Neuvostoliiton brutaali charmi
9.8.2011 René Nyberg Neuvostoliiton brutaali charmi ”Etteivät neuvostoviranomaiset siitä vimmastu. Mutta ei heidän suostumustakaan tarvinne.” Urho Kekkonen 1965 ”Se tuli vain” Urho Kekkonen merkitsi Moskovan-suurlähetystön 29.7.1975 päivätyn lähetekirjeen marginaaliin: ”5.8.–75. Ei aihetta toimenpiteisiin puoleltamme. Ei tarvitse vastata sen vuoksi, että kirje toimitettu suurlähetystölle 25.7.1975 virka-ajan ulkopuolella välikäsien kautta.” Kirjeen alareunaan UKK lisäsi: ”Miksi suurlähetystön edustaja toimitetun ’propagandakirjeen’?”1 otti vastaan ’välikäsien kautta’ Ulkoministeriön poliittisen osaston vt. osastopäällikkö Klaus Törnudd antoi 15.8 asianomaiset nuhteet Moskovan-suurlähetystölle. Kuulin tästä esimieheltäni Arto Mansalalta, joka tuolloin oli suurlähetystön poliittinen neuvos. Kysymys oli kuvanveistäjä Ernst Neizvestnyn kirjeestä, jossa tämä pyysi presidentti Kekkosen apua maastapoistumisluvan saamiseksi. Kun kysyttiin, kuka otti kirjeen vastaan, Arto oli todennut, että se tuli vain. Nielaisin, sillä tajusin, että tässä olisi voinut käydä huonosti. Suurlähettiläs Jaakko Hallama oli tuolloin lomalla Suomessa ja Neizvestnyn kirjeen lähetti Helsinkiin v.a. asiainhoitaja Jyrki 1 UKA 1/81, 1975. 1 / 12 Aimonen ja liitteenä olevan muistion Neizvestnystä laati avustaja Nyberg. Paljon myöhemmin, talvella 2011, Arto näytti minulle Hallaman 25.9.1975 päivätyn kirjeen alivaltiosihteeri Yrjö Väänäselle. Siinä Hallama paneutuu aiheeseen ”tapaus René Nyberg”. Oheisena lähettilään arvio nuoresta virkamiehestä: ”Poika ei ole tyhmä, kaukana siitä, ja on hänellä paljon hyviäkin puolia. Mutta on hän aivan sietämättömän kuriton, eikä noudata lähes tulkoonkaan aina minun antamiani neuvoja. Hän voi tehdä sellaisen tempun, kuin oli Neizvestnyi’n kirjeen toimittamisen Presidentille. Onneksi Nybergille, se sattui Presidentin 75-vuotisjuhlallisuuksien aikana, jolloin Tasavallan Presidentti ei ehtinyt kiinnittää siihen sellaista huomiota, kuin kirje olisi hänessä varmaan muutoin aiheuttanut.” Maitojunahan siinä oli lähellä. Virheeni oli välittää kirje eteenpäin. Muistan epäröineeni, mutta tein sen, koska olin antanut sanani Ernst Neizvestnylle. En silloin tiennyt, enkä kokemattomuuttani ymmärtänyt, että ahdistunut Neizvestny, viikkoa ennen Helsingin ETYK-kokouksen alkua 1.8, antaisi kirjeen välittömästi kansainväliselle lehdistölle, mikä UKK:n silmissä teki henkilökohtaisesta kirjeestä ”propagandakirjeen”. Refusnik Ernst Neizvestny oli tuossa vaiheessa refusnik (ven. otkaznik), niin kuin maastamuuttohakemukseen kiellon saaneita kutsuttiin englanniksi, mutta maineensa huipulla. Vain vuotta aiemmin 1974 hänen tunnetuin työnsä Nikita Hrushtshovin hautamuistomerkki oli monien vaiheiden jälkeen paljastettu Novodevitshin hautausmaalla. Samana vuonna Aleksandr Solzhenitsyn oli karkotettu ja hänen ystävänsä sellisti Mstislav Rostropovitsh saanut luvan muuttaa maasta menettämättä neuvostopassiaan, joka tosin riistettiin häneltä myöhemmin. Muistelmissaan Neizvestny kertoo, miten Sergei Nikitovitsh Hrushtshov ja hänen ystävänsä Sergei Anastasjevitsh Mikojan tulivat Hrushtshovin kuoleman jälkeisenä päivänä pyytämään Neizvestnyä veistämään hautamuistomerkin. Sergei Nikitovitshin mukaan se oli isän tahto. Neizvestny toteaa päätyneensä samaan heti kuultuaan Hrushtshovin kuolemasta. Neizvestny kuvaa muistelmissaan värikkäästi taistelua pystytysluvan saamiseksi. Hrushtshov oli vuonna 1964 tapahtuneen syrjäyttämisensä jälkeen epähenkilö, eivätkä Moskovan kaupungin viranomaiset uskaltaneet myöntää tarvittavia lupia. Lopulta Hrushtshovin lesken Nina Petrovnan kirje pääministeri Aleksei Kosyginille johti tulokseen. Muistomerkki paljastettiin Hrushtshovin kuoleman kolmantena vuosipäivänä vain omaisten, kuvanveistäjän ja