushankkeita. Näiden kohtaamisten seuraukset ja niistä syntyvät
”tulokset” usein kuitenkin materialisoituvat vas-
ta vuosia tutkijoiden kollegiumkausien jälkeen
ja niitä on lähes mahdoton mitata ja todentaa.
Eri alojen kollegiumtutkijoiden toimiminen
samoissa tutkimushankkeissa usein vuosia kollegiumkauden jälkeen, yhteisjulkaisut ja muut
vastaavat yhteistyömuodot kuitenkin osoittavat,
että toimintatapamme ovat ainakin jossain määrin onnistuneita. Toinen tärkeä tavoitteemme tai
toiveemme on, että tutkijoiden tutkimussuunnitelmat muuttuvat ja jalostuvat kollegiumkauden
aikana tavalla, joka on suoraan seurausta kollegiumissa tapahtuneesta tieteidenvälisestä vuorovaikutuksesta. Ei ehkä ole liioittelua sanoa, että
kollegiumin voidaan katsoa epäonnistuneen
tehtävässään, mikäli kollegiumissa vietetyllä
ajalla ei ole ollut minkäänlaista vaikutusta tutkijan tekemään tutkimukseen.
Tieteidenvälisyys, monitieteisyys ja poikkitieteellisyys ovat siis keskeinen osa tutkijakollegiumin identiteettiä. Näiden paino-arvo
toiminnassamme on luonnollisesti vaihdellut
jonkin verran vuosien saatossa, mutta niiden
tärkeys perustuu kollegiumille johtosäännössä
annettuihin tehtäviin. Tehtävistä tärkeimmäksi on kuitenkin yhteisten keskustelujen perusteella asetettu kansainvälisesti korkeatasoisen
humanistis-yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen
harjoittaminen. Tämä valinta on syntynyt huolellisen harkinnan perusteella ja perustuu siihen, miten kollegiumissa on tulkittu asemaamme edistynyttä tutkimusta tekevänä laitoksena
(institute for advanced studies). Tieteidenvälisen kanssakäymisen edistämisen tehtävä on siis
ollut jossain mielessä alisteinen tutkimuksen
korkeatasoisuutta painottavalle tehtävälle. Edellä mainitussa muistiossa kysyttiin, ”uskotaanko,
että yhteistoiminta ja etenkin tieteidenvälinen
yhteistyö syntyvät eri alojen vuorovaikutuksesta
vai tarvitaanko valintaprosessissa tätä tavoitetta
edistävien täsmällisten kriteerien asettamista?”
Me siis olemme uskoneet, että tieteidenvälinen
yhteistyön syntymiselle on luotava hedelmällinen maaperä valintakriteerien sekä toimintaperiaatteiden ja -muotojen avulla.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin suunnittelu- ja kehityspäällikkö.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
49
TUTKIMUSTA SUOMESSA
Iso data kuriin ja järjestykseen
Markus Hotakainen
Yksi Suomen Akatemian huippuyksiköistä on ”Suomalainen laskennallisen päättelyn huippuyksikkö”,
jota johtaa professori Samuel Kaski Aalto-yliopistosta. Tutkimuksen tavoitteena on kehittää ja muokata menetelmiä, joilla suuria datamääriä voidaan
muuntaa hyödylliseksi informaatioksi.
Tietoa tykkäämiskulttuuriin!
Myymälässä (Snellmaninkatu 13, Kruununhaka, Helsinki)
kesäaukioloajat elokuun loppuun asti: ma 10.00-16.00; ti-pe 10.00-15.30
Juhannuksena 24.6.–25.6. suljettu;
6.–19.7. Tiedekirja on suljettu kesälomien vuoksi.
Puh. 09 635 177; [email protected]
Verkkokauppamme palvelee myös lomien aikana!
www.tiedekirja.fi
Tiedekirjasta voit tykätä Facebookissa ;-) ja näin pysyä ajan tasalla
tapahtumistamme!
Huippuyksikön työssä keskeisiä käsitteitä ovat
”big data” ja koneoppiminen. Mutta mitä laskennallinen päättely käytännössä tarkoittaa?
– Laskennallisella päättelyllä on toki moniakin
merkityksiä, mutta meillä se tarkoittaa erityisesti kahta toisiinsa liittyvää asiaa. Toinen niistä on
tilastollinen päättely eli aineiston perusteella johdetaan malli ja sen pohjalta laaditaan ennusteita.
Toinen on laskennallinen logiikka eli tietyillä reunaehdoilla tehdään johtopäätöksiä, listaa Samuel
Kaski.
Laskennallisessa päättelyssä tehdään sekä
aitoja ennusteita, mutta tavallaan myös taannehtivia ennusteita tulevaisuudesta: katsotaan, saadaanko datan pohjalta tulos, joka tiedetään jo
entuudestaan.
– Koneoppimisessa on keskeistä, että aineiston
perusteella halutaan yleistää uusiin havaintoihin. On oleellista, voidaanko luottaa, että uudet
havainnot tulevat samasta jakaumasta. Jos voidaan, niin aineistosta opittujen säännönmukaisuuksien perusteella voidaan ennustaa. Jollei, niin
ennustaminen on paljon hankalampaa, ja siksi
useimmiten pitäydytään aiemman datan piirissä.
Se ei kuitenkaan tee päättelystä datan sisällä
mitenkään triviaalia ja yksinkertaista. Esimerkiksi tiedonlouhinnassa haetaan datasta kuvioita ja säännönmukaisuuksia.
– Silloin voidaan esittää kysymys, että onko
jokin kuvio oikeasti olemassa vai näyttääkö se
vain siltä, vaikka minkäänlaisia ennusteita ei
edes yritettäisi tehdä. Tähän on olemassa tehokas työkalu ja se on todennäköisyysperustainen
mallitus.
Tutkimuksessa yhdistyvät tietojenkäsittelytiede, data-analyysi ja tilastotiede. Mikään niistä ei ole toista tärkeämpi tai keskeisempi, vaan
ne kaikki yhdessä muodostavat kokonaisuuden,
jonka varaan laskennallinen päättely rakentuu.
– Yksikön ytimessä on koneoppiminen. Se on
käytännössä edistynyttä tilastotiedettä, jossa on
otettava huomioon myös tietojenkäsittelylliset
rajoitusehdot. Toisaalta se on tietojenkäsittelyä,
jossa pyritään mallituksen kautta perusteltuihin algoritmeihin. Ja kun datasta puhutaan, niin
periaatteessa kaikki on data-analyysiä. Koneoppimisessa juuri se on oikeastaan mullistavinta:
kun nämä kolme asiaa on tuotu yhteen, on saatu
aikaan yhdistelmä, jolla pystytään ratkaisemaan
ongelmia, joita on aina haluttu ratkaista.
Vaikka virallisesti on kyse ”Suomalaisen laskennallisen päättelyn huippuyksiköstä”, Kaski käyttää laskennallisen päättelyn sijasta mieluummin nimitystä koneoppiminen.
– Koneoppimista voidaan käyttää hämmästyttävän monessa paikassa. Syynä on se, että yhä
useampi ala on nykyisin datalähtöinen: dataa
kerätään, se esitetään digitaalisessa muodossa ja siitä kootaan tietokantoja, joita voi käyttää
erilaisiin tarkoituksiin. Riippumatta siitä, onko
kyse humanistisesta tutkimuksesta, biologiasta, neurotieteistä tai ilmakehätutkimuksesta, on
merkittävä kilpailuetu, että näitä tietokantoja
osataan hyödyntää mahdollisimman monipuolisesti. Oikeastaan olisikin helpompi listata asiat
ja alat, joilla koneoppimista ei nykypäivänä tarvittaisi tai voitaisi hyödyntää.
Huippuyksikössä on kuitenkin keskitytty
laskennalliseen biologiaan ja lääketieteeseen.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
51
Ge­no­mi­aineistojen perusteella voidaan tehdä sairausdiagnooseja ja -prognooseja, neurotieteessä aivokuvantamismenetelmillä saadaan
suunnattoman suuria tietokantoja, joita on pystyttävä analysoimaan.
– Humanistiselta puolelta voi ottaa esimerkiksi laskennallisen historian. Sillä voidaan tutkia vaikkapa kansansatujen tai uskonnollisten
tekstien kehittymistä. Dataa on kertynyt aikojen
saatossa siten, että munkit ovat kopioineet tekstejä. Aina kun on tehty virhe, seuraava versio on
erilainen riippuen siitä, onko se kopioitu virheellisestä vai virheettömästä edeltäjästä. Näin
muodostuu eräänlainen haaroittuva ”puu”, josta
pystytään laskennallisesti päättelemään, mitkä
versiot ovat varhaisimpia. Ja tästä päästäänkin
yllättäen lähelle evoluutiomekanismeja. Samankaltaisilla algoritmeilla voidaan päätellä satujen
eri versioiden esiintymisjärjestystä ja bakteerien evolutiivista kehittymistä. Jälkimmäinen on
puolestaan tärkeää, jotta pystytään kehittämään
tehokkaita antibiootteja.
Datan hyödyntäminen ja sen analyysimenetelmien kehittäminen saa aikaan myös eräänlaisen takaisinkytkentäilmiön: kun koneoppimista
sovelletaan laajoihin tietokantoihin ja tähdätään
tiettyihin tuloksiin, samalla saadaan vihiä siitä, millaista datan pitäisi olla ja miten sitä pitäisi koota, jotta sitä voitaisiin hyödyntää entistä
tehokkaammin ja monipuolisemmin.
– Data-analyysia voi pitää tavallaan modernina mikroskooppina. Kaikki uudet mittausvälineet ovat aina muokanneet kulloistakin tieteenalaa, koska ne ovat tehneet mahdolliseksi uusien
asioiden tarkastelun. Kun esimerkiksi mikros­
kooppi keksittiin, alettiin kokeita tehdä siten,
että sillä pystyttiin todentamaan tehtyjä hypoteeseja. Sama pätee data-analyysiin: jos on jokin
toimiva ja luotettava tapa analysoida dataa, sitä
pyritään keräämään niin, että soveltamalla tätä
menetelmää saadaan luotettavia tuloksia.
Yksi huippuyksikön tavoitteista on juuri datan ja sen analyysin jatkuva vuorovaikutus. Pyrkimyksenä on kehittää uusia menetelmiä, joiden avulla pystytään esittämään uusia ja
tärkeitä kysymyksiä, joita ei aiemmin ole voitu
kysyä, koska ei ole osattu joko mitata tai analy-
52
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
soida mittaustuloksia.
– Käynnissä on oikeastaan kaksi rinnakkaista sykliä. Ensinnäkin data-analyysimenetelmien
kehittämisessä on teoria ja sitten ”havainto”, eli
kun joku käyttää tiettyä menetelmää datan analysoimiseen, saadaan tietoa data-analyysimenetelmien edelleenkehittämistä varten. Toisessa syklissä ovat kunkin tieteenalan omat teoriat
ja havainnot. Parhaimmillaan nämä syklit kulkevat tasatahtia, mutta toisinaan toinen ottaa
pidemmän loikan ja mullistaa samalla toisenkin.
Tietyllä tavalla Kasken johtaman huippuyksikön edeltäjä oli ”Adaptiivisen informatiikan tutkimuksen huippuyksikkö”, jota johtanut professori
Erkki Oja on mukana myös nykyisen huippuyksikön tutkimustyössä. Kyse ei kuitenkaan ole
saman tutkimuksen jatkamisesta uudella nimellä.
– Adaptiivisen informatiikan yksikössä oli
kehitetty erittäin hyviä puhtaasti datalähtöisiä
malleja, joihin ei tuoda juurikaan etukäteisoletuksia eikä tietoa systeemistä. Tämä tutkimus
otettiin uuden huippuyksikön yhdeksi alkupisteeksi, mutta pääasiaksi otettiin kaksi uutta teemaa ja niiden tutkimista varten otettiin mukaan
tarvittavat tutkimusryhmät. Toinen on entistä
vaikeampien ongelmien ratkaisu entistä monimutkaisempien mallien avulla, mukaanlukien
useamman toisiinsa liittyvän aineiston käyttö.
Toinen teema on skaalautuminen. Datamäärän jatkuva kasvu edellyttää päätelmien tekemistä yhä suurempien aineistojen pohjalta, mutta
toisaalta myös entistä nopeampien päätelmien
tekemistä siten, että systeemistä saadaan interaktiivinen.
– Kiinnostava teema on myös, että koko ajan
kehitetään uudenlaisia instrumentteja ja esitetään uudenlaisia kysymyksiä, joiden pohjalta
tehdään mittauksia. Silloin kyseessä onkin jo
datajoukkojen joukko ja haasteena on saada selville, mitä yhteyksiä näillä joukoilla on.
Huippuyksikön tutkimuksessa yksi keskeinen
tavoite on kehittää data-analyysimenetelmiä,
joilla pystytään hallitsemaan isoja kokonaisuuksia, datajoukkojen kokoelmia. Yksi käytännön
esimerkki on juuri uusien mittalaitteiden tuottama data, joka kertoo osittain samoista asioista kuin aikaisemmatkin aineistot, mutta osittain
myös uusista asioista.
– Vaihtoehtoina on kehittää täsmällinen malli siitä, miten mittausaineistot liittyvät fysikaalisesti toisiinsa – tällaista ylellisyyttä ei läheskään
aina ole – tai kysyä data-analyyttisesti, mitä
yhteistä aineistoilla on. Kun kootaan mittauspareja, voidaan kehittää datasta oppiva tekniikka, joka pystyy kertomaan, mitä yhteistä näillä
pareilla on.
Yksikössä on kehitetty esimerkiksi malleihin
perustuva aineistojen hakuperiaate. Lähtökohtana oli solun toimintaan liittyvä molekyylibiologinen mittausaineisto. Jos haluaa selvittää, onko
joku tehnyt samanlaisia mittauksia tai tutkinut
samaa kysymystä, toistaiseksi ainoa keino löytää
vastaus on kuvata tutkimuskysymys ja toivoa, että
jossakin aiemmassa tutkimuksessa on käytetty
kuvaukseen täsmälleen samoja sanoja.
– Me muotoilimme tähän tarkoitukseen
mallien hakukoneen. Kun uudesta joukosta on
olemassa datalähtöinen malli, on mahdollista kysyä, onko malleissa jotain yhteistä. Koska
mallinnuksessa pyrkimyksenä on tiivistää datasta olennaiset asiat, malleja vertaamalla voidaan
nähdä, löytyykö näissä olennaisissa asioissa
yhteyksiä. Näyttää siltä, että hakuperiaate toimii
ja se tosiaan löytää kiinnostavia aineistoja.
Periaate on laajennettavissa ja yleistettävissä myös tutkimusmaailman ulkopuolelle. Huippuyksikössä on pohdittu, miten koneoppiminen
voisi mahdollisimman hyvin auttaa käyttäjää tehtävissä, joissa käyttäjä haluaa ja tarvitsee apua.
Yksi sellainen on nimenomaan tiedonhaku.
– Kehitimme järjestelmän, joka seuraa käyttäjän tekemisiä ja pyrkii siltä pohjalta ennustamaan, mitä käyttäjä on hakemassa. Koneen
kannalta ongelma on se, ettei sillä ole juurikaan
tietoa siitä, mitä käyttäjä tekee tai mikä häntä
kiinnostaa: yksi hakusana ei monimutkaisissa
tehtävissä vielä paljon kerro. Nykyiset hakukoneet eivät osaa auttaa, jos käyttäjä joutuu esimerkiksi hakiessaan samalla opiskelemaan sitä,
mitä oikeastaan onkaan hakemassa.
Ratkaisua haetaan interaktiivisesta tavoitteiden mallinnuksesta. Siinä systeemi pyrkii
ennustamaan käyttäjän tavoitteita ja kiinnostuksia, ja näyttää ne tavanomaisten hakukoneosu-
mien lisäksi.
– Kehitimme hakukoneprototyypin SciNet,
jonka ensimmäisessä versiossa on käyttöliittymä
nimeltä IntentRadar. Se on eräänlainen tutka,
joka näyttää käyttäjää mahdollisesti kiinnostavia asioita. Käyttäjä voi antaa nopeasti palautetta
ennusteista siirtämällä onnistuneet keskemmälle tutkaa ja ”hudit” kauemmas. Taustalla toimiva koneoppimisalgoritmi pyrki sitten palautteen
perusteella päättelemään, mikä käyttäjää oikeasti kiinnostaa. Samalla se kuitenkin tarjoaa myös
vähemmän ilmeisiä asioita, sillä käyttäjä jäisi
eräänlaiseen ”kuplaan”, jos kone tarjoaisi vain
hyviltä vaikuttavia osumia.
Tiedon suuri määrä on yksi keskeinen muutoksia aiheuttava tekijä. Aiemmin superlaskentaa käytettiin usein tehtävissä, joihin ei liittynyt
suuria aineistoja, esimerkiksi simulaatiomallien
laskennassa. Toisaalta kaikki data-analyysi ei ole
vaatinut suunnatonta laskentatehoa.
– Seuraava suuri mullistus on tulossa, kun
suuret datamäärät ja monimutkaiset mallit
yhdistetään. Tällä hetkellä pullonkaulan voi ajatella olevan sekä datan että laskentatehon puolella. Kun jommassa kummassa tehdään uusi
läpimurto, se auttaa myös toista pääsemään
eteenpäin.
Nykyiset mittaukset tuottavat suoraan digitaalista aineistoa, mutta iso osa etenkin historiaan liittyvästä materiaalista on analogisessa
muodossa arkistojen kätköissä. Miten laskennallinen päättely puree siihen?
– Suurin ongelma on todennäköisesti aineistojen ymmärtämisessä. Koska tiedon määrä
kasvaa kaiken aikaa eksponentiaalisesti, kaukana menneisyydessä sitä on koko ajan suhteessa vähemmän eli datamassa ei ole kovin suuri.
Aineistojen digitointi ei siis sinänsä ole mikään
ylivoimainen urakka, mutta mitä vähemmän
aineistoa on, sitä enemmän ammattitaitoa ja asiantuntemusta tarvitaan sen ymmärtämiseksi ja
saattamiseksi käyttökelpoiseen muotoon.
Ks. myös kirjoitus ”Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle” (s. 29–32).
Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokirjailija.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
53
Parasta suomalaista tietokirjallisuutta
KESKUSTELUA
Kysymys ilmastolaista kesän korvalla
Jari Holopainen
Eduskunnassa hyväksyttiin maaliskuun alussa hallituksen ehdotus ilmastolaiksi. Ilmastolailla on tarkoitus luoda pohjaa pitkäjänteiselle, johdonmukaiselle ja kustannustehokkaalle ilmastopolitiikalle
avoimella ja ennakoitavalla tavalla.
Nassim Nicholas Taleb:
Antihauras.
Asioita, jotka hyötyvät
epäjärjestyksestä.
Ovh. 50 €
Daron Acemoglu ja
James A. Robinson:
Miksi maat kaatuvat.
Vallan, vaurauden ja
varattomuuden synty.
Ovh. 50 €
Daniel Kahneman: Ajattelu
nopeasti ja hitaasti.
Ovh. 50 €
David Mamet:
Teatteri.
Ovh. 25 €
James Owen Weatherall:
Wall Streetin fysiikka.
Ennustamattoman
ennustamisen lyhyt historia.
Ovh. 40 €
Jared Diamond: Maailma
eiliseen saakka. Mitä
voimme oppia perinteisistä
yhteiskunnista.
Ovh. 50 €
Hyvin varustetuista kirjakaupoista tai suoraan kustantajalta
www.terracognita.fi
Reilun vuoden kestäneessä prosessissa ilmastolakia käsiteltiin neljässä valiokunnassa, joista osassa asian valmistelu saatiin päätökseen
vuoden 2014 aikana, osassa alkuvuodesta
2015. Myös muutama eriävä mielipide jätettiin
lausuntokierroksella. Kuluvan vuoden helmikuussa ympäristövaliokunta ehdotti lakiehdotuksen hyväksymistä muuttamattomana.1
Ilmastolain yksi kiinnostavimmista kohdista liittyy ilmastonmuutoksen määrittelyyn. Sillä tarkoitetaan ”sellaista muutosta ilmastossa,
joka aiheutuu maapallon ilmakehän koostumusta suoraan tai välillisesti muuttavasta ihmisen toiminnasta ja joka ylittää ilmaston luonnollisen vaihtelun vertailukelpoisten ajanjaksojen
kuluessa”.2 Laissa mainitaan käytettävän Yhdistyneiden kansakuntien puitesopimukseen (SopS
61/1994) sisältyvää ilmastonmuutoksen määritelmää. Se kuitenkin jää mainitsematta, että
ilmastonmuutos on mahdollista määritellä
muillakin tavoin. Esimerkiksi Hallitustenvälisen
ilmastopaneelin IPCC:n käytössä ilmastonmuutoksella viitataan tilastollisesti merkitsevään
vaihteluun joko ilmaston keskiarvoisessa tilassa tai sen vaihtelussa tavallisesti vuosikymmeniä tai niitä pidemmällä jaksolla, kun syynä ovat
1 Hallituksen esitys eduskunnalle ilmastolaiksi. http://
www.eduskunta.fi/valtiopaivaasiat/HE+82/2014.
[Viitattu 15.4.2015]
2 Hallituksen esitys eduskunnalle ilmastolaiksi. http://www.finlex.fi/fi/esitykset/
he/2014/20140082#idp2222688. [Viitattu 15.4.2015]
joko luonnolliset vaihtelut tai ihmisen toiminta.3
Siinä missä ihmisen vaikutus ilmasto-oloihin
tunnustetaan tänä päivänä varmaksi4, tilanne ei
sitä ollut 1990-luvun alkupuolella (IPCC 1990),
ja tähän ajankohtaan puitesopimuksen ilmastonmuutoksen määritelmän käyttö ajoittuu5.
Erot ilmastonmuutoksen määritelmissä vaikuttavat periaatteellisilta. Siinä missä ilmastolaki
korostaa ihmisen merkitystä ilmastonmuutoksen aiheuttajana, IPCC:n määritelmässä haetaan
syitä ja tekijöitä, jotka vaikuttavat ilmasto-olojen
muuttumiseen.
Pyrin havainnollistamaan aihetta kevätlämpötiloja kuvaavalla aikasarjalla, joka kattaa teollisen aikakauden kokonaisuudessaan (vrt. IPCC
1996). Moni varmaan miettii, mikä on tänä
keväänä ollut tavanomaista, mikä vähemmän
tavanomaista? Kun vuosi 2014 oli maailmanlaajuisesti mittaushistorian lämpimin6, usein
halutaan tietää, miten poikkeava viime vuosi oli muiden keväiden joukossa? Taannoisessa
kevätlämpötilojen multiproksirekonstruktiossa onnistuttiin keväiden lämpötilatietoja ulottamaan Lounais-Suomen osalta instrumentaalimittauksia reilu sata vuotta ajassa kauemmas,
aina vuoteen 1750 asti (Holopainen ym. 2009).
