1. No category

Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampuksen lukuvuoden 2016–2017 avajaiset
Avajaispuhe, dekaani Markku Filppula
Savonlinna, 13.9.2016
Arvoisat rehtori, kutsuvieraat, hyvät Savonlinnan yliopistoyhteisön jäsenet – niin opettajat
kuin opiskelijat – ja yliopiston ystävät! Dear Rector, dear invited guests, members of the
academic community, international students, ladies and gentlemen!
Tänä vuonna aloitamme tällä kampuksella monin tavoin ristiriitaisissa ja ehkä vähän
levottomissakin tunnelmissa. Yliopiston hallituksen viimekeväinen päätös OKL:n
siirtämisestä Joensuuhun painaa edelleen monien mielissä, mikä on hyvin ymmärrettävää
nyt, kun tiedossa on opettajankoulutuksen toimintojen päättyminen Savonlinnassa kahden
vuoden kuluessa.
En käy tässä kertaamaan päätöksen perusteluja tai muutenkaan
”satuilemaan...autonomiasta ja keskittämisen autuudesta” keskellä tätä ”kafkamaista
näytelmää”, kuten eräs mielipidekirjoittaja Itä-Savossa esitti viime viikolla (Itä-Savo 8.9.).
Päätös on tehty, ja nyt katse on käännettävä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Siihen
pakottavat myös korkeakoulumaailmaan monilta suunnilta kohdistuvat paineet, joista
taloudelliset eivät ole pienimpiä. Näiden rinnalla on myös asenteisiin liittyviä ja jopa
ideologisiksi luonnehdittavia paineita, jotka tulevat esiin erilaisissa näkemyksissä
yliopistojen perustehtävistä. Vaaditaan valtion varojen sijoittamista tuottavimpiin – siis
talouskasvua parhaiten edistäviin – koulutuksen ja tutkimuksen aloihin ”pelkästään” yleistä
sivistystä edistävien alojen sijasta.
Kuten tiedetään, humanistiset koulutuksen ja tutkimuksen alat ovat joidenkuiden mielestä
tällaisia ei-niin-tärkeitä aloja. Esimerkiksi Aalto-yliopiston professori Pekka Mattila on
ehdottanut, että ”kieliä ja yleishumanistisia aineita voisi keskittää yhteen paikkaan” (HeSa
6.9.2016). Humanistiset aineet ovatkin joutuneet erityiseen tarkkailuun, ja niiden tarjontaa
on jo ryhdytty yliopistojen omin toimin vähentämään. Meilläkin tehtiin vastikään päätös
esittää OKM:lle saksan kielen koulutusvastuusta luopumista. Siihen eivät tosin vaikuttaneet
minkäänlaiset ideologiset syyt, vaan se tosiasia, että saksan kielen opintojen kysyntä
koulumaailmassa on siinä määrin vähentynyt, että yliopistoissakaan ei voida ylläpitää
1
entisen suuruista tämän alan opetus- ja tutkimusresurssia. Sama ns. vähemmän opiskeltujen
kielten ongelma on ollut esillä kaikissa yliopistoissa, joissa kieliaineita opetetaan. Kuten
julkisuudessa on kerrottu, Turun yliopisto on tehnyt vastaavanlaisen esityksen venäjän
kielen koulutusvastuusta luopumisesta osana laajempaa kieliaineiden rakenteellisen
kehittämisen prosessia. Jyväskylän yliopisto on puolestaan päättänyt luopua latinan kielen
koulutusvastuustaan ja oli vähällä luopua myös kirjallisuuden opetuksesta, mutta yliopiston
hallitus päätti kuitenkin viime hetkellä säilyttää kirjallisuuden pääainestatuksen.
Tampereella taas suunnitellaan ranskan kielen pääaineopinnoista luopumista
opiskelijamäärien käytyä vähiin.
