1. No category

KOMITEANMIETINTÖ
Mon. 1945:24
S u o m e n
u l k o p o l i t i i k a n
=========================================
s e l v i t t e l y k o m i t e a n
===================================
M I E T I N T Ö .
=================
EDUSKUNNAN KIRJASTO
RIKSDAGSBIBLIOTKET
132 006 326 1
12.7.1945.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
1/134
S i s ä l l y s l u e t t e l o
===============================
Komitean kirje Valtioneuvostolle
Johdanto
Tilanne v. 1938 alussa
Suomen pohjoismainen suuntaus
Suomen ja Neuvostoliiton suhteet
Ulkoasiainministeri Holstin käynti
Moskovassa v. 1937
Sivu
”
”
”
1
1
1
2
”
4
”
7
”
”
7
8
”
”
9
13
”
”
14
16
”
18
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
18
18
19
20
21
21
21
23
24
26
26
27
27
28
29
”
29
”
”
”
”
30
30
31
31
Neuvottelut Ahvenanmaasta ja Suomenlahden
ulkosaarista 1938-39.
Neuvostoliiton taevaatimukset Suomen
asenteen suhteen
Kysymys Ahvenanmaan puolustusvalmiudesta
Neuvostoliiton kanssa jatketus neuvottelut
taekysymyksestä
Ahvenanmaan-kysymyksen myöhempi vaihe
Neuvottelut ulkosaarten luovuttamisesta
Neuvostoliitolle
Kysymys hyökkäämättömyyssopimuksesta Saksan kanssa
Talvisodan esinäytös
Neuvostoliiton ja länsivaltain puolustusliittoneuvottelut 1939
Reunavaltiot puskurivyöhykkeenä
Neuvostoliiton ja Saksan sopimukset elokuussa 1939
Etupiirit reunavaltioissa
Puola ja Baltia suursodan jaloissa
Neuvostoliiton neuvottelukutsu Suomelle
Ensimmäiset neuvotteluohjeet
Neuvottelut alkavat; Neuvostoliiton vaatimukset
Toinen neuvottelumatka ja uudet ohjeet
Kolmannet ohjeet
Neuvostoliiton vaatimukset julkisiksi
Kolmas neuvottelumatka
Lisäohjeet
Viimeinen neuvottelukosketus
Neuvottelijat palaavat Helsinkiin
Ulkomaiden suhtautuminen Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin
Tapahtumain kehitys neuvottelujen katkeamisesta sodan puhkeamiseen
Mainilan laukaukset
Uhkaava neuvostohallituksen nootti 28.11.39
Suomen vastaus esitettyihin syytöksiin
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
2/134
II
Neuvostohallitus katkaisee diplomaattiset suhteet
Vihollisuudet alkavat
”
”
32
32
Talvisota ja ensimmäinen Moskovan rauha
Toimenpiteet sodan sytyttyä
Suomen vetoomus Kansainliittoon
Jatketut yritykset neuvottelujen aikaansaamiseksi
Työ kolmella eri suunnalla
Tunnustelut Moskovassa
Ruotsin apu
Länsivaltojen apu
Neuvostoliiton ehdot
Länsivaltain lupaamien joukkojen kauttakuljetus
Neuvostoliitto kiirehtii vastausta
Länsivallat tehostavat avuntarjoustaan
Ratkaisu
”
”
”
”
”
”
”
”
33
33
33
35
39
39
40
41
41
42
43
44
45
”
”
”
”
Sotienvälinen aika 1940-41.
”
Kysymys pohjoismaisesta puolustusliitosta
”
Saksan hyökkäysrintama laajenee
”
Hankauksia Neuvostoliiton kanssa; sisäistä
levottomuutta
”
Yhteistoimintaa Saksan kanssa valmistellaan
”
Saksalaisten joukkojen kauttakuljetuksesta sovitaan ”
Suomen ja Neuvostoliiton ja Saksan suhteet
talvikautena 1940-41
”
Suomalainen SS-pataljoona
”
Huhuja Neuvostoliiton ja Saksan pian alkavasta
sodasta
”
Suomi vedetään lähemmä Saksaa
”
Hallituspiirit muokkaavat mielialaa
”
Hyökkäys Neuvostoliittoa vastaan alkaa
”
47
47
48
Sota-aika 1941-44
Suomalaiset käsitykset sotatilanteesta
Brittien suhtautuminen Suomeen
Saksan painostus suhteitten katkaisemiseksi
Englantiin
Diplomaattiset suhteet katkaistaan
Suur-Suomi-unelmat ja strateginen itäraja
Antikomintern-sopimus
Suhteet Englantiin kiristyvät
Englanti julistaa Suomelle sodan
Suomen ja U.S.A:n suhteitten kehitys
Ruotsalaisen eduskuntaryhmän huomautukset
hallituksen politiikkaa vastaan
Saksalaisia vierailuja Suomessa
Juutalaisten karkoituksia
Käänne sotatilanteessa
U.S.A:n rauhansysäys
”
”
”
62
62
62
”
”
”
”
”
”
”
63
63
64
65
66
67
67
”
”
”
”
”
69
70
70
71
71
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
49
51
52
54
56
58
58
59
60
3/134
Ramsay neuvottelee v. Ribbentropin kanssa
”
72
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
72
72
73
73
74
74
77
77
77
78
79
80
”
”
81
81
”
”
”
”
”
82
84
85
85
85
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
”
86
89
90
90
91
91
92
93
95
96
98
99
”
”
”
”
”
”
”
”
100
101
101
102
103
103
106
106
”
”
110
110
”
”
”
110
122
126
III
Välitystarjous torjutaan
Osa U.S.A:n lähetystön henkilökuntaa poistuu
Saksa painostaa liittosopimukseen
3-3:n vetoomus
Saksan uusiutuva painostus liittosopimukseen
Rauhanneuvotteluihin ryhdytään
Neuvottelukosketus katkeamaisillaan
U.S.A:n rauhankehoitus
Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella
Ryti-Ribbentrop-pakti
Eduskuntaryhmien suhtautuminen paktiin
Presidentti vaihtuu ja uusi hallitus muodostetaan
Toimenpiteitten laillisuus ja poliittinen
tarkoituksenmukaisuus
Arvostelun pohja
Ennen talvisotaa tapahtuneet neuvottelut
aluejärjestelyistä
Mainilan laukaukset
Kysymys hyökkäämättömyyssopimuksesta Saksan kanssa
Talvisodan tapahtumat
Suhtautuminen Saksaan
Saksalaisten joukkojen kauttakuljetus ja
pesiytyminen maahan
Kauttakuljetusjutun loppuarvostelu
SS-pataljoonan järjestäminen
Sopimussuhteet Saksaan
Toteamukset Suomen sotaan joutumisen johdosta
Hallituspiirien käsitys tilanteesta
Hallituspiirien kannan tarkastelua
Itä-Karjalan valloituspyrkimykset
Strategisten rajojen tavoittelu
Valloituspolitiikan arvostelu
Sensuuriasioiden hoito
Antikominternpaktiin liittyminen
Diplomaattisten suhteitten katkeaminen
Isoon-Britanniaan
U.S.A:n välitystarjous 18.8.41
Toimenpiteet juutalaisia pakolaisia vastaan
U.S.A:n välitystarjous keväällä 1943
Rauhanneuvottelut alkuvuodesta 1944
Ryti-Ribbentrop-pakti
Paktin loppuarvostelu
Ahvenanmaan linnoittaminen
Professori Y. Ruudun ja lakit.kand. Eino Pekkalan
eriävä mielipide
I
Historiallinen osa
II Toimenpiteiden poliittinen tarkoituksenmukaisuus
Toimenpiteet talvisodan aikana
III Toimenpiteiden lainmukaisuus
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
4/134
V a l t i o n e u v o s t o l l e .
Helmikuun 5 päivänä 1945 Valtioneuvosto asetti komitean, jonka
tehtävänä on Suomen ulkopolitiikan selvittely vuodesta 1938 lähtien,
mainittu vuosi mukaan luettuna, ja toimenpiteitten arvostelu laillisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta. Komitean puheenjohtajaksi
määrättiin fil. tohtori Eirik Mikael Hornborg sekä jäseniksi Turun Akatemian kansleri Otto Hjalmar Granfelt, professori Karl Hobert Brotherus, Yhteiskunnallisen Korkeakoulun rehtori, fil. tohtori Yrjö Ruutu ja
lakiteiteenkandidaatti, Eino Pekkala, Kokouksessaan helmikuun 10 päivänä komitea valitsi sihteerikseen pääkonsuli Ville Niskasen. Professori
K. Brotherus, joka myöskin määrättiin komitean jäseneksi, on sairauden
vuoksi ollut toukokuun 15 päivästä alkaen estetty osallistumasta työhön. Kun me nyt olemme suorittaneet tehtävämme, saamme täten kunnioittavimmin jättää Valtioneuvostolle valmistamamme mietinnön.
