Arkistolaitoksen asiakaslehti 2/2015 sivu 8 Uusi keskusarkisto suunnittelupöydällä sivu 12 Senaatintori kätkee vanhan kalmiston sivu 14 Virolaisen elämäntyö hahmottuu arkistossa 2 akti 2/2015 akti 2/2015 Sisältö Julkaisija Arkistolaitos 3 Osoite Kansallisarkisto PL 258 00171 Helsinki Arkistolaitoksen uuteen keskusarkistoon on tarkoitus siirtää ensisijaisesti digitoituja alkuperäisaineistoja ja vähän käytettyjä aineistoja, todetaan pääkirjoituksessa. 4 Lyhyet 6 Pohjoismaisilla arkistopäivillä Kööpenhaminassa pohdittiin maailman murrosta. 8 200 vuoden elinkaaritavoite on arkistorakentamisessa poikkeuksellinen. 10 Asunto-osakeyhtiöiden ilmoitusasiakirjat järjestykseen. 11 Palveluluokitus mukaan tiedonohjaussuunnitelmaan. 12 Arkeologian opiskelijat tutkivat työprojektissaan, miksi Senaatintorin alle on jätetty vanha hautausmaa. Päätoimittaja viestintäpäällikkö Marie Pelkonen, Kansallisarkisto 14 Kati Katajisto valmistelee tieteellistä elämänkertaa Johannes Virolaisesta. Toimituskunta ylitarkastaja Nina Eerikäinen, Kansallisarkisto johtaja Vuokko Joki, Oulun maakunta-arkisto ylitarkastaja Jani Karell, Kansallisarkisto ylitarkastaja Ville Kontinen, Kansallisarkisto ylitarkastaja Taina Tammenmaa, Kansallisarkisto kehittämispäällikkö Anne Wilenius, Kansallisarkisto 16 Axel Gallen-Kallelalla oli keskeinen rooli ritarikuntien symbolikuvaston luomisessa. 18 Arkistouralla: Arto Alajoutsijärvi, Keskustan ja maaseudun arkisto. 19 Arkistolöytöjä Toimitussihteeri Minna Nurro, Viestintätoimisto Lumitähti [email protected] 20 Esittelyssä jatkosodan aineistot FSB:n keskusarkistossa. 22 Virkamiesvaihdon satoa Australiasta. Lehden taitto Mainostoimisto HINKU Painopaikka Erweko Kotisivu www.arkisto.fi Tilaukset ja palaute [email protected] ISSN 1798-2065 (painettu) ISSN 2341-6327 (verkkojulkaisu) Kannen kuva Marko Oja Pääkirjoituksen kuva Gary Wornell akti 2/2015 Pääkirjoitus Uusi keskusarkisto virittää keskustelua digitoinnista Arkistolaitoksen säilytystilatarve ratkeaa ainakin lyhyellä aikajänteellä, kun Mikkeliin sijoittuva keskusarkisto otetaan vajaan kolmen vuoden kuluttua käyttöön. Arkistolaitos vastaanottaa vuosittain keskimäärin 4 000 hyllymetriä viranomaisaineistoja. Ilman keskusarkistoa vaikein tilanne olisi vuoden 2018 jälkeen Kansallisarkistossa sekä Hämeenlinnan ja Turun maakunta-arkistoissa. Siksi keskusarkisto on erittäin tärkeä hanke arkistolaitokselle. Keskusarkistoon on tarkoitus siirtää ensisijaisesti digitoituja alkuperäisaineistoja ja sellaisia aineistoja, joita on toistaiseksi käytetty vähän tai joiden käyttötarpeen arvioidaan yhä jatkuvan vähäisenä. Näiden ns. passiivi- tai vähän käytettyjen aineistojen määrä on kuitenkin niin suppea, että myös muita aineistoja joudutaan siirtämään keskusarkistoon. Siirtojen vaikutuksia arkistolaitoksen tietopalveluun ja muihin toimintoihin arvioidaan parhaillaan. Arkistolaitoksen tulevien vuosien säilytystilatarvetta pohdittaessa on nostettu aiempaa voimakkaammin esille ajatus, että kaikki tai ainakin suurin osa jatkossa vastaanotettavista viranomaisaineistoista digitoitaisiin, jonka jälkeen paperiasiakirjat hävitettäisiin. Monen muun huomioon otettavan näkökulman lisäksi tämä edellyttäisi kuitenkin merkittäviä lisäpanostuksia niin itse digitointiin kuin arkistolaitoksen nykyiseen säilytys- ja palveluinfrastruktuuriin sekä digitaalisten aineistojen käytettävyyden kehittämiseen. Tähänastiset kokemukset osoittavat, että viranomaisissa on kyllä valmiutta asiakirjojen digitointiin silloin, kun se tukee myös niiden omaa toimintaa; Trafin ja Patentti- ja rekisterihallituksen satsaukset yhteistyöhön arkistolaitoksen kanssa ovat tästä hyviä esimerkkejä. On kuitenkin aivan toisen mittaluokan kysymys löytää ratkaisu kaikkien viranomaisten kaikkien pysyvästi säilytettävien paperiasiakirjojen digitoimiseen. Kysymykseen on mielestäni hankala löytää tyydyttävää ratkaisua ilman merkittävää julkisen rahoituksen lisäystä tai rahoituspohjan uudelleenarviointia, yksityiseen palvelutuotantoon tukeutumista ja niiden sekä viranomaisten ja arkistolaitoksen välistä yhteistyötä. Myös esimerkiksi kolmannen sektorin roolia yhteistyökumppanina tulisi vahvistaa. Yhtälö on muutoinkin vaikea, sillä samaan aikaan voimavaroja tarvitaan niin viranomaisten nykyisten toimintojen ja palvelujen digitalisointiin, viranomaisten hallussa yhä olevien paperiasiakirjojen digitointiin kuin arkistolaitoksessa jo olevien aineistojen digitointiin. Prioriteetit ja tarpeet vaihtelevat näkökulmasta riippuen. Teksti: Juhani Tikkanen, sektorijohtaja, Kansallisarkisto 4 akti 2/2015 Lyhyet Tuore laki määrittää sosiaalihuollon tiedonhallintaa Laki sosiaalihuollon asiakasasiakirjoista (254/2015) tuli voimaan 1.4.2015. Lain tarkoitus on yhtenäistää sosiaalihuollon asiakasasiakirjojen tietosisältöjä, laadintaa ja säilytystä sekä edistää sosiaalihuollon asiakastietojen sähköistä käsittelyä. Laki antaa perusteet Kansalliselle sosiaalihuollon asiakastietovarannolle (KanSa), jonka ylläpidosta vastaa Kansaneläkelaitos. Lain mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos antaa määräykset sosiaalihuollon asiakasasiakirjojen rakenteista, sisällöistä, palvelutehtäväluokituksesta ja sähköisten asiakirjojen käyttöoikeuksien perusteista. Ensimmäinen palvelutehtäviä koskeva määräys annetaan vuonna 2016. Arkistolaitos päätti 1.12.2014 sosiaalihuollon asiakasasiakirjojen ja -tietojen pysyvästä säilytyksestä STM:n laatiman lakiluonnoksen pohjalta. Päätöksen mukaan kaikki KanSajärjestelmään tallennetut asiakasasiakirjat ja -tiedot säilytetään pysyvästi sähköisessä muodossa. Uusi seulontapäätös koskee kaikkien asiakkaiden asiakirjatietoja. KanSa-järjestelmään siirrettävien ja sosiaalihuollon palvelunantajien arkistoon jäävien asiakasasiakirjojen ja -tietojen säilytysaikoja koskevat määräykset sisältyvät lain (254/2015) 27 pykälään ja liitteeseen. Sosiaalihuollon palveluihin, palveluprosesseihin ja asiakastietoihin liittyvät käsitteet on nyt koottu yhteen julkaisuun. THL:n ja Sanastokeskus TSK:n yhdessä tuottama Sosiaalihuollon tiedonhallinnan sanasto korvaa aiemmat erilliset sanastot. MARKO OJA Lasse Rantanen 2012/Sibelius Society of Finland) Sibelius-näyttely Kansallismuseoon Jean Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi järjestettävä ”Jokainen nuotti pitää elää” -näyttely on esillä Kansallismuseossa 16.10.2015–13.3.2016. Näyttely esittelee alkuperäisiä sävellyskäsikirjoituksia, nuotteja, konserttiohjelmia, julisteita ja äänitteitä sekä kirjeitä, päiväkirjoja ja vekseleitä. Lisäksi näyttelyssä on Jean ja Aino Sibeliukselle kuuluneita pukuja ja esineitä. Näyttelyn järjestävät yhteistyössä Kansallismuseo, Kansalliskirjasto, Kansallisarkisto ja Ainola. Näyttelyjulkaisu ”Jokainen nuotti pitää elää” tulee myyntiin Kansallismuseon museokauppaan. Sen kirjoittajiin kuuluu asiantuntijoita kaikista näyttelyn järjestäjätahoista sekä Sibelius-Akatemiasta. Gummeruksen arkisto käytettävissä Gummerus Oy:n arkisto on järjestetty Jyväskylän maakunta-arkistossa. Gummerus lahjoitti arkistonsa Jyväskylän maakunta-arkistolle ja palkkasi arkistonjärjestäjän luetteloimaan aineiston. Arkistossa on 53 hyllymetriä asiakirjoja vuosilta 1878–2010. Valtaosa aineistosta on vapaasti käytettävissä. Gummerus myöntää käyttöluvan eräisiin 30 vuotta nuorempiin, yhtiön hallintoon ja talouteen liittyviin asiakirjoihin. akti 2/2015 Asiakirjahallinnan uusi perusteos Asiakirjahallinnan opiskelijoita ja miksei alalla jo työskenteleviäkin ilahduttaa alan uusi perusteos. YTT, dosentti Pekka Henttosen kirjoittama ”Johdatus asiakirjahallinnan tutkimukseen” antaa yleiskuvan asiakirjahallinnan teoriasta ja käytännöistä. Lukija saa käsityksen myös alan kansainvälisestä kirjallisuudesta. maria alanko In memoriam: Anne Gustafsson Åbo Akademin kirjaston käsikirjoituskokoelmien ja Åbo Akademin arkistonhoitaja, fil. lis. Anne Gustafsson kuoli Turun Karinakodissa 9.7.2015 vaikean sairauden uuvuttamana. Anne Gustafsson syntyi suomalaiseen diplomaattiperheeseen 30.5.1952 Belgradissa. Perhetaustansa vuoksi hän ehti elämänsä aikana asua useissa eri maissa, muun muassa Yhdysvalloissa ja Ruotsissa, ja kasvoi monien kulttuurien tarkaksi havainnoitsijaksi ja tuntijaksi. Laajan kielitaitonsa ansiosta hän pystyi keskustelemaan aktiivisesti seurassa kuin seurassa. Kansainvälisen tapakulttuurin vivahde-eroista hän jakoi auliisti tietoja ystäväpiirilleen aina viimeisiin päiviinsä asti. Opiskelujen jälkeen Gustafssonin työurakin suuntautui kulttuurin pariin. Hän työskenteli aluksi kulttuurintutkijana ja yliopisto-opettajana