1. No category

SEURASA AREN
ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA
TUTKIMASSA
Oppimateriaali kuvataiteen
opettajien avuksi
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 02/16
Axel Olai Heikelin vuonna 1909 perustama Seurasaaren
ulkomuseo tarjoaa laajan esinekokoelmansa kautta kattavan läpileikkauksen ja kuvauksen suomalaisesta maaseutuelämästä pääasiassa 1800-luvulla. Tarkastelemalla
ulkomuseon 87 museorakennusta ja niiden esineistöä
voi saada melko tarkankin kuvan siitä, millaisia ihmisiä
rakennuksissa on aikoinaan asunut ja mihin rakennuksia
on käytetty. Kaikki museorakennukset on siirretty Seurasaareen jostakin muualta, minkä vuoksi museorakennuksissa on nähtävissä selkeitä paikkakuntakohtaisia ja
yhteiskuntaluokkien välisiä eroja.
Seurasaaren ulkomuseo tarjoaa
kuvataideopetukselle ainutlaatuisen
miljöön esimerkiksi perinteisen
hirsirakentamisen tarkasteluun.
Rakennukset eivät ole toimineet
ainoastaan suojina vaihtelevia luonnonoloja vastaan, vaan ne ovat myös
eräänlaisia näyttämöitä, joissa erilaiset rakennustavat ja -tyylit kertovat
paljon aikakauden ja elinympäristön
arvoista, tavoista ja yhteiskunnallisesta tilanteesta. Oppilaiden kanssa
voi tutustua erilaisiin hirsirakenteisiin mutta myös siihen, miten jopa
Euroopan arkkitehtuuriset muoti-ilmiöt näkyvät Seurasaaren rakennuksissa. Lisäksi saaressa voi tutustua
muihin rakenteisiin kuten esimer-
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 03/16
kiksi oviin, portteihin, kattoihin ja
ikkunoihin. Siinä missä rakennusten
käyttötarkoitus ja tilaratkaisut kertovat yhteiskunnallisista, kulttuurisista ja sosiaalisista oloista, kertovat
rakennusmateriaalit ja -tavat myös
kauneuskäsityksistä, osaamisesta
sekä taloudellisista lähtökohdista.
Seurasaaren rakennuksista pääosa
on talonpoikaisväestön elintiloja,
mutta myös muunlaisia rakennuksia
löytyy kuten kirkko. Säätyläisväestöä ulkomuseossa edustavat muun
muassa pappila ja kartano.
Museorakennuksia voi lähestyä
lukemattomista arkkitehtonisista näkökulmista käsin. Opetusmateriaalissa painopiste on hirsirakentamisessa
sekä siinä, miten elinolot ja -tavat vaikuttivat rakennusten muotoutumiseen. Lisäksi tutustutaan paikallisiin
ja ajallisiin tyylipiirteisiin. Opettaja
voi esitellä erilaisia rakennusmalleja
esimerkiksi piirtämällä yksinkertaisia mallikuvia maahan. Näin oppilaiden on helpompaa hahmottaa,
millaisista rakennuksista on puhe.
Lisäksi oppilaat voivat hahmotella
luonnoslehtiöihinsä museorakennuksia ja niiden yksityiskohtia kierroksen aikana. Luonnosten teemoiksi
voi nostaa esimerkiksi rakennusten
tarkoituksenmukaisuuden, esteettisyyden ja/tai ekologisuuden. Mikäli
aikaa on riittävästi, soveltuvat ulkomuseon rakennukset myös pikaisten
pakopisteharjoitusten lähtökohdiksi
Seurasaaren ulkomuseo kaikkine
rakennuksineen ilmentää suomalaisen maaseudun identiteettiä ja monimuotoisuutta pääosin 1800-luvulla.
Oman kulttuurin, menneiden ympäristöjen ja elintapojen tunteminen
auttaa rakentamaan suhteita myös
muihin ympäristöihin ja kulttuureihin. Oppimateriaalin ja siihen liittyvän tehtävän avulla oppilas pohtii
omaa asuinympäristöään ja elinpiiriään uudesta näkökulmasta sekä
tutustuu mahdollisesti paremmin
muihin koulutovereihinsa. Samalla
myös perinteinen hirsirakentaminen
ja –arkkitehtuuri sekä käsite ulkomuseo tulevat tutummiksi. Oppimateriaali tukee hyvin perusopetuksen
opetussuunnitelman aihealueita
liittyen kulttuuri-identiteettiin sekä
kestävään tulevaisuuteen. Kuvataideopetuksen sisällöistä materiaali
palvelee eritoten ympäristöestetiikkaan, arkkitehtuuriin ja muotoiluun
liittyviä kokonaisuuksia.
