Voitto globaalissa mediajulkisuudessa, tappio

Voitto globaalissa mediajulkisuudessa,
tappio sisäpoliittisessa kamppailussa
Turkin Gezi-liikkeen vaatimukset oikeudenmukaisuudesta
Suvi Helka Maria Ignatius
Helsingin yliopisto
Valtiotieteellinen tiedekunta
Sosiologia
Pro gradu –tutkielma
Tammikuu 2015
Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty
Laitos – Institution – Department
Valtiotieteellinen tiedekunta
Sosiaalitieteiden laitos
Tekijä – Författare – Author
Suvi Helka Maria Ignatius
Työn nimi – Arbetets titel – Title
Voitto globaalissa mediajulkisuudessa, tappio sisäpoliittisessa kamppailussa.
Turkin Gezi-liikkeen vaatimukset oikeudenmukaisuudesta.
Oppiaine – Läroämne – Subject
Sosiologia, yleinen linja
Työn laji – Arbetets art – Level
Aika – Datum – Month and year
Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages
Pro gradu
12.1.2015
118
Tiivistelmä – Referat – Abstract
Tässä pro gradussa tarkastellaan globaalia mediakeskustelua Turkin kesän 2013 protesteista esimerkkinä oikeudenmukaisuudesta käytävästä tulkintakamppailusta. Työssä selvitetään, miten kansainvälisissä uutistoimistoraporteissa representoidaan oikeudenmukaisuuden sisältöjä ja rajoja koskevaa kiistapolitiikkaa. Tutkimuksen keskeinen argumentti on, että vaikka Turkin protestoijien Gezi-liike kokee sisäpoliittisen tappion, se oikeudenmukaisuuskäsitystensä vuoksi näyttäytyy globaalissa julkisuudessa
moraalisena voittajana.
Oikeudenmukaisuus nähdään keskeisenä normatiivisena kriteerinä yhteiskunnan jatkuvuudelle ja muutokselle. Nancy Fraserin
teorian mukaan globalisaation myötä käsitykset oikeudenmukaisuuden substanssista ja subjekteista ovat muuttuneet kiistanalaisiksi. Samalla sosiaalisten liikkeiden roolin oikeudenmukaisuuskeskustelun moottorina on esitetty muuttuneen keskeisemmäksi.
Liikkeet haastavat poliittisen eliitin ja sosiaalitieteilijöiden määritelmät oikeudenmukaisuudesta vaatiessaan oikeudenmukaisuuden arviointia aiempaa inklusiivisemmilla ja dialogisemmilla tavoilla. Artikuloidessaan oikeudenmukaisuuden sisältöä ja kohteita uusilla tavoilla konkreettisissa tilanteissa ne laajentavat näkemystä oikeudenmukaisuudesta kansallisvaltiollisena tulonjakopolitiikkana moniulotteiseksi skaalaksi, jossa oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttää myös kulttuurista tunnustamista,
poliittista representaatiota ja kansallisvaltiolle vaihtoehtoisia mittakaavoja. Yhteiskunnallisten seurausten kannalta merkittävin
debatti käydään mediajulkisuudessa, mutta median globalisaation myötä julkinen keskustelu on osin irtaantunut kansallisista
raameista kansainväliselle areenalle.
Tutkimuksen tavoite on kartoittaa muotoutuvan kansainvälisen julkisuuden toimintaa oikeudenmukaisuuskamppailun areenana
erityisesti sosiaalisten liikkeiden näkökulmasta empiirisen tutkimuksen kautta. Kansainvälinen mediajulkisuus hahmotetaan
viimeaikaisten tutkimusten ehdottamalla tavalla rakenteellisten poliittisten mahdollisuuksien ja liikkeiden toiminnan välittäjänä.
Käytännössä tutkitaan Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä Associated Pressin
artikkeleissa kesän 2013 protesteista. Aineisto koostuu niissä esitetyistä vaateista (N = 395). Menetelmä on julkisen oikeuttamisen analyysi, jota kehitetään edelleen tukeutuen Fraserin teoriaan oikeudenmukaisuuden skaaloista. Tutkielman tavoite on selvittää, 1. missä määrin Gezi-liikkeen vaatimukset resonoivat media-areenalla ja miten haastetaan, 2. miten vaateissa määritellään ja perustellaan demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta sekä 3. miten kuva oikeudenmukaisuusdebatista tarkentuu vertailussa
muihin viimeaikaisiin moraalisiin protesteihin.
Tutkimuksen mukaan Gezi-liike voittaa oikeudenmukaisuudesta Turkin hallituksen kanssa käymänsä legitimiteettikamppailun
globaalissa mediajulkisuudessa, vaikka liike kokee tappion sisäpoliittisessa kamppailussa. Liikkeen globaalimediassa nauttima
moraalinen arvovalta perustuu sen julkisissa puheenvuoroissa hahmottuvaan demokratiakäsitykseen, joka herättää Turkin hallituksen näkemyksiä enemmän positiivista resonanssia muissa keskustelijoissa. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä konfliktin
lopputulokselle, koska Turkin hallitus ei koe olevansa tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille. Työssä eritellään näitä kilpailevia näkemyksiä Fraserin teorian avulla nähden niiden koskettavan erityisesti poliittista representaatiota, mutta vähäisemmässä
määrin myös kulttuurista tunnustamista. Sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puheenvuoroissaan puolustava Gezi-liike edustaa osallistuvaa demokratiakäsitystä pyrkien vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja
asemaa päätöksenteossa sekä vaatii arvopluraalia yksilöiden autonomian ja intimiteetin arvostamista. Tämän tulkitaan olevan
linjassa kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvojen kanssa, toisin kuin Turkin hallituksen puolustama konservatiivinen vaalidemokratia, jossa hallinto toimii huolehtivana patriarkkana vaalimandaattiinsa vedoten ja vähemmistöjä valikoivasti suvaiten.
Vertailu muihin moraalisiin protesteihin selkeyttää kuvaa Turkin protesteista representaatio- ja tunnustamiskamppailuna, jossa
redistribuution kysymykset jäävät varjoon. Tämä voi kieliä siitä, ettei globaalilla areenalla vallitse yhtenäisiä käsityksiä jakooikeudenmukaisuudesta mutta myös siitä, että Turkin hallituksen talous- ja sosiaalipolitiikan julkista menestystarinaa on vaikea
haastaa, vaikka se olisi saavutettu kulttuurisesta ja poliittisesta oikeudenmukaisuudesta tinkimällä.
Avainsanat – Nyckelord – Keywords
Oikeudenmukaisuus, Oikeuttamisteoria, Julkinen keskustelu, Yhteiskunnalliset liikkeet, Uutistoimistot, Poliittinen sosiologia
Sisällysluettelo
1 Johdanto ............................................................................................................................. 1 2 Tutkimusaihe ja lähestymistapa: globaali julkisuus, sosiaaliset liikkeet ja
oikeudenmukaisuuden skaalat ............................................................................................... 4 2.1 Mediajulkisuus kiistapolitiikan keskeisenä areenana.................................................. 5 2.2 Median globalisaatio liikkeiden toimintamahdollisuuksien laajentajana ................... 9 2.3 Turkin Gezi-liike julkisuuksissa ja poliittisessa kontekstissaan ............................... 12 2.4 Kamppailu oikeudenmukaisuudesta kiistapolitiikan ytimessä.................................. 16 2.5 2010-luvun protestiliikkeet oikeudenmukaisuuden artikuloijina .............................. 20 3 Aineisto ja menetelmät: miten analysoida oikeudenmukaisuuspuhetta
uutistoimistoraporteista ....................................................................................................... 23 3.1 Menetelmänä julkisen oikeuttamisen analyysi.......................................................... 24 3.2 Aineistona kansainväliset uutistoimistoraportit ........................................................ 28 3.3 Analyysin eteneminen käytännössä .......................................................................... 29 4 Analyysi I: Gezi-liike voittaa globaalimediassa, mutta häviää sisäpolitiikassa ............... 32 4.1 Gezi-liike ja Turkin hallitus oikeudenmukaisuuskamppailun vastanapoina ............. 33 4.2 Gezi-liikkeen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti heikoissa ...................................... 35 4.3 Turkin hallituksen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti vahvoissa .............................. 39 4.4 Journalistit kääntävät kokonaisjulkisuuden Gezi-liikkeen eduksi ............................ 42 4.5 Liikkeen konsonanssi on kansainvälistä, hallituksen kansallista .............................. 49 4.6 Gezi-liikkeen legitimiteetti ei käänny tehokkaaksi politiikaksi ................................ 52 5 Analyysi II: Oikeudenmukaisuuskäsitykset Gezi-liikkeen menestystekijänä.................. 54 5.1 Poliittinen ja kulttuurinen oikeudenmukaisuus kiistan ytimessä .............................. 55 5.2 Oikeudenmukaisuuden perustelut eri arvomaailmoista ............................................ 59 5.3 Gezi-liike vaatii osallistuvaa demokratiaa ja moninaisuuden tunnustamista ............ 63 5.4 Turkin hallitus: vaalidemokratia ja vähemmistöpolitiikka takaavat
oikeudenmukaisuuden ..................................................................................................... 75 5.5 Gezi-liikkeen nousu moraaliseksi voittajaksi............................................................ 82 6 Analyysi III: Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet suhteessa Arabikevääseen ja
OWS-liikkeeseen................................................................................................................. 85 6.1 Gezi-liikkeen kytkennät muihin protesteihin globaalimediassa ............................... 86 6.2 Tilan politiikka ja demokratiavaatimukset yhdistävät protesteja .............................. 90 7.3 Egyptin, USA:n ja Turkin protestit oikeudenmukaisuuden skaaloilla ...................... 93 7 Johtopäätökset .................................................................................................................. 96 Kirjallisuus ........................................................................................................................ 107 Siteeratut uutistoimistoraportit .......................................................................................... 117 1 Johdanto
Kesällä 2013 joukkoviestimet raportoivat huomattavan osan Turkkia aktivoituneen poliittiseen liikkeeseen. Tapahtumien uutisoitiin käynnistyneen puolensadan ympäristöaktivistin
mielenosoituksesta Istanbulissa sijaitsevan Gezi-puiston suojelemiseksi paikalle kaavaillulta ostoskeskuskompleksilta. Poliittisen liikehdinnän luonne näytti kuitenkin muuttuvan
poliisin voimatoimien katalysoimina yleiseksi protestiksi pääministeri Erdoganin hallintoa
kohtaan. Mielenosoitukset levisivät arvioiden mukaan kymmeniin Turkin kaupunkeihin, ja
niihin osallistui jopa satojatuhansia ihmisiä. Kansallisten ja kansainvälisten uutiskuvien,
artikkeleiden ja sosiaalisen median myötä protestien sarja tempautui julkisen keskustelun
keskiöön niin paikallisella kuin globaalilla tasolla. Toukokuun lopulla alkaneiden protestien liikevoima alkoi hiipua heinäkuuhun mennessä, mutta keskustelu jatkuu, ja tutkimus
protestien merkityksestä, syistä ja seurauksista on vasta alkamassa.
Tämän tutkimuksen keskeinen argumentti on, että vaikka Gezi-liike koki tappion kansallisessa poliittisessa kamppailussa, se voitti globaalissa mediajulkisuudessa Turkin hallituksen kanssa käydyn määrittelykamppailun oikeudenmukaisuudesta. Tutkimukseni kartoittaa
mekanismeja, joiden kautta Gezi-liikkeen vaatimukset näyttäytyivät legitiimeinä kansainvälisten uutistoimistoraporttien kokonaisjulkisuudessa ja tarjoaa selityksen sille, miksei
legitimiteetti kuitenkaan kääntynyt sisäpoliittiseksi menestykseksi.
Sosiaalisten liikkeiden ja julkisen vallan suhdetta mediatekstien kautta analysoiva tutkimus
perustuu ajatukseen julkisen keskustelun keskeisyydestä poliittisten kiistojen ratkaisussa
(Ylä-Anttila 2010; Herkman 2011). Edustuksellisissa demokratioissa kiistan osapuolet
pyrkivät tavoitteisiinsa vetoamalla julkisuudessa suureen yleisöön. (Koopmans 2004.) Toisaalta globalisaation taloudellisten, poliittisten ja institutionaalisten riippuvuussuhteiden
haastaessa kansallisvaltion suvereniteettia yhä keskeisemmiksi muodostuvat myös kansainvälisen median tulkinnat maailman tapahtumista (Flew 2007; McNair 2006).
Toisessa luvussa kuvaan tutkimukseni taustaa, joka on sosiaalisten liikkeiden ja median
suhdetta analysoivassa perinteessä sekä valitsemaani lähestymistapaa, joka hahmottaa poliittiset kiistat oikeudenmukaisuuskamppailuina. Edellisen osalta tarkastelen mediakehyk-
1 siä tutkivaa suuntausta, sillä se edustaa samantyyppistä kulttuuristen merkitysten tutkimusta kuin oma työni. Tuon esille tarpeen huomioida symbolisen kehystämisen tutkimisessa
poliittisen toimintaympäristön mahdollisuuksineen nykyistä enemmän. Ehdotan ratkaisuksi
Koopmansin (2004, 377-380) ideaa mediajulkisuudesta rakenteellisten poliittisten mahdollisuuksien ja liikkeiden toiminnan välittäjänä ja tutkimusta liikkeiden vaateiden näkyvyydestä, resonanssista ja legitimiteetistä mediassa, joka on globalisaation ja kansainvälisten
uutistoimistojen myötävaikutuksella enenevästi valtiorajat ylittävää. Perustelen näkökulman relevanssin kartoittamalla Gezi-liikkeen suhdetta kansallisiin ja kansainvälisiin julkisuuksiin ja kontekstualisoimalla sen Turkin nykypolitiikan kenttään. Lähestyn liikkeen
mediakehystyksiä kamppailuna oikeudenmukaisuudesta, sillä oikeudenmukaisuutta pidetään sosiaalisten liikkeiden keskeisenä päämääränä. Tässä hyödynnän Nancy Fraserin
(2008) teoriaa, joka hahmottaa oikeudenmukaisuuden taloudellisena redistribuutiona, kulttuurisena tunnustamisena ja poliittisena representaationa. Teorian mukaan sosiaalisten liikkeiden rooli oikeudenmukaisuuskeskustelun nostattajina on myös muuttunut yhä keskeisemmäksi viime vuosikymmeninä (ks. myös Ylä-Anttila 2012; Glasius & Pleyers 2013).
Tutkimuksen metodologiaa esittelevässä kolmannessa luvussa avaan empiiristä aineistoani,
käyttämääni tutkimusmenetelmää sekä analyysin etenemistä. Esittelen soveltamaani julkisen oikeuttamisen analyysia (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011), joka perustuu Boltanskin ja
Thévenot'n (2006/1991) oikeuttamisteoriaan sekä Koopmansin ja Stathamin (1999) poliittisten vaateiden analyysiin, ja jota tässä laajennan ottamalla mukaan Fraserin (2008) erottelun oikeudenmukaisuudesta poliittisena representaationa, kulttuurisena tunnustamisena ja
taloudellisena redistribuutiona. Perustelen Associated Pressin uutisten relevanssin aineistona. Lopuksi kuvaan aineiston keräämistä, rajaamista ja analyysin etenemistä.
Luvut 4-6 ovat varsinaisia analyysilukuja, jotka vastaavat tutkimuskysymyksiini:
1. Missä määrin Gezi-liikkeen vaateet resonoivat media-areenalla ja miten niitä haastetaan?
2. Miten vaateissa määritellään ja perustellaan demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta?
3. Miten kuva oikeudenmukaisuusdebatista tarkentuu vertailussa muihin moraalisiin protesteihin?
Neljännessä luvussa analysoin, missä määrin Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet
resonoivat mediassa ja miten niitä haastetaan. Osoitan, että moniäänisyydestä huolimatta
2 keskustelun vastakkaisiksi, eniten näkyvyyttä vaateilleen saaviksi navoiksi hahmottuvat
Gezi-liike ja Turkin hallitus. Edellinen löytää vahvimmat julkiset tukijansa erityisesti sisäpoliittisesti heikoista ay-liikkeestä ja oppositiosta, jälkimmäinen sisäpoliittisesti vahvoista
AK-puolueesta ja kontrollikoneistosta. Kokonaisjulkisuudessa, erityisesti uutistoimistojournalistien myötävaikutuksella, Gezi-liikkeen vaateet näyttäytyvät Turkin hallitusta legitiimimmiltä. Ne eivät kuitenkaan käänny liikkeen voitoksi, koska Turkin hallitus ei koe
olevansa tilivelvollinen kansainvälisille, pakotepolitiikkaan kykenemättömille yleisöille.
Oikeudenmukaisuuden sisällöt, subjektit ja perustelut mediassa ovat viidennen luvun teemoja. Oikeudenmukaisuus hahmottuu mediakeskustelussa ensisijassa kamppailuksi poliittisesta representaatiosta, mutta usein sen päämääränä näyttäytyy myös kulttuurinen tunnustaminen. Liikkeen globaalimediassa nauttima moraalinen arvovalta perustuu sen julkisissa
puheenvuoroissa hahmottuvaan demokratiakäsitykseen, joka herättää Turkin hallituksen
näkökantoja enemmän positiivista resonanssia muissa keskustelijoissa. Osoitan keskustelijoiden argumentaatiossa esiintyviä oikeutuksia analysoimalla, että sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puolustava Gezi-liike edustaa puheenvuorojensa perusteella osallistuvaa demokratiakäsitystä pyrkien vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa sekä vaatii arvoliberaalia yksilön autonomian ja intimiteetin arvostusta. Turkin hallitus puolustaa julkisissa lausunnoissaan konservatiivista vaalidemokratiaa, jossa hallinto toimii huolehtivana patriarkkana vaali-mandaattiin
vedoten ja vähemmistöjä valikoivasti suvaiten. Gezi-liikkeen kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvoja muistuttava oikeudenmukaisuuskäsitys herättää konsonanssia globaalimediassa, sillä liike näyttäytyy kannanottojensa ohella myös muissa toimissaan moraalisesti
hyväntahtoisena, kyvykkäänä ja oikeutettuna. Sen sijaan hallituksen toiminta julkisuudessa
moraaliperiaatteidensa mukaisesti vaikuttaa epäjohdonmukaiselta.
Kuudes luku arvioi Turkin Gezi-liikkeen julkisia oikeudenmukaisuusvaateita suhteessa
Egyptin Arabikevääseen ja Yhdysvaltojen Occupy Wall Street –liikkeeseen (OWS). Argumentoin, että vaikka tilan valtaamisen politiikka ja demokratisoitumisen tulkintakehykset protestien välillä muistuttavat julkisuudessa toisiaan, vaatimusten radikaalius riippuu
kontekstista. Turkin protestit hahmottuvat vastademokraattiseksi representaatio- ja tunnustamiskamppailuksi, jossa taloudellisen redistribuution kysymykset jäävät varjoon.
3 2 Tutkimusaihe ja lähestymistapa: globaali julkisuus,
sosiaaliset liikkeet ja oikeudenmukaisuuden skaalat
Tässä luvussa osoitan mediajulkisuuden keskeisyyden kiistapolitiikkaa välittävänä areenana. Argumentoin yhteiskunnallisesti relevanteimman interaktion sosiaalisten liikkeiden ja
niiden vastustajien välillä sijoittuvan mediajulkisuuteen, jonka kautta osapuolet voivat mobilisoida tuekseen julkista mielipidettä. Tarkastelen kehysanalyyttisen perinteen kontribuutioita ja rajoitteita mediavälitteisen politiikan ymmärtämisessä. Kritisoin kehystämisen
näkemistä strategisena laskelmointina, ja väitän sen olevan myös tapojen ohjaamaa. Lisäksi mediavälitteisen politiikan ymmärtäminen edellyttää kehysten tarkastelua poliittisen
toimintaympäristön mahdollisuudet ja rajoitteet huomioiden. Tämä ohjaa analysoimaan
kiistan osapuolten vaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä mediajulkisuudessa.
Argumentoin, että mediajulkisuuden globalisoituminen on tuonut poliittisiin kiistoihin uuden tason, jonka merkitystä sosiaalisille liikkeille ei vielä ymmärretä. Akateeminen huomio on keskittynyt sosiaaliseen mediaan, mutta väitän liikkeiden tarvitsevan edelleen myös
julkisuutta valtamedioissa tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kansainvälisten uutistoimistojen
rooli globaalin mediajulkisuuden rakentamisessa on ollut keskeinen. Ne ovat monipuolistaneet kiistapolitiikan osallistujajoukkoa ja laajentaneet kollektiivisen toiminnan diskursiivisia mahdollisuuksia. Globaalin uutismedian merkitys korostuu liikkeille, jotka toimivat
kansallisesti rajoitetussa mediaympäristössä. Turkin median on arvioitu toimineen huonosti
Gezi-liikkeen ja sen kritisoiman hallituksen kohtaamisfoorumina. Siksi on kiinnostavaa ja
ajankohtaista analysoida, miten kansainvälinen media toimi kiistapolitiikan areenana.
Empiiristen tutkimusten Gezi-liikkeen motiiveista ja merkityksistä voidaan ajatella artikuloivan näkemyksiä oikeudenmukaisuudesta. Esittelen tutkimuksessani hyödyntämäni Fraserin (2008) teorian oikeudenmukaisuudesta, jossa sosiaalisilla liikkeillä on keskeinen rooli. Teoria määrittelee oikeudenmukaisuuden substanssiksi taloudellisen redistribuution,
kulttuurisen tunnustamisen ja poliittisen representaation, lukee oikeudenmukaisuuden piiriin kaikki poliittisen konfliktin keskiössä olevan valtarakenteen vaikutuksen alaiset tahot
ja korostaa osapuolten välistä avointa ja julkista dialogia oikeudenmukaisuuden toteutumiselle. Lopuksi havainnollistan teorian valovoiman moraalisten protestien jäsentämisessä.
4 2.1 Mediajulkisuus kiistapolitiikan keskeisenä areenana
Sosiaalinen liike voidaan määritellä yhteiskunnallista muutosta puolustavaksi tai vastustavaksi kollektiiviseksi toiminnaksi. Sitä määrittävät 1. konfliktisuhde vastustajiin, 2. epämuodollinen verkostorakenne ja 3. jaettu kollektiivinen identiteetti. (Della Porta & Diani
2006, 20-21.) Istanbulin Gezi-puistosta käynnistynyttä poliittista liikehdintää voidaan pitää
sosiaalisena liikkeenä, sillä kyse ei ollut yksittäisestä mielenosoituksesta vaan protestien
sarjasta, jossa kulminoituivat hallituksen neoliberaalien gentrifikaatioprojektien vastustus
ja yleinen antipatia päättäjien autoritaarisiin reflekseihin (Farro & Demirhisar 2014).
Media puolestaan voi tarkoittaa viestinnän 1. teknologisia välineitä ja infrastruktuuria, 2.
institutionaalisia ja organisatorisia tuotanto- ja jakelumuotoja sekä 3. yleisöjen vastaanottamia ja kuluttamia informationaalisia ja symbolisia sisältöjä. (Flew 2007, 1-3; Herkman
2011, 18-20). Tässä tutkimuksessa mediaan viitataan erityisesti viimeksi mainitussa merkityksessä, sillä analyysin kohteena ovat uutistoimiston journalistisesti tuotetut sisällöt. Keskittyminen journalistiseen uutismediaan perustuu sille politiikan teorioissa ja edustuksellisten demokratioiden käytännöissäkin asetettuihin normatiivisiin vaatimuksiin toimimisesta
politiikan toimijoiden ja kansalaisten välisenä tiedonvälityskanavana, päätöksentekijöiden
kontrolloijana sekä poliittisen keskustelun foorumina, jossa myös vähemmistöt ja alistetut
voivat saada äänensä kuuluviin (Herkman 2011, 55; McNair 2011, 18-20).
Median ja sosiaalisten liikkeiden interaktiota analysoiva tutkimus perustuu ajatukseen julkisen keskustelun keskeisyydestä konfliktien rauhanomaiselle ratkaisulle nykyisissä poliittisissa yhteisöissä (Ylä-Anttila 2010, 32-33; Herkman 2011, 11-12, 18). Erityisesti pragmatistisesta yhteiskuntateoriasta ponnistavat demokratiakäsitykset näkevät julkisuudessa
tapahtuvan kiistojen sovittelun demokratian toteutumisen edellytyksenä (Luhtakallio &
Ylä-Anttila 2011, 34-35; Dewey 2006/1927). Esimerkiksi Luhtakallio ja Ylä-Anttila
(2011, 35) määrittelevät julkisuuden Eliasophia (2004, 299-300) mukaillen ”yleiseen hyvään suuntautuvaksi puheeksi” poliittisista keittiökeskusteluista puoluejohtajien TVdebattiin. Toisaalta sosiaalisten liikkeiden vaatima tai vastustama yhteiskunnallinen muutos edellyttää yleensä päätöksentekijöiden vakuuttamista tai painostamista. Ennen modernia kansallisvaltiota ja sen poliittisia instituutioita interaktio protestoijien ja auktoriteettien
5 välillä oli paikallista, välitöntä ja suoraa. Sen sijaan edustuksellisen demokratian ja vaalipolitiikan kontekstissa kiistan osapuolet pyrkivät tavoitteisiinsa vetoamalla erityisesti suureen äänioikeudelliseen yleisöön. Siten yhteiskunnallisesti relevantein interaktio osapuolten välillä tapahtuu yleensä institutionalisoituneiden joukkoviestimien välityksellä. Sekä
protestoijille että auktoriteeteille on usein merkityksellisintä, millaisia tulkintoja, arvioita ja
reaktiota heidän toimensa herättävät valtamedioissa kuten levikiltään laajimmissa sanomalehdissä ja sähköisissä viestimissä. (Koopmans 2004, 367-368; McNair 2011, 3-14). Liikkeet tarvitsevat joukkoviestimiä uusien kannattajien mobilisointiin, asemansa vahvistamiseen ja asiansa yhteiskunnallisen merkityksen laajentamiseen (Gamson & Wolfsfeld 1993,
116). Myöskään institutionalisoituneet poliittiset toimijat eivät voi jättää huomiotta julkista
mielipidettä, mikäli ne haluavat kannatuksensa säilyvän (McNair 2011, 5).
Sosiaalisten liikkeiden ja median suhteita sekä erityisesti protestien käsittelyä mediassa on
tutkittu yhteiskuntatieteissä enemmän 1980-luvulta lähtien. Pioneerityönä pidetään Todd
Gitlinin vuonna 1980 ilmestynyttä teosta ”The Whole World is Watching: Mass Media in
the Making and Unmaking of the New Left”. Siinä ja monissa myöhemmissäkin tutkimuksissa on keskitytty protestiuutisoinnin vääristymiin ja vinoutumiin aktivistien näkökulmasta (Koopmans 2004, 368-369; Boykoff 2006, 205-206). Huomio on keskittynyt pääasiassa
journalistisiin kansallisiin joukkotiedotusvälineisiin (sanomalehdet, radio- ja televisiouutiset), mutta teknologisen kehityksen ja internetin yleistymisen myötä tutkimuksissa on alettu tutkia myös sosiaalista mediaa ja interaktion irtautumista kansallisista raameista. Toisaalta hierarkiattomalta vaikuttavassa internetissäkin palveluntarjoajat, selaajat ja hakukoneet esiorganisoivat saatavilla olevaa tietoa, jolloin tietyt sisällöt ovat helpommin tavoitettavissa (Koopmans 2004, 370-371). Lisäksi uutisia tuottavat mediayhtiöt ovat yhä keskeisiä paikallisten kiistojen – myös sosiaalisessa mediassa esitettyjen – välittämisessä laajoille yleisöille. Digitaalinen eriarvoisuus, kielimuurit, internetissä liikkuvan informaation
määrä ja kysymykset sen luotettavuudesta ovat eräitä syitä sille, että ”koko maailman katsominen” edellyttää yhä näkyvyyttä perinteisissä uutismedioissa (Rucht 2013, 251-263).
Käytetyimpiä käsitteitä liikkeiden ja uutismedian suhteiden analyysissa ovat kehys ja kehystäminen (Benford & Snow 2000; Vliegenthart & van Zoonen 2011; Ylä-Anttila 2012).
Kehys viittaa uutisen sisältöön, kehystäminen uutisten teon ja vastaanoton prosessiin ja
6 kontekstiin (Vliegenthart & van Zoonen 2011, 102). Sosiaalitieteessä kehystämisen käsite
johdetaan usein Gregory Batesoniin (1955), mutta sen teoreettisena isänä voi pitää myös
Erwing Goffmania (1974). Goffmanin (1974, 24-25) mukaan merkitykset muodostuvat
vuorovaikutuksen, tulkinnan ja kontekstualisoinnin prosesseissa. Niiden tuloksena syntyvät
sosiaaliset kehykset tarjoavat merkityksen ja määrittävät toimijoiden, tilanteiden ja sopivan
käytöksen kannalta relevantit ja irrelevantit piirteet. Usein tilannetta kehystetään useammalla kuin yhdellä tavalla. (emt.; Vliegenthart & van Zoonen 2011, 103.)
Goffmanin työstä sosiaalisten liikkeiden mediakehystyksen tutkimiseen ovat ammentaneet
esimerkiksi Tuchman (1978), Gitlin (1980) ja van Zoonen (1992). Heidän tutkimuksissaan
uutiskehykset sidottiin uutisten tuotantotapoihin, joissa tapahtuman tai tarinan uutisarvo ei
riippunut niinkään sen ominaisuuksista tai yksittäisten journalistien toiminnasta vaan sopivuudesta uutisorganisaation aika- ja tilavaatimuksiin. Liikkeiden mediakehystysten resonanssia julkisessa keskustelussa ja mielipiteenmuodostuksessa tutkineet Gamson (1992) ja
Iyengar (1991) puolestaan osoittivat kehysten käytön ja tulkinnan yksilölliset ja kollektiiviset erot. (Vliegenthart & van Zoonen 2011, 103-105.) Edellä mainittuja tutkimuksia yhdistävät näkemykset kehysten moninaisuudesta sekä mahdollisesta ristiriitaisuudesta osana
erilaisilla materiaalisilla ja symbolisilla resursseilla varustettujen toimijoiden merkityskamppailua. Kehykset syntyvät osana sosiaalista, rutinoitunutta prosessia, jossa journalistien toimijuus on suhteellista ja yleisöjen kehykset artikuloituvat mediadiskurssin ohella
arkitiedon, kokemuksen, yksilöllisten ja kollektiivisten erojen kautta. (emt.)
Nyttemmin sosiaalisten liikkeiden mediakehystystä on lähestytty enemmän uutiskehysten
sisällön kuin kehystysprosessin kannalta. Kehys on nähty työkaluna, jonka kautta tietoisesti pyritään edistämään tiettyä todellisuuskäsitystä. Kyseinen intentionaalisuuden oletus
poikkeaa varhaisemmista tutkimuksista, joiden mukaan kehykset eivät synny intentionaalisesti vaan yksittäisten ja kollektiivisten toimijoiden interaktioiden ja konfliktien tuloksena.
Valtaosa uudemmista uutiskehysten analyyseista olettaa yksittäisen journalistin tai editoijan olevan ratkaiseva toimija kehyksen määrittelyssä. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet
uutismedioiden organisatoristen prosessien, ideologisten sidonnaisuuksien ja markkinatilanteiden vaikutukset, diskursiivisen vallan epätasainen jakautuminen sekä kansalliset ja
kansainväliset uutiskulttuurit. Monet tutkimukset olettavat uutislähteen vaikuttavan agen-
7 dan määrittelyyn, mutteivät ole tutkineet sen kääntymistä lähteen intressien mukaisiksi
mediakehyksiksi. Sen sijaan kehysten sisältöjä on eritelty esimerkiksi temaattisten ja ideologisten piirteiden kautta. Tuloksena on valtavasti eri tavalla nimettyjä, mutta sisällöllisesti
osin päällekkäisiä kehyksiä. Silloin kun nykytutkimus puhuu kehysten sijaan kehystämisestä, se viittaa lähinnä sosiaalipsykologiseen tutkimukseen yleisöjen reagoimisesta tiettyihin mediakehyksiin. (Vliengenthart & van Zoonen 2011, 105-111.)
Kriitikoista individualistinen lähestymistapa ei tee oikeutta politiikan ja siihen liittyvän
merkityksenannon interaktiiviselle ja sosiaaliselle luonteelle. Sosiologian palauttamista
liikkeiden mediakehysten analyysiin ovat peräänkuuluttaneet Vliegenthart ja van Zoonen
(2011). Samantyyppistä kritiikkiä yleisemmin liiketutkimusta kohtaan ovat esittäneet YläAnttila (2010, 154-155) ja Luhtakallio (2010a). Liiketutkimuksessa on hallinnut Snow’n ja
Benfordin (1988, 198) määritelmä kollektiivisen toiminnan kehyksistä liikkeiden luomina
ja jakamina intentionaalisina merkitys- ja tulkintastrategioina, joiden tarkoitus on mobilisoida potentiaalisia kannattajia, ruokkia tukea ja demobilisoida vastustajia. Kriitikoista
strategisuus on vain toinen puoli kehystämisestä, joka on myös intuitiivista ja tapojen ohjaamaa navigointia sosiaalisessa maailmassa (Luhtakallio 2010a; Ylä-Anttila 2010; Vliegenthart & van Zoonen 2011). Edellä esitettyyn kritiikkiin on helppo yhtyä, mutta se ei
riitä median ja sosiaalisten liikkeiden suhteiden ymmärtämiseen. Nyttemmin liiketutkijoiden keskuudessa on alkanut hahmottua konsensus tarpeesta integroida kollektiivisen toiminnan toimijalähtöiset selitykset, jollaiseksi lasketaan symbolisen kehystämisen ohella
materiaalisten resurssien mobilisointi, ja rakenteelliset selitykset, jotka korostavat liikkeiden toimintaympäristöä ja etenkin poliittisia mahdollisuuksia (Koopmans 2004).
Koopmansin (2004, 377-380) mukaan ongelman ratkaisu saattaisi löytyä kiinnittämällä
huomio tapoihin, joilla mediajulkisuus välittää rakenteellisia poliittisia mahdollisuuksia ja
liikkeiden toimintaa. Kyse on diskursiivisista mahdollisuuksista, jotka vaikuttavat liikkeiden esittämien vaateiden diffuusioon julkisuudessa. Julkisuuden rajat eivät ole pysyviä
vaan historiallisesti muuttuvia. Tiettynä ajankohtana ja tietyssä paikassa julkisuus on kuitenkin rajattu tila. Julkisuuden kolme valintamekanismia sinne pyrkiville viesteille ovat
näkyvyys, resonanssi ja legitimiteetti. Näkyvyys tarkoittaa laajuutta, jolla julkisuuden portinvartijat päättävät käsitellä kiistan osapuolten esittämiä vaateita. Laajuus riippuu journa-
8 listisista normeista ja uutisarvoista, kuten aiheen läheisyydestä ja relevanssista, konfliktipitoisuudesta, vaateiden esittäjien arvovallasta, tarinan harvinaisuudesta ja mahdollisuuksista
sen dramatisointiin ja personalisointiin sekä viestimien organisatorisista resursseista sekä
aika- ja tilavaatimuksista. ”Tärkeiden” poliitikkojen sanomiset saavat usein vakiintumattomia liikkeitä enemmän palstatilaa sisällöstä riippumatta. Resonanssi puolestaan tarkoittaa
sitä, missä määrin liikkeen vaatimukset herättävät reaktioita muissa julkisuuden toimijoissa. Resonanssi voi olla positiivista konsonanssia tai negatiivista dissonanssia, mutta joka
tapauksessa se kuljettaa viestiä kauemmas muiden toimijoiden artikuloidessa sitä omista
lähtökohdistaan. Lisäksi vahva resonanssi parantaa toimijoiden mahdollisuuksia tulevaisuudessakin saada äänensä kuuluviin. Legitimiteetti viittaa vaateen tai sen esittäjän yleiseen hyväksyttävyyteen muiden osapuolten keskuudessa. Legitimiteetin ja resonanssin
suhdetta voi ajatella kurvilineaarisena, sillä usein legitimiteetiltään kiistanalaiset vaateet
resonoivat eniten. Näiden kolmen mekanismin kautta muovautuva mediajulkisuus on keskeinen sekä liikkeille että niiden vastustajille ja liittolaisille kamppailussa yleisön sympatioista ja poliittisesta legitimiteetistä. Media on myös keskeinen – vaikkei toki ainut – kanava, jonka kautta kiistan osapuolet saavat tietoa toistensa tekemisistä, näkemyksistä ja reaktioista omiin tekemisiinsä ja näkemyksiinsä. (emt. 371-380.) Siksi mediajulkisuudessa
konstruoidun poliittisen kamppailun tutkimus sellaisenaan on perusteltua ja ajankohtaista.
2.2 Median globalisaatio liikkeiden toimintamahdollisuuksien laajentajana
Globalisaation yleensä ja median globalisaation erityisesti voidaan väittää tuoneen aiemmin paikallisiin tai kansallisiin poliittisiin kiistoihin uuden ylikansallisen ulottuvuuden
(Guidry ym. 2003; de Jong ym. 2005; Mcnair 2006; Flew 2007). Globalisaatio voidaan
määritellä Heldiä ja McGrewiä (2005, 9-16) mukaillen prosessiksi, jossa mannerten väliset
sosiaalisen vuorovaikutuksen virrat ja käytännöt lisääntyvät, kiihtyvät ja muuttuvat aiempaa merkityksellisemmiksi. Globalisaatio muuttaa sosiaalisen organisoitumisen periaatteita
liittämällä toisiinsa kaukaiset yhteisöt ja laajentamalla valtasuhteita mantereiden ja alueiden yli (emt.). Globalisaatioprosesseja on hahmotettu historiassa useita, mutta nykymuodossa käsite tarkoittaa 1900-luvun lopulta vahvistuneita kansainvälistymis- ja ylikansallistumistrendejä, jotka koskettavat erityisesti taloutta, mutta myös politiikkaa, hallintoa, kulttuuria, informaatiota ja ympäristöongelmia. Niiden myötä kansallisvaltioiden kapasiteetti
9 ja legitimiteetti taloudellisen, poliittisen, kulttuurisen ja sosiaalisen toiminnan sääntelijänä
on osin kyseenalaistunut, joskin sen laajuudesta, merkityksestä ja seurauksista kiistellään.
(emt.) Useimmat globalisaatioteoreetikot ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, ettei globalisaatiota voi käytännössä olla ilman mediaa ja kommunikaatiota (vrt. Rantanen 2005, 4).
Median globalisaatiota voidaan hahmottaa mediayhtiöiden kansainvälistymisstrategioiden,
viestintäinfrastruktuurin ja viestinnän sisältöjen kautta. Ensinnäkin mediayhtiöt ovat
enenevästi pyrkineet maailmanlaajuistamaan toimintojaan. 1900-luvun aikana yleiseksi
mediasisältöjen tuottamisen ja jakelun muodoksi vakiintui yritysmuoto. 1900-luvun loppupuolella valtion sääntely vähentyi ja kaupallisen kilpailun logiikka vahvistui. 2000-luvun
mediayhtiöt operoivat yhä kansainvälisemmillä markkinoilla kilpaillen luovista sisällöistä,
rahoituksesta ja yleisöistä. On kiistanalaista, johtaako mediayhtiöiden globalisoituminen
mediamonopoliin, jossa muutama ylikansallinen monialayritys dominoi koko toimialaa.
Toiseksi mediayhtiöt ovat olleet keskeisiä globaalin viestintäinfrastruktuurin ja teknologian kehittämisessä. Laajakaistakaapelit, satelliitit, tietokoneet ja älypuhelimet mahdollistavat tekstien, kuvien, ideoiden, informaation ja ideologioiden kansainvälisen kierron. Kriittisenä käänteenä nähdään 1990-luvulla alkanut internetin popularisoiminen sekä uudet digitaaliset välineet. Kolmanneksi globaali media on pääasiallinen kanava, jonka kautta ihmiset ympäri maailmaa tekevät selkoa kaukaisista tapahtumista ja paikoista. Globaalin
median välittämä informaatio on keskeistä kansojen, alueiden ja kulttuurien välisten merkitys- ja tulkintajärjestelmien kehittymiselle. Paljon kiistellään, missä määrin globaalit mediayhtiöt kykenevät hyödyntämään informaationsiirtokapasiteettiaan omia, lähtömaidensa
tai kansainvälisen yritysmaailman intressejä pönkittävään propagandaan. Laaja yksimielisyys kuitenkin vallitsee globaalin median keskeisyydestä nykykulttuureille, kun kulttuuri
ymmärretään merkitysten, kommunikaatiomuotojen, interaktion ja symbolisten representaatioiden tuotantoprosessiksi. (Flew 2007, 1-11, 21-29, 66-72, 138-141.)
Mediayhtiöistä ensimmäisinä ja edelleen merkittävinä globaaleina toimijoina pidetään uutistoimistoja. Ne ovat keskeisiä myös sosiaalisille liikkeille tehdessään paikallisista kiistoista osia globaalia julkisuutta. Uutistoimistojen väitetään olleen ensimmäisiä globaalia
tietoisuutta tuottaneita ja levittäneitä organisaatioita, jotka muovasivat käsityksiä ajasta ja
paikasta. Uutisen muodossa informaatiosta tuli kerättävä ja levitettävä hyödyke, joka pal-
10 veli poliittista kommunikaatiota, kauppaa ja viihdettä. Uutiset vaikuttivat kansallisen identiteetin rakentamiseen, imperialismiin ja siirtomaiden hallinnointiin sekä taloudelliseen
toimeliaisuuteen kotimarkkinoiden sisä- ja ulkopuolella. Uudet valtiot pitivät tärkeänä kansallisen uutistoimiston perustamista saavuttaakseen uskottavuutta kansakuntana ja vaikuttaakseen kansalliseen kuvaansa globaaleilla markkinoilla. Kansainvälisellä tasolla uutishyödykkeiden keräämisen ja jakelun organisoi ja rationalisoi 1800-luvulla harvalukuinen eurooppalais-amerikkalainen ryhmä, joka loi eksklusiivisia sopimuksia kansallisten
uutistoimistojen kanssa. (Boyd-Barret & Rantanen 1998, 1-5.) Nyttemmin kansainvälisten
uutistoimistojen lukumäärä, autonomia ja asiakasverkostot ovat kasvaneet yhdessä keskinäisen kilpailun ja julkaisuteknologian kehittymisen kanssa. Koska kansallisilla medioilla
on rajallisesti ulkomaankirjeenvaihtajia, usein niiden ulkomaanuutisointi riippuu kansainvälisistä uutistoimistoista. Niiden peiton voi olettaa eroavan kansallisista medioista, sillä
ne eivät ole yhtä vahvasti sidoksissa paikallisiin intressiryhmiin. Toisaalta kansainvälisilläkin uutistoimistoilla on kotimaa, ja globaalia uutismediaa hallitsevat yhä pohjoisamerikkalaiset ja länsieurooppalaiset toimijat: isobritannialainen Reuters, ranskalainen AFP ja
yhdysvaltalainen AP. (Boyd-Barret 1998, 19-33; Gaber & Willson 2005, 96-99.)
Uutistoimistojen uutisia on pitkään pidetty ”tukkumyyntitavarana”, jota asiakkaina toimivat mediayhtiöt työstävät edelleen omille yleisöilleen sopivaan muotoon. Kyseisen asiajournalismia mielipidejournalismin sijaan painottavan kuvan vaaliminen on ollut keskeistä
myös uutistoimistoille itselleen. Silti vallitseva journalistinen kulttuuri sekä viestimen ja
toimittajan mahdollinen poliittinen väri voivat vaikuttaa uutistyöhön. Vaikka uutisten puhdistaminen ideologiasta voi käytännössä olla mahdotonta, AP:n ja Reutersin kaltaisten
kansainvälisten uutistoimistojen on pitänyt esiintyä uskottavina, luotettavina ja professionaalisina kumppaneina erilaisia poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä edustaville asiakasverkostoilleen ympäri maailmaa. Toisaalta uutistoimistojen mieltäminen tukkuliikkeiksi on
vaikuttanut siihen, että sosiaalitieteellisessä ja mediatutkimuksessa ne ovat olleet kauan
lähes näkymättömiä toimijoita. Erityisesti niiden tuottaman sisällön analyysi oli 1900luvun lopulle asti olematonta. Sitä perusteltiin alkuperäislähteiden hankalalla saatavuudella
ja sillä, ettei materiaalilla ollut suoria yleisöjä. (Boyd-Barret & Rantanen 1998, 6-12.) Nyttemmin uutistoimistot ovat saaneet myös suoria yleisöjä tarjoamalla palveluitaan internetissä ja avanneet elektronisia arkistojaan myös tutkijoille. Jälkimmäinen yhdessä tietotek-
11 nisen metodiosaamisen kohentumisen kanssa innostikin sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen veteraanin Sidney Tarrowin kollegoineen tutkimaan eurooppalaisen sosiaalisen liikehdinnän kuvauksia kansainvälisissä uutistoimistoraporteissa (ks. Imig & Tarrow 2001).
Sosiaalisten liikkeiden näkökulmasta globaalin median – kansainvälisten uutistoimistojen
keräämät ja kansallisten medioiden suodattamat – representaatiot niiden toiminnasta voivat
laajentaa edellisessä alaluvussa eriteltyjä kollektiivisen toiminnan diskursiivisia mahdollisuuksia, mikäli niiden vaateet saavat näkyvyyttä mediassa, herättävät (positiivista) resonanssia ja niitä pidetään legitiimeinä (ks. myös Guidry ym. 2003, 1-31; Gaber & Willson
2005, 95-100). Uutistoimistoilla on tulkittu olevan rooli myös laajemmissa poliittisissa
transitioissa diktatuurista demokratiaan, kommunismista kapitalismiin, valtiososialismista
sääntelyn purkuun ja apartheidista pluralismiin (Schulze-Schneider 1998; Rantanen 1998;
Kivikuru 1998; Forbes 1998; McNair 2006, 157-169). Monet nykyiset sosiaaliset liikkeet
ja aktivistit esittävät vaateitaan paitsi kansallisissa myös kansainvälisissä joukkoviestimissä ja sosiaalisessa mediassa pyrkien mobilisoimaan kannatusta ulkomailla ja luomaan kansainvälistä poliittista painetta vastustajiaan kohtaan. Globaalin uutismedian representaatioiden merkitys liikkeille voi korostua erityisesti maissa, joissa sanan- ja lehdistönvapautta
rajoitetaan. (Alexander 2011.) Toisaalta kyse ei ole vain kansallisvaltioiden sisäisten kiistojen kansainvälistymisestä vaan siitäkin, että vaateiden kohteet ovat enenevästi hallitusten
ohella monikansallisia yrityksiä tai valtioiden välisiä organisaatioita (Guidry ym. 2003).