Turun yliopistossa, sitten arkistojen parissa SLS:ssä (Svenska Litteratursällskapets folkkultursarkiv) ja lyhyen aikaa myös Turun maakunta-arkistossa. Maakuntaarkistossa hän vastasi ”Suomi 80 vuotta” -näyttelyn suunnittelusta ja esittelystä vuonna 1997. Näyttelyssä vieraili yli 2 000 koululaista. Henttonen, Pekka (2015): Johdatus asiakirjahallinnan tutkimukseen. Avain-kustannus. Pro Finlandia -näyttelysarja osaksi Suomi 100 -ohjelmaa Kansallisarkiston Pro Finlandia -näyttelysarja on valittu Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden 2017 ohjelmaan. Näyttelysarja kertoo Suomen itsenäistymiskehityksestä kansainvälisestä näkökulmasta. Ensimmäisen, 18.6.2015 päättyneen näyttelyn teema oli itsenäistymistä edeltävän ja itsenäistymistä seuranneen ajan Suomi Ranskan ja Italian näkökulmista. Joulukuussa 2015 aukeavan näyttelyn teema on Suomen itsenäistymiskehitys Saksan, Itävalta-Unkarin ja Ison-Britannian näkökulmista. Vuoden 2016 teemana ovat Pohjoismaat. Teema kytkeytyy arkistolaitoksen 200-vuotisjuhlaan. Vuoden 2017 kohdemaa on Venäjä. Samana vuonna järjestetään kansainvälinen tieteellinen konferenssi yhdessä Venäjän arkistolaitoksen kanssa. Kunkin näyttelyn yhteydessä tuotetaan painettu näyttelyjulkaisu. Elämäntyössään Åbo Akademin laajojen, pohjoismaisesti arvostettujen käsikirjoituskokoelmien hoitajana hän sai toteuttaa luovuuttaan ja pyrkimystään historiallisten asiakirjojen eläväksi tekemisessä. Lukuisat opiskelijaryhmät tutustuivat hänen opastuksellaan niin Tove Janssonin käsikirjoituksiin kuin 1800-luvun päiväkirjoihin. Ulkomaalaisten tutkijoiden palvelemisessa Anne teki kaikkensa sen eteen, että kaikki olennainen aineisto oli varmuudella löydetty ennen kuin tutkija saapui paikalle tai kopiotilaus otettiin vastaan. Anne Gustafsson vastasi myös Åbo Akademin keskusarkistosta ja asiakirjahallinnosta. Aikaa ja vaivaa säästämättä hän hoiti samassa virassa käytännössä kahta eri tehtävää. Yhteydet muiden yliopistojen kollegoihin sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa olivat Annelle tärkeitä ja hän toi kokemuksensa ja näkemyksensä näiltä foorumeilta Åbo Akademin päivittäiseen työhön. Myös vapaa-ajallaan hän matkusti paljon hakemassa ammatillista innostusta ja virikkeitä. Annen lempikaupunki oli mitä ilmeisimmin Wien, jonka museot ja kulttuurikohteet hän tunsi tarkkaan. Diplomaattiperheen lapsena hän tiesi, että asioihin oli aina olemassa monta erilaista näkökulmaa. Hänestä velvoittavat päätökset tuli tehdä niin, että kaikki osapuolet voivat niihin sitoutua. Tämä ei aina ollut muille neuvotteluosapuolille yhtä selvää. Teksti: Anne Wilenius, Kansallisarkisto, Veli-Matti Pussinen, Turun maakunta-arkisto ja Jussi Nuorteva, Kansallisarkisto 5 6 akti 2/2015 Pohjoismaiset arkistopäivät pohti maailman murrosta Tanskalainen vieraanvaraisuus ja ystävällisyys sekä hyvin organisoidut puitteet saivat Kööpenhaminassa 6.-8. toukokuuta 2015 pidetyt Pohjoismaiset arkistopäivät sujumaan hyvin. Keväinen kaupunki kokosi yhteen yli 320 arkistoalan ammattilaista. Autenttisiin historian tunnelmiin siirryttiin jo konferenssin avajaisissa, sillä vieraiden vastaanottotilaisuus pidettiin Kööpenhaminan vanhimmassa edustusrakennuksessa, kuningas Kristian IV:n aikaisessa olutpanimossa kymmenien historia-aiheisten patsaiden keskellä. Konferenssin key-note- ja pääpuhujat olivat kaikki kuningaskuntien edustajia, ensiksi mainitut tosin Pohjoismaiden ulkopuolelta. Viranomaisarkiston edustajana näkökulmaa digitaalisen aikakauden arkistoon valotti ajoneuvokeskuksen johtaja Oliver Morley Isosta-Britanniasta. Avoimen yliopiston edustaja, PhD Mia Ridge Isosta-Britanniasta esitelmöi joukkoistamisesta. Kööpenhaminan yliopiston professorit Peter Blume ja Ulrik Langen sen sijaan keskittyivät hieman periaatteellisempiin kysymyksiin: oikeuteen tulla myös unohdetuksi ja modernien historiantulkintojen suhteeseen alkuperäislähteisiin. Kahdeksan kiinnostavaa teemaa Konferenssin varsinainen osallistujatyöskentely oli jaettu kahdeksaan rinnakkaissessioon, joiden teemat olivat: 1) koulutus, opetus ja historiankirjoitus 2) turvallisuus, 3) arkistot ja hallinto, 4) arkistoala ja osaamisen kehittäminen, 5) joukkoistaminen, 6) digitointi ja verkkojulkaiseminen, 7) digitaalisessa muodossa olevien arkistoaineistojen käytettävyys/saavutettavuus ja 8) tutkimustoiminta arkistoissa. Tähän artikkeliin ei ollut mahdollista referoida kaikkia esityksiä tai teemoja, joten valitsin niistä muutaman. saimme muutamia havainnollistavia esimerkkejä sen taustalla vaikuttavan on line -didaktiikan toimivuudesta. Historian alkuperäislähteiden käyttö ei saisi rajoittua opetukseen ja koulutukseen. Aiheesta oli esimerkkinä ruotsalaisen Mats Hayen esitys Tukholman kaupungin 40 000 työntekijää koskevasta hankkeesta kaupungin historian hyödyntämiseksi markkinoinnissa. Islantilaisten esityksissä korostui uusien käyttäjäryhmien tavoittaminen ja erityisesti taidehistorian esiin nostaminen yhteistyössä museoiden ja kirjastojen kanssa. Tanskan toisessa esityksessä Asbjorn Thomsen esitteli opiskelijoille suunnattua, vuoden 1864 tapahtumiin ohjaavaa lähdepakettia, joka vie 25 000 alkuperäisdokumentin äärelle. Palvelupaketin laatimisen taustalla oli ajatus siitä, että opiskeluaikojen jatkuva lyhentäminen jättää opiskelijalle yhä vähemmän aikaa etsiä tärkeiden ja laajojen historian tapahtumien alkuperäislähteitä. Suomalaisten puheenvuoroja kuultiin arkistoalan työpaikkojen ja osaamisen kohtaamisesta, digitaalisten aineistojen käytettävyyden kehittämisestä sekä Venäjän ja Suomen kansallisarkistojen yhteistyöstä. Lisäksi esiteltiin Arkistot vallan verkostoina -tutkimushanketta. Lähes kaikki esitykset ovat saatavissa Nordiska arkivdagar -verkkosivuston kautta. Erityisesti suosittelen ruotsalaista Stockholmskällan-verkkopalvelua ja tutustumista iloiseen Historisk kokbok -hankkeeseen. Mitä kaikkea hauskaa ja hyödyllistä historiallisia alkuperäislähteitä hyödyntämällä voikaan tehdä! Näissä hankkeissa merkillepantavaa on myös se, miten taitavasti erilaiset arkiston sidosryhmät on saatu mukaan kaupallisia tahoja, kuten sisustus- ja ruokalehtiä myöden. Verkko vie alkuperäislähteille Turvallisuus otettava tosissaan Ensimmäisen teemaryhmän esityksissä korostui pääsy alkuperäislähteille ja historian tekeminen eläväksi. Norjassa oppikirjojen rinnalle on tuotu uusi rinnakkaisväylä suoraan alkuperäislähteille kouluille suunnatun digitaalisen tarjonnan avulla. Maj-Britt Tollund esitteli Tanskan valtionarkiston kehittämää tuotetta, on line -opetusta arkistoympäristössä: Turvallisuusasioita käsittelevässä työryhmässä puhututtivat seuraavat kysymykset: Mikä on riittävä turvajärjestelyjen taso? Miten pitkälle asiakasvalvonta voi mennä turvallisuuden tavoittelussa vaarantamatta akateemisen tutkimuksen vapautta ja julkisuusperiaatteen toteutumista? Miten arkistoasiakirjat käytännössä turvataan varkauksilta? akti 2/2015 www.caecacph.com / Jacob Schjørring & Simon Lau Esillä olivat Norjan, Islannin sekä Tanskan käytännöt, erityisesti ennakoinnin ja riskienhallintamenetelmien kehittäminen. Norjan esityksessä näkyi selvästi, miten turvajärjestelyjen rooli korostui vuoden 2011 Oslon terrori-iskun jälkeen. Avainkohteeksi nousi varautuminen kulunvalvonnan ja henkilökunnan vastuiden roolituksen kautta: pelkkään turvallisuusteknologiaan investoiminen ei riitä. Tanskan esityksessä esiteltiin uusi turvallisuuskonsepti, joka merkitsee huomattavia rajoituksia asiakkaiden vapaaseen liikkumiseen ja asiakirjojen liikutteluun eri asiakastilojen välillä sekä henkilökunnan sparrausta valvontamotivaation jatkuvaan ylläpitoon. Asiakirjavarkauksille ei enää tarjota suotuisia olosuhteita: monivuotinen varkauksien sarja sai tanskalaisten silmät avautumaan. Mikä on historian markkinahinta? Ruotsin esityksissä korostuivat kriisistä selviytymisen käytännön keinot ja asiakirjojen kaupankäyntiin liittyvät viimeaikaiset ilmiöt. Valaisevia olivat muun muassa Göteborgin maakunta-arkiston Ulf Anderssonin ja Lundin maakuntaarkiston Göran Kristianssonin kulttuurihistoriallisten asiakirjojen myyntiin ja ostoihin liittyvät taustaselvitykset Tukholman huutokauppakamarissa vuosina 2010–2014. Historiallisten asiakirjojen ja kuriositeettien rahallinen arvo herättää usein kiinnostusta tahoilla, jotka eivät aina ymmärrä dokumenttien ainutlaatuisuutta. Toisaalta asiakirjan hinta tuntuu nousevan sitä mukaa, mitä tunnetumpi ja kiinnostavampi sen laatija on. Esityksessä vilahtelivat, kuten arvata saattaa, useat taiteilijoiden, kuninkaallisten ja tiedekuuluisuuksien nimet: muun muassa