Lehti 2012/2 - Viipurin pitäjäseura
VIIPURIN PITÄJÄLÄINEN Viipurin pitäjäseura ry:n lehti 2 / 2 012 Viipurin pitäjäläinen 2/2011 SISÄLLYS Pääkirjoitus3 Elojuhla4 Piispa Alopaeuksen tarkastusmatka 1812 - juhlaesitelmän tiivistelmä 6 Viipurilaiset Heinjoen tiellä - kesämatka 2012 11 Karjalaiset kesäjuhlat Lahdessa15 Vierailu Hyrsylän Mutkaan16 Laura Virolainen in memoriam17 Hallitus tutuksi18 Vuoden virvottava19 Viipurin ympäristön evakuointi - esitelmän tiivistelmä 20 Tie Parikkalaan - lasten päivä kesäkuussa 1944 22 Tunnistatko kuvan rakennuksen?23 Pekka Turtiaisen muisteluksia24 Tervetuloa Puurojuhlaan25 Kutsu syyskokoukseen25 Kallen kanssa Karjalaan26 Pro Monrepos uutisia28 Pitäjäsäätiön ja Viiva säätiön historiikki30 Kalenteri 201333 Ilmoituksia34 Hallituksen yhteystiedot 2012 35 Toimitus vastaava päätoimittaja toimitussihteeri taitto painosmäärä painopaikka kannet sisus kannen kuva Marja-Leena Evinen Anne Uotinen Jari Stirkkinen 330 kpl Karkkilan Painopalvelu Oy 120 g offset-paperi 80 g offset-paperi Rautatien rakentaminen merkitsi kaikenlaisen toimeliaisuuden kasvua maalaiskunnan kylässä. Viipurin -Antrean rataa Karisalmen kohdalla. Kuva: Jari Stirkkinen 2012 Haluatko kirjoittaa omaan pitäjälehteemme? Toimi näin: Toimita teksti ja kuvia toimitussihteerinä toimivalle Anne Uotiselle joko - kirjeitse osoitteeseen Anne Uotinen, Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki - sähköpostitse osoitteeseen [email protected] Laita kuvien taakse tieto kuvienottajasta sekä kuvien palautusosoite. Laita myös kaikkeen muuhun palautettavaksi haluttavaan materiaaliin palautusosoite. Kirjoitukset ja muu aineisto vuoden 2013 ensimmäistä lehteä varten tulee toimittaa 15.2.2013 mennessä. Kiitos kaikille tähän lehteen kirjoittaneille ja kuvia toimittaneille! Terveisin lehden toimitus. 2 Viipurin pitäjäläinen 2/2011 Hyvät pitäjäläiset Tiedättekö mitä ovat pinteli, säppäli, säpsä ja sorokka, entä korvalusikka, rekko ja kärpänen? No nehän ovat suomalaiseen kansallipukuun liittyviä asioita kuten päähineitä ja erilaisia kirjailuja. Minulle nuo termit olivat uusia ja tulivat ns. puun takaa istuessani Karjalatalon juhlasalissa kuuntelemassa luentoa karjalaisista kansallispuvuista. Karjalan Liitto järjesti lauantaina 29.9. tilaisuuden, jossa esiteltiin karjalaisia kansallispukuja. Suomen kansallispukukeskuksen konsultti Taina Kangas aloitti iltapäivän kertomalla sanoin ja kuvin kansanpuvuista ja kansallispuvuista sekä läntisten ja itäisten kansallispukujen eroista. Esitelmää seurasi karjalaisten kansallispukujen esittely, jonka juonsi Karjalan Liiton toiminnanjohtaja Satu Hallenberg, tietenkin kansallispukuun pukeutuneena. Salin täyttänyt yleisö tuntui nauttivan niin luennosta kuin pukujen esittelystäkin, pukuja oli ilahduttavan paljon. Joukossa oli myös muutama miesten kansallispuku. Kaukolan miehen puvun hattu oli komea, suorastaan mahtipontinen. Monet mannekiineista olivat itse valmistaneet asunsa, Valkjärven puvun esitellyt oli yksi heistä. Puvun tekoon, kun ainakin kirjailut olivat kokonaan käsityötä, häneltä oli kulunut kaksi ja puoli vuotta. Hän oli sanojensa mukaan nauttinut joka neulanpistosta. Lopputulos olikin upea. Viipurin uuden puvun näytöksessä esitteli Annuli Perheentupa. Viipurin pukua käyttää myös Karjalan Liiton puheenjohtaja, seuramme jäsen Marjo Matikainen-Kallström. Näin kertoi juontaja, mutta tuonhan me jo tiesimme. Viipurin, myös Viipurin pitäjän naisen puvun hameen leveiden raitojen väreinä ovat tiilenpunainen, keltainen, harmaanvihreä ja ruskea. – Hame laskostetaan siten, että tiilenpunainen väri on vallitseva. – Hameessa on edessä leveä vastalaskos. – Liivi on mustaa samettia tai mustaa villakangasta ja ommeltu kiinni hameeseen. Liivi kiinnitetään edestä kahdella kullanvärisellä hakasparilla. – Paidan kauluksessa on kapea reikäommelrivi. – Päähine on mustalla silkillä päällystetty kirjailtu pinteli, jonka reunassa on kapea valkoinen pitsi. Takana on mustat silkkinauhat. Päähineenä voi myös käyttää silkkihapsuista natsia. Tytöt käyttävät silkkinauhoja. – Musta nauhakoristeinen vyötasku on reunustettu vaalealla nauhalla. Tasku kiinnitetään liivin helmaan. – Pukuun kuuluu kullattu pitkänomainen solki. – Sukat ovat valkoiset. Jo pelkästään kansallispukunäytös osoitti kuinka rikas ja monipuolinen on karjalainen kulttuuri ja kuinka monta erilaista asiaa kulttuurin sateenvarjon alle mahtuu. Jos ei juhlapukuperinne ole juttusi, niin entäpä ruoka tai arkkitehtuuri, kirjallisuus tai musiikki, vai miten olisi virpomalorut? Oletko sinä löytänyt jo oman suosikkisi karjalaisen kulttuurin suuresta sylistä? Viipurin puvun mukaista värikylläistä syksyä ja kiireetöntä Joulun odotusta kaikille lukijoille. Marja-Leena Evinen 3 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Elojuhlassa perehdyttiin Vanhan ja Uuden Suomen yhdistymiseen vuonna 1812 Pitäjäseuran Elojuhlaa vietettiin aiemmasta poiketen vasta syyskuun puolivälissä. Juhla on jo muutaman vuoden ajan kokenut yleisökatoa ja siirtämällä juhlan pitoajankohta elokuulta syyskuuhun ajattelimme saavamme suuremman juhlayleisön. Aurinkoinen sää toi kuitenkin vain muutaman vieraan lisää. Järjestäjät ja esiintyjät mukaan lukien ohjelmasta, tarjoiluista ja ennen kaikkea hyvästä seurasta oli nauttimassa noin 70 henkeä. Dosentti Kyllikki Tiensuu tarkistaa esitysvälineet Timo Lindroosin kanssa ennen varsinaista juhlaa. Viipurin pitäjän lipulle -laulun jälkeen tilaisuuden avannut puheenjohtaja Timo Lindroos kertoi pitäjäseuran jäsenyyden kiinnostavan, lähes jokaisessa kokouksessa on hyväksytty uusia jäseniä. Hän kertoi, että myös Viipuri kiinnostaa. Viipuria on muisteltu niin Ilta-Sanomissa kuin Helsingin Sanomien verkkolehdessä. Avauksensa lopuksi hän kukitti keväällä kunniajäseneksi kutsutun Mauno Kempin. Elojuhlassa laulunjohtajan debyyttinsä Pitäjäseuran parissa suoritti sopraano Maria Heiskanen, jonka esilaulaman Sellanen ol Viipuri laulun jälkeen siirryttiin Kaarina Mannin luotsaaman emännistön kattamaan kahvipöytään, jossa oli riisi- ja perunapiirakoiden lisäksi maksapiirakkaa sekä pikku pullia. Väliajan jälkeen kajautettiin haastamisesta vertynein äänihuulin Laulu Viipurista. Sen jälkeen Wiipuri-Yhdistyksen puheenjohtajan Matti Lepistön oli hyvä tulla tuomaan terveiset sisar-/veljesseuralle. Matti muistutti, että ensin oli pääkaupungissa yksi iso seura Pääkaupungin karjalaiset, nyt on monta erillistä seuraa, joista jokainen painii samojen ongelmien kanssa: jäsenistö ikääntyy, rahat vähenevät ja osallistuvat vähenevät. Miksi emme saa porukkaa enää mukaan, hän ihmetteli. Matti Lepistö kiitteli ystävällisesti sekä Elojuhlamme henkeä että pitäjäseuramme lehteä ja kysyi, voisimmeko tehdä yhdessä vielä parempaa lehteä. Hän perään kuulutti myös Viipurin ja Viipurilaisjärjestöjen näkymistä Karjalan Liiton hallinnossa nykyistä suuremmalla painoarvolla. Vaikka WiipuriLiitto lakkautettiin, pitäisi saada jokin tapa tehdä yhteistyötä. Lopuksi hän kysyi olisiko aika Viipuri-Päivien uudelle tulemiselle? Uuden kunniajäsenen kukittivat Timo Lindroos ja Päivi Putkonen-Hegazi. Juhlan tieteellisestä annista vastasi dosentti Kyllikki Tiensuu, joka kertoi piispa Magnus Jacob Alopaeuksen tsaari Aleksanteri I saamasta tehtävän annosta tarkastaa Vanhan Suomen seurakuntien tila. esitelmä valaisi Vanhan Suomen seurakuntaelämää ja sen organisointia. Esitelmä toi myös tuulahduksen menneestä esitykseen sisältyneiden vanhojen kirjoitusten lainausten muodossa. Kanssakäymisen muodollisuus kuulosti varsin jäykältä ja huvittavaltakin nykysuomalaisen korvissa. 4 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Tulevaisuuteen kurottavan puheenvuoron jälkeen lavan otti haltuun hurmaava Lauluyhtye Viisveisaa, johon kuuluvat jäseninä Kirsi Vakkilainen, Matleena Koskenniemi, Pekka Salminen, Matias Vakkilainen ja Markku Rämö. Matias Vakkilainen kertoi yhteyttä esitellessään sen jokaisella jäsenellä olevan sukujuuria luovutetussa Karjalassa mutta heidän esiintyvänvasta ensimmäistä kertaa Karjalatalolla. Kerta ei tule jäämään viimeiseksi. Yhtye aloitti Karjalan kunnailla, jonka jälkeen siirryttiin Malmsten-potpurin kautta Umberton Olet kaikki -kappaleeseen. Taidolla, tunteella ja huumorilla esitetyn musiikin ja riemukkaan shown päätti Juoruja -kappale, jossa juoru kulki entisaikojen tapaan suusta korvaan menetelmällä. Nykyisin saman asian hoitaa sosiaalinen media, Facebook ja Twitter. Mediat muuttuvat, muuta uteliaisuus muiden kuulumisia kohtaan ei. Kappaleen säveltäjäksi kerrottiin Vakkilainen. Olisiko ollut joku yhtyeestä? Tervetuloa toistekin. Teitä olisi kuunnellut pidempääkin. Laulun jälkeen palattiin historian pariin kun Viipurin pitäjäsäätiön asiamies Teuvo Moisio kertoi Viipurin pitäjäsäätiön ja Viiva Säätiön vastavalmistuneesta historiikista. Viiva-Säätiö on ollut Viipurin maalaiskunnan ja Vahvialan yhteinen säätiö. Kuntien tiet erosivat vuonna 1972 ja nyt kummallakin kunnalla on oma säätiönsä. Yhteisestä säätiöstä ehdittiin jakaa noin 1000 opiskelija-apurahaa sekä avustuksia mm. Viipurin maalaiskunnan historiikkien kirjoittamiseen. Viipurin pitäjäsäätiö on viime vuosikymmenten aikana avustanut noin 30 kyläkirjan teossa sekä hautamuistomerkkien hankinnassa ja hautausmaiden hoidossa. Historiikin julkaisemisen jälkeen kajautettiin Karjalaisten laulu ja suoritettiin arvonta. Aulis Juvonen jututti kirjamyynnin ohessa Lyykylästä kotoisin olevia Aleksanteri ja Juhana Jääskeläistä. Juhlan juonsi pitäjäseuran hallituksen jäsen Heimo Kemppi. Lauluyhtye Viisveisaa. teksti: Anne Uotinen kuvat: Päivi Parjanen Opetusneuvos Teuvo Moisio. 5 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Piispa Magnus Jacob Alopaeus valmistelemassa Vanhan Suomen liittämistä tarkastusmatkalla Karjalassa 1811–1812 Tiivistelmä dosentti Kyllikki Tiensuun juhlaesitelmästä Pitäjäseuran Elojuhlassa 16.9.2012 suomalaiset saattoivat vastedes hoitaa maansa asioita varsin itsenäisesti. Autonomisesta Suomesta oli tuleva osoitus keisarin vapaamielisyydestä, Suomi olisi Ruotsin mallin mukainen modernin valtion kokeilukenttä, eräänlainen näyteikkuna koko läntiselle Euroopalle. Aleksanteri I tunsi Vanhan Suomen oloja sinne vuonna 1803 tekemänsä tarkastusmatkan perusteella. Hän oli nähnyt, ettei Venäjän vallan aika ollut parantanut sikäläisen väestön oloja. Vanha ja Uusi Suomi Kuluvana vuonna on juhlittu Helsingin nousua pääkaupungiksi 200 sitten. Toinen vuoden 1812 merkkitapahtuma oli niin kutsutun ”Vanhan Suomen” liittäminen muun Suomen eli ”Uuden Suomen” yhteyteen. Molemmat tapahtumat ”siirsivät Suomen 200 kilometriä Pietarin suuntaan”. Myös ulkopoliittisilla tekijöillä oli oma vaikutuksensa. Keisari tavoitteli suomalaisten suosiota, jottei ulkopuolelta tuleva yllytys saisi heitä taipumaan takaisin Ruotsin puoleen. Vanha Suomi muodostui niistä alueista, jotka Ruotsi menetti Venäjälle Suuren Pohjan sodan päättäneessä Uudenkaupungin rauhassa 1721 ja Hattujen sodan jälkeen 1743 Turun rauhassa. Suomen sodan 1808–1809 jälkeisessä Haminan rauhassa loputkin Suomesta, Venäjältä katsoen ”uusi” Suomi, liitettiin keisarikuntaan. Uudenkaupungin rauhan jälkeen Vanhan Suomen luterilainen kirkko joutui Pietarissa toimineen Viron, Liivinmaan ja Suomen asiain keisarillisen oikeuskollegion alaiseksi. Tämä virasto hoiti keisarikunnan vierasuskoisten uskontokysymyksiä. Vanha Suomi jaettiin kahteen kirkkohallinnolliseen alueeseen, jotka vastasivat hiippakuntia. Niitä johtivat konsistorit, joista toinen toimi Viipurissa ja toinen Haminassa. Haminan konsistoripiirin muodosti Turun rauhassa Venäjään liitetty Vanhan Suomen osa. Konsistorien esimiehinä olivat Viipurin ja Haminan kirkkoherrat, joilla oli tuomiorovastin arvo. Piispoja ei Vanhaan Suomeen nimitetty. Konsistorien jäseniksi kutsuttiin lähiseurakuntien kirkkoherroja ja koulumiehiä. Viipurin konsistorin virkakielenä oli saksa, Haminassa taas suurimman osan ajasta ruotsi. Konsistoripiirit oli jaettu rovastikuntiin, joita oli Viipurin piirissä neljä ja Haminan piirissä kaksi. Ruotsin ja Venäjän raja 1700-luvun