Kohtalona
Afrikka
TEKSTI Marko Leppänen KUVAT LAURA OJA
Iina Soiri on valmistunut valtiotieteiden
maisteriksi Helsingin
yliopistosta.
Opiskeluaikanaan
hän oli aktiivi
järjestötoiminnassa
ja työskenteli HYY:n
kansainvälisten
asioiden sihteerinä.
Apartheidinvastainen
kampanja sai hänet
omistautumaan
Afrikalle.
Vaikka Iina Soiri ei ole uskovainen,
hän pitää itseään siunattuna.
Niin hieno työ hänellä on.
K
aamosajan aurinko sattuu pilkistämään pilvimaton raosta,
ja himmeä juonne kultaa piirtyy seinään. Iina Soiri ja valokuvaaja panevat juoksuksi tavoittaakseen haipuvan hehkun.
— Tolppakorot käyvät maastokengistä, piikkikorot eivät. Ne uppoavat maahan, Soiri sanoo painellessaan kivenjärkäleiden lomassa.
Soiri on tullut Suomeen vain käymään, Espoon Otaniemen Dipolissa
pidettävään pohjoismaiseen kehitysmaatutkimuksen konferenssiin. Hän
on asunut elämästään parikymmentä vuotta Afrikassa. Siellä hän on tottunut olemaan kameleontti, joka vaihtaa sujuvasti alkeellisen kylän lattiamajoituksesta lähetystöillalliseen ja takaisin.
Kaamossäteen epätoivoisen tavoittelun täytyy huvittaa ihmistä, jolla
on talo Namibiassa. Mutta on hänellä koti Kymijoen rannallakin, Myllykoskella. Ja nyt myös Uppsalassa.
NÄPÄYTYS PRESIDENTILLE | Soiri on Uppsalassa sijaitsevan Pohjois-
maisen Afrikka-instituutin ensimmäinen suomalainen johtaja. Eräs kollega kuvaa Soiria tahtotyypiksi, joka sanoo, tekee ja saa, mitä haluaa.
Näyttävä ja suorasukainen nainen voi huristaa jeepillä halki Afrikan. Hän
ymmärtää futista ja hurmaa afrikkalaispresidentit.
Ja kas tosiaan, Soiri kertoo tavanneensa edellispäivänä Helsingissä
Namibian presidentin Hifikepunye Pohamban.
— Raivostuttavasti hän kysyi ensimmäisenä, että missä entinen mieheni on. Vanhemman poikani isä on tunnettu namibialainen ja siltä kantilta minut presidentille esiteltiin. Sanoin, että olen muutakin kuin poikieni
äiti. Mutta sellaista se Afrikassa on, ihmiset määritellään perheen kautta.
26
YLI O P I STO 10| 2 01 3
Y L I OP I ST O 10 | 2 013
27
ROSOINEN LAPSUUS | Kun Soiri oli kouluikäi-
yli 50 MAATA | Afrikassa sähköt voivat katke-
ta samana iltana seitsemännen kerran juuri, kun
tärkeä sähköposti on lähtövalmis. Kuoppaisella
kujalla voi ällistyttää Ferrari ja eurooppalaista verenpainetta nostattaa naapurin moniavioisuus.
Puute, nälkä ja kurjuus ovat osa todellisuutta
— ja myös tapa elää niin, etteivät ne ole elämää hallitsevia asioita.
— Tosin rahatalouteen siirtyminen eli kaupunkiin muuttaminen on vienyt monelta mahdollisuuden pärjätä omavaraisesti.
Afrikasta puhutaan helposti yhtenä asiana,
monoliittina. Yli 30 miljoonaan neliökilometriin
Soiri toivoo,
ettei Afrikalle jaettaisi
säälipisteitä.
ja yli 50 valtioon mahtuu kuitenkin suurempi todellisuuksien kirjo kuin Eurooppaan. Tämä on
asia, jota Soiri haluaa korostaa. Ja sitä, että säälipisteet Afrikalle jätettäisiin jakamatta.