August Strindberg, Marie Antoinette, Erik XIV, Kaarina Maununtytär, Carl von Linné, Alfred Nobel. Myös erikoiset historialliset valokuva-albumit ovat arvostettua tavaraa huutokaupoissa. Esimerkiksi Kiina-aiheisen valokuva-albumin 10 000 kruunun pyyntöhinta nousi huutokaupassa 330 000 kruunuun. Sen sijaan tavallisimmillaan yhden yksittäisen kirjeen hinta huutokaupoissa liikkui haarukassa 390–490 euroa ja kuninkaallisen kirjeen hinta 635– 735 eurossa. Maailma muuttuu vauhdilla Pohjoismaisten arkistopäivien jo perinteeksi muodostuneessa, hiillostuksenomaisessa valtionarkistonhoitajien kyselytunnilla korostettiin yksimielisesti arkistojen erityistä roolia muiden muistiorganisaatioiden ja tietojen tarjoajien joukossa. Luotettavuus on avainsana! Keskustelua johdatti toimittaja Adam Holm. Tällä kertaa voimakkaita vastakkainasetteluja ei syntynyt. Olemme tilanteessa, jossa maailman muutostahti – globalisaatio ja digitalisoituminen – on todella nopeaa. Laaja-alaisissa murrosvaiheissa maailman moninaisiin muutoksiin tutustuneen historia-alan ammattilaisenkin on vaikea nähdä eteenpäin. Teksti: Anne Wilenius, kehittämispäällikkö, Kansallisarkisto 7 8 akti 2/2015 Keskusarkiston suunnitelmat valmistuvat syksyllä Arkistolaitoksen keskusarkiston suunnitelmat valmistuvat pääosin syksyn aikana ja talvella alkaa arkistorakennuksen rakentaminen. Rakennuksen tulee olla vuoden 2017 kesällä lähes valmis, jotta arkistohyllyjen asennustyöt voidaan aloittaa. Uusi keskusarkisto on tarkoitus ottaa käyttöön vuoden 2018 alussa. Keskusarkiston toiminta-alue aineiston alkuperän suhteen on koko Suomi. ”Rakennukseen ei tule lainkaan yleisöpalvelua ja tarvittava paikallinen tutkijapalvelu hoidetaan Mikkelin maakunta-arkistossa. Muilta osin keskusarkiston tietopalvelu perustuu verkkoasiointiin ja digitaalisiin jäljenteisiin”, kertoo Kansallisarkiston suunnittelujohtaja Jorma Vappula. Vappulan mukaan keskusarkistohanke käynnistyi vuonna 2010 vastauksena arkistolaitoksen tilantarpeeseen. Aluksi vaihtoehtoina olivat perinteinen malli, eli arkistolaitoksen olemassa olevien toimipaikkojen rakennusten laajennus, sekä lisärakentamisen keskittäminen yhteen paikkaan. Jälkimmäinen vaihtoehto valittiin selvitysten jälkeen toimintalinjaksi. Keskusarkiston hankesuunnitelma kustannusarvioineen valmistui kesällä 2014 ja saman vuoden valtion talousarviossa arkistolaitokselle myönnettiin valtuus vuokrasopimuksen tekemiseen Senaattikiinteistöjen kanssa. Samalla kuitenkin edellytettiin, että arkistolaitoksen menot saavat keskusarkiston käyttöönotossa kasvaa enintään 250 000 euroa ja että arkistolaitos luopuu keväällä 2018 Kansallisarkiston Sörnäisten toimipisteestä, kun sen vuokrasopimus umpeutuu. Uudentyyppinen hyllyjärjestelmä ”Rakennuksen pinta-alasta arkistotilan osuus on yli 70 prosenttia, lisäksi muita tiloja tulee aineistojen järjestämisen, digitoinnin ja konservoinnin käyttöön sekä vähäisessä määrin toimistotiloja. Koska keskusarkiston toiminnallinen tarkoitus on pääosin olla passiiviaineiston (digitoitu ja mikrokuvattu aineisto) sekä vähän käytetyn aineiston säilytyspaikka, henkilökuntaa tarvitaan melko vähän”, Jorma Vappula kuvailee. Keskusarkistoon tulee suomalaisessa arkistokäytössä aivan uudentyyppinen kaksikerroksinen hyllyjärjestelmä. ”Kuusi metriä korkea sähkökäyttöinen siirtohyllyjärjestelmä parantaa merkittävästi säilytystehokkuutta. Lattianeliömetriä kohti saadaan mahtumaan vähintään kaksinkertainen määrä aineistoa normaaliin säilytykseen verrattuna”, Vappula valaisee. Aineistojen sijoitussuunnittelun lähtökohtana ovat aineistojen erilaiset tietopalvelutarpeet. Passiivisäilytettävien aineistojen säilytysyksiköt sijoitetaan keskusarkistossa vaakatasoon, muiden aineistojen säilytysyksiköt sijoitetaan perinteisellä säilytystavalla tietopalvelutarpeet huomioiden. Ennen keskusarkiston rakentamisen käynnistymistä valmistellaan aineiston sijoitussuunnitelmaa. Siirrettäviä aineistoja on mitattu kokonaisuuksina säilytysyksiköiden korkeuden ja syvyyden mukaan. Keväällä 2015 tehdyissä mittauksissa aineistoista laskettiin eri säilytysyksiköiden kokoluokkia. Aineistojen säilytysyksiköiden eri koot on otettava huomioon suunniteltaessa keskusarkiston hyllytasojen syvyyksiä ja korkeuksia. ”Koska kysymys on vielä rakentamattomasta kiinteistöstä, yhtenä haasteena on tietysti aineistojen sijoitus- ja kapasi- Innovarch Oy Rakennuksen säilytyskapasiteetti on lähes 70 hyllykilometriä. akti 2/2015 © Mikkelin kaupunki / mittaus ja kiinteistöt Keskusarkisto nousee Mikkelin Kalevankankaalle. Paikka on merkitty karttaan punaisella ympyrällä. teettisuunnitelmien hahmottaminen vielä tässä vaiheessa puhtaasti piirustuspöydän ääressä”, kuvaa ylitarkastaja Niko Mäkinen Kansallisarkistosta. Tavoite pitkäaikainen säilyvyys Keskusarkiston suunnittelussa aineiston säilyvyyteen on kiinnitetty erityishuomiota. Jorma Vappulan mukaan pitkäaikainen säilyvyys on keskusarkiston suunnittelussa ensisijainen näkökulma. Keskusarkiston arkistotilojen olosuhdevaatimukset ovat normaalin arkistotilan vaatimuksia tiukemmat ja passiivisäilytettävät aineistot sijoitetaan säilyvyyden varmistamiseksi normaaleja säilytysolosuhteita viileämpiin makasiineihin. Myös rakennuksen 200 vuoden elinkaaritavoite on poikkeuksellinen. Tulossa laajoja aineistosiirtoja Käyttöönottovaiheessa keskusarkistoon on tarkoitus siirtää arkistolaitoksen muista toimintayksiköistä aineistoja yli 60 hyllykilometriä. Lisäksi keskusarkistoon siirretään digitoitua kartta-aineistoa. Kyse on arkistolaitoksen historiassa ainutlaatuisen suurista siirroista, joten aineistoja on jo alettu valmistella muuttoa varten. Valtion kuluvan vuoden lisätalousarviossa myönnetyn rahoituksen avulla siirtovalmisteluihin palkataan noin kymmenen henkilötyövuoden verran määräaikaista henkilöstöä. Mahdollista lisärakentamisen tarvetta pohditaan keskusarkistohankkeen edetessä. ”Keskusarkiston tontilla on laajennusvaraa, joten tarvittaessa tontille voidaan rakentaa lisärakennus”, Vappula kertoo tulevaisuuden suunnitelmista. Teksti: Maria Alanko, viestintäharjoittelija, Kansallisarkisto • Keskusarkiston säilytyskapasiteetti tulee olemaan lähes 70 hyllykilometriä. Lisäksi rakennuksessa on kartta-aineiston säilytystilaa. • Rakennushankkeen kustannusarvio on 13,2 miljoonaa euroa. • Keskusarkiston rakennuttajana toimii Senaatti-kiinteistöjen Itä-Suomen alue ja rakennuttajakonsulttina Suomen Controlteam Oy. Arkiston arkkitehti- ja pääsuunnittelusta vastaa Innovarch Oy, rakennesuunnittelusta WSP Finland Oy, LVI-suunnittelusta Reijers Oy, sähkösuunnittelusta Instakon Oy ja geosuunnittelusta Ramboll Oy. 9 10 akti 2/2015 Arkistolaitos järjestää asunto-osakeyhtiöiden ilmoitusasiakirjat Arkistolaitos järjestää ja digitoi asunto-osakeyhtiöiden ilmoitusasiakirjat, jotka siirretään maistraateilta Patentti- ja rekisterihallituksen haltuun. Arkistolaitos järjestää maistraattien hallussa olleet asunto-osakeyhtiöiden ilmoitusasiakirjat, jotka siirtyvät Patentti- ja rekisterihallitukselle. Projekti alkoi elokuussa ja kestää vuoteen 2018 asti. Kansallisarkisto ja Patentti- ja rekisterihallitus (PRH) sopivat kesäkuussa 2015 maistraattien hallussa olevien asunto-osakeyhtiöiden ilmoitusasiakirjojen siirtämisestä, seulonnasta ja digitoinnista arkistolaitoksessa vuosina 2015–2018. Taustalla on asunto-osakeyhtiöitä koskevien tehtävien siirtyminen maistraateilta PRH:lle syyskuusta 2015 alkaen. PRH vastaa projektin kustannuksista. Kansallisarkisto vastaa projektin suunnittelusta ja koordinaatiosta arkistolaitoksessa. Asiakirjat käytettävissä koko ajan Maistraattien 37 eri toimipisteessä ympäri maata sijaitsevat ilmoitusasiakirjat siirretään elokuun aikana Oulun maakuntaarkistoon, joka vastaa asiakirjojen järjestämisestä ja digitoinnista. Asiakirjojen kokonaismäärä on noin 1,9 hyllykilometriä. Kokonaisuus sisältää myös kaksoiskappaleita jo aiemmin Kansallisarkistoon siirretyistä vastaavista asiakirjoista, jotka seulotaan osana projektia. Vuosien 2001–2014 asiakirjat järjestetään ja digitoidaan. Hankkeen työllistävä vaikutus Oulussa on arviolta 6–7 henkilötyövuotta. Projekti on toteutusmalliltaan samanlainen kuin Kansallisarkiston ja Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin käynnissä oleva hanke. Projektissa ilmoitusasiakirjojen digitaaliset kappaleet siirretään tilaajan eli PRH:n järjestelmiin, ja ne ovat käytettävissä asiakaspalvelussa. Kuvatiedostot tulevat myös arkistolaitoksen digitaaliarkistoon. Asiakirjat ovat kansalaisten käytettävissä koko projektin ajan. Kansallisarkisto päättää myöhemmin, säilytetäänkö