Käsillä olevaa työtä varten tiedot päivitettiin vii3 Glossary, Acronyms and Chemical Symbols. https://
www.ipcc.ch/pdf/assessment-report/ar5/wg3/ipcc_
wg3_ar5_annex-i.pdf. [Viitattu 15.4.2015]
4 Ilmastonmuutos v. 2013. Luonnontieteellinen perusta. Yhteenveto päätöksentekijöille suomeksi. http://
ilmatieteenlaitos.fi/documents/30106/42362/ipcc5yhteenveto-suomennos.pdf/4332dffb-da72-41c9a23d-24215c5cbbac. [Viitattu 15.4.2015]
5 United Nations Framework Convention on Climate
Change. http://unfccc.int/resource/docs/convkp/conveng.pdf. [Viitattu 15.4.2015]
6 Climatic Research Unit. http://www.cru.uea.ac.uk/.
[Viitattu 15.4.2015]
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
55
me vuoteen asti.
Kuvasta 1 voidaan hahmottaa keväiden lämpöolojen kehityksen yleiset piirteet. Sarjalle
yhtenä luonteenomaisena piirteenä on lämpötilojen suuri vaihteluväli. Kylmimpinä vuosina keskilämpötilat ovat jääneet jopa pakkasen
puolelle, kun taas lämpimimpien keväiden aikana keskilämpötilat ovat ylittäneet +7 °C rajan.
Kun vuosi 2014 oli mittaushistorian lämpimin
globaalilla tasolla, alueellisella tasolla se oli viidenneksi lämpimin. Keväät ovat pitkällä aikavälillä tarkasteltuna myös lämmenneet, mutta
eivät suoraviivaisesti. Koko aineistoa tarkasteltaessa keskimääräistä lämpimiä keväitä on koettu niin 1700-luvun jälkimmäisellä puoliskolla
kuin 1820- ja 1830-luvulla. Tämän jälkeen koittivat viileämmät ajat. 1800-luvun jälkimmäiseltä
puoliskolta lähtien lämpötilat ovat kivunneet eri
vaiheiden kautta nykyiselle tasolleen.
Niin Lounais-Suomen kevätlämpötiloissa kuin maapallon keskilämpötiloissa vaikuttavat tänä päivänäkin sekä luonnolliset syyt
että ihmisen toiminta. Sen sijaan ilmastolaissa luonnollisen vaihtelun syyt jäävät kohdentamatta ja nimeä­
mättä, jolloin kansalaisille
voi syntyä mielikuva, ettei niillä ole merkitystä ilmastonmuutoksessa. Ilmastonmuutoksen
taustalla vaikuttavien tekijöiden ja syy–seurausyh­teyk­sien tiedostamisella voi olla merkitystä
tilanteissa, kun ilmastolakiin kirjattua 80 prosentin päästövähennystavoitetta vuoteen 2050
mennessä ryhdytään panemaan täytäntöön. Jos
muissa maissa luonnolliset syyt selittävät havaittua ilmastonmuutosta paremmin jonakin ajankohtana kuin ihmisen toiminta, miten sitten
Suomessa?
Kiitokset Ilmatieteen laitoksen Ilmastopalvelulle
Turun lämpötila-aineistosta vuosilta 2005–14.
56
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Toiminnallinen DNA yhä vähemmistössä
Tuomas Aivelo
Kuva 1. Kevään (helmi–kesäkuu) lämpöolojen kehitys Lounais-Suomessa vuosina 1750–2014. Ennallistetut lämpötilalukemat ovat laskettu vuosille 1750–1906. Rekonstruktion aineistona on käytetty fenologiahavaintoja, Aurajoen
jäänlähtötietoja, Itämeren vuotuisen jääpeitealan vaihteluita sekä järvisedimenttejä. Tämän jälkeen tiedot perustuvat
Turussa tehtyihin lämpötilamittauksiin. Jakson 1750–2014
kevätlämpötilojen keskiarvo on 3,2 °C.
Lähteet
IPCC (Intergovernmental Panel of Climate Change). 1990.
Climate Change: The IPCC Scientific Assessment.
Houghton, J. T., Jenkins, G.J. & Ephraums, J. J. (toim.).
Cambridge University Press.
IPCC (Intergovernmental Panel of Climate Change). 1996.
Climate Change 1995: The Science of Climate Change.
Houghton, J. T., Meira Filho, L. G. ja Callander, B. A.,
Harris, N., Kattenberg, A. ja Maskell, K. (toim.). Cambridge University Press.
Holopainen, J., Helama, S., Kajander, J. M., Korhonen, J.,
Launiainen, J., Nevanlinna, H., Reissell, A. ja Salonen,
V-P. 2009. A multiproxy reconstruction of spring temperatures in south-west Finland since AD 1750. Climatic Change 92:213–233.
Kirjoittaja on filosofian tohtori (Helsingin yliopisto), joka väitteli vuonna 2006 ilmastonmuutosteemalla ja tutkimuksellaan historiallisista ja luonnontieteellisistä ilmastohavaintosarjoista.
Petter Portin otti vahvan etukenon artikkelissaan
Gregor Mendelistä (Tieteessä tapahtuu 2/2015)
väittämällä, ettei ”perimässämme todennäköisesti
ole lainkaan mitään ylimääräistä tarpeetonta materiaalia”. Väite liittyy ainakin puoli vuosisataa velloneeseen väitttelyyn roska-DNAsta (engl. junk DNA
– itse suosin Harri Savilahden käyttämää termiä
”roina-DNA”, jota myöskin käytän tässä kirjoituksessa). Tämä väittely ei ole vielä ratkeamassa, vaikka Portin niin muotoilee.
Portin viittaa ENCODE-tutkimushankkeen jul­
kaisuun, joka väitti, että 80 % genomista on ”biokemiallisesti toiminnallista” (ENCODE Project
Consortium, 2012). Käytännössä tämä tarkoittaa,
että 80 %:sta genomista löytyy kohta, joka luetaan RNA:ksi, joka mahdollisesti metyloidaan tai
johon saattaa sitoutua transkriptiotekijä tai proteiini, kuten histoni.
Keskeinen kritiikki ENCODEn esittämää
lukua kohtaan on ollut, että projekti on määritellyt ”toiminnallisen DNA:n” hyvin lepsusti
(esim. Graur ym., 2013; Doolittle, 2013). Vaikka
monet osat genomista luettaisiin RNA:ksi, vain
pienellä osalla RNA:sta on todellista toimintaa
solussa. Se, että johonkin kohtaa DNA:ta sitoutuu molekyyli, ei vielä ole tae siitä, että mitään
muuta tapahtuisi. ENCODE-projektin vetäjä
Ewan Birney onkin myöhemmin ehdottanut,
että noin 20 % genomista on aidosti merkityksellistä (Maher, 2012).
Roina-DNA:ksi lasketaan DNA, joka ei ole
tarpeellista. Toiminnallinen DNA on roinaDNA:n vastakohta. Tähänastinen tutkimus on
vihjannut, että suurin osa DNA:sta on tarpeetonta. Evoluutiossa puhdistavan valinnan alla
on arviolta vain 3–20 % DNA:sta, eli vain tämä
osuus genomista on välttämätöntä yksilöiden
menestymiselle luonnonvalinnassa (LindbladToh ym., 2011; Ward ja Kellis, 2012). Olemme tienneet jo kauan, että hyvin pieni osa, noin
2 %, DNA:sta on proteiineja koodaavaa DNA:ta
(”geenejä”) ja merkittävästi suurempi osa, noin
7 %, DNA:sta on erilaisia säätelyjaksoja ja proteiinien rakentumiseen vaikuttavia RNA-geenejä.
Dan Graurin ym. arvion (2013) mukaan noin
neljäsosa genomista on vielä toiminnallisesti
tuntematonta aluetta.
Puhdistavan valinnan osuuden lisäksi roina-DNA:n puolesta puhuu eliöiden välinen
vertailu (Doolittle 2013). Yleisesti ottaen genomin koko ei korreloi eliön ”monimutkaisuuden
kanssa”. Sipulin genomi on kolme kertaa isompi
kuin ihmisen, ja ameeban genomi on 200 kertaa
isompi kuin ihmisen. Meillä ei kuitenkaan ole
mitään syytä odottaa, että sipuli tai ameeba olisivat toiminnallisesti monimutkaisempia kuin
ihmiset. Vaihteleva roina-DNA:n määrä on järkevin selitys.
Roina-DNA:n suuri määrä johtuu evoluutiosta (Palazzo ja Gregory, 2014). Koska geno­
missa tapahtuu jatkuvasti uuden materiaalin
syntymistä, esimerkiksi geenien kahdentumisen
myötä, genomiin syntyy jatkuvasti satunnaisajautumisen takia uutta roinaa. Luonnonvalinta
ei pysty karsimaan turhaa painolastia genomista, koska roina-DNA:n kustannus on suhteellisen pieni. Olisi luultavasti paljon kalliimpaa
rakentaa mekanismi, joka pitäisi DNA:n puhtaana roinasta, kuin kantaa roinalastia. Roina ei
ole aidosti haitallista, joten siitä ei kannata aktiivisesti hankkiutua eroon.
Roina-DNA-debatti palautuu siis osittain
adaptationismi-keskusteluun (Doolittle 2013).
Vastakkain ovat käsitys siitä, että genomi on
valikoitunut täysin toiminnalliseksi ja roina on
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
57
karsiutunut pois, ja toisaalta käsitys, että roina
on historian painolastia, jota luonnonvalinta ei
ole pystynyt karsimaan. Vasta genomin kaikkien osien toiminnan selvittäminen vastaa tähän
kysymykseen, mutta nykytiedolla todennäköisemmältä näyttää, että vain pieni osa ihmisen
genomista on toiminnallista.
Kirjallisuus
Doolittle, W. Ford. 2013. Is junk DNA bunk? A critique of
ENCODE. Proceedings of National Academy of Sciences
of the United States of America. 110:5294–5300.
The Encode Project Consortium. 2012. An integrated encyclopedia of DNA elements in the human genome.
Nature 489:57–74.
Graur, D., Zheng, Y., Price, N., Azevedo, R.B., Zufall, R.A. ja
Elhaik, E. 2013. On the immortality of television sets:
“function” in the human genome according to the evolution-free gospel of ENCODE. Genome Biology and
Evolution 5:578–590.
Lindblad-Toh, K. ym. A high-resolution map of human
evolutionary constraint using 29 mammals. Nature
478:476–482.
Maher, Brendan. 2012. Fighting about ENCODE and
junk. Nature News -blogi: http://blogs.nature.com/
news/2012/09/fighting-about-encode-and-junk.html
Haettu 31.3.2015.
Palazzo, A. ja Gregory, T.R. 2014. The case for junk DNA.
Plos Genetics 10:e1004351.
Ward, L.D. ja Kellis, M. 2012. Evidence of abundant purifying selection in humans for recently acquired regulatory functions. Science 337:1675–1678.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ekologian ja
evoluutiobiologian tohtorikoulutettava.
58
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
DARWININ HENKI LEIJUI TARTON
LUONNONTUTKIJOIDEN YLLÄ
”Darwini vaim hõljub looduseuurijate seltsi
kohal”. Näin otsikoi Eesti loodus eli ”Viron luonto” artikkelin huhtikuun numerossaan. Kysymyksessä oli juuri valmistunut suurtyö, Charles
Darwinin Ihmisen polveutumisen virontaminen, jonka oli toteuttanut monipuolinen biologi ja ornitologi Mart Niklus. Hän on ehtinyt
tehdä muutakin kuin kääntää Darwinia; suuren
osan 1970- ja 1980-luvusta hän istui mielipidevankina. Vasta Viron vapautuminen 1980-luvun
lopussa oli avannut hänelle vankilan portit, ja
myöhemmin hän oli noussut jopa riigikogun eli
parlamentin jäseneksi.
Eesti Looduseuurijate Seltsin eli Luonnontutkijain Seuran uudessa julkaisusarjassa ”Luonnontieteen klassikoita” ilmestyi Darwinin omaelämäkerta vuonna 2006, Lajien synty vuonna
2012 ja nyt viimeisimpänä Ihmisen polveutuminen. Kaikissa kirjoissa Niklusin tukena oli ollut
seuran asettama julkaisutoimikunta.
Suursaavutuksen juhlistamiseksi seura järjesti huhtikuussa tilaisuuden, jossa Niklusin työtä esiteltiin ja pirteä, 81-vuotias kunniavanhus
piti itsekin tyylikkään puheen. Paikalla oli satakunta henkeä, joukossa mm. yliopiston rehtori
ja diplomaattikuntaa. Olin kutsuttuna lähinnä
siksi, että oma suomennokseni Ihmisen polveutuminen ja sukupuolivalinta oli ilmestynyt Terra Cognitan kustantamana jokseenkin samaan
aikaan kuin Nikluksen vironnos. Sain myös
tilaisuuden pitää englanniksi esitelmän Darwinin ajatusten ja hänen teostensa saapumisesta
Suomeen yli 150 vuoden aikana.
Vaikka Darwinin ajatukset eivät enää ole kiistelyjen kohteita, hänen kirjoillaan on klassikkoina ollut kysyntää muuallakin kuin meillä. Alkuaan 1859 ilmestynyt Lajien synty on julkaistu
kaikkiaan noin 40 kielellä, monella niistä useampaan kertaan (suomeksi ensimmäisen kerran 1913–17), Ihmisen polveutuminen (1871) yli
20 kielellä (suomeksi 2015) ja Darwinin pojan
Francis Darwinin toimittamana 1887 ilmestynyt
omaelämäkerta yli 20 kielellä (suomeksi 1987).
(Anto Leikola)
Kenen biologiaa ihmistutkimukseen?
Hannu V. Virtanen
Samuel Piha ja Markus J. Rintala kirjoittivat Tieteessä tapahtuu- lehdessä (3/2015) evoluutioteoreettisen näkökulman huomioimisen tärkeydestä
ihmisen käyttäytymistä tutkivissa tieteissä. He ovat
oikeilla jäljillä eikä heidän puheenvuorossaankaan
ole kritisoimisen aihetta. Sen sijaan on paikallaan
pari sanaa itse biologisen ihmistutkimuksen nykytilasta.
Piha ja Rintala viittaavat sosiaalitieteiden standardimalliin. Varsinaista standardimallia ei
tosin ole ollut olemassa. Sen sijaan on ollut suuri joukko koulukuntia, kuten marxilaiset, freudilaiset, jungilaiset, frommilaiset ym., unohtamatta 1980-luvun postmodernismia. Näiden
kaikkien ei voida sanoa edustavan mielen blank
slate -ajattelua, sillä esimerkiksi Freudin, Jungin ja kumppanien psykologiset mallit olettavat
jonkinlaisen geneettisen hardwaren. Erityisesti
Freud uskoi edustavansa darvinismia.
Mainittujen herrojen tulkinnat on nykytiedon mukaan helppo leimata virheellisiksi, mutta
mikä on evoluutiopsykologian tai sosiobiologian laita? Edustavatko niiden tulkinnat lopullista
totuutta? Ehkä ei. On muistettava, että kyseisten
alojen metodit perustuvat pitkälti hypoteeseihin, ei evoluutioteoriaan sinänsä. Kullakin lajilla on omat lajityypilliset käyttäytymismuotonsa
eikä yleisestä evoluutioteoriasta löydy yleispäteviä malleja selittämään kaikkien lajien kaikkia käyttäytymismuotoja. Erityisen ongelman
muodostaa ihmislaji, jolla on huomattava määrä
muilla lajeilla tuntemattomia adaptaatioita.
Evoluutiopsykologian hypoteesit näyttävät
kuitenkin muodostuneen sellaisiksi lukkoonlyödyiksi totuuksiksi, jotka ainoastaan kelpaavat käytettäviksi ihmistutkimuksessa. Sellaisiksi ne muotoutuivat jo viimeistään 1990-luvun
alussa. Kootut kliseet löytyvät tiivistetyssä muodossa Steven Pinkerin kirjassa How the Mind
Works. (Pinker on alun perin kielitieteilijä, mutta hän on korottanut itsensä kaikkien alojen
asiantuntijaksi.)1 Kyseiset totuudet ovat noista
ajoista lähtien olleet kuin uskonnollisia aksioo­
mia, joitten kyseenalaistaminen saa usein aikaan
alatyylisen arvosteluryöpyn.
Yhtenä esimerkkinä evoluutiopsykologian ”totuuksista” voisi mainita olettamuksen
sodankäynnin geneettisyydestä. Sota on tämän
totuuden mukaan miesten adaptiivista koalitiokäyttäytymistä, minkä päämääränä on naisten
hankkiminen. Tätä näkökulmaa on esimerkiksi sodantutkija ja antropologi Douglas Fry kritisoinut eri foorumeilla nimenomaan evoluutioteoreettisin perustein.2 Myös allekirjoittanut
on osittain eri perustein todennut näkökulman
heikkouden.3 Edellä mainittu dogmi on siis vain
yksi monista ”kiveenhakatuista” totuuksista.
Arveluttavaa menetelmää edustaa myös biologisten mallien soveltaminen suoraan nykyyhteiskuntaan. Pahimmillaan tästä voi seurata
kehäpäätelmä tyyliin: kun kerran mehiläisillä on
kuningattarensa, niin on luonnollista että myös
ihmisillä on kuningas. Toisin sanoen tietyn mallin pätevyys tulisi testata ensin metsästäjäkeräilijäkulttuureissa, mikä edustaa ihmiskunnan historian pisintä kulttuurivaihetta ja johon ihminen
on evoluutiossaan adaptoitunut.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja tietokirjailija.
1 Pinker, Steven: How the Mind Works, W. W. Norton &
Company 1997.
2 Hänen kritiikkinsä esitetään perustellusti kirjassa: Fry,
Douglas P. 2006. The human potential for peace: an
anthropological challenge to assumptions about war
and violence. Oxford University Press.
3 Sosiobiologisesta ja aiemmasta aggressio sodan
syynä -keskustelusta kuvaus myös kirjassa Hannu V.
Virtanen: Jumalien synty. Dna:n, kulttuurievoluution ja
uskonnon kolmiyhteinen historianselitys. VS-kustannus
2014.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
59
KIRJALLISUUS
Kustaa II Aadolf valtiota
rakentamassa
Kasper Kepsu
Mirkka Lappalainen, Pohjolan
leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi
1611–1632. Siltala 2014.
Mirkka Lappalainen jatkaa 1600-luvun Suomen tarkasteluaan uudella
teoksellaan, joka on jo niittänyt runsaasti kunniaa. Suurin kunnianosoitus on ollut Lappalaiselle myönnetty Tieto-Finlandia-palkinto. Kirjassaan Lappalainen pohtii Kustaa II
Aadolfin osuutta siihen, miten Suomesta tuli keskitetyn Ruotsin suurvallan osa. Kirjoittajan kiinnostuksen kohteena on myös valtionmuodostusprosessi Ruotsin valtakunnassa yleensä. Pohjimmiltaan kyse
on siis hyvin klassisesta kysymyksestä: miten Ruotsista tuli suurvalta? Kysymyksen mielenkiintoa lisää
kuitenkin se, että se yhdistyy Kustaa
II Aadolfiin ja hänen maineeseensa.
”Pohjolan leijonana” tunnettu Kustaa II Aadolf on myyttinen sankarikuningas, jonka nimeen lisättiin
kuoleman jälkeen arvonimi ”den
store”. Lappalaisen mukaan hän
on Ruotsin kuninkaista ”legendaarisin”. Tämän myytin arviointi on
myös kirjan keskeinen teema.
Kustaa II Aadolfin valtaannousu vuonna 1611 ajoittuu Lappalaisen mukaan aikakauteen jolloin
”Ruotsin valtakunnan tulevaisuus
oli vaakalaudalla” (s. 294). Nuijasodan varjo leijui yhä valtakunnan yllä, eikä Suomi ollut kunnolla keskusvallan hallinnassa. Lisäk-
60
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
si Ruotsi oli sodassa Tanskan, Venäjän ja Puolan kanssa. Useasti
ajatellaan että Ruotsin arkkiviholliset olivat Tanska ja Venäjä, mutta tässä vaiheessa päävastustaja oli
Puola. Tämä johtui ennen kaikkea dynastisista seikoista. Kustaa
II Aadolfin isä Kaarle IX (Kaarleherttua) oli syrjäyttänyt veljenpoikansa Sigismundin vallasta sisällissodassa 1590-luvun lopulla. Katolinen Sigismund oli jo Puolan kuningas, mutta hän piti yhä itseään
myös Ruotsin kuninkaana. Ruotsalaiset pelkäsivätkin lähes hysteerisesti puolalaisten hyökkäystä ja sitä, että Sigismund kaappaisi vallan.
Tässä sekavassa ja epävakaassa tilanteessa 17-vuotias Kustaa II Aadolf nousi valtaistuimelle.
Kirjassaan Susimessu (2009)
Lappalainen käsitteli jo perusteellisesti Ruotsin suhdetta Puolaan sekä tähän liittyneitä aikakauden uskonnollisia jännitteitä. Lappalainen toteaa, että Puolan ja eritoten
Sigismundin pelko ohjasi Ruotsin
sisä- ja ulkopolitiikkaa aina Sigismundin kuolemaan saakka vuonna 1632. Ruotsi sekaantui 1610-luvulla Venäjän sekasortoiseen dynastiseen kamppailuun juuri tästä
syystä. Olisi ollut Ruotsin kannalta katastrofi mikäli Puolan ehdokas
olisi päätynyt tsaariksi. Sigismundin mahdollisuudet saada takaisin
Ruotsin kruunu olisivat parantuneet huomattavasti. Lisäksi oli tärkeää, että Suomi saataisiin kruunun
hallintaan. Ruotsalaiset pelkäsivät,
että puolalaiset hyökkäisivät Inkerinmaan ja Karjalan kannaksen
kautta Suomeen, jossa aateliset olivat aiemmin tukeneet Sigismundia.
Lappalaisen esille nostaman
Puolan pelon kautta moni historian vaikeaselkoinen vaihe muuttuu ymmärrettäväksi. Nykypäivän
perspektiivistä ei ole esimerkiksi kovin helppo ymmärtää, miksi
Kustaa II Aadolfia ja myöhemmin
hänen nuorempaa veljeään Kaarle Philipiä yritettiin saada Venäjän
valtaistuimelle. On suuri ansio, että
Lappalainen on tuonut teoksissaan
esille Ruotsin ja Puolan välisen kimurantin suhteen sekä käsitellyt
myös Venäjän-politiikkaa 1500- ja
1600-luvun vaihteessa. Nämä vaiheet ovat jääneet muiden tapahtumien varjoon myös ruotsalaisessa
historiankirjoituksessa. Kustaa II
Aadolfin hallintoaikaa tutkittaessa
ei ole yleensä painotettu 1610-luvun tapahtumia.