— Monissa mielikuvissa on se köyhä avuton Afrikka. Ikään kuin Afrikan kohtalo olisi aina riippuvainen muista. Siellä synnytään ja kuollaan ja eletään ihan ilman meitä. Siellä on hyviä ja viisaita
ihmisiä, ja siellä on roistoja ja sellaisia, joilla ei ole
pienintäkään halua kehittää yhtään mitään.
Kehitysmaatutkimus tuntee afro-optimistit ja
afropessimistit. Soiri sanoo olevansa ennen kaikkea afrorealisti. Sellainen tietää esimerkiksi, että
epävakaitten maiden pitää itse ratkaista konfliktinsa. Ulkopuolisella väliintulolla poistetaan vain
oire, ei taudin syytä.
Soirista tuntuu rankalta peilata Afrikkaa aina
meidän käsitteidemme ja näkökulmamme kautta.
— Miksi eurooppalaisuus on aina se standardi, johon kaikki suhteutetaan? Ikään kuin afrikkalaisten automaattisena tavoitteena olisi tulla meidän kaltaisiksemme.
ÄITIÄ LÄHELLE | Vuonna 1990 valtiotieteen ylioppilas saapui pitkän sodan jäljiltä itsenäistyneeseen Namibiaan. Hän työskenteli Ambomaalla
28
YLI O P I STO 10| 2 01 3
Espoon Namibia-toimikunnan kehitysyhteistyöprojektissa ja kirjoitti gradua namibialaisnaisten
itsenäisyyskamppailusta.
Otsikko Radikaali äitiys oli kohtalokas. Opiskelijan esikoispoika Pyry syntyi Suomessa vuonna 1994.
Jokin Afrikassa vain veti puoleensa, maistui
maagiselta kuin ensimmäinen itse poimittu mango. Niinpä Soiri lähti uudestaan etelään, tällä kertaa Mosambikiin, jossa Soiri tutki neljä vuotta vapautusliikettä ja työskenteli paikallishallintoon
liittyvissä kehityshankkeissa.
Matka jatkui Namibiaan ja Angolaan, joissa
vierähti yhteensä viisi vuotta paikallishallintoa
luoden. Vuorossa oli vielä Tansania ja työ Suomen
suurlähetystössä.
Vuonna 2005 Pyry sai pikkuveljen Jurin, jonka isä on etiopialainen. Synnyinmaahansa vaeltaja palasi lapsineen vuonna 2010. Hän ehti tuskin
asettua alas ja huokaista, kun avautui tilaisuus Afrikka-instituutin johtajuuteen. Se oli tarjous, josta
ei voinut kieltäytyä.
— Näillä leveyspiireillä en pääse lähemmäksi
Afrikkaa. Juuri nyt haluan olla pohjoisessa, lähellä
vanhaa äitiä.
nen, perhe asui Kotkassa. Isä oli töissä satamassa.
Aina kun laiva oli lastattu, isä kutsui ulkomaisia
seiloreita kotiinsa. Illanistujaiset olivat kosteita,
mutta tarjosivat tyttärillekin jännittäviä kohtaamisia jopa afrikkalaisten kanssa.
— Isä harrasti valokuvausta, ja muistan aina,
kun hän päätti valokuvata nigerialaisen perämiehen. 1970-luvun tyyliin meillä oli erivärisiä seiniä,
ja hän halusi kuvata miehen ruskeaa seinää vasten.
No, eihän kuvassa tietenkään näkynyt kuin silmälasit ja välkähtelevät hampaat.
Perheen elämä oli taloudellisesti niukkaa ja
meno muutenkin rosoista. Niin sanotusti hyvistä
lähtökohdista ei voida puhua. Onneksi oli olemassa hyvinvointiyhteiskunta, joka tarjosi eväät päästä eteenpäin.
Iina Soiri sanoo, että hänelle olisi käynyt huonosti, jollei hän olisi asunut Pohjoismaassa. Hän
on kiitollinen siitä äärimmäisestä etuoikeudesta,
että sai käydä kouluja.
— Oppimaani ja kokemaani haluan nyt jakaa,
jos vain kelpaa.