alkuperäiset paperiasiakirjat digitoinnin jälkeen. Asiakaslähtöistä kehittämistä Projekti vahvistaa ilmoitusasiakirjojen sähköistä käytettävyyttä ja siten myös kansalaisten tasavertaisuutta edistäviä, paikasta riippumattomia viranomaispalveluita. Arkistolaitoksen näkökulmasta projekti lisää alueellista osaamista ja voimavarojen hyödyntämistä. Projekti on esimerkki hallitusohjelmassa peräänkuulutetuista kehittämisen konsepteista: sisältöihin keskittyvä projekti tuottaa asiakaslähtöisiä palveluita tehokkaasti ja nopeasti valtiokonserniajatteluun tähtäävän virastojen välisen yhteistyön, digitalisaation, alueellisen osaamisen hyödyntämisen ja kehittämisen sekä ajasta ja paikasta riippumattomien palveluiden rakentamisen kautta. Samalla siinä taataan asuntoosakeyhtiöiden ilmoitusasiakirjojen säilyvyys ja käytettävyys. Teksti: Ville Kajanne, ylitarkastaja, Kansallisarkisto akti 2/2015 Palveluluokitus mukaan tiedonohjaussuunnitelmaan Marko Oja Keväällä hyväksytty JHS 191 -suositus määrittelee ensi kertaa perusteellisesti tiedonohjaussuunnitelman (TOS) tietosisällön ja opastaa samalla suunnitelman laadintaan. Monelle asiakirjahallinnon ammattilaiselle tiedonohjaussuunnitelman laadinta on ollut arkipäivää jo useita vuosia. Siirtymä paperimaailman arkistonmuodostussuunnitelmista kohti sähköisessä asiakirjahallinnassa vaadittavia tarkempia määrityksiä ei ole kuitenkaan ollut helppo. TOS:ien tietosisällöstä, kuvausten tarkkuustasosta ja monesti myös niiden tarkoituksesta on ollut alalla runsaasti epätietoisuutta. Milloin pitää tehdä? Uusi JHS 191 -suositus pyrkii kirkastamaan, milloin TOS kannattaa laatia ja mihin sitä käytetään. Suosituksessa painotetaan, että suunnitelma toimii metatietomäärityksenä tietojärjestelmän taustalla. Käytännössä se tarkoittaa, että TOS tulee olla koneluettavassa muodossa ja integroitu yhteen tai useampaan tietojärjestelmään. Esimerkiksi excel-taulukot eivät ole suosituksen tarkoittamia tiedonohjaussuunnitelmia, jos niitä ei ole integroitu tietojärjestelmään. Suosituksessa painotetaan myös, että tiedonohjaussuunnitelmaa ei ole tarpeen laatia organisaation kaikista tehtävistä. Päinvastoin TOS voi olla hyvin suppea kohdistuen vain yhdessä tietojärjestelmässä käsiteltäviin asiakirjatietoihin. Tiedonohjaussuunnitelmaa ei pitäisikään nähdä kattavana kuvauksena kaikesta organisaation käsittelemästä tiedosta. Sen ulkopuolelle voi jäädä prosesseja, joita hoidetaan edelleen osittain paperilla tai käsitellään esimerkiksi erillisrekistereissä. Nämä tiedot voidaan kuvata eri tarkkuustasolla kuin suosituksessa on määritelty. Eroon organisaatiokohtaisuudesta Tiedonohjaussuunnitelmaa ei pidä nähdä enää puhtaasti organisaatiokohtaisena. Julkishallinnossa on yhä enemmän prosesseja, joita käsittelee usea viranomainen. Näiden prosessien kohdalla toimijoiden tulee sopia yhdessä tiedonhallinnan vastuista siten, että vältetään samojen tietojen päällekkäinen säilyttäminen ja moninkertainen kuvaaminen. Uudessa hallitusohjelmassa edellytetään, että julkishallinto sitoutuu kysymään samaa tietoa kansalaisilta ja yrityksiltä vain kerran. Tähän tavoitteeseen ei päästä, jos organisaatiot eivät kykene muodostamaan yhteisiä tiedonhallinnan kuvauksia ja sopimaan yhdessä tiedonhallinnan vastuista. Mitä uutta suositus tuo? Käytännössä suositus on jatkumoa arkistolaitoksen SÄHKE2-normille, jossa määriteltiin, mitkä metatiedot tulee tuottaa TOS:sta asiakirjatiedoille. Merkittävin muutos koskee luokittamista, jossa voi hyödyntää tehtäväluokituksen ohella palveluluokitusta. Tällä muutoksella on pyritty varautumaan valmisteilla olevaan kuntien tehtävä- ja palveluluokitukseen, joka julkaistaan aikanaan JHS-suosituksena. Palveluluokitus on huomioitu erityisesti kuntien toiminnan luonteen vuoksi. Kokonaisarkkitehtuuri huomioon JHS-suositus kertoo, miten laatia tiedonohjaussuunnitelma tietojärjestelmän taustalle. Sen sijaan muiden kuvausten sisältöön suositus ei ota kantaa. On kuitenkin selvää, että perinteiset arkistonmuodostussuunnitelmat eivät enää palvele digitalisoituvaa hallintoa. Käsiteltäviä tietoja, tietoryhmiä ja tietovirtoja voi olla vaikeaa pusertaa vanhaan asiakirjakeskeiseen arkistonmuodostussuunnitelmaan. Siksi hallinnossa on laadittu jo pitkään erilaisia sähköiseen toimintaympäristöön sovitettuja versioita arkistonmuodostussuunnitelmista. Jatkossa asiakirjahallinnon lähtökohdista tehtävät kuvaukset on pystyttävä sitomaan tiiviimmin osaksi organisaation kokonaisarkkitehtuurikuvauksia. Koska julkisen hallinnon organisaatioilla on lakiin perustuva velvoite sekä kuvata kokonaisarkkitehtuuri että ylläpitää arkistonmuodostussuunnitelmaa, on selvää, että nämä kuvaukset kannattaa yhdistää. Teksti: Mikko Eräkaski, projektipäällikkö, sosiaali- ja terveysministeriö 11 12 akti 2/2015 Marko Oja Helsingin yliopiston arkeologiopiskelijat Aleksi Stenberg (vas.), Tuuli Kasso, Nelli-Johanna Saari ja Janne Soisalo jäljittivät arkistolähteistä Senaatintorin alle jätetyn hautausmaan historiaa. Tehtävämme oli selvittää, löytyisikö arkistolähteistä merkintöjä, jotka selventäisivät vuonna 1727 rakennetun Ulrika Eleonoran kirkon hautausmaan kohtaloa. Meitä kiinnosti erityisesti se, miksi hautausmaata ei siirretty. Ulrika Eleonoran kirkon hautausmaa oli käytössä 1600-luvulta vuoteen 1790 asti, jolloin silloinen kirkkoherra Collin kieltäytyi enää hautaamasta sinne. Paikka oli tullut täyteen ja oli lisäksi epäsiisti. Kartat kertovat kehityksestä Tutkimme Senaatintorin kehityksen vaiheita Kansallisarkiston digitoitujen kartta-aineistojen avulla. Kansallisarkiston nettisivuilla on selkeät ohjeet digitaalisen kartta-aineiston löytämiseksi, ja myös tiedostojen käyttäminen on asiakasystävällistä. Kaikkea kartta-aineistoa ei kuitenkaan ole löydettävissä digitoituina, ja dokumenttien sanahaussa on oltava välillä luova. Lisäksi ongelmana voi olla historiallisten karttojen tekstien vaikeaselkoisuus ja vieraskielisyys. Ensimmäinen Senaatintorin aluetta koskeva kartta on vuodelta 1696, eikä siihen ole vielä merkitty kirkkoa tai hautausmaata. Kartasta voi tulkita, että Suurtorin länsipuolella, nykyisen Senaatintorin luoteisosassa, näkyy osittain Pyhän Hengen kirkko ja sen hautausmaa. Senaatintorin alle jäi vanha hautausmaa Pyhän Hengen kirkko tuhoutui Isonvihan aikana vuonna 1713, ja paikalle tehtiin tilaa uutta kirkkoa varten. Vuoden 1743 kartassa näkyy vuonna 1727 rakennettu Ulrika Eleonoran kirkko hautausmaineen. Suurtorin pohjoisosassa näkyy ilmeisesti raatihuone, joka rakennettiin vuonna 1729. Vuoden 1763 kartassa on huomattavasti tarkemmin merkittynä Ulrika Eleonoran kirkko ja hautausmaa-alue. Kartasta näkee ristinmallisen kirkon, ja raatihuone on merkitty selkeämmin. Hautausmaan rajat ovat edellisiä karttoja selkeämpiä. Hautojen päälle torikiveys Harva Helsingin maisemia Tuomiokirkon portailla ihaileva tietää, että Senaatintorin kiveyksen kätköissä on vanha hautausmaa. Arkeologian opiskelijat tutkivat työprojektissaan, miksi se jätettiin kaupungin uuden monumentaalikeskuksen alle. Helsingin yliopisto ja Kansallisarkisto toteuttivat keväällä 2015 yhteisprojektin, jossa tutkimme arkeologista kohdetta, josta löytyy myös arkistomateriaalia. Valitsimme kohteeksemme kaikkien tunteman Senaatintorin. Vuoden 1820 kartta pitää sisällään suuria muutoksia. Ulrika Eleonoran kirkkoa alettiin purkaa, ja vuoteen 1827 mennessä kirkko oli poissa ja hautojen päälle tehtiin torikiveys. Suurtorin pohjoisosan yläpuolella näkyy aidattu alue, jonka keskelle jo merkitty tuleva Helsingin Tuomiokirkko. Tuomiokirkko rakennettiin vuosina 1830–1840, minkä jälkeen Ulrika Eleonoran kirkko ja hautausmaa jäivät Helsingin uuden Senaatintorin alle. Vuoden 1829 kartasta näkee, kuinka Ulrika Eleonoran kirkko ja hautausmaa ovat jääneet pois kaupungin kaavoituksesta, akti 2/2015 ja jäljellä on uusi kirkko suurine toreineen. Vuoden 1837 kartassa näkyy tarkempi kuva uudesta Tuomiokirkosta, ja torin nimenä on jo Senaatintori. Miksi hautausmaata ei siirretty? Löytyisikö arkistolähteistä merkintöjä, jotka selventäisivät, miksi hautausmaata ei siirretty? Päätimme käydä läpi Helsingin jälleenrakennuskomitean kirjeenvaihdon Senaatintorin ympäristön rakentamista edeltäneistä vuosista 1830-luvulle. Moni kirje koski maiden lunastamista valtiolle ja siitä seuranneita erimielisyyksiä. Maanlunastus ei kaupunkilaisia niinkään häirinnyt, vaan riidat koskivat maasta maksettua korvausta. Myös Ulrika Eleonoran kirkon irtaimistoa ja sen kohtaloa koskevaa kirjeenvaihtoa oli jonkin verran. Vuoden 1763 kartassa on ristinmallinen Ulrika