Avainsanoja Seurasaaren ulkomuseoon liittyen:
> perustettu v. 1909
>ulkomuseo
> kaikki museorakennukset
siirretty saareen muualta
>
>
museossa edustettuna
suomalaista maaseutuelämää
pääasiassa 1800-luvulla
paikkakuntien ja yhteiskuntaluokkien väliset erot
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 04/16
Seurasaaresta löytyvistä rakennustyypeistä vanhin on pistekota, joka pystyi vastaamaan pyyntikulttuurin tarpeisiin.
Kota oli yksinkertainen ja helppo asuinratkaisu liikkuvassa elämäntavassa, koska se oli helppo purkaa ja rakentaa.
Koti oli siellä, minne kota oli pytytetty. Pistekodan perusperiaate on hyvin yksinkertainen. Se muodostuu kolmesta
toisiaan tukevasta salosta, jotka on kiinnitetty latvasta toisiinsa. Kolmen tukisalon varaan ladotaan loputkin saloista
niin, että kotaan saadaan eheät seinät. Pistekodan keskellä
on maassa kivistä rakennettu tulisija, josta nouseva savu
pääsee ulos kodan laelle jätettävän aukon kautta.
Vaikka hirsirakentaminen yhdistetään usein Pohjoismaihin, ovat sen
juuret Euroopassa. Tekniikka ja taito
rakentaa hirrestä salvostekniikkaa
hyväksikäyttäen levisi aikojen kuluessa myös Suomeen laajan havumetsävyöhykkeen mukana Balkanin
ja muun itäisen Euroopan kautta
(kenties 600-luvulla). Havumetsien
monista puulajeista erityisesti mäntyä käytettiin rakennusmateriaalina.
Mänty sopi parhaiten rakennusmateriaaliksi suoruutensa, vähäoksaisuutensa ja kestävyytensä vuoksi.
Lisäksi mäntyä oli pehmeytensä
vuoksi helppo työstää. Jo antiikin
kreikkalaisilla oli tapana rakentaa
rakennuksia, jotka koottiin vaaka-
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 05/16
suoraan asetetuista hirsistä. Kreikkalaisista asuntotyypeistä klassisin on
megaron eli yksi, päädystä sisälle kuljettava huone. Tällaisia yksihuoneisia
hirsisiä nurkista yhteen salvottuja
rakennuksia näkee yhä edelleenkin
Suomen maaseudulla pihapiirien
yksinkertaisissa aittarakennuksissa.
Pyyntikulttuurin väistyttyä ja
intensiivisen peltoviljelyn yleistyttyä
perheet sitoutuivat yhteen paikkaan.
Pistekodat muuttuivat vähitellen
megaron -tyyppisiksi rakennuksiksi, jotka kehittyivät edelleen
suuremmiksi asuinrakennuksiksi,
parituviksi. Paritupa muodostui, kun
kaksi megaron -tyyppistä rakennusta
asetettiin vastakkain ja niiden väliin
jäänyt tila katettiin (porstua). Paritupaa pidetäänkin ensimmäisenä
esimerkkinä pohjoismaisen kansanrakennustaidon kehityksestä. Ankarat olosuhteet ja köyhyys pakottivat
entisajan rakentajat nokkeluuteen
ja kestäviin rakennusratkaisuihin.
Nykyään monia entisiä rakennusratkaisuja voitaisiin verrata ekologiseen
rakentamiseen. Esimerkki nokkeluudesta on muun muassa se, että ikkunoista tehtiin useimmiten ulosaukeavia, jolloin ne painautuivat tuulen
voimasta vasten karmia ja olivat näin
lämpötaloudellisempia. Myös korkeakynnyksiset, matalat ovet estivät
kylmää pääsemästä sisään ja lämpöä
virtaamasta ulos.