VALLANKUMOUS TYÖAJALLA | Sukunsa toi-
nen ylioppilas aloitti opiskelut 1980-luvun alussa, mutta ei eläinlääketieteellisessä, kuten oli vielä
lukiolaisena suunnitellut. Pääaine oli yleinen valtio-oppi ja sivuaineet viestintä, kansainvälinen oikeus, filosofia ja kehitysmaatutkimus.
Sitten hän pääsi kansainvälisten asioiden sihteeriksi ylioppilaskuntaan.
— Minusta tuli palkkavallankumouksellinen.
Yhteen päivään saattoi mahtua paavin vastainen
mielenosoitus, Shell-boikottikampanja ja Taivaallisen rauhan aukion muistotilaisuus.
Soiri oli myös järjestämässä Suomen ensimmäistä Eesti vapaaksi -tapahtumaa, jossa laululiikettä edusti Viron nykyinen Suomen-lähettiläs
Mart Tarmak. Samoihin aikoihin itäblokin tyranniat sortuivat ja kampanjointi apartheidin lopettamiseksi kävi kuumimmillaan.
— Ajattele nyt, miten ihanaa oli olla nuori tuolloin ja töissä noissa hommissa. Aina illalla, kun
olimme suunnitelleet seuraavan päivän rytinät,
istuimme Vanhan kuppilassa. Onneksi valomerkki tuli jo puoliltaöin. Jaksoimme aamukahdeksalta
kaivaa banderollit esiin.
Aika oli tärkeää verkostoitumista. Ne nykypoliitikot ja -tutkijat, jotka Soiri tuntee, tulivat
pääasiassa tutuiksi opiskelija-aktivismin kautta.
Professorilleen Raimo Väyryselle hän lähettää
pahoittelut: 25 vuotta sitten lainattu Tyyntämerta
käsittelevä kirja on vielä palauttamatta, mutta tallessa silti.
TUTKIJA JA AKTIVISTI | Soirin mielestä Pohjoismaat tarvitsevat Afrikka-instituuttia maailmanmenon ymmärtämiseen, planeetta kun on
aina vaan pienempi.
Vuonna 1962 perustetun instituutin tutkimus
Maailmassa on moni
asia päin peetä, mutta
niihin voi vaikuttaa.
jakautuu neljään pääteemaan: konflikteihin, maaseutukysymyksiin, urbaanielämän haasteisiin
sekä Afrikan ja muun maailman kauppaan ja muihin yhteyksiin.
Afrikka-tutkijoiden yhteisö on pieni, perhemäinen. Monet seilaavat tutkijan ja aktivistin roolin väliä.
— Harvalla on puhtaasti akateemiset motiivit,
vaikka tutkimus on kansainvälisesti laadukasta.
Ollaan myös toimijoita. Maailmassa on moni asia
päin peetä, mutta niihin voi vaikuttaa. Ja se vaikuttaminen voi olla jopa kivaa.
Suurin osa Helsingin yliopistonkin Afrikkatutkijoista työskentelee jossain vaiheessa stipendiaattina yhteispohjoismaisesti rahoitetussa ins
tituutissa. Uppsala on linkki, jonka kautta myös
afrikkalaiset tutkijat tapaavat alan pohjoismaisen
tutkijayhteisön. Laitoksen tutkimus ja kirjasto
ovat alallaan Euroopan johtavia.
VINKKEJÄ SIJOITTAJILLE | Afrikan ongelmien
juureksi Soiri neulaa tietämättömyyden. Se pohjautuu koulutuksen puutteeseen ja oireilee esimerkiksi lyhytnäköisyytenä.
— Ajatellaan, että okei, tulkaa vaan ja viekää
laidunmaat, saan tästä kaksi tonnia. Samalla meY L I OP I ST O 10 | 2 013
29
nee tulevien polvien mahdollisuus hyödyntää
maata.
Investoijia hän peräänkuuluttaa noudattamaan ”villissä etelässä” samoja pelisääntöjä kuin
pohjoisessa. Ongelma on edelleen, että hyvin pieni
osa rahasta jää Afrikkaan. Harvoin myöskään Afrikan hallitukset investoivat raaka-aineista tulevaa
niin sanottua helppoa rahaa taloutensa monipuolistamiseen.