ulkomaisten kirjeenvaihtajien (sic) 2 / 12 läsnä ollessa. Tapausta juhlittiin Sergei Hrushtshovin kotona avaamalla Charles de Gaullen Nikita Sergejevitshille lahjoittama vanha konjakkipullo.2 Nonkonformistit Moskova oli ensimmäinen postini ja hakeuduimme vaimoni Kaisan kanssa muiden diplomaattien ja kirjeenvaihtajien tavoin taiteilijapiireihin. Osasimme jo aika hyvin venäjää, mikä helpotti kanssakäymistä. Tutustuimme pian maan johtaviin nonkonformisteihin, kuten Neuvostoliiton taiteilijaliiton hyljeksimiä kutsuttiin. He muodostivat tiiviin piirin ja olivat oman ammattinsa toisinajattelijoita, joille kirjeenvaihtajat ja diplomaatit olivat henkireikä ja lisätulonlähde. Suomalaisena diplomaattina suhtauduin varovaisesti militantteihin dissidentteihin. Muistan hämmästykseni, kun norjalainen kollegani esitteli ylpeänä käsivarastoaan Norjan suurlähetystössä. Hänellä oli kaappi täynnä juuri ilmestynyttä (1973) Solzhenitsyn Vankileirien saaristoa venäjäksi, joita hän ilmeisesti jakeli kaupungilla. Minulle oli selvää, ettei sellainen toiminta olisi Suomen etujen mukaista. Emme tuolloin tienneet, että ruotsalainen kirjeenvaihtaja Stig Fredriksson oli Solzhenitsynin tärkeimpiä kontaktihenkilöitä.3 Pidin häneen tiivistä yhteyttä ja ostimme muun muassa nonkonformistien taidetta yhdessä, mutta Stigu ei puhunut sivu suunsa. Tutustuminen taiteilijoihin oli antoisaa ja erittäin mielenkiintoista, sillä he olivat lähes poikkeuksetta neuvostojärjestelmän hylkimiä ja pitkälti sen ulkopuolella, vaatimattomissa oloissa eläviä epäpoliittisia, itsenäisiä sieluja. Tuskin kukaan heistä äänesti ns. vaaleissa. Moni hankki elantonsa ruumiillisella työllä, elleivät onnistuneet myymään teoksiaan ulkomaalaisille tai harvoille venäläisille keräilijöille. Eräs tällaisista oli pianotaiteilija Svjatoslav Richter. Hän asui neuvostoeliitille rakennetussa keltatiilisessä talossa Moskovan keskustassa, Komsomolin eli nykyisin taas Patriarkan lampien tuntumassa. Hänen tilavassa asunnossaan näimme Dmitri Krasnopevtsevin näyttelyn vuonna 1974. Hinnat eivät yleensä olleet mahdottomia edes nuorelle virkamiehelle ja me ostimme useita, joukossa taiteellisesti merkittäviä töitä, jotka yhä puhuttelevat meitä. Hallamat Ilahduin, kun huomasin vuonna 2008 Moskovassa kuvataiteilija Oskar Rabinin 80vuotisjuhlanäyttelyn Tretjakovin galleriassa. Rabinia oli käsitelty julmasti, hänen poikansa oli kuollut epäselvissä olosuhteissa ja lopulta hänet oli ajettu maanpakoon vuonna 1978. Rabin ja hänen taiteilijavaimonsa Valentina Kropivnitskaja asettuivat Pariisiin ja saivat Ranskan kansalaisuuden. Tunsimme heidät hyvin ja ostimme molempien töitä. Rabin oli keskeinen nonkonformisti ja heidän pienen, ahtaan asuntonsa keittiö oli taiteilijoiden kokoontumispaikka. Riemastuin kun tunnistin Tretjakovkassa taulun, joka todennäköisesti oli sama tai toisinto työstä, jonka Anita Hallama osti syksyllä 1975 Rabinilta. Tosin Jaakko Hallama palautti taulun ja Anita 2 3 Ernst Neizvestnyj: ”Govorit Neizvestnyj”, Posev-Verlag, 1984, Frankfurt a.M. s. 24–27. Stig Fredrikson: ”Alexanders kurir, Ett journalistliv i skuggan av det Kalla kriget”, 2003. 3 / 12 valitsi tilalle ”Vodka i seljotka” (viinaa ja silliä) asetelman, joka on nykyisin heidän pojallaan. Anita Hallaman käynti Oskar Rabinin luona ei ollut sattuma. Vein hänet sinne oranssinvärisellä Volvollani varmistaakseni selustani, ja tämänhän Jaakko Hallama ymmärsi, mikä epäilemättä nopeutti lähtöäni Moskovasta. Hallama oli invalidisoitunut siirtyessään vuonna 1974 toisen kerran lähettilääksi Moskovaan. Aivoleikkauksen jälkeisen puhevian vuoksi hän oli rajoitetusti työkykyinen. Muistan erään Eduskunnan valiokuntakäynnin ja hämmästyneen kansanedustajan kysymyksen jälkeenpäin – miksi lähettiläs puhuu niin oudosti? Tosin samainen edustaja otti juuri ennen