2.3 Turkin Gezi-liike julkisuuksissa ja poliittisessa kontekstissaan
Turkkilaisten pääuutismedioiden, erityisesti televisiokanavien, on arvioitu olleen varovaisia kesän 2013 protestien käsittelyssä (Egin 2013; Tunc 2013). Etenkin protestien alkuvaiheessa kansallinen media pysyi vaitonaisena. Maan pääuutiskanavilla sisältö vaihteli pingviinidokumentista ja kokkiohjelmaan. Tästä syystä informaatiota tapahtumista sai lähinnä
sosiaalisen median, erityisesti Twitterin ja Facebookin välityksellä. (emts.) Turkkilaisen
median sensuuri ja itsesensuuri saattoivat olla eräitä keskeisiä tekijöitä, miksi kansainvälinen uutismedia kiinnostui sangen nopeasti protesteista. Etenkin läntiset joukkoviestimet
korostavat mielellään rooliaan sananvapauden puolustajina ja toteuttajina monien sananvapausjärjestöjen rinnalla puuttuessaan havaitsemiinsa sensuuriyrityksiin koti- ja ulkomailla,
12 vaikka kyse olisi myös skuuppikilpailusta (Steel 2012). Muita syitä tapahtumien kansainväliselle huomioarvolle ovat etenkin Turkin geopoliittinen keskeisyys sekä Yhdysvalloille
että EU:lle. Lisäksi islamilaisten arvojen ja sekulaarin demokratian yhdistämisestä tunnetulla ”Turkin mallilla” on ollut pitkään normatiivista painoarvoa viime vuosina useita kansannousuja kokeneessa Lähi-idässä. Turkin kansalaisyhteiskunnan laaja poliittinen mobilisaatio kesällä 2013 oli myös naapurimaille yllätys. (Oguzlu 2013; Taspinar 2014; Alemdar
2014.) Edellä mainituista syistä kansainväliset viestimet seurasivat tapahtumia tiiviisti raportoiden uusista käänteistä useasti päivässä, kääntäen kansainvälisten yleisöjen huomion
Turkkiin ja tarjoten internet-palveluidensa kautta myös turkkilaisille yleisöille vaihtoehtoisia näkökulmia tapahtumiin. Sosiaalisen median ja kansainvälisten uutisten myötä protestien huomioarvo kasvoi sekä koti- että ulkomailla niin suureksi, että lopulta myös turkkilaiset viestimet alkoivat uutisoida protesteista. Kriitikoiden mukaan kotimaisen journalismin
laajuus ja sävy eivät kuitenkaan tehneet oikeutta protestoijille (esim. Genc 2013).
Gezi-liikkeen kuten aiempienkin hallitusta kritisoivien kansalaisliikkeiden marginalisointi
turkkilaisessa uutismediassa on liitetty maan lehdistönvapauden kaventumiseen viime vuosina. Journalismin sensuurin ja itsesensuurin arvioidaan johtuvan mediayhtiöiden omistajuuden keskittymisestä, mediayhtiöiden johdon läheisistä suhteista hallintoon sekä journalisteihin suunnattujen laillisten pakotteiden lisääntymisestä. (Tunc 2013; Egin 2013.) Tämä
on nähty vastakkaisena kehityskulkuna edeltäneille liberaalien reformien vuosikymmenille. Toisaalta historiallisesta perspektiivistä päättäjät ovat rajoittaneet sananvapautta tasavallan koko olemassaolon ajan aina, kun he ovat tulkinneet sen uhkaavan maan yhtenäisyyttä. (Alemdar 2014.) Kansallinen mediajulkisuus näyttää arvioiden mukaan toimineen
huonosti Gezi-puiston protestoijien ja heidän kritisoimansa hallituksen kohtaamisfoorumina, joten kiinnostavaa ja ajankohtaista on edellisen alaluvun valossa myös se, millaisena
konflikti näyttäytyi kansainvälisessä uutismediassa. Millaisia diskursiivisia mahdollisuuksia kansainvälinen mediajulkisuus konstruoi konfliktin osapuolille? Millaiset liikkeen esittämät argumentit ja hallituksen vasta-argumentit saivat näkyvyyttä kansainvälisellä mediaareenalla, ja miten ne resonoivat muiden keskustelijoiden puheenvuoroissa? Miten legitiimeinä edellä mainittuja vaateita pidettiin? Mitä seurauksia kansainvälisellä julkisuudella
oli konfliktin osapuolille? Seuraavassa kahdessa luvussa rakennan teoreettisen viitekehyksen ja metodologisen työkalupakin vastatakseni näihin kysymyksiin analyysiluvuissa 4-6.
13 Analyysin kontekstualisoinnin kannalta on kuitenkin aiheellista asemoida Gezi-liike myös
poliittiseen toimintaympäristöönsä. Nykyisen perustuslain mukaan Turkki on demokraattinen ja sekulaari monipuoluedemokratia, joka kunnioittaa perustajansa presidentti Atatürkin
nationalismia. Maan historian varhaisvuosia 1923-1950 leimasivat valtion instituutiorakenteen ja yhteiskunnan kulttuurisen koodiston transformaatiopyrkimykset. Uskonnon julkista
roolia pienennettiin ja sharia-laki korvattiin itävaltalaisella siviililailla. Ideologista oppia
haettiin eurooppalaisesta nationalismista, sekularismista ja kapitalismista. Varhaista tasavaltaa on luonnehdittu autoritaariseksi ja nationalistiseksi yhtenäisvaltioksi, jonka väestö
oli kuitenkin heterogeenistä. Demokratisoitumisen on sittemmin tulkittu edenneen viime
vuosiin asti huolimatta 1900-luvun neljästä sotilasvallankaappauksesta sekä puolueiden ja
armeijan jatkuneista jännitteistä. Vuosia 1950-1960 on luonnehdittu monipuoluepolitiikan
vakiintumisen, 1961-1980 luokkapolitiikan nousun ja 1980-luvulla alkanutta ajanjaksoa
identiteettipolitiikan vahvistumisen ajaksi. (Altunisik & Tür 2005.)
Kesän 2013 protestien aikaan maata hallitsi kolmatta kautta arvokonservatiivisen AKpuolueen yksipuoluehallitus. Pääministerinä toimi AKP:n johtaja ja maan nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdogan. Oppositiossa olivat kemalistinen, kansallismielinen ja sosiaalidemokraattinen CHP, kansallismielinen MHP ja osaa kurdiväestöstä edustava BDP.
AKP:n on pitkään jatkuneen hallitusvaltansa aikana väitetty siirtyneen monella politiikan
osa-alueella reformismista kohti autoritaarisuutta vaikka talouspoliittisesti (neo)liberaali
linja on pitänyt (esim. Christofis 2013, 47; Atay 2013, 39-44).
Turkin nationalistinen modernisaatioprojekti repressoi monia etnisiä, kulttuurisia, kielellisiä ja uskonnollisia ryhmiä. Ne saivat liikevoimaa vasta kansallisvaltion auktoriteetin kyseenalaistuttua talouden, teknologisen ja median globalisaation myötä 1900-luvun lopulla.
Yhteiskunnallinen arvoperusta alkoi muuttua, luokkarakenne ja kulttuuriset ryhmät monipuolistua, aiemmin sorretut tai vähäosaiset organisoitua. Turkin kansalaisyhteiskunnan
poliittis-sosiaalisen liikehdinnän katsotaan monipuolistuneen ja lisääntyneen 1980-luvulta
lähtien, jolloin valtio alkoi vähitellen sietää erilaisia kulttuurisia ja ideologisia orientaatioita edustavia ryhmiä. Niistä laajimmin levinneitä ovat 2000-luvulla kurdien etninen nationalismi, islamismi, Alaviittien kulttuuriliike, feminismi, ympäristöliike ja ihmisoikeusakti-
14 vismi. (Simsek 2004, 111-137.) Nyttemmin myös taloudellisen globalisaation vastainen
liikehdintä on voimistunut (Baykan & Lelandais 2004; Gümrükcü 2010). Nyky-Turkin
liikkeiden väitetään sopivan erityisesti liiketeoreettiseen keskusteluun uusista sosiaalisista
liikkeistä (Simsek 2004, 118-120). Ne ovat usein keskiluokkaisia, perustuvat sosiaaliluokan sijaan erilaisiin identiteettiryhmiin (kuten etnisyyteen tai sukupuoleen), ovat usein modernisaatiokriittisiä reaktioita arkielämän politisoitumiseen, vetoavat laajoihin yhteiskunnallisiin ryhmittymiin ja korostavat postmateriaalisia arvoja. Keskeisiä uusille liikkeille
ovat symbolinen ja kulttuurinen vastarinta sekä hierarkiaton, egalitaarinen ja osallistava
organisaatiorakenne. (Della Porta & Diani 2006, 8-11; Simsek 2004, 112-118.) Monet nykyliikkeet yhdistävät materiaalisia ja postmateriaalisia tavoitteita, mutta usein keskiössä on
vaatimus kulttuurisesta tunnustamisesta. (Simsek 2004, 119-120.)
Coskun Tastanin (2013) empiirinen tutkimus Gezi-liikkeen osallistujien poliittisista profiileista ja osallistumisen motiiveista viittaa siihen, että kesän 2013 protestit voidaan nähdä
historiallisena jatkumona Turkissa 1980-luvulla itäneelle uudelle yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Tutkimuksen mukaan protestoijat olivat nuorehkoja, koulutettuja, politiikkoihin ja poliittisiin instituutioihin epäluottamusta tuntevia kansalaisia, joita yhdisti arvoliberaali ja usein vasemmistolainen maailmankatsomus. Monelle protestiin osallistumisen motiivi oli poliisiväkivallan synnyttämä moraalinen raivo, mutta taustalla olivat myös kokemukset perusvapauksien kapenemisesta, valtion sekaantumisesta yksityiselämään ja pääministerin autoritaarisesta hallintatavasta. Muut motiivit eivät olleet niinkään taloudellisia
vaan liittyivät erilaisiin kulttuurisiin identiteetteihin. (emt. 27-38.)
Farron ja Demirhisarin (2014) kenttätutkimus Gezi-liikkeen sosiaalisista, kulttuurisista ja
poliittisista merkityksistä puolestaan näkee liikkeen vastustaneen hallituksen neoliberaalia
autoritaarisuutta, jonka protestoijat diagnosoivat ilmenevän sekä taloudellisena eriarvoistumisena että poliittisten vaikutusmahdollisuuksien ja kulttuuristen identiteettien ilmaisuvapauden kaventumisena. Tutkimuksen mukaan Gezi-liike ilmentää uuden kollektiivisen
liikkeen muovautumista, joka tuomitsee yksilöiden elämän epävakaistumisen nykyhallinnon kontekstissa ja pyrkii edistämään neoliberaalista, taloudellisesta spekulaatiosta vapaata
sosiaalista elämää, vahvistamaan käsitystä yksilöiden ihmisarvosta sekä määrittelemään
demokraattista poliittista osallistumista näistä lähtökohdista. Siten Gezi-liikkeen vaatimuk-
15 set muistuttavat muita viime vuosien suuria kansanliikkeitä Egyptin Arabikeväästä Pohjois-Amerikan Occupy Wall Street -liikkeeseen. (emt. 185; Farro & Lustiger-Thaler 2014.)
Myös monissa muissa akateemisissa, joskin enemmän diagnostisissa kuin empiirisissä,
analyyseissa Gezi-liike on rinnastettu Arabikevääseen ja OWS-liikkeeseen, mutta painotukset protestien taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen juurten välillä ovat vaihdelleet
(Gökay & Xypolia 2013). Edellä mainitun valossa on kiinnostavaa kysyä, millaiset Geziliikkeeseen liitetyt motiivit ja merkitykset saivat näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä
kansainvälisessä mediajulkisuudessa, ja miten ne kytkettiin muihin liikkeisiin. Seuraavaksi
ehdotan, että sekä empiirisissä että teoreettisissa analyyseissa painotettuja liikkeen vaatimuksia ja identiteettejä kokoavana kattokäsitteenä voidaan pitää oikeudenmukaisuutta.
2.4 Kamppailu oikeudenmukaisuudesta kiistapolitiikan ytimessä
Sosiaalisten liikkeiden tutkijoiden keskuudessa vallitsee konsensus, että useimpien liikkeiden ytimessä on jaettu uskomus senhetkisten olosuhteiden epäoikeudenmukaisuudesta ja
siten muutostarpeesta (ks. McVeigh ym. 2014). Liikkeet vaativat oikeudenmukaisuutta,
mutta niiden käsitykset oikeudenmukaisuuden sisällöistä, toteuttamisperiaatteista ja kohteista vaihtelevat. Oikeudenmukaisuus on eräs keskeisimmistä moraalis-poliittisista käsitteistä, joka nähdään keskeisenä normatiivisena kriteerinä yhteiskunnan jatkuvuudelle ja
muutokselle. Latinankielinen sana jus tarkoittaa oikeutta tai lakia. Oikeudenmukaisuuden
sukulaissanoja ovat esimerkiksi reiluus ja kohtuullisuus. Oikeudenmukaisuutta pidetään
perustavana ihmisten välisten suhteiden koordinaatiolle ja vakaan poliittisen yhteisön luomiselle ja ylläpitämiselle, mutta teoreetikot ovat erimielisiä oikeudenmukaisuuden luonteesta, perustasta ja legitiimistä soveltamisesta. (Pomerlau 2013.) Mitä oikeudenmukaisemmin kansalaiset kokevat yhteiskunnan toimivan, sitä epätodennäköisemmin he pyrkivät
muuttamaan sitä. Epäoikeudenmukaiseksi kuten tiettyä ihmisryhmää sortavaksi koettuun
järjestelmään kohdistuu suurempia muutospaineita. (Herne 2012, 18-19.)
Oikeudenmukaisuusteoriat kuuluvat normatiivisen yhteiskuntafilosofian perinteeseen pyrkiessään artikuloimaan ideaaleja siitä, miten asioiden tulisi olla (Herne 2012, 11-14). Teorioille keskeisimpiä kysymyksiä ovat oikeudenmukaisuuden 1. sisältö (mitä), 2. toteuttamisperiaatteet (miten) ja 3. kohteet (kenelle). Sisällöllisesti eri teoriat tarjoavat kilpailevia
16 vastauksia siihen, mistä oikeudenmukaisuudessa itse asiassa on kysymys. Kyse voi olla
esimerkiksi yhdenvertaisesta statuksesta ja oikeuksista, resurssista ja hyödykkeistä tai toimintakyvyistä ja -edellytyksistä. Oikeudenmukaisuuden toteuttamisperiaatteista keskeisiä
kilpailevia periaatteita ovat puolestaan tasa-, meriitti- ja tarveperustainen jako, huonoosaisimpien priorisointi ja riittävyysperiaate. Osa teoreetikoista on myös yhdistellyt niitä.
Kolmas keskeinen kysymys on, ketkä kuuluvat oikeudenmukaisuuden piiriin. Yleensä oikeudenmukaisuuden subjekteina on pidetty yksilöitä, mutta usein on pohdittu myös ryhmäkategorioiden (kuten luokka tai sukupuoli) soveltamista. Yhteiskuntien sisäisen oikeudenmukaisuuden lisäksi on peräänkuulutettu globaalia oikeudenmukaisuutta ja kyseenalaistettu oikeudenmukaisuuden rajaaminen ihmiskuntaan. (Laitinen 2013, 8-9, 20-21.)
1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimpana oikeudenmukaisuuden teoreetikkona voidaan pitää
yhdysvaltalaista John Rawlsia, jonka teos Oikeudenmukaisuusteoria (1988/1971) luetaan
osaksi sopimusteoreettista filosofian perinnettä. Rawls oikeuttaa teoriansa vetoamalla proseduraaliseen menetelmään, jonka mukaisesti ihmiset toimisivat ”tietämättömyyden verhon” takana eli silloin, kun he eivät tietäisi omaa asemaansa. Hän määrittelee oikeudenmukaisuuden substanssiksi perusoikeudet sekä resurssit, joita kuka tahansa tarvitsee muista
intresseistä riippumatta. Perusoikeuksien tulisi jakautua tasan, asemiin ja resursseihin pitäisi taata olla yhtäläiset mahdollisuudet ja lisäksi taloudellisten eriarvoisuuksien tulisi hyödyttää huono-osaisimpia. Oikeudenmukaisuuden subjekteiksi teoria rajaa yksilöt, jotka
osallistuvat yhteistyöhön yhteiskunnassa. Myöhemmässä teoksessaan Kansojen oikeus
(2007/1999) Rawls tähdentää, etteivät oikeudenmukaisuusteorian normit sovellu kansainväliselle tai globaalille tasolle, jossa hän näkee relevantteina osapuolina yksilöiden sijaan
kansat. (Laitinen 2013, 23; Päivänsalo & Mäkinen 2009; Herne 2012, 89-134.) Debatti
oikeudenmukaisuuden subjekteista on kiihtynyt Rawlsin jälkeen. Kahtena rintamalinjana
hahmottuvat oikeudenmukaisuutta kansallisvaltioiden rajoissa käsitteellistävät nationalistit
sekä sen soveltamista kansallisvaltioiden välisiin suhteisiin tai globaaleiden yksilöiden
välille vaativat kosmopoliitit ja internationalistit. (Fraser 2008, 32-43.)
Nancy Fraserin (2008) mielestä sen paremmin nationalistinen kuin kosmopoliittinen tulkinta oikeudenmukaisuudesta ei tavoita nykyisen globalisaation oloissa akuutiksi muuttunutta skaalojen ongelmaa. Hän viittaa skaaloilla ensinnäkin problematisoituneeseen kuvaan
17 moraalisesta balanssista, jota vasten kilpailevia vaateita voisi arvioida puolueettomasti
oikeudenmukaisuuden substanssin moninaistuessa. Toiseksi skaalat viittaavat maantieteellisiin tilasuhteisiin, jossa kansallisvaltion aiempi hegemoninen asema moraalisena yhteisönä on kyseenalaistunut. 1900-luvulla oikeudenmukaisuuden sisältö kiinnittyi pitkälti taloudelliseen redistribuutioon ja luokkasuhteisiin. Nykyään redistribuutiota ajavat sosiaaliset
liikkeet ovat kuitenkin usein konfliktisuhteessa paitsi taloudellista status quoa puolustavien
tahojen kanssa myös tietyn ryhmän erityisyyden tunnustamista vaativien ja uusia poliittisen representaation muotoja etsivien liikkeiden kanssa. Oikeudenmukaisuuden maantieteelliset skaalat puolestaan kiinnittyivät pitkään moderniin, tiettyä aluetta hallitsevaan valtioon. Nyttemmin ”westfalenilaiselle” kehykselle on ilmaantunut kilpailevia mittakaavoja
ihmisoikeusregiimin ja globaalin hallinnan verkostojen myötä. Kansallisen ja kansainvälisen tilan erottamisen kyseenalaistavat globaalit sosiaaliset liikkeet, hallitusten väliset järjestöt, hallituksista riippumattomat järjestöt ja ylikansalliset ongelmat ilmastonmuutoksesta
geenimanipuloituun maatalouteen. Molempiin skaaloihin liittyy siis valtavia haasteita, jotka koskevat sekä oikeudenmukaisuuden sisältöä että sen subjekteja. (emt. 1-11.)
Fraser pyrkii ratkaisemaan skaalojen ongelmaa hahmottelemalla kriittistä teoriaa oikeudenmukaisuudesta globaalissa maailmassa. Hän täydentää aiempaa, taloudellisen redistribuutioon ja kulttuuriseen tunnustamiseen keskittynyttä analyysiaan (1997) esittelemällä
kolmantena oikeudenmukaisuuden ulottuvuutena poliittisen representaation. Vaikka Fraser
yhtäältä argumentoi oikeudenmukaisuuden substanssien analyyttisen erottamisen puolesta,
hän huomauttaa niiden olevan käytännössä yhteen kietoutuneita. Esimerkiksi tiettyjä ryhmiä suosivat kulttuurinormit voivat saada institutionalisoidut vastineensa valtiossa ja taloudessa. Toisaalta taloudellinen huono-osaisuus voi estää tiettyjä ryhmiä osallistumasta
sekä päätöksentekoon että kulttuurin tekemiseen. (Fraser 2008, 16-17; Fraser 1997, 14-15.)
Oikeudenmukaisuus taloudellisena redistribuutiona viittaa Fraserin (1997, 11-33) mukaan
luokkapolitiikkaan, jossa neuvotellaan materiaalisten hyödykkeiden jakamisesta sosioekonomisten ryhmien välillä. Taloudellinen epäoikeudenmukaisuus voi ilmetä tulo- ja pääomaeroina, erilaisissa mahdollisuuksissa palkkatyöhön, koulutukseen, terveydenhuoltoon
ja vapaa-aikaan, mutta myös elinajanodotteessa ja kuolleisuusasteessa. Luokan ohella redistribuutioon läheisesti liittyviä käsitteitä ovat esimerkiksi intressi, hyväksikäyttö, talou-
18 dellinen marginalisointi ja deprivaatio. Epäoikeudenmukaista redistribuutiota on pyritty
korjaamaan poliittistaloudellisilla rakenteellisilla toimenpiteillä kuten tulonsiirroilla, työnjakoa uudelleen organisoimalla sekä valtiollisella investointipolitiikalla. 1900-luvulla jakopolitiikan välineeksi muodostui hyvinvointivaltio, jonka legitimiteetti ja tehokkuus tuloerojen tasaajana on sittemmin kyseenalaistettu neoliberalistisen käänteen myötä (emt.)
Oikeudenmukaisuus kulttuurisena tunnustamisena liittyy vaatimuksiin kulttuuristen erojen
ja identiteettien arvon nostamisesta. Kulttuurinen epäoikeudenmukaisuus viittaa siihen,
etteivät kulttuuristen arvojen institutionalisoidut hierarkiat tunnusta osallistumaan pyrkivien asemaa. Sen kehyksessä kamppaillaan identiteettipolitiikasta, jossa keskeisenä merkitsijänä voi toimia esimerkiksi kansallisuus, etnisyys, rotu, sukupuoli tai seksuaalisuus. Termistöön kuuluvat tunnustamisen ohella identiteetti, ero, kulttuurinen alistaminen, huomiotta jättäminen ja halveksunta. Kulttuurisen epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen vaatii
arvojen muutosta kuten ennen halveksittujen identiteettien tai syrjittyjen ryhmien kulttuurituotteiden positiivista uudelleenarviointia. Radikaaleimmillaan kyse on tulkinnan ja kommunikaation sosiaalisten rakenteiden muutoksesta, joka muuttaa jokaisen käsitystä itsestään. Tunnustamisen politiikan mielletään vahvistuneen vasta viime vuosikymmeninä, ja
sen on tulkittu vievän enenevästi huomiota jako-oikeudenmukaisuuskamppailuista. (emt.)
Oikeudenmukaisuus poliittisena representaationa tarkoittaa Fraserin mukaan tasavertaista
mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Poliittinen epäoikeudenmukaisuus
ilmenee ulossulkemisena demokraattisesta keskustelusta. Hän erottaa sen kahdeksi muodoksi tavanomaisen poliittisen representaation puutteen (ordinary-political misrepresentation) sekä väärin kehystämisen (misframing). Edellinen viittaa päätöksenteon sääntöihin,
jotka kohtelevat eriarvoisesti esimerkiksi luokkia, sukupuolia tai etnisiä ryhmiä. Jälkimmäinen tarkoittaa poliittisen tilan organisoinnista johtuvaa tiettyjen tahojen ulossulkemista.
Nimenomaan jälkimmäinen poliittisen epäoikeudenmukaisuuden muoto on Fraserin mukaan korostunut globalisaation myötä. (Fraser 2008, 6-8, 17-25; Owen 2012, 135.)
Fraser määrittelee oikeudenmukaisuuden normatiiviseksi periaatteeksi osallistumisen tasaarvon. Sen kriteeri ei voi olla nationalistien suosima jaettu kansalaisuus tai kansallisuus,
koska se suosii status quon ylläpitämistä. Toisaalta kosmopoliittien humanistinen ihmisyy-
19 den kriteeri on sokea sosiologisille realiteeteille, sillä eri kiistat voivat vaatia eri mittakaavoja. Fraserin lukee oikeudenmukaisuuden piiriin kaikki vallankäytön kohteeksi joutuneet
tahot (all subjected). Ihmiset muodostavat poliittismoraalisen yhteisön, kun heidän interaktiotaan määrittää joutuminen tietyn hallinnollisen rakenteen alaisuuteen. Se voi olla niin
valtio kuin ylikansallinen elin. Siten oikeudenmukaisuuden subjekteja ei voi rajata vain
virallisesti auktorisoituihin jäseniin. (Fraser 2008, 16-17, 58-71; Owen 2012, 135-136.)
Osallistumisen tasa-arvo on normatiivinen ideaali, jota vasten tietyn valtarakenteen yhdistämät osapuolet voivat neuvotella oikeudenmukaisuuden toteutumisesta käsillä olevassa
tilanteessa. Poliittiset eliitit eivät saisi yksin päättää oikeudenmukaisuuden toteutumisesta.
Myöskään sosiaalitiede ei kykene toimimaan kiistojen neutraalina tuomarina. Sen sijaan
sosiaaliset liikkeet ovat keskeisiä poliitikkojen ja tieteilijöiden valta-asemien haastamisessa. Fraser puolustaa dialogista ja demokratisoitua näkemystä oikeudenmukaisuuden toteuttamisperiaatteista. Siinä keskeinen rooli on kansalaisyhteiskunnan toimijoilla, jotka käyvät
vuoropuhelua muotoutumassa olevien globaalien demokraattisten instituutioiden kanssa.
Fraserin teorian voi sanoa olevan kriittistä, sillä vaikka keskustelu orientoituu kiistojen
ratkaisuun, niin jokaista ratkaisua pidetään tilapäisenä, avoimena kyseenalaistamiselle ja
uudelleen tarkastelulle. Siten osallistumisen tasa-arvo on paitsi normatiivinen ideaali myös
refleksiivinen kriteeri, jota vasten oikeudenmukaisuuden toteutumista voidaan arvioida ja
haastaa. (Fraser 2008, 28-29, 32-47, 71-75; Owen 2012, 137-138.)
2.5 2010-luvun protestiliikkeet oikeudenmukaisuuden artikuloijina
Sosiaaliset liikkeet ovat Fraserin (2008, 48-75) mukaan olleet historiallisesti keskeisiä oikeudenmukaisuuden substanssin moninaistumiselle ja nyttemmin sen kohteiden artikuloinnille kansallisvaltiolle vaihtoehtoisilla tavoilla. Lisäksi ne ovat elimellisiä oikeudenmukaisuuden toteuttamisproseduureille. Oikeudenmukaisuuden substanssit eivät ole nousseet
yleiseen keskusteluun yhtä aikaa vaan asteittain. Sosiaaliset liikkeet ovat nostaneet uusia
sisältöulottuvuuksia esiin onnistuessaan esittämään senhetkisen oikeudenmukaisuuskäsityksen ylittäviä vakuuttavia vaateita. (emt., 59.) Esimerkiksi työväenliikettä voi pitää keskeisenä taloudellisen redistribuutiokysymysten nostamisessa oikeudenmukaisuuskeskusteluun 1900-luvulla. 1960-luvulta alkaen uudet sosiaaliset liikkeet kuten ympäristöliike, toi-
20 sen aallon feminismi sekä ”rodun” ja etnisyyden ympärille organisoituneet kansalaisoikeusliikkeet alkoivat painottaa kulttuurisen tunnustamisen keskeisyyttä oikeudenmukaisuuden toteutumiselle. 2000-luvun taitteessa mobilisoitunut globalisaatioliike onnistui poliittisen representaation kysymysten problematisoinnissa, joskin sen tavoite globaalidemokratiasta legitiimien ja tehokkaiden instituutioiden välityksellä odottaa yhä realisoitumistaan.
Nykyään monet tahot esittävät kilpailevia artikulaatioita aiemmin hegemoniselle kansalliselle kehykselle oikeudenmukaisuuden subjekteista. Kommunalistit ja kyläaktiivit ajavat
paikallista itsehallintoa kuntiin ja pienyhteisöihin, regionalistit samaistavat oikeudenmukaisuuden valtiota laajempiin alueisiin kuten EU:hun, globalistit sisällyttävät oikeudenmukaisuuden piiriin koko ihmiskunnan. Aiemmin kansallisesti orientoitunut työväenliike etsii
ulkomaalaisia liittolaisia reaktiona tuotannon ja työpaikkojen ylikansallistamiseen. Naisliike kamppailee paikallisia patriarkaalisia käytäntöjä vastaan pyrkien kansainvälisen oikeuden reformeihin kampanjoimalla naisten oikeuksia ihmisoikeuksina. Uskonnolliset ja etniset vähemmistöt organisoituvat ylikansallisiksi diasporiksi pyrkien vaikuttamaan kansainväliseen mielipiteeseen. Ihmisoikeusliike pyrkii rakentamaan uusia ylikansallisia instituutioita kuten Kansainvälistä rikostuomioistuinta. (Fraser 2008, 14-15, 30-31, 56.)
Ottamalla julkisesti kantaa sekä oikeudenmukaisuuden substanssiin että sen subjekteihin
sosiaaliset liikkeet problematisoivat myös kysymyksen oikeudenmukaisuuden toteuttamisproseduureista. Liikkeet vaativat uusia ei-hegemonisia tapoja oikeudenmukaisuuskiistojen
käsittelyyn. Keskeistä on kiistojen näkeminen poliittisina konflikteina, joiden legitiimi
ratkaisu edellyttää ennalta rajoittamatonta julkista keskustelua. Dialogi vaatii rinnalleen
kuitenkin muodollisen institutionaalisen polun reiluine proseduureineen ja representaatiorakenteineen sitovien päätösten aikaansaamiseksi. (emt. 67-71.)
2010-luvun protestiliikehdintää Arabikeväästä Occupy Wall Streetiin keskeisimpänä yhdistävänä tekijänä voidaan Glasiuksen ja Pleyersin (2013, 547-550) mukaan pitää liikkeiden vaatimuksissa ja käytännöissä ilmeneviä näkemyksiä demokratiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaikille yksilöille kuuluvasta ihmisarvosta. Vaikkeivät he viittaa
Fraserin teoriaan, yhtäläisyydet sen kanssa ovat ilmeiset. Vaatiessaan päätöksenteon demokratisoimista 2010-luvun liikkeet vaativat poliittisen representaation laajentamista ny-
21 kyistä oikeudenmukaisemmaksi. Tietysti autoritaarisille arabihallinnoille suunnatut demokratiavaateet eroavat läntisten protestoijien edustuksellisen demokratian rakenteellisten
rajoitusten kritiikistä. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää sitä, etteivät kummatkaan hahmota demokratiaa jo olemassa olevana hallintomuotona vaan tavoitteena, jota voi lähestyä
mutta joka samalla vaatii jatkuvaa uudelleen määrittelyä. (emt. 555-557.) Sama näyttää
koskevan Turkin Gezi-liikkeen protestoijia, jotka eivät identifioidu puolueiden ideologispoliittiseen kamppailuun, vaan vastustavat diagnosoimaansa kansalaisten poliittisen vaikutusvallan kaventumista autoritaarisen hallinnon hyväksikäyttäessä edustuksellisen demokratian rakenteellisia epäkohtia. (Farro & Demirhisar 2014, 180-181, 185; Göle 2013.)
Vaatiessaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta 2010-luvun liikkeet tuomitsevat kasvavan
taloudellisen epätasa-arvon ja sen taustalla näkemänsä kansallisen tason poliitikkojen ja
suuryritysten juonittelun. He vaativat hallituksiaan ottamaan uudelleen vastuuta rahamarkkinoiden ja suuryritysten valvonnasta. Samalla kyse on myös taloudellisen redistribuution
kysymyksiä syvemmästä kapitalismin kritiikistä, joka vastustaa taloudellisen ja poliittisen
vallan keskittymistä pienen vähemmistön eduksi muiden kustannuksella. (Glacius &
Pleyers 2013, 558-559.) Gezi-liikkeen kokema taloudellinen epäoikeudenmukaisuus puolestaan näyttää liittyvän erityisesti nuoren kaupunkilaisen keskiluokan työmarkkinatilanteen epävakaistumiseen ja prekarisoitumiseen (Farro & Demirhisar 2014, 178-180).
Kolmas 2010-luvun liikkeiden päämäärä, arvokkuus, voidaan ymmärtää pyrkimykseksi
kulttuuristen epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen. Vaatimuksen arvokkuudesta katsotaan olleen keskeistä etenkin Arabikeväälle, mutta myös OWS-aktivistit tiedostivat sen
merkityksen. Arvokkuudessa on kyse samalla henkilökohtaisesta ja kaikille yhteisestä asiasta: moraalisen tasavertaisuuden tunnustamisesta ja kulttuurisen moninaisuuden arvostamisesta. Protestoijat kokivat hallitusten toimivan epäkunnioittavasti kansalaisiaan kohtaan,
vaikka niiden olisi pitänyt toimia heidän ihmisarvonsa suojelijoina. (Glacius & Pleyers
2013, 560-561). Myös Gezi-liike tuomitsi Turkin hallituksen pyrkimyksen säädellä yksityiselämiään konservatiivisilla normeilla ja säädöksillä ja vaati elämänpoliittista päätösvaltaa itselleen. Toisaalta kyse oli myös muiden kulttuurisen autonomian kunnioituksesta, jota
puolustivat protesteihin osallistuneet liberaalit, muslimit, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt. (Farro & Demirhisar 2014, 182-184.)
22 Edellisen valossa Fraserin oikeudenmukaisuusteoria näyttää tarjoavan hedelmällisen lähtökohdan 2010-luvun sosiaalisten liikkeiden analyysiin. Aiemmat tutkimukset Geziliikkeestä ovat keskittyneet protestoijien itse toiminnalleen antamiin motiiveihin ja merkityksiin, mutta poliittisen prosessin kannalta keskeistä on tutkia liikkeen artikuloimien oikeudenmukaisuuskäsitysten näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä laajemmassa julkisuudessa. Millaista keskustelua oikeudenmukaisuudesta Turkin kesän 2013 protestit synnyttivät kansainvälisellä uutisareenalla? Fraserin teoria ohjaa tarkastelemaan, miten kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kuvattiin kyseenalaistavan senhetkiset hegemoniset tulkinnat
oikeudenmukaisuuden substansseista, subjekteista ja toteuttamistavoista, ja millaista tukea
ja vastustusta vaatimukset herättivät. Teorian kautta Turkin tapahtumat voidaan myös suhteuttaa muihin viimeaikaisiin kansainvälistä keskustelua herättäneisiin oikeudenmukaisuuskamppailuihin. Sitä ennen teoria on kuitenkin operationalisoitava empiirisen sosiaalitutkimuksen tarpeisiin. Edellytyksenä on aineiston ja menetelmän perusteltu valinta.
3 Aineisto ja menetelmät: miten analysoida oikeudenmukaisuuspuhetta uutistoimistoraporteista
Koska tutkimukseni koskee Turkin protestien nostattamaa oikeudenmukaisuusdebattia
kansainvälisellä uutisareenalla, metodologian on pohjauduttava tekstin analyysimenetelmiin. Yleinen teoreettis-metodologinen lähtökohtani on sosiaalinen konstruktivismi, joka
painottaa sosiaalisen todellisuuden rakentumista kielellis-sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Konstruktionistisessa katsannossa ihmiset tuottavat yhteiskuntaa sosiaalisissa prosesseissa,
mutta ovat samalla itse yhteiskunnan tuotoksia. Tiedon sosiaalisen syntyprosessin ohella
konstruktivismi korostaa käsitysten historiallis-kulttuurisuutta ja edustaa siten kriittisyyttä
itsestäänselvyyksiä kohtaan. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.)
Luvussa 2.1 esitelty sosiaalisten liikkeiden ja mediatekstien suhteiden analyysissa suosittu
kehysanalyysi on lähestynyt kehystystä strategisista ja rationalistisista lähtökohdista, mutta
nyttemmin on alettu painottaa myös prosessin muita puolia kuten emootioita ja totunnaistuneita tapoja (ks. myös Della Porta & Diani 2006, 11-14.) Se voidaan nähdä paluuna
goffmanilaisille juurille, sillä varhaisissa tutkimuksissa korostettiin, etteivät kehykset syn-
23 ny niinkään intentionaalisesti vaan yksittäisten ja kollektiivisten toimijoiden tapojen ja
rutiinien interaktioiden ja konfliktien kautta. Tutkimuksessa hyödyntämäni julkisen oikeuttamisen analyysi muistuttaa tätä uudempaa suuntausta nähdessään julkiseen keskusteluun
osallistumisen enemmän tapojen kuin laskelmoinnin ohjaamana toimintana. Lisäksi sen
voi väittää kontribuoivan liiketutkimuksen peräänkuuluttamaan toiminnan ja rakenteen
syntetisointiin, sillä se kiinnittää huomion liikkeen ohella sen poliittiseen toimintaympäristöön. Menetelmän avulla voidaan analysoida konfliktin osapuolten moraalisten vaateiden
näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä julkisuudessa.
Tässä luvussa esittelen tutkimuksessa hyödyntämäni julkisen oikeuttamisen analyysin perusperiaatteet. Menetelmän avulla identifioidaan kiistan osapuolet, heidän esittämänsä vaateet sekä vaateiden perusteluina käytetyt moraaliset oikeutukset. Tämän jälkeen perustelen
aineiston muodostamista Associated Pressin uutistoimistoraporteista. Keskeistä on hahmottaa artikkelit oikeudenmukaisuuskamppailun representaatioina. Lopuksi esittelen aineiston keräämistä, rajaamista ja analyysin etenemistä käytännössä.
3.1 Menetelmänä julkisen oikeuttamisen analyysi
Metodologisena työkaluna hyödyntämäni Luhtakallion ja Ylä-Anttilan (2011) kehittämä
julkisen oikeuttamisen analyysi ymmärtää kehystämisen Boltanskin & Thévenot'n oikeuttamisteoriaa (2006) mukaillen moraalisina oikeutuksina: historiallis-kulttuurisina kategorioina, jotka rajoittavat ja mahdollistavat julkista argumentointia ja toimintaa (Moody &
Thévenot 2000, 274). Julkisen oikeuttamisen analyysin viitekehys on sosiaalinen konstruktivismi, mutta se välttelee äärikonstruktivismia huomioimalla oikeutusten todisteina käytetyt materiaaliset ja institutionaaliset järjestelyt. Analyysin kohteeksi sopivat julkiset kiistat,
jossa osapuolet tuovat esiin kantojaan pyrkien vaikuttamaan toisiinsa. (Ylä-Anttila 2010,
153-155; Luhtakallio 2010a, 180-183; Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 34-39.)
Boltanskin ja Thévenot'n (1999) oikeuttamisteoria tutkii yhteisen hyvän periaatteiden soveltamista arjessa. Lähtökohta on, ettei konfliktitilanteissa toimita niinkään tietyistä rooleista tai kategorioista käsin vaan kiistan osapuolilla on kriittistä kapasiteettia argumenttiensa perustelemiseksi. Kriittinen kapasiteetti tarkoittaa kykyä arvioida sosiaalisten tilanteiden, suhteiden ja asioiden oikeudenmukaisuutta suhteessa vakiintuneisiin käsityksiin
24 yhteisestä hyvästä. Yhteinen hyvä voidaan kuitenkin määritellä monella tavalla, ja se voi
nojata erilaisiin materiaalisiin ja institutionaalisiin järjestelyihin. (emt. 359-369.) Teoksessaan On Justification (2006/1991) Boltanski & Thévenot konstruoivat erilaisista yhteisen
hyvän määritelmistä kuusi oikeuttamisperustaa, joista kukin tarjoaa erilaisen perustan yhteisen hyvän arvioinnille. Nämä oikeuttamisen ”maailmat” heijastavat toisiinsa redusoitumattomia, arvokkaimpina ja ensisijaisina pidettyjä ideaaleja ja periaatteita. Ne toistuvat
niin nykypäivän arkiväittelyissä kuin länsimaisen poliittisen filosofian klassikkoteksteissä.
Kodin maailmassa arviointi perustuu juurtuneeseen traditioon, maineen maailmassa julkisuudessa näkymiseen, markkinoiden maailmassa taloudelliseen kilpailuun, teollisuuden
maailmassa tekniseen tehokkuuteen, kansalaisuuden maailmassa jaettuun etuun ja solidaarisuuteen sekä inspiraation maailmassa luovuuteen ja luovan muutokseen hetkeen (Boltanski & Thévenot 1999, 368-373). Koska oikeuttamisen maailmat ovat historiallisia konstruktioita, osan merkitys voi vähentyä ajan myötä ja uusiakin voi syntyä. (emt. 369.) Nyttemmin onkin paikannettu seitsemäs, ekologian maailma, jossa yhteinen hyvä perustuu
luonnon monimuotoisuuteen ja hyvinvointiin (Thévenot, Lafay & Moody, 2000, 237).
Oikeuttamisen maailmat ovat kiistan kaikkien osapuolten tunnistettavissa ja käytettävissä,
joten ne tarjoavat keskustelulle viitepisteitä. Kiistoja käydään yhden maailman sisällä tai
niiden välillä. Edellisessä tapauksessa osapuolet ovat yksimielisiä oikeuttamisen kriteereistä mutta erimielisiä niiden täyttymisestä käsillä olevassa tilanteessa. Jälkimmäisessä tapauksessa yhden maailman käsitys yhteisestä hyvästä tuomitaan toisen maailman kriteerillä.
Toisaalta maailmojen välille voidaan rakentaa myös kompromissi, jolloin samassa argumentissa yhdistetään kahden maailman kriteerejä. (Boltanski & Thévenot 1999, 373–375;
Ylä-Anttila 2010, 153.) Vaikka oikeuttamisteoria kehitettiin Ranskassa, sen selitysvoima
on demonstroitu useissa konteksteissa Suomesta Pohjois-Amerikkaan ja Venäjältä Intiaan
(Lamont & Thévenot 2000; Ylä-Anttila 2010; Koveneva 2011; Lonkila 2011; Huikuri
2011; Korpivaara 2013; Oivo 2013). Siksi on perusteltua olettaa, että oikeuttamisteoria
tarjoaa koodinaatteja keskustelulle myös kansainvälisellä media-areenalla.
Julkisen oikeuttamisen analyysi yhdistää Boltanskin ja Thévenot'n (2006) oikeuttamisteorian sekä Koopmansin ja Stathamin (1999) poliittisten vaateiden analyysin. Koopmans ja
Statham (1999, 203-207) loivat poliittisten vaateiden analyysin yhdistääkseen poliittisen
25 diskurssin ja makrotason protestitapahtumien analyysin uutismediassa. Julkisen oikeuttamisen analyysi eroaa poliittisten vaateiden analyysista korvatessaan jälkimmäiseen kuuluvan kulttuuristen kehysten analyysin Boltanskin ja Thévenot’n kategorisointeihin perustuvien oikeuttamismuotojen analyysilla. Menetelmän avulla identifioidaan kiistan osapuolet,
heidän esittämänsä vaateet sekä vaateiden perusteluina käytetyt oikeutukset. (Ylä-Anttila
2010, 154-155.) Menetelmässä yhdistyvät kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen ote, joten sen
pitäisi sopia laajojenkin aineistojen analyysiin (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 39-45).
Julkisen oikeuttamisen analyysissa analyysiyksikkönä on vaade, joka tarkoittaa julkisuudessa suoritettua tekoa. Vaateen tekotapa voi olla esimerkiksi suora lausunto toimittajalle
mutta myös puhe, mielenosoitus tai jokin muu julkiseen keskusteluun vaikuttamiseksi tehty teko, jonka uutistoimisto ottaa journalistiseen käsittelyyn ja julkaistavaksi. Tekotavan
ohella koodataan puhuja, vastaanottaja, asiasisältö sekä oikeutukset. Puhujia ja vastaanottajia voivat olla esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan toimijat, hallitukset, puolueet, journalistit, liike-elämä ja asiantuntijat. Koodauksessa huomioidaan myös toimijoiden alueellinen
ulottuvuus (paikallinen, kansallinen, kansainvälinen). Lisäksi katsotaan, viitataanko vaateessa oikeuttamisen maailmoihin. Osa vaateista ei välttämättä viittaa yhteenkään, osa voi
viitata useampaan. (Ylä-Anttila 2010, 157-158, Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 39.)
Kodin maailmaksi koodataan oikeutukset, jossa vedotaan perinteeseen, hierarkiaan, sukupolviin, korkeampaan valtaan, heikomman suojeluun, luottamukseen ja auktoriteettiin.
Inspiraatioksi koodataan esteettiseen ja emotionaaliseen arvoon, luovuuteen ja ilmaisuun
perustuvat argumentit. Maineeksi koodataan kunniaan, menestykseen, näkyvyyteen, kommunikaatioon ja seuraajien määrään vetoavat argumentit. Kansalaisuudeksi koodataan kollektiivista organisaatiota, mobilisaatiota, representaatiota, solidaarisuutta, laillisuutta ja
yleistahtoa korostavat vaateet. Teollisuudeksi koodataan tuottavuuteen, kontrolliin, toteuttamiskelpoisuuteen, tehokkuuteen, tieteellisiin faktoihin, teknisiin mittoihin ja työn laatuun
liittyvät argumentit. Markkinoiksi koodataan kilpailua, hintaa, raha-arvoa, ostoa ja myymistä sekä hyödykkeiden vapaata kiertoa rahan tekemiseksi ja säästämiseksi korostavat
vaateet. Ekologisiksi koodataan ympäristöarvoja ja ympäristön koskevat vaateet. Kukin
oikeuttamisen maailmaa voi esiintyä joko positiivisessa tai negatiivisessa valossa, joten
edelliset koodataan arvolla 1 ja jälkimmäiset arvolla -1. Muuttujan keskiarvo kuvaa kysei-
26 sen maailman hyväksyttävyyttä keskustelijoiden keskuudessa. Lisäksi aineistosta kartoitetaan yleisimmät oikeutusten yhdistelmät eli kompromissit ja tuomitsemiset. (emts.)