Voi vain kysyä, miten käy suomalaisen kielivarannon ja yleissivistyksen tason, kun mitään
muita vieraita kieliä ja kulttuureja kuin englantia ja angloamerikkalaista kulttuuria ei kohta
opiskella kouluissa eikä yliopistoissa. Eikä englantiakaan tarvitse osata, jos on uskominen
sitä profeettaa, joka äskettäin julkisuudessa ennusti tulevaisuuden ihmisten saavan
korvanappien kautta suoraan korviinsa simultaaniset käännökset à la Google Translator sekä
vieraskielisistä teksteistä että puheesta. Vieraita kieliä ei tämän ennustajan mukaan tarvitsisi
kenenkään enää opiskella, vaan se jäisi harrastukseksi niille, jotka haluavat ”brassailla”
kielitaidollaan. ”That’ll be the day”, sanon minä John Waynen hengessä. Konekääntäminen
menee kyllä koko ajan eteenpäin, ja asiateksteissä siinä on päästy hyvinkin korkeisiin
käännösten tarkkuuden prosenttilukuihin. Mutta kaukana on se päivä, jolloin ihminen voisi
vapaasti keskustella jonkun vieraskielisen kanssa aiheesta kuin aiheesta automaattisen
käännös- ja tulkkausohjelman avulla.
ISYY:n hallituksen puheenjohtaja Juho Ikonen sanoi avajaispuheessaan Joensuun
kampuksella huomanneensa, että sana ”sivistys” oli ennen hänen omaa puhettaan
esiintynyt tilaisuudessa vain kaksi kertaa. Hän lisäsi sitten itse sen kolmannen instanssin
todetessaan, että ”leikkaus koulutuksesta on sekä sivistyksen että taloudellisen kivijalan
murentamista, eikä sen pelastamista saati turvaamista”.
Samanlaista keskustelua arvoista ja kulttuurisista merkityksistä käydään myös muilla
elämänaloilla. Esimerkiksi musiikin ja yleensä taiteiden alalla asioita mitataan enenevässä
määrin rahallisina tuotto-odotuksina. Klassisen musiikin maailmassakin soitetaan yhä
enemmän vain sitä, mikä tuo eniten rahaa sisään. Kaikki eivät onneksi kuitenkaan ajattele
2
näin. Susanna Mälkki, joka aloitti vastikään Helsingin Kaupunginorkesterin
ylikapellimestarina, korostaa haastattelussaan (HeSa 7.9.) musiikin ja yleensä taiteen
itseisarvoisia merkityksiä. Hän lainaa siinä kuuluisan amerikkalaisen teatteri- ja
oopperaohjaajan Peter Sellarsin sanontaa, jonka mukaan ”taiteen arvon voi mitata kuin
isoäidin halauksen. Tiettyjä arvoja ei vain voi muuttaa numeroiksi”.
On toivottavaa, että samanlaista ajattelua esiintyisi enemmän myös nykyisessä
yliopistomaailmassa, jossa tieteenalat ja niiden arvo punnitaan kohta yksinomaan erilaisten
ennalta asetettujen indikaattorien ja ”työelämärelevanssin” valossa. Hieman kärjistäen se
johtaa siihen, että sitä tiedettä tehdään ja sellaista koulutusta tarjotaan, joka tuottaa
korkeimmat indikaattorien arvot, parhaimman rahoituksen ja hyödyttää parhaiten
elinkeinoelämää.
Oli kafkamaista tai ei, yliopistot Suomessa joutuvat nyt kilpailemaan entistä tiukemmin
keskenään tutkimuksen ja koulutuksen rahoituksesta ja viime kädessä paikasta
tutkimusyliopistojen joukossa. Monelta suunnalta on esitetty, että pieneen maahan mahtuu
vain 4-5 kansainvälisen tason yliopistoa, ja että paras tutkimus ja sitä myöten
tutkijakoulutus pitäisi keskittää niihin. Muiden tehtäväksi jäisi kandidaatin- ja ehkä
maisterivaiheen opintojen tarjoaminen ja lahjakkaimpien opiskelijoiden syöttäminen
eteenpäin noihin harvoihin ja valittuihin tutkimusyliopistoihin. Tämä skenaario voi hyvinkin
olla todellisuutta jonain päivänä, mutta siihen ei pidä pakottaa yliopistoja ylhäältä päin
annetuilla dekreeteillä. Se kaventaisi ja yksipuolistaisi tutkimuksen kirjoa sekä tappaisi
luovan ja innovatiivisen tutkimuksen, joka tarvitsee tuekseen pienen kansakunnan kaikki
liikenevät resurssit niiden sijaintipaikasta riippumatta. Itä-Suomen yliopiston synty on hyvä
esimerkki siitä, että yliopistot voivat kyllä liittoutua tai yhdistyä, mikäli ne itse kokevat sen
tarpeelliseksi ja hyödylliseksi tutkimuksen ja koulutuksen kannalta.