Hirsirakentaminen tarjoaa monenlaisia erilaisia vaihtoehtoja. Esimerkiksi pitkänurkassa hirsien päät
jatkuvat hirsien risteämiskohdan yli
kun taas tasanurkassa hirren päät
päättyvät hirsien risteämiskohtaan.
Seinähirsissä käytettiin alun perin
luontaista pyöreää hirttä, mutta ajan
myötä sekä rakennuksen sisä- että
ulkopintoja alettiin veistää tasaisiksi
eli piiluta. Piiluamalla seinät kauniin
aaltoileviksi pyrittiin jäljittelemään
kivirakennusten pintaa. Myös erilaisilla nurkkaliitoksilla eli salvoksilla
voitiin vaikuttaa siihen, miltä rakennus näytti. Perinteisinä eristysmateriaaleina hirsien väleissä on käytetty
sammalta ja pellavaa.
Avainsanoja hirsirakentamiseen liittyen:
> hirsirakentamisen ja salvostekniikan juuret Euroopassa
> erityisesti mänty rakennus materiaalina (suora, pehmeä,
oksaton, kestävä)
> erilaiset salvokset
esim. pitkä- ja tasanurkka
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 06/16
Niemelän torppa
(kartta nro. 1)
Niemelän torpassa on mahdollista
tutustua niin pistekotaan, megaron
-tyylisiin aittoihin kuin paritupaankin. Niemelän torpan asuinrakennuksen takaa löytyy pistekota, jota
käytettiin pyykkiveden lämmittämiseen. Hyviä esimerkkejä yksihuoneisista ja -ovisista megaron -tyyppisistä
rakennuksista ovat Niemelän torpan
piha-aitat. Itse Niemelän asuinrakennus sen sijaan on paritupatyyppinen
rakennus. Niemelän torppa on perustettu jo 1700 -luvulla ja sen tuominen
Seurasaareen vuonna 1909 merkitsi
ulkomuseon perustamista. Muun
muassa taiteilija Akseli Gallen-Kallela
ja arkkitehti Yrjö Blomstedt olivat
kiinnittäneet huomiota vanhakantai-
seen Niemelän torppaan Keski-Suomessa Konginkankaalla ja puhuivat
torpan museoimisen puolesta.
Torpparit olivat eräänlaisia
vuokralaisia, jotka perustivat tilansa
toisten omistamille maille. Torpparit
maksoivat maavuokransa taksvärkkinä eli työskentelemällä maanomistajalle. Näin ollen Niemelän torppa
edustaa museossa vähävaraisempaa
yhteiskuntaluokkaa. Niemelän torppa on perinteinen savutupa, jossa
ei ole varsinaista savupiippua, vaan
savu päästetään ulos katossa sijaitsevan lakeistorven ja seinissä olevien
luukkujen kautta. Seinien luukut toimivat myös ikkuna-aukkoina, joista
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 07/16
valoa saatiin tupaan sisälle. Syy siihen, miksi rakennuksiin ei rakennettu savupiippuja, oli se, ettei savupiippuja yksinkertaisesti osattu rakentaa.
Ensimmäiset korsteenit eli savupiiput rakennettiin keskiajan ja uuden
ajan taitteessa 1500-luvulla. Samoihin aikoihin, kun savupiiput alkoivat
yleistyä, lisääntyi myös asuinrakennusten huoneiden lukumäärä, mikä
näkyi ensimmäisenä säätyläistön
rakennuksissa ja myöhemmin myös
talonpoikaisrakennuksissa. Näihin
aikoihin myös lasi-ikkunat yleistyivät
varakkaamman kansanosan rakennuksissa. Niemelän torpassa yhtenä
tekijänä savutuparatkaisuun päätymisessä olivat varallisuustekijät.
Hyvin usein rakennuksiin rakennettiin vino, kaksilappeinen satulakatto, jota pitkin lumi ja vesi pääsivät
valumaan alas maahan eikä näin
jäänyt katolle tuhoamaan rakenteita.
Niemelän torpan rakennuksista löytyy sekä kaksilappeisia satulakattoja
että sen rinnakkaismuotoja, yksilappeisia pulpettikattoja. Huomion
arvoista on myös se, että Niemelän
torpan asuinrakennuksen katto
on rakennettu jyrkemmäksi kuin
pihapiirin talousrakennusten katot.