Boltanskin ja Thévenot'n sinänsä ansiokkaan oikeuttamisteorian ongelmana voidaan pitää
sitä, että siinä kansalaisuuden maailma on eräänlainen superkategoria tai koko teorian kattokäsite. Empiirisesti tämä on näkynyt lähes kaikissa julkisen oikeuttamisen analyysilla
tehdyissä tutkimuksissa, joissa kansalaisuuden maailma on ollut suurin tai toiseksi suurin
kategoria (ks. Luhtakallio 2010a; Ylä-Anttila 2010; Huikuri 2010; Kukkonen 2012, Korpivaara 2012; Salo 2012). Sittemmin onkin peräänkuulutettu tarvetta kansalaisuuden maailman sisäisille erotteluille (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 45-46). Vastaan haasteeseen
jakamalla kansalaisuuden maailman kehyksestä käydyn keskustelun kolmeen Fraserin teoriaan pohjautuvaan oikeudenmukaisuuskategoriaan, joita ovat poliittinen representaatio,
kulttuurinen tunnustaminen ja taloudellinen redistribuutio. Tämä perustuu siihen, että aineistoa esilukiessani juuri tällaisia vaatimuksia mediassa näytettiin esittävän. Lisäksi samantyyppisiä kategorioita olivat löytäneet myös 2010-luvun liikkeitä analysoineet Glasius
ja Pleyers (2013) sekä Gezi-liikkeen poliittista merkityksenantoa tutkineet Farro ja Demirhisar (2014). Analysoin, millaista oikeudenmukaisuutta keskustelijat vaativat, ja keiden he
katsovat kuuluvan sen piiriin. Miten keskustelijat määrittelevät oikeudenmukaista poliittista representaatiota, kulttuurista tunnustamista ja taloudellista redistribuutiota? Mitkä määritelmät saavat eniten näkyvyyttä mediassa, miten ne resonoivat muiden puheenvuoroissa, ja
millaista legitimiteettiä ne nauttivat? Oikeudenmukaisuuden subjekteiksi puolestaan voidaan määritellä yksilöiden ohella erilaisia ryhmiä, joiden maantieteellinen skaala voi vaihdella kansallisvaltiosta paikallisiin ja ylikansallisiin yhteisöihin. Miten kiistan osapuolet
rajaavat oikeudenmukaisuuden subjekteja, ja millaisia ryhmäkategorioita he hyödyntävät?
Oikeudenmukaisen poliittisen representaation voi ajatella edustavan kansalaisuuden maailman proseduraalista puolta, kun taas taloudellisessa redistribuutiossa ja kulttuurisessa
tunnustamisessa olisi enemmän kyse hyvistä lopputuloksista (vrt. Ylä-Anttila 2010, 179181). Toisaalta samalla on otettava huomioon mahdollisuus yhdistellä eri arvomaailmojen
oikeuttamisperiaatteita, joka osaltaan voi tuoda lisänyansseja oikeudenmukaisuutta koskevaan määrittelykamppailuun. Poliittisen representaation proseduurien voi ajatella kutsuvan
kompromisseja erityisesti teollisten arvojen kanssa, kun taas suhde inspiraation ja kodin
27 maailmoihin voi olla kiistanalaisempi (Boltanski & Thévenot 2006, 251-259, 296-301,
306-313). Kulttuurinen tunnustaminen puolestaan kytkeytyy käsitteellisesti myös maineen
arvomaailman tavoitellessaan näkyvyyttä, identifikaatiota ja kunnioitusta ja pyrkiessään
julkisen mielipiteen muovaamiseen aiemmin halveksittujen identiteettien positiivisella
uudelleen määrittelyllä, mutta lisäksi sen voidaan ajatella edustavan kodin ja kansalaisuuden maailmojen kompromissia, jossa vaaditaan aiemmin yksityisen piirissä merkityksellisten erojen (kuten sukupuolen ja etnisyyden) huomioimista yhteiskunnallisessa elämässä
niin, että yksilön henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja niiden ympärille vakiintuneisiin statushierarkioihin perustuvasta sorrosta tulee julkisesti tuomittavaa. (Boltanski & Thévenot
2006, 178-185, 310, 317-322). Yhteiskunnallinen jako-oikeudenmukaisuus puolestaan
voidaan formuloida kansalaisuuden maailmasta esitettynä kritiikkinä markkinoiden maailmaa kohtaan, jossa huomio kiinnitetään omistajien ja työläisten intressiristiriitaan vaatien
tasa-arvoisempaa tulonjakoa. (Boltanski & Thévenot 2006, 259-260.)
3.2 Aineistona kansainväliset uutistoimistoraportit
Aineistoni muodostuu Associated Pressin (AP) artikkeleista Turkin kesän 2013 protesteista. Kansainvälisillä uutistoimistoilla on vahva asema globaalin poliittisen tietoisuuden synnyttäjänä ja agendan asettajana (ks. luku 2.2). Vuonna 1846 perustettu AP on yksi vanhimmista ja suurimmista. Sen raportit tavoittavat tuhansia kansallisia medioita eri puolilta
maailmaa. AP:n tavoite on olla globaali uutisverkosto, joka pyrkii raportoinnissaan neutraaliuteen, tasapuolisuuteen ja luotettavuuteen. Se ei ole yksityinen tai hallituksen rahoittama yritys, vaan amerikkalaisten sanomalehtien ja radio- ja televisioyhtiöiden osuuskunta.
(Associated Press 2014.) Yhteiskuntatieteilijöistä AP:n uutisia ovat hyödyntäneet esimerkiksi globalisaatiodebattia tutkineet Marks, Kalaitzandonakes ja Konduru (2006).
AP:n poliittisia väriä on vaikea arvioida. Tutkimustietoa aiheesta on vaikea löytää, ja toisaalta voidaan kysyä, voiko yli 280 toimipisteessä eri puolilla maailmaa operoivan osuuskunnan kohdalla edes puhua yhtenäisestä poliittisesta väristä kuten yksittäisten kansallisten
sanomalehtien tapauksessa. Jo luvussa 2.2 tuotiin esille kansainvälisten uutistoimistojen
löyhempi sidos paikallisiin intressiryhmiin sekä toisaalta niiden asiakasmedioiden poliittisesta kirjosta johtuva tasapuolisuuden vaatimus. Toisaalta AP:n ”kotimaa” on Yhdysvallat,
28 ja maan poliittinen kulttuuri lienee osaltaan muovannut toimitustyön normeja ja kulttuuria.
Tutkimusten mukaan amerikkalaiset eliittijournalistit ovat useammin arvoliberaaleja kuin
arvokonservatiiveja, ja liberalismi on näkynyt poliittisten kiistojen uutisoinnissa näkökulmavalintoina (ks. Perloff 2014, 190-193). Voidaankin asettaa hypoteesi, että tasapuolisuuteen pyrkivän AP:n Turkki-uutisoinnissa korostuisivat enemmän arvoliberaalit kuin konservatiiviset näkökulmat.
Uutistoimiston raportoimien kiistojen tutkimus ei rajoitu kysymykseen viestimen tai toimittajan poliittisesta orientaatiosta. Uutistoimistoartikkeleja voidaan ajatella tilannekuvina
tai tiivistelminä monimutkaisista konflikteista. Niissä esitetyt ja esittämättä jätetyt argumentit ovat valinnan tulosta. (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 38.) Artikkelit eivät kuvaa
kokonaisvaltaisesti niissä esiintyvien tahojen näkemystä maailmasta. Yhtä yksinkertaistavaa olisi nähdä ne pelkästään journalistin tai viestimen ideologian ilmauksina. Hedelmällisempää on nähdä artikkelit yhdistelmänä niissä esiintyvien toimijoiden tekoja ja lausuntoja, journalistista valintaa ja uutistuotannon normeja, rutiineja ja aika- ja tilavaatimuksia.
Artikkeleja voidaan ajatella kiistojen representaatioina, jotka sekä raportoivat että osallistuvat kiistojen luomiseen ja muokkaukseen. Semioottisen teorian varaan rakentuva representaation käsite kuvaa merkitysten muodostumista merkkivälitteisessä maailmassa.
Representaatiota voi luonnehtia tulkinnalliseksi prosessiksi, jossa aistihavainnot esineistä,
kuvista ja muista objekteista kohtaavat mielikuvat ja merkkijärjestelmät. Tyypillisesti representaatiot ovat kielellisiä tai visuaalisia. Koska representaatiot ovat uudelleen esityksiä
jostain asiasta, ne eivät vain heijasta vaan myös tuottavat todellisuutta näkökulmavalintojen kautta. (Hall 1997, 15-29, 61-62; Luhtakallio 2010b.) Silti mediajulkisuudessa ilmenevien viestien tutkiminen sellaisenaan on legitiimiä, koska kyseessä on taso, jolla kiistat
näyttäytyvät suurelle yleisölle, ja jolle poliittiset päättäjät tuntevat olevansa tilivelvollisia.
3.3 Analyysin eteneminen käytännössä
Keräsin uutismateriaalin LexisNexis-tietokannasta kahdessa erässä Aalto-yliopiston kirjastossa. Rajasin aineistohaun protestien kronologian mukaisesti. Koska protestit jatkuivat
toukokuun lopulta loppukesään ja jälkipuinnit pitkälle syksyyn, valitsin tarkasteluun viiden
29 kuukauden periodin 20.5.-20.10.2013. Hakusanoilla ”Gezi”, ”Turkey” ja ”protest” löysin
299 kiinnostukseni kohteena oleviin protesteihin liittyvää Associated Pressin artikkelia.
Kronologisoinnin ja kaksoiskappaleiden poistamisen jälkeen aineisto supistui 184 artikkeliin. Sille oli kuitenkin leimallista edelleen itseään toistavuus. Etenkin protestien alkuvaiheesta saatettiin julkaista yhden päivän aikana kymmenkunta aiheeseen liittyvää artikkelia.
Toisaalta artikkelien sisällöstä vain osa oli uutta tietoa, ja osa oli jo aiemmin uutisoidun
toistoa – jopa sanasta sanaan. Tulkitsen tämän viestivän osaltaan internet-ajan uutistoimistotyön kiivaasta aikataulusta, jonka vuoksi ilmiöiden kontekstualisointi ja räätälöinti eri
asiakasryhmille näyttää käytännössä toteutuvan leikkaa-liimaa-komentoina. Tämän mahdollistaa myös se, etteivät sähköisessä muodossa toimitetut uutistoimistoraportit ole riippuvaisia samalla tavalla tilarajoituksista kuin perinteiset printtimediat.
Systematisoin aineiston merkitsemällä tuoreempiin uutisiin kohdat, jotka olivat aiemman
uutisoinnin toistoa. Koodausvaiheessa keskityin pelkästään artikkelien niihin osiin, joissa
välitettiin uutta tietoa tapahtumien kulusta. Perustelen valinnan sillä, etteivät tutkimukseni
kohteita ole uutistoimistoraportit sinänsä vaan niiden esitykset maailmasta. Vaikka uutistoimisto esimerkiksi siteeraisi kolmessa eri uutisessa pääministeri Erdoganin puhetta Tunisiassa, kyseinen puhe tapahtui vain kerran. Tästä syystä myös koodasin puheen vain kerran. Aineiston käsitteleminen tällä tavoin perustuu vaateen määrittelyyn poliittiseksi toiminnaksi tai teoksi julkisessa sfäärissä, jonka tekijä pyrkii vaikuttamaan muihin osapuoliin
tai julkiseen mielipiteeseen (Koopmans 2002, 2; 5-7). Myös muut tekniset valinnat perustuvat Helsinki Research Group for Political Sociology -tutkimusryhmän Climate Change
and Civil Society -tutkimusprojektin (CLIC) julkisen oikeuttamisen analyysin koodikirjan
(2012) sekä Koopmansin poliittisten vaateiden analyysin koodikirjan (2002) ohjenuoriin.
Aloitin aineistooni syventymisen sisältölähtöisellä teema-analyysilla muodostaakseni kokonaiskuvan keskustelun teemoista sekä ajallisesta etenemisestä. Tämän jälkeen identifioin
ja koodasin artikkeleista vaateet, niiden esittäjät ja vastaanottajat alueellisine ulottuvuuksineen sekä vaateiden tueksi esitetyt oikeutukset. Lopuksi analysoin, miten vaateissa määriteltiin oikeudenmukaisuuden substanssia ja subjekteja.
30 Artikkelien koodaus Atlas.ti-ohjelmistolla käynnistyi relevanttien vaateiden identifioinnilla: vain Turkin protesteihin ja oikeudenmukaisuuteen kantaa ottavat vaateet koodattiin.
Yhdessä artikkelissa oli tyypillisesti useita aiheeseen liittyviä vaateita, mutta aineiston laajuuden vuoksi koodasin kustakin artikkelista vain yhden vaateen kutakin toimijaa kohden.
Vaateiden yleisimpiä tekotapoja olivat lausunto, mielenosoitus, viranomaistoiminta ja kokous, harvemmin kantaa otettiin (poliittisilla) päätöksillä, (journalistisilla) kommenteilla,
performansseilla, oikeustoimilla, lakoilla ja boikotilla. Puhujista ja vastaanottajista näkyvimpiä olivat Turkin hallitus ja Gezi-liike, mutta kantaa ottivat myös kontrollikoneisto,
muut hallitukset, journalistit, urheilumaailma, ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt, ayliike, asiantuntijat, poliitikot ja liike-elämä.
Vaateiden perusteluiksi esitettyjen oikeutusten osalta koodasin yhtä vaadetta kohden enintään kaksi tärkeintä oikeutusta. Ellei tärkeysjärjestys ollut ilmeinen, valitsin ensin mainitut.
(Helsinki Research Group for Political Sociology 2012, 5.) Oikeutuksia paikantaessa oli
hyödyllistä ajatella niiden olevan usein vastauksia miksi? -kysymyksiin. Yksittäisten oikeutusten lisäksi kiinnitin huomion oikeutusten yhdistämistapoihin eli kompromisseihin ja
tuomitsemisiin. Loin erilliset koodit positiivisille ja negatiivisille oikeutuksille. Ellen ollut
varma, näyttäytyikö oikeutus positiivisessa vai negatiivisessa valossa, koodasin sen positiiviseksi. Esimerkiksi turkkilaisen ihmisoikeusjärjestön edustajan lausunnon siitä, että
kansa vastustaa protestoimalla Erdogania, koska tämä pyrkii monopolisoimaan vallan ja
sekaantuu kaikkiin elämän osa-alueisiin tulkitsin olevan kansalaisuuden maailmasta esitettyä kritiikkiä kodin maailmaa kohtaan. Sen sijaan pääministeri Erdoganin tavan kiistää
mielenosoittajien syytökset autoritaarisuudesta sanomalla “en ole kansan herra, vaan kansan palvelija” tulkitsin kodin ja kansalaisuuden maailmojen kompromissiksi. Kyseinen
oikeutusyhdistelmä nimittäin yhdisteli diskursiivisia elementtejä molemmista maailmoista
yhdistäessään kodin maailmaan kuuluvan palvelija-käsitteen kansalaisuuden maailman
kansa-käsitteeseen, vaikka hän samalla tuomitsikin kodin maailmaan kuuluvan herruuden.
Oikeudenmukaisuuden subjekteiksi koodasin kaikki vaateissa nimeltä mainitut tahot. Jos
oikeudenmukaisuuden subjekteja ei määritelty eksplisiittisesti, koodasin sellaiseksi vaateen
esittäjän viiteryhmän, mikäli se mainittiin. Oikeudenmukaisuuden sisältöjen osalta erittelin
aineistosta paikantamistani vaateista empiirisiä vastineita Fraserin (2008) määrittelemille
31 poliittiselle representaatiolle, taloudelliselle rebistribuutiolle sekä kulttuuriselle tunnustamiselle. Mikäli vaateissa viitattiin useampaan kuin yhteen oikeudenmukaisuuden substantiaaliseen ulottuvuuteen, koodasin kaikki mainitut. Kamppailuksi poliittisesta representaatiosta koodasin vaateet, joissa määriteltiin legitiimejä poliittisen osallistumisen muotoja ja
proseduureja sekä niihin kytkeytyviä oikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen hallituksen lausunnoissa mielenosoittajien katsottiin toteuttavan protesteissa perustavaa
ilmaisun- ja kokoontumisen vapautta, kun taas pääministeri Erdogan samaisti poliittiset
kansalaisoikeudet äänestämiseen. Kamppailuksi taloudellisesta redistribuutiosta koodasin
vaateet, joissa otettiin kantaa materiaalisten resurssien oikeudenmukaisen jaon periaatteisiin tai toteutumiseen. Esimerkiksi Erdoganin kannattajana haastatellun, minimipalkalla
työskentelevän automekaanikon mukaan Erdoganin hallitus oli onnistunut ratkomaan monia jako-oikeudenmukaisuuden ongelmia. Kamppailuksi kulttuurisesta tunnustamisesta
koodasin paitsi tiettyjen ryhmien ja vähemmistöjen erityisyyden laillista tunnustusta koskevat kannanotot myös yleisemmät erilaisten elämäntyylien tunnustamista, kunnioitusta ja
suvaitsevaisuutta vaativat puheenvuorot. Esimerkkejä edellisestä ovat Turkin pääministerin
lausunto reformeista, jotka sallisivat laajemman kurdin kielen ja päähuivien käytön mutta
myös tiettyjen ammattiryhmien kuten journalistien, lääkäreiden ja lakimiesten erityisasemaa professioiden statushierarkiassa korostavat kannanotot. Yleisempää eri elämäntyylien
kunnioitusta vaadittiin esimerkiksi Turkin ihmisoikeusjärjestön kannanotossa, joka tuomitsi pääministerin julkiset kommentit esimerkiksi ihanteellisesta lapsiluvusta holhoavina. 4 Analyysi I: Gezi-liike voittaa globaalimediassa, mutta
häviää sisäpolitiikassa
Tässä analyysiluvussa hahmottelen kansainvälisellä media-areenalla käydyn oikeudenmukaisuuskeskustelun rintamalinjoja ja analysoin osapuolten vaateiden resonanssia: ketkä
saavat äänensä kuuluviin, miten ja kenelle. Kontekstualisoin keskustelua poliittisen järjestelmän ja kulttuurin erityispiirteitä huomioiden. Lisäksi analysoin keskustelun maantieteellisiä skaaloja ja arvioin keskustelua suhteessa Nancy Fraserin (2008, 76-99) teoretisoimiin
ehtoihin kansainvälisen julkisen sfäärin legitimiteetistä ja tehokkuudesta. Osoitan, että näkyvimmät keskustelijat ovat Gezi-liike ja Turkin hallitus. Gezi-liikkeen kanssa liittoutuvat
sisäpoliittisesti heikot ay-liike ja oppositio, mutta myös globaali kansalaisyhteiskunta
32 osoittaa sille sympatiaa. Turkin hallituksen kanssa liittoutuvat sisäpoliittisesti vahvat AKpuolue kannattajineen ja kontrollikoneisto. Kokonaisuutena kansainvälisessä julkisuudessa
korostuvat kuitenkin Turkin hallituksen vastaiset kommentit, koska näennäisestä neutraaliudestaan huolimatta uutistoimistojournalistit vaikuttavat tähän suuntaan eri keinoin kuten
valikoimalla kommentaattoreiksi Erdogan-kriitikkoja, ja lisäksi muut hallitukset osallistuvat keskusteluun. Nämä oikeudenmukaisuuskeskustelua kansallisen julkisuuden ulkopuolelle laajentavat puheenvuorot eivät vaikuta konfliktin lopputulokseen, koska Turkin hallitus ei koe olevansa tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille, jonka kriittisin osa ei kykene
rakenteellisen heikkoutensa vuoksi sanktioimaan normatiivisia vaatimuksiaan.
4.1 Gezi-liike ja Turkin hallitus oikeudenmukaisuuskamppailun vastanapoina
Kansainväliset uutistoimistoraportit esittävät Turkin kesän 2013 protesteihin kytkeytyvän
julkisen keskustelun oikeudenmukaisuudesta varsin moniäänisenä. Taulukossa 1. esitetään
keskusteluun osallistuneiden puhujien ja vastaanottajien painoarvot.
Taulukko 1. Keskustelijat Turkin kesän 2013 mediadebatissa (%)
Puhuja/vastaanottaja
Turkin hallitus
Gezi-liike
Kontrollikoneisto
Muut hallitukset
Media / journalisti
Urheilumaailma
Ihmisoikeus- tai sananvapausjärjestö
Ay-liike
Asiantuntija
Poliitikko / puolue
Liike-elämä
Pro Erdogan -liike
Muu protestiliike
Oikeuslaitos
Hallitusten välinen järjestö
Muu
Julkinen mielipide
Yhteensä
N
Osuus puhujista
19
16
11
7
7
6
5
5
5
5
3
3
2
2
2
2
100
395
33 Osuus vastaanottajista
38
23
7
8
1
1
0
1
0
2
3
1
2
2
0
2
9
100
395
Keskustelijoiden heterogeenisyydestä huolimatta debatin keskiöön – tai vastakkaisiksi navoiksi – hahmottuvat Gezi-liike ja Turkin hallitus. Muut keskustelijat asemoituvat julkisuudessa suhteessa näihin osapuoliin ja niiden esittämiin argumentteihin. Gezi-liikkeen
oikeudenmukaisuusvaateet herättävät eniten konsonanssia Turkin ammattiyhdistysliikkeen
sekä oppositiopuolueiden ja -poliitikkojen keskuudessa, mutta myös ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöissä ja muissa liikkeissä. Turkin hallitus löytää vahvimmat julkiset tukijansa maan kontrollikoneistosta, AK-puolueesta sekä pääministeri Erdoganin henkilöön
kiinnittyneestä äänestäjäkunnasta. Nämä kaksi, puheenvuorojen suhteellisten osuuksien
osalta tasavahvaa rintamaa kattavat noin kaksi kolmasosaa keskustelusta. Kokonaisjulkisuus kääntyy kuitenkin lopulta Gezi-liikkeen eduksi erityisesti uutistoimistojournalistien
kolumnisti- ja asiantuntijakommentaattorivalintojen kautta. Lisäksi liikkeen puolelle heikosti kallistuvat myös muut hallitukset.
Pieni osa keskustelijoista eli urheilumaailma, liike-elämä ja Turkin oikeuslaitos hakevat
selvimmin pesäeroa konfliktiin pyrkien puolueettomuuteen. Niiden osuus keskustelusta on
kymmenisen prosenttia. Urheilumaailma vaikuttaa tempautuvan osaksi keskustelua tahtomattaan, koska protestit ajoittuvat yksiin Turkissa järjestettävien nuorten jalkapallon maailmanmestaruuskisojen ja Istanbulin olympialaishakemusprosessin kanssa. Urheilumaailman näkökulmasta konflikti kehystyy lähinnä turvallisuuskysymyksenä, joka on otettava
haltuun teknis-tieteellisen asiantuntemuksen keinoin. Kuva Turkin oikeuslaitoksesta puolestaan jää etäiseksi ja persoonattomaksi päätösten tekijäksi ja viranomaistoimijaksi, joka
ei perustele toimiaan kansainvälisellä media-areenalla. Istanbulin oikeuden raportoidaan
jäädyttävän ja myöhemmin kumoavan hallituksen rakennusprojektin Gezi-puistossa sekä
tutkivan protesteihin osallistuneiden mielenosoittajien ja poliisin toiminnan lainmukaisuutta, mutta perusteita ei kerrota. Liike-elämä eli yritykset ja niiden järjestöt puolestaan aktivoituvat lähinnä silloin, kun kokevat omat intressinsä tai autonomiansa suoraan uhatuiksi.
Esimerkiksi Facebookin ja Twitterin kaltaiset kansainväliset mediayhtiöt tuovat julki huolensa Turkin auktoriteettien vaatiessa käyttäjätietoja protestoijien identifioimiseksi ja pääministeri Erdoganin luonnehtiessa sosiaalista mediaa yhteiskunnan pahimmaksi viholliseksi (AP 27.8.2013 Facebook: Governments demanded data on 38K users). Protestit näyttäytyvät liike-elämälle liiketoiminnan riskinä tai hidasteena.
34 4.2 Gezi-liikkeen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti heikoissa
Gezi-liike on oikeudenmukaisuuskeskustelussa näkyvin puhuja Turkin hallituksen jälkeen.
Aktivistien ja joidenkin tutkijoiden silloin tällöin esittämä väite liikkeiden marginalisoinnista mediakeskustelussa ei siten saa tukea Turkin protesteja koskevan kansainvälisen mediakeskustelun osalta (ks. Ylä-Anttila 2010, 166-168; vrt. Kunelius 2009, 323; Juppi
2004). Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaatimukset resonoivat positiivisesti erityisesti
Turkin ay-liikkeessä ja oppositiossa, mutta myös muiden liikkeiden ja ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöjen puheenvuoroissa. Kokonaisuutena Gezi-liikkeen taakse kokoontunut
rintama vastaa noin kolmasosasta oikeudenmukaisuuskeskustelun puheenvuoroista.
Noin kaksi kolmasosaa Gezi-liikkeen esittämistä vaateista on mielenosoituksia tai performansseja ja kolmannes yleensä toimittajalle suoraan annettuja lausuntoja. Sen sijaan kaikkien keskustelijoiden vaateista mielenosoitusten ja performanssien osuus on noin kuudesosa, kun taas lausuntoja on enemmän kuin puolet. Ei ole yllättävää, että uusien ja kansalaisyhteiskunnan järjestöhierarkiaan vakiintumattomien liikkeiden on turvauduttava mielenosoitusten kaltaisiin näyttäviin ja laajojen joukkojen mobilisointia vaativiin ulostuloihin
kansainväliselle uutisagendalle päästäkseen. Eniten julkisuutta Gezi-liike saa kesäkuussa
puiston valtauksen aikaan. Loppukesästä ja alkusyksystä huomio on huomattavasti vähäisempää, ja sen ehto on lähes poikkeuksetta mielenosoituksen järjestäminen. Toisaalta mielenosoitukset katalysoinut muutaman kymmenen ympäristöaktivistien hiljainen protesti ei
itsessään ylitä AP:n uutiskynnystä lainkaan. Kansainvälinen media aktivoituu vasta Turkin
mellakkapoliisin voimatoimien ja sitä seuranneiden useissa kaupungeissa järjestettyjen,
tuhansia ihmisiä keränneiden mielenosoitusten alkaessa. Mielenkiintoisinta on, että Geziliike näyttää nousevan mielenosoitusten avulla asemaan, jossa se pääsee myös puhumaan
asiaa. Siksi huomio on kiinnitettävä liikkeen vaateiden sisältöön ja missä määrin muut toimijat omaksuvat liikkeen julkisuuteen nostamia vaatimuksia omiin puheenvuoroihinsa.
Gezi-liike kohdistaa kritiikkinsä valtaosin Turkin hallitukselle. Suuri osa vaateista on osoitettu erityisesti pääministeri Erdoganille, jota liike pitää päävastuullisena kesän konfliktista
ja jo aiemmin kokemistaan epäoikeudenmukaisuuksista. Sisällöllisesti liikkeen esitetään
vaativan monia konkreettisia asioita kuten mielenosoittajiin kohdistuvan poliisiväkivallan
35 lopettamista, väkivaltaisuuksista vastuullisten viranomaisten erottamista, kyynelkaasun
käytön kieltämistä joukkojenhallinnassa, pääministeri Erdoganin eroamista ja julkista anteeksipyyntöä karkeaksi koetusta kielenkäytöstä, Taksim-aukion ja Gezi-puiston kehityssuunnitelmien jäädyttämistä, pidätettyjen protestoijien vapauttamista sekä protesteissa
kuolleiden ihmisten kuolinsyiden puolueetonta tutkimista. Toisaalta liikkeen kuvataan vaativan myös abstraktimpia ja poliittisesti monitulkintaisempia asioita kuten elämäntyylien
sääntelyn lopettamista, sanan- ja kokoontumisvapauden sekä poliittisen osallistumisen rajoitusten poistamista eli Fraserin (2008) teorian mukaista representaatiota ja tunnustamista.
Kaikkiaan keskustelun sisällöllisessä ytimessä näyttää olevan tulkintakamppailu oikeudenmukaisuudesta, johon syvennyn viidennessä luvussa.
Gezi-liikkeen vaatimukset herättävät eniten konsonanssia Turkin ammattiyhdistysliikkeen
sekä maan oppositiopuolueiden puheenvuoroissa. Puolueista tasavaltalainen CHP, kansallismielinen MHP sekä kurdeja edustava BDP asettuvat lausunnoissaan mielenosoittajien
puolelle. Toisin sanoen kaikki maan parlamentissa istuvat puolueet AK-puoluetta lukuun
ottamatta asettuvat julkisuudessa yhteiseen rintamaan mielenosoittajien kanssa. Oppositiopuolueiden asettuminen protestoijien puolelle voidaan tulkita pyrkimykseksi vaikuttaa
maan politiikkaan osin parlamentaaristen instituutioiden ulkopuolelta AKP:n hegemonian
jatkuessa jo kolmatta kautta. Nykyisten oppositiopuolueiden on 2000-luvun vaalitulosten
perusteella diagnosoitu kärsivän uskottavuusongelmista sekä sisäisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, jonka vuoksi parlamentaarinen oppositio Turkissa on heikkoa ja fragmentoitunutta. Tehokkaan parlamentaarisen opposition puuttuminen on tulkittu mahdolliseksi esteeksi demokratian konsolidoitumiselle, sillä nykyinen yksipuoluehallitus kykenee äänienemmistönsä turvin hallitsemaan muista puolueista riippumatta. (Müftüler-Bac & Keyman 2012; Tombus 2013.) Oppositiota voidaan pitää byrokratian ohella demokratian jarrumiehenä, joka ideaalitilanteessa valvonnallaan tasapainottaa poliittisen vallan käyttöä.
Koska Turkin oppositiopuolueet eivät nykytilanteessa näytä kykenevän valvomaan hallituksen toimintaa tai pitämään sitä demokraattisesti tilivelvollisena parlamentaaristen instituutioiden kautta, kynnys Gezi-liikkeen kaltaiseen spontaaniin yhteiskunnalliseen oppositioon liittymiseen voi madaltua. Tästä näkökulmasta myöskään protestiliike ei ole niinkään
historian veturi vaan hätäjarru.
36 Ay-liikkeestä Gezi-liikkeelle solidaarisuutta osoittavat kansainvälisellä media-areenalla
julkisen sektorin työntekijöitä edustava KESK, teollisuuden, rakennusalan, terveydenhuollon ja media-alan ammattiliitot yhdistävä DISK sekä pienemmät insinöörien, lakimiesten ja
lääkäreiden ammattijärjestöt. Ne edustavat yhdessä yli 300.000 työntekijää. Ay-liikkeen
tavat osallistua julkiseen keskusteluun ovat monipuoliset: lausuntojen ohella se organisoi
mielenosoituksia sekä kaksi laajaa lakkoa. Myös ay-liikkeen kansainvälisen uutiskynnyksen ylittänyt toimintarepertuaari ja halu hyödyntää protestoijien julkiseen keskusteluun
luomaa liike-energiaa omien kantojensa esittämiseen liittynee sen heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan. Ay-liikkeen toimintavapauksia on rajoittanut Turkin valtion perinteinen
tapa nähdä se potentiaalisena uhkana kansalliselle turvallisuudelle, toimintamahdollisuuksia puolestaan viime vuosikymmenten valtiovetoiset uusliberalistiset markkinareformit
(Urhan & Celik 2010; Kus & Ozel 2010).
Ay-liike ja oppositiopoliitikot vaativat hallitusta vetämään poliisivoimat pois Taksimaukiolta ja pyytämään anteeksi mielenosoittajilta, mutta myös kytkevät protestit hallituksen jännitteitä kansanryhmien välillä lietsovaan politiikkaan ja vaativat ennenaikaisia vaaleja. Ay-liike jopa syyttää Erdoganin hallintoa ”valtioterrorista” ja demokratian torpedoimisesta sekä vaatii sanan- ja kokoontumisvapauden kunnioittamista. Toisin sanoen se syyttää hallitusta poliittisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Opposition ja ay-liikkeen asemoitumista koskevat havainnot ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joiden mukaan poliittisesti heikot toimijat liittyvät liikkeisiin erityisesti muiden vaikutuskeinojen puuttuessa.
Esimerkiksi Brasiliassa ja Yhdysvalloissa poliittiselta vipuvoimaltaan heikko ay-liike liittyi globalisaatioliikkeeseen toisin kuin vahvojen ammattiliittojen Suomessa ja Ruotsissa.
(Ylä-Anttila 2010, 103-105, 176-178.) Yhdessä havainnot tarkentavat kuvaa liikkeen poliittisiin mahdollisuuksiin liitetystä liittolaisten merkityksestä. Eräänä liikkeen menestysedellytyksenä on pidetty vaikutusvaltaisten liittolaisten saamista (esim. Tarrow 1998).
Toisaalta liike voi menestyä myös, jos tarpeeksi iso määrä heikkoja yhdistää voimansa
ja/tai onnistuu esittämään sellaisen julkisuudessa vahvasti resonoivan, legitiimin vaatimuksen, jonka vahvatkin voivat hyväksyä (vrt. Rucht 2004, 207-210).
Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet herättävät konsonanssia myös muissa protestiliikkeissä. Niistä kiinnostavin on ”kurdikapinallisiksi” uutisissa luonnehdittu Kurdistanin
37 työväenpuolue PKK, jonka ”aseellisen siiven” raportoidaan kehottavan kannattajiaan liittymään protesteihin. Tätä edeltävät tyytymättömyyden ilmaisut Turkin hallitukselle vuosia
jatkuneen konfliktin lopettamiseen tähdänneiden rauhanneuvottelujen etenemisestä. Immanuel Wallersteinin (2013, 31-32) tulkinnan mukaan Gezi-puiston tapahtumat merkitsivät kurdeille kuitenkin dilemmaa, sillä heidän vaatimansa poliittisten ja kulttuuristen oikeuksien tunnustaminen ja siten kurdien ja hallituksen välisen konfliktin rauhanomainen ratkaiseminen on tullut mahdolliseksi vasta Erdoganin hallinnon aikana. Vaikka rauhanneuvottelujen ja reformien valmistelujen etenemistahtiin ei olla tyytyväisiä, myös näkyvä
asemoituminen protestoijien puolelle on riskialtista, sillä Erdoganin hallinnon lisäksi kurdeille sympatiaa ovat osoittaneet vain opposition sekulaarin vasemmiston segmentit. Tämä
voi olla keskeinen syy, ettei poliittisesta mobilisaatiopotentiaalistaan tunnettujen kurdien
panos Gezi-liikkeeseen nouse näkyvämmin kansainväliseen julkisuuteen. (emt.) Keskeistä
edellä mainitussa on myös se, että Erdogan näyttää suhtautuvan myötämielisesti erääseen
versioon kulttuurisesta oikeudenmukaisuudesta ymmärrettynä etnisen vähemmistön aseman parantamisena, vaikka hän vastustaa Gezi-liikkeen arvoliberaalia kulttuurista orientaatiota. Kurdit eivät kuitenkaan näytä pitävän Erdoganin versiota tunnustamisesta riittävänä,
jonka vuoksi he osoittavat puheenvuoroissaan varovaista sympatiaa Gezi-liikkeelle.
Gezi-liikkeen vaatimukset resonoivat positiivisesti myös ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöjen sekä kansainvälisten ihmisoikeuselinten puheenvuoroissa. Järjestöt liittyvät osaksi
kuoroa, joka puolustaa liikkeen laajempaa demokratiakäsitystä ja antaa sille kansainvälistä
normatiivista legitimiteettiä. Sananvapausjärjestöt myös tuomitsevat journalisteihin mielenosoituksissa kohdistetut poliisitoimet ja hallituksen yritykset kontrolloida protestiuutisointia. Ihmisoikeusjärjestöt puolustavat protestoijien oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja ilmaisevat kerta toisensa jälkeen huolensa Turkin hallitukselle ja kontrollikoneistolle kuolleiden, loukkaantuneiden ja pidätettyjen määristä. Ne vaativat auktoriteeteilta pidättäytymistä väkivallasta ja poliisitoiminnan laillisuuden tutkimista erityisesti kyynelkaasun
käytön osalta sekä tuomitsevat ministeritason lausunnon, jossa uhataan loukkaantuneita
auttaneita lääkäreitä syytteillä ja pidätyksillä. Erityisesti Euroopan Neuvosto että Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusneuvosto kannustavat osapuolia myös dialogiin sekä vaativat Turkin auktoriteetteja kunnioittamaan yleisiksi ihmisoikeuksiksi luokiteltavia sananja kokoontumisvapautta (esim. AP 4.6.2013 Turkish media slammed for poor riot covera-
38 ge; AP 18.6.2013 Turkey's defiant PM says police to get more power). Järjestöjen osallistuminen keskusteluun heijastaa niiden toimintaa ”pehmeän vallan” käyttäjinä kansainvälisellä areenalla. Järjestöt pyrkivät agendan asettamisen, normien rakentamisen, verkostojen
ja koalitioiden muodostamisen kautta suostuttelemaan ja painostamaan hallituksia, joita ne
pitävät paitsi pääasiallisina ihmisoikeuksien ja sananvapauden takaajina myös niiden loukkaajina. Järjestöjen kautta sorretut yksilöt ja vähemmistöt voivat saada kansainvälisiä liittolaisia ja luoda ulkopuolista painetta hallituksille. (Steinberg 2013, 126-128.) Niiden keskeinen toimintatapa on julkisuudessa vaikuttaminen tutkimukseen perustuvan tiedon sekä
”nimeämisen ja häpäisyn” kautta (Hafner-Burton 2008). Turkin kansainvälisessä protestiuutisoinnissa järjestöt jäävät kuitenkin sivullisiksi yksinpuhelijoiksi. Myös muissa tutkimuksissa on havaittu järjestöjen äänten häviävän keskustelun moninaisuuteen niiden ottaessa kantaa paljon mediahuomiota saaviin tapahtumiin (Ramos ym. 2007).
4.3 Turkin hallituksen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti vahvoissa
Näkyvin toimija niin vaateiden esittäjänä kuin niiden vastaanottajanakin on koko keskustelun ajan Turkin hallitus. Hallituksen korostunut rooli keskustelussa myötäilee perinteistä
näkemystä joukkotiedotusvälineiden keskeisestä yhteiskunnallisesta tehtävästä poliittisen
informaation välittäjänä. Hallituksilla on valtaa tehdä kansalaisia koskevia päätöksiä, mutta
demokraattinen legitimiteetti vaatii päättäjiltä kansalaisten vaatimuksiin vastaamista. Tiedotusvälineet ovat katsoneet tehtäväkseen paitsi kansalaisten vaateiden välittämisen hallituksille, myös päättäjien toimien ja näkemysten välittämisen kansalaisille (Ylä-Anttila
2010). Toisaalta kansainväliset tiedotusvälineet näyttävät aineistoni perusteella katsoneen
tehtäväkseen myös kansallisten kiistojen välittämisen muiden maiden hallituksille ja kansalaisille sekä kansainvälisille instituutioille.
Valtaosa Turkin hallituksen vaateista on lausuntoja. Toisaalta hallitus puhuu harvemmin
suoraan kansainvälisille reporttereille. Sen sijaan toimittajat poimivat hallituksen sanomiset eri tilaisuuksissa pidetyistä tai televisioiduista puheista. Lausuntojen ohella hallitus
esittää vaateita kokouksissa, joiden osanottajat ovat yleensä kansallisia ja kansainvälisiä
institutionalisoituja poliittisia toimijoita. Hallitus tapaa kahdesti myös liikkeen edustajia,
mutta neuvottelujen legitimiteetistä kiistellään. Turkin hallituksen nimissä puhuu valtaosin
39 pääministeri Erdogan. Muista hallintovallan edustajista ääntään käyttää erityisesti Turkin
presidentti Gül. Satunnaisemmin ja vähäsanaisemmin keskusteluun osallistuvat muut ministerit ja Istanbulin kuvernööri. Hallituksen äänenkäytön keskittymistä Erdoganille julkisuudessa selittänee se, että suuri osa protestoijien vaatimuksista kohdistuu suoraan hänelle.
Toisaalta Erdoganin korostunut asema kansainvälisessä mediassa puhujana ja puhuteltavana viittaa politiikan henkilöitymiseen, joka tarkoittaa vallan ja huomion keskittymistä yksittäisiin poliitikkoihin. Parlamentaarisissa järjestelmissä erityisesti pääministerin ja puoluejohtajien aseman on tulkittu vahvistuneen – Erdoganin henkilössä ne yhdistyvät. Henkilöityminen voi ilmentyä paitsi poliittisten instituutioiden muuttamisessa päättäjien henkilökohtaista asemaa korostaviksi myös politiikan esiintuomistavoissa kuten tiedotusvälineiden näkökulmavalinnoissa. (Karvonen 2009, 94-96.)
Useimmin Turkin hallitus pyrkii puhuttelemaan Gezi-liikettä. Enemmistö hallituksen jäsenistä asettuu tukemaan Erdogania, joka vaatii liikettä lopettamaan lainvastaiset mielenosoitukset. Erdogan ja häntä myötäilevät ministerit syyttävät protestoijia jännitteiden lietsomisesta, omaisuuden tuhoamisesta, yrityksestä kaataa hallitus epälegitiimein keinoin ja auktoriteettien laittomasta solvaamisesta. Ministereistä sovittelevimman kannan ottaa varapääministeri Arinc, joka esittää kesäkuun alussa julkisen anteeksipyynnön ympäristöaktivistien kovakouraisesta kohtelusta sijaistaessaan Erdogania tämän Tunisian vierailun aikana,
vaikka samalla tuomitseekin puiston valtauksen. Presidentti Gül puolestaan asettuu protestien alkuvaiheessa puolustamaan mielenosoittajien oikeutta ilmaista rauhanomaisesti poliittisia näkemyksiään, mutta kehottaa heitä myöhemmin siirtymään protestoinnista dialogiin.
Kaikkiaan hallituksen kannantotot oikeudenmukaisuudesta ja demokratiasta näyttävät erilaisilta ja rajatummilta kuin Gezi-liikkeen. Fraserin (2008) käsitteistöllä hallitus samastaa
representaation vaalidemokratiaan ja näkee erityisesti liberaalit elämäntavat uhkana kansalliselle yhtenäisyydelle tai moraalittomana omasta puolueideologiastaan käsin.
Turkin hallituksen vaateet herättävät vahvaa konsonanssia kansainvälisellä uutisareenalla
hallitusvaltaa käyttävän AKP:n, Turkin poliisivoimien sekä pääministerin henkilöön kiinnittyneen äänestäjäkunnan keskuudessa. Kaikkiaan hallitus kannattajinaan vastaa noin
kolmasosasta keskustelun puheenvuoroista. AKP ei tee puolueena montaa julkista ulostuloa aiheen tiimoilta, vaan sen jäsenet esiintyvät julkisuudessa pääosin hallitusvallan käyttä-
40 jinä; ministereinä tai kuvernööreinä. Muista puoluejäsenistä AKP:n nimissä puhuvat sen
keskeiset johtohahmot Yalcin Akdogan ja Huseyin Celik. He asettuvat puolustamaan ministereitään. Akdogan kiteyttää puolueen position kuvaamalla Erdogania vuosisadan johtajaksi, jota he eivät anna kenenkään kukistaa (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal). Yhteiset intressit ja arvot tai puoluekuri ajavat globaalissa julkisuudessa sisäisten
mielipide-erojen ohi. Poikkeus on jo mainittu Turkin presidentti, joka on ponnistanut asemaansa AKP:n riveistä, mutta osallistuu keskusteluun presidentti-instituution suojista.
Kansainvälisissä uutisissa kuva Turkin poliisista piirtyy persoonattomana voiman käyttäjänä. Kontrollikoneisto ei osallistu keskusteluun lausunnoilla vaan ratsioilla, pidätyksillä ja
muilla toimilla joukkojen hallitsemiseksi ja vastarinnan tukahduttamiseksi. Enemmistö
kontrollikoneiston toimista on suunnattu Gezi-liikkeeseen, mutta joukkojenhallinta kohdistuu myös mieltään osoittaviin journalisteihin, ay-aktiiveihin ja muihin protestiliikkeisiin.
Kontrollikoneisto näyttääkin hallituksen nyrkiltä, joka toimeenpanee sen määräykset tehokkaasti ja kuuliaisesti. On kiinnostavaa, että Turkin poliisi on julkisuudessa hyvin näkyvä toimija, joka ei kuitenkaan verbaalisesti perustele toimintaansa. Taustalla voi olla se,
että viranomaistoiminnan julkisuus yleensä ja oikeus antaa lausuntoja medialle erityisesti
ovat Turkissa rajoitetumpia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta taustalla voi olla sekin,
etteivät journalistit pidä poliisia relevanttina lausuntojen antajana. Poliisin toimista uutisoitaessa viitataan yleensä väkivallan liialliseen käyttöön. Usein kuvataan, miten täydessä
mellakkavarustuksessa oleva poliisi ampuu kyynelkaasulla, vesitykeillä ja kumiluodeilla
aseettomia ja valtaosin rauhalliseksi luonnehdittuja mielenosoittajia. Havainto on kiinnostava oikeuttamisteorian näkökulmasta, jonka mukaan väkivalta alkaa oikeuttamisen loppuessa (Boltanski & Thévenot 2006, 343-346; Ylä-Anttila 2010, 185). Mahdollisesti väkivallattomuutta suosivilla toimijoilla on paremmat edellytykset tulla monipuolisemmin kuulluksi julkisuudessa. Kontrollikoneistoa puhuttelevista keskustelijoista hallitusta lukuun
ottamatta kaikki vaativat siltä liiallisesta voimankäytöstä luopumista.