Olosuhteitten ja niiden asianhaarain vuoksi, joiden vallitessa
päätös komitean asettamisesta tehtiin, emme ole voineet pitää työtämme
tavallisena tutkimuksena, missä pyritään mahdollisimman suureen perusteellisuuteen ja monipuolisuuteen, vaan tehtävänä, joka poliittisista
syistä oli suoritettava niin nopeasti kuin mahdollista. Määräyksen sanamuodosta huolimatta emme senvuoksi ole kiinnittäneet huomiota Suomen
ulkopolitiikkaan kokonaisuudessaan, vaan etupäässä suhteisiimme Neuvostoliiton ja Saksan kanssa. Suhteemme muihin valtioihin on huomioitava
ainoastaan sikäli, kuin ne ovat vaikuttaneet ensiksimainittuihin suhteisiin. Olemme myöskin koettaneet keskittyä todella merkityksellisiin kysymyksiin ja sivuuttaneet sellaiset, joilla ei näytä olleen vaikutusta
tapahtumain kehitykseen. Tällaisesta työsuunnitelmasta kiinnipitäen
olemme onnistuneet aineiston varsin huomattavasta laajuudesta huolimatta suorittamaan työmme viidessä kuukaudessa, mikä toisin edellytyksin ei olisi ollut ajateltavissa. Olemme täysin tietoisia siitä, että tulos ei perusteellisuutensa ja suunnitelmansa viimeistelyn puolesta
olisi katsottava mitat täyttäväksi, jos sitä punnittaisiin rauhanajan
työsuorituksena, mutta me luulemme toimineemme Valtioneuvoston tarkoituksen ja tilanteen vaatimusten mukaisesti. Lienee tarpeetonta mainita,
että pakollisesta aineiston rajoittamisesta ja työnopeuden kiirehtimisestä huolimatta olemme tavoitelleet suurinta mahdollista objektiivisuutta.
Valtioneuvoston
ohjeisiin
ei
sisälly
komitean
työn
aikarajoitusta. Mietinnön esitys käsittää - vuotta 1938 edeltänyttä aikaa
koskettelevaa johdantoa lukuunottamatta - ajanjakson mainitun vuoden
huhtikuusta hallituksen vaihdokseen elokuun alussa 1944.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
5/134
- 2 –
Aineisto, jota on käytetty mietinnön valmistelussa, on saatu suurimmaksi osaksi ulkoasiainministeriön arkistosta, jossa, mikäli olemme
voineet todeta, on ollut huomattavia aukkoja ja puutteita. Kirjallisia
vastauksia ovat komitean kyselyihin lähettäneet seuraavat henkilöt:
presidentti Risto Ryti, eduskunnan puhemies K.A. Fagerholm, tykistökenraali V. Nenonen, jalkaväenkenraali E. Heinrichs, ministeri Mauno Pekkala, professori T.M. Kivimäki, ent. hallituksen jäsenet E. von Born,
K.E. Ekholm, P.V. Heikkinen, Viljami Kalliokoski, Juho Koivisto, Antti
Kukkonen, Oskari Lehtonen, J.E. Filppula, Toivo Salmio, Väinö V.
Salovaara ja Väinö Tanner, kenraaliluutnantit A.F. Airo, Paavo Talvela,
H. Öhqvist ja H. Österman sekä kenraalimajuri L.R. Melander, Sen
lisäksi ovat seuraavat henkilöt antaneet suullisesti komitealle
valaistusta
asioista,
joita
he
ovat
tunteneet,
nimittäin:
toimitusjohtaja Hella Vuolijoki, kenraaliluutnantti Paavo Talvela,
kenraalimajuri Leon. Grandell, hallitusneuvos Esko Riekki, professori
Väinö Voionmaa ja eversti Tuomas Raatikainen. Allekirjoittaneella
Hornborgilla, joka on pääasiallisesti laatinut mietinnön, on ollut
henkilökohtaisesti käytettävänään presidentti Rytin sekä ministerien
Kivimäen, Ramsayn ja Tannerin muistiinpanot.
Varsinaisesta työstä lienevät muutamat tiedot paikallaan, koska
eräillä tahoilla on tahdottu väittää, että se olisi kestänyt liian kauan. Heti kun jokseenkin tyydyttävä aineisto oli koottu, monistettu ja
jaettu komitean jäsenille, alettiin laatia mietinnön ensimmäistä luonnosta, jonka piti olla keskustelujen pohjana. Luonnosta käytiin lävitse
sen mukaan kuin sitä oli ehditty monistaa, ja historiallisen osan ensimmäinen lukeminen päättyi toukokuun 25 päivänä. Asian luonnosta johtuu, ettei tämänlaatuista työtä voida suorittaa ilman keskusteluja ja
muutosehdotuksia, joihin kuuluu melkoinen määrä toimitustyötä. Kun historiallisen osan ensimmäinen lukeminen oli loppuunsuoritettu, keskeytettiin kokoukset joksikin aikaa, luonnos muovailtiin uudelleen keskusteluissa annettujen ohjeiden mukaisesti ja toimenpiteitten arvioinnin
sisältävä loppukappale valmistettiin. Kun nämä oli monistettu ja jaettu
ja komitean jäsenet saaneet kohtuullisesti aikaa asiakirjoihin tutustuakseen ja niitä harkitakseen, komitea kokoontui uudelleen ja suoritti
työnsä loppuun. Tarpeetonta ajan haaskaamista ei ole tapahtunut. Komitealla on ollut 29 kokousta.
Asian luonteesta johtuu, että hallituksen asettamalla komitealla
ei ole aineiston hankkimisessa ja asiayhteyksien selvittämisessä samoja
mahdollisuuksia kuin tuomioistuimella. Yleensä olemme kuitenkin todenneet myötämielisyyttä niissä henkilöissä, joilta on selvityksiä pyydetty. Muutamissa tapauksissa on kuitenkin sattunut, että tiedusteluihin
ei ole saatu vastauksia.
Helsingissä, heinäkuun 12 päivänä 1945.
Eirik Hornborg.
Otto Hjalmar Granfelt.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
Eino Pekkala.
Y. Ruutu.
V. Niskanen.
6/134
J o h d a n t o .
Vuoteen 1938 siirryttäessä oli Euroopan yleinen poliittinen tilanne kehittynyt varsin pitkälle kriisiä kohti. Kansallissosialistinen
hallitussuunta Saksassa ja fascistinen Italiassa olivat tuoneet valtioitten väliseen kanssakäymiseen häikäilemättömyyden ja mielivaltaisuuden aineksia, jotka horjuttivat luottamusta ja ilmeisesti uhkasivat
maailmanrauhaa. Varustauduttuaan kauan salaisesti Saksa palautti vuonna
1935 avoimesti yleisen asevelvollisuuden. Samana vuonna Italia hyökkäsi
Abessinian kimppuun, vaikka molemmat mainitut vallat kuuluivat Kansainliittoon, ja hyökkäystä seuraava sota muodostui lopulliseksi ja ratkaisevaksi todistukseksi liiton voimattomuudesta. Arkaileva ja vaillinaisesti toteutettu yritys pakottaa Italia taloudellisen "boikotin avulla
kunnioittamaan voimassaolevia sopimuksia johti molemmat diktatuurivallat, Italian ja Saksan, lähentymään toisiaan. Äskenmuodostetun Berliinin-Rooman akselin tukemana Hitler antoi vuonna 1936 saksalaisten
joukkojen marssia Heinjoen länsipuolella olevalle Saksan demilitarisoidulle alueelle.
Ei mikään näistä sopimuksenloukkauksista herättänyt aseellista
vastalausetta. Brittiläinen laivastomielenosoitus Italian hyökkäyksen
johdosta Abessiniaa vastaan jäi tuloksettomaksi.
Eräällä näyttämöllä oli rinnakkaistunut valta- ja aatteellinen
taistelu, jonka ääriviivat alkoivat 1930-luvulla yhä selvemmin hahmottua, ilmennyt jo aseellisena yhteenottona, nimittäin Espanjassa. Siellä
raivosi kesästä 1936 lähtien sisällissota hallitusvaltaa edustavan vasemmistosävyisen "kansanrintaman" ja kokoomuksen välillä, johon kuului
osittain taantumuksellisen, osittain fascistisen tartunnan saaneita nationalistisia aineksia. Molemmat puolet saivat ulkomailta apua.
Maaliskuussa 1938 Saksa miehitti Itävallan. Tilanne oli nyt niin
uhkaava, että Ranska ja Iso-Britannia solmivat keväällä muodollisen
liiton Berliinin-Rooman akselin vastapainoksi.
Samoin
kuin
muutkin
pikkuvaltiot,
myös
Suomi
pyrki
ulkopolitiikassaan ensisijaisesti mahdollisuuksien mukaan lujittamaan
puolueettomuuttaan. Maan yleinen ulkopoliittinen asenne määriteltiin
siinä lausunnossa, jonka silloinen pääministeri Kivimäki 5 päivänä joulukuuta 1935 luki eduskunnan istunnossa ja joka oli seuraava;
"Suomen naapurimaista on suomalaisen käsityksen mukaan Skandinavia, lähinnä Ruotsi, vähimmin vaarassa joutua sodan jalkoihin tai sekaantumaan sotaan tai muihin vaarallisiin kansainvälisiin selkkauksiin.
Sillä siis on parhaimmat edellytykset säilyttää puolueettomuutensa.