Puolan pelon merkitys on yksi Lappalaisen pääteeseistä, siksi
se tulee kirjassa esiin useasti. Näin
Lappalainen ottaa epäsuorasti kantaa kauan jatkuneeseen keskusteluun Ruotsin hyökkäävästä ulkopolitiikasta. Hyökkäysintoa on
vuosien varrella selitetty monesta eri näkökulmasta. Historioitsijat ovat vedonneet niin turvallisuuspolitiikkaan, aateliston sodista saamaan hyötyyn, kaupallisiin
syihin kuin aikakauden kunniakäsitykseenkin.1 Lappalainen korostaa Puolan pelkoa koskevalla teesil1 Keskustelusta tarkemmin, ks. Nils
Erik Villstrand, Sveriges historia
1600–1721, Norstedts, 2015, s.
141–148.
lään oikeastaan perinteistä turvallisuuspoliittista näkökantaa. Kaarle
IX ja Kustaa II Aadolf avustajineen
kokivat, että kruunu oli uhattu ja
valitsivat strategian, jossa hyök­
käys on paras puolustus. Lappalainen korostaa myös uskonnollisia
syitä. Lappalaisen näkemyksiä on
mielenkiintoista verrata Nils Erik
Villstrandin pohdintoihin. Villstrand käsitteli teemaa perusteellisesti Sveriges historia -suurteoksessaan (2011). Villstrandin näkemyksen mukaan valtakunnan laajenemisen takana ei ollut mitään
suurta suunnitelmaa, vaan lähinnä sattumat ja yksittäiset nopeat
päätökset kriittisissä tilanteissa.
Näin ollen Ruotsin suurvalta syntyi ikään kuin vahingossa. Lappalainen kyllä huomauttaa, että monet päätökset olivat ratkaisuja päivänpolttaviin ongelmiin, mutta silti
teoksesta jää vaikutelma, että suurvallan rakentaminen oli suhteellisen määrätietoista, varsinkin mitä
tulee Kustaa II Aadolfin ja hänen
aisaparinsa Axel Oxenstiernan toimintaan. Selkeä kannanotto keskusteluun olisi ollut tervetullut.
Kustaa II Aadolfin ja hänen lähimpien avustajiensa määrä­
tietoi­
suus nousee esiin myös, kun Lappa­
lainen kuvaa hallinnon kehitystä.
Kirjan tärkeimpiä teemoja on kysymys siitä, miten Suomesta tuli keskitetyn suurvalta-Ruotsin osa. Kuten
Lappalainen toteaa, Ruotsin hallintokoneisto kehittyi selvästi varsinkin 1620-luvulla. Kustaa II Aadolfin
aikana Suomeen ”istutettiin hyvin
toimivan pohjoismaisen valtion perusteet” (s. 296). Oikeuslaitosta kehitettiin ja kaupunkeja perustettiin
vilkastuttamaan
kaupankäyntiä.
Lap­pa­laisen kanssa on helppo olla
samaa mieltä siitä, että 1620-luku oli
tärkeä murrosvaihe Suomen histo-
riassa. Toki kuvaus on tässä kohdassa hieman yksioikoinen. Kustaa
Vaasan luomalle hallintokoneistolle
Lappalainen ei anna paljoakaan arvoa, vaikka se toimi perustana Kustaa Aadolfin ja Axel Oxenstiernan
toimeenpanemalle kehitykselle.
Lappalainen ei myöskään juuri noteeraa Kustaa II Aadolfin aikana toimeenpantua laajamittaista
veronvuokrausta. 1620-luvun puolivälissä suuri osa valtakunnan veronkannosta oli nimittäin vuokrattu eli nykytermein yksityistetty.
Vuokraus ulotettiin myös tulleihin
ja teollisuuslaitoksiin. Veronvuokraus oli yleistä 1600-luvun Euroopassa, mutta Ruotsin kohdalla erikoista oli se, että vuokraukseen
ryhdyttiin vaikka veronkantoa varten oli jo rakennettu laaja organisaatio. 1620-luvun lopulla järjestelmän haitat ja epäkohdat alkoivat
näkyä jo niin vakavina, että vuok­
rauksesta hiljalleen luovuttiin Kustaa II Aadolfin kuoleman jälkeen.
Veronvuokrausta olisi voinut käsitellä teoksessa laajemmin, koska
Kustaa II Aadolf oli Mats Hallenbergin tutkimuksen mukaan liikkeellepaneva voima veronvuokrausjärjestelmään siirtymisessä.2
Veronvuokrauksen lyhyt käsittely lienee osittain selitettävissä
Lappalaisen kirjoitustyylillä, johon
kuuluu oleellisesti pelkistäminen,
2 Mats Hallenberg, Statsmakt
till salu. Arrendesystemet och
privatiseringen av skatteuppbörden i det svenska riket 1618–1635,
Nordic Academic Press, Lund,
2008, s. 70–79 ja paikoittain;
Veronvuokrauksesta Kustaa II
Aadolfin aikana, ks. myös K.R.
Melander, Vuokraukset ynnä
talojen lyhennykset Suomessa,
Käkisalmen läänissä ja Inkerissä vv.
1617–1634, Historiallinen Arkisto
XVI, Suomen Historiallinen Seura,
Helsinki, 1900.
kärjistäminen ja vastakkainasettelu. Veronvuokrauksen laajuuden
korostaminen ei varmastikaan olisi
sopinut kuvaukseen Kustaa II Aadolfista määrätietoisena hallinnon
uudistajana ja valtiollisen kontrollin vakiinnuttajana. Lappalainen
toteaa, että Kustaa II Aadolfin hallituskausi sijoittuu vanhan ja uuden maailman rajalle. Kustaan valtakauden jälkeen Suomi oli ”siirtymässä kokonaan toiseen aikakauteen ja jättänyt lopullisesti taakseen
keskiajan varjot” (s. 293). On kuitenkin korostettava, että Lappalaisen tyyli pääsääntöisesti toimii hyvin ja tekee kirjan lukemisesta viihdyttävää, varsinkin kun kieli on sujuvaa ja nokkelaa.
Kirjan rakenne on pääasiassa kronologinen. Luvuissa käsitellään Kustaa II Aadolfin lisäksi monipuolisesti 1600-luvun historiaa, esimerkiksi kauppapolitiikkaa
ja kaupunkeja, kirkon vahvaa roolia suurvallan luomisessa sekä arkea Suomessa. Vuosisadan alun
oloja kuvataan melko synkin sanakääntein. Ilmasto oli kylmää, elämä väkivaltaista, talonpojat elivät
kurjuudessa, papit olivat karkeita ja huonosti koulutettuja, aateliset raakoja ja voudit häikäilemättömiä omaneduntavoittelijoita. Erityisen mielenkiintoisia ovat luvut
jotka käsittelevät Arvid Tönnesonia
ja Johannes Messeniusta. Vanhaan
suomalaiseen rälssisukuun kuulunut Arvid Tönneson (Wildeman)
toimi Viipurin käskynhaltijana ja
oli Kustaa Aadolfin tärkein palvelija
Suomessa. Luvussa kuvataan aatelin
ja kuninkaan ristiriitaista suhdetta.
Aikana, jolloin hallintokoneisto oli
vielä alkeellinen, olivat paikalliset
luottomiehet hallitsijalle välttämättömiä vallankäytön välineitä. Toisaalta paikallisten eliittien sukuver-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
61
kostot olivat hallitsijalle vaarallisia
eikä hallitsija pystynyt täysin kontrolloimaan aatelia.
Suomen aatelin asema 1500- ja
1600-luvun vaihteessa oli muutenkin mielenkiintoinen. Suomalainen
aateli oli vielä erillinen kokonaisuus,
puristuksessa Kaarle-herttuan ja Sigismundin valtakamppailun välissä. Kustaa II Aadolfin aikana aatelin ja kuninkaan suhde muuttui
valtakunnan keskittämisen myötä. Aateliston paikalliset identiteetit
heikkenivät ja side kuninkaaseen
vahvistui. Aatelin ja kuninkaan liiton myötä Kustaa II Aadolf sai aatelin tuen, kun taas aateli sai erilaisia
etuja, muun muassa yksinoikeuden
tärkeimpiin virkoihin. Lappalainen
kuvaa kehityskulkua varmoin ottein, aihepiiri on tuttu jo hänen väitöskirjastaan Suku, valta, suurvalta. Creutzit 1600-luvun Ruotsissa ja
Suomessa (2005).
Historioitsija Johannes Messeniuksen tapauksen kautta Lappalainen kuvaa konkreettisesti, miten epäluulo puolalaisia vastaan
ilmeni Ruotsissa. Oppinut Messenius oli opiskellut jesuiittaseminaarissa, mutta joutui taustansa
ja luonteensa johdosta epäluulon
alaiseksi. Hänet tuomittiin lopulta
vankeuteen Kajaanin linnaan, jossa hän jatkoi työtään. Myöhemmin
Johannes Messeniuksen poika Arnold Johan tuomittiin myös maanpetturuudesta. Lappalaisen mukaan Puolan ja Sigismundin pelko,
paavin ja katolisen kirkon paholaismaisuus sekä erityisesti vastenmielisyys jesuiittoja kohtaan kuuluivat
Kustaa II Aadolfin mielessä samaan
ongelmavyyhtiin. Tätäkin kautta
Ruotsin osallistuminen kolmikymmenvuotiseen sotaan saa osaselityksensä. Lappalaisen mukaan uskonnollisia motiiveja ei voi sivuut-
62
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
taa, vaikka niitä on tutkimuksessa
välillä vähätelty. Sota oli alun perin
uskonsota, vaikka sekavat liittolaissuhteet peittävät sen osittain. Lappalainen kirjoittaa että ”Kustaa Aadolfille kyse oli aina protestanttien
ja katolisten kamppailusta, valon
ja pimeyden taistelusta” (s. 276).
Kun Puolan ja Sigismundin uhka
1620-luvun lopulla hälveni, löytyi
paavillinen vihollinen Saksasta.
Lappalainen avaa kiitettävällä
tavalla 1600-luvun maailmaa, joka on nykypäivän näkökulmasta vaikeasti ymmärrettävää. Tuolloin Jumala oli läsnä kaikessa eikä
uskontoa ja politiikkaa voinut erottaa toisistaan.
Pohjola Leijona avaa hyvin aikakauden ajatusmaailmaa ja Kustaa II Aadolfin merkitys Suomen ja Ruotsin historialle tulee
selvästi esille. Lappalainen piirtää mielenkiintoisen kokonaiskuvan 1600-luvun alun vaiheista ja
tapahtumista. Teoksessa esiintyvät sivuhenkilöt ovat kiinnostavia,
vaikka heidän kuvaamisensa jättää
väillä itse päähenkilön hieman
liiaksi taustalle. Lappalainen
käyttää sujuvasti lähteitä ja
tutkimuskirjallisuutta, vaikka hänen aineistonsa ei ole mitenkään
poikkeuksellisen laaja. Ajoittain
mutkia vedellään turhan suoriksi ja problematisointia olisi kaivattu hieman enemmän, mutta kokonaisuudessaan kyseessä on ansiokas ja hyvin kirjoitettu teos.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja post
doc -tutkija Helsingin yliopistossa.
Kaikki valtameristä
Eero Aro
Kai Myrberg ja Matti Leppäranta:
Meret – maapallon siniset kasvot.
Ursa 2014.
Kai Myrberg ja Matti Leppäranta ovat työstäneet ansiokkaasti ensimmäisen suomenkielisen kirjan valtameristä, merivedestä, virtauksista, jääoloista ja ekologiasta
sekä merien ja ilmakehän vuorovaikutuksista, kuten merien roolista ilmastonmuutoksessa. Kirjasta vuonna 2015 annettu Vuoden tiedekirja -kunniamaininta ei
tullut tyhjästä. Kirja sisältää perustiedot maapallon yhdestä tärkeimmästä ympäristöstä, valtameristä, jotka kattavat 70 % maapallon pinta-alasta. Tekijät ovat noudatelleet hyväksi havaitsemaansa
tapaa yhdistellä ja kytkeä fysiikan
lainalaisuuksia merien tilan arvioon ja ekologiaan. He ovat laajentaneet onnistuneesti aiemminkin Itämerellä käyttämänsä konseptin käsittelemään suomalaiselle lukijalle
hieman tuntemattomampia alueita, valtameriä.
Valtameristä on olemassa eri
kielillä ja eri näkökulmilla tehtyä sisällöltään eritasoista kirjallisuutta,
enemmän kuin kukaan kohtuudella jaksaa elinaikanaan lukea tai nielaista, mutta koottua tietoa ja kirjallisuutta ei ole kovinkaan paljon. Tämä kirja täydentää koottua, helposti luettavaa ja omaksuttavaa tietoa.
Mielestäni kirja on erinomainen lisä yliopistotasoisen opetuksen perusopintoihin, käytettäväksi myös
ammattikorkeakoulujen opintoohjelmissa, täydennyskoulutuksessa ja miksei vaikka lukioissa yleistajuisena tietokirjana.
Suomalaisia on pidetty metsäkansana, mutta Suomen rannikolla ja merellä on liikuttu siitä läh­
tien kun ensimmäiset asukkaat tulivat tänne noin 10 000 vuotta sitten. Meret ja valtameret ovat aina
olleet aina läsnä. Ilman valtameriä
ja niihin liittyviä merialueita suomensukuisille kansoille olisi käynyt
täällä köpelösti. Valtamerien käyttöön ja ymmärtämiseen, mukaan
lukien Itämeri ja Suomen merenkulku, vaikuttivat 1600-luvulla erityisesti Hollanti ja hollantilaisten
laivanvarustajien isot kauppalaivat, jotka veivät aina 1800-luvulle asti metsästä saatuja ja jalostettuja tuotteita, kuten tervaa ja lautoja, sekä toivat vastineeksi suolaa,
mausteita, kankaita ja kulttuurivaikutteita. Vuonna 1769 ensimmäinen suomalainen kauppalaiva
ylitti Atlantin ja vuosina 1845–47
pietarsaarelainen fregatti Hercules
kiersi ensimmäisenä suomalaisena laivana maailman ympäri. Voin
vain arvailla, minkälaisella tiedoilla Atlantti vuonna 1769 ylitettiin.
Vuonna 1770 Benjamin Franklin
laati kirjan kuvituksenakin käytetyn kartan Golf-virrasta, mutta epäilen, että tuolloin suomalaisten kauppalaivojen kapteenien tiedot valtamerien virtauksista ja erityisesti Golf-virrasta olivat hieman
vajavaisia.
Kirjan myötä valtamerien perusominaisuudet, niiden synty, syvyydet ja laajuudet sekä pohjan muodot
käyvät taas tutuiksi. Lukies­sani kirjaa havaitsin jo unohtaneeni monia
perusasioita valtameristä ja meristä
yleensä, niiden perusfysiikasta, kerrostuneisuudesta sekä virtauksista,
vaikka ne Itämeren ja Pohjanmeren
kohdalla vuosikymmenien ajan työhöni liittyivätkin.
Toisaalta koskaan ei ole liian
myöhäistä kerrata tai oppia. En
esimerkiksi muistanut, että merten tilavuus koko maapallon tilavuudesta on varsin pieni (0,13 %),
mutta niiden rooli koko maapallon
elämän kannalta on aivan ratkaiseva. Hauska yksityiskohta kaikkien tuntemalta rannattomalta Sargassomereltä on se, että aika ajoin
myötäpäivään kiertävissä pyörteissä tuulen ajovirran vaikutuksesta vettä kerääntyy pyörteen keskustaan, jossa veden korkeus saattaa olla kaksi metriä korkeammalla
kuin reuna-alueilla. Meille pohjoisen Itämeren alueella asuville kahden metrin vedenkorkeuden nousu olisi huima. Muistettakoon esimerkiksi Helsingissä vuoden 2005
tammikuun alussa olleet Gudrunmyrskyn aiheuttamat tulvat, jolloin
vedenkorkeus oli noin 1,5 m normaalia korkeammalla. Helsingin
kauppatorilla kastuivat presidentinkin jalat, kun hän meni linnaan.
Kertomus virtauspiraalista (Ekmanin spiraali), sen synnystä ja vaikutuksista on mielestäni hieno kertomus tieteen teorian ja käytännön
havainnoinnin yhdistämisestä. Viehätykseni liittyy ainakin osittain siihen, että toinen kirjan kirjoittajista
opetti minulle vuosikymmeniä sitten Ekmanin spiraalin teorian enkä sitä sen jälkeen ole unohtanut.
Niin tai näin, kaikki merellä liikkuneet ovat ihmetelleet, miksi merellä
aallot ja jäälautat eivät kulje tuulen
suuntaisesti. Nehän taipuvat pohjoisella pallonpuoliskolla oikealle
ja eteläisellä pallonpuoliskolla vasemmalle. Selvitys tähän on annettu klassisessa Ekmanin spiraalin selityksessä ja Ekman-kuljetuksessa,
jotka selvitetään kirjassa. Sääli, että
järvissämme spiraali ei toimi, koska
matalissa järvissämme pohjan kitka estää sen.
Kokonaisuudessaan merien virtaamista käsittelevä luku on mielestäni erityisen hyvin kirjoitettu
Coriolis-ilmiöineen, termohaaliinikiertoineen, kumpuamisineen,
pysyvine merivirtoineen, pasaatituulineen, aaltoliikkeineen ja vuorovesineen. Havainnolliset kuvat
auttavat ymmärtämään, miten koko suuri koneisto oikein toimii ja
mitkä tekijät milläkin alueella siihen erityisesti vaikuttavat. Hyvin
tehtyä on mukava lukea.
Sama koskee lukua ”Merten
jäät”, joka on tietysti ainakin minulle rannikolla asuvana vuosittaisen havainnoinnin kohteena. Erityisen kiinnostavaksi luvun tekee
kertomukset jään muodostumisesta, iästä, sen suolaisuudesta ja
suolaisuuden vähenemisestä. Merivedestä syntyvä jää sisältää aluksi suolaa melkein yhtä paljon kuin
merivesikin, mutta suolapitoisuus
vähenee aikaa myöten erityisesti
kesäaikana. Niinpä kesän yli säilyvä jää on taas melkein suolatonta
ja senhän ovat paikalliset asukkaat,
inuiitit tietäneet iät ja ajat ja käyttäneet sinertävää merijäätä talousvetensä lähteenä.
Merten ja ilmakehän vuorovaikutukset, sadanta ja haihdunta, merten lämpötalous, tuulten aiheuttama aallokko, El Niño- ja La
Niña -ilmiöt sekä erilaiset indeksit
on selvitetty kirjassa mainiosti. Sekin selviää, että Suomessa suurin
osa sateista liittyy rintamatoimintaan ja miten maa- ja merituulet oikein syntyvät.
”Elämä merissä” -luku, joka
kertoo meriekologian perusteista,
ekologisista vyöhykejaoista ja ravintoverkoista, jää puolestaan aika
ohueksi meriekologiseksi tarinaksi. Kirjoittajat palaavat tässäkin uskollisesti merien fysikaalisiin ilmi-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
63
öihin ja toteavat, että fysiikka on
se, joka määrää ekologian reunaehdot. Varmaankin näin on, mutta fysikaaliset taustatekijät ja veden laatu, valon kulku merivedessä, valon sironta, konvektio ja kumpuaminen eivät kerro kovin paljon
elämästä merissä. Olisin odottanut tässä enemmän tietoa eri lajien vuorovaikutussuhteista, lajien
välisestä kilpailusta, peto–saalissuhteista ja muista merielämään
liittyvistä kiehtovista riippuvuuksista ja sopeutumista. Maininta siitä, että merikäärmeet ovat erittäin
myrkyllisiä, ei oikein lisää elämää
tähän lukuun.
Lisäksi merten ravinnontarjonnasta kertova kappale käyttää valitettavasti hieman jo vanhentuneita
tietoja, kuten vuoden 2005 ja 2007
FAO:n tilastoja. Uudempiakin olisi ollut saatavilla, sillä vuonna 2012
maailman meriltä nostettiin kaikkiaan 158 miljoonaa tonnia ravintovaroja 90 miljoonan tonnin sijasta. Lisäksi tekstitaulukossa tuhannet ja miljoonat tonnit ovat menneet klassisesti sekaisin ja määrät
ovat tuhatkertaisia tekstiin verrattuna. Numerot ovat joskus vaikeita jopa kokeneille ammattilaisille.
Euroopan merialueet saavat
perustellusti oman lukunsa kirjassa. Luku painottuu Itämereen, kiitokset siitä. Toisaalta muiden merialueiden kuvaukset jäävät hieman
lyhykäisiksi katsauksiksi kulttuurihistoriaan ja merialueiden perustietoihin. Mustanmeren ja Itämeren välinen lähempi vertailu
samankaltaisuuksineen ja erilaisuuksineen olisi ollut paikallaan.
Tässäkin luvussa on käytössä erilaisia lukuarvoja muun muassa
merten keskisyvyyksille ja pintaaloille. Pohjanmeren keskisyvyys
on joko 94 metriä (taulukossa) tai
64
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
80 metriä (tekstissä) tai Mustanmeren pinta-ala joko 422 000 km2 tai
461 000 km2.
Lähes neljännes kirjasta keskittyy merestä kumpuaviin uhkiin ja
tapahtuneisiin katastrofeihin, kuten tsunameihin ja hirmumyrskyihin, sekä ilmastonmuutokseen
ja merien tulevaisuuteen. Nykyaikaan näytää kuuluvan selvästi se,
että erityistietoja ja -taitoja osaa­
vien on tavalla tai toisella varoiteltava kanssaihmisiään uhista ja tulevista vaikeuksista. Kirjoittajat ovat
ottaneet kopin tästä kierrepallosta, sillä uusin tekniikka mahdollistaa merien ajantasaisen seurannan.
Erilaistet ilmaston ja merien matemaattiset mallit sekä niiden yhdistelmät mahdollistavat hämmästyttävän yksityiskohtaisten ennusteiden laadinnan ja varoitusjärjestelmien kehittämisen.
Kirjasta saa runsaasti lisävalaistusta sekä tsunamien että hirmumyrskyjen syihin ja seurauksiin.
Trooppisten hirmumyrskyjen nimeämiseen liittyvä tarina on hauska. Aiemmin ne nimettiin naisten
ja epäsuosittujen poliitikkojen mukaan, mutta nykyään kaiketi tasaarvoisuuden takia myrskyt nimetään vuoden alusta lukien aakkosjärjestyksessä käyttäen vuorotellen
miesten ja naisten nimiä. Aakkoslistalta on kuitenkin poistettu Q ja
U kirjaimet sekä Atlantin alueella
X, Y ja Z, koska englannin kielessä ei ole riittävästi niillä alkavia nimiä. Taifuunit nimeää puolestaan
taifuunikomitea ja jokainen komitean jäsenmaa saa ehdottaa kahta
nimeä käytettäväksi. Hurraa, tasaarvo ja komiteat!