Turkin hallituksen puheenvuorot resonoivat positiivisesti julkisuudessa myös kaduillekin
jalkautuvan AKP:n äänestäjäkunnassa, joka esitetään erityisesti Erdoganin henkilöön kiinnittyneenä. AKP:n kannattajat osallistuvat keskusteluun Gezi-liikettä vastustavilla tai pääministeri Erdogania tukevilla mielenosoituksilla ja performansseilla. Vain yhdessä artikke-
41 lissa toimittaja antaa heille tilaisuuden kertoa laajemmin oikeudenmukaisuuskäsityksistään
(AP 7.6.2013 A glance at some of Erdogan's supporters). Positiivista vastakaikua kannattajat saavat pääministeri Erdoganilta kampanjatyylisissä kokoontumisissa. AKP:n kannattajien puheenvuoroissa oikeudenmukaisuus kehystyy taloudellisena redistribuutiona, jonka
he katsovat nykyhallinnon alla toteutuneen edeltäjiä paremmin. Lupaus materiaalisesta
hyvinvoinnista voi olla motiivi poliittisen järjestelmän arvostelemisesta pidättäytymiselle.
4.4 Journalistit kääntävät kokonaisjulkisuuden Gezi-liikkeen eduksi
Journalistien rooli Turkin protesteihin kytkeytyvässä kansainvälisessä keskustelussa oikeudenmukaisuudesta on suurempi kuin mitä ensi silmäykseltä vaikuttaa. Yhtäältä journalistit ovat suuri puhujaryhmä, mutta omien julkilausuttujen kannanottojensa ohella toimittajat käyttävät valtaa myös valikoimalla ja tuottamalla koko sen tulkinnan tason, josta kansainvälinen poliittinen julkisuus muodostuu suurelle osalle maailman tapahtumia seuraavista kansalaisista (vrt. Ylä-Anttila 2010, 171; Fairclough 1997, 136-137). Itse asiassa uutistoimistojournalistit eivät omassa aineistossani juurikaan kommentoi tapahtumia omilla
mielipidekirjoituksillaan, vaan julkaisevat lainauksia muiden maailman lehtien pääkirjoituksista. Havainto on linjassa tutkimuskatsauksessa esittelemäni väitteen kanssa, että uutistoimistot painottavat asiajournalismia mielipidejournalismin sijaan vaaliakseen uskottavaa,
luotettavaa ja professionaalista imagoaan erilaisia poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä
edustavien asiakasverkostojensa silmissä (Boyd-Barret & Rantanen 1998, 6-12). Toisaalta
julkaistavaksi on valittu vain Erdogania kritisoivia ja/tai Gezi-liikkeeseen myötämielisesti
suhtautuvia lainauksia. Tämä voidaan tulkita epäsuoraksi poliittisen vaikuttamisen muodoksi. Lisäksi muista viestimistä siteerataan pääasiassa angloamerikkalaisia medioita tai
liberaaleja turkkilaisviestimiä. (vrt. Fairclough 1997, 100-135.)
Ajoittain uutistoimistojournalistit osallistuvat keskusteluun ja/tai pyrkivät ohjaamaan yleisön tulkintoja myös tuomalla julki faktoja raportoidessaan oman, Erdoganin toimille kriittisen katsantonsa:
Brash and stubborn, Turkey's leader doesn't shrink from a scrap. His voice booms when he gets on
a podium and his folksy zingers enthrall supporters as much as they repulse opponents. That
trademark combativeness, though, is fueling protests against his government. (AP 4.6.2013
Turkey's street protests get personal.)
42 Three weeks of protest have taken a political toll on Turkey's prime minister that could upend key
parts of his political agenda, including his ambition to rework the constitution and emerge as
Turkey's most powerful leader in its democratic era. Recep Tayyip Erdogan's vehement stance
against the protesters and the political opponents he accuses of helping them has polarized the
country and shrunk a broad support base that extended well beyond his core religious voters. His
crackdown is also damaging a key political asset: his image as a statesman who strengthened
Turkey's role on the world stage and engineered its economic boom. (AP 21.6.2013 Analysis:
Protests threaten Erdogan ambitions.)
Lainaukset ovat poimintoja artikkeleista, joissa tiedottavan ja kantaa ottavan journalismin
raja ylitetään käyttämällä Erdoganin henkilöä ja toimintaa negatiivisesti arvottavia attribuutteja. Journalistit luonnehtivat Erdogania esimerkiksi röyhkeäksi, itsepäiseksi, arrogantiksi, kiivaaksi ja arvaamattomaksi, mutta myös poliittiselta pelisilmältään huonoksi. Uutistekstin ohella negatiivisia attribuutteja esiintyy silloin tällöin myös otsikoissa, joissa
toistuu erityisesti luonnehdinta pääministerin uhmakkuudesta (defiant). Journalistien arvioissa Erdogan vaikuttaa negatiivisten tunteiden vallassa olevalta, aggressiiviselta, omasta
ylemmyydestään vakuuttuneelta, mutta harkintakyvyttömältä hallitsijalta, joka polarisoi,
pakottaa, ärjyy ja kieltäytyy kuuntelemasta eriäviä mielipiteitä. Tällainen poliittinen hallinta puolestaan kehystetään ajastaan jälkeen jääneenä. Toimittajien tulkinnan mukaan Erdoganin ”kovapäisyys” palveli häntä ehkä aiemmin Turkin modernisointipyrkimyksissä, mutta on sittemmin kääntynyt häntä vastaan modernisoinnin myötä vahvistuneen keskiluokan
saatua autokraattisesta hallintatavasta tarpeekseen. Toisaalta inkompetenssin, ajastaan jälkeen jääneen poliittisen hallinnan ja henkisen tasapainottomuuden diskurssien ohella jutuissa tuodaan esille – objektiivisuuden vaikutelman luomiseksi – Erdoganin ansioiksi
luettu talouspolitiikka ja maan kansainvälisen painoarvon kohotus. Jälkimmäiset jäävät
tosin lyhyiksi ja toissijaisiksi maininnoiksi, kun taas edelliset esiintyvät toistuvasti ja ensisijaisina, ja muodostavat hallitsevien diskurssien joukon (ks. Fairclough 1997, 129-132).
Gezi-liikkeeseen liitetään journalistien selostuksissa lähinnä positiivisia attribuutteja kuten
rauhanomaisuus, vapaaehtoisuus, keskusteluhalukkuus ja solidaarisuus, vaikka heidänkin
tunteidensa kuvataan silloin tällöin kuumenevan reaktiona poliisiväkivaltaan. Silloin tällöin yksittäisiin liikkeen osallistujiin tai osallistujaryhmiin liitetään journalistisessa kerronnassa myös sankaruus tai heidät nostetaan aikakauden ikonien joukkoon (AP 4.6. Turkish
gov't offers apology as protests continue, AP 10.6.2013 Istanbul soccer fans united by antigovt protests, AP 19.6.2013 Turkey's 'standing man' to join ranks of icons?). Siinä missä
Erdoganiin liitetään taipumus polarisoida kansaa kommenteillaan, kuvataan Gezi-liikkeen
43 pyrkivän eri ihmisryhmien yhdistämiseen. Huolimatta konfliktin osapuolille tarjottujen
puheenvuorojen tasapuolisuudesta, heidät on journalistien omissa diskursseissa kuitenkin
mahdollista jakaa ”sankareihin ja konniin” – kuvaukset Gezi-liikkeestä lähestyvät edellistä,
kuvaukset Erdoganista jälkimmäistä. Liikkeestä käytetään termejä protestoijat ja mielenosoittajat, jotka kytkeytyvät sanan- ja kokoontumisvapauksiin ja siten demokraattisiin arvoihin, erityisesti yhdistettyinä toistuviin mainintoihin mielenosoitusten rauhanomaisuudesta. Erdogania luonnehditaan erimielisyyttä aiheuttavaksi hahmoksi, poliittisen islamin
tuotteeksi, lähiötaustaiseksi ex-jalkapalloilijaksi, omahyväiseksi ja lännelle mahdollisesti
aiempaa vähemmän luotettavaksi kumppaniksi. (vrt. Fairclough 1997, 108-109, 132-134.)
Havainnoille kiinnostavan reflektiopinnan tarjoaa Reunasen (2014, 46-73) analyysi toimittajien osallistumisesta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hänen mukaansa objektiivisuuden
ja puolueettomuuden ihanne journalismissa perustuu demokratian arvoihin. Toisaalta toimittajat voivat omasta mielestään ottaa kantaa – mielipidekirjoitusten ohella myös uutisisissa – ”kun kyse on demokratian pelisäännöistä, ilmiselvistä vääryyksistä, yleisinhimillisistä arvoista tai asiatietojen perusteella kiistattomista kysymyksistä” (emt. 62). Toimittajien mielipiteiden esittämisen keskeisiä vaatimuksia ovat heidän oman ymmärryksensä mukaan kuitenkin asiaan perehtyminen sekä perustelujen vakuuttavuus ja avoimuus. (emt. 6364.) Toisaalta oman aineistoni perusteella mielipiteiden ja niiden perustelujen vakuuttavuus ja avoimuus jäävät osin kyseenalaisiksi. Esimerkiksi Erdogania kritisoivien lauseiden
subjekteina esiintyy myös tarkemmin määrittelemättömiä ”kriitikoita” ja ”eräitä ihmisiä”.
Johtuuko epämääräisten subjektien käyttö uutisissa kiireestä, huolimattomuudesta vai siitä,
ettei toimittaja tohdi kertoa kyseessä olevan hänen oma näkemyksensä? Kiinnostavaa on
myös se, että nämä epämääräisiin puhujaryhmiin liitetyt Erdogan-kriitiikit esiintyvät usein
sen jälkeen, kun on eksplisiittisesti selvitetty konfliktin pääosapuolten tekemisiä ja sanomisia. Faircloughia (1997,111) mukaillen kyse voi olla siitä, että objektiivisuuden auran vakiinnuttaminen huolellisin selvityksin käsillä olevasta tilanteesta mahdollistaa myös niiden
perässä esitettyjen kiistanalaisempien tulkintojen läpimenon faktoina.
Uutistoimistojournalistit konstruoivat oman näkemyksensä tapahtumien kulusta myös kysymys-vastaus-muotoon kirjoitetuissa artikkeleissa sekä analyyseissa, joissa he asettuvat
itse asiantuntijoiksi esittämään arvioita protestien syistä, seurauksista ja osapuolista. (AP
44 4.6.2013 Q&A: A look at the protests sweeping Turkey, AP 11.6.2013 A look at Turkey
and its widespread protests, AP 19.6.2013 Turkey's 'standing man' to join ranks of icons?,
AP 19.6.2013 Comparison of mass protests in Brazil and Turkey.) Usein objektiivisuuden
ihannetta pyritään ylläpitämään ehkä-retoriikalla tai ”vaikuttaa siltä että” -fraaseilla, joilla
korostetaan analyysin olevan vain eräs mahdollinen tapa kehystää tapahtumia. Toisaalta
samassa yhteydessä usein vihjataan, että toimittajalla kuitenkin olisi myös tietoa kulissien
takaisista tapahtumista, jolloin hänen esittämänsä tulkintakehys alkaa näyttää myös muita
oikeammalta tavalta selittää tapahtumia. Faircloughin (1997, 109) mukaan toimittajat pyrkivät suojautumaan puolueellisuussyytöksiltä lieventämällä tai muuttamalla sanomaansa
kohteliammaksi esittässään jutuissa erityistä painoarvoa saavia omia arvioitaan.
Q: Is this just about trees or something else?
A: Protesters are venting pent-up resentment against Prime Minister Recep Tayyip Erdogan, who
has been in office for 10 years. Many secular Turks see him as an authoritarian figure trying to
force his conservative religious Islamic views on them. Erdogan rejects those accusations. Still, he
has spoken out against Caesarean births, said women should have at least three children, and
backed laws to curb the sale of alcohol. (AP 11.6.2013 A look at Turkey and its widespread protests.)
Edellinen sitaatti on kiinnostava, koska yhtäältä siinä tuodaan journalistisen tasapuolisuuden nimissä esille protestoijien ja pääministerin keskenään konfliktissa olevat kannat: protestoijat syyttävät Erdogania autoritaarisuudesta ja pyrkimyksestä muovata yhteiskuntaa
konservatiivisemmaksi, mutta Erdogan kiistää nämä syytökset. Kuitenkaan toimittaja ei
näytä kokevan tämän riittävän kokonaiskuvan muodostamiseksi asiasta, sillä hän katsoo
asiakseen kertoa jutussa myös pääministerin aiemmista julkisista teoista kuten ihanteellisen
lapsiluvun määrittelystä ja alkoholipoliittisista rajoituksista. Tämän ”evidenssin” esittämisen myötä protestoijien kanta vaikuttaa pääministeriä uskottavammalta. Faircloughia
(1997, 108) mukaillen edellinen sitaatti kuvaa erästä mekanismia, miten uutisissa tiettyjä
(tässä Gezi-liikkeen) puheääniä korostetaan ja toisia (Erdogan) marginalisoidaan ja kuinka
edelliset voivat saada vielä lisäpainoarvoa olemalla osa toimittajan omaa puhetta.
Kysymys ei kuitenkaan välttämättä ole (pelkästään tai ensisijassa) siitä, että journalistit
asettuisivat protestoijien puolestapuhujiksi, vaan mahdollisesti siitä että he pyrkivät koettelemaan kiistan osapuolten esittämien argumenttien kestävyyttä ja siten edustamaan yleisönsä etua (vrt. Reunanen 2014, 52-58). Toimittajat jos ketkä tietävät keskustelun osapuolten puhuvan asioista omasta näkökulmastaan, jonka vuoksi kokonaiskuvan muodostaminen
45 salailun ja puolitotuuksien keskellä edellyttää heidän nähdäkseen usein tietojen täydentämistä muilla keinoin, vaikka erehtymisen riski on olemassa ja totuudellisuuden arviointi
vaativaa (emt.) Edellisessä sitaatissa toimittaja arvioi pääministerin sanomisia hänen aiempiin julkisiin tekoihinsa. Protestiliikkeen kohdalla ei voi toimia samanlaisella strategialla,
koska kyseessä on institutionalisoitumaton, moniääninen ja spontaani toimijajoukko, jonka
aiempien sanomisten ja tekemisten arviointi olisi kokonaiskuvan täydentämisen sijasta
spekulointia. Kaikkiaan uutistoimistojournalistien ajoittain kantaaottavuutta lähestyvän
kirjoittamistavan voidaan ajatella viestivän tulkitsevan journalismin yleistymisestä tiedottavan journalismin kustannuksella. Sille on tyypillistä fokuksen keskittyminen politiikan
strategiseen ja taktiseen ulottuvuuteen, enemmän kysymykseen miksi kuin mitä. Samalla
journalistien näkyvyys uutisissa on kasvanut: he ovat passiivisten raportoijien sijaan aktiivisia ja näkemyksellisiä arvioijia. (Hopmann & Strömback 2010, 944-946.)
Toimittajat myös kuvaavat turkkilaisten tiedotusvälineiden tekemisiä ja haastattelevat muita toimittajia. Usein lausuntoa pyydetään turkkilaisissa sanomalehdissä työskenteleviltä
kollegoilta, joiden titteliksi mainitaan kolumnisti tai poliittinen kommentaattori. Turkkilaisjournalistien suosiminen lausuntojen antajana voidaan kontekstualisoida osin heidän
asemaansa kansallisessa politiikassa. Turkkilaisten sanomalehtien erityispiirteenä pidetään
mielipidejournalismin hallitsevuutta. Lehdet eivät vain raportoi tapahtumista, vaan ottavat
niihin kantaa useilla sivuilla julkaistujen kolumnien kautta. Toimintakulttuurin voi nähdä
juontuvan lehdistön varhaisesta valtiomonopolista, jota kansallisvaltion perustaneen Atatürkin hallinto hyödynsi maan kulttuuristen koodien uudistamiseen. 1900-luvun lopulla
alkanut mediasektorin liberalisoiminen ja differentioituminen ovat mahdollistaneet kriittisempien äänien esiinnousun, joskin maan mediassa on väitetysti edelleen valtiojohtoisuutta
ja hallinto on viime vuosina pyrkinyt rajoittamaan sananvapautta. (Uysal 2009, 1-6.)
Merkille pantavaa on, että useimmiten lausuntoa kuitenkin pyydetään turkkilaiskollegoilta,
jotka työskentelevät arvomaailmaltaan liberaaleissa valtamedioissa kuten Hurriyetpäivälehdessä. Näyttääkin siltä, että uutistoimistoreportterit kokevat asiakseen myös liberaalien turkkilaisjournalistien äänenvahvistimena toimimisen, sillä kansallisella tasolla ne
nykyisessä poliittisessa tilanteessa näyttävät jäävän paitsioon sensuurin ja itsesensuurin
vuoksi. Tämä voidaan tulkita ammatilliseksi solidaarisuudeksi ja yleisemmin sanan- ja
46 lehdistönvapauden normien vahtimiseksi. Jos turkkilaiset journalistit eivät voi ilmaista
mielipiteitään omissa medioissaan, eräs vaihtoehto on puhua suoraan kansainvälisille
joukkoviestimille, kuten kolumnisti Mustafa Akyol, jonka mielestä Erdoganin ymmärryksen demokratiasta on muututtava osallistuvampaan ja liberaalimpaan suuntaan:
Akyol noted that while Erdogan was Turkey's most popular prime minister in half a century, "his
understanding of democracy has to become more participatory and more liberal. And he has to
understand that democratically elected leaders also have limits that they should not cross, and they
should also try to win the other people ... rather than intimidating them and making them more
nervous." (AP 5.6.2013 Protests unite Turks across social spectrum.)
Kaikkiaan edellä eritelty journalistien mielipidevaikuttaminen on kiinnostavaa globaalin
mediajulkisuuden kannalta, sillä se on linjassa yleisempien läntisten normien kanssa, jotka
ainakin puheissa muistuttavat Fraserin (2008) dialogista ja demokratisoitua näkemystä
oikeudenmukaisuuden toteuttamisperiaatteista. Toisaalta erityisesti muita toimittajia haastattelemalla ja muiden viestimien mielipideosastoja lainaamalla uutistoimistojournalistit
voivat myös väistellä puolueellisuussyytöksiä delegoimalla tapahtumien analyysi- ja tulkintavastuuta ulkopuolisille mediaeskperteille (ks. Hoppman & Strömback 2010, 946).
Muiden toimittajien ja viestimien ohella uutistoimistojournalistit delegoivat tulkintavastuuta konfliktista tieteellisille asiantuntijoille. Asiantuntijoiden merkityksen ja näkyvyyden
mediassa on esitetty olevan jatkuvassa kasvussa, joskin sen erääksi funktioksi on arveltu
median oman asiantuntijavallan pönkittämistä (Hoppman & Strömback 2010, 946-948).
Tutkijat itse saattavat kokea roolinsa journalismissa jäävän näennäisosallistumiseksi, jossa
asiantuntijan paikka on kommentoida tiiviisti ajankohtaista asiaa yleensä toimittajan etukäteen määrittelemästä näkökulmasta (Kunelius ym. 2009, 324).
Tutkijat ja tutkimusinstituutiot kommentoivat Turkin tapahtumia pääasiassa haastattelulausunnoissa mutta myös tieteellisissä konferensseissa. Yleensä asiantuntijapuheenvuoroissa
juurikin kontekstualisoidaan ja tulkitaan ilmiöitä suurelle yleisölle sekä arvioidaan sen
mahdollisia vaikutuksia ja seurauksia kansainvälisessä politiikassa. Asiantuntijoille rakentuu julkisuudessa kaikki tietävien sivustaseuraajien rooli. Lausuntojen antajina turkkilaisten yliopistojen professoreilla on monopoliasema, tieteellisten konferenssien asiantuntijoina sen sijaan esiintyvät etenkin amerikkalaiset tutkijat.
47 Erityisesti turkkilaiset professorit suhtautuvat kriittisesti Erdoganin toimintaan, jonka he
tulkitsevat riskiksi maan poliittiselle kehitykselle ja EU-integraatiolle sekä usein myös
moraalisesti kyseenalaiseksi. Sen sijaan Gezi-liike esiintyy asiantuntijapuheenvuoroissa
oikeutettuna toimintana tai yhteiskunnan demokratisoitumisesta kertovana kehityksenä.
Koray Caliskan, professor of political science and international relations at Bosporus University,
pointed out that "Turkey is absolutely at a crossroad. Erdogan won't be able to point at Turkey as a
model of democracy anymore." (AP 6.6.2013 Erdogan returns to face protests in Turkey.)
Politologi Koray Caliskanin mukaan Erdogan on protestien kovakouraisella käsittelyllä
vaarantanut maan demokratiakehityksen. Toisessa yhteydessä hän kuvaa mielenosoituksia
perustuslaillisten oikeuksien legitiimiksi ja lainmukaiseksi ilmaisuksi (AP 17.6.2013
Unions give lift to Turkish anti-gov't protests). Monet asiantuntijat korostavat Erdoganin
erityistä vastuuta konfliktin rauhanomaisessa ratkaisussa, ja ainoana moraalisesti kestävänä
vaihtoehtona nähdään dialogi protestoijien kanssa. Politologi Ilter Turan näkee sen esteeksi
kuitenkin pääministerin persoonallisuuteen kytkeytyvän inkompetenssin:
Ilter Turan, a professor of political science at Istanbul Bilgi University says that Erdogan could
probably undo the damage if he took a more conciliatory approach, focused on the Turkish economy and got EU talks back on track. But nearly three weeks into the demonstrations, he has shown
little willingness to back down. "His personality doesn't seem to allow for admitting mistakes and
turning back," says Turan. (AP 21.6.2013 AP Analysis: Protests threaten Erdogan ambitions.)
Sen sijaan protestoijat näyttäytyvät asiantuntijapuheenvuoroissa kompetentteina poliittisina
toimijoina, jotka ilmaisevat legitiimein keinoin tyytymättömyyttä hallinnon itsevaltaiseen
ja konservatiiviseen hallintatapaan. Asiantuntijat tyypittelevät protestoijat nuoriksi, sekulaareiksi ja demokratiamyönteisiksi kansalaisiksi. Yasin yliopiston professori Ali Tekin
arvioi protestien viittaavan pluralistisen ja kypsän sukupolven muotoutumiseen. Hänen
mukaansa aiemmin tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan kanavoitui armeijavetoisiin interventioihin. Sen sijaan nyt kansalaiset mobilisoituvat itse:
"In the past Turkish youths used to rely on the military to provide the checks and balances. Now
they are taking it into their hands (…)"Europe can see a generation of protesters who think like
them and have the same ideals as them," Tekin said. These people believe in pluralism, in an
inclusive democracy. ... They reject being told what to do". (AP 7.6.2013 Protests crack Turkey's
international image.)
Valtaosa haastatelluista turkkilaisista asiantuntijoista on yhteiskuntatieteilijöitä. He näyttävät lausunnoissaan edustavan liberaalia yhteiskuntafilosofiaa, jossa vapaus näyttäytyy vakautta keskeisempänä arvona. Se, että asiantuntijavaltaa mediassa pääsevät protestien ana-
48 lyysissa käyttämään arvomaailmaltaan liberaalit yhteiskuntatieteilijät on mahdollista tulkita osaltaan epäsuoraksi journalistiseksi vaikuttamiseksi, jossa kommentaattoreiksi valikoituvat samanlaisen arvopohjan jakavat tahot. Yhteiskuntatieteilijöiden suosiminen lähteenä
on kiinnostavaa siksikin, että heidän osakseen on mediassa katsottu usein muutosten tulkinta ja selittäminen sekä erityinen kriittinen perspektiivi (Lounasmeri 2010, 127-129).
Toisaalta heidän puheenvuoronsa saatetaan myös valjastaa toimittajien ennalta valittuja
näkökulmia oikeuttaviksi (Kunelius ym. 2009, 325-326).
Yhteenvetona todettakoon, että uutistoimistojournalistit kääntävät kansainvälisen julkisuuden Gezi-liikkeen eduksi omaksumalla tulkitsevan kirjoitustyylin raportoivan journalismin
kustannuksella, muita viestimiä ja toimittajia siteeraamalla ja asiantuntijavalinnoillaan.
Gezi-liike liittolaisineen ja Turkin hallitus liittolaisineen esiintyvät keskustelussa saamansa
palstatilan kannalta katsottuna tasaväkisinä, mutta liikettä sympateeraavat median omat ja
asiantuntijapuheenvuorot kääntävät kokonaisjulkisuuden protestoijien voitoksi.
4.5 Liikkeen konsonanssi on kansainvälistä, hallituksen kansallista
Oikeudenmukaisuuskeskustelu käydään globaalilla uutisareenalla, mutta sitä dominoivat
kansalliset äänet kuten taulukko 2 havainnollistaa. Vaikka keskustelu käynnistyy paikallisen puiston suojelusta ja Gezi-puisto näyttää säilyttävän symbolisen painoarvonsa läpi
keskustelun, AP:n raporteissa debatti oikeudenmukaisuudesta näyttäytyy ensisijassa kansallisen tason poliittisena kysymyksenä. Noin 60 prosenttia sekä puhujista että vastaanottajista on kansallisen tason toimijoita. Paikallisia toimijoita keskustelijoista on vajaa neljännes, kansainvälisiä tahoja harvempi kuin joka kuudes.
Taulukko 2. Puhujien ja vastaanottajien alueet (%)
Alue
Kansainvälinen
Kansallinen (Turkki)
Kansallinen (muu)
Paikallinen
Yhteensä
N
Puhuja
15
50
10
25
100
395
49 Vastaanottaja
17
58
3
22
100
395
Kansallisen kehyksen hallitsevuus ei kuitenkaan tarkoita, että keskustelua kävisivät ainoastaan turkkilaiset. Kaikista keskustelijoista joka kymmenes puhuja ja kansallisen tason toimijoista joka kuudes puhuja on muualta kuin Turkista. Pääasiassa kyseessä ovat muiden
maiden hallitukset, puolueet ja poliitikot, mutta myös muiden maiden tiedotusvälineet ja
asiantuntijat, jotka artikuloivat Gezi-liikkeen vaatimuksia poliittisesta inkluusiosta omista
lähtökohdistaan. Sen sijaan vastaanottajina muut kansalliset toimijat kuin turkkilaiset ovat
vain noin kolmessa prosentissa kaikista vaateista. Yleensä niille puhuu Turkin hallitus,
joka tuomitsee muiden maiden sekaantumisen Turkin sisäisiin asioihin.
On kiinnostavaa, että erityisesti muut hallitukset katsovat olevansa legitiimejä osanottajia
keskustelussa, joka paitsi Turkin hallituksen näkökulmasta myös perinteisestä kansainvälisen politiikan viitekehyksestä näyttäytyy sisäpoliittisena kysymyksenä. Muiden hallitusten
aktiivinen osallistuminen keskusteluun on tulkittavissa osaksi westfalenilaisen maailmanjärjestyksen legitimiteetin ja suvereniteetin ehdollistumista globalisaation oloissa. Yhtäältä
kansallisvaltiot pitävät kiinni itsemääräämisoikeudestaan, mutta toisaalta lisääntyvä taloudellinen keskinäisriippuvuus, laajentuva ihmisoikeusregiimi sekä muotoutuvat globaalin
hallinnan verkostot hämärtävät ulko- ja sisäpolitiikan rajoja sekä geopoliittisia voimasuhteita (Fraser 2008. 1-11). Tässä tapauksessa kyse näyttäisi olevan erityisesti kansainvälisen
ihmisoikeusregiimin vahvistumisesta kylmän sodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä
sekä ihmisoikeuksien poliittisen painoarvon kasvamisesta perusteena valtioiden suvereniteetin rikkomiselle (Ignatieff 2001, 3-48). Ihmisoikeuksia peräänkuuluttavat paitsi kansainväliset instituutiot myös muut valtiot. Muiden valtioiden motiivit oikeuksiin vetoamiselle toisilleen esittämässään kritiikissä vaihtelevat. Niihin turvautuessaan kansalliset hallitukset tulevat kuitenkin vahvistaneeksi ihmisoikeuspuheen legitimiteettiä kansainvälisellä
areenalla ja tahtomattaankin altistavat myös itsensä vastaavalle kritiikille murentaen siten
westfalenilaisen kehyksen suvereniteettia.
Muiden hallitusten kritiikki Turkin hallitukselle tosin vaihtelee naapurimaa Syyrian ja ison
turkkilaisvähemmistön omaavan Saksan avoimesta kritiikistä USA:n sovitteleviin kannanottoihin. Muista hallituksista Yhdysvaltojen ääni on media-areenalla voimakkain, mutta
samalla sen puheenvuorot ovat varovaisimpia. Valkoisesta talosta tulevissa lausunnoissa
50 todetaan USA:n tukevan kansalaisoikeuksia, mutta toisaalta korostetaan Turkin hallituksen
kompetenssia konfliktin ratkaisussa:
"The United States supports full freedom of expression and assembly, including the right of people
to peaceful protest, because that is fundamental to any democracy," Kerry told reporters at the
State Department. He maintained that his comments were not intended as interference in Turkey's
internal affairs, but rather an honest expression of the importance the United States places on such
values in all countries. (AP 3.6.2013 Administration voices concern over Turkish unrest.)
Erään asiantuntijan mukaan valkoinen talo välttää suoraan pääministeriin kohdistuvaa kritiikkiä, koska Obaman hallinto on pyrkinyt tekemään Turkista demokratisoitumisen ja länsisuhteiden mallin muille islamilaisille valtioille ja tiivistänyt aktiivisesti maiden suhteita:
"This is always the quandary for the U.S. government," said Bulent Aliriza, a Turkey analyst at the
Center for Strategic and International Studies. "When you get that close to an ally, you become
very careful about criticizing them." (AP 11.6.2013 Protest crackdowns test Obama ties with
Turkish PM.)
Modernin territoriaalisen valtion suvereniteettia oikeuksien ja siten oikeudenmukaisuuden
suljettuna piirinä kyseenalaistavat myös ylikansalliset instituutiot. Niistä Turkin protesteihin kytkeytyvässä oikeudenmukaisuuskeskustelussa keskeisimmäksi nousee EU. Se on
suoraa kritiikkiä Turkin hallitukselle esittävistä ylikansallisista instituutioista ainoa, jolle
Turkin hallitus myös vastaa mediajulkisuudessa. Sen sijaan kansainvälisten järjestöjen
kritiikin Turkin hallitus sivuuttaa. EU katsoo omaavansa vaikutusvaltaa asiassa, koska
Turkki on pyrkinyt jäseneksi jo vuosia. Sekä EU:n parlamentti että komissio kritisoivat
Turkin hallitusta kompromissikyvyttömyydestä ja perustavien oikeuksien kuten ilmaisunja kokoontumisvapauden suojelun laiminlyönnistä kesän protesteissa. Kuitenkin EU päättää alkusyksyllä kaivaa naftaliinista jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa. Unionin ulkoasiain
ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Catherine Ashtonin mukaan ovi neuvottelujen
jatkamiselle on pidettävä auki, koska hän pitää vuoropuheluun sitoutumista eristämistä
tehokkaampana vaikutuskeinona (AP 24.6.2013 EU seeks to look beyond Turkey protests).
EU näyttää edelleen uskovan markkinavetoisen laajentumispolitiikkaansa toimivuuteen
monipuoluedemokratian ja laillisuusperiaatteen levittämisessä ja institutionalisoimisessa
reuna-alueillaan, vaikka monissa muissa ulko- ja globaalipoliittisissa kysymyksissä valtioliitto on korostanut voimakkaammin arvo- ja normijohtajuuutta (ks. Mayer & Vogt 2006).
Unionin Turkki-politiikkaa on kuitenkin kritisoitu epäuskottavaksi, sillä jäsenyysneuvotte-
51 lujen myötä erityisesti vähemmistöjen asemaa koskevien neuvottelujen on havaittu siirtyneen ihmisoikeusoikeuksista turvallisuusnäkökohtiin (Nykänen 2011, 4-5).
Aineistossani sekä USA että EU näyttävät osoittavan julkisuudessa varovaista sympatiaa
Gezi-liikkeelle, vaikka ne samalla varovat Turkin hallituksen kritisoimista liian kovin sanakääntein. Vaikeus formuloida kritiikkiä Turkin hallitusta kohtaan voi johtua paitsi maan
geopoliittisesta ja symbolisesta asemasta ”idän ja lännen” liitoskohdassa, myös EU:n ja
USA:n navigointikyvyttömyydestä tilanteessa, jossa aiemmin demokratisoituvana maana
pidetyn kumppanin toiminnassa on alkanut esiintyä väitetysti epädemokraattisia piirteitä,
vaikka Turkki julkilausumissaan vakuuttaa demokratisoitumisen jatkuvan.
Kaikkiaan kansainvälistä mediakeskustelua hallitsevat kansalliset äänet, mutta taustalta
vaimeampina kuuluvat myös kansainvälisten toimijoiden vaatimukset. Huomionarvoista
on, että kansainvälinen viritys on mukana ensimmäisestä tapahtumaa käsittelevästä uutisesta lähtien, sillä siinä tapahtumiin kantaa ottavat konfliktin pääosapuolien lisäksi Yhdysvaltojen hallitus, Amnesty International ja Reporters Without Borders (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal). Aineistossani viimeisen sanan puolestaan pääsee sanomaan EU, joka kritisoi Turkin hallituksen reaktiota protesteihin vaatien reformeja
(AP 16.10.2013 EU faults Turkey for protest clashes, urges reform). Se, että puhujista noin
neljäsosa on ulkomaalaisia tai kansainvälisiä toimijoita on lopulta varsin paljon globaalia
väriä paikallista puistoa ja sittemmin turkkilaista demokratiaa koskevassa keskustelussa.
Keskeisintä on se, että kansainvälinen keskustelijajoukko asemoituu Gezi-liikkeen puolelle. Sen sijaan Turkin hallituksen tukijat löytyvät maan rajojen sisältä.
4.6 Gezi-liikkeen legitimiteetti ei käänny tehokkaaksi politiikaksi
Esittääkseni protestikeskustelun rintamalinja-analyysin tiivistetysti ja hieman uudenlaisessa valossa, arvioin sitä suhteessa Nancy Fraserin (2008, 76-99) teoriaan julkisen sfäärin
kansainvälistymisestä. Fraserin (emt.) mukaan keskustelu kansainvälisistä julkisista sfääreistä on nykyään muodikasta, ja mediatutkimuksissa on dokumentoitu enenevästi valtioiden rajat ylittäviä diskursiivisia areenoita. Ongelma on kuitenkin se, että informaatiovirtojen ymmärtämisen sijaan julkisen sfäärin käsitteellä on pyritty jalostamaan demokratiateo-
52 riaa. Tässä kehyksessä julkinen sfääri ymmärretään areenana, jossa diskursiivisesti rakentuva julkinen mielipide toimii poliittisena voimana. Kansalaisyhteiskunnan harkitun tahdon
mobilisoivan julkisuuden pitäisi pitää päättäjät tilivelvollisina ja huolehtia siitä, että hallinto toimii hallittavien tahdon mukaan. Toisin sanoen kyse on julkisen sfäärin normatiivisesta legitimiteetistä ja poliittisesta tehokkuudesta. Normatiivisen legitimiteetin toteutuminen
edellyttää kommunikaatioprosessin inklusiivisuutta ja osallistumisen tasa-arvoa, poliittisen
tehokkuuden toteutuminen puolestaan julkisen mielipiteen kääntämistä sitoviksi laeiksi ja
hallinnoksi sekä julkisen vallan kapasiteettia julkisen tahdon toimeenpanoon. (emt.)
Vaikka Habermasin (2004/1962) klassisessa esityksessä ja sitä seuranneissa kritiikeissä ja
uudelleenformuloinneissa julkinen sfääri on implisiittisesti kehystetty kansallisvaltiollisena
projektina, käsite on Fraserin (2008, 93-99) mahdollista rekonstruoida myös nykyisiin
transnationaalisiin olosuhteisiin. Julkisen mielipiteen legitimiteettiehdon voi sanoa nykytilanteessa toteutuvan, jos se syntyy kommunikatiivisesta prosessista, johon voivat tasaveroisesti osallistua kaikki ne, joita hallintorakenteiden päätökset käsillä olevassa asiassa
koskevat. Julkisen mielipiteen tehokkuusehdon voi sanoa toteutuvan vain luomalla ja vahvistamalla (ylikansallisten) ongelmien ratkaisemiseen kykeneviä hallintoelimiä sekä niitä
vastaavia ja vastuullisena pitäviä julkisuuksia. (emt.)
Turkin kesän 2013 protesteja käsittelevän oikeudenmukaisuuskeskustelun empiiriseen tarkasteluun Fraserin hahmotelma julkisen sfäärin kansainvälistymisestä tuo kiinnostavia
lisänyansseja. Turkin protestiuutisoinnin voi nimittäin tulkita pyrkivän rakentamaan kansainvälistä normatiivista legitimiteettiä kysymyksiin, joiden toimeenpanokapasiteetti on
edelleen kansallisella hallituksella. Se taas kokee olevansa kansainvälisen julkisuuden sijaan ensisijassa vastuullinen toimistaan kansalliselle julkiselle mielipiteelle. Ongelmallisena tässä tapauksessa voidaan pitää turkkilaisen julkisuuden poliittista heikkoutta päättäjien
tilivelvollisina pitämisessä sananvapauden institutionaalisten ja epämuodollisten rajoitusten vuoksi. Edellä kuvattu epäsuhta legitimiteetti- ja tehokkuuskysymyksissä auttaa osaltaan ymmärtämään, miksi Turkin protestien kansainvälisen uutisjulkisuuden kallistuminen
protestoijien puolelle ei vaikuta Turkin hallituksen toimintaan. Gezi-liike ja sen puolelle
asettuneet parlamentaarinen oppositio, ay-liike, ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt, hallitusten väliset ihmisoikeuselimet ja muut protestiliikkeet ovat rakenteellisesti heikoilla ver-
53 rattuna Turkin AK-hallitukseen ja sen mobilisoimaan kontrollikoneistoon. Kriitikoista erityisesti ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt ja hallitusten väliset ihmisoikeuselimet ovat
lähinnä keskustelukerhoja, joilla on rajallisesti tai vain vähän valtaa ihmisoikeussopimusten valvomiseksi (ks. esim. Held & McGrew 2005, 66-84; Türkmen 2007; Smith 2007).
Kaikkiaan Gezi-liikkeen liittolaiset kyllä puolustavat sen ajamia normeja, mutteivät kykene valvomaan niiden toimeenpanoa esimerkiksi sanktioimalla Erdoganin toimintaa. Vaikka
kansainvälinen media asettuu omien kuvaustensa ja suosimiensa kommentaattorien kautta
protestoijien puolelle, sen esitykset tapahtumien kulusta eivät näytä tavoittavan turkkilaista
valtajulkisuutta, joka mielenosoitusten alkuvaiheessa esittää protestoijien ja poliisin yhteenottojen sijaan luonto- ja kokkiohjelmia. Institutionaalista vaikutusvaltaa omaavien tahojen kuten Yhdysvaltojen hallituksen ja EU:n empivät kannaotot näyttävät paradoksaalisesti satavan Turkin hallituksen laariin, joka näyttää kääntävän ulkopuolisten puuttumattomuuden westfalenilaiseen suvereniteettiin oman toimintansa oikeutukseksi. Kuitenkin
keskustelu oikeudenmukaisuudesta on myös kansallisvaltion suvereniteettia monisyisempää, kuten seuraava analyysiluku osoittaa.
5 Analyysi II: Oikeudenmukaisuuskäsitykset Geziliikkeen menestystekijänä
Tämä analyysiluku syventyy Gezi-liikkeen julkisten oikeudenmukaisuusvaateiden ja Turkin hallituksen vastavaateiden sisältöön. Kiistan osapuolten oikeudenmukaisuuskäsitysten
erittely tarjoaa selityksen sille, miksi liike voittaa edellisessä luvussa analysoidun legitimiteettikamppailun globaalissa mediajulkisuudessa. Osoitan kiistan oikeudenmukaisuudesta
koskevan pääosin poliittista representaatiota ja vähäisemmässä määrin kulttuurista tunnustamista. Sen sijaan taloudellisen redistribuution kysymykset jäävät marginaalisiksi. Syvennän analyysia erittelemällä arvoja osapuolten oikeudenmukaisuuskäsitysten perusteina.
Representaatio-oikeudenmukaisuuden osalta Gezi-liike pyrkii puheenvuorojensa perusteella edistämään näkemystä osallistuvasta demokratiasta. Se kytkeytyy ensisijassa kansalaisuuden arvokehykseen, johon liike yhdistää teollisuuden ja inspiraation arvomaailmoja, ja
54 josta käsin se tuomitsee kodin arvot. Liikkeen tulkinta osallistuvasta demokratiasta edellyttää poliittisen toiminnan koordinaatiota mutta myös luovia osallistumisen muotoja. Sen
uhkana näyttäytyy hallituksen lisääntyvä autoritaarisuus, jota liike vastustaa vaatien hallintatavan liberalisointia. Kulttuurisen tunnustamisen osalta Gezi-liike vaatii erilaisten elämäntyylien kunnioitusta. Kansalaisten poliittista kompetenssia ja kulttuurista pluralismia
korostava oikeudenmukaisuuskäsitys herättää konsonanssia globaalimediassa, koska se
muistuttaa kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvoja, ja koska liike näyttäytyy julkisuudessa moraalisesti hyväntahtoisena, kyvykkäänä ja oikeutettuna.
Turkin hallitus näkee lausunnoissaan representaatio-oikeudenmukaisuuden tiukasti edustuksellisen demokratian kehyksestä vaalipolitiikkana. Usein kyse on demokratian konservatiivisesta tulkinnasta eli kansalaisuuden ja kodin arvojen hybridistä, sillä hallitus puolustaa oikeuttaan hallita vaalimandaatilla parhaaksi katsomallaan tavalla. Lisäksi se yhdistelee
teollisuuden ja kansalaisuuden arvoja korostaessaan yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitotehtäväänsä. Kulttuurisen tunnustamisen hallitus näyttää ymmärtävän lähinnä etnisten tai
uskonnollisten enemmistö-vähemmistö-suhteiden kautta, ja näkevän muut elämäntavalliset
identiteettiyhteisöt uhkana. Hallituksen tulkinta oikeudenmukaisuudesta vaalipolitiikkana
ja vähemmistöjen sietämisenä näyttäytyy mediassa partikularistisena ja puutteellisena, eikä
sen itsekään nähdä kykenevän toimimaan johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan.
5.1 Poliittinen ja kulttuurinen oikeudenmukaisuus kiistan ytimessä
Analysoimissani artikkeleissa kiista oikeudenmukaisuuden sisällöstä koskee pääasiassa sen
poliittista mutta toisinaan myös kulttuurista ulottuvuutta, kuten taulukko 3. havainnollistaa.
Osassa puheenvuoroista huomioidaan molemmat. Sen sijaan taloudellisen redistribuution
kysymykset jäävät marginaalisiksi. Kaikista vaateista noin 65 prosentissa otetaan kantaa
oikeudenmukaisuuden substanssiin. Pelkästään poliittisena representaationa oikeudenmukaisuutta kehystetään noin 34 prosentissa, pelkästään kulttuurisena tunnustamisena puolestaan noin 11 prosentissa kaikista vaateista. Näiden hybridinä oikeudenmukaisuus näyttäytyy vajaassa viidenneksessä vaateista. Redistribuution osuus vaateista on noin prosentin.
55 Taulukko 3. Oikeudenmukaisuuden sisällöt mediadebatissa Turkin protesteista (%)
Osuus vaateista
34
11
1
18
1
35
100
395
Oikeudenmukaisuuden sisältö
Poliittinen representaatio
Kulttuurinen tunnustaminen
Taloudellinen redistribuutio
Representaatio ja tunnustaminen
Muut yhdistelmät
Ei sisällöllistä määritelmää
Yhteensä
N
Oikeudenmukaisuus poliittisena representaationa tarkoittaa Fraseria (2008, 16-18) mukaillen yhteiskunnallisesti organisoitua ja institutionalisoitua oikeudenkäyttöä ja toimintaproseduureja erilaisten näkemysten välittämisessä ja sovittelussa. Sen kehyksessä esteitä osallistumiselle voivat muodostaa poliittisen yhteisön rajat ja päätöksenteon säännöt (emt.).
Kansainvälisellä media-areenalla kiista poliittisesta representaatiosta kulminoituu poliittisten mielipiteiden moninaisia ilmaisutapoja puolustavien sekä edustuksellisuutta tiukasti
vaalidemokratian kautta tulkitsevien näkökantojen konfliktiksi:
"The people are demonstrating against the government's intolerance toward demonstrations," said
Metin Feyzioglu, who heads Turkey's lawyers' association, during the protest in Ankara. "The
government must display understanding and immediately stop the violence against the
demonstrators." (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal.)
When asked in Morocco about (president) Gul's comment that democracy is more than elections,
Erdogan retorted, "I don't know what the president said, but for me democracy is all about the
ballot box." (AP 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.)
Ensimmäisen sitaatin ay-aktiivin diagnoosi protestin laajentumisesta vastineena sen tukahduttamispyrkimykselle on keskeinen ja toistuva ilmiö nykyajan protestiliikehdinnässä. Erityisesti ylimitoitetuiksi tulkitut joukkojenhallintatoimet ovat omiaan herättämään moraalista raivoa läpi ideologisen spektrin, jolloin ihmiset hyvin erilaisista taustoista voivat yhdistää voimansa vaatiakseen poliittista ilmaisunvapautta riippumatta mielipiteiden sisällöstä.
Se kyseenalaistaa tiukasti jälkimmäisessä sitaatissa esiintuodun pääministeri Erdoganin
pyrkimyksen samastaa poliittinen vaikuttaminen äänestämiseen. Teoreettisemmalla tasolla
edellä kuvattujen näkökantojen välisiä kiistoja ja neuvotteluja voidaan eritellä erilaisten
demokratiakäsitysten valossa (Marx Ferree ym. 2002). Kyse näyttäisi olevan osallistumisen ja edustuksellisuuden erilaisista tulkinnoista, joita erittelen tuonnempana.
