Nokkahuilu musiikkiopiston yhteissoittopiireissä - eThesis
Nokkahuilu musiikkiopiston yhteissoittopiireissä Musiikkiopiston nokkahuilistien, viulistien ja huilistien yhteissoittomahdollisuuksien vertailua Maarit Röynä Kirjallinen työ Kevät 2014 Vanhan musiikin seminaari; Sibelius‐Akatemia SIBELIUS-AKATEMIA Kirjallinen työ Työn nimi Sivumäärä Nokkahuilu musiikkiopiston yhteissoittopiireissä: musiikkiopiston nokkahuilistien, viulistien ja huilistien yhteissoittomahdollisuuksien vertailua 41 Tekijän nimi Lukukausi Maarit Röynä 2013-2014 Koulutusohjelman nimi Vanha musiikki Tiivistelmä Tämän kirjallisen työn tarkoitus on selvittää, millaisia yhteissoittomahdollisuuksia nokkahuilisteilla on musiikkiopistoissa ja onko nokkahuilistien yhteismusisointikäytännöissä kehitettävää. Halusin selvittää, millaisia haasteita opettajat kohtaavat yhteismusisoinnin järjestämisessä, ja mitkä näistä haasteista ovat nokkahuilunsoitonopettajille tyypillisiä. Tutkin asiaa vertailemalla keskenään musiikkiopistojen nokkahuilistien, viulistien ja huilistien yhteissoittomahdollisuuksia. Tutkimusmenetelmänä käytin kyselyä, jonka lähetin nokkahuilun-, huilun- ja viulunsoitonopettajille eri puolille Suomea. Vastauksista ilmeni kaikille kolmelle instrumenttiryhmälle yhteisiä haasteita, mutta myös nokkahuilunsoitonopettajille tyypillisiä haasteita. Käsittelen työssäni lyhyesti myös nokkahuilun historiallista roolia yhtye- ja orkesterisoittimena sekä yhteissoiton merkitystä lasten ja nuorten soittomotivaatiolle. Hakusanat Nokkahuilu, musiikkiopisto, yhteissoitto, soitonopetus, yhteismusisointi Lisätietoja 2 Sisältö 1 Johdanto ................................................................................................................................ 4 2 Yhteismusisointi nokkahuilulla ennen ja nyt............................................................................ 6 2.1 Nokkahuilu yhtyesoittimena – consortista triosonaattiin ................................................................6 2.2 Nokkahuilu orkesterisoittimena – erikoisefektejä ja virtuoosikonserttoja .......................................8 2.3 Yhteissoiton merkitys musiikkiopistossa nykyään......................................................................... 10 3 Opettajien kokemuksia yhteissoiton järjestämisestä .............................................................. 12 3.1 Tutkimuksen toteutus ................................................................................................................. 12 3.2 Keitä kyselyyn vastasi .................................................................................................................. 13 3.3 Opetusympäristön mahdollisuudet .............................................................................................. 13 3.4 Kamarimusiikkikokoonpanot ja -ohjelmisto ................................................................................. 16 3.5 Yhteissoiton riittävyys ................................................................................................................ 17 3.6 Yhteissoiton järjestämisen merkitys............................................................................................. 20 3.7 Nokkahuilun yhteissoittomahdollisuudet vanhan musiikin soittimen näkökulmasta ..................... 21 3.8 Nokkahuilistien mietteitä yhteissoiton järjestämisestä ................................................................. 23 4 Johtopäätökset ...................................................................................................................... 26 Lähteet..................................................................................................................................... 30 Liite: Kysely nokkahuilun-, huilun- ja viulunsoitonopettajille ..................................................... 31 3 1 Johdanto Kiinnostuin tutkimaan nokkahuilistien mahdollisuuksia yhteismusisointiin musiikkiopistoissa omien kokemusteni perusteella. Omaa kokemusta minulla on kahdesta eri roolista: lapsuuden ja nuoruuden kokemus musiikkiopiston pääaineisena nokkahuiluoppilaana ja nykyinen muutaman vuoden kokemus sivutoimisena tuntiopettajana. Molemmissa rooleissa olen huomannut, ettei yhteissoiton järjestäminen nokkahuilisteille aina ole kovin helppoa. Haasteet, joita olen kohdannut opettajana, ja epäkohdat, jotka huomasin oppilaana, ovat osittain samoja. Kun muistelen yhteismusisointimahdollisuuksiani ala-asteiässä, arvioisin, että minulla oli yhteissoittoa sopivasti ja pidin siitä. Usein soitin jonkun toisen suurin piirtein samantasoisen ja samanikäisen nokkahuilistin kanssa. Kun kasvoin vanhemmaksi, soittokavereita ei löytynytkään enää niin helposti. Suurin osa opistoni nokkahuilisteista oli pieniä aloittelijoita. Siitä huolimatta opettajieni aktiivisuuden ansiosta pääsin harrastamaan yhteissoittoa sekakokoonpanoissa, tai vähintäänkin säestäjän kanssa. Kun innostukseni musiikkia kohtaan kasvoi, minusta kuitenkin alkoi tuntua, että minulla olisi ollut enemmän mahdollisuuksia harrastaa yhteismusisointia, jos olisin soittanut jotakin orkesterisoitinta. Olisin mielelläni soittanut nokkahuilua suuressa kokoonpanossa. Orkesterissa soitin ensimmäistä kertaa kuitenkin vasta ammattiopintojeni alussa. Nuorena musiikkiopistolaisena minua harmitti myös nokkahuilun vääristynyt maine kimeänä koulusoittimena. Olen monesti törmännyt ammattiopintojeni aikanakin opiskelijoihin, jotka eivät tunnu pitävän nokkahuilua kunnollisena soittimena tai joilla on nokkahuilusta vääriä käsityksiä. Pohtiessani asiaa oivalsin, että väärinkäsitykset saattavat johtua, paitsi koulun musiikinopetuksesta peräsin olevasta surkeasta imagosta, myös nokkahuilun matalasta profiilista musiikkiopistossa. Oppilaita on vähän (jos ollenkaan), heitä ei näy orkesterissa ja he soittavat usein omissa piireissään. Toki on myös musiikkiopistoja, joissa nokkahuilistit ovat hyvin esillä, mutta oma kokemukseni sekä oppilaana että opettajana vastaa kuvaustani huomaamattomista nokkahuilisteista. 4 Nyt kun olen itse toiminut opettajana musiikkiopistossa, olen huomannut yhteissoiton järjestämisen haasteet. Monet näistä haasteista lienee yhteisiä kaikille opettajille opetussoittimesta riippumatta, mutta osa haasteista on varmasti nokkahuiluille tyypillisiä. Tutkimukseni tarkoituksena on selvittää, onko nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksissa puutteita, mitä ne mahdollisesti ovat, ja onko nokkahuilisteilla erityisen huono tilanne musiikkiopiston ”yhteissoittomarkkinoilla” vai ovatko haasteet samat riippumatta opetettavasta instrumentista. Lähdin selvittämään asiaa kysymällä tätä alan asiantuntijoilta eli musiikkiopistojen soitonopettajilta. Koska halusin tutkimukseeni vertailevaa otetta eri instrumenttiryhmien välillä, kysyin samat kysymykset nokkahuilunsoitonopettajien lisäksi myös huilun- ja viulunsoitonopettajilta. Toteutin tutkimuksen sähköisenä kyselynä. Tässä kirjallisessa työssä avaan kyselyn vastauksia ja pohdin niiden merkitystä. Tutkimukseni päämääränä on nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksien kehittäminen, ja toivon tutkimuksesta olevan hyötyä tämän tavoitteen kannalta minun lisäkseni myös muille soitonopettajille. 5 2 Yhteismusisointi nokkahuilulla ennen ja nyt Tässä luvussa siirryn hetkeksi ajassa taaksepäin, jotta pääsemme tarkastelemaan nokkahuilun historiallista taustaa yhtye- ja orkesterisoittimena. Mielestäni on tärkeää tietää, millaisiin yhteissoittokokoonpanoihin nokkahuilu on kuulunut aikojen saatossa, jotta voimme ymmärtää nokkahuilun nykyistä statusta musiikkiopiston yhteissoittopiireissä. Käsittelen nokkahuilun roolia yhtyesoittimena ja orkesterisoittimena erikseen omissa alaluvuissaan ja luon näin yleiskatsauksen nokkahuilun vaiheista yhteissoiton näkökulmasta katsottuna. Palattuamme nykyhetkeen käsittelen yhteissoiton merkitystä musiikkiopistoissa tänä päivänä ja selvitän, millainen merkitys yhteissoitolla on todettu olevan musiikkiopistossa opiskeleville lapsille ja nuorille. 2.1 Nokkahuilu yhtyesoittimena – consortista triosonaattiin Tietoa nokkahuilun varhaisista vaiheista on vähän. Kuvista ja maalauksista on kuitenkin päätelty, minkä soittimien kanssa nokkahuilua soitettu. Monissa 1400-luvun maalauksissa nokkahuilu esiintyy harpun, luutun, psalttarin tai jousisoitinten kanssa sekä näiden eri kokoonpanoissa (Brown 1995, 20). 