Koska Suomen edut myös vaativat ennen kaikkea valtakunnan puolueettomuuden säilyttämistä, on luonnollista, että Suomen suuntautuminen tapahtuu Skandinaviaan päin, johon maatamme enemmän kuin muuanne sitoo
myös maantiede, historia, talouspolitiikka ja kulttuuri sekä niistä
kasvanut yhdenlaatuinen maailmankatsomus. Suomi katsoo
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
7/134
- 2 –
velvollisuudekseen, mitä jo kansainliittosopimuskin edellyttää,
ylläpitää taloudellisen kantokykynsä mukaista puolustuslaitosta, voidakseen suodata puolueettomuuttansa, alueellista koskemattomuuttansa ja
itsenäisyyttänsä miltä taholta tahansa tulevaa vaaraa vastaan sekä voidakseen täten omalta osaltaan helpottaa kaikille pohjoismaille yhteisen
puolueettomuuden säilyttämistä. Samalla kuuluu Suomen ulkopolitiikan
olennaisiin tehtäviin edelleen työskentely yhteistoiminnan aikaansaamiseksi Suomen ja Skandinavian maiden välillä pohjoismaiden yhteisen
puolueettomuuden turvaamista varten.
Maantieteellisistä ja historiallisista olosuhteista johtuen suhde
Venäjään oli Suomen ulkopolitiikan hallitseva kysymys. Neuvostoliitto
oli jo vuoden 1917 päättyessä tunnustanut Suomen itsenäisyyden, mutta
vuoden 1918 tapahtumat olivat, kuten tunnettua, jälleen aiheuttaneet
suhteitten häiriytymistä, lokakuun 14 päivänä 1920 allekirjoitettu Tarton rauhansopimus saattoi suhteet taas kuntoon. Tällöin Neuvostoliitto
osoitti huomattavaa hyväntahtoisuutta luovuttamalla osan Petsamon aluetta ja siten avaamalla Suomelle tien Jäämerelle tämä toimenpide perustui tsaarihallituksen taholta annettuun lupaukseen, joka vuonna 1864
antoi toiveita alueellisesta kompensatiosta Jäämeren seudulla siihen
saakka Suomeen kuuluneen ja silloin keisarikuntaan yhdistetyn Rajajoen
kivääritehtaan aluetta vastaan. Tämän myönnytyksen vapaaehtoisuutta on
venäläiseltä taholta myöhemmin korostettu, ja sehän onkin asian luonteen mukaista. Suomella ei luonnollisesti ollut käytettävänään painostuskeinoja, jotka olisivat taivuttaneet Neuvostoliiton vastoin tahtoaan
luovuttamaan maa-alueita. Juuri tämä vapaaehtoisuus saattoi luottamaan
toisaalta rajajärjestelyn kestävyyteen, toisaalta hyviin suhteisiin
kahden alueiltaan ja voimavaroiltaan niin erilaisen naapurivaltion kesken. Rauhanteossa sovittiin, ettei Suomi saisi linnoittaa Suomenlahden
ulkosaaria.
Suomen ja Neuvostoliiton keskinäisten rauhallisten ja hyvien suhteitten lisävarmuudeksi solmittiin 21 päivänä tammikuuta 1932 sopimus
hyökkäämättömyydestä ja riitaisuuksien rauhanomaisesta ratkaisusta. Sen
tärkeimmät määräykset ovat seuraavat:
1. artikla.
1.
Korkeat sopimuspuolet takaavat molemminpuolisesti loukkaamattomiksi Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltaan liiton väliset nykyiset rajat sellaisina, joiksi ne on vahvistettu Tartossa 14 päivänä lokakuuta 1920 tehdyssä rauhansopimuksessa, joka pysyy
niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana, ja sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toista sopimuspuoltavastaan.
2. Hyökkäyksenä on pidettävä jokaista väkivaltaista tekoa, joka
loukkaa toisen korkean sopimuspuolen maa-alueellista eheyttä ja koskemattomuutta tai valtiollista riippumattomuutta, vaikka se olisi suoritettu sotaa julistamattakin ja välttämällä sodan tunnusmerkkejä
3. artikla.
Kumpikin korkea sopimuspuoli sitoutuu olemaan osallis-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
8/134
- 3 –
tumatta sopimuksiin tai välipuheisiin, jotka ovat avoimesti vihamielisiä toista sopimuspuolta vastaan sekä muodollisesti taikka asiallisesti ristiriidassa tämän sopimuksen kanssa.
5. artikla.
Korkeat sopimuspuolet ilmoittavat aina pyrkivänsä ratkaisemaan
kaikki välillänsä ehkä syntyvät riidat, olivatpa ne mitä laatua tai alkuperää tahansa, oikeudenmukaisuuden hengessä ja tahtovansa käyttää
niiden ratkaisuun yksinomaan rauhallisia keinoja. Sitä varten korkeat
sopimuspuolet sitoutuvat alistamaan kaikki riidat, joita tämän sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen niiden välillä ehkä syntyy ja joita ei
kohtuullisessa ajassa ole saatu tavallista diplomaattista tietä selvitetyiksi, sovittelumenettelyyn sovittelulautakunnassa, minkä oikeudet,
kokoonpano ja toiminta määrätään erityisessä lisäsopimuksessa, joka on
oleva tämän sopimuksen oleellisena osana ja jonka korkeat sopimuspuolet
sitoutuvat solmimaan lyhimmän mahdollisen ajan kuluessa sekä joka tapauksessa ennen tämän sopimuksen ratifiointia. Sovittelumenettelyä on
käytettävä niissäkin tapauksissa, joissa riita koskee jonkin korkeiden
sopimuspuolten välisen sopimuksen soveltamista tahi tulkintaa ja erikoisesti kysymyksen ollessa siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei.
8. artikla.
Tämä sopimus on oleva voimassa kolme vuotta. Ellei kumpikaan korkeista sopimuspuolista ole sitä vähintään kuusi kuukautta ennen tämän
ajan umpeen kulumista sanonut irti, niin sen on katsottava tulleen itsestään pidennetyksi uudeksi kaksivuotiskaudeksi.
5:nnessä artiklassa mainittu sopimus sovittelumenetelmästä allekirjoitettiin 22 päivänä huhtikuuta 1932. Siinä määrättiin m.m. että
sovittelulautakuntaan kuuluisi neljä jäsentä, joista molemmat sopimusosaiset valitsisivat kaksi.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat siis puhtaasti muodollisesti katsoen täysin tyydyttävästi järjestetyt. Vuoden 1920 rauhansopimus ja vuoden 1932 hyökkäämättömyyssopimus näyttivät muodostavan perustan ja takeen rauhallisille ja hyville suhteille. Oli kuitenkin olemassa eräs oloihin voimakkaasti vaikuttava, tekijä, joka ei ollut hallittavissa, nimittäin psykologinen asennoituminen.
Historiallisista olosuhteista ja viime vuosikymmenien venäläisvastaisesta propagandasta johtui, että Suomessa itäisestä naapurimaasta
vallitsevia käsityskantoja väritti hyvin suuressa määrin epäluulo ja
pelko. Bolshevikkivallankumous tuotti tosin Suomelle itsenäisyyden,
jonka bolshevikkihallitus myöskin ensimmäisenä tunnusti. Suomella olisi
tämän johdosta ollut aihetta kiitollisuuteen tätä hallitusta kohtaan.
Mutta valitettavasti vuoden 1918 tapaukset aiheuttivat ristiriitoja,
jotka synnyttivät eräänlaisen sotatilanteen, joka päättyi vasta Tarton
rauhaan, Myöskin se seikka, että Neuvostoliitossa, vallitsevat valtiolliset ja yhteiskunnalliset ihanteet niin suuresti poikkesivat suomalaisista, oli omansa ylläpitämään epäluuloja, mikä on vierasta, tuntuu aina vaaralliselta. Mutta tähän tuli lisäksi varsin laajoihin kansankerroksiin levinnyt Neuvostoliiton henkisten ja aineellisten voimien aliarvi-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
9/134
- 4 –
ointi, joka muutamilla tahoilla sai mielikuvitukselliset mittasuhteet ja synnytti yltiöisänmaallisia kuvitelmia. Nämä "suursuomalaiset" haaveet, jotka tähtäsivät Itä-Karjalan valloittamiseen tai,
kuten usein sanottiin, "vapauttamiseen" otollisten suhdanteiden ilmaantuessa, olivat pesiytyneet huomattavaan osaan akateemista nuorisoa
ja levisivät sen mukana yli maani omituista kyllä vastuunalaisella taholla ei näytä riittävästi tajutun niiden vaarallisuutta ja vahingollisuutta. Toinen vaarallinen ilmiö yhteiskunnassamme oli n.s. Lapuanliike, joka ennen kaikkea suuntautui kommunisteja vastaan ja Neuvostoliitossa sen vuoksi ymmärrettiin luonnollisesti sitä kohtaan vihamieliseksi demonstratioksi. Lisätekijänä vaikutti, että Saksan osuus
Suomen itsenäisyyspyrkimyksissä oli luonut pohjan melko laajalle levinneelle saksalaisystävyydelle. jota ilmeni m.m. upseerikunnassa. Monien mielestä sen haihduttivat Hitlerin politiikan aiheuttamat vastenmieliset vaikutelmat, mutta kiistämättä säilyi monolla tahoilla - eikä
vähiten sotilaspiireissä - voimakkaita sympatioja Saksaa kohtaan vielä
natsikaudenkin aikana.
Mitä edellä on esitetty, tekee sellaisenaan ymmärrettäväksi, että venäläisellä taholla ei puuttunut syytä epäluuloon Suomea kohtaan.
