Voitto globaalissa mediajulkisuudessa, tappio
Voitto globaalissa mediajulkisuudessa, tappio sisäpoliittisessa kamppailussa Turkin Gezi-liikkeen vaatimukset oikeudenmukaisuudesta Suvi Helka Maria Ignatius Helsingin yliopisto Valtiotieteellinen tiedekunta Sosiologia Pro gradu –tutkielma Tammikuu 2015 Tiedekunta/Osasto – Fakultet/Sektion – Faculty Laitos – Institution – Department Valtiotieteellinen tiedekunta Sosiaalitieteiden laitos Tekijä – Författare – Author Suvi Helka Maria Ignatius Työn nimi – Arbetets titel – Title Voitto globaalissa mediajulkisuudessa, tappio sisäpoliittisessa kamppailussa. Turkin Gezi-liikkeen vaatimukset oikeudenmukaisuudesta. Oppiaine – Läroämne – Subject Sosiologia, yleinen linja Työn laji – Arbetets art – Level Aika – Datum – Month and year Sivumäärä – Sidoantal – Number of pages Pro gradu 12.1.2015 118 Tiivistelmä – Referat – Abstract Tässä pro gradussa tarkastellaan globaalia mediakeskustelua Turkin kesän 2013 protesteista esimerkkinä oikeudenmukaisuudesta käytävästä tulkintakamppailusta. Työssä selvitetään, miten kansainvälisissä uutistoimistoraporteissa representoidaan oikeudenmukaisuuden sisältöjä ja rajoja koskevaa kiistapolitiikkaa. Tutkimuksen keskeinen argumentti on, että vaikka Turkin protestoijien Gezi-liike kokee sisäpoliittisen tappion, se oikeudenmukaisuuskäsitystensä vuoksi näyttäytyy globaalissa julkisuudessa moraalisena voittajana. Oikeudenmukaisuus nähdään keskeisenä normatiivisena kriteerinä yhteiskunnan jatkuvuudelle ja muutokselle. Nancy Fraserin teorian mukaan globalisaation myötä käsitykset oikeudenmukaisuuden substanssista ja subjekteista ovat muuttuneet kiistanalaisiksi. Samalla sosiaalisten liikkeiden roolin oikeudenmukaisuuskeskustelun moottorina on esitetty muuttuneen keskeisemmäksi. Liikkeet haastavat poliittisen eliitin ja sosiaalitieteilijöiden määritelmät oikeudenmukaisuudesta vaatiessaan oikeudenmukaisuuden arviointia aiempaa inklusiivisemmilla ja dialogisemmilla tavoilla. Artikuloidessaan oikeudenmukaisuuden sisältöä ja kohteita uusilla tavoilla konkreettisissa tilanteissa ne laajentavat näkemystä oikeudenmukaisuudesta kansallisvaltiollisena tulonjakopolitiikkana moniulotteiseksi skaalaksi, jossa oikeudenmukaisuuden toteutuminen edellyttää myös kulttuurista tunnustamista, poliittista representaatiota ja kansallisvaltiolle vaihtoehtoisia mittakaavoja. Yhteiskunnallisten seurausten kannalta merkittävin debatti käydään mediajulkisuudessa, mutta median globalisaation myötä julkinen keskustelu on osin irtaantunut kansallisista raameista kansainväliselle areenalle. Tutkimuksen tavoite on kartoittaa muotoutuvan kansainvälisen julkisuuden toimintaa oikeudenmukaisuuskamppailun areenana erityisesti sosiaalisten liikkeiden näkökulmasta empiirisen tutkimuksen kautta. Kansainvälinen mediajulkisuus hahmotetaan viimeaikaisten tutkimusten ehdottamalla tavalla rakenteellisten poliittisten mahdollisuuksien ja liikkeiden toiminnan välittäjänä. Käytännössä tutkitaan Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä Associated Pressin artikkeleissa kesän 2013 protesteista. Aineisto koostuu niissä esitetyistä vaateista (N = 395). Menetelmä on julkisen oikeuttamisen analyysi, jota kehitetään edelleen tukeutuen Fraserin teoriaan oikeudenmukaisuuden skaaloista. Tutkielman tavoite on selvittää, 1. missä määrin Gezi-liikkeen vaatimukset resonoivat media-areenalla ja miten haastetaan, 2. miten vaateissa määritellään ja perustellaan demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta sekä 3. miten kuva oikeudenmukaisuusdebatista tarkentuu vertailussa muihin viimeaikaisiin moraalisiin protesteihin. Tutkimuksen mukaan Gezi-liike voittaa oikeudenmukaisuudesta Turkin hallituksen kanssa käymänsä legitimiteettikamppailun globaalissa mediajulkisuudessa, vaikka liike kokee tappion sisäpoliittisessa kamppailussa. Liikkeen globaalimediassa nauttima moraalinen arvovalta perustuu sen julkisissa puheenvuoroissa hahmottuvaan demokratiakäsitykseen, joka herättää Turkin hallituksen näkemyksiä enemmän positiivista resonanssia muissa keskustelijoissa. Sillä ei kuitenkaan ole merkitystä konfliktin lopputulokselle, koska Turkin hallitus ei koe olevansa tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille. Työssä eritellään näitä kilpailevia näkemyksiä Fraserin teorian avulla nähden niiden koskettavan erityisesti poliittista representaatiota, mutta vähäisemmässä määrin myös kulttuurista tunnustamista. Sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puheenvuoroissaan puolustava Gezi-liike edustaa osallistuvaa demokratiakäsitystä pyrkien vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa sekä vaatii arvopluraalia yksilöiden autonomian ja intimiteetin arvostamista. Tämän tulkitaan olevan linjassa kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvojen kanssa, toisin kuin Turkin hallituksen puolustama konservatiivinen vaalidemokratia, jossa hallinto toimii huolehtivana patriarkkana vaalimandaattiinsa vedoten ja vähemmistöjä valikoivasti suvaiten. Vertailu muihin moraalisiin protesteihin selkeyttää kuvaa Turkin protesteista representaatio- ja tunnustamiskamppailuna, jossa redistribuution kysymykset jäävät varjoon. Tämä voi kieliä siitä, ettei globaalilla areenalla vallitse yhtenäisiä käsityksiä jakooikeudenmukaisuudesta mutta myös siitä, että Turkin hallituksen talous- ja sosiaalipolitiikan julkista menestystarinaa on vaikea haastaa, vaikka se olisi saavutettu kulttuurisesta ja poliittisesta oikeudenmukaisuudesta tinkimällä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Oikeudenmukaisuus, Oikeuttamisteoria, Julkinen keskustelu, Yhteiskunnalliset liikkeet, Uutistoimistot, Poliittinen sosiologia Sisällysluettelo 1 Johdanto ............................................................................................................................. 1 2 Tutkimusaihe ja lähestymistapa: globaali julkisuus, sosiaaliset liikkeet ja oikeudenmukaisuuden skaalat ............................................................................................... 4 2.1 Mediajulkisuus kiistapolitiikan keskeisenä areenana.................................................. 5 2.2 Median globalisaatio liikkeiden toimintamahdollisuuksien laajentajana ................... 9 2.3 Turkin Gezi-liike julkisuuksissa ja poliittisessa kontekstissaan ............................... 12 2.4 Kamppailu oikeudenmukaisuudesta kiistapolitiikan ytimessä.................................. 16 2.5 2010-luvun protestiliikkeet oikeudenmukaisuuden artikuloijina .............................. 20 3 Aineisto ja menetelmät: miten analysoida oikeudenmukaisuuspuhetta uutistoimistoraporteista ....................................................................................................... 23 3.1 Menetelmänä julkisen oikeuttamisen analyysi.......................................................... 24 3.2 Aineistona kansainväliset uutistoimistoraportit ........................................................ 28 3.3 Analyysin eteneminen käytännössä .......................................................................... 29 4 Analyysi I: Gezi-liike voittaa globaalimediassa, mutta häviää sisäpolitiikassa ............... 32 4.1 Gezi-liike ja Turkin hallitus oikeudenmukaisuuskamppailun vastanapoina ............. 33 4.2 Gezi-liikkeen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti heikoissa ...................................... 35 4.3 Turkin hallituksen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti vahvoissa .............................. 39 4.4 Journalistit kääntävät kokonaisjulkisuuden Gezi-liikkeen eduksi ............................ 42 4.5 Liikkeen konsonanssi on kansainvälistä, hallituksen kansallista .............................. 49 4.6 Gezi-liikkeen legitimiteetti ei käänny tehokkaaksi politiikaksi ................................ 52 5 Analyysi II: Oikeudenmukaisuuskäsitykset Gezi-liikkeen menestystekijänä.................. 54 5.1 Poliittinen ja kulttuurinen oikeudenmukaisuus kiistan ytimessä .............................. 55 5.2 Oikeudenmukaisuuden perustelut eri arvomaailmoista ............................................ 59 5.3 Gezi-liike vaatii osallistuvaa demokratiaa ja moninaisuuden tunnustamista ............ 63 5.4 Turkin hallitus: vaalidemokratia ja vähemmistöpolitiikka takaavat oikeudenmukaisuuden ..................................................................................................... 75 5.5 Gezi-liikkeen nousu moraaliseksi voittajaksi............................................................ 82 6 Analyysi III: Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet suhteessa Arabikevääseen ja OWS-liikkeeseen................................................................................................................. 85 6.1 Gezi-liikkeen kytkennät muihin protesteihin globaalimediassa ............................... 86 6.2 Tilan politiikka ja demokratiavaatimukset yhdistävät protesteja .............................. 90 7.3 Egyptin, USA:n ja Turkin protestit oikeudenmukaisuuden skaaloilla ...................... 93 7 Johtopäätökset .................................................................................................................. 96 Kirjallisuus ........................................................................................................................ 107 Siteeratut uutistoimistoraportit .......................................................................................... 117 1 Johdanto Kesällä 2013 joukkoviestimet raportoivat huomattavan osan Turkkia aktivoituneen poliittiseen liikkeeseen. Tapahtumien uutisoitiin käynnistyneen puolensadan ympäristöaktivistin mielenosoituksesta Istanbulissa sijaitsevan Gezi-puiston suojelemiseksi paikalle kaavaillulta ostoskeskuskompleksilta. Poliittisen liikehdinnän luonne näytti kuitenkin muuttuvan poliisin voimatoimien katalysoimina yleiseksi protestiksi pääministeri Erdoganin hallintoa kohtaan. Mielenosoitukset levisivät arvioiden mukaan kymmeniin Turkin kaupunkeihin, ja niihin osallistui jopa satojatuhansia ihmisiä. Kansallisten ja kansainvälisten uutiskuvien, artikkeleiden ja sosiaalisen median myötä protestien sarja tempautui julkisen keskustelun keskiöön niin paikallisella kuin globaalilla tasolla. Toukokuun lopulla alkaneiden protestien liikevoima alkoi hiipua heinäkuuhun mennessä, mutta keskustelu jatkuu, ja tutkimus protestien merkityksestä, syistä ja seurauksista on vasta alkamassa. Tämän tutkimuksen keskeinen argumentti on, että vaikka Gezi-liike koki tappion kansallisessa poliittisessa kamppailussa, se voitti globaalissa mediajulkisuudessa Turkin hallituksen kanssa käydyn määrittelykamppailun oikeudenmukaisuudesta. Tutkimukseni kartoittaa mekanismeja, joiden kautta Gezi-liikkeen vaatimukset näyttäytyivät legitiimeinä kansainvälisten uutistoimistoraporttien kokonaisjulkisuudessa ja tarjoaa selityksen sille, miksei legitimiteetti kuitenkaan kääntynyt sisäpoliittiseksi menestykseksi. Sosiaalisten liikkeiden ja julkisen vallan suhdetta mediatekstien kautta analysoiva tutkimus perustuu ajatukseen julkisen keskustelun keskeisyydestä poliittisten kiistojen ratkaisussa (Ylä-Anttila 2010; Herkman 2011). Edustuksellisissa demokratioissa kiistan osapuolet pyrkivät tavoitteisiinsa vetoamalla julkisuudessa suureen yleisöön. (Koopmans 2004.) Toisaalta globalisaation taloudellisten, poliittisten ja institutionaalisten riippuvuussuhteiden haastaessa kansallisvaltion suvereniteettia yhä keskeisemmiksi muodostuvat myös kansainvälisen median tulkinnat maailman tapahtumista (Flew 2007; McNair 2006). Toisessa luvussa kuvaan tutkimukseni taustaa, joka on sosiaalisten liikkeiden ja median suhdetta analysoivassa perinteessä sekä valitsemaani lähestymistapaa, joka hahmottaa poliittiset kiistat oikeudenmukaisuuskamppailuina. Edellisen osalta tarkastelen mediakehyk- 1 siä tutkivaa suuntausta, sillä se edustaa samantyyppistä kulttuuristen merkitysten tutkimusta kuin oma työni. Tuon esille tarpeen huomioida symbolisen kehystämisen tutkimisessa poliittisen toimintaympäristön mahdollisuuksineen nykyistä enemmän. Ehdotan ratkaisuksi Koopmansin (2004, 377-380) ideaa mediajulkisuudesta rakenteellisten poliittisten mahdollisuuksien ja liikkeiden toiminnan välittäjänä ja tutkimusta liikkeiden vaateiden näkyvyydestä, resonanssista ja legitimiteetistä mediassa, joka on globalisaation ja kansainvälisten uutistoimistojen myötävaikutuksella enenevästi valtiorajat ylittävää. Perustelen näkökulman relevanssin kartoittamalla Gezi-liikkeen suhdetta kansallisiin ja kansainvälisiin julkisuuksiin ja kontekstualisoimalla sen Turkin nykypolitiikan kenttään. Lähestyn liikkeen mediakehystyksiä kamppailuna oikeudenmukaisuudesta, sillä oikeudenmukaisuutta pidetään sosiaalisten liikkeiden keskeisenä päämääränä. Tässä hyödynnän Nancy Fraserin (2008) teoriaa, joka hahmottaa oikeudenmukaisuuden taloudellisena redistribuutiona, kulttuurisena tunnustamisena ja poliittisena representaationa. Teorian mukaan sosiaalisten liikkeiden rooli oikeudenmukaisuuskeskustelun nostattajina on myös muuttunut yhä keskeisemmäksi viime vuosikymmeninä (ks. myös Ylä-Anttila 2012; Glasius & Pleyers 2013). Tutkimuksen metodologiaa esittelevässä kolmannessa luvussa avaan empiiristä aineistoani, käyttämääni tutkimusmenetelmää sekä analyysin etenemistä. Esittelen soveltamaani julkisen oikeuttamisen analyysia (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011), joka perustuu Boltanskin ja Thévenot'n (2006/1991) oikeuttamisteoriaan sekä Koopmansin ja Stathamin (1999) poliittisten vaateiden analyysiin, ja jota tässä laajennan ottamalla mukaan Fraserin (2008) erottelun oikeudenmukaisuudesta poliittisena representaationa, kulttuurisena tunnustamisena ja taloudellisena redistribuutiona. Perustelen Associated Pressin uutisten relevanssin aineistona. Lopuksi kuvaan aineiston keräämistä, rajaamista ja analyysin etenemistä. Luvut 4-6 ovat varsinaisia analyysilukuja, jotka vastaavat tutkimuskysymyksiini: 1. Missä määrin Gezi-liikkeen vaateet resonoivat media-areenalla ja miten niitä haastetaan? 2. Miten vaateissa määritellään ja perustellaan demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta? 3. Miten kuva oikeudenmukaisuusdebatista tarkentuu vertailussa muihin moraalisiin protesteihin? Neljännessä luvussa analysoin, missä määrin Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet resonoivat mediassa ja miten niitä haastetaan. Osoitan, että moniäänisyydestä huolimatta 2 keskustelun vastakkaisiksi, eniten näkyvyyttä vaateilleen saaviksi navoiksi hahmottuvat Gezi-liike ja Turkin hallitus. Edellinen löytää vahvimmat julkiset tukijansa erityisesti sisäpoliittisesti heikoista ay-liikkeestä ja oppositiosta, jälkimmäinen sisäpoliittisesti vahvoista AK-puolueesta ja kontrollikoneistosta. Kokonaisjulkisuudessa, erityisesti uutistoimistojournalistien myötävaikutuksella, Gezi-liikkeen vaateet näyttäytyvät Turkin hallitusta legitiimimmiltä. Ne eivät kuitenkaan käänny liikkeen voitoksi, koska Turkin hallitus ei koe olevansa tilivelvollinen kansainvälisille, pakotepolitiikkaan kykenemättömille yleisöille. Oikeudenmukaisuuden sisällöt, subjektit ja perustelut mediassa ovat viidennen luvun teemoja. Oikeudenmukaisuus hahmottuu mediakeskustelussa ensisijassa kamppailuksi poliittisesta representaatiosta, mutta usein sen päämääränä näyttäytyy myös kulttuurinen tunnustaminen. Liikkeen globaalimediassa nauttima moraalinen arvovalta perustuu sen julkisissa puheenvuoroissa hahmottuvaan demokratiakäsitykseen, joka herättää Turkin hallituksen näkökantoja enemmän positiivista resonanssia muissa keskustelijoissa. Osoitan keskustelijoiden argumentaatiossa esiintyviä oikeutuksia analysoimalla, että sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puolustava Gezi-liike edustaa puheenvuorojensa perusteella osallistuvaa demokratiakäsitystä pyrkien vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa sekä vaatii arvoliberaalia yksilön autonomian ja intimiteetin arvostusta. Turkin hallitus puolustaa julkisissa lausunnoissaan konservatiivista vaalidemokratiaa, jossa hallinto toimii huolehtivana patriarkkana vaali-mandaattiin vedoten ja vähemmistöjä valikoivasti suvaiten. Gezi-liikkeen kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvoja muistuttava oikeudenmukaisuuskäsitys herättää konsonanssia globaalimediassa, sillä liike näyttäytyy kannanottojensa ohella myös muissa toimissaan moraalisesti hyväntahtoisena, kyvykkäänä ja oikeutettuna. Sen sijaan hallituksen toiminta julkisuudessa moraaliperiaatteidensa mukaisesti vaikuttaa epäjohdonmukaiselta. Kuudes luku arvioi Turkin Gezi-liikkeen julkisia oikeudenmukaisuusvaateita suhteessa Egyptin Arabikevääseen ja Yhdysvaltojen Occupy Wall Street –liikkeeseen (OWS). Argumentoin, että vaikka tilan valtaamisen politiikka ja demokratisoitumisen tulkintakehykset protestien välillä muistuttavat julkisuudessa toisiaan, vaatimusten radikaalius riippuu kontekstista. Turkin protestit hahmottuvat vastademokraattiseksi representaatio- ja tunnustamiskamppailuksi, jossa taloudellisen redistribuution kysymykset jäävät varjoon. 3 2 Tutkimusaihe ja lähestymistapa: globaali julkisuus, sosiaaliset liikkeet ja oikeudenmukaisuuden skaalat Tässä luvussa osoitan mediajulkisuuden keskeisyyden kiistapolitiikkaa välittävänä areenana. Argumentoin yhteiskunnallisesti relevanteimman interaktion sosiaalisten liikkeiden ja niiden vastustajien välillä sijoittuvan mediajulkisuuteen, jonka kautta osapuolet voivat mobilisoida tuekseen julkista mielipidettä. Tarkastelen kehysanalyyttisen perinteen kontribuutioita ja rajoitteita mediavälitteisen politiikan ymmärtämisessä. Kritisoin kehystämisen näkemistä strategisena laskelmointina, ja väitän sen olevan myös tapojen ohjaamaa. Lisäksi mediavälitteisen politiikan ymmärtäminen edellyttää kehysten tarkastelua poliittisen toimintaympäristön mahdollisuudet ja rajoitteet huomioiden. Tämä ohjaa analysoimaan kiistan osapuolten vaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä mediajulkisuudessa. Argumentoin, että mediajulkisuuden globalisoituminen on tuonut poliittisiin kiistoihin uuden tason, jonka merkitystä sosiaalisille liikkeille ei vielä ymmärretä. Akateeminen huomio on keskittynyt sosiaaliseen mediaan, mutta väitän liikkeiden tarvitsevan edelleen myös julkisuutta valtamedioissa tavoitteidensa saavuttamiseksi. Kansainvälisten uutistoimistojen rooli globaalin mediajulkisuuden rakentamisessa on ollut keskeinen. Ne ovat monipuolistaneet kiistapolitiikan osallistujajoukkoa ja laajentaneet kollektiivisen toiminnan diskursiivisia mahdollisuuksia. Globaalin uutismedian merkitys korostuu liikkeille, jotka toimivat kansallisesti rajoitetussa mediaympäristössä. Turkin median on arvioitu toimineen huonosti Gezi-liikkeen ja sen kritisoiman hallituksen kohtaamisfoorumina. Siksi on kiinnostavaa ja ajankohtaista analysoida, miten kansainvälinen media toimi kiistapolitiikan areenana. Empiiristen tutkimusten Gezi-liikkeen motiiveista ja merkityksistä voidaan ajatella artikuloivan näkemyksiä oikeudenmukaisuudesta. Esittelen tutkimuksessani hyödyntämäni Fraserin (2008) teorian oikeudenmukaisuudesta, jossa sosiaalisilla liikkeillä on keskeinen rooli. Teoria määrittelee oikeudenmukaisuuden substanssiksi taloudellisen redistribuution, kulttuurisen tunnustamisen ja poliittisen representaation, lukee oikeudenmukaisuuden piiriin kaikki poliittisen konfliktin keskiössä olevan valtarakenteen vaikutuksen alaiset tahot ja korostaa osapuolten välistä avointa ja julkista dialogia oikeudenmukaisuuden toteutumiselle. Lopuksi havainnollistan teorian valovoiman moraalisten protestien jäsentämisessä. 4 2.1 Mediajulkisuus kiistapolitiikan keskeisenä areenana Sosiaalinen liike voidaan määritellä yhteiskunnallista muutosta puolustavaksi tai vastustavaksi kollektiiviseksi toiminnaksi. Sitä määrittävät 1. konfliktisuhde vastustajiin, 2. epämuodollinen verkostorakenne ja 3. jaettu kollektiivinen identiteetti. (Della Porta & Diani 2006, 20-21.) Istanbulin Gezi-puistosta käynnistynyttä poliittista liikehdintää voidaan pitää sosiaalisena liikkeenä, sillä kyse ei ollut yksittäisestä mielenosoituksesta vaan protestien sarjasta, jossa kulminoituivat hallituksen neoliberaalien gentrifikaatioprojektien vastustus ja yleinen antipatia päättäjien autoritaarisiin reflekseihin (Farro & Demirhisar 2014). Media puolestaan voi tarkoittaa viestinnän 1. teknologisia välineitä ja infrastruktuuria, 2. institutionaalisia ja organisatorisia tuotanto- ja jakelumuotoja sekä 3. yleisöjen vastaanottamia ja kuluttamia informationaalisia ja symbolisia sisältöjä. (Flew 2007, 1-3; Herkman 2011, 18-20). Tässä tutkimuksessa mediaan viitataan erityisesti viimeksi mainitussa merkityksessä, sillä analyysin kohteena ovat uutistoimiston journalistisesti tuotetut sisällöt. Keskittyminen journalistiseen uutismediaan perustuu sille politiikan teorioissa ja edustuksellisten demokratioiden käytännöissäkin asetettuihin normatiivisiin vaatimuksiin toimimisesta politiikan toimijoiden ja kansalaisten välisenä tiedonvälityskanavana, päätöksentekijöiden kontrolloijana sekä poliittisen keskustelun foorumina, jossa myös vähemmistöt ja alistetut voivat saada äänensä kuuluviin (Herkman 2011, 55; McNair 2011, 18-20). Median ja sosiaalisten liikkeiden interaktiota analysoiva tutkimus perustuu ajatukseen julkisen keskustelun keskeisyydestä konfliktien rauhanomaiselle ratkaisulle nykyisissä poliittisissa yhteisöissä (Ylä-Anttila 2010, 32-33; Herkman 2011, 11-12, 18). Erityisesti pragmatistisesta yhteiskuntateoriasta ponnistavat demokratiakäsitykset näkevät julkisuudessa tapahtuvan kiistojen sovittelun demokratian toteutumisen edellytyksenä (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 34-35; Dewey 2006/1927). Esimerkiksi Luhtakallio ja Ylä-Anttila (2011, 35) määrittelevät julkisuuden Eliasophia (2004, 299-300) mukaillen ”yleiseen hyvään suuntautuvaksi puheeksi” poliittisista keittiökeskusteluista puoluejohtajien TVdebattiin. Toisaalta sosiaalisten liikkeiden vaatima tai vastustama yhteiskunnallinen muutos edellyttää yleensä päätöksentekijöiden vakuuttamista tai painostamista. Ennen modernia kansallisvaltiota ja sen poliittisia instituutioita interaktio protestoijien ja auktoriteettien 5 välillä oli paikallista, välitöntä ja suoraa. Sen sijaan edustuksellisen demokratian ja vaalipolitiikan kontekstissa kiistan osapuolet pyrkivät tavoitteisiinsa vetoamalla erityisesti suureen äänioikeudelliseen yleisöön. Siten yhteiskunnallisesti relevantein interaktio osapuolten välillä tapahtuu yleensä institutionalisoituneiden joukkoviestimien välityksellä. Sekä protestoijille että auktoriteeteille on usein merkityksellisintä, millaisia tulkintoja, arvioita ja reaktiota heidän toimensa herättävät valtamedioissa kuten levikiltään laajimmissa sanomalehdissä ja sähköisissä viestimissä. (Koopmans 2004, 367-368; McNair 2011, 3-14). Liikkeet tarvitsevat joukkoviestimiä uusien kannattajien mobilisointiin, asemansa vahvistamiseen ja asiansa yhteiskunnallisen merkityksen laajentamiseen (Gamson & Wolfsfeld 1993, 116). Myöskään institutionalisoituneet poliittiset toimijat eivät voi jättää huomiotta julkista mielipidettä, mikäli ne haluavat kannatuksensa säilyvän (McNair 2011, 5). Sosiaalisten liikkeiden ja median suhteita sekä erityisesti protestien käsittelyä mediassa on tutkittu yhteiskuntatieteissä enemmän 1980-luvulta lähtien. Pioneerityönä pidetään Todd Gitlinin vuonna 1980 ilmestynyttä teosta ”The Whole World is Watching: Mass Media in the Making and Unmaking of the New Left”. Siinä ja monissa myöhemmissäkin tutkimuksissa on keskitytty protestiuutisoinnin vääristymiin ja vinoutumiin aktivistien näkökulmasta (Koopmans 2004, 368-369; Boykoff 2006, 205-206). Huomio on keskittynyt pääasiassa journalistisiin kansallisiin joukkotiedotusvälineisiin (sanomalehdet, radio- ja televisiouutiset), mutta teknologisen kehityksen ja internetin yleistymisen myötä tutkimuksissa on alettu tutkia myös sosiaalista mediaa ja interaktion irtautumista kansallisista raameista. Toisaalta hierarkiattomalta vaikuttavassa internetissäkin palveluntarjoajat, selaajat ja hakukoneet esiorganisoivat saatavilla olevaa tietoa, jolloin tietyt sisällöt ovat helpommin tavoitettavissa (Koopmans 2004, 370-371). Lisäksi uutisia tuottavat mediayhtiöt ovat yhä keskeisiä paikallisten kiistojen – myös sosiaalisessa mediassa esitettyjen – välittämisessä laajoille yleisöille. Digitaalinen eriarvoisuus, kielimuurit, internetissä liikkuvan informaation määrä ja kysymykset sen luotettavuudesta ovat eräitä syitä sille, että ”koko maailman katsominen” edellyttää yhä näkyvyyttä perinteisissä uutismedioissa (Rucht 2013, 251-263). Käytetyimpiä käsitteitä liikkeiden ja uutismedian suhteiden analyysissa ovat kehys ja kehystäminen (Benford & Snow 2000; Vliegenthart & van Zoonen 2011; Ylä-Anttila 2012). Kehys viittaa uutisen sisältöön, kehystäminen uutisten teon ja vastaanoton prosessiin ja 6 kontekstiin (Vliegenthart & van Zoonen 2011, 102). Sosiaalitieteessä kehystämisen käsite johdetaan usein Gregory Batesoniin (1955), mutta sen teoreettisena isänä voi pitää myös Erwing Goffmania (1974). Goffmanin (1974, 24-25) mukaan merkitykset muodostuvat vuorovaikutuksen, tulkinnan ja kontekstualisoinnin prosesseissa. Niiden tuloksena syntyvät sosiaaliset kehykset tarjoavat merkityksen ja määrittävät toimijoiden, tilanteiden ja sopivan käytöksen kannalta relevantit ja irrelevantit piirteet. Usein tilannetta kehystetään useammalla kuin yhdellä tavalla. (emt.; Vliegenthart & van Zoonen 2011, 103.) Goffmanin työstä sosiaalisten liikkeiden mediakehystyksen tutkimiseen ovat ammentaneet esimerkiksi Tuchman (1978), Gitlin (1980) ja van Zoonen (1992). Heidän tutkimuksissaan uutiskehykset sidottiin uutisten tuotantotapoihin, joissa tapahtuman tai tarinan uutisarvo ei riippunut niinkään sen ominaisuuksista tai yksittäisten journalistien toiminnasta vaan sopivuudesta uutisorganisaation aika- ja tilavaatimuksiin. Liikkeiden mediakehystysten resonanssia julkisessa keskustelussa ja mielipiteenmuodostuksessa tutkineet Gamson (1992) ja Iyengar (1991) puolestaan osoittivat kehysten käytön ja tulkinnan yksilölliset ja kollektiiviset erot. (Vliegenthart & van Zoonen 2011, 103-105.) Edellä mainittuja tutkimuksia yhdistävät näkemykset kehysten moninaisuudesta sekä mahdollisesta ristiriitaisuudesta osana erilaisilla materiaalisilla ja symbolisilla resursseilla varustettujen toimijoiden merkityskamppailua. Kehykset syntyvät osana sosiaalista, rutinoitunutta prosessia, jossa journalistien toimijuus on suhteellista ja yleisöjen kehykset artikuloituvat mediadiskurssin ohella arkitiedon, kokemuksen, yksilöllisten ja kollektiivisten erojen kautta. (emt.) Nyttemmin sosiaalisten liikkeiden mediakehystystä on lähestytty enemmän uutiskehysten sisällön kuin kehystysprosessin kannalta. Kehys on nähty työkaluna, jonka kautta tietoisesti pyritään edistämään tiettyä todellisuuskäsitystä. Kyseinen intentionaalisuuden oletus poikkeaa varhaisemmista tutkimuksista, joiden mukaan kehykset eivät synny intentionaalisesti vaan yksittäisten ja kollektiivisten toimijoiden interaktioiden ja konfliktien tuloksena. Valtaosa uudemmista uutiskehysten analyyseista olettaa yksittäisen journalistin tai editoijan olevan ratkaiseva toimija kehyksen määrittelyssä. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet uutismedioiden organisatoristen prosessien, ideologisten sidonnaisuuksien ja markkinatilanteiden vaikutukset, diskursiivisen vallan epätasainen jakautuminen sekä kansalliset ja kansainväliset uutiskulttuurit. Monet tutkimukset olettavat uutislähteen vaikuttavan agen- 7 dan määrittelyyn, mutteivät ole tutkineet sen kääntymistä lähteen intressien mukaisiksi mediakehyksiksi. Sen sijaan kehysten sisältöjä on eritelty esimerkiksi temaattisten ja ideologisten piirteiden kautta. Tuloksena on valtavasti eri tavalla nimettyjä, mutta sisällöllisesti osin päällekkäisiä kehyksiä. Silloin kun nykytutkimus puhuu kehysten sijaan kehystämisestä, se viittaa lähinnä sosiaalipsykologiseen tutkimukseen yleisöjen reagoimisesta tiettyihin mediakehyksiin. (Vliengenthart & van Zoonen 2011, 105-111.) Kriitikoista individualistinen lähestymistapa ei tee oikeutta politiikan ja siihen liittyvän merkityksenannon interaktiiviselle ja sosiaaliselle luonteelle. Sosiologian palauttamista liikkeiden mediakehysten analyysiin ovat peräänkuuluttaneet Vliegenthart ja van Zoonen (2011). Samantyyppistä kritiikkiä yleisemmin liiketutkimusta kohtaan ovat esittäneet YläAnttila (2010, 154-155) ja Luhtakallio (2010a). Liiketutkimuksessa on hallinnut Snow’n ja Benfordin (1988, 198) määritelmä kollektiivisen toiminnan kehyksistä liikkeiden luomina ja jakamina intentionaalisina merkitys- ja tulkintastrategioina, joiden tarkoitus on mobilisoida potentiaalisia kannattajia, ruokkia tukea ja demobilisoida vastustajia. Kriitikoista strategisuus on vain toinen puoli kehystämisestä, joka on myös intuitiivista ja tapojen ohjaamaa navigointia sosiaalisessa maailmassa (Luhtakallio 2010a; Ylä-Anttila 2010; Vliegenthart & van Zoonen 2011). Edellä esitettyyn kritiikkiin on helppo yhtyä, mutta se ei riitä median ja sosiaalisten liikkeiden suhteiden ymmärtämiseen. Nyttemmin liiketutkijoiden keskuudessa on alkanut hahmottua konsensus tarpeesta integroida kollektiivisen toiminnan toimijalähtöiset selitykset, jollaiseksi lasketaan symbolisen kehystämisen ohella materiaalisten resurssien mobilisointi, ja rakenteelliset selitykset, jotka korostavat liikkeiden toimintaympäristöä ja etenkin poliittisia mahdollisuuksia (Koopmans 2004). Koopmansin (2004, 377-380) mukaan ongelman ratkaisu saattaisi löytyä kiinnittämällä huomio tapoihin, joilla mediajulkisuus välittää rakenteellisia poliittisia mahdollisuuksia ja liikkeiden toimintaa. Kyse on diskursiivisista mahdollisuuksista, jotka vaikuttavat liikkeiden esittämien vaateiden diffuusioon julkisuudessa. Julkisuuden rajat eivät ole pysyviä vaan historiallisesti muuttuvia. Tiettynä ajankohtana ja tietyssä paikassa julkisuus on kuitenkin rajattu tila. Julkisuuden kolme valintamekanismia sinne pyrkiville viesteille ovat näkyvyys, resonanssi ja legitimiteetti. Näkyvyys tarkoittaa laajuutta, jolla julkisuuden portinvartijat päättävät käsitellä kiistan osapuolten esittämiä vaateita. Laajuus riippuu journa- 8 listisista normeista ja uutisarvoista, kuten aiheen läheisyydestä ja relevanssista, konfliktipitoisuudesta, vaateiden esittäjien arvovallasta, tarinan harvinaisuudesta ja mahdollisuuksista sen dramatisointiin ja personalisointiin sekä viestimien organisatorisista resursseista sekä aika- ja tilavaatimuksista. ”Tärkeiden” poliitikkojen sanomiset saavat usein vakiintumattomia liikkeitä enemmän palstatilaa sisällöstä riippumatta. Resonanssi puolestaan tarkoittaa sitä, missä määrin liikkeen vaatimukset herättävät reaktioita muissa julkisuuden toimijoissa. Resonanssi voi olla positiivista konsonanssia tai negatiivista dissonanssia, mutta joka tapauksessa se kuljettaa viestiä kauemmas muiden toimijoiden artikuloidessa sitä omista lähtökohdistaan. Lisäksi vahva resonanssi parantaa toimijoiden mahdollisuuksia tulevaisuudessakin saada äänensä kuuluviin. Legitimiteetti viittaa vaateen tai sen esittäjän yleiseen hyväksyttävyyteen muiden osapuolten keskuudessa. Legitimiteetin ja resonanssin suhdetta voi ajatella kurvilineaarisena, sillä usein legitimiteetiltään kiistanalaiset vaateet resonoivat eniten. Näiden kolmen mekanismin kautta muovautuva mediajulkisuus on keskeinen sekä liikkeille että niiden vastustajille ja liittolaisille kamppailussa yleisön sympatioista ja poliittisesta legitimiteetistä. Media on myös keskeinen – vaikkei toki ainut – kanava, jonka kautta kiistan osapuolet saavat tietoa toistensa tekemisistä, näkemyksistä ja reaktioista omiin tekemisiinsä ja näkemyksiinsä. (emt. 371-380.) Siksi mediajulkisuudessa konstruoidun poliittisen kamppailun tutkimus sellaisenaan on perusteltua ja ajankohtaista. 2.2 Median globalisaatio liikkeiden toimintamahdollisuuksien laajentajana Globalisaation yleensä ja median globalisaation erityisesti voidaan väittää tuoneen aiemmin paikallisiin tai kansallisiin poliittisiin kiistoihin uuden ylikansallisen ulottuvuuden (Guidry ym. 2003; de Jong ym. 2005; Mcnair 2006; Flew 2007). Globalisaatio voidaan määritellä Heldiä ja McGrewiä (2005, 9-16) mukaillen prosessiksi, jossa mannerten väliset sosiaalisen vuorovaikutuksen virrat ja käytännöt lisääntyvät, kiihtyvät ja muuttuvat aiempaa merkityksellisemmiksi. Globalisaatio muuttaa sosiaalisen organisoitumisen periaatteita liittämällä toisiinsa kaukaiset yhteisöt ja laajentamalla valtasuhteita mantereiden ja alueiden yli (emt.). Globalisaatioprosesseja on hahmotettu historiassa useita, mutta nykymuodossa käsite tarkoittaa 1900-luvun lopulta vahvistuneita kansainvälistymis- ja ylikansallistumistrendejä, jotka koskettavat erityisesti taloutta, mutta myös politiikkaa, hallintoa, kulttuuria, informaatiota ja ympäristöongelmia. Niiden myötä kansallisvaltioiden kapasiteetti 9 ja legitimiteetti taloudellisen, poliittisen, kulttuurisen ja sosiaalisen toiminnan sääntelijänä on osin kyseenalaistunut, joskin sen laajuudesta, merkityksestä ja seurauksista kiistellään. (emt.) Useimmat globalisaatioteoreetikot ovat kuitenkin yksimielisiä siitä, ettei globalisaatiota voi käytännössä olla ilman mediaa ja kommunikaatiota (vrt. Rantanen 2005, 4). Median globalisaatiota voidaan hahmottaa mediayhtiöiden kansainvälistymisstrategioiden, viestintäinfrastruktuurin ja viestinnän sisältöjen kautta. Ensinnäkin mediayhtiöt ovat enenevästi pyrkineet maailmanlaajuistamaan toimintojaan. 1900-luvun aikana yleiseksi mediasisältöjen tuottamisen ja jakelun muodoksi vakiintui yritysmuoto. 1900-luvun loppupuolella valtion sääntely vähentyi ja kaupallisen kilpailun logiikka vahvistui. 2000-luvun mediayhtiöt operoivat yhä kansainvälisemmillä markkinoilla kilpaillen luovista sisällöistä, rahoituksesta ja yleisöistä. On kiistanalaista, johtaako mediayhtiöiden globalisoituminen mediamonopoliin, jossa muutama ylikansallinen monialayritys dominoi koko toimialaa. Toiseksi mediayhtiöt ovat olleet keskeisiä globaalin viestintäinfrastruktuurin ja teknologian kehittämisessä. Laajakaistakaapelit, satelliitit, tietokoneet ja älypuhelimet mahdollistavat tekstien, kuvien, ideoiden, informaation ja ideologioiden kansainvälisen kierron. Kriittisenä käänteenä nähdään 1990-luvulla alkanut internetin popularisoiminen sekä uudet digitaaliset välineet. Kolmanneksi globaali media on pääasiallinen kanava, jonka kautta ihmiset ympäri maailmaa tekevät selkoa kaukaisista tapahtumista ja paikoista. Globaalin median välittämä informaatio on keskeistä kansojen, alueiden ja kulttuurien välisten merkitys- ja tulkintajärjestelmien kehittymiselle. Paljon kiistellään, missä määrin globaalit mediayhtiöt kykenevät hyödyntämään informaationsiirtokapasiteettiaan omia, lähtömaidensa tai kansainvälisen yritysmaailman intressejä pönkittävään propagandaan. Laaja yksimielisyys kuitenkin vallitsee globaalin median keskeisyydestä nykykulttuureille, kun kulttuuri ymmärretään merkitysten, kommunikaatiomuotojen, interaktion ja symbolisten representaatioiden tuotantoprosessiksi. (Flew 2007, 1-11, 21-29, 66-72, 138-141.) Mediayhtiöistä ensimmäisinä ja edelleen merkittävinä globaaleina toimijoina pidetään uutistoimistoja. Ne ovat keskeisiä myös sosiaalisille liikkeille tehdessään paikallisista kiistoista osia globaalia julkisuutta. Uutistoimistojen väitetään olleen ensimmäisiä globaalia tietoisuutta tuottaneita ja levittäneitä organisaatioita, jotka muovasivat käsityksiä ajasta ja paikasta. Uutisen muodossa informaatiosta tuli kerättävä ja levitettävä hyödyke, joka pal- 10 veli poliittista kommunikaatiota, kauppaa ja viihdettä. Uutiset vaikuttivat kansallisen identiteetin rakentamiseen, imperialismiin ja siirtomaiden hallinnointiin sekä taloudelliseen toimeliaisuuteen kotimarkkinoiden sisä- ja ulkopuolella. Uudet valtiot pitivät tärkeänä kansallisen uutistoimiston perustamista saavuttaakseen uskottavuutta kansakuntana ja vaikuttaakseen kansalliseen kuvaansa globaaleilla markkinoilla. Kansainvälisellä tasolla uutishyödykkeiden keräämisen ja jakelun organisoi ja rationalisoi 1800-luvulla harvalukuinen eurooppalais-amerikkalainen ryhmä, joka loi eksklusiivisia sopimuksia kansallisten uutistoimistojen kanssa. (Boyd-Barret & Rantanen 1998, 1-5.) Nyttemmin kansainvälisten uutistoimistojen lukumäärä, autonomia ja asiakasverkostot ovat kasvaneet yhdessä keskinäisen kilpailun ja julkaisuteknologian kehittymisen kanssa. Koska kansallisilla medioilla on rajallisesti ulkomaankirjeenvaihtajia, usein niiden ulkomaanuutisointi riippuu kansainvälisistä uutistoimistoista. Niiden peiton voi olettaa eroavan kansallisista medioista, sillä ne eivät ole yhtä vahvasti sidoksissa paikallisiin intressiryhmiin. Toisaalta kansainvälisilläkin uutistoimistoilla on kotimaa, ja globaalia uutismediaa hallitsevat yhä pohjoisamerikkalaiset ja länsieurooppalaiset toimijat: isobritannialainen Reuters, ranskalainen AFP ja yhdysvaltalainen AP. (Boyd-Barret 1998, 19-33; Gaber & Willson 2005, 96-99.) Uutistoimistojen uutisia on pitkään pidetty ”tukkumyyntitavarana”, jota asiakkaina toimivat mediayhtiöt työstävät edelleen omille yleisöilleen sopivaan muotoon. Kyseisen asiajournalismia mielipidejournalismin sijaan painottavan kuvan vaaliminen on ollut keskeistä myös uutistoimistoille itselleen. Silti vallitseva journalistinen kulttuuri sekä viestimen ja toimittajan mahdollinen poliittinen väri voivat vaikuttaa uutistyöhön. Vaikka uutisten puhdistaminen ideologiasta voi käytännössä olla mahdotonta, AP:n ja Reutersin kaltaisten kansainvälisten uutistoimistojen on pitänyt esiintyä uskottavina, luotettavina ja professionaalisina kumppaneina erilaisia poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä edustaville asiakasverkostoilleen ympäri maailmaa. Toisaalta uutistoimistojen mieltäminen tukkuliikkeiksi on vaikuttanut siihen, että sosiaalitieteellisessä ja mediatutkimuksessa ne ovat olleet kauan lähes näkymättömiä toimijoita. Erityisesti niiden tuottaman sisällön analyysi oli 1900luvun lopulle asti olematonta. Sitä perusteltiin alkuperäislähteiden hankalalla saatavuudella ja sillä, ettei materiaalilla ollut suoria yleisöjä. (Boyd-Barret & Rantanen 1998, 6-12.) Nyttemmin uutistoimistot ovat saaneet myös suoria yleisöjä tarjoamalla palveluitaan internetissä ja avanneet elektronisia arkistojaan myös tutkijoille. Jälkimmäinen yhdessä tietotek- 11 nisen metodiosaamisen kohentumisen kanssa innostikin sosiaalisten liikkeiden tutkimuksen veteraanin Sidney Tarrowin kollegoineen tutkimaan eurooppalaisen sosiaalisen liikehdinnän kuvauksia kansainvälisissä uutistoimistoraporteissa (ks. Imig & Tarrow 2001). Sosiaalisten liikkeiden näkökulmasta globaalin median – kansainvälisten uutistoimistojen keräämät ja kansallisten medioiden suodattamat – representaatiot niiden toiminnasta voivat laajentaa edellisessä alaluvussa eriteltyjä kollektiivisen toiminnan diskursiivisia mahdollisuuksia, mikäli niiden vaateet saavat näkyvyyttä mediassa, herättävät (positiivista) resonanssia ja niitä pidetään legitiimeinä (ks. myös Guidry ym. 2003, 1-31; Gaber & Willson 2005, 95-100). Uutistoimistoilla on tulkittu olevan rooli myös laajemmissa poliittisissa transitioissa diktatuurista demokratiaan, kommunismista kapitalismiin, valtiososialismista sääntelyn purkuun ja apartheidista pluralismiin (Schulze-Schneider 1998; Rantanen 1998; Kivikuru 1998; Forbes 1998; McNair 2006, 157-169). Monet nykyiset sosiaaliset liikkeet ja aktivistit esittävät vaateitaan paitsi kansallisissa myös kansainvälisissä joukkoviestimissä ja sosiaalisessa mediassa pyrkien mobilisoimaan kannatusta ulkomailla ja luomaan kansainvälistä poliittista painetta vastustajiaan kohtaan. Globaalin uutismedian representaatioiden merkitys liikkeille voi korostua erityisesti maissa, joissa sanan- ja lehdistönvapautta rajoitetaan. (Alexander 2011.) Toisaalta kyse ei ole vain kansallisvaltioiden sisäisten kiistojen kansainvälistymisestä vaan siitäkin, että vaateiden kohteet ovat enenevästi hallitusten ohella monikansallisia yrityksiä tai valtioiden välisiä organisaatioita (Guidry ym. 2003). 