lopussa. Vihreällä Uudenkaupungin rauhassa Venäjälle siirtynyt alue ja keltaisella Turun rauhassa Venäjälle siirtynyt alue. Vanhan Suomen papisto Uudenkaupungin rauhaa lähinnä seuranneina vuosina Viipurin konsistoripiirin papiston sivistystaso ei ollut kehuttava: lähes puolet oli päässyt virkaansa ilman akateemisia opintoja. Tilanne parani, kun pappeja saatiin Ruotsin Näyteikkuna länteen Porvoon valtiopäivillä 1809 Aleksanteri I antoi Suomen säädyille hallitsijanvakuutuksen. Maa sai autonomisen aseman. Ruotsin vallan aikaiset lait ja oikeuskäytäntö jäivät voimaan, ja 6 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 puoleisesta Suomesta ja kun Vanhan Suomen miehet pääsivät opiskelemaan Turun yliopistoon. Papinvirkojen saanti Vanhassa Suomessa houkutteli onneaan koettamaan niitäkin, jotka olivat kompuroineet urallaan läntisten esimiestensä ankaramman valvonnan alaisina. Vuosisadan puolivälistä lähtien pappissivistyksen taso Vanhassa Suomessa nousi jatkuvasti. Yliopistossa opiskelusta tuli papiksi pääsyn säännöllinen ehto. Turun lisäksi opiskeltiin Tartossa. Vanhan Suomen seurakuntaelämä ei juuri poikennut rajan länsipuolen käytännöistä. Papiston koulutustaso oli alempi kuin Turun ja Porvoon hiippakunnissa. Toisaalta Haminan konsistori antoi rippikouluohjeet jo 1744, Porvoon tuomiokapituli vasta 30 vuotta myöhemmin. Rauhanteossa raja oli vedetty useiden seurakuntien läpi, joten jumalanpalveluselämän järjestämisessä oli hankaluuksia. Mäntyharjun seurakunnasta suurin osa jäi Ruotsin puolelle, mutta kirkko ja pappila Vanhaan Suomeen. Porvoon piispa Magnus Jacob Alopaeus (1743–1818) Magnus Jacob Alopaeus kuului Porvoon hiippakunnassa paljon vaikuttaneeseen sukuun: isoisä Magnus oli toiminut Viipurin ja isosetä Anders Mäntyharjun kirkkoherrana 1700-luvun alkupuolella, isä David Alopaeus taas Leppävirran kirkkoherrana ja setä Magnus Porvoon tuomiorovastina saman vuosisadan lopulla. Keisari Aleksanteri I antoi käskykirjeen Vanhan Suomen liittämisestä uuteen Suomeen 23.12.1811. Muutos astui voimaan vuoden 1812 alussa. Entinen Vanha Suomi muodosti siitä lähtien Suomen suuriruhtinaskunnassa Viipurin läänin. Magnus Jacobin viidestä pojasta vanhimmat Pehr Johan ja Magnus sekä toiseksi nuorin Carl Elias olivat kukin vuorollaan Porvoon tuomiorovasteja, ja hänen tuomaripoikansa pojasta Carl Henrikistä tuli Porvoon piispa 1885. Magnus Jacobin serkku, diplomaatti Frans David Alopaeus vaikutti merkittävästi keisarin päätökseen yhdistää Vanha ja Uusi Suomi. ”Ja koska uskonto on kaiken valtiollisen moraalin korkein pyhitys”, keisari piti velvollisuutenaan suunnata siihen ensimmäiset toimenpiteensä, jotta ”ennen kuin yhdistys yhteiskunnallisella alallaan tuleekaan voimaan, hengellisiä siteitä valmisteltaisiin ja lujitettaisiin”. Marraskuun 7. päivänä 1811 keisari antoi piispa Magnus Jacob Alopaeukselle käskyn ottaa käsiinsä Viipurin läänin kirkollisten asioiden hoito ja tehdä sinne piispantarkastusmatka. Keisari oli miettinyt keinoja, jolla ”palauttaa maakuntaan se menestys, joka sieltä niin kauan on puuttunut”. Keisarin mielestä oli tarpeen ”ensi sijassa pitää huolta sen siveellisistä oloista, ne kun ovat kaiken yhteiskunnallisen kukoistuksen pohja”. Magnus Jacob Alopaeus Aleksanteri I oli Porvoon valtiopäivillä saanut erityisen hyvän kuvan Porvoon hiippakunnan piispasta Magnus Jacob Alopaeuksesta. Niinpä hän päätti, että Vanha Suomi liitettäisiin ”uutena löytölapsena” kirkollisesti suoraan Porvoon hiippakuntaan. Magnus Jacob Alopaeus nimitettiin Vanha Suomen piispaksi 28.10.1809 lähes 66-vuotiaana. Hän ryhtyi tarmokkaasti järjestämään hiippakuntaansa yhdistetyn Vanhan Suomen 7 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 kirkollisia oloja tavoitteenaan muuttaa ne läntisen Suomen kaltaisiksi. Alopaeuksen tarkastusmatkan tuli keisarin ohjeen mukaan tapahtua mahdollisimman pian ja sen avulla piispan piti oppia tuntemaan maakunnan uskonnollinen henki sekä tutkia papiston hengellistä kantaa, teologista sivistystä ja taitavuutta virantoimituksessa. Lopuksi piispan oli tehtävä keisarille tiliä havainnoistaan ja ehdotettava parannuksia järjestyksen palauttamiseksi maakuntaan. Alopaeuksen tarkastusmatka Pitkä, kuukausia kestänyt tarkastusmatka (12.12.1811–2.3.1812) ulottui Viipurin läänin kaukaisimpiinkin seurakuntiin ja oli 68-vuotiaalle piispalle epäilemättä voimia kysyvä. Piispan seurueeseen kuului kaksi hänen omaa poikaansa; silloinen Porvoon tuomiorovasti Pehr Johan Alopaes, piispan vanhin poika ja amanuenssina 18-vuotias ylioppilas Carl Elias Alopaeus. Alopaeuksella oli kaikkiaan 13 lasta. Keisarin käskykirjettä täydensi Pietarissa toimineen Suomen asiain komitean puheenjohtajan Gustaf Mauritz Armfeltin piispalle lähettämä kirje. Armfelt ilmoitti keisarin toivovan, että Alopaeus kävisi - mikäli vuodenaika ja piispan korkeaikä sen sallisivat - myös uuden alueen kaukaisimmissa osissa, joihin epäkohdat olivat juurtuneet pahimmin. Porkkanana piispalle Armfelt ilmoitti, että näkymät ”Arvon Piispan” suunnitelmalle Porvoon lukion laajentamisesta ja parantamisesta [yliopistoksi] näyttivät valoisilta. Ensimmäinen tarkastuskohde oli Pyhtää 12.12. ja matka päättyi 2.3. Valkealassa. Joulupyhät piispa seurueineen vietti Viipurissa. Tärkeimmissä ja myös kaukaisimmissa seurakunnissa pidettiin jumalapalvelus ja kristinopinkuulustelu. Muualla tapahtui suppeampi tarkastus seurakunnan luottamusmiesten läsnä ollessa sekä ns. agenda, jolla tarkoitettiin papistoa, kirjanpitoa ja virkataloa koskevien asioiden läpikäyntiä. Jos jokin seurakunta piti ohittaa, sen papisto kutsuttiin kuitenkin naapuripitäjän tarkastustilaisuuteen tutkittavaksi. Piispa kirjoitti Armfeltille, että hän oli ”tyrmistynyt sitä korkeaa luottamusta mitä Hänen Keisarillinen Majesteettinsa osoitti minulle”. Piispa oli päättänyt tehdä työnsä mahdollisimman hyvin ja käydä kaukaisimmissakin seurakunnissa. Alopaeus totesi:” Olen kyllä kuullut, että suuretkin epäjärjestykset ovat juurtuneet Inkerin rajaa vasten olevien seurakuntien papistoon.” Piispan tarkastuskaavassa oli noin sata kysymystä, ja tarkastusta leimasi kauttaaltaan melkoinen ankaruus. Vaikutus rahvaaseen oli tarkastusmatkan historiasta kirjoittaneen Sigfrid Sireniuksen kuvauksen mukaan ”Rahvas taas, jonka silloin elävä miespolvi ei ollut koskaan piispaan nähnyt, vastaanotti Alopaeuksen kaikkialla yksimielisellä ihastuksella, kun tämä henkeväpiirteinen mies tuli kookkaana, arvokkaana ja juhlallisen vakavana ja joka paikassa ilmaisten, että seurakuntain paras oli hänen ainoa silmämääränsä. Tällä kansalla on huolia paljon, ja ensimmäiseksi se antoi --- uskonnolliset huolensa miehelle, joka osoitti lämpimästi ottavansa osaa rahvaan tärkeimpiin ja pyhimpiin asioihin.” Arnfeltin mielestä ”barbaria ja kurjuus Vanhassa Suomessa eivät varmaan olisi kasvaneet tähän mittaan, jollei hengellinen eli kirkkokuri olisi ollut yhtä huonoissa käsissä kuin maallinen valta; minulle on erittäin tärkeää tietää totuus ja tietää, mitä teitä pitäisi kulkea siviilihallintoa luotaessa”. Armfelt jatkoi:” Viipurin läänin papeista kiertää yleensäkin oikeita skandaalijuttuja. Kunpa ne eivät olisi tosia! Sillä muuten tarvitaan enemmän kuin kehotuksia järjestykseen ja hyvien esikuvien voimaansaattamiseen.” Jumalanpalvelusten toimittamisessa ei Vanhassa Suomessa juuri ollut huomautettavaa. Ehtoollista oli vietetty useimmissa seurakunnissa joka toinen pyhä. Katekismuksesta saarnattiin enää harvemmin. Kirkkolaulu itäisen Suomen seurakunnissa oli ilmeisen hyvää, koska siihen ei puututtu. Rippikoulua pidettiin yleensä kak- 8 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 mäki, Sääminki, Ruokolahti ja Rautjärven kappeli, Jääski, Joutseno, Lappeenranta, Lappee, Lemi, Savitaipale, Luumäki ja 2.3. Valkeala, jonne tarkastusmatka päättyi. si viikkoa syksyin keväin. Kansanlukutaitoa testattiin varsinkin kummeilla ja avioliittoon aikovilta. Kinkerien pito oli suurimmassa osassa seurakuntia moitteetonta. Lasten lukutaito perustui etupäässä kotiopetukseen. Piispan havaintoja Viipurissa 1. Kirkkohera Jacob Schroeder saarnasi piispantarkastuksen alkajaisjumalanpalveluksessa ”taitavasti” sunnuntain evankeliumista. Schroeder oli muutenkin kelpo pappi, opiskellut yliopistossakin kaksi vuotta. 2. Kuulustelun tuloksena piispa ilmoitti olevansa hyvillään siitä, että niin vanhemman kuin nuoremmankin väen muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta - lukutaito oli hyvä. Lisäksi suurin osa vanhoista, ripillä käyneistä omasi osin hyvän, osin välttävän kristinopintaidon. Piispa kehotti seurakuntalaisia mitä hellimmin kasvamaan päivittäin Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen totisessa tuntemisessa ja kunnioituksessa ja antamaan tämän tiedon vaikuttaa kristillisiä hyveitä ja hyviä tekoja. 3. Piispa kehotti viipurilaisia rukoilemaan Jumalaa Korkean Esivallan puolesta ja nyt alamaisella kiitollisuudella tunnustamaan Hänen Keisarillisen Majesteettiinsa erinomaisen suuri armo siinä, että hän on ilmoittanut aikovansa yhdistää tämän maan uuteen Suomeen. (Mäntyharjulla, jossa raja kulkenut seurakunnan läpi, rukoiltiin ”molempien niiden esivaltojen puolesta, joiden alaisiksi oli jouduttu”. ) 4. Jumalanpalveluksen ja kuulustelun jälkeen siirryttiin kirkon kuoriin seurakunnan säätyläisten ja kuudennusmiesten, talon- ja tilanomistajien sekä papiston kanssa ja ryhdyttiin tutkimaan seurakunnan tilaa ja taloutta ja sitä, miten papit olivat tehtävänsä hoitaneet. Todettiin, että papit olivat hoitaneet tehtävänsä moitteettomasti. 5. Esivallan kuulutukset oli luettu selkeällä äänellä saarnatuolista. 6. Kristinopin kuulusteluja ennen ripittäytymistä ehtoolliselle menoa varten ei aina ollut pidetty. Kansan uskonnollis-siveellisestä elämästä Alopaeus antaa yleensä hyvän arvion, vaikka esimerkiksi Jaakkimassa ”tuntui rahvas olevan hiukan röyhkeän puoleista, kumminkin useat täälläkin siivoja”, ”Taipalsaaressa kaikki hyvin; kiitettyjä monista asioista”, ”Savitaipaleella ei mitään törkeitä rikoksia, mutta kappelissa taipuvaisia varkauteen; vihkimättömiä pareja taitaa olla jne. ”sekal. seurakunda”. Talonpoikien suhde kirkkoon oli Alopaeuksen huomioiden mukaan läheinen. Syyksi hän arveli lahjoitusmaaolojen kurjuutta, jonka keskellä talonpojat näkivät papistossa parhaan tukensa. Papistoa tutkiessaan Alopaeus puuttui ankarasti laiminlyönteihin ja sopimattomaan elämään, milloin sellaista esiintyi. Piispa havaitsi varsinkin nuoremman papiston koulutuksessa vakavia puutteita, sillä konsistorit olivat vihkineet papeiksi liian nuoria miehiä ja jopa sellaisia, joilla ei ollut edes latinan kielen taitoa. Piispalliset nuhteet kohdistuivat joidenkin pappien juopotteluun ja epäsopuun oman emännän kanssa. Matkaohjelma Lähtö Porvoosta 11.12.1811, Pyhtää 12.12., Kymi, Vehkalahti, Haminan konsistori, Haminan ruotsinkielinen kaupunkiseurakunta, Virolahti, Säkkijärvi, sunnuntaina 22.12. Viipurin suomenkielinen maa- ja kaupunkiseurakunta, 23.12. Viipurin konsistori, Viipurin ruotsalainen kaupunkiseurakunta ja Viipurin saksalainen seurakunta. Joulupyhät vietettiin Viipurissa. 29.12. Koivisto, 1.1.1812 Uusikirkko ja Kuolemajärven kappeli. Kivennapa, Muolaa, Valkjärvi ja Raudun papisto, Pyhäjärvi, Räisälä sekä Käkisalmen ja Kaukolan papisto, Antrea, Hiitola, Kurkijoki, Parikkala, Jaakkima, Sortavala, Impilahti, Ruskeala, Uukuniemi, Keri- 9 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Tarkastuksen tulos Loppuraportissa Alopaeus totesi, että hänen ennakkokäsityksenä Vanhan Suomen kirkollisista oloista oli ollut kaikkea muuta kuin valoisa. Hän oli kuitenkin huomannut, etteivät olot olleetkaan niin huonolla tolalla, kuin hän oli tarkastuskierrokselle lähtiessään olettanut. 7. Jotkut talolliset valittivat, ettei pitäjänkoulumestarin Argillanderin opetuksesta ollut hyötyä, mihin kirkkoherra huomautti, että rahvaan olisi pitänyt halukkaammin lähettää lapsiaan kouluun eikä vitkastella, kuten olivat tehneet. 8. Avioliittokuulutukset oli hoidettu kolmena peräkkäisenä sunnuntaina. 9. Seurakunnan taloutta oli hoidettu huolellisesti. 