Suursuomalaisuus, Lapuanliike ja saksalaissympatiat olivat tosiasioita,
jotka häiritsivät molempien naapurivaltioitten välejä ja sopimuksista
ja muodollisesti moitteettomista diplomaattisista suhteista huolimatta
olivat havaittavissa. Hitlerin tultua valtaan Saksassa tilanne huonontui, sillä hän ei ollut koskaan, salannut vihamielisyyttään bolshevismia kohtaan, ja pian avoimesti suoritettujen ja voimakkaasti kiirehdittyjen Saksan varustelujen oli katsottava ensisijaisesti kohdistuvan
Neuvostoliittoa vastaan. Sellaisissa olosuhteissa muodostui kysymys
naapurivaltioiden asenteesta, joka normaaliaikana oli vähäarvoinen Neuvostoliitolle, kantavuudeltaan huomattavaksi. Ja Suomen suhteen vallitsi venäläisten valtiomiesten keskuudessa epäluulo, joka heidän näkökulmastaan ei ollut aiheeton.
Suomen kysymyksellä oli Neuvostoliitolle tosin vain paikallinen
merkitys, vaikkakin sillä sodan vallitessa Saksan kanssa saattoi ehkä
olla erittäin suuri strateginen kantavuus. Suomelle taas saattoi ristiriita Neuvostoliiton kanssa merkitä kysymystä valtion olemassaolosta.
Sitä omituisemmalta näyttää, ettei Suomessa osattu karttaa mahtavan
naapurin epäluulon ja katkeruuden herättämistä.
Erään ulkonaisen merkin siitä, etteivät Suomen ja Neuvostoliiton
suhteet käytännössä vastanneet teoreettisia suhteita, muodostivat tuontuostakin toistuvat rajaselkkaukset. Näistä tavallisimpia olivat Suomenlahden sisäosissa venäläisten toimittamat suomalaisten kalastusveneitten ja muiden alusten valtaukset, kun niiden katsottiin tulleen
Neuvostoliiton aluevesille.
Syksyllä 1936, kun "akseli" oli jo muodostettu, Saksa varustautui
avoimesti ja länsirajan demilitarisointi oli lakannut, sai silloinen
ulkoasiainministeri Hackzell Neuvostoliiton ulkoasiainministeriltä Litvinovilta kutsun saapua käymään Moskovassa. Ilmeisesti muodostui hallituksen vaihdos lokakuun alussa esteeksi, mutta joulun maissa otettiin
kysymys uudel-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
10/134
- 5 –
leen esille. Kun eri eduskuntaryhmät olivat puoltaneet Moskovan matkaa, kehoitettiin Neuvostoliiton pääkaupungissa olevaa Suomen
lähettilästä kysymään Litvinovilta, koskiko Hackzellille esitetty
kutsu myöskin hänen seuraajaansa Holstia, vastaus oli myönteinen ja
annettiin ystävällisessä muodossa.
Jo silloin Neuvostoliiton ja Saksan välillä vallitsevan jännityksen johdosta, joka aiheutui kansallissolialismin avoimesti bolsheviikkivihamielisestä ideologiasta, herätti suunniteltu matka paljon suurempaa huomiota, kuin se rauhallisemmissa olosuhteissa olisi
herättänyt. Kuten edellä on esitetty, vallitsi Neuvostoliiton johtavissa piireissä epäluuloa Suomea kohtaan; sitä pidettiin Saksan mahdollisena liittolaisena tulevassa sodassa. Mitä suunnitelmia ja aikeita Saksan taholla oli, ei ole tunnettua, mutta näyttää ilmeiseltä, että myöskin Saksan ulkoasiain johto jossain määrin oli kiinnostunut Suomesta ja tahtoi estää maan joutumisen venäläisen vaikutuksen alaiseksi tai todella ystävällisiin suhteisiin itäiseen naapuriinsa. Tämän Saksan intressin täytyy katsoa perustuneen siihen,
että Suomea, sodan syttyessä Neuvostoliiton kanssa, tavalla tai toisella voitaisiin käyttää Saksan hyödyksi. Tätä taustaa vastaan on
ymmärrettävissä, että Venäjän hallituspiireissä ministeri Holstin
Moskovan-matka näkyy käsitetyn merkiksi Suomen todellisesta kannanotosta - vakuutuksena siitä, että Suomi ei antaisi käyttää itseään
Neuvostoliittoa vastaan, vaan pikemminkin liittyisi sen politiikkaan. Suomessa sensijaan annettiin suunnitellulle vierailulle paljon
vähäisempi merkitys. Toivottiin, että se heikentäisi Neuvostoliiton
tuntemaa epäluuloa, jonka olemassaolosta oltiin tietoisia, ja erittäinkin, että se johtaisi niiden riitakysymysten ratkaisuun, jotka
koskivat Tarton rauhansopimuksen määräysten tulkintaa Inkerimaan ja
Itä-Karjalan suomenkielisen väestön eduksi. Mutta samalla laskettiin
suhteitten Saksaan jäävän muut tumattomiksi.
Matka toteutui vasta helmikuun alussa 1937. Se oli hyvässä sopusoinnussa sen pohjoismaisen politiikan kanssa, mihin Suomi toista
vuotta aikaisemmin oli yhtynyt: Norjan ulkoasiainministeri Koht oli
syksyllä tehnyt vierailun Moskovaan ja Ruotsin ulkoasiainministeri
Sandler valmistautui siihen kohta Holstin jälkeen.
Suullisista neuvotteluista, joita käytiin Holstin vierailun
aikana Neuvostoliiton kaupungissa, ei ole paljon tietoja. Niillä ei
ollut huomattavaa vaikutusta Tarton rauhansopimuksen tulkintaan. Venäläiseltä taholta näyttää esitetyn ajatus yhteistoiminnasta Suomen
ja Neuvostoliiton tieteellisten laitosten kesken, mutta käytännöllistä tulosta siitä ei ollut havaittavissa. Puheet, jotka Litvinov
ja Holsti pitivät viimeksimainitun kunniaksi annetussa juhlassa helmikuun P päivänä, kiinnittivät suurinta huomiota puoleensa.
Litvinov tähdensi toisaalta Suomen oikeuden ja vapauden puolustajien ja toisaalta venäläisten vallankumouksellisten välillä
tsaarivallan aikana vallinnutta aseveljeyttä ja muistutti, että Neuvostoliitto oli ensimmäinen valta, joka tunnusti Suomen riippumattomana valtiona. Myöhemmin tehdyt sopimukset olivat tulkinneet Neuvostoliiton pyrkimystä aikaansaada ja kehittää hyviä naapuruussuhteita
Suomeen; hän mainit-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
11/134
- 6 –
si Tarton rauhansopimuksen 1920, vuodelta 1932 olevan hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka voimassaoloaika oli 1934 pidennetty 10
vuotta yli alkuperäisten 3 vuoden, sekä useimpien valtioitten Lontoossa tekemän sopimuksen hyökkääjä-käsitteen määrittelystä. Niitä
venäläisten pyrkimyksiä vastaan, jotka tähtäsivät kansainvälisten
rauhanaatteiden edistämiseen ja kollektiiviseen turvallisuuden luomiseen, oli kuitenkin ilmennyt muita voimia, jotka koettivat häiritä
rauhaa ja kielsivät suurten ja pienten kansain tasa-arvoisuuden sekä
jokaisen kansan oikeuden itsenäiseen olemassaoloon. Heti näin viitattuaan akselivaltoihin, joita ei kuitenkaan nimenomaan maininnut,
hän selitti tahtovansa uskoa, että Holstin Moskovan-vierailu ei ollut ainoastaan ilmaus Suomen pyrkimyksestä lujittaa suhteitaan Neuvostoliittoon, vaan myöskin merkki ymmärtämyksestä ja sympatiasta
viimeksimainitun vallan politiikkaa kohtaan.
Vastapuheessaan Holsti yhtyi siihen, mitä Litvinov oli sanonut
siihen saakka vallinneista Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, sivuutti vaieten hyökkäyksen akselivaltioita vastaan ja korosti sitä,
että Suomi oli aina tukenut kaikkia pyrkimyksiä, jotka kansainvälisten järjestöjen puitteissa olivat koettaneet lujittaa rauhaa ja vahvistaa kollektiivista turvallisuutta,
Holstin vierailu herätti tyydytystä Moskovassa, mutta päinvastaisia tunteita Berliinissä ja jossain määrin myös Varsovassa. Helsingissä oleva Saksan lähettiläs tulkitsi varsin peittelemättömästi
hallituksensa harmistumista. Molempien ulkoasiainministerien henkilökohtainen kosketus ei kuitenkaan, mitä tuskin saattoi odottaakaan,
poistanut venäläisten epäluuloa Suomea kohtaan, kuten käy ilmi siitä, mitä Ison-Britannian Moskovassa oleva suurlähettiläs, lordi
Chilston, kohta Holstin Matkustettua, raportoi Litvinovin lausunnoista asiassa. Ministeri Gripenbergin Lontoosta tekemän ilmoituksen
mukaan, hänen saatuaan tiedon raportista, mikäli se koski Holstin
vierailua, Litvinov oli ollut tyytyväinen, mutta lisäksi lausunut,
että Neuvostoliitossa vallitsi "anti-Finnish feeling", koska Suomessa ilmeni fascistista solukehitystä ja chauvinistista propagandaa
(todennäköisesti tarkoitettiin Suur-Suomi-haaveita). Karjalan kysymyksen suhteen Litvinov sanoi Neuvostoliiton täyttäneen kaikki velvoituksensa. Kallion presidentiksi Valinnan jälkeen häh toivoi todellista parantumista Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin.