1500-luvulta on säilynyt tietoa enemmän, koska kuvallisten lähteiden lisäksi on olemassa myös kirjallisia lähteitä, esimerkiksi soitonoppaita. 1500-luvun kuvallisissa lähteissä nokkahuilu esiintyy usein jousi- ja kosketinsoitinten tai laulajien kanssa. Myös nokkahuilun yhdistäminen toisiin erikokoisiin nokkahuiluihin soitinperheeksi, consortiksi, näyttäisi olleen 1500-luvulla erityisen suosittua. Brownin mukaan aikalaiskirjoituksista voi jopa päätellä, että 1500-luvulla nokkahuilua soitettiin useimmiten consortissa. (mts. 15-16.) Nokkahuiluconsortien, kuten yleisesti kaikkien muidenkin tuon ajan instrumentaalikokoonpanojen, ohjelmisto perustui laulumusiikkiin. Consortit soittivat yleensä motetteja, chansoneita, madrigaaleja, ja messujen osia. Kun säveltäjät alkoivat 1500luvun alkupuoliskolla säveltää instrumentaalimusiikkia, pienen osan ohjelmistosta muodostivat myös preludit, fantasiat ja ricercadat. Ammattisoittajat ansaitsivat elantonsa myös soittamalla tanssimusiikkia. (mts. 18.) Nokkahuilua käytettiin myös yleisesti sekaconsorteissa (Rowland-Jones 1995a, 36). Vaikka 1600-luvulle tultaessa voidaan katsoa 6 consortien jääneen hiljalleen pois muodista, yksittäiset teokset tälle kokoonpanolle ovat todisteita siitä, että nokkahuiluconsorteja oli Saksassa ja Venetsiassa pitkälle 1600-luvulle asti (Rowland-Jones 1995c, 74-75). 1600-luvun edetessä alkoivat puhaltaa kuitenkin uudet tuulet. Italiassa kehitettiin uudenlainen sävellysmuoto, instrumentaalicanzona. Tähän aikaan sävellysten soitinnus oli usein vapaata, eivätkä säveltäjät tarkentaneet, millä instrumentilla he halusivat teoksensa soitettavan. Niinpä monet canzonat sopivatkin hyvin nokkahuilujen soitettavaksi. (mts. 7677.) Canzonaa seurasi nokkahuilusonaatti, jota voidaan pitää 1700-luvun vaihteen ilmiönä. Lähes kaikki soolonokkahuilusonaatit on sävelletty ajanjaksolla 1690–1740. Tänä aikana julkaistiin useita satoja sonaatteja nokkahuilulle ja basso continuolle. Suurin osa näistä sonaateista oli suunnattu amatöörisoittajille, joten ne eivät useinkaan ole teknisesti kovin vaativia. Toki joukossa on paljon haastaviakin sonaatteja (säveltäjinä esim. Georg Philipp Telemann ja Georg Friedrich Händel). Sonaatti- ja sarjaohjelmisto ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään niihin teoksiin, joissa nokkahuilu oli valittu ensisijaiseksi esityssoittimeksi, vaan säveltäjät ohjeistivat usein nokkahuilisteja soittamaan myös huilumusiikkia transponoimalla teos pieni terssi ylöspäin. Myös monista alun perin muille soittimille sävelletyistä sonaateista julkaistiin perään nokkahuiluversiot. (Rowland-Jones 1995b, 51-52.) 1700-luvun alkuvuosikymmeninä vallitsi triosonaattivillitys. Triosonaatteja sävellettiin usean säveltäjän toimesta (esimerkiksi Finger, Corbett, D. Purcell, Bononcini, Loeillet ja Sammartini) ja monin erilaisin soitinyhdistelmin. (Rowland-Jones 1995c, 74-75.) Georg Philipp Telemannin (1681–1767) tuotantoa voidaan pitää nokkahuilistin yhtenä tärkeimpänä kamarimusiikin lähteenä. Hänen tuotantoonsa kuuluu triosonaatteja, kvartettoja, kamarikantaatteja, duoja ja muuta erityisesti nokkahuilulle sävellettyä musiikkia. Lisäksi suurta osaa huilumusiikista ja muille soittimille ensisijaisesti sävelletystä musiikista voi soittaa hyvin myös nokkahuilulla. (mts. 81-83.) Nokkahuilu jäi pitkäksi aikaa unohduksiin barokkiajan jälkeen. On kuitenkin tärkeää huomata, että renessanssi- ja barokkiohjelmiston lisäksi on olemassa runsaasti myös 1900luvulla, nokkahuilun ”uuden tulemisen” jälkeen, sävellettyä modernia musiikkia. Nokkahuilulle kamarimusiikkia säveltäneiden joukossa on muun muassa sellaisia tunnettuja 7 nimiä kuin Paul Hindemith ja Benjamin Britten. 1960-luvun mittaan kehittyneet nokkahuilun modernit soittotekniikat erilaisine artikulointeineen ja erikoisefekteineen vievät nokkahuilun aivan uusiin äänimaailmoihin verrattuna historiallisen nokkahuilun äänimaisemaan. (O´Kelly 1995b, 154-157.) Moni saattaa yllättyä, miten hyvin nokkahuilu taipuu myös elektroakustiseen musiikkiin. Nokkahuilua ei siis voi pitää pelkkänä periodisoitimena, koska sillä on myös oma laaja moderni ohjelmistonsa, joka kasvaa kaiken aikaa. 2.2 Nokkahuilu orkesterisoittimena – erikoisefektejä ja virtuoosikonserttoja Vielä 1600-luvun alussa instrumentaatio oli monipuolista ja vapaata myös orkesterissa. 1600-luvun puolivälistä alkaen orkesteri alkoi vähitellen muuttua standardimaisemmaksi. Viuluista ja continuosta tuli yhtä vakaammin orkesterin perusta. Ranskassa oboe ja fagotti liitettiin yleensä vakituiseen orkesterikokoonpanoon, ja tätä trendiä seurattiin muuallakin. Fagotista ja oboesta tulikin osa orkesterin perussoittimistoa. Nokkahuilulla ei ollut vakituista asemaa orkesterissa. Nokkahuilua kuitenkin käytettiin lukuisissa orkesteriteoksissa tuomaan erikoissävyä tietynlaisiin kohtauksiin. Ajanjaksolla, joka kattoi muun muassa Lullyn (1632-87) ja Händelin (1685-1759) sävellysurat, käytettiin nokkahuilua orkesterissa kuitenkin melko usein. Ranskalaisessa oopperaorkesterissa saattoivat nokkahuilu ja poikkihuilu olla molemmat mukana samaan aikaan. Ranskalaisen musiikin vaikutus englantilaiseen musiikkiin oli ilmeinen 1600-luvun jälkipuoliskolla. Uudenlaiset barokkinokkahuilut kulkeutuivat Ranskasta Englantiin, ja englantilaiset säveltäjät ottivat nokkahuilun innolla vastaan. Pian nokkahuilua kuulikin englantilaisessa orkesterissa. (Simpson 1995, 91-93.) Monet tutut barokkisäveltäjät käyttivät nokkahuilua orkesteriteoksissaan. Georg Philipp Telemann sisällytti nokkahuilun useisiin orkesteriteoksiinsa. J.S. Bach (1685-1750) käytti nokkahuilua monessa kantaatissaan, ja kahdessa hänen Brandenburgilaisessa konsertossaan on soolosoittimena nokkahuilu. Antonio Vivaldi (1678 –1741) käytti usein puhaltimia oopperoissaan, ja nokkahuilu oli tyypillinen erityisesti pastoraalikohtauksissa. Georg Friedrich Händelin oopperoista nokkahuilu löytyi myös silloin tällöin. Vaikka moni barokkisäveltäjä käyttikin orkesteriteoksissaan nokkahuilua, on tärkeää huomata, että nämä nokkahuilulliset teokset olivat hyvin pieni osa kunkin säveltäjän tuotantoa. (mts. 97-101.) 8 On mielenkiintoista huomata, että nokkahuilua käytettiin usein juuri tietynlaisissa teosten osissa ja kohtauksissa. Nokkahuilun katsottiin usein assosioituvan kuolemaan, ja sitä käytettiinkin usein musiikissa, joka liittyi jollain tapaa suruun. Myös yliluonnolliset tapahtumat olivat aihe, johon nokkahuilu usein liitettiin. Muita yleisiä paikkoja käyttää nokkahuilua olivat paimenkohtaukset, rakkauskohtaukset ja linnunlaulun imitoiminen. (mts. 93.) Tämän erikoisluonteensa takia nokkahuilulla on usein teoksissa melko vähän soitettavaa. Nokkahuilua käytettiin usein ikään kuin erikoistehosteena. Barokkiajan ammattinokkahuilistit olivat usein multi-instrumentalisteja. Suurin osa muusikoista, jotka soittivat nokkahuilua orkesterissa, oli palkattu ensisijaisesti soittamaan jotakin muuta instrumenttia. Koska oboe ja nokkahuilu soivat orkesteriteoksissa harvoin samaan aikaan, on todennäköistä, että moni oboisti soitti lisäksi myös nokkahuilua. Esimerkiksi Händelin Lontoon oopperan orkesterin palkkalistoilla ei ollut yhtään nokkahuilistia, mutta monissa oopperoissa silti tarvittiin nokkahuilua. Todennäköisesti muiden instrumenttien soittajat soittivat nämä nokkahuiluosat. (mts. 101) Nokkahuilulla oli toisaalta myös rooli virtuoottisena konserttosoittimena. 1700-luvun alun nokkahuilullisia konserttoja on säilynyt meidän päiviimme melkein sata (Lasocki &RowlandJones 1995, 116). Nämä jakautuvat neljään tyyppiin, joita ovat soolokonsertto, konsertto, jossa on useampi soolosoitin esim. kaksoiskonsertto, concerto grosso-tyyppinen konsertto ja kamarikonsertto (mts. 107). Vaikka nokkahuilua käytettiinkin orkesterissa silloin tällöin barokin aikana, se ei ollut siellä jäädäkseen. Ranskan hoveissa ja Italian oopperoissa vähitellen tapahtuneet muutokset orkesterin kokoonpanossa johtivat siihen kokoonpanoon, jonka nykyisin käsitämme orkesteriksi. Poikkihuilun suosion kasvu syrjäytti lopulta nokkahuilun orkesterikäytöstä. (Simpson 1995, 102.) Tämän mahdollistivat muun muassa muutokset huilun rakenteessa, jotka saivat aikaan nokkahuilua suuremman äänialan (mts. 93). Usein ajatellaan nokkahuilun putoamisen orkesterista johtuneen nokkahuilun hiljaisesta äänestä. Simpsonin mukaan tämä ei voi täysin pitää paikkaansa, koska verrattuna oman aikakautensa poikkihuiluihin, nokkahuilun ääni kantaa melkeinpä paremmin kuin huilun. Suurimmaksi syyksi hän arvelee nokkahuilun nyanssien ja dynaamisen muuntelun rajoitteet, minkä takia nokkahuilu ei sopinut enää entistä ekspressiivisemmän musiikin esittämiseen. Vuoteen 1740 mennessä 9 nokkahuilulla ei ollut enää käyttöä orkesterissa, ja 1700-luvun loppupuoliskolta tiedetään vain muutama harva orkesteriteos, jossa on lyhyesti käytetty nokkahuilua. Nokkahuilun uuden tulemisen jälkeen 1900-luvulla soitinta on silloin tällöin nähty orkesteripartituureissa. (mts. 102.) 