56 Oikeudenmukaisuuden kulttuurinen ulottuvuus kytkeytyy yhteiskunnan statusjärjestykseen. Statusjärjestys voi muodostaa esteen osallistumiselle, mikäli kulttuuristen arvojen
institutionalisoidut hierarkiat eivät tunnusta osallistumaan pyrkivien asemaa. (Fraser 2008,
16-18; Fraser 1997, 11-33.) Uutisissa tunnustamisen problematiikka näyttäytyy usein käänteisenä: Gezi-liikkeen yhtenä suurimmista uhista näyttäytyy se, että Erdoganin hallinto
pyrkisi institutionalisoimaan oman konservatiiviseksi ja uskonnolliseksi luonnehditun kannattajakuntansa elämäntavat kaikkia koskeviksi. Kulttuurinormien säätely tuomitaan paitsi
suorilla verbaalisilla kannanotoilla ”älä puutu elämäntyyliini” myös symbolisin elein kuten
nostamalla maljaa pääministerille, joka on ajanut alkoholipolitiikkaan kiristyksiä:
In Ankara, demonstrators held up posters reading: "Don't Interfere in my Lifestyle" and "Resist the
Dictator." Many drank beer and other alcoholic beverages during the protest in defiance of the
alcohol restrictions, raising their drinks as they chanted "Cheers Tayyip!" They lined the pavement
with empty beer and liquor bottles and cans. (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree
removal.)
Turkin hallitus kuitenkin kiistää syytökset paitsi lausunnoilla, joissa se korostaa sensitiivisyyttään erilaisille elämäntyyleille myös uudistamalla lainsäädäntöä, jolla on vaikutuksia
erityisesti maan suurimman kulttuurisen vähemmistön eli kurdien asemaan:
(Debuty prime minister) Arinc said the government was "sensitive" to the demands of the largely
urban, pro-secular section of society that had not voted for Erdogan's Islamic-rooted party. "I would
like to express this in all sincerity: everyone's lifestyle is important to us and we are sensitive to
them," he said. (AP 4.6.2013 Turkish gov't offers apology as protests continue.)
Turkey's prime minister on Monday announced a long-awaited package of proposals aimed at
democratic reform, including lifting some restrictions on the use of the Kurdish language and on
wearing Islamic headscarves. (…) "Turkey is progressing in an irrevocable way on the path of
democratization," he said. (AP 30.9.2013 Turkey unveils reforms, some aimed at Kurds.)
Huomattavaa kuitenkin on, että hallituksen lausunnot sitoutumisesta erilaisten elämäntyylien kunnioitukseen ovat huomattavasti harvinaisempia kuin sen pyrkimys rakentaa legitimiteettiä omalle moraaliselle ylemmyydelleen ”suurten, hiljaisten ja kunniallisten massojen” edustajana. Jälkimmäisestä näkökulmasta erityisesti liberaalit elämäntavat näyttävät
moraaliselta uhalta. Hallitus vaikuttaakin ymmärtävän kulttuurisen oikeudenmukaisuuden
lähinnä etnisten tai uskonnollisten enemmistö-vähemmistö-suhteiden kautta.
On kiinnostavaa, miten vähän oikeudenmukaisuuskeskustelu koskee julkisuudessa taloudellista jako-oikeudenmukaisuutta. Gezi-liike liittolaisineen ei puhu kansainvälisessä me-
57 diassa lainkaan yhteiskunnallisesta redistribuutiosta. Taloudellisten resurssien oikeudenmukaiseen jakoon viittaavat uutisissa erään asiantuntijan ja eurooppalaispoliitikon ohella
työväenluokan tai alemman keskiluokan edustajiksi tyypitellyt Turkin hallituksen kannattajat. Heidän mukaansa nykyhallinto on kyennyt edeltäjiään paremmin ratkaisemaan monia
jako-oikeudenmukaisuuden ongelmia, parantamaan yleistä elintasoa ja palveluita:
Father of one, 27-year-old Yasin Bagci, works for minimum wage as a car mechanic and takes
care of his family. He said they "suffered" economically under previous governments. "Erdogan's
government solved most of these problems," Bagci said. "We still have problems that should be
solved but there is no other person who can govern this country as well as Erdogan." (AP 7.6.2013
A glance at some of Erdogan's supporters.)
Protestiliikkeen vaikeneminen kansainvälisessä mediajulkisuudessa tulonjakooikeudenmukaisuudesta on linjassa Coskun Tastanin (2013) protestoijien poliittisista profiileista ja osallistumisen motiiveista tehdyn tutkimuksen tulosten kanssa. Tastanin (2013,
27-38) mukaan protestoijat olivat pääosin liberaaleja, politiikkoihin ja poliittisiin instituutioihin epäluottamusta tuntevaa nuorehkoa keskiluokkaa, joiden osallistumismotiivit eivät
olleet niinkään taloudellisia vaan liittyivät erilaisiin yhteisöidentiteetteihin.
Representaation ja tunnustamisen politiikkojen keskeisyys ja niiden suhteelliset asemat
näkyvät myös tavoissa, joilla keskustelijat määrittelevät oikeudenmukaisuuden kohteita
(vrt. Fraser 2008, 4-5, 61-67). Kolme useimmin mainittua oikeudenmukaisuuden kohdetta
- protestoijat, kansalaiset ja Turkin hallitus - kytkeytyvät käsitteellisesti poliittiseen representaatioon. Useimmin keskustelijat määrittelevät oikeudenmukaisuuden kohteeksi eksplisiittisesti protestoijat, joiden nähdään ilmaisevan ja puolustavan heille kuuluvia kansalaisvapauksia. Oikeudenmukaisuuden vaatiminen protestoijille on artikkeleissa huomattavasti yleisempää kuin Turkin hallitukselle. Toisaalta sekä protestoijat että Turkin hallitus
väittävät usein edustavansa myös maan kansalaisia.
Valtaosa muista oikeudenmukaisuuden kohteiksi määritellyistä tahoista edustaa kulttuurisia ryhmiä tai kategorioita. Oikeudenmukaisuutta vaaditaan kurdeille ja muille vähemmistöille, sekulaarille ja uskonnollisille väestölle ja ympäristöaktivisteille. Osa oikeudenmukaisuuden kohteista näyttää asemoituvan representaation ja tunnustamisen politiikan hybrideiksi erityisesti puhuttaessa enemmistön ja vähemmistön suhteista. Vaikka ay-liike as-
58 sosioituu käsitteellisesti taloudelliseen jako-oikeudenmukaisuuteen, se tässä keskustelussa
vaatii poliittista representaatiota ja institutionaalisen asemansa tunnustamista.
5.2 Oikeudenmukaisuuden perustelut eri arvomaailmoista
Fraserin (2008) oikeudenmukaisuusteorian avulla on edellä alustavasti eritelty mediakeskustelussa esiintyvien osapuolten vaateiden sisältöä eli millaista oikeudenmukaisuutta osapuolet vaativat ja keiden he määrittelevät kuuluvan sen piiriin. Siten kyse on normatiivisten näkemysten erittelystä. Boltanskin ja Thévenot’n (2006) oikeuttamisteorian avulla puolestaan voidaan syventää edellä luotua kuvaa tutkimalla, millaisiin arvoihin keskustelijat
vetoavat oikeudenmukaisuuskäsitystensä tueksi. Oikeuttamisteoria ei ole eikä pyri olemaan
normatiivinen teoria oikeudenmukaisuudesta korostaessaan oikeuttamisen olevan tapojen
ohjaamaa toimintaa. Nämä tavat puolestaan ovat sisäistettyjä kognitiivis-moraalisia taustaoletuksia maailmasta, joihin turvaudutaan kiistatilanteissa. Teorian epänormatiivisuutta
alleviivaa ajatus oikeuttamismaailmojen historiallisesta ja kulttuurisesta avoimuudesta ja
muovautuvuudesta. Teoriassa esitettyä oikeuttamismaailmojen kokoelmaa ei pidetä lopullisena vaan avoimena empiirisen tutkimuksen kautta hahmotetuille uusille oikeuttamismaailmoille. (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 36-38.) Toisaalta teoriat ovat yhteen sovitettavissa tutkittaessa, miten tiettyjä normatiivisia käsityksiä voidaan oikeuttaa. Käsitteellisesti
oikeudenmukaisuusvaateiden esitettiin luvussa 4.1 kuuluvan kansalaisuuden arvomaailmaan, mutta niitä voidaan perustella myös yhdistettynä muihin arvomaailmoihin.
Empiirinen analyysi tukee edellä esitettyjä argumentteja. Kansalaisuuden arvomaailmasta
ponnistavat vaateet hallitsevat tutkimaani oikeudenmukaisuuskeskustelua, kuten kuvio 4.
vaateiden oikeuttamisen tavoista havainnollistaa. Toiseksi yleisintä on perustella vaateita
kodin ja teollisuuden arvomaailmoista. Ne esiintyvät keskustelussa kuitenkin noin kaksi
kertaa harvemmin kuin kansalaisuus. Vetoaminen inspiraatioon tai maineeseen on yli neljä
kertaa harvinaisempaa kuin vetoaminen kansalaisuuteen. Harvimmin keskustelijat perustavat argumenttejaan markkina-arvoihin. Ekologiset arvot eivät nouse keskeisimpien oikeutusten joukkoon, vaikka protestien raportoidaan alkaneen puiston suojelusta. Kansalaisuuden maailmaan verrattuna muista arvomaailmoista kumpuavat oikeutukset esiintyvät harvoin itsenäisesti. Usein ne esiintyvät yhdistettynä kansalaisuuden arvoihin.
59 Kuvio 4. Vaateiden oikeutukset (%) ja oikeutusten arvostukset (asteikolla -1 – +1). *
100 90 80 70 60 50 40 30 20 10 0 0.80 0.89 0.13 Osuus vaateista 0.07 N = 395
0.48 0.73 * Yhteenlaskettujen oikeutusten osuus on enemmän kuin 100 prosenttia, koska yksi vaade
voi sisältää useamman oikeutuksen.
Kuviossa 4. pylvään korkeus kuvaa oikeutuksen prosentuaalista osuutta keskustelun kaikista vaateista. Luku pylvään päällä puolestaan kuvaa kyseisen oikeutuksen arvotusta keskustelijoiden keskuudessa asteikolla, jossa +1 tarkoittaa täysin positiivista ja -1 täysin negatiivista arvotusta. Kaikkiaan keskustelun osapuolet oikeuttavat vaateitaan 596 kertaa.
Toisin sanoen enemmistössä vaateista nojataan useampaan kuin yhteen oikeuttamiseen
maailmaan, joskaan osaa vaateista ei oikeuteta lainkaan.
Oikeudenmukaisuuskeskustelun vaateista yli puolessa viitataan kansalaisuuden maailmaan,
jonka arvot esiintyvät hyvin positiivisessa valossa (+0.80). Toiseksi yleisimpiä oikeuttamisen tapoja ovat yhtäältä teollisuuden ja toisaalta kodin arvomaailmoista kumpuavat oikeutukset. Niihin viitataan noin joka kolmannessa vaateessa. Kodin arvojen hyväksyttävyydestä ollaan kuitenkin paljon enemmän eri mieltä kuin teollisista arvoista. Teollisten arvojen
hyväksyttävyyttä mittaava luku on +0.89 ja kodin arvojen +0.13. Toisin sanoen teollisiin
arvoihin viittaavat argumentit valtaosin puolustavat niitä, kun taas kodin arvoja kritisoidaan lähes yhtä paljon kuin puolustetaan. Inspiraation ja maineen maailmoihin viitataan
noin joka seitsemännessä vaateessa. Inspiraatio näyttäytyy julkisessa keskustelussa kodin
arvojen ohella kiistanalaisimpina. Sen hyväksyttävyyttä mittaava luku on +0.07. Silti inspi-
60 raation maailmaa edustavien luovuuden ja passioiden arvotukset pysyvät kokonaisvireeltään positiivisena. Maineen maailma näyttäytyy yleensä positiivisessa valossa (+0.48).
Markkinoiden maailmasta argumentointi jää keskustelussa perifeeriseksi, joskin se usein
kuvataan positiivisessa valossa (+0.73). On kiinnostavaa, miten vakaasti Gezi-liike vaikenee julkisuudessa markkina-arvoista. Sen sijaan Turkin hallitus vetoaa niihin eniten, ja aina
positiivisessa sävyssä. Keskustelijoiden tapa puhua ja olla puhumatta markkinoista kontekstualisoituu Turkin taloudelliseen kehitykseen. Talouspolitiikka on vallitsevan käsityksen mukaan Erdoganin hallinnon ansio pitkään jatkuneen talouskasvun vuoksi. Protestoijat
eivät näytä kokevan relevantiksi tämän kyseenalaistamista julkisuudessa, vaikka hallituksen Gezi-puiston kehittämissuunnitelmia olisi mahdollista kehystää perinteisen poliittisen
autoritaarisuuden ohella myös neoliberaalin autoritaarisuuden ilmentymänä. Markkinoista
vaikeneminen kertookin osaltaan siitä, että julkisuudessa käyty oikeudenmukaisuuskeskustelu painottuu kiistaan poliittisesta representaatiosta, eikä taloudellisesta redistribuutiosta.
Kansalaisuuden maailman kehyksessä käyty oikeudenmukaisuusdebatti koskee sekä poliittista representaatiota että kulttuurista tunnustamista. Kansalaisuuden maailman sisäisinä
jakoina tarkasteltuna poliittinen representaatio viittaa erityisesti oikeudenmukaisiin menettelytapoihin, kulttuurinen tunnustaminen puolestaan oikeudenmukaisiin lopputuloksiin.
Kuitenkin ne ovat käytännössä myös päällekkäisiä ulottuvuuksia, sillä usein kulttuurisen
tunnustuksen saaminen edellyttää poliittisen osallistumisen kanavia.
Keskustelun osapuolten kiista poliittisen representaation kysymyksistä edustaa kansalaisuuden maailman proseduraalista puolta. Kyse on normatiivisesta kamppailusta siitä, keillä
on oikeus osallistua, millaisissa olosuhteissa, millaisin keinoin ja lopputuloksin. Politiikan
teoriassa näistä kysymyksistä on kiistelty jo vuosisatoja, ja ne jatkavat elämäänsä myös
nykyaikana paitsi akateemisissa keskusteluissa myös arkisissa poliittisissa yhteyksissä.
Demokratiateorian kautta tarkasteltuna Turkin protestoijien ja hallituksen julkisen kiistan
voidaan tulkita ilmentävän osallistuvan ja edustuksellisen demokratiakäsityksen välistä
jännitettä. (ks. Marx Ferree ym. 2002, 289-290.)
61 Kansalaisuuden maailman toinen puoli, kulttuurinen tunnustaminen, viittaa oikeudenmukaisuuden proseduureja enemmän sen päämäärään. Kyse on ”kamppailusta erojen tunnustamiseksi”, jonka nimissä ihmiset organisoituvat ja mobilisoituvat erilaisten ryhmäidentiteettien kuten kansalaisuuden, etnisyyden, rodun, sukupuolen ja seksuaalisuuden kautta.
Vaatimuksena on kulttuurinen tai symbolinen muutos, johon voi liittyä aiemmin halveksittujen identiteettien ja ryhmien tapojen positiivinen uudelleenarviointi sekä kulttuurisen
diversiteetin tunnistaminen ja myönteinen korostaminen. Radikaaleimmillaan kyse on kokonaisvaltaisesta representaation, tulkinnan ja kommunikaation sosiaalisten tapojen transformaatiosta, joka muuttaisi jokaisen käsitystä itsestään. (Fraser 1997, 11-39.)
Kansainvälisessä julkisuudessa rakentuva kuva oikeudenmukaisuuden substanssista ja subjekteista tarkentuu keskustelun osapuolten oikeuttaessa näkemyksiään vedoten useampaan
arvoperustaan. Oikeuttamisen maailmoja voidaan yhdistää rakentamalla niiden välille
kompromissi tai tuomitsemalla yhden maailman arvot toisen maailman kriteereillä. Taulukko 5. kokoaa yleisimmät kansainvälisessä mediakeskustelussa esiintyneet oikeudenmukaisuusvaateet, jotka ammentavat useammasta kuin yhdestä arvoperustasta. Niissä nojataan kansalaisuuden arvoihin, joihin yhdistetään tai joista käsin tuomitaan muita arvoja.
Taulukko 5. Oikeudenmukaisuus arvomaailmojen hybridinä (luvut ovat prosenttiosuuksia niistä vaateista, joissa esiintyi jokin oikeutusyhdistelmä).
Pääasiallinen argumentti
Esittäjä
Oikeutukset
Tehokkaat demokraattiset proseduurit oikeudenmukaisuuden takeena (19 %)
Turkin hallitus
Gezi-liike
Muut hallitukset
Kv-instituutiot
Kansalaisuus+
Teollisuus+
Oikeudenmukaisuus vaatii autoritaaristen tendenssien vastustamista (16%)
Gezi-liike
Oppositio
Ay-liike
Journalistit
Kansalaisuus+
Koti-
Oikeudenmukaisuus toteutuu kansan valitessa
auktoriteetin vaaleilla (8 %)
Turkin hallitus
AKP
Kansalaisuus+
Koti+
Oikeudenmukaisuus edellyttää suoria ja luovia
poliittisen osallistumisen muotoja (8 %)
Gezi-liike
Muut liikkeet
Kansalaisuus+
Inspiraatio+
62 Keskustelun yleisimmässä – teollisuuden ja kansalaisuuden maailmoista ponnistavassa –
arvohybridissä argumentoidaan oikeudenmukaisuuden toteutuvan tehokkaiden demokraattisten proseduurien kautta. Argumentti edustaa noin viidennestä kaikista yhdistelmistä.
Keskustelun osapuolet Gezi-liikkeestä Turkin hallitukseen ja kansainvälisiin instituutioihin
hyödyntävät sitä sujuvasti. Sen sijaan toiseksi yleisintä arvoyhdistelmäargumenttia oikeudenmukaisuudesta autoritaaristen tendenssien vastustamisena hyödyntää Gezi-liike liittolaisineen tuomiten kansalaisuuden maailmasta Turkin hallitukseen liittämänsä kodin maailman arvot. Argumentit oikeudenmukaisuudesta yhtäältä vaalidemokratiana ja toisaalta
suorana poliittisena osallistumisena ovat keskustelussa kolmanneksi yleisimpiä arvoyhdistelmiä, joskin tuplasti kahta edellämainittua harvinaisempia. Edellinen on tulkittavissa kansalaisuuden ja kodin maailmojen kompromissiksi, jota hallitusvaltaa käyttävä AKP propagoi. Jälkimmäinen edustaa protestoijien ajamaa kansalaisuuden ja inspiraation maailmojen
kompromissia. Seuraavissa kahdessa alaluvussa analysoin tarkemmin Gezi-liikkeen ja
Turkin hallituksen toisistaan poikkeavia ja osin eri arvoperustoista ponnistavia näkemyksiä
oikeudenmukaisuudesta.
5.3 Gezi-liike vaatii osallistuvaa demokratiaa ja moninaisuuden tunnustamista
Osallistuva demokratia poliittisen representaation proseduraalisena ehtona
Gezi-liikkeelle oikeudenmukaisen poliittisen representaation toteutumisen suurimpana
esteenä näyttäytyy lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan keskittyminen AK-puolueelle, joka
sai noin 50 prosenttia vuoden 2011 parlamenttivaalien äänistä, enemmistön parlamenttipaikoista ja muodosti kolmannen peräkkäisen yksipuoluehallituksen. Vallan pitkäaikaisen
kasautumisen diagnosoidaan johtavan enemmistön tyranniaan:
Beril Eski (...) joined the demonstrations that have swept Istanbul because she felt insulted by
police treatment of demonstrators and what she described as an overbearing government led by a
man given to provocative rhetoric. "If he said he was sorry I'm not sure he's going to do that if he
said he would step back, that would make us feel comfortable," Eski said. "That would make us feel
that we have a say in our future." She said she had had been sympathetic to his years of effort to
remove the political influence of military-backed elites, which had sidelined Erdogan's traditional
constituency of religiously devout Turks in the past. But now that Erdogan's base is in charge, she
said, he has a growing sense of entitlement. (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal.)’
63 Liikkeen lausunnoissa hallituksen alkuaikojen reformistisuuden on korvaamassa kasvava
arvokonservatismi ja autoritaarinen hallintatapa. Jälkimmäisestä todisteena pidetään kovakouraisuutta ja ylimielistä kielenkäyttöä, joilla hallitus on vastannut protestoijille. Protestit
voikin tulkita moraaliseksi yritykseksi herätellä Turkin hallitusta, ettei se voi jättää huomiotta sitä 50 prosenttia äänestäjäkunnasta, joka ei ole antanut sille mandaattia hallita,
mutta on kuitenkin joutunut sen hallinnon alaiseksi kuten eräs asiantuntija kiteyttää:
The protests were more of a warning, according to Ahmet Cigdem, a professor of sociology and
political science at Ankara's Gazi University. "The people showed that the government's rule is not
guaranteed just because they obtained some 50 percent of the votes and just because there is no
powerful political opposition in Turkey". (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after
clashes.)
Gezi-liike liittolaisineen kokee mielenosoituksen legitiimiksi tavaksi ilmaista poliittisia
mielipiteitä muiden vaikutuskanavien puuttuessa tai niiden täydentämiseksi. Protestoijat
kehystävät mielenosoitukset yleensä poliittisina oikeuksina, jotka heille kuuluvat Turkin
kansalaisina:
"We shall remain in the park until all of our democratic rights are recognized," he (Tayfun
Kahraman, a Taksim Solidarity member) told The Associated Press. (AP 15.6.2013 Riot police
advance on protesters in Istanbul park.)
Näkemys herättää voimakasta konsonanssia kansainvälisissä ja ulkomaisissa tahoissa. Ne
kuitenkin kehystävät sanan- ja kokoontumisvapautta yleisten ihmisoikeuksien kautta:
"The message we're trying to send to the Turkish prime minister is clear: stop doing what you're
doing, this is against human rights," Saadet Ozdemir from the Maritime Union of Australia (MUA)
told AAP on Friday. (AP 21.6.2013 NSW:Unions call for end to Turkish violence.)
"I regret that the Turkish government did not react with dialogue and de-escalation to the protests
but with an aggravation in rhetoric and actions," German Foreign Minister Guido Westerwelle said
in an interview published late week. "It is therefore all the more urgent that we start a dialogue with
Turkey as soon as possible on the question of fundamental rights, the rule of law and basic
freedoms (...)". (AP 20.6.2013 Germany blocks Turkey's EU accession talks.)
Teoreettisesti tarkasteltuna sanan- ja kokoontumisvapauden abstraktien ideaalien ja suoran
kansalaistoiminnan puolustaminen niiden konkreettisina ilmenemismuotoina kytkeytyy
osallistuvan demokratian teoriaan. Kyse on demokratian kriittisestä perspektiivistä, joka
korostaa aktiivisen poliittisen osallistumisen hyötyjä sekä yksilöille että yhteiskunnalle.
Sen kehyksessä pyritään maksimoimaan kansalaisten osallistumisen julkisiin päätöksiin,
jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Demokratia nähdään jatkuvana prosessina, jonka
64 vuoksi myös ruohonjuuritason toimijoiden osallistumisen pitäisi olla jatkuvaa eikä vain
jotain periodisesti vaalikampanjoiden aikaan ilmenevää. Prosessinäkökulmaan liittyy myös
ajatus valtaistamisesta, jonka vuoksi institutionaalisiin esteisiin ja epäsuoriin välittäviin
rakenteisiin suhtaudutaan epäluuloisesti. Sen sijaan painotetaan osallistumistapojen kirjoa
sekä poliittisen kompetenssin rakentumista prosessissa oppimisen kautta. Sosiaalisilla liikkeillä nähdään olevan tärkeä rooli agendan asettamisessa, julkisen huomion vetämisessä
kysymyksiin, joiden eliitit toivovat pysyvän huomaamattomina ja jopa puuttumisessa politiikan täyttämiseen. Kyse onkin myös institutionaalisen politiikan valvonnasta ja pyrkimyksestä estää oligarkian rautainen laki. (Marx Ferree ym. 2002, 295-299.)
Oikeudenmukaisuus edellyttää autoritaarisen hallinnan liberalisointia
Gezi-liikkeen ja sen liittolaisten keskeisimpiä argumentteja on oikeudenmukaisuus autoritaarisen hallinnan vastustamisena ja hallintakäytäntöjen liberalisoimisena. Kyse on kansalaisuuden maailmasta esitetystä kritiikistä kodin maailman arvoja kohtaan. Kansalaisuuden
arvoista käsin esitetyn kritiikin runsaus kodin maailman suhteita kohtaan ei yllätä, sillä
kansalaisuuden maailman sidos määrittyy lähtökohtaisesti henkilökohtaisista suhteista vapautumisena (ks. Boltanski & Thévenot 2006, 251-252):
Protesters in Gezi Park held up a large poster Friday with a caricature depicting Erdogan as an
Ottoman sultan with a caption that read: "The people won't yield to you." Protester Serdar Sanman
accused Erdogan of "trying to install his dictatorship." (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in
against tree removal.)
Protestoijien kritiikin kohteena ovat kodin maailman hierarkkiset suhteet, jotka vaarantavat
kollektiivisten entiteettien koheesion. Kodin maailmassa arvostetut kyvyt ja kompetenssit
kuten henkilökohtaisten suhteiden vaaliminen sekä tapojen ja perinteiden korostaminen
hallinnon toiminnassa tuomitaan hyvä-veli-verkostona ja nurkkakuntaisuutena. Protestoijien julkisessa diskurssissa Erdoganin hallinto näyttää taantuvan sen valtakauden jatkuessa
kolmatta vaalikautta. Taantumus ei ilmene niinkään maan demokratisoitumisen hidastumisena vaan kääntymisenä kohti autoritaarisuutta. Poliittisen vallan nähdään keskittyneen
liian harvoihin käsiin, jonka protestoijat diagnosoivat johtavan mielivaltaan:
"It's too much about his (Erdogan's) style, too much about his being the single man in control." (AP
4.6.2013 Turkey's street protests get personal.)
65 "The people are standing up against Erdogan who is trying to monopolize power and is meddling in
all aspects of life," Turkdogan said. (AP 1.6.2013 Turkish police retreat from Istanbul square.)
Protestoijien näkökulmasta suhde hallitsijan ja hallittavien välillä näyttää epäsymmetriseltä
ja tuomittavalta hallituksen velvoittaessa kansalaisia tottelemaan, mutta toimiessa itse
oman partikulaarisen viiteryhmänsä halujen mukaisesti. Kodin suhteille tyypillinen auktoriteetti tuomitaan autoritaarisuutena, koska se alistaa jokaisen kohtalon harvojen käsiin.
(Boltanski & Thévenot 2006, 251-259.) Tämä ilmenee protestoijien mukaan holhoaviksi
koettuina lakeina ja säädöksinä, mutta myös julkisen sfäärin kaventumisena kuten erimielisten pamputtamisena ja tiedotusvälineiden sensuurina. Turkkilaisia joukkoviestimiä parjataan vallan vahtikoiran sijaan sen sylikoiraksi. Hallintoon kohdistetusta kritiikistä tekee
entistä vakavamman se, että autoritaarisuuteen liitetään kovakouraisuus. Kun joukkojenhallinnan tulkitaan luisuvan väkivallaksi, moraalinen järjestys ei ole enää vain kiistanalainen vaan vaarassa luhistua kokonaan (Boltanski & Thévenot 2006, 343-346). Erään asiantuntijan mukaan hallinnon voimatoimilla uhkailu ei kuitenkaan enää tehoa protestoijiin,
kun pelon kynnys murtuu:
"People are raising their voices against the excessive use of police force," said Koray Caliskan, a
political science professor at Istanbul's Bosphorus University. Demonstrators, he said, were
showing they were no longer cowed by authorities, and "the fear threshold has been broken." (AP
17.6.2013 Unions give lift to Turkish anti-gov't protests.)
Toisaalta hallituksen väitetään rankaisevan protestoijia myös epäsuorasti institutionaalisia
resurssejaan käyttäen. Liikkeen väite hallinnon autoritaarisuudesta herättää konsonanssia
erityisesti maan poliittisessa oppositiossa, joka tulkitsee sen ilmaukseksi parlamentissa
ilman komiteakäsittelyä ja hallituspuolueen enemmistöäänin hyväksytyn säädöksen, joka
kaventaa arkkitehtejä ja kaupunkisuunnittelijoita edustavan ammattiliiton toimivaltaa. Monet ay-liikkeen jäsenet osallistuivat protesteihin, ja lakimuutos nähdään siitä rankaisuksi:
"With this proposal, the government is making the (Union) pay for Gezi," Milliyet newspaper quoted
pro-secular opposition legislator Akif Hamzacebi as saying while speaking out against the measure
in Parliament. "This is an extension of the government's witch hunt." (AP 10.7.2013 Turkish
opposition angry over union vote by gov't.)
Protestoijien ja näiden liittolaisten mukaan Turkin hallituksen on muutettava käsitystään
demokratiasta liberaalimmaksi ja osallistavammaksi. He huomauttavat myös demokraattisesti valituilla johtajilla olevan rajat, joita ei saa ylittää. Erimielisyyteen pitäisi vastata uhkailun sijaan dialogilla. Näkemystä voi pitää pluralistisena ja inklusiivisena. Protestoijat
66 viittaavat argumenteissaan ilmiöön, jonka myös monet demokratian tutkijat ovat tunnustaneet: demokratisoituminen ei ole lineaarinen polku alkuineen ja loppuineen vaan prosessi
monine mahdollisine vuoksineen ja luoteineen. Protestoijat diagnosoivat virran kääntyneen
kohti autoritaarisuutta. He tuomitsevat sen ja hahmottelevat keinoja sen patoamiseksi tehokkaalla poliittisella mobilisaatiolla, mutta myös luovalla ruohonjuuripolitiikalla.
Oikeudenmukaisuutta kohti tehokkaalla poliittisella toiminnalla
Gezi-liikkeen puheenvuoroissa pyrkimys oikeudenmukaisuutta kohti ilmenee usein tehokkaan poliittisen toiminnan peräänkuuluttamisena, joka on kansalaisuuden ja teollisuuden
arvojen kompromissi. Erityisesti koordinaatio ja ryhmätyöskentely näyttäytyvät keskeisenä
poliittiselle mobilisaatiolle ja vaihtoehtoisen yhteiskunnan rakentamiselle. Itse protestin
kuvataan olevan struturoiduimmillaan ay-liikkeen jalkautuessa kaduille. Koordinaatio nähdään keskeisenä myös puiston valtauksen jatkumiselle. Puiston kuvataan transformoituvan
“telttakaupungiksi” ruuanjakelukeskuksineen, sairastupineen, lastenhoitopisteineen, lemmikkihoitoloineen, kirjastoineen, esiintymisareenoineen ja karttoineen. Kuvaukset päivittäistoiminnoista lähestyvät ideaalista pienoisyhteiskuntaa:
The protests' focus remains Taksim Square and its Gezi Park in central Istanbul, which has been
occupied by demonstrators of all walks of life for more than a week. (…) At night during clashes,
protesters stand atop the barriers for a better vantage point, or use them as a rudimentary shield
from the flying tear gas canisters shot by riot police. By day, the barricades become backdrops for
commemorative photos, a good location to pin up artwork, a climbing frame for the more playful,
and a location for impromptu soccer games. (…) Volunteers wearing surgical gloves and dragging
trash bags scour the park and the square, picking up the detritus of the previous night. Discarded
surgical masks used to ward off the worst of the gas, empty plastic water bottles, food wrappers,
even cigarette butts are all picked up. The trash is then collected together in an ever-increasing pile
on the edge of the park. (...) A stage has also been built in the center of the park, with people
making speeches and a rapt audience clapping and cheering. (…) Throughout the park, parents
stroll with their toddlers, students do their homework and people walk around holding tablets in the
air to record video of the scenes. (AP 6.6.2013 Snapshots from Turkey's protest.)
Protestoijia kokoavana voimana toimii Taksim Solidarity -niminen ryhmä, joka pääsee
kansainväliselle uutisareenalle jo ensimmäisen viikon aikana. Sen kuvataan koostuvan
etenkin akateemikoista, arkkitehdeistä ja ympäristöaktivisteista, toimivan linkkinä hallituksen ja protestoijien välisissä neuvotteluissa ja antavan lausuntoja myös suoraan kansainvälisille reporttereille. Ryhmän legitimiteetti protestoijien edustajana näyttää kuitenkin jäävän kiistanalaiseksi:
67 Although the Taksim Solidarity group, two of whose members were meeting with Erdogan, has
emerged as the most high-profile from the occupation that began last month, it does not speak for
all the thousands of people camping in the park. Many say they have no affiliation to any group or
party. (AP 13.6.2013 Turkish PM meets with protesters after warning.)
Protestoijat eivät näytäkään pääsevän yksimielisyyteen oikeudenmukaisen representaation
proseduraalisista ehdoista. Vaikka Taksim Solidarity pyrkii esiintymään julkisuudessa välittäjänä ja korostaa puiston väen tekevän päätökset itse, epäluulo välittäviä rakenteita kohtaan säilyy. Tätä kuvaa erään protestoijan kommentti, että pääministeri kutsuu neuvotteluihin keitä lystää (AP 14.6.2013 Turkish PM vows new gesture aimed to cool protests).
Näyttääkin siltä, että protestoijat tulkitsevat teollisuuden arvot osaksi oikeudenmukaista
poliittista representaatiota, mutta ne eivät riitä sen lopulliseksi ratkaisuksi.
Liikkeen korostama tehokas demokratia oikeudenmukaisuuden takeena resonoi positiivisesti muiden hallitusten sekä kansainvälisten instituutioiden lausunnoissa. Yhdysvaltojen
hallinnon mukaan Turkin vakaus, turvallisuus ja vauraus voidaan taata pitkällä tähtäimellä
parhaiten ylläpitämällä ilmaisun, kokoontumisen ja yhdistymisen perusvapauksia. Samalla
äänenpainolla argumentoi myös EU:n laajentumiskomissaari Stefan Fule:
"The duty of all of us, European Union members as much as those countries that wish to become
one, is to aspire to the highest possible democratic standards and practices," Fule said. "These
include the freedom to express one's opinion, the freedom to assemble peacefully and freedom of
media to report on what is happening as it is happening," Fule said. (AP 7.6.2013 EU defends the
right to peaceful protest in Turkey.)
Sekä liittovaltio että valtioliitto näyttävät olettavan, ettei demokratia voi toteutua tehokkaasti ainoastaan vaaliuurnilla, vaan lisäksi on valvottava muiden poliittisten oikeuksien
toteutumista. Siksi kansainväliset tahot vaativat Turkin hallitusta pidättäytymään voimatoimista ja käynnistämään tutkinnat poliisin joukkojenhallinnan lainmukaisuudesta. Lisäksi
EU päättää lykätä osin protestien tukahduttamistapoihin vedoten Turkin jäsenyysneuvottelujen jatkamista. Toisaalta kesän protestit tarjoavat Turkin jäsenyyttä vastustaville Saksalle
ja Alankomaille konkreettisen perustelun jäsenyysneuvottelujen torppaamiseksi, vaikka
vastustus voi liittyä myös unionin poliittiseen voimatasapainoon ja budjettiin.
68 Oikeudenmukaisuus edellyttää luovaa ruohonjuuripolitiikkaa
Gezi-liikkeen erääksi keskeisimmistä tavoitteista julkisuudessa konstruoituu nykyisen
edustuksellisuuteen perustuvan hallintajärjestelmän kritiikki sekä pyrkimys sen uudistamiseen oman toiminnan kautta. Kyse on kompromissista kansalaisuuden ja inspiraation arvomaailmojen välillä. Niitä yhdistää vaatimus vallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamisesta. Protestiksi muotoutuva kritiikki syntyy spontaanisti ihmisten kokemuksista ja tunteista, mutta kanavoituu organisoiduksi liikkeeksi (vrt. Boltanski & Thévenot 2006, 296297.) Uutistoimistoraporteissa kompromissin syntymistä kuvataan usein yllätyksenä, joka
voi olla vahvuus – tai heikkous:
"This is an unprecedented, abrupt and unplanned public movement that has not been manipulated
by any political party. It is a big surprise" (said Sinan Ulgen, a scholar at the think tank Carnegie
Europe). (AP 4.6.2013 EUR:Turkey protests turn to media coverage.)
"I think people are excited to possibly witness a David and Goliath story," said Arda Batu, vice
chairman of the ARI Movement, a non-governmental group based in Istanbul. (…) "I think that the
greatest strength of this political movement, the fact that it was an independent public movement,
also points to the greatest weakness in Turkish politics, the lack of strong opposition." (AP 4.6.2013
Turkey's street protests get personal.)
Usein kansalaisuuden ja inspiraation arvomaailmojen kompromississa hyödynnetään kansansuvereniteetin sekä kansallista tahtoa edustavan valtiokoneiston välistä jännitettä. Suoran demokratian ihanteeseen liittyy kiinteästi vallan delegaation sekä äänioikeuteen tai
kompetenssiin perustuvan edustuksellisen demokratian mallin kritiikki. (Boltanski &
Thévenot 2006, 297) Kuitenkaan Turkin protestoijat eivät näytä pyrkivän edustuksellisen
demokratian korvaamiseen jollakin muulla systeemillä vaan sen haastamiseen ja täydentämiseen oikeudenmukaisuuden nimissä:
"We were in Taksim Square to resist against the authoritarian governance, police violence and to
protect our park," said Fatma Dogan of the Anti-Capitalist Muslims, a civil initiative founded in
2001. Ihsan Eliacik , another supporter of the group, said at least half of the people in the initiative
have voted for the ruling party in the past. "There are people who support the ruling party yet joined
us because they think that the government should change some of its policies". (AP 5.6.2013
Protests unite Turks across the social spectrum)
The next day, he (businessman Bulen Peker) was among the tens of thousands who converged on
Taksim Square to denounce the police crackdown and call for Erdogan to resign. "They were
people with different ideology to mine but I could not accept the fact that they were not being
heard, that they were being thrown into the background" (...) "My feeling is that the government had
to listen to what these people were thinking. It should not ignore them, or it will end up with
hundreds of thousands of resentful people”. (AP 5.6.2013 Protests unite Turks across the social
spectrum.)
69 Edellisissä sitaateissa protestoijat kuvaavat osallistumismotiivikseen halun tulla kuulluksi
tai puolustaa muiden – myös ideologisesti erilaisten – kansalaisten oikeutta tulla kuulluksi
arvokkaasti ilman väkivallan uhkaa. Protestoijien julkisia pyrkimyksiä voidaankin tulkita
Rosavallonin (2008) teoretisoiman vastademokratian kehyksessä. Vastademokratia ei tarkoita demokratian vastaisuutta vaan vastakkaista demokratiaa. Se saa käyntivoimansa epäluottamuksesta ja epäluulosta edustuksellista politiikkaa ja politiikkoja kohtaan. Sen keskeisiä toimintamekanismeja ovat valvonta, vastustaminen ja tuomitseminen. Niiden kautta
yhteiskunnalliset toimijat painostavat päättäjiä ja hahmottelevat heidän rinnalleen epämuodollista auktoriteettia tai korjaavaa valtaa. Rosanvallonin mukaan demokratiaan on aina
kuulunut ja kuuluu yhä sisäisiä jännitteitä luovia puolia kuten edustuksellisuutta ja suoraa
osallistumista. Demokratia on keskeneräinen prosessi, jota ei voi pysyvästi ratkaista hallintopoliittisin tekniikoin; se merkitsee sekä lupausta että ongelmaa. (emt. 21-39, Luhtakallio
& Alapuro 2008, 7-15). Vaalidemokratian ja yhteiskunnallisen protestoinnin historialliset
ja nykyiset yhteydet ja toisiaan täydentävän dynamiikan ovat tuoneet esiin myös monet
muut tutkijat (ks. Luhtakallio & Alapuro 2008, 8-9).
Rosanvallonin (2008, 39) mukaan vastademokratiaa voi arvioida vain sen toimiessa, jolloin politiikka ymmärretään kokemuksen tiloina ja elävinä käytäntöinä eli tulkintani mukaan kansalaisuuden ja inspiraation maailmojen kontekstisidonnaisina kompromisseina.
Gezi-liikkeen valvontavalta realisoituu julkisuudessa nopeana mobilisoitumisena kansanliikkeeksi. Sen tarkoitus on ilmiantaa ja arvostella Erdoganin hallinnon tapaa käsitellä yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja erimielisiä, joita tässä tapauksessa edustavat ympäristöaktivistit. Vaikka protestoijien yleisemmät huolenaiheet liittyisivät hallinnon autoritaarisuuden lisääntymiseen (joka lienee osaltaan ruokkinut heidän valpastumistaan), konkreettinen torjunta kohdistuu ympäristöaktivisteihin kohdistettuihin voimatoimiin ja puiston
kehittämissuunnitelmien koettuun epädemokraattisuuteen. Protestoijilla ei ole keinoja pakottaa hallitusta muuttamaan yleistä linjaansa, mutta he voivat torjua sen ilmenemismuotoja. Tuomitsemisvaltaa liike pyrkii käyttämään syyttämällä hallitusta poliisiväkivallasta
sekä vaatimalla selvityksiä ja tutkintaa sen ja puiston rakentamisprojektin lainmukaisuudesta. Kaikkiaan vastademokraattinen valvonnan, torjunnan ja tuomitsemisen eetos on
vahvasti läsnä liikkeen julkisissa ulostuloissa:
70 Turkey's prime minister on Friday urged a small delegation of protesters to persuade hundreds of
others occupying an Istanbul park to withdraw. (…) Tayfun Kahraman, one of the Taksim Solidarity
members who attended the meeting, said he believed Erdogan had offered "positive words," and
that fellow activists would consider them in a "positive manner." But he said those in Gezi Park
would "make their own assessments." "We are Gezi Park and we decide. No one has the luxury to
decide on our behalf," he said. (AP 14.6.2013 Turkish PM urges protesters to leave Gezi Park.)
A group of protesters leading the sit-in at an Istanbul park said Saturday their "struggle will
continue," despite a warning and efforts from the prime minister to negotiate a peaceful end to two
weeks of demonstrations that have devolved at times into clashes with riot police. (...) "We shall
continue to keep watch over our park." (AP 6.7.2013 Istanbul's governor warns against new
protest.)
Kansalaisuuden ja inspiraation maailmojen kompromissia vastademokraattisena toimintana
ilmentävät myös Gezi-liikkeen protestirepertuaarit. Uutistoimistoraporteissa kuvataan protestien karnevalistisia ja humoristisia aspekteja mutta myös vakavamielisempiä julkisia
eleitä. Karnevaali on vuosisatojen ajan ollut heikkojen ase, jolla on käyty tukahduttavaa
poliittista kulttuuria ja hallitsijoita vastaan. Historia kertoo niiden yleistyvän, kun hallitsijat
menettävät huumorintajunsa ja muuttuvat vakavuudessaan naurettaviksi, mutteivät pysty
syystä tai toisesta täysin hiljentämään pilkkaavaa kansaa. Olosuhteiden ollessa otolliset
karnevalistinen protesti voi jopa hetkellisesti avata mahdollisuuksien ikkunoita. (Bruner
2005, 136, 144–145.) Huumori sen sijaan harvoin suoranaisesti horjuttaa regiimiä, mutta se
voi auttaa luomaan ja vahvistamaan solidaarisuuden ja luottamuksen verkostoja protestoijien keskuudessa. Toisaalta vitsit voivat myös kieliä poliittisen järjestelmän pinnanalaisesta
epävakaudesta. (Davies 2007, 291–293.) Gezi-liikkeen kuvataan hyödyntävää erityisesti
ironiaa niin protestibannereissaan kuin puheenparressaan. Protestoijat esimerkiksi kääntävät pääministeri Erdoganin heistä käyttämän haukkumasanan “capulcu” omaksi edukseen:
In the first days of the protests, Erdogan dismissed the demonstrators as "capulcu" (pronounced
CHA-pul-dju) a Turkish word that translates as marauder, looter or plunderer. Protesters quickly
turned the word to their advantage. They made it their own, creating a brand new verb "capulling"
which means protesting, resisting the tear gas and shouting anti-Erdogan slogans.The word has
taken social networks by storm. Facebook users update their status: "I'm capulling today" and ask
each other "Have you capulled?" It has appeared on banners, signs and handwritten slogans on Tshirts. (AP 6.6.2013 Snapshots from Turkey's protest.)
Vakavamieliset julkiset eleet puolestaan kuvataan inspiraation arvomaailmalle tyypillisinä
uhrauksina, jotka kuitenkin toteutetaan kansalaisuuden arvomaailman kuuluvien päämäärien vuoksi. Eleitä pidetään autenttisina etenkin silloin, kun niiden tekijät asettavat julkiseksi
panokseksi kollektiivisten tavoitteiden saavuttamisessa – ei enempää tai vähempää kuin –
oman ruumiinsa. Rohkeus ja määrätietoisuus asettaa alttiiksi oma elävä ruumis yhteisen
71 hyvän vuoksi voi tehdä arvokkaita tuntemattomista henkilöistä, joilla ei ole auktoriteettia
tai vaurautta. (Boltanski & Thévenot 2006, 299-301.) Mahdollisesti tämä seikka myös valaisee osaltaan tarkkuutta, laajuutta ja usein ihailevaa sävyä, jolla kansainväliset uutistoimistojournalistit kuvaavat protestoijien fyysistä toimintaa ja olemusta:
Burak Sofuoglu, 30, practices international law and travels the world from his base in Istanbul. But
for the past few days, he's abandoned work and home and has moved into the park. "I packed a
bag, I brought three pairs of underwear, eight T-shirts, two pairs of shoes. I go to the Turkish baths
nearby to wash. Because this is my home now." A flashlight suspended across his chest and an
improvised blue armband made of a shred of plastic trash bag tied around his left bicep mark him
out as one of the volunteers helping keep the protesters fed, clothed and sheltered and the park
clean. He's determined to stay in the square for as long as it takes. (…) The determination to save
Gezi Park and outrage over the police action has united people who might have little in common,
he said. Many have left their regular work to be in the park and support the protesters. "We have
chosen this job at the moment(...)". (AP 6.6.2013 A glance at the Taksim protesters in Istanbul.)