lähettilään virkahuoneeseen astumistaan rohkaisuryypyn taskumatistaan, mitä nuori avustaja paheksui syvästi. Kuten nyttemmin tiedämme, Hallama keskittyi varmistamaan asemansa presidenttiin päin. Siinä ohessa hän sananmukaisesti kaksinkertaisti Moskovan palkat, mistä myös nuori avustajapariskunta oli kiitollinen. Hallama siirrettiin Suomeen vasta vallan vaihduttua vuonna 1982. Hän luotti raportoinnissa täysin Arto Mansalaan. Mutta UM:n siirtokuvioita mies ei malttanut olla hämmentämättä. Mainitussa kirjeessä Hallama neuvoi alivaltiosihteeri Väänästä lähettämään minut Ralph Enckellin kurikouluun Pariisiin eikä päästämään ”kiltin” Dick Töttermanin johtamaan Lontoon-suurlähetystöön, niin kuin olin toivonut. Hallinnollinen osasto siirsi minut varakonsuliksi Leningradiin, mikä vaikutti ratkaisevasti uraani. Vasta Leningradissa ajatukseni Neuvostoliitosta jäsentyivät. Tämä johti minut syvemmälle Venäjän asioihin ja sillä tiellä olen yhä. Moskovan taiteilijoiden, myöskään ns. epävirallisten, maailma ei ollut suinkaan vieras Hallaman pariskunnalle. Anita Hallaman muotokuva vuodelta 1958 on eräs Ilja Glazunovin parhaita töitä, kuten taiteilijan näyttelyssä Kiasmassa syksyllä 2010 saattoi havaita. Glazunov esiintyi mielellään silloin ja vielä vanhoina päivinään dissidenttitaiteilijana. Toisinajattelija hän toki oli, sillä hänen uskonnollismystinen tematiikkansa oli nationalistista ja ristiriidassa virallisen ateismin kanssa. Tämä taas puhutteli monia puolue-eliitissä ja takasi Glazunoville suojelusta sekä merkittäviä taloudellisia etuja. Nonkonformistien mielestä taiteilija oli epäilyttävä nauttimiensa erivapauksien vuoksi. ”Etteivät neuvostoviranomaiset vimmastu” Toisin kuin vuoden 1975 reaktioista voisi kuvitella, myöskään Ernst Neizvestny ei ollut Kekkoselle tuntematon taiteilija, aika vain oli toinen. Kekkonen oli vuonna 1965 saanut pääministeri Kosyginilta lahjaksi Neizvestnyn graniittisen veistoksen ”Äiti maa”, joka oli näkyvästi esillä Tamminiemen salissa. Päiväkirjassaan Kekkonen mainitsee osallistuneensa 18.2.1966 Tampereella Modernin taiteen museon avajaisiin, jonne hän oli lainannut ”Nl:n hallitukselta lahjaksi saamani Neizvestin [UKK:n kirjoitusasu] patsaan ’Maa’”4. ”Propagandakirjeeksi” leimatussa 4 Juhani Suomi (toim): ”Urho Kekkosen päiväkirjat 2, 1963–68”, Otava, 2002, s. 252. 4 / 12 vetoomuksessaan Kekkoselle Neizvestny viittaa lahjaan ja Kekkoselta saamaansa kiitoskirjeeseen.5 Kekkosen kiinnostus Neizvestnyn taiteeseen oli aito. Hän ohjeisti marraskuussa 1965 suurlähettiläs Jorma Vanamoa lähestymään taiteilijaa sanankääntein, joissa kiteytyy Suomen ulkopolitiikan menetelmä: ”…pyydän Sinua tutkimaan, voisiko saada ostetuksi Neizvestnyltä jonkin veistoksen ja mahdollisesti jonkin graafillisen työn. Asia on tietenkin hoidettava – mitä minun ei Sinulle tarvitsisikaan sanoa – tavalla, että neuvostoviranomaiset eivät siitä vimmastu. Mutta ei heidän suostumustakaan tarvinne.”6 Vuonna 1968 Neizvestny lähestyi presidentti Kekkosta ystävänsä, Uuden Suomen kirjeenvaihtajan Jaakko Kaurinkosken ja lähetystön välityksellä haluten lahjoittaa tälle joukon Dostojevskin ”Rikos ja Rangaistus” teoksen uuteen painokseen tekemiään piirroksia. Lähetystö ei löytänyt Moskovasta riittävän korkeatasoisia ”valkoisia kartonkikansia mainittujen piirrosten kokoamiseksi kutakuinkin siistiksi ja esityskelpoiseksi kokonaisuudeksi” ja pyysi UM:n pressiltä apua.7 Samassa kirjeenvaihdossa lähetystö välitti myös Neizvestnyn toivomuksen näyttelyn järjestämisestä Helsingissä: ”…hän rohkenisi palauttaa mieliin Tasavallan Presidentinkin kerran lausuman ajatuksen Neizvestnyn teosten näyttelyn järjestämisestä Suomessa.” Kirjeen marginaaliin on merkitty ”HTP 23.6.68. Tässä vaiheessa ei ole aikaa vastaanottaa, ikävä kyllä.” Lähetystöneuvos Aarno Karhilo on