Merivesitulvista
kertovassa
kappaleessa kirjoittajat palaavat
vuoden 2005 alussa riehuneeseen
Gudrun-myrskyyn, joka sai aikaan
Itämerellä uudet vedenkorkeusennätykset erityisesti Pärnussa ja Suomen rannikolla Suomenlahdella,
mutta miksi ei Pietarissa? Kysymys
jäi Pietarin osalta auki ja kirjoittajat lupasivat palata siihen hieman
myöhemmin. Harmi, että vastaus
jäi kuitenkin antamatta.
Merten tilaa ja ilmastonmuutosta käsittelevä luku vie lukijan merien
suojelun, merten hyötykäytön ja ilmastonmuutoksen pariin. Erityisesti he paneutuvat kasvihuoneilmiöön ja kansainvälisen ilmastopaneelin toimintaan ja tuloksiin. Luku sisältää paljon ajantasaista tietoja
ja tieteen tuloksia, jotka saavat lukijan mietteliääksi. Vaikka esimerkiksi Helsinki-komission (Itämeren suojelukomissio HELCOM perustettiin vuonna 1974) ansiot ovat
toki kiistattomat, lukija kuitenkin
jää miettimään työn tuloksellisuutta, sillä HELCOMin noin 40 vuoden
toiminnan jälkeen Itämeri on edelleen yksi maailman saastuneimmista meristä. Itämeren leväkukinnat ovat lisääntyneet, sen keskusaltaan hapettomat pohja-alueet ovat
laajentuneet ja kalakannat ovat selvästi pienentyneet. Miten tähän on
päädytty yli 40 vuoden aherruksen
jälkeen? Edelleen kirjoittajat toteavat, että suojelun epäonnistuminen
maksaa paljon enemmän kuin suojeluun käytetty raha, koska tällöin
meren tarjoamat resurssit eivät enää
olisi nykyisessä mitassa käytössämme. Kuinka päin nämä oikein menevät? Periaate on kyllä selvä, mutta ilmeisesti merkittäviä muutoksia
ei voida käytännössä toteuttaa Itämeren vesimassan vaihtoaikaa nopeammin, joka on 40–50 vuotta.
Kirjoittajat käyttävät muutamissa kohdissa ilmaisua ”ryöstökalastus”. Itse olisin varovainen sanan käytössä, sillä ryöstö
yleensä tarkoittaa jonkun hallussa olevan anastamista, ryöstämistä; silloin pitäisi määritellä, keneltä anastettiin, mitä vietiin ja kuka
vei! Liika- ja ylikalastus ovat varsin käyttökelpoisia sanoja oikeisiin
yhteyksiin sijoitettuna. Kalakantojen ekologia ja dynamiikka on
kuitenkin niin monimutkainen ja
-muotoinen ilmiö, ettei sitä voi kuitata pelkästään liikakalastuksella,
sillä kalakantojen kasvupotentiaalia voidaan liikakalastaa ja lisääntymiskapasiteettia voidaan verottaa
liikaa, mutta nämä liikakalastukset
ovat ominaisuuksiltaan täysin erilaisia. Kalastuksen oikein tehtyyn
säätelyyn ja niitä vastaaviin saaliisiin liittyy tieteestä tuleva vanha
käytännön paradoksi, jonka mukaan kalastamalla vähemmän saadaan enemmän saalista. Sitä ei kuitenkaan tahdota uskoa ja alan ihmisiä on erittäin vaikea vakuuttaa
sen toimivuudesta.
Kirjoittajille myös tiedoksi, että eräiden lähteiden mukaan, jota kirjoittajat ovat käyttäneet, noin
kolmasosa maailman kalakannoista on romahtanut ja eräiden toisten
lähteiden mukaan, joita ihan yhtä
hyvällä syyllä voi käyttää, näin ei
ole tapahtunut. Riippuu siitä, keneltä kysytään ja missä tarkoituksessa sekä mitä ajanjaksoa ja lajeja tarkoitetaan. Samalla tavoin, kuten kirjoittajatkin huomioivat, on
kiistanalaista, romahtavatko kaikki kalakannat jopa alle 50 vuodessa, mikäli nykyistä liikakalastusta
jatketaan. Matemaattisten mallien
käyttäjinä kirjoittajien on täytynyt
tietää, että kyseinen Nature-lehdessä julkaistu artikkeli perustui monotoniseen, vain yhteen suuntaan
muuttuvaan malliin, jolla ei ollut
kovinkaan vahvoja sidoksia kalastukseen, sen ekonomiaan, merie-
kosysteemien toimintaan ja riippuvuuksiin. Niinpä mallin mukaisesti tietyn ajanjakson jälkeen päädytään lukuarvoon nolla, jolloin
kaikki on loppu.
Ilmasto, säätila ja merien tila ovat
lähes päivittäin esillä tiedotusvälineissä. Merien rooli sään ja ilmaston kehityksessä on merkittävä. Tutkimustieto tästä vuorovaikutuksesta lisääntyy ja tarkentuu jatkuvasti.
Kuten kirjoittajatkin hyvin toteavat,
ilmasto on tilastollinen käsite, joka
määritellään ilmakehän pitkän ajan
tilastollisten ominaisuuksien perusteella. Käsitys ilmastosta sääolojen
pitkäaikaisena keskiarvona on
syntynyt jo kauan sitten. Nykyisin
käytössä oleva ilmastollinen normijakso on 30 vuotta. Kirjaan on
sisällytetty ilmastonmuutoksesta
oma, kansainvälisen ilmastopaneelin raportteihin perustuva kappale
odotettavissa olevasta muutoksista ja eri vaihtoehdoista. Palautekytkennät, ilmastomallit ja muutokset
merissä havainnollistetaan mielestäni oikein hyvin. Erilaisten ilmastomallien epävarmuudet tuodaan
esiin ja todetaan, että kirjassa oleva
esitys ilmastomuutoksesta pohjautuu valtaosan alan tutkijoiden näkemykseen ja siksi se on tällä hetkellä paras käsitys asiasta. Tästä olen
hieman eri mieltä. Näkemys on varmaankin suosituin, mutta parhaaksi nimeäminen on harhaanjohtavaa, sillä toistaiseksi monet tietomme ovat epävarmoja. Parasta on turha nimetä, sekin on toistaiseksi aika
huono. Edellisen perusteella allekirjoitan kirjan kappaleen ”Ilmastonmuutosskeptikot” kokonaisuudessaan ja mielihyvin.
Kirjan lopussa tekijät vetävät
lyhyesti yhteen kirjansa sisällön,
antavat muutamia viitteitä alan
muuhun kirjallisuuteen sekä selvit-
tävät ja selittävät meritieteen sanastoa. Hyvä niin, sillä niistä kaikista
on lukijalle apua, erityisesti meritieteen sanastosta.
Kirjan tekijät ovat suomalaisen fysikaalisen merentutkimuksen osaajia, joiden pitkäaikainen
kokemus sekä tieteentekijöinä että
opettajina näkyy kirjan sisällössä.
Toisaalta tieteentekijän taustat vaikuttavat tekstin laatuun eikä lukijalla, kokeneemmallakaan, ole aina
helppoa, sillä tasapainoilu tieteellisen kirjoittamisen ja yleistajuisen,
perusasioihin paneutuvan tekstin
tuottamisen välillä osoittautuu kirjassakin vaikeaksi. Tieteen popularisointi on vaikea laji. Kirjoittajilla
on paikoin ollut ongelmia tuottaa
sellaista tekstiä, joka ei olisi liiak­
si rautalangasta väännettyä tai toisaalta liian teoreettista ymmärrettäväksi ja omaksuttavaksi. Kirjan
monet esimerkit toki helpottavat
tilannetta ja auttavat lukijaa ymmärtämään ja skaalaamaan ilmiöitä, mikä on kirjoittajilta hyvin ajateltu. Toisaalta kirjassa on myös
tarpeettomia tekstinpätkiä, joista tarkemmalla toimitustyöllä olisi
päässyt eroon. Esimerkiksi seuraavan tekstin olisi voinut huoletta jättää pois: ”Purjehdus perustuu tuulen voimaan. Tuulen voima työntää purjeen avulla venettä eteenpäin, ja liikettä vastustaa veneen ja
veden välinen kitka.”
Kirjan alussa tekijät esittävät
kirjansa erityisiksi kohderyhmiksi meristä kiinnostuneet luontoharrastajat, kalastajat, veneilijät,
sukeltajat ja rantalomakohteisiin
matkustavat. Nähtäväksi jää, löytävätkö nämä kohderyhmät kirjan.
Toivottavasti, sillä tekijät ovat mielestäni onnistuneet mainiosti monitieteellisten ilmiöiden selittämisessä ja yhdistämisessä. Suosittelen
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
65
kirjaa luetettavaksi ja luetettavaksi
mahdollisimman monissa yhteyksissä. Suomenkielinen pioneerityö
valtameristä teksteineen, kaavakuvineen ja kuvineen on laadukkaasti tehty ja painettu.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, joka
on toiminut riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen erikoistutkijana.
Kirjoitettua elämää
Merja Leppälahti
Historiallinen elämä.
Biografia ja historiantutkimus.
Toimittaneet Heini Hakosalo,
Seija Jalagin, Marianne Junila
ja Heidi Kurvinen. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2014.
mahdollisesti negatiivisiksi tulkittavista osa-alueista tietoisesti vaiettiin.
Oulun yliopiston historiantutkijat ovat tarttuneet kysymykseen
elämäkertakirjoittamisesta ja julkaistujen elämäkertojen tulkitsemisesta
historiantutkimuksellisesta näkökulmasta. Historiallinen elämä -teoksen kirjoittajina
on kaksikymmentä historiantutkimuksen asiantuntijaa Suomesta ja ulkomailta. Teos on jaettu
kolmeen osaan, ”Kirjanmerkkejä”, ”Yhdet askeleet” ja ”Monet jäljet”. Näistä ensimmäinen sisältää
aiheeseen johdattelevia artikkeleita, seuraavissa käsitellään ensin
yhden henkilön elämään keskittyviä elämäkertoja ja jälkimmäisessä
osassa elämäkerrallista tutkimusta,
joka kohdistuu useampaan henkilöön yhdessä.
Käsitteitä ja mahdollisuuksia
Elämäkertoja on kirjoitettu pitkään, mutta vasta viime vuosikymmeninä ne ovat alkaneet nauttia arvostusta, joka niiltä on aikaisemmin erityisesti tutkimusyhteisöissä
puuttunut. Elämäkertoja kirjoittavat tutkijoiden lisäksi journalistit ja
myös monenlaiset harrastajat. Elämäkerta voi olla vuosien tutkimustyön tulos tai nopeasti hahmoteltu
luonnostelma. Vasta melko hiljattain tiedepiireissä on ryhdytty pohtimaan elämäkertatutkimuksen tekemisen tapoja.
Elämänkertoja on tyypillisesti kirjoitettu erilaisista merkkihenkilöistä, ”suurmiehistä”, mutta nykyään elämäkerran kohteeksi sopii myös aivan tavallinen ihminen
tai jopa ihmisryhmä. Varhaiset
elämänkerrat olivat usein selkeästi kohdettaan sankarillistavia, joissa kaikki selitettiin parhain päin tai
66
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Toimittajien johdannon jälkeen
ensimmäinen ”Kirjanmerkkejä”osa sisältää kolme artikkelia, joissa tarkastellaan elämäkertakirjoittamisen historiaa ja kirjoittajan
vastuuta sekä yksilö-, ryhmä- ja
joukkobiografian peruskysymyksiä. Christina Florin tarkastelee artikkelissaan ”Biografia rajoja rikkomassa” kolmea elämäkertatutkimusta, joiden kohteena ovat
ruotsalaiset naisasianaiset, naisprofessorit sekä pariskunnat, joissa molemmat puolisot ovat korkeasti koulutettuja ja yhteiskunnallisesti aktiivisia. Heini Hakosalo puolestaan käsittelee varhaisten
suomalaisten naislääkärien elämäkertatutkimusta artikkelissa ”Taso­
hyppelyä”. Molemmissa artikkeleissa osoitetaan merkittäviä seikkoja, jotka nousevat esiin tarkasteltaessa useamman henkilön elämää
yhdessä, mutta jotka todennäköisesti jäisivät huomaamatta yksilöelämäkerrassa. Erityisesti Hakosalo myös täsmentää ja selkeyttää artikkelissaan elämäkertatutkimuksen keskeisiä käsitteitä.
Elämäkertojen lukija voi joskus
ihmetellä, miten yhdestä ihmisestä voidaan kirjoittaa niin erilaisia
elämäkertoja, että on vaikea uskoa
elämäkerran käsittelevän samaa
henkilöä. Läheskään aina kyse ei
varsinaisesti ole tarkoituksellisesta vääristelystä, vaan näkökulman
valinnasta. Nykyään voidaan myös
ymmärtää, ettei elämäkerran tarvitse olla johdonmukainen ja eheä,
vaan se voi olla myös katkonainen
ja sirpaleinen; saman ihmisen elämänhistoriassa voi erottaa monta elämää. Artikkelissaan ”Elämä
pelissä” Birgitte Possing korostaa
myös elämäkerran kirjoittajan vastuuta, kun hän toimii ”päähenkilönsä nukkemestarina”.
Kehdosta hautaan – näinkö se meni?
Elämäkerran kokoamisen ja tulkitsemisen kysymyksiin tartutaan
kirjan toisessa osassa, joka sisältää seitsemän artikkelia. Kuusi artikkeleista käsittelee ihmiselämäkertoja. Seitsemäs on Katri Helmisen artikkeli ”Juoksijaori Lapukan
tarina ja eläinelämäkerran mahdollisuus”, jossa Helminen pohtii,
mistä eläimen elämäkerta oikeastaan kertoo. Lapukka-hevosen elämäkerran kohdalla hevosen itsensä
lisäksi mukana ovat ainakin jännittävät juonteet ravitoiminnasta, hevosjalostuksesta ja pirtun salakuljetuksesta. Kuten Helminen toteaa,
ne kuuluvat osaksi Lapukan elämän kontekstia, mutta myös ihmisten toimintaa.
Usein tarkasteltavan henkilön
elämänvaiheista nostetaan esil-
le nimenomaan niitä asioita, mitä kirjoittaja pitää tärkeinä, tällöin
jokin elämänalue painottuu muiden kustannuksella. Esimerkiksi
Ulrike Meinhofin elämäkertojen
kompastuskivi on Katariina Lehto-Bleckertin mukaan Punainen
armeijakunta (Rote Armee Fraktion, RAF), terroristiseksi määritelty ryhmä. Lehto-Bleckert käsittelee artikkelissaan ”Nainen tarvitsee oman huoneen – mutta miksi
se ei riittänyt Ulrike Meinhofille?”
useita Meinhof-elämäkertoja, joissa yhteistä on keskittyminen pyrkimykseen löytää selitys Meinhofin terroristiuralle.
Erilaiset aineistot tuottavat hyvin erilaisia näkökulmia tarkasteltavien ihmisten elämään. Muistelmat ja kirjeet ovat tutkittavien itse
tuottamaa kuvaa elämästään. Heidi
Kurvinen käsittelee toimittaja Anni
Voipion muistelmatekstien luomaa
kuvaa naispuolisen toimittajan elämästä ja työstä 1920−40-lukujen
Suomessa. Artikkelissaan ”Muistelmat lähteenä. Toimittaja Anni Voipion Lehtimatka” Kurvinen
toteaa, ettei Voipio juuri käsittele
naistoimittajan sukupuoleen liittyviä ongelmia vahvasti maskuliinisessa lehtimiesyhteisössä. Toisinaan hiljaisuudet voivatkin kertoa
enemmän kuin se, mitä on eksplisiittisesti sanottu.
Artikkelissaan ”Elämä kirjeissä.
Miten representoida jo representoitua elämää” Erla Hulda Halldórsdóttir nostaa esille Sigríður Pálsdóttirin, tavallisen 1800-luvulla
eläneen islantilaisnaisen, jolta on
säilynyt 250 veljelle kirjoitettua kirjettä lähes Sigríðurin koko elämän
ajalta. Halldórsdóttir pohtii muun
muassa sitä, miten tämäntapaisessa
elämäkerrassa on mahdollista tuoda esille monenlaiset paikalliset ja
ajalliset kontekstit siten, että ylimpänä kuuluu tutkittavan oma ääni.
Myös Seija Jalaginin artikkelissa ”Vieraalla maalla kaukana. Aili Havaksen transnationaali elämä”
keskeisenä lähteenä ovat Palestiinassa ja Israelissa lähetystyötä tehneen Aili Havaksen omat kirjeet ja
muistelmat. Jalagin lukee aineis­
toaan transnationalismin näkökulmasta eli hän kiinnittää huomiota kahden tai useamman kulttuuripiirin läsnäoloon. Havaksen elämän kantavana juonteena Jalagin
näkee transnationaalisen kristillisyyden, jota Havas toteutti käytännön työssään ja ihmissuhteissaan.
Useassa artikkelissa käsitellään
lähdekriittisiä kysymyksiä. Julia
Dahberg ja Niina Timosaari tarttuvat kysymykseen luotettavista
lähteistä artikkelissaan ”Kaikkihan
tiesivät, että Edvard-setä oli homo!
Seksuaalisuuden tutkiminen lähdekriittisenä ongelmana”. Kirjoittajat osoittavat, miten ohuille faktatiedoille Edvard Westermarckin
usein kyseenalaistamattomana totuutena esitetty homoseksuaalisuus loppujen lopuksi perustuu. He
myös muistuttavat, että tutkimuksen liikkuessa toisenlaisessa ajassa
ja eri kulttuureissa on helppo sortua anakronismeihin.
Myös esineet voivat muodostua
merkittäviksi henkilön elämäkerran kiinnekohdiksi. Visa Immonen
nostaa artikkelissaan ”Neljä esinettä valtionarkeologi Juhani Rinteen
elämästä” esille sosiologi Violette
Morinilta peräisin olevan käsitteen
elämäkerrallinen esine, jolla tarkoitetaan yhteen henkilöön kiinnittyvää esinettä. Käyntikorttivalokuva,
yliopiston opintokirja, exlibris-painolaatta ja Rinteestä maalattu muotokuva ovat ne neljä elämäkerrallista esinettä, joiden kautta Immo-
nen lähestyy Juhani Rinteen elämänvaiheita.
Monta ihmistä – yksi elämäkerta
”Kirjanmerkkejä”-osassa jo todettiin, että tarkasteltaessa useamman
henkilön elämää yhdessä voidaan
tuoda esille jotain sellaista, joka ehkä jäisi näkymättä yksilöelämäkerrassa. ”Monet jäljet” -osassa käsitellään elämäkertatutkimusta nimenomaan kahden henkilön tai
tietyn ihmisryhmän elämäkertojen kautta.
Tiina Kinnunen käsittelee artikkelissaan ”Taistelevat sisaret” kahden naisasianaisen, Ellen Keyn ja
Alexandra Gripenbergin, erilaisia näkemyksiä naisliikkeen lähtökohdista ja niiden näkymistä Gripenbergin toiminnassa. Kirsti Salmi-Niklander tarkastelee kahden
1860-luvulla syntyneen kirjoittajan eri suuntiin johtanutta elämää
artikkelissaan ”Kansankirjailija ja
talonpoikaisylioppilas”.
Merja Uotila esittelee artikkelissaan ”Tavallisuuden tavoittelua” tietyn ryhmän henkilöitä kuvaavaa prosopografista tutkimusta,
Antti Harmainen ja Mikko Pollari
puolestaan tutkiskelevat elämäkertatutkimuksen käyttöä liikkeiden
ja aatteiden historian tutkimuksessa artikkelissa ”Biografian mahdollisuuksista ja rajoista työväenliikkeen ja teosofian tutkimuksessa”.
Perhe, suku ja muut sosiaaliset suhteet ovat keskeisiä Jaana Tornin­ojaLatolan artikkelissa ”Perhehistoriani on osa työväenliikkeen historiaa”, Anu Lahtisen artikkelissa
”Noudatin vanhempieni tahtoa” ja
Maarit Leskelä-Kärjen artikkelissa ”Suhteellista elämää”. Torninoja-Latolan ja Lahtisen artikkeleissa käsitellään myös elämäkertojen
kohteiden itse tuottaman aineiston
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
67
käyttöä. Leskelä-Kärki painottaa
myös reflek­tion merkitystä tutkijan ja tutkimuskohteen välillä.
Historiantutkija ja
puoluepoliitikko
Raimo Väyrynen
Elämäkertatutkimuksen
mahdollisuudet
Historiallinen elämä valottaa monipuolisesti elämäkertatutkimuksen mahdollisuuksia lähinnä artikkelien kirjoittajien omien tutkimusesimerkkien kautta. Teos on
tarkoitettu nimenomaan suomalaiselle lukijalle, ja myös alun perin muilla kielillä kirjoitetut artikkelit on käännetty suomeksi. Tämä on paitsi virkistävää myös ansiokasta, sillä Historiallinen elämä
esittelee tutkimuskohteiden lisäksi
elämäkertatutkimuksessa käytettyjä peruskäsitteitä ja tutkimustapoja. Suomeksi julkaistut artikkelit antavat eväitä ja ajattelemisen
aihetta tutkijoiden lisäksi muille elämäkertakirjoittamisen parissa työskenteleville ja vahvistavat
mahdollisuutta käydä tieteellistä
keskustelua myös suomeksi.
Kirjan lopussa on hyvä hakemisto, joka sisältää sekä henkilöettä asiahakusanoja. Jokaisen artikkelin lähdekirjallisuus on heti
artikkelin lopussa, samoin artikke­
lien viitteet ovat tekstien yhteydessä helposti luettavissa. Sen lisäksi, että artikkelit ovat tieteellisellä
tavalla informatiivisia, useimmat
niistä ovat – parhaiden elämäkertojen tapaan – myös viihdyttäviä ja
inspiroivia.
Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti, tietokirjailija ja kriitikko.
68
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
Maria Lähteenmäki: Väinö
Voionmaa. Puolue- ja
geopolitiikko. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura 2014.
Väinö Voionmaan (1869–1947)
pitkä ja polveileva ura tutkijana ja
poliitikkona ansaitsee elämänkerran. Voionmaa oli kotoisin monen
muun aktiivisen suomalaisuusmiehen ja sosialistin kanssa Jyväskylästä. Voionmaa (vuoteen 1906 saakka Wallin) kunnostautui tutkijana ja hänet nimitettiin elokuussa
1918 Helsingin yliopiston kiinteään ylimääräiseen Suomen ja Skandinavian historian professorin virkaan. Hänen pätevyydestään ei ollut epäselvyyttä, mutta kielitaistelu
tuli näkyviin päätettäessä hänen nimityksestään. Kaikki ruotsinkieliset professorit äänestivät hänen nimitystään vastaan. Lisäksi Voionmaa oli sangen näkyvästi Venäjän
vastainen, häntä voidaankin pitää
suomalaiskansallisena nationalistina, joka ei kuitenkaan koskaan
ollut ahtaasti kansallismielinen.