Arvokkaina pidettyjen uhrausten rajat tulevat kuitenkin vastaan uutistoimistoraporteissa
puiston valtauksen kahdeksantenatoista päivänä. Hallituksen määräämä puiston “puhdistus” on protestoijien julkilausumien mukaan johtanut inhimilliseen kärsimykseen, jonka
vuoksi valtauksen jatkamista ei enää koeta oikeutetuksi. Kyse ei ole myönnytyksestä Turkin hallitukselle vaan kanssamielenosoittajia kohtaan tunnetusta moraalisesta vastuusta:
As dusk fell, hundreds of white-helmeted riot police swept through Taksim Square and Gezi Park,
firing canisters of the acrid, stinging gas as they stormed through the tents set up throughout the
park. Thousands of peaceful protesters, choking on the fumes and stumbling among the tents, put
up little physical resistance, even as plain-clothes police manhandled many to drive them from the
park. Just moments before, the park had been full of protesters young and old, as well as families
with children. (...) Tayfun Kahraman, a member of Taksim Solidarity, an umbrella group of protest
movements, said an untold number of people in the park had been injured some from rubber
bullets. "Let them keep the park, we don't care anymore. Let it all be theirs. This crackdown has to
stop. The people are in a terrible state". (AP 16.6.2013 Riot police end Istanbul park protest.)
Tämän jälkeen mediailmiöksi nousee hetkellisesti vielä “seisovaksi mieheksi” - duran
adamiksi – nimitetty performanssitaiteilija Erdem Gunduz. Hänen tulkitaan käynnistävän
uuden protestiaallon hieman sen jälkeen, kun Turkin hallituksen raportoidaan lopettaneen
puiston valtauksen:
Gunduz apparently made no announcement before he paused Monday evening in the square and
didn't move. He stood with his hands in his pockets, staring at an image of Turkey's founding father
Mustafa Kemal Ataturk, whose admiration is rooted in his success in imposing secular values on a
largely Muslim nation after the collapse of the Ottoman Empire 90 years ago. (…) Gunduz stayed
put. For hours. When asked by reporters what he was doing, Turkish news agency Dogan said, he
responded: "It's evident. The people are not being allowed into Taksim." (AP 18.6.2013 Turkey's
`standing man' launches new protest wave.)
72 Uutisissa kerrotaan, miten viikkoja jatkuneiden osin väkivaltaistenkin yhteenottojen jälkeen protestoijat ovat kehittäneet vaiti seisomisesta uuden vastarinnan muodon Gunduzin
esimerkkiä seuraten. “Trendin” kuvataan levinneen useisiin Turkin kaupunkeihin sosiaalisessa mediassa kiertävien viestien myötävaikutuksella. Otaksutaan, että Gunduzin väkivallaton vastarinta olisi hallitukselle vaikea pala, jos se joutuisi pidättämään tai hajottamaan
väkijoukkoa, joka ei tee muuta kuin seisoo paikallaan. Lisäksi spekuloidaan, että “seisova
mies” nousisi historiallisten poliittisten ikonien joukkoon. Kuitenkin tapa, jolla Turkin
hallitus osoittaa eleelle hyväksyntää, näyttää purkavan sen politisaatiovoiman:
In the first direct government comment on the new style of protest, Deputy Prime Minister Bulent
Arinc told reporters that such standing protests are peaceful and "pleasing to the eye." However,
he also urged demonstrators to avoid obstructing traffic and endangering their own health. (AP
19.6.2013 Turkish official approves 'standing man' protest.)
Turkin hallitus kuvailee uutta protestitekniikkaa “silmää miellyttäväksi”, joten se ei näytä
kokevan sen kyseenalaistavan omaa legitimiteettiään. Se ei myöskään koe tarvetta vastata
vaateisiin, joita ei verbaalisteta. Vaikka performanssiin liittyy selvä poliittinen viesti, sen
teho näyttää murentuvan vaikenemisen vuoksi. Osaltaan tämä liittynee joukkoviestimien
toimintalogiikkaan ja uutiskriteereihin: mediahuomion jatkuminen edellyttää toimintaa,
uusia käänteitä sekä näkyvää ja kuuluvaa vastakkainasettelua. Hiljaista seisontaprotestia ei
koeta raportoimisen arvoiseksi enää sen jälkeen, kun uutuudenviehätys on rauennut ja vastapuoli on lakannut pitämästä sitä vakavana haasteena.
Kulttuurinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa moninaisuuden arvostamista
Gezi-liikkeen kansainvälisen julkisuuden portinvartijoiden seulan läpäisseiden kulttuuristen oikeudenmukaisuusvaatimusten keskiössä on erilaisten elämäntyylien tunnustaminen ja
kunnioittaminen. Kansainväliset reportterit tosin kuvaavat protestoijien edustavan pääosin
nuorta, liberaalia, kaupunkilaista, keskiluokkaista ja maallista kulttuurista orientaatiota,
jonka diskursiiviseksi vastustajaksi he konstruoivat uutisissa iäkkään, konservatiivista,
ruraalia, työväenluokkaista ja uskonnollista kansanosaa edustavan Turkin hallituksen.
Myös protestien alkuperäinen kohde, puiston suojelu, voidaan tulkita postmaterialististen
arvojen ilmaisuksi, joka on usein liitetty nuorehkoon kaupunkilaiseen keskiluokkaan. Tässä kehyksessä protestoijien kamppailua kulttuurisesta tunnustamisesta voisi luonnehtia
73 Pekka Sulkusta (2009) mukaillen autonomian ja intimiteetin tai rationaalisen ja romanttisen eetoksen yhteen kietoutumisen kautta. Sen kautta protestoijien vaatima arvokkuus
hahmottuu yksilön vapautena ja hyvinvointina. Autonomian ja intimiteetin vaatimus esiintyvätkin paitsi protestoijien eksplisiittisissä kannanotoissa myös haastateltujen asiantuntijoiden tulkinnoissa protestoijien päämääristä:
"We have had it up to here with him," said protestor Neslihan Yildirim, raising her hand to her chin.
"Constant oppression... All the intervention in our lives." (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul
square after clashes.)
"These protests have clearly showed what the people reject. They are saying `Don't force your
political, sociological and cultural impositions on our lives. Don't try to shape my thoughts and my
beliefs," he (Ahmet Cigdem, a professor of sociology and political science) said. (AP 1.6.2013
Protesters swarm Istanbul square after clashes.)
Sitaateissa kuvataan, että protestoijat ovat saaneet tarpeekseen hallituksen interventioista ja
paternalismista, jotka kohdistuvat heidän elämäntyyleihinsä ja arvoihinsa. Ne koetaan
loukkaavina, koska protestoijien puheenvuorot viestittävät kokemusta itsestä itsenäisenä ja
rationaalisena henkilönä, joka kykenee oman biografiansa hallintaan ja haluaa tulla tunnustetuksi uniikkina ja autenttisena persoonana. Omaa kokemusta ja elämäntapaa halutaan
suojella ulkopuoliselta regulaatiolta. Autonomian ja intimiteetin kehittymiselle keskeisenä
pidetään kapitalistista työ- ja kulutuskulttuuria, josta koulutettu, keskiluokkainen turkkilaisväestö on päässyt maan talouskehityksen myötä osalliseksi, mutta jonka työmarkkinaja kulttuurinen asema on sittemmin prekarisoitunut neoliberaalin autoritaarisuuden myötä.
(vrt. Sulkunen 2009, 53-98.)
Analyysini valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että vaikka protestoijat puolustaisivat omaa
keskiluokkaiselta vaikuttavaa elämätapaansa, he pyrkisivät samalla ulottamaan tunnustamisen politiikan laajempaan yhteisöön. Sen pluralistisen arvoperustan mukaan jokainen
voi toimia yksityiselämässään arvojensa mukaan muita vahingoittamatta. Näkemys näyttää
herättävän konsonanssia journalisteissa, joista eräs julistautuu ”synninteon puolustajiksi”:
"What some people consider as sin, in other words, should not be banned by laws, unless the sins
are also worthy of being objective crimes, with clear harm to others." (AP 5.6.2013 Protests unite
Turks across the social spectrum.)
Kansainvälisen ihmisoikeusregiimin periaatteita muistuttavista lausunnoistaan huolimatta
protestoijat rajaavat oikeudenmukaisuuden subjekteiksi yleensä Turkin valtion alueella
74 elävät ihmiset. Kansainvälisissä uutisissa esitettyjen argumenttien ja tekojen perusteella
protestoijat eivät niinkään pyri propagoimaan omaa keskiluokkaista maailmankuvaansa
vaan enemminkin vastustavat lakeja, säädöksiä ja määräyksiä, jotka institutionalisoivat
yhden kulttuurisen ryhmän arvot ja ihanteet kaikkia kansalaisia koskeviksi pakoiksi.
5.4 Turkin hallitus: vaalidemokratia ja vähemmistöpolitiikka takaavat
oikeudenmukaisuuden
Poliittinen representaatio toteutuu oikeudenmukaisesti vaaleissa
Turkin hallitus yleensä ja pääministeri Erdogan erityisesti väittävät lausunnoissaan poliittisen representaation toteutuvan oikeudenmukaisesti vaalien kautta. Kyse on demokratian
elitistisestä ja konservatiivisesta tulkinnasta, jossa kansalaisten rooli rajoittuu äänestämiseen. Se löytää filosofiset perustelunsa etenkin edustuksellisen demokratian teoriasta, jonka viitekehyksessä kansalaisen päätehtävä on valita säännöllisin väliajoin, mikä kilpailevista tiimeistä sopisi parhaiten julkisen auktoriteetin harjoittajaksi. Eliitin dominanssin
painottamisen vuoksi kansan passiivisuus, uinuvuus ja rajoitettu osallistuminen nähdään
paitsi luonnollisena myös toivottavana, sillä kansalaisilla ei nähdä olevan riittävää kompetenssia osallistumiseen. (Marx Ferree ym. 2002, 290-295.) Vaalikehys on läpitunkeva Turkin hallituksen tulkinnoissa protestien syistä ja perusteluna niiden legitimiteetin puutteelle:
Erdogan angrily rejected comparisons with the current protests and the Arab Spring uprisings that
toppled governments in Tunisia, Libya and Egypt. "We already have a spring in Turkey," he said,
alluding to the nation's free elections. "But there are those who want to turn this spring into winter”.
(AP 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.)
Erdogan, who is serving a third term in office after winning landslide elections, denounced the
protests as illegimate and suggested he could easily summon 1 million people for a progovernment rally. "All attempts apart from the ballot box are not democratic," Erdogan said. (AP
1.6. 2013 Erdogan defiant as police and demonstrators clash.)
Ensimmäisessä lainauksessa Erdogan vihjaa, että protestien syynä olisi joidenkin tahojen
kyvyttömyys hyväksyä vapaiden vaalien tulosta. Jälkimmäinen lainaus on kuitenkin paradoksaalinen, sillä yhtäältä Erdogan näyttäisi väittävän demokratian tarkoittavan pelkästään
vaaleissa äänestämistä, mutta samalla hän vihjaa kykenevänsä mobilisoimaan kaduille Gezi-liikettä isomman määrän protestoijia. Lausunto viittaa siihen, että Turkin hallitus olisi
valmis sallimaan katujen politiikan lähinnä samanmielisille, kuten myöhemmin tapahtuu:
75 Erdogan has called for major pro-government rallies to be held in Ankara and Istanbul this
weekend. "We are not trying to say look we are greater, we are more populous. We are going to
the rallies to ensure that the voice of silent masses is heard," he said. (AP 11.6.2013 Police renew
sweep through Istanbul square.)
Tämä kuitenkin vie Turkin hallitusta kauemmas edustuksellisen demokratian liberaalista
perustasta. Sen sijaan retoriikan kautta alkaa hahmottua kuva hallinnosta, joka legitimoi
vaalimandaatilla myös autoritaarisia toimiaan. Toisaalta Erdogan nostaa esille vaalidemokratian rajat, mutta ratkaisuehdotusten sijaan retoriikka jää usein kuvailuksi:
"I am not claiming that a government that has received the majority of the votes has limitless
powers ... and can do whatever it wants," Erdogan said in a televised speech. "Just as the majority
cannot impose its will on the minority, the minority cannot impose its will on the majority." (AP
1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.)
Turkin hallitus myös tekee kansalaisuuden kehyksessä muutamia julkisia myönnytyksiä
protestoijille, joskin niistä jää ristiriitainen vaikutelma. Esimerkiksi varapääministeri Bulent Arincin raportoidaan esittävän julkisen anteeksipyynnön ympäristösyistä protestoineille, kun mellakkapoliisit samaan aikaan levittävät vesitykkejään. Myöhemmin Erdogan tapaa protestoijien edustajia ja ehdottaa kansanäänestyksen järjestämistä puiston tulevaisuudesta. Ne eivät tuota tulosta, sillä protestoijat eivät edelleenkään koe tulleensa kuulluiksi.
Ratkaisukeinon tehottomuus voi liittyä siihen, että osapuolet puhuvat osin eri asioista. Hallitus yrittää ratkaista kiistaa puistosta, mutta protestoijille puiston suojelu symboloi laajempaa huolta omista oikeuksista ja elämäntavasta, kuten eräs aktivisti kiteyttää:
“Today, we saved the trees here but our main goal is to save the people." (AP 14.6.2013 Turkish
PM urges protesters to leave Gezi Park.)
Hallituksen vaalidemokratiaa korostavasta linjasta poikkeuksen muodostaa presidentti Gül.
Ensimmäisessä julkisessa ulostulossaan protestien alkupäivinä Gülin kuvataan ”ylistävän”
rauhanomaisia protestoijia demokraattisten oikeuksiensa ilmaisemisesta:
Gul said democracy was more than just going to the ballot box. "Democracy does not mean
elections alone. There can be nothing more natural for the expression of various views, various
situations and objections through a variety of ways besides elections," he said. "The views that are
well-intentioned have been read, seen and noted and the messages have been received." (AP
3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.)
Presidentin julkinen tulkinta demokratiasta vaikuttaa edustuksellisen ja osallistuvan demokratiateorian kompromissilta, sillä siinä painoarvoa annetaan sekä vaaleille että mielen-
76 osoituksille poliittisten mielipiteiden ilmaisukanavina. Kuitenkin vaalidemokraattinen tulkinta nousee lopulta keskeisimmäksi, sillä presidentti uskoo mielenosoittajien ilmaisemien
todellisten epäkohtien kanavoituvan osaksi institutionaalista poliittista prosessia. Tämä
tulee eksplisiittiseksi protestien toisella ja kolmannella viikolla presidentin äänensävyn
muututtua pääministerin tapaamisen jälkeen. Presidentti siirtyy puolustamaan hallituksen
oikeutta hajottaa levottomuudet, jotka pitkittyessään ovat hänen tulkintansa mukaan alkaneet häiritä yhteiskunnan toimintaa, ja peräänkuuluttaa siirtymistä vastakkainasettelusta
”demokraattista kypsyyttä” osoittavaan dialogiin (AP 12.6.2013 Turkish PM to meet Istanbul park protesters). Protestoijia Gül kehottaa palaamaan koteihinsa, sillä ”kanavat keskustelulle ovat auenneet” (AP 15.6.2013 Turkish president: Time for park protesters to go).
Gülin muuta hallitusta sovittelevampi kanta voidaan kontekstualisoida hänen omaan presidentin uraansa, jonka aikana hän on pyrkinyt esiintymään maltillisena reformistina. Gülin
nimitys presidenttiehdokkaaksi vuonna 2007 johti poliittiseen kriisiin opposition pitäessä
häntä liian uskonnollisena. Gül näyttää sittemmin pyrkineen julkisuudessa erottamaan islamin ja politiikan kytköstä, ja vakuuttamaan paitsi opposition myös kansainvälisen yleisön siitä, ettei presidentiksi ole valittu imaamia. Gülin lausunnot virittävät kuitenkin myös
sisäpoliittiseen valtakamppailuun liittyviä tulkintoja. Uutisissa presidentin julkisia ulostuloja kehystetään toistuvilla maininnoilla siitä, että Gül ja Erdogan saattavat kohdata toisensa vuoden 2014 presidentinvaaleissa jälkimmäisen pääministerikausien kohdatessa perustuslaillisen rajansa ja vihjaillaan aiemmin läheisten liittolaisten kasvaviin erimielisyyksiin.
Tästä näkökulmasta presidentin puheenvuorot näyttäytyvät laskelmoituina siirtoina.
OIkeudenmukainen hallinto huolehtii tehokkaasti turvallisuudesta
Turkin hallitus tulkitsee tehokkaan demokraattisen hallinnan toteutuvan vallan kabineteissa
äänestäjäkunnalta valtuutuksen saaneiden päättäjien johdolla. Hallitus lupaa useamman
kerran julkisesti tutkivansa syytökset poliisin liiasta voimankäytöstä, mutta voimatoimien
raportoidaan jatkuvan. Erdoganin hallinto myös väistelee kansainvälistä kritiikkiä ja kääntää syytökset voimankäytöstä ylösalaisin väittäessään protestoijia väkivaltaisiksi ja poliisin
toimineen maltillisesti lain ja demokratian alaisina:
77 Erdogan said riot police deployed to disperse protesters had acted with restraint and said their
powers would be increased, allowing them more leeway in dealing with future protests. "Our
security forces put up a successful and extremely patient struggle against the acts of violence, by
remaining within the limits set by democracy and the law," Erdogan said. (AP 18.6.2013 Turkey
vows to strengthen police powers.)
Erdoganin hallinto näyttäisi toisin sanoen tarkoittavan julkisissa ulostuloissaan tehokkaalla
demokraattisella hallinnalla sitä, että vaaleilla valitut johtajat pyrkivät huolehtimaan kansalaisten turvallisuudesta. Protestit näyttäytyvät tässä kehyksessä yleensä yleistä turvallisuutta uhkaavana ja siksi eliminoitavana ilmiönä. Kyseisellä yleisen turvallisuuden imperatiivilla perustellaan myös poliisien toimivaltuuksien laajentamista tulevaisuudessa.
Vaaleilla valittu auktoriteetti takaa oikeudenmukaisuuden
Erdoganin hallinnon julkilausumaa demokratian toteutumisesta ainoastaan vaaliuurnilla
voidaan pitää konservatiivisena tulkintana. Pääministeri kuitenkin viittaa julkisuudessa
kodin maailman suhteisiin myös hallintatapaansa kuvatessaan, joten ne näyttävät saavan
etusijan suhteessa kansalaisuuden maailman arvoihin:
"If they call someone who has served the people a `dictator,' I have nothing to say," Erdogan said
in an address to a group representing migrants from the Balkans. "My only concern has been to
serve my country." (...) "I am not the master of the people. Dictatorship does not run in my blood or
in my character. I am the servant of the people." (AP 3.6.2013 Erdogan rejects 'dictator' claims.)
Speaking to his supporters, Erdogan recalled telling Interior Ministry officials: “'You are going to
clear Gezi Park (…)'. And as you know, yesterday the operation was carried out, and it was
cleared." "I did my duty as prime minister," he said, "Otherwise there would be no point in my being
in office." (AP 16.6.2013 Turkish PM defends his 'duty' to end protests.)
Erdogan kuvaa hallinnon ja kansalaisten suhdetta kodin maailman hierarkioiden kautta,
mutta mielenkiintoisella tavalla käänteisenä, jossa hän asemoi itsensä perinteisen ruhtinaan
sijaan lakia ja järjestystä ylläpitäväksi, velvollisuudentuntoiseksi kansan palvelijaksi. Turvallisuushallinnolla on oikeus kansalaisilta saamallaan mandaatilla hallita maata parhaaksi
katsomallaan tavalla, mutta samalla se on velvollinen huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan. Perinteisestä patriarkaatista järjestelmä eroaa siinä, että se ammentaa legitimiteettinsä
perimysjärjestelmän sijaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvista vaaleista.
Kansalaiset ovat kuitenkin velvollisia olemaan kuuliaisia hallinnolle sekä luottamaan sen
kykyihin ja osaamiseen valtion ja kansakunnan kurssin ohjaamisessa. Jos kansalaiset arvioivat hallinnon suoriutuneen tehtävistään huonosti, he voivat ilmaista tämän vaaliuurnil-
78 la. (vrt. Boltanski & Thévenot 2006, 306-311). AK-puolue näyttää kokevan mandaattinsa
vahvaksi, sillä se on muodostanut yksipuoluehallituksia jo vuodesta 2002 lähtien. Äänestysprosentti Turkissa on ollut viime vuosikymmenet 80-90 prosentin luokkaa äänestysvelvollisuuden käyttöönoton myötä, mutta puolueiden 10 prosentin äänikynnystä on kritisoitu
korkeaksi. Toisaalta AK-puolue edustaa vaalituloksen perusteella noin 50 prosenttia äänestäjäkunnasta, mutta hallitsee kuitenkin 100 prosenttia kansalaisista.
Vaaleissa saatu mandaatti ei myöskään sinällään kerro mitään demokratisoitumisen jatkumista vaan lähinnä kuvaa sen etenemisen tiettyyn pisteeseen. Protestoijat väittävät hallinnon autoritaarisuuden lisääntyneen, vaikka hallinto onkin demokraattisilla vaaleilla valittu.
Toisaalta olisi liian helppoa – harhaanjohtavaakin – liittää ilmiötä AK-puolueen poliittisen
islamin agendaan, sillä demokraattisia prosesseja voi rajoittaa niin sekulaareista kuin uskonnollisista lähtökohdista. Myös aiemmat republikaanit ja sekulaarit hallitsijat kontrolloivat ja rajoittivat demokratiaa institutionaalisin mekanismein. (Önis 2012; Tombus 2013.)
Uskottavampi arvio AKP:n tavasta sitoutua demokratiaan voi syntyä tarkastelemalla, mitä
se on tehnyt kemalisteilta perimillään instituutioilla. Tombusin (2013, 319-325) mukaan
AKP on sekä uudistanut että vahvistanut olemassa olevia poliittisia instituutioita. Ensimmäisessä vaiheessa AKP on kuvannut itsensä ekslusiivisesta politiikasta, monoliittisesta
kansallisesta identiteetistä, erojen assimiloinnista, autoritäärisestä sekularismista ja demokraattisten prosessien epädemokraattisesta ohjaamisesta syytetyn sotilashallinnon ja kemalistisen eliitin vastakohtana. Se on saanut tämän avulla onnistuneesti hallintaansa valtiokoneiston sekä laajaa tukea koti- ja ulkomailla. AKP on hyödyntänyt projektissa liberaaleja ja
demokraattisia ideoita ja siten kontribuoinut demokraattisen politiikan kehitykseen Turkissa. Sen sijaan toisessa vaiheessa AKP on alkanut korvata kemalistista autoritarisuutta konservatiivisella autoritaarisuudella hyödyntämällä edeltäjiltään perimäänsä valtiokoneistoa.
Se ei ole demokratisoinut tai hävittänyt autoritaarisia instituutioita ja mekanismeja, vaan
hyödyntänyt niitä luodakseen omat poliittiset ohjaus- ja holhouskeinonsa. AKP:n konservatiivisuuden onkin tulkittu muodostaneen esteen demokratisoitumisen jatkumiselle (emt.)
Edellisen valossa myös Turkin hallituksen julkinen argumentointi yhtäältä vaalidemokratian ja toisaalta vahvan valtiovallan puolesta tulee ymmärrettäväksi. Hallitus näyttää edel-
79 leen pyrkivän ylläpitämään ensimmäisen vaiheen poleemisuutta purkaakseen minkä tahansa opposition legitimiteetin ja politisaatiovoiman sekä oikeuttaakseen omaa hallintatapaansa. Redusoimalla poliittisen moninaisuuden kemalistisen autoritaarisuuden ja AK-puolueen
sivilisoivien pyrkimysten kamppailuksi, hallinto myös yrittää kääntää huomiota pois omasta vastuustaan poliittisen järjestelmän autoritaarisiin tendensseihin ja ekskluusioon. Toisaalta sen polarisaatiosta ammentava perusteluvoima ”kansan vilpittömänä edustajana” on
heikentynyt armeijan poliittisen aseman heikentämisen ja kemalistien veto-oikeuksien
poistamisen myötä. (Tombus 2013, 321, 325.) Kaikkiaan AKP:n nykyistä hallintatapaa
luonnehtii julkisuudessa rajoitettu tulkinta vaalidemokratiasta, jossa on uusia ekskluusion
elementtejä. Siinä missä vanha regiimi ei antanut tilaa uskonnollisten ja konservatiivisten
segmenttien identiteettivaatimuksille, näyttää uusi regiimi rajoittavan vastaavia vaatimuksia sekulaarilta väestönosalta ja vähemmistöryhmiltä. (Önis 2012, 112-116.)
Kulttuurinen oikeudenmukaisuus koskettaa etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä
Turkin hallitus vastaa Gezi-liikkeen kulttuurisen tunnustamisen vaatimuksiin julkisuudessa
kolmoisstrategialla. Ensinnäkin se tyrmää protestoijien kritiikin elämäntyylien säätelystä ja
moralisoinnista väittämällä kunnioittavansa kaikkia ryhmiä mutta erityisesti parantamalla
kurdien asemaa, toiseksi se pyrkii jakamaan protestoijat arvokkaisiin ja arvottomiin ja
kolmanneksi se vaatii tunnustusta omalle moraaliselle ylemmyydelleen.
Ensimmäisen strategian mukaisesti toimiessaan Turkin hallitus vakuuttaa kunnioittavansa
kaikkia turkkilaisen yhteiskunnan ryhmiä. Se myös kieltää protestoijien syytökset erilaisiin
elämäntyyleihin sekaantumisesta. Todisteena tästä hallitus viittaa hallinnollisiin reformeihin, joita se väittää tehneensä maan kurdivähemmistön oikeuksien parantamiseksi. Strategia ei kuitenkaan osoittaudu julkiseksi menestykseksi, sillä kansainväliset reportterit liittävät hallituksen kansallisten monumenttien nimeämisen tahdittomuuden kuten Bosporin
salmen ylittävän sillan nimeämisen vähemmistöryhmän joukkomurhasta syytetyn hallitsijan mukaan. Lisäksi Erdoganin väitetään muiden muassa aiemmin julkisesti leimanneen
alkoholinkäyttäjät alkoholisteiksi, tuominneen julkiset hellyyden osoitukset, kehottaneen
aviopareja hankkimaan vähintään kolme lasta sekä läksyttäneen televisiosarjan käsikirjoittajia, jotka kuvasivat erään ottomaanisulttaanin enemmän haaremielämästä kuin sotimises-
80 ta kiinnostuneena. Myös kurdien edustajat kritisoivat hallituksen reformien palvelevan
enemmän sen omia poliittisia tarkoitusperiä kuin parantavan heidän asemaansa:
Gultan Kisanak, co-chairwoman of the pro-Kurdish Peace and Democracy Party, expressed
disappointment and said it was aimed more at political concerns than expanding democracy. "This
is not a democracy package, it is an AKP election package," she said, referring to the abbreviation
of Erdogan's Justice and Development Party. (AP 30.9.2013 Turkey unveils reforms, some aimed
at Kurds.)
Toisena strategianaan kulttuurisen tunnustamisen problematiikkaan hallitus jakaa lausunnoissaan protestoijat arvokkaaseen ja tunnustusta ansaitsevaan vähemmistöön sekä arvottomaan ja tunnustuksen sijaan kurinpalautusta vaativaan enemmistöön:
In Tunisia, he (prime minister Erdogan) said he had "love and respect" for protesters with
environmental concerns."But as I told you earlier, some terrorist groups are involved," he said,
claiming that an outlawed left-wing militant group that carried out a suicide bomb attack on the U.S.
Embassy in Ankara in February was also involved in the protests. "They are involved. They have
been caught in the streets and on social media," he said. (AP 6.6.2013 Turkish leader slightly
mellows his tone.)
Arvottomaksi luokiteltua osaa protestoijista kuvataan terroristien ohella ryöstelijöiksi, vandaaleiksi, maleksiviksi lainrikkojiksi ja ekstremisteiksi, jotka polttavat ja tuhoavat kauppoja, autoja ja hallintorakennuksia, hyökkäävät hunnutettujen naisten kimppuun ja menevät
moskeijaan kenkineen ja olutpulloineen. Erityisesti pääministeri Erdoganin käyttämä kieli
on tältä osin värikästä. Protestoijien jakaminen arvokkaisiin ja arvottomiin on retorinen
oivallus, jolla on moraalisia implikaatioita. Protestoijien väitetyksi rikolliseksi käytökseksi
äityvällä moraalittomuudella nimittäin oikeutetaan kontrollikoneiston voimatoimia. Tämäkään strategia ei kuitenkaan resonoi AKP:n omaa äänestäjäkuntaa laajemmassa yleisössä.
Muut hallitukset, kansainväliset instituutiot ja toimittajat tuovat puheenvuoroissaan toistuvasti esille uskomuksensa, että suuri enemmistö protestoijista olisi väkivallattomia, eikä
heidän vaatimuksiinsa vastaaminen pippurisumutteella ja vesitykillä ole siksi oikeutettua.
Hallituksen kolmas strategia on vedota nykyhallinnon poliittisten onnistumisten kautta
rakentuneeseen moraaliseen arvoon. Suurlähettiläs Namik Tanin mukaan tapahtumat ovat
”demokratiaa toiminnassa”, joka on hänen mukaansa oppimisprosessi. Tanin mukaan
Turkki on ainut muslimienemmistön omaava valtio, joka on kyennyt islamin, modernisuuden, sekularismin, demokratian ja markkinatalouden synteesiin ja integroitunut kansainvälisiin instituutioihin. (AP 19.6.2013 Turkish ambassador: Protests 'democracy in action').
81 Pääministeri Erdogan huomauttaa EU:llakin olevan vähemmistöjen kuten romaanien asemaan liittyviä ihmisoikeusongelmia (AP 7.6.2013 Protests crack Turkey's international
image). Turkin hallitus myös vaatii äänestäjäkuntansa kulttuurista tunnustamista viitaten
heihin ”hiljaisina massoina”, jotka käyttäytyvät moraalisesti arvokkaasti:
"There is no breaking and burning here, we are people of love," Erdogan said. "If people want to
see the real Turkey, they should come here to Sincan." (AP 15.6.2013 Turkish PM urges protesters
to leave Istanbul park.)
Siten oikeudenmukaisuuden tunnustamista koskevan ulottuvuuden subjekteina näyttäytyvät käytännön politiikan tasolla ensisijassa samanmieliset, konservatiiviset ja uskonnolliset
alamaiset. Kaikkiaan hallituksella näyttää olevan vaikeuksia kulttuuriseen tunnustamiseen
liittyvän konfliktin jäsentämisessä. Pääministeri Erdogan viittaa tunnustamisen politiikkaan kierrellen ”enemmistö ei voi pakottaa vähemmistöä toimimaan haluamallaan tavalla,
muttei myöskään vähemmistö voi pakottaa enemmistöä toimimaan haluamallaan tavalla”
(AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes). Sen julkisissa puheenvuoroissa kulttuurinen oikeudenmukaisuus näyttäytyy lähinnä tiettyjen etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen aseman kautta. Sen sijaan liberaalit elämäntavat näyttäytyvät hallituksen konservatiivista puolueideologiaa vasten moraalittomilta.
5.5 Gezi-liikkeen nousu moraaliseksi voittajaksi
Edellisissä luvuissa on pyritty avaamaan ja analysoimaan Gezi-liikkeen ja Turkin hallituksen julkisuudessa esinntyneitä oikeudenmukaisuuskäsityksiä. Gezi-liikkeen versio oikeudenmukaisuudesta korostaa kansalaisten poliittista kompetenssia ja kulttuurista pluralismia, hallituksen puolestaan vaalipolitiikkaa sekä etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen
sietämistä. On kuitenkin kysyttävä, miksi liikkeen oikeudenmukaisuuskäsitys nousee kansainvälisessä kokonaisjulkisuudessa legitiimeimmäksi tulkintatavaksi. Neljännen analyysiluvun perusteella kokonaisjulkisuuden kääntävät liikkeen hyväksi lopulta kansainväliset uutistoimistojournalistit. Heidän kääntymisensä liikkeen puolelle voi osaltaan liittyä
kykyyn arvioida oikeutusten tueksi esitettyjä materiaalisia ja institutionaalisia järjestelyjä.
Tämä kyky perustuu erityisesti uutistoimistojournalistien institutionaaliseen asemaan turkkilaisen yhteiskunnan kehityksen seuraajaana ja raportoijana. Journalistit voivatkin arvioida osapuolten vaateita myös suhteessa heidän (Erdoganin osalta myös aiempiin) julkisiin
tekoihinsa, biografiaansa ja narratiiveihinsa. Myös oikeuttamisteorian yhteydessä on ko-
82 rostettu, että oikeuttaminen on enemmän kuin sanoja. Oikeutukset nojaavat tilanteen muihin objekteihin tai elementteihin, ja niiden on kyettävä tarjoamaan (materiaalisia ja institutionaalisia) todisteita väitteilleen. (Thévenot, Lafay & Moody, 2000.) Toisaalta lopputuloksen kannalta ratkaisevaa ei ehkä ole pelkästään vaateiden mielletty moraalisuus vaan
myös niiden esittäjien moraalinen valta (Mehta & Winship 2010, 2).
Moraalinen valta riippuu siitä, pidetäänkö toimijaa moraalisesti hyvää tarkoittavana, kyvykkäänä ja asemansa puolesta oikeutettuna puhumaan käsillä olevasta asiasta. Intentioiden osalta kyse on siitä, nähdääkö toimijan edistävän näkemystään laajemman yhteiskunnallisen hyvinvoinnin vuoksi vai omista tai suppean ryhmän intresseistään käsin. Kyse on
johdonmukaisesta toiminnasta moraalisten periaatteiden mukaan. Kyvykkyyden osalta
arvioinnin kohteena on, nähdäänkö toimijalla olevan tarpeeksi tietämystä ja kompetenssia
moraalisten arvioiden tekemiseen yleensä ja käsillä olevasta tilanteessa. Moraalinen asema
puolestaan viittaa siihen, missä määrin toimijan ymmärretään kuuluvan tilanteen kannalta
relevanttiin moraaliseen yhteisöön. (Mehta & Winship 2010, 4-5, 8-14.)
Tulkintani mukaan Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuuskäsitys herättää konsonanssia globaalimediassa, koska liike ensinnäkin näyttäytyy myös toimissaan moraalisesti hyväntahtoisena ja johdonmukaisena. Liikkeen vaatimus poliittisesta inkluusiosta ja kulttuurisesta tunnustamisesta vaikuttaa mediassa universaalien moraaliperiaatteiden puolustamiselta. Liikkeen osallistuvaan demokratiakäsitykseen liittyy pyrkimys maksimoida kansalaisten osallistuminen julkisiin päätöksiin, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Kulttuurinen tunnustaminen puolestaan pyritään ulottamaan protestoijien keskiluokkaista ydinjoukkoa laajempaan yhteisöön. Mediakuvauksissa liikkeen nähdään toimivan johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan esimerkiksi Gezi-puistoon syntyneen telttakaupungin arjessa, jonka huolenpidon ja keskinäisen avun verkostossa vakuutetaan olevan tilaa kaikille esimerkiksi
uskonnosta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Lisäksi journalistit
kuvaavat yksityiskohtaisesti yksittäisten protestoijien uhrauksia moraaliperiaatteidensa
vuoksi. Niiden vuoksi ollaan valmiita jättämään työ, opiskelu ja jopa tinkimään viikoiksi
peseytymismahdollisuuksista tai katosta pään päällä sekä altistamaan oma ruumis väkivallan uhalle. Tämäkin näyttäytyy todisteena protestoijien hyvistä aikeista.
83 Sen sijaan Turkin hallituksen puheet ja toiminta vaikuttavat intentioiden osalta moraalisesti
epäjohdonmukaisilta. Pääministeri Erdogan nimittäin väittää demokratian toteutuvan ainoastaan vaaliuurnilla, mutta kuitenkin hänen myöhemmin kuvataan mobilisoivan kannattajakuntansa kaduille Gezi-liikkeen vastaisiin vastademonstraatioihin (uutisissa esiintyy väite jopa kannattajille mielenosoituspaikoille järjestetyistä kuljetuksista). Vaikka hallitus
protestien yhteydessä korostaa sensitiivisyyttään erilaisia elämäntyylejä kohtaan, sen kerrotaan aiemmissa julkisissa ulostuloissaan tuominneen esimerkiksi alkoholinkäyttäjät sekä
perinteisestä perhemallista poikkeavat läheissuhteet. Vaikuttaa siltä, että hallitus suhtautuu
erilaisiin elämäntyyleihin ja kulttuurisiin yhteisöihin valikoiden. Erityisesti liberaali arvomaailma näyttäytyy sen puheenvuoroissa moraalisesti arveluttavalta. Myös hallituksen
vetoaminen saavutuksiinsa kurdien oikeuksien parantajana jää kyseenalaiseksi, sillä kurdien edustajat kritisoivat reformeja lausunnoissaan näennäisiksi ja ääntenkalasteluksi.
Gezi-liike näyttäytyy julkisuudessa moraalisesti kyvykkäänä, koska sen nähdään toimivan
yleisten ihmisoikeuksien piiriin kuuluvan kokoontumisen vapauden mukaisesti. Tässä keskeistä on nähdäkseni pyrkimys rauhanomaiseen ja aseettomaan protestointiin. Journalistit
korostavat uutinen toisensa jälkeen, että valtaosa protestoijista olisi väkivallattomia vastapuolen provokaatioista huolimatta. Sen sijaan kuvaukset hallituksen komentaman kontrollikoneiston toiminnasta ovat tarinoita väkivallasta, jotka vaativat satoja loukkaantuneita ja
useita kuolonuhreja. Varapääministeri tosin esittää anteeksipyynnön ensimmäisen protestin
kovakouraisesta hajotuksesta, mutta sen uskottavuus kärsii, koska mellakkapoliisin raportoidaan levittävän samalla vesitykkejään. Toisaalta protestoijien tilannesidonnaisesta moraalisesta kompetenssista todisteena voi pitää myös päätöstä puiston valtauksen lopettamisesta viimeisen laajan poliisioperaation jälkeen. Protestoijista ratsia on johtanut liian suureen inhimilliseen kärsimykseen, ja kanssamielenosoittajia kohtaan tunnetun moraalisen
vastuun vuoksi on etsittävä uusia keinoja erimielisyyden ilmaisemiseen. Sen sijaan pääministerin tilannesidonnaista moraalista kompetenssia saatetaan epäillä, koska hän tuomitsee
protestoijat jo ensimmäisessä julkisessa ulostulossaan vastuuttomiksi rettelöitsijöiksi pyrkimättä heidän motiiviensa ymmärtämiseen tai keskusteluyhteyden luomiseen. Lisäksi
Erdoganin esitetään suhtautuvan myös kansainvälisten toimittajien esittämiin kysymyksiin
vihamielisesti, ja hänet kuvataan defensiivisenä, tiuskivana ja sättivänä.
84 Moraalisen asemansa puolesta sekä Turkin hallitus että protestoijat näyttäytyvät turkkilaista demokratiaa koskevan kiistan relevantteina osapuolina, koska edellisen asema perustuu
vapaisiin vaaleihin, mutta toisaalta jälkimmäinen koostuu kansalaisista, joiden poliittiset
vaikutusmahdollisuudet ovat nykyisessä instituutiokehyksessä hyvin rajalliset. Kuitenkin
Gezi-liikkeen moraalinen asema vaikuttaa globaalimediassa lopulta vahvemmalta, koska
sen mielletään kuuluvan paitsi yhden maan kansalaisista koostuvaan moraaliseen yhteisöön
myös laajempaan globaaliin ihmisoikeusregiimiin. Toisaalta toimittajien sympatia liikettä
kohtaan voi liittyä siihenkin, että protestoijien ydin muistuttaa koulutustasoltaan ja maailmankuvaltaan enemmän reportterien omaa viiteryhmää kuin Erdogan kannattajineen.
6 Analyysi III: Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet
suhteessa Arabikevääseen ja OWS-liikkeeseen
Tutkielmani viimeisessä analyysiluvussa syvennän edellisen luvun oikeudenmukaisuusanalyysia vertailemalla Turkin protesteista kansainvälisellä media-areenalla konstruoitua
kuvaa suhteessa palstatilaa niin valtamedioissa kuin akateemisissa journaaleissa 2010luvulla saaneisiin Arabikevääseen ja Occupy Wall Street -liikkeeseen (OWS). Sosiaalisten
liikkeiden tutkijat ovat luonnehtineet diffuusion käsitteellä yhtäläisyyksiä näiden – ja monien aiempien – protestiliikkeiden välillä. Rinnastuksia protestiliikkeiden välillä tehdään
myös uutistoimistoraporteissa. Diffuusiolla tarkoitetaan protestitaktiikoiden, kehysten,
symbolien, sisältöjen tai lopputulosten leviämistä suorien tai epäsuorien kanavien kautta
eri ryhmien välillä (Givan ym. 2009, 1). Diffuusio voi tapahtua liikkeiden välillä henkilökohtaisten tai organisatoristen verkostojen tai välittäjien kautta, mutta myös joukkoviestimet toimivat epäsuorina diffuusiomekanismeina liikkeistä uutisoidessaan. (emt. 7-13)
Luvun aluksi kuvaan, miten erityisesti journalistit ja asiantuntijat kytkevät uutisareenalla
Gezi-liikkeen protestien ensimmäisinä päivinä vuoden 2011 Arabikevääseen poliittisen
representaation kautta ja kuinka tämä kehystys menettää resonanssiaan Turkin hallituksen
argumentoinnin myötä, joskin rinnastukset Egyptin samanhetkiseen liikehdintään palaavat
mediadiskurssiin hetkellisesti heinäkuun alussa. Suoria OWS-rinnastuksia sen sijaan on
vain muutamia, jonka tulkitsen johtuvan taloudellisen jako-oikeudenmukaisuuden jäämi-
85 sestä marginaaliin Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa. Toisaalta journalistit
kuvaavat liikkeen toimintaa OWS-yhteyksiin viittaavalla occupy-termillä. Mielenkiintoista
on myös, että vaikka osa protestoijista näyttää sosiaalisessa mediassa hyödyntäneen Occupy-sateenvarjoa, se ei nouse kansainvälisessä mediassa esitettyihin puheenvuoroihin.
Mediadiskurssissa esiintyvien rinnastusten jälkeen pohdin Turkin protestien julkisia representaatioita suhteessa OWS-liikkeestä ja Egyptin vuoden 2011 kansannoususta tehtyihin
analyyseihin. Esitän, että protesteja näyttävät yhdistävän erityisesti tilan valtaamisen politiikka sekä demokratiavaatimukset. Demokratisoitumisen tulkintakehys jäsentää oikeudenmukaisuutta poliittisen representaation kautta. Vaatimukset näyttävät kuitenkin olleen
sitä radikaalimpia mitä demokraattisemmasta institutionaalisesta kontekstista on kysymys.
Toisaalta argumentoin protesteja yhdistävän myös sen, ettei mikään niistä näytä kyenneen
integroimaan jokaista oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta julkisiin puheenvuoroihinsa:
Egyptissä näytti korostuneen poliittinen representaatio, kun taas Yhdysvalloissa vedottiin
representaation ohella redistribuutioon, Turkissa puolestaan kulttuuriseen tunnustamiseen.
6.1 Gezi-liikkeen kytkennät muihin protesteihin globaalimediassa
Turkin protesteihin kytkeytyvää oikeudenmukaisuuskeskustelua rinnastetaan kansainvälisessä julkisuudessa erityisesti Arabikevääseen ja Occupy Wall Street -liikkeeseen. Niiden
ohella keskustelijat vertaavat Turkin protesteja samanaikaisiin mielenosoituksiin Brasiliassa. Vaikka eri protestien välisiä kytkentöjä esiintyy vain noin joka kymmenennessä aihetta
käsittelevässä uutisessa, niiden käyttö Turkin protestien julkisessa kehystyksessä on huomionarvoinen ilmiö. Niiden voi ajatella osaltaan representoivan diffuusioon kytkeytyviä
pyrkimyksiä siirtää vaateita yhdestä paikasta tai tasolta toiselle (Givan ym. 2009, 1-14;
Tilly & Tarrow 2007, 94-97; Tarrow 2005). Toisaalta kytkentöjä mediajulkisuudessa tekevät protestoijien sijaan pääasiassa journalistit, mutta myös asiantuntijat ja Turkin hallitus.
Journalistit rinnastavat Gezi-puiston ja Taksim-aukion tapahtumat Arabikevääseen jo protestien toisena päivänä. Yhtäläisyyksiä kuvataan vahvasti inspiraation ja kansalaisuuden
arvomaailmojen kielillä luovan muutoksen hetken mahdollisuutena kollektiivisen toimin-
86 nan kautta. Toimittajan tulkinnan mukaan protestoijat tulvivat kaupungin kansanaukiolle
Arabikevättä muistuttavassa konfliktipitoisessa näkymässä:
In a scene reminiscent of the Arab Spring, thousands of people on Saturday flooded Istanbul's
main square after a crackdown on an anti-government protest turned city streets into a battlefield
clouded by tear gas. (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.)
Toisaalta protestien viidentenä päivänä uutiskerronta on muuttunut tältä osin teollisuuden
arvomaailmasta ammentavaksi analyysiksi, jossa yhtäläisyydet Arabikevään ja Turkin protestien välillä kyseenalaistetaan. Vaikka tapahtumat edelleen muistuttavat toimittajan mielestä toisiaan, niillä arvioidaan olevan erilaiset seuraukset. Journalistisessa kerronnassa
Turkki näyttäytyykin nyt vakaana maana Erdoganin laajan kannatuspohjan vuoksi:
Turkey will be holding a presidential election next year in which Erdogan who will hit his term limit
as prime minister could run against Gul. Despite images that resemble the Arab Spring protests
that brought down leaders across the region, Erdogan is unlikely to fall. Turkey has a stable
democracy and his backing by the silent majority still appears to be strong. (AP 4.6.2013 Q&A: A
look at the protests sweeping Turkey.)