kynällä merkinnyt huomautuksen, että Neizvestnylle on ilmoitettu että hän voi toimittaa ”Kaurinkosken kautta lahjoituksen sl:lle, joka lähettää edelleen Suomeen TP:lle.”8 Neizvestny Tutustuimme Neizvestnyyn suhteellisen myöhään, vasta viimeisenä Moskovanvuotenamme 1975. Hänen ateljeensa Prospekt Mira 41, rakennus 4, pihan perällä, oli rähjäinen verstas, mutta talo ei ollut slummia, eikä kaupungin laidalla, ja ainoastaan kahdeksan minuutin päässä Kremlistä, kuten Neizvestny mielellään korosti.9 Siellä kävivät kaikki: Italian kommunistipuolueen suuret nimet, Hollannin prinsessa, senaattori Robert Kennedy, Ranskan pääministeri Edgar Faure, lukemattomat diplomaatit ja muut. NKP:n keskuskomitean kulttuuriosaston työntekijät kehottivat Neizvestnyä vastaamaan vieraiden kyselyihin, että tila on 5 Neizvestny, s. 88. (Diaarinumero osoittaa, että Kekkonen lähetti Neizvestnylle kiitoskirjeen, mutta se ei ole tallella Tasavallan Presidentin kanslian arkistossa. RN) 6 UKK:n kirje sls Vanamolle 9.11.1965. 7 Suurlähetystö Moskova, n:o 1635, 19.7.1968, Antti Karppinen. 8 Suurlähetystö Moskova, P.M. 21.6.1968 Aarno Karhilo. 9 Neizvestny, s. 70. 5 / 12 väliaikainen varasto ja että hän saa kohta uuden ateljeen, jota hän ei tietenkään saanut.10 Neizvestny oli legenda ja rohkeuden symboli, sillä kaikki tunsivat hänen yhteenottonsa Hrushtshovin kanssa Moskovan Maneesin näyttelyssä joulukuussa 1962. Suojasää oli päättynyt viimeistään Kuuban kriisin nöyryytykseen marraskuussa, ja sen saivat taiteilijat tuta Maneesissa kuukautta myöhemmin. Tapahtuma on dokumentoitu, ja nyttemmin myös NKP:n keskuskomitean arkistosta löytynyt asiakirja välittää sanatarkasti Neuvostoliiton pääministerin ja NKP:n keskuskomitean ensimmäisen sihteerin väittelyn kuvanveistäjän kanssa.11 Paikalla oli koko politbyroo, kuten Hrushtshovin aikana oli tapana. Versiot vaihtelevat, mutta selvää on, että Neizvestnyn peräänantamattomuus teki Hrushtshoviin vaikutuksen. Viitaten taiteilijan sukunimeen Hrushtshov totesi tylysti, ettei teitä kukaan tunne, te olette ”tuntematon” (neizvestnyi). Varapääministeri ja entinen KGB:n päällikkö Aleksandr Shelepin huuteli väliin uhkauksia metsätyöleirille lähettämisestä. Kaisalle ja minulle Neizvestny kertoi vastanneensa Hrushtshovin kysymykseen mistä hän oli saanut veistostensa pronssin, joka oli niukkuushyödyke (defitsitnyj) – ”Varastanut kuten kaikki muutkin”. Tosin NKP:n keskuskomitean muistion mukaan Neizvestny kiisti varastaneensa, ja väitti ”kuparia” makaavan nurkissa.12 Itsevarmalla olemuksellaan Neizvestny poikkesi muista taiteilijoista. Hän oli taideopintojen lisäksi lukenut Moskovan yliopistossa filosofiaa ja miehellä oli kirjallisia harrastuksia. Me tapasimme taiteilijan ateljeessa muun muassa hänen ystävänsä ja ikätoverinsa filosofi Aleksandr Zinovjevin, joka tuli kuuluisaksi lännessä julkaistulla Neuvostoliittoa suomivalla teoksellaan ”Ammottavat korkeudet”13. Mutta kuten monet muutkin Zinovjev ei löytänyt paikkaansa emigraatiossa. Lopulta hän syytti länttä Neuvostoliiton tuhoutumisesta. Ostimme Neizvestnyltä muun muassa mainittuja Dostojevskin ”Rikos ja rangaistus” kuvituksia. Hän on myös ainoa taiteilija, jota autoimme. Saimme lahjaksi pronssisen krusifiksin, jonka alla lapsemme ja lastenlapsemme on kastettu. ”Leningrad on julma kaupunki” Muuttaessamme vuodenvaihteessa 1975–76 Leningradiin Neizvestny lahjoitti ystävällisellä omistuskirjoituksella vedoksen eräästä työstään, jonka hän oli tehnyt Ruotsin Nobel-komitealle ja varoitti: ”Leningrad on julma (zhestoki) kaupunki”. Emme ehtineet kunnolla asettua Leningradiin, kun ainoa jo Moskovasta tuntemamme leningradilaistaiteilija Jevgeni Ruhin murhattiin polttamalla hänet ateljeehensa.14 Kaisa osallistui hautajaisiin, itse olin estynyt jonkun 10 Neizvestny, s. 107. Vyskazyvanija N.S. Hrushtshova (Rodina-lehden liite, Istotšnik-lehti, 6/2003, s. 159) 1.12.1962. 