Voionmaa keskittyi tutkimuksessaan Suomeen ja Karjalaan.
Useat hänen töistään olivat paikallishistorioita, joukossa Suomen
karjalaisen heimon historia (1915)
ja Tampereen historia. Häntä voidaan kiistatta pitää maantieteellisen ja alueellisen historiantutkimuksen alkuunpanijana Suomessa. Valitettavasti Lähteenmäki ei
tarkastele yksityiskohtaisemmin
näitä Voionmaan tieteellisen uran
perusteoksia, vaan kiinnittää huomiota hänen geopoliittiseen julkaisutoimintaansa, jolla on selvempi
poliittinen sävy. Tämä on luontevaa sikäli, että Lähteenmäki on antaumuksella ja ansiokkaasti kirjoittanut aikaisemmin muun muas­sa
Karjalan kannaksen ja pohjoiskalotin historiasta Suomen rajamaakuntina.
Voionmaa oli tieteellisen uransa ohella ja sen osana geopoliittisen ajattelun läpitunkema. Häneen
vaikutti syvästi saksalainen Friedrich Ratzel (1844–1904), jota voidaan pitää ihmismaantieteen ja
sosiaalidarvinistisen katsantokannan merkittävänä edustajana. Hänen tutkimuksissaan nämä opinkappaleet eivät ole aina päällimmäisinä, vaan pikemminkin muodostavat maailman kansakuntien
syvärakenteen tarkastelun. Ratzel
oli myös aikansa lapsi, hän kannatti Saksan Weltpolitikia ja valtioiden
oikeutta laajentua alempiarvoisten
kansojen kustannuksella. Hän oli
Voionmaan tavoin valtiokeskeinen
tutkija, joka kannatti orgaanista
valtioteoriaa. Voionmaalla tämä
tuli näkyviin hänen Suur-Suomiajattelussaan.
Toinen Voionmaan oppi-isä on
ruotsalainen geopoliitikko Rudolf
Kjellén (1869–1922), joka oli vielä Ratzelia enemmän laajenemispolitiikan ja orgaanisen valtioteorian kannattaja. Tässä voidaan tehdä ero tieteellisen ja poliittisen geopolitiikan välillä. Siinä missä Ratzel
oli aikansa vallitsevien tieteellisten
ajatussuuntien ja niiden yhteiskunnallisten sovellutusten, kuten darvinismin, läpitunkema, siinä Kjellén edusti puhtaasti vanhaa ruotsalaista suurvalta-ajattelua. Vaikka
Voionmaa sai Kjelléniltä vaikutteita, häntä voidaan geopoliittisesta
näkökulmasta pitää ennen kaikkea ratzelilaisena. Hänen keskeiset geopoliittiset työnsä sijoittuvat
itsenäisyyden alkuvaiheisiin. Niistä voidaan erityisesti mainita Suomi Jäämerellä (1918) ja Suomen uusi asema. Maantieteellisiä ja historiallisia peruspiirteitä (1919), jotka
sisälsivät suorasukaisen geopoliittisen ohjelman. Lähteenmäki to­teaa­
kin, että ”Voionmaa elikin vuosina
1917–20 ratzelilaisinta kauttaan”.
Ohjelman mukaan Suomen tuli saavuttaa suomalaisen heimon
yhtenäisyys muinaisen Suur-Karjalan pohjalta. Uusi elinkelpoinen Suomi kattoi Kuolan niemimaan ja Vienan meren, josta raja kulki Äänisen, Laatokan ja Nevan kautta Suomenlahteen. Tämä
Suur-Suomen raja oli jokseenkin
yhtenevä oikeistolaisten heimonationalistien kaavaileman uuden
kotimaan kanssa, joskin se Kuolan niemimaan osalta meni tätäkin
pitemmälle. Voionmaa ei kuitenkaan yhtynyt heimonationalistien
ajatteluun eikä suosinut sotaista
valloituspolitiikkaa. Pikemminkin
hän näki tämän kannasmaan valvonnan karelianismin ja karjalaisen heimon luomana luonnollisena oikeutena, joka oli itsestään selvä. Tältä pohjalta hän teki pesäeron
heimosotureiden sukupolveen ja
oli heidän kanssaan myös poliittisesti eri linjalla. Tosiasiaksi kuitenkin jää, että Voionmaan piirtämät
Suur-Suomen rajat olivat jokseenkin yhtenevät oikeistolaisten mielikuvitusmaailman kanssa.
Geopoliittinen ajattelu nousi ensimmäisen maailmansodan
jälkeen Saksassa, josta Voionmaa
sai älylliset vaikutteensa, ja sillä oli
laajempaa kaikupohjaa myös Suomessa. ”Kolmen kannaksen raja”
oli Suomessa sangen yleisesti hyväksytty maan toivottavaksi itärajaksi. Tämän rajan vetämiseen Voionmaa saattoi käytännössä osallis-
tua Tarton pitkällisten ja monimutkaisten rauhanneuvottelujen
valtuuskunnan jäsenenä. Hän oli
paitsi sen tieteellinen neuvonantaja, niin myös Väinö Tannerin ohella SDP:n edustaja. Lähteenmäki
on luultavasti oikeassa siinä, että
Voion­maan roolia neuvottelukunnassa on aliarvioitu ja hän on jäänyt Paasikiven ja Tannerin varjoon.
Osasyynä tähän oli Tanner itse, joka antoi Voionmaasta jokseenkin
nahjusmaisen kuvan. Kuitenkin
hänellä oli omat kontaktinsa neuvostovenäläiseen valtuuskuntaan.
Voionmaa toimi joka tapauksessa niin sanotun suppean Petsamon
ratkaisun kätilönä, kun muun valtuuskunnan mielenkiinto ei ulottunut näin kauas pohjoiseen. Sitä
paitsi Voionmaa oli toiminut hieman epäselvissä oloissa kansanvaltuuskunnan asiantuntijana sen
määritellessä Suomen itärajaa osana Neuvosto-Venäjän kanssa tehtyä sopimusta.
Kiistat Tannerin kanssa sävyttivät koko Voionmaan poliittista uraa. Lähteenmäki osoittaa vakuuttavasti, että Voionmaa liittyi
sosialidemokraatteihin jo 1900-luvun alussa ja oli akateemisesta urastaan huolimatta koko ajan aktiivinen puolueen jäsen. Hän oli periaatteellinen työväen sivistysharrastusten kannattaja ja toimi pitkään
Työväen Sivistysliiton (TSL) puheenjohtajana. Hän oli myös Matti
Helenius-Seppälän kanssa raittiusliikkeen uranuurtajia. Voion­maata
on vaikea sijoittaa yksiselitteisesti puolueen oikeisto–vasemmistoakselille. Hän ei missään nimessä ollut radikaali, eikä osallistunut kansalaissotaan. Hän ei ollut
myöskään oikeistolainen, vaan pikemminkin Kansainliittoon uskova pasifisti, joka vieroksui kaiken-
laista kiihkoilua.
Jatkosodan aikana hän pysytteli visusti erillään hallitusvetoisesta
propagandasta, eikä suostunut Eino Jutikkalan pyyntöön esitelmöidä Valtion tiedotuskeskuksen lukuun radiossa. Hän oli jatkosodan
aikaan saksalaisvastainen, eikä luottanut kansallissosialisteihin vähääkään. Vaikka Voionmaalla oli lukuisia luottamustoimia puolueessa
– hän toimi muun muas­sa ministerinä – hän ei kuulunut puolueen sisäpiiriin, eikä hän joutunut vastuullisena ottamaan kantaa ajan suuriin
poliittisiin kysymyksiin.
Voionmaa vieroksui Tannerin käytännöllistä ja suorastaan
opportunistista politiikkaa. Tämä tulee selvästi näkyviin hänen
1930-luvun kannanotoissaan ja
erityisesti kirjeissään diplomaattipojalleen Tapiolle Berniin jatkosodan aikana, jonka pohjalta ilmestyi vuonna 1971 teos Diplomaattipostia. Tanner teki kaiken väärin
ja erityisesti liittoutui porvariston
hurmahenkisempien poliitikkojen
kanssa sodanaikaisissa hallituksissa. Lähteenmäki ymmärtää (liiankin) hyvin Voionmaan oppositioasennetta ja siteeraa laajasti hänen
Tanneria koskevia lausuntojaan,
mukaan lukien tämän taloudellisen vaurastumisen. Itse en ole
koskaan kuulunut Tannerin ihailijoihin, mutta ajoittain olisi toivonut Lähteenmäen antavan myös
puolustukselle puheenvuoron, sillä Tanner joutui jatkosodan aikaan
toimimaan erittäin vaikeassa tilanteessa. Tässä tilanteessa Voionmaan ja Tannerin välit olivat käytännössä poikki, sotapolitiikka oli
rauhanpolitiikkaa vasten, eikä mistään mielekkäästä vuoropuhelusta
voinut olla kyse. Aikaisemmin välittäjänä toiminut Tannerin Linda-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
69
puoliso ei kyennyt lieventämään eri
linjoille ajautuneiden miesten välejä. Viimeinen niitti oli Voionmaan
ehdoton vaatimus sotasyyllisten
saattamisesta oikeudelliseen vastuuseen sodanajan politiikastaan.
Lähteenmäki on käynyt perusteellisesti läpi Voionmaan henkilökohtaisen arkiston ja kirjeenvaihdon. Hän on muutenkin käyttänyt tarkasti hyväkseen aineistonsa. Hän nostaa esille Voionmaan
geopoliittiset kirjoitukset ja tekee
hänestä perustellusti tämän poliittisen ja tieteellisen ajatussuunnan edelläkävijän Suomessa. Toisaalta Voionmaa tunnustetaan tänä päivänä karjalaisen perheyhteisön ja Tampereen historioitsijana
eikä niinkään aikaansa sidottuna
geopolitiikkona. Tässä suhteessa
hän edusti saksalaista koulukuntaa, vaikka ajautuikin toisaalta poliitikkona yhä enemmän Saksan ja
erityisesti kansallissosialismin vastaiselle linjalle.
Kirjoittaja on professori (emeritus).
Kentällä ja kasarmissa
– kirjallisuudessa ja
todellisuudessa
H. K. Riikonen
Anssi Sinnemäki: Sota Kentästä ja
kasarmista. Paasilinna 2014.
Tunnetuimpia kirja- ja kirjailijakohtaloita 1900-luvun Suomessa on Pentti Haanpään tapaus.
WSOY kieltäytyi julkaisemasta
Haanpään novellikokoelmaa Kenttä ja kasarmi (1928), koska kirjailija
ei suostunut poistamaan kustantajan säädyttömiksi katsomia kohtia.
Uudeksi kustantajaksi tuli paljon
pienempi, lähinnä sosialismin teo-
70
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
riaa ja kotimaisia näytelmiä julkaissut Kansanvalta. Tämä johti Haanpään vuosiksi kirjalliseen marginaaliin ja hänet leimattiin vasemmistolaiseksi. Lisäksi 1930-luvun
romaanit Noitaympyrä ja Vääpeli Sadon tapaus, molemmat Haanpään pääteoksia, ilmestyivät vasta
kirjailijan kuoleman jälkeen.
Kentän ja kasarmin aiheena on
varusmieselämä.
Varusmiesku­
vauk­set, joita aikaisemmin on tutkinut Markku Envall teoksessaan
Kirjailijoiden kentät ja kasarmit
(1984), ovat olleet Suomen kirjallisuudessa sangen yleisiä. Voinee jopa kysyä, onko minkään maan kirjallisuudessa yhtä voimakasta traditiota tässä suhteessa kuin Suomessa. Yksittäisiä esimerkkejä toki
löytyy – yhtenä tunnetuimmista
Thomas Mannin kuvaus kutsuntatilaisuudesta satiirisessa romaanissa Huijari Felix Krullin tunnustukset, jossa nimihenkilö keplottelee itsensä vapaaksi palveluksesta (vastaavia veijareita on myös
Haanpäällä).
Haanpään Kentän ja kasarmin
vastaanotosta seikkaperäisen selvityksen tehnyt kirjallisuuden alan
monitoimimies Anssi Sinnemäki määrittelee teoksensa tutkielmaksi, joka noudattelee ”rapsodista esitystapaa”. Keskeinen teesi
on se, että Haanpää joutui suuren,
edelleen vaikuttavan vääryyden
uhriksi. Haanpään novellikokoelman tarkastelussa Sinnemäki ottaa huomioon sen yhteiskunnallisen ja moraalisen tilanteen sekä sitä koskevat keskustelut, joiden aikana teos kirjoitettiin.
Aineistonsa Sinnemäki on
koonnut olemassa olevista tutkimuksista ja väitöskirjoista, joista hän aiheellisesti osoittaa useita
puutteita, lehtikirjoittelusta ja ar-
kistolähteistä. Käytetty aineisto on
sekä arvokas että monipuolinen.
Varsinaisen kirjallisen keskustelun
ohella esillä ovat etenkin armeijan
lääkintähuollosta vastaavien toiminta sekä sotilaspappien piirissä
käydyt keskustelut. Melko karmaisevaa luettavaa on kuvaus sotilaslääkäri Isak Rantasen toiminnasta.
Keskeiselle sijalle nousevat Kentästä ja kasarmista esitetyt arviot.
Kaikki arvostelut eivät sinänsä olleet teilaavia. 1920-luvun lopulla ilmestyneessä Iltalehdessä julkaistiin
Huugo Jalkasen merkittävä, ”raffinoituneen ja maltillisen esteetin
ennakkoluuloton luenta” Haanpään novellikokoelmasta. Ruotsinkielisellä puolella teosta arvioi positiivisesti Elmer Diktonius.
Sinnemäki tuo esille myös, miten
jopa V. A. Koskenniemi osoitti tiettyä ymmärtämystä. Sitä paitsi teosta myytiinkin varsin paljon.
Mutta päällimmäisiksi kohosivat kriittiset arviot, joita esittivät varsin arvovaltaiset tahot, esimerkiksi Rafael Koskimies ja Lauri Viljanen, puhumattakaan Olavi
Paavolaisesta, jonka kirjoitukselle
”Kirja, Josta Puhutaan.” on omistettu oma lukunsa. Nimenomaan Paavolaisen kritiikki, jota tämä toisti
teoksessaan Suursiivous (1932), leimasi voimakkaasti Haanpään teoksen epäonnistuneeksi. Tulenkantajat-ryhmä oli aluksi juhlinut Haanpäätä, mutta juuri sama ryhmä tuomitsi hänet Paavolaisen ja Viljasen
kritiikeissä.
Erikoista kirjallisuushisto­rian
ironiaa on siinä, että Haanpään voimallinen kriitikko Paavolainen sai
Synkällä yksinpuhelullaan (1946)
varsin samanlaisen kohtelun: mukana oli varsin paljon positiivista
kritiikkiä, mutta eräiltä vaikutusvaltaisilta kriitikoilta ja osin Paa-
volaisen armeijatovereilta tuli tuomio, osin jopa samoin argumentein ja sanakääntein, joilla Kenttää ja kasarmia arvosteltiin. Tästä
Sinnemäki ei mainitse. Tosin on
muistettava, että Haanpäätä ei kukaan ryhtynyt puolustamaan julkisesti, kun taas Pentti Hillin arvostelu Synkästä yksinpuhelusta herätti julkisen vastalauseen. Sinnemäki
esittää tuohtumuksensa sen takia,
että monet myöhemmät kirjoittajat ovat jollakin tavoin puolustelleet
Paavolaisen kirjoitusta.
Sinnemäki tuo myös esille, että
vaikka Helsingin Sanomat oli julkaissut Lauri Viljasen kirjoittaman
negatiivisen kritiikin, se antoi jatkossa tilaa positiivisemmille lausunnoille.
Haanpään novellikokoelman
ohella Sinnemäki nostaa esille
Hannu Haahden (sittemmin tuberkuloosiopin professori) väitöskirjan Armeija terveydellisenä tekijänä yhteiskunnassa (1928), jossa osoitettiin tilastollisesti asevelvollisten poikkeuksellisen korkea
kuolleisuus. Lukuun ottamatta paria lyhyttä mainintaa ja vastaväittäjänä toimineen Gösta Beckerin
positiivista lausuntoa Duodecimlehdessä Haahden väitöskirja jäi
unohduksiin eikä sitä noteerattu
julkisessa keskustelussa ansaitsemallaan tavalla; Sinnemäen mukaan sitä ei myöskään selostettu
esimerkiksi armeijaa lähellä olevissa julkaisuissa. Lisäyksenä voi
mainita, että Suomen tieteen historian (2000) lääketieteen osuudessa
Haahtea ei lainkaan mainita.
Sinnemäki esittelee myös eräitä varusmiesten kuolemantapauk­
sia sekä niistä aikanaan tehtyjä selvityksiä ja niitä koskeneita oikeudenkäyntejä. Esityksen perusteella ainakin rakuuna Sohlmanin
tapauk­
sessa oikeudenkäynti vaikuttaa puolueelliselta ja epäoikeudenmukaiselta.
Haanpään teosta edeltäneenä
varusmieskuvauksena Sinnemäki
käsittelee vuonna 1926 ilmestynyttä Run Reihen teosta Pojkarna berätta, joka ei ole kuulunut Envallin
aiemmin mainitun tutkimuksen aineistoon. Reihen taustasta ja hänen
myöhemmästä toiminnastaan olisi muutama sana ollut paikallaan.
Suomen kirjailijat -teoksen mukaan hän ei myöhemmin julkaissut
mitään vaan toimi konttoripäällikkönä Espoossa. Sinnemäen mainio
idea on ollut ottaa Kentän ja kasarmin vertailukohdaksi neuvostoliittolaisen Isaak Babelin suomeksikin
käännetty teos Punainen ratsuväki,
joka perustuu Babelin kokemuksiin sotakirjeenvaihtajana Semjon
Budjonnyin joukkojen taistellessa
puolalaisia vastaan vuonna 1920.
Groteskien elementtien ohella yhtäläisyyksiä Haanpään ja Babelin
teosten välillä ovat tekstin kasvaminen anekdootista mestariteokseksi ja mieltymys Raamattu-viittausten travestiseen käyttöön.
Sinnemäki tuo esiin lukuisia kiinnostavia ilmiöitä 1920- ja
1930-luvun kulttuurin, politiikan ja
armeijan piiristä. Esimerkiksi edellä mainittu Iltalehti esitteli maisteri Hilja Riipisen näkemyksiä naispappeuden puolesta (nykylukijalle
olisi varmaan voitu muistuttaa, että
venäjän kielen opettaja Hilja Riipinen, joka sittemmin toimi Lapuan
yhteiskoulun rehtorina, tunnettiin
Lapuan liikkeen ”Hurja-Hiljana”).
Valaiseva on myös kat­saus vuoden
1928, Kentän ja kasarmin ilmestymisvuoden, valtionpalkintoihin.
Nimenomaan palkitut teokset ovat
jääneet unohduksiin, palkitsematta jääneet on muistettu.
Sinnemäki selvittää myös Kentän ja kasarmin sekä yleisemminkin Haanpään myöhempää vastaanottoa. Edwin Linkomiehen
muistokirjoitus vuodelta 1955 on
Sinnemäen mielestä ”alentuvaisuudessaan ja ymmärtämättömyydessään […] tyypillinen – ja säälittävä – näyte Haanpään luennasta, jolla kirjailijaa ahdettiin harmittoman
luonnonneron karsinaan”. Kuinka eri tavoin asiat voidaan nähdä,
siitä tarjoaa esimerkin Seikko Eskolan näkemys Linkomiehen kirjoittamista nekrologeista: ”Näiden
nekrologien sarja jäisi puutteelliseksi ellei siihen lisättäisi vielä hyvin myönteistä analyysia Pentti
Haanpäästä. Hänen parhailla teoksillaan tulee kirjallisuudessamme
olemaan pysyvä sija, korosti Linkomies.” Eskola on sinänsä oikeassa siinä, että kirjoitus oli myönteinen, Sinnemäki taas on oikeassa
siltä kannalta, että Haanpään merkitys nähtiin kovin ahtaasti ja epäilemättä myös alentuvasti.
Sinnemäki antaa arvoa erityisesti Pentti Huovisen kirjoituksille, joissa tämä painokkaasti asettui
Alex Matsonia vastaan. Matson oli
artikkelissaan ”Sosiaalista realismia” suorittanut – Sinnemäen­sanoin – Haanpään henkilön ja taiteen raivokkaan mitätöinnin. Matson sai kriitikkonsa myös Aarne
Kinnusesta, joka sittemmin on tehnyt perustavaa työtä Haanpään teosten analysoimiseksi. Sinnemäki
tuo esille lisäksi Veli-Matti Syrjön
kirjoitukset, joissa Haanpään novellit saavat sotahistorian tuntijan
arvostuksen.
Ehkä olisi ollut syytä mainita,
että kuoltuaankin Haanpää onnistui herättämään pienimuotoisen
kirjasodan: kun hänen novellinsa
”Juoppous” oli käännetty ruotsiksi
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
71
erääseen antologiaan, väitettiin sen
plagioivan Joycen novellia ”Vastineet”. Yhteydet olivat osittain tulosta Haanpään englannin opinnoista
ja Joycen lukemisesta. Tämäkin tietysti osoittaa, miten harhautunutta puhe luonnonnerosta Haanpään
kohdalla on ollut. Toisaalta syytteet plagioinnista ovat aiheettomia
sikäli, että Haanpää oli jo varhain
käyttänyt turhautuneen henkilön
aihetta (kapteeni Lelu Kentässä ja
kasarmissa).
Kirjansa lopussa Sinnemäki
muistuttaa akateemikko Oiva Ketosen teoksesta Kohtalon vaihtoehdot. Aleksis Kivi, August Ahlqvist
ja sivistyneistön vähäinen kansalaisrohkeus (1989). Ketosen teos
onkin jäänyt liian vähälle huomiolle. Omasta puolestani kiinnittäisin huomiota esimerkiksi Ketosen näkemykseen Kiven suosijan Fredrik Cygnaeuksen roolista:
Kiven arvostuksesta ja suosimisestaan huolimatta Cygnaeus jätti julkaisematta luonnostelemansa vastineen Ahlqvistille ja ”asetti […] itsensä vaikeasti käsitettävällä tavalla
asiain ulkopuolelle”.
Sinnemäen ”rapsodinen esseeesitystapa”, jossa yhtenä lähtökohtana ovat myös hänen omat kokemuksensa varusmiespalveluksesta, on tuottanut sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitetun teoksen.