Holstin Moskovassa käynnin yhteydessä esiintyi Saksan ja Neuvostoliiton kesken rivaliteettia Suomeen nähden. Asiallista merkitystä matkalla ei muutoin ollut. Se ansaitsee kuitenkin maininnan
aktiivisena ilmauksena Suomen pyrkimyksestä naapurisovun säilyttämiseen Neuvostoliiton kanssa.
Toinen samansuuntainen yritys tehtiin syksyllä 1938, kun hallitus päätti hajoittaa Isänmaallisen Kansanliikkeen (I.K.L.). Valtioneuvostossa ilmaantui toimenpiteen suhteen epäilyksiä, joita muutamat hallituksen jäsenet pitivät oikeudelliselta ja demokraattiselta kannalta arveluttavina, mutta ulkopoliittisten näkökohtien katsottiin painavan niin paljon, että toimenpiteeseen päätettiin ryhtyä. Lain mukaan ei hajoitus kuitenkaan voinut tulla voimaan ilman
tuomioistuimen päätöstä, eikä Helsingin raastuvanoikeus katsonut
esitetyn päteHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
12/134
-7viä syitä I.K.L:n rajoittamiseksi. Yhdistys sai siten jatkaa
toimintaansa.
Neuvottelut Ahvenanmaasta ja Suomenlahden ulkosaarista
1938 – 1939.
Ensimmäinen vuoden 1938 aikana ilmennyt selvä merkki kasvavan
natsistisen uhan aikaansaamasta alkavasta jännityksestä Suomen ja
Neuvostoliiton suhteissa oli silloisen ulkoasiainministerin Holstin
ja Helsingissä olevan Neuvostoliiton lähetystösihteerin Jartsevin
välillä huhtikuun 14 päivänä siis vähän senjälkeen, kun Saksa oli
miehittänyt Itävallan -tapahtunut ajatustenvaihto. Viimeksimainittu
selitti hallituksensa puolesta, että Neuvostoliitto kyllä kunnioittaisi Suomen itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, mutta
Moskovassa oltiin lujasti vakuuttuneita siitä, että sivusta-isku
Suomen kautta kuului saksalaisten hyökkäyssuunnitelmiin. Näissä olosuhteissa heräsi kysymys, miten Suomi suhtautuisi saksalaisten maihinnousuun. Jos saksalaisten sallittaisiin käyttää Suomen territoriota hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan, ei viimeksimainittu valta jäisi odottamaan vihollista Rajajoelle, vaan tulisi sitä vastaan
mahdollisimman kauas, mistä syystä sotatoimet suoritettaisiin Suomen
rajojen sisäpuolella. Mutta jos Suomi olisi valmis vastustamaan Saksan maihinnousua, Neuvostoliitto tarjoaisi kaikkea taloudellista ja
sotilaallista apua ja sitoutuisi sodan päätyttyä vetämään joukkonsa
takaisin; lisäksi Neuvostoliitto olisi valmis heti myöntämään Suomelle huomattavia kauppaetuja. Saksan aikeista Jartsev sanoi Moskovassa olevan tunnettua, että saksalaiset, siinä tapauksessa, että
Suomi asettuisi torjuvalle kannalle, suunnittelivat vallankaappausta
kotoisten "fascististen ainesten" avulla sellaisen uuden hallituksen
valtaan saattamiseksi, joka olisi valmis tukemaan Saksan pyrkimyksiä.
Kun Jartsev puhui vakuutuksista, ettei Suomi muodossa tai toisessa antautuisi Saksan politiikan käytettäväksi, Holsti kysyi, mihin hän sillä tähtäsi. Tähän Jartsev vastasi, että kysymys takeista
voitiin ottaa esille myöhemmin; nyt oli ensi sijassa saatava varmuus
siitä, että Suomi olisi valmis puolustamaan neutraliteettiaan ja
vastustamaan Saksan maihinnousua. - Tapahtunut keskustelu oli pidettävä salassa.
Tämä Holstin ja Jartsevin tapaaminen ei siis johtanut konkreettisen ehdotuksen esittämiseen. Neuvottelujen jatkuminen lykkääntyi Jartsevin poismatkustamisen vuoksi. Pari myöhempää tapaamista
Jartsevin ja Suomen hallituksen edustajien - milloin pääministeri
Cajanderin, milloin ministeri Tannerin, joka Holstin Genevessä olon
aikana hoiti tämän tehtäviä - kesken ei liioin johtanut mihinkään
tuloksiin, koska ei vieläkään esitetty konkreettisia ehdotuksia venäläiseltä taholta.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
13/134
- 8 –
Jartsev puhui vain ylimalkaisin sanoin takeista ja näyttää
odottaneen vastapuolen tarjouksia. Asia joutui kuitenkin kytkettäväksi yhteen Suomen ja Potsin välisten samanaikaisten neuvottelujen kanssa sotilaallisista valmiustoimenpiteistä Ahvenanmaalla
saariryhmän puolueettomuuden suojaamiseksi,
Ahvenanmaan sopimus sisälsi kaksi määräystä Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamisesta; jos Itämeri joutuu kosketukseen sodan
kanssa, on Suomella oikeus laskea neutraalisen vyöhykkeen vesialueille miinoja ja ryhtyä siellä sellaisiin meri-sotilaallisiin toimenpiteisiin? jotka ovat ehdottoman välttämättömiä; jos vyöhykkeen
neutraliteetti joutuu vaaraan hyökkäyksen vuoksi joko Ahvenanmaan
saaria tai saariryhmän kautta Suomen mannermaata vastaan, on Suomen
ryhdyttävä vyöhykkeen piirissä välttämättömiin toimenpiteisiin viivyttääkseen vihollista ja torjuakseen sen, kunnes sopimusvallat saavat tilaisuuden tarttua asioiden kulkuun sopimuksen määräysten mukaisesti. Miinojen laskeminen sellaisenaan ei ole tehokas puolustuskeino,
Suomen
merivoimat
olivat
vähäpätöiset
ja
yllätyshyökkäyksen torjumiselle ei ole onnistumisen edellytyksiä mannermaata tukikohtana käyttäen. Kun hyökkäys Ahvenanmaata vastaan on
jo käynnissä, kuten sopimuksessa sanotaan, on myöhäistä ryhtyä toimenpiteisiin sen torjumiseksi mannermaalta käsin. Suuren sodan sattuessa Euroopassa ei voitu luottaa siihen, että sopimusvallat yhteisvoimin tarttuisivat asiain kulkuun.
Suomen ja Ruotsin käymissä neuvotteluissa Ahvenanmaan puolueettomuudesta juuri nämä asianhaarat olivat lähtökohtana. Ne eivät
koskeneet sen kumoamista, vaan ainoastaan eräitä sotilaallisia toimenpiteitä sen puolustamiseksi. Nämä molemmat valtiot, jotka lähinnä
olivat kiinnostuneita siitä, ettei Ahvenanmaa joutuisi sotaakäyvän
suurvallan käsiin, katsoivat olevansa oikeutettuja ja velvollisia
huolehtimaan saariryhmän suojelemisesta. Tarkoitus oli, että jotkin
saaret Ahvenanmaan saaristosta erotettaisiin muusta alueesta, missä
Ahvenanmaan sopimuksen mukaan ei rauhanaikana saatu ryhtyä mihinkään
sotilaallisiin valmistelutoimenpiteisiin, ja että muutamille näistä
saarista ja luodoista sijoitettaisiin tykistöä ja varuskuntaa ja
sillä pyrittäisiin estämään tai ainakin vaikeuttamaan yllätystä.
Tarkoituksena oli myöskin koettaa saada Ahvenanmaan maapäivät hyväksymään asevelvollisuuslaki saariryhmän puolustamiseksi; mikäli joukkoja mannermaalta kuljetettaisiin saarille, tulisi niiden olla ruotsinkielisiä. Ruotsi sitoutuisi sodan sattuessa aktiivisesti osallistumaan Ahvenanmaan puolueettomuuden turvaamiseen, jos Suomen hallitus sitä pyytäisi. Näiden konreettisiin tuloksiin johtamattomien
neuvotteluhan selostaminen yksityiskohdittain veisi liian pitkälle.
Heinäkuun lopulla 1938 saavutettiin periaatteellinen yksimielisyys
ja ryhdyttiin käsittelemään asiain yksityiskohtia. Ollessaan Genevessä,. Edustamassa Suomea Kansainliiton yleiskokouksessa, Holsti
jätti yhdessä Ruotsin ulkoministerin Sandlerin kanssa Litvinoville
seikkaperäisen ilmoituksen Ahvenanmaata koskevista suunnitelmista.
Vuoden 1939. alkaessa oli päästy niin pitkälle, että saatettiin ryhtyä toimenpiteisiin toisten, asiasta kiinnostuneitten valtojen myöntymyksen hankkimiseksi.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
14/134
- 9 –
Suomen ja Neuvostoliiton väliset neuvottelut olivat samanaikaisesti jatkuneet. Elokuun 11 päivänä Tanner esitti Jartseville
seuraavan Cajanderin formuloiman ehdotuksen Suomen ja Neuvostoliiton
sopimukseksi:
"Suomen hallitus, joka pitää kiinni Pohjoismaiden neutraliteetista, ei tule sallimaan minkäänlaista Suomen alueellisen
koskemattomuuden loukkaamista, eikä siis myöskään sitä, että vieras
suurvalta saisi jalansijaa Suomessa hyökätessään tai hyökkäystä varten Neuvostoliittoa vastaan.