Syy tähän ei ollut ainoastaan veden
poistamisen varmistaminen, vaan
myös ulkoisen näyttävyyden tavoitteleminen.
Oppilaiden kanssa voi pohtia esimerkiksi sitä, miksi tuvan ”savupiippu”
on puuta ja miten tupaan on saatu
valoa. Lisäksi opettaja voi piirtää opetuksensa tueksi maahan yksinkertaiset mallit pistekodasta, megaronista
sekä parituvasta.
Avainsanat Niemelän
torppaan liittyen:
> ensimmäinen museoon
siirretty rakennus
>torpparit
>pistekota
> megaron
> paritupa
> savutupa
> satulakatto
> pulpettikatto
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 08/16
Avainsanat Karunan
kirkkoon liittyen:
> museon vanhimpia rakennuksia
> pitkäkirkko (ja ristikirkko)
>paanukatto
>seinälaudoitus
Karunan kirkko
(kartta nro. 2)
Karunan kirkko tuotiin Seurasaaren
ulkomuseoon vuonna 1912 Karunasta, Lounais-Suomesta. Kristinuskon
leviämisestä Suomeen seurasi luonnollisesti myös kirkollisen rakennustaiteen synty. Kirkkorakennus
on perinteisesti sijainnut keskellä
kirkonkylää, jossa se on hallinnut
koko maisemaa. Karunan kirkko
rakennettiin 1600-luvun lopulla ja
on museon vanhimpia rakennuksia.
Kirkko on pääpiirteiltään pitkäkirkko
eli kirkko, jonka pohjapiirroksessa
pituussuunta on vallitseva. Pitkäkirkko koostuu runkohuoneesta, sakaristosta ja asehuoneesta, monessa
tapauksessa siihen kuluu myös torni.
Karunan kirkossa on kuitenkin yksi
varsin epätavallinen ominaisuus
pitkäkirkoksi – kirkon sisäänkäynti
on kirkon kyljessä eikä päässä kuten
yleensä (vrt. ristikirkko).
Jylhän kirkon jyrkkä, tummaksi
tervattu satulakatto on tehty paanuista. Paanuja käytettiin lähinnä
vain kirkkojen kattomateriaalina,
sillä niiden työstäminen oli varsin
kallista ja työlästä. Katon lappeet
kaartuvat loivasti niin kutsutun
hollantilaiskaton tapaan. Alun perin
kirkossa oli aumakatto eli nelilappeinen katto sekä suorakulmaiset
ikkunat, jotka kuitenkin saivat nykyisen kaarevan muotonsa 1700 -luvun
loppupuoliskolla. Muistona kirkon
korjaustöistä on sen katolle kiinnitetty vuosiluvuilla varustetut tuuliviirit.
Vesi- ja höyrysahojen yleistyttyä
alettiin seinäpintoja suojata laudoilla
– etenkin pystylaudoitus oli suosittua. Kirkon ulkoseinä oli alun perin
hirsinen, mutta 1800-luvun alussa
hirret peitettiin pystylaudoituksella
ja maalattiin punamullalla.
Opettaja voi hahmotella maahan pitkäkirkon ja ristikirkon pohjakaavat
ja näin konkretisoida näiden kahden
välisiä eroja. Lisäksi voidaan pohtia
esimerkiksi sitä, millaisia oman kotiseudun kirkot ovat.
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 09/16
Kahiluodon kartano
(kartta nro. 3)
Karunan kirkkoa vastapäätä sijaitsee Kahiluodon kartano. Kartanon
ulkoseinät on kirkon tavoin maalattu
punamullalla punaiseksi. Seinien
maalaaminen punaisiksi yleistyi
kartanoissa ja muissa säätyläisrakennuksissa 1700-luvulla. 1800-luvulla väri yleistyi myös vauraissa
talonpoikaisasunnoissa. Punamultamaalauksilla pyrittiin jäljittelemään
myöhäisgotiikan ja renessanssin
ajan tiilirakennusten punaisia seiniä
sekä kaupunkirakennuksia. Mansardikattoinen Kahiluodon kartano on
rakennettu 1700-luvun lopussa. Mansardikatolla tarkoitetaan nelisivuista
taitekattoa. Taitekatossa on vain kaksi
sivua, joista kumpikin on keskeltä
taitteinen. Mansardikatto on perua
Ranskan monumenttirakennuksista.