1900-luvun uusi ilmiö, 40-50 soittajasta koostuva nokkahuiluorkesteri, on myös saavuttanut jonkin verran suosiota (O´Kelly 1995, 193-194). Nokkahuilun käyttö orkesterisoittimena on kuitenkin jäänyt lyhyeksi ilmiöksi barokin aikakaudella. 2.3 Yhteissoiton merkitys musiikkiopistossa nykyään Nykyään nokkahuilunsoiton yhtyeopetuksessa lähtökohtana ovat usein edellä kuvaillut ”vanhan musiikin kokoonpanot”. Täytyy kuitenkin muistaa, että nokkahuilu on toisaalta moderni soitin, koska se löydettiin uudestaan 1900-luvulla, ja tämän jälkeen sille on sävelletty runsaasti modernia musiikkia. Oman kokemukseni mukaan helppoa modernia kamarimusiikkia on kuitenkin vähän, joten usein nokkahuiluoppilaat soittavat yhtyeissä renessanssi- ja barokkimusiikkia. Pääasia kuitenkin on, että nokkahuilistit saavat yhteissoittokokemuksia. Annu Tuovila on tutkinut väitöskirjassaan (2003) lasten musiikkiopisto-opiskelua ja hänen tutkimuksestaan löytyy vastauksia myös siihen, onko yhteissoiton järjestäminen tärkeää lapsille ja nuorille, ja miten se vaikuttaa heidän motivaatioonsa ja soittamisen iloon. Tuovilan mukaan yksinäinen musiikkiopisto-opiskelu ja esiintymispelko ovat usein yhteydessä toisiinsa. Jos lapsi ei soittanut kenenkään samanikäisen kanssa musiikkiopistolla, häntä todennäköisemmin pelottivat myös esiintymiset ja tutkinnot. Esiintymisen pelko taas oli usein osasyy soittoharrastuksen lopettamiseen. (Tuovila 2003, 233.) Orkesterissa tai ryhmässä esiintymistä lapset pitivät yleisesti mukavampana kuin yksin esiintymistä. Yksin esiintyminen oli monille jännittävää ja pelottavaakin. (mts. 148.) Monet tutkimuksen aikana soitonopiskelun lopettaneet lapset eivät olleet päässeet harrastamaan yhteissoittoa ja näin näiden oppilaiden itsearvostus oli vain opettajan ja vanhempien palautteen varassa. Vain harvalla soiton lopettaneista lapsista oli musiikkiopistossa hyvä kaveri ja opettaja saattoi olla puolitutun teoriaryhmän lisäksi ainoa, kenet he tunsivat musiikkiopistolta. (mts. 221.) Tuovilan tutkimuksessa yhteissoiton järjestämisen tarve sen sosiaalisen aspektin takia tulikin esiin opettajien vastauksissa. Silti yllättävän harva tutkimukseen osallistuneista lapsista oli 10 osallistunut yhteismusisointiin. Tutkimuksessa kävivät ilmi yhteissoiton järjestämisen monet haasteet ja se tosiasia, että lapsen mahdollisuuksiin päästä mukaan yhteismusisointiin vaikuttavat suuresti hänen oman soitonopettajansa opetusratkaisut. (mts. 166.) Yhteissoitolla näyttäisi siis olevan merkitystä lasten soittoharrastuksen mielekkyyden ja soittamisen ilon kannalta. Tuovilan mukaan kaikki yhteissoitto ei kuitenkaan tehnyt soitosta merkityksellisempää. Yhteissoitolla oli myönteinen vaikutus silloin, kun lapset kokivat ryhmän toiset lapset tovereikseen. Yhteissoittoryhmä toimi erityisen hyvin silloin, kun kaverukset omasta aloitteestaan halusivat musisoida yhdessä ja pyysivät siihen opettajan ohjausta. (mts. 233.) Myös omassa tutkimuksessani kysyin soitonopettajien kokemuksia yhteissoiton tärkeydestä heidän oppilailleen. Näitä vastauksia avaan seuraavassa luvussa. 11 3 Opettajien kokemuksia yhteissoiton järjestämisestä Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia yhteissoittomahdollisuuksia nokkahuilisteilla musiikkiopistossa on ja onko niissä jotakin parannettavaa. Koin parhaaksi tavaksi lähteä selvittämään asiaa kysymällä tätä alan asiantuntijoilta, eli musiikkiopistojen soitonopettajilta. Käsittelen siis aihetta soitonopettajien näkökulmasta: mitkä he asiat he kokevat yhteissoiton järjestämisessä haasteellisina ja mitä ratkaisuja heillä on antaa haasteiden voittamiseksi. Halusin selvittää, koskevatko mahdollisesti ilmenevät yhteissoiton järjestämisen haasteet vain nokkahuilunsoitonopettajia, vai myös muitakin opettajia. Niinpä kysyin samat kysymykset myös huilun- ja viulunsoitonopettajilta. Valitsin vertailuryhmiksi viulun ja huilun ensinnäkin siksi, että halusin rajata tutkimuksen melodiainstrumentteihin. Viulun valitsin siksi, koska se on omien ennakko-odotusteni mukaan mahdollisimman kaukana nokkahuilusta yhteissoiton näkökulmasta, löytyyhän viuluja melkeinpä kaikista orkesterikokoonpanoista. Toiseksi soittimeksi valitsin huilun, koska katsoin sen olevan mahdollisimman lähellä nokkahuilua soinnillisesti ja historiallisesti. 3.1 Tutkimuksen toteutus Toteutin tutkimuksen sähköisenä kyselynä (ks. liite). Lähetin kyselylomakkeen linkin sähköpostitse yhteensä 71 instrumenttiopettajalle. Valikoin opettajat siten, että etsin mahdollisimman monta musiikkiopistoa, joissa opetetaan nokkahuilunsoittoa, ja tämän jälkeen lähetin saman kyselyn näiden musiikkiopistojen nokkahuilun-, huilun- ja viulunsoitonopettajille. Kyselylomakkeessa kysymykset oli jaoteltu aihepiireittäin. Ensimmäinen osio koski opettajan ja hänen oppilaittensa taustaa, toinen osio opetusympäristön tarjoamia mahdollisuuksia, kolmas yhteissoitto-ohjelmistoa ja neljäs opettajan kokemusta yhteissoiton riittävyydestä koskien hänen omia oppilaitaan. Lopuksi esitin vielä nokkahuilunsoitonopettajille heidän opetuksensa kannalta tärkeiksi katsomiani kysymyksiä. Osa kysymyksistä oli ”rasti ruutuun”tyyppisiä, osa avoimia kysymyksiä. 12 3.2 Keitä kyselyyn vastasi Kyselyitä palautettiin yhteensä 40 kappaletta 71 lähetetystä. 40 vastanneesta 12 oli nokkahuilunsoitonopettajia, 9 huilunsoitonopettajia, 9 viulunsoitonopettajia ja 10 heistä opetti useampaa kuin yhtä soitinta. Yleisin soitinyhdistelmä useampaa eri instrumenttia opettavilla oli nokkahuilu ja huilu. Yhteensä 20 opettajaa kaikista vastanneista opetti nokkahuilunsoittoa. Olen tyytyväinen vastausten määrään, ja opettajien aktiivisuudesta voi mielestäni päätellä, että opettajat pitävät aihetta tärkeänä. Sainkin rohkaisevaa palautetta, jossa asian tutkimista pidettiin todella hyvänä asiana. On myös positiivista, että vastauksia tuli melko tasaisesti kaikista kolmesta instrumenttiryhmästä, mikä mahdollistaa vertailevan otteen tutkimuksessani. Opettajien taustat olivat hyvin erilaisia. Muodollinen pätevyys toimia soitonopettajana oli kuitenkin lähes kaikilla. 21 opettajaa kertoi, että heillä on ylempi korkeakoulututkinto, 14 opettajalla alempi korkeakoulututkinto ja 3 opettajalla toisen asteen tutkinto. Valmistumisajankohdat vaihtelivat 1970-luvun lopusta 2010-luvulle. Yli puolella vastanneista oli vankka, yli 22 vuoden opettamiskokemus, mutta toisessa ääripäässä oli myös muutama juuri opetusuransa aloittanut opettaja. Opetustuntien määrä viikossa vaihteli opettajilla viidestä 35:een. Oppilasmäärä vaihteli neljän ja 41 välillä. Yksi vastanneista ei tällä hetkellä tehnyt ollenkaan opetustyötä. Suurin osa opettajista, 28 neljästäkymmenestä, opetti vain yhdessä musiikkioppilaitoksessa. 8 opettajaa opetti kahdessa eri paikassa, 2 opettajaa kolmessa eri paikassa ja 1 opettaja neljässä tai useammassa paikassa. Lähes puolet vastanneista työskenteli Uudellamaalla, joten Etelä-Suomen opettajat ovat yliedustettuina kyselyssä. Loput vastaukset tulivat kuitenkin mukavasti eri puolilta Suomea. Vastausten pääkaupunkikeskeisyys johtuu jo siitä, että nokkahuilunsoitonopetus on suurelta osin keskittynyt suuriin kaupunkeihin. Niinpä kyselyt myös lähtivät useammin pääkaupunkiseudulle tai suurempiin kaupunkeihin, kuin syrjäisemmille seuduille. 3.3 Opetusympäristön mahdollisuudet Kysyttäessä opettajilta, miten heidän mielestään eri musiikkiopistoissa yhteismusisoinnin järjestämisen mahdollisuudet erosivat, yksi eniten esille tuotu vastaus oli musiikkiopistojen 13 erilaiset resurssit. 