12 Neizvestny, s. 164-165. 13 Aleksandr Zinovjev: ”Зияющие высоты” 1976. 14 John McPhee: ”Venäläisen taiteen lunnaat”, Otava 1996. 11 6 / 12 ministerivierailun takia. Ilahduin kun lähettiläsvuosinani 2000–2004 löysin Ruhinin töitä Tretjakovkan kokoelmista. Leningradissa jouduin heti tositoimiin ja hoitamaan kaiken venäjäksi. Pääkonsuli Antti Karppinen, joka oli koulutukseltaan slavisti ja puhunut venäjää lapsuudestaan asti, pani minut tulkkaamaan. Pakkohan siinä oli oppia. Leningradin, maailman suurimman provinssikaupungin arkitodellisuudessa Moskovan vilkas diplomaattielämä tuntui kovin etäiseltä. Ulkomaalaisia oli vain nimeksi, turisteja sitäkin enemmän. Tunnelma oli täysin toinen, kuten Neizvestny aivan oikein oli varoittanut. Varakonsulin vastuulle kuului muun muassa suomalaisten opiskelijoiden hyvinvointi. Heitä kaupungissa oli yli 200. Varovaisesti arvioiden noin 80 % kuului Leningradin akateemiseen sosialistiseuraan (LASS), ja murheita riitti. Se oli aikaa, jolloin Yleisradion ajankohtaistoimitus, vai oliko se viihdetoimitus, tuotti ohjelmaa nimeltä ”Naapurineljännes”, jossa vakavissaan ihasteltiin Neuvostoliiton sosiaaliturvaa ja muita saavutuksia. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs suomalainen historian opiskelija, joka teki opinnäytettä Kiimasjärven taistelusta. Tiesin toki mistä oli kysymys, mutta en malttanut olla toteamatta, että se oli erityisen merkittävä taistelu, sillä siellä Urho Kekkosen pikkuveli, kapteeni Jussi Kekkonen menetti näkönsä. Poikaparka ei todennäköisesti edes tiennyt millä ilkeilin, sillä hänelle oli annettu tehtävä vielä kerran kertoa punakomentaja Toivo Antikaisen uroteoista Repolan Kiimasjärvellä tammikuussa 1922. Tämä tarina oli jo vuonna 1937 ikuistettu elokuvaan ”Neuvostoisänmaan puolesta”. Antikainen säästyi Stalinin puhdistuksilta tuona kohtalokkaana vuonna istumalla telkien takana Suomessa. Minä taas puhuin jatkosodan alkuvaiheen taisteluista heinäkuussa 1941, joissa osasto Kekkosen komentaja, kapteeni Jussi Kekkonen haavoittui. Eräs tiukimpia tulkkaustehtäviä osui kohdalleni Saimaan kanavalla. SKDL:n sosialistien kärkimies ja Suomen pankin johtokunnan jäsen Ele Alenius joutui Leningradin puoluekomitean mahtavan kakkossihteerin silmätikuksi. Ele oli tunnetusti raittiusmies, minkä veli venäläinen tasan tarkkaan tiesi. Siksi hän yritti härskisti pakottaa Elen juomaan kansojemme ystävyyden maljan. Alenius väisti varakonsulin tulkatessa ja hikoillessa. Ele ei tinkinyt periaatteestaan ja tilanne laukesi lopulta hänen päättäväiseen rauhallisuuteensa. Yllättynyt puoluesihteeri kysyi minulta jälkeenpäin hieman nolona, oliko hän ollut turhan kova. Taisin vastata, että Suomessa on myös sellaisia, jotka eivät juo. Neuvostoliiton brutaali charmi Opettajani ja ystäväni Keijo Korhonen kertoi Leningradin-pääkonsulin Arvo Rytkösen käyneen luonaan ja purkaneen sydäntään. Vuosi oli todennäköisesti 1972 tai 1973. Rytkönen oli luonnehtinut neuvostotodellisuutta ”järjestelmäksi, joka perustuu valheeseen ja väkivaltaan”. Painoin tämän visusti mieleeni, sillä näinhän se oli, mutta sen ajan Suomessa tämä havainto piti tehdä omakohtaisesti, sillä kuten Timo 7 / 12 Vihavainen laittamattomasti toteaa: ”Silloinhan aivojen heittäminen narikkaan muodostui suureksi symboliseksi uskon teoksi.”15 1970-luvun arvoitukseksi jää minne suomalaisten Venäjä-tuntemus katosi. – Neuvostoliiton brutaali charmi oli ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Suurvallan voima kiehtoi, mutta samalla se sokaisi ja vei rohkeuden omaan näkemykseen. Jari Tervon ”Myyrää” ei voi suositella henkilölle, jolla ei ole poliittisen historian arvosanaa. Muuten käy kuten lauantaisin televisiossa: joutuu pohtimaan mikä on faktaa, mikä