Esitystavan tiettynä haittapuolena on kuitenkin rönsyilevyys sekä joidenkin asioiden ja näkemysten toistelu. Monin paikoin ironinen tyyli on paikallaan, esimerkiksi siteerattaessa alkoholin käytöstä
huolestunutta sotarovasti Malinia:
”Vuonna 1928 sotarovasti huokaa runollisesti, kuin veisaisi virttä: ’Spriivirta vuolaana juoksee yli
maamme’.” Toisinaan
kuitenkin
ivallinen ja eri suuntiin letkautuk-
72
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
sia jakeleva tyyli, yhdistettynä moraaliseen suuttumukseen Haanpään kohtelun johdosta, suorastaan heikentää argumentoinnin
voimaa – Sinnemäen käsittelemät
asiat ja hänen antamansa asiatiedot kun jo itsessään puhuvat omalla painollaan. Sitä paitsi ilmeinen
hyperbola on toteamus siitä, miten
”1920-luvun armeijan augiaantallin puhdistamiseen tarvittiin […]
kaksi jokea, nimittäin Haanpää ja
Haahti” – osoittaahan Sinnemäki
itsekin, mitä muita tekijöitä tilanteessa oli. Tiettyä huumoria osoittaa Sinnemäen ehdotus Haanpään
rehabilitoinniksi ”korkealta viralliselta taholta”: Puolustusvoimat voisi jakaa Kentän ja kasarmin aliupseerioppilaille, joiden pitäisi läpäistä sitä koskeva kuulustelu.
Kirjoittaja on on Helsingin yliopiston
yleisen kirjallisuustieteen professori.
Matkalla kohti
käyttäytymisen biologiaa
Petter Portin
Antti Latvala ja Karri Silventoinen
(toim.): Käyttäytymisgenetiikka
– geeneistä yhteiskuntaan.
Gaudeamus 2014.
Käsiteltävänä oleva teos on kyseessä olevan tieteenalan ensimmäinen
kattava esitys suomeksi. Kirjoittajia
on kaikkiaan 25, ja he ovat enimmäkseen pääkaupunkiseudun eri
yliopistoista ja tutkimuslaitoksista,
mutta myös Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoista. Mukana on myös
ulkomailla työskenteleviä suomalaisia tutkijoita.
Käyttäytymisgenetiikka pyrkii
ymmärtämään ihmisten erilaisuuden syitä. Se tutkii, kuinka paljon
geenit ohjaavat kehitystämme sekä
tulevaisuuttamme ja kuinka paljon kasvu- ja elinympäristömme
vaikuttaa meihin. Ihmistä koskevana ala on nuori ja vaikea. Erityisesti mittaaminen on käyttäytymisgenetiikassa hankala ongelma. Ala
pitää myös sisällään monia olettamuksia, joiden oikeellisuudesta on
kiistelty ja voisi kiistellä pitkäänkin.
Teos on yleisesti ottaen hyvä ja
ansiokas sekä herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Keskitynkin
tässä arviossani kirjan aihepiirin
yleiseen kriittiseen tarkasteluun
sen mukaan kuin kirja antaa siihen
aihetta ja koskettelen itse kirjan sisältöä vain vähän. Tämän vuoksi
haluan heti sanoa, että alan tutkijoiden ja harrastajien on ehdottomasti syytä lukea tämä kirja, sitä voi
suositella paitsi kaikille käyttäytymistieteilijöille myös ihmisgeneetikoille.
Ihmisen käyttäytymisgenetiikkaa on tutkittu pääasiassa kvantitatiivisen genetiikan menetelmin.
Niiden perusteet on kirjan kahdessa ensimmäisessä luvussa selitetty pääasiassa hyvin. Nämä menetelmät nojaavat sukulaisyksilöiden välillä vallitseviin regressioihin
tai korrelaatioihin ja ovat siis populaatioita koskevia. Niiden avulla voidaan päästä perille tai ainakin arvioida, kuinka suuri osa yksilöiden välisistä eroista tutkittavana olevassa ominaisuudessa johtuu
yhtäältä geenien eroista ja toisaalta
ympäristöstä. Tämä onkin kirjassa
kauttaaltaan oikein käsitetty, mikä
on kiitettävää, sillä tässä suhteessa esiintyy paljon väärinkäsityksiä jopa eräiden tutkijoiden parissa. Tällöin populaatiotason tulok-
set ja käsitteet on virheellisesti sovellettu yksilötasolle.
Geenien erojen aiheuttamaa
osuutta yksilöiden välisestä muuntelusta kutsutaan heritabiliteetiksi, joka on teoksessa suomennettu (hieman epäonnistuneesti) periytyvyysasteeksi. Heritabiliteetin
käsite on siis yksilötasolla sisällyksetön. Se on populaatiokohtainen käsite, eikä myöskään mittaa
sitä, miten paljon ominaisuuden
keskiarvo tai poikkeamat keskiarvosta muuttuisivat, jos ympäristöolosuhteet muuttuisivat. Nimenomaan käyttäytymispiirteitä ajatellen piirteen heritabiliteetti ei kerro
mitään siitä, miten piirteen esiintyminen muuttuisi, jos vaikkapa koulutuspolitiikkaa muutettaisiin. Tämän vuoksi – kuten kirjassa aivan
oikein selitetään – genetiikalla ei
voi perustella arvovalintoja.
Heritabiliteetin
laskeminen
edellyttää sitä, että tutkittavaa ominaisuutta voidaan mitata tasavälisellä tai logaritmisella asteikolla,
jonka lisäksi sen tulisi olla normaalisti jakautunut tai jakautuma tulisi
voida muuntaa normaalisti jakautuneeksi. Tasavälisyys tai logaritmisuus ei aina toteudu käyttäytymispiirteitä tutkittaessa. Tämä on
erityisen selvää yhteiskunnallisten ominaisuuksien, kuten esimerkiksi asenteiden, kohdalla. Kuitenkin juuri näistäkin ominaisuuksista esitetään kirjassa tarkkoja heritabiliteetin arvoja.
Kvantitatiivisen genetiikan menetelmät sisältävät myös ajatuksen, että suhde geenien ja tutkittavan ominaisuuden välillä on lineaarinen tai se on linearisoitavissa.
Lineaarisuutta käsitellään kirjassa
sivulla 55, mutta epäselväksi jää,
miten se toteutuu osassa IV käsiteltyjen yhteiskunnallisten ominai-
suuksien kohdalla. Itse asiassa onkin varmaa, että suhde geenien ja
yhteiskunnallisten ominaisuuksien
välillä on epäsuora ja muodostuu
monimutkaisesta verkostosta. Nämä verkostot ovat tuntemattomia
ja saattavat sellaisiksi jäädäkin. Yhteiskunnallisten ominaisuuksien
kohdalla mittaamisen ongelma on
suuri. Rohkenenkin hieman epäillä, soveltuvatko kvantitatiivisen genetiikan menetelmät lainkaan niiden tutkimiseen. Kuitenkin on
niin, että sekä geenit että ympäristötekijät ovat molemmat aina osallisina kaikkien ominaisuuksien kehityksessä.
Yksilöiden ympäristö jaetaan
kvantitatiivisessa genetiikassa yhteiseen eli jaettuun ympäristöön ja
erottavaan ympäristöön. Edellinen
on sama kaikille tutkittavan ryhmän
jäsenille, kun taas jälkimmäinen on
yksilökohtainen. Ihmisen käyttäytymisgenetiikassa, kuten myös tässä teoksessa, katsotaan usein samassa perheessä kasvaneiden lasten jakavan saman yhteisen ympäristön.
Tämä olettamus on liian yksinkertainen, sillä esimerkiksi lasten syntymäjärjestyksellä tiedetään olevan
eroja aiheuttava vaikutus.
Molekyyligenetiikan kehitys,
erityisesti ihmisen genomin molekyylibiologinen tutkimus, on tuntuvasti muuttanut myös käyttäytymisgenetiikan tutkimusta. Molekyyligenetiikkaa käsittelevä kirjan
luku on erityisen ansiokas. Siinä
on muun hyvän lisäksi hyviä suomenkielisiä termejä. Niin sanottujen assosiaatiotutkimusten avulla
jotkin ominaisuudet voidaan yhdistää molekyyligenetiikan keinoin tiettyihin kromosomialueisiin ja vieläpä geeneihinkin. Näin
päästään lähemmäksi geenien ja
ominaisuuksien välistä yhteyttä.
Tässäkin on kuitenkin muistettava, kuten kirjassa aivan oikein tehdään, että käyttäytymispiirteiden
ja niitä säätelevien geenien suhde
on aina epäsuora ja verkostomainen. Lisäksi näiden piirteiden kehitystä ohjaavat tavattoman monet
eri geenit.
Epigenetiikka on verraten uusi genetiikan tutkimuksen haara.
Sillä tarkoitetaan geenien toiminnan säätelyä, nimenomaan niiden
toiminnan enemmän tai vähemmän pysyvää sulkeutumista tai aktivoitumista. Joissakin tapauksissa nämä epigeneettiset muutokset
saattavat periytyä sukupolvelta toiselle monienkin sukupolvien ajan.
Tämä on otettava huomioon myös
kvantitatiivista genetiikkaa sovellettaessa.
Epigenetiikka onkin otettu kirjassa muuten hyvin huomioon ja
sen tutkimisen vaikeus todetaan,
mutta näyttää siltä, ettei sen merkitystä kvantitatiivisen genetiikan kannalta ole täysin tiedostettu.
Mainitaan kyllä, että [kaksostutkimuksissa] epigeneettinen muuntelu tulee osaksi geneettisiä tekijöitä tai ympäristötekijöitä riippuen
siitä, mitkä tekijät säätelevät geenien toimintaa. Oma käsitykseni
on, että viimekädessä geenien toiminnan säätely tulee aina ympäristöstä vaikkakin usein erityisten
säätelygeenien välityksellä. Sen sijan jää epäselväksi, onko sukupol­
vien yli ulottuva epigeneettinen periytyminen luettava muuntelun geneettiseen vai ympäristön aiheuttamaan komponenttiin.
Aiheellisesti kirjassa tehdään
selväksi evoluutiopsykologian ja
käyttäytymisgenetiikan
välinen
ero. Edellinen tutkii lajimme historiaa, jälkimmäinen ihmisyksilöiden käyttäytymisen kehitystä, siis
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
73
sen historiaa.
Geenien ja ympäristön ohella
yksilön kehitykseen ja käyttäytymiseen vaikuttaa kolmaskin tekijä, jota kirjassa on käsitelty vain vähän.
Tämä tekijä on yksilö itse. Yksilön
ja hänen geeniensä sekä yksilön ja
hänen ympäristönsä välillä vallitsee eräänlainen kyberneettinen takaisinkytkentäsuhde. Eläinkokeista
tiedetään esimerkiksi, että oppimistapahtuma sinänsä aktivoi niiden
geenien toimintaa, jotka oppimista
ohjaavat. Toisaalta ihmisyksilö voi
muokata käyttäytymiseensä vaikuttavaa ympäristöä vaikkapa ostamalla kirjallisuutta tai hankkimalla internet-yhteyden. Tähän jälkimmäiseen takaisinkytkentäsuhteeseen
teoksessa kyllä viitataan, mutta sen
sijaan ensin mainittu on jäänyt vaille huomiota.
Kirjan paras luku on kausaliteettia koskeva luku, jossa tehdään
selväksi, että sekä geenit että ympäristö ovat molemmat välttämättömiä yksilönkehitykselle; kumpikaan ei yksin saa aikaan yhtään
mitään. Sen vuoksi kumpaakaan
niistä ei voida asettaa toista tärkeämpään asemaan. Siksi tuntuukin
hieman oudolta, kun kirjan monissa muissa luvuissa geeneille tavallaan annetaan ensisijainen rooli,
esimerkiksi puhumalla niistä käyttäytymispiirteiden biologisena perustana – yhtä hyvinhän ympäristön ekologiset olosuhteet voisivat
olla sitä. Samoin useassa kohdassa esiintyvä puhe täydestä geneettisestä potentiaalista korostaa geenien merkitystä. Genotyyppi määrää yksilön reaktionormin eli suhtautumissäännön, jonka puitteissa
yksilö reagoi ympäristöönsä. Geenit ovat siis mahdollisuus, ja reaktionormin käsite ei sisällä ajatusta mistään ylärajasta, mihin il-
74
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
maisu ”täysi potentiaali” näyttää
viittaavan.
Kirjassa on pieniä perusgenetiikkaa koskevia virheitä, kuten
puhe genomin aminohappoeroista
(s. 320) sekä lausahdus, jonka mukaan geenit koodaavat aminohappotuotteiden rakenteita (s. 297).
Myös Charles Darwinin Lajien
synty -teoksen ilmestymisvuosi on
väärin (1862 p.o. 1859; s. 317 ja s.
372). Minua harmittaa myös selvä,
nykyään niin tavallinen, kielteinen
suhtautuminen psykoanalyysiin (s.
325).
Kirjoittaja on Turun yliopiston perinnöllisyystieteen emeritusprofessori.
Venäjän kulttuurihistoriaa
naisten silmin
Riitta Pyykkö
Arja Rosenholm, Suvi
Salmenniemi ja Marja Sorvari
(toim.): Naisia Venäjän
kulttuurihistoriassa. Gaudeamus
2014.
Viime vuonna ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen venäläisten
naisten kulttuurihistoria. Sen ovat
toimittaneet professori Arja Rosenholm Tampereen yliopistosta,
apulaisprofessori Suvi Salmenniemi Turun yliopistosta ja yliopistonlehtori Marja Sorvari Itä-Suomen
yliopistosta. Rosenholmin voi viimeisten parinkymmenen vuoden
aikana sanoa luoneen venäläisen
kulttuurin tutkimukseen eräällä tavalla oman ”koulukuntansa”, jonka
edustajia monet kirjoittajista ovat.
Teos kertoo Venäjän kulttuurihistoriasta kolmentoista naisen
kautta ja sen lähtökohtana on su-
kupuolen merkitys heidän elämänsä valinnoissa. Kohteet ovat pääasiassa taiteen, tieteen, uskonnon, talouselämän ja politiikan naispuolisia vaikuttajia eli naisia, joista on
olemassa kirjallista aineistoa. Tämä
on väistämättä johtanut siihen, että
he ovat myös pääasiassa ylä- tai keskiluokkaisia kaupunkilaisia.
Järjestys on kronologinen, naisten tarinat kytketään historiallisiin
tapahtumiin sekä kulloinkin vallinneisiin poliittisiin ja ideologisiin
rakenteisiin. Näin syntyy ajallinen
kaari 1700-luvulta nykypäivään.
Kirjan kaaren voi myös määritellä
kulkevan hovista ja aateliston salongeista taiteen maailmaan, sieltä
neuvostoyhteiskuntaan ja lopuksi
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisen ajan monimuotoiseen arkeen.
Kirja alkaa Sanna Turoman luvulla Katariina Suuren ajasta. Itse
Katariina II on luvussa taustalla, sillä varsinainen kohde on Jekaterina
Daškova, joka toimi ajalleen poikkeuksellisesti tiedeinstituutioiden
johdossa. Hän oli myös miespuolisiin aikalaisiinsa verrattuna epätavallisen sivistynyt, ja hänen nousunsa perustui hallitsijan suosion
lisäksi hänen omaan aktiivisuuteensa ja osaamiseensa.
1800-luvun alussa kulttuurielämän painopiste siirtyi hovista aateliston salonkeihin. Vaihe osuu yksiin venäläisen kirjallisuuden kultakauden kanssa, jolloin myös yhteiskunnallista keskustelua alettiin
käydä kirjallisen keskustelun kautta. Yksityisen ja virallisen välimaastossa olevista salongeista tuli
keskustelun paikkoja, joille esikuvat löytyivät Ranskasta. Ilmiö sijoitetaan luvussa onnistuneesti ajan
ja kulttuuristen suuntausten kontekstiin. Luku kertoo Kirsti Ekosen perehtyneisyydestä aiheeseen.
Salonkikulttuuria kuvataan – kuten kirjassa muutenkin – yksilöiden (”salonièrejen”) kautta. Pariisiin muuttaneet emigrantit jatkoivat perinnettä 1900-luvun alussa,
ja omalla tavallaan sitä edustivat
myös neuvostoajan keittiökeskustelut. Säätyläisten salongeista oli
siirrytty toisinajattelijoiden moraalisen ylemmyyden jakamisen
paikkoihin.
Toisen kokonaisuuden kirjassa
muodostavat eri taiteenalojen naiset. Elina Kahla kirjoittaa luvussaan naisesta taiteilijana, mutta ennen kaikkea kirkollisena toimijana,
kilvoittelijana ja myöhemmin kanonisoituna pyhänä. Maria Pariisilainen oli runoilija, kuvataiteilija ja nunna, joka menehtyi natsien
keskitysleirillä. Luku kertoo poikkeuksellisesta naisesta poikkeuksellisena aikana. Tässä luvussa laajempana kehyksenä on venäläisen
kirjallisuuden hopeakausi.
Rosenholm on kirjoittajana
useissa kirjan luvuissa. Hänen yksin sujuvasti kirjoittamansa luku
käsittelee venäläisiä 1800-luvun
naiskirjailijoita, aihetta, josta hän
on kirjoittanut aiemminkin paljon.
Myös kuvataiteen historiassa naiset ovat näkyneet niukasti.
Riitta Konttinen antaa luvussaan
tiiviin yleiskuvan naisten taiteen
juurista Venäjällä ja käsittelee tarkemmin kolmea taiteilijaa, Marija
Baškirtsevaa, Natalija Serebrjakovaa ja Natalija Gontšarovaa. Konttisen lähteet ovat pääosin muita
kuin venäläisiä, mikä ei välttämättä ole negatiivinen asia. Kuvien esittely ja tulkinta on hienoa, erityisen
kiehtovia ovat taiteilijoiden omakuvat ja niiden analyysi.
Liisa Byckling on omistanut
uransa venäläisen teatterin tutkimukselle. Hänen syvällinen asian-
tuntemuksensa näkyy myös luvussa naisista venäläisessä teatterissa.
Ote on analyyttinen ja henkilöhistoriat liittyvät hyvin 1900-luvun
taitteen murroksen yleispiirteisiin.
Luku kuuluu kirjan parhaisiin.
Taiteista siirrytään naisten historiaan 1900-luvun yhteiskunnassa. Vallankumous asetti tavoitteeksi tasa-arvon. Anna Rotkirch kirjoittaa luvussaan vallankumouksen uusista naisista, yhteiskunnan
muutoksesta ja uuden naisen henkisestä vapautumisesta. Kun aikaa
vallankumouksesta oli kulunut
kymmenisen vuotta, tukahdutettiin naisten vapauttamista koskeva keskustelu, kuten muukin vapaa keskustelu. Koko venäläisessä
yhteiskunnassa alkoi yhden totuuden aika, ja vuonna 1930 Stalin julisti myös naiskysymyksen lopullisesti ratkaistuksi. Naiskysymyksen ”ratkaisu” heijastui suoraan
myös Rotkirchin esimerkkihenkilön, Aleksandra Kollontain, omaan
elämään.
Sotaa on harvoin käsitelty neuvostonaisten näkökulmasta. Arja
Rosenholmin ja Irina Savkinan aineistona ovat muistelmat tai omaelämäkerralliset tekstit, joita kumpikin tutkija on muutenkin paljon
käyttänyt. Yhtenä syynä siihen, että naisten toiminnasta ”Suuressa
isänmaallisessa sodassa” on kirjoitettu varsin vähän, on se, että naisia oli sodan jälkeen kielletty kertomasta kokemastaan. Luku tuo
siten mielenkiintoista tietoa vähän
tunnetusta aiheesta. Siinä on myös
erinomaista kuvamateriaalia. Lukuun sisältyvä jakso sodasta naisten kirjallisuudessa jää hieman irralliseksi. Sen sijaan rintamalla olleiden naisten haastatteluihin ja
muuhun muistitietoon perustuvan
vuonna 1985 ilmestyneen teoksen
Sodalla ei ole naisen kasvoja käsittely on tärkeää. Luku kuvaa teemaa
”naiset ja sota” hyvin monelta eri
kannalta ja tuo aiheen myös nykyaikaan, sotilaiden äitien kansalaisjärjestön työhön, joka on nytkin,
Ukrainan sodan aikana, ollut esillä.
Savkinalla on kirjassa myös oma
luku, jonka aiheena on yksi harvalukuisista naisista neuvostovallan
huipulla, ministeri Jekaterina Furtseva. Siinä tulee hyvin esiin neuvostonaisen kaksois- tai jopa kolmoisrooli: tuli tehdä työtä, mutta hoitaa
lisäksi koti ja palvella miestä. Kolmas velvollisuus oli yhteiskunnallinen osallistuminen. Luvussa on
myös herkullinen kuvaus vallan
kulisseista, nimittäin venäläisessä
kulttuurissa keskeisestä isoäidistä,
babuškasta, vallankäyttäjänä.
Babuškoista kertoo myös Tatiana Tiaynen-Qadirin kirjoittama luku, joka lähestyy aihetta yhden Venäjän Karjalassa asuvan isoäidin
kautta. Neuvostoajan modernisaatioprojektissa huomio kiinnittyi
kaupunkeihin, mikä hidasti maaseudun kehitystä, mutta antoi toisaalta maaseudulle enemmän ideo­
logista vapautta. Isoäitien yksi rooli oli siten toimia perinteen kantajina. Haastatteluotteet luvussa ovat
paljon puhuvia.
Kirjan loppuosan luvut keskittyvät viimeisten kahden vuosikymmenen historiaan. Vaikka aika on
läheinen, tuovat kaikki kolme lukua paljon uutta. Marja Sorvarin ja
Joan Löfgrenin luku naisyrittäjistä
tarkastelee aihettaan jälleen konkreettisen henkilön kautta. Henkilöhistoria nivoutuu hyvin maan
talouden muutoksiin Neuvostoliitosta sen hajoamiseen, 1990-lukuun ja 2000-luvulle. Luku on hyvä
esimerkki suomalaisille lukijoille
vieraamman alueen valaisemisesta.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
75
Myös venäläinen feminismi lienee Suomessa varsin vähän tunnettua. Suvi Salmenniemi kirjoittaa venäläisen naisliikkeen ja naistutkimuksen teemasta sosiologian
professori Valentina Uspenskajan
kautta. Salmenniemi kuvaa hyvin
venäläisen feminismin muutosta sekä sen yhtäläisyyksiä ja eroja
läntiseen verrattuna.