Eleonoran kirkko ja hautausmaa-alue. Vanhaa hautausmaata tai sen hautoja koskevia suunnitelmia ei mainittu kirjeissä. Kuitenkin venäläisen sotilashautausmaan siirto selostettiin ja kuvailtiin maaherralle tarkasti. Olisiko niin, että oltuaan melkein neljännesvuosisadan pois käytöstä kaupungin vanha hautausmaa oli jo niin unohdettu, ettei sen kohtalo enää vaatinut suurempia selittelyjä? Hautojen siirto olisi ollut lähes mahdoton työ, ja oli helpompi vain tasoittaa ja kivetä paikka kaupungin uudeksi toriksi. Perimätiedon mukaan paikalla olleet hautakivet käytettiin Kluuvinlahden täytteeksi. Arkistotyöskentely vaatii aikaa Kansallisarkiston aineistojen hakeminen ja tilaaminen voi aluksi vaikuttaa hankalalta. Etukäteen ei voi tietää tarkalleen, missä ja minkälaisissa aineistoissa tutkittavaa aihetta koskevia mainintoja voisi olla, ja kiinnostavien lähteiden määrä voi olla suurikin. Vuoden 1820 kartassa näkyy Suurtorin pohjoisosan yläpuolella aidattu alue, jonka keskelle on jo merkitty tuleva Helsingin Tuomiokirkko. Maininnanarvoista on se, että Kansallisarkisto pystyy toimittamaan aineistoja asiakkaiden tarkasteltavaksi nopeasti – parhaimmillaan jo samana päivänä. Aineistojen läpikäyminen osoittautui yksinkertaiseksi mutta aikaa vieväksi prosessiksi. Kaikki vähänkin kiinnostava on selailtava läpi etsien mainintoja ja keskeisiä sanoja. Prosessin sujuvuuteen vaikutti myös se, että läpikäytävästä tekstistä oli aika ajoin verrattain hankala saada selvää. Perusteellinen arkistotyö vaatii siis hyvin paljon aikaa. Toki on syytä muistaa lähdekriittisyys: kirjallisiin lähteisiin ei ole aina viisasta luottaa sokeasti. Arkeologisten tutkimusten mielekkyys historiallisen ajan kohteilla piileekin juuri siinä, että pystytään vertaamaan kaivauksilla saavutettuja tuloksia historiallisiin lähteisiin ja mahdollisesti tuottamaan uutta tietoa kohteesta. Teksti: Aleksi Stenberg, Janne Soisalo, Nelli-Johanna Saari ja Tuuli Kasso, Helsingin yliopisto Vuoden 1837 kartassa näkyy uusi Tuomiokirkko, ja torin nimi on Senaatintori. Kirjoittajat kiittävät Helsingin yliopistoa ja Kansallisarkistoa työprojektin mahdollisuudesta sekä erityisesti kurssin opettajaa Pauliina Latvalaa/HY ja yhteistyöhenkilönä toiminutta Tomi Ahorantaa/KA. 13 14 akti 2/2015 Ennätysministerin elämän jäljillä Kati Katajisto kirjoittaa Kansallisarkiston tutkijakopissa valtioneuvos Johannes Virolaisen elämäkertaa. Aloitin elokuussa 2014 valtioneuvos Johannes Virolaisen elämäkertatutkimuksen, ja olen siitä lähtien saanut viettää päiväni Kansallisarkistossa. Tarkoituksena on kirjoittaa kokonaisvaltainen tieteellinen elämäkerta Virolaisesta sekä ihmisenä että aatepoliitikkona – ei vain valtapoliitikkona. Johannes Virolainen (1914–2000) oli yksi sotien jälkeisen ajan keskeisimpiä poliittisia hahmoja. Hän oli Maalaisliiton/Keskustapuolueen kansanedustaja, ministerinä 15 eri hallituksessa vuosina 1950–1979, puolueensa puheenjohtaja (1965–1980) sekä kahdesti eduskunnan puhemies. Virolainen tuli eduskuntaan vuonna 1945 ja nousi ministeriksi ensimmäisen kerran vuonna 1950 Kekkosen hallitukseen. Maalaisliiton puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1964, jonka jälkeen puolueen nimi modernisoitiin. Virolainen valittiin keskustan presidenttiehdokkaaksi vuonna 1982 sekä uudestaan kansanedustajaksi vuosiksi 1987–91. kisena hahmona. Nuoremmat ikäluokat muistanevat Johanneksen ehkä enemmän kansikuvajulkisuudesta yhdessä näyttävän Kyllikki Virolaisen (ent. Stenros) kanssa. Karjalaisten äänillä eduskuntaan Johannes Virolainen oli kotoisin Karjalasta, läheltä Viipuria. Hän pääsi perheensä ainoana lapsena oppikouluun Viipuriin, ja hänestä tuli kotikylänsä Yläsommeen ensimmäinen ylioppilas. Opinnot jatkuivat Helsingin yliopistossa, ja Virolainen valmistui agronomiksi. Hänen oli tarkoitus jatkaa opintoja ja väitöskirjan aihekin oli jo sovittu, kunnes sodan uhka muutti tilanteen. Virolainen määrättiin Viipurin kansanhuoltopiiritoimiston johtajaksi lokakuussa 1939 vasta 25-vuotiaana. Pian tämän jälkeen syttyi talvisota, ja hän vastasi vaativalla paikalla karjalaisten evakuoinnista. Voi myös mainita, että Virolainen kantaa yhä valtioneuvoston ennätystä ministeripäivien määrässä mitattuna: 6 169 päivää. Talvisodan jälkeen Virolainen pyrki ajamaan karjalaisten etuja ja oikeuksia Karjalan Liiton toimihenkilönä, ja vähän ennen jatkosodan alkua hänet määrättiin uudelleen evakuointitehtäviin. Jatkosodan aikana Virolainen vastasi evakkojen palauttamisesta takaisin Karjalaan sekä osallistui jälleenrakennuspyrintöihin, kunnes sota pakotti kääntämään siirtolaisvirran jälleen kohti länttä. Aktiivisen poliittisen uran jälkeenkään Virolainen ei jäänyt julkisuudesta sivuun, vaan vaikutti mediassa näkyvänä jul- Samana päivänä, kuin välirauhansopimus allekirjoitettiin, Virolainen määrättiin Siirtoväenasiainosaston päälliköksi hoita- MARKO OJA akti 2/2015 Kansallisarkisto maan siirtolaisväen asioita supistuneen valtakunnan rajojen sisällä. Eduskuntaan Virolainen valittiin ”uutena kasvona” vuonna 1945 lähinnä karjalaisen siirtoväen kannatuksella. Tästä alkoi hänen laajakantoinen, näyttävä ja pitkä poliittinen uransa. Huomattavan laaja henkilöarkisto Kansallisarkistossa sijaitseva Virolaisen henkilöarkisto on huomattavan laaja, mikä ei ole yllättävää ottaen huomioon hänen uransa keston. Koteloita on yli 250, ja yhdessä kotelossa voi olla esimerkiksi yli 30 kalenteria tai satoja ellei tuhansia sivuja puhemateriaalia. Virolainen onkin arvioinut pitäneensä uransa aikana noin 10 000 puhetta. Materiaalia löytyy aina 1930-luvulta lähtien, mutta suurin osa on sotien jälkeiseltä ajalta. Virolainen omaksui nuoresta pitäen tavan laatia laajoja muistiinpanoja, mutta valitettavasti hänen nuoruudenmuistiinpanonsa jäivät sodan melskeissä Viipuriin. Myöhemmin muut poliitikot saattoivat suivaantua Virolaiselle, kun tämä jatkuvasti kirjoitteli muistiinpanojaan keskusteluista. Niiden tekemisestä muodostui epäilemättä paitsi tapa myös eräänlainen poliittinen henkivakuutus – niistä saattoi tarkistaa, mitä olikaan puhuttu ja varmasti vastapuolikin harkitsi vähän tarkemmin ulosantiaan. Lisäksi Virolaisen arkistosta löytyy muun muassa lehtileikkeitä, virallisia asiakirjoja, valokuvia, hänen lukuisten kirjojensa käsikirjoitukset ja taustamateriaalia sekä kattava otos Suomen kansan kirjeitä poliitikko Virolaiselle. Aineisto avaa monenlaisia näkymiä Aineiston laajuus antaa tutkijalle mahdollisuuden tutustua tutkittavaan henkilöön perusteellisesti eri vuosikymmeninä. Miten ja miksi Virolaisesta tuli poliitikko? Mistä hän ammensi motivaationsa ja voimavaransa politiikan tekemiseen vuosikymmenestä toiseen, vaikka rapaakin satoi niskaan, välillä varsin rankasti? Virolaisen arkisto ei avaa ovia ainoastaan Virolaisen henkilöön vaan suomalaiseen yhteiskuntaan laajemminkin. Näkyvän poliittisen päätöksenteon tason ja sen alla vaikuttavan poliittisen kulttuurin lisäksi aineisto avaa näkymiä siihen, miten suomalainen yhteiskunta on toiminut; myös erilaisten järjestöjen ja yhteisöjen, yritysmaailman ja median roolit peilautuvat aineistossa. Voipa Virolaisen arkiston sanoa avaavan ikkunan myös Suomen kansan sielunelämään, etelästä Lapin perukoille asti – ja viisaista sekopäihin. Suomalaisen yhteiskunnan lisäksi näkymät avautuvat rajojen ulkopuolelle: pohjoismaisen yhteistyön eri tasoihin, Eurooppaan ja IPU:n eli Parlamenttienvälisen liiton kautta aina koko globaaliin poliittiseen kenttään. Onkin ollut hämmästyttävää havaita, miten laajalla poliittisella rintamalla Virolainen toimi. Unohtaa ei sovi Neuvostoliittoa ja muita entisiä sosia- Johannes Virolainen Vironperän tilallaan vuonna 1965. 