Neuvostoliiton hallitus, joka vakuuttaa maan jokaiseen osaan
nähden kunnioittavansa Suomen alueellista koskemattomuutta, ei vastusta sitä, että Suomi jo rauhan aikaan ryhtyy sellaisiin sotilaallisiin toimenpiteisiin Ahvenanmaalla, joita Suomen alueellisen koskemattomuuden ja Ahvenanmaan neutraliteetin mahdollisimman täydellinen turvaaminen vaatii."
Lisäksi ehkäistäisiin rajaselkkaus ja solmittaisiin kauppasopimus.
Tässä lausuntoehdotuksessa, kuten näyttää, oli taekysymys sidottu kysymykseen Ahvenanmaan sotilaallisista valmiustoimenpiteistä.
Jartsev selitti hankkivansa hallituksensa kannanoton ehdotukseen nähden. Elokuun 18 päivänä hän antoi vastauksensa tavatessaan
ministeri Tannerin. Vastaus oli sisällöltään seuraava:
"1. Ellei Suomen hallitus katso voivansa solmia täysin salaista sotilaallista sopimusta, Neuvostoliitto voi tyytyä siihen, että
saa kirjallisen sitoumuksen, jonka mukaan Suomi on valmis torjumaan
Saksan mahdolliset hyökkäykset ja sen toteuttamiseksi vastaanottamaan venäläistä sotilaallista apua.
2. Yhtä tärkeää kuin Ahvenanmaan linnoittaminen on Suomen turvallisuuden kannalta, on Leningradinkin turvaaminen linnoituksilla.
Moskova voi antaa suostumuksensa Ahvenanmaan linnoittamiseen, jos
Neuvostoliitto saa ottaa siihen osaa hankkimalla aseistusta (durch
Bewaffnung) ja lähettämällä oman huomioitsijansa, seurata työtä ja
myöhemminkin valvoa linnoituksen käyttöä. Moskova haluaa korostaa,
että huomioitsijan toiminnan tulee olla täysin salaista.
3. vastapalvelukseksi edellisestä haluaa Moskova Suomen hallituksen suostumuksen siihen, että Suursaarelle saadaan rakentaa linnoitettu ilma- ja meripuolustusasema."
Näillä ehdoilla Neuvostoliitto on valmis
l. Takaamaan Suomen koskemattomuuden nykyisten rajojen puitteissa ja ennen kaikkea merirajojen koskemattomuuden,
2. Tarpeen vaatiessa edullisin ehdoin auttamaan Suomea aseellisesti.
3. Solmimaan Suomen kanssa erittäin edullisen kauppasopimuksen,
joka hyödyttää niin hyvin maataloutta kuin teollisuuttakin.
Osittain vastauksen muodossa Tannerin kysymyksiin Jartsev
liitti ehdotukseen seuraavat selitykset:
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
15/134
- 10 –
Suomelta vaadittujen sitoumusten ensimmäisessä kohdassa mainitulla sotilaallisella avulla tarkoitetaan aseiden hankintaa ja merirajan suojaamista;
osanotolla Ahvenanmaan linnoittamiseen tarkoitetaan ainoastaan
tykkien ja muiden aseiden hankkimista, ei rahallista avustusta;
sopimuksen muodolliseen puoleen voidaan tehdä muutoksia, mutta
pääsisällön tulee etukäteen olla sovittu, jotta viralliset neuvottelut yleensä saattaisivat alkaa; tuloksettomat neuvottelut olisivat
näet nolot molemmille puolille.
Elokuun 29 päivänä antoi ministeri Tanner seuraavan pääministeriltä saamansa vastauksen Jartsevin ehdotukseen:
"Ehdotus merkitsee Suomen suvereenisuuden loukkausta ja on
ristiriidassa sen puolueettomuuspolitiikan kanssa, jota Suomi yhdessä Skandinavian valtioiden kanssa noudattaa. Kauppasuhteitten kehittymisen päämerkityksenä pidämme sitä, että se on omiaan parantamaan
naapurien välejä. Kysymyksellä ei sinänsä ole vitaalista merkitystä
Suomelle.
Myöskin rajarauhan parantumisesta on etu molemminpuolinen."
Jartsev ilmoitti olevansa valmis toimittamaan tämän vastauksen
Moskovaan ja palaamaan asiaan. Eräiden epävirallisten lisäneuvottelujen jälkeen sovittiin siitä, että odotetaan ulkoasiainministeri
Holstin paluuta, jotta neuvottelut lopetettaisiin hänen osallistuessaan niihin. Tämä tapahtui syyskuun 15 päivänä.
Lokakuun alussa Holsti palasi ja jo 3 päivänä Jartsev aloitti
neuvottelut hänen kanssaan. Tällöin hän esitti suullisesti Suursaarta koskevan muutetun ehdotuksen: neuvostohallitus saattoi ehkä luopua vaatimuksesta saada itse rakentaa saarelle meri- ja lentoasema
ja jättää sen linnoittamisen Suomelle; tämän edellytyksenä oli kuitenkin, että varustusten suunnittelu suoritettaisiin yhteisesti ja
että Neuvostoliitto sodan sattuessa ottaisi saaren puolustuksen haltuunsa, jollei Suomi kykenisi siitä vastaamaan.
Lokakuun 13 päivänä Jartsev sai valtioneuvoston hyväksymän
kirjallisen vastauksen, jonka oleellisimmat kohdat ovat seuraavat:
"Viime elokuun 11 päivänä ilmoitettiin Teille, että Suomen
hallitus, samalla kun se pitää kiinni pohjoismaiden puolueettomuudesta, ei tule sallimaan minkäänlaisen Suomen alueellisen koskemattomuuden loukkausta eikä siis myöskään sitä, että vieras suurvalta
saisi Suomessa jalansijaa hyökkäykseen Neuvostoliittoa vastaan. Vastaavasti Suomen hallitus odottaa, että Neuvostoliiton hallitus, samalla kun se vakuuttaa kaikin osin tulevansa respektoimaan Suomen
alueellista koskemattomuutta, ei vastusta Suomea jo rauhanaikana
ryhtymästä Ahvenanmaalla niihin sotilaallisiin toimenpiteisiin, joita Suomen alueen koskemattomuuden sekä Ahvenanmaan puolueettomuuden
mahdollisimman täydellinen turvaaminen vaatii. Sensijaan Suomen
omaksuman pohjoismaisen puolueettomuuden kanssa ei olisi sopusoinnussa turvautuminen minkäänlaiseen avunantoon Neuvostoliiton taholta.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
16/134
- 11 –
Mitä tulee ehdotukseen Suursaaren linnoittamisesta, on Teille
viime elokuun 29 päivänä tiedoitettu, että Teidän alkuperäinen ehdotuksenne tietää Suomen suvereenisuudenloukkausta ja on ristiriidassa
sen neutraliteettipolitiikan kanssa, jota Suomi yhdessä Skandinavian
valtioiden kanssa noudattaa. Mikäli on kysymys saaren linnoittamisesta Suomen toimesta, emme ole valmiit lausumaan siitä mitään lopullista, ja vaikka tämä kysymys ei Suomen kannalta olekaan ajankohtainen, ottaa hallitus tätä koskevan kysymyksen perusteellisesti
harkittavakseen."
Holstin laatiman raportin mukaan Jartsev oli tavattaessa hyvin
tyytymätön vastaukseen. Pyydettyään ja saatuaan luvan puhua avoimesti ja epävirallisesti hän selitti, että vakuutukset Suomen valmiudesta puolustaa neutraliteettiaan ja alueellista koskemattomuuttaan
vieraan vallan taholta mahdollisesti tehtävää hyökkäystä vastaan
ovat merkityksettömät, sillä muunlaista vastausta ei olisi voitu antaa,
Ratkaisevaa oli, että Moskovan hallitus epäili Suomen kykyä
suojella territoriotaan ja oli senvuoksi tarjonnut sotilaallista
apua rauhan aikana materiaalitoimitusten muodossa ja sota-aikaan
suoranaisena aseellisena apuna, milloin sitä oli katsottava tarpeen
vaatimaksi.
Kun Holsti uuden tapaamisen aikana lokakuun 15 päivänä tähdensi, että Suomen oli mahdotonta pysyä yhtä aikaa lojaalina skandinaaviselle suuntaukselleen ja kiintoutua Neuvostoliittoon sillä tavalla, kuin Jartsev oli ehdottanut, tämä lausui:
Suomen skandinaavinen suuntaus oli rauhan aikana Neuvostoliitolle suoranaiseksi eduksi, sillä pohjoismaiden rauhan-rakkaus
oli luotettava. Mutta jos sota puhkeaisi ja voimakas valta Suomelta
tai yleensä pohjoismailta lupaa kysymättä tahtoisi Suomen alueen
kautta hyökätä Neuvostoliiton kimppuun, oltaisiin uusien realiteettien edessä, ja tällaisen mahdollisen vaaran varalta Venäjän hallitus oli tahtonut neuvotella Suomen kanssa. Sen tarkoitus ei suinkaan
ollut
koettaa
rauhan
aikana
erottaa
Suomea
skandinaavisesta
valtioryhmästä.