29 opettajaa 40 opettajasta sai normaalinen soittotuntien lisäksi lisäopetusaikaa kamarimusiikkia varten. Luku näyttää melko hyvältä, mutta on huomioitava, että vastauksista ei käy ilmi, kuinka paljon lisätunteja opettajat saavat. Eräs opettaja valittelikin, että hänellä on varattu kamarimusiikkia varten 45 minuuttia viikossa 20 oppilasta varten. Tunteja toivottiin siis lisää, etenkin niiden taholta, jotka eivät saaneet niitä lainkaan. Toisaalta eräskin opettaja kommentoi, että tunteja olisi tarjolla, mutta hän ei valitettavasti ehdi opettaa enempää. Orkesteritoimintaa ja puhallinorkesteritoimintaa oli lähes kaikissa musiikkiopistoissa. Siltä osin lähtökohdat näyttävät useassa oppilaitoksessa olevan kunnossa. Kysyttäessä, kuinka usein opettajan oppilaat pääsevät soittamaan orkesterissa, vastaukset olivat ennakkoodotusten mukaisia. Viulistit olivat kaikista ahkerimpia orkesterissa soittajia. Pelkästään viulunsoittoa opettavista yhdeksästä opettajasta seitsemän kertoi, että oppilaat soittavat orkesterissa usein, yksi melko usein ja yksi joskus. Pelkästään huilua opettavista yhdeksästä opettajasta viisi sanoi oppilaiden soittavan orkesterissa usein, kaksi melko usein, yksi joskus, ja vain yhden oppilaat soittivat orkesterissa harvoin. Nokkahuilistien osallistuminen orkesteriin oli heikointa, mikä oli odotettavaa, koska nokkahuilu ei ole viulun ja huilun tavoin orkesterisoitin. Silti oli ilahduttavaa, että osa nokkahuilisteistakin pääsi soittamaan orkesteriin edes joskus. Kahdestatoista pelkästään nokkahuilua opettavista yksi vastasi, että oppilaat soittavat orkesterissa joskus ja viisi vastasi, että harvoin. Kuitenkin puolet heistä kertoi, etteivät oppilaat soita orkesterissa koskaan. Taulukko 1: Pääsevätkö oppilaasi soittamaan orkesterissa/puhallinorkesterissa? Vain nokkahuilua opettavat (N=12) Vain huilua opettavat Vain viulua opettavat (N=9) (N=9) Usein 0 5 7 Melko usein 0 2 1 Joskus 1 1 1 Harvoin 5 1 0 Ei koskaan 6 0 0 14 Mielenkiintoista oli, että kysyttäessä muun yhteissoiton järjestämisestä, tilanne hieman muuttui. Kaikki huilun- ja nokkahuilunsoiton opettajat vastasivat, että heidän oppilaillaan on mahdollisuus saada kamarimusiikkiopetusta. Kieltävästi vastasi kaksi viulunsoitonopettajaa. Vaikka kahdesta vastauksesta tuskin kannatta vetää yleispäteviä johtopäätöksiä, voidaan pohtia, olisiko niin, että koska viulistit usein soittavat orkesterissa, heille ei välttämättä järjestetä jatkuvasti kamarimusiikkiopetusta tämän lisäksi. Nokkahuilistien tilanne taas on vastakkainen. Vaikka nokkahuilisteja ei juuri soittanutkaan orkesterissa, heidän yhteissoittonsa taas järjestettiin yleisesti kamarimusiikin keinoin. Hieman yli puolet opettajista vastasi, että yhteissoittoon osallistuminen oli heidän oppilailleen yleensä periodimaista, mutta myös viikoittain yhteissoittotunnilla käyminen oli yleistä. Jotkut oppilaat kävivät yhteissoitto-opetuksessa kahdesti kuussa. Viulisteilla ja nokkahuilisteilla yhteissoitto oli periodimaisesti painottunutta, kun taas huilistien vastaukset viikoittaisen ja periodimaisen työskentelyn välillä jakautuivat melkein tasan. 22 opettajaa oli sitä mieltä, että eri musiikkiopistoissa on erilaiset mahdollisuudet järjestää yhteissoittoa. Vain kaksi vastasi, etteivät he olleet huomanneet mitään eroa, ja loput opettajat eivät osanneet sanoa, oliko musiikkiopistojen välillä eroja. Yleisin esille tullut eroavaisuus eri musiikkiopistojen välillä oli erilaiset resurssit. Joissakin musiikkiopistoissa rahaa sai kamarimusiikin järjestämistä varten, kun taas toisaalla yhteissoittoon tarvittavan ajan joutui ottamaan oppitunneista. Eri musiikkiopistoilla todettiin olevan erilaiset kiinnostuksen kohteet, ja näin ollen rahaa myös jaettiin eri tavoin. Eräs opettaja lienee kokenut, että orkesterisoittajat ovat tässä etusijalla ja niinpä hän vaati yhteissoittomahdollisuuksien, kuten opetusajan ja -tilojen lisäämistä muillekin kuin orkesterisoittajille. Musiikkiopistoissa oli myös erilaisia perinteitä yhteissoiton järjestämisessä. Joissakin paikoissa todettiin esimerkiksi olevan perinne yhteissoiton sisällyttämisessä opettajan opetusvelvollisuuteen. Joissain opistoissa taas tuntijaossa joustettiin helpommin kuin toisissa paikoissa, jolloin opettaja pystyi ottamaan aikaa kamarimusiikkiin oppilaiden omista soittotunneista vapaammin. Myös musiikkiopiston koko tuntui vaikuttavan. Opettajat kertoivat esimerkiksi, että usein pienissä musiikkiopistoissa ei ole sinfoniaorkesteria, ja että oppilasmäärät ovat pienet, jolloin oman soitinryhmän kesken on vaikeaa muodostaa kamarimusiikkiryhmiä. Tällöin opettajan oma ja muiden opettajien aktiivisuus katsottiin ratkaisevaksi tekijäksi yhteissoiton aikaansaamiseksi. Suurten 15 kaupunkien ulkopuolella myös todettiin välimatkojen olevat pitkiä, jolloin yhteissoiton järjestäminen oli hankalampaa. Niistä 12 opettajasta, joilla oli kokemusta kahden eri instrumentin opettamisesta puolet vastasi, että heidän kokemuksensa mukaan eri instrumenttiryhmien välillä oli erilaiset mahdollisuudet yhteismusisointiin. Ero näkyi selkeimmin orkesterisoitinten ja ”eiorkesterisoitinten välillä”. Esille tuotiinkin, että usein esimerkiksi pianistit, harmonikansoittajat ja kitaristit ovat yksinäisempiä kuin orkesterisoittajat. Myös nokkahuilu mainittiin yhdessä vastauksessa instrumenttina, jolle on haasteellisempaa järjestää yhteissoittoa sen puhallinorkesteriin kuulumattomuuden takia. 3.4 Kamarimusiikkikokoonpanot ja -ohjelmisto Yleisintä näyttäisi olevan yhteissoiton järjestäminen oman soitinryhmän kesken. Huilisteilla ja nokkahuilisteilla yhteissoiton järjestäminen oman soitinryhmän kesken korostui hieman, kun taas viulistit näyttivät järjestävän yhteissoittoa tasaisemmin oman soitinryhmän kesken, sekakokoonpanoissa ja säestäjän kanssa. Monipuoliselta kamarimusiikkitoiminta joka tapauksessa vaikutti, sillä kysyttäessä yleisimpiä yhtyeitä erilaisten kokoonpanojen kirjo oli valtava. Nokkahuilistien vastauksissa toistuivat nokkahuiluduot, -triot, -kvartetit ja tästä isommatkin nokkahuilukokoonpanot. Moni mainitsi myös erilaisia perinteisiä vanhan musiikin kokoonpanoja, kuten nokkahuilu ja cembalo-yhdistelmä sekä triosonaattikokoonpano erilaisilla soitinyhdistelmillä. Myös solistiset tehtävät orkesterissa ja yhteistyö laulajien kanssa mainittiin. Erityisen ilahduttavaa oli, että usein opettajat yhdistivät nokkahuilun myös muihin yksinäisiksi koettuihin instrumenttiryhmiin, kuten pianoon, kitaraan, kanteleeseen ja harmonikkaan. Huilunsoitonopettajienkin vastauksissa korostuivat erilaiset oman instrumenttiryhmän kokoonpanot, kuten huiluduot ja triot. Eroa nokkahuilistien kokoonpanoihin oli oikeastaan se, että vanhan musiikin kokoonpanoja cembaloineen ei mainittu, vaan trioissa oli esimerkiksi huilu, viulu ja piano. Puhallinorkesterikokoonpano ja jazzbändikin mainittiin. Viulun kohdalla yhtyeet olivat nokkahuiluun verrattuna hieman klassisempia. Viulistitkin muodostivat oman soitinryhmän kesken yhtyeitä, mutta paljon soitettiin myös muiden jousisoittimien kanssa samoissa kokoonpanoissa, esimerkiksi jousikvartetissa ja pianotriossa. 16 Myös kansanmusiikkiryhmä mainittiin. Se, muodostuiko näistä yhtyeistä pysyvämpiä kokoonpanoja, vaihteli suuresti, eikä eri instrumenttiryhmien välillä ollut huomattavaa eroa. Riippumatta opetettavasta soittimesta suurin osa opettajista oli sitä mieltä, että yhteissoittoohjelmistoa on riittävästi tai melko riittävästi kaikille tasoille. Jotkut opettajat kaipailivat kuitenkin jotain lisäyksiä yhteismusisointiohjelmistoon, kuten enemmän helppoa puhallin- ja nokkahuiluyhtyemateriaalia, ja helppoa uutta musiikkia. Opettajat etsivät sopivaa ohjelmistoa laajasti eri lähteistä: valmiista yhteissoittokokoelmista, verkosta, kirjastosta, valikoimalla osia laajemmista teoksista, mutta myös soitattivat kokonaisia teoksia, tutkivat muiden soitinten materiaaleja ja sovittivat itse kappaleita. Myös eri tyylilajien kirjo yhteissoiton järjestämisessä oli valtava. Näin vanhan musiikin opiskelijana iloitsen sitä, että barokkimusiikki oli kaikista suosituin tyylilaji kaikkien opettajien keskuudessa. Jopa 36 opettajaa sanoi soitattavansa yhtyeillä barokkia. Toisaalta tämä ei ole kovin suurin yllätys, koska barokkimusiikki on tärkeä osa-alue nokkahuilistien lisäksi myös huilistien ja viulistien ohjelmistossa. Pedagogisesta näkökulmasta tarkasteltuna monet barokkikappaleet ovat selkeitä ja helposti omaksuttavia, ja niinpä barokkiohjelmistosta löytyy helppoa soitettavaa myös alkeisoppilaille. Nokkahuilisteilla ylivoimaisesti suosituimmat tyylilajit olivat odotettavasti renessanssi- ja barokkimusiikki, mutta myös nykymusiikki oli tärkeässä osassa kamarimusiikkiopetuksessa. Huilisteilla ja viulisteilla tyylilajien jakautuminen oli tasaisempaa, mikä johtuu todennäköisesti siitä, että viululle ja huilulle on sävelletty musiikkia tasaisemmin laajempana ajanjaksona. Huilisteilla korostui barokki-, wieniläisklassinen, romanttinen musiikki ja nykymusiikki. Viulisteilla korostui barokki-, wieniläisklassinen, romanttinen musiikki ja kansanmusiikki. 