Katto on nimetty kyseistä kattomallia suosineen ranskalaisen Mansart
-nimisen arkkitehdin mukaan.
Kartanot, pappilat ja muut säätyläisrakennukset pyrittiin usein sijoittamaan ympäristöönsä siten, että
ikkunoista avautui kaunis näköala
asukkaidensa päiviä sievistämään.
Myös Kahiluodon kartanosta avautui
sen alkuperäisessä sijaintipaikassa
Taivassalossa, Lounais-Suomessa,
näkymä merelle päin. Kartanossa
silmiinpistävää on sen symmetrisyys. Symmetrisyys juontaa juurensa
renessanssin ihanteista.
Oppilaiden kanssa voi esimerkiksi
vertailla kartanon ja Niemelän torpan
välisiä eroja. Mitä eroista voi päätellä?
Saaresta poistuessa voi vielä pysähtyä
tarkastelemaan Kahiluodon kartanon
toista puolta. Mitä oppilaat muistavat
kartanosta?
Avainsanat Kahiluodon
kartanoon liittyen:
>säätyläiset
> rakennuksen sijainti ympäristössä
>symmetrisyys
> seinien punamultaus
– tiilipinnan jäljittely
> mansardikatto (ja taitekatto)
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 10/16
Länsisuomalaisissa aitoissa
(kartta nro. 4)
Länsisuomalaisissa aitoissa voi
kiinnittää huomiota muun muassa
erilaisiin kattoihin. Aittarivistöstä
löytyy muun muassa malka- ja pärekattoisia aittoja. Tuohi-malkakatoissa
malkapuut pitävät paikoillaan niiden
alla olevia tuohia. Perinteisen malkakaton rakentamiseen ei tarvittu
lainkaan nauloja, vaan malkapuut
asetettiin tuohilevyjen päälle painoksi ja kiinnitettiin harjalta toisiinsa
malkojen läpipujotettavalla puikolla
eli karalla. Tuohet malkapuiden alla
pitivät huolen siitä, ettei vesi päässyt
sisälle rakennukseen. Malkakatot
voivat kestää jopa 30 vuotta ja tuohet
malkojen alla jopa 50 vuotta. Pärekatot yleistyivät vasta malkakattojen
jälkeen. Vanhin tieto pärekatosta on
vasta 1800-luvun alkupuoliskolta.
Koska päreet lyötiin rautanauloilla
kiinni aluspuihin, vaikutti rautanaulojen hinnan lasku ja pärehöylän tulo
markkinoille pärekattojen nopeaan
Tietävätkö oppilaat, mikä aitta on?
Onko sanonta ylimalkaan tuttu?
Miksi monet aitoista on nostettu
irti maasta? (Koska viljan piti pysyä
kuivana seuraavaan satokauteen
saakka, tuli ilman päästä kiertämään
myös lattian alta.) Entä miksi aittojen
ovissa on pienet aukot? (Aukot ovat
hiiriä metsästäviä kissoja varten.)
yleistymiseen. Pärekattoihin saatiin
mallia ilmeisesti kirkkojen paanukatoista. Päre mahdollisti kattojen jyrkkenemisen. Pärekattojen keski-ikä on
vain puolet malkakattojen iästä eli
noin 15 vuotta.
Avainsanat länsisuomalaisiin
aittoihin liittyen:
>tuohi-malkakatto
>pärekatto
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 11/16
Pertinotsa
(kartta nro. 5)
Länsisuomalaisten aittojen naapurissa
sijaitseva Pertinotsa on tuotu museoon vastakkaiselta puolelta Suomea,
nimittäin idästä (nykyisen Venäjän
alueelta). Sisäänkäynnin kuistin
katoksessa on nähtävissä vielä yksi,
länsisuomalaisten aittojen katoista
poikkeava kattoratkaisu. Kourukatto,
jonka kouruja pitkin vesi valuu maahan, syntyi jäljittelemään keskiaikaisia
eurooppalaisia tiilikattoja. Raja-Karjalan Suojärvellä sijainnut Pertinotsa
edustaa niin sanottua pohjoisvenäläistä talotyyppiä, jonka juuret ovat
Bysantin rakennustaiteessa. Tyylille
oli ominaista se, että asuinhuoneet
sekä taloustilat sijaitsivat saman katon
alla kahdessa tai kolmessa kerroksessa.