2.3 Turkin Gezi-liike julkisuuksissa ja poliittisessa kontekstissaan Turkkilaisten pääuutismedioiden, erityisesti televisiokanavien, on arvioitu olleen varovaisia kesän 2013 protestien käsittelyssä (Egin 2013; Tunc 2013). Etenkin protestien alkuvaiheessa kansallinen media pysyi vaitonaisena. Maan pääuutiskanavilla sisältö vaihteli pingviinidokumentista ja kokkiohjelmaan. Tästä syystä informaatiota tapahtumista sai lähinnä sosiaalisen median, erityisesti Twitterin ja Facebookin välityksellä. (emts.) Turkkilaisen median sensuuri ja itsesensuuri saattoivat olla eräitä keskeisiä tekijöitä, miksi kansainvälinen uutismedia kiinnostui sangen nopeasti protesteista. Etenkin läntiset joukkoviestimet korostavat mielellään rooliaan sananvapauden puolustajina ja toteuttajina monien sananvapausjärjestöjen rinnalla puuttuessaan havaitsemiinsa sensuuriyrityksiin koti- ja ulkomailla, 12 vaikka kyse olisi myös skuuppikilpailusta (Steel 2012). Muita syitä tapahtumien kansainväliselle huomioarvolle ovat etenkin Turkin geopoliittinen keskeisyys sekä Yhdysvalloille että EU:lle. Lisäksi islamilaisten arvojen ja sekulaarin demokratian yhdistämisestä tunnetulla ”Turkin mallilla” on ollut pitkään normatiivista painoarvoa viime vuosina useita kansannousuja kokeneessa Lähi-idässä. Turkin kansalaisyhteiskunnan laaja poliittinen mobilisaatio kesällä 2013 oli myös naapurimaille yllätys. (Oguzlu 2013; Taspinar 2014; Alemdar 2014.) Edellä mainituista syistä kansainväliset viestimet seurasivat tapahtumia tiiviisti raportoiden uusista käänteistä useasti päivässä, kääntäen kansainvälisten yleisöjen huomion Turkkiin ja tarjoten internet-palveluidensa kautta myös turkkilaisille yleisöille vaihtoehtoisia näkökulmia tapahtumiin. Sosiaalisen median ja kansainvälisten uutisten myötä protestien huomioarvo kasvoi sekä koti- että ulkomailla niin suureksi, että lopulta myös turkkilaiset viestimet alkoivat uutisoida protesteista. Kriitikoiden mukaan kotimaisen journalismin laajuus ja sävy eivät kuitenkaan tehneet oikeutta protestoijille (esim. Genc 2013). Gezi-liikkeen kuten aiempienkin hallitusta kritisoivien kansalaisliikkeiden marginalisointi turkkilaisessa uutismediassa on liitetty maan lehdistönvapauden kaventumiseen viime vuosina. Journalismin sensuurin ja itsesensuurin arvioidaan johtuvan mediayhtiöiden omistajuuden keskittymisestä, mediayhtiöiden johdon läheisistä suhteista hallintoon sekä journalisteihin suunnattujen laillisten pakotteiden lisääntymisestä. (Tunc 2013; Egin 2013.) Tämä on nähty vastakkaisena kehityskulkuna edeltäneille liberaalien reformien vuosikymmenille. Toisaalta historiallisesta perspektiivistä päättäjät ovat rajoittaneet sananvapautta tasavallan koko olemassaolon ajan aina, kun he ovat tulkinneet sen uhkaavan maan yhtenäisyyttä. (Alemdar 2014.) Kansallinen mediajulkisuus näyttää arvioiden mukaan toimineen huonosti Gezi-puiston protestoijien ja heidän kritisoimansa hallituksen kohtaamisfoorumina, joten kiinnostavaa ja ajankohtaista on edellisen alaluvun valossa myös se, millaisena konflikti näyttäytyi kansainvälisessä uutismediassa. Millaisia diskursiivisia mahdollisuuksia kansainvälinen mediajulkisuus konstruoi konfliktin osapuolille? Millaiset liikkeen esittämät argumentit ja hallituksen vasta-argumentit saivat näkyvyyttä kansainvälisellä mediaareenalla, ja miten ne resonoivat muiden keskustelijoiden puheenvuoroissa? Miten legitiimeinä edellä mainittuja vaateita pidettiin? Mitä seurauksia kansainvälisellä julkisuudella oli konfliktin osapuolille? Seuraavassa kahdessa luvussa rakennan teoreettisen viitekehyksen ja metodologisen työkalupakin vastatakseni näihin kysymyksiin analyysiluvuissa 4-6. 13 Analyysin kontekstualisoinnin kannalta on kuitenkin aiheellista asemoida Gezi-liike myös poliittiseen toimintaympäristöönsä. Nykyisen perustuslain mukaan Turkki on demokraattinen ja sekulaari monipuoluedemokratia, joka kunnioittaa perustajansa presidentti Atatürkin nationalismia. Maan historian varhaisvuosia 1923-1950 leimasivat valtion instituutiorakenteen ja yhteiskunnan kulttuurisen koodiston transformaatiopyrkimykset. Uskonnon julkista roolia pienennettiin ja sharia-laki korvattiin itävaltalaisella siviililailla. Ideologista oppia haettiin eurooppalaisesta nationalismista, sekularismista ja kapitalismista. Varhaista tasavaltaa on luonnehdittu autoritaariseksi ja nationalistiseksi yhtenäisvaltioksi, jonka väestö oli kuitenkin heterogeenistä. Demokratisoitumisen on sittemmin tulkittu edenneen viime vuosiin asti huolimatta 1900-luvun neljästä sotilasvallankaappauksesta sekä puolueiden ja armeijan jatkuneista jännitteistä. Vuosia 1950-1960 on luonnehdittu monipuoluepolitiikan vakiintumisen, 1961-1980 luokkapolitiikan nousun ja 1980-luvulla alkanutta ajanjaksoa identiteettipolitiikan vahvistumisen ajaksi. (Altunisik & Tür 2005.) Kesän 2013 protestien aikaan maata hallitsi kolmatta kautta arvokonservatiivisen AKpuolueen yksipuoluehallitus. Pääministerinä toimi AKP:n johtaja ja maan nykyinen presidentti Recep Tayyip Erdogan. Oppositiossa olivat kemalistinen, kansallismielinen ja sosiaalidemokraattinen CHP, kansallismielinen MHP ja osaa kurdiväestöstä edustava BDP. AKP:n on pitkään jatkuneen hallitusvaltansa aikana väitetty siirtyneen monella politiikan osa-alueella reformismista kohti autoritaarisuutta vaikka talouspoliittisesti (neo)liberaali linja on pitänyt (esim. Christofis 2013, 47; Atay 2013, 39-44). Turkin nationalistinen modernisaatioprojekti repressoi monia etnisiä, kulttuurisia, kielellisiä ja uskonnollisia ryhmiä. Ne saivat liikevoimaa vasta kansallisvaltion auktoriteetin kyseenalaistuttua talouden, teknologisen ja median globalisaation myötä 1900-luvun lopulla. Yhteiskunnallinen arvoperusta alkoi muuttua, luokkarakenne ja kulttuuriset ryhmät monipuolistua, aiemmin sorretut tai vähäosaiset organisoitua. Turkin kansalaisyhteiskunnan poliittis-sosiaalisen liikehdinnän katsotaan monipuolistuneen ja lisääntyneen 1980-luvulta lähtien, jolloin valtio alkoi vähitellen sietää erilaisia kulttuurisia ja ideologisia orientaatioita edustavia ryhmiä. Niistä laajimmin levinneitä ovat 2000-luvulla kurdien etninen nationalismi, islamismi, Alaviittien kulttuuriliike, feminismi, ympäristöliike ja ihmisoikeusakti- 14 vismi. (Simsek 2004, 111-137.) Nyttemmin myös taloudellisen globalisaation vastainen liikehdintä on voimistunut (Baykan & Lelandais 2004; Gümrükcü 2010). Nyky-Turkin liikkeiden väitetään sopivan erityisesti liiketeoreettiseen keskusteluun uusista sosiaalisista liikkeistä (Simsek 2004, 118-120). Ne ovat usein keskiluokkaisia, perustuvat sosiaaliluokan sijaan erilaisiin identiteettiryhmiin (kuten etnisyyteen tai sukupuoleen), ovat usein modernisaatiokriittisiä reaktioita arkielämän politisoitumiseen, vetoavat laajoihin yhteiskunnallisiin ryhmittymiin ja korostavat postmateriaalisia arvoja. Keskeisiä uusille liikkeille ovat symbolinen ja kulttuurinen vastarinta sekä hierarkiaton, egalitaarinen ja osallistava organisaatiorakenne. (Della Porta & Diani 2006, 8-11; Simsek 2004, 112-118.) Monet nykyliikkeet yhdistävät materiaalisia ja postmateriaalisia tavoitteita, mutta usein keskiössä on vaatimus kulttuurisesta tunnustamisesta. (Simsek 2004, 119-120.) Coskun Tastanin (2013) empiirinen tutkimus Gezi-liikkeen osallistujien poliittisista profiileista ja osallistumisen motiiveista viittaa siihen, että kesän 2013 protestit voidaan nähdä historiallisena jatkumona Turkissa 1980-luvulla itäneelle uudelle yhteiskunnalliselle liikehdinnälle. Tutkimuksen mukaan protestoijat olivat nuorehkoja, koulutettuja, politiikkoihin ja poliittisiin instituutioihin epäluottamusta tuntevia kansalaisia, joita yhdisti arvoliberaali ja usein vasemmistolainen maailmankatsomus. Monelle protestiin osallistumisen motiivi oli poliisiväkivallan synnyttämä moraalinen raivo, mutta taustalla olivat myös kokemukset perusvapauksien kapenemisesta, valtion sekaantumisesta yksityiselämään ja pääministerin autoritaarisesta hallintatavasta. Muut motiivit eivät olleet niinkään taloudellisia vaan liittyivät erilaisiin kulttuurisiin identiteetteihin. (emt. 27-38.) Farron ja Demirhisarin (2014) kenttätutkimus Gezi-liikkeen sosiaalisista, kulttuurisista ja poliittisista merkityksistä puolestaan näkee liikkeen vastustaneen hallituksen neoliberaalia autoritaarisuutta, jonka protestoijat diagnosoivat ilmenevän sekä taloudellisena eriarvoistumisena että poliittisten vaikutusmahdollisuuksien ja kulttuuristen identiteettien ilmaisuvapauden kaventumisena. Tutkimuksen mukaan Gezi-liike ilmentää uuden kollektiivisen liikkeen muovautumista, joka tuomitsee yksilöiden elämän epävakaistumisen nykyhallinnon kontekstissa ja pyrkii edistämään neoliberaalista, taloudellisesta spekulaatiosta vapaata sosiaalista elämää, vahvistamaan käsitystä yksilöiden ihmisarvosta sekä määrittelemään demokraattista poliittista osallistumista näistä lähtökohdista. Siten Gezi-liikkeen vaatimuk- 15 set muistuttavat muita viime vuosien suuria kansanliikkeitä Egyptin Arabikeväästä Pohjois-Amerikan Occupy Wall Street -liikkeeseen. (emt. 185; Farro & Lustiger-Thaler 2014.) Myös monissa muissa akateemisissa, joskin enemmän diagnostisissa kuin empiirisissä, analyyseissa Gezi-liike on rinnastettu Arabikevääseen ja OWS-liikkeeseen, mutta painotukset protestien taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen juurten välillä ovat vaihdelleet (Gökay & Xypolia 2013). Edellä mainitun valossa on kiinnostavaa kysyä, millaiset Geziliikkeeseen liitetyt motiivit ja merkitykset saivat näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä kansainvälisessä mediajulkisuudessa, ja miten ne kytkettiin muihin liikkeisiin. Seuraavaksi ehdotan, että sekä empiirisissä että teoreettisissa analyyseissa painotettuja liikkeen vaatimuksia ja identiteettejä kokoavana kattokäsitteenä voidaan pitää oikeudenmukaisuutta. 2.4 Kamppailu oikeudenmukaisuudesta kiistapolitiikan ytimessä Sosiaalisten liikkeiden tutkijoiden keskuudessa vallitsee konsensus, että useimpien liikkeiden ytimessä on jaettu uskomus senhetkisten olosuhteiden epäoikeudenmukaisuudesta ja siten muutostarpeesta (ks. McVeigh ym. 2014). Liikkeet vaativat oikeudenmukaisuutta, mutta niiden käsitykset oikeudenmukaisuuden sisällöistä, toteuttamisperiaatteista ja kohteista vaihtelevat. Oikeudenmukaisuus on eräs keskeisimmistä moraalis-poliittisista käsitteistä, joka nähdään keskeisenä normatiivisena kriteerinä yhteiskunnan jatkuvuudelle ja muutokselle. Latinankielinen sana jus tarkoittaa oikeutta tai lakia. Oikeudenmukaisuuden sukulaissanoja ovat esimerkiksi reiluus ja kohtuullisuus. Oikeudenmukaisuutta pidetään perustavana ihmisten välisten suhteiden koordinaatiolle ja vakaan poliittisen yhteisön luomiselle ja ylläpitämiselle, mutta teoreetikot ovat erimielisiä oikeudenmukaisuuden luonteesta, perustasta ja legitiimistä soveltamisesta. (Pomerlau 2013.) Mitä oikeudenmukaisemmin kansalaiset kokevat yhteiskunnan toimivan, sitä epätodennäköisemmin he pyrkivät muuttamaan sitä. Epäoikeudenmukaiseksi kuten tiettyä ihmisryhmää sortavaksi koettuun järjestelmään kohdistuu suurempia muutospaineita. (Herne 2012, 18-19.) Oikeudenmukaisuusteoriat kuuluvat normatiivisen yhteiskuntafilosofian perinteeseen pyrkiessään artikuloimaan ideaaleja siitä, miten asioiden tulisi olla (Herne 2012, 11-14). Teorioille keskeisimpiä kysymyksiä ovat oikeudenmukaisuuden 1. sisältö (mitä), 2. toteuttamisperiaatteet (miten) ja 3. kohteet (kenelle). Sisällöllisesti eri teoriat tarjoavat kilpailevia 16 vastauksia siihen, mistä oikeudenmukaisuudessa itse asiassa on kysymys. Kyse voi olla esimerkiksi yhdenvertaisesta statuksesta ja oikeuksista, resurssista ja hyödykkeistä tai toimintakyvyistä ja -edellytyksistä. Oikeudenmukaisuuden toteuttamisperiaatteista keskeisiä kilpailevia periaatteita ovat puolestaan tasa-, meriitti- ja tarveperustainen jako, huonoosaisimpien priorisointi ja riittävyysperiaate. Osa teoreetikoista on myös yhdistellyt niitä. Kolmas keskeinen kysymys on, ketkä kuuluvat oikeudenmukaisuuden piiriin. Yleensä oikeudenmukaisuuden subjekteina on pidetty yksilöitä, mutta usein on pohdittu myös ryhmäkategorioiden (kuten luokka tai sukupuoli) soveltamista. Yhteiskuntien sisäisen oikeudenmukaisuuden lisäksi on peräänkuulutettu globaalia oikeudenmukaisuutta ja kyseenalaistettu oikeudenmukaisuuden rajaaminen ihmiskuntaan. (Laitinen 2013, 8-9, 20-21.) 1900-luvun ehkä vaikutusvaltaisimpana oikeudenmukaisuuden teoreetikkona voidaan pitää yhdysvaltalaista John Rawlsia, jonka teos Oikeudenmukaisuusteoria (1988/1971) luetaan osaksi sopimusteoreettista filosofian perinnettä. Rawls oikeuttaa teoriansa vetoamalla proseduraaliseen menetelmään, jonka mukaisesti ihmiset toimisivat ”tietämättömyyden verhon” takana eli silloin, kun he eivät tietäisi omaa asemaansa. Hän määrittelee oikeudenmukaisuuden substanssiksi perusoikeudet sekä resurssit, joita kuka tahansa tarvitsee muista intresseistä riippumatta. Perusoikeuksien tulisi jakautua tasan, asemiin ja resursseihin pitäisi taata olla yhtäläiset mahdollisuudet ja lisäksi taloudellisten eriarvoisuuksien tulisi hyödyttää huono-osaisimpia. Oikeudenmukaisuuden subjekteiksi teoria rajaa yksilöt, jotka osallistuvat yhteistyöhön yhteiskunnassa. Myöhemmässä teoksessaan Kansojen oikeus (2007/1999) Rawls tähdentää, etteivät oikeudenmukaisuusteorian normit sovellu kansainväliselle tai globaalille tasolle, jossa hän näkee relevantteina osapuolina yksilöiden sijaan kansat. (Laitinen 2013, 23; Päivänsalo & Mäkinen 2009; Herne 2012, 89-134.) Debatti oikeudenmukaisuuden subjekteista on kiihtynyt Rawlsin jälkeen. Kahtena rintamalinjana hahmottuvat oikeudenmukaisuutta kansallisvaltioiden rajoissa käsitteellistävät nationalistit sekä sen soveltamista kansallisvaltioiden välisiin suhteisiin tai globaaleiden yksilöiden välille vaativat kosmopoliitit ja internationalistit. (Fraser 2008, 32-43.) Nancy Fraserin (2008) mielestä sen paremmin nationalistinen kuin kosmopoliittinen tulkinta oikeudenmukaisuudesta ei tavoita nykyisen globalisaation oloissa akuutiksi muuttunutta skaalojen ongelmaa. Hän viittaa skaaloilla ensinnäkin problematisoituneeseen kuvaan 17 moraalisesta balanssista, jota vasten kilpailevia vaateita voisi arvioida puolueettomasti oikeudenmukaisuuden substanssin moninaistuessa. Toiseksi skaalat viittaavat maantieteellisiin tilasuhteisiin, jossa kansallisvaltion aiempi hegemoninen asema moraalisena yhteisönä on kyseenalaistunut. 1900-luvulla oikeudenmukaisuuden sisältö kiinnittyi pitkälti taloudelliseen redistribuutioon ja luokkasuhteisiin. Nykyään redistribuutiota ajavat sosiaaliset liikkeet ovat kuitenkin usein konfliktisuhteessa paitsi taloudellista status quoa puolustavien tahojen kanssa myös tietyn ryhmän erityisyyden tunnustamista vaativien ja uusia poliittisen representaation muotoja etsivien liikkeiden kanssa. Oikeudenmukaisuuden maantieteelliset skaalat puolestaan kiinnittyivät pitkään moderniin, tiettyä aluetta hallitsevaan valtioon. Nyttemmin ”westfalenilaiselle” kehykselle on ilmaantunut kilpailevia mittakaavoja ihmisoikeusregiimin ja globaalin hallinnan verkostojen myötä. Kansallisen ja kansainvälisen tilan erottamisen kyseenalaistavat globaalit sosiaaliset liikkeet, hallitusten väliset järjestöt, hallituksista riippumattomat järjestöt ja ylikansalliset ongelmat ilmastonmuutoksesta geenimanipuloituun maatalouteen. Molempiin skaaloihin liittyy siis valtavia haasteita, jotka koskevat sekä oikeudenmukaisuuden sisältöä että sen subjekteja. (emt. 1-11.) Fraser pyrkii ratkaisemaan skaalojen ongelmaa hahmottelemalla kriittistä teoriaa oikeudenmukaisuudesta globaalissa maailmassa. Hän täydentää aiempaa, taloudellisen redistribuutioon ja kulttuuriseen tunnustamiseen keskittynyttä analyysiaan (1997) esittelemällä kolmantena oikeudenmukaisuuden ulottuvuutena poliittisen representaation. Vaikka Fraser yhtäältä argumentoi oikeudenmukaisuuden substanssien analyyttisen erottamisen puolesta, hän huomauttaa niiden olevan käytännössä yhteen kietoutuneita. Esimerkiksi tiettyjä ryhmiä suosivat kulttuurinormit voivat saada institutionalisoidut vastineensa valtiossa ja taloudessa. Toisaalta taloudellinen huono-osaisuus voi estää tiettyjä ryhmiä osallistumasta sekä päätöksentekoon että kulttuurin tekemiseen. (Fraser 2008, 16-17; Fraser 1997, 14-15.) Oikeudenmukaisuus taloudellisena redistribuutiona viittaa Fraserin (1997, 11-33) mukaan luokkapolitiikkaan, jossa neuvotellaan materiaalisten hyödykkeiden jakamisesta sosioekonomisten ryhmien välillä. Taloudellinen epäoikeudenmukaisuus voi ilmetä tulo- ja pääomaeroina, erilaisissa mahdollisuuksissa palkkatyöhön, koulutukseen, terveydenhuoltoon ja vapaa-aikaan, mutta myös elinajanodotteessa ja kuolleisuusasteessa. Luokan ohella redistribuutioon läheisesti liittyviä käsitteitä ovat esimerkiksi intressi, hyväksikäyttö, talou- 18 dellinen marginalisointi ja deprivaatio. Epäoikeudenmukaista redistribuutiota on pyritty korjaamaan poliittistaloudellisilla rakenteellisilla toimenpiteillä kuten tulonsiirroilla, työnjakoa uudelleen organisoimalla sekä valtiollisella investointipolitiikalla. 1900-luvulla jakopolitiikan välineeksi muodostui hyvinvointivaltio, jonka legitimiteetti ja tehokkuus tuloerojen tasaajana on sittemmin kyseenalaistettu neoliberalistisen käänteen myötä (emt.) Oikeudenmukaisuus kulttuurisena tunnustamisena liittyy vaatimuksiin kulttuuristen erojen ja identiteettien arvon nostamisesta. Kulttuurinen epäoikeudenmukaisuus viittaa siihen, etteivät kulttuuristen arvojen institutionalisoidut hierarkiat tunnusta osallistumaan pyrkivien asemaa. Sen kehyksessä kamppaillaan identiteettipolitiikasta, jossa keskeisenä merkitsijänä voi toimia esimerkiksi kansallisuus, etnisyys, rotu, sukupuoli tai seksuaalisuus. Termistöön kuuluvat tunnustamisen ohella identiteetti, ero, kulttuurinen alistaminen, huomiotta jättäminen ja halveksunta. Kulttuurisen epäoikeudenmukaisuuden korjaaminen vaatii arvojen muutosta kuten ennen halveksittujen identiteettien tai syrjittyjen ryhmien kulttuurituotteiden positiivista uudelleenarviointia. Radikaaleimmillaan kyse on tulkinnan ja kommunikaation sosiaalisten rakenteiden muutoksesta, joka muuttaa jokaisen käsitystä itsestään. Tunnustamisen politiikan mielletään vahvistuneen vasta viime vuosikymmeninä, ja sen on tulkittu vievän enenevästi huomiota jako-oikeudenmukaisuuskamppailuista. (emt.) Oikeudenmukaisuus poliittisena representaationa tarkoittaa Fraserin mukaan tasavertaista mahdollisuutta osallistua poliittiseen päätöksentekoon. Poliittinen epäoikeudenmukaisuus ilmenee ulossulkemisena demokraattisesta keskustelusta. Hän erottaa sen kahdeksi muodoksi tavanomaisen poliittisen representaation puutteen (ordinary-political misrepresentation) sekä väärin kehystämisen (misframing). Edellinen viittaa päätöksenteon sääntöihin, jotka kohtelevat eriarvoisesti esimerkiksi luokkia, sukupuolia tai etnisiä ryhmiä. Jälkimmäinen tarkoittaa poliittisen tilan organisoinnista johtuvaa tiettyjen tahojen ulossulkemista. Nimenomaan jälkimmäinen poliittisen epäoikeudenmukaisuuden muoto on Fraserin mukaan korostunut globalisaation myötä. (Fraser 2008, 6-8, 17-25; Owen 2012, 135.) Fraser määrittelee oikeudenmukaisuuden normatiiviseksi periaatteeksi osallistumisen tasaarvon. Sen kriteeri ei voi olla nationalistien suosima jaettu kansalaisuus tai kansallisuus, koska se suosii status quon ylläpitämistä. Toisaalta kosmopoliittien humanistinen ihmisyy- 19 den kriteeri on sokea sosiologisille realiteeteille, sillä eri kiistat voivat vaatia eri mittakaavoja. Fraserin lukee oikeudenmukaisuuden piiriin kaikki vallankäytön kohteeksi joutuneet tahot (all subjected). Ihmiset muodostavat poliittismoraalisen yhteisön, kun heidän interaktiotaan määrittää joutuminen tietyn hallinnollisen rakenteen alaisuuteen. Se voi olla niin valtio kuin ylikansallinen elin. Siten oikeudenmukaisuuden subjekteja ei voi rajata vain virallisesti auktorisoituihin jäseniin. (Fraser 2008, 16-17, 58-71; Owen 2012, 135-136.) Osallistumisen tasa-arvo on normatiivinen ideaali, jota vasten tietyn valtarakenteen yhdistämät osapuolet voivat neuvotella oikeudenmukaisuuden toteutumisesta käsillä olevassa tilanteessa. Poliittiset eliitit eivät saisi yksin päättää oikeudenmukaisuuden toteutumisesta. Myöskään sosiaalitiede ei kykene toimimaan kiistojen neutraalina tuomarina. Sen sijaan sosiaaliset liikkeet ovat keskeisiä poliitikkojen ja tieteilijöiden valta-asemien haastamisessa. Fraser puolustaa dialogista ja demokratisoitua näkemystä oikeudenmukaisuuden toteuttamisperiaatteista. Siinä keskeinen rooli on kansalaisyhteiskunnan toimijoilla, jotka käyvät vuoropuhelua muotoutumassa olevien globaalien demokraattisten instituutioiden kanssa. Fraserin teorian voi sanoa olevan kriittistä, sillä vaikka keskustelu orientoituu kiistojen ratkaisuun, niin jokaista ratkaisua pidetään tilapäisenä, avoimena kyseenalaistamiselle ja uudelleen tarkastelulle. Siten osallistumisen tasa-arvo on paitsi normatiivinen ideaali myös refleksiivinen kriteeri, jota vasten oikeudenmukaisuuden toteutumista voidaan arvioida ja haastaa. (Fraser 2008, 28-29, 32-47, 71-75; Owen 2012, 137-138.) 2.5 2010-luvun protestiliikkeet oikeudenmukaisuuden artikuloijina Sosiaaliset liikkeet ovat Fraserin (2008, 48-75) mukaan olleet historiallisesti keskeisiä oikeudenmukaisuuden substanssin moninaistumiselle ja nyttemmin sen kohteiden artikuloinnille kansallisvaltiolle vaihtoehtoisilla tavoilla. Lisäksi ne ovat elimellisiä oikeudenmukaisuuden toteuttamisproseduureille. Oikeudenmukaisuuden substanssit eivät ole nousseet yleiseen keskusteluun yhtä aikaa vaan asteittain. Sosiaaliset liikkeet ovat nostaneet uusia sisältöulottuvuuksia esiin onnistuessaan esittämään senhetkisen oikeudenmukaisuuskäsityksen ylittäviä vakuuttavia vaateita. (emt., 59.) Esimerkiksi työväenliikettä voi pitää keskeisenä taloudellisen redistribuutiokysymysten nostamisessa oikeudenmukaisuuskeskusteluun 1900-luvulla. 1960-luvulta alkaen uudet sosiaaliset liikkeet kuten ympäristöliike, toi- 20 sen aallon feminismi sekä ”rodun” ja etnisyyden ympärille organisoituneet kansalaisoikeusliikkeet alkoivat painottaa kulttuurisen tunnustamisen keskeisyyttä oikeudenmukaisuuden toteutumiselle. 2000-luvun taitteessa mobilisoitunut globalisaatioliike onnistui poliittisen representaation kysymysten problematisoinnissa, joskin sen tavoite globaalidemokratiasta legitiimien ja tehokkaiden instituutioiden välityksellä odottaa yhä realisoitumistaan. Nykyään monet tahot esittävät kilpailevia artikulaatioita aiemmin hegemoniselle kansalliselle kehykselle oikeudenmukaisuuden subjekteista. Kommunalistit ja kyläaktiivit ajavat paikallista itsehallintoa kuntiin ja pienyhteisöihin, regionalistit samaistavat oikeudenmukaisuuden valtiota laajempiin alueisiin kuten EU:hun, globalistit sisällyttävät oikeudenmukaisuuden piiriin koko ihmiskunnan. Aiemmin kansallisesti orientoitunut työväenliike etsii ulkomaalaisia liittolaisia reaktiona tuotannon ja työpaikkojen ylikansallistamiseen. Naisliike kamppailee paikallisia patriarkaalisia käytäntöjä vastaan pyrkien kansainvälisen oikeuden reformeihin kampanjoimalla naisten oikeuksia ihmisoikeuksina. Uskonnolliset ja etniset vähemmistöt organisoituvat ylikansallisiksi diasporiksi pyrkien vaikuttamaan kansainväliseen mielipiteeseen. Ihmisoikeusliike pyrkii rakentamaan uusia ylikansallisia instituutioita kuten Kansainvälistä rikostuomioistuinta. (Fraser 2008, 14-15, 30-31, 56.) Ottamalla julkisesti kantaa sekä oikeudenmukaisuuden substanssiin että sen subjekteihin sosiaaliset liikkeet problematisoivat myös kysymyksen oikeudenmukaisuuden toteuttamisproseduureista. Liikkeet vaativat uusia ei-hegemonisia tapoja oikeudenmukaisuuskiistojen käsittelyyn. Keskeistä on kiistojen näkeminen poliittisina konflikteina, joiden legitiimi ratkaisu edellyttää ennalta rajoittamatonta julkista keskustelua. Dialogi vaatii rinnalleen kuitenkin muodollisen institutionaalisen polun reiluine proseduureineen ja representaatiorakenteineen sitovien päätösten aikaansaamiseksi. (emt. 67-71.) 2010-luvun protestiliikehdintää Arabikeväästä Occupy Wall Streetiin keskeisimpänä yhdistävänä tekijänä voidaan Glasiuksen ja Pleyersin (2013, 547-550) mukaan pitää liikkeiden vaatimuksissa ja käytännöissä ilmeneviä näkemyksiä demokratiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaikille yksilöille kuuluvasta ihmisarvosta. Vaikkeivät he viittaa Fraserin teoriaan, yhtäläisyydet sen kanssa ovat ilmeiset. Vaatiessaan päätöksenteon demokratisoimista 2010-luvun liikkeet vaativat poliittisen representaation laajentamista ny- 21 kyistä oikeudenmukaisemmaksi. Tietysti autoritaarisille arabihallinnoille suunnatut demokratiavaateet eroavat läntisten protestoijien edustuksellisen demokratian rakenteellisten rajoitusten kritiikistä. Yhdistävänä tekijänä voidaan pitää sitä, etteivät kummatkaan hahmota demokratiaa jo olemassa olevana hallintomuotona vaan tavoitteena, jota voi lähestyä mutta joka samalla vaatii jatkuvaa uudelleen määrittelyä. (emt. 555-557.) Sama näyttää koskevan Turkin Gezi-liikkeen protestoijia, jotka eivät identifioidu puolueiden ideologispoliittiseen kamppailuun, vaan vastustavat diagnosoimaansa kansalaisten poliittisen vaikutusvallan kaventumista autoritaarisen hallinnon hyväksikäyttäessä edustuksellisen demokratian rakenteellisia epäkohtia. (Farro & Demirhisar 2014, 180-181, 185; Göle 2013.) Vaatiessaan sosiaalista oikeudenmukaisuutta 2010-luvun liikkeet tuomitsevat kasvavan taloudellisen epätasa-arvon ja sen taustalla näkemänsä kansallisen tason poliitikkojen ja suuryritysten juonittelun. He vaativat hallituksiaan ottamaan uudelleen vastuuta rahamarkkinoiden ja suuryritysten valvonnasta. Samalla kyse on myös taloudellisen redistribuution kysymyksiä syvemmästä kapitalismin kritiikistä, joka vastustaa taloudellisen ja poliittisen vallan keskittymistä pienen vähemmistön eduksi muiden kustannuksella. (Glacius & Pleyers 2013, 558-559.) Gezi-liikkeen kokema taloudellinen epäoikeudenmukaisuus puolestaan näyttää liittyvän erityisesti nuoren kaupunkilaisen keskiluokan työmarkkinatilanteen epävakaistumiseen ja prekarisoitumiseen (Farro & Demirhisar 2014, 178-180). Kolmas 2010-luvun liikkeiden päämäärä, arvokkuus, voidaan ymmärtää pyrkimykseksi kulttuuristen epäoikeudenmukaisuuksien korjaamiseen. Vaatimuksen arvokkuudesta katsotaan olleen keskeistä etenkin Arabikeväälle, mutta myös OWS-aktivistit tiedostivat sen merkityksen. Arvokkuudessa on kyse samalla henkilökohtaisesta ja kaikille yhteisestä asiasta: moraalisen tasavertaisuuden tunnustamisesta ja kulttuurisen moninaisuuden arvostamisesta. Protestoijat kokivat hallitusten toimivan epäkunnioittavasti kansalaisiaan kohtaan, vaikka niiden olisi pitänyt toimia heidän ihmisarvonsa suojelijoina. (Glacius & Pleyers 2013, 560-561). Myös Gezi-liike tuomitsi Turkin hallituksen pyrkimyksen säädellä yksityiselämiään konservatiivisilla normeilla ja säädöksillä ja vaati elämänpoliittista päätösvaltaa itselleen. Toisaalta kyse oli myös muiden kulttuurisen autonomian kunnioituksesta, jota puolustivat protesteihin osallistuneet liberaalit, muslimit, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt. (Farro & Demirhisar 2014, 182-184.) 22 Edellisen valossa Fraserin oikeudenmukaisuusteoria näyttää tarjoavan hedelmällisen lähtökohdan 2010-luvun sosiaalisten liikkeiden analyysiin. Aiemmat tutkimukset Geziliikkeestä ovat keskittyneet protestoijien itse toiminnalleen antamiin motiiveihin ja merkityksiin, mutta poliittisen prosessin kannalta keskeistä on tutkia liikkeen artikuloimien oikeudenmukaisuuskäsitysten näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä laajemmassa julkisuudessa. Millaista keskustelua oikeudenmukaisuudesta Turkin kesän 2013 protestit synnyttivät kansainvälisellä uutisareenalla? Fraserin teoria ohjaa tarkastelemaan, miten kansalaisyhteiskunnan toimijoiden kuvattiin kyseenalaistavan senhetkiset hegemoniset tulkinnat oikeudenmukaisuuden substansseista, subjekteista ja toteuttamistavoista, ja millaista tukea ja vastustusta vaatimukset herättivät. Teorian kautta Turkin tapahtumat voidaan myös suhteuttaa muihin viimeaikaisiin kansainvälistä keskustelua herättäneisiin oikeudenmukaisuuskamppailuihin. Sitä ennen teoria on kuitenkin operationalisoitava empiirisen sosiaalitutkimuksen tarpeisiin. Edellytyksenä on aineiston ja menetelmän perusteltu valinta. 3 Aineisto ja menetelmät: miten analysoida oikeudenmukaisuuspuhetta uutistoimistoraporteista Koska tutkimukseni koskee Turkin protestien nostattamaa oikeudenmukaisuusdebattia kansainvälisellä uutisareenalla, metodologian on pohjauduttava tekstin analyysimenetelmiin. Yleinen teoreettis-metodologinen lähtökohtani on sosiaalinen konstruktivismi, joka painottaa sosiaalisen todellisuuden rakentumista kielellis-sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Konstruktionistisessa katsannossa ihmiset tuottavat yhteiskuntaa sosiaalisissa prosesseissa, mutta ovat samalla itse yhteiskunnan tuotoksia. Tiedon sosiaalisen syntyprosessin ohella konstruktivismi korostaa käsitysten historiallis-kulttuurisuutta ja edustaa siten kriittisyyttä itsestäänselvyyksiä kohtaan. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006.) Luvussa 2.1 esitelty sosiaalisten liikkeiden ja mediatekstien suhteiden analyysissa suosittu kehysanalyysi on lähestynyt kehystystä strategisista ja rationalistisista lähtökohdista, mutta nyttemmin on alettu painottaa myös prosessin muita puolia kuten emootioita ja totunnaistuneita tapoja (ks. myös Della Porta & Diani 2006, 11-14.) Se voidaan nähdä paluuna goffmanilaisille juurille, sillä varhaisissa tutkimuksissa korostettiin, etteivät kehykset syn- 23 ny niinkään intentionaalisesti vaan yksittäisten ja kollektiivisten toimijoiden tapojen ja rutiinien interaktioiden ja konfliktien kautta. Tutkimuksessa hyödyntämäni julkisen oikeuttamisen analyysi muistuttaa tätä uudempaa suuntausta nähdessään julkiseen keskusteluun osallistumisen enemmän tapojen kuin laskelmoinnin ohjaamana toimintana. Lisäksi sen voi väittää kontribuoivan liiketutkimuksen peräänkuuluttamaan toiminnan ja rakenteen syntetisointiin, sillä se kiinnittää huomion liikkeen ohella sen poliittiseen toimintaympäristöön. Menetelmän avulla voidaan analysoida konfliktin osapuolten moraalisten vaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä julkisuudessa. Tässä luvussa esittelen tutkimuksessa hyödyntämäni julkisen oikeuttamisen analyysin perusperiaatteet. Menetelmän avulla identifioidaan kiistan osapuolet, heidän esittämänsä vaateet sekä vaateiden perusteluina käytetyt moraaliset oikeutukset. Tämän jälkeen perustelen aineiston muodostamista Associated Pressin uutistoimistoraporteista. Keskeistä on hahmottaa artikkelit oikeudenmukaisuuskamppailun representaatioina. Lopuksi esittelen aineiston keräämistä, rajaamista ja analyysin etenemistä käytännössä. 3.1 Menetelmänä julkisen oikeuttamisen analyysi Metodologisena työkaluna hyödyntämäni Luhtakallion ja Ylä-Anttilan (2011) kehittämä julkisen oikeuttamisen analyysi ymmärtää kehystämisen Boltanskin & Thévenot'n oikeuttamisteoriaa (2006) mukaillen moraalisina oikeutuksina: historiallis-kulttuurisina kategorioina, jotka rajoittavat ja mahdollistavat julkista argumentointia ja toimintaa (Moody & Thévenot 2000, 274). Julkisen oikeuttamisen analyysin viitekehys on sosiaalinen konstruktivismi, mutta se välttelee äärikonstruktivismia huomioimalla oikeutusten todisteina käytetyt materiaaliset ja institutionaaliset järjestelyt. Analyysin kohteeksi sopivat julkiset kiistat, jossa osapuolet tuovat esiin kantojaan pyrkien vaikuttamaan toisiinsa. (Ylä-Anttila 2010, 153-155; Luhtakallio 2010a, 180-183; Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 34-39.) Boltanskin ja Thévenot'n (1999) oikeuttamisteoria tutkii yhteisen hyvän periaatteiden soveltamista arjessa. Lähtökohta on, ettei konfliktitilanteissa toimita niinkään tietyistä rooleista tai kategorioista käsin vaan kiistan osapuolilla on kriittistä kapasiteettia argumenttiensa perustelemiseksi. Kriittinen kapasiteetti tarkoittaa kykyä arvioida sosiaalisten tilanteiden, suhteiden ja asioiden oikeudenmukaisuutta suhteessa vakiintuneisiin käsityksiin 24 yhteisestä hyvästä. Yhteinen hyvä voidaan kuitenkin määritellä monella tavalla, ja se voi nojata erilaisiin materiaalisiin ja institutionaalisiin järjestelyihin. (emt. 359-369.) Teoksessaan On Justification (2006/1991) Boltanski & Thévenot konstruoivat erilaisista yhteisen hyvän määritelmistä kuusi oikeuttamisperustaa, joista kukin tarjoaa erilaisen perustan yhteisen hyvän arvioinnille. Nämä oikeuttamisen ”maailmat” heijastavat toisiinsa redusoitumattomia, arvokkaimpina ja ensisijaisina pidettyjä ideaaleja ja periaatteita. Ne toistuvat niin nykypäivän arkiväittelyissä kuin länsimaisen poliittisen filosofian klassikkoteksteissä. Kodin maailmassa arviointi perustuu juurtuneeseen traditioon, maineen maailmassa julkisuudessa näkymiseen, markkinoiden maailmassa taloudelliseen kilpailuun, teollisuuden maailmassa tekniseen tehokkuuteen, kansalaisuuden maailmassa jaettuun etuun ja solidaarisuuteen sekä inspiraation maailmassa luovuuteen ja luovan muutokseen hetkeen (Boltanski & Thévenot 1999, 368-373). Koska oikeuttamisen maailmat ovat historiallisia konstruktioita, osan merkitys voi vähentyä ajan myötä ja uusiakin voi syntyä. (emt. 369.) Nyttemmin onkin paikannettu seitsemäs, ekologian maailma, jossa yhteinen hyvä perustuu luonnon monimuotoisuuteen ja hyvinvointiin (Thévenot, Lafay & Moody, 2000, 237). Oikeuttamisen maailmat ovat kiistan kaikkien osapuolten tunnistettavissa ja käytettävissä, joten ne tarjoavat keskustelulle viitepisteitä. Kiistoja käydään yhden maailman sisällä tai niiden välillä. Edellisessä tapauksessa osapuolet ovat yksimielisiä oikeuttamisen kriteereistä mutta erimielisiä niiden täyttymisestä käsillä olevassa tilanteessa. Jälkimmäisessä tapauksessa yhden maailman käsitys yhteisestä hyvästä tuomitaan toisen maailman kriteerillä. Toisaalta maailmojen välille voidaan rakentaa myös kompromissi, jolloin samassa argumentissa yhdistetään kahden maailman kriteerejä. (Boltanski & Thévenot 1999, 373–375; Ylä-Anttila 2010, 153.) Vaikka oikeuttamisteoria kehitettiin Ranskassa, sen selitysvoima on demonstroitu useissa konteksteissa Suomesta Pohjois-Amerikkaan ja Venäjältä Intiaan (Lamont & Thévenot 2000; Ylä-Anttila 2010; Koveneva 2011; Lonkila 2011; Huikuri 2011; Korpivaara 2013; Oivo 2013). Siksi on perusteltua olettaa, että oikeuttamisteoria tarjoaa koodinaatteja keskustelulle myös kansainvälisellä media-areenalla. Julkisen oikeuttamisen analyysi yhdistää Boltanskin ja Thévenot'n (2006) oikeuttamisteorian sekä Koopmansin ja Stathamin (1999) poliittisten vaateiden analyysin. Koopmans ja Statham (1999, 203-207) loivat poliittisten vaateiden analyysin yhdistääkseen poliittisen 25 diskurssin ja makrotason protestitapahtumien analyysin uutismediassa. Julkisen oikeuttamisen analyysi eroaa poliittisten vaateiden analyysista korvatessaan jälkimmäiseen kuuluvan kulttuuristen kehysten analyysin Boltanskin ja Thévenot’n kategorisointeihin perustuvien oikeuttamismuotojen analyysilla. Menetelmän avulla identifioidaan kiistan osapuolet, heidän esittämänsä vaateet sekä vaateiden perusteluina käytetyt oikeutukset. (Ylä-Anttila 2010, 154-155.) Menetelmässä yhdistyvät kvalitatiivinen ja kvantitatiivinen ote, joten sen pitäisi sopia laajojenkin aineistojen analyysiin (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 39-45). Julkisen oikeuttamisen analyysissa analyysiyksikkönä on vaade, joka tarkoittaa julkisuudessa suoritettua tekoa. Vaateen tekotapa voi olla esimerkiksi suora lausunto toimittajalle mutta myös puhe, mielenosoitus tai jokin muu julkiseen keskusteluun vaikuttamiseksi tehty teko, jonka uutistoimisto ottaa journalistiseen käsittelyyn ja julkaistavaksi. Tekotavan ohella koodataan puhuja, vastaanottaja, asiasisältö sekä oikeutukset. Puhujia ja vastaanottajia voivat olla esimerkiksi kansalaisyhteiskunnan toimijat, hallitukset, puolueet, journalistit, liike-elämä ja asiantuntijat. Koodauksessa huomioidaan myös toimijoiden alueellinen ulottuvuus (paikallinen, kansallinen, kansainvälinen). Lisäksi katsotaan, viitataanko vaateessa oikeuttamisen maailmoihin. Osa vaateista ei välttämättä viittaa yhteenkään, osa voi viitata useampaan. (Ylä-Anttila 2010, 157-158, Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 39.) Kodin maailmaksi koodataan oikeutukset, jossa vedotaan perinteeseen, hierarkiaan, sukupolviin, korkeampaan valtaan, heikomman suojeluun, luottamukseen ja auktoriteettiin. Inspiraatioksi koodataan esteettiseen ja emotionaaliseen arvoon, luovuuteen ja ilmaisuun perustuvat argumentit. Maineeksi koodataan kunniaan, menestykseen, näkyvyyteen, kommunikaatioon ja seuraajien määrään vetoavat argumentit. Kansalaisuudeksi koodataan kollektiivista organisaatiota, mobilisaatiota, representaatiota, solidaarisuutta, laillisuutta ja yleistahtoa korostavat vaateet. Teollisuudeksi koodataan tuottavuuteen, kontrolliin, toteuttamiskelpoisuuteen, tehokkuuteen, tieteellisiin faktoihin, teknisiin mittoihin ja työn laatuun liittyvät argumentit. Markkinoiksi koodataan kilpailua, hintaa, raha-arvoa, ostoa ja myymistä sekä hyödykkeiden vapaata kiertoa rahan tekemiseksi ja säästämiseksi korostavat vaateet. Ekologisiksi koodataan ympäristöarvoja ja ympäristön koskevat vaateet. Kukin oikeuttamisen maailmaa voi esiintyä joko positiivisessa tai negatiivisessa valossa, joten edelliset koodataan arvolla 1 ja jälkimmäiset arvolla -1. Muuttujan keskiarvo kuvaa kysei- 26 sen maailman hyväksyttävyyttä keskustelijoiden keskuudessa. Lisäksi aineistosta kartoitetaan yleisimmät oikeutusten yhdistelmät eli kompromissit ja tuomitsemiset. (emts.) Boltanskin ja Thévenot'n sinänsä ansiokkaan oikeuttamisteorian ongelmana voidaan pitää sitä, että siinä kansalaisuuden maailma on eräänlainen superkategoria tai koko teorian kattokäsite. Empiirisesti tämä on näkynyt lähes kaikissa julkisen oikeuttamisen analyysilla tehdyissä tutkimuksissa, joissa kansalaisuuden maailma on ollut suurin tai toiseksi suurin kategoria (ks. Luhtakallio 2010a; Ylä-Anttila 2010; Huikuri 2010; Kukkonen 2012, Korpivaara 2012; Salo 2012). Sittemmin onkin peräänkuulutettu tarvetta kansalaisuuden maailman sisäisille erotteluille (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 45-46). Vastaan haasteeseen jakamalla kansalaisuuden maailman kehyksestä käydyn keskustelun kolmeen Fraserin teoriaan pohjautuvaan oikeudenmukaisuuskategoriaan, joita ovat poliittinen representaatio, kulttuurinen tunnustaminen ja taloudellinen redistribuutio. Tämä perustuu siihen, että aineistoa esilukiessani juuri tällaisia vaatimuksia mediassa näytettiin esittävän. Lisäksi samantyyppisiä kategorioita olivat löytäneet myös 2010-luvun liikkeitä analysoineet Glasius ja Pleyers (2013) sekä Gezi-liikkeen poliittista merkityksenantoa tutkineet Farro ja Demirhisar (2014). Analysoin, millaista oikeudenmukaisuutta keskustelijat vaativat, ja keiden he katsovat kuuluvan sen piiriin. Miten keskustelijat määrittelevät oikeudenmukaista poliittista representaatiota, kulttuurista tunnustamista ja taloudellista redistribuutiota? Mitkä määritelmät saavat eniten näkyvyyttä mediassa, miten ne resonoivat muiden puheenvuoroissa, ja millaista legitimiteettiä ne nauttivat? Oikeudenmukaisuuden subjekteiksi puolestaan voidaan määritellä yksilöiden ohella erilaisia ryhmiä, joiden maantieteellinen skaala voi vaihdella kansallisvaltiosta paikallisiin ja ylikansallisiin yhteisöihin. Miten kiistan osapuolet rajaavat oikeudenmukaisuuden subjekteja, ja millaisia ryhmäkategorioita he hyödyntävät? Oikeudenmukaisen poliittisen representaation voi ajatella edustavan kansalaisuuden maailman proseduraalista puolta, kun taas taloudellisessa redistribuutiossa ja kulttuurisessa tunnustamisessa olisi enemmän kyse hyvistä lopputuloksista (vrt. Ylä-Anttila 2010, 179181). Toisaalta samalla on otettava huomioon mahdollisuus yhdistellä eri arvomaailmojen oikeuttamisperiaatteita, joka osaltaan voi tuoda lisänyansseja oikeudenmukaisuutta koskevaan määrittelykamppailuun. Poliittisen representaation proseduurien voi ajatella kutsuvan kompromisseja erityisesti teollisten arvojen kanssa, kun taas suhde inspiraation ja kodin 27 maailmoihin voi olla kiistanalaisempi (Boltanski & Thévenot 2006, 251-259, 296-301, 306-313). Kulttuurinen tunnustaminen puolestaan kytkeytyy käsitteellisesti myös maineen arvomaailman tavoitellessaan näkyvyyttä, identifikaatiota ja kunnioitusta ja pyrkiessään julkisen mielipiteen muovaamiseen aiemmin halveksittujen identiteettien positiivisella uudelleen määrittelyllä, mutta lisäksi sen voidaan ajatella edustavan kodin ja kansalaisuuden maailmojen kompromissia, jossa vaaditaan aiemmin yksityisen piirissä merkityksellisten erojen (kuten sukupuolen ja etnisyyden) huomioimista yhteiskunnallisessa elämässä niin, että yksilön henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja niiden ympärille vakiintuneisiin statushierarkioihin perustuvasta sorrosta tulee julkisesti tuomittavaa. (Boltanski & Thévenot 2006, 178-185, 310, 317-322). Yhteiskunnallinen jako-oikeudenmukaisuus puolestaan voidaan formuloida kansalaisuuden maailmasta esitettynä kritiikkinä markkinoiden maailmaa kohtaan, jossa huomio kiinnitetään omistajien ja työläisten intressiristiriitaan vaatien tasa-arvoisempaa tulonjakoa. (Boltanski & Thévenot 2006, 259-260.) 