51-vuotiaan pääministerin poliittiset huolet näyttävät jääneen Helsinkiin. listimaita – eikä kylmän sodan aikaisia poliittisia konstellaatioita, joita viimeaikainen kansainvälis-poliittinen kehitys on saanut monet muistelemaan. Tutkijakoppi helpottaa tutkimustyötä Virolaisen arkisto avaakin oven lukemattomiin maailmoihin. Tutkijana saan tehdä matkani mukavasti tutkijakopin rauhassa. Kansallisarkisto antoi vapun jälkeen käyttööni emeritusprofessori Heikki Ylikankaan entisen tutkijakopin vanhan tutkijasalin puolelta. On tietysti hohdokasta päästä tekemään tutkimusta Suomen yhden nimekkäimmän historioitsijan entisellä paikalla. Kansallisarkistossa on hyvä tehdä töitä, ja oma tutkijakoppi on helpottanut tutkimuksen tekoa entisestään. Sinne on mahdollista tarvittaessa kutsua haastateltava, ja sinne voi jättää tutkimuspaperit, kirjat ja muun tarvittavan työpöydälle, ja jatkaa siitä seuraavana päivänä. Hyvä ja miellyttävä ympäristö tutkimuksen tekemiselle koostuu monista eri seikoista; ystävällisestä ja auttavasta henkilökunnasta, muista mukavista henkilöistä ja tutkijakollegoista sekä sellaisista käytännön seikoista, että lounasravintola on kätevästi samassa rakennuksessa ja arkistossa on kahviautomaatti – joissain arkistoissa kahvinsa joutuu hakemaan kaupasta tai kahvilasta. Eikä kolmen pojan äiti ole pulassa Kansallisarkistosta lähtiessä, vaikka treenieväät olisi unohtanut aamulla pakata mukaan: tilanne on mahdollista pelastaa välipala-automaatin välipala kekseillä. Kansallisarkistossa homma toimii, alusta loppuun. Teksti: Kati Katajisto, FT 15 16 akti 2/2015 Ruusuja ja leijonia Ritarikuntien kunniamerkit ovat valtiollisuuden tunnuksia ja keskeisiä välineitä, joilla valtionpäämiehet palkitsevat sekä kansalaisia että ulkomaalaisia. Axel Gallen-Kallelan rooli itsenäisen Suomen symbolikuvaston luomisessa oli keskeinen. Huhtikuussa 2015 Gallen-Kallelan syntymästä tuli kuluneeksi 150 vuotta. Ensimmäisen hahmotelman ”Suomen Ruusun Kunniakunnasta” Gallen-Kallela piirsi savukerasian kanteen Haapamäen asemalla 2. helmikuuta 1918. Samalla Gallen-Kallela kirjoitti lähettämättä jääneen kirjeen, jossa hän ehdotti kunniamerkin perustamista ”Suomen Armeijan sotakuntoisuuden ja äärimmäisen urhoollisuuden ja harvinaisten ratkaisevien sankaritekojen tunnustukseksi”. Vapaudenristin vaikutteet Ylipäällikkö G. Mannerheimin käskystä ja hänen yksityiskohtaisessa ohjauksessaan Gallen-Kallela suunnitteli 1918 Vapaudenristit ja Vapaudenmitalit. 2. luokan ja sitä korkeampien Vapaudenristien perusmuoto pohjautui muun muassa Venäjän Pyhän Yrjön ritarikunnan käyttämään valkoiseen ristityyppiin, jonka päälle Gallen-Kallela asetti hakaristin. Mustan raudan ja hopean yhdistelmä Preussin Rautaristissä antoi puolestaan vaikutteita sotilasansioista annettavaan 4. luokan Vapaudenristiin. Gallen-Kallelan varhaisissa luonnoksissa hallitsevana aiheena ollut heraldinen ruusu sijoittui Vapaudenristien keskikuvioksi. Karjalan vaakunan käsivarsien yhdistäminen Vapaudenristin laakeriseppeleeseen oli Mannerheimin idea. Suomen Valkoinen Ruusu pääosaan Kun Mannerheim valtionhoitajana tammikuussa 1919 lopetti Vapaudenristien antamisen, Gallen-Kallela sai tehtäväkseen suunnitella nopeasti uuden ritarikunnan kunniamerkit. Ensimmäisten kunniamerkkien tuli olla valmiina jo Mannerheimin 12. helmikuuta 1919 alkanutta Tukholman-vierailua varten. Gallen-Kallela palasi ruusuaiheeseen ja uusi ritarikunta sai nimekseen Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunta. Näin Gallen-Kallela nosti omaperäisesti Suomen vaakunan sivutunnuksen pääosaan. Ritarikuntaristin perusmuodoksi tuli Vapaudenristin korkeimpien luokkien tapaan valkoemaloitu yrjönristi ruusun säilyessä keskikuviona. Ristin sakaroiden väliin Gallen-Kallela sijoitti nousevat Suomen leijonat. Gallen-Kallela piirsi 1919 Suomen Valkoisen Ruusun suurristin ketjun keskeiseksi tunnukseksi hakaristin. Ritarikuntien suurmestari Kekkonen päätti 1963 korvata ketjun hakaristit Gustaf von Numersin sommittelemalla havuristillä. Ritarikuntalaitos täydentyi Pysyvä Vapaudenristin ritarikunta muodostettiin joulukuussa 1940. Samalla ritarikuntaan perustettiin erikoiskunniamerkiksi Mannerheim-risti. Vapaudenristin pohjalta uuden kunniamerkin muotoilivat taidemaalari majuri Aarno Karimo ja A. Tillanderin korusuunnittelija Oskar Pihl. Suomen kolmas ritarikunta, Suomen Leijonan ritarikunta, akti 2/2015 Gallen-Kallelan piirros Suomen Valkoisen Ruusun suurrististä 1919. Gallen-Kallelan ennen julkaisematon luonnos Vapaudenrististä. perustettiin syyskuussa 1942. Uuden ritarikunnan perustaminen mahdollisti kunniamerkkien helpomman ja tarkemman sovittamisen palkittavan aseman ja ansioiden mukaan. Erityisesti ulkomaalaisten palkitsemisessa oli ilmennyt epäkohtia, kun aiemmin käytössä oli ollut vain yksi suurristi. dia -mitali on ainoa suomalainen kunniamerkki, jonka kääntöpuolelle kaiverretaan saajan nimi. Oskar Pihl suunnitteli Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkit kahden vanhemman ritarikunnan valkoisen yrjönristin pohjalta. Pihlin ensimmäisissä luonnoksissa kookas Suomen leijona on sijoitettu suoraan ristin päälle ja nauha on sinivalkoinen. Lopulta pienempi Suomen leijona sijoitettiin ristin keskustassa olevaan punaiseen kohopyöriöön ja ritarikunnan nauhasta tuli tummanpunainen. Suomen Leijonan ritarikuntaan perustettiin vuonna 1943 Pro Finlandia -mitali, joka voidaan antaa vain taiteilijoille ja kirjailijoille. Pihl muotoili mitalin etupuolen vastaamaan ritarikuntaristin keskiosaa. Pro Finlan- Teksti: Antti Matikkala, PhD Lähteet: Tom Bergroth: De finska ordnarnas heraldiska utformning. Teoksessa: Heraldica Fennica. Suomen Heraldinen Seura, 1978. Tom Bergroth: Kalevan Miekan ritarikunta: suomalainen ritarikunta jota ei koskaan perustettu. Teoksessa: Turun kaupungin historiallinen museo: vuosijulkaisu 1974–1975. 1977. Tom C. Bergroth et al.: Vapaudenristin ritarikunta: isänmaan puolesta. 2. täydennetty laitos, 2014. www.ritarikunnat.fi Kalevan Miekan ritarikunta jäi perustamatta Vuosina 1928–1930 suunniteltiin uuden sotilasansioritarikunnan, Kalevan Miekan ritarikunnan, perustamista. Mannerheim ei tällä kertaa ollut ohjaamassa suunnittelutyötä vaan Gallen-Kallela sai vapaasti toteuttaa omalaatuista, kansallisromanttista tyyliään laatiessaan piirrokset ritarikunnan kunniamerkeistä. Ne poikkeavatkin täysin Vapaudenristeistä ja Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan kunniamerkeistä. Gallen-Kallelan luonnos Kalevan Miekan ritarikunnan kunniamerkiksi vuodelta 1928. Kalevan Miekan ritarikuntaa ei lopulta perustettu, mutta muistoksi siitä Gustaf von Numers sijoitti 1977 perustetun Sotilasansiomitalin kääntöpuolelle Gallen-Kallelan piirroksiin pohjautuvan liekehtivän miekan. 17 Arkistouralla Arkistojen ammattilaiset kertovat tällä palstalla työstään ja tehtävistään. Tässä numerossa raotetaan Keskustan ja maaseudun arkiston (KMA) ovea, jonka takana työskentelee tutkija Arto Alajoutsijärvi. Arto Alajoutsijärven kotialbumi aktiivisesti muun muassa keskustajärjestöissä ja ylioppilaskunnassa. Syksyllä 2005 minut valittiin rekrytointiprosessin jälkeen nykyiseen tehtävään. Työn ohessa olen syventänyt asiakirjahallinnon ja arkistoalan osaamistani järjestämällä ja luetteloimalla henkilöarkiston Kansallisarkistossa vuonna 2007 ja suorittamalla ylemmän arkistotutkinnon loppuun keväällä 2014. Mikä täyttää työpäivän? Pienessä arkistossa työnkuva on laaja, jolloin täytyy osata vähän kaikkea. Erilaisia kyselyitä tulee päivittäin ja niihin reagoiminen vie aikaa. Tutkijoita käy myös säännöllisesti. Pääasialliset tehtävät koostuvat muun muassa tutkija- ja tietopalvelusta, aineistojen tutkimuskuntoon saattamisesta, kotisivujen ja tietokantojen päivittämisestä, arkistoluovutusten suunnittelusta, asiakirjahallinnollisesta neuvonnasta ja arkistokoulutusten järjestämisestä. Tärkein yhteistyöhanke on arkistolaitoksen vetämä AHAA-projekti, jossa myös KMA on mukana. Itse olen seurannut hankkeen etenemistä alusta saakka ja ollut muun muassa arkistokuvailun kehittämistyöryhmän kommenttijäsenenä. Mikä on arkistosi helmi? Käytetyimmät aineistomme koostuvat ehdottomasti puolueelinten ja eduskuntaryhmän pöytäkirjoista. Pöytäkirjasarjat alkavat puolueen perustamisesta vuodesta 1906 ja karttuvat koko ajan. Pöytäkirjoissa referoidaan usein kokouksissa käytyä poliittista dialogia. Ne valaisevat mielestäni hyvin poliittisen päätöksenteon taustalla käytyä keskustelua, ja ovat asiakirjallisen kulttuuriperinnön arvokas lisä. Esimerkiksi puoluehallituksen ja eduskuntaryhmän joidenkin kokousten päätöksillä ja linjauksilla on ollut suurta merkitystä Suomen historian kohtalonkysymyksissä. Onko arkiston ulkopuolella elämää? Päivänpolitiikan taustat talteen Miten löysit itsesi arkistoalalta? Löysin arkistoalalle sattumalta. Alun perin kouluttauduin Jyväskylän yliopistossa historian ja yhteiskuntaopin opettajaksi pääaineenani Suomen historia. Aikaisemmin olen työskennellyt muun muassa tuntiopettajana Alkio-opistossa, etuuskäsittelijänä Kelassa ja sosiaalisihteerinä Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnassa. Opiskeluaikana toimin Harrastan liikuntaa, lukemista, järjestötoimintaa ja politiikan seuraamista. Lapista kotoisin olevana ihmisenä pidän erityisesti eräretkeilystä, kalastuksesta ja marjastuksesta. Suurin mielenkiintoni liittyy Venäjään. Seuraan aktiivisesti Venäjän kehitystä eri medioiden ja kirjallisuuden kautta. Perheeseeni kuuluu vaimo ja 