Pertinotsassa karjasuoja on asuintalon
oikeassa ja asuintilat vasemmassa päädyssä. Pertinotsa -nimi juontaa juurensa karjalan murteesta, jossa pertti
tarkoittaa pirttiä ja otsa talon päätyä.
Pertinotsan pihapiiriin kuului erillisinä rakennuksina ainoastaan sauna,
hevostalli ja vilja-aitat. Kuitenkin vain
päärakennus on tuotu museoon.
Rakennus on valmistunut 1800-luvun jälkipuoliskolla (vuosiluku 1884
on tervattu ulko-oven yläkarmiin) ja
sen ulkoseinien hirsipinnat on jätetty
pyöreiksi. Länsisuomalaisiin rakennuksiin verrattaessa eroja löytyy myös
asuinrakennuksen ”edustuspäädystä”.
Siinä, missä läntisissä asuinrakennuk-
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 12/16
sissa rakennuksen edustuspuoli on
seinä, jolla sisäänkäynti sijaitsi, on se
Pertinotsassa talon pääty. Talon pääty
kertoi ohikulkijalle paljon talon asukkaista. Päädyn parveketta lähemmin
tarkasteltaessa käy ilmi, ettei sinne
käy lainkaan ovea. Toisin sanoen
parveke on koristeparveke, jonka
kaiteissa on renessanssin balusterin
pohjalta syntynyt päärynämäinen
muoto. Parvekkeen tarkoituksena on
ollut ilmeisesti perheen varallisuuden osoittaminen. Venäjän alueella
sijainneissa varakkaiden perheiden
”hirsilinnoissa” kolmas kerros oli niin
sanottu juhlahuone, johon kuului
myös ovellinen parveke. Pertinotsan
kolmas kerros ei ole ollut asuttava vaan varastokäytössä ollut tila.
Parvekkeella ohikulkijoille on kuitenkin haluttu luoda illuusio siitä, että
kolmas kerros olisi ollut myös Perti-
notsassa niin sanottu juhlakerros. Päädyn ikkunoilla sen sijaan oli tapana
antaa ohikulkijoille tietoa siitä, asuiko
talossa ortodoksi vai kristitty perhe.
Sanotaan että mikäli ikkunoita oli
parillinen määrä, oli kyseessä kristitty
perhe ja vastaavasti, jos ikkunoita oli
pariton luku, oli perhe ortodoksinen.
Avainsanat
Pertinotsaan liittyen:
> pohjoisvenäläinen talotyyppi
> asuinrakennuksen edustuspääty
(varallisuus, uskonto)
>kourukatto
Oppilailta voi kysyä, huomaavatko
he päätyseinän parvekkeessa jotakin
erityistä. Miksi rakennukseen on
rakennettu käyttökelvoton parveke?
Pertinotsasta lähtiessä oppilaita voi
pyytää katsomaan Jusupoffin tallin
suuntaan ja arvaamaan, mikä on
rakennuksen rakennusmateriaali.
Muistavatko oppilaat, miksi ja miten
kivipintaa jäljiteltiin?
Jusupoffin talli
(kartta nro. 6)
Lähtiessä Pertinotsasta voi matkan varrella kiinnittää vielä lyhyesti huomiota
Jusupoffin talliin, joka on toinen museon kahdesta helsinkiläisestä rakennuksesta (myös Florinin huvimaja on
helsinkiläinen). Helsingin Kaivopuistossa sijainnut talli on ilmeisesti rakennettu 1800-luvun puolivälin paikkeilla.
Kun tallia restauroitiin 1970-luvulla,
paljastui sen punaisen maalikerroksen
alta vanha maalikerros, joka imitoi
punatiiliseinää valkoisine saumoineen
– trendikkään ja arvokkaan kivipinnan
tavoittelua sekin.
6.
4.
5.
3.
1.
1. Niemelän torppa
2. Karunan kirkko
3. Kahiluodon kartano
4.Länsisuomalaiset
aitat
5. Pertinotsa 6. Jusupoffin talli
2.