10.Kiistaa suomalaisen ja ruotsalaisen seurakunnan kesken oli tullut hautausmaiden käytöstä: suomalaisella seurakunnalla oli kaksi ja ruotsalaisella yksi. Valitettiin, että ruotsalaisen seurakunnan jäsenen tultua haudatuksi suomalaiselle hautausmaalle ”multarahat” kuitenkin maksettiin ruotsalaiselle seurakunnalle. 11.Lopuksi Herra Kirkkoherra antoi sen vakuutuksen, että seurakunnan jäsenet käyttäytyvät yleensä hyvin, kävivät ahkerasti Herran huoneessa ja käyttivät armonvälineitä. 12.Häissä ja muissa kokoontumisissa he esiintyvät säädyllisesti. 13.Suurempia rikoksia ei ollut tehty eikä vallalla ollut - yleisesti ottaen - mainittavia paheita 14.Tarkastuspöytäkirjan mukaan: Seurakunnassa ”ei sanota olevan” vihkimättömiä pareja eikä sellaisiakaan, jotka olisi tuomittu menemään keskenään naimisiin, mutta jotka eivät olisi totelleet. 15.Konsistorissa pidetyssä tarkastuksessa todettiin, ettei Vanhan Suomen seurakuntia ollut luokiteltu taloudellisen aseman mukaan kuten uudessa Suomessa. Suurimpiin katsottiin kuuluviksi: Jaakkima, Kurkijoki, Uusikirkko, Parikkala, Räisälä ja Muolaa. Keskivertoja: Viipuri (yliviivattu edellisestä listasta), Kivennapa, Sortavala, Hiitola, Antrea, Valkjärvi, Sakkola. Pienimpiä: Koivisto, Pyhäjärvi, Käkisalmi, Rautu, Ruskeala, Uukuniemi ja Impilahti. Kaikki parannusehdotukset, jotka Alopaeus esitti, saivat keisarin hyväksynnän. Niiden tähtäyspisteenä oli ennen muuta papiston sivistystason nostaminen ja kirkollisten käytäntöjen yhdenmukaistaminen Porvoon hiippakunnan kanssa. Sigfried Sirenius arvioi sata vuotta sitten Alopaeuksen osuutta Vanhan Suomen liittämishankkeessa:” Ja kun yhdistämisen jälkeen kului joku aika, niin oli kokonaan hävinnyt se juopa, joka kerran oli eroittanut kirkkomme ja kansamme molemmat osat toisistaan. Sen juovan tasoittajien joukossa elää aina kunniakkaana piispa M.J.Alopaeuksen nimi.” Alopaeuksen tarkastusmatkasta laadittu kertomus on Porvoon tuomiokapitulin arkistossa Hämeenlinnan maakunta-arkistossa. 10 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Viipurilaiset Heinjoen tiellä - pitäjäseuran kesämatka 2012 Viipurin pitäjäseuran perinteinen kotiseutumatka kohdistui vuonna 2012 rohkeasti jo naapurin puolelle eli pistäydyimme kylässä Heinjoen pitäjässä, Viipurin maalaiskunnan itärajan takana. Samalla reissulla kävimme myös omissa tutuissa kylissämme Karisalmella, Näätälässä ja Rajaharjussa. netulla hautamuistomerkillä. Ympärillä seisoivat kallellaan, osa suorastaan lappeellaan tai osittain maahan uponneina useat Thesleffin suvun ja muiden entisten mahtisukujen kauniit hautakivet. Ehkäpä jonakin päivänä näemme kunnostettuna myös sen alueen, jossa muinaiset maalaiskuntalaiset ovat saaneet leposijansa. Tiistaina 26.6. Tavan mukaan matkaan lähdettiin aikaisin aamulla Helsingistä; sitäkin aikaisemmin Lohjalta ja Vihdistä. Tällä matkalla oli mukana huomattava määrä uusia tuttavuuksia, mutta ydinryhmä muodostui jälleen tutuista, jokavuotisista reissaajista, jotka ovat jo tottuneet monenmoisiin kommelluksiin! Busseja olisi tarvittu jo toinenkin, jotta kaikki innostuneet oltaisiin saatu mukaan. Hotelli Victorian kattoterassilla. Kuva AU. Matkasää vaihteli puolipilvisestä aurinkoiseen, eikä liika kuumuus haitannut. Rehevää Virojokea ihaillessa tuli kyllä mieleen ostaa Rajahovin kaupasta rajan toisella puolella varmaankin tarvittavia puolustusvälineitä eli hyttysmyrkkyä! Muutoin alkumatka sujui tällä erää ongelmitta ja viivytyksittä Viipurin liepeille. Majoituimme tällä kertaa Hotelli Druzhbaan, tuttu sekin, ja illastimme siellä yhdessä nykyvenäläiseen malliin; nälkä lähti ja olut oli hyvää! Jälkiruoaksi päätimme tehdä iltakävelyn kaupungille. Hujautimme lasihissillä Hotelli Victorian upealle terassille ihailemaan vanhan, kauniin Viipurimme näköaloja – terassi lienee maisemiltaan toiseksi paras kaupungissa heti Linnan tornin jälkeen, ja ehdottomasti ensimmäinen meille jalkavaivaisille! Kaunis, tyyni ilta saikin kaupungin hehkumaan parhaimmillaan, ja auringonlasku oli mieliinpainuva elämys. Tarjolla oli myös aivan mainioita jäätelöannoksia mannermaisten juomaviritysten ohella. Hengennostatusta loimme hauskoilla kaskuillamme ja lopulta aivotyötäkin vaadittiin: juuri Sorvalin hautausmaalla. Kuva AU. Poikkesimme ihailemaan Sorvalin hautausmaan entisestä ehompaa kuntoa – paljon tuntuu talkooporukka taas edenneen hautausmaan kunnostuksessa viime kesästä, kiitoksia heille. Puheenjohtajamme Timo Lindroos piti pienen esitelmän hautausmaan ja juuri sen tähän päätyalueelle haudattujen viipurilaissaksalaisten kauppiassukujen historiasta, kun me kuuntelijat seisoimme Hackmannin suvun uudelleenraken- Näkymä linnan suuntaan kattoterassilta. Kuva ML. 11 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 opettajaksi valmistuva nuori Lina esitti muiden ratkaistavaksi pikku arvoituksen. Vastausta ei juuri keltään saatu, ja ongelma jäi vaivaamaan jopa yöunia! Ville osti 1928 talon Karisalmelta, jossa toimi puuseppänä. Vaimo oli nimeltään Lydia ja heidän nuorempi poikansa siis Annen ja matkalla mukana olleen Marja Liikasen isä. Helmikuussa 1940 isovanhemmat ja isä lähtivät evakkoon, ja uudelleen lopullisesti 1944. Villen vanhempi poika Veijo toimi myös sota-aikana puuseppänä VR:n konepajalla. Antti Uotinen puolestaan perusti perheineen kaupan Rajaharjuun 1930-luvun puolivälissä. Keskiviikkona 27.6. Hotelli Druzhban mielenkiintoisen aamupalan nautittuamme lähdimme bussilla Talin kautta ajelemaan kohti Karisalmea. Ilma oli puolipilvinen ja hikinen – ennusti siis ukkossateen tuloa. Timo-heimopäällikkömme kertoili viipurilaisrakennusten historiakatkelmia ajaessamme kaupungin halki. Kiersimme hiukan Portinhoikan risteyksen kautta ja katsastimme vauhdissa venäläisten sotamuistomerkin. Samalla Raimo Matikainen, Talin poika, kertoi muisteluksiaan paikasta: Isän kanssa käytiin Portinhoikassa sodan jälkeen, alue oli täynnä tankkien ja kuormaautojen romuja. Venäläiset eivät valloittaneet itse Talia vaan suomalaiset polttivat sen lähtiessään. Tali oli tyypillinen maatalousmiljöö, jota halkoi rata ja dominoivat kartanot. Raimo luetteli seudun kartanoita: Talin kartano, koulutila, Mannikkalan kartano sekä muita. Lyykylän ja Repolan järvet näkyivät myös. Talin kosken kupeella oli aikanaan perunajauhotehdas, mikä tuhoutui sodassa. Rapukoskella oli voimalaitos 1900-luvun alusta ja Ylivedellä sahoja jo 1700-luvun alussa. Vuonna 1894 rakennettiin rautatie Karisalmelle, ja asema hieman myöhemmin, pääosin puutavarakuljetuksia varten. Karisalmen tienoo muodostui vähitellen viipurilaisten kesähuvilaalueeksi, sillä junamatka kesti vain puoli tuntia; siellä oli noin 200 vapaa-ajanasuntoa. Vuonna 1938 Karisalmen asemalta lähti ja saapui yli 70 000 matkustajaa vuodessa, mutta tavaraa enää vajaa 5 000 tonnia, kertoo Näätälän ja Karisalmen yhteinen kyläkirja. Aseman läheisyydessä oli kolme kauppaa (osuuskauppa, Poutasen kauppa ja Rouhiaisen kauppa) sekä kansakoulu. Asemalla pysähdyimme ja teimme jäätelöostoksia puodissa. Näätälästä kertoi meille vuorostaan Leena Eskola. Näätälänjärvi taas on kuulu vaaleanpunaisista lumpeistaan, joita yritimme kurkkia bussistakin kun ylitimme Lillukan siltaa. Järvessä oli harvinaisia lumpeita ainakin vielä 1990-luvulla. Kylässä oli aikanaan noin 100 taloa, vireä kyläkunta: maataloutta ja maidontuotantoa. 1930-luvulla Leenan taata ja mummo rakensivat oman asunnon eläkepäiviään varten, mutta joutuivatkin ne sitten viettämään Tampereella. Karisalmen asemalla siskokset Anne ja Marja. Kuva ML. Täältä käännyimme Karisalmen tielle; koski jäi taakse oikealle. Karisalmen historiasta ja alueesta kertoi meille matkan kuluessa Anne Uotinen, jonka isä oli viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Karisalmella. Naapurikylästä Näätälästä oli kotoisin isoisä Otto Wilhelm eli Ville Uotinen, jonka äiti oli kylän kuppari ja hieroja. Uotisten perheessä oli 5 veljestä, joista kaksi jaksoi aikuiseksi: Ville ja Antti. Uotisen Näkymä Lillukansalmen sillalta. Kuva ML. Näätälässäkin pidimme tauon, ja ihailimme kaunista ja tiiviisti rakennettua tasamaan kylää 12 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 kukkasineen. Kävelimme porukalla Lillukansalmen sillalle ottamaan kuvia järvimaisemista, ja samalla yllätti ukkoskuuro. Pitäjä oli kuulu hevostenkasvatuksesta ja ravureistaan, nykyään se on taas karhupitäjäksikin kutsuttu – jälkiä on löytynyt! Seuraavaksi ajelimme Rajaharjuun, ja Kyllikki Honkaniemi muisteli kotiaan siellä. Tie sinne oli aikanaan hyvä ja vei aina Käkisalmeen asti. Vanhasen suku, siis Kyllikinkin, muutti 1860-luvulla Muolaan pitäjästä ensin Näätälään ja sieltä Rajaharjuun, josta ostivat talon. Kylä oli pieni, vain 6–8 taloa ja koulu. Koulu sitten paloi ja lehmä hirtti itsensä samana talvena; uusi koulu rakennettiin ja sekin paloi sodan aikana, kertoi Kyllikki. Ennen sotia Pietariin vietiin kylästä kaikennäköistä, jopa eläviä kananpoikia! Matti Vanhasella oli kylän ensimmäinen auto, jolla naapuritkin sitten pääsivät Viipurissa käymään. Vanhasen talon paikalla on nykyisin sora- ja hiekkavarastoalue, ainutlaatuisen hieno ruusukenttä on tuhottu täysin. Heinjoki oli pieni kunta ja itsenäistynyt Muolaasta 1889. Pitäjässä oli kaksi paikalliskeskustaa, Ristseppälä ja Kämärän kylä; erillistä kirkonkylää ei ole. Kyliä oli aikanaan 16; nykyisin paljon uutta huvila-asutusta. Marjan kotitilan nimi oli Rouhimäki, paikkakunnalla kun asui runsaasti Rouhiaisia! Liian pienen vanhan kirkon tilalle suunnitteli kuulu arkkitehti Jac. Ahrenberg punatiilisen kirkon, joka sitten jatkosodassa räjäytettiin torneineen päivineen sotilaallisista syistä – tornista olisi voinut ampua helposti lähiseudun asukkaita. Vain kivijalka on jäljellä kirkonmäellä. Vuonna 1939 Heinjoella oli 3669 asukasta, 1941 n. 3100 palasi takaisin lähteäkseen taas pikapuoliin pois. Heinjokisia sijoitettiin sitten Karkkilaan, Vihtiin, Pusulaan ja Karjalohjalle. Marjan oma perhe asui Somerniemellä. Ohitettiin myös Kähärin kylän tienristi, josta Kyllikin sisarelle mentiin. Sieltä on kotoisin myös matkatoverimme Sirkka Kemppi, joka kertoili omasta lapsuudestaan Kähärissä. Seuraavaksi saavuimmekin matkan pääkohteeseen Heinjoelle. Oppaanamme naapuripitäjässä toimi Heinjoki-seurasta Marja Paakki. Hänen äitinsä ja isänsä olivat kotoisin Heinjoelta, ja nimeltään Rouhiainen ja Hyytiäinen. Isän suku oli lähtöisin Kirvusta ja äidin suku Vuosalmelta. Heinjoen kirkonmäellä. Kuva AU. Matkalla Heinjoen kirkolle ylitimme lähes huomaamattoman Heinjoen peltoaukeaman keskellä. Aikanaan, tuhansia vuosia sitten, se oli mahtava vuolas virta, jota pitkin Laatokan ja Vuoksen vedet vierivät kohti Suomenlahtea! Me pysähdyimme kirkonmäen liepeille ja kävelimme kukkivan kedon poikki räjäytetyn kirkon kivijalkamuistomerkille pikku sateessa. Vanhojen käkkärämäntyjen katveessa Marja Paakki ja Timo Lindroos lausuivat tervehdyksensä menneille sukupolville ja laskivat kukkavihot ristin juureen. Lopuksi lauloimme joukolla Suvivirren. Heinjoen ”uusi koulu” mallia 1939. Kuva AU. Heinjoki on muodoltaan kuin hiukan venynyt neliö, luonnehtii Marja. Vaihtelevaa maastoa: harjuja, peltoja, isoja vesiä. Alueen luontoa kuvaa hyvin yli 50 järveä tai lampea. Hienoin nähtävyys oli Linnalampi näköalakukkuloineen; aikoinaan sillä oli sijainnut puinen linnoituskin. 