3.2 Aineistona kansainväliset uutistoimistoraportit Aineistoni muodostuu Associated Pressin (AP) artikkeleista Turkin kesän 2013 protesteista. Kansainvälisillä uutistoimistoilla on vahva asema globaalin poliittisen tietoisuuden synnyttäjänä ja agendan asettajana (ks. luku 2.2). Vuonna 1846 perustettu AP on yksi vanhimmista ja suurimmista. Sen raportit tavoittavat tuhansia kansallisia medioita eri puolilta maailmaa. AP:n tavoite on olla globaali uutisverkosto, joka pyrkii raportoinnissaan neutraaliuteen, tasapuolisuuteen ja luotettavuuteen. Se ei ole yksityinen tai hallituksen rahoittama yritys, vaan amerikkalaisten sanomalehtien ja radio- ja televisioyhtiöiden osuuskunta. (Associated Press 2014.) Yhteiskuntatieteilijöistä AP:n uutisia ovat hyödyntäneet esimerkiksi globalisaatiodebattia tutkineet Marks, Kalaitzandonakes ja Konduru (2006). AP:n poliittisia väriä on vaikea arvioida. Tutkimustietoa aiheesta on vaikea löytää, ja toisaalta voidaan kysyä, voiko yli 280 toimipisteessä eri puolilla maailmaa operoivan osuuskunnan kohdalla edes puhua yhtenäisestä poliittisesta väristä kuten yksittäisten kansallisten sanomalehtien tapauksessa. Jo luvussa 2.2 tuotiin esille kansainvälisten uutistoimistojen löyhempi sidos paikallisiin intressiryhmiin sekä toisaalta niiden asiakasmedioiden poliittisesta kirjosta johtuva tasapuolisuuden vaatimus. Toisaalta AP:n ”kotimaa” on Yhdysvallat, 28 ja maan poliittinen kulttuuri lienee osaltaan muovannut toimitustyön normeja ja kulttuuria. Tutkimusten mukaan amerikkalaiset eliittijournalistit ovat useammin arvoliberaaleja kuin arvokonservatiiveja, ja liberalismi on näkynyt poliittisten kiistojen uutisoinnissa näkökulmavalintoina (ks. Perloff 2014, 190-193). Voidaankin asettaa hypoteesi, että tasapuolisuuteen pyrkivän AP:n Turkki-uutisoinnissa korostuisivat enemmän arvoliberaalit kuin konservatiiviset näkökulmat. Uutistoimiston raportoimien kiistojen tutkimus ei rajoitu kysymykseen viestimen tai toimittajan poliittisesta orientaatiosta. Uutistoimistoartikkeleja voidaan ajatella tilannekuvina tai tiivistelminä monimutkaisista konflikteista. Niissä esitetyt ja esittämättä jätetyt argumentit ovat valinnan tulosta. (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 38.) Artikkelit eivät kuvaa kokonaisvaltaisesti niissä esiintyvien tahojen näkemystä maailmasta. Yhtä yksinkertaistavaa olisi nähdä ne pelkästään journalistin tai viestimen ideologian ilmauksina. Hedelmällisempää on nähdä artikkelit yhdistelmänä niissä esiintyvien toimijoiden tekoja ja lausuntoja, journalistista valintaa ja uutistuotannon normeja, rutiineja ja aika- ja tilavaatimuksia. Artikkeleja voidaan ajatella kiistojen representaatioina, jotka sekä raportoivat että osallistuvat kiistojen luomiseen ja muokkaukseen. Semioottisen teorian varaan rakentuva representaation käsite kuvaa merkitysten muodostumista merkkivälitteisessä maailmassa. Representaatiota voi luonnehtia tulkinnalliseksi prosessiksi, jossa aistihavainnot esineistä, kuvista ja muista objekteista kohtaavat mielikuvat ja merkkijärjestelmät. Tyypillisesti representaatiot ovat kielellisiä tai visuaalisia. Koska representaatiot ovat uudelleen esityksiä jostain asiasta, ne eivät vain heijasta vaan myös tuottavat todellisuutta näkökulmavalintojen kautta. (Hall 1997, 15-29, 61-62; Luhtakallio 2010b.) Silti mediajulkisuudessa ilmenevien viestien tutkiminen sellaisenaan on legitiimiä, koska kyseessä on taso, jolla kiistat näyttäytyvät suurelle yleisölle, ja jolle poliittiset päättäjät tuntevat olevansa tilivelvollisia. 3.3 Analyysin eteneminen käytännössä Keräsin uutismateriaalin LexisNexis-tietokannasta kahdessa erässä Aalto-yliopiston kirjastossa. Rajasin aineistohaun protestien kronologian mukaisesti. Koska protestit jatkuivat toukokuun lopulta loppukesään ja jälkipuinnit pitkälle syksyyn, valitsin tarkasteluun viiden 29 kuukauden periodin 20.5.-20.10.2013. Hakusanoilla ”Gezi”, ”Turkey” ja ”protest” löysin 299 kiinnostukseni kohteena oleviin protesteihin liittyvää Associated Pressin artikkelia. Kronologisoinnin ja kaksoiskappaleiden poistamisen jälkeen aineisto supistui 184 artikkeliin. Sille oli kuitenkin leimallista edelleen itseään toistavuus. Etenkin protestien alkuvaiheesta saatettiin julkaista yhden päivän aikana kymmenkunta aiheeseen liittyvää artikkelia. Toisaalta artikkelien sisällöstä vain osa oli uutta tietoa, ja osa oli jo aiemmin uutisoidun toistoa – jopa sanasta sanaan. Tulkitsen tämän viestivän osaltaan internet-ajan uutistoimistotyön kiivaasta aikataulusta, jonka vuoksi ilmiöiden kontekstualisointi ja räätälöinti eri asiakasryhmille näyttää käytännössä toteutuvan leikkaa-liimaa-komentoina. Tämän mahdollistaa myös se, etteivät sähköisessä muodossa toimitetut uutistoimistoraportit ole riippuvaisia samalla tavalla tilarajoituksista kuin perinteiset printtimediat. Systematisoin aineiston merkitsemällä tuoreempiin uutisiin kohdat, jotka olivat aiemman uutisoinnin toistoa. Koodausvaiheessa keskityin pelkästään artikkelien niihin osiin, joissa välitettiin uutta tietoa tapahtumien kulusta. Perustelen valinnan sillä, etteivät tutkimukseni kohteita ole uutistoimistoraportit sinänsä vaan niiden esitykset maailmasta. Vaikka uutistoimisto esimerkiksi siteeraisi kolmessa eri uutisessa pääministeri Erdoganin puhetta Tunisiassa, kyseinen puhe tapahtui vain kerran. Tästä syystä myös koodasin puheen vain kerran. Aineiston käsitteleminen tällä tavoin perustuu vaateen määrittelyyn poliittiseksi toiminnaksi tai teoksi julkisessa sfäärissä, jonka tekijä pyrkii vaikuttamaan muihin osapuoliin tai julkiseen mielipiteeseen (Koopmans 2002, 2; 5-7). Myös muut tekniset valinnat perustuvat Helsinki Research Group for Political Sociology -tutkimusryhmän Climate Change and Civil Society -tutkimusprojektin (CLIC) julkisen oikeuttamisen analyysin koodikirjan (2012) sekä Koopmansin poliittisten vaateiden analyysin koodikirjan (2002) ohjenuoriin. Aloitin aineistooni syventymisen sisältölähtöisellä teema-analyysilla muodostaakseni kokonaiskuvan keskustelun teemoista sekä ajallisesta etenemisestä. Tämän jälkeen identifioin ja koodasin artikkeleista vaateet, niiden esittäjät ja vastaanottajat alueellisine ulottuvuuksineen sekä vaateiden tueksi esitetyt oikeutukset. Lopuksi analysoin, miten vaateissa määriteltiin oikeudenmukaisuuden substanssia ja subjekteja. 30 Artikkelien koodaus Atlas.ti-ohjelmistolla käynnistyi relevanttien vaateiden identifioinnilla: vain Turkin protesteihin ja oikeudenmukaisuuteen kantaa ottavat vaateet koodattiin. Yhdessä artikkelissa oli tyypillisesti useita aiheeseen liittyviä vaateita, mutta aineiston laajuuden vuoksi koodasin kustakin artikkelista vain yhden vaateen kutakin toimijaa kohden. Vaateiden yleisimpiä tekotapoja olivat lausunto, mielenosoitus, viranomaistoiminta ja kokous, harvemmin kantaa otettiin (poliittisilla) päätöksillä, (journalistisilla) kommenteilla, performansseilla, oikeustoimilla, lakoilla ja boikotilla. Puhujista ja vastaanottajista näkyvimpiä olivat Turkin hallitus ja Gezi-liike, mutta kantaa ottivat myös kontrollikoneisto, muut hallitukset, journalistit, urheilumaailma, ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt, ayliike, asiantuntijat, poliitikot ja liike-elämä. Vaateiden perusteluiksi esitettyjen oikeutusten osalta koodasin yhtä vaadetta kohden enintään kaksi tärkeintä oikeutusta. Ellei tärkeysjärjestys ollut ilmeinen, valitsin ensin mainitut. (Helsinki Research Group for Political Sociology 2012, 5.) Oikeutuksia paikantaessa oli hyödyllistä ajatella niiden olevan usein vastauksia miksi? -kysymyksiin. Yksittäisten oikeutusten lisäksi kiinnitin huomion oikeutusten yhdistämistapoihin eli kompromisseihin ja tuomitsemisiin. Loin erilliset koodit positiivisille ja negatiivisille oikeutuksille. Ellen ollut varma, näyttäytyikö oikeutus positiivisessa vai negatiivisessa valossa, koodasin sen positiiviseksi. Esimerkiksi turkkilaisen ihmisoikeusjärjestön edustajan lausunnon siitä, että kansa vastustaa protestoimalla Erdogania, koska tämä pyrkii monopolisoimaan vallan ja sekaantuu kaikkiin elämän osa-alueisiin tulkitsin olevan kansalaisuuden maailmasta esitettyä kritiikkiä kodin maailmaa kohtaan. Sen sijaan pääministeri Erdoganin tavan kiistää mielenosoittajien syytökset autoritaarisuudesta sanomalla “en ole kansan herra, vaan kansan palvelija” tulkitsin kodin ja kansalaisuuden maailmojen kompromissiksi. Kyseinen oikeutusyhdistelmä nimittäin yhdisteli diskursiivisia elementtejä molemmista maailmoista yhdistäessään kodin maailmaan kuuluvan palvelija-käsitteen kansalaisuuden maailman kansa-käsitteeseen, vaikka hän samalla tuomitsikin kodin maailmaan kuuluvan herruuden. Oikeudenmukaisuuden subjekteiksi koodasin kaikki vaateissa nimeltä mainitut tahot. Jos oikeudenmukaisuuden subjekteja ei määritelty eksplisiittisesti, koodasin sellaiseksi vaateen esittäjän viiteryhmän, mikäli se mainittiin. Oikeudenmukaisuuden sisältöjen osalta erittelin aineistosta paikantamistani vaateista empiirisiä vastineita Fraserin (2008) määrittelemille 31 poliittiselle representaatiolle, taloudelliselle rebistribuutiolle sekä kulttuuriselle tunnustamiselle. Mikäli vaateissa viitattiin useampaan kuin yhteen oikeudenmukaisuuden substantiaaliseen ulottuvuuteen, koodasin kaikki mainitut. Kamppailuksi poliittisesta representaatiosta koodasin vaateet, joissa määriteltiin legitiimejä poliittisen osallistumisen muotoja ja proseduureja sekä niihin kytkeytyviä oikeuksia ja velvollisuuksia. Esimerkiksi Yhdysvaltojen hallituksen lausunnoissa mielenosoittajien katsottiin toteuttavan protesteissa perustavaa ilmaisun- ja kokoontumisen vapautta, kun taas pääministeri Erdogan samaisti poliittiset kansalaisoikeudet äänestämiseen. Kamppailuksi taloudellisesta redistribuutiosta koodasin vaateet, joissa otettiin kantaa materiaalisten resurssien oikeudenmukaisen jaon periaatteisiin tai toteutumiseen. Esimerkiksi Erdoganin kannattajana haastatellun, minimipalkalla työskentelevän automekaanikon mukaan Erdoganin hallitus oli onnistunut ratkomaan monia jako-oikeudenmukaisuuden ongelmia. Kamppailuksi kulttuurisesta tunnustamisesta koodasin paitsi tiettyjen ryhmien ja vähemmistöjen erityisyyden laillista tunnustusta koskevat kannanotot myös yleisemmät erilaisten elämäntyylien tunnustamista, kunnioitusta ja suvaitsevaisuutta vaativat puheenvuorot. Esimerkkejä edellisestä ovat Turkin pääministerin lausunto reformeista, jotka sallisivat laajemman kurdin kielen ja päähuivien käytön mutta myös tiettyjen ammattiryhmien kuten journalistien, lääkäreiden ja lakimiesten erityisasemaa professioiden statushierarkiassa korostavat kannanotot. Yleisempää eri elämäntyylien kunnioitusta vaadittiin esimerkiksi Turkin ihmisoikeusjärjestön kannanotossa, joka tuomitsi pääministerin julkiset kommentit esimerkiksi ihanteellisesta lapsiluvusta holhoavina. 4 Analyysi I: Gezi-liike voittaa globaalimediassa, mutta häviää sisäpolitiikassa Tässä analyysiluvussa hahmottelen kansainvälisellä media-areenalla käydyn oikeudenmukaisuuskeskustelun rintamalinjoja ja analysoin osapuolten vaateiden resonanssia: ketkä saavat äänensä kuuluviin, miten ja kenelle. Kontekstualisoin keskustelua poliittisen järjestelmän ja kulttuurin erityispiirteitä huomioiden. Lisäksi analysoin keskustelun maantieteellisiä skaaloja ja arvioin keskustelua suhteessa Nancy Fraserin (2008, 76-99) teoretisoimiin ehtoihin kansainvälisen julkisen sfäärin legitimiteetistä ja tehokkuudesta. Osoitan, että näkyvimmät keskustelijat ovat Gezi-liike ja Turkin hallitus. Gezi-liikkeen kanssa liittoutuvat sisäpoliittisesti heikot ay-liike ja oppositio, mutta myös globaali kansalaisyhteiskunta 32 osoittaa sille sympatiaa. Turkin hallituksen kanssa liittoutuvat sisäpoliittisesti vahvat AKpuolue kannattajineen ja kontrollikoneisto. Kokonaisuutena kansainvälisessä julkisuudessa korostuvat kuitenkin Turkin hallituksen vastaiset kommentit, koska näennäisestä neutraaliudestaan huolimatta uutistoimistojournalistit vaikuttavat tähän suuntaan eri keinoin kuten valikoimalla kommentaattoreiksi Erdogan-kriitikkoja, ja lisäksi muut hallitukset osallistuvat keskusteluun. Nämä oikeudenmukaisuuskeskustelua kansallisen julkisuuden ulkopuolelle laajentavat puheenvuorot eivät vaikuta konfliktin lopputulokseen, koska Turkin hallitus ei koe olevansa tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille, jonka kriittisin osa ei kykene rakenteellisen heikkoutensa vuoksi sanktioimaan normatiivisia vaatimuksiaan. 4.1 Gezi-liike ja Turkin hallitus oikeudenmukaisuuskamppailun vastanapoina Kansainväliset uutistoimistoraportit esittävät Turkin kesän 2013 protesteihin kytkeytyvän julkisen keskustelun oikeudenmukaisuudesta varsin moniäänisenä. Taulukossa 1. esitetään keskusteluun osallistuneiden puhujien ja vastaanottajien painoarvot. Taulukko 1. Keskustelijat Turkin kesän 2013 mediadebatissa (%) Puhuja/vastaanottaja Turkin hallitus Gezi-liike Kontrollikoneisto Muut hallitukset Media / journalisti Urheilumaailma Ihmisoikeus- tai sananvapausjärjestö Ay-liike Asiantuntija Poliitikko / puolue Liike-elämä Pro Erdogan -liike Muu protestiliike Oikeuslaitos Hallitusten välinen järjestö Muu Julkinen mielipide Yhteensä N Osuus puhujista 19 16 11 7 7 6 5 5 5 5 3 3 2 2 2 2 100 395 33 Osuus vastaanottajista 38 23 7 8 1 1 0 1 0 2 3 1 2 2 0 2 9 100 395 Keskustelijoiden heterogeenisyydestä huolimatta debatin keskiöön – tai vastakkaisiksi navoiksi – hahmottuvat Gezi-liike ja Turkin hallitus. Muut keskustelijat asemoituvat julkisuudessa suhteessa näihin osapuoliin ja niiden esittämiin argumentteihin. Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet herättävät eniten konsonanssia Turkin ammattiyhdistysliikkeen sekä oppositiopuolueiden ja -poliitikkojen keskuudessa, mutta myös ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöissä ja muissa liikkeissä. Turkin hallitus löytää vahvimmat julkiset tukijansa maan kontrollikoneistosta, AK-puolueesta sekä pääministeri Erdoganin henkilöön kiinnittyneestä äänestäjäkunnasta. Nämä kaksi, puheenvuorojen suhteellisten osuuksien osalta tasavahvaa rintamaa kattavat noin kaksi kolmasosaa keskustelusta. Kokonaisjulkisuus kääntyy kuitenkin lopulta Gezi-liikkeen eduksi erityisesti uutistoimistojournalistien kolumnisti- ja asiantuntijakommentaattorivalintojen kautta. Lisäksi liikkeen puolelle heikosti kallistuvat myös muut hallitukset. Pieni osa keskustelijoista eli urheilumaailma, liike-elämä ja Turkin oikeuslaitos hakevat selvimmin pesäeroa konfliktiin pyrkien puolueettomuuteen. Niiden osuus keskustelusta on kymmenisen prosenttia. Urheilumaailma vaikuttaa tempautuvan osaksi keskustelua tahtomattaan, koska protestit ajoittuvat yksiin Turkissa järjestettävien nuorten jalkapallon maailmanmestaruuskisojen ja Istanbulin olympialaishakemusprosessin kanssa. Urheilumaailman näkökulmasta konflikti kehystyy lähinnä turvallisuuskysymyksenä, joka on otettava haltuun teknis-tieteellisen asiantuntemuksen keinoin. Kuva Turkin oikeuslaitoksesta puolestaan jää etäiseksi ja persoonattomaksi päätösten tekijäksi ja viranomaistoimijaksi, joka ei perustele toimiaan kansainvälisellä media-areenalla. Istanbulin oikeuden raportoidaan jäädyttävän ja myöhemmin kumoavan hallituksen rakennusprojektin Gezi-puistossa sekä tutkivan protesteihin osallistuneiden mielenosoittajien ja poliisin toiminnan lainmukaisuutta, mutta perusteita ei kerrota. Liike-elämä eli yritykset ja niiden järjestöt puolestaan aktivoituvat lähinnä silloin, kun kokevat omat intressinsä tai autonomiansa suoraan uhatuiksi. Esimerkiksi Facebookin ja Twitterin kaltaiset kansainväliset mediayhtiöt tuovat julki huolensa Turkin auktoriteettien vaatiessa käyttäjätietoja protestoijien identifioimiseksi ja pääministeri Erdoganin luonnehtiessa sosiaalista mediaa yhteiskunnan pahimmaksi viholliseksi (AP 27.8.2013 Facebook: Governments demanded data on 38K users). Protestit näyttäytyvät liike-elämälle liiketoiminnan riskinä tai hidasteena. 34 4.2 Gezi-liikkeen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti heikoissa Gezi-liike on oikeudenmukaisuuskeskustelussa näkyvin puhuja Turkin hallituksen jälkeen. Aktivistien ja joidenkin tutkijoiden silloin tällöin esittämä väite liikkeiden marginalisoinnista mediakeskustelussa ei siten saa tukea Turkin protesteja koskevan kansainvälisen mediakeskustelun osalta (ks. Ylä-Anttila 2010, 166-168; vrt. Kunelius 2009, 323; Juppi 2004). Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaatimukset resonoivat positiivisesti erityisesti Turkin ay-liikkeessä ja oppositiossa, mutta myös muiden liikkeiden ja ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöjen puheenvuoroissa. Kokonaisuutena Gezi-liikkeen taakse kokoontunut rintama vastaa noin kolmasosasta oikeudenmukaisuuskeskustelun puheenvuoroista. Noin kaksi kolmasosaa Gezi-liikkeen esittämistä vaateista on mielenosoituksia tai performansseja ja kolmannes yleensä toimittajalle suoraan annettuja lausuntoja. Sen sijaan kaikkien keskustelijoiden vaateista mielenosoitusten ja performanssien osuus on noin kuudesosa, kun taas lausuntoja on enemmän kuin puolet. Ei ole yllättävää, että uusien ja kansalaisyhteiskunnan järjestöhierarkiaan vakiintumattomien liikkeiden on turvauduttava mielenosoitusten kaltaisiin näyttäviin ja laajojen joukkojen mobilisointia vaativiin ulostuloihin kansainväliselle uutisagendalle päästäkseen. Eniten julkisuutta Gezi-liike saa kesäkuussa puiston valtauksen aikaan. Loppukesästä ja alkusyksystä huomio on huomattavasti vähäisempää, ja sen ehto on lähes poikkeuksetta mielenosoituksen järjestäminen. Toisaalta mielenosoitukset katalysoinut muutaman kymmenen ympäristöaktivistien hiljainen protesti ei itsessään ylitä AP:n uutiskynnystä lainkaan. Kansainvälinen media aktivoituu vasta Turkin mellakkapoliisin voimatoimien ja sitä seuranneiden useissa kaupungeissa järjestettyjen, tuhansia ihmisiä keränneiden mielenosoitusten alkaessa. Mielenkiintoisinta on, että Geziliike näyttää nousevan mielenosoitusten avulla asemaan, jossa se pääsee myös puhumaan asiaa. Siksi huomio on kiinnitettävä liikkeen vaateiden sisältöön ja missä määrin muut toimijat omaksuvat liikkeen julkisuuteen nostamia vaatimuksia omiin puheenvuoroihinsa. Gezi-liike kohdistaa kritiikkinsä valtaosin Turkin hallitukselle. Suuri osa vaateista on osoitettu erityisesti pääministeri Erdoganille, jota liike pitää päävastuullisena kesän konfliktista ja jo aiemmin kokemistaan epäoikeudenmukaisuuksista. Sisällöllisesti liikkeen esitetään vaativan monia konkreettisia asioita kuten mielenosoittajiin kohdistuvan poliisiväkivallan 35 lopettamista, väkivaltaisuuksista vastuullisten viranomaisten erottamista, kyynelkaasun käytön kieltämistä joukkojenhallinnassa, pääministeri Erdoganin eroamista ja julkista anteeksipyyntöä karkeaksi koetusta kielenkäytöstä, Taksim-aukion ja Gezi-puiston kehityssuunnitelmien jäädyttämistä, pidätettyjen protestoijien vapauttamista sekä protesteissa kuolleiden ihmisten kuolinsyiden puolueetonta tutkimista. Toisaalta liikkeen kuvataan vaativan myös abstraktimpia ja poliittisesti monitulkintaisempia asioita kuten elämäntyylien sääntelyn lopettamista, sanan- ja kokoontumisvapauden sekä poliittisen osallistumisen rajoitusten poistamista eli Fraserin (2008) teorian mukaista representaatiota ja tunnustamista. Kaikkiaan keskustelun sisällöllisessä ytimessä näyttää olevan tulkintakamppailu oikeudenmukaisuudesta, johon syvennyn viidennessä luvussa. Gezi-liikkeen vaatimukset herättävät eniten konsonanssia Turkin ammattiyhdistysliikkeen sekä maan oppositiopuolueiden puheenvuoroissa. Puolueista tasavaltalainen CHP, kansallismielinen MHP sekä kurdeja edustava BDP asettuvat lausunnoissaan mielenosoittajien puolelle. Toisin sanoen kaikki maan parlamentissa istuvat puolueet AK-puoluetta lukuun ottamatta asettuvat julkisuudessa yhteiseen rintamaan mielenosoittajien kanssa. Oppositiopuolueiden asettuminen protestoijien puolelle voidaan tulkita pyrkimykseksi vaikuttaa maan politiikkaan osin parlamentaaristen instituutioiden ulkopuolelta AKP:n hegemonian jatkuessa jo kolmatta kautta. Nykyisten oppositiopuolueiden on 2000-luvun vaalitulosten perusteella diagnosoitu kärsivän uskottavuusongelmista sekä sisäisistä ja keskinäisistä ristiriidoista, jonka vuoksi parlamentaarinen oppositio Turkissa on heikkoa ja fragmentoitunutta. Tehokkaan parlamentaarisen opposition puuttuminen on tulkittu mahdolliseksi esteeksi demokratian konsolidoitumiselle, sillä nykyinen yksipuoluehallitus kykenee äänienemmistönsä turvin hallitsemaan muista puolueista riippumatta. (Müftüler-Bac & Keyman 2012; Tombus 2013.) Oppositiota voidaan pitää byrokratian ohella demokratian jarrumiehenä, joka ideaalitilanteessa valvonnallaan tasapainottaa poliittisen vallan käyttöä. Koska Turkin oppositiopuolueet eivät nykytilanteessa näytä kykenevän valvomaan hallituksen toimintaa tai pitämään sitä demokraattisesti tilivelvollisena parlamentaaristen instituutioiden kautta, kynnys Gezi-liikkeen kaltaiseen spontaaniin yhteiskunnalliseen oppositioon liittymiseen voi madaltua. Tästä näkökulmasta myöskään protestiliike ei ole niinkään historian veturi vaan hätäjarru. 36 Ay-liikkeestä Gezi-liikkeelle solidaarisuutta osoittavat kansainvälisellä media-areenalla julkisen sektorin työntekijöitä edustava KESK, teollisuuden, rakennusalan, terveydenhuollon ja media-alan ammattiliitot yhdistävä DISK sekä pienemmät insinöörien, lakimiesten ja lääkäreiden ammattijärjestöt. Ne edustavat yhdessä yli 300.000 työntekijää. Ay-liikkeen tavat osallistua julkiseen keskusteluun ovat monipuoliset: lausuntojen ohella se organisoi mielenosoituksia sekä kaksi laajaa lakkoa. Myös ay-liikkeen kansainvälisen uutiskynnyksen ylittänyt toimintarepertuaari ja halu hyödyntää protestoijien julkiseen keskusteluun luomaa liike-energiaa omien kantojensa esittämiseen liittynee sen heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan. Ay-liikkeen toimintavapauksia on rajoittanut Turkin valtion perinteinen tapa nähdä se potentiaalisena uhkana kansalliselle turvallisuudelle, toimintamahdollisuuksia puolestaan viime vuosikymmenten valtiovetoiset uusliberalistiset markkinareformit (Urhan & Celik 2010; Kus & Ozel 2010). Ay-liike ja oppositiopoliitikot vaativat hallitusta vetämään poliisivoimat pois Taksimaukiolta ja pyytämään anteeksi mielenosoittajilta, mutta myös kytkevät protestit hallituksen jännitteitä kansanryhmien välillä lietsovaan politiikkaan ja vaativat ennenaikaisia vaaleja. Ay-liike jopa syyttää Erdoganin hallintoa ”valtioterrorista” ja demokratian torpedoimisesta sekä vaatii sanan- ja kokoontumisvapauden kunnioittamista. Toisin sanoen se syyttää hallitusta poliittisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Opposition ja ay-liikkeen asemoitumista koskevat havainnot ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joiden mukaan poliittisesti heikot toimijat liittyvät liikkeisiin erityisesti muiden vaikutuskeinojen puuttuessa. Esimerkiksi Brasiliassa ja Yhdysvalloissa poliittiselta vipuvoimaltaan heikko ay-liike liittyi globalisaatioliikkeeseen toisin kuin vahvojen ammattiliittojen Suomessa ja Ruotsissa. (Ylä-Anttila 2010, 103-105, 176-178.) Yhdessä havainnot tarkentavat kuvaa liikkeen poliittisiin mahdollisuuksiin liitetystä liittolaisten merkityksestä. Eräänä liikkeen menestysedellytyksenä on pidetty vaikutusvaltaisten liittolaisten saamista (esim. Tarrow 1998). Toisaalta liike voi menestyä myös, jos tarpeeksi iso määrä heikkoja yhdistää voimansa ja/tai onnistuu esittämään sellaisen julkisuudessa vahvasti resonoivan, legitiimin vaatimuksen, jonka vahvatkin voivat hyväksyä (vrt. Rucht 2004, 207-210). Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet herättävät konsonanssia myös muissa protestiliikkeissä. Niistä kiinnostavin on ”kurdikapinallisiksi” uutisissa luonnehdittu Kurdistanin 37 työväenpuolue PKK, jonka ”aseellisen siiven” raportoidaan kehottavan kannattajiaan liittymään protesteihin. Tätä edeltävät tyytymättömyyden ilmaisut Turkin hallitukselle vuosia jatkuneen konfliktin lopettamiseen tähdänneiden rauhanneuvottelujen etenemisestä. Immanuel Wallersteinin (2013, 31-32) tulkinnan mukaan Gezi-puiston tapahtumat merkitsivät kurdeille kuitenkin dilemmaa, sillä heidän vaatimansa poliittisten ja kulttuuristen oikeuksien tunnustaminen ja siten kurdien ja hallituksen välisen konfliktin rauhanomainen ratkaiseminen on tullut mahdolliseksi vasta Erdoganin hallinnon aikana. Vaikka rauhanneuvottelujen ja reformien valmistelujen etenemistahtiin ei olla tyytyväisiä, myös näkyvä asemoituminen protestoijien puolelle on riskialtista, sillä Erdoganin hallinnon lisäksi kurdeille sympatiaa ovat osoittaneet vain opposition sekulaarin vasemmiston segmentit. Tämä voi olla keskeinen syy, ettei poliittisesta mobilisaatiopotentiaalistaan tunnettujen kurdien panos Gezi-liikkeeseen nouse näkyvämmin kansainväliseen julkisuuteen. (emt.) Keskeistä edellä mainitussa on myös se, että Erdogan näyttää suhtautuvan myötämielisesti erääseen versioon kulttuurisesta oikeudenmukaisuudesta ymmärrettynä etnisen vähemmistön aseman parantamisena, vaikka hän vastustaa Gezi-liikkeen arvoliberaalia kulttuurista orientaatiota. Kurdit eivät kuitenkaan näytä pitävän Erdoganin versiota tunnustamisesta riittävänä, jonka vuoksi he osoittavat puheenvuoroissaan varovaista sympatiaa Gezi-liikkeelle. Gezi-liikkeen vaatimukset resonoivat positiivisesti myös ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöjen sekä kansainvälisten ihmisoikeuselinten puheenvuoroissa. Järjestöt liittyvät osaksi kuoroa, joka puolustaa liikkeen laajempaa demokratiakäsitystä ja antaa sille kansainvälistä normatiivista legitimiteettiä. Sananvapausjärjestöt myös tuomitsevat journalisteihin mielenosoituksissa kohdistetut poliisitoimet ja hallituksen yritykset kontrolloida protestiuutisointia. Ihmisoikeusjärjestöt puolustavat protestoijien oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen ja ilmaisevat kerta toisensa jälkeen huolensa Turkin hallitukselle ja kontrollikoneistolle kuolleiden, loukkaantuneiden ja pidätettyjen määristä. Ne vaativat auktoriteeteilta pidättäytymistä väkivallasta ja poliisitoiminnan laillisuuden tutkimista erityisesti kyynelkaasun käytön osalta sekä tuomitsevat ministeritason lausunnon, jossa uhataan loukkaantuneita auttaneita lääkäreitä syytteillä ja pidätyksillä. Erityisesti Euroopan Neuvosto että Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeusneuvosto kannustavat osapuolia myös dialogiin sekä vaativat Turkin auktoriteetteja kunnioittamaan yleisiksi ihmisoikeuksiksi luokiteltavia sananja kokoontumisvapautta (esim. AP 4.6.2013 Turkish media slammed for poor riot covera- 38 ge; AP 18.6.2013 Turkey's defiant PM says police to get more power). Järjestöjen osallistuminen keskusteluun heijastaa niiden toimintaa ”pehmeän vallan” käyttäjinä kansainvälisellä areenalla. Järjestöt pyrkivät agendan asettamisen, normien rakentamisen, verkostojen ja koalitioiden muodostamisen kautta suostuttelemaan ja painostamaan hallituksia, joita ne pitävät paitsi pääasiallisina ihmisoikeuksien ja sananvapauden takaajina myös niiden loukkaajina. Järjestöjen kautta sorretut yksilöt ja vähemmistöt voivat saada kansainvälisiä liittolaisia ja luoda ulkopuolista painetta hallituksille. (Steinberg 2013, 126-128.) Niiden keskeinen toimintatapa on julkisuudessa vaikuttaminen tutkimukseen perustuvan tiedon sekä ”nimeämisen ja häpäisyn” kautta (Hafner-Burton 2008). Turkin kansainvälisessä protestiuutisoinnissa järjestöt jäävät kuitenkin sivullisiksi yksinpuhelijoiksi. Myös muissa tutkimuksissa on havaittu järjestöjen äänten häviävän keskustelun moninaisuuteen niiden ottaessa kantaa paljon mediahuomiota saaviin tapahtumiin (Ramos ym. 2007). 4.3 Turkin hallituksen vaateet resonoivat sisäpoliittisesti vahvoissa Näkyvin toimija niin vaateiden esittäjänä kuin niiden vastaanottajanakin on koko keskustelun ajan Turkin hallitus. Hallituksen korostunut rooli keskustelussa myötäilee perinteistä näkemystä joukkotiedotusvälineiden keskeisestä yhteiskunnallisesta tehtävästä poliittisen informaation välittäjänä. Hallituksilla on valtaa tehdä kansalaisia koskevia päätöksiä, mutta demokraattinen legitimiteetti vaatii päättäjiltä kansalaisten vaatimuksiin vastaamista. Tiedotusvälineet ovat katsoneet tehtäväkseen paitsi kansalaisten vaateiden välittämisen hallituksille, myös päättäjien toimien ja näkemysten välittämisen kansalaisille (Ylä-Anttila 2010). Toisaalta kansainväliset tiedotusvälineet näyttävät aineistoni perusteella katsoneen tehtäväkseen myös kansallisten kiistojen välittämisen muiden maiden hallituksille ja kansalaisille sekä kansainvälisille instituutioille. Valtaosa Turkin hallituksen vaateista on lausuntoja. Toisaalta hallitus puhuu harvemmin suoraan kansainvälisille reporttereille. Sen sijaan toimittajat poimivat hallituksen sanomiset eri tilaisuuksissa pidetyistä tai televisioiduista puheista. Lausuntojen ohella hallitus esittää vaateita kokouksissa, joiden osanottajat ovat yleensä kansallisia ja kansainvälisiä institutionalisoituja poliittisia toimijoita. Hallitus tapaa kahdesti myös liikkeen edustajia, mutta neuvottelujen legitimiteetistä kiistellään. Turkin hallituksen nimissä puhuu valtaosin 39 pääministeri Erdogan. Muista hallintovallan edustajista ääntään käyttää erityisesti Turkin presidentti Gül. Satunnaisemmin ja vähäsanaisemmin keskusteluun osallistuvat muut ministerit ja Istanbulin kuvernööri. Hallituksen äänenkäytön keskittymistä Erdoganille julkisuudessa selittänee se, että suuri osa protestoijien vaatimuksista kohdistuu suoraan hänelle. Toisaalta Erdoganin korostunut asema kansainvälisessä mediassa puhujana ja puhuteltavana viittaa politiikan henkilöitymiseen, joka tarkoittaa vallan ja huomion keskittymistä yksittäisiin poliitikkoihin. Parlamentaarisissa järjestelmissä erityisesti pääministerin ja puoluejohtajien aseman on tulkittu vahvistuneen – Erdoganin henkilössä ne yhdistyvät. Henkilöityminen voi ilmentyä paitsi poliittisten instituutioiden muuttamisessa päättäjien henkilökohtaista asemaa korostaviksi myös politiikan esiintuomistavoissa kuten tiedotusvälineiden näkökulmavalinnoissa. (Karvonen 2009, 94-96.) Useimmin Turkin hallitus pyrkii puhuttelemaan Gezi-liikettä. Enemmistö hallituksen jäsenistä asettuu tukemaan Erdogania, joka vaatii liikettä lopettamaan lainvastaiset mielenosoitukset. Erdogan ja häntä myötäilevät ministerit syyttävät protestoijia jännitteiden lietsomisesta, omaisuuden tuhoamisesta, yrityksestä kaataa hallitus epälegitiimein keinoin ja auktoriteettien laittomasta solvaamisesta. Ministereistä sovittelevimman kannan ottaa varapääministeri Arinc, joka esittää kesäkuun alussa julkisen anteeksipyynnön ympäristöaktivistien kovakouraisesta kohtelusta sijaistaessaan Erdogania tämän Tunisian vierailun aikana, vaikka samalla tuomitseekin puiston valtauksen. Presidentti Gül puolestaan asettuu protestien alkuvaiheessa puolustamaan mielenosoittajien oikeutta ilmaista rauhanomaisesti poliittisia näkemyksiään, mutta kehottaa heitä myöhemmin siirtymään protestoinnista dialogiin. Kaikkiaan hallituksen kannantotot oikeudenmukaisuudesta ja demokratiasta näyttävät erilaisilta ja rajatummilta kuin Gezi-liikkeen. Fraserin (2008) käsitteistöllä hallitus samastaa representaation vaalidemokratiaan ja näkee erityisesti liberaalit elämäntavat uhkana kansalliselle yhtenäisyydelle tai moraalittomana omasta puolueideologiastaan käsin. Turkin hallituksen vaateet herättävät vahvaa konsonanssia kansainvälisellä uutisareenalla hallitusvaltaa käyttävän AKP:n, Turkin poliisivoimien sekä pääministerin henkilöön kiinnittyneen äänestäjäkunnan keskuudessa. Kaikkiaan hallitus kannattajinaan vastaa noin kolmasosasta keskustelun puheenvuoroista. AKP ei tee puolueena montaa julkista ulostuloa aiheen tiimoilta, vaan sen jäsenet esiintyvät julkisuudessa pääosin hallitusvallan käyttä- 40 jinä; ministereinä tai kuvernööreinä. Muista puoluejäsenistä AKP:n nimissä puhuvat sen keskeiset johtohahmot Yalcin Akdogan ja Huseyin Celik. He asettuvat puolustamaan ministereitään. Akdogan kiteyttää puolueen position kuvaamalla Erdogania vuosisadan johtajaksi, jota he eivät anna kenenkään kukistaa (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal). Yhteiset intressit ja arvot tai puoluekuri ajavat globaalissa julkisuudessa sisäisten mielipide-erojen ohi. Poikkeus on jo mainittu Turkin presidentti, joka on ponnistanut asemaansa AKP:n riveistä, mutta osallistuu keskusteluun presidentti-instituution suojista. Kansainvälisissä uutisissa kuva Turkin poliisista piirtyy persoonattomana voiman käyttäjänä. Kontrollikoneisto ei osallistu keskusteluun lausunnoilla vaan ratsioilla, pidätyksillä ja muilla toimilla joukkojen hallitsemiseksi ja vastarinnan tukahduttamiseksi. Enemmistö kontrollikoneiston toimista on suunnattu Gezi-liikkeeseen, mutta joukkojenhallinta kohdistuu myös mieltään osoittaviin journalisteihin, ay-aktiiveihin ja muihin protestiliikkeisiin. Kontrollikoneisto näyttääkin hallituksen nyrkiltä, joka toimeenpanee sen määräykset tehokkaasti ja kuuliaisesti. On kiinnostavaa, että Turkin poliisi on julkisuudessa hyvin näkyvä toimija, joka ei kuitenkaan verbaalisesti perustele toimintaansa. Taustalla voi olla se, että viranomaistoiminnan julkisuus yleensä ja oikeus antaa lausuntoja medialle erityisesti ovat Turkissa rajoitetumpia kuin monissa muissa maissa. Toisaalta taustalla voi olla sekin, etteivät journalistit pidä poliisia relevanttina lausuntojen antajana. Poliisin toimista uutisoitaessa viitataan yleensä väkivallan liialliseen käyttöön. Usein kuvataan, miten täydessä mellakkavarustuksessa oleva poliisi ampuu kyynelkaasulla, vesitykeillä ja kumiluodeilla aseettomia ja valtaosin rauhalliseksi luonnehdittuja mielenosoittajia. Havainto on kiinnostava oikeuttamisteorian näkökulmasta, jonka mukaan väkivalta alkaa oikeuttamisen loppuessa (Boltanski & Thévenot 2006, 343-346; Ylä-Anttila 2010, 185). Mahdollisesti väkivallattomuutta suosivilla toimijoilla on paremmat edellytykset tulla monipuolisemmin kuulluksi julkisuudessa. Kontrollikoneistoa puhuttelevista keskustelijoista hallitusta lukuun ottamatta kaikki vaativat siltä liiallisesta voimankäytöstä luopumista. Turkin hallituksen puheenvuorot resonoivat positiivisesti julkisuudessa myös kaduillekin jalkautuvan AKP:n äänestäjäkunnassa, joka esitetään erityisesti Erdoganin henkilöön kiinnittyneenä. AKP:n kannattajat osallistuvat keskusteluun Gezi-liikettä vastustavilla tai pääministeri Erdogania tukevilla mielenosoituksilla ja performansseilla. Vain yhdessä artikke- 41 lissa toimittaja antaa heille tilaisuuden kertoa laajemmin oikeudenmukaisuuskäsityksistään (AP 7.6.2013 A glance at some of Erdogan's supporters). Positiivista vastakaikua kannattajat saavat pääministeri Erdoganilta kampanjatyylisissä kokoontumisissa. AKP:n kannattajien puheenvuoroissa oikeudenmukaisuus kehystyy taloudellisena redistribuutiona, jonka he katsovat nykyhallinnon alla toteutuneen edeltäjiä paremmin. Lupaus materiaalisesta hyvinvoinnista voi olla motiivi poliittisen järjestelmän arvostelemisesta pidättäytymiselle. 