3.5 Yhteissoiton riittävyys Kysyttäessä yhteismusisoinnin riittävyydestä vain seitsemän kaikista 40 opettajasta vastasi, että oppilaat saavat yhteissoittoa riittävästi. Tämä tulos näyttää huolestuttavalta, mutta onneksi jopa noin puolet, 17, vastasi, että oppilaat saavat yhteissoittoa melko riittävästi. Kymmenen opettajan mielestä oppilaat saavat yhteissoitto-opetusta hieman liian vähän ja kuuden mielestä aivan liian vähän. 17 Instrumenttiryhmien väliltä löytyi eroja. Viulisteilla näyttäisi olevan opettajien mielestä yhteissoittoa riittävimmin. Neljä yhdeksästä pelkästään viulua opettavista sanoi yhteissoittoopetusta olevan riittävästi, kaksi melko riittävästi ja kolme hieman liian vähän. Huomion arvoista oli, ettei kukaan heistä vastannut oppilaiden saavan yhteissoitto-opetusta aivan liian vähän. Nokkahuilistien ja huilistien välillä tilanne oli tasaisempi. Huilistit olivat kuitenkin kaikista kriittisimpiä yhteissoiton riittävyyden suhteen, koska kukaan pelkästään huilunsoittoa opettavista ei vastannut, että yhteissoittoa olisi riittävästi. Neljä yhdeksästä pelkästään huilunsoittoa opettavista piti yhteissoiton määrää melko riittävänä, kun taas kolmen mielestä sitä oli hieman liian vähän ja kahden mielestä aivan liian vähän. Kaikista nokkahuilua opettavista vain kolme 20 opettajasta vastasi, että yhteissoitonopetusta on riittävästi. Kymmenen kuitenkin vastasi, että yhteissoittoa on melko riittävästi ja vain neljä vastasi, että yhteissoittoa on aivan liian vähän. Taulukko 2: Valitse sopivin vaihtoehto. Saavatko oppilaasi mielestäsi yhteissoitto-opetusta Viulunsoiton- Nokkahuilunsoiton- Huilunsoiton- opettajat opettajat (N=12) (N=9) riittävästi 2 0 4 1 melko riittävästi 6 4 2 5 hieman liian vähän 3 3 3 1 aivan liian vähän 1 2 0 3 opettajat (N=9) Kahta tai useampaa soitinta opettavat (N=10) Viulistien vertailussa esiin tullut hyvä yhteissoittotilanne vastasi odotuksiani. Myös huilistien ja nokkahuilistien samankaltaiset vastaukset olivat odotettavissa, koska soitinten luonne on melko samanlainen, lukuun ottamatta sitä tosiasiaa, että huilu on orkesterisoitin. Siksi olikin hieman yllättävää, että pelkästään nokkahuilua opettavilla oli hieman positiivisempi kuva yhteissoiton riittävyydestä kuin pelkästään huilunsoittoa opettavilla. Pitää kuitenkin muistaa, että vastaajaryhmä oli melko pieni, joten tuloksista ei voine vetää suoria johtopäätöksiä. Oppilaiden yhteissoittomahdollisuuksissa näyttäisi tulosten perusteella olevan kehitettävää. 18 Vaikka enemmistö opettajista vastasi, että oppilaat saivat yhteissoitto-opetusta riittävästi tai melko riittävästi, jopa 16 heistä oli sitä mieltä, että oppilaat saavat yhteismusisointia liian vähän tai aivan liian vähän. Taulukko 3: Mitkä asiat rajoittavat yhteissoiton järjestämistä oppilaillesi? Valitse sopivat vaihtoehdot. Nokkahuilunsoitonopettajat (N=12) Huilunsoiton- Viulunsoiton- opettajat opettajat (N=9) (N=9) Kahta tai useampaa soitinta opettavat (N=10) opettajan kiireinen aikataulu 2 5 2 2 oppilaiden kiireinen aikataulu 5 8 7 6 aikataulujen sopimisen haasteellisuus 9 9 7 6 opetustilan järjestämisen haasteellisuus 3 3 3 2 6 0 0 3 2 0 0 1 2 4 3 5 1 1 2 4 liian vähän saman tasoisia oppilaita samassa oppilaitoksessa liian vähän saman ikäisiä oppilaita samassa oppilaitoksessa yhteissoittoa varten ei myönnetä tarpeeksi lisäopetustunteja muu asia, mikä? Yhteissoiton järjestämisen suurin haaste oli kaikissa vastaajaryhmissä sama. Aikataulujen sopimisen haasteellisuus ja oppilaiden kiireinen aikataulu korostui kaikkien instrumenttiryhmien vastauksissa. Kun vertailin eri instrumenttiryhmiä keskenään, myös musiikkiopiston resurssien vähyys, opettajan kiireinen aikataulu ja opetustilojen puute jakautuivat tasaisesti instrumenttiryhmien kesken. Eräs merkittävä ero nokkahuilua opettavien ja muiden opettajien väliltä kuitenkin löytyi. Kukaan niistä opettajista, jotka opettivat pelkästään viulua tai huilua, ei ollut vastannut, että samantasoisten tai samanikäisten oppilaiden vähyys samassa musiikkiopistossa on heille rajoite yhteissoiton 19 järjestämisessä. Sen sijaan kaikista nokkahuilua opettavista lähes puolet (9/20) oli vastannut, että samantasoisten nokkahuiluoppilaiden vähyys on haaste yhteissoiton järjestämiselle ja 3/20 kärsi samanikäisten oppilaiden puutteesta. Näistä vastauksista käy mielestäni ilmi kaksi asiaa. Ensinnäkin nokkahuilisteja on monessa musiikkiopistossa selkeästi vähemmän, kuin viulisteja ja huilisteja. Tällöin nokkahuilistien on myös hankalampaa löytää soittokavereita omasta soitinryhmästään. Lisäksi erossa näkyy mielestäni se, että nokkahuilistit usein soittavat ensisijaisesti keskenään, ehkäpä johtuen vahvasta consort-traditiosta, ja tällöin samantasoisten oppilaiden vähyys tulee selkeämmin esiin. 3.6 Yhteissoiton järjestämisen merkitys Kyselyn vastauksista ilmeni, että opettajat pitivät yhteismusisointia tärkeänä mielekkään soittoharrastuksen kannalta, ja he katsoivat oppilaiden osallistuvan soittoharjoituksiin yleensä mielellään. Tulokset olivat siis samankaltaisia kuin Tuovilan (2003) tutkimuksessa. Kuva 1: Kuinka paljon olet huomannut yhteissoittokokemuksilla olevan merkitystä lasten motivaation ja soittamisen ilon kannalta? Noin puolet opettajista vastasi, että yhteissoitolla on vaikutusta lasten ja nuorten soittomotivaatioon ja soittamisen iloon paljon. 12 oli sitä mieltä, että yhteismusisointi vaikuttaa oppilaisiin melko paljon ja 5 vastasi jonkin verran. Vain yksi vastaaja oli sitä mieltä, että yhteissoiton järjestäminen oppilaille vaikuttaa heihin vain vähän, eikä yksikään opettajista ollut sitä mieltä, ettei sillä olisi mitään vaikutuksia soittomotivaatioon. 20 Jopa 36 vastasi, että oppilaat osallistuvat yhteissoittoon yleensä mielellään. Vain kolmen opettajan mukaan oppilaat suhtautuivat yhteissoittoharjoituksiin neutraalisti. Yksikään opettaja ei tunnustanut, että oppilaat suhtautuisivat vastahakoisesti harjoituksiin tulemiseen, joskin eräs opettaja toi esiin, että oppilaan ajankäyttö ja harjoituksiin kuskaus voi muodostua ongelmaksi. Kysyttäessä kenelle opettajat järjestävät yhteissoittoa, vastaajat olivat melko yksimielisiä. 28 opettajaa vastasi, että jos heillä ei ole mahdollisuutta järjestää yhteismusisointia kaikille oppilaille samaan aikaan, he pyrkivät järjestämään sitä kaikille oppilaille mahdollisimman tasaisesti omalla vuorollaan iästä ja tasosta riippumatta. Kuusi opettajaa järjestäisi ensisijaisesti yhteissoittoa motivoituneimmille oppilaille ja kaksi edistyneimmille oppilaille. Muita perusteita olivat ryhmien muodostaminen ensisijaisesti kaveruksista ja ryhmän muodostaminen parhaan mahdollisen ryhmädynamiikan perusteella. Yksi opettaja kertoi valitsevansa ensin kappaleen ja sen jälkeen valitsevansa siihen sopivat soittajat. Kuva 2: Kenelle järjestät yhteissoittoa, jos et sitä kaikille oppilaille pysty samaan aikaan järjestämään? 3.7 Nokkahuilun yhteissoittomahdollisuudet vanhan musiikin soittimen näkökulmasta Musiikkiopiston vanhan musiikin toiminnan laajuudella näyttäsi olevan vastausten perusteella ainakin jonkin verran vaikutusta nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksiin. 21 Eräs vastaajista totesikin, että muiden ”vanhan musiikin soittajien” vähyys rajoitti nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksia. Eräässä toisessa vastauksessa opettaja kertoi, että muiden vanhan musiikin soittajien vähyyden huomasi esimerkiksi siinä, että oppilaitoksen cembalo oli välillä soittokelvottomassa vireessä, kun sitä ei vanhan musiikin opetuksen vähyyden takia säännöllisesti viritetty. Cembalo löytyi yllättävän monen vastanneen nokkahuiluopettajan työpaikasta. Tulokset näyttivät tältä: Kuva 3: Onko musiikkioppilaitoksessasi/-oppilaitoksissasi cembalo? Se, kuinka usein oppilaat pääsevät soittamaan cembalosäestyksellä, vaihteli kuitenkin suuresti. Suurin osa vastaajista sanoi, että oppilaat pääsevät soittamaan cembalosäestyksellä ainakin silloin tällöin. Silti vain 7 opettajaa 20 opettajasta pääsi käyttämään cembaloa opetuksessaan usein. Ilahduttavaa nokkahuiluyhtyetoiminnan kannalta oli, että jopa 18 opettajalla kahdestakymmenestä oli mahdollisuus lainata oppilailleen musiikkiopiston omistamia lainanokkahuiluja. 