13 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Illallinen nautittiin koko matkalaisjoukon kesken totuttuun tapaan Pyöreässä Tornissa. Ja jälkipelit taas Victorian terassilla, jossa palattiin edellisen illan arvoitukseen. Vain yksi oli keksinyt siihen ratkaisun, joten pakkohan se lopuillekin oli paljastaa. Murhaaja ei kuitenkaan ollut hovimestari. Sen sijaan paikallinen baarimikko antoi meille vieraille mielenkiintoisen näytöksen maan komentokielestä:” istu!”, kun yksi matkalaisista koitti ostaa drinkkiä baaritiskiltä. Kirkonmäen jälkeen kävelimme alas järvenrantaan ihailemaan venevalkamaa ja kuulua Vetokalliota. Takaisintultua saimmekin kahvit ja sämpylät sekä sitten autossa juhlavammin kuohuviiniä Vanhasen suvun rouvien tarjoamana, kiitoksia! Kahvitauko sateensuojassa. Kuva ML. Viipuriin saavuttuamme halukkaat ajettiin bussilla vielä Taidemuseolle, jossa oli hieno Ranskan 1700-luvun hovielämää esittelevä Eremitaasin näyttely. Lisäksi pääsimme yllättäen osallistumaan viereisessä Taidekoulussa suomalaisen valokuvanäyttelyn avajaisiin! Näyttelyssä oli esillä sotaa edeltäviä, Viipurin Teatterin näyttelijöitä kuvaavia otoksia, jotka oli kuvannut Helioksen perustaja Eino Partanen. Hänen tyttärensä, Tapiolan kuulu muotokuvaaja Aila Teräväinen oli myös paikalla pirteänä kuten aina. Oli hienoa huomata näyttelyn kiinnostavan kovasti myös paikallista mediaa ja kulttuuriväkeä. Sunnuntaina aamupäivällä Punaisenlähteen torin laidalla nähtyä: kun palokunta ei pääse sammutustöihin ovesta niin mennään sammuttamaan ikkunan kautta huojuvia alumiinitikkaita pitkin... Kuvat JS. Torstaina 28.6. Aamulla pakattuamme kassimme lähdettiin bussilla Pellavakauppaan tekemään pakollisia loisto-ostoksia ja osa jälleen leipäkauppaan ja Taidemuseoon, lähellä kun oltiin. Sitten vapaata ostosten tekoa tai muuta mukavaa kuten tutustumista Viipuri-keskuksen uusiin tiloihin. Sankarihautausmaan ja kukkien laskun jälkeen koitti kova arki eli lähdimme kotimatkalle jälleen. Matkalla Vaalimaalle Pekka Turtia muisteli sota-ajan tapahtumia Kivisillan kohdalla ja Kasakkakivellä. Samoin kuulimme tarinoita Tienhaarasta ja Ykspään joesta, jonne pikku-Pekka meinasi kerran hukkua. Mukavien kertomusten siivittäminä jatkoimme kotiin Helsinkiin ja edelleen Lohjalle asti. Ensi kesänä taas reissataan samaan aikaan samoille tienoille, ja pidetään porukalla yhtä hauskaa! Kuva: Marjo Matikainen-Kallström pääsi kesken kotiseutumatkan Viipuri-keskuksen organisoiman näyttelyn avaajaksi. Kuva AU. teksti: Liisa Munsterhjelm kuvat: Marja Liikanen (ML), Jari Stirkkinen (JS) ja Anne Uotinen (AU) 14 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Karjalaiset kesäjuhlat Lahdessa 15.–17.6. Kesäjuhlien teemana Lahdessa olivat Karjalaiset kädentaidot. Yhdessä World Design Capital (WDC) Lahden kanssa toteutettiin Juuret – WDC –ohjelmakokonaisuus. Sen huipentumana oli designsuunnittelijoiden suunnittelemien pukujen esittely. Suunnittelijoina olivat muun muassa suunnittelijaparit Rintala ja Vaskelainen sekä Vainio ja Seitsonen. Pukujen kuosi on valmistettu Viipurin kansallispukukankaan pohjalta. Asut olivat iltapuku- ja käyttövaateasukokonaisuuksia, myös miesten asuja oli esillä. Niin lauantain avajaiset kuin sunnuntain päiväjuhla pidettiin sisätiloissa, Isku-areenalla. Esillä oli myös oma pitäjäseuramme. Seuraavassa muutamia kuvia Lahden juhlista. Kuvat ovat Timo Lindroosilta. Lauantain aurinkoinen sää vaihtui sunnuntaiksi sateeseen. Vedestä huolimatta lipunkantajamme airuineen marssi ylpeänä kulkueessa. Puheenjohtaja Timo Lindroos seuramme infotaulun äärellä. …eikä sotilassoittokuntakaan livennyt rivistä sateen vuoksi. Pitäjäseuran kirjojen uskollinen myyjä Aulis Juvonen (vasemmalla) on saanut Timo ja Aila Lindroosin avukseen. 15 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Vierailulla Hyrsylän Mutkassa 18.8. Viisitoista pitäjäseuralaista kokoontui aurinkoisena elokuun lauantaina Nummi-Pusulan Hyrsylän kylään tutustumaan Aira Samulinin emännöimään Hyrsylän Mutkaan. Airan Laatokan Karjalassa sijainneen kotikylän entisten asukkaiden kunniaksi rakennuttama karjalainen hirsilinna kohoaa ylväänä kauniissa pihapiirissä. Hirsilinnan ovat rakentaneet käsityönä samat rakentajat, jotka tekivät Bomba-talon Nurmekseen. Talon alakerrassa sijaitsee Lelumuseo, jossa on mm. 500 nukkea ja 200 nallea. Kaikki museoon kelpuutettavat lelut ovat vähintään 50 vuotta vanhoja. Siellä on myös Lotille omistettu nurkkaus. Sisääntulokerroksessa avautuu mahtava tupa, jossa mahtuu kahvittelemaan suurempikin joukko. Täällä talon emäntä kertoili meille Karjalaan jääneen Hyrsylän mutkan, talon ja oman elämänsä vaiheista nauttiessamme ruusukupeista päiväkahveja ja herkullisia kanelipullia. Apunaan Airalla oli pojantyttärensä Kiti. Yläkerrassa oli valokuvanäyttely. Hyrsylän Mutkan hirsilinna koko komeudessaan. Etualalla Viktor Suvion patsas. Nalleja on monenlaisia. 8 hehtaarin tontilla on ensi vuonna 30 vuotta täyttävän hirsilinnan lisäksi, mm. aittoja 1700-luvulta, veturi nimeltä Kana, patsas joka on omistettu Airan isälle, jatkosodan alussa kuolleelle Viktor Suviolle, patsas Berliinin olympialaisissa nyrkkeilyssä kulta voittaneelle sedälle Sten Suviolle sekä Lada mielenterveystyön kunniaksi. Pihapiiriin on rakennettu myös paviljonkeja sekä vanhuuden koti tanssistudioineen. Sieltä löytyy myös tunnettujen suomalaisten (mm. Johannes Virolainen ja Jorma Uotinen) istuttamia puita. Pihapiirin täydentäminen ei lopu vielä tähän. Ensi vuonna otetaan käyttöön kasvihuone ja vanhuuden talon taakse kumpareeseen on istutettu 400 kasvia. Aira Samulin kertoessa elämästään me muut nautimme päiväkahvit ruusukupeista. Tuvan keinutuolit koeistunnassa. Vasemmalta Virpi Juvonen-Kugge, Aila Lindroos ja Päivi Salo. Pitäjäseura kiittää mielenkiintoisesta esittelystä ja toivottaa 85 vuotta nuorelle Airalle ja ensi vuonna juhlivalle hirsilinnalle edelleen monia armorikkaita vuosia ja menestystä. teksti ja kuvat: Anne Uotinen Melkein kaikki osallistujat saatiin yhteyskuvaan. 16 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 din kaikki rakennukset, saunaa lukuun ottamatta, olivat tuhoutuneet, mutta ilo kotiinpaluusta voitti kaikki vastukset. Laura Virolainen in memoriam Kesällä 1944 oli edessä uusi evakkotaival. Nyt määränpäänä oli Satakunta ja Kullaa. Sieltä muutettiin vuonna 1945 Lohjan Iso-Teutariin ja seuraavana vuonna Lohjan Vanhakylään. Ja Vanhakylästä tuli Virolaisen perheen uusi kotipaikka. Sinne rakennettiin uusi elämä ja sinne juurruttiin. 30.5.1927 – 5.9.2012 Syyskesän kuulaat tuulet toivat suruviestin tullessaan. Laura Virolainen oli nukkunut ikiuneen. Hän oli taistellut urhoollisesti runsaan vuoden vaikeaa sairautta vastaan, mutta sitten oli annettava periksi. Laura otti kohtalon tahdon annettuna vastaan ja lähti täältä tyynesti ja rauhallisesti. ”Johan mie oon saat näi kaua ellää.” Työuransa Laura teki kirjanpitäjänä Keskustapuolueen puoluetoimistossa ja Nuoren Keskustan Liitossa. Hän aloitti työnsä 1950-luvulla ja työskenteli siellä eläkkeelle jäämiseensä asti. Nuorena Laura oli käynyt Alkio-opiston ja alkiolaisuus säilyi hänen elämäsään pitempäänkin. Hän toimi monia vuosia Alkio-opiston kannatusyhdistyksen hallituksessa. Laura syntyi Viipurin pitäjän Yläsommeen kylän Paakkasen taloon 30. toukokuuta 1927. Virolaisen suvun suurperhe oli jo hajonnut ja Paakkasella asuivat nyt enää isä Joonas Virolainen, äiti Maria Sofia o.s. Reponen, vuonna 1922 syntynyt veli Sakari ja Laura. Leikkikavereita Lauralla riitti, sillä sukulaistaloja oli naapurustossa useita ja koko Yläsommeen alakoulu toimi Lauran kotitalossa Paakkasella, ”suures kammaris”. Sinne hän livahti vähän väliä kuunteluoppilaaksi. Toinen tärkeä toimialue Lauran elämässä olivat erilaiset karjalaiset yhdistykset. Niissä hän oli useammassakin pitkäaikaisena ja ansiokkaana tilintarkastajana. Esimerkiksi Viipurin pitäjäseurassa hän toimi tilintarkastajana yli 10 vuotta aina vuoteen 2011 saakka. Nyt vanhemmalla iällä Karjala-asiat korostuivat etisestään. Kun olemme oman nuorisoseuramme puitteissa pitäneet muistelutilaisuuksia, Laura on ollut aina mukana. Nykyisen Yläsommeen ja Porlammin nuorisoseuran toiminta oli muutenkin lähellä Lauran sydäntä. Sen eteen hän oli aina valmis tekemään työtä. Myös kotikylämatkoille, niin omaan kylään kuin koko pitäjänkin alueelle, Laura lähti aina innokkaasti mukaan ja oli valmis jakamaan muistojaan matkakumppaneidensa kanssa. Lapsuudenajan paras ystävä oli Hilkka Repo. Hilkan kanssa kirmattiin läpi ”setäläisten” pihan ja ohi mennessä tarkastettiin ja kohennettiin halvaantunen sukulaistädin istuma-asentoa. Täti oli aina iloinen ja hyvillään, kun häntä autettiin. Ja siitä kipaistiin eteenpäin kohti Hilkan kotia. Yläsommeen kylässä oli Lauran lapsuusvuosien aikana paljon lapsia. Kylän talot sijaitsivat lähellä toisiaan ja naapureiden kanssa oltiin päivittäin tekemisissä. Lapsuuden aika säilyi Lauran mielessä läpi koko elämän onnellisena ja auvoisena aikana. Laura asui reilusti yli 50 vuotta Helsingissä, mutta tärkeänä paikkana pysyi Lohjan Vanhakylä. Siellä asui Lauran perhe. Mutta juuret, ne olivat edelleen Viipurin pitäjän Yläsommeen kylässä, Paakkasen talossa. Iloinen ja huoleton lapsuus päättyi sitten yhtäkkiä sodan syttymiseen. Laura oli 12-vuotias, kun kotikylä ensimmäisen kerran jätettiin ja lähdettiin sotaa pakoon. Yläsommeen kyläläisten talvisodan evakkopaikka oli Korpilahti. Korpilahdelta muutettiin keväällä 1941 Lohjalle ja Lohjalta keväällä 1942 Kannaksen takaisinvaltauksen jälkeen taas kotiin Yläsommeeseen. ”Voi sitä riemua!” Niin muisteli Laura monta kertaa. Ko- Muistotilaisuudessa Lauran lapsuudenajan ystävä totesi:”Lauran mukana meiltä meni iso osa Karjalaa.” Kaipaamme lämmöllä ystäväämme Lauraa. teksti: Pirkko Vahvelainen kuva: Anne Uotinen 17 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Hallitus tutuksi - eli kuka on kukin pitäjäseuran hallituksessa Mitä asioita haluat edistää Pitäjäseuran hallituksen jäsenenä? Yritän osaltani pitää karjalaisuutta esillä ja siirtää sitä myös tuleville sukupolville. Jatkamme viime lehdissä ollutta hallituksen jäsenten esittelyä. Vuorossa ovat tällä kertaa hallituksen jäsen Heimo Kemppi sekä lehden toimitussihteeri Anne Uotinen. Mitä muuta harrastat? Harrastukseni, osin työni on jääkiekon parissa myös kansainvälisellä tasolla. urheilu on aina ollut kiinnostavaa ja myös matkustelu omatoimisesti. Kuka olet? Heimo Olavi Kemppi. Milloin ja missä olet syntynyt? Helsingissä 15.12.1952. Missä asut? Asun Hyvinkäällä. Kuka olet? Anne Uotinen Keitä kuuluu perheeseesi? Asustelen yksinäni. Perheeseen kuuluu poika Antti ja hänen vaimonsa Heidi, jotka asuvat Klaukkalassa. Milloin ja missä olet syntynyt? Olen syntynyt Helsingissä maaliskuussa 1963. Missä asut? Asun Helsingissä, Pohjois-Haagassa. Mitä teet työksesi? Varsinaisen työelämäni olin hotellialalla sekä työtehtävissä että opetustyössä alan kouluissa. Nyttemmin teen matkailualan töitä kuljettajana ja matkanjohtajana. Keitä kuuluu perheeseesi? Olen sinkku. Lasken kuitenkin ydin-perheeseeni Helsingissä asuvan äitini sekä sisareni perheineen ja koirineen. Mitä teet työksesi? Olen ollut Helsingin kaupungin palveluksessa lähes koko tähänastisen työurani. Nykyisin toimin kaupunkisuunnitteluvirastossa hallintotehtävissä. Koulutukseltani olen valtiotieteen maisteri. Missä ovat juuresi Karjalassa? Molemmin puolin Viipurin maalaiskunnasta: äiti, o.s. Skyttä, on Kilpeenjoen Sydänmaalta ja isä Pihkalasta. Mitä karjalaisuus sinulle merkitsee? Karjalaisuus on juureni ja osa minua. Käynnit Karjalassa ovat mukavia tutustumisia vanhempieni elinympäristöön ja monien suomalaisten historiaan. Missä ovat juuresi Karjalassa? Nyt jo edesmennyt isäni syntyi Vahvialan Hanhijoella, mutta asui pikkupojasta lähtien Karisalmella. Äiti on kotoisin Lappeenrannasta. 