4.4 Journalistit kääntävät kokonaisjulkisuuden Gezi-liikkeen eduksi Journalistien rooli Turkin protesteihin kytkeytyvässä kansainvälisessä keskustelussa oikeudenmukaisuudesta on suurempi kuin mitä ensi silmäykseltä vaikuttaa. Yhtäältä journalistit ovat suuri puhujaryhmä, mutta omien julkilausuttujen kannanottojensa ohella toimittajat käyttävät valtaa myös valikoimalla ja tuottamalla koko sen tulkinnan tason, josta kansainvälinen poliittinen julkisuus muodostuu suurelle osalle maailman tapahtumia seuraavista kansalaisista (vrt. Ylä-Anttila 2010, 171; Fairclough 1997, 136-137). Itse asiassa uutistoimistojournalistit eivät omassa aineistossani juurikaan kommentoi tapahtumia omilla mielipidekirjoituksillaan, vaan julkaisevat lainauksia muiden maailman lehtien pääkirjoituksista. Havainto on linjassa tutkimuskatsauksessa esittelemäni väitteen kanssa, että uutistoimistot painottavat asiajournalismia mielipidejournalismin sijaan vaaliakseen uskottavaa, luotettavaa ja professionaalista imagoaan erilaisia poliittisia ja kulttuurisia näkemyksiä edustavien asiakasverkostojensa silmissä (Boyd-Barret & Rantanen 1998, 6-12). Toisaalta julkaistavaksi on valittu vain Erdogania kritisoivia ja/tai Gezi-liikkeeseen myötämielisesti suhtautuvia lainauksia. Tämä voidaan tulkita epäsuoraksi poliittisen vaikuttamisen muodoksi. Lisäksi muista viestimistä siteerataan pääasiassa angloamerikkalaisia medioita tai liberaaleja turkkilaisviestimiä. (vrt. Fairclough 1997, 100-135.) Ajoittain uutistoimistojournalistit osallistuvat keskusteluun ja/tai pyrkivät ohjaamaan yleisön tulkintoja myös tuomalla julki faktoja raportoidessaan oman, Erdoganin toimille kriittisen katsantonsa: Brash and stubborn, Turkey's leader doesn't shrink from a scrap. His voice booms when he gets on a podium and his folksy zingers enthrall supporters as much as they repulse opponents. That trademark combativeness, though, is fueling protests against his government. (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal.) 42 Three weeks of protest have taken a political toll on Turkey's prime minister that could upend key parts of his political agenda, including his ambition to rework the constitution and emerge as Turkey's most powerful leader in its democratic era. Recep Tayyip Erdogan's vehement stance against the protesters and the political opponents he accuses of helping them has polarized the country and shrunk a broad support base that extended well beyond his core religious voters. His crackdown is also damaging a key political asset: his image as a statesman who strengthened Turkey's role on the world stage and engineered its economic boom. (AP 21.6.2013 Analysis: Protests threaten Erdogan ambitions.) Lainaukset ovat poimintoja artikkeleista, joissa tiedottavan ja kantaa ottavan journalismin raja ylitetään käyttämällä Erdoganin henkilöä ja toimintaa negatiivisesti arvottavia attribuutteja. Journalistit luonnehtivat Erdogania esimerkiksi röyhkeäksi, itsepäiseksi, arrogantiksi, kiivaaksi ja arvaamattomaksi, mutta myös poliittiselta pelisilmältään huonoksi. Uutistekstin ohella negatiivisia attribuutteja esiintyy silloin tällöin myös otsikoissa, joissa toistuu erityisesti luonnehdinta pääministerin uhmakkuudesta (defiant). Journalistien arvioissa Erdogan vaikuttaa negatiivisten tunteiden vallassa olevalta, aggressiiviselta, omasta ylemmyydestään vakuuttuneelta, mutta harkintakyvyttömältä hallitsijalta, joka polarisoi, pakottaa, ärjyy ja kieltäytyy kuuntelemasta eriäviä mielipiteitä. Tällainen poliittinen hallinta puolestaan kehystetään ajastaan jälkeen jääneenä. Toimittajien tulkinnan mukaan Erdoganin ”kovapäisyys” palveli häntä ehkä aiemmin Turkin modernisointipyrkimyksissä, mutta on sittemmin kääntynyt häntä vastaan modernisoinnin myötä vahvistuneen keskiluokan saatua autokraattisesta hallintatavasta tarpeekseen. Toisaalta inkompetenssin, ajastaan jälkeen jääneen poliittisen hallinnan ja henkisen tasapainottomuuden diskurssien ohella jutuissa tuodaan esille – objektiivisuuden vaikutelman luomiseksi – Erdoganin ansioiksi luettu talouspolitiikka ja maan kansainvälisen painoarvon kohotus. Jälkimmäiset jäävät tosin lyhyiksi ja toissijaisiksi maininnoiksi, kun taas edelliset esiintyvät toistuvasti ja ensisijaisina, ja muodostavat hallitsevien diskurssien joukon (ks. Fairclough 1997, 129-132). Gezi-liikkeeseen liitetään journalistien selostuksissa lähinnä positiivisia attribuutteja kuten rauhanomaisuus, vapaaehtoisuus, keskusteluhalukkuus ja solidaarisuus, vaikka heidänkin tunteidensa kuvataan silloin tällöin kuumenevan reaktiona poliisiväkivaltaan. Silloin tällöin yksittäisiin liikkeen osallistujiin tai osallistujaryhmiin liitetään journalistisessa kerronnassa myös sankaruus tai heidät nostetaan aikakauden ikonien joukkoon (AP 4.6. Turkish gov't offers apology as protests continue, AP 10.6.2013 Istanbul soccer fans united by antigovt protests, AP 19.6.2013 Turkey's 'standing man' to join ranks of icons?). Siinä missä Erdoganiin liitetään taipumus polarisoida kansaa kommenteillaan, kuvataan Gezi-liikkeen 43 pyrkivän eri ihmisryhmien yhdistämiseen. Huolimatta konfliktin osapuolille tarjottujen puheenvuorojen tasapuolisuudesta, heidät on journalistien omissa diskursseissa kuitenkin mahdollista jakaa ”sankareihin ja konniin” – kuvaukset Gezi-liikkeestä lähestyvät edellistä, kuvaukset Erdoganista jälkimmäistä. Liikkeestä käytetään termejä protestoijat ja mielenosoittajat, jotka kytkeytyvät sanan- ja kokoontumisvapauksiin ja siten demokraattisiin arvoihin, erityisesti yhdistettyinä toistuviin mainintoihin mielenosoitusten rauhanomaisuudesta. Erdogania luonnehditaan erimielisyyttä aiheuttavaksi hahmoksi, poliittisen islamin tuotteeksi, lähiötaustaiseksi ex-jalkapalloilijaksi, omahyväiseksi ja lännelle mahdollisesti aiempaa vähemmän luotettavaksi kumppaniksi. (vrt. Fairclough 1997, 108-109, 132-134.) Havainnoille kiinnostavan reflektiopinnan tarjoaa Reunasen (2014, 46-73) analyysi toimittajien osallistumisesta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Hänen mukaansa objektiivisuuden ja puolueettomuuden ihanne journalismissa perustuu demokratian arvoihin. Toisaalta toimittajat voivat omasta mielestään ottaa kantaa – mielipidekirjoitusten ohella myös uutisisissa – ”kun kyse on demokratian pelisäännöistä, ilmiselvistä vääryyksistä, yleisinhimillisistä arvoista tai asiatietojen perusteella kiistattomista kysymyksistä” (emt. 62). Toimittajien mielipiteiden esittämisen keskeisiä vaatimuksia ovat heidän oman ymmärryksensä mukaan kuitenkin asiaan perehtyminen sekä perustelujen vakuuttavuus ja avoimuus. (emt. 6364.) Toisaalta oman aineistoni perusteella mielipiteiden ja niiden perustelujen vakuuttavuus ja avoimuus jäävät osin kyseenalaisiksi. Esimerkiksi Erdogania kritisoivien lauseiden subjekteina esiintyy myös tarkemmin määrittelemättömiä ”kriitikoita” ja ”eräitä ihmisiä”. Johtuuko epämääräisten subjektien käyttö uutisissa kiireestä, huolimattomuudesta vai siitä, ettei toimittaja tohdi kertoa kyseessä olevan hänen oma näkemyksensä? Kiinnostavaa on myös se, että nämä epämääräisiin puhujaryhmiin liitetyt Erdogan-kriitiikit esiintyvät usein sen jälkeen, kun on eksplisiittisesti selvitetty konfliktin pääosapuolten tekemisiä ja sanomisia. Faircloughia (1997,111) mukaillen kyse voi olla siitä, että objektiivisuuden auran vakiinnuttaminen huolellisin selvityksin käsillä olevasta tilanteesta mahdollistaa myös niiden perässä esitettyjen kiistanalaisempien tulkintojen läpimenon faktoina. Uutistoimistojournalistit konstruoivat oman näkemyksensä tapahtumien kulusta myös kysymys-vastaus-muotoon kirjoitetuissa artikkeleissa sekä analyyseissa, joissa he asettuvat itse asiantuntijoiksi esittämään arvioita protestien syistä, seurauksista ja osapuolista. (AP 44 4.6.2013 Q&A: A look at the protests sweeping Turkey, AP 11.6.2013 A look at Turkey and its widespread protests, AP 19.6.2013 Turkey's 'standing man' to join ranks of icons?, AP 19.6.2013 Comparison of mass protests in Brazil and Turkey.) Usein objektiivisuuden ihannetta pyritään ylläpitämään ehkä-retoriikalla tai ”vaikuttaa siltä että” -fraaseilla, joilla korostetaan analyysin olevan vain eräs mahdollinen tapa kehystää tapahtumia. Toisaalta samassa yhteydessä usein vihjataan, että toimittajalla kuitenkin olisi myös tietoa kulissien takaisista tapahtumista, jolloin hänen esittämänsä tulkintakehys alkaa näyttää myös muita oikeammalta tavalta selittää tapahtumia. Faircloughin (1997, 109) mukaan toimittajat pyrkivät suojautumaan puolueellisuussyytöksiltä lieventämällä tai muuttamalla sanomaansa kohteliammaksi esittässään jutuissa erityistä painoarvoa saavia omia arvioitaan. Q: Is this just about trees or something else? A: Protesters are venting pent-up resentment against Prime Minister Recep Tayyip Erdogan, who has been in office for 10 years. Many secular Turks see him as an authoritarian figure trying to force his conservative religious Islamic views on them. Erdogan rejects those accusations. Still, he has spoken out against Caesarean births, said women should have at least three children, and backed laws to curb the sale of alcohol. (AP 11.6.2013 A look at Turkey and its widespread protests.) Edellinen sitaatti on kiinnostava, koska yhtäältä siinä tuodaan journalistisen tasapuolisuuden nimissä esille protestoijien ja pääministerin keskenään konfliktissa olevat kannat: protestoijat syyttävät Erdogania autoritaarisuudesta ja pyrkimyksestä muovata yhteiskuntaa konservatiivisemmaksi, mutta Erdogan kiistää nämä syytökset. Kuitenkaan toimittaja ei näytä kokevan tämän riittävän kokonaiskuvan muodostamiseksi asiasta, sillä hän katsoo asiakseen kertoa jutussa myös pääministerin aiemmista julkisista teoista kuten ihanteellisen lapsiluvun määrittelystä ja alkoholipoliittisista rajoituksista. Tämän ”evidenssin” esittämisen myötä protestoijien kanta vaikuttaa pääministeriä uskottavammalta. Faircloughia (1997, 108) mukaillen edellinen sitaatti kuvaa erästä mekanismia, miten uutisissa tiettyjä (tässä Gezi-liikkeen) puheääniä korostetaan ja toisia (Erdogan) marginalisoidaan ja kuinka edelliset voivat saada vielä lisäpainoarvoa olemalla osa toimittajan omaa puhetta. Kysymys ei kuitenkaan välttämättä ole (pelkästään tai ensisijassa) siitä, että journalistit asettuisivat protestoijien puolestapuhujiksi, vaan mahdollisesti siitä että he pyrkivät koettelemaan kiistan osapuolten esittämien argumenttien kestävyyttä ja siten edustamaan yleisönsä etua (vrt. Reunanen 2014, 52-58). Toimittajat jos ketkä tietävät keskustelun osapuolten puhuvan asioista omasta näkökulmastaan, jonka vuoksi kokonaiskuvan muodostaminen 45 salailun ja puolitotuuksien keskellä edellyttää heidän nähdäkseen usein tietojen täydentämistä muilla keinoin, vaikka erehtymisen riski on olemassa ja totuudellisuuden arviointi vaativaa (emt.) Edellisessä sitaatissa toimittaja arvioi pääministerin sanomisia hänen aiempiin julkisiin tekoihinsa. Protestiliikkeen kohdalla ei voi toimia samanlaisella strategialla, koska kyseessä on institutionalisoitumaton, moniääninen ja spontaani toimijajoukko, jonka aiempien sanomisten ja tekemisten arviointi olisi kokonaiskuvan täydentämisen sijasta spekulointia. Kaikkiaan uutistoimistojournalistien ajoittain kantaaottavuutta lähestyvän kirjoittamistavan voidaan ajatella viestivän tulkitsevan journalismin yleistymisestä tiedottavan journalismin kustannuksella. Sille on tyypillistä fokuksen keskittyminen politiikan strategiseen ja taktiseen ulottuvuuteen, enemmän kysymykseen miksi kuin mitä. Samalla journalistien näkyvyys uutisissa on kasvanut: he ovat passiivisten raportoijien sijaan aktiivisia ja näkemyksellisiä arvioijia. (Hopmann & Strömback 2010, 944-946.) Toimittajat myös kuvaavat turkkilaisten tiedotusvälineiden tekemisiä ja haastattelevat muita toimittajia. Usein lausuntoa pyydetään turkkilaisissa sanomalehdissä työskenteleviltä kollegoilta, joiden titteliksi mainitaan kolumnisti tai poliittinen kommentaattori. Turkkilaisjournalistien suosiminen lausuntojen antajana voidaan kontekstualisoida osin heidän asemaansa kansallisessa politiikassa. Turkkilaisten sanomalehtien erityispiirteenä pidetään mielipidejournalismin hallitsevuutta. Lehdet eivät vain raportoi tapahtumista, vaan ottavat niihin kantaa useilla sivuilla julkaistujen kolumnien kautta. Toimintakulttuurin voi nähdä juontuvan lehdistön varhaisesta valtiomonopolista, jota kansallisvaltion perustaneen Atatürkin hallinto hyödynsi maan kulttuuristen koodien uudistamiseen. 1900-luvun lopulla alkanut mediasektorin liberalisoiminen ja differentioituminen ovat mahdollistaneet kriittisempien äänien esiinnousun, joskin maan mediassa on väitetysti edelleen valtiojohtoisuutta ja hallinto on viime vuosina pyrkinyt rajoittamaan sananvapautta. (Uysal 2009, 1-6.) Merkille pantavaa on, että useimmiten lausuntoa kuitenkin pyydetään turkkilaiskollegoilta, jotka työskentelevät arvomaailmaltaan liberaaleissa valtamedioissa kuten Hurriyetpäivälehdessä. Näyttääkin siltä, että uutistoimistoreportterit kokevat asiakseen myös liberaalien turkkilaisjournalistien äänenvahvistimena toimimisen, sillä kansallisella tasolla ne nykyisessä poliittisessa tilanteessa näyttävät jäävän paitsioon sensuurin ja itsesensuurin vuoksi. Tämä voidaan tulkita ammatilliseksi solidaarisuudeksi ja yleisemmin sanan- ja 46 lehdistönvapauden normien vahtimiseksi. Jos turkkilaiset journalistit eivät voi ilmaista mielipiteitään omissa medioissaan, eräs vaihtoehto on puhua suoraan kansainvälisille joukkoviestimille, kuten kolumnisti Mustafa Akyol, jonka mielestä Erdoganin ymmärryksen demokratiasta on muututtava osallistuvampaan ja liberaalimpaan suuntaan: Akyol noted that while Erdogan was Turkey's most popular prime minister in half a century, "his understanding of democracy has to become more participatory and more liberal. And he has to understand that democratically elected leaders also have limits that they should not cross, and they should also try to win the other people ... rather than intimidating them and making them more nervous." (AP 5.6.2013 Protests unite Turks across social spectrum.) Kaikkiaan edellä eritelty journalistien mielipidevaikuttaminen on kiinnostavaa globaalin mediajulkisuuden kannalta, sillä se on linjassa yleisempien läntisten normien kanssa, jotka ainakin puheissa muistuttavat Fraserin (2008) dialogista ja demokratisoitua näkemystä oikeudenmukaisuuden toteuttamisperiaatteista. Toisaalta erityisesti muita toimittajia haastattelemalla ja muiden viestimien mielipideosastoja lainaamalla uutistoimistojournalistit voivat myös väistellä puolueellisuussyytöksiä delegoimalla tapahtumien analyysi- ja tulkintavastuuta ulkopuolisille mediaeskperteille (ks. Hoppman & Strömback 2010, 946). Muiden toimittajien ja viestimien ohella uutistoimistojournalistit delegoivat tulkintavastuuta konfliktista tieteellisille asiantuntijoille. Asiantuntijoiden merkityksen ja näkyvyyden mediassa on esitetty olevan jatkuvassa kasvussa, joskin sen erääksi funktioksi on arveltu median oman asiantuntijavallan pönkittämistä (Hoppman & Strömback 2010, 946-948). Tutkijat itse saattavat kokea roolinsa journalismissa jäävän näennäisosallistumiseksi, jossa asiantuntijan paikka on kommentoida tiiviisti ajankohtaista asiaa yleensä toimittajan etukäteen määrittelemästä näkökulmasta (Kunelius ym. 2009, 324). Tutkijat ja tutkimusinstituutiot kommentoivat Turkin tapahtumia pääasiassa haastattelulausunnoissa mutta myös tieteellisissä konferensseissa. Yleensä asiantuntijapuheenvuoroissa juurikin kontekstualisoidaan ja tulkitaan ilmiöitä suurelle yleisölle sekä arvioidaan sen mahdollisia vaikutuksia ja seurauksia kansainvälisessä politiikassa. Asiantuntijoille rakentuu julkisuudessa kaikki tietävien sivustaseuraajien rooli. Lausuntojen antajina turkkilaisten yliopistojen professoreilla on monopoliasema, tieteellisten konferenssien asiantuntijoina sen sijaan esiintyvät etenkin amerikkalaiset tutkijat. 47 Erityisesti turkkilaiset professorit suhtautuvat kriittisesti Erdoganin toimintaan, jonka he tulkitsevat riskiksi maan poliittiselle kehitykselle ja EU-integraatiolle sekä usein myös moraalisesti kyseenalaiseksi. Sen sijaan Gezi-liike esiintyy asiantuntijapuheenvuoroissa oikeutettuna toimintana tai yhteiskunnan demokratisoitumisesta kertovana kehityksenä. Koray Caliskan, professor of political science and international relations at Bosporus University, pointed out that "Turkey is absolutely at a crossroad. Erdogan won't be able to point at Turkey as a model of democracy anymore." (AP 6.6.2013 Erdogan returns to face protests in Turkey.) Politologi Koray Caliskanin mukaan Erdogan on protestien kovakouraisella käsittelyllä vaarantanut maan demokratiakehityksen. Toisessa yhteydessä hän kuvaa mielenosoituksia perustuslaillisten oikeuksien legitiimiksi ja lainmukaiseksi ilmaisuksi (AP 17.6.2013 Unions give lift to Turkish anti-gov't protests). Monet asiantuntijat korostavat Erdoganin erityistä vastuuta konfliktin rauhanomaisessa ratkaisussa, ja ainoana moraalisesti kestävänä vaihtoehtona nähdään dialogi protestoijien kanssa. Politologi Ilter Turan näkee sen esteeksi kuitenkin pääministerin persoonallisuuteen kytkeytyvän inkompetenssin: Ilter Turan, a professor of political science at Istanbul Bilgi University says that Erdogan could probably undo the damage if he took a more conciliatory approach, focused on the Turkish economy and got EU talks back on track. But nearly three weeks into the demonstrations, he has shown little willingness to back down. "His personality doesn't seem to allow for admitting mistakes and turning back," says Turan. (AP 21.6.2013 AP Analysis: Protests threaten Erdogan ambitions.) Sen sijaan protestoijat näyttäytyvät asiantuntijapuheenvuoroissa kompetentteina poliittisina toimijoina, jotka ilmaisevat legitiimein keinoin tyytymättömyyttä hallinnon itsevaltaiseen ja konservatiiviseen hallintatapaan. Asiantuntijat tyypittelevät protestoijat nuoriksi, sekulaareiksi ja demokratiamyönteisiksi kansalaisiksi. Yasin yliopiston professori Ali Tekin arvioi protestien viittaavan pluralistisen ja kypsän sukupolven muotoutumiseen. Hänen mukaansa aiemmin tyytymättömyys vallanpitäjiä kohtaan kanavoitui armeijavetoisiin interventioihin. Sen sijaan nyt kansalaiset mobilisoituvat itse: "In the past Turkish youths used to rely on the military to provide the checks and balances. Now they are taking it into their hands (…)"Europe can see a generation of protesters who think like them and have the same ideals as them," Tekin said. These people believe in pluralism, in an inclusive democracy. ... They reject being told what to do". (AP 7.6.2013 Protests crack Turkey's international image.) Valtaosa haastatelluista turkkilaisista asiantuntijoista on yhteiskuntatieteilijöitä. He näyttävät lausunnoissaan edustavan liberaalia yhteiskuntafilosofiaa, jossa vapaus näyttäytyy vakautta keskeisempänä arvona. Se, että asiantuntijavaltaa mediassa pääsevät protestien ana- 48 lyysissa käyttämään arvomaailmaltaan liberaalit yhteiskuntatieteilijät on mahdollista tulkita osaltaan epäsuoraksi journalistiseksi vaikuttamiseksi, jossa kommentaattoreiksi valikoituvat samanlaisen arvopohjan jakavat tahot. Yhteiskuntatieteilijöiden suosiminen lähteenä on kiinnostavaa siksikin, että heidän osakseen on mediassa katsottu usein muutosten tulkinta ja selittäminen sekä erityinen kriittinen perspektiivi (Lounasmeri 2010, 127-129). Toisaalta heidän puheenvuoronsa saatetaan myös valjastaa toimittajien ennalta valittuja näkökulmia oikeuttaviksi (Kunelius ym. 2009, 325-326). Yhteenvetona todettakoon, että uutistoimistojournalistit kääntävät kansainvälisen julkisuuden Gezi-liikkeen eduksi omaksumalla tulkitsevan kirjoitustyylin raportoivan journalismin kustannuksella, muita viestimiä ja toimittajia siteeraamalla ja asiantuntijavalinnoillaan. Gezi-liike liittolaisineen ja Turkin hallitus liittolaisineen esiintyvät keskustelussa saamansa palstatilan kannalta katsottuna tasaväkisinä, mutta liikettä sympateeraavat median omat ja asiantuntijapuheenvuorot kääntävät kokonaisjulkisuuden protestoijien voitoksi. 4.5 Liikkeen konsonanssi on kansainvälistä, hallituksen kansallista Oikeudenmukaisuuskeskustelu käydään globaalilla uutisareenalla, mutta sitä dominoivat kansalliset äänet kuten taulukko 2 havainnollistaa. Vaikka keskustelu käynnistyy paikallisen puiston suojelusta ja Gezi-puisto näyttää säilyttävän symbolisen painoarvonsa läpi keskustelun, AP:n raporteissa debatti oikeudenmukaisuudesta näyttäytyy ensisijassa kansallisen tason poliittisena kysymyksenä. Noin 60 prosenttia sekä puhujista että vastaanottajista on kansallisen tason toimijoita. Paikallisia toimijoita keskustelijoista on vajaa neljännes, kansainvälisiä tahoja harvempi kuin joka kuudes. Taulukko 2. Puhujien ja vastaanottajien alueet (%) Alue Kansainvälinen Kansallinen (Turkki) Kansallinen (muu) Paikallinen Yhteensä N Puhuja 15 50 10 25 100 395 49 Vastaanottaja 17 58 3 22 100 395 Kansallisen kehyksen hallitsevuus ei kuitenkaan tarkoita, että keskustelua kävisivät ainoastaan turkkilaiset. Kaikista keskustelijoista joka kymmenes puhuja ja kansallisen tason toimijoista joka kuudes puhuja on muualta kuin Turkista. Pääasiassa kyseessä ovat muiden maiden hallitukset, puolueet ja poliitikot, mutta myös muiden maiden tiedotusvälineet ja asiantuntijat, jotka artikuloivat Gezi-liikkeen vaatimuksia poliittisesta inkluusiosta omista lähtökohdistaan. Sen sijaan vastaanottajina muut kansalliset toimijat kuin turkkilaiset ovat vain noin kolmessa prosentissa kaikista vaateista. Yleensä niille puhuu Turkin hallitus, joka tuomitsee muiden maiden sekaantumisen Turkin sisäisiin asioihin. On kiinnostavaa, että erityisesti muut hallitukset katsovat olevansa legitiimejä osanottajia keskustelussa, joka paitsi Turkin hallituksen näkökulmasta myös perinteisestä kansainvälisen politiikan viitekehyksestä näyttäytyy sisäpoliittisena kysymyksenä. Muiden hallitusten aktiivinen osallistuminen keskusteluun on tulkittavissa osaksi westfalenilaisen maailmanjärjestyksen legitimiteetin ja suvereniteetin ehdollistumista globalisaation oloissa. Yhtäältä kansallisvaltiot pitävät kiinni itsemääräämisoikeudestaan, mutta toisaalta lisääntyvä taloudellinen keskinäisriippuvuus, laajentuva ihmisoikeusregiimi sekä muotoutuvat globaalin hallinnan verkostot hämärtävät ulko- ja sisäpolitiikan rajoja sekä geopoliittisia voimasuhteita (Fraser 2008. 1-11). Tässä tapauksessa kyse näyttäisi olevan erityisesti kansainvälisen ihmisoikeusregiimin vahvistumisesta kylmän sodan jälkeisessä maailmanjärjestyksessä sekä ihmisoikeuksien poliittisen painoarvon kasvamisesta perusteena valtioiden suvereniteetin rikkomiselle (Ignatieff 2001, 3-48). Ihmisoikeuksia peräänkuuluttavat paitsi kansainväliset instituutiot myös muut valtiot. Muiden valtioiden motiivit oikeuksiin vetoamiselle toisilleen esittämässään kritiikissä vaihtelevat. Niihin turvautuessaan kansalliset hallitukset tulevat kuitenkin vahvistaneeksi ihmisoikeuspuheen legitimiteettiä kansainvälisellä areenalla ja tahtomattaankin altistavat myös itsensä vastaavalle kritiikille murentaen siten westfalenilaisen kehyksen suvereniteettia. Muiden hallitusten kritiikki Turkin hallitukselle tosin vaihtelee naapurimaa Syyrian ja ison turkkilaisvähemmistön omaavan Saksan avoimesta kritiikistä USA:n sovitteleviin kannanottoihin. Muista hallituksista Yhdysvaltojen ääni on media-areenalla voimakkain, mutta samalla sen puheenvuorot ovat varovaisimpia. Valkoisesta talosta tulevissa lausunnoissa 50 todetaan USA:n tukevan kansalaisoikeuksia, mutta toisaalta korostetaan Turkin hallituksen kompetenssia konfliktin ratkaisussa: "The United States supports full freedom of expression and assembly, including the right of people to peaceful protest, because that is fundamental to any democracy," Kerry told reporters at the State Department. He maintained that his comments were not intended as interference in Turkey's internal affairs, but rather an honest expression of the importance the United States places on such values in all countries. (AP 3.6.2013 Administration voices concern over Turkish unrest.) Erään asiantuntijan mukaan valkoinen talo välttää suoraan pääministeriin kohdistuvaa kritiikkiä, koska Obaman hallinto on pyrkinyt tekemään Turkista demokratisoitumisen ja länsisuhteiden mallin muille islamilaisille valtioille ja tiivistänyt aktiivisesti maiden suhteita: "This is always the quandary for the U.S. government," said Bulent Aliriza, a Turkey analyst at the Center for Strategic and International Studies. "When you get that close to an ally, you become very careful about criticizing them." (AP 11.6.2013 Protest crackdowns test Obama ties with Turkish PM.) Modernin territoriaalisen valtion suvereniteettia oikeuksien ja siten oikeudenmukaisuuden suljettuna piirinä kyseenalaistavat myös ylikansalliset instituutiot. Niistä Turkin protesteihin kytkeytyvässä oikeudenmukaisuuskeskustelussa keskeisimmäksi nousee EU. Se on suoraa kritiikkiä Turkin hallitukselle esittävistä ylikansallisista instituutioista ainoa, jolle Turkin hallitus myös vastaa mediajulkisuudessa. Sen sijaan kansainvälisten järjestöjen kritiikin Turkin hallitus sivuuttaa. EU katsoo omaavansa vaikutusvaltaa asiassa, koska Turkki on pyrkinyt jäseneksi jo vuosia. Sekä EU:n parlamentti että komissio kritisoivat Turkin hallitusta kompromissikyvyttömyydestä ja perustavien oikeuksien kuten ilmaisunja kokoontumisvapauden suojelun laiminlyönnistä kesän protesteissa. Kuitenkin EU päättää alkusyksyllä kaivaa naftaliinista jäsenyysneuvottelut Turkin kanssa. Unionin ulkoasiain ja turvallisuuspolitiikan korkean edustajan Catherine Ashtonin mukaan ovi neuvottelujen jatkamiselle on pidettävä auki, koska hän pitää vuoropuheluun sitoutumista eristämistä tehokkaampana vaikutuskeinona (AP 24.6.2013 EU seeks to look beyond Turkey protests). EU näyttää edelleen uskovan markkinavetoisen laajentumispolitiikkaansa toimivuuteen monipuoluedemokratian ja laillisuusperiaatteen levittämisessä ja institutionalisoimisessa reuna-alueillaan, vaikka monissa muissa ulko- ja globaalipoliittisissa kysymyksissä valtioliitto on korostanut voimakkaammin arvo- ja normijohtajuuutta (ks. Mayer & Vogt 2006). Unionin Turkki-politiikkaa on kuitenkin kritisoitu epäuskottavaksi, sillä jäsenyysneuvotte- 51 lujen myötä erityisesti vähemmistöjen asemaa koskevien neuvottelujen on havaittu siirtyneen ihmisoikeusoikeuksista turvallisuusnäkökohtiin (Nykänen 2011, 4-5). Aineistossani sekä USA että EU näyttävät osoittavan julkisuudessa varovaista sympatiaa Gezi-liikkeelle, vaikka ne samalla varovat Turkin hallituksen kritisoimista liian kovin sanakääntein. Vaikeus formuloida kritiikkiä Turkin hallitusta kohtaan voi johtua paitsi maan geopoliittisesta ja symbolisesta asemasta ”idän ja lännen” liitoskohdassa, myös EU:n ja USA:n navigointikyvyttömyydestä tilanteessa, jossa aiemmin demokratisoituvana maana pidetyn kumppanin toiminnassa on alkanut esiintyä väitetysti epädemokraattisia piirteitä, vaikka Turkki julkilausumissaan vakuuttaa demokratisoitumisen jatkuvan. Kaikkiaan kansainvälistä mediakeskustelua hallitsevat kansalliset äänet, mutta taustalta vaimeampina kuuluvat myös kansainvälisten toimijoiden vaatimukset. Huomionarvoista on, että kansainvälinen viritys on mukana ensimmäisestä tapahtumaa käsittelevästä uutisesta lähtien, sillä siinä tapahtumiin kantaa ottavat konfliktin pääosapuolien lisäksi Yhdysvaltojen hallitus, Amnesty International ja Reporters Without Borders (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal). Aineistossani viimeisen sanan puolestaan pääsee sanomaan EU, joka kritisoi Turkin hallituksen reaktiota protesteihin vaatien reformeja (AP 16.10.2013 EU faults Turkey for protest clashes, urges reform). Se, että puhujista noin neljäsosa on ulkomaalaisia tai kansainvälisiä toimijoita on lopulta varsin paljon globaalia väriä paikallista puistoa ja sittemmin turkkilaista demokratiaa koskevassa keskustelussa. Keskeisintä on se, että kansainvälinen keskustelijajoukko asemoituu Gezi-liikkeen puolelle. Sen sijaan Turkin hallituksen tukijat löytyvät maan rajojen sisältä. 4.6 Gezi-liikkeen legitimiteetti ei käänny tehokkaaksi politiikaksi Esittääkseni protestikeskustelun rintamalinja-analyysin tiivistetysti ja hieman uudenlaisessa valossa, arvioin sitä suhteessa Nancy Fraserin (2008, 76-99) teoriaan julkisen sfäärin kansainvälistymisestä. Fraserin (emt.) mukaan keskustelu kansainvälisistä julkisista sfääreistä on nykyään muodikasta, ja mediatutkimuksissa on dokumentoitu enenevästi valtioiden rajat ylittäviä diskursiivisia areenoita. Ongelma on kuitenkin se, että informaatiovirtojen ymmärtämisen sijaan julkisen sfäärin käsitteellä on pyritty jalostamaan demokratiateo- 52 riaa. Tässä kehyksessä julkinen sfääri ymmärretään areenana, jossa diskursiivisesti rakentuva julkinen mielipide toimii poliittisena voimana. Kansalaisyhteiskunnan harkitun tahdon mobilisoivan julkisuuden pitäisi pitää päättäjät tilivelvollisina ja huolehtia siitä, että hallinto toimii hallittavien tahdon mukaan. Toisin sanoen kyse on julkisen sfäärin normatiivisesta legitimiteetistä ja poliittisesta tehokkuudesta. Normatiivisen legitimiteetin toteutuminen edellyttää kommunikaatioprosessin inklusiivisuutta ja osallistumisen tasa-arvoa, poliittisen tehokkuuden toteutuminen puolestaan julkisen mielipiteen kääntämistä sitoviksi laeiksi ja hallinnoksi sekä julkisen vallan kapasiteettia julkisen tahdon toimeenpanoon. (emt.) Vaikka Habermasin (2004/1962) klassisessa esityksessä ja sitä seuranneissa kritiikeissä ja uudelleenformuloinneissa julkinen sfääri on implisiittisesti kehystetty kansallisvaltiollisena projektina, käsite on Fraserin (2008, 93-99) mahdollista rekonstruoida myös nykyisiin transnationaalisiin olosuhteisiin. Julkisen mielipiteen legitimiteettiehdon voi sanoa nykytilanteessa toteutuvan, jos se syntyy kommunikatiivisesta prosessista, johon voivat tasaveroisesti osallistua kaikki ne, joita hallintorakenteiden päätökset käsillä olevassa asiassa koskevat. Julkisen mielipiteen tehokkuusehdon voi sanoa toteutuvan vain luomalla ja vahvistamalla (ylikansallisten) ongelmien ratkaisemiseen kykeneviä hallintoelimiä sekä niitä vastaavia ja vastuullisena pitäviä julkisuuksia. (emt.) Turkin kesän 2013 protesteja käsittelevän oikeudenmukaisuuskeskustelun empiiriseen tarkasteluun Fraserin hahmotelma julkisen sfäärin kansainvälistymisestä tuo kiinnostavia lisänyansseja. Turkin protestiuutisoinnin voi nimittäin tulkita pyrkivän rakentamaan kansainvälistä normatiivista legitimiteettiä kysymyksiin, joiden toimeenpanokapasiteetti on edelleen kansallisella hallituksella. Se taas kokee olevansa kansainvälisen julkisuuden sijaan ensisijassa vastuullinen toimistaan kansalliselle julkiselle mielipiteelle. Ongelmallisena tässä tapauksessa voidaan pitää turkkilaisen julkisuuden poliittista heikkoutta päättäjien tilivelvollisina pitämisessä sananvapauden institutionaalisten ja epämuodollisten rajoitusten vuoksi. Edellä kuvattu epäsuhta legitimiteetti- ja tehokkuuskysymyksissä auttaa osaltaan ymmärtämään, miksi Turkin protestien kansainvälisen uutisjulkisuuden kallistuminen protestoijien puolelle ei vaikuta Turkin hallituksen toimintaan. Gezi-liike ja sen puolelle asettuneet parlamentaarinen oppositio, ay-liike, ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt, hallitusten väliset ihmisoikeuselimet ja muut protestiliikkeet ovat rakenteellisesti heikoilla ver- 53 rattuna Turkin AK-hallitukseen ja sen mobilisoimaan kontrollikoneistoon. Kriitikoista erityisesti ihmisoikeus- ja sananvapausjärjestöt ja hallitusten väliset ihmisoikeuselimet ovat lähinnä keskustelukerhoja, joilla on rajallisesti tai vain vähän valtaa ihmisoikeussopimusten valvomiseksi (ks. esim. Held & McGrew 2005, 66-84; Türkmen 2007; Smith 2007). Kaikkiaan Gezi-liikkeen liittolaiset kyllä puolustavat sen ajamia normeja, mutteivät kykene valvomaan niiden toimeenpanoa esimerkiksi sanktioimalla Erdoganin toimintaa. Vaikka kansainvälinen media asettuu omien kuvaustensa ja suosimiensa kommentaattorien kautta protestoijien puolelle, sen esitykset tapahtumien kulusta eivät näytä tavoittavan turkkilaista valtajulkisuutta, joka mielenosoitusten alkuvaiheessa esittää protestoijien ja poliisin yhteenottojen sijaan luonto- ja kokkiohjelmia. Institutionaalista vaikutusvaltaa omaavien tahojen kuten Yhdysvaltojen hallituksen ja EU:n empivät kannaotot näyttävät paradoksaalisesti satavan Turkin hallituksen laariin, joka näyttää kääntävän ulkopuolisten puuttumattomuuden westfalenilaiseen suvereniteettiin oman toimintansa oikeutukseksi. Kuitenkin keskustelu oikeudenmukaisuudesta on myös kansallisvaltion suvereniteettia monisyisempää, kuten seuraava analyysiluku osoittaa. 5 Analyysi II: Oikeudenmukaisuuskäsitykset Geziliikkeen menestystekijänä Tämä analyysiluku syventyy Gezi-liikkeen julkisten oikeudenmukaisuusvaateiden ja Turkin hallituksen vastavaateiden sisältöön. Kiistan osapuolten oikeudenmukaisuuskäsitysten erittely tarjoaa selityksen sille, miksi liike voittaa edellisessä luvussa analysoidun legitimiteettikamppailun globaalissa mediajulkisuudessa. Osoitan kiistan oikeudenmukaisuudesta koskevan pääosin poliittista representaatiota ja vähäisemmässä määrin kulttuurista tunnustamista. Sen sijaan taloudellisen redistribuution kysymykset jäävät marginaalisiksi. Syvennän analyysia erittelemällä arvoja osapuolten oikeudenmukaisuuskäsitysten perusteina. Representaatio-oikeudenmukaisuuden osalta Gezi-liike pyrkii puheenvuorojensa perusteella edistämään näkemystä osallistuvasta demokratiasta. Se kytkeytyy ensisijassa kansalaisuuden arvokehykseen, johon liike yhdistää teollisuuden ja inspiraation arvomaailmoja, ja 54 josta käsin se tuomitsee kodin arvot. Liikkeen tulkinta osallistuvasta demokratiasta edellyttää poliittisen toiminnan koordinaatiota mutta myös luovia osallistumisen muotoja. Sen uhkana näyttäytyy hallituksen lisääntyvä autoritaarisuus, jota liike vastustaa vaatien hallintatavan liberalisointia. Kulttuurisen tunnustamisen osalta Gezi-liike vaatii erilaisten elämäntyylien kunnioitusta. Kansalaisten poliittista kompetenssia ja kulttuurista pluralismia korostava oikeudenmukaisuuskäsitys herättää konsonanssia globaalimediassa, koska se muistuttaa kansainvälisen ihmisoikeusregiimin arvoja, ja koska liike näyttäytyy julkisuudessa moraalisesti hyväntahtoisena, kyvykkäänä ja oikeutettuna. Turkin hallitus näkee lausunnoissaan representaatio-oikeudenmukaisuuden tiukasti edustuksellisen demokratian kehyksestä vaalipolitiikkana. Usein kyse on demokratian konservatiivisesta tulkinnasta eli kansalaisuuden ja kodin arvojen hybridistä, sillä hallitus puolustaa oikeuttaan hallita vaalimandaatilla parhaaksi katsomallaan tavalla. Lisäksi se yhdistelee teollisuuden ja kansalaisuuden arvoja korostaessaan yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitotehtäväänsä. Kulttuurisen tunnustamisen hallitus näyttää ymmärtävän lähinnä etnisten tai uskonnollisten enemmistö-vähemmistö-suhteiden kautta, ja näkevän muut elämäntavalliset identiteettiyhteisöt uhkana. Hallituksen tulkinta oikeudenmukaisuudesta vaalipolitiikkana ja vähemmistöjen sietämisenä näyttäytyy mediassa partikularistisena ja puutteellisena, eikä sen itsekään nähdä kykenevän toimimaan johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan. 5.1 Poliittinen ja kulttuurinen oikeudenmukaisuus kiistan ytimessä Analysoimissani artikkeleissa kiista oikeudenmukaisuuden sisällöstä koskee pääasiassa sen poliittista mutta toisinaan myös kulttuurista ulottuvuutta, kuten taulukko 3. havainnollistaa. Osassa puheenvuoroista huomioidaan molemmat. Sen sijaan taloudellisen redistribuution kysymykset jäävät marginaalisiksi. Kaikista vaateista noin 65 prosentissa otetaan kantaa oikeudenmukaisuuden substanssiin. Pelkästään poliittisena representaationa oikeudenmukaisuutta kehystetään noin 34 prosentissa, pelkästään kulttuurisena tunnustamisena puolestaan noin 11 prosentissa kaikista vaateista. Näiden hybridinä oikeudenmukaisuus näyttäytyy vajaassa viidenneksessä vaateista. Redistribuution osuus vaateista on noin prosentin. 55 Taulukko 3. Oikeudenmukaisuuden sisällöt mediadebatissa Turkin protesteista (%) Osuus vaateista 34 11 1 18 1 35 100 395 Oikeudenmukaisuuden sisältö Poliittinen representaatio Kulttuurinen tunnustaminen Taloudellinen redistribuutio Representaatio ja tunnustaminen Muut yhdistelmät Ei sisällöllistä määritelmää Yhteensä N Oikeudenmukaisuus poliittisena representaationa tarkoittaa Fraseria (2008, 16-18) mukaillen yhteiskunnallisesti organisoitua ja institutionalisoitua oikeudenkäyttöä ja toimintaproseduureja erilaisten näkemysten välittämisessä ja sovittelussa. Sen kehyksessä esteitä osallistumiselle voivat muodostaa poliittisen yhteisön rajat ja päätöksenteon säännöt (emt.). Kansainvälisellä media-areenalla kiista poliittisesta representaatiosta kulminoituu poliittisten mielipiteiden moninaisia ilmaisutapoja puolustavien sekä edustuksellisuutta tiukasti vaalidemokratian kautta tulkitsevien näkökantojen konfliktiksi: "The people are demonstrating against the government's intolerance toward demonstrations," said Metin Feyzioglu, who heads Turkey's lawyers' association, during the protest in Ankara. "The government must display understanding and immediately stop the violence against the demonstrators." (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal.) When asked in Morocco about (president) Gul's comment that democracy is more than elections, Erdogan retorted, "I don't know what the president said, but for me democracy is all about the ballot box." (AP 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.) Ensimmäisen sitaatin ay-aktiivin diagnoosi protestin laajentumisesta vastineena sen tukahduttamispyrkimykselle on keskeinen ja toistuva ilmiö nykyajan protestiliikehdinnässä. Erityisesti ylimitoitetuiksi tulkitut joukkojenhallintatoimet ovat omiaan herättämään moraalista raivoa läpi ideologisen spektrin, jolloin ihmiset hyvin erilaisista taustoista voivat yhdistää voimansa vaatiakseen poliittista ilmaisunvapautta riippumatta mielipiteiden sisällöstä. Se kyseenalaistaa tiukasti jälkimmäisessä sitaatissa esiintuodun pääministeri Erdoganin pyrkimyksen samastaa poliittinen vaikuttaminen äänestämiseen. Teoreettisemmalla tasolla edellä kuvattujen näkökantojen välisiä kiistoja ja neuvotteluja voidaan eritellä erilaisten demokratiakäsitysten valossa (Marx Ferree ym. 2002). Kyse näyttäisi olevan osallistumisen ja edustuksellisuuden erilaisista tulkinnoista, joita erittelen tuonnempana. 56 Oikeudenmukaisuuden kulttuurinen ulottuvuus kytkeytyy yhteiskunnan statusjärjestykseen. Statusjärjestys voi muodostaa esteen osallistumiselle, mikäli kulttuuristen arvojen institutionalisoidut hierarkiat eivät tunnusta osallistumaan pyrkivien asemaa. (Fraser 2008, 16-18; Fraser 1997, 11-33.) Uutisissa tunnustamisen problematiikka näyttäytyy usein käänteisenä: Gezi-liikkeen yhtenä suurimmista uhista näyttäytyy se, että Erdoganin hallinto pyrkisi institutionalisoimaan oman konservatiiviseksi ja uskonnolliseksi luonnehditun kannattajakuntansa elämäntavat kaikkia koskeviksi. Kulttuurinormien säätely tuomitaan paitsi suorilla verbaalisilla kannanotoilla ”älä puutu elämäntyyliini” myös symbolisin elein kuten nostamalla maljaa pääministerille, joka on ajanut alkoholipolitiikkaan kiristyksiä: In Ankara, demonstrators held up posters reading: "Don't Interfere in my Lifestyle" and "Resist the Dictator." Many drank beer and other alcoholic beverages during the protest in defiance of the alcohol restrictions, raising their drinks as they chanted "Cheers Tayyip!" They lined the pavement with empty beer and liquor bottles and cans. (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal.) Turkin hallitus kuitenkin kiistää syytökset paitsi lausunnoilla, joissa se korostaa sensitiivisyyttään erilaisille elämäntyyleille myös uudistamalla lainsäädäntöä, jolla on vaikutuksia erityisesti maan suurimman kulttuurisen vähemmistön eli kurdien asemaan: (Debuty prime minister) Arinc said the government was "sensitive" to the demands of the largely urban, pro-secular section of society that had not voted for Erdogan's Islamic-rooted party. "I would like to express this in all sincerity: everyone's lifestyle is important to us and we are sensitive to them," he said. (AP 4.6.2013 Turkish gov't offers apology as protests continue.) Turkey's prime minister on Monday announced a long-awaited package of proposals aimed at democratic reform, including lifting some restrictions on the use of the Kurdish language and on wearing Islamic headscarves. (…) "Turkey is progressing in an irrevocable way on the path of democratization," he said. (AP 30.9.2013 Turkey unveils reforms, some aimed at Kurds.) Huomattavaa kuitenkin on, että hallituksen lausunnot sitoutumisesta erilaisten elämäntyylien kunnioitukseen ovat huomattavasti harvinaisempia kuin sen pyrkimys rakentaa legitimiteettiä omalle moraaliselle ylemmyydelleen ”suurten, hiljaisten ja kunniallisten massojen” edustajana. Jälkimmäisestä näkökulmasta erityisesti liberaalit elämäntavat näyttävät moraaliselta uhalta. Hallitus vaikuttaakin ymmärtävän kulttuurisen oikeudenmukaisuuden lähinnä etnisten tai uskonnollisten enemmistö-vähemmistö-suhteiden kautta. On kiinnostavaa, miten vähän oikeudenmukaisuuskeskustelu koskee julkisuudessa taloudellista jako-oikeudenmukaisuutta. Gezi-liike liittolaisineen ei puhu kansainvälisessä me- 57 diassa lainkaan yhteiskunnallisesta redistribuutiosta. Taloudellisten resurssien oikeudenmukaiseen jakoon viittaavat uutisissa erään asiantuntijan ja eurooppalaispoliitikon ohella työväenluokan tai alemman keskiluokan edustajiksi tyypitellyt Turkin hallituksen kannattajat. Heidän mukaansa nykyhallinto on kyennyt edeltäjiään paremmin ratkaisemaan monia jako-oikeudenmukaisuuden ongelmia, parantamaan yleistä elintasoa ja palveluita: Father of one, 27-year-old Yasin Bagci, works for minimum wage as a car mechanic and takes care of his family. He said they "suffered" economically under previous governments. "Erdogan's government solved most of these problems," Bagci said. "We still have problems that should be solved but there is no other person who can govern this country as well as Erdogan." (AP 7.6.2013 A glance at some of Erdogan's supporters.) Protestiliikkeen vaikeneminen kansainvälisessä mediajulkisuudessa tulonjakooikeudenmukaisuudesta on linjassa Coskun Tastanin (2013) protestoijien poliittisista profiileista ja osallistumisen motiiveista tehdyn tutkimuksen tulosten kanssa. Tastanin (2013, 27-38) mukaan protestoijat olivat pääosin liberaaleja, politiikkoihin ja poliittisiin instituutioihin epäluottamusta tuntevaa nuorehkoa keskiluokkaa, joiden osallistumismotiivit eivät olleet niinkään taloudellisia vaan liittyivät erilaisiin yhteisöidentiteetteihin. Representaation ja tunnustamisen politiikkojen keskeisyys ja niiden suhteelliset asemat näkyvät myös tavoissa, joilla keskustelijat määrittelevät oikeudenmukaisuuden kohteita (vrt. Fraser 2008, 4-5, 61-67). Kolme useimmin mainittua oikeudenmukaisuuden kohdetta - protestoijat, kansalaiset ja Turkin hallitus - kytkeytyvät käsitteellisesti poliittiseen representaatioon. Useimmin keskustelijat määrittelevät oikeudenmukaisuuden kohteeksi eksplisiittisesti protestoijat, joiden nähdään ilmaisevan ja puolustavan heille kuuluvia kansalaisvapauksia. Oikeudenmukaisuuden vaatiminen protestoijille on artikkeleissa huomattavasti yleisempää kuin Turkin hallitukselle. Toisaalta sekä protestoijat että Turkin hallitus väittävät usein edustavansa myös maan kansalaisia. Valtaosa muista oikeudenmukaisuuden kohteiksi määritellyistä tahoista edustaa kulttuurisia ryhmiä tai kategorioita. Oikeudenmukaisuutta vaaditaan kurdeille ja muille vähemmistöille, sekulaarille ja uskonnollisille väestölle ja ympäristöaktivisteille. Osa oikeudenmukaisuuden kohteista näyttää asemoituvan representaation ja tunnustamisen politiikan hybrideiksi erityisesti puhuttaessa enemmistön ja vähemmistön suhteista. Vaikka ay-liike as- 58 sosioituu käsitteellisesti taloudelliseen jako-oikeudenmukaisuuteen, se tässä keskustelussa vaatii poliittista representaatiota ja institutionaalisen asemansa tunnustamista. 