Journalistisen ensivaikutelman ja myöhemmän arvion välille ajoittuvat muutaman vuorokauden ohella pääministeri Erdoganin julkiset puheenvuorot, joissa hän teilaa vertaukset
Turkin protestien sekä Tunisian, Libyan ja Egyptin kansannousujen välillä vedoten maansa
vapaisiin vaaleihin sekä niiden demonstroimaan hallituksen julkisten tukijoiden määrään.
Tämä kansalaisuuden ja maineen maailmoista ponnistava kehys näyttää resonoivan julkisuudessa siinä määrin, että yhtäläisyyksien etsintä Turkin ja muiden arabimaiden välillä
tyrehtyy. Yhtäläisyyksien niukkuuteen viittaa myös muutama aihetta käsitellyt asiantuntijapuheenvuoro. Toisaalta heinäkuussa yhteys Turkin protestien ja Egyptin liikehdinnän
välillä nousee jälleen uutisagendalle. Nyt Turkin tapahtumia ei kuitenkaan rinnasteta vuoden 2011 tapahtumiin vaan Egyptissä samanaikaisesti käynnissä olevaan liikehdintään.
Esille nousee Egyptille ja Turkille yhteiseksi nähty kysymys siitä, merkitseekö demokratia
vaalituloksen hyväksymistä vai laajempaa demokraattista prosessia. Vaikka argumentti
jatkaa elämäänsä Turkin protestien oikeudenmukaisuutta koskevassa debatissa, rinnastukset arabimaihin hiipuvat. Kyse voi olla osin ajoituksesta, sillä heinäkuuhun mennessä laajin
mobilisaatio on jo takana Gezi-puiston valtauksen lopettamisen myötä.
87 Occupy Wall Street -liikkeeseen Turkin protestoijat rinnastetaan eksplisiittisesti huomattavasti Arabikevättä harvemmin. OWS-yhteydet nostetaan esille lähinnä talousuutisissa,
joissa arvioidaan protestien mahdollisia kansantaloudellisia vaikutuksia:
"They remind me of the Occupy Wall Street protesters." (...) "I don't see these people as
dangerous." (AP 5.6.2013 Turkey's tourism industry shrugs off protest fears.)
The protests started 12 days ago as a demonstration against plans to bulldoze and redevelop a
park in central Istanbul. They weren't very different from the Occupy Wall Street protests in New
York. But the authorities' heavy-handed use of tear gas and water cannon only fueled popular
outrage among Turkey's secular middle class. (AP 11.6.2013 Turkish economy depends on
political stability.)
Eräs mahdollinen selitys suorien OWS-rinnastusten vähäisyydelle verrattuna Arabikevääseen voi olla se, etteivät taloudelliseen jako-oikeudenmukaisuuteen liittyvät vaateet nouse
keskeisiksi Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa. Kiinnostavaa kuitenkin on, että
protestoijien toimintaan viitataan toistuvasti termeillä ”occupy” ja ”occupation”, jotka ainakin länsimaiselle kansainväliselle yleisölle todennäköisesti tuovat mieleen OWS-liikeen.
Ennen OWS-liikettä occupation-termillä viitattiin yleensä valtioiden miehitykseen muissa
maissa, kun taas pidempiaikaisia mielenosoituksia kutsuttiin istumalakoiksi (sit-in) tai protestileireiksi (protest camp). OWS-liikkeen väitetään valinneen leiriytymistä tai istumalakkoa kiistanalaisemman, valtaukseen tai miehittämiseen viittaavan termin tietoisesti, koska
se kiinnittää huomion liikkeen pyrkimykseen vastustaa julkisen kaupunkitilan kutistumista.
(Pickerill & Krinsky 2012, 281.) Occupy-termin käyttö Turkin protestiuutisissa viittaa
paitsi sen vakiintumiseen OWS-aktivisteja laajempaan piiriin myös tilan politiikan korostumiseen nykyajan kollektiivisessa toiminnassa.
Arabikevään ja OWS- yhteyksien ohella Turkin tapahtumat rinnastetaan Brasilian protesteihin niin journalistien kuin asiantuntijoidenkin tahoilta. Tämä liittynee niiden samanaikaisuuteen. Toisaalta vertailua oikeutetaan myös viittaamalla molempien maiden kasvavaan keskiluokkaan ja demokratian institutionalisoitumisen keskeneräisyyteen. Kiinnostavaa on, että myös Erdoganin hallinto vetää yhtäläisyyksiä Brasilian ja Turkin liikehdinnän
välillä. Vahvistuvan kansalaisyhteiskunnan sijaan hallinto tosin näkee protestit osana kansainvälisten voimien, pankkiirien ja mediayhtiöiden salaliittoa, jotka kohdistuvat viime
vuosina vahvistuneisiin ja kasvaviin markkinatalouksiin:
88 In Samsun, the Turkish leader said Brazil another emerging market was the target of the same
destabilizing plot. "The same game is now being played over Brazil," Erdogan said. "The symbols
are the same, the posters are the same, Twitter, Facebook are the same, the international media is
the same. They (the protests) are being led from the same center. "They are doing their best to
achieve in Brazil what they could not achieve in Turkey. It's the same game, the same trap, the
same aim." (AP 22.6.2013 Erdogan: Turkey, Brazil hit by same conspiracy.)
Pääministeri näyttäisi yrittävän kääntää edukseen muualla maailmassa tapahtuvia samanaikaisia protesteja, joiden julkisesta luonteesta ei vielä ole selkeää näkemystä. Tulkinta ei
kuitenkaan näytä herättävän konsonanssia AKP:n kannattajakunnan ulkopuolella.
Jo aiemmin mainittiin ettei uutisissa juurikaan ole puheenvuoroja, joissa protestoijat itse
liittäisivät toimintaansa Turkin ulkopuolisiin sosiaalisiin liikkeisiin tai protestitapahtumiin.
Lähes ainoita poikkeuksia ovat viittaukset kurdeihin ja alaviitteihin, joita asuu myös naapurimaiden alueilla. Vaikeneminen etenkin mahdollisista Occupy Wall Street -yhteyksistä
on kiinnostavaa, sillä sosiaalisessa mediassa #OccupyGezi vaikuttaisi olleen protestoijien
näkyvästi hyödyntämä termi. Eräs mahdollinen tulkinta on, että Occupy-nimikkeestä on
kehittynyt Occupy Wall Street -liikkeen kansainvälisen tunnettuuden myötä yleinen brändi
globaalille vastarinnalle. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että brändiä hyödyntävät protestoijat kokisivat keskeiseksi viitata yhteyksiin kaikissa tilanteissa. Ceren Akbaban (2013,
33-34) mukaan sosiaalisen median painoarvon kasvaessa Occupy-nimikkeestä on kuitenkin tullut tunnistettava symboli, jonka avulla omaa viestiä saadaan levitettyä verkostosta
toiseen nopeasti ja tehokkaasti erityisesti internetissä. Brändäämällä protesti osaksi Occupy-liikettä voidaan hyödyntää sen infrastruktuuria ja erityisesti kansainvälistä mediahuomiota. Tämä voi olla keskeistä erityisesti protestoijille, jotka kotimaansa mediaympäristön rajoitusten vuoksi joutuvat nojaamaan vaihtoehtoisiin viestintäkanaviin. Koska
Occupy-nimikkeeseen assosioituu positiivisia konnotaatioita erityisesti länsimaisissa yleisöissä, sitä hyödyntävät monenlaiset liikkeet, jotka jakavat edes osin Occupy Wall Streetin
arvot tai tavoitteet. Toisaalta tämän seurauksena Occupy-termi voi kuvata enenevästi yhtenäisen globaalin liikkeen sijaan erilaisten paikallisten vastarintojen mosaiikkia. (emt.)
Vaikka osa protestoijista näyttäisi hyödyntävän Occupy-sateenvarjoa suorassa viestinnässään sosiaalisessa mediassa, se ei nouse kansainvälisessä mediassa esitettyihin puheenvuoroihin. Tämä voi johtua siitä, että liikkeen keskuudessa vallitsee erimielisyyksiä Occupyyhteyksistä mutta myös siitä, etteivät journalistit pidä sitä keskeisenä tulkintakehyksenä.
89 Edellä mainituista syistä on kiinnostavaa pohtia, millaisia muita yhtäläisyyksiä temporaalisesti ja spatiaalisesti erillisten protestien välille voidaan rekonstruoida uutisten perusteella.
6.2 Tilan politiikka ja demokratiavaatimukset yhdistävät protesteja
Kollektiivisen toiminnan repertuaarit viittaavat työkaluihin ja taktiikoihin, joita sosiaaliset
liikkeet voivat hyödyntää ajaessaan poliittista muutosta. Kehysten avulla muotoillaan näkemykset ongelman syistä, seurauksista, syyllisistä ja ratkaisukeinoista ja kommunikoidaan ne laajemmalle yhteiskunnalle. (Tarrow 1998, 91-104, 109-124). Repertuaarit viittaavat liikkeiden toiminnalliseen ja kehykset ideationaaliseen ulottuuteen. Lakot, mellakat,
protestit, istumamielenosoitukset, vetoomuskampanjat, boikotit ja muut kollektiivisen toiminnan muodot sekä tulkinnalliset kehykset voivat myös ilmentyä aalloissa leviten yhdestä
ajasta ja paikasta toiseen. Diffuusion edellytys kuitenkin on, että yhtäällä hyödynnetyt repertuaarit ja kehykset resonoivat toisaalla, ja että niitä pidetään legitiimeinä ja tehokkaina
vaatimusten ajamisessa. Diffuusio ei välttämättä tarkoita passiivista imitointia vaan usein
kyse on aktiivisesti adaptaatiosta (Givan ym. 2012, 3-7.)
Alkuvuoden 2011 kansannousua Egyptissä, loppuvuoden 2011 Occupy Wall Street mielenosoituksia Yhdysvalloissa sekä kesän 2013 protesteja Turkissa yhdistävänä tekijänä
voidaan pitää kansainväliseksi mediaspektaakkeliksi kasvanutta kamppailua kaupunkitilasta (vrt. Kellner 2012; Kerton 2012; Sassen 2011; Alexander 2011; Glasius & Pleyers 2013;
Farro & Demirhisar 2014). Protestoijat kolmessa suurkaupungissa kansoittivat konkreettisesti ja symbolisesti keskeisiä urbaaneja tiloja. Kairossa protestien keskipisteenä toiminut
Tahrir-aukio on ollut aiemminkin politiikan näyttämö, jolla juhlittiin esimerkiksi vuoden
1952 monarkian kaatumista. Yhdysvaltojen Occupy-liikkeen alkupiste ja henkinen koti
puolestaan on Zuccottin puisto New Yorkin maailmankuululla finanssialueella. (Glasius &
Pleyers 2013, 551-552.) Turkissa protestit alkoivat Gezi-puistosta, mutta levisivät pian
viereiselle Taksim-aukiolle, joten sen näyttämöä voidaan pitää urbaanin konsumeristisen
elämäntyylin ja poliittisen toiminnan tapahtumapaikkojen hybridinä. Yhtäältä paikkaa pidetään kaupallisten turistikohteiden ja vapaa-ajan aktiviteettien sekä liikenneyhteyksien
vuoksi modernin Istanbulin sydämenä. Toisaalta se on toiminut näkyvyytensä vuoksi myös
keskeisenä poliittisen mobilisaation areenana, jolla ryhmät läpi ideologisen spektrin ovat
90 esittäneet vaateitaan. (Farro & Demirhisar 2014, 177-178.) ”Toripolitiikan” symboliseen
painoarvoon, resonanssiin ja inspiraatioon yli rajojen ovat myös aktivistit itse viitanneet
tutkimushaastatteluissa (Glasius & Pleyers 2013, 551-552).
Tahrir-aukion, Taksim-Gezin ja Zuccotti-puiston protestit jatkuivat yhtäjaksoisesti viikkoja. Siten kaikissa kolmessa liikkeessä voidaan tulkita olleen kyse paitsi protestista myös
tilan valtauksesta tai haltuunotosta. Kansainvälisen median kuvauksissa Gezi-liikkeen
eräänä keskeisenä politisaatiovoimana näyttää toimivan henkilökohtainen, kehollinen kiinnittyminen elinympäristöön, joka koetaan uhatuksi:
Elif, 59, leaped up from the park bench she was sitting on to clap and chant slogans calling for
Erdogan to resign. "I used to support Tayyip Erdogan, but he was a hypocrite. He's a liar," Elif said.
(…) "When I was younger I came here to have picnics with the children," she said. "Now, all over
Istanbul I just see high-rise buildings. I can't breathe anymore." (AP 6.6.2013 A glance at the
Taksim protesters in Istanbul.)
Protestoijien Tahrir-aukiolta Wall Streetille ja edelleen Gezi-puistoon voi nähdä harjoittaneen tilan politiikkaa, jonka on argumentoitu muodostuneen yhä keskeisemmäksi nykypolitiikan muodoksi. Kyse on kamppailusta siitä, millainen läsnäolo, näkyvyys tai toiminta
kaupunkitilassa on sallittua. Yhtäältä julkiseksi miellettyyn tilaan liittyy kokemus tilan
kuulumisesta kaikille tasapuolisesti, mutta toisaalta julkisen tilan luonne on viime vuosikymmeninä muuttunut aiemmin julkisessa omistuksessa olleiden kiinteistöjen yksityistämisen ja massakuluttamiseen tarkoitettujen tilojen yleistymisen myötä. Tämän on diagnosoitu ilmentävän mutta myös aiheuttavan demokratiavajetta kaupunkitilan saavutettavuuden kytkeytyessä enenevästi ostovoimaan ja kulutushaluun. (ks. Ridell ym. 2009, 7-17;
Massey 2005, 152-153.) Protestoijat politisoivat neoliberalistisen kaupunkikehityksen tekemällä näkyväksi kaupungissa asuvat ja elävät kansalaiset, jotka eivät tyydy rooleihin
hallinnan kohteina tai kuluttajasubjekteina. Ihmiset liikkeessä vaativat oikeutta yhteiseksi
koettuun kaupunkitilaan ja hahmottelevat samalla uudelleen vanhaa demokraattista ideaa
torikokouksen ruumiillistamasta kansan vallasta (vrt. Eskelinen 2012, 8-9; Pickerill &
Krinsky 2012, 280-281). Tilan politiikan keskeisyyttä voi osaltaan auttaa ymmärtämään
protestoijien kontekstualisointi ”epävarmuuden sukupolveksi”, joita yhdistää kokemus
epävakaista työmarkkinoista, erityisesti koulutettua nuorta väestöä koskettavasta kasvavasta työttömyydestä ja siten materiaalisen toimeentulon epävarmuudesta, joka vaikeuttaa
91 integroitumista konsumeristiseen kaupunkitilaan ja sen mahdollistamiin subjektiviteetteihin (Glasius & Pleyers 2013, 552-554; Farro & Demirhisar 2014, 178-180).
Tilan valtaamisen ohella yhteisiä piirteitä julkisille representaatioille New Yorkin, Kairon
ja Istanbulin protesteista ovat mielenosoitusten leviäminen muihin kaupunkeihin, sosiaalisen median hyödyntäminen protestien organisoinnissa ja tapahtumista raportoinnissa, horisontaalinen organisaatiorakenne, vaatimusten kaikupohja etenkin keskiluokkaisessa väestössä sekä liikkeiden kohtaama poliisiväkivalta, josta globaalimediassa nopeasti levinneet
kuvat lisäsivät sympatioita protesteja kohtaan ja kasvattivat niitä entisestään (vrt. Alexander 2011, 1-86; Kellner 2012, 256-268, Pickerill & Krinsky 2012, 279-287; Farro & Demirhisar 2014). Protesteja yhdistävänä tulkintakehyksenä voi pitää päätöksenteon demokratisoimista, joskin oikeudenmukaisuusvaateiden sisällölliset painotukset vaihtelivat kontekstista toiseen (Glasius & Pleyers 2013, 555-557; Farro & Demirhisar 2014, 184-185).
Niin vuoden 2011 Egyptin kansannousun osanottajat kuin OWS-liike ja Turkin kesän 2013
protestoijat vaativat kaduilla demokratiaa. Siinä missä Egyptin ja Turkin mielenosoittajat
kohdistivat kritiikkinsä poliittiselle hallinnolle, oli OWS:n kritiikin kohteena myös talouselämän vahvistunut valta poliittisiin prosesseihin. Toisaalta Egyptin ja Turkin mielenosoittajien vaateiden kohteita erottaa se, että Erdogan on vapailla vaaleilla valittu Turkin pääministeri, mutta Mubarak hallitsi presidenttinä Egyptiä itsevaltaisesti. Eroista huolimatta
sekä Turkin että Yhdysvaltojen ja Egyptin protestoijat näyttävät nojanneen demokratisoitumisen metakehykseen. Konventionaalisesti demokratisoitumisella tarkoitetaan vapaiden
ja kilpailullisten vaalien, kansalaisvapauksien ja oikeusvaltioperiaatteen institutionalisoitumista. Sen kehyksessä mielenosoittajat Tahrir-aukiolta Zuccotti-puistoon ja edelleen Gezi-puistoon ja Taksim-aukiolle kritisoivat kontrollikoneiston voimatoimia ja hallinnon
epäkohtia kuten korruptiota ja eksklusiivisia käytäntöjä mutta myös vaativat poliittisten
oikeuksien laajentamista ja kansalaisyhteiskunnan inkluusiota päätöksentekoon. Siten protestoijat ylittivät perinteisen näkemyksen demokratisoitumisesta vaalidemokratian vakiintumisena. He myös näyttävät etsineen sille vaihtoehtoja oman toimintansa kautta. (emts.)
Mikrodemokraattisten instituutioiden rakentamisen ja horisontalismin keskeisyyttä protestoijille on korostettu etenkin OWS-liikettä koskevissa tutkimuksissa ja aktivistien haastat-
92 teluissa (esim. Smith & Glidden 2012). Myös Turkin protesteja koskevissa uutistoimistoraporteissa protestoijien kerrottiin tekevän päätöksiä puistokokouksissa, joskaan niiden
proseduureja ei tarkemmin kuvattu. Toisaalta Occupy-leirien päätöksenteon kollektiivisuutta painottavien yleiskokousten on kritisoitu paradoksaalisesti myös luoneen ulossulkemisen muotoja, joita se pyrki nimenomaisesti välttämään. Esimerkiksi konsensuksen
korostaminen voi johtaa loputtomiin palavereihin tai suosia kulttuurisesti, koulutuksellisesti ja sosiaalisesti hallitsevia ryhmiä. (Smith & Glidden 2012, 288-291.)
7.3 Egyptin, USA:n ja Turkin protestit oikeudenmukaisuuden skaaloilla
Nancy Fraserin oikeudenmukaisuusteorian valossa Egyptin vuoden 2011 kansannousulle,
Occupy-liikkeelle ja Turkin kesän 2013 protestoijille yhteinen demokratisoitumisen tulkintakehys jäsentää oikeudenmukaisuutta poliittisen representaation näkökulmasta. Jeffrey C.
Alexanderin (2011) mukaan Egyptin kansannousussa oli kyse paitsi poliittisesta kannanotosta myös moraalisesta draamasta: teatraalisesta performanssista millaiselta poliittisesti
tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta voisi näyttää. Alexanderin (2011, 1424) mukaan protestoijien moraaliset kategoriat erosivat Mubarakin regiimin hyödyntämistä
kategorioista substanssin sijaan arvojen suhteellisilta painotuksiltaan. Siinä missä Mubarakin regiimi painotti vahvaa ja isoa valtiota yhteiskunnallisen järjestyksen ja turvallisuuden
takaajana, korostuivat protestoijien diskurssissa demokratia ja vapaus spontaanissa ja johtajattomassa liikkeessä. Molemmat tahot katsoivat edustavansa kansan enemmistöä, ja leimasivat toisensa partikulaarisia intressejä ajavaksi vähemmistöksi. (emt.)
Yhtäläisyydet Turkin protestoijien ja Erdoganin hallinnon interaktioon kansainvälisessä
uutismediassa ovat ilmeiset. Molemmissa tapauksissa hallinnot oikeuttivat hallintatapaansa
vetoamalla kodin, teollisuuden ja kansalaisuuden arvomaailmoihin ja tuomitsemalla näistä
käsin erityisesti protestoijiin liittämänsä inspiroituneen kansalaisuuden arvot. Mubarakin
regiimin tapa leimata protestoijat kaaokseen yllyttäjiksi, sabotööreiksi, lainsuojattomiksi ja
ulkomaalaisiksi vakoojiksi (ks. Alexander 2011, 15-16) muistuttaa Erdoganin hallinnon
väitteitä protestoijista ulkomaalaisvoimien ohjaamina ryöväreinä ja vastuuttomina rettelöitsijöinä. Sen sijaan protestoijat molemmissa konteksteissa ammensivat vaateissaan kansalaisuuden ja inspiraation arvoista ja tuomitsivat niistä käsin kodin maailman arvot. Siinä
93 missä Egyptin protestoijat nimittivät Mubarakia kansalaisia repressoivaksi moderniksi faaraoksi (ks. Alexander 2011, 17-18), rinnastivat Turkin protestoijat Erdoganin vaalimandaattinsa suojissa diktaattorin elkein hallitsevaan ottomaanisulttaaniin.
Egyptin ja Turkin protestoijia erotti kuitenkin se, että edelliset perustelivat Mubarakin hallinnon legitimiteetin puutetta etenkin vaalivilpillä, jonka vuoksi protestoijat eivät kokeneet
tulleensa millään tapaa edustetuiksi senhetkisessä regiimissä. (ks. Alexander 2011, 19;
Hardt & Negri 2011.) Turkin protestoijien esittämä poliittisen representaation kritiikki vaikuttaa kompleksisemmalta, koska he eivät voineet syyttää hallintoa vaalivilpistä. Heidän
voikin tulkita vaatineen vaalidemokratian laajentamista inklusiivempaan poliittiseen osallistumiseen, jotta vaaleilla valittua hallintoa voitaisiin valvoa demokraattisesti myös vaalien välillä ja siten kannustaa poliitikkoja huomioimaan päätöksissään kaikki kansalaiset, ei
vain oman äänestäjäkuntansa intressejä. Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa
vaalit eivät riitä demokratian takeeksi, sillä myös vaaleilla hankittua julkista legitimiteettiä
voi hyödyntää vallan väärinkäyttöön, liittolaisten vahvistamiseen ja vastustajien tukahduttamiseen. Myös Tahrir-aukiolla protestoineet ovat sittemmin artikuloineet tämän julkisuudessa ja palanneet kaduille koettuaan Mubarakin seuraajaksi vaaleilla valitun Mursin itsevaltaiset islamisointipyrkimykset ja jouduttuaan sen jälkeen Egyptin armeijan vallan alle.
Turkin protestoijien vaatimus inklusiivisemmasta politiikasta ja oikeudenmukaisesta poliittisesta representaatiosta, jossa kaikkien ääni tulee kuulluksi ja huomioiduksi päätöksiä tehtäessä, muistuttaa myös OWS-liikkeen protestoijia, jotka esiintyivät julkisuudessa ”99 %”
-sloganin alla. Liike väitti edustavansa huomattavaa kansalaisten enemmistöä, joka vastustaa kaikkia koskevan päätösvallan keskittymistä harvoihin käsiin. OWS-liikkeen tulkinta
poliittisesta representaatiosta vaikuttaa kuitenkin Turkin protestoijia radikaalimmalta.
OWS ei nimittäin juurikaan formuloinut julkisia vaateita, joita esimerkiksi puolueet voisivat suoraan inklusoida asialistalleen tai aina edes tunnustanut nykyisen poliittisen järjestelmän legitimiteettiä kyvykkäänä tai halukkaana oikeudenmukaisen politiikan toimeenpanoon. Monet OWS-aktivistit eivät esittäneet vaateita poliittiselle järjestelmälle vaan luonnostelivat sille vaihtoehtoja prefiguratiivisessa telttayhteisössään. (Pickerill & Krinsky
2012, 283-284; Hardt & Negri 2011.) Sen sijaan Turkin protestoijien vaatimukset näyttävät
kohdistuneen eksplisiittisesti poliittiseen järjestelmään, joskin myös Gezi-puistossa telttail-
94 leiden välille muodostui uutiskuvauksissa OWS-leiriä muistuttava apua, huolenpitoa ja
moninaisia palveluita tarjoava vapaaehtoisverkosto (vrt. Pickerill & Krinsky 2012, 283).
Siinä missä Turkin protestoijien oikeudenmukaisuusvaateissa poliittiseen representaatioon
kytkeytyivät kulttuurisen tunnustamisen kysymykset, painotti OWS-liike vaateissaan taloudellista jako–oikeudenmukaisuutta. OWS-liikkeen kritiikin kärki näyttää useiden analyysien perusteella kohdistuneen poliittisen ja taloudellisen vallan yhteen kietoutumiseen
(esim. Calhoun 2013, Gitlin ). Toisaalta OWS-liikkeen keskittymisen varallisuuseroihin on
kritisoitu johtaneen kyvyttömyyteen käsitellä kulttuurisiin statushierarkioihin kuten rotuun,
etnisyyteen ja sukupuoleen kytkeytyvää eriarvoisuutta, ja aktivistien keskuudessa on väitetty esiintyneen jopa seksismiä ja rasismia. (Pickeril & Krinsky 2012, 282-283; Bhattacharjya ym. 2013, 284-287; Campbell 2011.) Sen sijaan Turkin protestoijien keskittyminen kulttuurisen tunnustamisen politiikkaan julkisissa vaatimuksissaan erilaisten elämäntyylien kunnioittamisesta on puolestaan voinut johtaa taloudellisen eriarvoisuuden merkityksen aliarvioimiseen. Tämä voi olla eräs keskeinen tekijä, miksei julkisuudessa sekulaariksi ja keskiluokkaiseksi leimautunut mutta muihin kulttuurisiin ryhmiin myötätuntoisesti
suhtautunut liike onnistunut herättämään laajempaa resonanssia pienituloisessa ja konservatiivisemmassa väestönosassa, jota pidetään Turkin hallituksen keskeisenä tukirankana.
Diskurssi Erdoganin hallinnon talouspolitiikan onnistuneisuudesta sekä panostaminen julkiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon on nähty keskeisenä kannattajakunnan laajentamisessa, vaikka hallinto on samalla vahvistanut myös neoliberaalille hallinnalle tyypillistä epämuodollisten verkostojen ja hyväntekeväisyyden hyvinvointipoliittista roolia (Önis
2012, 141-142). Turkin protestoijat eivät kuitenkaan näytä keksineen, osanneen, halunneen
tai kyenneen inklusoimaan hallinnon redistribuutiopolitiikan tai laajemmin neoliberaalin
hallintatavan kritiikkiä osaksi julkisia puheenvuorojaan, jonka vuoksi sen asema laajana
kansanliikkeenä jää kyseenalaiseksi. Tämä on merkittävää, koska neoliberaalin hallinnan
synnyttämän, erityisesti keskiluokkaa koskettavan, (taloudellisen) epävarmuuden ja siitä
juontuvan toimintamahdollisuuksien kutistumisen on kuitenkin tulkittu olleen keskeinen
tekijä protestoijien mobilisoitumiselle (Farro & Demirhisar 2014, 178-180).
Kaikkiaan kolmen liikkeen julkisten representaatioiden yhteneväisyydet viittaavat kollektiivisen toiminnan repertuaarien diffuusioon. Useissa kaupungeissa harjoitetun tilan politii-
95 kan, sosiaalisen median hyödyntämisen ja horisontalismin osalta protesteja on mielekästä
ajatella osana samaa protestisykliä. Yhteisestä demokratisoitumisen tulkintakehyksestä
huolimatta protestien substantiaaliset painotukset kuitenkin vaihtelivat. Egyptissä oikeudenmukaisuuskamppailu käytiin julkisuudessa pääosin poliittisesta representaatiosta, kun
taas OWS-liikkeellä keskeiseksi nousivat myös taloudellisen redistribuution ja Turkin protestoijilla kulttuurisen tunnustamisen kysymykset. Maantieteellisesti Egyptin ja Turkin
debatti oikeudenmukaisuuden subjekteista näyttää sijoittuvan pääosin kansallisvaltion kehykseen, joskin edelliseen liittyi naapurimaiden samanaikaisten kansannousujen vuoksi
laajempi alueellinen viritys. OWS-liikkeen julkinen tulkinnassa oikeudenmukaisuuden
subjekteista on globaalein mittakaava. Liike pyrkii tekemään näkyväksi sen, ettei luokkavalta rajoitu kansallisvaltion rajoihin globaalin talouden aikana, joskin liikkeen monet keskeiset huolenaiheet näyttävät resonoineen poliittisesti vahvimmin Yhdysvalloissa.
Käänteisesti ajateltuna OWS-liikettä, Egyptin kansannousua ja Gezi-liikettä yhdistää eroista huolimatta se, ettei mikään niistä näytä kyenneen integroimaan vaateisiinsa jokaista oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta. Fraserin (2008, 58-61) teorian valossa oikeudenmukaisuuden toteutuminen kuitenkin edellyttäisi osallistumisen tasa-arvoa niin taloudellisen redistribuution ja kulttuurisen tunnustamisen kuin poliittisen representaationkin kysymyksissä. Lisäksi olisi kiinnitettävä huomiota ulottuvuuksien mahdolliseen interaktioon ja yhteen
kietoutumiseen (emt). Siten liikkeiden omaankin toimintaan näyttää kytkeytyneen ekskluusion mahdollisuuksia. Gezi-liikkeen tapauksessa tämä ilmenee globaalin mediajulkisuuden
analyysin perusteella taloudellisen redistribuutioon liittyvien epäoikeudenmukaisuuksien
sivuuttamisena. Kyvyttömyys haastaa ja politisoida julkisuudessa Erdoganin talous- ja
sosiaalipolitiikan harmonisen menestystarinan diskurssia julkisuudessa voi olla keskeinen
tekijä, etteivät liikkeen vaateet synnyttäneet vastakaikua laajemmassa väestössä.
7 Johtopäätökset
Tutkimuksessani olen analysoinut Turkin kesän 2013 protesteja koskevaa keskustelua globaalimediassa oikeudenmukaisuudesta käytävänä tulkintakamppailuna. Tutkimalla Geziliikkeen esittämien oikeudenmukaisuusvaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä
kansainvälisellä areenalla olen huomioinut median merkitystä sosiaalisille liikkeille koros-
96 tavan tutkimuskeskustelun peräänkuuluttaman rakenteellisten ja toimijalähtöisten selitysten syntetisoimisen. Osoitin, ettei Gezi-liike ollut mediakeskustelun marginaalissa vaan
keskiössä, ja että se fyysiseen protestointiin keskittyvän repertoaarinsa kautta pääsi esittämään myös sisällöllisiä vaateita oikeudenmukaisuudesta, jotka herättivät julkisuudessa
voimakasta resonanssia ja näyttäytyivät kokonaiskeskustelun tasolla hyvin legitiimeinä
Turkin hallituksen vastaväitteistä huolimatta. Gezi-liikkeen kansainvälinen medianäkyvyys
ja sitä seurannut keskustelu saattoivat vaikuttaa myös siihen, että turkkilaismedia aktivoitui
protestiuutisoinnissaan alkuvaiheen vaikenemisen jälkeen. Toisaalta turkkilaismedian vaikeneminen protesteista ja siihen liitetty maan lehdistön- ja yleisemminkin sananvapauden
kaventuminen saattoivat olla myös keskeisiä syitä protestien huomioarvolle kansainvälisessä mediassa. Tähän liittyivät kansainvälisen median kuvauksissa toistuvasti ylimitoitetuiksi arvioidut voimatoimet, joilla Turkin hallituksen kuvattiin vastaavan protestoijille,
joiden puolestaan nähtiin pyrkivän toiminnallaan sananvapauden ja muiden poliittisten
oikeuksien puolustamiseen. Tietysti myös Turkin geopoliittisesti keskeinen asema USA:lle
ja EU:lle olivat vaikuttimina juuriltaan pohjoisamerikkalaisen AP:n protestiuutisoinnin
laajuudelle. Kuitenkin näyttää siltä, että kansainväliset journalistit kokevat tehtäväkseen
myös globaalien normien, jollainen lehdistönvapauskin on, vahtimisen.
Kansainvälisessä mediajulkisuudessa representoidut Gezi-liikkeen vaatimukset herättivät
eniten konsonanssia eli positiivista resonanssia sisäpoliittisesti heikkojen tahojen kuten
Turkin ay-liikkeen ja poliittisen opposition keskuudessa. Tulokset ovat linjassa aiempien
tutkimusten kanssa, joiden mukaan poliittisesti heikot toimijat liittyvät liikkeisiin erityisesti muiden vaikutuskeinojen puuttuessa (ks. Ylä-Anttila 2010, 103-105, 176-178). Tästä
seuraava empiirisesti koeteltava teoreettinen yleistys voisi olla ajatus poliittisten mahdollisuuksien lisääntymisestä tarpeeksi ison määrän heikkoja tahoja yhdistäessä voimansa. Perinteisesti liikkeiden menestysedellytyksenä on pidetty vaikutusvaltaisten liittolaisten saamista, mutta voisiko monta heikkoa liittolaista muodostaa vaikutusvaltaisen kokonaisuuden? Turkissa ay-liike ja parlamentaarinen oppositio ainakin toimivat Gezi-liikkeen äänenvahvistimina ja kasvattivat protestien julkisuusarvoa. Voimakkainta dissonanssia eli negatiivista resonanssia liike puolestaan koki Turkin hallituksen ja sen kanssa liittoutuneiden
sisäpoliittisesti vahvojen toimijoiden kuten AK-puolueen ja kontrollikoneiston tahoilta.
97 Kokonaisuutena Gezi-liikkeen vaatimukset näyttäytyivät kansainvälisessä julkisuudessa
kuitenkin legitiimeinä ja Turkin hallituksen vastavaatimukset epälegitiimeinä. Tämä johtui
siitä, että muista kuin edellä mainituista keskusteluun kantaa ottaneista tahoista enemmistö
asettui enemmän tai vähemmän näkyvästi protestoijien puolelle. Vaikka muiden maiden ja
kansainvälisen tason toimijoiden osuus kaikista puhujista olikin vain neljännes, sitä voidaan kuitenkin pitää aika isona määränä kiistassa, joka koski aluksi paikallista puistoa ja
sittemmin turkkilaista demokratiaa. Esimerkiksi muut hallitukset näkivät Gezi-liikkeen
toiminnan lausunnoissaan oikeutettuna, vaikka usein myös välttelivät suoraa Turkin hallitukseen kohdistuvaa kritiikkiä julkisissa puheenvuoroissaan. Merkittävintä on kuitenkin se,
että myös näennäisesti neutraaliuteen raportoinnissaan pyrkivät uutistoimistojournalistit
vaikuttivat kansainväliseen mielipiteeseen suosimalla tulkitsevaa journalistista kirjoitustyyliä, siteeraamalla muiden joukkoviestimien esittämää Erdogan-kritiikkiä sekä poimimalla tapahtumien kommentaattoreiksi Turkin hallitukseen kriittisesti suhtautuvia turkkilaisjournalisteja sekä asiantuntijoita. Aiempien tutkimusten mukaan amerikkalaisten eliittijournalistien arvoliberaali suuntautuminen on näkynyt toimitustyössä erityisesti sisäpoliittisten kiistojen näkökulmavalintoina, mutta oman tutkimukseni mukaan suuntautuminen
olisi havaittavissa myös kansainvälisessä uutistoimistotyössä (vrt. Perloff 2014, 190-193).
Toisaalta kansainvälisten journalistien Gezi-liikkeelle osoittama sympatia voi liittyä myös
yleisemmin journalistiseen etiikkaan ja kansainvälisen median rakenteellisiin toimintamahdollisuuksiin liittyvään tendenssiin vastustaa julkisen sfäärin kaventumista.
Kaikkiaan edellä mainituilla oikeudenmukaisuuskeskustelun skaalaa kansallisesta kansainväliseksi laajentavilla julkisuudessa esiintyneillä puheenvuoroilla ei kuitenkaan ollut juuri
merkitystä konfliktin lopputuloksen kannalta, koska Turkin hallitus ei kokenut olevansa
toimistaan tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille. Tähän liittyy erityisesti se, etteivät
kansainvälisistä kriitikoista äänekkäimmät järjestötoimijat kyenneet rakenteellisen heikkoutensa vuoksi tehostamaan normatiivisia vaatimuksiaan nimeämisen ja häpäisyn lisäksi
muilla keinoin. Selvimmin kansainvälisten ja ylikansallisten toimijoiden ponnettomuus
näkyi kuitenkin EU:n toiminnassa, jolla periaatteessa pitäisi olla vaikutusvaltaa sen jäsenmaaksi jo vuosia pyrkineeseen Turkkiin. Turkin hallitus kuitenkin mitätöi EU:n kritiikin
epälegitiiminä sisäpoliittisiin asioihin puuttumisena, ja vastasi ärhäkästi valtioliiton päätökseen jäsenyysneuvottelujen jäädyttämisestä protestien vuoksi. Yhdysvalloilla puoles-
98 taan periaatteessa olisi resursseja Turkin hallituksen painostamiseen, mutta se ei halunnut
käyttää niitä strategisesti tärkeän liittolaisensa ärsyttämiseen. Yleisemmällä tasolla edellä
kuvatusta voidaan vetää johtopäätös, että vaikka kansainvälinen julkinen mielipide pyrki
normatiivisen legitimiteetin rakentamiseen, sillä ei Turkin protesteja koskevan oikeudenmukaisuuskeskustelun osalta ollut toimeenpanokapasiteettia kansallisen hallituksen taivuttelemiseksi tahtoonsa. Siten tutkimukseni tukee Fraserin (2008) propositiota modernin
territoriaalisen valtion suvereniteetin kyseenalaistumisesta globalisaation oloissa vain osittain. Kansainvälisten instituutioiden mutta myös kansallisten hallitusten toisilleen esittämä
kritiikki voidaan tulkita kansainvälisen ihmisoikeusregiimin legitimiteetin vahvistumiseksi,
mutta sen toimeenpanokapasiteetti näyttää edelleen olemattomalta. Fraser (2008, 67-71) on
tosin itsekin korostanut normatiivisen dialogin vaativan rinnalleen institutionaalista polkua
sitovien päätösten aikaansaamiseksi ottamatta sen muotoon tai sisältöön kuitenkaan kantaa.
Gezi-liikkeen esittämien vaateiden resonanssin ja legitimiteetin analyysin ohella olen
osoittanut tutkimuksessani Fraserin oikeudenmukaisuusteorian (2008) valovoiman mediakeskustelun sisällön erittelyssä. Teorian kautta tarkasteltuna keskustelun ytimessä oli
oikeudenmukaisuus ymmärrettynä pääasiassa poliittisen representaation mutta osin myös
kulttuurisen tunnustamisen kysymyksenä. Sen sijaan keskustelu taloudellisesta redistribuutiosta jäi marginaaliseksi. Representaatio-oikeudenmukaisuuden osalta Gezi-liike liittolaisineen pyrki julkisten puheenvuorojensa perusteella edistämään laajaa tulkintaa demokratiasta jatkuvana prosessina ja tavoitteena, jossa vajavaiset institutionaaliset representaatiorakenteet voivat kehittyä oikeudenmukaisiksi vain tehokkaan suoran toiminnan kautta.
Turkin hallitus tukijoineen tulkitsi poliittisen representaation toteutuvan oikeudenmukaisesti vaaliuurnilla nykyisessä instituutiorakenteessa. Kulttuurisen tunnustamisen osalta
Gezi-liike vaati erilaisten elämäntyylien kunnioitusta, jonka se diagnosoi toteutuvan huonosti tai ei lainkaan konservatiivisen nykyhallinnon toiminnassa. Turkin hallitus kiisti syytökset ja korosti sensitiivisyyttään eri elämäntyyleille vedoten vähemmistölainsäädännön
kehityspyrkimyksiinsä. Oikeudenmukaisuuden kohteet rajattiin kiistan rintamalinjan molemmin puolin kansallisvaltioon. Representaatio-oikeudenmukaisuuden keskeisyys näkyi
hanakkuudessa, jolla sekä protestoijat että hallitus väittivät edustavansa Turkin kansalaisia.
99 Syvensin kuvaa kiistan osapuolten oikeudenmukaisuuskäsityksistä tutkimalla, miten heidän esitettiin perustelevan tai oikeuttavan vaateitaan. Tässä hyödynsin Luc Boltanskin ja
Laurent Thévenot’n oikeudenmukaisuusteoriaa (2006). Siten tutkimukseni kontribuutiona
voidaan pitää myös pyrkimystä rakentaa vuoropuhelua normatiivisen yhteiskuntafilosofian
ja pragmatistisen moraalisosiologian välille. Keskustelussa esiintyneet käsitykset oikeudenmukaisuuden substanssista ja sen kohteista olivat normatiivisia, mutta niiden oikeuttaminen saattoi olla osin tapojen eli sisäistettyjen kognitiivis-moraalisten taustaoletusten
ohjaamaa toimintaa. Nämä keskustelun kaikkien osapuolten tunnistettavissa olevat arvot
mahdollistivat dialogin erilaisten normatiivisten käsitysten välillä. Toisaalta analyysini
edetessä törmäsin myös jännitteeseen tiettyjen moraaliperiaatteiden puolustamisen ja strategisen toiminnan välillä. Esimerkiksi Turkin silloisen presidentin, maan oppositiopuolueiden ja ay-liikkeen sekä Saksan ja Alankomaiden hallitusten julkisissa puheenvuoroissaan
protestoijille esittämä tuki ja ymmärrys saattoivat johtua myös muista syistä kuin suoran
demokratian ideaalien puolustamisesta. Gül saattoi pedata sillä myös tulevaa poliittista
uraansa, rakenteellisesti heikko oppositio ja ay-liike saattoi hyödyntää sitä nykyisten instituutioiden epäkohtien kritiikkiin omasta osattomuudestaan johtuen, ja Saksa ja Alankomaat saivat siitä uutta vipuvoimaa Turkin EU-jäsenyyden vastustamiselle, jossa ne aiemmin nojasivat poliittisen voimatasapainon ja budjettikuormituksen retoriikkaan. Havainnot
viittaavat siihen, että argumentoinnin tapojen ohjaamana näkevässä julkisen oikeuttamisen
analyysissa olisi perusteltua pyrkiä eksplikoimaan myös strategisen ja tavanmukaisen toiminnan suhdetta. Sosiaaliset realiteetit, materiaaliset ja institutionaaliset järjestelyt ja niihin
liittyvät toimintaa rajoittavat ja mahdollistavat tekijät esille tuova ja omia perustojaan kyselevä tutkimus on osuvampaa kuin oikeuttamispuheen sellaisenaan ottava analyysi.
Tutkimukseni mukaan oikeudenmukaisuuskeskustelua kansainvälisellä uutisareenalla käytiin pääasiassa kansalaisuuden arvoista käsin, mutta myös yhdistelemällä niitä erityisesti
tehokkuutta ja järjestystä, auktoriteetteja ja perinteitä sekä inspiraatiota ja luovuutta korostaviin arvoihin. Erityisesti kiistan pääosapuolien esitettiin pyrkivän kompromisseihin kansalaisuuden sekä tehokuutta ja järjestystä korostavien arvojen kanssa korostamalla tehokkaiden toimintatapojen keskeisyyttä oikeudenmukaisuuden toteutumisessa. Sen sijaan perinteisiin ja auktoriteettiin liittyvät arvot vaikuttivat kiistanalaisemmilta. Gezi-liikkeen,
Turkin opposition ja ay-liikkeen sekä journalistien koalitio tuomitsi perinteiset hierarkiat
100 kansalaisuuden arvoihin vedoten vastustaessaan hallituksen lisääntyvää autoritaarisuutta ja
vaatiessaan hallintatavan liberalisointia. Gezi-liike myös yhdisteli kansalaisuuden arvoja
inspiraatioon ja luovuuteen tulkitessaan oikeudenmukaisuuden edellyttävän suoraa, tavanmukaisesta poikkeavaa toimintaa. Turkin hallitus puolestaan pyrki perinteiden ja kansalaisarvojen kompromissiin puolustaessaan oikeuttaan hallita kansalaisilta saamallaan mandaatilla parhaaksi katsomallaan tavalla, heiltä kuuliaisuutta edellyttäen.
Kansalaisuuden arvojen sisäisinä jakoina tarkasteltuna keskustelussa esiintynyt poliittinen
representaatio viittasi erityisesti oikeudenmukaisiin menettelytapoihin, kulttuurinen tunnustaminen puolestaan oikeudenmukaisiin lopputuloksiin. Käytännössä ne olivat osin päällekkäisiä ulottuvuuksia, vaikkakin poliittista representaatiota koskevat argumentit dominoivat volyyminsa osalta kansainvälisellä uutisareenalla kansalaisuuden arvokehyksestä
käytyä keskustelua. Gezi-liike ja Turkin hallitus näyttivät ymmärtävän kulttuurisen tunnustamisen eri tavalla. Gezi-liikkeen puheenvuoroissa kulttuurinen tunnustaminen näyttäytyi
arvopluraalina yksilön autonomian ja intimiteetin arvostamisena, kun taas Turkin hallitus
määritteli oikeudenmukaisuutta valikoivasti enemmistö- ja vähemmistöpolitiikan kautta.
Protestoijien ja hallituksen kiista poliittisen representaation proseduureista puolestaan ilmensi ilmentävän osallistuvan ja edustuksellisen demokratiakäsityksen välistä jännitettä
(Marx Ferree ym. 2002, 289-299). Sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puolustava Gezi-liike vaikutti edustavan osallistuvaa demokratiakäsitystä, joka
pyrkii vahvistamaan kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa sekä
vastustamaan vallan epätasaista jakautumista. Sen sijaan Turkin hallituksen näkemystä
demokratian toteutumisesta ainoastaan vaaliuurnilla voidaan pitää edustuksellisen demokratiateorian elitistisenä ja konservatiivisena tulkintana. (emt.)