18 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Vuoden virvottava Mitä karjalaisuus sinulle merkitsee? Karjalaisuus ja helsinkiläisyys muodostavat juureni tasapuolisesti. Karjalaisuuden ja karjalaisen kulttuurin eri osa-alueisiin olen päässyt tutustumaan monipuolisesti viimeisten 30 vuoden aikana niin Wiipurilaisen Osakunnan, Karjalaisen Nuorisoliiton, Karjalan Liiton kuin Karjalan säätiönkin kautta. Suurimman ja kestävimmän vaikutuksen ovat tehneet itse karjalaiset ihmiset, joihin olen saanut tutustua. Pitäjäseuran hallitus on valinnut jo kolmena keväänä Vuoden virvottavan. Tänä vuonna valinta osui musiikkineuvos Anneli Kupariseen Lahdesta. Anneli Kuparinen on tehnyt pitkän päivätyön pedagogina kanteleen soiton edistämisessä ja johtanut kansainvälisestikin tunnettua kanteleyhtyettä ”Finn-Kanteleet”, jonka Annelin äiti Tyyne Niikko perusti Karjalassa jo yli 70 vuotta sitten. Anneli Kuparinen on myös pitäjäseuralle tärkeä henkilö, onhan hän säveltänyt pitäjämme oman lippulaulun, johon hänen miehensä, pitäjäseuramme uusi kunniajäsen, kotiseutuneuvos Teuvo Kuparinen on laatinut hienot sanat. Mitä asioita haluat edistää Pitäjäseuran hallituksen jäsenenä? Viipurin pitäjäläinen -lehden toimitussihteerinä toivon, että mahdollisimman moni kirjoittaisi muisteluistaan Viipurin maalaiskunnasta. Evakkoon lähteneiden keski-ikä on jo varsin korkea ja ensikäden tietoa siirtyy unohduksiin kovaa vauhtia. Kirjasta lukeminen ei ole sama kuin elävien ihmisten kertomat omakohtaiset kokemukset. Toivon myös, että lehteen sisältyvät jutut kotiseutumatkoista ja juhlista kertoisivat toiminnastamme niille jäsenillemme, jotka eivät pääse tai jaksa enää tulla tilaisuuksiimme. Toivon myös palautetta jäsenistöltämme, minkälaisia tapahtumia ja minkä aihepiirien esitelmiä tai esiintyjiä he haluaisivat tilaisuuksiimme. Ennen kaikkea haluaisin, että yhteenkuuluvaisuudentunne maalaiskuntalaisten kesken säilyisi yli sukupolvirajojen. Siten saamme seuramme elämään myös tulevaisuudessa. Anneli Kuparinen käytiin virpomassa Kuparisten kauniissa kodissa Lahdessa lauantaina 31.3.2012. Virpojina toimivat Timo Lindroos, Marja-Leena Evinen, Liisa Munsterhjelm ja Aulis Juvonen. Paikalla olivat tilaisuutta juhlistamassa myös hyvät naapurit Teuvo Moisio ja vaimonsa Marja. Timo oli kaivanut yhden virpomalorun sijaan esiin useampia, jotta virpominen varmasti onnistuisi. Ja onnistuihan se kun jokainen virpoja esitti valitsemansa lorun virvottavalle! Virallisen virpomisen jälkeen isäntäväki tarjoili virpojille kahvia ja herkullisia pääsiäisleivonnaisia pöydän täydeltä. Ja läksiäislahjaksi sai jokainen vieras valita mukaansa Annelin taidokkaasti koristeleman, ison pääsiäismunan! Mitä muuta harrastat? Karjalaisen seuratoiminnan lisäksi koetan ehtiä lukemaan ja tapaamaan ystäviäni. Harrastan myös pilatesta ja vesijumppaa kerran viikossa. Matkustaminen on aina mielenkiintoista. Kesällä tärkeä paikka on vanhempieni rakentama kesämökki Somerolla. teksti ja kuvat: Liisa Munsterhjelm 19 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Viipurin ympäristön evakuointi evakot. Kiireisimpiä olivat evakuoinnit rintaman alle jäävillä tai jo jääneillä alueilla, missä noin 80 % rakennuksista poltettiin. Reijonen esitti tässä yhteydessä kartan luovutetuista alueista. Lyhennelmä Heikki Reijosen esitelmästä Viipurin pitäjäseuran kevätkokouksessa 14.4.2012. Reijosen esitelmä keskittyi rintamaevakoihin. Rintamaevakot pakenivat perääntyvän rintaman alta. Rintaman takaa oli n. 10–40 kilometriä laajalta alueelta evakuoitava väestöä, jotteivät asukkaat jäisi mahdollisesti perääntyvän armeijan alle tai rintaman murtumakohdissa vihollisen tielle. Heikki Reijonen kertoi myös yleisestä sodan alun euroopanpolitiikasta ja ajan historiallisista tapahtumista muissa maissa. Insinööri Heikki Reijonen kertoi aluksi lyhyesti omasta taustastaan: Reijonen syntyi Honkaniemen talossa Rauhalan kylässä, Säiniön lähistöllä Viipurin maalaiskunnassa. Hän joutui lähtemään perheensä kanssa evakkoon kaksi kertaa. Kokonaiskatsausta Viipurin läänin evakkoonlähtijöistä ei ole tehty. Reijonen on kuitenkin keskustellut tutkimuksen teettämisestä viipurilaisjärjestöjen kanssa. Reijonen on harrastanut evakuoinnin tutkimusta toistakymmentä vuotta. Hän jakoi myös kevätkokouksen varttuneille osallistujille EVAKKO-kyselykaavakkeen ja pyysi heitä vastamaan kyselyynsä. Kannaksen evakuoinnin tapahtumakalenteri 7.10.1939 alkoi yleinen liikekannallepano 9.10.1939 - rajapitäjien evakuointia; - vapaalippuja juniin jaettiin myös jo lähtemään halukkaille viipurilaisille - siirrettiin taustapitäjien asukkaita lähemmäs Viipuria ja Lappeenrantaan - maan hallitus tosin katsoi, ettei mitään uhkaa ole! Evakuointi Viime sodat ovat olleet suurin Suomea kohdannut onnettomuus ja niiden aikaiset evakuoinnit suurin kansallinen operaatiomme, toteaa Reijonen. Evakuointia oli jo ennakoitu, ja edeltävässä tilanteessa Viipurin maalaiskunnan alue oli jaettu kahteen suojeluskunta-alueeseen: Säiniön ja Talin alueisiin. Suojeluskuntien toimintarooli oli keskeinen kun alueet jouduttiin evakuoimaan. 20.11.1939 - koulut alkoivat uudelleen - perheet palasivat evakosta Viipuriin 28.11.1939 - myös rajavyöhykkeen koulut alkoivat uudelleen Reijosen tutkimus perustuu suojeluskuntien sotapäiväkirjoihin, evakuoinnin johtajan Johannes Virolaisen muistelmiin, J. Ahokkaan muistelmiin sekä tutkijan äidin kirjeisiin ja omiin muistoihin. 30.11.1939 - talvisota alkoi klo 07.00 - maa julistettiin sotatilaan klo 17.00 Reijonen esitteli lähdeaineistoaan, joka sisälsi mm. 106 kirjallista lähdettä. ”EVAKKOHISTORIA” on laaja ja monitahoinen evakuoinnin selvitys. Suojeluskunnat alistettiin osaksi armeijaa sodan alkaessa. Ote Talin suojeluskunnan sotapäiväkirjasta: Muonitusvahvuus 730 henkilöä. 3 komppaniaa Taliin. Vartiointi- ja viestintätehtäviä. Evakkolajit Mitä ovat evakot? Sana on kansainvälisessä käytössä edelleen. Viime sotiemme aikoina sanalla käsitettiin kotinsa pakosti jättämään joutuvia, sotaa muualle Suomeen pakenevia ihmisiä. Nykyevakoita voisivat olla esimerkiksi Japanin tsunamia paenneet ihmiset. Sanan käsite on myös muuttunut, nykyään sitä käytetään laajasti eri yhteyksissä, esimerkiksi home-evakot. Oleellista sanalle on lähtijän mahdollisuus palata vielä, ainakin teoriassa. Säiniön suojeluskunnan sotapäiväkirjan merkinnät alkavat vasta myöhemmin. Reijonen esitti karttapiirroksen ensimmäisistä evakuointialueista: takarajoina Antrea, Käkisalmi ja Räisälä sekä Viipurin maalaiskunnan raja. Valtioneuvoston sisäasiainministeriö toimitti käskykirjeen Viipurin lääninhallitukselle: - Kaikki tarpeettomat ihmiset poistettava välittömästi alueelta. Tämä koski lähinnä vanhuksia, lapsia, sairaita ja vammaisia. - Väestön lisäksi kehotettiin poistamaan Evakoita oli viime sotien aikaan montaa lajia, ainakin Karjalan, Sallan ja Lapin evakot sekä Petsamon 20 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 - alueilta sellainen irtain omaisuus, josta saattaisi olla hyötyä lähestyvälle viholliselle, samoin poistettava kaikki sellainen mikä saattaisi edistää vihollisen hyökkäysvoimaa. Suomen armeija poltti loput rakennukset alueilta rautatie oli täällä kaksiraiteinen eli junia saattoi lähteä samanaikaisesti molempiin suuntiin. Junakuljetuksia voitiin tehdä kaksi vuorokautta, ja sen jälkeen evakkoja vietiin alueelta kuorma-autoilla Vahvialaan asemalle. Osa kuljetettiin Johanneksen kautta Uuraaseen, josta ihmiset vietiin meritse proomuilla Viipurinlahden yli rannikkopitäjiin. Sieltä heidät lastattiin taas juniin Viipurin länsipuolisilla asemilla. Loput evakot lähtivät hevoskyydeillä esimerkiksi Antreaan, mikä on kirjattuna Antrean suojeluskunnan sotapäiväkirjoihin. Antreasta lähdettiin eteenpäin junilla muuhun Suomeen, iso osa Pohjanlahden rannikolle. Sisäasiainministeriö vaati vain vihollisen toimia edistävien asioiden poistoa, ei yksityisomaisuuden. Myöhemmin annettiin tarkemmat määräykset elintärkeistä tarpeista kuten talvivaatteista. Yleinen evakuointi tapahtui 1-2 tunnin varoituksella, mistä seurasi, että välttämätönkin käyttöomaisuus jäi ottamatta mukaan; matkaan lähdettiin yöpuvuissakin ja ilman ruokavaroja. Evakuointi suoritettiin 3-4 vaiheessa alueittain: 1. vaiheen evakuointi 3.12.1939 mennessä Mannerheim-linjalle asti 2. vaihe n. 10 viikon kuluttua, mihin asti Mannerheim-linja kesti - karjalaiset alkoivat tänä aikana muuttaa takaisin rintaman taustaan, joka oli evakuoitu aiemmin - alue jäi viholliselle 10 viikon jälkeen Karjan evakuointi oli seuraavaksi tärkein toimenpide. Uudeltakirkolta lähetettiin suuri karjalauma ja kymmenen paimenta matkaamaan pikkuteitä kohti Säiniön asemaa. Isot tiet olisivat tukkiintuneet 2000 lehmän laumasta, ja näin sotaväen liikenne häiriintynyt. Säiniön aseman kautta kuljetettiin yhteensä 7000 – 10 000 nautaa evakuointivaiheen aikana. Uudenkirkon pitäjä oli käytännössä tyhjennetty 3.12.1939 mennessä. Vihollisen hyökkäys Summaan alkoi 4.12.1939. Reijonen näytti kalvon Kivennavasta, jossa seikkaperäisesti esitettiin kranaattien osumia yms. Ihmiset pakenivat teitä pitkin hevosrekineen ja kuorma-autoilla kovaa kyytiä. Kolmasosa hevosista oli tosin luovutettu jo armeijalle, mikä vaikeutti perheiden evakuointia. Järjestetty, virallinen evakuointi alkoi Uudeltakirkolta, mutta viereinen Kivennavan pitäjä lähti pääosin omin avuin evakkoon. Viipurin suojeluskuntapiirin käytössä oli noin 100 linja-autoa ja 100 kuorma-autoa talvisodan alun evakuointia varten. 2-3 ensimmäisenä sotapäivänä Viipurista lähti arviolta 70 % asukkaista evakkoon. 1. sotapäivän iltana tilanne - tarkoitus viivyttää vihollisen etenemistä - aamuun mennessä täytyi tyhjentää koko pitäjä ihmisistä - evakot siirtyivät maanteitä pitkin hevosilla, potkukelkoin tai jalkaisin, jotkut junalla rantaseudun kautta - evakuoinnin johto siirrettiin armeijalle suojeluskunnilta - armeija määräsi Viipurin suojeluskuntapiirin esikunnan johtamaan alueen evakuointia Reijonen näytti kopion Säiniön evakuointikäskystä, joka oli osoitettu suojeluskunnan paikallispäällikölle ja oli niin salainen, ettei sitä saanut näyttää edes muille johtomiehille. Näin taattiin nopean toiminnan alkaminen ilman liiallista byrokratiaa. Kaaviokuvassa esitettiin Viipuri-Rajajoki –alueen liikennepaikat. Kopio oli myös aikatauluista, joissa näkyi kyläkohtaiset evakuointiajat, esimerkiksi klo 17 tai 20 oli väestön oltava kylien ennalta sovituissa kokoontumispaikoissa. Uudenkirkon pitäjän evakuointi Reijonen selosti kartan avulla Uudenkirkon pitäjän evakuointia ja sen aikataulua seuraavasti. Klo 14 määrättiin lähetit kokoamaan ihmisiä kahteen lähtöpaikkaan, josta kuorma-autot kuljettivat edelleen. Perkjärven asemalle kerättiin noin 6000 evakkoa, jotka lastattiin juniin. Määrä oli huomattava, sillä pitäjässä oli tuolloin 9 000-10 000 asukasta. Junia oli käytössä useita ja ne toimivat tehokkaasti, sillä Mielenkiintoisen esitelmänsä lopuksi Heikki Reijonen kertoi, että Viipurin Pojat, Antti Arponen, Sami Sihvo, Reijonen, Viipuri-yhdistys etc. ovat yhdessä tehneet Karjalan Liitolle ehdotuksen Suomen viime sotien aikaisen evakuoinnin historian laatimiseksi. Rahoitus hankkeelle puuttuu vielä. teksti: Liisa Munsterhjelm 21 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Tie Parikkalaan - lasten päivä kesäkuussa 1944 Parikkalan matkaa varten isä järjesti henkilöauton ja autonkuljettajan käyttöömme. Äiti lähti saattajaksi, mutta aikoi palata välittömästi takaisin Viipuriin, koska työ oli kesken ja pakolaiset junavaunuissa tarvitsivat häntä. Isä ei voinut lähteä, sillä hän johti Viipurin sotilashallintopiirin esikuntaa ja oli töissä melkein vuorokaudet ympäri. Kannaksella taisteltiin ja Viipurissa oli hälytyksiä melkein yhtäjaksoisesti. Valtava kumu etelästä kantautui kaupungin ilmatilaan ja siihen pommisuojaan, jossa me lapset lukuisien muiden henkilöiden kanssa istuimme ja pelkäsimme sitä hirveätä melua, joka melkein särki korvamme. Kun äiti autonkuljettajan kanssa saapui yöllä meitä noutamaan pommisuojasta autoon, ilmahälytys oli muuttunut ilmavaroitukseksi. Uusi ilmahälytys annettiin parikymmentä minuuttia myöhemmin, mutta tämän lyhyen hiljaisuuden aikana automme ehti livahtaa kaupungista Imatran tielle kohti Parikkalaa. Olin juuri täyttänyt 8 vuotta ja ehtinyt aloittaa Repolan kansakoulun edellisenä syksynä. Taisin pelätä läsnäolijoista eniten ja kirjaimellisesti käpertyä kasaan, koska muistan 14-vuotiaan isosiskoni pitäneen minua aina sylissään, vaikka jouduimme asumaan siellä kellarin suojissa jatkuvasti. Alkutaipaleella matka sujui hyvin, sillä oli yö eikä jalkaisin etenevillä pakolaisilla ollut karjaa mukanaan. Päivän valjettua matkanteko alkoi hidastua. Vastaan tuli armeijan kuormaautoja. Hevoset, ihmiset ja karjalaumat täyttivät kapean hiekkatien. Auto ryömi muutaman kilometrin tuntivauhtia, kunnes tuli pysähdys. Sisaristani toinen oli 13-vuotias ja onnistui kerran livahtamaan vartijan ohi ulos kesken hälytyksen. Hän kiipesi talon