5.2 Oikeudenmukaisuuden perustelut eri arvomaailmoista Fraserin (2008) oikeudenmukaisuusteorian avulla on edellä alustavasti eritelty mediakeskustelussa esiintyvien osapuolten vaateiden sisältöä eli millaista oikeudenmukaisuutta osapuolet vaativat ja keiden he määrittelevät kuuluvan sen piiriin. Siten kyse on normatiivisten näkemysten erittelystä. Boltanskin ja Thévenot’n (2006) oikeuttamisteorian avulla puolestaan voidaan syventää edellä luotua kuvaa tutkimalla, millaisiin arvoihin keskustelijat vetoavat oikeudenmukaisuuskäsitystensä tueksi. Oikeuttamisteoria ei ole eikä pyri olemaan normatiivinen teoria oikeudenmukaisuudesta korostaessaan oikeuttamisen olevan tapojen ohjaamaa toimintaa. Nämä tavat puolestaan ovat sisäistettyjä kognitiivis-moraalisia taustaoletuksia maailmasta, joihin turvaudutaan kiistatilanteissa. Teorian epänormatiivisuutta alleviivaa ajatus oikeuttamismaailmojen historiallisesta ja kulttuurisesta avoimuudesta ja muovautuvuudesta. Teoriassa esitettyä oikeuttamismaailmojen kokoelmaa ei pidetä lopullisena vaan avoimena empiirisen tutkimuksen kautta hahmotetuille uusille oikeuttamismaailmoille. (Luhtakallio & Ylä-Anttila 2011, 36-38.) Toisaalta teoriat ovat yhteen sovitettavissa tutkittaessa, miten tiettyjä normatiivisia käsityksiä voidaan oikeuttaa. Käsitteellisesti oikeudenmukaisuusvaateiden esitettiin luvussa 4.1 kuuluvan kansalaisuuden arvomaailmaan, mutta niitä voidaan perustella myös yhdistettynä muihin arvomaailmoihin. Empiirinen analyysi tukee edellä esitettyjä argumentteja. Kansalaisuuden arvomaailmasta ponnistavat vaateet hallitsevat tutkimaani oikeudenmukaisuuskeskustelua, kuten kuvio 4. vaateiden oikeuttamisen tavoista havainnollistaa. Toiseksi yleisintä on perustella vaateita kodin ja teollisuuden arvomaailmoista. Ne esiintyvät keskustelussa kuitenkin noin kaksi kertaa harvemmin kuin kansalaisuus. Vetoaminen inspiraatioon tai maineeseen on yli neljä kertaa harvinaisempaa kuin vetoaminen kansalaisuuteen. Harvimmin keskustelijat perustavat argumenttejaan markkina-arvoihin. Ekologiset arvot eivät nouse keskeisimpien oikeutusten joukkoon, vaikka protestien raportoidaan alkaneen puiston suojelusta. Kansalaisuuden maailmaan verrattuna muista arvomaailmoista kumpuavat oikeutukset esiintyvät harvoin itsenäisesti. Usein ne esiintyvät yhdistettynä kansalaisuuden arvoihin. 59 Kuvio 4. Vaateiden oikeutukset (%) ja oikeutusten arvostukset (asteikolla -1 – +1). * 100 90 80 70 60 50 40 30 20 10 0 0.80 0.89 0.13 Osuus vaateista 0.07 N = 395 0.48 0.73 * Yhteenlaskettujen oikeutusten osuus on enemmän kuin 100 prosenttia, koska yksi vaade voi sisältää useamman oikeutuksen. Kuviossa 4. pylvään korkeus kuvaa oikeutuksen prosentuaalista osuutta keskustelun kaikista vaateista. Luku pylvään päällä puolestaan kuvaa kyseisen oikeutuksen arvotusta keskustelijoiden keskuudessa asteikolla, jossa +1 tarkoittaa täysin positiivista ja -1 täysin negatiivista arvotusta. Kaikkiaan keskustelun osapuolet oikeuttavat vaateitaan 596 kertaa. Toisin sanoen enemmistössä vaateista nojataan useampaan kuin yhteen oikeuttamiseen maailmaan, joskaan osaa vaateista ei oikeuteta lainkaan. Oikeudenmukaisuuskeskustelun vaateista yli puolessa viitataan kansalaisuuden maailmaan, jonka arvot esiintyvät hyvin positiivisessa valossa (+0.80). Toiseksi yleisimpiä oikeuttamisen tapoja ovat yhtäältä teollisuuden ja toisaalta kodin arvomaailmoista kumpuavat oikeutukset. Niihin viitataan noin joka kolmannessa vaateessa. Kodin arvojen hyväksyttävyydestä ollaan kuitenkin paljon enemmän eri mieltä kuin teollisista arvoista. Teollisten arvojen hyväksyttävyyttä mittaava luku on +0.89 ja kodin arvojen +0.13. Toisin sanoen teollisiin arvoihin viittaavat argumentit valtaosin puolustavat niitä, kun taas kodin arvoja kritisoidaan lähes yhtä paljon kuin puolustetaan. Inspiraation ja maineen maailmoihin viitataan noin joka seitsemännessä vaateessa. Inspiraatio näyttäytyy julkisessa keskustelussa kodin arvojen ohella kiistanalaisimpina. Sen hyväksyttävyyttä mittaava luku on +0.07. Silti inspi- 60 raation maailmaa edustavien luovuuden ja passioiden arvotukset pysyvät kokonaisvireeltään positiivisena. Maineen maailma näyttäytyy yleensä positiivisessa valossa (+0.48). Markkinoiden maailmasta argumentointi jää keskustelussa perifeeriseksi, joskin se usein kuvataan positiivisessa valossa (+0.73). On kiinnostavaa, miten vakaasti Gezi-liike vaikenee julkisuudessa markkina-arvoista. Sen sijaan Turkin hallitus vetoaa niihin eniten, ja aina positiivisessa sävyssä. Keskustelijoiden tapa puhua ja olla puhumatta markkinoista kontekstualisoituu Turkin taloudelliseen kehitykseen. Talouspolitiikka on vallitsevan käsityksen mukaan Erdoganin hallinnon ansio pitkään jatkuneen talouskasvun vuoksi. Protestoijat eivät näytä kokevan relevantiksi tämän kyseenalaistamista julkisuudessa, vaikka hallituksen Gezi-puiston kehittämissuunnitelmia olisi mahdollista kehystää perinteisen poliittisen autoritaarisuuden ohella myös neoliberaalin autoritaarisuuden ilmentymänä. Markkinoista vaikeneminen kertookin osaltaan siitä, että julkisuudessa käyty oikeudenmukaisuuskeskustelu painottuu kiistaan poliittisesta representaatiosta, eikä taloudellisesta redistribuutiosta. Kansalaisuuden maailman kehyksessä käyty oikeudenmukaisuusdebatti koskee sekä poliittista representaatiota että kulttuurista tunnustamista. Kansalaisuuden maailman sisäisinä jakoina tarkasteltuna poliittinen representaatio viittaa erityisesti oikeudenmukaisiin menettelytapoihin, kulttuurinen tunnustaminen puolestaan oikeudenmukaisiin lopputuloksiin. Kuitenkin ne ovat käytännössä myös päällekkäisiä ulottuvuuksia, sillä usein kulttuurisen tunnustuksen saaminen edellyttää poliittisen osallistumisen kanavia. Keskustelun osapuolten kiista poliittisen representaation kysymyksistä edustaa kansalaisuuden maailman proseduraalista puolta. Kyse on normatiivisesta kamppailusta siitä, keillä on oikeus osallistua, millaisissa olosuhteissa, millaisin keinoin ja lopputuloksin. Politiikan teoriassa näistä kysymyksistä on kiistelty jo vuosisatoja, ja ne jatkavat elämäänsä myös nykyaikana paitsi akateemisissa keskusteluissa myös arkisissa poliittisissa yhteyksissä. Demokratiateorian kautta tarkasteltuna Turkin protestoijien ja hallituksen julkisen kiistan voidaan tulkita ilmentävän osallistuvan ja edustuksellisen demokratiakäsityksen välistä jännitettä. (ks. Marx Ferree ym. 2002, 289-290.) 61 Kansalaisuuden maailman toinen puoli, kulttuurinen tunnustaminen, viittaa oikeudenmukaisuuden proseduureja enemmän sen päämäärään. Kyse on ”kamppailusta erojen tunnustamiseksi”, jonka nimissä ihmiset organisoituvat ja mobilisoituvat erilaisten ryhmäidentiteettien kuten kansalaisuuden, etnisyyden, rodun, sukupuolen ja seksuaalisuuden kautta. Vaatimuksena on kulttuurinen tai symbolinen muutos, johon voi liittyä aiemmin halveksittujen identiteettien ja ryhmien tapojen positiivinen uudelleenarviointi sekä kulttuurisen diversiteetin tunnistaminen ja myönteinen korostaminen. Radikaaleimmillaan kyse on kokonaisvaltaisesta representaation, tulkinnan ja kommunikaation sosiaalisten tapojen transformaatiosta, joka muuttaisi jokaisen käsitystä itsestään. (Fraser 1997, 11-39.) Kansainvälisessä julkisuudessa rakentuva kuva oikeudenmukaisuuden substanssista ja subjekteista tarkentuu keskustelun osapuolten oikeuttaessa näkemyksiään vedoten useampaan arvoperustaan. Oikeuttamisen maailmoja voidaan yhdistää rakentamalla niiden välille kompromissi tai tuomitsemalla yhden maailman arvot toisen maailman kriteereillä. Taulukko 5. kokoaa yleisimmät kansainvälisessä mediakeskustelussa esiintyneet oikeudenmukaisuusvaateet, jotka ammentavat useammasta kuin yhdestä arvoperustasta. Niissä nojataan kansalaisuuden arvoihin, joihin yhdistetään tai joista käsin tuomitaan muita arvoja. Taulukko 5. Oikeudenmukaisuus arvomaailmojen hybridinä (luvut ovat prosenttiosuuksia niistä vaateista, joissa esiintyi jokin oikeutusyhdistelmä). Pääasiallinen argumentti Esittäjä Oikeutukset Tehokkaat demokraattiset proseduurit oikeudenmukaisuuden takeena (19 %) Turkin hallitus Gezi-liike Muut hallitukset Kv-instituutiot Kansalaisuus+ Teollisuus+ Oikeudenmukaisuus vaatii autoritaaristen tendenssien vastustamista (16%) Gezi-liike Oppositio Ay-liike Journalistit Kansalaisuus+ Koti- Oikeudenmukaisuus toteutuu kansan valitessa auktoriteetin vaaleilla (8 %) Turkin hallitus AKP Kansalaisuus+ Koti+ Oikeudenmukaisuus edellyttää suoria ja luovia poliittisen osallistumisen muotoja (8 %) Gezi-liike Muut liikkeet Kansalaisuus+ Inspiraatio+ 62 Keskustelun yleisimmässä – teollisuuden ja kansalaisuuden maailmoista ponnistavassa – arvohybridissä argumentoidaan oikeudenmukaisuuden toteutuvan tehokkaiden demokraattisten proseduurien kautta. Argumentti edustaa noin viidennestä kaikista yhdistelmistä. Keskustelun osapuolet Gezi-liikkeestä Turkin hallitukseen ja kansainvälisiin instituutioihin hyödyntävät sitä sujuvasti. Sen sijaan toiseksi yleisintä arvoyhdistelmäargumenttia oikeudenmukaisuudesta autoritaaristen tendenssien vastustamisena hyödyntää Gezi-liike liittolaisineen tuomiten kansalaisuuden maailmasta Turkin hallitukseen liittämänsä kodin maailman arvot. Argumentit oikeudenmukaisuudesta yhtäältä vaalidemokratiana ja toisaalta suorana poliittisena osallistumisena ovat keskustelussa kolmanneksi yleisimpiä arvoyhdistelmiä, joskin tuplasti kahta edellämainittua harvinaisempia. Edellinen on tulkittavissa kansalaisuuden ja kodin maailmojen kompromissiksi, jota hallitusvaltaa käyttävä AKP propagoi. Jälkimmäinen edustaa protestoijien ajamaa kansalaisuuden ja inspiraation maailmojen kompromissia. Seuraavissa kahdessa alaluvussa analysoin tarkemmin Gezi-liikkeen ja Turkin hallituksen toisistaan poikkeavia ja osin eri arvoperustoista ponnistavia näkemyksiä oikeudenmukaisuudesta. 5.3 Gezi-liike vaatii osallistuvaa demokratiaa ja moninaisuuden tunnustamista Osallistuva demokratia poliittisen representaation proseduraalisena ehtona Gezi-liikkeelle oikeudenmukaisen poliittisen representaation toteutumisen suurimpana esteenä näyttäytyy lainsäädäntö- ja toimeenpanovallan keskittyminen AK-puolueelle, joka sai noin 50 prosenttia vuoden 2011 parlamenttivaalien äänistä, enemmistön parlamenttipaikoista ja muodosti kolmannen peräkkäisen yksipuoluehallituksen. Vallan pitkäaikaisen kasautumisen diagnosoidaan johtavan enemmistön tyranniaan: Beril Eski (...) joined the demonstrations that have swept Istanbul because she felt insulted by police treatment of demonstrators and what she described as an overbearing government led by a man given to provocative rhetoric. "If he said he was sorry I'm not sure he's going to do that if he said he would step back, that would make us feel comfortable," Eski said. "That would make us feel that we have a say in our future." She said she had had been sympathetic to his years of effort to remove the political influence of military-backed elites, which had sidelined Erdogan's traditional constituency of religiously devout Turks in the past. But now that Erdogan's base is in charge, she said, he has a growing sense of entitlement. (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal.)’ 63 Liikkeen lausunnoissa hallituksen alkuaikojen reformistisuuden on korvaamassa kasvava arvokonservatismi ja autoritaarinen hallintatapa. Jälkimmäisestä todisteena pidetään kovakouraisuutta ja ylimielistä kielenkäyttöä, joilla hallitus on vastannut protestoijille. Protestit voikin tulkita moraaliseksi yritykseksi herätellä Turkin hallitusta, ettei se voi jättää huomiotta sitä 50 prosenttia äänestäjäkunnasta, joka ei ole antanut sille mandaattia hallita, mutta on kuitenkin joutunut sen hallinnon alaiseksi kuten eräs asiantuntija kiteyttää: The protests were more of a warning, according to Ahmet Cigdem, a professor of sociology and political science at Ankara's Gazi University. "The people showed that the government's rule is not guaranteed just because they obtained some 50 percent of the votes and just because there is no powerful political opposition in Turkey". (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.) Gezi-liike liittolaisineen kokee mielenosoituksen legitiimiksi tavaksi ilmaista poliittisia mielipiteitä muiden vaikutuskanavien puuttuessa tai niiden täydentämiseksi. Protestoijat kehystävät mielenosoitukset yleensä poliittisina oikeuksina, jotka heille kuuluvat Turkin kansalaisina: "We shall remain in the park until all of our democratic rights are recognized," he (Tayfun Kahraman, a Taksim Solidarity member) told The Associated Press. (AP 15.6.2013 Riot police advance on protesters in Istanbul park.) Näkemys herättää voimakasta konsonanssia kansainvälisissä ja ulkomaisissa tahoissa. Ne kuitenkin kehystävät sanan- ja kokoontumisvapautta yleisten ihmisoikeuksien kautta: "The message we're trying to send to the Turkish prime minister is clear: stop doing what you're doing, this is against human rights," Saadet Ozdemir from the Maritime Union of Australia (MUA) told AAP on Friday. (AP 21.6.2013 NSW:Unions call for end to Turkish violence.) "I regret that the Turkish government did not react with dialogue and de-escalation to the protests but with an aggravation in rhetoric and actions," German Foreign Minister Guido Westerwelle said in an interview published late week. "It is therefore all the more urgent that we start a dialogue with Turkey as soon as possible on the question of fundamental rights, the rule of law and basic freedoms (...)". (AP 20.6.2013 Germany blocks Turkey's EU accession talks.) Teoreettisesti tarkasteltuna sanan- ja kokoontumisvapauden abstraktien ideaalien ja suoran kansalaistoiminnan puolustaminen niiden konkreettisina ilmenemismuotoina kytkeytyy osallistuvan demokratian teoriaan. Kyse on demokratian kriittisestä perspektiivistä, joka korostaa aktiivisen poliittisen osallistumisen hyötyjä sekä yksilöille että yhteiskunnalle. Sen kehyksessä pyritään maksimoimaan kansalaisten osallistumisen julkisiin päätöksiin, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Demokratia nähdään jatkuvana prosessina, jonka 64 vuoksi myös ruohonjuuritason toimijoiden osallistumisen pitäisi olla jatkuvaa eikä vain jotain periodisesti vaalikampanjoiden aikaan ilmenevää. Prosessinäkökulmaan liittyy myös ajatus valtaistamisesta, jonka vuoksi institutionaalisiin esteisiin ja epäsuoriin välittäviin rakenteisiin suhtaudutaan epäluuloisesti. Sen sijaan painotetaan osallistumistapojen kirjoa sekä poliittisen kompetenssin rakentumista prosessissa oppimisen kautta. Sosiaalisilla liikkeillä nähdään olevan tärkeä rooli agendan asettamisessa, julkisen huomion vetämisessä kysymyksiin, joiden eliitit toivovat pysyvän huomaamattomina ja jopa puuttumisessa politiikan täyttämiseen. Kyse onkin myös institutionaalisen politiikan valvonnasta ja pyrkimyksestä estää oligarkian rautainen laki. (Marx Ferree ym. 2002, 295-299.) Oikeudenmukaisuus edellyttää autoritaarisen hallinnan liberalisointia Gezi-liikkeen ja sen liittolaisten keskeisimpiä argumentteja on oikeudenmukaisuus autoritaarisen hallinnan vastustamisena ja hallintakäytäntöjen liberalisoimisena. Kyse on kansalaisuuden maailmasta esitetystä kritiikistä kodin maailman arvoja kohtaan. Kansalaisuuden arvoista käsin esitetyn kritiikin runsaus kodin maailman suhteita kohtaan ei yllätä, sillä kansalaisuuden maailman sidos määrittyy lähtökohtaisesti henkilökohtaisista suhteista vapautumisena (ks. Boltanski & Thévenot 2006, 251-252): Protesters in Gezi Park held up a large poster Friday with a caricature depicting Erdogan as an Ottoman sultan with a caption that read: "The people won't yield to you." Protester Serdar Sanman accused Erdogan of "trying to install his dictatorship." (AP 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal.) Protestoijien kritiikin kohteena ovat kodin maailman hierarkkiset suhteet, jotka vaarantavat kollektiivisten entiteettien koheesion. Kodin maailmassa arvostetut kyvyt ja kompetenssit kuten henkilökohtaisten suhteiden vaaliminen sekä tapojen ja perinteiden korostaminen hallinnon toiminnassa tuomitaan hyvä-veli-verkostona ja nurkkakuntaisuutena. Protestoijien julkisessa diskurssissa Erdoganin hallinto näyttää taantuvan sen valtakauden jatkuessa kolmatta vaalikautta. Taantumus ei ilmene niinkään maan demokratisoitumisen hidastumisena vaan kääntymisenä kohti autoritaarisuutta. Poliittisen vallan nähdään keskittyneen liian harvoihin käsiin, jonka protestoijat diagnosoivat johtavan mielivaltaan: "It's too much about his (Erdogan's) style, too much about his being the single man in control." (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal.) 65 "The people are standing up against Erdogan who is trying to monopolize power and is meddling in all aspects of life," Turkdogan said. (AP 1.6.2013 Turkish police retreat from Istanbul square.) Protestoijien näkökulmasta suhde hallitsijan ja hallittavien välillä näyttää epäsymmetriseltä ja tuomittavalta hallituksen velvoittaessa kansalaisia tottelemaan, mutta toimiessa itse oman partikulaarisen viiteryhmänsä halujen mukaisesti. Kodin suhteille tyypillinen auktoriteetti tuomitaan autoritaarisuutena, koska se alistaa jokaisen kohtalon harvojen käsiin. (Boltanski & Thévenot 2006, 251-259.) Tämä ilmenee protestoijien mukaan holhoaviksi koettuina lakeina ja säädöksinä, mutta myös julkisen sfäärin kaventumisena kuten erimielisten pamputtamisena ja tiedotusvälineiden sensuurina. Turkkilaisia joukkoviestimiä parjataan vallan vahtikoiran sijaan sen sylikoiraksi. Hallintoon kohdistetusta kritiikistä tekee entistä vakavamman se, että autoritaarisuuteen liitetään kovakouraisuus. Kun joukkojenhallinnan tulkitaan luisuvan väkivallaksi, moraalinen järjestys ei ole enää vain kiistanalainen vaan vaarassa luhistua kokonaan (Boltanski & Thévenot 2006, 343-346). Erään asiantuntijan mukaan hallinnon voimatoimilla uhkailu ei kuitenkaan enää tehoa protestoijiin, kun pelon kynnys murtuu: "People are raising their voices against the excessive use of police force," said Koray Caliskan, a political science professor at Istanbul's Bosphorus University. Demonstrators, he said, were showing they were no longer cowed by authorities, and "the fear threshold has been broken." (AP 17.6.2013 Unions give lift to Turkish anti-gov't protests.) Toisaalta hallituksen väitetään rankaisevan protestoijia myös epäsuorasti institutionaalisia resurssejaan käyttäen. Liikkeen väite hallinnon autoritaarisuudesta herättää konsonanssia erityisesti maan poliittisessa oppositiossa, joka tulkitsee sen ilmaukseksi parlamentissa ilman komiteakäsittelyä ja hallituspuolueen enemmistöäänin hyväksytyn säädöksen, joka kaventaa arkkitehtejä ja kaupunkisuunnittelijoita edustavan ammattiliiton toimivaltaa. Monet ay-liikkeen jäsenet osallistuivat protesteihin, ja lakimuutos nähdään siitä rankaisuksi: "With this proposal, the government is making the (Union) pay for Gezi," Milliyet newspaper quoted pro-secular opposition legislator Akif Hamzacebi as saying while speaking out against the measure in Parliament. "This is an extension of the government's witch hunt." (AP 10.7.2013 Turkish opposition angry over union vote by gov't.) Protestoijien ja näiden liittolaisten mukaan Turkin hallituksen on muutettava käsitystään demokratiasta liberaalimmaksi ja osallistavammaksi. He huomauttavat myös demokraattisesti valituilla johtajilla olevan rajat, joita ei saa ylittää. Erimielisyyteen pitäisi vastata uhkailun sijaan dialogilla. Näkemystä voi pitää pluralistisena ja inklusiivisena. Protestoijat 66 viittaavat argumenteissaan ilmiöön, jonka myös monet demokratian tutkijat ovat tunnustaneet: demokratisoituminen ei ole lineaarinen polku alkuineen ja loppuineen vaan prosessi monine mahdollisine vuoksineen ja luoteineen. Protestoijat diagnosoivat virran kääntyneen kohti autoritaarisuutta. He tuomitsevat sen ja hahmottelevat keinoja sen patoamiseksi tehokkaalla poliittisella mobilisaatiolla, mutta myös luovalla ruohonjuuripolitiikalla. Oikeudenmukaisuutta kohti tehokkaalla poliittisella toiminnalla Gezi-liikkeen puheenvuoroissa pyrkimys oikeudenmukaisuutta kohti ilmenee usein tehokkaan poliittisen toiminnan peräänkuuluttamisena, joka on kansalaisuuden ja teollisuuden arvojen kompromissi. Erityisesti koordinaatio ja ryhmätyöskentely näyttäytyvät keskeisenä poliittiselle mobilisaatiolle ja vaihtoehtoisen yhteiskunnan rakentamiselle. Itse protestin kuvataan olevan struturoiduimmillaan ay-liikkeen jalkautuessa kaduille. Koordinaatio nähdään keskeisenä myös puiston valtauksen jatkumiselle. Puiston kuvataan transformoituvan “telttakaupungiksi” ruuanjakelukeskuksineen, sairastupineen, lastenhoitopisteineen, lemmikkihoitoloineen, kirjastoineen, esiintymisareenoineen ja karttoineen. Kuvaukset päivittäistoiminnoista lähestyvät ideaalista pienoisyhteiskuntaa: The protests' focus remains Taksim Square and its Gezi Park in central Istanbul, which has been occupied by demonstrators of all walks of life for more than a week. (…) At night during clashes, protesters stand atop the barriers for a better vantage point, or use them as a rudimentary shield from the flying tear gas canisters shot by riot police. By day, the barricades become backdrops for commemorative photos, a good location to pin up artwork, a climbing frame for the more playful, and a location for impromptu soccer games. (…) Volunteers wearing surgical gloves and dragging trash bags scour the park and the square, picking up the detritus of the previous night. Discarded surgical masks used to ward off the worst of the gas, empty plastic water bottles, food wrappers, even cigarette butts are all picked up. The trash is then collected together in an ever-increasing pile on the edge of the park. (...) A stage has also been built in the center of the park, with people making speeches and a rapt audience clapping and cheering. (…) Throughout the park, parents stroll with their toddlers, students do their homework and people walk around holding tablets in the air to record video of the scenes. (AP 6.6.2013 Snapshots from Turkey's protest.) Protestoijia kokoavana voimana toimii Taksim Solidarity -niminen ryhmä, joka pääsee kansainväliselle uutisareenalle jo ensimmäisen viikon aikana. Sen kuvataan koostuvan etenkin akateemikoista, arkkitehdeistä ja ympäristöaktivisteista, toimivan linkkinä hallituksen ja protestoijien välisissä neuvotteluissa ja antavan lausuntoja myös suoraan kansainvälisille reporttereille. Ryhmän legitimiteetti protestoijien edustajana näyttää kuitenkin jäävän kiistanalaiseksi: 67 Although the Taksim Solidarity group, two of whose members were meeting with Erdogan, has emerged as the most high-profile from the occupation that began last month, it does not speak for all the thousands of people camping in the park. Many say they have no affiliation to any group or party. (AP 13.6.2013 Turkish PM meets with protesters after warning.) Protestoijat eivät näytäkään pääsevän yksimielisyyteen oikeudenmukaisen representaation proseduraalisista ehdoista. Vaikka Taksim Solidarity pyrkii esiintymään julkisuudessa välittäjänä ja korostaa puiston väen tekevän päätökset itse, epäluulo välittäviä rakenteita kohtaan säilyy. Tätä kuvaa erään protestoijan kommentti, että pääministeri kutsuu neuvotteluihin keitä lystää (AP 14.6.2013 Turkish PM vows new gesture aimed to cool protests). Näyttääkin siltä, että protestoijat tulkitsevat teollisuuden arvot osaksi oikeudenmukaista poliittista representaatiota, mutta ne eivät riitä sen lopulliseksi ratkaisuksi. Liikkeen korostama tehokas demokratia oikeudenmukaisuuden takeena resonoi positiivisesti muiden hallitusten sekä kansainvälisten instituutioiden lausunnoissa. Yhdysvaltojen hallinnon mukaan Turkin vakaus, turvallisuus ja vauraus voidaan taata pitkällä tähtäimellä parhaiten ylläpitämällä ilmaisun, kokoontumisen ja yhdistymisen perusvapauksia. Samalla äänenpainolla argumentoi myös EU:n laajentumiskomissaari Stefan Fule: "The duty of all of us, European Union members as much as those countries that wish to become one, is to aspire to the highest possible democratic standards and practices," Fule said. "These include the freedom to express one's opinion, the freedom to assemble peacefully and freedom of media to report on what is happening as it is happening," Fule said. (AP 7.6.2013 EU defends the right to peaceful protest in Turkey.) Sekä liittovaltio että valtioliitto näyttävät olettavan, ettei demokratia voi toteutua tehokkaasti ainoastaan vaaliuurnilla, vaan lisäksi on valvottava muiden poliittisten oikeuksien toteutumista. Siksi kansainväliset tahot vaativat Turkin hallitusta pidättäytymään voimatoimista ja käynnistämään tutkinnat poliisin joukkojenhallinnan lainmukaisuudesta. Lisäksi EU päättää lykätä osin protestien tukahduttamistapoihin vedoten Turkin jäsenyysneuvottelujen jatkamista. Toisaalta kesän protestit tarjoavat Turkin jäsenyyttä vastustaville Saksalle ja Alankomaille konkreettisen perustelun jäsenyysneuvottelujen torppaamiseksi, vaikka vastustus voi liittyä myös unionin poliittiseen voimatasapainoon ja budjettiin. 68 Oikeudenmukaisuus edellyttää luovaa ruohonjuuripolitiikkaa Gezi-liikkeen erääksi keskeisimmistä tavoitteista julkisuudessa konstruoituu nykyisen edustuksellisuuteen perustuvan hallintajärjestelmän kritiikki sekä pyrkimys sen uudistamiseen oman toiminnan kautta. Kyse on kompromissista kansalaisuuden ja inspiraation arvomaailmojen välillä. Niitä yhdistää vaatimus vallitsevien olosuhteiden kyseenalaistamisesta. Protestiksi muotoutuva kritiikki syntyy spontaanisti ihmisten kokemuksista ja tunteista, mutta kanavoituu organisoiduksi liikkeeksi (vrt. Boltanski & Thévenot 2006, 296297.) Uutistoimistoraporteissa kompromissin syntymistä kuvataan usein yllätyksenä, joka voi olla vahvuus – tai heikkous: "This is an unprecedented, abrupt and unplanned public movement that has not been manipulated by any political party. It is a big surprise" (said Sinan Ulgen, a scholar at the think tank Carnegie Europe). (AP 4.6.2013 EUR:Turkey protests turn to media coverage.) "I think people are excited to possibly witness a David and Goliath story," said Arda Batu, vice chairman of the ARI Movement, a non-governmental group based in Istanbul. (…) "I think that the greatest strength of this political movement, the fact that it was an independent public movement, also points to the greatest weakness in Turkish politics, the lack of strong opposition." (AP 4.6.2013 Turkey's street protests get personal.) Usein kansalaisuuden ja inspiraation arvomaailmojen kompromississa hyödynnetään kansansuvereniteetin sekä kansallista tahtoa edustavan valtiokoneiston välistä jännitettä. Suoran demokratian ihanteeseen liittyy kiinteästi vallan delegaation sekä äänioikeuteen tai kompetenssiin perustuvan edustuksellisen demokratian mallin kritiikki. (Boltanski & Thévenot 2006, 297) Kuitenkaan Turkin protestoijat eivät näytä pyrkivän edustuksellisen demokratian korvaamiseen jollakin muulla systeemillä vaan sen haastamiseen ja täydentämiseen oikeudenmukaisuuden nimissä: "We were in Taksim Square to resist against the authoritarian governance, police violence and to protect our park," said Fatma Dogan of the Anti-Capitalist Muslims, a civil initiative founded in 2001. Ihsan Eliacik , another supporter of the group, said at least half of the people in the initiative have voted for the ruling party in the past. "There are people who support the ruling party yet joined us because they think that the government should change some of its policies". (AP 5.6.2013 Protests unite Turks across the social spectrum) The next day, he (businessman Bulen Peker) was among the tens of thousands who converged on Taksim Square to denounce the police crackdown and call for Erdogan to resign. "They were people with different ideology to mine but I could not accept the fact that they were not being heard, that they were being thrown into the background" (...) "My feeling is that the government had to listen to what these people were thinking. It should not ignore them, or it will end up with hundreds of thousands of resentful people”. (AP 5.6.2013 Protests unite Turks across the social spectrum.) 69 Edellisissä sitaateissa protestoijat kuvaavat osallistumismotiivikseen halun tulla kuulluksi tai puolustaa muiden – myös ideologisesti erilaisten – kansalaisten oikeutta tulla kuulluksi arvokkaasti ilman väkivallan uhkaa. Protestoijien julkisia pyrkimyksiä voidaankin tulkita Rosavallonin (2008) teoretisoiman vastademokratian kehyksessä. Vastademokratia ei tarkoita demokratian vastaisuutta vaan vastakkaista demokratiaa. Se saa käyntivoimansa epäluottamuksesta ja epäluulosta edustuksellista politiikkaa ja politiikkoja kohtaan. Sen keskeisiä toimintamekanismeja ovat valvonta, vastustaminen ja tuomitseminen. Niiden kautta yhteiskunnalliset toimijat painostavat päättäjiä ja hahmottelevat heidän rinnalleen epämuodollista auktoriteettia tai korjaavaa valtaa. Rosanvallonin mukaan demokratiaan on aina kuulunut ja kuuluu yhä sisäisiä jännitteitä luovia puolia kuten edustuksellisuutta ja suoraa osallistumista. Demokratia on keskeneräinen prosessi, jota ei voi pysyvästi ratkaista hallintopoliittisin tekniikoin; se merkitsee sekä lupausta että ongelmaa. (emt. 21-39, Luhtakallio & Alapuro 2008, 7-15). Vaalidemokratian ja yhteiskunnallisen protestoinnin historialliset ja nykyiset yhteydet ja toisiaan täydentävän dynamiikan ovat tuoneet esiin myös monet muut tutkijat (ks. Luhtakallio & Alapuro 2008, 8-9). Rosanvallonin (2008, 39) mukaan vastademokratiaa voi arvioida vain sen toimiessa, jolloin politiikka ymmärretään kokemuksen tiloina ja elävinä käytäntöinä eli tulkintani mukaan kansalaisuuden ja inspiraation maailmojen kontekstisidonnaisina kompromisseina. Gezi-liikkeen valvontavalta realisoituu julkisuudessa nopeana mobilisoitumisena kansanliikkeeksi. Sen tarkoitus on ilmiantaa ja arvostella Erdoganin hallinnon tapaa käsitellä yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja erimielisiä, joita tässä tapauksessa edustavat ympäristöaktivistit. Vaikka protestoijien yleisemmät huolenaiheet liittyisivät hallinnon autoritaarisuuden lisääntymiseen (joka lienee osaltaan ruokkinut heidän valpastumistaan), konkreettinen torjunta kohdistuu ympäristöaktivisteihin kohdistettuihin voimatoimiin ja puiston kehittämissuunnitelmien koettuun epädemokraattisuuteen. Protestoijilla ei ole keinoja pakottaa hallitusta muuttamaan yleistä linjaansa, mutta he voivat torjua sen ilmenemismuotoja. Tuomitsemisvaltaa liike pyrkii käyttämään syyttämällä hallitusta poliisiväkivallasta sekä vaatimalla selvityksiä ja tutkintaa sen ja puiston rakentamisprojektin lainmukaisuudesta. Kaikkiaan vastademokraattinen valvonnan, torjunnan ja tuomitsemisen eetos on vahvasti läsnä liikkeen julkisissa ulostuloissa: 70 Turkey's prime minister on Friday urged a small delegation of protesters to persuade hundreds of others occupying an Istanbul park to withdraw. (…) Tayfun Kahraman, one of the Taksim Solidarity members who attended the meeting, said he believed Erdogan had offered "positive words," and that fellow activists would consider them in a "positive manner." But he said those in Gezi Park would "make their own assessments." "We are Gezi Park and we decide. No one has the luxury to decide on our behalf," he said. (AP 14.6.2013 Turkish PM urges protesters to leave Gezi Park.) A group of protesters leading the sit-in at an Istanbul park said Saturday their "struggle will continue," despite a warning and efforts from the prime minister to negotiate a peaceful end to two weeks of demonstrations that have devolved at times into clashes with riot police. (...) "We shall continue to keep watch over our park." (AP 6.7.2013 Istanbul's governor warns against new protest.) Kansalaisuuden ja inspiraation maailmojen kompromissia vastademokraattisena toimintana ilmentävät myös Gezi-liikkeen protestirepertuaarit. Uutistoimistoraporteissa kuvataan protestien karnevalistisia ja humoristisia aspekteja mutta myös vakavamielisempiä julkisia eleitä. Karnevaali on vuosisatojen ajan ollut heikkojen ase, jolla on käyty tukahduttavaa poliittista kulttuuria ja hallitsijoita vastaan. Historia kertoo niiden yleistyvän, kun hallitsijat menettävät huumorintajunsa ja muuttuvat vakavuudessaan naurettaviksi, mutteivät pysty syystä tai toisesta täysin hiljentämään pilkkaavaa kansaa. Olosuhteiden ollessa otolliset karnevalistinen protesti voi jopa hetkellisesti avata mahdollisuuksien ikkunoita. (Bruner 2005, 136, 144–145.) Huumori sen sijaan harvoin suoranaisesti horjuttaa regiimiä, mutta se voi auttaa luomaan ja vahvistamaan solidaarisuuden ja luottamuksen verkostoja protestoijien keskuudessa. Toisaalta vitsit voivat myös kieliä poliittisen järjestelmän pinnanalaisesta epävakaudesta. (Davies 2007, 291–293.) Gezi-liikkeen kuvataan hyödyntävää erityisesti ironiaa niin protestibannereissaan kuin puheenparressaan. Protestoijat esimerkiksi kääntävät pääministeri Erdoganin heistä käyttämän haukkumasanan “capulcu” omaksi edukseen: In the first days of the protests, Erdogan dismissed the demonstrators as "capulcu" (pronounced CHA-pul-dju) a Turkish word that translates as marauder, looter or plunderer. Protesters quickly turned the word to their advantage. They made it their own, creating a brand new verb "capulling" which means protesting, resisting the tear gas and shouting anti-Erdogan slogans.The word has taken social networks by storm. Facebook users update their status: "I'm capulling today" and ask each other "Have you capulled?" It has appeared on banners, signs and handwritten slogans on Tshirts. (AP 6.6.2013 Snapshots from Turkey's protest.) Vakavamieliset julkiset eleet puolestaan kuvataan inspiraation arvomaailmalle tyypillisinä uhrauksina, jotka kuitenkin toteutetaan kansalaisuuden arvomaailman kuuluvien päämäärien vuoksi. Eleitä pidetään autenttisina etenkin silloin, kun niiden tekijät asettavat julkiseksi panokseksi kollektiivisten tavoitteiden saavuttamisessa – ei enempää tai vähempää kuin – oman ruumiinsa. Rohkeus ja määrätietoisuus asettaa alttiiksi oma elävä ruumis yhteisen 71 hyvän vuoksi voi tehdä arvokkaita tuntemattomista henkilöistä, joilla ei ole auktoriteettia tai vaurautta. (Boltanski & Thévenot 2006, 299-301.) Mahdollisesti tämä seikka myös valaisee osaltaan tarkkuutta, laajuutta ja usein ihailevaa sävyä, jolla kansainväliset uutistoimistojournalistit kuvaavat protestoijien fyysistä toimintaa ja olemusta: Burak Sofuoglu, 30, practices international law and travels the world from his base in Istanbul. But for the past few days, he's abandoned work and home and has moved into the park. "I packed a bag, I brought three pairs of underwear, eight T-shirts, two pairs of shoes. I go to the Turkish baths nearby to wash. Because this is my home now." A flashlight suspended across his chest and an improvised blue armband made of a shred of plastic trash bag tied around his left bicep mark him out as one of the volunteers helping keep the protesters fed, clothed and sheltered and the park clean. He's determined to stay in the square for as long as it takes. (…) The determination to save Gezi Park and outrage over the police action has united people who might have little in common, he said. Many have left their regular work to be in the park and support the protesters. "We have chosen this job at the moment(...)". (AP 6.6.2013 A glance at the Taksim protesters in Istanbul.) Arvokkaina pidettyjen uhrausten rajat tulevat kuitenkin vastaan uutistoimistoraporteissa puiston valtauksen kahdeksantenatoista päivänä. Hallituksen määräämä puiston “puhdistus” on protestoijien julkilausumien mukaan johtanut inhimilliseen kärsimykseen, jonka vuoksi valtauksen jatkamista ei enää koeta oikeutetuksi. Kyse ei ole myönnytyksestä Turkin hallitukselle vaan kanssamielenosoittajia kohtaan tunnetusta moraalisesta vastuusta: As dusk fell, hundreds of white-helmeted riot police swept through Taksim Square and Gezi Park, firing canisters of the acrid, stinging gas as they stormed through the tents set up throughout the park. Thousands of peaceful protesters, choking on the fumes and stumbling among the tents, put up little physical resistance, even as plain-clothes police manhandled many to drive them from the park. Just moments before, the park had been full of protesters young and old, as well as families with children. (...) Tayfun Kahraman, a member of Taksim Solidarity, an umbrella group of protest movements, said an untold number of people in the park had been injured some from rubber bullets. "Let them keep the park, we don't care anymore. Let it all be theirs. This crackdown has to stop. The people are in a terrible state". (AP 16.6.2013 