8-vuotias poika. Pojan jalkapalloharrastus vie myös osan vapaa-ajasta. Toimiiko yhteistyö arkistolaitoksen suuntaan? Mielestäni yhteistyö arkistolaitoksen kanssa on sujunut hyvin. Yhteistyön kautta olen oppinut vuosien varrella tuntemaan henkilökohtaisesti monta arkistolaitoksessa työskentelevää kollegaa. Toivottavasti AHAA-hanke jatkossa vielä syventää yhteistyötä arkistolaitoksen kanssa. akti 2/2015 Arkistolöytöjä Palstalla esitellään arkistojen kätköistä löytyneitä kuriositeetteja. otavamedia Suomen-vierailullaan Heinrich Himmler nautti muun muassa leppoisasta soutelusta Vanajavedellä. Airoissa Suomen pääministeri Johan Rangell, keskellä Himmlerin hieroja Felix Kersten ja perätuhdolla itse Himmler. Hirviö hövelillä päällä Aamulla heinäkuun 29. päivä vuonna 1942 laskeutui Malmin lentokentälle saksalainen Junkers ”JU-52” -kuljetuskone, joka ulosti sisuksistaan Reichsführer SS Heinrich Himmlerin seurueineen. Seuruetta oli vastassa kolme Valtiollisen poliisin virkailijaa, joiden tehtävä oli vastaanoton lisäksi huolehtia Reichsführerin turvallisuudesta Suomen vierailun aikana. Kansallisarkistossa säilytettävästä Etsivän Keskuspoliisin – Valtiollisen poliisin (EK-Valpo) arkistosta löytyy Valpon etsivien laatima raportti (Er. sal. V.P.K.D. 13/43 1942, Valpo II AMP 178), joka kertoo yksityiskohtaisesti Himmlerin vierailusta Suomessa. Kuuluisasta kirjoituspöytämurhaajasta tulee ensimmäisenä mieleen juutalaisten ja muiden kolmannessa valtakunnassa epätoivottujen ihmisten joukkotuho, mutta Valpon etsivien raportissa näyttäytyy enimmäkseen höveli ja melkeinpä naiivi Himmler. Oikeastaan Himmler olikin lomamatkalla, joten raportista ilmi käyvä rento tunnelma on ymmärrettävää. Lomamatkansa aikana Himmler muun muassa kalasti, keräsi sieniä ja rentoutui saunassa. Etsivien raportissa referoidaan muun muassa seuraava: ”…Reichsführer oli erittäin ihastunut suomalaiseen saunaan, jonka, samoin kuin perunakellarinkin piirustukset vei mukanaan Saksaan. Hän tutustui myös kalan valmistukseen hiilloksella paperin sisällä, jota valmistustapaa piti kansantaloudellisesti tärkeänä, vieden tämän taidon mukanaan…” ”…Lapsikysymys tuntuikin erikoisesti olevan hänen sydäntään lähellä, ostaen m.m. Stockmannilta yli tuhannella markalla leikkikaluja, jotka sanoi jouluna antavansa kaatuneitten SS-miesten lapsille…” ”…Kertoi tällä matkalla järjestävänsä loman muutamille SSmiehille sillä ehdolla, että Saksaan saavuttuaan lisäävät sukua, huolimatta siitä ovatko naimisissa tai ei. Pääasia on, että kansa lisääntyy, huolehtikoon lapsesta sitten koti tai valtio…” ”…Ravintolaelämään, yleisön käyttäytymiseen j.n.e. tutustui Reichsführer myös Kalastajatorpalla ollessaan pitäen yleisön esiintymistä suorastaan mallikelpoisena. M.m. ei havainnut ainoatakaan päihtynyttä, jonka johdosta lausuikin, että itse Führerin pitäisi tämä nähdä…” ”…joka potee anemiaa, lupasi Reichsführer kuukauden ilmaisen oleskelun Baierissa ja saa LH ottaa jonkun saksankielen taitoisen ystävättärensä mukaansa… …Huvilalla apulaisina toimineille naishenkilöille lupasi Reichsführer lähettää lahjaksi kahvikalustot. LH:n veli pääsee 17 vuotta täytettyään Reichsführerin palvelukseen Saksaan…” Himmlerin vierailu tai oikeastaan lomamatka kesti 6. elokuuta saakka, jolloin hän palasi takaisin Saksaan ja pahantekoon. Teksti: Ville Kontinen, ylitarkastaja, Kansallisarkisto 19 20 akti 2/2015 Jatkosodan 1941–44 aineistot FSB:n keskusarkistossa Tässä artikkelissa kerrotaan venäläisen tiedustelun ja vastavakoilun asiakirjoista, jotka koskevat Neuvostoliiton ja Suomen välistä sotaa vuosina 1941–1944. Asiakirjat sisältyvät Venäjän turvallisuuspalvelun FSB:n keskusarkiston salaisen asiakirjahallinnon, rikosasiain sekä ns. ”erikoismappien” arkistoihin. Aineistojen tutkimus valaisee objektiivisemmin Venäjän ja Suomen historian eri vaiheita sekä sota-ajan traagisia tapahtumia. Erikoismappien aineistossa on neuvostotiedustelun ja vastavakoilun tiedotteita Neuvostoliiton johdolle Suomen poliittisista mielialoista sekä maiden välisistä suhteista ennen sotaa ja sodan aikana. Vuoden 1941 alussa neuvostovakoilu ei sulkenut pois saksalaisten hyökkäysmahdollisuutta Neuvostoliittoon ja raportoi, että ” Suomea käytetään sillanpääasemana tässä hyökkäyksessä”. Asiakirjoissa mainitaan, että ”Suomi on vaarassa. Se haluaa jäädä neutraaliksi, mutta Saksa painostaa Suomen hallitusta…” Neuvostotiedustelu informoi vuonna 1942 Neuvostoliiton johtoa Suomen haluttomuudesta keskustella rauhansopimuksesta. Samalla kerrottiin, että eräät poliitikot suhtautuivat lojaalisti Neuvostoliittoon ja halusivat ”antaa sysäyksen Suomen johdolle konfliktin rauhanomaiseen selvittämiseen”. Tiedustelu tutki mielipideilmastoa Vuoden 1943 aineistoihin sisältyy tiedot Suomen hallituksen tilanteesta, Neuvostoliiton ja Suomen suhteita koskeneesta yhteiskunnallisesta keskustelusta sekä oppositiomielialan kasvusta sosialidemokraattien keskuudessa. Ruotsin Suomen-lähetystön poliittisesta raportista selviää Ruotsin näkökanta tilanteeseen. Arkistoasiakirjoista käy ilmi myös eräiden suomalaisten poliitikkojen aikomus aloittaa rauhanneuvottelut Neuvostoliiton edustajien kanssa. Asiakirjat maalis-huhtikuulta 1944 todistavat Suomen poliittisten ja yhteiskunnallisten vaikuttajien mielipiteiden muutoksista rauhanneuvottelujen suhteen. Aineistossa on tietoja rauhanneuvotteluiden kulusta, ruotsalaisten roolista välittäjänä sekä Suomen sisäpoliittisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Asiakirjoissa kerrotaan muun muassa englantilaisten ja neuvostoliittolaisten Pohjoismai- ta koskevista ristiriidoista sekä suomalaisten ja saksalaisten suhteista rauhanneuvottelujen edetessä. Karjalan neuvostotasavallan sisäasiainkansankomissariaatin aineistossa heinäkuulta 1941 on tietoja muun muassa rajalla käydyistä taisteluista, vihollisen ilmahyökkäyksestä Karjalan kaupunkeihin sekä teollisuuskohteiden evakuoinneista. Erilliseen asiakirjaryhmään kuuluvat tiedot neuvostoliittolaisten erikoisyksiköiden ja partisaaniryhmien toiminnasta saksalaisen ja suomalaisen sotaväen selustassa. Vakoilua puolin ja toisin Salaisen asiakirjahallinnon fondissa ovat sotilasvastavakoilun aineistoja muun muassa Karjalan rintamalta. Asiakirjoissa on tietoja rintaman sotatoimista sekä neuvostoliittolaisen sotilasvastavakoilun (SMERŠ-vastavakoilujärjestö) ja toisaalta Saksan ja Suomen tiedustelujen kamppailusta rintamalla ja lähialueella. Kamppailun osapuolet käyttivät salaisia, mutta erittäin kovia keinoja. Asiakirjat todistavat, että Suomen alueella toimi 11 tiedusteluyksikköä, joiden tehtäviin kuului ”tiedustelu- ja tuhoamistoiminnan järjestäminen Neuvostoliittoa vastaan”. Neuvostoliiton erikoisosastot tarkkailivat Suomen armeijan pääesikunnan tiedusteluosastoja Lapissa, Suomussalmella ja Äänislinnassa. FSB:n keskusarkiston aineistoissa on tiedot suomalaisten tiedusteluosastojen ja -koulutuksen sijainnista, toimintamenetelmistä, Neuvostoliittoon lähetettyjen tiedustelijoiden tehtävien luonteesta sekä salaisen palvelun toiminnasta neuvostovankien keskuudessa. Neuvostovastavakoilu etsi ja pidätti suomalaisia ja saksalaisia agentteja sekä hankki tietoja järjestöistä, kuten Lotta Svärd ja Akateeminen Karjala-Seura. Puna-armeijan puutteet tiedettiin Neuvostoliiton sotilasvastavakoilu tiedotti yksityiskohtaisesti taistelujen kulusta ja Puna-armeijan miesten poliittis-moraalisesta tilasta. Sodan alkua käsittelevissä asiakirjoissa on tietoja rankoista puolustustaisteluista sekä siitä, kuinka Suomi heinä-elokuussa 1941 otti haltuunsa kaikki Neuvostoliiton Talvisodassa saamat alueet. Syyskuussa 1941 suomalaiset aloittivat itäisen Karjalan miehityksen, ja lokakuussa ottivat haltuunsa Äänislinnan. Vuoden 1941 loppuun mennessä osapuolet siirtyivät puolustusasemiin ja rintamalinja vakiintui. akti 2/2015 Kenraali Heinrichs ottaa vastaan ohimarssin Äänislinnassa lokakuussa 1941. Neuvostoliiton vastavakoilu tiedotti sotilaspoliittiselle johdolle Puna-armeijan osastojen tilanteesta. Suurin osa erikoisosastojen tiedoista on peräisin keväältä 1942, jolloin Muurmannin sataman ja Kirovin rautatien puolustuksen vahvistamiseksi järjestettiin samanaikaisesti kaksi hyökkäystä Muurmannin ja Kiestingin suuntiin. Puna-armeijan sotilaiden osoittamasta lujuudesta ja äärettömästä urheudesta huolimatta tavoitteet jäivät saavuttamatta. Käytännössä osapuolet sijoittuivat samoihin asemiin. Erikoisosastot kiinnittivät erityistä huomiota joukkojen ja joukko-osastojen vähäiseen valmistautumiseen hyökkäystä varten, tykistön heikkoon suorituskykyyn sekä