parvekkeelle katselemaan huolissaan Maaskolan ratapihalle päin, jossa hän tiesi äidin olevan huoltamassa rautateitse pakenevia evakkoja. Auton edessä oli menossa isäntiä, hevonen ja täynnä kuormaa oleva avolavakärry. ”No, nyt se kaatuu”, huusi Hirvonen. Kaatuihan se kärry ja täytti koko tien. Sadat kodin tavarat, huonekalut, lamput, padat, pannut keikahtivat pitkin tietä ja ojaa. Siinä rysäyksessä tuli emännän pyhäkupeista ”mosaiikkia”. Tästä ruuhkasta ei kukaan selviäisi läpi vähään aikaan. Tietysti sisareni huomattiin ja vakava tapaus kerrottiin vanhemmilleni. Heitä oli kalvanut huoli meistä lapsista sotakaupungissa, mutta he olivat tuudittautuneet uskoon, että meillä on parempi olla vanhempien lähellä. Nyt he kuitenkin päättivät, että meidät viedään heti pois Viipurista turvallisemmalle paikkakunnalle Parikkalaan. Kello oli aamukuuden tietämillä ja ensimmäiset koneet ilmestyivät. ”Lapset ulos! Metsään!” Olipa vuosiluku mikä hyvänsä, sota ja maa missä tahansa, ei ole aikaa miettiä, kun maataistelukoneet - hävittäjät - täyttävät ilman ja tulevat kohti. Ne eivät pudota pommeja, mutta niillä oli tehokas mm. 35 mm:n tykki. LA-5- ja AC-hävittäjiä pidettiin pelottavina tuhoojina. Ne ampuivat pitkin tietä konekivääreillään erottelematta pakolaisia tai karjaa. Viipurilaislapset Eeva, Anneli ja Raija kokivat hävittäjähyökkäyksen kesäkuun puolivälissä 1944. Me kaikki tiellä olijat paiskauduimme kivien väliin, mäntyjen suojiin, ojiin, pensaisiin, tur- 22 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 peisiin. Kauhea jylinä täytti korvat. Tajuntaan iskeytyi konetykkien pauhu, ulina kuin jotain olisi kimmahtanut ohi korvan, hornamainen papatus. Tunnistatko kuvan rakennuksen? Oheisessa kuvassa on äitini on lapsena (kolmas oikealta). Kuvaan ei liity mitään tekstiä, joten en tiedä, mikä rakennus taustalla on. Tunnistaako kukaan rakennusta? Onkohan Viipurin maalaiskunnan jokin kartano? Kiveys on ainakin komea! Tiellä lojuvista rattaista sinkoutuivat säleet, karja säntäili pakokauhun vallassa kompastellen niin ihmisiin kuin tavararöykkiöihin, eläimet mölisivät kauhuaan ja kipuaan. Vauhkoontunut hevonen pullottavine silmineen kaatoi suitsista turhaan vetäneen isännän. Se lennähti tahdottomana ojan penkalta pudoten kyljelleen veren levitessä ojaan sen kaulasta. Tiedot voi toimittaa Petri Hiltuselle joko sähköpostitse: [email protected] tai osoitteella Petri Hiltunen Karhulankyläntie 363, 45100 KOUVOLA. Hyökkäys loppui. Hetken oli aivan hiljaista kuin kuuntelua. Sitten pillahti joku lapsista itkuun - lienenkö ollut minä itse - ja se laukaisi muut äänet: voihketta, huutoa, hälinää. Äiti tuli viereemme ja totesi lastensa olevan ehjiä, mutta yltä päältä mullan ja roskien peitossa ja ”nenänpäät valkoisina”, kuten hän totesi. Sitten äiti kiiruhti selkäreppunsa kanssa muiden luo, koska hänellä oli siteitä ja lääkkeitä laukussaan ja hänen hihassaan oli Punaisen Ristin nauha. ”Äiti, paraneeko tuo setä?” me kysyimme, kun näimme ihmisten kerääntyvän maassa makaavan isännän ympärille. ”Kyllä paranee, menkää vain autoon takaisin”, sanoi hän, mutta me näimme, että setä ei heilunut ja hänen kasvojensa päälle vedettiin peitto. Parikkalaan oli Viipurista matkaa noin 100 km, mutta meiltä se matka vei aikaa melkein vuorokauden. Lopulta pääsimme kuitenkin perille ja me lapset olimme todella onnellisia siitä hiljaisesta rauhasta, joka siellä vallitsi ja siitä notkuvasta herkuilla täytetystä ruokapöydästä, joka meitä odotti. Ruokapulasta ja puutteesta kärsivässä Viipurissa me emme olleet voineet sellaisesta edes uneksia. Teksti ja kuva: Anneli Wuorikoski Kirjoittaja toimii sekä Wiipurin arkistoyhdistyksessä että Wiipuri-Yhdistyksessä. 23 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Pekka Turtian muisteluksia Viipurista vuosilta 1943–44 Rautakaupalla oli varasto Revonhännässä suunnilleen nykyisen hotelli Druzhban paikalla ja toinen varasto Ristimäessä, joissa sitten jonkin aikaa työskentelin erilaisissa tavarahommissa. Olin 14-vuotias vuonna 1943. Asuimme Viipurin maalaiskunnan Rasalahden kylässä, joka sijaitsi 12 kilometrin päässä Viipurin keskustasta maantietä kulkien, mutta matka oli vain noin 7 kilometriä suoraan lahden yli. Viipurin linna näkyi kotikylän korkeimmalle paikalle. *** Tapasin Viipurissa ”kollegan”. Konttorityö Oy:n asiapojan, joka kuljetteli konttorikoneita korjaamolle huoltoon ja takaisin. Hän totesi lopettavansa sen homman ja sanoi, että voisin ehkä päästä hänen seuraajakseen. Kävin kysymässä asiapojan paikkaa ja pääsin töihin, palkkakin nousi 1 200 markkaan. Huomasin kesän lopulla Karjalan Sanomissa ilmoituksen asiapojan paikasta Viipurissa, Viipurin Puuteollisuus, Pohjolankatu 1. Pyysin vanhemmiltani lupaa kesän maatöiden jo tultua tehdyksi päästä oman ansion toivossa kyselemään tuota paikkaa. Lupa tuli. Tämä työpaikka sijaitsi Repolankadulla Suomalaisen Säästöpankin talossa hotelli Marskin viereisessä huoneistossa. Alakerrassa oli myymälä ja toisessa kerroksessa huoltokorjaamo sekä konekirjoituskoulu ja toimisto. Korjaamossa oli 4-5 mekaanikkoa ja minä asiapoikana. Menin Pohjolankatu 1:een, jossa oli liikkeen kyltti ja ikkunoissa huonekaluja. Huomasin pihalle menevästä porttiaukosta parin miehen rakentavan sisäpihalla jotain puulaatikkoa ja kyselin heiltä, mistä voisin tiedustella asiapojan töitä. He neuvoivat, että mene tuonne pihan perälle ja siitä oikealla näkyvästä ovesta sisään. Näin tein ja kysyin asiapojan paikka mieheltä, jonka tapasin. Työpaikasta sovittiin, jopa tuhannen markan palkasta, että tule maanantaina töihin. Tämä homma oli mielenkiintoista, ja opin tuntemaan kaupunkia, kun ajelin eri kohteissa. Asiakaspiiriin kuluivat muun muassa Viipurin kaupungin rahatoimisto, joka sijaitsi kauppaja merenkulkulaitoksella, Neitsytniemen sotilassairaala, Vekrotniemen saha, päävartio Linnankadulla, lääninvankila Papulassa, Karjalan Sanomat Eliaankadulla, Viipurin kaupungin rakennusvirasto Salakkalahdenkadulla SavoKarjalan tukkuliikkeen talossa ym. Maanantaina samainen työhönottaja antoi ensi työkseni käteeni laatikollisen tyhjiä puolen litran pulloja ja ohjasi minut varastoon, jossa oli selluloosalakkatynnyri ja sen päädyssä hana. Hän sanoi, että laske tuosta pullot täyteen ja tuo ne sitten myymälään. Tein työtä käskettyä ja katselin välillä ympärilleni varastossa, jossa oli koukuissa ja hyllyillä lapioita, rautakankia, kettinkiä, nauloja, hevosenkenkiä ynnä muuta rautatavaraa. Mikähän Puuteollisuuden varasto tämä oikein oli? Vähättelin asiapojan vakanssia mekaanikoille, ja he keksivät, että kutsuvat minua jatkossa asiamieheksi. No, sehän sopi! En hoksannut silloin, että minähän asioin kolmipyöräisellä polkupyörällä ympäri kaupunkia, joten vielä sopivampi nimike olisi ollut ”asianajaja”. Olen ollut nyt esimerkiksi Karjalaseuran Viipurinmatkalla oppaana ”asianajajana”. Vein pullot myymälään ja huomasin, että se olikin Talous- ja rautakaupan myymälä, joka oli Karjalankadun puolella. Olin pestannut itseni rautakauppaan! Tämä tapahtuma lienee ollut enne, sillä minusta tuli metallimies eikä puuseppää. *** Kesäkuun alussa 1944 sovin mekaanikko Riston kanssa, että vien hänelle kotoani kaksi kaninpoikasta. Hän asui Hiekan kaupunginosassa ja halusi kaneja seurakseen. Kohta kesäkuussa 24 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 alkoi suurhyökkäys kannaksella ja Viipurista jouduttiin lähtemään kiireellä toisen kerran evakkomatkalle. Pitäjäseuran perinteistä Puurojuhlaa Meni vuosia, ja soitin Helsingissä asuvalle Ristolle. Muiden asioiden lomassa kysyin, mihin ne silloiset kaninpoikaset kesällä 1944 joutuivat. Hän sanoi vieneensä ne Monrepon puistoon ja laskeneensa ne sinne. vietetään sunnuntaina 2.12.2012 klo 13.00 alkaen Karjalatalon Wiipuri-salissa. Nyt olen käynyt useita kertoja Viipurissa, ja Monrepossa käydessämme kerron aina ryhmälle, että jos satutte näkemään täällä kaneja, niin ne lienevät minun kanikantaani. Eipä ole kyllä siellä citykaneja näkynyt … Ohjelmassa on mm. kuulumisia Monreposta, kotiseutuneuvos Aira Viitaniemen taidolla valmistamaa joulupuuroa sekä joulukahvit kera torttujen, arpajaiset ja ehkäpä valkopartainen Korvatunturin isäntäkin piipahtaa luonamme. Kahviraha 5 euroa. *** Näitä ja muita tarinoita kerron ryhmille matkoillamme. Lopetan muistelukseni usein, niin kuin nytkin, kivennapalaisen runoilijan Ilmari Pimiän säkeisiin: ”Kaipuun sinikukkarinne Karjalassa aina lie. Kultamuistot käykää sinne, vaikka tiemme kunne vie.” Rasalahdesta kotoisin oleva Pekka Turtia, teki päivätyönsä ammattikoulussa metallitöiden opettajana. Hän asuu nykyisin Järvenpäässä. KUTSU SYYSKOKOUKSEEN Viipurin pitäjäseura ry:n sääntömääräinen syyskokous pidetään lauantaina 10.11.2012 klo 13.00 Helsingin Karjalatalon Sortavala-salissa. Kokouksessa seuralle valitaan toimihenkilöitä ja käsitellään toimintasuunnitelma, talousarvio, jäsenmaksun suuruus vuodeksi 2013 sekä muut sääntöjen §:ssä 11 mainitut asiat. Kahvitarjoilu alkaa klo 12.00. Kokouksen jälkeen muistelemme kuluneen kesän kotiseutumatkaa matkakuvia katselemalla. Ota omat kuvasi mukaan, olivatpa ne sitten paperisessa muodossa tai sähköisessä muodossa. Tervetuloa. Hallitus 25 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Kallen kanssa Karjalaan eli matka muistojen Viipuriin 2.-3.6.2012. ohjelmasta. Viipuriin päästäksemme kiersimme Sorvalin hautausmaan kautta. Pysähdyimme ja Pertti kertoili millaisia suunnitelmia ja aikaansaannoksia suomalaiset ja venäläiset yhdessä ovat tehneet tämän entisen suuren hautausmaan hyväksi. Valitettavasti tie halkaisee sen ja paljon hautamuistomerkkejä on hävinnyt, mutta onneksi niitä on myös jäljellä ja ne saavat aikaa myöden arvoisensa kohtelun, toivomme niin! Kalle on nuorin lapsenlapseni, poikani poika. Kolme hänen isovanhemmistaan on syntynyt Karjalassa.: äidinäiti Raakel Alppirinne on syntynyt Uudeltakirkolla, äidinisä Reino Kirjonen Viipurissa ja minä isänäiti Eeva Kauttu o.s. Arponen Jääskessä. Neljäs, jo edesmennyt isänisä Mauno Kauttu oli syntyisin KeskiSuomesta. Pihlajavedellä, nykyistä Keuruun kaupunkia. Liityin muutama vuosi sitten Helsingin Viipuri-yhdistykseen, kun huomasin, että soppiiha sinne entisii viipurilaisii mukkaa muitakii ko Viipuris synteneit ihan niiko ennekii. Viipurii ja Viipuri maalaiskuntaa tais aikonnaa soppii venäläisii, saksalaisii, ruotsalaisii, hollantilaisii, italialaisii, ketä vaa koha hyö soppeutuit entisii asukkaihe kans elämää. Tarkoitus oli Viipuriin saavuttuamme tehdä Monrepos’sa kävelykierros ja nauttia omia eväitä piknikillä, mutta toisin kävi. ”Sade tuli rankka”. Se ei vienyt hämähäkkiä, vaan vei piknik-halut. Pertti ehdottikin, että mennään ensin Linnan museoon. Niin tehtiin. Siellä sitten saimme aimo annoksen tietoa sekä linnasta että sen suomalaisista museohuoneista, joiden aikaansaamiseksi Pertti oli ollut innolla mukana. Kalle oli innostunut kuuntelemaan asioista, jotka taisivat olla hänelle melko outoja. Olinhan minä hänelle jo lapsena kertonut joitain juttuja Jääskestä ja lapsuudestani siellä, mutta nyt hän sai oikeaa historiantietoa. Viipuri-yhdistys ja Viipurin Arkistoyhdistys järjestivät kesäkuun alkupäiviksi matkan Viipuriin. Kyselin heti Kallelta (24 v.) kiinnostaisiko häntä matka itärajan taa. Kalle totesi ”Enpä ole ennen itärajan takana käynytkään.” Omasta puolestani ajattelin, että ehkä tämä on viimeinen kerta, kun lähden katsomaan kaunista Viipurin kaupunkia. Tosin olenhan ajatellut monta kertaa aikaisemminkin samalla tavalla ja aina olen pyörtänyt päätökseni. Tällä kertaa minua veti matkalle Viipurin entinen Taidemuseo ja sen näyttely. Tiesin, arvasin etukäteen että koska matkamme asiantuntijana on tietorikas Viipurin tuntija Pertti Joenpolvi, niin matkastamme tulee hieno kokemus myös Kallelle, nuorelle historiasta kiinnostuneelle opiskelijanuorukaiselle. Asiantuntemusta toivoin itsekin, sillä vaikka olen käynyt lukemattomia kertoja Viipurissa tai ainakin pysähtynyt siellä matkoillani, niin Viipurin linnan museohuoneita lukuun ottamatta en ole saanut asiaa tuntevaa opastusta