Riot police end Istanbul park protest.) Tämän jälkeen mediailmiöksi nousee hetkellisesti vielä “seisovaksi mieheksi” - duran adamiksi – nimitetty performanssitaiteilija Erdem Gunduz. Hänen tulkitaan käynnistävän uuden protestiaallon hieman sen jälkeen, kun Turkin hallituksen raportoidaan lopettaneen puiston valtauksen: Gunduz apparently made no announcement before he paused Monday evening in the square and didn't move. He stood with his hands in his pockets, staring at an image of Turkey's founding father Mustafa Kemal Ataturk, whose admiration is rooted in his success in imposing secular values on a largely Muslim nation after the collapse of the Ottoman Empire 90 years ago. (…) Gunduz stayed put. For hours. When asked by reporters what he was doing, Turkish news agency Dogan said, he responded: "It's evident. The people are not being allowed into Taksim." (AP 18.6.2013 Turkey's `standing man' launches new protest wave.) 72 Uutisissa kerrotaan, miten viikkoja jatkuneiden osin väkivaltaistenkin yhteenottojen jälkeen protestoijat ovat kehittäneet vaiti seisomisesta uuden vastarinnan muodon Gunduzin esimerkkiä seuraten. “Trendin” kuvataan levinneen useisiin Turkin kaupunkeihin sosiaalisessa mediassa kiertävien viestien myötävaikutuksella. Otaksutaan, että Gunduzin väkivallaton vastarinta olisi hallitukselle vaikea pala, jos se joutuisi pidättämään tai hajottamaan väkijoukkoa, joka ei tee muuta kuin seisoo paikallaan. Lisäksi spekuloidaan, että “seisova mies” nousisi historiallisten poliittisten ikonien joukkoon. Kuitenkin tapa, jolla Turkin hallitus osoittaa eleelle hyväksyntää, näyttää purkavan sen politisaatiovoiman: In the first direct government comment on the new style of protest, Deputy Prime Minister Bulent Arinc told reporters that such standing protests are peaceful and "pleasing to the eye." However, he also urged demonstrators to avoid obstructing traffic and endangering their own health. (AP 19.6.2013 Turkish official approves 'standing man' protest.) Turkin hallitus kuvailee uutta protestitekniikkaa “silmää miellyttäväksi”, joten se ei näytä kokevan sen kyseenalaistavan omaa legitimiteettiään. Se ei myöskään koe tarvetta vastata vaateisiin, joita ei verbaalisteta. Vaikka performanssiin liittyy selvä poliittinen viesti, sen teho näyttää murentuvan vaikenemisen vuoksi. Osaltaan tämä liittynee joukkoviestimien toimintalogiikkaan ja uutiskriteereihin: mediahuomion jatkuminen edellyttää toimintaa, uusia käänteitä sekä näkyvää ja kuuluvaa vastakkainasettelua. Hiljaista seisontaprotestia ei koeta raportoimisen arvoiseksi enää sen jälkeen, kun uutuudenviehätys on rauennut ja vastapuoli on lakannut pitämästä sitä vakavana haasteena. Kulttuurinen oikeudenmukaisuus tarkoittaa moninaisuuden arvostamista Gezi-liikkeen kansainvälisen julkisuuden portinvartijoiden seulan läpäisseiden kulttuuristen oikeudenmukaisuusvaatimusten keskiössä on erilaisten elämäntyylien tunnustaminen ja kunnioittaminen. Kansainväliset reportterit tosin kuvaavat protestoijien edustavan pääosin nuorta, liberaalia, kaupunkilaista, keskiluokkaista ja maallista kulttuurista orientaatiota, jonka diskursiiviseksi vastustajaksi he konstruoivat uutisissa iäkkään, konservatiivista, ruraalia, työväenluokkaista ja uskonnollista kansanosaa edustavan Turkin hallituksen. Myös protestien alkuperäinen kohde, puiston suojelu, voidaan tulkita postmaterialististen arvojen ilmaisuksi, joka on usein liitetty nuorehkoon kaupunkilaiseen keskiluokkaan. Tässä kehyksessä protestoijien kamppailua kulttuurisesta tunnustamisesta voisi luonnehtia 73 Pekka Sulkusta (2009) mukaillen autonomian ja intimiteetin tai rationaalisen ja romanttisen eetoksen yhteen kietoutumisen kautta. Sen kautta protestoijien vaatima arvokkuus hahmottuu yksilön vapautena ja hyvinvointina. Autonomian ja intimiteetin vaatimus esiintyvätkin paitsi protestoijien eksplisiittisissä kannanotoissa myös haastateltujen asiantuntijoiden tulkinnoissa protestoijien päämääristä: "We have had it up to here with him," said protestor Neslihan Yildirim, raising her hand to her chin. "Constant oppression... All the intervention in our lives." (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.) "These protests have clearly showed what the people reject. They are saying `Don't force your political, sociological and cultural impositions on our lives. Don't try to shape my thoughts and my beliefs," he (Ahmet Cigdem, a professor of sociology and political science) said. (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.) Sitaateissa kuvataan, että protestoijat ovat saaneet tarpeekseen hallituksen interventioista ja paternalismista, jotka kohdistuvat heidän elämäntyyleihinsä ja arvoihinsa. Ne koetaan loukkaavina, koska protestoijien puheenvuorot viestittävät kokemusta itsestä itsenäisenä ja rationaalisena henkilönä, joka kykenee oman biografiansa hallintaan ja haluaa tulla tunnustetuksi uniikkina ja autenttisena persoonana. Omaa kokemusta ja elämäntapaa halutaan suojella ulkopuoliselta regulaatiolta. Autonomian ja intimiteetin kehittymiselle keskeisenä pidetään kapitalistista työ- ja kulutuskulttuuria, josta koulutettu, keskiluokkainen turkkilaisväestö on päässyt maan talouskehityksen myötä osalliseksi, mutta jonka työmarkkinaja kulttuurinen asema on sittemmin prekarisoitunut neoliberaalin autoritaarisuuden myötä. (vrt. Sulkunen 2009, 53-98.) Analyysini valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että vaikka protestoijat puolustaisivat omaa keskiluokkaiselta vaikuttavaa elämätapaansa, he pyrkisivät samalla ulottamaan tunnustamisen politiikan laajempaan yhteisöön. Sen pluralistisen arvoperustan mukaan jokainen voi toimia yksityiselämässään arvojensa mukaan muita vahingoittamatta. Näkemys näyttää herättävän konsonanssia journalisteissa, joista eräs julistautuu ”synninteon puolustajiksi”: "What some people consider as sin, in other words, should not be banned by laws, unless the sins are also worthy of being objective crimes, with clear harm to others." (AP 5.6.2013 Protests unite Turks across the social spectrum.) Kansainvälisen ihmisoikeusregiimin periaatteita muistuttavista lausunnoistaan huolimatta protestoijat rajaavat oikeudenmukaisuuden subjekteiksi yleensä Turkin valtion alueella 74 elävät ihmiset. Kansainvälisissä uutisissa esitettyjen argumenttien ja tekojen perusteella protestoijat eivät niinkään pyri propagoimaan omaa keskiluokkaista maailmankuvaansa vaan enemminkin vastustavat lakeja, säädöksiä ja määräyksiä, jotka institutionalisoivat yhden kulttuurisen ryhmän arvot ja ihanteet kaikkia kansalaisia koskeviksi pakoiksi. 5.4 Turkin hallitus: vaalidemokratia ja vähemmistöpolitiikka takaavat oikeudenmukaisuuden Poliittinen representaatio toteutuu oikeudenmukaisesti vaaleissa Turkin hallitus yleensä ja pääministeri Erdogan erityisesti väittävät lausunnoissaan poliittisen representaation toteutuvan oikeudenmukaisesti vaalien kautta. Kyse on demokratian elitistisestä ja konservatiivisesta tulkinnasta, jossa kansalaisten rooli rajoittuu äänestämiseen. Se löytää filosofiset perustelunsa etenkin edustuksellisen demokratian teoriasta, jonka viitekehyksessä kansalaisen päätehtävä on valita säännöllisin väliajoin, mikä kilpailevista tiimeistä sopisi parhaiten julkisen auktoriteetin harjoittajaksi. Eliitin dominanssin painottamisen vuoksi kansan passiivisuus, uinuvuus ja rajoitettu osallistuminen nähdään paitsi luonnollisena myös toivottavana, sillä kansalaisilla ei nähdä olevan riittävää kompetenssia osallistumiseen. (Marx Ferree ym. 2002, 290-295.) Vaalikehys on läpitunkeva Turkin hallituksen tulkinnoissa protestien syistä ja perusteluna niiden legitimiteetin puutteelle: Erdogan angrily rejected comparisons with the current protests and the Arab Spring uprisings that toppled governments in Tunisia, Libya and Egypt. "We already have a spring in Turkey," he said, alluding to the nation's free elections. "But there are those who want to turn this spring into winter”. (AP 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.) Erdogan, who is serving a third term in office after winning landslide elections, denounced the protests as illegimate and suggested he could easily summon 1 million people for a progovernment rally. "All attempts apart from the ballot box are not democratic," Erdogan said. (AP 1.6. 2013 Erdogan defiant as police and demonstrators clash.) Ensimmäisessä lainauksessa Erdogan vihjaa, että protestien syynä olisi joidenkin tahojen kyvyttömyys hyväksyä vapaiden vaalien tulosta. Jälkimmäinen lainaus on kuitenkin paradoksaalinen, sillä yhtäältä Erdogan näyttäisi väittävän demokratian tarkoittavan pelkästään vaaleissa äänestämistä, mutta samalla hän vihjaa kykenevänsä mobilisoimaan kaduille Gezi-liikettä isomman määrän protestoijia. Lausunto viittaa siihen, että Turkin hallitus olisi valmis sallimaan katujen politiikan lähinnä samanmielisille, kuten myöhemmin tapahtuu: 75 Erdogan has called for major pro-government rallies to be held in Ankara and Istanbul this weekend. "We are not trying to say look we are greater, we are more populous. We are going to the rallies to ensure that the voice of silent masses is heard," he said. (AP 11.6.2013 Police renew sweep through Istanbul square.) Tämä kuitenkin vie Turkin hallitusta kauemmas edustuksellisen demokratian liberaalista perustasta. Sen sijaan retoriikan kautta alkaa hahmottua kuva hallinnosta, joka legitimoi vaalimandaatilla myös autoritaarisia toimiaan. Toisaalta Erdogan nostaa esille vaalidemokratian rajat, mutta ratkaisuehdotusten sijaan retoriikka jää usein kuvailuksi: "I am not claiming that a government that has received the majority of the votes has limitless powers ... and can do whatever it wants," Erdogan said in a televised speech. "Just as the majority cannot impose its will on the minority, the minority cannot impose its will on the majority." (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.) Turkin hallitus myös tekee kansalaisuuden kehyksessä muutamia julkisia myönnytyksiä protestoijille, joskin niistä jää ristiriitainen vaikutelma. Esimerkiksi varapääministeri Bulent Arincin raportoidaan esittävän julkisen anteeksipyynnön ympäristösyistä protestoineille, kun mellakkapoliisit samaan aikaan levittävät vesitykkejään. Myöhemmin Erdogan tapaa protestoijien edustajia ja ehdottaa kansanäänestyksen järjestämistä puiston tulevaisuudesta. Ne eivät tuota tulosta, sillä protestoijat eivät edelleenkään koe tulleensa kuulluiksi. Ratkaisukeinon tehottomuus voi liittyä siihen, että osapuolet puhuvat osin eri asioista. Hallitus yrittää ratkaista kiistaa puistosta, mutta protestoijille puiston suojelu symboloi laajempaa huolta omista oikeuksista ja elämäntavasta, kuten eräs aktivisti kiteyttää: “Today, we saved the trees here but our main goal is to save the people." (AP 14.6.2013 Turkish PM urges protesters to leave Gezi Park.) Hallituksen vaalidemokratiaa korostavasta linjasta poikkeuksen muodostaa presidentti Gül. Ensimmäisessä julkisessa ulostulossaan protestien alkupäivinä Gülin kuvataan ”ylistävän” rauhanomaisia protestoijia demokraattisten oikeuksiensa ilmaisemisesta: Gul said democracy was more than just going to the ballot box. "Democracy does not mean elections alone. There can be nothing more natural for the expression of various views, various situations and objections through a variety of ways besides elections," he said. "The views that are well-intentioned have been read, seen and noted and the messages have been received." (AP 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests.) Presidentin julkinen tulkinta demokratiasta vaikuttaa edustuksellisen ja osallistuvan demokratiateorian kompromissilta, sillä siinä painoarvoa annetaan sekä vaaleille että mielen- 76 osoituksille poliittisten mielipiteiden ilmaisukanavina. Kuitenkin vaalidemokraattinen tulkinta nousee lopulta keskeisimmäksi, sillä presidentti uskoo mielenosoittajien ilmaisemien todellisten epäkohtien kanavoituvan osaksi institutionaalista poliittista prosessia. Tämä tulee eksplisiittiseksi protestien toisella ja kolmannella viikolla presidentin äänensävyn muututtua pääministerin tapaamisen jälkeen. Presidentti siirtyy puolustamaan hallituksen oikeutta hajottaa levottomuudet, jotka pitkittyessään ovat hänen tulkintansa mukaan alkaneet häiritä yhteiskunnan toimintaa, ja peräänkuuluttaa siirtymistä vastakkainasettelusta ”demokraattista kypsyyttä” osoittavaan dialogiin (AP 12.6.2013 Turkish PM to meet Istanbul park protesters). Protestoijia Gül kehottaa palaamaan koteihinsa, sillä ”kanavat keskustelulle ovat auenneet” (AP 15.6.2013 Turkish president: Time for park protesters to go). Gülin muuta hallitusta sovittelevampi kanta voidaan kontekstualisoida hänen omaan presidentin uraansa, jonka aikana hän on pyrkinyt esiintymään maltillisena reformistina. Gülin nimitys presidenttiehdokkaaksi vuonna 2007 johti poliittiseen kriisiin opposition pitäessä häntä liian uskonnollisena. Gül näyttää sittemmin pyrkineen julkisuudessa erottamaan islamin ja politiikan kytköstä, ja vakuuttamaan paitsi opposition myös kansainvälisen yleisön siitä, ettei presidentiksi ole valittu imaamia. Gülin lausunnot virittävät kuitenkin myös sisäpoliittiseen valtakamppailuun liittyviä tulkintoja. Uutisissa presidentin julkisia ulostuloja kehystetään toistuvilla maininnoilla siitä, että Gül ja Erdogan saattavat kohdata toisensa vuoden 2014 presidentinvaaleissa jälkimmäisen pääministerikausien kohdatessa perustuslaillisen rajansa ja vihjaillaan aiemmin läheisten liittolaisten kasvaviin erimielisyyksiin. Tästä näkökulmasta presidentin puheenvuorot näyttäytyvät laskelmoituina siirtoina. OIkeudenmukainen hallinto huolehtii tehokkaasti turvallisuudesta Turkin hallitus tulkitsee tehokkaan demokraattisen hallinnan toteutuvan vallan kabineteissa äänestäjäkunnalta valtuutuksen saaneiden päättäjien johdolla. Hallitus lupaa useamman kerran julkisesti tutkivansa syytökset poliisin liiasta voimankäytöstä, mutta voimatoimien raportoidaan jatkuvan. Erdoganin hallinto myös väistelee kansainvälistä kritiikkiä ja kääntää syytökset voimankäytöstä ylösalaisin väittäessään protestoijia väkivaltaisiksi ja poliisin toimineen maltillisesti lain ja demokratian alaisina: 77 Erdogan said riot police deployed to disperse protesters had acted with restraint and said their powers would be increased, allowing them more leeway in dealing with future protests. "Our security forces put up a successful and extremely patient struggle against the acts of violence, by remaining within the limits set by democracy and the law," Erdogan said. (AP 18.6.2013 Turkey vows to strengthen police powers.) Erdoganin hallinto näyttäisi toisin sanoen tarkoittavan julkisissa ulostuloissaan tehokkaalla demokraattisella hallinnalla sitä, että vaaleilla valitut johtajat pyrkivät huolehtimaan kansalaisten turvallisuudesta. Protestit näyttäytyvät tässä kehyksessä yleensä yleistä turvallisuutta uhkaavana ja siksi eliminoitavana ilmiönä. Kyseisellä yleisen turvallisuuden imperatiivilla perustellaan myös poliisien toimivaltuuksien laajentamista tulevaisuudessa. Vaaleilla valittu auktoriteetti takaa oikeudenmukaisuuden Erdoganin hallinnon julkilausumaa demokratian toteutumisesta ainoastaan vaaliuurnilla voidaan pitää konservatiivisena tulkintana. Pääministeri kuitenkin viittaa julkisuudessa kodin maailman suhteisiin myös hallintatapaansa kuvatessaan, joten ne näyttävät saavan etusijan suhteessa kansalaisuuden maailman arvoihin: "If they call someone who has served the people a `dictator,' I have nothing to say," Erdogan said in an address to a group representing migrants from the Balkans. "My only concern has been to serve my country." (...) "I am not the master of the people. Dictatorship does not run in my blood or in my character. I am the servant of the people." (AP 3.6.2013 Erdogan rejects 'dictator' claims.) Speaking to his supporters, Erdogan recalled telling Interior Ministry officials: “'You are going to clear Gezi Park (…)'. And as you know, yesterday the operation was carried out, and it was cleared." "I did my duty as prime minister," he said, "Otherwise there would be no point in my being in office." (AP 16.6.2013 Turkish PM defends his 'duty' to end protests.) Erdogan kuvaa hallinnon ja kansalaisten suhdetta kodin maailman hierarkioiden kautta, mutta mielenkiintoisella tavalla käänteisenä, jossa hän asemoi itsensä perinteisen ruhtinaan sijaan lakia ja järjestystä ylläpitäväksi, velvollisuudentuntoiseksi kansan palvelijaksi. Turvallisuushallinnolla on oikeus kansalaisilta saamallaan mandaatilla hallita maata parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta samalla se on velvollinen huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan. Perinteisestä patriarkaatista järjestelmä eroaa siinä, että se ammentaa legitimiteettinsä perimysjärjestelmän sijaan yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvista vaaleista. Kansalaiset ovat kuitenkin velvollisia olemaan kuuliaisia hallinnolle sekä luottamaan sen kykyihin ja osaamiseen valtion ja kansakunnan kurssin ohjaamisessa. Jos kansalaiset arvioivat hallinnon suoriutuneen tehtävistään huonosti, he voivat ilmaista tämän vaaliuurnil- 78 la. (vrt. Boltanski & Thévenot 2006, 306-311). AK-puolue näyttää kokevan mandaattinsa vahvaksi, sillä se on muodostanut yksipuoluehallituksia jo vuodesta 2002 lähtien. Äänestysprosentti Turkissa on ollut viime vuosikymmenet 80-90 prosentin luokkaa äänestysvelvollisuuden käyttöönoton myötä, mutta puolueiden 10 prosentin äänikynnystä on kritisoitu korkeaksi. Toisaalta AK-puolue edustaa vaalituloksen perusteella noin 50 prosenttia äänestäjäkunnasta, mutta hallitsee kuitenkin 100 prosenttia kansalaisista. Vaaleissa saatu mandaatti ei myöskään sinällään kerro mitään demokratisoitumisen jatkumista vaan lähinnä kuvaa sen etenemisen tiettyyn pisteeseen. Protestoijat väittävät hallinnon autoritaarisuuden lisääntyneen, vaikka hallinto onkin demokraattisilla vaaleilla valittu. Toisaalta olisi liian helppoa – harhaanjohtavaakin – liittää ilmiötä AK-puolueen poliittisen islamin agendaan, sillä demokraattisia prosesseja voi rajoittaa niin sekulaareista kuin uskonnollisista lähtökohdista. Myös aiemmat republikaanit ja sekulaarit hallitsijat kontrolloivat ja rajoittivat demokratiaa institutionaalisin mekanismein. (Önis 2012; Tombus 2013.) Uskottavampi arvio AKP:n tavasta sitoutua demokratiaan voi syntyä tarkastelemalla, mitä se on tehnyt kemalisteilta perimillään instituutioilla. Tombusin (2013, 319-325) mukaan AKP on sekä uudistanut että vahvistanut olemassa olevia poliittisia instituutioita. Ensimmäisessä vaiheessa AKP on kuvannut itsensä ekslusiivisesta politiikasta, monoliittisesta kansallisesta identiteetistä, erojen assimiloinnista, autoritäärisestä sekularismista ja demokraattisten prosessien epädemokraattisesta ohjaamisesta syytetyn sotilashallinnon ja kemalistisen eliitin vastakohtana. Se on saanut tämän avulla onnistuneesti hallintaansa valtiokoneiston sekä laajaa tukea koti- ja ulkomailla. AKP on hyödyntänyt projektissa liberaaleja ja demokraattisia ideoita ja siten kontribuoinut demokraattisen politiikan kehitykseen Turkissa. Sen sijaan toisessa vaiheessa AKP on alkanut korvata kemalistista autoritarisuutta konservatiivisella autoritaarisuudella hyödyntämällä edeltäjiltään perimäänsä valtiokoneistoa. Se ei ole demokratisoinut tai hävittänyt autoritaarisia instituutioita ja mekanismeja, vaan hyödyntänyt niitä luodakseen omat poliittiset ohjaus- ja holhouskeinonsa. AKP:n konservatiivisuuden onkin tulkittu muodostaneen esteen demokratisoitumisen jatkumiselle (emt.) Edellisen valossa myös Turkin hallituksen julkinen argumentointi yhtäältä vaalidemokratian ja toisaalta vahvan valtiovallan puolesta tulee ymmärrettäväksi. Hallitus näyttää edel- 79 leen pyrkivän ylläpitämään ensimmäisen vaiheen poleemisuutta purkaakseen minkä tahansa opposition legitimiteetin ja politisaatiovoiman sekä oikeuttaakseen omaa hallintatapaansa. Redusoimalla poliittisen moninaisuuden kemalistisen autoritaarisuuden ja AK-puolueen sivilisoivien pyrkimysten kamppailuksi, hallinto myös yrittää kääntää huomiota pois omasta vastuustaan poliittisen järjestelmän autoritaarisiin tendensseihin ja ekskluusioon. Toisaalta sen polarisaatiosta ammentava perusteluvoima ”kansan vilpittömänä edustajana” on heikentynyt armeijan poliittisen aseman heikentämisen ja kemalistien veto-oikeuksien poistamisen myötä. (Tombus 2013, 321, 325.) Kaikkiaan AKP:n nykyistä hallintatapaa luonnehtii julkisuudessa rajoitettu tulkinta vaalidemokratiasta, jossa on uusia ekskluusion elementtejä. Siinä missä vanha regiimi ei antanut tilaa uskonnollisten ja konservatiivisten segmenttien identiteettivaatimuksille, näyttää uusi regiimi rajoittavan vastaavia vaatimuksia sekulaarilta väestönosalta ja vähemmistöryhmiltä. (Önis 2012, 112-116.) Kulttuurinen oikeudenmukaisuus koskettaa etnisiä ja uskonnollisia ryhmiä Turkin hallitus vastaa Gezi-liikkeen kulttuurisen tunnustamisen vaatimuksiin julkisuudessa kolmoisstrategialla. Ensinnäkin se tyrmää protestoijien kritiikin elämäntyylien säätelystä ja moralisoinnista väittämällä kunnioittavansa kaikkia ryhmiä mutta erityisesti parantamalla kurdien asemaa, toiseksi se pyrkii jakamaan protestoijat arvokkaisiin ja arvottomiin ja kolmanneksi se vaatii tunnustusta omalle moraaliselle ylemmyydelleen. Ensimmäisen strategian mukaisesti toimiessaan Turkin hallitus vakuuttaa kunnioittavansa kaikkia turkkilaisen yhteiskunnan ryhmiä. Se myös kieltää protestoijien syytökset erilaisiin elämäntyyleihin sekaantumisesta. Todisteena tästä hallitus viittaa hallinnollisiin reformeihin, joita se väittää tehneensä maan kurdivähemmistön oikeuksien parantamiseksi. Strategia ei kuitenkaan osoittaudu julkiseksi menestykseksi, sillä kansainväliset reportterit liittävät hallituksen kansallisten monumenttien nimeämisen tahdittomuuden kuten Bosporin salmen ylittävän sillan nimeämisen vähemmistöryhmän joukkomurhasta syytetyn hallitsijan mukaan. Lisäksi Erdoganin väitetään muiden muassa aiemmin julkisesti leimanneen alkoholinkäyttäjät alkoholisteiksi, tuominneen julkiset hellyyden osoitukset, kehottaneen aviopareja hankkimaan vähintään kolme lasta sekä läksyttäneen televisiosarjan käsikirjoittajia, jotka kuvasivat erään ottomaanisulttaanin enemmän haaremielämästä kuin sotimises- 80 ta kiinnostuneena. Myös kurdien edustajat kritisoivat hallituksen reformien palvelevan enemmän sen omia poliittisia tarkoitusperiä kuin parantavan heidän asemaansa: Gultan Kisanak, co-chairwoman of the pro-Kurdish Peace and Democracy Party, expressed disappointment and said it was aimed more at political concerns than expanding democracy. "This is not a democracy package, it is an AKP election package," she said, referring to the abbreviation of Erdogan's Justice and Development Party. (AP 30.9.2013 Turkey unveils reforms, some aimed at Kurds.) Toisena strategianaan kulttuurisen tunnustamisen problematiikkaan hallitus jakaa lausunnoissaan protestoijat arvokkaaseen ja tunnustusta ansaitsevaan vähemmistöön sekä arvottomaan ja tunnustuksen sijaan kurinpalautusta vaativaan enemmistöön: In Tunisia, he (prime minister Erdogan) said he had "love and respect" for protesters with environmental concerns."But as I told you earlier, some terrorist groups are involved," he said, claiming that an outlawed left-wing militant group that carried out a suicide bomb attack on the U.S. Embassy in Ankara in February was also involved in the protests. "They are involved. They have been caught in the streets and on social media," he said. (AP 6.6.2013 Turkish leader slightly mellows his tone.) Arvottomaksi luokiteltua osaa protestoijista kuvataan terroristien ohella ryöstelijöiksi, vandaaleiksi, maleksiviksi lainrikkojiksi ja ekstremisteiksi, jotka polttavat ja tuhoavat kauppoja, autoja ja hallintorakennuksia, hyökkäävät hunnutettujen naisten kimppuun ja menevät moskeijaan kenkineen ja olutpulloineen. Erityisesti pääministeri Erdoganin käyttämä kieli on tältä osin värikästä. Protestoijien jakaminen arvokkaisiin ja arvottomiin on retorinen oivallus, jolla on moraalisia implikaatioita. Protestoijien väitetyksi rikolliseksi käytökseksi äityvällä moraalittomuudella nimittäin oikeutetaan kontrollikoneiston voimatoimia. Tämäkään strategia ei kuitenkaan resonoi AKP:n omaa äänestäjäkuntaa laajemmassa yleisössä. Muut hallitukset, kansainväliset instituutiot ja toimittajat tuovat puheenvuoroissaan toistuvasti esille uskomuksensa, että suuri enemmistö protestoijista olisi väkivallattomia, eikä heidän vaatimuksiinsa vastaaminen pippurisumutteella ja vesitykillä ole siksi oikeutettua. Hallituksen kolmas strategia on vedota nykyhallinnon poliittisten onnistumisten kautta rakentuneeseen moraaliseen arvoon. Suurlähettiläs Namik Tanin mukaan tapahtumat ovat ”demokratiaa toiminnassa”, joka on hänen mukaansa oppimisprosessi. Tanin mukaan Turkki on ainut muslimienemmistön omaava valtio, joka on kyennyt islamin, modernisuuden, sekularismin, demokratian ja markkinatalouden synteesiin ja integroitunut kansainvälisiin instituutioihin. (AP 19.6.2013 Turkish ambassador: Protests 'democracy in action'). 81 Pääministeri Erdogan huomauttaa EU:llakin olevan vähemmistöjen kuten romaanien asemaan liittyviä ihmisoikeusongelmia (AP 7.6.2013 Protests crack Turkey's international image). Turkin hallitus myös vaatii äänestäjäkuntansa kulttuurista tunnustamista viitaten heihin ”hiljaisina massoina”, jotka käyttäytyvät moraalisesti arvokkaasti: "There is no breaking and burning here, we are people of love," Erdogan said. "If people want to see the real Turkey, they should come here to Sincan." (AP 15.6.2013 Turkish PM urges protesters to leave Istanbul park.) Siten oikeudenmukaisuuden tunnustamista koskevan ulottuvuuden subjekteina näyttäytyvät käytännön politiikan tasolla ensisijassa samanmieliset, konservatiiviset ja uskonnolliset alamaiset. Kaikkiaan hallituksella näyttää olevan vaikeuksia kulttuuriseen tunnustamiseen liittyvän konfliktin jäsentämisessä. Pääministeri Erdogan viittaa tunnustamisen politiikkaan kierrellen ”enemmistö ei voi pakottaa vähemmistöä toimimaan haluamallaan tavalla, muttei myöskään vähemmistö voi pakottaa enemmistöä toimimaan haluamallaan tavalla” (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes). Sen julkisissa puheenvuoroissa kulttuurinen oikeudenmukaisuus näyttäytyy lähinnä tiettyjen etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen aseman kautta. Sen sijaan liberaalit elämäntavat näyttäytyvät hallituksen konservatiivista puolueideologiaa vasten moraalittomilta. 5.5 Gezi-liikkeen nousu moraaliseksi voittajaksi Edellisissä luvuissa on pyritty avaamaan ja analysoimaan Gezi-liikkeen ja Turkin hallituksen julkisuudessa esinntyneitä oikeudenmukaisuuskäsityksiä. Gezi-liikkeen versio oikeudenmukaisuudesta korostaa kansalaisten poliittista kompetenssia ja kulttuurista pluralismia, hallituksen puolestaan vaalipolitiikkaa sekä etnisten ja uskonnollisten vähemmistöjen sietämistä. On kuitenkin kysyttävä, miksi liikkeen oikeudenmukaisuuskäsitys nousee kansainvälisessä kokonaisjulkisuudessa legitiimeimmäksi tulkintatavaksi. Neljännen analyysiluvun perusteella kokonaisjulkisuuden kääntävät liikkeen hyväksi lopulta kansainväliset uutistoimistojournalistit. Heidän kääntymisensä liikkeen puolelle voi osaltaan liittyä kykyyn arvioida oikeutusten tueksi esitettyjä materiaalisia ja institutionaalisia järjestelyjä. Tämä kyky perustuu erityisesti uutistoimistojournalistien institutionaaliseen asemaan turkkilaisen yhteiskunnan kehityksen seuraajaana ja raportoijana. Journalistit voivatkin arvioida osapuolten vaateita myös suhteessa heidän (Erdoganin osalta myös aiempiin) julkisiin tekoihinsa, biografiaansa ja narratiiveihinsa. Myös oikeuttamisteorian yhteydessä on ko- 82 rostettu, että oikeuttaminen on enemmän kuin sanoja. Oikeutukset nojaavat tilanteen muihin objekteihin tai elementteihin, ja niiden on kyettävä tarjoamaan (materiaalisia ja institutionaalisia) todisteita väitteilleen. (Thévenot, Lafay & Moody, 2000.) Toisaalta lopputuloksen kannalta ratkaisevaa ei ehkä ole pelkästään vaateiden mielletty moraalisuus vaan myös niiden esittäjien moraalinen valta (Mehta & Winship 2010, 2). Moraalinen valta riippuu siitä, pidetäänkö toimijaa moraalisesti hyvää tarkoittavana, kyvykkäänä ja asemansa puolesta oikeutettuna puhumaan käsillä olevasta asiasta. Intentioiden osalta kyse on siitä, nähdääkö toimijan edistävän näkemystään laajemman yhteiskunnallisen hyvinvoinnin vuoksi vai omista tai suppean ryhmän intresseistään käsin. Kyse on johdonmukaisesta toiminnasta moraalisten periaatteiden mukaan. Kyvykkyyden osalta arvioinnin kohteena on, nähdäänkö toimijalla olevan tarpeeksi tietämystä ja kompetenssia moraalisten arvioiden tekemiseen yleensä ja käsillä olevasta tilanteessa. Moraalinen asema puolestaan viittaa siihen, missä määrin toimijan ymmärretään kuuluvan tilanteen kannalta relevanttiin moraaliseen yhteisöön. (Mehta & Winship 2010, 4-5, 8-14.) Tulkintani mukaan Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuuskäsitys herättää konsonanssia globaalimediassa, koska liike ensinnäkin näyttäytyy myös toimissaan moraalisesti hyväntahtoisena ja johdonmukaisena. Liikkeen vaatimus poliittisesta inkluusiosta ja kulttuurisesta tunnustamisesta vaikuttaa mediassa universaalien moraaliperiaatteiden puolustamiselta. Liikkeen osallistuvaan demokratiakäsitykseen liittyy pyrkimys maksimoida kansalaisten osallistuminen julkisiin päätöksiin, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä. Kulttuurinen tunnustaminen puolestaan pyritään ulottamaan protestoijien keskiluokkaista ydinjoukkoa laajempaan yhteisöön. Mediakuvauksissa liikkeen nähdään toimivan johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan esimerkiksi Gezi-puistoon syntyneen telttakaupungin arjessa, jonka huolenpidon ja keskinäisen avun verkostossa vakuutetaan olevan tilaa kaikille esimerkiksi uskonnosta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Lisäksi journalistit kuvaavat yksityiskohtaisesti yksittäisten protestoijien uhrauksia moraaliperiaatteidensa vuoksi. Niiden vuoksi ollaan valmiita jättämään työ, opiskelu ja jopa tinkimään viikoiksi peseytymismahdollisuuksista tai katosta pään päällä sekä altistamaan oma ruumis väkivallan uhalle. Tämäkin näyttäytyy todisteena protestoijien hyvistä aikeista. 83 Sen sijaan Turkin hallituksen puheet ja toiminta vaikuttavat intentioiden osalta moraalisesti epäjohdonmukaisilta. Pääministeri Erdogan nimittäin väittää demokratian toteutuvan ainoastaan vaaliuurnilla, mutta kuitenkin hänen myöhemmin kuvataan mobilisoivan kannattajakuntansa kaduille Gezi-liikkeen vastaisiin vastademonstraatioihin (uutisissa esiintyy väite jopa kannattajille mielenosoituspaikoille järjestetyistä kuljetuksista). Vaikka hallitus protestien yhteydessä korostaa sensitiivisyyttään erilaisia elämäntyylejä kohtaan, sen kerrotaan aiemmissa julkisissa ulostuloissaan tuominneen esimerkiksi alkoholinkäyttäjät sekä perinteisestä perhemallista poikkeavat läheissuhteet. Vaikuttaa siltä, että hallitus suhtautuu erilaisiin elämäntyyleihin ja kulttuurisiin yhteisöihin valikoiden. Erityisesti liberaali arvomaailma näyttäytyy sen puheenvuoroissa moraalisesti arveluttavalta. Myös hallituksen vetoaminen saavutuksiinsa kurdien oikeuksien parantajana jää kyseenalaiseksi, sillä kurdien edustajat kritisoivat reformeja lausunnoissaan näennäisiksi ja ääntenkalasteluksi. Gezi-liike näyttäytyy julkisuudessa moraalisesti kyvykkäänä, koska sen nähdään toimivan yleisten ihmisoikeuksien piiriin kuuluvan kokoontumisen vapauden mukaisesti. Tässä keskeistä on nähdäkseni pyrkimys rauhanomaiseen ja aseettomaan protestointiin. Journalistit korostavat uutinen toisensa jälkeen, että valtaosa protestoijista olisi väkivallattomia vastapuolen provokaatioista huolimatta. Sen sijaan kuvaukset hallituksen komentaman kontrollikoneiston toiminnasta ovat tarinoita väkivallasta, jotka vaativat satoja loukkaantuneita ja useita kuolonuhreja. Varapääministeri tosin esittää anteeksipyynnön ensimmäisen protestin kovakouraisesta hajotuksesta, mutta sen uskottavuus kärsii, koska mellakkapoliisin raportoidaan levittävän samalla vesitykkejään. Toisaalta protestoijien tilannesidonnaisesta moraalisesta kompetenssista todisteena voi pitää myös päätöstä puiston valtauksen lopettamisesta viimeisen laajan poliisioperaation jälkeen. Protestoijista ratsia on johtanut liian suureen inhimilliseen kärsimykseen, ja kanssamielenosoittajia kohtaan tunnetun moraalisen vastuun vuoksi on etsittävä uusia keinoja erimielisyyden ilmaisemiseen. Sen sijaan pääministerin tilannesidonnaista moraalista kompetenssia saatetaan epäillä, koska hän tuomitsee protestoijat jo ensimmäisessä julkisessa ulostulossaan vastuuttomiksi rettelöitsijöiksi pyrkimättä heidän motiiviensa ymmärtämiseen tai keskusteluyhteyden luomiseen. Lisäksi Erdoganin esitetään suhtautuvan myös kansainvälisten toimittajien esittämiin kysymyksiin vihamielisesti, ja hänet kuvataan defensiivisenä, tiuskivana ja sättivänä. 84 Moraalisen asemansa puolesta sekä Turkin hallitus että protestoijat näyttäytyvät turkkilaista demokratiaa koskevan kiistan relevantteina osapuolina, koska edellisen asema perustuu vapaisiin vaaleihin, mutta toisaalta jälkimmäinen koostuu kansalaisista, joiden poliittiset vaikutusmahdollisuudet ovat nykyisessä instituutiokehyksessä hyvin rajalliset. Kuitenkin Gezi-liikkeen moraalinen asema vaikuttaa globaalimediassa lopulta vahvemmalta, koska sen mielletään kuuluvan paitsi yhden maan kansalaisista koostuvaan moraaliseen yhteisöön myös laajempaan globaaliin ihmisoikeusregiimiin. Toisaalta toimittajien sympatia liikettä kohtaan voi liittyä siihenkin, että protestoijien ydin muistuttaa koulutustasoltaan ja maailmankuvaltaan enemmän reportterien omaa viiteryhmää kuin Erdogan kannattajineen. 6 Analyysi III: Gezi-liikkeen oikeudenmukaisuusvaateet suhteessa Arabikevääseen ja OWS-liikkeeseen Tutkielmani viimeisessä analyysiluvussa syvennän edellisen luvun oikeudenmukaisuusanalyysia vertailemalla Turkin protesteista kansainvälisellä media-areenalla konstruoitua kuvaa suhteessa palstatilaa niin valtamedioissa kuin akateemisissa journaaleissa 2010luvulla saaneisiin Arabikevääseen ja Occupy Wall Street -liikkeeseen (OWS). Sosiaalisten liikkeiden tutkijat ovat luonnehtineet diffuusion käsitteellä yhtäläisyyksiä näiden – ja monien aiempien – protestiliikkeiden välillä. Rinnastuksia protestiliikkeiden välillä tehdään myös uutistoimistoraporteissa. Diffuusiolla tarkoitetaan protestitaktiikoiden, kehysten, symbolien, sisältöjen tai lopputulosten leviämistä suorien tai epäsuorien kanavien kautta eri ryhmien välillä (Givan ym. 2009, 1). Diffuusio voi tapahtua liikkeiden välillä henkilökohtaisten tai organisatoristen verkostojen tai välittäjien kautta, mutta myös joukkoviestimet toimivat epäsuorina diffuusiomekanismeina liikkeistä uutisoidessaan. (emt. 7-13) Luvun aluksi kuvaan, miten erityisesti journalistit ja asiantuntijat kytkevät uutisareenalla Gezi-liikkeen protestien ensimmäisinä päivinä vuoden 2011 Arabikevääseen poliittisen representaation kautta ja kuinka tämä kehystys menettää resonanssiaan Turkin hallituksen argumentoinnin myötä, joskin rinnastukset Egyptin samanhetkiseen liikehdintään palaavat mediadiskurssiin hetkellisesti heinäkuun alussa. Suoria OWS-rinnastuksia sen sijaan on vain muutamia, jonka tulkitsen johtuvan taloudellisen jako-oikeudenmukaisuuden jäämi- 85 sestä marginaaliin Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa. Toisaalta journalistit kuvaavat liikkeen toimintaa OWS-yhteyksiin viittaavalla occupy-termillä. Mielenkiintoista on myös, että vaikka osa protestoijista näyttää sosiaalisessa mediassa hyödyntäneen Occupy-sateenvarjoa, se ei nouse kansainvälisessä mediassa esitettyihin puheenvuoroihin. Mediadiskurssissa esiintyvien rinnastusten jälkeen pohdin Turkin protestien julkisia representaatioita suhteessa OWS-liikkeestä ja Egyptin vuoden 2011 kansannoususta tehtyihin analyyseihin. Esitän, että protesteja näyttävät yhdistävän erityisesti tilan valtaamisen politiikka sekä demokratiavaatimukset. Demokratisoitumisen tulkintakehys jäsentää oikeudenmukaisuutta poliittisen representaation kautta. Vaatimukset näyttävät kuitenkin olleen sitä radikaalimpia mitä demokraattisemmasta institutionaalisesta kontekstista on kysymys. Toisaalta argumentoin protesteja yhdistävän myös sen, ettei mikään niistä näytä kyenneen integroimaan jokaista oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta julkisiin puheenvuoroihinsa: Egyptissä näytti korostuneen poliittinen representaatio, kun taas Yhdysvalloissa vedottiin representaation ohella redistribuutioon, Turkissa puolestaan kulttuuriseen tunnustamiseen. 6.1 Gezi-liikkeen kytkennät muihin protesteihin globaalimediassa Turkin protesteihin kytkeytyvää oikeudenmukaisuuskeskustelua rinnastetaan kansainvälisessä julkisuudessa erityisesti Arabikevääseen ja Occupy Wall Street -liikkeeseen. Niiden ohella keskustelijat vertaavat Turkin protesteja samanaikaisiin mielenosoituksiin Brasiliassa. Vaikka eri protestien välisiä kytkentöjä esiintyy vain noin joka kymmenennessä aihetta käsittelevässä uutisessa, niiden käyttö Turkin protestien julkisessa kehystyksessä on huomionarvoinen ilmiö. Niiden voi ajatella osaltaan representoivan diffuusioon kytkeytyviä pyrkimyksiä siirtää vaateita yhdestä paikasta tai tasolta toiselle (Givan ym. 2009, 1-14; Tilly & Tarrow 2007, 94-97; Tarrow 2005). Toisaalta kytkentöjä mediajulkisuudessa tekevät protestoijien sijaan pääasiassa journalistit, mutta myös asiantuntijat ja Turkin hallitus. Journalistit rinnastavat Gezi-puiston ja Taksim-aukion tapahtumat Arabikevääseen jo protestien toisena päivänä. Yhtäläisyyksiä kuvataan vahvasti inspiraation ja kansalaisuuden arvomaailmojen kielillä luovan muutoksen hetken mahdollisuutena kollektiivisen toimin- 86 nan kautta. Toimittajan tulkinnan mukaan protestoijat tulvivat kaupungin kansanaukiolle Arabikevättä muistuttavassa konfliktipitoisessa näkymässä: In a scene reminiscent of the Arab Spring, thousands of people on Saturday flooded Istanbul's main square after a crackdown on an anti-government protest turned city streets into a battlefield clouded by tear gas. (AP 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes.) Toisaalta protestien viidentenä päivänä uutiskerronta on muuttunut tältä osin teollisuuden arvomaailmasta ammentavaksi analyysiksi, jossa yhtäläisyydet Arabikevään ja Turkin protestien välillä kyseenalaistetaan. Vaikka tapahtumat edelleen muistuttavat toimittajan mielestä toisiaan, niillä arvioidaan olevan erilaiset seuraukset. Journalistisessa kerronnassa Turkki näyttäytyykin nyt vakaana maana Erdoganin laajan kannatuspohjan vuoksi: Turkey will be holding a presidential election next year in which Erdogan who will hit his term limit as prime minister could run against Gul. Despite images that resemble the Arab Spring protests that brought down leaders across the region, Erdogan is unlikely to fall. Turkey has a stable democracy and his backing by the silent majority still appears to be strong. (AP 4.6.2013 Q&A: A look at the protests sweeping Turkey.) Journalistisen ensivaikutelman ja myöhemmän arvion välille ajoittuvat muutaman vuorokauden ohella pääministeri Erdoganin julkiset puheenvuorot, joissa hän teilaa vertaukset Turkin protestien sekä Tunisian, Libyan ja Egyptin kansannousujen välillä vedoten maansa vapaisiin vaaleihin sekä niiden demonstroimaan hallituksen julkisten tukijoiden määrään. Tämä kansalaisuuden ja maineen maailmoista ponnistava kehys näyttää resonoivan julkisuudessa siinä määrin, että yhtäläisyyksien etsintä Turkin ja muiden arabimaiden välillä tyrehtyy. Yhtäläisyyksien niukkuuteen viittaa myös muutama aihetta käsitellyt asiantuntijapuheenvuoro. Toisaalta heinäkuussa yhteys Turkin protestien ja Egyptin liikehdinnän välillä nousee jälleen uutisagendalle. Nyt Turkin tapahtumia ei kuitenkaan rinnasteta vuoden 2011 tapahtumiin vaan Egyptissä samanaikaisesti käynnissä olevaan liikehdintään. Esille nousee Egyptille ja Turkille yhteiseksi nähty kysymys siitä, merkitseekö demokratia vaalituloksen hyväksymistä vai laajempaa demokraattista prosessia. Vaikka argumentti jatkaa elämäänsä Turkin protestien oikeudenmukaisuutta koskevassa debatissa, rinnastukset arabimaihin hiipuvat. Kyse voi olla osin ajoituksesta, sillä heinäkuuhun mennessä laajin mobilisaatio on jo takana Gezi-puiston valtauksen lopettamisen myötä. 