Neuvostoaikana ”valtiollinen”
naisliike muodosti eräänlaisen
naisten nomenklaturan. 1990-luvulla syntyi vapaata kansalaisliikehdintää, ja jaksoa onkin nimitetty Venäjällä ”sukupuolen vuosikymmeneksi”. Tämän voi liittää
vuosikymmenen muuhunkin henkeen, olihan maa tuolloin sekasortoinen, mutta demokratia suurinta. 2000-luku toi jälleen vakauden,
valtiojohtoisuuden ja perinteiden
ihannoinnin. Mieleen tulevat väistämättä analogiana vallankumouk­
sen jälkeinen monimuotoinen kym­
menen vuotta ja sitä seurannut neuvostoaika.
Kirjan viimeinen teema on nykypäivän uusrikkaiden rouvien
elämä, jota Saara Ratilainen peilaa suositun viihdekirjailija Oksana Robskin tuotannon ja hänen oman elämänsä kautta. Robskilla on menestyneen liikemiehen
vaimona hyvä sisäpiirinäkökulma aiheeseensa. Venäjän kotirouvainstituutiossa roolit ovat selvät:
aviomies on yhtä kuin luottokortti, eliittirouva taas miehen asemasta kertova somiste. Jos Sorvarin ja
Löfgrenin luvun yrittäjä oli pikemmin tavallinen nainen, joka yrittää
sopeutua markkinatalouteen, ovat
Ratilaisen kuvaamat naiset kerskakuluttajia puhtaimmillaan. Toisena hieman erilaisena esimerkkihenkilönä luvussa on Pietarin entisen pormestarin Anatoli Sobtšakin
76
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
tytär, ”Venäjän Paris Hilton”, Ksenja Sobtšak. Hänen tiensä on vienyt
tv-juontajasta ja seurapiiripalstojen muotinukesta oppositioliikkeen mielenosoituksiin, sillä ”myös
Chaneliin sonnustautunut voi puhua politiikkaa”.
Luvun näkökulma on avartava
myös siksi, että se antaa hyvän kuvan populaarikulttuurin kehityksestä neuvostoajasta siirtymäkauden läpi nykyaikaan. Neuvostoliitossakin tuotettiin viihdettä, mutta
se ei ollut varsinaista populaarikulttuuria meidän ymmärtämässämme mielessä. Hauska yksityiskohta venäjää taitaville on sanan
glamour ja sen eri venäläisten johdosten käytön tarkastelu.
Kirjan johdannon parina on sen
päätösluku, joka vetää yhteen Venäjän kulttuurihistorian ja naisten
toiminnan. Venäläinen tasa-arvokeskustelu ei ole arvostanut naisille ominaisia toimintamalleja, mutta sukupuolten erojen korostaminen on toisaalta mahdollistanut
naisille myös vakiintuneiden hierarkioiden kyseenalaistamisen. Perusviesti kirjassa on, että jos perinteinen tapa on ollut tarkastella Venäjää vallan ja vastarinnan välisenä
konfliktina, historiaa voi kirjoittaa
myös toisin.
Kirjan luvuissa käytetään tietoruutuja, joista osa on hyvinkin tarpeellisia. Kaunokirjallisuuden antaman kuvan käyttö on kirjan läpileikkaava menetelmä. Se toimii
toisissa luvuissa erinomaisesti, toisissa sekin jää hieman irralliseksi.
Luvuissa käytetään hyvin sisäisiä
viittauksia, mikä auttaa tekemään
kirjasta yhden kokonaisuuden, ei
vain artikkelikokoelmaa.
Aiheita käsitellään konkreettisten henkilöiden kautta, liittäen ne yleiseen yhteiskunnalliseen
ja kulttuuriseen taustaan. Käsitellyt henkilöt eivät useimmiten ole
tavallisia naisia, vaan vahvoja persoonallisuuksia ja ”etuoikeutettuja
naisia, jotka ovat jättäneet jäljen”,
kuten Rosenholm mainitsee Tampereen yliopiston Aikalaisen haastattelussa.
Aiheissa on suomalaisille tutumpia, mutta myös vieraita alueita, jotka tarjoavat paljon uutta ajateltavaa. Kirjoittajia on useita, ja he
kaikki ovat naisia. Tämä on varmasti tietoinen valinta, mutta herättää lukijassa kysymyksiä. Kertooko se siitä, että miespuoliset
Venäjä-tutkijat eivät ole kiinnostuneita naisten historiasta eivätkä ole
sitä tutkineet, vai onko heidät suljettu pois?
Kirjoittaja on Turun yliopiston vararehtori, taustaltaan venäjän kielen
professori.
Vanhan metsän luonto
elää kansanperinteessä
Mattias Tolvanen
Ville Suhonen, Hannu Siitonen ja
Mikko Pöllänen, Metsän tarina.
Maahenki 2013.
Myös dokumenttielokuva
Metsän tarina, ohjaus Ville
Sutinen ja Kim Saarniluoto,
käsikirjoitus Ville Sutinen,
kuvaajat Hannu Siitonen, Mikko
Pöllänen ja Teemu Liakka
(ilmakuvat). Tuottaja Marko Röhr,
säveltäjä Panu Aaltio, leikkaaja
Kim Saarniluoto, kesto 76
minuuttia. Tuotanto Mattila Röhr
Productions, ensi-ilta 28.12.2012.
Pohjoinen havumetsävyöhyke eli
taiga jatkuu Pohjolasta Euraasian
ja Pohjois-Amerikan halki ja kiertää siten ympäri pohjoisen pallonpuoliskon mantereet. Havumetsän
luonto ja monet sen eliölajeista ovat
samantapaisten kansantarujen aiheena laajalla alueella Euraasiassa.
Myös suomalainen mielenmaisema on edelleen sidoksissa vanhan
metsän luontoon, vaikka oikeista
aarnimetsistä on enää vain pieniä
rippeitä jäljellä.
Suuri lapinpöllö lehahtaa siivilleen ja kaartaa ilmassa kauniisti
suurilla siivillään, voimakkaana ja
tarkkana, valmiina iskemään myyrän saaliikseen. Pöllön olemuksessa on päättäväisyyttä, aivan kuin
samurain luonnetta. Lapinpöllö
on taigan lintu, joka laaja levinneisyys ulottuu Euraasiassa aina Tyynenvaltameren rannikolle saakka.
Ville Suhosen kirjoittama sekä Hannu Siitosen ja Mikko Pölläsen kuvaama Metsän tarina on viime vuosien tärkeimpiä metsäluontoon liittyneitä taidehankkeita. Se
on yleismaailmallinen kertomus,
joka alkaa maailmanpuusta, joka
kasvoi maailman keskipisteessä ja
kannatteli taivasta – kirjokantta, ja
jonka ympärille metsä luotiin.
Kertomuksessa isä kertoo pojalleen aarnimetsän luonnosta ja siihen liittyvistä uskomuksista. Kaksi
metsän tarinaa – kirja ja samanniminen elokuva – ovat ilmaisultaan
erilaisia kokemuksia. Molemmissa
teoksissa on samoja tekstejä, mutta
yhteisestä sisällöstä huolimatta ne
eivät seuraa tarkasti toisiaan vaan
ovat itsenäisiä taideteoksia.
Kirja ja elokuva – kaksi taideteosta
Metsän tarina on hyvin visuaalinen kirja, jota voi hyvin luonnehtia taiteelliseksi kuvaukseksi met-
sän luonnosta, vaikka se on samalla
myös paljon asiaa sisältävä luontokirja. Teosta voi selata kuin kuvaalbumia. Ritva Kovalaisen taitossa Siitosen ja Pölläsen KaakkoisSuomessa Parikkalan ympäristön
metsissä valokuvaamat luontokuvat muodostavat yhtenäisen kertomuksen.
Siitosen ja Pölläsen luontokuvat
ovat taattua laatua, ovathan molemmat tehneet jo pitkän uran luontoa
kuvaten. Neljän vuoden aikana kuvatut luontokuvat kertovat jo sisällöllään metsän tarinaansa. Kaikki
eläimet elävät omaa elämäänsä vapaina luonnossa, vain aikuinen ilves on kuvattu Kiteen eläinpuistossa. Kuvat nousevat hienosti esille,
sillä niille on annettu paljon tilaa,
tarvittaessa jopa kokonaisen aukeaman verran.
Myös teksti jatkuu kuvia myötäillen erilaisissa tunnelmissa, välillä korostettuina ja esille nostettuina
pieninä jaksoina tai pitempinä kertomuksina. Metsän tarinaa voi lukea omaan tahtiinsa haluamassaan
järjestyksessä aivan kuin olisi luontoretkellä vanhan metsän mutkittelevia polkuja pitkin samoilemassa.
Myös metsäluonto on aina jokaisen metsässä retkeilevän henkilökohtainen kokemus.
Muinaiset suomalaiset jättivät itsestään merkkejä kallioseinämiin kalliomaalauksina, jotka
ovat tuhansia vuosia vanhoja taideteoksia. Šamanistisille paikoille haluttiin ikuistaa tärkeitä asioita, kuten ihmisiä, saaliita, veneitä,
ja myös hirvi on kuvissa tärkeimpänä saaliseläimenä helposti tunnistettavissa.
Elokuvana Metsän tarina on hyvin kaunis luontoelokuva, romanttisen näkemyksen mukaan rakennettu kertomus, jossa luonto eläi-
mineen toteuttaa hieman inhimillistettyjä käsityksiä. Elokuvassa
tarinat ovat miehen ja pienen pojan äänellä kerrottuja, mutta monin
paikoin kerronta toimii täysin itsenäisesti pelkän liikkuvan kuvan varassa, ilman mitään selostusta, vain
metsän luonnonäänien ja musiikin
kuljettamana. Ehkä edes musiikkia
ei aina olisi tarvittu taustalle, eihän
orkesteri viihdytä metsässäkään.
Elokuva sai Suomen Luonnonsuojeluliiton vuoden 2013 Ympäristöpalkinnon suomalaisen metsäluonnon elämyksellisestä filmatisoinnista. Lisäksi säveltäjä Panu
Aaltio on voittanut kansainvälisen
elokuvamusiikkikriitikkojen järjestön IFMCA:n palkinnon Metsän
tarinaan säveltämällään musiikilla.
Tarujen luontokirja houkuttelee
metsään
Myyttinen tarina metsästä kirjan ja
myös elokuvan keinoin kerrottuna
on nykyaikana oikea tapa siirtää
eteenpäin vanhaa kansanperinnettä, jonka jatkuvuus ei elä enää tarinoiden kertomisen varassa. Kaunis
ja kiinnostavasti kuvattu kertomus
voi houkutella lapsia ja nuoria metsäretkelle, vaikka heidän vanhempansa olisivatkin jo täysin luonnosta vieraantuneita.
Luonnontilaisen metsän eläimet, kasvit ja sienet saavat lisämerkitystä kansanperinteestä samalla, kun niiden elämä liittyy vanhan
metsän ekosysteemiin. Selvä luonnonaikojen vaihtelu ja lisäksi myös
puita kaatavat myrskyt ja salamaniskusta syttyneet metsäkulot kuuluvat vanhan metsän elämänkiertoon.
Kaikilla luonnonvoimilla on selityksensä myös kansantarustossa.
Pohjoisten havumetsien alueella asuvien pitäisikin selvittää itselleen kulttuurinsa suhdetta alkupe-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
77
räiseen luontoon. Metsän tarinalla
on merkitystä, sillä metsä antaa uusia mahdollisuuksia myös nykyajan
bioteknologioissa ja lisäksi metsäluonnon arvo on nousemassa luontomatkailun ja hyvinvointimatkailun kohteena.
Teos on ladattu täyteen luonnonilmiöitä ja niihin liittyviä kansanuskomuksia, joilla metsissä paljon liikkuneet ja metsästäneet muinaiset esi-isämme ovat jäsentäneet
elinympäristöään. Tuskinpa kukaan heistä on kantanut mukanaan
läheskään näin laajaa valikoimaa
erilaisia käsityksiä, ellei sitten sattunut olemaan tietäjä iänikuinen.
Tässä metsäkertomuksessa uskomusten runsaudella on kuitenkin
oma kiinnostava tehtävänsä, sillä
ne tuovat esille aivan toisenlaisen
ajattelutavan omasta menneisyydestämme. Esimerkiksi jos sattui
näkemään sananjalan kukkivan,
niin mitä siitä sitten seurasikaan?
Luontoon liittyvät muinaiset uskomukset ovat myös osa yhteistä kulttuuriperintöämme.
Joitakin käsityksiä olisin ainakin itse tarkentanut. Kansanperinteessä tunnetaan erilaisia merkittäviä vanhoja puita, pyhiä puita, karsikoita, pitämyspuita tai uhripuita. Metsän tarinassa pitämyspuu
mainitaan haltijan asuinpaikkana,
mutta oliko se sittenkin lähinnä uhripuu tai muistelupuu, jota kunnioitettiin ja jonka puoleen käännyttiin lohtua hakemaan.
Muinaissuomalaisissa
uskomuksissa nousee esille luonnon
kunnioittaminen. Ihminen on tarvinnut luontoa tullakseen toimeen
ja metsän kanssa on pitänyt elää sopusoinnussa, vaikka metsä on tarkoittanut myös karhun ja muiden
petojen aiheuttamaa vaaraa. Metsien keskellä asuneet ihmiset näki-
78
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
vät itsensä osana luontoa, ja myös
pitämyspuulla oli tärkeä ja luonteva osa elämässä.
Nykyajan suomalaiselle luonnon kunnioittaminen tarkoittaa
luonnon suojelemista, ja viimeisissä vanhoissa metsissä voidaan nähdä myös kulttuurillemme tärkeitä
perusarvoja. Kun metsässä jaksaa
kulkea luontoa tarkkailen, sieltä voi
löytää myös tämän kirjan esittelemiä luonnonihmeitä: pieniä hyönteisiä, pikkulintuja, kuukkelin, helmipöllön, ketun tai jopa hirven.
Kirjan lopussa on hyvä kirjallisuusluettelo lähdemateriaalina
käytetystä kansankulttuuria, muinaisuskoa ja esihistoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Myös kirjan
valokuvien sisältö selviää kuvaluettelosta; aukeamilla kuvat ovat ilman kuvatekstejä. Ehkä myös pieni laji- ja asiahakemisto olisi ollut
hyödyllinen; sellainen josta löytyisivät viittaukset esimerkiksi hirveä,
karhua, kyytä, mäntyä, palokärkeä,
kuukkelia, pitämyspuuta tai sananjalkaa käsitteleviin kohtiin.
Kirjoittaja on biologi ja tietokirjailija.
Eläimet näkyviksi
Pekka Wahlstedt
Elisa Aaltola ja Sami Keto (toim.):
Eläimet yhteiskunnassa. Into
2015.
Eläimet ovat läsnä kaikkialla, näkyvinä ja näkymättöminä, mitä erilaisimmissa muodoissa. Rakastetut
lemmikkieläimet ovat hyvin näkyvästi ja kuuluvasti läsnä ihmisen
arjessa. Tuotantoeläimet ovat myös
näkyvinä ja maistuvina arjessa läs-
nä, mutta ihminen ei pysty näkemään yhteyttä vaikkapa minipossunsa ja lautasella höyryävän kyljyksen välillä. Näkymättömimmillään ja huomaamattomimmillaan
eläimet ovat läsnä vaatteissa, huonekaluissa, koriste-esineissä, työvälineissä ja muissa esineissä.
Eläimet yhteiskunnassa paneutuu tieteen ja myös taiteen keinoin
eläimiin ja niiden ristiriitaiseen
asemaan yhteiskunnassa. Päähuomio on siinä, että kotieläimiä
saatetaan palvoa ja hemmotella
kuin omaa lasta, mutta tuotantoeläimiä kohdellaan elottomina esineinä ja raaka-aineena. Ristiriita
kätketään usein eläimet iloisina ja
huolettomina kuvaavien mainosten taakse.
Kirjan kirjoittajista yksi, Kristo Muurimaa, onkin Oikeutta
eläimille -yhdistyksen aktivisti,
joka kertoo tuotantotiloilla näkemistään ja dokumentoimistaan
puutteista eläinten oloissa. Muita kirjoittajia ovat muun muassa
esseisti Antti Nylen, teatterintekijä
ja kirjailija Laura Gustafsson, filosofi Elisa Aaltola, Animalian toiminnanjohtaja Salla Tuomivaara,
biologi Jussi Viitala ja Animalian
eläinsuojelulain asiantuntija Birgitta Wahlberg.
On tärkeää, että kirjassa käytetään myös taiteellista lähestymistapaa, koska eläimet eivät
kykene ilmaisemaan kokemuksiaan. Kielen taakse kurottava taide pystyy tavoittamaan eläimen
todellisuuden paremmin. Tämä
on tärkeää myös siksi, että eläinten kaltoinkohtelua on puolustettu
argumentilla, että mistä ihminen
tietää, mitä eläin kokee, pystyykö
se edes kokemaan kipua ja tuskaa.
Uuden ajan luonnontiede, etunenässä äärimmäisen muodollinen
ja ratio­
naalinen René Descartes,
oletti, että eläimet ovat koneita ja
niiden ääntely kuin kellon jousien ja vieterien kirskuntaa. Tähän
ajatteluun tehotuotannon ja julmien eläinkokeiden oikeutus paljolti
nojaa.
Suurin ja kauaskantoisin perustelu eläinten asemalle välineinä ja
palvelijoina on, että ihminen on
olemukseltaan erilainen kuin eläimet ja muu luomakunta. Kristinuskon mukaan ihminen on Jumalan kuva ja jatke, Descartesin ja
monien muiden ajattelijoiden
mielestä ainoastaan ihminen on
vapaa ja rationaalinen olento.
Melkein jokaisessa kirjan artikkelissa viitataankin tieteen suureen
kumoukselliseen, Charles Darwiniin, joka pudotti ihmisen valtaistuimeltaan ja upotti osaksi luontoa.
Ihminen ei olekaan jumalan vaan
apinan kuva ja jatke. Tosin kirjassa
innostutaan ehkä liikaakin ihmisen
eläimellisistä sukujuurista ja väitetään että ihminen ON eläin. Olisi
ollut suotavaa tehdä ero ihmisen
eläimeen palauttamisen ja sen välillä, että ihminen on kehittynyt eläimestä.
Toisaalta se, että ihminen on
erilainen kuin eläin ei ole sama
asia kuin ihmisen asettaminen
eläimen yläpuolelle. Voihan erilaisuuden kääntää toisinkin päin
ja pitää eläimiä ihmistä parempina. Kysymys on arvottamisesta.
Kirjassakin esimerkiksi ihmisen
ylpeyttä, ihmisen eläimestä erottavaa kieltä, arvostetaan yli kaiken. Nekin, jotka haluavat nostaa
eläimen ihmisen tasolle, pitävät
ihmistä ja ihmisen kykyjä kaiken
mittana. He haluavat vain todistaa,
että eläimetkin omaavat ja hallitsevat ne kyvyt, jotka kruunaavat
ihmisen ihmiseksi.
Miksi ei voida hyväksyä ja ylistää näitä kieltä taitamattomia mutta mystisiä ja monessa tavoittamattomia olentoja niiden itsensä
takia? Kirjan taidetta ja eläintä
käsittelevässä osassa tuodaankin
esiin, että taide voi käyttää kieltä kielen rajojen paljastamiseen
sekä tätä kautta avata ja tehdä
hiljaista tilaa sille, joka on suljettu ulos kieliyhteisöstä. Kirjasta
löytyy moderni tai postmoderni runo, joka päästää tikan äänen
esille rikkomalla kielen rakenteita.
Taide auttaa näin lähestymään ja
ymmärtämään eläimen outoa kieltä sen omilla ehdoilla.
Kirjassa todetaan filosofisesti, että eläin tulisi nostaa pelkän
välinearvon omaavasta objektista
itseisarvoiseksi yksilöksi ja subjektiksi. Eläin on arvokas ja loukkaamaton eläimenä ihmisen eduista
riippumatta. Kun eläin nähdään
vain ihmisen välineenä, ei päästä pois traagisesta paradoksista:
eläimiä koskevaa lainsäädäntöä
on enemmän kuin koskaan ja lemmikkejä pidetään perheenjäseninä ja kutsutaan ”häneksi”, mutta
samaan aikaan niitä metsästetään,
tapetaan ja teurastetaan enemmän
kuin koskaan historian aikana.
Eläimet yhteiskunnassa -kirjan
voima on sen moniäänisyydessä,
taiteen ja tieteen, humanistisen ja
luonnontieteen synteesissä. Näin
kirja antaa ajattelemisen aihetta
jokaiselle ja auttaa näkemään eläimen olemuksen ja aseman itselle
vieraiden näkökulmien läpi. Kaikki artikkelit ovat selkeästi ja sujuvasti kirjoitettu, ja teoksen päättää Jenni Haukion koskettava ja
puhutteleva runo.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko.
Mallikkaasti
ympäristöriskeistä
Jari Lyytimäki
Eeva-Liisa Hallanaro ja
Kirsti Loukola-Ruskeeniemi:
Arseenia kalliossa! ja mitä siitä
sitten seuraa… Geologian
tutkimuskeskus, erikoisjulkaisut.
Helsinki. http://tupa.gtk.fi/
julkaisu/erikoisjulkaisu/ej_089.
pdf
Harvapa taitaa enää tietää, mistä
oikeastaan juontuu kielikuva myrkynvihreydestä. Kielikuvan tausta selviää Eeva-Liisa Hallanaron
ja Kirsti Loukola-Ruskeeniemen
teoksesta Arseenia kalliossa! Ja mitä sitten tapahtuukaan… Kirja käy
kokonaisvaltaisesti läpi arseenin
esiintymisen ympäristössä, kulkeutumisreitit, luonto- ja terveysvaikutukset sekä yhteiskunnallisen
ohjauksen ja riskinhallinnan pääpiirteet.
Arseeni on ollut monessa mukana. Kirjan historiallisessa katsauk­
sessa esitellään arseenin käyttökohteita kivikaudesta nykypäivään. Lukija johdatellaan aiheen
pariin mielikuvilla salapoliisitarinoiden arsenikkimurhaajista. Tämän jälkeen lukija saa kuin huomaamattaan tietoa arseenin kemiallisista ominaisuuksista, esiintymisestä, käytöstä, vaikutuksista
ja haittojen torjunnasta. Teoksen
aloittava luku onkin malliesimerkki siitä, miten koukuttavasti yksittäistä alkuainetta kuvaava asiatieto
voidaan paketoida.
Laaja tietoaines on tiivistetty
vain hieman yli sadalle sivulle. Taitto on väljä ja kuvitus runsasta, joten kirjan lukeminen onnistuu vaivattomasti vaikka yhdellä istumal-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
79
la. Teos esittelee laajalle haarovan
ongelmakimpun napakasti, mutta
silti luontevasti soljuvana tarinana.
Töksähdyksiä eivät aiheuta edes
kymmenen pääasiassa paikallisiin
erityiskysymyksiin pureutuvaa tietolaatikkoa. Tässä kirjassa tietolaatikkoja ei todellakaan ole käytetty
irrallisten detaljien kaatopaikkana.