fiktiota. Pidän erityisesti Tervon tavasta korostaa Keijo Korhosen roolia Kekkosen loppukauden ulkopolitiikan johtajana. ”Mun [alivaltiosihteeri Korhonen] täytyy nyt juosta virittämän itärajalle yksi pitkä lauseenvastike.”16 Neuvostoliitto oli valtava haaste, kaikki eivät pärjänneet, eivätkä kaikki pysyneet kaidalla tiellä. Muistan harmitelleeni asetelmaa, jossa toiset rakastavat ja toiset vihaavat Neuvostoliittoa, ja meidän pitää siinä välissä tehdä työtä ja vielä pärjätä. Olen niistä ajoista asti monesti miettinyt, kuinka paljon helpompaa kanssakäyminen Venäjän ja venäläisten kanssa olisi, jos meillä olisi enemmän ihmisiä, jotka tuntisivat maata ja puhuisivat edes jonkin verran sen kieltä. Kuin Liisa Ihmemaassa En venäjän kielen opiskelijana Leningradissa, en avustajana Moskovassa, enkä vielä varakonsulina Leningradissa kyennyt hahmottamaan Neuvostoliittoa. Näin jälkeenpäin tuntuu, että putosin kaninkoloon kuin Liisa Ihmemaassa ikään. Seurasin mielenkiintoisia ihmisiä, kuten omaa tietään kulkevia taiteilijoita ja jouduin syvemmälle tuntemattomaan, selittämättömään maailmaan, josta tajusin, ettei siitä 1970-luvun Suomessa tiedetty juuri mitään. Reilusti yli puolet Leningradin väestöstä asui kommunalkoissa, vanhojen kivitalojen suurissa huoneistoissa, joissa kokonaiset perhekunnat majoittuivat yhteen huoneeseen ja jakoivat asunnon ainoan keittiön ja vessan. Ulkomaalaisten vieminen kommunalkaan oli ankarasti kielletty, mikä ei estänyt meitä näkemästä monenlaisia kommunalkoja. Anatoli Tshubais on minua kymmenisen vuotta nuorempi. Hänen elämänkerrastaan käy ilmi, että hän asui vaimonsa kanssa kävelymatkan päässä Suomen varakonsulin asunnolta. Kun hänen vaimonsa synnytyksen aika tuli, nuori pari käveli Furshtaskajalta Tshernishevskajan synnytyslaitokselle, joka oli naapuritalomme. 15 16 Timo Vihavainen: ”Itäraja häviää”, Otava, syksyllä 2011, s. 278 Jari Tervo: ”Myyrä”, WSOY, 2004, s.40. 8 / 12 Tshubaisit asuivat kommunalkassa, yhdessä 14 m²:n huoneessa, jonka huonekorkeus tosin oli neljä metriä. Heidän yhteinen kuukausipalkkansa oli 190 ruplaa. Tshubaisin johtamien nuorten ekonomistien suurin ongelma oli löytää paikka, jossa pohtia viranomaisten katseilta suojassa kiellettyjä asioita eli neuvostotalouden uudistamista, sillä kellään ei ollut omaa asuntoa. Kuten Tshubais ja hänen moskovalainen ystävänsä Jegor Gaidar totesivat, tämä harrastus vie joko vankileirille tai hallitukseen. WSOY julkaisi aloitteestani vuonna 2009 Tshubaisin elämänkerran.17 Julkistamistilaisuudessa saatoin kertoa Anatoli Borisovitshille, että vain joitakin vuosia aiemmin Suomen nuoren varakonsulin perhe eli samalla seudulla ”kultaisessa häkissä” ja asui yli 200 m² asunnossa. Heillä oli venäläinen sisäkkö ja suomalainen lastenhoitaja. Kaisan arvion mukaan käytimme noin 1 000 ruplaa kuukaudessa ruokaostoksiin, etupäässä kolhoositorilla. Tiedämme nyt, että Moskovan ja Leningradin vuotemme 1973–77 olivat ”Brezhnevin kulta-aikaa”. Elintaso koheni ja ruoan saatavuus parani. Sen jälkeen alkoi vääjäämätön liuku pysähtyneisyyteen. Andrei Amalrik erehtyi vuonna 1970 julkaisemassaan esseessä ”Säilyykö Neuvostoliitto vuoteen 1984?”18 loppujen lopuksi vain vähän. Tilasin Pariisissa julkaistun kirjasen Akateemisen kirjakaupan kautta ja luin sen vuonna 1973 Moskovassa. En muista tavanneeni ketään, joka olisi suhtautunut Amalrikin ennusteeseen vakavasti. Vasemmistoa ja oikeistoa Kuva Neuvostoliiton toisinajattelijoista ja nonkonformistitaiteilijoista on sittemmin kirkastunut. Arkistot, KGB:n papereita lukuun ottamatta, ovat enemmän tai vähemmän avautuneet, ja Venäjällä on julkaistu valtava määrä muistelmia ja dokumentteja. Valtaosa intellektuelleista, jotka kokivat olevansa toisinajattelijoita, hyväksyivät kuitenkin neuvostojärjestelmän ja kylmän sodan logiikan. He