9 opettajaa kahdestakymmenestä vastasi, että heidän musiikkiopistollaan opetetaan muidenkin ”vanhan musiikin soittimien” soittoa. Useimmissa tapauksissa tämä soitin oli cembalo, mutta muutamassa paikassa myös traverson- ja gambansoitonopetusta tarjottiin halukkaille. Vaikka tarjontaa oli, silti eräskin opettaja kommentoi, että halukkaita ei ole viime vuosina ollut. 9 opettajaa kahdestakymmenestä vastasi, että heidän työpaikassaan järjestetään vanhan musiikin tapahtumia. Tällaisia tapahtumia olivat esimerkiksi vanhan musiikin konsertit, cembalokurssit ja vanhan musiikin viikonloput. 22 3.8 Nokkahuilistien mietteitä yhteissoiton järjestämisestä Kysyttäessä, kokeeko opettaja ongelmalliseksi yhteismusisoinnin järjestämisen nokkahuiluoppilaille, opettajien kokemukset vaihtelivat laidasta laitaan. Oli kuitenkin ilo huomata, että suurin osa opettajista ei kokenut yhteissoiton järjestämistä ongelmallisena. Vastauksista kävi ilmi, että sanaa ”ongelmallinen” pidettiin liian voimakkaana. Ehkäpä ”haasteellinen” olisi parempi sana kuvaamaan joidenkin opettajan kokemusta asiasta. Nokkahuilunsoitonopettajien vastauksissa korostui erityisesti opettajan aktiivisuuden merkitys yhteissoiton järjestämiselle. Monet vastasivatkin, etteivät koe yhteissoiton järjestämistä ongelmalliseksi, koska opettajastahan kaikki on kiinni. Eräs vastaaja kirjoittikin, että vanhaa musiikkia tai kansanmusiikkia opettaville jää itselleen suurempi vastuu yhteismusisoinnin järjestämisestä, kuin jos opettaa orkesterisoitinta, koska tällöin yhteissoitto järjestyy helposti niin, että oppilas laitetaan orkesteriin. Eräs opettaja kirjoittikin, että nokkahuilu voi huonoimmassa tapauksessa olla melkoisen yksinäinen soitin musiikkiopistossa, koska se ei kuulu orkesteriin, ja näin ollen opettajalle jää vastuu yhteissoiton järjestämisestä. Eräs opettaja toivoikin, että nokkahuilunsoiton ammattiopiskelijoille järjestettäisiin koulutusta johtamiseen, jotta uudella opettajalla olisi paremmat valmiudet ohjata esimerkiksi puupuhallin- ja kansanmusiikkiyhtyettä. Opettajat eivät näyttäneet kaipaavan sitä, että nokkahuilistit pääsisivät mukaan orkesteri- tai puhallinorkesteritoimintaan. Puhallinorkesterin katsottiin olevan nokkahuiluille sopimaton paikka muun muassa volyymitason ja big band -tyylin takia. Myös tavallista orkesteria monet pitivät vääränä paikkana nokkahuilisteille. Eräässä vastauksessa vinkattiin, että nokkahuiluorkesteri voisi palvella tarkoitusta paremmin. Muutama opettaja kuitenkin kertoi nokkahuiluoppilaansa soittavan orkesterissa. Eräs opettaja taas kirjoitti, että hänen musiikkiopistossaan suhtaudutaan erittäin myönteisesti nokkahuilun sijoittamiseen puhallinorkesteriin tai jousiorkesterin solistitehtäviin. Lisäksi aloittelijoiden sekaorkesteri ja alkeispuupuhallinorkesteri kyllä sopivat muutaman vastaajan mukaan nokkahuilisteillekin. Avoimissa vastauksissa nokkahuilun liittämistä orkesteriin ei pidetty suotavana, mutta kysyttäessä kaikilta opettajilta, voiko nokkahuilu heidän mielestään kuulua musiikkiopiston orkesteriin vastaukset kuitenkin vaihtelivat. Vain kuusi oli sitä mieltä, ettei nokkahuilu kuulu orkesteriin lainkaan. Seitsemän vastasi, että nokkahuilu sopii musiikkiopiston orkesteriin 23 siinä missä muutkin soittimet. Kymmenen oli sitä mieltä, että nokkahuilistit sopivat mukaan, jos soitettiin nokkahuilulle sopivaa ohjelmistoa, ja 12 jos kappaleet saadaan sovitettua nokkahuilulle. Kaksi opettajaa oli jättänyt vastaamatta kysymykseen. Nokkahuilunsoittoa opettavien mielipiteet vaihtelivat melko tasaisesti laidasta laitaan, mutta yleisin mielipide oli, että orkesteriin meno on ok, jos kappaleet voi sovittaa nokkahuilulle sopivaksi. Vain neljä nokkahuilistia tyrmäsi orkesteriin menon kokonaan, mutta huomattavaa oli, että nokkahuilistit suhtautuivat orkesteriin osallistumiseen näillä äänillä hieman negatiivisemmin kuin muut. Yllättäen viulistit olivat kaikista positiivisimpia nokkahuilun mukaan ottamiseen orkesteriin. Tämä voi johtua siitä, että viulistit ajattelevat nokkahuilun tuovan hauskaa piristystä perusorkesterikokoonpanoon tai siitä, että viulistit eivät välttämättä tunne nokkahuilun erityispiirteitä niin hyvin kuin puhaltajat. Taulukko 4: Voivatko nokkahuilistit mielestäsi osallistua musiikkiopiston orkesteriin? opetan nokkahuilunsoittoa en opeta nokkahuilunsoittoa (N=20) (N=18) 3 4 Kyllä, jos soitetaan nokkahuilulle sopivaa ohjelmistoa 4 6 Kyllä, jos saadaan kappaleet sovitettua nokkahuilulle sopiviksi 6 6 Ei, koska nokkahuilu ei ole orkesterisoitin 4 2 En osaa sanoa 0 0 Muu mielipide 3 0 Tottakai, nokkahuilu sopii mukaan siinä missä muutkin puhaltimet. Nokkahuilun erikoisluonnetta orkesteriin kuulumattomana vanhan musiikin soittimena pidettiin myös positiivisena haasteena ja mahdollisuutena, ja mitä mielikuvituksellisimpia kamarimusiikkikokoonpanoja antoisina. Soittokavereiksi suositeltiin niin kitaristeja, kanteleensoittajia, harmonikansoittajia, pianisteja, huilisteja, viulisteja kuin ihan perinteistä continuokokoonpanoakin. 24 Nokkahuilistien soittaminen yhdessä erikokoisissa nokkahuiluyhtyeissä tuli monissa vastauksissa esiin tärkeänä yhteissoiton muotona. Tässä nähtiin selvä haaste niissä musiikkiopistoissa, joissa nokkahuiluoppilaita oli vähän. Eräällä opettajalla oli liittyen tähän mainio ehdotus: Varmasti voisimme paremmin verkostoitua ja järjestää opistojen kesken yhtyeperiodeja. Useinhan ongelmana on aika pieni oppilasmäärä, jolloin saman tasoisia oppilaita ei löydy kovin monta. Eräässä toisessa vastauksessa esitettiin mahdollisuus tätä kautta koota jopa nokkahuiluorkesteri. Eräs nokkahuilunsoitonopettajien mielestä huomattava haaste, joka itse asiassa tuli esiin jo aikaisemmin yleisesti kaikkien opettajien kohdalla, oli aikataulujen sopimisen haasteellisuus. Ratkaisuna tähän tarjottiin yhteissoittoperiodeja tai poikkeusviikkoja, jolloin esimerkiksi normaalin viikko-opetuksen tilalla olisi yhteismusisointia. Toinen selvästi erottuva haaste oli musiikkiopistojen resurssien vähyys. Tilanne kyllä vaihteli eri musiikkiopistojen kesken, ja haaste oli tuttu myös muillekin opettajille. Eräs opettaja kommentoi, että jos pienessä opistossa haluaa järjestää paljon yhteissoittoa, on oltava kekseliäs ja valmis tekemään työtä myös ilman palkkaa. Yhteissoiton järjestäminen nähtiin selvästi opettajien keskuudessa todella tärkeänä asiana. Eräässä vastauksessa käykin hyvin ilmi, kuinka omistautuneita opettajat voivat työlleen olla: En ole koskaan saanut palkkaa yhteissoittotunneista, mutta koska se on opetuksen suola, olen sitä aina tehnyt. -..-Ainoa edellytykseni on, että oppilas on motivoitunut ja harjoittelee, silloin olen valmis "harrastamaan" kamarimusiikin ohjaamista. 25 4 Johtopäätökset Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksissa puutteita, mitä ne mahdollisesti ovat ja miten nämä haasteet voitaisiin voittaa. Tarkoituksena oli myös vertailla nokkahuilun yhteissoittomahdollisuuksia kahteen muuhun instrumenttiin, viuluun ja huiluun. Kyselyn vastauksista kävi ilmi kaikille kolmelle instrumenttiryhmälle yhteisiä haasteita, mutta myös nokkahuilulle tyypillisiä haasteita. Kaikille instrumenttiryhmille yhteisiä haasteita yhteissoiton järjestämisessä olivat aikataulujen sopimisen hankaluudet oppilaiden kanssa ja musiikkiopistojen pienet resurssit. Aikatauluhaasteet vaikuttivat suurimpaan osaan opettajista riippumatta opetuspaikasta tai instrumentista. Sen sijaan oppilaitoksen tarjoamat mahdollisuudet vaihtelivat. Toisaalla valitettiin, ettei rahaa tai tiloja yhtyeopetukseen herunut, toisaalla nämä edellytykset olivat kunnossa. Kuten odotinkin, myös pelkästään nokkahuilunsoitonopettajille tyypillisiä haasteita ilmeni. Koska nokkahuilistit eivät yleensä soita orkesterissa, tämän katsottiin haastavan opettajaa olemaan aktiivinen kamarimusiikin järjestämisessä. Myös nokkahuilun rooli vanhan musiikin soittimena nähtiin haasteellisena, jos musiikkiopistossa ei ollut muita vanhan musiikin instrumentteja. Kuitenkin yllättävän monesta musiikkiopistosta löytyi cembalo, joten sitä kautta oppilaat saivat yhteyden ”vanhan musiikin maailmaan”. Nokkahuiluoppilaiden vähyys monissa musiikkiopistoissa hankaloitti joidenkin opettajien mielestä yhteissoiton järjestämistä, koska pienestä määrästä eritasoisia oppilaita oli vaikeaa muodostaa yhtyeitä oman soitinryhmän kesken. Työn paras anti oli se, että opettajilla oli tarjota näiden haasteiden voittamiseksi käytännön ratkaisuja. Aikataulutusongelmiin ehdotettiin yhteissoittoperiodeja, joko viikonloppuopetuksen muodossa tai yhteismusisointiviikkona normaaliopetuksen tilalla. Uskon tämän olevan toimiva käytännön ratkaisu, jonka avulla yhteissoittotunnit voidaan jakaa tasaisemmin kaikkien oppilaiden kesken. Nykylapset ovat usein viikolla kiireisiä koulun ja harrastustensa takia, joten tällä tavoin myös aikataulujen setviminen voi helpottua. 