Suomen vuotuisesta 1,1 miljardin kehitysapupotista merkittävä siivu menee Afrikkaan. Jyväskylän yliopiston kansainvälisen kehitystyön
professori Jeremy Gould totesi taannoin, että tutkijan näkökulmasta kehitysavun seurauksia ei tunneta. On mahdotonta sanoa, olisiko köyhtymistä
vähemmän vai enemmän, jos kehitysapua ei olisi.
Soirin kokemuksen mukaan on selvää, että kehitysavulla on ollut myönteinen vaikutus, tosin eri
tasoilla eri lailla.
— Se luo osaavaa ihmisresurssia ja vahvistaa
instituutioita, jolloin talous kohenee. YK:n Widerinstituutilla on tästä tutkimustuloksia. Varmasti
kehitysapu on myös edesauttanut syrjäytyneiden
ryhmien, myös naisten, pääsyä osalliseksi kehityksestä.
mibian-kotiinsa. Afrikassa ollessaan Soiri ikävöi
Suomesta jämptiyttä ja sitä, että asiat ovat reilassa. Pohjoisessa ollessaan hän kaipaa afrikkalaista
yhteisöllisyyttä.
— Minunkin penskani kiersivät pienenä sylistä syliin ja oppivat sen, että lapsi on ennen kaikkea
yhteisön jäsen. Afrikassa oman itsen arvo nähdään
muiden kautta. Me emme voi olla olemassa ilman
muita. l
?
KUKA
iina soiri
Syntynyt Myllykoskella 1964.
Pohjoismaisen Afrikka-instituutin
johtaja. Asuu työnsä vuoksi Uppsalassa.
Ennen maaliskuussa alkanutta pestiään
työskenteli ulkoministeriön kehitys
poliittisen osaston neuvonantajana.
Työskennellyt lukuisissa kehitysyhteistyö- ja konsulttitehtävissä mm. YK:n kehitysohjelmassa UNDP:ssä, hollantilaises-
Teksti Elina Raukko
kuva kuvaliiteri / timo nieminen
Helli lahoa puutarhassa
Laho ei merkitse kuolemaa vaan ylläpitää elämää.
S
ana laho kuulostaa inhottavalta. Siitä uhoaa pudonneiden lehtien, kosteuden ja kuoleman haju. Lahoavat
kasvinosat kärrätään kompostiin, kipataan laittomasti puistometsään tai
haketetaan pois silmistä. Siisteyden
nimissä.
Laho kuitenkin ylläpitää monia lajeja, joita ei
näe nuoressa metsässä tai viimeistellyssä kotipuutarhassa. Helsingin yliopistosta valmistunut metsäekologi Sanna Välimäki on perehtynyt lahoon
kaupunkialueella.
— Tammi on monimuotoisuuden kannalta
parhaita lahopuutarhan puita. Se on pitkäikäinen,
ja vanhenevan tammen lahoavissa koloissa viihtyvät monet eliöt.
sa kehitysjärjestössä SNV:ssä ja Suomen
Penskani oppivat
pienenä, että lapsi
on yhteisön jäsen.
Dar Es Salaamin suurlähetystössä.
Perehtynyt kehityskysymyksiin, hallintoon, talouteen ja Etelä-Afrikan vapautushistoriaan.
8- ja 19-vuotiaiden poikien äiti. Vanhempi
pelaa ammattilaisjalkapalloa, joten laji
on tuttu äidillekin.
Vaikka Soiri on ”kehitysapu-uskollinen”, hän
myöntää avun sudenkuopat.
— Sillä voi olla monessa tapauksessa myös vääristävä vaikutus. Se luo suhteettoman edun saavia
saarekkeita ja antaa vääränlaisia signaaleja, pöhöttää julkista hallintoa.