87 Occupy Wall Street -liikkeeseen Turkin protestoijat rinnastetaan eksplisiittisesti huomattavasti Arabikevättä harvemmin. OWS-yhteydet nostetaan esille lähinnä talousuutisissa, joissa arvioidaan protestien mahdollisia kansantaloudellisia vaikutuksia: "They remind me of the Occupy Wall Street protesters." (...) "I don't see these people as dangerous." (AP 5.6.2013 Turkey's tourism industry shrugs off protest fears.) The protests started 12 days ago as a demonstration against plans to bulldoze and redevelop a park in central Istanbul. They weren't very different from the Occupy Wall Street protests in New York. But the authorities' heavy-handed use of tear gas and water cannon only fueled popular outrage among Turkey's secular middle class. (AP 11.6.2013 Turkish economy depends on political stability.) Eräs mahdollinen selitys suorien OWS-rinnastusten vähäisyydelle verrattuna Arabikevääseen voi olla se, etteivät taloudelliseen jako-oikeudenmukaisuuteen liittyvät vaateet nouse keskeisiksi Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa. Kiinnostavaa kuitenkin on, että protestoijien toimintaan viitataan toistuvasti termeillä ”occupy” ja ”occupation”, jotka ainakin länsimaiselle kansainväliselle yleisölle todennäköisesti tuovat mieleen OWS-liikeen. Ennen OWS-liikettä occupation-termillä viitattiin yleensä valtioiden miehitykseen muissa maissa, kun taas pidempiaikaisia mielenosoituksia kutsuttiin istumalakoiksi (sit-in) tai protestileireiksi (protest camp). OWS-liikkeen väitetään valinneen leiriytymistä tai istumalakkoa kiistanalaisemman, valtaukseen tai miehittämiseen viittaavan termin tietoisesti, koska se kiinnittää huomion liikkeen pyrkimykseen vastustaa julkisen kaupunkitilan kutistumista. (Pickerill & Krinsky 2012, 281.) Occupy-termin käyttö Turkin protestiuutisissa viittaa paitsi sen vakiintumiseen OWS-aktivisteja laajempaan piiriin myös tilan politiikan korostumiseen nykyajan kollektiivisessa toiminnassa. Arabikevään ja OWS- yhteyksien ohella Turkin tapahtumat rinnastetaan Brasilian protesteihin niin journalistien kuin asiantuntijoidenkin tahoilta. Tämä liittynee niiden samanaikaisuuteen. Toisaalta vertailua oikeutetaan myös viittaamalla molempien maiden kasvavaan keskiluokkaan ja demokratian institutionalisoitumisen keskeneräisyyteen. Kiinnostavaa on, että myös Erdoganin hallinto vetää yhtäläisyyksiä Brasilian ja Turkin liikehdinnän välillä. Vahvistuvan kansalaisyhteiskunnan sijaan hallinto tosin näkee protestit osana kansainvälisten voimien, pankkiirien ja mediayhtiöiden salaliittoa, jotka kohdistuvat viime vuosina vahvistuneisiin ja kasvaviin markkinatalouksiin: 88 In Samsun, the Turkish leader said Brazil another emerging market was the target of the same destabilizing plot. "The same game is now being played over Brazil," Erdogan said. "The symbols are the same, the posters are the same, Twitter, Facebook are the same, the international media is the same. They (the protests) are being led from the same center. "They are doing their best to achieve in Brazil what they could not achieve in Turkey. It's the same game, the same trap, the same aim." (AP 22.6.2013 Erdogan: Turkey, Brazil hit by same conspiracy.) Pääministeri näyttäisi yrittävän kääntää edukseen muualla maailmassa tapahtuvia samanaikaisia protesteja, joiden julkisesta luonteesta ei vielä ole selkeää näkemystä. Tulkinta ei kuitenkaan näytä herättävän konsonanssia AKP:n kannattajakunnan ulkopuolella. Jo aiemmin mainittiin ettei uutisissa juurikaan ole puheenvuoroja, joissa protestoijat itse liittäisivät toimintaansa Turkin ulkopuolisiin sosiaalisiin liikkeisiin tai protestitapahtumiin. Lähes ainoita poikkeuksia ovat viittaukset kurdeihin ja alaviitteihin, joita asuu myös naapurimaiden alueilla. Vaikeneminen etenkin mahdollisista Occupy Wall Street -yhteyksistä on kiinnostavaa, sillä sosiaalisessa mediassa #OccupyGezi vaikuttaisi olleen protestoijien näkyvästi hyödyntämä termi. Eräs mahdollinen tulkinta on, että Occupy-nimikkeestä on kehittynyt Occupy Wall Street -liikkeen kansainvälisen tunnettuuden myötä yleinen brändi globaalille vastarinnalle. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että brändiä hyödyntävät protestoijat kokisivat keskeiseksi viitata yhteyksiin kaikissa tilanteissa. Ceren Akbaban (2013, 33-34) mukaan sosiaalisen median painoarvon kasvaessa Occupy-nimikkeestä on kuitenkin tullut tunnistettava symboli, jonka avulla omaa viestiä saadaan levitettyä verkostosta toiseen nopeasti ja tehokkaasti erityisesti internetissä. Brändäämällä protesti osaksi Occupy-liikettä voidaan hyödyntää sen infrastruktuuria ja erityisesti kansainvälistä mediahuomiota. Tämä voi olla keskeistä erityisesti protestoijille, jotka kotimaansa mediaympäristön rajoitusten vuoksi joutuvat nojaamaan vaihtoehtoisiin viestintäkanaviin. Koska Occupy-nimikkeeseen assosioituu positiivisia konnotaatioita erityisesti länsimaisissa yleisöissä, sitä hyödyntävät monenlaiset liikkeet, jotka jakavat edes osin Occupy Wall Streetin arvot tai tavoitteet. Toisaalta tämän seurauksena Occupy-termi voi kuvata enenevästi yhtenäisen globaalin liikkeen sijaan erilaisten paikallisten vastarintojen mosaiikkia. (emt.) Vaikka osa protestoijista näyttäisi hyödyntävän Occupy-sateenvarjoa suorassa viestinnässään sosiaalisessa mediassa, se ei nouse kansainvälisessä mediassa esitettyihin puheenvuoroihin. Tämä voi johtua siitä, että liikkeen keskuudessa vallitsee erimielisyyksiä Occupyyhteyksistä mutta myös siitä, etteivät journalistit pidä sitä keskeisenä tulkintakehyksenä. 89 Edellä mainituista syistä on kiinnostavaa pohtia, millaisia muita yhtäläisyyksiä temporaalisesti ja spatiaalisesti erillisten protestien välille voidaan rekonstruoida uutisten perusteella. 6.2 Tilan politiikka ja demokratiavaatimukset yhdistävät protesteja Kollektiivisen toiminnan repertuaarit viittaavat työkaluihin ja taktiikoihin, joita sosiaaliset liikkeet voivat hyödyntää ajaessaan poliittista muutosta. Kehysten avulla muotoillaan näkemykset ongelman syistä, seurauksista, syyllisistä ja ratkaisukeinoista ja kommunikoidaan ne laajemmalle yhteiskunnalle. (Tarrow 1998, 91-104, 109-124). Repertuaarit viittaavat liikkeiden toiminnalliseen ja kehykset ideationaaliseen ulottuuteen. Lakot, mellakat, protestit, istumamielenosoitukset, vetoomuskampanjat, boikotit ja muut kollektiivisen toiminnan muodot sekä tulkinnalliset kehykset voivat myös ilmentyä aalloissa leviten yhdestä ajasta ja paikasta toiseen. Diffuusion edellytys kuitenkin on, että yhtäällä hyödynnetyt repertuaarit ja kehykset resonoivat toisaalla, ja että niitä pidetään legitiimeinä ja tehokkaina vaatimusten ajamisessa. Diffuusio ei välttämättä tarkoita passiivista imitointia vaan usein kyse on aktiivisesti adaptaatiosta (Givan ym. 2012, 3-7.) Alkuvuoden 2011 kansannousua Egyptissä, loppuvuoden 2011 Occupy Wall Street mielenosoituksia Yhdysvalloissa sekä kesän 2013 protesteja Turkissa yhdistävänä tekijänä voidaan pitää kansainväliseksi mediaspektaakkeliksi kasvanutta kamppailua kaupunkitilasta (vrt. Kellner 2012; Kerton 2012; Sassen 2011; Alexander 2011; Glasius & Pleyers 2013; Farro & Demirhisar 2014). Protestoijat kolmessa suurkaupungissa kansoittivat konkreettisesti ja symbolisesti keskeisiä urbaaneja tiloja. Kairossa protestien keskipisteenä toiminut Tahrir-aukio on ollut aiemminkin politiikan näyttämö, jolla juhlittiin esimerkiksi vuoden 1952 monarkian kaatumista. Yhdysvaltojen Occupy-liikkeen alkupiste ja henkinen koti puolestaan on Zuccottin puisto New Yorkin maailmankuululla finanssialueella. (Glasius & Pleyers 2013, 551-552.) Turkissa protestit alkoivat Gezi-puistosta, mutta levisivät pian viereiselle Taksim-aukiolle, joten sen näyttämöä voidaan pitää urbaanin konsumeristisen elämäntyylin ja poliittisen toiminnan tapahtumapaikkojen hybridinä. Yhtäältä paikkaa pidetään kaupallisten turistikohteiden ja vapaa-ajan aktiviteettien sekä liikenneyhteyksien vuoksi modernin Istanbulin sydämenä. Toisaalta se on toiminut näkyvyytensä vuoksi myös keskeisenä poliittisen mobilisaation areenana, jolla ryhmät läpi ideologisen spektrin ovat 90 esittäneet vaateitaan. (Farro & Demirhisar 2014, 177-178.) ”Toripolitiikan” symboliseen painoarvoon, resonanssiin ja inspiraatioon yli rajojen ovat myös aktivistit itse viitanneet tutkimushaastatteluissa (Glasius & Pleyers 2013, 551-552). Tahrir-aukion, Taksim-Gezin ja Zuccotti-puiston protestit jatkuivat yhtäjaksoisesti viikkoja. Siten kaikissa kolmessa liikkeessä voidaan tulkita olleen kyse paitsi protestista myös tilan valtauksesta tai haltuunotosta. Kansainvälisen median kuvauksissa Gezi-liikkeen eräänä keskeisenä politisaatiovoimana näyttää toimivan henkilökohtainen, kehollinen kiinnittyminen elinympäristöön, joka koetaan uhatuksi: Elif, 59, leaped up from the park bench she was sitting on to clap and chant slogans calling for Erdogan to resign. "I used to support Tayyip Erdogan, but he was a hypocrite. He's a liar," Elif said. (…) "When I was younger I came here to have picnics with the children," she said. "Now, all over Istanbul I just see high-rise buildings. I can't breathe anymore." (AP 6.6.2013 A glance at the Taksim protesters in Istanbul.) Protestoijien Tahrir-aukiolta Wall Streetille ja edelleen Gezi-puistoon voi nähdä harjoittaneen tilan politiikkaa, jonka on argumentoitu muodostuneen yhä keskeisemmäksi nykypolitiikan muodoksi. Kyse on kamppailusta siitä, millainen läsnäolo, näkyvyys tai toiminta kaupunkitilassa on sallittua. Yhtäältä julkiseksi miellettyyn tilaan liittyy kokemus tilan kuulumisesta kaikille tasapuolisesti, mutta toisaalta julkisen tilan luonne on viime vuosikymmeninä muuttunut aiemmin julkisessa omistuksessa olleiden kiinteistöjen yksityistämisen ja massakuluttamiseen tarkoitettujen tilojen yleistymisen myötä. Tämän on diagnosoitu ilmentävän mutta myös aiheuttavan demokratiavajetta kaupunkitilan saavutettavuuden kytkeytyessä enenevästi ostovoimaan ja kulutushaluun. (ks. Ridell ym. 2009, 7-17; Massey 2005, 152-153.) Protestoijat politisoivat neoliberalistisen kaupunkikehityksen tekemällä näkyväksi kaupungissa asuvat ja elävät kansalaiset, jotka eivät tyydy rooleihin hallinnan kohteina tai kuluttajasubjekteina. Ihmiset liikkeessä vaativat oikeutta yhteiseksi koettuun kaupunkitilaan ja hahmottelevat samalla uudelleen vanhaa demokraattista ideaa torikokouksen ruumiillistamasta kansan vallasta (vrt. Eskelinen 2012, 8-9; Pickerill & Krinsky 2012, 280-281). Tilan politiikan keskeisyyttä voi osaltaan auttaa ymmärtämään protestoijien kontekstualisointi ”epävarmuuden sukupolveksi”, joita yhdistää kokemus epävakaista työmarkkinoista, erityisesti koulutettua nuorta väestöä koskettavasta kasvavasta työttömyydestä ja siten materiaalisen toimeentulon epävarmuudesta, joka vaikeuttaa 91 integroitumista konsumeristiseen kaupunkitilaan ja sen mahdollistamiin subjektiviteetteihin (Glasius & Pleyers 2013, 552-554; Farro & Demirhisar 2014, 178-180). Tilan valtaamisen ohella yhteisiä piirteitä julkisille representaatioille New Yorkin, Kairon ja Istanbulin protesteista ovat mielenosoitusten leviäminen muihin kaupunkeihin, sosiaalisen median hyödyntäminen protestien organisoinnissa ja tapahtumista raportoinnissa, horisontaalinen organisaatiorakenne, vaatimusten kaikupohja etenkin keskiluokkaisessa väestössä sekä liikkeiden kohtaama poliisiväkivalta, josta globaalimediassa nopeasti levinneet kuvat lisäsivät sympatioita protesteja kohtaan ja kasvattivat niitä entisestään (vrt. Alexander 2011, 1-86; Kellner 2012, 256-268, Pickerill & Krinsky 2012, 279-287; Farro & Demirhisar 2014). Protesteja yhdistävänä tulkintakehyksenä voi pitää päätöksenteon demokratisoimista, joskin oikeudenmukaisuusvaateiden sisällölliset painotukset vaihtelivat kontekstista toiseen (Glasius & Pleyers 2013, 555-557; Farro & Demirhisar 2014, 184-185). Niin vuoden 2011 Egyptin kansannousun osanottajat kuin OWS-liike ja Turkin kesän 2013 protestoijat vaativat kaduilla demokratiaa. Siinä missä Egyptin ja Turkin mielenosoittajat kohdistivat kritiikkinsä poliittiselle hallinnolle, oli OWS:n kritiikin kohteena myös talouselämän vahvistunut valta poliittisiin prosesseihin. Toisaalta Egyptin ja Turkin mielenosoittajien vaateiden kohteita erottaa se, että Erdogan on vapailla vaaleilla valittu Turkin pääministeri, mutta Mubarak hallitsi presidenttinä Egyptiä itsevaltaisesti. Eroista huolimatta sekä Turkin että Yhdysvaltojen ja Egyptin protestoijat näyttävät nojanneen demokratisoitumisen metakehykseen. Konventionaalisesti demokratisoitumisella tarkoitetaan vapaiden ja kilpailullisten vaalien, kansalaisvapauksien ja oikeusvaltioperiaatteen institutionalisoitumista. Sen kehyksessä mielenosoittajat Tahrir-aukiolta Zuccotti-puistoon ja edelleen Gezi-puistoon ja Taksim-aukiolle kritisoivat kontrollikoneiston voimatoimia ja hallinnon epäkohtia kuten korruptiota ja eksklusiivisia käytäntöjä mutta myös vaativat poliittisten oikeuksien laajentamista ja kansalaisyhteiskunnan inkluusiota päätöksentekoon. Siten protestoijat ylittivät perinteisen näkemyksen demokratisoitumisesta vaalidemokratian vakiintumisena. He myös näyttävät etsineen sille vaihtoehtoja oman toimintansa kautta. (emts.) Mikrodemokraattisten instituutioiden rakentamisen ja horisontalismin keskeisyyttä protestoijille on korostettu etenkin OWS-liikettä koskevissa tutkimuksissa ja aktivistien haastat- 92 teluissa (esim. Smith & Glidden 2012). Myös Turkin protesteja koskevissa uutistoimistoraporteissa protestoijien kerrottiin tekevän päätöksiä puistokokouksissa, joskaan niiden proseduureja ei tarkemmin kuvattu. Toisaalta Occupy-leirien päätöksenteon kollektiivisuutta painottavien yleiskokousten on kritisoitu paradoksaalisesti myös luoneen ulossulkemisen muotoja, joita se pyrki nimenomaisesti välttämään. Esimerkiksi konsensuksen korostaminen voi johtaa loputtomiin palavereihin tai suosia kulttuurisesti, koulutuksellisesti ja sosiaalisesti hallitsevia ryhmiä. (Smith & Glidden 2012, 288-291.) 7.3 Egyptin, USA:n ja Turkin protestit oikeudenmukaisuuden skaaloilla Nancy Fraserin oikeudenmukaisuusteorian valossa Egyptin vuoden 2011 kansannousulle, Occupy-liikkeelle ja Turkin kesän 2013 protestoijille yhteinen demokratisoitumisen tulkintakehys jäsentää oikeudenmukaisuutta poliittisen representaation näkökulmasta. Jeffrey C. Alexanderin (2011) mukaan Egyptin kansannousussa oli kyse paitsi poliittisesta kannanotosta myös moraalisesta draamasta: teatraalisesta performanssista millaiselta poliittisesti tasa-arvoisempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta voisi näyttää. Alexanderin (2011, 1424) mukaan protestoijien moraaliset kategoriat erosivat Mubarakin regiimin hyödyntämistä kategorioista substanssin sijaan arvojen suhteellisilta painotuksiltaan. Siinä missä Mubarakin regiimi painotti vahvaa ja isoa valtiota yhteiskunnallisen järjestyksen ja turvallisuuden takaajana, korostuivat protestoijien diskurssissa demokratia ja vapaus spontaanissa ja johtajattomassa liikkeessä. Molemmat tahot katsoivat edustavansa kansan enemmistöä, ja leimasivat toisensa partikulaarisia intressejä ajavaksi vähemmistöksi. (emt.) Yhtäläisyydet Turkin protestoijien ja Erdoganin hallinnon interaktioon kansainvälisessä uutismediassa ovat ilmeiset. Molemmissa tapauksissa hallinnot oikeuttivat hallintatapaansa vetoamalla kodin, teollisuuden ja kansalaisuuden arvomaailmoihin ja tuomitsemalla näistä käsin erityisesti protestoijiin liittämänsä inspiroituneen kansalaisuuden arvot. Mubarakin regiimin tapa leimata protestoijat kaaokseen yllyttäjiksi, sabotööreiksi, lainsuojattomiksi ja ulkomaalaisiksi vakoojiksi (ks. Alexander 2011, 15-16) muistuttaa Erdoganin hallinnon väitteitä protestoijista ulkomaalaisvoimien ohjaamina ryöväreinä ja vastuuttomina rettelöitsijöinä. Sen sijaan protestoijat molemmissa konteksteissa ammensivat vaateissaan kansalaisuuden ja inspiraation arvoista ja tuomitsivat niistä käsin kodin maailman arvot. Siinä 93 missä Egyptin protestoijat nimittivät Mubarakia kansalaisia repressoivaksi moderniksi faaraoksi (ks. Alexander 2011, 17-18), rinnastivat Turkin protestoijat Erdoganin vaalimandaattinsa suojissa diktaattorin elkein hallitsevaan ottomaanisulttaaniin. Egyptin ja Turkin protestoijia erotti kuitenkin se, että edelliset perustelivat Mubarakin hallinnon legitimiteetin puutetta etenkin vaalivilpillä, jonka vuoksi protestoijat eivät kokeneet tulleensa millään tapaa edustetuiksi senhetkisessä regiimissä. (ks. Alexander 2011, 19; Hardt & Negri 2011.) Turkin protestoijien esittämä poliittisen representaation kritiikki vaikuttaa kompleksisemmalta, koska he eivät voineet syyttää hallintoa vaalivilpistä. Heidän voikin tulkita vaatineen vaalidemokratian laajentamista inklusiivempaan poliittiseen osallistumiseen, jotta vaaleilla valittua hallintoa voitaisiin valvoa demokraattisesti myös vaalien välillä ja siten kannustaa poliitikkoja huomioimaan päätöksissään kaikki kansalaiset, ei vain oman äänestäjäkuntansa intressejä. Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa vaalit eivät riitä demokratian takeeksi, sillä myös vaaleilla hankittua julkista legitimiteettiä voi hyödyntää vallan väärinkäyttöön, liittolaisten vahvistamiseen ja vastustajien tukahduttamiseen. Myös Tahrir-aukiolla protestoineet ovat sittemmin artikuloineet tämän julkisuudessa ja palanneet kaduille koettuaan Mubarakin seuraajaksi vaaleilla valitun Mursin itsevaltaiset islamisointipyrkimykset ja jouduttuaan sen jälkeen Egyptin armeijan vallan alle. Turkin protestoijien vaatimus inklusiivisemmasta politiikasta ja oikeudenmukaisesta poliittisesta representaatiosta, jossa kaikkien ääni tulee kuulluksi ja huomioiduksi päätöksiä tehtäessä, muistuttaa myös OWS-liikkeen protestoijia, jotka esiintyivät julkisuudessa ”99 %” -sloganin alla. Liike väitti edustavansa huomattavaa kansalaisten enemmistöä, joka vastustaa kaikkia koskevan päätösvallan keskittymistä harvoihin käsiin. OWS-liikkeen tulkinta poliittisesta representaatiosta vaikuttaa kuitenkin Turkin protestoijia radikaalimmalta. OWS ei nimittäin juurikaan formuloinut julkisia vaateita, joita esimerkiksi puolueet voisivat suoraan inklusoida asialistalleen tai aina edes tunnustanut nykyisen poliittisen järjestelmän legitimiteettiä kyvykkäänä tai halukkaana oikeudenmukaisen politiikan toimeenpanoon. Monet OWS-aktivistit eivät esittäneet vaateita poliittiselle järjestelmälle vaan luonnostelivat sille vaihtoehtoja prefiguratiivisessa telttayhteisössään. (Pickerill & Krinsky 2012, 283-284; Hardt & Negri 2011.) Sen sijaan Turkin protestoijien vaatimukset näyttävät kohdistuneen eksplisiittisesti poliittiseen järjestelmään, joskin myös Gezi-puistossa telttail- 94 leiden välille muodostui uutiskuvauksissa OWS-leiriä muistuttava apua, huolenpitoa ja moninaisia palveluita tarjoava vapaaehtoisverkosto (vrt. Pickerill & Krinsky 2012, 283). Siinä missä Turkin protestoijien oikeudenmukaisuusvaateissa poliittiseen representaatioon kytkeytyivät kulttuurisen tunnustamisen kysymykset, painotti OWS-liike vaateissaan taloudellista jako–oikeudenmukaisuutta. OWS-liikkeen kritiikin kärki näyttää useiden analyysien perusteella kohdistuneen poliittisen ja taloudellisen vallan yhteen kietoutumiseen (esim. Calhoun 2013, Gitlin ). Toisaalta OWS-liikkeen keskittymisen varallisuuseroihin on kritisoitu johtaneen kyvyttömyyteen käsitellä kulttuurisiin statushierarkioihin kuten rotuun, etnisyyteen ja sukupuoleen kytkeytyvää eriarvoisuutta, ja aktivistien keskuudessa on väitetty esiintyneen jopa seksismiä ja rasismia. (Pickeril & Krinsky 2012, 282-283; Bhattacharjya ym. 2013, 284-287; Campbell 2011.) Sen sijaan Turkin protestoijien keskittyminen kulttuurisen tunnustamisen politiikkaan julkisissa vaatimuksissaan erilaisten elämäntyylien kunnioittamisesta on puolestaan voinut johtaa taloudellisen eriarvoisuuden merkityksen aliarvioimiseen. Tämä voi olla eräs keskeinen tekijä, miksei julkisuudessa sekulaariksi ja keskiluokkaiseksi leimautunut mutta muihin kulttuurisiin ryhmiin myötätuntoisesti suhtautunut liike onnistunut herättämään laajempaa resonanssia pienituloisessa ja konservatiivisemmassa väestönosassa, jota pidetään Turkin hallituksen keskeisenä tukirankana. Diskurssi Erdoganin hallinnon talouspolitiikan onnistuneisuudesta sekä panostaminen julkiseen koulutukseen ja terveydenhuoltoon on nähty keskeisenä kannattajakunnan laajentamisessa, vaikka hallinto on samalla vahvistanut myös neoliberaalille hallinnalle tyypillistä epämuodollisten verkostojen ja hyväntekeväisyyden hyvinvointipoliittista roolia (Önis 2012, 141-142). Turkin protestoijat eivät kuitenkaan näytä keksineen, osanneen, halunneen tai kyenneen inklusoimaan hallinnon redistribuutiopolitiikan tai laajemmin neoliberaalin hallintatavan kritiikkiä osaksi julkisia puheenvuorojaan, jonka vuoksi sen asema laajana kansanliikkeenä jää kyseenalaiseksi. Tämä on merkittävää, koska neoliberaalin hallinnan synnyttämän, erityisesti keskiluokkaa koskettavan, (taloudellisen) epävarmuuden ja siitä juontuvan toimintamahdollisuuksien kutistumisen on kuitenkin tulkittu olleen keskeinen tekijä protestoijien mobilisoitumiselle (Farro & Demirhisar 2014, 178-180). Kaikkiaan kolmen liikkeen julkisten representaatioiden yhteneväisyydet viittaavat kollektiivisen toiminnan repertuaarien diffuusioon. Useissa kaupungeissa harjoitetun tilan politii- 95 kan, sosiaalisen median hyödyntämisen ja horisontalismin osalta protesteja on mielekästä ajatella osana samaa protestisykliä. Yhteisestä demokratisoitumisen tulkintakehyksestä huolimatta protestien substantiaaliset painotukset kuitenkin vaihtelivat. Egyptissä oikeudenmukaisuuskamppailu käytiin julkisuudessa pääosin poliittisesta representaatiosta, kun taas OWS-liikkeellä keskeiseksi nousivat myös taloudellisen redistribuution ja Turkin protestoijilla kulttuurisen tunnustamisen kysymykset. Maantieteellisesti Egyptin ja Turkin debatti oikeudenmukaisuuden subjekteista näyttää sijoittuvan pääosin kansallisvaltion kehykseen, joskin edelliseen liittyi naapurimaiden samanaikaisten kansannousujen vuoksi laajempi alueellinen viritys. OWS-liikkeen julkinen tulkinnassa oikeudenmukaisuuden subjekteista on globaalein mittakaava. Liike pyrkii tekemään näkyväksi sen, ettei luokkavalta rajoitu kansallisvaltion rajoihin globaalin talouden aikana, joskin liikkeen monet keskeiset huolenaiheet näyttävät resonoineen poliittisesti vahvimmin Yhdysvalloissa. Käänteisesti ajateltuna OWS-liikettä, Egyptin kansannousua ja Gezi-liikettä yhdistää eroista huolimatta se, ettei mikään niistä näytä kyenneen integroimaan vaateisiinsa jokaista oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta. Fraserin (2008, 58-61) teorian valossa oikeudenmukaisuuden toteutuminen kuitenkin edellyttäisi osallistumisen tasa-arvoa niin taloudellisen redistribuution ja kulttuurisen tunnustamisen kuin poliittisen representaationkin kysymyksissä. Lisäksi olisi kiinnitettävä huomiota ulottuvuuksien mahdolliseen interaktioon ja yhteen kietoutumiseen (emt). Siten liikkeiden omaankin toimintaan näyttää kytkeytyneen ekskluusion mahdollisuuksia. Gezi-liikkeen tapauksessa tämä ilmenee globaalin mediajulkisuuden analyysin perusteella taloudellisen redistribuutioon liittyvien epäoikeudenmukaisuuksien sivuuttamisena. Kyvyttömyys haastaa ja politisoida julkisuudessa Erdoganin talous- ja sosiaalipolitiikan harmonisen menestystarinan diskurssia julkisuudessa voi olla keskeinen tekijä, etteivät liikkeen vaateet synnyttäneet vastakaikua laajemmassa väestössä. 7 Johtopäätökset Tutkimuksessani olen analysoinut Turkin kesän 2013 protesteja koskevaa keskustelua globaalimediassa oikeudenmukaisuudesta käytävänä tulkintakamppailuna. Tutkimalla Geziliikkeen esittämien oikeudenmukaisuusvaateiden näkyvyyttä, resonanssia ja legitimiteettiä kansainvälisellä areenalla olen huomioinut median merkitystä sosiaalisille liikkeille koros- 96 tavan tutkimuskeskustelun peräänkuuluttaman rakenteellisten ja toimijalähtöisten selitysten syntetisoimisen. Osoitin, ettei Gezi-liike ollut mediakeskustelun marginaalissa vaan keskiössä, ja että se fyysiseen protestointiin keskittyvän repertoaarinsa kautta pääsi esittämään myös sisällöllisiä vaateita oikeudenmukaisuudesta, jotka herättivät julkisuudessa voimakasta resonanssia ja näyttäytyivät kokonaiskeskustelun tasolla hyvin legitiimeinä Turkin hallituksen vastaväitteistä huolimatta. Gezi-liikkeen kansainvälinen medianäkyvyys ja sitä seurannut keskustelu saattoivat vaikuttaa myös siihen, että turkkilaismedia aktivoitui protestiuutisoinnissaan alkuvaiheen vaikenemisen jälkeen. Toisaalta turkkilaismedian vaikeneminen protesteista ja siihen liitetty maan lehdistön- ja yleisemminkin sananvapauden kaventuminen saattoivat olla myös keskeisiä syitä protestien huomioarvolle kansainvälisessä mediassa. Tähän liittyivät kansainvälisen median kuvauksissa toistuvasti ylimitoitetuiksi arvioidut voimatoimet, joilla Turkin hallituksen kuvattiin vastaavan protestoijille, joiden puolestaan nähtiin pyrkivän toiminnallaan sananvapauden ja muiden poliittisten oikeuksien puolustamiseen. Tietysti myös Turkin geopoliittisesti keskeinen asema USA:lle ja EU:lle olivat vaikuttimina juuriltaan pohjoisamerikkalaisen AP:n protestiuutisoinnin laajuudelle. Kuitenkin näyttää siltä, että kansainväliset journalistit kokevat tehtäväkseen myös globaalien normien, jollainen lehdistönvapauskin on, vahtimisen. Kansainvälisessä mediajulkisuudessa representoidut Gezi-liikkeen vaatimukset herättivät eniten konsonanssia eli positiivista resonanssia sisäpoliittisesti heikkojen tahojen kuten Turkin ay-liikkeen ja poliittisen opposition keskuudessa. Tulokset ovat linjassa aiempien tutkimusten kanssa, joiden mukaan poliittisesti heikot toimijat liittyvät liikkeisiin erityisesti muiden vaikutuskeinojen puuttuessa (ks. Ylä-Anttila 2010, 103-105, 176-178). Tästä seuraava empiirisesti koeteltava teoreettinen yleistys voisi olla ajatus poliittisten mahdollisuuksien lisääntymisestä tarpeeksi ison määrän heikkoja tahoja yhdistäessä voimansa. Perinteisesti liikkeiden menestysedellytyksenä on pidetty vaikutusvaltaisten liittolaisten saamista, mutta voisiko monta heikkoa liittolaista muodostaa vaikutusvaltaisen kokonaisuuden? Turkissa ay-liike ja parlamentaarinen oppositio ainakin toimivat Gezi-liikkeen äänenvahvistimina ja kasvattivat protestien julkisuusarvoa. Voimakkainta dissonanssia eli negatiivista resonanssia liike puolestaan koki Turkin hallituksen ja sen kanssa liittoutuneiden sisäpoliittisesti vahvojen toimijoiden kuten AK-puolueen ja kontrollikoneiston tahoilta. 97 Kokonaisuutena Gezi-liikkeen vaatimukset näyttäytyivät kansainvälisessä julkisuudessa kuitenkin legitiimeinä ja Turkin hallituksen vastavaatimukset epälegitiimeinä. Tämä johtui siitä, että muista kuin edellä mainituista keskusteluun kantaa ottaneista tahoista enemmistö asettui enemmän tai vähemmän näkyvästi protestoijien puolelle. Vaikka muiden maiden ja kansainvälisen tason toimijoiden osuus kaikista puhujista olikin vain neljännes, sitä voidaan kuitenkin pitää aika isona määränä kiistassa, joka koski aluksi paikallista puistoa ja sittemmin turkkilaista demokratiaa. Esimerkiksi muut hallitukset näkivät Gezi-liikkeen toiminnan lausunnoissaan oikeutettuna, vaikka usein myös välttelivät suoraa Turkin hallitukseen kohdistuvaa kritiikkiä julkisissa puheenvuoroissaan. Merkittävintä on kuitenkin se, että myös näennäisesti neutraaliuteen raportoinnissaan pyrkivät uutistoimistojournalistit vaikuttivat kansainväliseen mielipiteeseen suosimalla tulkitsevaa journalistista kirjoitustyyliä, siteeraamalla muiden joukkoviestimien esittämää Erdogan-kritiikkiä sekä poimimalla tapahtumien kommentaattoreiksi Turkin hallitukseen kriittisesti suhtautuvia turkkilaisjournalisteja sekä asiantuntijoita. Aiempien tutkimusten mukaan amerikkalaisten eliittijournalistien arvoliberaali suuntautuminen on näkynyt toimitustyössä erityisesti sisäpoliittisten kiistojen näkökulmavalintoina, mutta oman tutkimukseni mukaan suuntautuminen olisi havaittavissa myös kansainvälisessä uutistoimistotyössä (vrt. Perloff 2014, 190-193). Toisaalta kansainvälisten journalistien Gezi-liikkeelle osoittama sympatia voi liittyä myös yleisemmin journalistiseen etiikkaan ja kansainvälisen median rakenteellisiin toimintamahdollisuuksiin liittyvään tendenssiin vastustaa julkisen sfäärin kaventumista. Kaikkiaan edellä mainituilla oikeudenmukaisuuskeskustelun skaalaa kansallisesta kansainväliseksi laajentavilla julkisuudessa esiintyneillä puheenvuoroilla ei kuitenkaan ollut juuri merkitystä konfliktin lopputuloksen kannalta, koska Turkin hallitus ei kokenut olevansa toimistaan tilivelvollinen kansainvälisille yleisöille. Tähän liittyy erityisesti se, etteivät kansainvälisistä kriitikoista äänekkäimmät järjestötoimijat kyenneet rakenteellisen heikkoutensa vuoksi tehostamaan normatiivisia vaatimuksiaan nimeämisen ja häpäisyn lisäksi muilla keinoin. Selvimmin kansainvälisten ja ylikansallisten toimijoiden ponnettomuus näkyi kuitenkin EU:n toiminnassa, jolla periaatteessa pitäisi olla vaikutusvaltaa sen jäsenmaaksi jo vuosia pyrkineeseen Turkkiin. Turkin hallitus kuitenkin mitätöi EU:n kritiikin epälegitiiminä sisäpoliittisiin asioihin puuttumisena, ja vastasi ärhäkästi valtioliiton päätökseen jäsenyysneuvottelujen jäädyttämisestä protestien vuoksi. Yhdysvalloilla puoles- 98 taan periaatteessa olisi resursseja Turkin hallituksen painostamiseen, mutta se ei halunnut käyttää niitä strategisesti tärkeän liittolaisensa ärsyttämiseen. Yleisemmällä tasolla edellä kuvatusta voidaan vetää johtopäätös, että vaikka kansainvälinen julkinen mielipide pyrki normatiivisen legitimiteetin rakentamiseen, sillä ei Turkin protesteja koskevan oikeudenmukaisuuskeskustelun osalta ollut toimeenpanokapasiteettia kansallisen hallituksen taivuttelemiseksi tahtoonsa. Siten tutkimukseni tukee Fraserin (2008) propositiota modernin territoriaalisen valtion suvereniteetin kyseenalaistumisesta globalisaation oloissa vain osittain. Kansainvälisten instituutioiden mutta myös kansallisten hallitusten toisilleen esittämä kritiikki voidaan tulkita kansainvälisen ihmisoikeusregiimin legitimiteetin vahvistumiseksi, mutta sen toimeenpanokapasiteetti näyttää edelleen olemattomalta. Fraser (2008, 67-71) on tosin itsekin korostanut normatiivisen dialogin vaativan rinnalleen institutionaalista polkua sitovien päätösten aikaansaamiseksi ottamatta sen muotoon tai sisältöön kuitenkaan kantaa. Gezi-liikkeen esittämien vaateiden resonanssin ja legitimiteetin analyysin ohella olen osoittanut tutkimuksessani Fraserin oikeudenmukaisuusteorian (2008) valovoiman mediakeskustelun sisällön erittelyssä. Teorian kautta tarkasteltuna keskustelun ytimessä oli oikeudenmukaisuus ymmärrettynä pääasiassa poliittisen representaation mutta osin myös kulttuurisen tunnustamisen kysymyksenä. Sen sijaan keskustelu taloudellisesta redistribuutiosta jäi marginaaliseksi. Representaatio-oikeudenmukaisuuden osalta Gezi-liike liittolaisineen pyrki julkisten puheenvuorojensa perusteella edistämään laajaa tulkintaa demokratiasta jatkuvana prosessina ja tavoitteena, jossa vajavaiset institutionaaliset representaatiorakenteet voivat kehittyä oikeudenmukaisiksi vain tehokkaan suoran toiminnan kautta. Turkin hallitus tukijoineen tulkitsi poliittisen representaation toteutuvan oikeudenmukaisesti vaaliuurnilla nykyisessä instituutiorakenteessa. Kulttuurisen tunnustamisen osalta Gezi-liike vaati erilaisten elämäntyylien kunnioitusta, jonka se diagnosoi toteutuvan huonosti tai ei lainkaan konservatiivisen nykyhallinnon toiminnassa. Turkin hallitus kiisti syytökset ja korosti sensitiivisyyttään eri elämäntyyleille vedoten vähemmistölainsäädännön kehityspyrkimyksiinsä. Oikeudenmukaisuuden kohteet rajattiin kiistan rintamalinjan molemmin puolin kansallisvaltioon. Representaatio-oikeudenmukaisuuden keskeisyys näkyi hanakkuudessa, jolla sekä protestoijat että hallitus väittivät edustavansa Turkin kansalaisia. 99 Syvensin kuvaa kiistan osapuolten oikeudenmukaisuuskäsityksistä tutkimalla, miten heidän esitettiin perustelevan tai oikeuttavan vaateitaan. Tässä hyödynsin Luc Boltanskin ja Laurent Thévenot’n oikeudenmukaisuusteoriaa (2006). Siten tutkimukseni kontribuutiona voidaan pitää myös pyrkimystä rakentaa vuoropuhelua normatiivisen yhteiskuntafilosofian ja pragmatistisen moraalisosiologian välille. Keskustelussa esiintyneet käsitykset oikeudenmukaisuuden substanssista ja sen kohteista olivat normatiivisia, mutta niiden oikeuttaminen saattoi olla osin tapojen eli sisäistettyjen kognitiivis-moraalisten taustaoletusten ohjaamaa toimintaa. Nämä keskustelun kaikkien osapuolten tunnistettavissa olevat arvot mahdollistivat dialogin erilaisten normatiivisten käsitysten välillä. Toisaalta analyysini edetessä törmäsin myös jännitteeseen tiettyjen moraaliperiaatteiden puolustamisen ja strategisen toiminnan välillä. Esimerkiksi Turkin silloisen presidentin, maan oppositiopuolueiden ja ay-liikkeen sekä Saksan ja Alankomaiden hallitusten julkisissa puheenvuoroissaan protestoijille esittämä tuki ja ymmärrys saattoivat johtua myös muista syistä kuin suoran demokratian ideaalien puolustamisesta. Gül saattoi pedata sillä myös tulevaa poliittista uraansa, rakenteellisesti heikko oppositio ja ay-liike saattoi hyödyntää sitä nykyisten instituutioiden epäkohtien kritiikkiin omasta osattomuudestaan johtuen, ja Saksa ja Alankomaat saivat siitä uutta vipuvoimaa Turkin EU-jäsenyyden vastustamiselle, jossa ne aiemmin nojasivat poliittisen voimatasapainon ja budjettikuormituksen retoriikkaan. Havainnot viittaavat siihen, että argumentoinnin tapojen ohjaamana näkevässä julkisen oikeuttamisen analyysissa olisi perusteltua pyrkiä eksplikoimaan myös strategisen ja tavanmukaisen toiminnan suhdetta. Sosiaaliset realiteetit, materiaaliset ja institutionaaliset järjestelyt ja niihin liittyvät toimintaa rajoittavat ja mahdollistavat tekijät esille tuova ja omia perustojaan kyselevä tutkimus on osuvampaa kuin oikeuttamispuheen sellaisenaan ottava analyysi. Tutkimukseni mukaan oikeudenmukaisuuskeskustelua kansainvälisellä uutisareenalla käytiin pääasiassa kansalaisuuden arvoista käsin, mutta myös yhdistelemällä niitä erityisesti tehokkuutta ja järjestystä, auktoriteetteja ja perinteitä sekä inspiraatiota ja luovuutta korostaviin arvoihin. Erityisesti kiistan pääosapuolien esitettiin pyrkivän kompromisseihin kansalaisuuden sekä tehokuutta ja järjestystä korostavien arvojen kanssa korostamalla tehokkaiden toimintatapojen keskeisyyttä oikeudenmukaisuuden toteutumisessa. Sen sijaan perinteisiin ja auktoriteettiin liittyvät arvot vaikuttivat kiistanalaisemmilta. Gezi-liikkeen, Turkin opposition ja ay-liikkeen sekä journalistien koalitio tuomitsi perinteiset hierarkiat 100 kansalaisuuden arvoihin vedoten vastustaessaan hallituksen lisääntyvää autoritaarisuutta ja vaatiessaan hallintatavan liberalisointia. Gezi-liike myös yhdisteli kansalaisuuden arvoja inspiraatioon ja luovuuteen tulkitessaan oikeudenmukaisuuden edellyttävän suoraa, tavanmukaisesta poikkeavaa toimintaa. Turkin hallitus puolestaan pyrki perinteiden ja kansalaisarvojen kompromissiin puolustaessaan oikeuttaan hallita kansalaisilta saamallaan mandaatilla parhaaksi katsomallaan tavalla, heiltä kuuliaisuutta edellyttäen. Kansalaisuuden arvojen sisäisinä jakoina tarkasteltuna keskustelussa esiintynyt poliittinen representaatio viittasi erityisesti oikeudenmukaisiin menettelytapoihin, kulttuurinen tunnustaminen puolestaan oikeudenmukaisiin lopputuloksiin. Käytännössä ne olivat osin päällekkäisiä ulottuvuuksia, vaikkakin poliittista representaatiota koskevat argumentit dominoivat volyyminsa osalta kansainvälisellä uutisareenalla kansalaisuuden arvokehyksestä käytyä keskustelua. Gezi-liike ja Turkin hallitus näyttivät ymmärtävän kulttuurisen tunnustamisen eri tavalla. Gezi-liikkeen puheenvuoroissa kulttuurinen tunnustaminen näyttäytyi arvopluraalina yksilön autonomian ja intimiteetin arvostamisena, kun taas Turkin hallitus määritteli oikeudenmukaisuutta valikoivasti enemmistö- ja vähemmistöpolitiikan kautta. Protestoijien ja hallituksen kiista poliittisen representaation proseduureista puolestaan ilmensi ilmentävän osallistuvan ja edustuksellisen demokratiakäsityksen välistä jännitettä (Marx Ferree ym. 2002, 289-299). Sanan- ja kokoontumisvapautta ja suoraa kansalaistoimintaa puolustava Gezi-liike vaikutti edustavan osallistuvaa demokratiakäsitystä, joka pyrkii vahvistamaan kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa sekä vastustamaan vallan epätasaista jakautumista. Sen sijaan Turkin hallituksen näkemystä demokratian toteutumisesta ainoastaan vaaliuurnilla voidaan pitää edustuksellisen demokratiateorian elitistisenä ja konservatiivisena tulkintana. (emt.) Gezi-liikkeen ja Turkin hallituksen erilaiset demokratiakäsitykset heijastuivat myös tapoihin yhdistellä kansalaisuuden arvoja muihin arvoperustoihin. Molempien osapuolten puheenvuoroissa erilaisiin demokratianäkemyksiin yhdisteltiin sujuvasti etenkin tehokkuuteen ja koordinaatiotarpeisiin liittyviä argumentteja, ikään kuin niiden kautta vaatimusten kaikupohjaa laajentaen. Erdoganin hallinnon puheenvuoroissa tehokkaan demokraattisen hallinnan tulkittiin toteutuvan vallan kabineteissa äänestäjäkunnalta valtuutuksen saaneiden päättäjien johdolla. Protestit näyttäytyivät tässä kehyksessä yleistä turvallisuutta uh- 101 kaavana, eliminoitavana ilmiönä. Toisin sanoen puheenvuoroissa perusteltiin vaaleilla hankitulla mandaatilla oikeutta tehokkaaseen yhteiskunnallisen järjestyksen ylläpitoon. Gezi-liikkeen puheenvuoroissa koordinaatio ja ryhmätyöskentely puolestaan näyttäytyivät keskeisenä poliittiselle mobilisaatiolle ja vaihtoehtoisen yhteiskunnan rakentamiselle, jota edusti telttakaupungiksi protestien jatkuessa muuttunut vallattu puisto. Erdoganin hallinnon julkilausuma demokratian toteutumisesta ainoastaan vaaliuurnilla hahmottui perinteiden ja kansalaisuuden arvojen kompromissiksi erityisesti kuvauksissa hallinnon ja kansalaisten suhteesta perinteisten hierarkioiden kautta, jossa pääministeri asemoitui ruhtinaan sijaan lakia ja järjestystä ylläpitäväksi kansan palvelijaksi. ”Turvallisuushallinnolla” nähtiin olevan oikeus hallita maata parhaaksi katsomallaan tavalla kansalaisilta saadulla mandaatilla, joka samalla velvoitti huolehtimaan heidän hyvinvoinnistaan. Perinteisestä patriarkaatista järjestelmä eroaa niin, että vaikka se vaatii kansalaisilta kuuliaisuutta, se ammentaa legitimiteettinsä perimysjärjestelmän sijaan yleiseen äänioikeuteen perustuvista vaaleista. Gezi-liikkeen representoitiin