kaupungissa. Nyt tuokin asia tulisi korjatuksi! Linna-kierroksen jälkeen majoituimme Viipuri-hotelliin, jossa meitä odotti päivällinen. Olin kertonut Kallelle, että meillä on ollut tapana Karjalan matkoilla aukaista kuohuviinipullo ja ottaa muistojen malja syntymämaakuntamme onneksi, vaikka se ei enää olekaan meidän suomalaisten hallinnassa. Kallelle asia sopi ja niin me, 79-vuotias mummo ja 24-vuotias lapsenlapsi istuimme sänkymme päässä ja kohotimme maljan matkan kunniaksi ja onneksi. Lauantai-aamuna 2.6. täysinäinen bussimme starttasi Kiasman edestä klo 8. Riitta Nikulainen, varsinainen matkanjohtajamme toivotteli meidät tervetulleiksi ja kertoi alkavan matkan Kalle ja Jussi Mäntysen hirvi-patsas 26 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Ruokailun jälkeen lähdimme Kallen kanssa iltakävelylle kaupungille. Kävin näyttämässä hänelle ulkoapäin Aallon kirjaston, Hirvipatsaan, rautatieaseman, Drusba-hotellin ja linja-autoaseman, joka on tietojeni mukaan ollut ensimmäinen Suomeen rakennettu asema. Oli täyden kuun aika ja niinpä voin todeta onnellisena, että sain kävellä kesäyössä kauniissa Viipurissa nuoren miehen kanssa unohtaen kokonaan sen, että mies oli lapsenlapseni ja minä jo vanha mummo ja että Viipuri ei ole enää suomalaisten kaupunki. Siellä kuulee vain venäjää. Kaupunki oli ihmeen rauhallinen ja hiljainen tuona yönä. Parikymmentä ihmistä näkyi eri puolilla kaupunkia, mutta he eivät häirinneet meitä emmekä me heitä. Yksin en olisi uskaltanut kulkea siellä, mutta olihan minulla voimakas vartija mukana. on kuitenkin vielä ainakin kerran käytävä Viipurissa katsomassa uusi näyttely?!! Näyttelyn jälkeen meille oli varattu vajaa tunti ostosaikaa ja sitten lounas Pyöreässä tornissa. Kuinka ollakaan Kalle löysi hallista kaupan, jossa oli piippujakin myynnissä. Hän ei polta tupakkaa, mutta osti kuitenkin piipun. Kun kyselin, mitä sillä sitten teet, niin hän kertoi, että Lapin eräretkellä on mukava istua nuotiolla ja polttaa ja rassata piippua! Lounaan jälkeen auto vei meidät Monrepos’in puistoon. Ilma oli kaunis, puisto on kaunis. Siellä on mukava kävellä rehevän luonnon keskellä. Ainoa tosi surullinen asia on päärakennuksen sekä kirjaston todella huono kunto. Näyttää siltä, ettei niitä enää voi pelastaa. Olin käynyt siellä pari kertaa aikaisemmin. Ensimmäisellä kerralla kaikki oli rempallaan, mutta toisella kerralla kolme vuotta sitten saimme ihailla kaunista kaarisiltaa ja valkeaa huvimajaa, jotka Tampereen Ammattikorkeakoulun opiskelijat olivat rakentaneet entisten piirustusten mukaan. Pertillä oli paljon kertomista sekä puiston perustamisesta että Pro Monrepos- seuran viime vuosien aikaisista rakennusten korjaamisyrityksistä. Kalle halusi nähdä Hautasaaren ja niinpä jatkoimme matkaa kahdestaan. Saareen ei pääse enää lautalla ja varmaan hyvä niin. Joku oli tuonut kumiveneen rantaan ja sillä muutama venäläinen souti saareen. Puistohan on mitä kauneimmalla paikalla merenlahden ympäröimänä. Palasimme kohti porttia ja ihastelimme kauniita kallioita ja erikoisia puita. Sunnuntai-aamuna aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan 30-luvulla suomalaisten rakentamaan ja nyt venäläisten entisöimään kauniiseen Viipurin Taidemuseoon, joka on, kuten tunnettua nykyään Eremitaasin sivumuseo. Siellä oli tänä kesänä kolmessa kerroksessa ranskalaista 1700-luvun taideteollisuusesineistöä, kuten pukuja, aseita, astioita, gobeliinejä, koriste-esineitä, huonekaluja ym. Mielenkiintoinen, hieno talo ja hieno näyttely, jonka katsomiseen annettu tunti ei oikein Kallelle ja minulle riittänyt. Talohan on upealla paikalla melkein meren rannalla. Plussaa saavat venäläiset siitä, että selvitys esineiden alkuperästä ja muutkin tiedot oli kirjoitettu venäjän lisäksi englanniksi ja suomeksi. Näyttely vaihtuu ainakin 2 kertaa vuodessa. Voi olla, että minun Kun sitten porukkamme taas oli koolla, auton nokka käännettiin kohti rajaa ja koti-Suomea. Matka oli ollut antoisa. Kaikki oli mennyt hyvin, lukuun ottamatta menomatkalla Venäjän tullin hidastelua, mutta niihinhän olemme saaneet tottua vuosien mittaan. Mukavinta minulle oli, että Kalle oli hyvin tyytyväinen matkan antiin. Toivon hänen saaneen kipinän Karjalan historian tutkimiseen. Kirjahyllyssäni odottaa häntä kolme osaa Karjalan historiaa; I, II ja VI, jotka hän tulee saamaan valmistujaislahjana kolmen vuoden kuluttua. Viipurin Taidemuseo teksti ja kuvat: Eeva Kauttu Kirjoittaja on Wiipuri-yhdistyksen jäsen. 27 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Pro Monrepos oli jälleen mukana kamarimusiikkitapahtumassa heinäkuussa 2012 Pro Monrepos ry on vuonna 1990 perustettu yhdistys, jonka tavoitteena on ollut palauttaa puisto rakennuksineen mahdollisimman alkuperäiseen asuun ja näin säilyttää pala vanhaa suomalaista ja eurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Saman ajan yhdistys on osallistunut myös Monrepos´n illat – kamarimusiikkitapahtumaan majoittamalla muusikot Monrepos´n puistossa olevaan parakkiinsa. Yhteistyö jatkui jälleen heinäkuussa 2012, jolloin musiikkitapahtuma keräsi venäläisiä huippumuusikoita Monrepos´n kartanoon. Vuosien myötä Satu Stirkkinen on ystävystynyt Viktor Abramianin (vas.) ja Aleksander Potapovin kanssa. Lapiot sannassa – nyrkit savessa 21 yhteistä vuotta kulttuurin edistämiseksi Pro Monrepos´n toiminta on keskittynyt kuluneina 20 vuotena puiston kunnostustöihin. Yhdistyksen aktiivit ovat rakentaneet mm. kaarisillat, teekatoksen ja Neptunuksen temppelin uudelleen. Viime vuosina on keskitytty polkujen maisemointiin. Suuri pettymys kesältä 2011 oli Neptunuksen temppelin polttaminen, joka tapahtui vielä talkooviikon aikana talkoolaisten nukkuessa ahkeran väsynyttä yöunta. Ymmärrettävästi tällaiset tapahtumat viilentävät talkoointoa. Viime kesänä Pro Monrepos sai Monrepos´n illat –festivaalilta ja sen rahoittajalta Pjotr Tshaikovski -säätiöltä kunniakirjan 20 yhteisestä vuodesta. Yhdistyksen parakki on ollut koti festivaaliviikkojen aikana kymmenille nuorille ja vähän vanhemmillekin muusikoille urkuvirtuooseista pienimpään viulistiin. Niin myös tänä vuonna, kun yhteistyötä tuli karttuneeksi 21 vuotta. Kesällä 2011 haastattelin viulisti Viktor Abramiania ja festivaalin musiikillista johtajaa Aleksander Potapovia. Ja mitä kauheata Viktor sanoikaan: ”Tulimme 20 vuotta sitten Monrepos´n silloisen puistonjohtajan Lyemin ja Potapovin ystäväarkkitehdin kutsusta ensimmäisen kerran tähän kaupunkiin, jossa ei ollut lainkaan konsertissa käymisen perinnettä. (Siis mitä! Voi Viipuria! kirj. huom.) Alusta saakka apunamme on ollut Pro Monrepos – yhdistyksen aktiiveja.” International Bank for Reconstruction and Development (IBRD) on osoittanut 35 miljoonaa dollaria Monrepos´n rakennusten ja ympäristön korjaamiseen. Kuluneelle kesälle yhdistys ei suunnitellut mitään isompia talkoohankkeita, koska yhdistyksen hallitus halusi seurata miten rakennusten korjaaminen lähtee käyntiin ja sujuu, ja saako yhdistyksen parakki vielä olla kartanorakennusten pihapiirissä. Puiston portilla on nähtävissä Neptunuksen temppelin venäläinen korjaussuunnitelma isona tauluna, joten se lienee ainakin puistohallinnon tämän kesän ohjelmassa. Tosin merkkejä käytännön työn alkamisesta ei ole havaittu. Mutta nyt on kulttuuria ja konsertteja – ainakin kesäisin. Ensi kesänä on jälleen suunnitteilla festivaaliviikko, johon tällä kerralla ollaan virittelemässä yhteistyötä myös suomalaisen nuorisokuoron kanssa. Aika näyttää, miten 28 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Puiston kirjasto odotti korjaustöiden alkamista keväällä 2012. Urkuri-pianisti Maria Vekilova harjoittelee terassilla heinäkuussa 2012. onnistutaan. Jos rakennustyöt kartanon kirjastossa tai päärakennuksessa alkavat, on tietysti mahdollista että festivaali vaihtaa paikkaa tai pitää välivuoden. Puiston edustaja on pyytänyt Pro Monrepos´n puheenjohtajaa Satu Stirkkistä neuvotteluihin; odotamme mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää. Kevätkokouksen satoa Satu Stirkkinen jatkaa yhdistyksen puheenjohtajana. Hallitukseen tuli pieniä muutoksia ja siinä toimivat seuraavalla kaudella Hannele Helkama-Rågård, Eero Kunttu, Helena Mustonen, Keijo Tappola ja Hannele Inkinen. Monrepos´n kirjaston sisätilat vaativat pientä laittoa. Yhdistyksen nettisivut on uusittu ja niihin voi tutustua osoitteessa www.promonrepos. fi. Kerromme sivuilla, miten puiston kehittäminen etenee ja onko ensi kesänäkin hieno festivaali tulossa. Jos matkasi osuu Viipuriin heinäkuun ensimmäisellä viikolla, varaa ilta upealle konsertille Monrepos´n kartanorakennuksen katetulla terassilla, satoi tai paistoi. Lippujen hinnat eivät päätä huimaa. Teksti ja kuvat: Hannele Inkinen 29 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Viipurin pitäjäsäätiön ja Viiva Säätiön historiateos on ilmestynyt Historiateoksen kirjoittaja on opetusneuvos ja säätiön asiamies Teuvo Moisio. mistä. Säätiötä perustettaessa haluttiin säätiön nimessä selvästi ilmaista perustajakuntien nimet, mutta ministeriöstä ilmoitettiin, ettei se käy päinsä. Sen jälkeen muutettiin nimi siihen muotoon, joka säätiöllä nyt on. Ei näin ollen ole säätiön perustajien ja säätiön hallituksen syyksi luettava sitä, että säätiön nimi on mitäänsanomaton.” Kirjaesittelijän kommentti: Sotien jälkeisessä ilmapiirissä, ministeriö säätiötä rekisteröidessään, toimi varovaisesti ja halusi häivyttää kaikki viittaukset luovutetun alueen kuntiin ja entiseen nimistöön. Suomessa pelättiin Neuvostoliiton taholta luovutetun alueen kuntien varoista mahdollisesti syntyviä uusia vaatimuksia. Valtiojohto oli erityisen varovainen noina vuosina ulkopoliittisista syistä. Tällainen nimikäytäntö ei kai voinut perustua mihinkään suomalaiseen lainsäädäntöön, vaan ministeriössä käytettiin sen omaa tulkintaa ja harkintaa. Tämä kirjaesittely sisältää referointeja ja suoria lainauksia Viipurin pitäjäsäätiön ja Viiva Säätiön historiateoksesta. Siinä esitettyjen asioiden rajauksesta ja valinnasta vastaa kirjaesittelyn kirjoittaja, Timo Lindroos. Hoitokuntien aika Talvisodan jälkeen luovutetun alueen kuntien asioita hoitamaan nimettiin hoitokunnat, joissa oli kahdeksan jäsentä. Hoitokuntien jäseniksi valittiin kunnan asioita hyvin tuntevia johtavia luottamus-henkilöitä ja kunnallisvirkamiehiä. Hoitokunnalle annettiin päätäntä- ja toimeenpanovaltaa kunnallisille viranomaisille kuuluvissa asioissa. Luovutetun alueen kuntien hoitokunnat antoivat mm. lausuntoja siirtoväen uusien sijoituspaikkakuntien määrittelyyn. Hoitokunnat toimivat alkuun myös sotavuosien aikana, kun oli palattu Karjalaan. Kunnanvaltuustojen työ käynnistyi uudelleen vähitellen sen jälkeen, kun väestö palasi entisille kotipaikoilleen. Viipurin pitäjäseuran elojuhlassa 16.9.2012 julkaistiin juuri painosta tullut Viiva Säätön ja Viipurin pitäjäsäätiön historiateos. Historiikin esitteli opetusneuvos Teuvo Moisio. Hän kertasi miten Viiva Säätiö sotien jälkeen perustettiin. Viiva Säätiön nimi juontuu entisten Viipurin mlk:n ja Vahvialan nimiyhdistelmästä. Säätiön nimen kirjoitustapa on vaihdellut. Säätiön nimestä syntyy virheellisiä tulkintoja Säätiönhallitus lähetti helmikuussa 1957 Karjala lehdelle seuraavan sisältöisen oikaisun. ”Lehtenne pääkirjoituksessa 22.2.1957 arvostellaan niitä karjalaisia, jotka ovat vaihtaneet entisen nimensä toiseksi tai ottaneet mitäänsanomattoman nimen ja sanotaan, että vaaditaan tottunutta ristisana-arvoituksen selvittäjää, joka voi arvata, että Viiva säätiön takana on Säkkijärvi. Tämän johdosta saamme ilmoittaa, että Viiva säätiö on ent. Viipurin maalaiskunnan ja ent. Vahvialan hoitokunnan perustama, joten Säkkijärvellä ei ole säätiön kanssa mitään teke- Jatkosodan päätyttyä jälleen alueluovutuksiin Viipurin mlk:n valtuusto piti viimeisen kokouksensa 19.3.1945 Porissa. Kunnan asioiden hoito jäi taas hoitokunnalle. Vuonna 1947 hoitokunnan tehtävät olivat jo supistuneet ja siihen kuului enää 4 jäsentä. Hoitokunnan viimeisiin tehtäviin kuului hoitaa joitakin kuntaan kuuluneiden yhteisöjen varoja. 