Kuopion kampuksen avajaisissa akateeminen rehtori kertoi niistä monista menestyksistä,
joihin yliopistomme on viime vuosina yltänyt. Hän mainitsi siinä yhteydessä myös filosofisen
tiedekunnan saavutukset ja eteenpäinmenon kilpaillussa tutkimusrahoituksessa, mistä
meidän on syytä olla erityisen iloisia. Ne on kaikki nähtävä voittoina jokapäiväisissä
kamppailuissa tieteen ja koulutuksen kentillä. Niillä lunastamme paikkamme
tutkimusintensiivisten yliopistojen joukossa, mutta tämä paikka ei ole itsestäänselvyys, ja
3
sen eteen on tehtävä töitä koko ajan. Tämä näkyy myös yliopistojen kansainvälisissä
ranking-vertailuissa. Viimeisin ARWU Ranking (Academic Ranking of World Universities) eli
ns. Shanghain lista nosti yliopistomme 300-400 maailman parhaan yliopiston joukkoon ja
Suomen toiseksi parhaaksi yliopistoksi Helsingin yliopiston jälkeen. Toisaalta vähän sen
jälkeen julkaistu ns. QS World University Ranking taas vei meitä jonkin matkaa alaspäin, ja
edellemme Suomessa menivät monet muut yliopistot, jopa Lappeenrannan Teknillinen
yliopisto.
Näissä vertailuissahan on se perusero, että edellinen perustuu joukkoon objektiivisia
mittareita kuten viittausten määrät ja saadut Nobelin palkinnot, jälkimmäinen taas huomioi
kahtena kuudesta muuttujasta yliopiston akateemisen maineen (painoarvo 40 %) ja
työnantajien mielikuvat ja käsitykset kustakin yliopistosta (painoarvo 10 %). Yliopiston
kansallisen ja kansainvälisen arvostuksen lisäämiseksi ei siis riitä, että objektiivisilla
mittareilla olemme niin-ja-niin-hyviä niillä-ja-niillä aloilla; tarvitaan jotain, jonka avulla tämä
kaikki saadaan käymään totuudesta myös maailmanlaajuisen tiedeyhteisön ja ihmisten
silmissä. Kuten hyvin tiedämme, tässä suhteessa meillä on sekä kollektiivina että yksittäisinä
toimijoina vielä paljon tehtävää ihan täällä Suomessakin, saati maailmalla, jotta pystyisimme
vakuuttamaan tiedeyhteisön omasta arvostamme ja onnistuisimme paremmin kilpailemaan
parhaista tutkijoista ja opiskelijoista.
En malta olla tuomatta tässä esiin saksalaisen 1800-luvun alkupuolen filosofin Arthur
Schopenhauerin käsitteitä ”dialektiikka” ja ”dialektiset taito-otteet”. Vuonna 2005 ilmestyi
suomeksi Schopenhauerin jälkeenjääneisiin kirjoituksiin kuuluva Taito olla ja pysyä oikeassa
– Eristinen dialektiikka (Eristische Dialektik: Die Kunst, Recht zu Behalten; niin & näin -lehden
filosofinen julkaisusarja, 2005). Tässä kirjoituksessaan Schopenhauer erottaa objektiivisen
totuuden (jota hän kutsuu ”logiikan asiaksi”) dialektiikasta, taidosta saattaa väitteensä
totena päteväksi. Hänen mukaansa
totuus löytyy arvostelukyvyllä, pohdinnalla, kokemuksella. Sitä varten ei ole olemassa
mitään taitoa tai taidetta. Dialektiikan päämääränä on sen sijaan väitteitten
saattaminen sellaisiksi, että ne käyvät totuudesta. (Schopenhauer 2005: 10)
Tämä taas vaatii tietynlaisten ”dialektisten taito-otteiden” hallintaa; niitä Schopenhauer
esittelee (hieman ilkikuriseen sävyyn) kaikkiaan 38 kappaletta. Oikein hallittujen taito4
otteiden avulla voidaan kohdata oletetun tai todellisen vastustajan ”velmut taito-otteet” ja
saada hänet kellistetyksi. Meidän tapauksessamme meidän pitäisi siis keksiä ne taito-otteet,
joilla saisimme ihmisten mielikuvat yliopistostamme vähintään samalle tasolle, mihin se
erilaisten objektiivisten menestymisen mittareiden valossa kuuluisi.