Kun ministeri Holsti oli marraskuun 16 päivänä eronnut hallituksesta ja kauppa- ja teollisuusministeri Voionmaa oli toistaiseksi
ryhtynyt hoitamaan ulkoasiainministerin virkatehtäviä, lähetystösihteeri Jartsev kävi hänen luonaan ja selvitteli uudelleen niitä näkökohtia, joiden tulkkina oli esiintynyt. Keskustelu, joka tapahtui
marraskuun 21 päivänä, ei sisältänyt kuitenkaan mitään uutta. Jartsev esitti kuitenkin, että Moskovaan lähetettäisiin delegatio kauppasopimusta solmimaan ja että sitä seuraisi pari poliittista neuvottelijaa. Tietystä vähimmäistuloksesta olisi kuitenkin ennakolta oltava varma, sillä koko yritys muussa tapauksessa enemmän vahingoittaisi kuin hyödyttäisi.
Jartsevin ehdotukseen on ilmeisesti kiinnitetty huomiota, sillä Suomen lähetystötalon vihkimisen aikana Moskovassa olivat itse
paikalla ulkoasiainministeriön valtuuttamina edustajina kansliapäällikkö Toivola ja osastopäällikkö Pakaslahti. Joulukuun 7 päivänä nämä herrat tapasivat ulkomaankaupan kansankomissaarin Mikojanin. Suomen Moskovan-lähettiläs, ministeri Yrjö-Koskinen, katsoi asemansa
vuoksi olevansa estynyt osallistumasta neuvotteluun, joka ei ollut
ulkoasiainHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
17/134
- 12 –
komissarariaatin tiedossa ja jota siis oli pidettävä epävirallisena.
Kun Mikojan oli huomauttanut, että kauppasuhteitten kehittäminen vaatii tiettyjä poliittisia edellytyksiä, Toivola selosti
Suomen kantaa kysymyksissä, joita Jartsev oli Helsingissä kosketellut. Suomi tahtoi, lausui Toivola, ylläpitää hyviä suhteita kaikkiin
naapureihinsa ja kehittää niitä myös käytännöllisellä pohjalla. Mutta samalla Suomi piti kiinni vuonna 1935 deklaroidusta pohjoismaisesta suuntauksesta. Tästä johtui m.m., että Suomi halusi pysyä
erillään kaikista suurvaltaryhmityksistä ja mahdollisista hankauksista niiden kesken sekä noudattaa puolueettomuuspolitiikkaa. Suomi
ei aikonut vastaanpanematta mukautua neutraliteettinsa loukkauksiin
eikä ollut taipuvainen sallimaan, että vieras valta käyttäisi sen
aluetta hyökkäystarkoituksiin. Myöntyväisyys tässä suhteessa merkitsisi luopumista pohjoismaiseen suuntaukseen liittyvästä puolueettomuuspolitiikasta. Suomi toivoi myöskin kansainvälisen tilanteen äärimmilleen kärjistyessä voivansa läheisessä yhteistoiminnassa Ruotsin kanssa säilyttää puolueettomuutensa, missä Ruotsi oli maailmansodan aikana onnistunut. Tämä ulkopoliittinen asenne oli takeena
siitä, että Neuvostoliiton ei tarvinnut pelätä mitään uhkaa Suomen
taholta, ja Suomen pohjoismainen suuntaus tarjosi juuri sen perustan
hyville suhteille Neuvostoliiton kanssa, mitä Mikojan oli puheessaan
tarkoittanut poliittisilla edellytyksillä. Ne kansainväliset sopimukset, joihin sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat osallistuneet,
olivat takeena, että Suomen asenne myöskin tulevaisuudessa pysyisi
sellaisena, miksi se oli esitetty: Tarton rauhansopimus, Kansainliiton peruskirja, Kellogg-pakti, vuonna 1932 solmittu hyökkäämättömyyssopimus ja hyökkääjä-käsitteen määrittelemistä koskeva sopimus.
Mikojan puolestaan huomautti, että Neuvostoliitto oli kyllä
tyydytyksellä todennut Suomen pohjoismaisen suuntauksen ja puolueettomuuspolitiikan, mutta ei katsonut niitä riittäväksi takeeksi,
liikkeellä oli huhuja kolmannen vallan laajentumispyrkimyksestä
itäiseen suuntaan. Tämä valtio ei ehkä kunnioittaisi Suomen puolueettomuutta; oliko Suomi kyllin voimakas torjuakseen väkivaltaiset
neutraliteetin loukkaukset.
Tämän suoran kysymyksen johdosta Toivola myönsi, että näin ei
ehkä joka suhteessa ollut laita. Juuri tämän vuoksi Suomi oli ryhtynyt toimenpiteisiin vahvistaakseen eräitten saarten linnoittamisella
puolustustaan. Mannermaan rannikkoja saatettiin pitää turvattuina,
mutta Ahvenanmaan asema oli pakottanut toimenpiteisiin, joiden tarkoitus oli tehdä mahdolliseksi linnoitusten rakentaminen saariryhmän
suojaksi. Tästä kysymyksestä ministeri Holsti oli Genevessä jättänyt
selonteon ulkoasiainkomissaari Litvinoville, Suomi toivoi, että Neuvostoliitto suhtautuisi positiivisesti näihin pyrkimyksiin.
Ryhtymättä keskusteluun tästä asiasta Mikojan otti puheeksi
Suursaaren kysymyksen. Hän korosti saaren strateegista merkitystä
Leningradille ja sen liikenneyhteyksien turvallisuudelle sekä viittasi mahdollisuuteen, että saari ehkä voitaisiin luovuttaa Neuvostoliitolle. Kajoamatta tähän viittaukseen Toivola huomautti, että Tarton rauhansopimuksen määräystä, joka kielsi Suomenlahden ulkosaarten
linnoittamisen, oli pidetty niin ehdottoman sitovana, ettei Suomessa
ollut kiinnitetty aHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
18/134
- 13 –
siaan mitään huomiota. Jos kysymyksessä olevan määräyksen muutos saataisiin aikaan, Suomi voisi luonnollisesti ottaa kysymyksen
Suursaaren linnoittamisesta harkittavakseen, mutta mahdollisiin käytännöllisiin toimenpiteisiin Suomi ryhtyisi itse ilman toisen vallan
myötävaikutusta. Suomen hallussa oleva linnoitettu Suursaari olisi
tae siitä, että kolmas valta ei voisi käyttää saarta hyökkäysyrityksen tukikohtana. Suursaaren kysymyksestä olisi muutoin sopivinta ammattimiesten neuvotella; Mikojan yhtyi tähän.
Mikolan päätti keskustelun sotilaspoliittisen osan lausumalla,
ettei Neuvostoliitto hautonut mitään laajentumissuunnitelmia eikä
ylipäänsä minkäänlaatuista politiikkaa, joka kohdistuisi Suomea tai
muita pieniä valtioita vastaan. Hän viittasi Leninin perintöön: tämä
oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja itse pakolaisaikanaan saanut
maassa turvapaikan. Senjälkeen hän siirtyi kauppasopimusta koskevaan, valmistavaan keskusteluun.
Suomen edustajiin konferenssi oli jättänyt sen vaikutelman,
että Suursaaren kysymys oli venäläisestä näkökulmasta tärkein, jota
keskustelun kuluessa oli kosketeltu.
Mikäli käytettävissä olevista asiakirjoista käy ilmi, päättyi
neuvottelujen ensimmäinen vaihe Suomenlahden ulkosaarista Moskovassa
joulukuun 7 päivänä 1938 tapahtuneeseen keskusteluun. On huomattava,
että Euroopan yleisessä tilanteessa oli kuluneen syksyn aikana tapahtunut kärjistymistä. Syyskuun lopussa Saksa oli tarkoituksellisesti aiheuttanut suhteessaan Tsekkoslovakiaan kriisin ja Münchenin
sopimuksella oli tätä maata silvottu ja se oli menettänyt kaikki rajalinnoituksensa; Böhmi ja Mähri jäivät täysin avoimiksi saksalaisten maahanmarssille. Läntisin niistä valtioista, jotka muodostivat
puskurialueen Neuvostoliiton ja bolshevikkivihamielisen Saksan välillä, oli turvaton ja sen jatkuva olemassaolo näytti epävarmalta.
Uuden saksalaisen sotilasmahdin faktillista tehokkuutta ei ollut
vielä sodassa kokeiltu, mutta se näytti olevan nopeasti ja hyvin
toimiva koneisto. Neuvostoliitto ei todennäköisesti tuntenut vielä
olevansa valmis voimainmittelyyn Saksan kanssa; se järjestelytyö yhteiskuntaelämän kaikilla aloilla, jota oli suoritettu vuodesta 1917
lähtien, oli vaatinut paljon aikaa ja voimaa. Eräs puoli puolustusvalmisteluja sisältyi poliittisiin toimenpiteisiin, jotka olivat
tarkoitetut turvaamaan Neuvostoliittoa yllättäviltä hyökkäyksiltä
puolueettoman alueen kautta.
Kun vuosi 1939 alkoi, eli Eurooppa uuden, odotetun maailmansodan varjossa.