30 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Varat päätettiin siirtää perustettavalle säätiölle, niin että niitä voitaisiin käyttää ent. Viipurin mlk:n ja Vahvialan asukkaiden ja heidän jälkeläistensä hyväksi. Samalla tavalla meneteltiin noin 70:sä karjalaisessa kunnassa, joiden alueet olivat jääneet rajan taakse. tikoulussa, kansanopistossa tai muissa näihin verrattavissa oppilaitoksissa.” Jaetut avustukset vuosina 1949 – 62 olivat alemmissa oppilaitoksissa opiskeleville 3000 – 5000 mk ja seminaareissa ja korkeakouluissa opiskeleville 10.000- 25.000 mk lukuvuotta kohden. Vuonna 1963 tapahtunut rahanavon muutos vaikutti myös opintoavustuksiin. Aikaisempi 3000 mk oli nyt vain 30 mk, niinpä avustusta korotettiinkin 40 mk ja ylin avustus oli 110 mk. Vuonna 1966 alin avustus nousi 60 markaksi ja 1970 70 markaksi. Vuonna 1970 opintoavustuksiin voitiin varata aiempaa vähemmän varoja, kun haluttiin ostaa Karja-laisten Heimotalon osakkeita (Karjalatalo) 5000 markalla. Yliopistoissa opiskelevat jätettiin näinä loppuvuosina ilman avustuksia. Apurahan saajalle lähetetyn ilmoituskortin sisäsivulla oli Juho Kurjen kirjoittama runo, jossa kehotettiin muistamaan ja kunnioittamaan karjalaisuuttaan. Viiva Säätiö on 23 vuoden aikana jakanut opintoavustuksia usealla sadalle opiskelijalle. Tämä oli hyvä apu, aikana jolloin valtion opintoavustuksia ei vielä ollut. Vuonna 1972 Viiva Säätiö ei enää jakanut apurahoja. Nyt todettiin myös valtion jakamien apurahojen lisääntyneen. Ent. Vahvialan kunnan varat eivät yksin riittäneet säätiölain edellyttämään 2 000 000 mk pääomaan. Kun lisäksi Vahviala oli aikanaan erotettu Viipurin mlk:ta, päädyttiin perustamaan yhteinen säätiö. Viiva Säätiön perustamisesta on nyt kulunut 65 vuotta ja Viipurin pitäjäsäätiöllä on ikää 40 vuotta. Viiva Säätiön alkupääoma koostuu entisten kuntien varojen lisäksi pitäjien alueella toimineiden ja lakkautettujen rahastojen, yhdistysten, perkausyhtiöiden, tienhoitokuntien, lainajyvästön, maidon myyntiosuuskunnan ja lukuisten muiden yhteisöjen ja yksityisten säätiölle lahjoitetuista varoista. Kaikki vuosina 1947 – 1958 lahjoituksina saadut varat olivat yhteensä 6 300 290 mk. Suurimmat lahjoittajat olivat Säiniön Tiilitehdas ja Saha Oy 2,79 miljoonaa mk, Viipurin ympäristön Sähkö Oy 1,5 miljoonaa mk, Viipurin seudun Palovakuutusyhdistys 661,000 mk ja Linnamon säätiö 600,000mk. Muita avustuskohteita ja hankkeita Säätiö on ollut jäsenenä Suomen Kuntaliitossa ja maksanut sinne kannatusjäsenmaksua. Myös Karjalan Liiton taloudellinen avustaminen on ollut esillä. Viiva Säätiö on vuodesta 1950 alkaen ollut Karjalan Liiton jäsen ja sen edustajat ovat osallistuneen liiton vuosikokouksiin. Karjalan Liitto on useaan otteeseen kääntynyt talousvaikeuksissa pitäjäsäätiöiden puoleen. Liitolla ei aina ole ollut selvää käsitystä pitäjäsäätiöiden säännöistä, eikä siitä sallivatko säännöt tällaisia lahjoituksia ja jäsenyyksiä muissa yhteisöissä. Muutamat lahjoittajat asettivat lahjoituksilleen ehtoja. Rakkolan-joen kylän hoitokunta lausui: ” 1. Jos pääsemme 10- vuoden kuluessa takaisin Karjalaan, otamme lahjoituksemme takaisin korkoineen. 2. Jos näin ei tapahtuisi, on tämän lahjoitussumman korosta ¾ joka toinen vuosi varattava yhdelle Vahvialan - Rakkolanjoen kylästä kotoisin olevan nuoren opintoavustukseen.” Myös Nuoraan - Alasommeen VPK:n lahjoituksen ehtona oli, että avustus käytetään näissä kylissä asuneiden opintoavustuksiin. Opintoavustukset Viiva säätiö keskittyikin aluksi avustustoiminnassaan entisten omistajakuntien opiskelijoiden opintoavustuksiin. Syyskuussa 1950 ilmoitettiin kolmessa lehdessä, Karjala, Maakansa ja Kansan työ, haettaviksi opintoavustukset. ”Viiva säätiö jakaa opintoavutuksia ent. Viipurin mlk:n ja ent. Vahvialan kunnista kotoisin oleville henkilöille, jotka opiskelevat ammat- Sekä Viipurin maalaiskunnan että Vahvialan kunnan henkikirjoitustiedot vuosilta 1939, 1940 ja 1942 saatiin säätiön toimesta ja kustannuksella konekirjoitetuiksi. Näitä tietoja ovat saaneet monet kyläkirjojen tekijät ja sukututkijat myöhemmin käyttöönsä. Säätiö on jakanut merkittävää tukea Karjalaan 31 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 jääneiden vainajien muistomerkkien hankintaan Lohjalla, Vihdissä, Nurmijärvellä, Tuusulassa ja Hyvinkäällä. Neuvostoliiton hajottua on muistomerkkejä ryhdytty pystyttämään myös entisen Viipurin mlk:an alueella sijaitseville vanhoille hautausmaa alueille. Suomen ja Venäjän välille solmittu valtiosopimus sotilashautausmaiden suojelusta, kummankin sopijamaan alueella, on toiminut hyvänä taustatukena näissä hankkeissa. Kalevi Sassi ja Toivo Kontio sekä vahvialalaiset Toivo Sipiläinen, Arvo Sutela ja Väinö Tukia. Vahvialan edustaja Toivo Sutela arveli, ettei tämä historiahanke kiinnosta vahvialalaisia. Puheenjohtaja Kalevi Sassi totesi Vahvialan edustajien vastustavan ja Viipurin mlk:n edustajien puolestaan kannattavan kirjahanketta. Näin ollen ollaan menossa kohti säätiön jakamista. Vuonna 1972 Viiva Säätiö jaettiin ja pääosaa jäljellä olevista varoista ryhdyttiin hallinnoimaan Viipurin pitäjäsäätiöstä. Vahvialan edustajat vaativat aluksi, että Viiva Säätiön varat tulee jakaa puoliksi. Säätiön purkautuessa todettiin kuitenkin, että pääosa yli 2/3 Säätiön varallisuudesta oli kertynyt Viipurin mlk:n alueella toimineiden yritysten, yhteisöjen ja seurojen lahjoituksista ja vain 17 % Vahvialan kunnan alueelta. Näin pääosa säätiön varoista siirtyi perustettavaan Viipurin pitäjäsäätiöön. Säätiön osallistuminen kirjojen julkaisuun Maalaiskunnan hoitokunnan toimesta oli jo 1947 ilmestynyt ensimmäinen historiateos, ”Entistä Viipurin maalaiskuntaa sanoin ja kuvin”. Viipurin maalaiskunnan historian kirjoitusta suunniteltiin jo vuonna 1939, mutta se hautautui sotien vuoksi. Viipurin pitäjäseura päätti 1955 ryhtyä toimeen pitäjähistorian aikaansaamiseksi. Omasta puolestaan säätiö päätti keväällä 1957 tukea maalaiskunnan historian kirjoitusta. Säätiö teki lopullisen rahoituspäätöksen keväällä 1959. Päätöstä helpotti tieto, että Viipurin pitäjäseura lupasi hankkia ennakkotilauksia. Säätiö päätti luovuttaa tilattujen 500 historiateoksen vastikkeeksi 1.000.000 mk kirjan toimittamiseen. Säätiö ei sääntöjensä nojalla voinut olla itse kirjan kustantaja. Viipurin pitäjän historia I teoksen kirjoittajaksi saatiin professori Toivo. J. Paloposki. Tohtori Johannes Virolainen, agronomi Pellervo Huitu, kunnallisneuvos Eino Pusa, opettaja Joonas Sassi ja insinööri Väinö Skinnari kuuluivat historiatoimikuntaan. Kirjoittaminen edistyi kuitenkin hitaasti. Teos val-mistui vasta 1967, kun toiseksi kirjoittajaksi oli saatu fil. maisteri Aarne Kopisto. Viipurin pitäjän historia II ja muita kirjahankkeita Pitäjäsäätiö on mahdollistanut Viipurin pitäjähistoria III (kartanot 1985) ja Saimaan kanavan historia 2002 teosten toimittamisen. Lisäksi säätiön avustamana on ent. Viipurin mlk:n kylistä valmistunut 30 kylä- ja sukukirjaa, nämä on kirjoitettu pääosin talkoohengessä. Viipurin pitäjäsäätiöltä arvokas panos Viipurin pitäjän historian tallentamisessa Viipurin pitäjäsäätiön ja Viiva Säätiön historiikki siirtää arvokasta ja yksityiskohtaista tietoa nykypolvelle. Käsissämme on nyt ansiokas historiateos, joka täydentää Viipurin pitäjän vaiheet ja valaisee erityisesti karjalaisen perinteen vaalimista sotien jälkeisellä ajalla. Teoksen yksityiskohtainen käsittely vaatisi paljon enemmän palstatilaa. Suosittelemmekin kirjaa lukemisiksi kaikille Viipurin maalaiskunnan historian harrastajille. Erityisen arvokkaasta työstä haluamme me Viipurin pitäjäseuran nykytoimijat kiittää Viipurin pitäjäsäätiötä ja historian kirjoittajaa, opetusneuvos Teuvo Moisiota. Viiva Säätiö jakautuu kahdeksi säätiöksi Viipurin pitäjähistoria II kustannuksista syntyneen kiistan vuoksi Kesäkuussa 1971 Hyvinkään Osuuspankissa pidetyssä Viiva säätiön hallituksen kokouksessa puheenjohtaja Kalevi Sassi ilmoitti: ”Viipurin pitäjäseura on vakaasti aikonut ryhtyä toimenpiteisiin saadakseen pitäjähistorian II osan kirjoitetuksi”. Mainiten samalla että Viipurin pitäjäseura tulee kääntymään säätiön puoleen historiateoksen rahoittamiseksi. Säätiön hallitukseen kuuluivat tuolloin uutena jäsenenä Erkki Kekki ja hänen lisäkseen maalaiskuntaa edustivat pj teksti: Timo Lindroos 32 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Vuoden 2013 seinäkalenteri kohta myynnissä Ensi vuoden seinäkalenteri uusin, tuorein matkakuvin tulee myyntiin marraskuussa. Kalenterin kuva-aiheina ovat Viipurin maalaiskuntaan tänä vuonna tehdyllä kotiseutumatkalla otetut kuvat. Kesäisen kalenterimme sivuilta voimme siis nähdä kotikyliemme maisemia ja tunnelmia. Kalenteri painetaan vahvalle kartongille ja kuvat ovat tasokkaita A4-kokoisia värikuvia. Kuvat voi myöhemmin irrottaa ja vaikka kehystää seinätauluiksi. Näin maalaiskunnan kotikylistä jää elävä muisto myös nuoremmalle polvelle. Kalenterihankkeen avulla Viipurin pitäjäseura haluaa siirtää kotipitäjän perintöä edelleen ja markkinoida seuraavan kesän kotiseutumatkaa nuorelle polvelle. Kalenteri on myös oivallinen joululahja, jolla voi kertoa suvun karjalaisista juurista. Kalenteri on myynnissä mm. Puurojuhlassa 2.12. Kalenterin hinta on 18 euroa. Viipurin pitäjäseuran vuoden 2013 seinäkalenteria saa tilata seuramme jäsensihteeriltä Aulis Juvoselta, puh. 050 595 4814 helka-aulis.juvonen(at)kolumbus.fi 33 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 Sinä musiikin harrastaja/ammattilainen: Haluatko auttaa? Pitäjäseuran hallitus etsii musiikin esittäjiä, säestäjiä ja yhteislaulujen vetäjiä tuleviin tilaisuuksiinsa, Elojuhlaan ja Puurojuhlaan. Talilaisten perinteinen joululounas nautitaan tänä vuonna Karjalatalon ravintolassa torstaina 13.12. klo 13.oo Lounaan hinta on 25 euroa. Emme haluisi musiikin loppuvan tilaisuuksistamme. Siispä, jos haluat auttaa, ole hyvä ja lähetä yhteystietosi varten jollekin hallituksen jäsenistä. Yhteystiedot löydät seuraavalta sivulta. Kiitos. Ilmoittautumiset 10.12. mennessä Raimo Matikaiselle, puh. 040 525 7484 tai Marja-Leena Eviselle, puh. 050 492 7337 Haluatko pitäjäseuran sähköiselle postituslistalle? Pitäjäseura ilmoittaa tapahtumistaan Karjala-lehdessä ja omilla nettisivuillaan sekä mahdollisuuksien mukaan kaksi kertaa vuodessa ilmestyvässä jäsenlehdessä. Näiden rinnalle perustamme sähköpostilistan. Jos haluat pitäjäseuralta tiedotteita sähköpostiisi, ole hyvä laita asiasta sähköpostia puheenjohtajallemme Timo Lindroosille osoitteeseen [email protected]. Viitteeksi pitäjäseuran sähköpostilista. Osoitetietoja ei luovuteta pitäjäseuran ulkopuolelle. 34 Viipurin pitäjäläinen 2/2012 H A L LI TUK SEN YHT E YST IE DOT 2012 Timo Lindroos Peräläntie 115, 03220 Tervalampi puh. (09) 222 4823, 050 355 5471 [email protected] puheenjohtaja Päivi Putkonen-Hegazi Koulunummentie 101, 03790 Vihtijärvi puh. 040 593 5923 [email protected] sihteeri Marja-Leena Evinen Korsontie 22 A 7, 01450 Vantaa puh. 050 492 7337 [email protected] varapuheenjohtaja Päivi Salo Graniittitie 10, 01840 Klaukkala puh. 040 848 6897 [email protected] taloudenhoitaja Aulis Juvonen Klaukkalantie 59, 01800 Klaukkala puh. 050 595 4814 [email protected] jäsensihteeri Riitta Stirkkinen Steniuksentie 39 B 16, 00320 Helsinki puh. 050 560 2567 [email protected] tai [email protected] Heimo Kemppi Uudenmaankatu 57 C 19, 05830 Hyvinkää puh. 045 773 10733 tai 040 700 4185 [email protected] Anne Uotinen Aino Acktén tie 1 A 6, 00400 Helsinki puh. 050 540 2245 [email protected] lehden toimitussihteeri Kaarina Manni Saukkolantie 432, 08500 Lohja puh. (019) 333 375, 040 754 6891 pääemäntä Muutokset jäsentietoihin: Raimo Matikainen Ajurinkatu 3 A 37, 02650 Espoo puh. (09) 541 8981, 040 525 7484 [email protected] Jos o osoitteesi muuttuu o haluat liittyä jäseneksi tai o päättää jäsenyytesi seurassamme ole hyvä ja ota yhteyttä jäsensihteeri Aulis Juvoseen. Liisa Munsterhjelm Friisiläntie 49, 02240 Espoo puh. 040 840 0152 [email protected] tiedottaja Auliksen tavoitat numerosta 050 595 4814 tai sähköpostitse [email protected] 35
© Copyright 2024