Tämän excursuksen jälkeen palaan tähän hetkeen. Miten tiedekunnassamme päästään nyt
eteenpäin kampusratkaisun jälkeisissä oloissa? Lähtökohdat eivät suinkaan ole huonot.
Tiedekunnan tähänastinen kehitys vuodesta 2010 lähtien on ollut pääosin myönteinen sekä
Joensuun että Savonlinnan kampuksilla. Se strategia ja ne konseptit, joihin tähänastinen
kahden kampuksen koulutuksemme ja tutkimustyömme ovat perustuneet, eivät ole
kuitenkaan kantaneet meitä kokonaisuutena riittävän pitkälle kansallisissa vertailuissa.
Väistämätön johtopäätös oli, että toimintamallia on muutettava, jotta voisimme parantaa
kilpailukykyämme parhaista opettajista ja tutkijoista varsinkin nyt, kun tutkintojärjestelmän
uudistuminen tietää aiempaa suurempaa opiskelijoiden liikkuvuutta yliopistosta toiseen
kandidaatintutkinnon jälkeen. Eteenpäin olemme toki päässeet, mutta korkeammalle pitäisi
päästä sillä volyymilla ja panostuksella, mikä meillä on opettajankoulutukseen ja siihen
liittyvään tutkimukseen. Näistä havainnoista lähti liikkeelle ajatus opettajankoulutuksen
toimintojen keskittämisestä yhdelle kampukselle.
Nyt kaikki riippuu meistä itsestämme. Edessä avautuu mahdollisuus lähteä rakentamaan
yhtä vahvaa opettajankoulutuksen ja tutkimuksen keskittymää kahden pienen sijaan. Uskon
edelleen vahvasti, että se antaa parhaat mahdollisuudet kehittää kokonaan uusia
monitieteisiä lähestymistapoja ja menestyksen avaimia. Opiskelijoille taas on tarjolla monia
uusia opintopolkuja maan laajimmasta koulutusalojen valikoimasta. Mutta onnistuminen
edellyttää yhtenäistä toimintakulttuuria ja kaikkien – niin opiskelijoiden kuin opettajien ja
tutkijoiden – sitoutumista sellaisen rakentamiseen. Olen kuullut, että jotkut opiskelijat ovat
täältä Savonlinnasta kandidaattivaiheen suoritettuaan viime kesän aikana siirtyneet muihin
yliopistoihin. Se on meille menetys, vaikka tiedämmekin tällaista ”aivovuotoa” tapahtuneen
jo aiempinakin vuosina. Mutta lähtöön ei pitäisi olla mitään syytä, ja jos sellaisia syitä
ilmaantuu, olemme tiedekunnan ja osaston johdossa valmiit tekemään kaikkemme niiden
poistamiseksi.
5
Ladies and gentlemen! We are starting a new academic year in rather different
circumstances from last year. The governing body of the UEF made a decision last April to
phase out all of the University’s activities on the Savonlinna campus by the autumn of 2018.
Quite understandably, this is still very much on the minds of the members of staff and many
students who may be concerned about their future. I cannot elaborate on the reasons of
this decision on this occasion. Let me just say that the academic world within and outside
Finland has experienced drastic changes over the last few years, and many of these changes
have meant ever increasing competition between universities about the best researchers
and students, as well as funding. Universities have found it hard to sustain the same levels
of teaching and research as before without implementing major changes in their structures.
More often than not, this has meant creating larger units of research and study. In our case,
combining the strengths of two geographically separate and small units under the same
roof, so to speak, will help to improve the quality of our research and teaching in this
strategically important field and thus make us more competitive. Although a difficult task,
we believe that this operation can be done successfully and trust that our staff and students
alike will see and appreciate the benefits of this change.
With these words I wish you all a most successful new academic year 2016-2017.
Näillä sanoin toivotan koko Itä-Suomen yliopiston Savonlinnan kampuksen väelle ja teille,
arvoisat toimintamme tukijat ja yhteistyökumppanit, menestyksellistä lukuvuotta 20162017!
6