tuomitsevan perinteet kansalaisuuden arvoista käsin diagnosoidessaan maan demokratisoitumisen pysähtyneen ja kääntyneen kohti autoritaarisuutta Erdoganin hallinnon valtakauden jatkuessa kolmatta kautta. Protestoijien näkökulmasta hallitsijan ja hallittavien suhde näyttäytyi epäsymmetrisenä ja tuomittavana hallitsijoiden velvoittaessa kansalaisia tottelemaan, mutta toimiessa itse partikulaarisen viiteryhmänsä halujen mukaisesti ja rankaisemalla erimielisiä. Gezi-liikkeen puheenvuoroissa hallitusta vaadittiin muuttamaan käsitystään demokratiasta liberaalimmaksi ja osallistuvammaksi sekä vastaamaan erimielisyyteen uhkailun sijaan dialogilla. Gezi-liikkeeseen liitetty kritiikki nykyisen edustuksellisuuteen perustuvaa hallintajärjestelmää kohtaan ja pyrkimys sen uudistamiseen oman toiminnan kautta muotoutui usein kompromissiksi kansalaisuuden ja luovaa muutosta korostavien arvojen välillä. Protesti syntyi spontaanisti ihmisten kokemuksista ja tunteista, mutta kanavoitui organisoiduksi liikkeeksi. Repertuaariin kuuluivat luovat ja yllätyksellisetkin toimintamuodot kuten karnevalismi, huumori ja oman ruumiin asettaminen alttiiksi ikään kuin performatiiviseksi uhraukseksi yhteisen hyvän nimissä. Koska protestoijat eivät kuitenkaan vaikuttaneet pyrkivän edustuksellisen demokratian korvaamiseen jollain muulla systeemillä vaan sen haas- 102 tamiseen ja täydentämiseen oikeudenmukaisuuden nimissä, heidän toimintaansa luonnehti Rosanvallonin (2008) vastademokraattinen valvonnan, torjunnan ja tuomitsemisen eetos. Gezi-liikkeen versio oikeudenmukaisuudesta kansalaisten poliittista kompetenssia ja kulttuurista pluralismia resonoi globaalimediassa, koska liike mahdollisesti näyttäytyi journalistien silmissä moraalisesti hyväntahtoisena, kompetenttina ja asemansa puolesta oikeutettuna toimijana (Mehta & Winship 2010). Sen sijaan Turkin hallitus vaikutti toimivan epäjohdonmukaisesti suhteessa moraaliperiaatteisiinsa, jossa se korosti vaalipolitiikkaa sekä vähemmistöjen sietämistä. Gezi-liikkeen vaatimus poliittisesta inkluusiosta ja kulttuurisesta tunnustamisesta näyttäytyi mediassa universaalien moraaliperiaatteiden puolustamiselta. Liikkeen myös miellettiin toimivan johdonmukaisesti periaatteidensa mukaan esimerkiksi kuvauksissa Gezi-puiston arjesta ja aktivistien henkilökohtaisista uhrauksista. Turkin hallituksen puheet ja toiminta vaikuttivat moraalisesti epäjohdonmukaisilta, sillä se korosti vaalidemokratiaa mutta mobilisoi myöhemmin kannattajakuntansa kaduille. Lisäksi sen tulkinta kulttuurisesta oikeudenmukaisuudesta näytti partikularistiselta ja riittämättömältä. Gezi-liikkeen moraalinen kyvykkyys perustui tulkintaan sen rauhanomaisesta toiminnasta yleisten ihmisoikeuksien piiriin kuuluvan kokoontumisen vapauden mukaisesti. Lisäksi protestoijien harkintakyvystä todisteena näyttäytyi moraalinen vastuu kanssa-aktivisteista. Sen sijaan kuvaukset hallituksen ja sen komentaman kontrollikoneiston toiminnasta olivat tarinoita väkivallasta. Myös pääministerin tilannetajua saatettiin epäillä, koska hänen lausuntonsa kuvattiin hätiköityinä tiuskimisina. Liikkeen moraalinen asema vaikutti Turkin hallitusta vahvemmalta, koska edellisen miellettiin kuuluvan paitsi yhden maan kansalaisten moraaliseen yhteisöön, myös laajempaan globaaliin ihmisoikeusregiimiin. Gezi-liikkeen osallistuvaa demokratiaa ja moninaisuuden tunnustamista koskevien oikeudenmukaisuuskäsitysten kansainvälinen konsonanssi ja sen kautta rakentuva legitimiteetti tuovat esiin mielenkiintoisia yhteneväisyyksiä maailmanyhteiskuntateorian kanssa. Erityisesti John W. Meyerin työhön liitetyn, institutionalistista perspektiiviä globalisaatioon edustavan maailmanyhteiskuntateorian mukaan kansakuntien, organisaatioiden ja yksilöiden toimintaa tulisi ymmärtää suhteessa globaaliin kulttuuriin, jonka kodifioituina ja institutionalisoituneita ilmauksina pidetään kansainvälisiä sopimuksia ja organisaatioita. Valtioiden, instituutioiden ja alivaltiollisten toimijoiden välisten yhteyksien ekspansion seura- 103 uksena kansainvälistä järjestelmää ei kontrolloi mikään yksittäinen mahti. Sen sijaan yksittäisten valtioiden on konformoiduttava ainakin symbolisesti globaaleihin kulttuurisiin skripteihin, malleihin ja käytäntöihin ylläpitääkseen legitimiteettiään kansainvälisellä ja kansallisella areenalla. Voidaankin ajatella, että Turkin hallituksen vastaus mielenosoituksiin voimatoimin ja mahdollisesti myös jo aiemmin havaittu hallintatavan autoritaaristuminen olivat ristiriidassa maailmanyhteiskunnan normien kanssa. Toisaalta maailmanyhteiskunnan normistoon kuuluvat yksilöiden toimijuuden, ihmisoikeuksien ja demokratian diskursiiviset kehykset saattoivat tukea turkkilaisen kansalaisyhteiskunnan mobilisoitumista. Maailmanyhteiskunnan normien ja paikallisesti tavoiteltujen lopputulosten välinen sidos on kuitenkin löyhä. Kansainvälisillä instituutioilla on vain harvoin valtaa pakottaa välitöntä sosiaalista muutosta. Toisaalta pidemmällä aikavälillä maailmanyhteiskunnan normit voivat johtaa dramaattisiinkin muutoksiin epäsuorin mekanismein kuten asettamalla agendoja, luomalla areenoita ongelmien käsittelyyn, vahvistamalla demokratia- ja ihmisoikeuselimiä ja propagoimalla uusia kulttuurisia merkityksiä ja normeja. Esimerkiksi 1900-luvulla koettiin useita demokratisoitumisen aaltoja, ja naisten asemaa parannettiin suuressa osassa maailmaa, vaikka samanaikaisesti kansainvälisiä sopimuksia ja sääntelyelimiä kritisoitiin heikoiksi ja tehottomiksi. (Hironaka 2014, 1-23; Beck 2014, 197-209.) Maailmanyhteiskuntateoriassa globaaleja diskursseja ja organisoitumista ohjaavina perustavina kulttuurisina oletuksina pidetään universalismia, individualismia, rationaalisuuteen ja vapaaehtoisuuteen perustuvaa auktoriteettia, edistysuskoa ja maailmankansalaisuutta (Boli & Thomas 1999, 34-41). Gezi-liikkeen puheenvuoroissa rakentuva oikeudenmukaisuuskäsitys näyttäisi olevan lähempänä maailmanyhteiskunnan kulttuurisia oletuksia kuin Turkin hallituksen näkemys oikeudenmukaisuudesta. Gezi-liikkeen puheenvuorot kulttuurisesta tunnustamisesta arvopluraalina yksilön autonomian ja intimiteetin arvostamisena rinnastuvat erityisesti monien kansainvälisten kansalaisjärjestöjen propagoimaan ”partikularismien universalismiin”, jossa jokainen yksilö nähdään universaalin ihmiskunnan jäsenenä mutta samanaikaisesti oikeutettuna monenlaisiin partikularistiin kollektiivisiin ja yksilöllisiin identiteetteihin. Erityistä huomiota on kiinnitettävä sellaisiin kategorioihin, joiden asema on heikompi suhteessa etuoikeutettuihin kategorioihin. Tästä perspektiivistä Turkin hallituksen valikoiva vähemmistöpolitiikka, joka on valmis tunnustamaan jossain määrin esimerkiksi kurdien muttei liberaalin väestönosan kulttuurisia oikeuksia, ei näytä 104 oikeutetulta. (Boli & Thomas 1999, 35-36.) Gezi-liikkeen osallistuva demokratiakäsitys, joka pyrkii vahvistamaan kaikkien kansalaisten poliittista toimijuutta ja asemaa päätöksenteossa puolestaan rinnastuu kansainvälisten kansalaisjärjestöjen edistämään maailmankansalaisuuteen, joka korostaa aktiivisuutta, egalitaarisuutta ja kansanvaltaisuutta. Sen sijaan Turkin hallituksen pyrkimys rajoittaa poliittiset oikeudet äänestämiseen näyttäytyy maailmankansalaisuuden sekä sen institutionalisoineiden ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen ja siihen liittyvien YK-sopimusten näkökulmasta autoritaarisilta tendensseiltä. (emt. 39-41.) Tutkielmani lopuksi tarkensin kuvaa oikeudenmukaisuusdebatista vertailemalla sitä muissa viimeaikaisissa protesteissa konstruoituun kuvaan oikeudenmukaisuudesta representaationa, tunnustamisena ja redistribuutiona. Mediadiskurssia tarkastelemalla havainnollistin, miten erityisesti journalistit kytkivät Gezi-liikkeen vuoden 2011 Arabikevääseen poliittisen representaation kautta ja kuinka kehystys menetti resonanssiaan Turkin hallituksen argumentoinnin myötä. Rinnastukset Egyptin samanhetkiseen liikehdintään palasivat mediadiskurssiin heinäkuussa, mutta niiden kehittely jäi ajoituksen vuoksi kesken. Osoitin myös, että vaikka Arabikevät ja OWS monissa muissa yhteyksissä on liitetty diffuusioteorian kautta toisiinsa, niin Turkin protesteihin jälkimmäinen rinnastettiin mediassa huomattavasti harvemmin. Tulkitsin sen johtuvan taloudellisen jako-oikeudenmukaisuuden jäämisestä marginaaliin Turkin protestoijien julkisissa puheenvuoroissa, vaikka ne sosiaalisessa mediassa hyödynsivät OWS-brändiä. Toisaalta mielenosoitusten kuvaaminen uutisissa toistuvasti occupy-termillä paljasti protestit toisiinsa epäsuorasti liittävät merkitysyhteydet. Demokratiavaatimusten eli oikeudenmukaisuutta poliittisena representaationa hahmottavien vaateiden ohella protesteja yhdisti tilan valtaamisen politiikka. Valtaamalla kaupunkitilaa protestoijat politisoivat kysymykset urbaanista läsnäolosta, näkyvyydestä ja toiminnasta. He tekivät näkyväksi yhteiseksi mielletyn julkisen tilan kytkeytymisen käytäntöjen tasolla enenevästi ostovoimaan ja kulutushaluun ja ”epävarmuuden sukupolven” kokemukset toimeentulon epävakaudesta ja valinta- ja toimintamahdollisuuksien kutistumisesta. Vaikka protestoijat vaativat representaation oikeudenmukaisuutta, vaatimusten radikaalius näytti riippuvan kontekstisidonnaisesta institutionaalisen demokratian vakiintuneisuudesta. Egyptin protestoijat vaikuttivat ammentavan eniten edustuksellisen demokratian kehykses- 105 tä perustellessaan Mubarakin hallinnon legitimiteetin puutetta vaalivilpillä. Turkin protestoijat vaativat vaalidemokratian laajentamista inklusiivempaan poliittiseen osallistumiseen, jotta hallintoa voitaisiin valvoa ja täydentää demokraattisesti vaalien välillä. Sen sijaan OWS-aktivistit kyseenalaistivat parlamentaarisen järjestelmän legitimiteetin ja tehokkuuden oikeudenmukaisuuden areenana ja luonnostelivat sille vaihtoehtoja telttayhteisössään. Toisaalta argumentoin protesteja yhdistäneen myös sen, ettei mikään niistä kyennyt integroimaan jokaista oikeudenmukaisuuden ulottuvuutta julkisiin puheenvuoroihinsa. Egyptissä näytti korostuneen poliittinen representaatio, kun taas Yhdysvalloissa vedottiin representaation ohella redistribuutioon ja Turkissa kulttuuriseen tunnustamiseen. Siten tutkimukseni tarkensi aiempien tutkimusten perusteella syntynyttä kuvaa 2010-luvun protestiliikehdintää eri puolilla maailmaa yhdistävistä tekijöistä. Vaikka protestoijat jossain määrin jakoivat näkemykset demokratiasta, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja kaikille kuuluvasta ihmisarvosta (Glasius & Pleyers 2013; Farro & Demirhisar 2014), nämä eivät näytä painottuneen samassa suhteessa julkisuudessa, jonka kautta liikkeet tavoittelivat laajempaa positiivista resonanssia. Fraserin (2008, 58-61) teorian valossa oikeudenmukaisuus kuitenkin edellyttäisi osallistumisen tasa-arvoa niin taloudellisen redistribuution ja kulttuurisen tunnustamisen kuin poliittisen representaationkin kysymyksissä. Koska Gezi-liike ei kyennyt julkisesti haastamaan Erdoganin talous- ja sosiaalipolitiikan menestystarinan diskurssia, liikkeen vaateet eivät synnyttäneet vastakaikua kotimaan väestön enemmistössä. Oikeudenmukaisuuskamppailua AP:n artikkeleista erittelemällä olen työssäni pyrkinyt hahmottamaan muotoutuvan globaalin mediajulkisuuden toimintaa politiikkaa välittävänä areenana. Kaikkiaan globaalijulkisuus on angloamerikkalaista AP:a laajempi ja moninaisempi kenttä vaikka läntisten medioiden asemaa pidetäänkin nykyisessä maailmanjärjestyksessä hegemonisena. Kuvan täydentäminen edellyttäisi myös muiden kuin angloamerikkalaisten globaalitason medioiden representaatioiden tutkimista. Esimerkiksi Lähiidässä vaikutusvaltaisen Al Jazeeran representaatiot oikeudenmukaisuuskamppailuista voisivat olla relevantteja tutkimuskohteita. Toisaalta tärkeää olisi tutkia myös sitä, miten globaalijulkisuuden representaatiot ilmenevät, muuntuvat ja uudelleen virittyvät erilaisissa kansallisissa konteksteissa. Kehystetäänkö kamppailuja kansallisista intresseistä käsin vai kuuluuko kansallisissa medioissa muotoutuvan maailmanyhteiskunnan moraalinen ääni? 106 Kirjallisuus Akbaba, Ceren (2013) Occupy the World: The Emergence of an International Movement. Julkaisussa Ortadogu Analiz 5:5, s. 28–34. Alemdar, Zeynep (2014) ‘Modelling’ for Democracy? Turkey's Historical Issues with Freedom of Speech. Julkaisussa Middle Eastern Studies 50:4, s. 568–588. Alexander, Jeffrey C. (2011) Performative Revolution in Egypt: An Essay in Cultural Power. Bloomsbury Academic, Lontoo. Altunisik, Meliha & Tür, Özlem (2005) Turkey. Challenges of Continuity and Change. Routledge Curzon, Lontoo. Associated Press (2014) About. Associated Press, New York. http://www.ap.org/company/about-us. Viitattu 25.9.2014. Atay, Tayfun (2013) The Clash of ‘Nations’ in Turkey: Reflections on the Gezi Park Incident. Julkaisussa Insight Turkey 15:3, s. 39–44. Bateson, Gregory (1955) A Theory of Play and Fantasy. Psychiatric Research Reports 2 s. 39–51. Baykan, Baris Gencer & Lelandais Gülcin Erdi (2004) Cross-readings of the antiglobalisation movement in Turkey and beyond. Political culture in the making. Julkaisussa International Social Science Journal 56:183, s. 519–528. Beck, Colin J. (2014) Reflections on the revolutionary wave in 2011. Julkaisussa Theory & Society 43:2, s. 197-223. Benford, Robert D. & Snow, David A. 2000: Framing Processes and Social Movements. An Overview and Assessment. Annual Review of Sociology 26, s. 611–639. Bhattacharjya, Manjima & Birchall, Jenny & Caro, Pamela & Kelleher, David & Sahasranaman, Vinita (2013) Why gender matters in activism: feminism and social justice movements. Julkaisussa Gender & Development 21:2, s. 277–293. Boli, John & Thomas, Gerorge M. (1999) INGOs and the Organization of World Culture. Teoksessa John Boli & George M. Thomas (toim.) Constructing World Culture. International Non-Governmental Organizations Since 1875. Stanford University Press, Stanford. Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (1999) The Sociology of Critical Capacity. European Journal of Social Theory 2:3, s. 359–377. Boltanski, Luc & Thévenot, Laurent (2006/1991) On Justification: Economies of Worth. Trans. Catherine Porter. Princeton University Press, Princeton. 107 Boyd-Barret (1998) ’Global’ News Agencies. Teoksessa Oliver Boyd-Barret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 19–34. Boyd-Barret, Oliver & Rantanen, Terhi (1998) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo. Boykoff, Jules (2006) Framing Dissent: Mass-Media Coverage of the Global Justice Movement. Julkaisussa New Political Science 28:2, s. 201–228. Bruner, M. Lane (2005) Carnivalesque Protest and the Humorless State. Julkaisussa Text and Performance Quarterly 25:2, s. 136–155. Calhoun, Craig (2013) Occupy Wall Street in perspective. Julkaisussa The British Journal of Sociology 64:1, s. 26–38. Campbell, Emahunn Raheem Ali (2011) A Critique of the Occupy Movement from Black Occupier. Julkaisussa The Black Scholar 41:4, s. 42–51. Christofis, Nikos (2013) Gezi Park: the powerfully symbolic chance to act together! Julkaisussa Bülent Gökay & Ilia Xypolia, Ilia (toim.) Reflections on Taksim – Gezi Park Protests in Turkey. A Journal of Global Faultlines Publication. Keele University: Keele European Research Centre, Southeast Europe Series, s. 47–49. Davies, Christine (2007) Humour and protest. Jokes under Communism. Julkaisussa International Review of Social History 52, s. 291–305. Della Porta, Donatella & Diani, Mario (2006) Social Movements. An Introduction. Blackwell Publishing, Malden. Dewey, John (2006/1927) Julkinen toiminta ja sen ongelmat. Suom. Mika Renvall. Vastapaino, Tampere. Egin, Oray (2013) The Silence of Surrender. Erdogan’s War on Independent Media. Julkaisussa World Affairs, November/December 2013, s. 47–56. Eliasoph, Nina (2004) Can We Theorize the Press Without Theorizing the Public? Julkaisussa Political Communication 21, s. 297–303. Eraydin, Ayda & Tasan-Kok, Tuna (2014) State Response to Contemporary Urban Movements in Turkey: A Critical Overview of State Entrepreneurialism and Authoritarian Interventions. Julkaisussa Antipode 46:1, s. 110–129. Eskelinen, Teppo (2012) Mitä Occupy on? Julkaisussa Occupy! Into Kustannus, Helsinki s. 5–16. Fairclough, Norman (1997/1995) Miten media puhuu. Suom. Virpi Blom & Kaarina Hazard. Vastapaino, Tampere. 108 Farro, Antimo L. & Demirhisar, Deniz Günce (2014) The Gezi Park movement: a Turkish experience of the twenty-first-century collective movements. Julkaisussa International Review of Sociology: Revue Internationale de Sociologie, 24:1, s. 176–189. Farro, Antimo L. & Lustiger-Thaler, Henri (2014) Reimagining social movements. From collectives to individuals. Ashgate, Farnham Surrey. Flew, Terry (2007) Understanding Global Media. Palgrave Macmillan, New York. Forbes, Derek (1998) From Apartheid to Pluralism. Teoksessa Teoksessa Oliver BoydBarret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 154–172. Fraser, Nancy (1997) Justice Intteruptus. Critical Reflections on the ”Postsocialist” Condition. Routledge, New York. Fraser, Nancy (2008) Scales of Justice. Reimagining Political Space in a Globalizing World. Polity Press, Cambridge. Gaber, Ivor & Willson, Alice Wynne (2005) Dying for diamonds: the mainstream media and NGOs – a case study of ActionAid. Teoksessa Wilma de Jong & Martin Shaw & Neil Stammers (toim.) Global Activism, Global Media. Pluto Press, Lontoo. Gamson, William A. (1992) Talking Politics. Cambridge University Press, Cambridge. Gamson, William A. & Wolfsfeld, Gadi (1993) Movements and Media as Interacting Systems. Julkaisussa Annals of the American Academy of Political Science 528:1, s. 114–125. Genc, Kaya (2013) Rise of Turkish citizens' media. Julkaisussa Index on Censorship 42:4, s. 92–95. Gitlin, Todd (1980) The Whole World is Watching: Mass Media in the Making and Unmaking of the New Left. University of California Press, Berkeley. Gitlin, Todd (2013) Occupy’s predicament: the moment and the prospects for the movement. Julkaisussa The British Journal of Sociology 64:1, s. 3–25. Givan, Rebecca Kolins & Roberts, Kenneth M. & Soule, Sarah A. (2009) Introduction: The Dimensions of Diffusion. Teoksessa Rebecca Kolins Givan & Kenneth M. Roberts & Sarah A.Soule (toim.) The Diffusion of Social Movements. Actors, Mechanisms and Political Effects. Cambridge University Press, New York, s. 1–18. Glasius, Marlies & Pleyers, Geoffrey (2013) The Global Moment of 2011: Democracy, Social Justice and Dignity. Julkaisussa Development and Change 44:3, s. 547–567. Goffman, Erwing (1974) Frame Analysis: An Essay on the Organization of Experience. Harvard University Press, Cambridge. 109 Guidry, John A. & Kennedy, Michael D. & Zald, Mayer N. (2003) Globalizations and Social Movements. Teoksessa John A. Guidry & Michael D. Kennedy & Mayer N. Zald (toim.) Globalizations and Social Movements: Culture, Power and the Transnational Public Sphere. University of Michigan Press, s. 1–32. Gümrükcü, Selin (2010) The Rise of a Social Movement: The Emergence of AntiGlobalization Movements in Turkey. Julkaisussa Turkish Studies 11:2, s. 163–180. Gökay, Bülent & Xypolia, Ilia (2013) Reflections on Taksim – Gezi Park Protests in Turkey. A Journal of Global Faultlines Publication. Keele University: Keele European Research Centre, Southeast Europe Series. Göle, Nilüfer (2013) Gezi – anatomy of a public square movement. Julkaisussa Insight Turkey, 15:3, s. 7–14. Habermas, Jürgen (2004/1962) Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteiskunnan kategoriasta. Suom. Veikko Pietilä. Vastapaino, Tampere. Hall, Stuart (1997) The Work of Representation. Teoksessa Stuart Hall (toim.) Representation. Cultural Representations and Signifying Practices. Sage, Lontoo, s. 13–74. Hardt, Michael & Negri, Antonio (2011) The Fight for 'Real Democracy' at the Heart of Occupy Wall Street. Julkaisussa Foreign Affairs 11.10.2011. Saatavissa http://www.foreignaffairs.com/articles/136399/michael-hardt-and-antonio-negri/the-fightfor-real-democracy-at-the-heart-of-occupy-wall-street, viitattu 15.5.2014. Hafner-Burton, Emilie M. (2008) Sticks and Stones: Naming and Shaming the Human Rights Enforcement Problem. Julkaisussa International Organization 62:4, s. 689–716. Held, David & McGrew, Anthony (2005) Globalisaatio. Puolesta ja vastaan. Vastapaino, Tampere. Helsinki Research Group for Political Sociology (2012) CLIC_CODEBOOK MAY 21, 2012. Climate Change and Civil Society –tutkimusprojekti. Saatavissa http://blogs.helsinki.fi/politicalsociology/files/2013/01/CLIC_codebook.pdf, viitattu 30.3.2014. Herkman, Juha (2011) Politiikka ja mediajulkisuus. Vastapaino, Tampere. Herne, Kaisa (2012) Mitä oikeudenmukaisuus on? Gaudeamus, Helsinki. Hironaka, Ann (2014) Greening the Globe. World Society and Environmental Change. Cambridge University Press, New York. Hoppman, David Nicolas & Strömback, Jesper (2010) The rise of the media punditocracy? Journalists and media pundits in Danish election news 1994-2007. Julkaisussa Media, Culture & Society 32:6, s. 943-960. 110 Huikuri, Suvi (2011) Kiista ilmastosta. Uuden ilmastosopimuksen oikeutukset Helsingin Sanomissa ja The Times of Indiassa vuosina 2005–2008. Julkaisussa Sosiologia 48:1, s. 52–66. Ignatieff, Michael (2001) Human Rights as Politics. Teoksessa Michael Ignatieff & Amy Gutmann (toim.) Human Rights as Politics and Idolatry. Princeton University Press, New Jersey. Imig, Doug & Tarrow, Sidney (2001) Contentious Europeans. Protest and Politics in an Emerging Polity. Rowman & Littlefield Publishers Inc. Iyengar, Shanto (1991) Is Anyone Responsible? How Television Frames Political Issues. University of Chicago Press, Chicago. de Jong, Wilma & Shaw, Martin & Stammers, Neil (2005) Global Activism, Global Media. Pluto press, Lontoo. Juppi, Pirita (2004) Keitä me olemme? Mitä me haluamme? Eläinoikeusliike määrittelykamppailun, marginalisoinnin ja moraalisen paniikin kohteena suomalaisessa sanomalehdistössä. Journalistiikan väitöskirja. Jyväskylän yliopisto. Karvonen, Lauri (2009) Politiikan henkilöityminen. Teoksessa Sami Borg & Heikki Paloheimo (toim.): Vaalit yleisödemokratiassa. Eduskuntavaalitutkimus 2007. Tampere University Press, Tampere, s. 94–125. Kellner, Douglas (2012) Media spectacle, insurrection and the crisis of neoliberalism from the Arab Uprisings to Occupy Everywhere! Julkaisussa International Studies in Sociology of Education, 23:3, s. 251–272. Kerton, Sarah (2012) Tahrir, Here? The Influence of the Arab Uprisings on the Emergence of Occupy. Julkaisussa Social Movement Studies 11:3-4, s. 302–308. Kivikuru, Ullamaija (1998) From State Socialism to Deregulation. Teoksessa Oliver BoydBarret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 137–153. Koopmans, Ruud (2002) Codebook for the analysis of political mobilization and communication in European public spheres. The Transformation of Political Mobilisation and Communication in European Public Spheres –projekti. Saatavissa http://europub.wzb.eu/Data/Codebooks%20questionnaires/D2-1-claims-codebook.pdf, viitattu 20.4.2013. Koopmans, Ruud (2004) Movements and media: Selection processes and evolutionary dynamics in the public sphere. Julkaisussa Theory and Society 33, s. 367–391. Koopmans, Ruud & Statham, Paul (1999) Political Claims Analysis: Integrating Protest Event and Political Discourse Approaches. Mobilization 4:2, s. 203–211. 111 Korpivaara, Salla (2013) In Technology We Trust. Moral Justifications in the Climate Change Disputes in the United States. Master’s Thesis, Department of Social Research, University of Helsinki. Koveneva, Olga (2011) Les communautés politiques en France et en Russie. Regards croisés sur quelques modalités du “vivre ensemble”. Annales. Histoire, Sciences Sociales 66:3, s. 787–817. Kukkonen, Anna (2013) What is Worthy in Climate Politics? Justifying Moral Claims in the French Media and Civil society. Master’s thesis, Department of Social Research, University of Helsinki. Kunelius, Risto & Noppari, Elina & Reunanen Esa (2009) Media vallan verkoissa. Tampereen yliopiopiston tiedotusopin laitoksen julkaisuja A 112/2009. Tampereen yliopisto. Kus, Basak & Özel, Isik (2010) United we restrain, divided we rule: Neoliberal Reforms and Labor Unions in Turkey and Mexico. Julkaisussa European Journal of Turkish Studies 11. Laitinen, Arto (2013) Mihin kysymyksiin oikeudenmukaisuusteoriat vastaavat? Sosiaalityön tutkimuksen päivät 14.–15.2.2013. Lapin yliopisto. Lamont, Michèle & Thévenot, Laurent (2000) Rethinking Comparative Cultural Sociology. Repertoires of Evaluation in France and the United States. Cambridge University Press, Cambridge. Lonkila, Markku (2011) Yhteisyyden kieliopit helsinkiläisessä ja pietarilaisessa kaupunkiaktivismissa. Sosiologia 48:1, s. 22–33. Lounasmeri, Lotta (2010) Kansallisen konsensuskulttuurin jäljillä. Globalisaatioajan Suomi Helsingin Sanomissa. Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2010/6. Helsingin yliopisto. Lovering, John & Türkmen, Hade (2011) Bulldozer neoliberalism in Istanbul: The stateled construction of property markets and the displacement of the urban poor. International Planning Studies 16:1, s. 73–96. Luhtakallio, Eeva (2010a) Local Politicizations. A Comparison of Finns and French Practicing Democracy. University of Helsinki Department of Social Research, Sociology Research Reports no. 265. Helsinki University Print, Helsinki. Luhtakallio, Eeva (2010b) Visuaalisen kulttuurin sosiologia – menetelmiä kuvien kohtaamiseen. Sosiaalitutkimuksen kvalitatiivisten menetelmien kurssi 9.4.2010. Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta, sosiaalitieteiden laitos. Luhtakallio, Eeva & Alapuro, Risto (2008) Vaalidemokratia, vastademokratia ja politiikan paluu. Teoksessa: Pierre Rosanvallon Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella (2008/2006), suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino, Tampere s. 7–18. 112 Luhtakallio, Eeva & Ylä-Anttila, Tuomas (2011) Julkisen oikeuttamisen analyysi sosiologisena tutkimusmenetelmänä. Sosiologia 1/2011, s. 34–51. Marks, Leonie A. & Kalaitzandonakes, Nicholas & Konduru, Srinivasa (2006) Images of Globalization in the Mass Media. Julkaisussa The World Economy 29:5, s. 615–636. Marx Ferree, Myra & Gamson, Willian & Gerhards, Jürgen & Rucht, Dieter (2002) Four models of the public sphere in modern democracies. Julkaisussa Theory and Society 31, s. 289–324. Massey, Doreen (2005) For Space. Sage, Lontoo. Mayer, Hartmut & Vogtm Henri (2006) A Responsible Europe? Ethical Foundations of EU External Affairs. Palgrave Macmillan, New York. McNair, Brian (2006) Cultural Chaos. Journalism, News and Power in a Globalised World. Routledge, New York. McNair, Brian (2011) An Introduction to Political Communication. Routledge, New York. McVeigh, Rory & Bayerlain, Kraig & Vann, Burrel Jr. & Trivedi, Priyamvda (2014) Educational Segregation, Tea Party Organizations, and Battles over Distributive Justice. Julkaisussa American Sociological Review 79:4, s. 630–652. Mehta, Jal & Winship, Christopher. Moral Power. Teoksessa Steven Hitlin & Stephen Vasey (toim.) Handbook of the Sociology of Morality. Springer, New York, s. 425-438. Moody, Michael & Thévenot, Laurent (2000) Comparing models of strategy, interests and the public good in French and American environmental disputes. Teoksessa: Michèle Lamont & Laurent Thévenot (toim.) Rethinking Comparative Cultural Sociology: Repertoires of Evaluation in France and the United States. Cambridge University Press, Cambridge, s. 273–306. Müftüler-Bac, Meltem & Keyman, E. Fuat (2012) The Era of Dominant-Party Politics. Julkaisussa Journal of Democracy 23:1, s. 85–99. Nykänen, Johanna (2011) One Question, Any Answers? The EU’s Role in Solving the Kurdish Question in Turkey. The Finnish Institute of International Affairs, Briefing Paper 74. Oguzlu, Tarik (2013) The Gezi Park Protests and its Impact on Turkey's Soft-power abroad. Julkaisussa Ortadogu Analiz 5:55, s. 10–15. Oivo, Katariina (2013) Inspired Justice Environmentalism. Action and Moral Argumentation of Indian Civil Society on Climate Change. Master’s Thesis, Department of Social Research, University of Helsinki. 113 Owen, David (2012) Scales of Justice: Reimagining Political Space in a Globalizing World. Book Review. Julkaisussa Constellations 19:1, s. 135–139. Perloff, Richard M. (2014) The Dynamics of Political Communication: Media and Politics in a Digital Age. Routledge, New York. Pickerill, Jenny & Krinsky, John (2012) Why Does Occupy Matter? Julkaisussa Social Movement Studies 11:3-4, s. 279–287. Pomerlau, Wayne P. (2013) Western Theories of Justice. Julkaisussa Internet Encyclopedia of Philosophy. Saatavissa http://www.iep.utm.edu/justwest/#H5, viitattu 15.10.2013. Päivänsalo, Ville & Mäkinen, Jukka (2009) Rawls, John. Julkaisussa Filosofia.fi –portaali. Eurooppalaisen filosofian seura ry, Niin & Näin -lehti sekä Åbo Akademin filosofian oppiaine. Saatavissa http://filosofia.fi/node/4691, viitattu 18.9.2014. Ramos, Howard, Ron & James, Thomas & Oskar N.T. (2007) Shaping the Northern Media’s Human Rights Coverage, 1986-2000. Julkaisussa Journal of Peace Research 44:4, s. 385–406. Rantanen, Terhi (1998) From Communism to Capitalism. Teoksessa Oliver Boyd-Barret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 125–136. Rantanen, Terhi (2005) The Media and Globalization. Sage Publications, Lontoo. Rawls (1988/1971) Oikeudenmukaisuusteoria. Suom. Terho Pursiainen. WSOY, Porvoo. Rawls (2007/1999) Kansojen oikeus. Suom. Leo Näreaho. Gaudeamus, Helsinki. Reunanen, Esa (2014) Toimittajan poliittinen identiteetti. Aktiivinen aatteenkannattaja, passiivinen puhelinpylväs vai jotain ihan muuta? Teoksessa Heikki Luostarinen & Pentti Raittila (toim.) Journalistin vapaus. Vastapaino, Tampere, s. 46-73. Ridell, Seija & Kymäläinen, Päivi & Nyyssönen, Timo (2009) Julkinen tila tänään – kuhinaa lomittuvilla rajapinnoilla. Teoksessa Seija Ridell & Päivi Kymäläinen & Timo Nyyssönen (toim.) Julkisen tilan poetiikkaa ja politiikkaa. Tieteidenvälisiä otteita vallasta kaupunki-, media ja virtuaalitiloissa. Tampere University Press, Tampere, s. 7–40. Rosavallon, Pierre (2008/2006) Vastademokratia. Politiikka epäluulon aikakaudella. Suom. Tapani Kilpeläinen. Vastapaino, Tampere. Rucht, Dieter (2004) Movement Allies, Adversaries, and Third Parties. Teoksessa David A. Snow & Sarah A. Soule & Hanspeter Kriesi (toim.) The Blackell Companion to Social Movements. Blackwell Publishing, Malden, s. 197–216. Rucht, Dieter (2013) Protest movements and their media usages. Teoksessa Bert Cammaerts & Alice Mattoni & Patrick McCurdy (toim.) Mediation and Protest Movements. Intellect, Bristol, s. 249–268. 114 Saaranen-Kauppinen, Anita & Puusniekka, Anna (2006) KvaliMOTV - Menetelmäopetuksen tietovaranto. Yhteiskuntatieteellinen tietoarkisto, Tampere. Saatavissa http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus, viitattu 29.10.2013. Salo, Sanna (2012) Kiista demokratiasta. Globalisaatiokeskustelu suomalaisissa vastajulkisuuksissa 1999-2001. Pro gradu -tutkielma. Sosiaalitieteiden laitos, Helsingin yliopisto. Sassen, Saskia (2011) The Global Street: Making the Political. Julkaisussa Globalizations 8:5, s. 573–579. Schulze-Schneider, Ingrid (1998) From Dictatorship to Democracy. Teoksessa Oliver Boyd-Barret & Terhi Rantanen (toim.) The Globalization of News. Sage Publications, Lontoo, s. 108–124. Simsek, Sefa (2004) New Social Movements in Turkey Since 1980. Julkaisussa Turkish Studies 5:2, s.111–139 Smith, Thomas W. (2007) Leveraging Norms: The ECHR and Turkey’s Human Rights Reforms. Teoksessa Zehra F. Kabasakal Arat (toim.) Human Rights in Turkey. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, s. 262–274. Smith, Jackie & Glidden, Bob (2012) Occupy Pittsburgh and the Challenges of Participatory Democracy. Julkaisussa Social Movement Studies 11:3-4, s. 288–294. Snow, David A. & Benford Robert D. (1988) Ideology, frame resonance and participant mobilization. Julkaisussa International social movement research 1:1, s. 197–217. Steinberg, Gerald M. (2013) International NGOs, the Arab Upheaval, and Human Rights: Examining NGO Resource Allocation. Julkaisussa: Northwestern Journal of International Human Rights 11:1, s. 124–149. Steel, John (2012) Journalism & Free Speech. Routledge, New York. Sulkunen, Pekka (2009) The Saturated Society. Governing Risk and Lifestyles in Consumer Society. Sage, Lontoo. Tarrow, Sidney (1998) Power in Movement. Social Movements and Contentious Politics. Cambridge University Press, Cambridge. Tarrow, Sidney (2005) The New Transnational Activism. Cambridge University Press, Cambridge. Taspinar, Omer (2014) The End of the Turkish Model. Julkaisussa Survival: Global Politics and Strategy 56:2, s. 49–64. Tastan, Coskun (2013) The Gezi Park Protests in Turkey: A Qualitative Field Research. Julkaisussa Insight Turkey 15:3, s. 27–38. 115 Thévenot, Laurent & Moody, Michael & Lafaye, Claudette (2000) Forms of Valuing Nature: Arguments and Modes of Justification in Environmental Disputes. Teoksessa Michèle Lamont & Laurent Thévenot (toim.), Rethinking comparative cultural sociology: Repertoires of Evaluation in France and the United States. Cambridge University Press, Cambridge, s. 229–272. Tilly, Charles & Tarrow, Sidney (2007) Contentious Politics. Paradigm Publishers, Lontoo. Tombus, H. Ertug (2013) Reluctant Democratization: The Case of the Justice and Development Party in Turkey. Julkaisussa Constellations 20:2, s. 312–327. Tuchman, Gaye (1978) Making News: A Study in the Construction of Reality. Free Press, New York. Tunc, Asli (2013) Freedom of expression debates in Turkey: Acute problems and new hopes. Julkaisussa International Journal of Media & Cultural Politics 9:2, s. 153–163. Türkmen, Füsun (2007) Turkey’s Participation in Global and Regional Human Rights Regimes. Teoksessa Zehra F. Kabasakal Arat (toim.) Human Rights in Turkey. University of Pennsylvania Press, Philadelphia, s. 249–261. Urhan, Betül & Celik, Seydi (2010) Perceptions of “National Security” in Turkey and Their Impacts on the Labor Movement and Trade Union Activities. Julkaisussa European Journal of Turkish Studies 11. Uysal, Ahmet (2009) The Language of Inclusion and Exclusion: Media and Social Movements in Turkey. Julkaisussa Global Media Journal 8:14, s. 1–19. Wallerstein, Immanuel (2013) Turkey: Dilemma of Kurds. Julkaisussa Bülent Gökay & Ilia Xypolia (toim.) Reflections on Taksim – Gezi Park Protests in Turkey. A Journal of Global Faultlines Publication. Keele University: Keele European Research Centre, Southeast Europe Series, s. 31–32. Vliegenthart, Rens & van Zoonen, Liesbet (2011) Power to the frame: Bringing sociology back to frame analysis. Julkaisussa European Journal of Communication, 26:2, s. 101–115. Ylä-Anttila, Tuomas (2010) Politiikan paluu: Globalisaatioliike ja julkisuus. Vastapaino, Tampere. Ylä-Anttila, Tuomas (2012) Global Social Movements, Justice and the Media. Research plan. Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitos, Helsinki. van Zoonen, Elisabeth A. (1992) The women’s movement and the media: Constructing a public identity. Julkaisussa European Journal of Communication 7:4, s. 453–476. Önis, Ziya (2012) The Triumph of Conservative Globalism: The Political Economy of the AKP Era. Julkaisussa: Turkish Studies 13:2, s. 135–152. 116 Siteeratut uutistoimistoraportit ASSOCIATED PRESS 31.5.2013 Turkish police raid sit-in against tree removal. ASSOCIATED PRESS 1.6. 2013 Erdogan defiant as police and demonstrators clash. ASSOCIATED PRESS 1.6.2013 Turkish police retreat from Istanbul square. ASSOCIATED PRESS 1.6.2013 Protesters swarm Istanbul square after clashes. ASSOCIATED PRESS 3.6.2013 Turkish PM, president at odds over protests. ASSOCIATED PRESS 3.6.2013 Administration voices concern over Turkish unrest. ASSOCIATED PRESS 3.6.2013 Erdogan rejects 'dictator' claims. ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Turkish gov't offers apology as protests continue. ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Turkish media slammed for poor riot coverage. ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 EUR:Turkey protests turn to media coverage. ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Turkey's street protests get personal. ASSOCIATED PRESS 4.6.2013 Q&A: A look at the protests sweeping Turkey. ASSOCIATED PRESS 5.6.2013 Protests unite Turks across social spectrum. ASSOCIATED PRESS 5.6.2013 Turkey's tourism industry shrugs off protest fears. ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 Erdogan returns to face protests in Turkey. ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 SnAssociated Pressshots from Turkey's protest. ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 A glance at the Taksim protesters in Istanbul. ASSOCIATED PRESS 6.6.2013 Turkish leader slightly mellows his tone. ASSOCIATED PRESS 7.6.2013 A glance at some of Erdogan's supporters. ASSOCIATED PRESS 7.6.2013 Protests crack Turkey's international image. ASSOCIATED PRESS 7.6.2013 EU defends the right to peaceful protest in Turkey. ASSOCIATED PRESS 10.6.2013 Istanbul soccer fans united by anti-govt protests. ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 Protest crackdowns test Obama ties with Turkish PM. ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 A look at Turkey and its widespread protests. ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 Police renew sweep through Istanbul square. ASSOCIATED PRESS 11.6.2013 Turkish economy depends on political stability. ASSOCIATED PRESS 12.6.2013 Turkish PM to meet Istanbul park protesters. ASSOCIATED PRESS 13.6.2013 Turkish PM meets with protesters after warning. ASSOCIATED PRESS 14.6.2013 Turkish PM urges protesters to leave Gezi Park. ASSOCIATED PRESS 14.6.2013 Turkish PM vows new gesture aimed to cool protests. 117 ASSOCIATED PRESS 15.6.2013 Turkish president: Time for park protesters to go. ASSOCIATED PRESS 16.6.2013 Riot police end Istanbul park protest. ASSOCIATED PRESS 16.6.2013 Turkish PM defends his 'duty' to end protests. ASSOCIATED PRESS 17.6.2013 Unions give lift to Turkish anti-gov't protests. ASSOCIATED PRESS 18.6.2013 Turkey vows to strengthen police powers. ASSOCIATED PRESS 18.6.2013 Turkey's defiant PM says police to get more power. ASSOCIATED PRESS 18.6.2013 Turkey's `standing man' launches new protest wave. ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Turkish official approves 'standing man' protest. ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Turkey's 'standing man' to join ranks of icons? ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Comparison of mass protests in Brazil and Turkey. ASSOCIATED PRESS 19.6.2013 Turkish ambassador: Protests 'democracy in action'. ASSOCIATED PRESS 21.6.2013 Analysis: Protests threaten Erdogan ambitions. ASSOCIATED PRESS 22.6.2013 Erdogan: Turkey, Brazil hit by same conspiracy. ASSOCIATED PRESS 24.6.2013 EU seeks to look beyond Turkey protests. ASSOCIATED PRESS 6.7.2013 Istanbul's governor warns against new protest. ASSOCIATED PRESS 10.7.2013 Turkish opposition angry over union vote by gov't. ASSOCIATED PRESS 27.8.2013 Facebook: Governments demanded data on 38K users. ASSOCIATED PRESS 30.9.2013 Turkey unveils reforms, some aimed at Kurds. ASSOCIATED PRESS 16.10.2013 EU faults Turkey for protest clashes, urges reform. 118
© Copyright 2024