elivät tietoumpiossa ja olivat ylpeitä ”neuvostoidentiteetistään”. He asettivat Stalinin kuoltua toivonsa Hrushtshovin suojasäähän, jota ei loppujen lopuksi kestänyt kovin kauan. Vuosikymmenien myötä luottamus sosialismiin ja järjestelmän peruuttamattomuuteen kuitenkin hiipui. Neuvostotodellisuuden ankeus vei uskon mahdollisuuksiin uudistaa yhteiskuntaa ja demokratisoida sitä. Mihail Gorbatshov ymmärsi tämän vasta elokuussa 1991. Teoksessaan ”Zhivago’s Children, The last Russian Intelligentsia” venäläissyntyinen historioitsija Vladislav Zubok, joka muutti Yhdysvaltoihin heti Neuvostoliiton hajottua, piirtää kokonaiskuvan Stalinin jälkeisestä kehityksestä. Zubok jakaa toisinajattelijat karkeasti vasemmistoon ja oikeistoon. ”Vasemmisto”, keulakuvanaan 17 18 Andrei Kolesnikov: “Taustalla ja tulilinjalla, Venäjän yksityistäjä Anatoli Tshubais”, WSOY, 2009. Andrei Amalrik: ”Säilyykö Neuvostoliitto vuoteen 1984?” Espoo, M. Mero, 1978. 9 / 12 Andrei Saharov, tuomitsi ihmisoikeusloukkaukset, kun taas ”oikeisto” Aleksandr Solzhenitsynin johdolla Venäjän kansan tuhoamisen.19 Nyky-Venäjällä puhutaan liberaaleista ja konservatiiveista. Tsaarinvallan aikana jako oli zapadnikeihin ja slavofiileihin. Ensimmäinen maailmansota oli Euroopan 20. vuosisadan Urkatastrophe, mutta Venäjän Urkatastrophe oli pakkokollektivisointi, josta Venäjän maaseutu ei ole vieläkään toipunut. Hrushtshov mursi lopullisesti maaseudun selkärangan ja sai aikaan toisen suuren muuttoaallon kaupunkeihin. Kolhoositalonpojat olivat sidottuja turpeeseen kuin maaorjat ikään. He saivat sisäisen passin eli henkilöllisyystodistuksen vuonna 1962. Vasta passi salli kolhoosista lähtemisen. Zubokin mukaan suojasää tuotti kilpailevat narratiivit siitä, mitä Venäjällä oli tapahtunut. Mutta Venäjän lähihistorian työstäminen on vielä kaksikymmentä vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kesken. Zubok kuvaa hienosti Solzhenitsyn tukijan ja Novyi Mir -lehden päätoimittajan Aleksandr Tvardovskyn jaakobin painia. Novy Mir mursi puolueen monopolin määritellä, mikä on hyvää kirjallisuutta. Tämä vahvisti intelligentsijan moraalista auktoriteettia. Vasili Grossmanin suurteos ”Elämä ja kohtalo”20 juutalaisten ahdingosta natsien ja bolsevikkien välissä teki Tvardovskyyn syvän vaikutuksen. Päiväkirjassaan hän tunnustaa kuitenkin vierastavansa Grossmanin painotusta. Tvardovskylle Venäjän vallankumouksen tragedia ja venäläisen talonpojan tuho oli keskeinen aihe, ei juutalaisten kohtalo toisessa maailmansodassa. Tvardovsky ja Solzhenitsyn karsastivat kosmopoliittisia intellektuelleja, jotka heidän mielestään suhtautuivat välinpitämättömästi talonpoikaistoon ja perinteiseen venäläiseen kulttuuriin. 21 Vallankumousta edeltävä kirjallisuus sekä emigranttikirjallisuus ruokkivat antisemitismiä Neuvostoliitossa. Samaa korosti juutalaisten hallitseva asema bolsevikkien johdossa. ”[Juutalaisten] Lääkärien salaliitto” 1952 oli johtaa verilöylyyn, jonka vain Stalinin kuolema 5.3.1953 esti. Arkipäivän syrjintä oli tosiasia Neuvostoliitossa. Virkakielto ja yliopistojen epäviralliset kiintiöt diskriminoivat juutalaisia. Neuvostopassin viides kohta ”kansallisuus” oli kirpeän vitsailun kohde. ”Viides kohta? – Vastaus on myönteinen!” eli henkilön passissa luki juutalainen. Tämä oli ns. viidennen asteen invaliditeetti. Neizvestnyn kohtalo Neizvestny on 86-vuotias ja asuu New Yorkissa ja Moskovassa. Tapasin hänet kaksi kertaa sen jälkeen, kun hän vuonna 1976 emigroitui ensin Geneveen ja sieltä vuonna 1977 New Yorkiin. Olin ystäväni Pentti Kourin luona New Yorkin ulkopuolella Greenwichissä, Connecticutissa joskus 1980-luvun lopulla. Pentti oli jo tuolloin 19 Vladislav Zubok:”Zhivago’s Children, The Last Russian Intelligentsia”, The Belknap Press of Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts and London, 2009. 