Kirjan kuvitus ansaitsee erityiskiitoksen. Kuvitus koostuu pääosin
valokuvista, joita täydentävät kartat arseenin esiintymisestä. Suomalainen korkealuokkainen geologinen perustietämys pääsee kartoissa ansaitsemallaan tavalla esiin.
Valokuvien yhteydessä ei ole kuvatekstejä, vaan tekijät luottavat lukijan kykyyn tehdä tulkintoja. Tämä
on onnistunut taktiikka, sillä mukana on muutamia jopa riemastuttavia mielleyhtymiä tarjoavia kuvavalintoja. Muuhun kuvitukseen
verrattuna kirjan kansikuvaa voi
sitä vastoin luonnehtia valjuksi.
Kirjan on julkaissut Geologian­
tutkimuskeskus, ja sen taustalla
on EU-LIFE-rahoitteinen Asrocks
-hanke. Teoksessa esitellään myös
aiemman Pirkanmaan alueen arseeniriskejä kartoittaneen Ramashankkeen tuloksia sekä muuta aihepiiriin liittyvää tietoa. Laajoissa
tutkimushankkeissa tuotettu tieto on osaltaan mahdollistanut sen,
ettei arseeni ole nykyisin Suomessa
merkittävä terveysriski. Silti ihmisillä voi edelleen olla vääriä mielikuvia riskien suuruudesta, eikä tieto tarvittavista torjuntakeinoista
ole välttämättä aivan kaikkien sitä
tarvitsevien hallussa.
Kirja onkin oiva osoitus siitä,
että tutkimus- ja kehittämishankkeissa on syytä varata tuntuva rahoitus myös tuloksista tiedottamiseen. Kaikkien hankkeiden ei kannata kovakantista kirjaa painattaa,
80
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
mutta tässä tapauksessa rahat eivät ole menneet hukkaan. Teoksen
yleistajuinen teksti on helposti lähestyttävää, mutta silti täsmällistä
ja ajatuksia herättävää. Kirjakauppojen perusvalikoimasta teosta
tuskin löytyy, mutta onneksi se on
vapaasti saatavilla myös PDF-versiona.
Teoksen tietoja voi sulatella vaikkapa maalikaupassa. Arseenista valmistettiin 1800-luvulla yleisesti käytettyjä väriaineita
scheen- ja pariisinvihreää. Esimerkiksi Napoleonin on epäilty kuolleen tapettiväreissä olleiden arseeniyhdisteiden takia. Nykytiedon
perusteella tämä epäily on liioiteltu,
vaikka Napoleonin elimistössä olikin arseenia paljon enemmän kuin
nykyihmisillä. Myrkynvihreät värit
säilyivät käytössä pitkään vielä senkin jälkeen, kun niiden haitoista oli
saatu selvää näyttöä.
Vähitellen tieto on päässyt voitolle. Nykyään Euroopassa ihmisten kudosten arseenipitoisuus lienee vähentynyt noin sadasosaan
1800-luvun pitoisuuksista. Suomessa tiettävästi kukaan ei ole
kuollut arseenin takia. Kuten kirjan
kirjoittajat toteavat, arseeniriski on
nykyään maassamme miltei merkityksetön ja se voi säilyäkin sellaisena. Mutta vain jos ihmiset hyväksyvät yleisesti riskien vähentämiseen
tarvittavat määräykset, ohjeet, arvioinnin ja tutkimuksen.
Kirjoittaja on ympäristöasiohin erikoistunut tutkija ja tietokirjailija.
Rotujen Ruotsi
Tommi Kotonen
Tapio Tamminen: Kansankodin
pimeämpi puoli. Atena 2015.
Kulttuuriantropologi Tapio Tammisen tietokirjassa Kansankodin
pimeämpi puoli käsitellään ruotsalaisen yhteiskunnan rotuoppien
ja nationalismin historiaa ja nykytilaa. Teoksessa paneudutaan Suomessa verrattain vähän tunnettuun kansallismieliseen virtaukseen ruotsalaisen kansankotiajattelun tausta- tai sivujuonteena. Teos
kytkee paikoin provosoivasti rotu- ja kansallisajattelun eri piirteitä myös ruotsalaisen politiikan valtavirtaan. Parhaimmillaan kytkennät ovat oivaltavia, paikoin taas hieman kaukaa haettuja.
Toisin kuin Suomessa, äärioikeiston, tai laajemmin kansallismielisen radikaaliajattelun, histo­
riaa on tutkittu Ruotsissa hyvin
runsaasti, ja tutkitaan edelleen.
Siinä missä tutkimus Suomessa pysähtyy suurimmalta osin vuoteen
1944, Ruotsissa käsitellään äärioikeistolaiseksi miellettyä toimintaa
usein viime vuosisadan alkupuolelta katkeamattomana ja yhtenäisenä
jatkumona.
Vuosi 1944 oli luonnollisesti Suomessa luonnollisesti monella tapaa oleellisemmin Stunde Null
kuin Ruotsissa. Silti ero heijastelee
myös tutkimusintressien ja -politiikkojen erikaltaisuutta: Ruotsissa
tutkimus on usein poleemisempaa
ja pyrkii Suomea enemmän kytkeytymään myös päivänpoliittiseen debattiin. Tammisenkin työssä luodaan kytkentöjä rotuoppien
ja nationalismin syntyjuurilta aina
ruotsidemokraatteihin asti: Uusna-
tionalismin nousu on ”johdonmukainen seuraus kansakunnan identiteetin rakentamisesta”.
Ruotsalaisen
nationalistisen
ajat­
telun historiaa eritellessään
Tamminen esittää keskeisenä käänteenä hävityn Suomen sodan ai­
heut­taman tarpeen historiankirjoituksen uudistamiseen. Suurvaltakaudella haluttiin maan kunniakas
historia esittää Raamatusta alkaen.
1800-luvulla keskiöön nousi viikinkiajaksi kutsuttu muinainen
utopia. Pidemmälle kunniakkaita juuria kaivelevat löysivät Ruotsista myös arjalaisten alkukodin.
Ruotsalaisten rodullista puhtautta
tutkittiin sittemmin muun muassa
kalloja mittaamalla.
Muinaisen suuruuden kehittely pönkittämään nykyiseen asiaintilaan kohdistuvia vaateita ei toki
ole tuntematonta Suomessakaan,
onhan täälläkin keksitty muun
muassa pitkä liuta muinaisia kuninkaita ja haaveksittu entisaikojen kalevalaisesta heimosta suurine sankareineen. Ruotsissa fantasioituun uljaaseen viikinkimenneisyyteen tarttuivat sittemmin
erityisesti kansallismieliset ääriliikkeet. Viikinkisymboliikka on
tuttua vielä nykyisestäkin kansallisesta liikkeestä.
Eugeniikkaa käsitelevässä luvussa Tamminen esittää esimerkein, miten yleistä ja hyväksyttyä
ajatus rodunjalostuksesta oli vielä
1940-luvulle asti. Vähemmin ääntä asiasta pitäen eugeniikka, sen
negatiivisessakin eli ehkäisevässä muodossaan, jatkui myös vuoden 1945 jälkeen. Positiivista eugeniikkaa harjoitettiin kuvailemalla ruotsalaisten ihannetyyppejä.
Tietysti voisi sanoa, että missikisatkin ovat eräänlaista Tammisen
mainitsemaa positiivista eugeniik-
kaa; niillä pyrittiin Suomessakin aikanaan todistamaan, ettemme ole
mongoleja.
Kansankoti ja kansallissosialismi
Tammisen ajatus siitä, että ruotsalainen kansankoti oli itse asiassa
arkipäiväistetty versio henkimaailmoihin kurkottaneesta saksalaisesta kansallissosialismista, on kiinnostava. Folk oli leppoisampi ja kotikutoisempi Volk. Molemmat olivat erityisiä sosialismin kansallisia
sovelluksia. Tämäkin tietysti osoittaa, että ideologinen sukulaisuus ei
ennusta vielä paljoakaan poliittisesta toteutuksesta, vaan voi tuottaa täytäntöön laitettaessa kovin
erilaisia lopputuloksia. Tosin joillekin kansankoti-Ruotsikin näyttäytyi aikanaan alaisensa hengiltä
verottavana ja kaikkialla valvovana totalitarismina.
Käsitteitä teoksessa ei liiemmälti avata tai pureta. Siten lukijalle saattaa jäädä hieman hämärä
kuva esimerkiksi kirjassa käsitellyn
Rudolf Kjellénin ideologiasta ja hänen roolistaan kansallissosialismin
lanseeraajana sekä tämän ajattelun yhteydestä kansankoti-ideolo­
giaan. Tietyssä mielessä Tammisen
esitystapa onkin tendenssinomainen, eroja Kjellénin ja esimerkiksi Per Albin Hanssonin kansankoti-ajattelun välillä ei eksplikoida,
vaan luodaan ajatuksellista jatkumoa kjelléniläisestä kansallissosialismista aina 1970-luvun politiikkaan ja nykypäivään.
Kansankodin käsite esiintyi
Kjellénillä ensimmäisen ja ainoan kerran polemiikissa kansainvälistä työväenliikettä ja sen ruotsalaisia edustajia vastaan. Hanssonin
demokratiaa ja tasa-arvoa korostava kansankotiajatus, minkä rinnalla hän käytti käsitettä kansalaiskoti,
oli puolestaan suunnattu muun muassa Kjellénin edustamaa hierarkkista ja epädemokraattista yhteiskuntakäsitystä vastaan. Kyse oli siis
kamppailusta tuolloin monien käyttämästä käsitteestä ennemmin kuin
yhtymisestä samaan ideaperinteeseen. Onkin hieman harhaanjohtavaa sanoa – kuten Tamminen tekee – Hanssonin ideologian taustalla kaikuvan ”vahvat vaikutteet Kjelléniltä”. Samalle käsitteelle voidaan
antaa aivan erilaisia sisältöjä.
Kjellén oli kuitenkin suosittu ajattelija Suomessakin 1920-luvulla, muun muassa Yrjö Ruutu
perusti oman kansallissosialistisen yhdistyksensä paljolti Kjellénin ajatuksiin tukeutuen. Ruudun
kansallissosialistiseen, myöhemmin suomalaissosialistiseen yhdistykseen kuului myös Urho Kekkonen. Ruutulaisen tai kjelléniläisen
ja saksalaisen kansallissosialismin
välille ei kuitenkaan voida vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka niillä yhteisiä piirteitä olikin.
Tammisen kuvaama Ruotsin sosiaalidemokraattien integratiivinen nationalismi, tasa-arvoa korostavasta ”kansalaishengestä” huo­
limatta, sisälsi kuitenkin myös jotkut ryhmät ulossulkevia piirteitä.
Epäterveiden osien karsiminen vahvisti hyvinvointivaltiota. Tämä karsinta ei koskenut vain lääketieteellisin perustein päätettyjä tapauk­sia,
vaan kohteeksi joutui myös muun
muassa ”tattareiksi” nimetty ”epäruotsalainen” ryhmä. Nimityksellä
tarkoitettiin romaneja ja muita ”etelämaalaisen näköisiä”. On oireellista, että sosiaalidemokraattien vaalifilmissä vielä vuonna 1946 juutalaishahmo yhdessä aateliston, porvariston ja suurpääoman edustajan
kanssa vie Äiti Ruotsin verokirstusta yhteisiksi tarkoitetut varat.
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 4 / 2 0 1 5
81
TIETEESSÄ TAPAHTUU
Jakautuneet kansallismieliset
Viime vuosikymmenten kansallismielisiä
ääriryhmiä
analysoiTIETEESSÄ
TAPAHTUU
-lehti kokoaa
dessaan
Tamminen
hahmottelee
yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi
näiden usein
yhteen niputettujen
ajankohtaisille
ja yleistajuisille
tiedeliikkeiden
väliltä
useampiakin
jaartikkeleille sekä keskustelulle
tieteeskolinjoja.
Ensimmäinen
koskee
tä ja tiedepolitiikasta.
suhdetta rotuun ja biologiaan. TäPäätoimittaja:
Ilari Hetemäki
mä nykyisiäkin
ryhmiä koskeva jaToimitussihteeri:
Tiina
Kaarela
ottelu nousi
esille
muun muassa jo
Ulkoasu:1950-luvulla
Heikki Kalliomaa
ruotsalaisen Per EngSnellmaninkatu 13, 00170 Helsinki
dahlin johtaman Malmön liikkeen
Puh. (09) 228 69 227
Fax (09) toiminnassa.
228 69 291 Liike pyrki uudelleen
luomaan
sodan jälkeen yhteistyöSähköposti: [email protected]
verkostoja fasististen ja kansallisToimitusneuvosto: professori (emeritus)
sosialististen ryhmien välillä EuLeif C. Andersson, päätoimittaja Ilari
roopassa.
Engdahl
katsoi, että on
Hetemäki,
professori
Timo Honkela,
syytä laittaa
sordiino
päälle puhuttiedetoimittaja
Markus
Hotakainen,
pääja vaihtaaTuija
tersihteeri taessa
Reetta rotuopeista
Kettunen, professori
Laine, professori
Löytönen
(pj.),
minologiaMarkku
koskemaan
kulttuurisia
tutkijatohtori
ja toimineroja. Nelli
UseatPiattoeva
nykyisetkin
kansallisnanjohtaja
Lea Ryynänen-Karjalainen.
mieliset
ryhmät painottavat rodun
kulttuurieroja, vaikka VasTilauksetsijaan
ja osoitteenmuutokset:
Puh. (09)tarintaliikkeen
228 69 251 tapaisia rotuerojen
Sähköposti:
[email protected]
olennaisuutta
painottavia ryhmiä
yhä myös esiintyy.
Julkaisija:
TieteellistenToinen
seurainryhmittymiä
valtuuskuntaerottava
tekijä
liittyy
uskontoihin,
tarkemPainos 7 000 kpl
min
sanottuna
islamin
ja
juutalaiIlmestyy 6 kertaa vuodessa
suuden suhteisiin. Islamia vastus33. vuosikerta
tavat tai siihen kriittisesti suhtauLehdestä ilmestyy myös verkkoversio:
tuvat ryhmät ovat valmiita tekewww.tieteessatapahtuu.fi
mään yhteistyötä
Vanhat numerot
luettavissajuutalaistenkin
verkossa
kanssa,
joskus
näkevät näissä jopa
numerosta
7/1996
alkaen.
liittolaisensa.
Israel nähdään
Seuraava
numero ilmestyy
syyskuunhyvänä esimerkkinä
vähemmistönsä
lopulla. Julkaisemme
siinä
tapahtuma- ja
tietoja, jotka
on lähetetty
viimeistään
erityisesti
islamistinsa
kuriin lait1.9.2015tavasta
osoitteeseen:
kansallisesta yhtenä[email protected]
tiosta. Juutalaisvastaiset ryhmät
puolestaan ovat tehneet Ruotsissa
ILMOITUKSET
yhteistyötä muun muassa Ahmed
Ramin550
kanssa,
joka saarnaa isla1/1 takakansi
€ (4-v.)
min puolesta
juutalaisia
Takakannen
sisäsivu 480
€ (4-v.)vastaan ja
uusnatsin
tavoin kiistää hoSisäsivutmonen
(4-v.) 540
€
1/1 (mv)lokaustin.
480 €
Luonnollisesti on myös
1/2 sivu sekä
(mv)juutalaisuutta
280 €
että islamia vasMyynti: tustavia
puh. 0400-467195
ryhmiä. tai
[email protected]
ISSN 0781-7916 (painettu)
ISSN 1239-6540 (verkkolehti)
Vammalan
82 kirjapaino,
T I E T E E S S ÄSastamala
TA PA H T U U 42015
/2015
1
2008
4 2015
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN
Paikoin Tamminen esittää hieSEURAN TAPAHTUMIA
man epäselvästi ruotsidemokraattien
syntyhistorian
korostamalla
PÄÄKIRJOITUS:
Tutkijan
sosiaalinen vastuu puntarissa
Merkitse kalenteriisi tulevat tapahtuliiaksi
Vit
Arisk
Motståndin
(VAM)
Veikko Launis
1
mat!
eli Valkoisen arjalaisen vastarinta-
Haaksirikot
pelastusseurat
liikkeen
roolia.jaTotta
on, että VAM1700-luvun Itämerellä
20.8.
kloHuhtamies
17 Taiteidenjayö SKS:ssa
Riikka
Alvik,
Mikko
oli
joiltain
osinJuha-Matti
kytköksissäGranqvist,
ruot10.9.
klo
14–16 seminaari Kielletyt 3kirKatja Tikka
sidemokraatteihin
1990-luvulla,
jat
mutta ruotsidemokraattien juu17.9.
klo Kosunen
14–16 seminaari
Unohtunut tulenkantaja Erkki Vala
Janne
ja MattiPieni kansa,
ret ulottuvat 1970-luvulle toiseen
pitkä
muisti
Mieskonen
10
kansallissosialistiseen organisaaTilaisuudet
ovat SKS:njajuhlasalissa,
Hallitioon
eli ymmärtää
Nordiska Rikspartietiin
Kuinka
Yhdysvaltain poliittista
kulttuuria
sen
tuskatu 1, Helsinki.
(NRP)
Bevara
historiaa?
AriSverige
Helo Svenskt -jär16
jestön kautta. Jälkimmäisen kantaLisätietoja:
www.finlit.fi
Poisvalinnat
ja yliopiston
strateginen
johtaminen
via
voimia erityisesti
sen alkuvuoJarkko
Tirronen
sina oli entinen NRP:n katuosaston
johtaja, alkujaan suomalainen Nils
KATSAUS
Mandell.
Digitaaliset ihmistieteet tutkimuskartalle
Ruotsin
toisen ja
maailman
soKaius
Sinnemäki
Mikko Tolonen
dan jälkeisillä äärinationalistisilla
LYHYESTI
ryhmillä
on Ilari
ollutHetemäki
Suomessakin toimineen NRP:n ohella kytkentänTIETEENALAT
DIALOGISSA
sä
Suomeen myös
muita reittejä.
Tieteidenvälisyyden
hallinnointi yliopistossa Uskali Mäki
Jo Engdahlilla ja Malmön liikkeelMonitieteisyys yliopiston näkökulmasta Anna Mauranen
lä oli haaransa Suomessakin, ja anTieteidenväliseen tiimalasiin? Jussi Pakkasvirta
tisemitistinen
Carlbergin
säätiö
le- Kivinen
Venäjä tieteiden
välissä
Markku
vitti
Suomessa laadittua
Voimistelua
tieteidenpropaganvälillä Kaisa Korhonen-Kurki ja
daa
1950-luvulla.
Nykyään VastaJanna
Pietikäinen
Tieteidenvälisyyden
asema
Helsingin yliopiston
rintaliike
pyrkii toimimaan
koko
tutkijakollegiumissa
Minna
Franck
Pohjolassa.
Suomalaiset eivät
siten
ole olleet vain passiivisia kallonTUTKIMUSTA SUOMESSA
mittaajien kohteita ruotsalaisuuIso data kuriin ja järjestykseen Markus Hotakainen
den ylivertaisuuden toteamiseksi,
vaan
myös yksi tärkeä lenkki rinKESKUSTELUA
tamassa
kommunismia
Kysymys
ilmastolaistavastaan
kesänjakorvalla Jari Holopainen
valkoisen
rodun puolesta,
Toiminnallinen
DNA yhä”lyhytvähemmistössä Tuomas Aivelo
Kenen biologiaa
ihmistutkimukseen? Hannu V. Virtanen
kalloisuudestaan”
huolimatta.
KIRJALLISUUS
Kustaa II Aadolf valtiota rakentamassa Kasper Kepsu
Kaikki valtameristä Eero Aro
Kirjoitettua elämää Merja Leppälahti
Historiantutkija ja puoluepoliitikko Raimo Väyrynen
Kentällä ja kasarmissa – kirjallisuudessa ja todellisuudessa
H. K. Riikonen
Matkalla kohti käyttäytymisen biologiaa Petter Portin
Venäjänonkulttuurihistoriaa
Kirjoittaja
Jyväskylän yliopiston naisten silmin Riitta Pyykkö
Vanhan metsän luonto elää kansanperinteessä
tutkijatohtori ja politiikan tutkija.
Mattias Tolvanen
Eläimet näkyviksi Pekka Wahlstedt
Mallikkaasti ympäristöriskeistä Jari Lyytimäki
Rotujen Ruotsi Tommi Kotonen
22
ILOA JA
VÄRIÄ
KESÄÄN
29
33
37
40
42
44
46
49
53
55
57
58
60
64
66
68
70
72
74
76
77
78
FREDA 33, HELSINKI
MA-PE 10.30 - 18.00
LA 10.30 - 15.00
PUH. 611 611
WWW.AINO.NET
X120
Tieteen
tuoreimmat
Gaudeamukselta
Aaltonen, Siponkoski &
Abdallah (toim.)
Käännetyt maailmat
Kääntämisen ja tulkkauksen
käytännöt, työkalut, teoriat
ja ilmiöt ensimmäistä kertaa suomeksi. Millaista on
kääntäjän työ?
Pekka Valtonen
Puolen maailman
valtias
Kuinka kirjapainotaidon,
löytöretkien, tieteen ja reformaation aikakausi mullisti
eurooppalaisen sielunelämän.
Gaudeamuksen
ORI
KESÄT
osoitteessa
on avattu
akirjakauppa.fi
gaudeamus.pik
a
Tervetulotekemään löytöjä!
Johanna Vakkari (toim.)
Kivinen & Vähäkylä (toim.)
Perspektiivin käyttöä sekä
tilan ja ajan kuvausta länsimaisessa kuvataiteessa
antiikista nykyaikaan.
Runsas kuvitus.
Nyky-Venäjän taloutta,
politiikkaa, hyvinvointia,
kulttuuria ja ulkopolitiikkaa
viimeisimmän tutkimustiedon valossa.
Perspektiivi kuvataiteen historiassa
Ilari Hetemäki ym. (toim.)
Kaikkea sattuu
Suomalaiset tieteentekijät
pohtivat sattuman osuutta
elämässä ja maailmassa.
Tieteen päivien 2015
virallinen kirja.
Venäjän palatseissa
ja kaduilla
Mikko Ketokivi
Tilastollinen päättely
ja tieteellinen
argumentointi
Tieteellinen selitys syntyy
aineiston, teorian ja tulkinnan yhteistyönä.
Juho Saari
Huono-osaiset
Keitä ovat yhteiskuntamme
huono-osaisimmat? Kuinka he selviytyvät Suomessa, maailman parhaassa
maassa?
Plutarkhos
Eläinten älykkyydestä
Miltä tuntuu elämä
sikana? Onko älykkyys
yhteistä kaikille sielullisille
olennoille?