26 Eräs opettaja ehdotti, että me nokkahuilunsoitonopettajat voisimme verkostoitua paremmin ja järjestää oppilaittemme kesken yhteissoittoperiodeja. Useinhan ongelmana on, että samassa musiikkiopistossa on liian vähän samantasoisia oppilaita, joten näin saisimme koottua enemmän samantasoisia oppilaita yhteen. Tällainen yhteistyö on mielestäni mainio idea. Siispä nyt vain ottamaan kollegoihin yhteyttä! Uskon, että yhteistyöprojektit voisivat olla paitsi oppilaiden, myös opettajien kannalta hauskoja ja mielekkäitä. Monissa vastauksissa korostui, se, että opettajien mielestä oppilaiden yhteissoittomahdollisuudet riippuvat suurelta osin opettajasta itsestään. Opettajan on siis pyrittävä olemaan aktiivinen ja kekseliäs, jos haluaa oppilailleen yhteismusisointia. Myös asenne ratkaisee. Oli ilo lukea, että orkesteriin kuulumattomuutta ei nähty peikkona vaan mahdollisuutena tehdä jotain muuta kivaa sen sijasta. Monet nokkahuilunsoitonopettajat pitivät nokkahuilun erikoisluonnetta positiivisena asiana ja mahdollisuutena jollekin tavanomaisesta poikkeavalle. Kun opettajat listasivat tyypillisimpiä kamarimusiikkiyhtyeitä, kokoonpanot olivat mitä vaihtelevimpia. Itse opin, että vaikka ensimmäisenä yhteissoittoa järjestettäessä tulevatkin usein mieleen perinteiset kokoonpanot, kuten nokkahuiluconsort- ja triosonaattikokoonpanot, kannattaa monipuolisesti pyrkiä yhdistelemään nokkahuilua eri soittimiin. Piano, kantele, kitara ja harmonikka tuotiin esiin toimivina kavereina nokkahuilulle. Nämä soittimet katsottiinkin opettajien vastauksissa kaikista yksinäisimmiksi soittimiksi musiikkiopistoissa. Miksemme siis yhdistäisi voimiamme, ja muodostaisi vaikkapa suurempiakin kokoonpanoja näistä soittimista! Vaikka opettajat olivatkin pääosin tyytyväisiä ohjelmiston määrään kaikilla tasoilla, muutamissa vastauksissa kaivattiin lisää helppoa uutta musiikkia. Olen vastaajien kanssa samoilla linjoilla, koska oman kokemukseni mukaan helppoa modernia kamarimusiikkia on vaikea löytää. Vaikka renessanssi- ja barokkimusiikki ovatkin tärkeitä tyylilajeja nokkahuilistille, olisi tärkeää antaa nokkahuilusta mahdollisimman monipuolinen kuva pienillekin oppilaille. Uusi musiikki ei välttämättä tuntuisi oppilaista niin vieraalta, jos sen soittaminen aloitettaisiin aikaisemmin. Tutkimusmenetelmänä käyttämäni kysely oli kätevä, sillä sain vastauksia paljon lyhyessä ajassa. Tarkoitukseen sopivien kysymysten keksiminen ja kysymysten asettelu oli työlästä, 27 mutta työ kannatti, koska sain todella hyviä vastauksia. Verkkokyselyn toteuttaminen oli helppoa ja vastausten analysointi mielenkiintoista. Kyselyn huonona puolena kuitenkin on, että vastaaja voi ymmärtää kysymyksen eri tavalla kuin minä. Esimerkiksi orkesterikysymys oli ongelmallinen, koska sanan orkesteri voi käsittää monella eri tavalla: kyseessä voi olla esimerkiksi sinfoniaorkesteri, jousiorkesteri, kamariorkesteri tai joulunajan tonttuorkesteri. Mielipiteiden jyrkkyydestä huomasi, että opettajat luultavasti määrittelivät orkesterin hyvin eri tavoin. Lisäksi vastaaja voi kokea, ettei mikään vaihtoehto monivalintakysymyksissä sovi hänen. Muutaman kysymyksen kohdalla näin oli käynytkin, ja vastaaja oli jättänyt kokonaan vastaamatta kysymykseen. Toinen heikkous tutkimuksessani on se, että vastaajia oli melko vähän instrumenttiryhmää kohti. Esimerkiksi viulunsoittoa opettavia oli kaiken kaikkiaan vain 11, joten heidän vastauksistaan olisi väärin vetää johtopäätöksiä kaikkien Suomen viulunsoiton opettajien toimista. Tulokset ovat kuitenkin suuntaa antavia. Kyselyn suuresta vastaajamäärästä voi päätellä, että opettajat pitävät yhteismusisointia tärkeänä. Kyselyn vastauksissa opettajat kiinnittivät huomiota yhteismusisoinnin sosiaaliseen aspektiin. Se onkin hyvä muistaa, koska soitosta tulee helposti tylsää puurtamista, jos ei pääse tekemään mitään kivaa oman harjoittelun lisäksi. Oppilaat kokivat yhteissoiton mieluisana asiana. Itseäni häiritsi nuorena musiikkiopistossa se, ettei muita ikäisiäni juurikaan ollut ja ”vertaistuki” puuttui. Jos musiikkiympyröissä ei sosiaalisia kontakteja ole, saattaa monella lopettamispäätös olla lähellä. Tämän tutkimuksen tulokset tukivat Tuovilan väitöskirjan (2003) tuloksia siitä, että yhteissoitolla on merkitystä lasten ja nuorten motivaation ja soittamisen ilon kannalta. Tosin en kysynyt asiaa lapsilta, kuten Tuovila väitöskirjassaan teki. Olisikin mielenkiintoista kysyä myös lasten mielipidettä. Toinen kiinnostava projekti tulevaisuutta ajatellen olisi musiikkiopistojen yhteisen kamarimusiikkiperiodin järjestäminen nokkahuilisteille. Eräs syy nokkahuilistien näkymättömyyteen musiikkiopistossa on varmasti se, etteivät he usein kuulu orkesteriin. Kysyin nokkahuilunsoitonopettajilta, kuinka moni heidän oppilaistaan soitti orkesterissa ja vastaus oli ennalta arvattava: vain muutama. Joillain opettajilla saattoi olla hyvin kriittisiä mielipiteitä nokkahuilun liittämisestä orkesteriin. Itsekään en nokkahuilua laittaisi sinfoniaorkesteriin tai muuhun orkesterikokoonpanoon, jossa on vakiintuneet ja perinteikkään ”tiukkapipoiset” säännöt osallistuvista instrumenteista. Niihin nokkahuilu ei vain kuulu eikä sovi. Orkesteri ei kuitenkaan aina 28 tarkoita sinfoniaorkesteria, vaan se voi olla esimerkiksi ”pedagoginen sekaorkesteri” tai vaikka barokkiperiodin orkesteri, joihin nokkahuilu mielestäni sopisi hyvinkin. Halusin tuoda orkesterikysymyksen esiin siksi, koska orkesteriin pääsy vaikuttaa mielestäni olennaisesti nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksiin, ja koska itse kaipasin musiikkiopistossa soittoa suuressa kokoonpanossa. Mielestäni olisi tärkeää, että nokkahuilistitkin saisivat jonkun kokemuksen suuressa kokoonpanossa soittamisesta, oli se sitten nokkahuiluorkesteri tai sekaorkesteri, tai vaikka se olisi vain yksittäinen kokemus. Johdannossa toivoin, että tutkimuksesta olisi hyötyä opettajille yhteismusisoinnin kehittämisen kannalta. Tutkimuksen hyöty oli se, että se toi esiin yhteissoiton järjestämisen haasteita ja ratkaisuja niihin. Aloittelevana opettajana minulle oli tärkeää huomata, että samoja haasteita ovat kohdanneet muutkin opettajat, mutta usein näihin haasteisiin on ratkaisunsa. Yleiskuva nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksista oli parempi kuin mitä olin odottanut. Haasteita toki oli, mutta opettajat suhtautuivat niihin positiivisella asenteella. Vaikka erilaisilla opetusympäristöillä on vaikutuksensa yhteismusisoinnin järjestämiseen, omalla aktiivisuudella ja kekseliäisyydellä voi vaikuttaa paljon. Jokaisen opettajan omalla työpanoksella on siis suuri merkitys siinä, mitä oppilas soittoharrastuksestaan saa irti. Tämä ajatus on meille opettajille aika motivoiva. 29 Lähteet Brown, Howard Mayer 1995. The recorder in the Middle Ages and the Renaissance. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 1-25 Lasocki, David & Rowland-Jones, Anthony 1995. The eighteenth-century recorder concerto. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 107-118 O´Kelly, Eve 1995a. The recorder education. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 184-195 O´Kelly, Eve 1995b. The recorder revival ii: the twentieth century and its repertoire. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 152-166 Rowland-Jones, Anthony 1995a. The recorder´s medieval and renaissance repertoire: a commentary. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 26-50 Rowland-Jones, Anthony 1995b. The baroque recorder sonata. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 51-73 Rowland-Jones, Anthony 1995c. The baroque chamber music repertoire. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 74-90 Simpson, Adrienne 1995. The orchestral recorder. Teoksessa John Mansfield Thomson (ed.). The Cambridge Companion to the Recorder. Cambridge: Cambridge University Press, 91-106 Tuovila, Annu 2003. ”Mä soitan ihan omasta ilosta!”Pitkittäinen tutkimus 7–13-vuotiaiden lasten musiikin harjoittamisesta ja musiikkiopisto-opiskelusta. Sibelius-Akatemia. DocMus-yksikkö. Studia Musica 18. Stakes: Lapset kertovat. Väitöskirja. 30 Liite: Kysely nokkahuilun-, huilun- ja viulunsoitonopettajille A. Taustakysymykset 1. Millainen muodollinen pätevyys sinulla on soitonopettajana? ylempi korkeakoulututukinto (MuM tai YAMK). Valmistumisvuosi: alempi korkeakoulututukinto (MuK tai AMK). Valmistumisvuosi: toinen aste (konservatorio). Valmistumisvuosi: ei muodollista pätevyyttä 2. Kuinka pitkä kokemus sinulla on soitonopettajana? Alle 1 v 1-3 v 4-9 v 10-15 v 16-21 v 22-30 v yli 30 v 3. Montako viikkotuntia sinulla on yhteensä opetusta tällä hetkellä? 31 4. Kuinka monessa eri musiikkioppilaitoksessa opetat tällä hetkellä? Yhdessä Kahdessa Kolmessa Neljässä tai useammassa 5. Opettamasi soitin on Nokkahuilu Huilu Viulu Opetan kahta/useampaa soitinta. Soittimet ovat: 6. Montako oppilasta sinulla on tällä hetkellä? (Jos opetat useampaa soitinta, erittele, montako oppilasta sinulla on per soitin) 7. Minkä tasoisia oppilaasi ovat? Valitse kaikki sopivat vaihtoehdot. Ei tasosuorituksia PT1 suoritettu PT2 suoritettu PT3 suoritettu Musiikkiopistotaso suoritettu 32 8. Minkä ikäisiä oppilaasi ovat? Valitse kaikki sopivat vaihtoehdot. alle 6 v 6-7 v 8-9 v 10-11 v 12-13 v 14-15 v 16-17 v 18- v B. Opetusympäristöön ja -mahdollisuuksiin liittyvät kysymykset 9. Missäpäin Suomea opetuspisteesi sijaitsee/sijaitsevat? Valitse sopivat vaihtoehdot. Uusimaa Varsinais-Suomi Satakunta Kanta-Häme Pirkanmaa Päijät-Häme Kymenlaakso Etelä-Karjala Etelä-Savo Pohjois-Savo Pohjois-Karjala Keski-Suomi Etelä-Pohjanmaa Pohjanmaa Keski-Pohjanmaa Pohjois-Pohjanmaa 33 Kainuu Lappi Ahvenanmaa 10. Saatko normaalien soittotuntien lisäksi opetusaikaa kamarimusiikkia varten? Kyllä En 11. Valitse kaikki sopivat vaihtoehdot. Onko musiikkioppilaitoksessa/-laitoksissa joissa opetat orkesteritoimintaa puhallinorkesteritoimintaa ei kumpaakaan en tiedä vaihtelee riippuen musiikkioppilaitoksesta 12. Pääsevätkö oppilaasi soittamaan orkesterissa/puhallinorkesterissa? Usein Melko usein Joskus Harvoin Ei koskaan 13. Kuinka moni oppilaistasi on tänä vuonna soittanut orkesterissa? (Jos opetat useampaa soitinta, erittele ______oppilasta/soitin) 34 14. Voivatko nokkahuilistit mielestäsi osallistua musiikkiopiston orkesteriin? Tottakai, nokkahuilu sopii mukaan siinä missä muutkin puhaltimet. Kyllä, jos soitetaan nokkahuilulle sopivaa ohjelmistoa Kyllä, jos saadaan kappaleet sovitettua nokkahuilulle sopiviksi Ei, koska nokkahuilu ei ole orkesterisoitin En osaa sanoa Muu mielipide: 15. Onko oppilaillasi mahdollisuus saada tänä lukuvuonna kamarimusiikkiopetusta (muuta yhteissoitto-opetusta kuin orkesteri?) Kyllä Ei 16. Kuinka moni oppilaistasi on tänä vuonna osallistunut johonkin yhteismusisointiin (muu kuin orkesteri)? (Jos opetat useampaa instrumenttiä, erittele ____ oppilasta/soitin) 17. Kuinka säännöllistä yhteismusisointiin osallistuminen yleensä on? Viikottaista Periodimaista Muu 18. Valitse kaikki sopivat vaihtoehdot. Järjestätkö oppilaillesi yhteissoittoa 35 oman soitinryhmän kesken sekakokoonpanoissa säestäjän kanssa säestän oppilaitani itse soittotunneilla 19. Millaisissa kokoonpanoissa oppilaasi yleensä soittavat? Mainitse muutamia yleisimpiä kokoonpanoja. 20. Muodostuuko yhteissoittoryhmistä pysyvämpiä kokoonpanoja? Usein Melko usein Silloin tällöin Harvoin Ei koskaan 21. Jos olet urasi aikana opettanut monessa eri paikassa/opetat tällä hetkellä monessa paikassa, oletko huomannut eri musiikkioppilaitoksissa olevan erilaiset mahdollisuudet järjestää yhteissoittoa oppilaille? En Kyllä. Millä tavalla?_ En osaa sanoa 36 22. Jos opetat useampaa kuin yhtä instrumenttia, oletko huomannut, että eri instrumenttien soittajilla olisi erilaiset mahdollisuudet yhteismusisointiin? En Kyllä. Millä tavalla?_ En osaa sanoa Opetan vain yhtä instrumenttia C. Yhteissoitto-ohjelmisto 23. Mistä otat materiaalia yhteissoitto-opetukseen? Valitse sopivat vaihtoehdot. Valmiista opetustarkoitukseen tehdyistä yhteissoittokokoelmista Etsin sopivan tasoista nuottimateriaalia itse (esim. valitsemalla osia laajemista teoksista) Sovitan itse kappaleita Internetistä Muualta, mistä?_ 24. Mitä valmiita opetustarkoitukseen tehtyjä yhteissoittovihkoja/-kokoelmia käytät? Mainitse muutama, jos muistat nimiä ja tekijöitä. 25. Onko yhteissoittomateriaalia riittävästi tarjoolla opettamallesi soittimelle/opettamillesi soittimille? Kaikille tasoille on runsaasti ohjelmistoa Kaikille tasoille on melko hyvin ohjelmistoa Ohjelmisto on joiltain osin puutteellista. Miltä osin? 37 Ohjelmisto on puutteellista kaikilla tasoilla 26. Minkä tyylistä musiikkia soitatat opettamillasi yhtyeillä? keskiaikaista musiikkia renessanssimusiikkia barokkimusiikkia wieniläisklassista musiikkia romanttista musiikkia nykymusiikkia pop/jazz-musiikkia kansanmusiikkia lastenlauluja muuta, mitä? D. Yhteissoiton riittävyys 27. Valitse sopivin vaihtoehto. Saavatko oppilaasi mielestäsi yhteissoitto-opetusta riittävästi melko riittävästi hieman liian vähän aivan liian vähän 28. Mitkä asiat rajoittavat yhteissoiton järjestämistä oppilaillesi? Valitse sopivat vaihtoehdot. opettajan kiireellinen aikataulu oppilaiden kiireellinen aikataulu aikataulujen sopimisen haasteellisuus opetustilan järjestämisen haasteellisuus 38 liian vähän saman tasoisia oppilaita samassa oppilaitoksessa liian vähän saman ikäisiä oppilaita samassa oppilaitoksessa yhteissoittoa varten ei myönnetä tarpeeksi lisäopetustunteja muu asia, mikä asia?__ 29. Kuinka paljon olet huomannut yhteissoittokokemuksilla olevan merkitystä lasten motivaation ja soittamisen ilon kannalta? Paljon Melko paljon Jonkin verran Vähän En ollenkaan 30. Valitse sopivin vaihtoehto. Osallistuvatko lapset yleensä yhteissoittoharjoituksiin mielellään vastahakoisesti tältä väliltä (suhtautuvat neutraalisti) muu, millä tavalla? 31. Kenelle järjestät yhteissoittoa, jos et sitä kaikille oppilaille pysty samaan aikaan järjestämään? motivoituneimmille oppilaille lisämotivaation tarpeessa oleville oppilaille kaikille mahdollisimman tasaisesti omalla vuorollaan iästä ja tasosta riippumatta edistyneimmille oppilaille muu, kenelle? 39 32. Vielä viimeiset kysymykset! Nokkahuilunsoitonopettajat saavat vielä muutaman lisäkysymyksen vastattavakseen ja muut opettajat siirtyvät viimeiseen kohtaan. opetan nokkahuilunsoittoa en opeta nokkahuilunsoittoa E. Kysymykset nokkahuilunsoitonopettajille 33. Onko musiikkioppilaitoksessasi/-oppilaitoksissasi cembalo? Kyllä Ei En tiedä Riippuu oppilaitoksesta: toisissa on, toisissa ei 34. Pääsevätkö oppilaasi soittamaan cembalosäestyksellä? Usein Melko usein Silloin tällöin Harvoin Ei koskaan 35. Onko musiikkioppilaitoksellasi/-oppilaitoksillasi lainahuiluja (esim. bassonokkahuilu), joita oppilas voi lainata yhtyesoittoa varten? Kyllä Ei En tiedä Riippuu oppilaitoksesta: toisissa on, toisissa ei 40 36. Onko oppilaitoksessa/oppilaitoksissa muiden "vanhan musiikin soittimien" opetusta? Ei Kyllä. Mitä soittimia? 37. Järjestetäänkö musiikkioppilaitoksessasi/-oppilaitoksissasi muuta vanhan musiikin toimintaa, tapahtumia jne.? Ei Kyllä. Mitä ja kuinka usein? 38. Koetko nokkahuilun roolin musiikkiopistossa ongelmalliseksi yhteismusisoinnin kannalta (kamarimusiikki/orkesteri)? Vastaa vapaamuotoisesti. 39. Jos koet, että nokkahuilistien yhteissoittomahdollisuuksissa on parannettavaa, voisiko tilannetta kehittää jotenkin? Vastaa vapaamuotoisesti. 40. Tämä on kyselyn viimeinen kohta. Kirjoita tähän, jos sinulla on mitä vain huomioita ja pohdintoja liittyen aiheeseen ja edellisiin kysymyksiin. 41
© Copyright 2024