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 14/16
Oma museo -tehtävä kouluun
Oppilaat tutustuvat opettajan johdolla Seurasaareen, museon rakennuksiin, niiden arkkitehtuuriin ja ajan
elämäntapaan. Pohditaan sitä, miksi
juuri kyseiset rakennukset ovat
valikoituneet museoon. Tarkastellaan
millaista elämää rakennuksissa on
eletty, ja millaisia arkkitehtonisia
erikoisuuksia tai seuduille tyypillisiä
piirteitä rakennuksista löytyy.
Museokierroksen jälkeen oppilaat
toteuttavat koulussa oma museo
-tehtävän, jossa oppilas valitsee 3-5
hänelle itselleen merkityksellistä
rakennusta ja kokoaa niistä oman
museonsa. Siinä missä Seurasaaren
ulkomuseo kuvastaa 1800 -luvun
suomalaista maaseutua tulisi oman
museon kertoa jotakin oppilaasta –
kuvastaa häntä itseään. Tehtävää voi
lähestyä monesta eri näkökulmasta.
Oma museo voi koostua rakennuksista, jotka liittyvät tiiviisti oppilaan
elämään esimerkiksi arkipäivän
kautta (harrastukset, koti, isovanhemmat tms.) tai esimerkiksi oman
kotiseudun rakennuksista, joita hän
pitää arkkitehtonisesti mielenkiintoisina tai vastaavasti epäkiinnostavina.
Lisäksi museolle tulee keksiä nimi.
Lopuksi oppilaat voivat ”vierailla”
toistensa museoissa ja ehkäpä oppia
tuntemaan toisiaan paremmin.
SEURASAAREN ULKOMUSEON
ARKKITEHTUURIA TUTKIMASSA s. 15/16
Vinkkejä tehtävän toteuttamiseen:
Oma museo -tehtävän voi toteuttaa esimerkiksi valokuvaamalla tai
piirtämällä itselle tärkeitä rakennuksia. Oman museon rakennukset voi
koota esittelyvihkoseksi, konkreettiseksi kartaksi tai vaikkapa pienoismalliksi. Rakennusten yhteyteen voi
liittää esimerkiksi pohjapiirroksen
rakennuksesta ja pienen kuvailevan
tekstin, jossa oppilas kertoo rakennuksen perustiedot, rakennuksen
arkkitehtonisista ominaisuuksista
ja rakennuksen käyttötarkoituksista
sekä siitä, miten rakennuksessa on
eletty. Tehtävä sopii erinomaisesti
Lähteet:
Elo, Pekka, Järnefelt, Heljä,
Kylliäinen, Antti & Sahlberg, Marja
(toim.) 2000.
Kulttuuriympäristö – tutki ja opi.
Helsinki: Museovirasto.
Järvelä-Hynynen, Raija 1992.
Seurasaari: kuvakirja ulkomuseosta.
Helsinki: Museovirasto.
Järvelä-Hynynen, Raija 1997.
Seurasaaren ulkomuseo: opas.
Helsinki: Museovirasto.
Niiranen, Timo 1981.
Miten ennen asuttiin:
vanhat rakennukset ja sisustukset.
Helsinki: Otava.
esimerkiksi taitto- tai pienoismalliharjoitukseksi.
Tehtävän voi yhdistää monen
oppiaineen, kuten esimerkiksi äidinkielen, historian ja vieraiden kielten,
opetuksen kanssa.
Koska oma museo -tehtävä ei
välttämättä vaadi Seurasaaren ulkomuseon rakennusten sisällä vierailua, voi sen toteuttaa myös museon
aukioloajan ulkopuolella. Opettajan
johdolla Seurasaaressa tehtävä kierros kestää noin tunnin (1h).
Seurasaaren ulkomuseo
Perusopetuksen
opetussuunnitelman
perusteet 2004.
Helsinki: Opetushallitus.
Valonen, Niilo &
Vuoristo, Osmo
(toim.) 1994.
Suomen kansanrakennukset:
Seurasaaren ulkomuseon
rakennusten pohjalta.
Helsinki: Museovirasto.
Seurasaari, 00250 Helsinki
puh. 09 4050 9660 (1.4.–31.10.)
[email protected]
www.seurasaari.fi
Bussi 24
Tervetuloa!
Vuorela, Toivo 1975.
Suomalainen
kansankulttuuri.
2. painos.
Porvoo: WSOY.
SEURASAARI
www.seurasaari.fi