Gezi-liikkeen ja Turkin hallituksen erilaiset demokratiakäsitykset heijastuivat myös tapoihin yhdistellä kansalaisuuden arvoja muihin arvoperustoihin. Molempien osapuolten puheenvuoroissa erilaisiin demokratianäkemyksiin yhdisteltiin sujuvasti etenkin tehokkuuteen ja koordinaatiotarpeisiin liittyviä argumentteja, ikään kuin niiden kautta vaatimusten
kaikupohjaa laajentaen. Erdoganin hallinnon puheenvuoroissa tehokkaan demokraattisen
hallinnan tulkittiin toteutuvan vallan kabineteissa äänestäjäkunnalta valtuutuksen saaneiden päättäjien johdolla. Protestit näyttäytyivät tässä kehyksessä yleistä turvallisuutta uh-
101 kaavana, eliminoitavana ilmiönä. Toisin sanoen puheenvuoroissa perusteltiin vaaleilla
hankitulla mandaatilla oikeutta tehokkaaseen yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitoon.
Gezi-liikkeen puheenvuoroissa koordinaatio ja ryhmätyöskentely puolestaan näyttäytyivät
keskeisenä poliittiselle mobilisaatiolle ja vaihtoehtoisen yhteiskunnan rakentamiselle, jota
edusti telttakaupungiksi protestien jatkuessa muuttunut vallattu puisto.
Erdoganin hallinnon julkilausuma demokratian toteutumisesta ainoastaan vaaliuurnilla
hahmottui perinteiden ja kansalaisuuden arvojen kompromissiksi erityisesti kuvauksissa
hallinnon ja kansalaisten suhteesta perinteisten hierarkioiden kautta, jossa pääministeri
asemoitui ruhtinaan sijaan lakia ja järjestystä ylläpitäväksi kansan palvelijaksi. ”Turvallisuushallinnolla” nähtiin olevan oikeus hallita maata parhaaksi katsomallaan tavalla kansalaisilta saadulla mandaatilla, joka samalla velvoitti huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan.
Perinteisestä patriarkaatista järjestelmä eroaa niin, että vaikka se vaatii kansalaisilta kuuliaisuutta, se ammentaa legitimiteettinsä perimysjärjestelmän sijaan yleiseen äänioikeuteen
perustuvista vaaleista. Gezi-liikkeen representoitiin tuomitsevan perinteet kansalaisuuden
arvoista käsin diagnosoidessaan maan demokratisoitumisen pysähtyneen ja kääntyneen
kohti autoritaarisuutta Erdoganin hallinnon valtakauden jatkuessa kolmatta kautta. Protestoijien näkökulmasta hallitsijan ja hallittavien suhde näyttäytyi epäsymmetrisenä ja tuomittavana hallitsijoiden velvoittaessa kansalaisia tottelemaan, mutta toimiessa itse partikulaarisen viiteryhmänsä halujen mukaisesti ja rankaisemalla erimielisiä. Gezi-liikkeen puheenvuoroissa hallitusta vaadittiin muuttamaan käsitystään demokratiasta liberaalimmaksi ja
osallistuvammaksi sekä vastaamaan erimielisyyteen uhkailun sijaan dialogilla.
Gezi-liikkeeseen liitetty kritiikki nykyisen edustuksellisuuteen perustuvaa hallintajärjestelmää kohtaan ja pyrkimys sen uudistamiseen oman toiminnan kautta muotoutui usein
kompromissiksi kansalaisuuden ja luovaa muutosta korostavien arvojen välillä. Protesti
syntyi spontaanisti ihmisten kokemuksista ja tunteista, mutta kanavoitui organisoiduksi
liikkeeksi. Repertuaariin kuuluivat luovat ja yllätyksellisetkin toimintamuodot kuten karnevalismi, huumori ja oman ruumiin asettaminen alttiiksi ikään kuin performatiiviseksi
uhraukseksi yhteisen hyvän nimissä. Koska protestoijat eivät kuitenkaan vaikuttaneet pyrkivän edustuksellisen demokratian korvaamiseen jollain muulla systeemillä vaan sen haas-
102 tamiseen ja täydentämiseen oikeudenmukaisuuden nimissä, heidän toimintaansa luonnehti
Rosanvallonin (2008) vastademokraattinen valvonnan, torjunnan ja tuomitsemisen eetos.
Gezi-liikkeen versio oikeudenmukaisuudesta kansalaisten poliittista kompetenssia ja kulttuurista pluralismia resonoi globaalimediassa, koska liike mahdollisesti näyttäytyi journalistien silmissä moraalisesti hyväntahtoisena, kompetenttina ja asemansa puolesta oikeutettuna toimijana (Mehta & Winship 2010). Sen sijaan Turkin hallitus vaikutti toimivan epäjohdonmukaisesti suhteessa moraaliperiaatteisiinsa, jossa se korosti vaalipolitiikkaa sekä
vähemmistöjen sietämistä. Gezi-liikkeen vaatimus poliittisesta inkluusiosta ja kulttuurisesta tunnustamisesta näyttäytyi mediassa universaalien moraaliperiaatteiden puolustamiselta.
Liikkeen myös miellettiin toimivan johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan esimerkiksi
kuvauksissa Gezi-puiston arjesta ja aktivistien henkilökohtaisista uhrauksista. Turkin hallituksen puheet ja toiminta vaikuttivat moraalisesti epäjohdonmukaisilta, sillä se korosti vaalidemokratiaa mutta mobilisoi myöhemmin kannattajakuntansa kaduille. Lisäksi sen tulkinta kulttuurisesta oikeudenmukaisuudesta näytti partikularistiselta ja riittämättömältä.
Gezi-liikkeen moraalinen kyvykkyys perustui tulkintaan sen rauhanomaisesta toiminnasta
yleisten ihmisoikeuksien piiriin kuuluvan kokoontumisen vapauden mukaisesti. Lisäksi
protestoijien harkintakyvystä todisteena näyttäytyi moraalinen vastuu kanssa-aktivisteista.
Sen sijaan kuvaukset hallituksen ja sen komentaman kontrollikoneiston toiminnasta olivat
tarinoita väkivallasta. Myös pääministerin tilannetajua saatettiin epäillä, koska hänen lausuntonsa kuvattiin hätiköityinä tiuskimisina. Liikkeen moraalinen asema vaikutti Turkin
hallitusta vahvemmalta, koska edellisen miellettiin kuuluvan paitsi yhden maan kansalaisten moraaliseen yhteisöön, myös laajempaan globaaliin ihmisoikeusregiimiin.
Gezi-liikkeen osallistuvaa demokratiaa ja moninaisuuden tunnustamista koskevien oikeudenmukaisuuskäsitysten kansainvälinen konsonanssi ja sen kautta rakentuva legitimiteetti
tuovat esiin mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä maailmanyhteiskuntateorian kanssa. Erityisesti John W. Meyerin työhön liitetyn, institutionalistista perspektiiviä globalisaatioon
edustavan maailmanyhteiskuntateorian mukaan kansakuntien, organisaatioiden ja yksilöiden toimintaa tulisi ymmärtää suhteessa globaaliin kulttuuriin, jonka kodifioituina ja institutionalisoituneita ilmauksina pidetään kansainvälisiä sopimuksia ja organisaatioita. Valtioiden, instituutioiden ja alivaltiollisten toimijoiden välisten yhteyksien ekspansion seura-
103 uksena kansainvälistä järjestelmää ei kontrolloi mikään yksittäinen mahti. Sen sijaan yksittäisten valtioiden on konformoiduttava ainakin symbolisesti globaaleihin kulttuurisiin
skripteihin, malleihin ja käytäntöihin ylläpitääkseen legitimiteettiään kansainvälisellä ja
kansallisella areenalla. Voidaankin ajatella, että Turkin hallituksen vastaus mielenosoituksiin voimatoimin ja mahdollisesti myös jo aiemmin havaittu hallintatavan autoritaaristuminen olivat ristiriidassa maailmanyhteiskunnan normien kanssa. Toisaalta maailmanyhteiskunnan normistoon kuuluvat yksilöiden toimijuuden, ihmisoikeuksien ja demokratian diskursiiviset kehykset saattoivat tukea turkkilaisen kansalaisyhteiskunnan mobilisoitumista.
Maailmanyhteiskunnan normien ja paikallisesti tavoiteltujen lopputulosten välinen sidos
on kuitenkin löyhä. Kansainvälisillä instituutioilla on vain harvoin valtaa pakottaa välitöntä
sosiaalista muutosta. Toisaalta pidemmällä aikavälillä maailmanyhteiskunnan normit voivat johtaa dramaattisiinkin muutoksiin epäsuorin mekanismein kuten asettamalla agendoja,
luomalla areenoita ongelmien käsittelyyn, vahvistamalla demokratia- ja ihmisoikeuselimiä
ja propagoimalla uusia kulttuurisia merkityksiä ja normeja. Esimerkiksi 1900-luvulla koettiin useita demokratisoitumisen aaltoja, ja naisten asemaa parannettiin suuressa osassa
maailmaa, vaikka samanaikaisesti kansainvälisiä sopimuksia ja sääntelyelimiä kritisoitiin
heikoiksi ja tehottomiksi. (Hironaka 2014, 1-23; Beck 2014, 197-209.)
Maailmanyhteiskuntateoriassa globaaleja diskursseja ja organisoitumista ohjaavina perustavina kulttuurisina oletuksina pidetään universalismia, individualismia, rationaalisuuteen
ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa auktoriteettia, edistysuskoa ja maailmankansalaisuutta
(Boli & Thomas 1999, 34-41). Gezi-liikkeen puheenvuoroissa rakentuva oikeudenmukaisuuskäsitys näyttäisi olevan lähempänä maailmanyhteiskunnan kulttuurisia oletuksia kuin
Turkin hallituksen näkemys oikeudenmukaisuudesta. Gezi-liikkeen puheenvuorot kulttuurisesta tunnustamisesta arvopluraalina yksilön autonomian ja intimiteetin arvostamisena
rinnastuvat erityisesti monien kansainvälisten kansalaisjärjestöjen propagoimaan ”partikularismien universalismiin”, jossa jokainen yksilö nähdään universaalin ihmiskunnan jäsenenä mutta samanaikaisesti oikeutettuna monenlaisiin partikularistiin kollektiivisiin ja yksilöllisiin identiteetteihin. Erityistä huomiota on kiinnitettävä sellaisiin kategorioihin, joiden asema on heikompi suhteessa etuoikeutettuihin kategorioihin. Tästä perspektiivistä
Turkin hallituksen valikoiva vähemmistöpolitiikka, joka on valmis tunnustamaan jossain
määrin esimerkiksi kurdien muttei liberaalin väestönosan kulttuurisia oikeuksia, ei näytä
104 oikeutetulta. (Boli & Thomas 1999, 35-36.) Gezi-liikkeen osallistuva demokratiakäsitys,
joka pyrkii vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa puolestaan rinnastuu kansainvälisten kansalaisjärjestöjen edistämään maailmankansalaisuuteen, joka korostaa aktiivisuutta, egalitaarisuutta ja kansanvaltaisuutta. Sen sijaan
Turkin hallituksen pyrkimys rajoittaa poliittiset oikeudet äänestämiseen näyttäytyy maailmankansalaisuuden sekä sen institutionalisoineiden ihmisoikeuksien yleismaailmallisen
julistuksen ja siihen liittyvien YK-sopimusten näkökulmasta autoritaarisilta tendensseiltä.
(emt. 39-41.)
Tutkielmani lopuksi tarkensin kuvaa oikeudenmukaisuusdebatista vertailemalla sitä muissa
viimeaikaisissa protesteissa konstruoituun kuvaan oikeudenmukaisuudesta representaationa, tunnustamisena ja redistribuutiona. Mediadiskurssia tarkastelemalla havainnollistin,
miten erityisesti journalistit kytkivät Gezi-liikkeen vuoden 2011 Arabikevääseen poliittisen
representaation kautta ja kuinka kehystys menetti resonanssiaan Turkin hallituksen argumentoinnin myötä. Rinnastukset Egyptin samanhetkiseen liikehdintään palasivat mediadiskurssiin heinäkuussa, mutta niiden kehittely jäi ajoituksen vuoksi kesken. Osoitin
myös, että vaikka Arabikevät ja OWS monissa muissa yhteyksissä on liitetty diffuusioteorian kautta toisiinsa, niin Turkin protesteihin jälkimmäinen rinnastettiin mediassa huomattavasti harvemmin. Tulkitsin sen johtuvan taloudellisen jako-oikeudenmukaisuuden jäämisestä marginaaliin Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa, vaikka ne sosiaalisessa
mediassa hyödynsivät OWS-brändiä. Toisaalta mielenosoitusten kuvaaminen uutisissa
toistuvasti occupy-termillä paljasti protestit toisiinsa epäsuorasti liittävät merkitysyhteydet.
Demokratiavaatimusten eli oikeudenmukaisuutta poliittisena representaationa hahmottavien vaateiden ohella protesteja yhdisti tilan valtaamisen politiikka. Valtaamalla kaupunkitilaa protestoijat politisoivat kysymykset urbaanista läsnäolosta, näkyvyydestä ja toiminnasta. He tekivät näkyväksi yhteiseksi mielletyn julkisen tilan kytkeytymisen käytäntöjen tasolla enenevästi ostovoimaan ja kulutushaluun ja ”epävarmuuden sukupolven” kokemukset
toimeentulon epävakaudesta ja valinta- ja toimintamahdollisuuksien kutistumisesta. Vaikka protestoijat vaativat representaation oikeudenmukaisuutta, vaatimusten radikaalius näytti riippuvan kontekstisidonnaisesta institutionaalisen demokratian vakiintuneisuudesta.
Egyptin protestoijat vaikuttivat ammentavan eniten edustuksellisen demokratian kehykses-
105 tä perustellessaan Mubarakin hallinnon legitimiteetin puutetta vaalivilpillä. Turkin protestoijat vaativat vaalidemokratian laajentamista inklusiivempaan poliittiseen osallistumiseen,
jotta hallintoa voitaisiin valvoa ja täydentää demokraattisesti vaalien välillä. Sen sijaan
OWS-aktivistit kyseenalaistivat parlamentaarisen järjestelmän legitimiteetin ja tehokkuuden oikeudenmukaisuuden areenana ja luonnostelivat sille vaihtoehtoja telttayhteisössään.
Toisaalta argumentoin protesteja yhdistäneen myös sen, ettei mikään niistä kyennyt integroimaan jokaista oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta julkisiin puheenvuoroihinsa. Egyptissä näytti korostuneen poliittinen representaatio, kun taas Yhdysvalloissa vedottiin representaation ohella redistribuutioon ja Turkissa kulttuuriseen tunnustamiseen. Siten tutkimukseni tarkensi aiempien tutkimusten perusteella syntynyttä kuvaa 2010-luvun protestiliikehdintää eri puolilla maailmaa yhdistävistä tekijöistä. Vaikka protestoijat jossain määrin jakoivat näkemykset demokratiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaikille
kuuluvasta ihmisarvosta (Glasius & Pleyers 2013; Farro & Demirhisar 2014), nämä eivät
näytä painottuneen samassa suhteessa julkisuudessa, jonka kautta liikkeet tavoittelivat laajempaa positiivista resonanssia. Fraserin (2008, 58-61) teorian valossa oikeudenmukaisuus
kuitenkin edellyttäisi osallistumisen tasa-arvoa niin taloudellisen redistribuution ja kulttuurisen tunnustamisen kuin poliittisen representaationkin kysymyksissä. Koska Gezi-liike ei
kyennyt julkisesti haastamaan Erdoganin talous- ja sosiaalipolitiikan menestystarinan diskurssia, liikkeen vaateet eivät synnyttäneet vastakaikua kotimaan väestön enemmistössä.
Oikeudenmukaisuuskamppailua AP:n artikkeleista erittelemällä olen työssäni pyrkinyt
hahmottamaan muotoutuvan globaalin mediajulkisuuden toimintaa politiikkaa välittävänä
areenana. Kaikkiaan globaalijulkisuus on angloamerikkalaista AP:a laajempi ja moninaisempi kenttä vaikka läntisten medioiden asemaa pidetäänkin nykyisessä maailmanjärjestyksessä hegemonisena. Kuvan täydentäminen edellyttäisi myös muiden kuin angloamerikkalaisten globaalitason medioiden representaatioiden tutkimista. Esimerkiksi Lähiidässä vaikutusvaltaisen Al Jazeeran representaatiot oikeudenmukaisuuskamppailuista voisivat olla relevantteja tutkimuskohteita. Toisaalta tärkeää olisi tutkia myös sitä, miten globaalijulkisuuden representaatiot ilmenevät, muuntuvat ja uudelleen virittyvät erilaisissa
kansallisissa konteksteissa. Kehystetäänkö kamppailuja kansallisista intresseistä käsin vai
kuuluuko kansallisissa medioissa muotoutuvan maailmanyhteiskunnan moraalinen ääni?
106 Kirjallisuus
Akbaba, Ceren (2013) Occupy the World: The Emergence of an International Movement.
Julkaisussa Ortadogu Analiz 5:5, s. 28–34.
Alemdar, Zeynep (2014) ‘Modelling’ for Democracy? Turkey's Historical Issues with
Freedom of Speech. Julkaisussa Middle Eastern Studies 50:4, s. 568–588.
Alexander, Jeffrey C. (2011) Performative Revolution in Egypt: An Essay in Cultural Power. Bloomsbury Academic, Lontoo.
Altunisik, Meliha & Tür, Özlem (2005) Turkey. Challenges of Continuity and Change.
Routledge Curzon, Lontoo.
Associated Press (2014) About. Associated Press, New York.
http://www.ap.org/company/about-us. Viitattu 25.9.2014.
Atay, Tayfun (2013) The Clash of ‘Nations’ in Turkey: Reflections on the Gezi Park Incident. Julkaisussa Insight Turkey 15:3, s. 39–44.
Bateson, Gregory (1955) A Theory of Play and Fantasy. Psychiatric Research Reports 2 s.
39–51.
Baykan, Baris Gencer & Lelandais Gülcin Erdi (2004) Cross-readings of the antiglobalisation movement in Turkey and beyond. Political culture in the making. Julkaisussa
International Social Science Journal 56:183, s. 519–528.
Beck, Colin J. (2014) Reflections on the revolutionary wave in 2011. Julkaisussa Theory &
Society 43:2, s. 197-223.
Benford, Robert D. & Snow, David A. 2000: Framing Processes and Social Movements.
An Overview and Assessment. Annual Review of Sociology 26, s. 611–639.
Bhattacharjya, Manjima & Birchall, Jenny & Caro, Pamela & Kelleher, David & Sahasranaman, Vinita (2013) Why gender matters in activism: feminism and social justice movements. Julkaisussa Gender & Development 21:2, s. 277–293.
Boli, John & Thomas, Gerorge M. (1999) INGOs and the Organization of World Culture.
Teoksessa John Boli & George M. Thomas (toim.) Constructing World Culture. International Non-Governmental Organizations Since 1875. Stanford University Press, Stanford.
Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (1999) The Sociology of Critical Capacity. European
Journal of Social Theory 2:3, s. 359–377.
Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (2006/1991) On Justification: Economies of Worth.
Trans. Catherine Porter. Princeton University Press, Princeton.
107 Boyd-Barret (1998) ’Global’ News Agencies. Teoksessa Oliver Boyd-Barret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 19–34.
Boyd-Barret, Oliver & Rantanen, Terhi (1998) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo.
Boykoff, Jules (2006) Framing Dissent: Mass-Media Coverage of the Global Justice Movement. Julkaisussa New Political Science 28:2, s. 201–228.
Bruner, M. Lane (2005) Carnivalesque Protest and the Humorless State. Julkaisussa Text
and Performance Quarterly 25:2, s. 136–155.
Calhoun, Craig (2013) Occupy Wall Street in perspective. Julkaisussa The British Journal
of Sociology 64:1, s. 26–38.
Campbell, Emahunn Raheem Ali (2011) A Critique of the Occupy Movement from Black
Occupier. Julkaisussa The Black Scholar 41:4, s. 42–51.
Christofis, Nikos (2013) Gezi Park: the powerfully symbolic chance to act together! Julkaisussa Bülent Gökay & Ilia Xypolia, Ilia (toim.) Reflections on Taksim – Gezi Park Protests in Turkey. A Journal of Global Faultlines Publication. Keele University: Keele European Research Centre, Southeast Europe Series, s. 47–49.
Davies, Christine (2007) Humour and protest. Jokes under Communism. Julkaisussa International Review of Social History 52, s. 291–305.
Della Porta, Donatella & Diani, Mario (2006) Social Movements. An Introduction. Blackwell Publishing, Malden.
Dewey, John (2006/1927) Julkinen toiminta ja sen ongelmat. Suom. Mika Renvall. Vastapaino, Tampere.
Egin, Oray (2013) The Silence of Surrender. Erdogan’s War on Independent Media. Julkaisussa World Affairs, November/December 2013, s. 47–56.
Eliasoph, Nina (2004) Can We Theorize the Press Without Theorizing the Public? Julkaisussa Political Communication 21, s. 297–303.
Eraydin, Ayda & Tasan-Kok, Tuna (2014) State Response to Contemporary Urban Movements in Turkey: A Critical Overview of State Entrepreneurialism and Authoritarian Interventions. Julkaisussa Antipode 46:1, s. 110–129.
Eskelinen, Teppo (2012) Mitä Occupy on? Julkaisussa Occupy! Into Kustannus, Helsinki
s. 5–16.
Fairclough, Norman (1997/1995) Miten media puhuu. Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. Vastapaino, Tampere.
108 Farro, Antimo L. & Demirhisar, Deniz Günce (2014) The Gezi Park movement: a Turkish
experience of the twenty-first-century collective movements. Julkaisussa International Review of Sociology: Revue Internationale de Sociologie, 24:1, s. 176–189.
Farro, Antimo L. & Lustiger-Thaler, Henri (2014) Reimagining social movements. From
collectives to individuals. Ashgate, Farnham Surrey.
Flew, Terry (2007) Understanding Global Media. Palgrave Macmillan, New York.
Forbes, Derek (1998) From Apartheid to Pluralism. Teoksessa Teoksessa Oliver BoydBarret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s.
154–172.
Fraser, Nancy (1997) Justice Intteruptus. Critical Reflections on the ”Postsocialist” Condition. Routledge, New York.
Fraser, Nancy (2008) Scales of Justice. Reimagining Political Space in a Globalizing
World. Polity Press, Cambridge.
Gaber, Ivor & Willson, Alice Wynne (2005) Dying for diamonds: the mainstream media
and NGOs – a case study of ActionAid. Teoksessa Wilma de Jong & Martin Shaw & Neil
Stammers (toim.) Global Activism, Global Media. Pluto Press, Lontoo.
Gamson, William A. (1992) Talking Politics. Cambridge University Press, Cambridge.
Gamson, William A. & Wolfsfeld, Gadi (1993) Movements and Media as Interacting Systems. Julkaisussa Annals of the American Academy of Political Science 528:1, s. 114–125.
Genc, Kaya (2013) Rise of Turkish citizens' media. Julkaisussa Index on Censorship 42:4,
s. 92–95.
Gitlin, Todd (1980) The Whole World is Watching: Mass Media in the Making and Unmaking of the New Left. University of California Press, Berkeley.
Gitlin, Todd (2013) Occupy’s predicament: the moment and the prospects for the movement. Julkaisussa The British Journal of Sociology 64:1, s. 3–25.
Givan, Rebecca Kolins & Roberts, Kenneth M. & Soule, Sarah A. (2009) Introduction:
The Dimensions of Diffusion. Teoksessa Rebecca Kolins Givan & Kenneth M. Roberts &
Sarah A.Soule (toim.) The Diffusion of Social Movements. Actors, Mechanisms and Political Effects. Cambridge University Press, New York, s. 1–18.
Glasius, Marlies & Pleyers, Geoffrey (2013) The Global Moment of 2011: Democracy,
Social Justice and Dignity. Julkaisussa Development and Change 44:3, s. 547–567.
Goffman, Erwing (1974) Frame Analysis: An Essay on the Organization of Experience.
Harvard University Press, Cambridge.
109 Guidry, John A. & Kennedy, Michael D. & Zald, Mayer N. (2003) Globalizations and Social Movements. Teoksessa John A. Guidry & Michael D. Kennedy & Mayer N. Zald
(toim.) Globalizations and Social Movements: Culture, Power and the Transnational Public
Sphere. University of Michigan Press, s. 1–32.
Gümrükcü, Selin (2010) The Rise of a Social Movement: The Emergence of AntiGlobalization Movements in Turkey. Julkaisussa Turkish Studies 11:2, s. 163–180.
Gökay, Bülent & Xypolia, Ilia (2013) Reflections on Taksim – Gezi Park Protests in Turkey. A Journal of Global Faultlines Publication. Keele University: Keele European Research Centre, Southeast Europe Series.
Göle, Nilüfer (2013) Gezi – anatomy of a public square movement. Julkaisussa Insight
Turkey, 15:3, s. 7–14.
Habermas, Jürgen (2004/1962) Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Suom. Veikko Pietilä. Vastapaino, Tampere.
Hall, Stuart (1997) The Work of Representation. Teoksessa Stuart Hall (toim.) Representation. Cultural Representations and Signifying Practices. Sage, Lontoo, s. 13–74.
Hardt, Michael & Negri, Antonio (2011) The Fight for 'Real Democracy' at the Heart of
Occupy Wall Street. Julkaisussa Foreign Affairs 11.10.2011. Saatavissa
http://www.foreignaffairs.com/articles/136399/michael-hardt-and-antonio-negri/the-fightfor-real-democracy-at-the-heart-of-occupy-wall-street, viitattu 15.5.2014.
Hafner-Burton, Emilie M. (2008) Sticks and Stones: Naming and Shaming the Human
Rights Enforcement Problem. Julkaisussa International Organization 62:4, s. 689–716.
Held, David & McGrew, Anthony (2005) Globalisaatio. Puolesta ja vastaan. Vastapaino,
Tampere.
Helsinki Research Group for Political Sociology (2012) CLIC_CODEBOOK MAY 21,
2012. Climate Change and Civil Society –tutkimusprojekti. Saatavissa
http://blogs.helsinki.fi/politicalsociology/files/2013/01/CLIC_codebook.pdf, viitattu
30.3.2014.
Herkman, Juha (2011) Politiikka ja mediajulkisuus. Vastapaino, Tampere.
Herne, Kaisa (2012) Mitä oikeudenmukaisuus on? Gaudeamus, Helsinki.
Hironaka, Ann (2014) Greening the Globe. World Society and Environmental Change.
Cambridge University Press, New York.
Hoppman, David Nicolas & Strömback, Jesper (2010) The rise of the media punditocracy?
Journalists and media pundits in Danish election news 1994-2007. Julkaisussa Media, Culture & Society 32:6, s. 943-960.
110 Huikuri, Suvi (2011) Kiista ilmastosta. Uuden ilmastosopimuksen oikeutukset Helsingin
Sanomissa ja The Times of Indiassa vuosina 2005–2008. Julkaisussa Sosiologia 48:1, s.
52–66.
Ignatieff, Michael (2001) Human Rights as Politics. Teoksessa Michael Ignatieff & Amy
Gutmann (toim.) Human Rights as Politics and Idolatry. Princeton University Press, New
Jersey.
Imig, Doug & Tarrow, Sidney (2001) Contentious Europeans. Protest and Politics in an
Emerging Polity. Rowman & Littlefield Publishers Inc.
Iyengar, Shanto (1991) Is Anyone Responsible? How Television Frames Political Issues.
University of Chicago Press, Chicago.
de Jong, Wilma & Shaw, Martin & Stammers, Neil (2005) Global Activism, Global Media. Pluto press, Lontoo.
Juppi, Pirita (2004) Keitä me olemme? Mitä me haluamme? Eläinoikeusliike määrittelykamppailun, marginalisoinnin ja moraalisen paniikin kohteena suomalaisessa sanomalehdistössä. Journalistiikan väitöskirja. Jyväskylän yliopisto.
Karvonen, Lauri (2009) Politiikan henkilöityminen. Teoksessa Sami Borg & Heikki Paloheimo (toim.): Vaalit yleisödemokratiassa. Eduskuntavaalitutkimus 2007. Tampere University Press, Tampere, s. 94–125.
Kellner, Douglas (2012) Media spectacle, insurrection and the crisis of neoliberalism from
the Arab Uprisings to Occupy Everywhere! Julkaisussa International Studies in Sociology
of Education, 23:3, s. 251–272.
Kerton, Sarah (2012) Tahrir, Here? The Influence of the Arab Uprisings on the Emergence
of Occupy. Julkaisussa Social Movement Studies 11:3-4, s. 302–308.
Kivikuru, Ullamaija (1998) From State Socialism to Deregulation. Teoksessa Oliver BoydBarret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s.
137–153.
Koopmans, Ruud (2002) Codebook for the analysis of political mobilization and communication in European public spheres. The Transformation of Political Mobilisation and
Communication in European Public Spheres –projekti. Saatavissa
http://europub.wzb.eu/Data/Codebooks%20questionnaires/D2-1-claims-codebook.pdf,
viitattu 20.4.2013.
Koopmans, Ruud (2004) Movements and media: Selection processes and evolutionary
dynamics in the public sphere. Julkaisussa Theory and Society 33, s. 367–391.
Koopmans, Ruud & Statham, Paul (1999) Political Claims Analysis: Integrating Protest
Event and Political Discourse Approaches. Mobilization 4:2, s. 203–211.
111 Korpivaara, Salla (2013) In Technology We Trust. Moral Justifications in the Climate
Change Disputes in the United States. Master’s Thesis, Department of Social Research,
University of Helsinki.
Koveneva, Olga (2011) Les communautés politiques en France et en Russie. Regards
croisés sur quelques modalités du “vivre ensemble”. Annales. Histoire, Sciences Sociales
66:3, s. 787–817.
Kukkonen, Anna (2013) What is Worthy in Climate Politics? Justifying Moral Claims in
the French Media and Civil society. Master’s thesis, Department of Social Research, University of Helsinki.
Kunelius, Risto & Noppari, Elina & Reunanen Esa (2009) Media vallan verkoissa. Tampereen yliopiopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 112/2009. Tampereen yliopisto.
Kus, Basak & Özel, Isik (2010) United we restrain, divided we rule: Neoliberal Reforms
and Labor Unions in Turkey and Mexico. Julkaisussa European Journal of Turkish Studies
11.
Laitinen, Arto (2013) Mihin kysymyksiin oikeudenmukaisuusteoriat vastaavat? Sosiaalityön tutkimuksen päivät 14.–15.2.2013. Lapin yliopisto.
Lamont, Michèle & Thévenot, Laurent (2000) Rethinking Comparative Cultural Sociology. Repertoires of Evaluation in France and the United States. Cambridge University Press,
Cambridge.
Lonkila, Markku (2011) Yhteisyyden kieliopit helsinkiläisessä ja pietarilaisessa kaupunkiaktivismissa. Sosiologia 48:1, s. 22–33.
Lounasmeri, Lotta (2010) Kansallisen konsensuskulttuurin jäljillä. Globalisaatioajan Suomi Helsingin Sanomissa. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010/6. Helsingin yliopisto.
Lovering, John & Türkmen, Hade (2011) Bulldozer neoliberalism in Istanbul: The stateled construction of property markets and the displacement of the urban poor. International
Planning Studies 16:1, s. 73–96.
Luhtakallio, Eeva (2010a) Local Politicizations. A Comparison of Finns and French Practicing Democracy. University of Helsinki Department of Social Research, Sociology Research Reports no. 265. Helsinki University Print, Helsinki.
Luhtakallio, Eeva (2010b) Visuaalisen kulttuurin sosiologia – menetelmiä kuvien kohtaamiseen. Sosiaalitutkimuksen kvalitatiivisten menetelmien kurssi 9.4.2010. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, sosiaalitieteiden laitos.
Luhtakallio, Eeva & Alapuro, Risto (2008) Vaalidemokratia, vastademokratia ja politiikan
paluu. Teoksessa: Pierre Rosanvallon Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella
(2008/2006), suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino, Tampere s. 7–18.
112 Luhtakallio, Eeva & Ylä-Anttila, Tuomas (2011) Julkisen oikeuttamisen analyysi sosiologisena tutkimusmenetelmänä. Sosiologia 1/2011, s. 34–51.
Marks, Leonie A. & Kalaitzandonakes, Nicholas & Konduru, Srinivasa (2006) Images of
Globalization in the Mass Media. Julkaisussa The World Economy 29:5, s. 615–636.
Marx Ferree, Myra & Gamson, Willian & Gerhards, Jürgen & Rucht, Dieter (2002) Four
models of the public sphere in modern democracies. Julkaisussa Theory and Society 31, s.
289–324.
Massey, Doreen (2005) For Space. Sage, Lontoo.
Mayer, Hartmut & Vogtm Henri (2006) A Responsible Europe? Ethical Foundations of EU
External Affairs. Palgrave Macmillan, New York.
McNair, Brian (2006) Cultural Chaos. Journalism, News and Power in a Globalised World.
Routledge, New York.
McNair, Brian (2011) An Introduction to Political Communication. Routledge, New York.
McVeigh, Rory & Bayerlain, Kraig & Vann, Burrel Jr. & Trivedi, Priyamvda (2014) Educational Segregation, Tea Party Organizations, and Battles over Distributive Justice. Julkaisussa American Sociological Review 79:4, s. 630–652.
Mehta, Jal & Winship, Christopher. Moral Power. Teoksessa Steven Hitlin & Stephen Vasey (toim.) Handbook of the Sociology of Morality. Springer, New York, s. 425-438.
Moody, Michael & Thévenot, Laurent (2000) Comparing models of strategy, interests and
the public good in French and American environmental disputes. Teoksessa: Michèle Lamont & Laurent Thévenot (toim.) Rethinking Comparative Cultural Sociology: Repertoires
of Evaluation in France and the United States. Cambridge University Press, Cambridge, s.
273–306.
Müftüler-Bac, Meltem & Keyman, E. Fuat (2012) The Era of Dominant-Party Politics.
Julkaisussa Journal of Democracy 23:1, s. 85–99.
Nykänen, Johanna (2011) One Question, Any Answers? The EU’s Role in Solving the
Kurdish Question in Turkey. The Finnish Institute of International Affairs, Briefing Paper
74.
Oguzlu, Tarik (2013) The Gezi Park Protests and its Impact on Turkey's Soft-power abroad. Julkaisussa Ortadogu Analiz 5:55, s. 10–15.
Oivo, Katariina (2013) Inspired Justice Environmentalism. Action and Moral Argumentation of Indian Civil Society on Climate Change. Master’s Thesis, Department of Social
Research, University of Helsinki.
113 Owen, David (2012) Scales of Justice: Reimagining Political Space in a Globalizing
World. Book Review. Julkaisussa Constellations 19:1, s. 135–139.
Perloff, Richard M. (2014) The Dynamics of Political Communication: Media and Politics
in a Digital Age. Routledge, New York.
Pickerill, Jenny & Krinsky, John (2012) Why Does Occupy Matter? Julkaisussa Social
Movement Studies 11:3-4, s. 279–287.
Pomerlau, Wayne P. (2013) Western Theories of Justice. Julkaisussa Internet Encyclopedia
of Philosophy. Saatavissa http://www.iep.utm.edu/justwest/#H5, viitattu 15.10.2013.
Päivänsalo, Ville & Mäkinen, Jukka (2009) Rawls, John. Julkaisussa Filosofia.fi –portaali.
Eurooppalaisen filosofian seura ry, Niin & Näin -lehti sekä Åbo Akademin filosofian oppiaine. Saatavissa http://filosofia.fi/node/4691, viitattu 18.9.2014.
Ramos, Howard, Ron & James, Thomas & Oskar N.T. (2007) Shaping the Northern Media’s Human Rights Coverage, 1986-2000. Julkaisussa Journal of Peace Research 44:4, s.
385–406.
Rantanen, Terhi (1998) From Communism to Capitalism. Teoksessa Oliver Boyd-Barret &
Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 125–136.
Rantanen, Terhi (2005) The Media and Globalization. Sage Publications, Lontoo.
Rawls (1988/1971) Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen. WSOY, Porvoo.
Rawls (2007/1999) Kansojen oikeus. Suom. Leo Näreaho. Gaudeamus, Helsinki.
Reunanen, Esa (2014) Toimittajan poliittinen identiteetti. Aktiivinen aatteenkannattaja,
passiivinen puhelinpylväs vai jotain ihan muuta? Teoksessa Heikki Luostarinen & Pentti
Raittila (toim.) Journalistin vapaus. Vastapaino, Tampere, s. 46-73.
Ridell, Seija & Kymäläinen, Päivi & Nyyssönen, Timo (2009) Julkinen tila tänään – kuhinaa lomittuvilla rajapinnoilla. Teoksessa Seija Ridell & Päivi Kymäläinen & Timo Nyyssönen (toim.) Julkisen tilan poetiikkaa ja politiikkaa. Tieteidenvälisiä otteita vallasta kaupunki-, media ja virtuaalitiloissa. Tampere University Press, Tampere, s. 7–40.
Rosavallon, Pierre (2008/2006) Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Suom.
Tapani Kilpeläinen. Vastapaino, Tampere.
Rucht, Dieter (2004) Movement Allies, Adversaries, and Third Parties. Teoksessa David
A. Snow & Sarah A. Soule & Hanspeter Kriesi (toim.) The Blackell Companion to Social
Movements. Blackwell Publishing, Malden, s. 197–216.
Rucht, Dieter (2013) Protest movements and their media usages. Teoksessa Bert Cammaerts & Alice Mattoni & Patrick McCurdy (toim.) Mediation and Protest Movements. Intellect, Bristol, s. 249–268.
114 Saaranen-Kauppinen, Anita & Puusniekka, Anna (2006) KvaliMOTV - Menetelmäopetuksen tietovaranto. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto, Tampere. Saatavissa
http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus, viitattu 29.10.2013.
Salo, Sanna (2012) Kiista demokratiasta. Globalisaatiokeskustelu suomalaisissa vastajulkisuuksissa 1999-2001. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto.
Sassen, Saskia (2011) The Global Street: Making the Political. Julkaisussa Globalizations
8:5, s. 573–579.
Schulze-Schneider, Ingrid (1998) From Dictatorship to Democracy. Teoksessa Oliver Boyd-Barret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 108–124.
Simsek, Sefa (2004) New Social Movements in Turkey Since 1980. Julkaisussa Turkish
Studies 5:2, s.111–139
Smith, Thomas W. (2007) Leveraging Norms: The ECHR and Turkey’s Human Rights
Reforms. Teoksessa Zehra F. Kabasakal Arat (toim.) Human Rights in Turkey. University
of Pennsylvania Press, Philadelphia, s. 262–274.
Smith, Jackie & Glidden, Bob (2012) Occupy Pittsburgh and the Challenges of Participatory Democracy. Julkaisussa Social Movement Studies 11:3-4, s. 288–294.
Snow, David A. & Benford Robert D. (1988) Ideology, frame resonance and participant
mobilization. Julkaisussa International social movement research 1:1, s. 197–217.
Steinberg, Gerald M. (2013) International NGOs, the Arab Upheaval, and Human Rights:
Examining NGO Resource Allocation. Julkaisussa: Northwestern Journal of International
Human Rights 11:1, s. 124–149.
Steel, John (2012) Journalism & Free Speech. Routledge, New York.
Sulkunen, Pekka (2009) The Saturated Society. Governing Risk and Lifestyles in Consumer Society. Sage, Lontoo.
Tarrow, Sidney (1998) Power in Movement. Social Movements and Contentious Politics.
Cambridge University Press, Cambridge.
Tarrow, Sidney (2005) The New Transnational Activism. Cambridge University Press,
Cambridge.
Taspinar, Omer (2014) The End of the Turkish Model. Julkaisussa Survival: Global Politics and Strategy 56:2, s. 49–64.
Tastan, Coskun (2013) The Gezi Park Protests in Turkey: A Qualitative Field Research.
Julkaisussa Insight Turkey 15:3, s. 27–38.
115 Thévenot, Laurent & Moody, Michael & Lafaye, Claudette (2000) Forms of Valuing Nature: Arguments and Modes of Justification in Environmental Disputes. Teoksessa Michèle
Lamont & Laurent Thévenot (toim.), Rethinking comparative cultural sociology: Repertoires of Evaluation in France and the United States. Cambridge University Press, Cambridge, s. 229–272.
Tilly, Charles & Tarrow, Sidney (2007) Contentious Politics. Paradigm Publishers, Lontoo.
Tombus, H. Ertug (2013) Reluctant Democratization: The Case of the Justice and Development Party in Turkey. Julkaisussa Constellations 20:2, s. 312–327.
Tuchman, Gaye (1978) Making News: A Study in the Construction of Reality. Free Press,
New York.
Tunc, Asli (2013) Freedom of expression debates in Turkey: Acute problems and new hopes. Julkaisussa International Journal of Media & Cultural Politics 9:2, s. 153–163.
Türkmen, Füsun (2007) Turkey’s Participation in Global and Regional Human Rights Regimes. Teoksessa Zehra F. Kabasakal Arat (toim.) Human Rights in Turkey. University of
Pennsylvania Press, Philadelphia, s. 249–261.
Urhan, Betül & Celik, Seydi (2010) Perceptions of “National Security” in Turkey and
Their Impacts on the Labor Movement and Trade Union Activities. Julkaisussa European
Journal of Turkish Studies 11.
Uysal, Ahmet (2009) The Language of Inclusion and Exclusion: Media and Social Movements in Turkey. Julkaisussa Global Media Journal 8:14, s. 1–19.
Wallerstein, Immanuel (2013) Turkey: Dilemma of Kurds. Julkaisussa Bülent Gökay &
Ilia Xypolia (toim.) Reflections on Taksim – Gezi Park Protests in Turkey. A Journal of
Global Faultlines Publication. Keele University: Keele European Research Centre, Southeast Europe Series, s. 31–32.
Vliegenthart, Rens & van Zoonen, Liesbet (2011) Power to the frame: Bringing sociology
back to frame analysis. Julkaisussa European Journal of Communication, 26:2, s. 101–115.
Ylä-Anttila, Tuomas (2010) Politiikan paluu: Globalisaatioliike ja julkisuus. Vastapaino,
Tampere.
Ylä-Anttila, Tuomas (2012) Global Social Movements, Justice and the Media. Research
plan. Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitos, Helsinki.
van Zoonen, Elisabeth A. (1992) The women’s movement and the media: Constructing a
public identity. Julkaisussa European Journal of Communication 7:4, s. 453–476.
Önis, Ziya (2012) The Triumph of Conservative Globalism: The Political Economy of the
AKP Era. Julkaisussa: Turkish Studies 13:2, s. 135–152.
116 Siteeratut uutistoimistoraportit
ASSOCIATED PRESS 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal.
ASSOCIATED PRESS 1.6. 2013 Erdogan defiant as police and demonstrators clash.
ASSOCIATED PRESS 1.6.2013 Turkish police retreat from Istanbul square.
ASSOCIATED PRESS 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.
ASSOCIATED PRESS 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.
ASSOCIATED PRESS 3.6.2013 Administration voices concern over Turkish unrest.
ASSOCIATED PRESS 3.6.2013 Erdogan rejects 'dictator' claims.
ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Turkish gov't offers apology as protests continue.
ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Turkish media slammed for poor riot coverage.
ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 EUR:Turkey protests turn to media coverage.
ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Turkey's street protests get personal.
ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Q&A: A look at the protests sweeping Turkey.
ASSOCIATED PRESS 5.6.2013 Protests unite Turks across social spectrum.
ASSOCIATED PRESS 5.6.2013 Turkey's tourism industry shrugs off protest fears.
ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 Erdogan returns to face protests in Turkey.
ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 SnAssociated Pressshots from Turkey's protest.
ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 A glance at the Taksim protesters in Istanbul.
ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 Turkish leader slightly mellows his tone.
ASSOCIATED PRESS 7.6.2013 A glance at some of Erdogan's supporters.
ASSOCIATED PRESS 7.6.2013 Protests crack Turkey's international image.
ASSOCIATED PRESS 7.6.2013 EU defends the right to peaceful protest in Turkey.
ASSOCIATED PRESS 10.6.2013 Istanbul soccer fans united by anti-govt protests.
ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 Protest crackdowns test Obama ties with Turkish PM.
ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 A look at Turkey and its widespread protests.
ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 Police renew sweep through Istanbul square.
ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 Turkish economy depends on political stability.
ASSOCIATED PRESS 12.6.2013 Turkish PM to meet Istanbul park protesters.
ASSOCIATED PRESS 13.6.2013 Turkish PM meets with protesters after warning.
ASSOCIATED PRESS 14.6.2013 Turkish PM urges protesters to leave Gezi Park.
ASSOCIATED PRESS 14.6.2013 Turkish PM vows new gesture aimed to cool protests.
117 ASSOCIATED PRESS 15.6.2013 Turkish president: Time for park protesters to go.
ASSOCIATED PRESS 16.6.2013 Riot police end Istanbul park protest.
ASSOCIATED PRESS 16.6.2013 Turkish PM defends his 'duty' to end protests.
ASSOCIATED PRESS 17.6.2013 Unions give lift to Turkish anti-gov't protests.
ASSOCIATED PRESS 18.6.2013 Turkey vows to strengthen police powers.
ASSOCIATED PRESS 18.6.2013 Turkey's defiant PM says police to get more power.
ASSOCIATED PRESS 18.6.2013 Turkey's `standing man' launches new protest wave.
ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Turkish official approves 'standing man' protest.
ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Turkey's 'standing man' to join ranks of icons?
ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Comparison of mass protests in Brazil and Turkey.
ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Turkish ambassador: Protests 'democracy in action'.
ASSOCIATED PRESS 21.6.2013 Analysis: Protests threaten Erdogan ambitions.
ASSOCIATED PRESS 22.6.2013 Erdogan: Turkey, Brazil hit by same conspiracy.
ASSOCIATED PRESS 24.6.2013 EU seeks to look beyond Turkey protests.
ASSOCIATED PRESS 6.7.2013 Istanbul's governor warns against new protest.
ASSOCIATED PRESS 10.7.2013 Turkish opposition angry over union vote by gov't.
ASSOCIATED PRESS 27.8.2013 Facebook: Governments demanded data on 38K users.
ASSOCIATED PRESS 30.9.2013 Turkey unveils reforms, some aimed at Kurds.
ASSOCIATED PRESS 16.10.2013 EU faults Turkey for protest clashes, urges reform.
118