JOULUKSI KOTIIN | Soirin toiseen nimettömään
on pujotettu Kalevala Korun Hannunvaakunasormus ja toiseen namibialaisesta norsunluunapista tehty mustavalkoinen sormus. Naimisissa
hän ei ole, ellei sitten näiden kahden kulttuurin
kanssa.
Jouluksi hän suuntaa poikiensa kanssa Na-
30
YLI OP I STO 10| 2 01 3
Pitää blogia Puzzled Boss Lady.
Saa voimia juoksemisesta ja kirjallisuudesta. Muistaa eräänä elämänsä huippuhetkenä Nelson Mandelan tapaamisen
1993.
”Afrikasta tulee loistavaa kirjallisuutta,
mutta eniten minuun — etenkin tapaani
olla nainen ja suomalainen nainen
Afrikassa — on vaikuttanut Doris
Lessing. Viimeksi kolahti zimbabwe
laisen Noviolet Bulawayon kirja
We Need New Names.”
VIISIKYMPPINEN VANHUS | Välimäki kehuu
myös raitoja ja haapoja, jotka muuttuvat vanhuksiksi tammea nopeammin, raita jo 50 vuodessa.
Niissä viihtyvät aivan toiset lahonsuosijat kuin
tammessa.
Lahopelissä on muutenkin monta muuttujaa.
Metsiin suositellaan jätettäväksi kymmenisen
kuutiota lahopuuta hehtaarille. Ihan näin suoraviivaista lahopuun määrän lisääminen ei ole.
— Osa laholla viihtyvistä lajeista pitää maahan kaatuneista rungoista, osa taas
pystyyn jätetyistä. On myös
eri asia, onko puu pitkälle lahonnut vai tuoreempi.
Niin ikään puiden ja puupölkkyjen halkaisija ja pituus
vaikuttavat eliöstöön, samoin se, onko tiettyyn lahovaiheeseen ehtinyttä puuta jatkuvasti tarjolla.
den ja luonnon monimuotoisuuden välillä. Lahopuutarha ei tarkoita hoitamattomien ryteikköjen
suosimista. Se syntyy harkiten.
— Olisi hienoa, jos vanhoja puita tai niiden osia
jätettäisiin muistomerkeiksi puistoihin. Ne kertovat myös puiston historiasta.
Jotta lahokeitaat palvelevat eliöstön monimuotoisuutta, niitä pitää olla kyllin tiheässä. Näin
lahopuulla viihtyjät, niiden jälkikasvu tai esimerkiksi sieni-itiöt pääsevät siirtymään elinympäristöstä toiseen.
Yksittäinen kaupunkilainenkin voi ottaa osaa
lahoketjun rakentamiseen. Jos pihalta täytyy
kaataa puita, pari-kolmemetriset kannot kannattaa jättää pystyyn esimerkiksi köynnösten tueksi.
Osan runkoa voi jättää maahan tilanjakajaksi itsekseen lahoamaan.
Jos on klapeja, erikokoisista haloista, pölleistä
ja ontoista korsista voi koota maahan pinon. Ensin
koloihin pesiytyvät pölyttäjät ja muut hyötyhyönteiset, sitten lahonsuosijoita.
Välimäki osallistui Suomen luonnonsuojeluliiton alullepanemaan Lahopuutarha-kilpailuun
yhdessä Aalto-yliopistossa opiskelevien Amanda
Bogdanoffin ja Emma Vanhatalon kanssa. Marraskuun puolivälissä ratkenneessa kilpailussa kolmikon työ Lahohelmet palkittiin kolmantena.
Kilpailun voittivat Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteellisessä opiskeleva Kimmo Heikkinen ja
Aalto-yliopistossa maisemaarkkitehtuuria
opiskeleva
Sofia Tigerstedt työllään Lahokehä. Voittajatyö
toteutetaan todennäköisesti vuoden 2014 aikana
Aalto-yliopiston kampukselle ja Helsingin kaupungin puistoon. l
Lahopuutarha
syntyy
harkiten.
EI RYTEIKKÖJÄ | Lahopuun lisääminen kaupunkiin on tasapainottelua turvallisuuden, viihtyisyy-
Y L I OP I ST O 10 | 2 013
31