aseiden, ampumatarvikkeiden ja vaatetuksen puutteisiin. Näistä tehtiin johtopäätöksiä hyökkäyksen epäonnistumisen syistä. Myös omia joukkoja tarkkailtiin Vuosien 1942–1944 sotilasvastavakoilun asiakirjoissa on tiedot pääpuolustuslinjan tilanteesta, Puna-armeijan sotatoimista ja mielialoista sekä sotilasvakoilun tuloksista. Erikoistarkkailuun joutuivat neuvostosotilaat, jotka kehuivat vihollisen armeijaa tai suomalaista kulttuuria. Esimerkiksi maaliskuussa 1944 vastavakoilu informoi Neuvostoliiton johtoa sotilaiden palautteesta ulkoasiainkansankomissariaatin julkaisemaan ”Neuvostoliittolais-suomalaisten suhteiden kysymykseen”. Sotilasvastavakoilun kesän ja syksyn 1944 asiakirjoissa on tietoja muun muassa Puna-armeijan hyökkäyksen kulusta SA-kuva/Esko Manninen Karjalassa ja Pohjois-Suomessa sekä osastojen siirtämisestä Suomen rajalle. Vankileireiltä kiintoisaa aineistoa Neuvostosotilaiden vankileireissä toimi suomalainen ja saksalainen hallinto. Vankileirejä käsittelevät aineistot ovat erillisessä asiakirjaryhmässä. Niissä on pidätettyjen ulkomaisten agenttien lausunnot sekä syksyllä 1944 Neuvostoliittoon palautettujen sotavankien tarkastusmateriaalit. Asiakirjoissa on tietoja vankileirien sijainnista ja tehtävistä sekä leirihallinnon, vihollisen tiedustelun ja vastavakoilun toiminnasta. Rikosasiain fondissa on suomalaisia, saksalaisia ja neuvostoliittolaisia sotavankeja koskevia aineistoja. Niistä kannattaa mainita Saksan entisen Suomen-sotilasattasean Horst Kitschmannin akti. Hänen lausuntonsa kertovat, että Saksan hallitus ja asevoimien ylipäällikkö sekä Suomen hallitus ja armeijan yleisesikunta järjestivät yhdessä salaiset neuvottelut, joissa valmistauduttiin hyökkäämään Neuvostoliittoon paljon ennen 22. kesäkuuta 1941. Kenraalimajuri V.V.Kirpitšnikov oli Suomessa sotavankina 1941–1944. Hänen rikosasiassaan on tiedot traagisista tapahtumista rintamalla sodan alussa, Puna-armeijan vastoinkäymisten syistä sekä olosuhteista vankeudessa. Teksti: Vasili S. Hristoforov, kenraaliluutnantti, johtaja, Venäjän FSB:n arkisto- ja rekisteriosasto Käännös: Anna Vartiala, tutkija, Kansallisarkisto 21 Australiassa(ko) kaikki paremmin? Artikkelin kirjoittaja Reko Etelävuori vietti kolme kuukautta virkamiesvaihdossa Australiassa, jossa moni asia on toteutettu eri tavoin kuin Suomessa. Kokemuksena toiseen organisaatioon sisään pääseminen on äärimmäisen arvokasta, hän summaa. Mahtavia maisemia Victorian osavaltiossa. Ohjelmani virkamiesvaihdossa muodostui erilaisista jaksoista eri toimipisteissä. Ensin vietin kaksi päivää Kansallisarkistossa Canberrassa. Sieltä matkasin seitsemäksi viikoksi Melbournen toimistoon, joka periaatteessa vastasi suomalaista maakunta-arkistoa. Melbournessa pääsin sisään digitointiprosesseihin ja näin muitakin toimintaprosesseja laajalti. Melbournen toimistossa tehtiin tiettyyn pisteeseen saakka samoja asioita kuin Canberrassa, mutta kehittäminen oli rajallisempaa. Tämän jakson jälkeen menin takaisin CanberJulie Faulkner raan, missä tein viidessä viikossa pari projektia ja tutustuin tarkemmin erilaisiin verkkopalveluihin. Tutunoloinen organisaatio Australian arkistolaitoksen organisaatio on hyvin samankaltainen kuin Suomen. Merkittävä poikkeus on se, että verkkopalveluille ja niiden kehittämiselle on oma vastuualueensa. ICT vastaa lähinnä tietoteknisestä infrastruktuurista. Toisen merkittävän poikkeuksen muodostaa maan hallinnollinen rakenne: arkistolaitoksessa säilytetään vain kansainyhteisön viranomaisten asiakirjoja, ei esimerkiksi kirkonkirjoja, jotka sijaitsevat osavaltioiden arkistoissa. Melbournessa em. organisaatiot tarjosivat tutkijasalipalveluita osavaltion arkiston tiloista, jotka sijaitsivat kaupungin keskustan läheisyydessä. Arkistolaitos myös vuokrasi osavaltion arkistolta makasiinitilaa, jossa se säilytti käytetyintä aineistoaan. Sähköisiä palveluja helppo käyttää Australiassa satsataan paljon verkkopalveluihin ja niille haetaan paljon näkyvyyttä muun muassa mainostamalla. Arkistolaitoksen aineistot ovat selailtavissa RecordSearch-palvelusta. Se toimii verkkopalvelujen päätietokantana ja koostuu lukuisista moduuleista – oikeastaan muodostaa pohjan koko sähköiselle toiminnalle. Artikkelin kirjoittaja Reko Etelävuori (oik.) tapasi matkallaan muun muassa Australian kansallisarkiston pääjohtajan ja ICA:n puheenjohtajan David Frickerin. Palvelun selainpohjaisella käyttöliittymällä muun muassa kuvaillaan ja hallitaan aineistoja, hallitaan tiloja ja syötetään digitaalisia tiedostoja. Käyttäjät räätälöivät itselleen näkymiä, joissa näkyy vain heille olennaiset palvelut. Aineiston logis- 23 akti 2/2015 NIINA Etelävuori Reko Etelävuori tiin ja näin mahdollistaa hakutulosten rajaamista esimerkiksi originaalien fyysisen olomuodon perusteella. Digitoinnissa on haasteensa tiikan hallinnassa käytetään iPodeja, joilla viivakoodit luetaan kätevästi suoraan makasiineissa suojatussa langattomassa verkossa. Inspiroivia verkkopalveluja Tällä hetkellä ykkösverkkopalvelu on selkeästi Discovering Anzacs, joka on tutustumisen arvoinen. Palvelu on osallistanut kansalaisia vapaaehtoistyöhön sekä sähköisesti että asiakirjojen kuvailussa, valmistelussa ja digitoinnissa – Australian vapaaehtoistyökulttuuri oli monella tapaa aivan uskomattoman hienoa seurattavaa. Toinen erityismaininnan ansaitseva verkkopalvelu on sikäläisen Kansalliskirjaston tarjoama Trove. Se on varmasti paras muistiorganisaatioiden tuottama verkkopalvelu, joka minulle on tullut koskaan vastaan. Trove ei periaatteessa tee muuta kuin ”kerää” dataa eri palveluista ja on sen päälle kuorruttanut monia eri toimintoja – sitä käytetään jopa tarkoituksiin, joita kehittäjät eivät olleet edes ajatelleet! Trove vie tiedon ajattelun vahvasti siihen suuntaan, että tiettyyn ilmiöön liittyvää aineistoa kerätään yhteen todella laajalta toimijajoukolta. Jos sinulla sattuu olemaan sähköisiä kuvia jostain ilmiöstä, niin voit liittää ne Troveen esimerkiksi Flickrin kautta! Samaa ajattelutapaa sovelletaan myös Discovering Anzacs -palvelussa. Työpanosta pääsee luovuttamaan oikeastaan pelkän rekisteröitymisen voimin ja väärinkäytöksiä on ollut todella vähän – jos ollenkaan. Oma panokseni verkkopalveluiden kehittämisessä oli valokuvien metatietostandardien kartoitus. Tavoitteena on jatkossa jakaa yhden kentän tietoja standardien mukaisesti eri kent- Suomen ja Australian suurin ero digitoinnissa on digitoitavan aineiston olomuoto. Suomessa keskitytään laajalti paperiin, Australiassa lisäksi erilaisiin valokuva-aineistoihin: käytännön syynä se, että kuvista on värit katoamassa. Viivakoodeja hyödynnetään aineiston identifioinnissa, joten metatietojen ja digitaalisten kuvien liitto on sinetöity jo kuvailuvaiheessa. Itse toteutin projektin digitoinnin laadunvarmistuksesta. Australiassa laadunvarmistusta tehdään jälkipainotteisesti Suomea enemmän. On kuitenkin ymmärrettävä, että digitoinnin laadunvarmistus alkaa uusien laitehankintojen kilpailutusprosessista ja päättyy, kun digitaaliset kuvat on tallennettu asianmukaiseen järjestelmään. Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja näkemys täytyy muodostaa koko ketju mielessä pitäen. Digitoinnin perusasiat ovat universaalit, mutta prosessit tuntuvat vaihtelevan organisaatioittain. Australian digitointitoimintaan tuo eniten kompleksisuutta kaksi tekijää: maa on valtava, joten verkkoyhteydet ovat rajalliset ja digitointia suoritetaan kaikissa toimipisteissä, jos asiakas sitä pyytää. Virhetilastot todistavat hajauttamisen olevan ongelmallista etenkin silloin, kun digitoivat henkilöt eivät tee sitä kokopäiväisesti. Verkon rajallisuus aiheuttaa sen, että aineisto toimitetaan muistitikuilla Canberraan siirrettäväksi järjestelmään. Aineiston päätyminen palveluun saattaa kestää kauan ja mahdollisesti syöttövaiheessa havaitut virheet aiheuttavat lumipalloilmiön eri osavaltioihin. Kokemuksena virkavaihto oli mahtava, ja sitä voi suositella lämpimästi. Itselleni jäi ajasta paljon ystäviä sekä työkuvioista että vapaa-ajalta – heitä menen tulevaisuudessa vielä varmasti tapaamaan. Teksti: Reko Etelävuori, ylitarkastaja, Kansallisarkisto NOUSE HEL SIN KI! Pääkaupungin rakennushistoriasta kertova luentosarja Nouse Helsinki! käynnistyy keskiviikkona 7.10.2015 klo 17 Kansallisarkistossa. Luentoja pidetään keskiviikkoisin aina samaan aikaan. Luennoilla asiantuntijat kertovat Helsingin kasvusta rakennushistoriallisten arkistojen valossa. Kuulemme esimerkiksi venäläisestä Helsingistä, Eliel Saarisen laajoista keskustasuunnitelmista sekä urheiluun liittyvistä kohteista. TERVETULOA!