20 Vasili Grossman: ”Elämä ja kohtalo”, WSOY, 2003. 21 Zubok, s. 247. 10 / 12 merkittävä taiteen kerääjä ja mesenaatti ja hänen upean kartanonsa puutarhassa oli suurikokoisia veistoksia, muun muassa Henry Mooren töitä. Pentin vieraana oli joukko taiteilijoita, heidän joukossaan myös Ernst Neizvestny, joka uskoutui haaveinensa Pentille. Satuin kuulemaan ratkaisevan lauseen: ”I want to be rich!” Seuraavan kerran tapasin Neizvestnyn jo Moskovassa 1990-luvun puolivälissä, eräässä galleriassa, jossa oli hänen töidensä näyttely. Moni toisinajattelija ja nonkonformistitaiteilija oli syntyperältään juutalainen. Ernst Iosifovitsh Neizvestnyn isä Iosif Moiseevitsh Neizvestny oli lääkäri ja äiti kuuluisa runoilija Bella Abramovna Dizhur, molemmat juutalaissyntyisiä. Neizvestny kertoo kirjeessään Kekkoselle hakeneensa maastapoistumislupaa Israeliin, mutta viranomaiset olivat vaatineet vielä avioeroa, vaimon antama suostumus ei hänen kohdallaan riittänyt. Hänelle ei myöskään suotu Rostropovitshille myönnettyä erioikeutta säilyttää neuvostopassi. Neizvestnyn tuotannon symboliikka on korostetun kristillistä. Hän ilmoittautui 17vuotiaana vapaaehtoisena rintamalle ja haavoittui upseerina vaikeasti. Sellaisenaan hänen tarinansa on tavanomainen. Niin kauan kun hän tyytyi asemaansa virallisen ja epävirallisen Neuvostoliiton välimaastossa häntä siedettiin ja ihailtiin salaa. Mutta kun hänen mittansa täyttyi ja hän haki maastapoistumislupaa, hän astui rajan yli ja häntä nöyryytettiin muistuttamalla passin viidennestä kohdasta. Yhdysvaltain kongressin vuonna 1974 säätämä Jackson-Vanik lakimuutos on jäänne näiltä ajoilta. Sillä säädettiin vapaa maastamuutto-oikeus kaupan suosituimmuusaseman myöntämisen ehdoksi. Se on yhä voimassa ja eräs Venäjän WTO-jäsenyysneuvottelujen kompastuskiviä. Tosin Venäjän ja Israelin välillä vallitsee nykyisin viisumivapaus eikä maastalähtö ole enää ongelma. Kaikki neuvostokansalaisuuden menettäneet ovat niin halutessaan saaneet Venäjän passin, mikäli heillä ei ole jonkun muun Neuvostoliiton seuraajavaltion kansalaisuutta. René Nyberg kasvoi kaksikielisessä helsinkiläisympäristössä (s.1946) ja kirjoitti ylioppilaaksi Helsingin Saksalaisesta koulusta. Hän valmistui Helsingin yliopiston valtiotieteellisestä tiedekunnasta 1969 pääaineinaan kansainvälinen politiikka ja poliittinen historia. Ulkoministeriön palvelukseen hän tuli KAVAKU 2 -kurssilta 1971 työskenneltyään sitä ennen kaksi vuotta Opetusministeriössä. Hänen uransa painopisteiksi muodostuivat Venäjä ja Saksa sekä turvallisuuspolitiikka. Hän kirjoitti sapattivuotenaan 1982–83 Cornell Universityssä kirjan ”Pohjolan turvallisuus ja Suomi, ydinaseiden vähenevä merkitys”, jonka Kirjayhtymä julkaisi vuonna 1983. Nyberg toimi ETYK-suurlähettiläänä Wienissä 1992–95 sekä suurlähettiläänä Moskovassa 2000–2004 ja Berliinissä 2004–2008. Tämän jälkeen hän erosi Ulkoministeriön palveluksesta ja siirtyi johtamaan suomalaisten suuryritysten perustamaa East Office of Finnish Industries -yhtiötä, jolla on toimisto Helsingissä ja Moskovassa. Nyberg on sotilasarvoltaan res. majuri ja hänelle on myönnetty 1lk:n Vapaudenristi. Kaisa ja René Nybergillä on kolme aikuista tytärtä ja kolme lastenlasta. 11 / 12 Neizvestny on monella tavalla kyennyt toteuttamaan itseään ja hänen taiteensa on saanut kansainvälistä arvostusta. Magadanissa, Gulagin lohduttomalla äärilaidalla Venäjän Kaukoidässä vuonna 1996 paljastettu 15 metriä korkea ”Surun naamiot” (Maski skorbi) symboloi hänen tuotantoaan. Oheisessa kuvassa 1 presidentti Dmitri Medvedev vierailee muistomerkillä vuonna 2008. Kuvassa 2 UKK Tamminiemessä 1977, etualalla Neizvestnyn veistos ”Äiti maa”. Kuva 3 Hrushtshov ja Neizvestny. Kuva 1 Kuva 1 UKK Tamminiemessä” Kuva 2 Kuva 1 12 / 12 Kuva 3
© Copyright 2024