Uutena vuotena Suomi ja Ruotsi sopivat Tukholmassa toimenpiteistä Ahvenanmaata koskevien suunnitelmien viemiseksi varmaan
tulokseen. Päästiin yksimielisyyteen siitä, että molempien maiden
lähettiläät eri pääkaupungeissa tekisivät yhteisesti, mahdollisimman
samanaikaisesti kaikissa paikoissa, esitykset ja pyytäisivät niihin
asianomaisten hallituksien suostumusta. Toimenpide koski kaikkia Ahvenanmaan sopimuksen allekirjoittaneita valtoja ynnä Neuvostoliittoa, joka ei niihin kuulunut, mutta jota tämänkaltaisessa kysymyksessä ei voitu sivuuttaa. Jos saataisiin positiiviset vastaukset,
oli kysymys esitettävä Kansainliitolle.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
19/134
- 14 –
Démarchi tapahtui tammikuun lopulla. Suomen ulkomaanedustuksen
ilmoituksen mukaan antoivat kaikki hallitukset, lukuunottamatta Neuvostoliittoa, heti joko suostumuksensa toimenpiteisiin tai toiveita
sen saamisesta. Iso-Britannia asetti kuitenkin ehdoksi, että myöskin
Neuvostoliiton kanssa neuvoteltaisiin ja että kysymys alistettaisiin
Kansainliittoon, kun taas Ranska edellytti "muiden intressoitujen
valtojen" suostumusta. Ulkoasiainkomissaari Litvinov, jolle jo edellisenä vuonna oli Genevessä ilmoitettu suunnitelmasta, oli pidättyväinen, teki joukon kysymyksiä ja esitti epäilyksiä siihen nähden,
miten Ahvenanmaan saarten sotilaallisia laitoksia voitaisiin tosiasiallisesti käyttää. Hän viittasi mahdollisuuteen, että kolmas valta saattaisi sodan syttyessä saada ne käsiinsä. Molemmat lähettiläät
saivat tällöin sen käsityksen, että Litvinov ajatteli vähemmän Suomen kykyä puolustaa Ahvenanmaata kuin saariryhmän mahdollista vapaaehtoista luovuttamista Saksalle. Heidän loppuvaikutelmansa ei kuitenkaan jäänyt täysin negatiiviseksi, mutta lopullinen vastaus lykkäytyi epämääräiseen aikaan.
Maaliskuu muodostui v. 1939 kohtalokkaaksi kuukaudeksi, samoin
kuin edellisenäkin vuonna: käyttäen tekosyynä aivan keinotekoista
kriisiä Hitler antoi sotavoimainsa tunkeutua Böhmiin ja Mähriin ja
vallata ne. Näin oli tähän saakka käytetty natsiteesi yleissaksalaisesta kansanyhteydestä menettänyt arvonsa: ei-saksalainen kansallisuus, tshekit, oli liitetty valtakuntaan. Samalla slovakit julistautuivat Sakseja juonnittelujen vaikutuksesta muodollisesti itsenäisiksi, Natsipolitiikan todelliset ääriviivat alkoivat hahmottua.
Juuri ennen tätä Saksan yllätyshyökkäystä, joka toi sodan pitkän askeleen lähemmäksi, kehittyi uusi vaihe Suomen ja Neuvostoliiton suhteissa. Se koski taaskin Suomenlahden ulkosaaria, mutta entistä kärjistyneemmässä muodossa.
Maaliskuun 5 päivänä 1939 oli Moskovan Suomen-lähettiläs, ministeri Yrjö-Koskinen, kutsuttu ulkoasiainkomissaari Litvinovin luo.
Tämä esitti silloin lyhyesti seuraavaa:
Kaksi tärkeää kysymystä, kauppasuhteitten kehittäminen ja Ahvenanmaan linnoittaminen, odottavat edelleen ratkaisuaan. Suotuisan
mielialan luomiseksi niiden tyydyttävälle järjestämiselle neuvostohallitus ehdottaa, että Suomi vuokrasi Neuvostoliitolle 30 vuodeksi
Suursaaren, Lavansaaren, Tytärsaaret ja Seiskarin. Neuvostoliitto ei
aikoisi niitä linnoittaa, vaan ainoastaan käyttää Leningradin reitin
vartiopaikkoina ("des points d’observation pour surveiller la route
de Leningrad"). Jos Suomen hallitus siihen suostuisi parantuisivat
suhteet suuressa määrin, ja se vaikuttaisi erittäin edullisesti kaupallisiin suhteisiin. Litvinov toivoi nopeaa vastausta.
Yrjö-Koskinen selitti toimittavansa ehdotuksen hallitukselleen
ja huomautti samalla, ettei se voisi suostua mihinkään, joka olisi
ristiriidassa pohjoismaisen neutraliteettipolitiikan kanssa.
Jo maaliskuun 8 päivänä oli Yrjö-Koskisella tilaisuus vastata
Litvinovin ehdotukseen. Suomen hallitus selitti, ettei se voinut ottaa harkittavakseen kysymyksessä olevain saarten luovuttamista vieraalle vallalle, koska ne olivat erottamatto-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
20/134
- 15 –
mia osia alueesta, jonka koskemattomuuden Neuvostoliitto itse
oli tunnustanut ja lisäksi varmentanut Tartossa solmitulla rauhalla.
Saaret oli Neuvostoliiton vaatimuksen, mukaisesti neutralisoitu eikä
mihinkään puolustustoimenpiteisiin ollut niillä ryhdytty. Suomi rikkoisi neutralisuuttaan vastaan jo alkamalla neuvotella kysymyksestä.
Kun vastaus oli annettu, Litvinov selitti, että neuvostohallitus oli hyvin pettynyt sille esitetyn kategorisen kannan johdosta. Moskovassa ei oltu sitä mieltä, että saarten vuokraaminen
merkitsisi puolueettomuudesta poikkeamista, kun ei kerran ollut aikomus niitä linnoittaa. Hän ehdotti kuitenkin, että saaret vuokraamisen sijasta vaihdettaisiin vastaavaan maa-alueeseen Karjalan sisämaarajalla.
Tämän johdosta Yrjö-Koskinen huomautti, ettei hän luullut hallituksensa olevan halukas käymään kauppaa valtakunnan alueen osilla,
mutta sanoi tahtovansa toimittaa ehdotuksen a-sianomaisille Helsinkiin.
Hylkäävä vastaus jätettiin Litvinoville maaliskuun 13 päivänä.
Litvinov selitti, ettei hän voinut pitää vastausta lopullisena. Kun
Yrjö-Koskinen lausui, että hänen oli mahdotonta olettaa Eduskunnan,
jonka viime kädessä oli päätettävä asiasta, koskaan hyväksyvän ehdotettua vaihtokauppaa, Litvinov vastasi, että sen edullisuushan Suomelle tulisi tässä suhteessa ratkaisevaksi. Hän oli antanut juuri
silloin Helsingissä oleskelevalle suurlähettiläs Steinille tehtäväksi neuvotella ulkoasiainministerin kanssa asiasta ja esittää hänelle
neuvostohallituksen perustelut.
Ulkoasiainministeri Erkko, joka joulukuussa 1938 oli ryhtynyt
toimeensa, vastaanotti jo 11. päivänä suurlähettiläs Steinin, joka
tällöin selvitteli samoja näkökohtia kuin Litvinovkin Moskovassa.
Steinin mukaan kysymys saarista, jos sitä ei tahdottu käsitellä territoriokysymyksenä, voitiin ratkaista yksityisoikeudellisilla perusteilla, s.o. vuokrasopimuksella pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi.
Suomi saisi käytettäväkseen Itä-Karjalan metsäalueita.
Erkko vastasi, että hänen oli mahdotonta ryhtyä keskusteluun
kysymyksestä, kun se koski Suomen territoriota, joka hallitusmuodon
mukaisesti oli jakamaton; Suomella puolestaan ei ollut mitään aluevaatimuksia. Myöskin Saksa saattoi vaatia yhtä tai toista saarta
tarkkailupaikakseen, mutta Suomi ei saattaisi koskaan siihen suostua, koska se loukkaisi valtakunnan puolueettomuutta.
Stein korosti, että kysymys Leningradin turvallisuudesta mereltä päin uhkaavaa hyökkäystä vastaan oli tärkeä Neuvostoliiton ja
Suomen poliittiselle yhteisymmärrykselle ja vaikutti senvuoksi kauppasopimusta koskeviin neuvotteluihin. Puolueettomuuden loukkauksesta
vältyttäisiin, jos kysymys ratkaistaisiin yksityisoikeudellisella
sopimuksella. Takeet Suomen puolueettomuudesta olivat välttämättömät, koska tulevain hallitusten kannasta ei voinut olla varmuutta.
Tähän Erkko huomautti, että hallituksen vaihdos ei Suomessa
merkinnyt minkäänlaista ulkopolitiikan muutosta ja että demokraattinen hallitusmuoto esti nopeat ja suuret muutokset eduskunnan kokoonpanossa. Steinin pyynnöstä hallitus harkitsi kysymystä, mutta vastauksen sisältö ei saattaisi
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
21/134
- 16 –
muuttua.
Helsingistä saadun sähkösanomaohjeen mukaisesti Yrjö-Koskinen
antoi Litvinoville maaliskuun 20 päivänä seuraavansisältöisen vastauksen:
Suomen hallitus ei voi neuvotella kysymyksestä, johonka saattaa muodossa tai toisessa sisältyä valtakunnan territorion osien
luovuttaminen vieraalle vallalle. Tätä kielteistä kantaa ei saa käsittää niin, ettei ulkoasiainministeri olisi halukas jatkamaan ajatustenvaihtoa ratkaisun löytämiseksi Neuvostoliiton hallituksen
esittämälle kysymykselle turvallisuustakeista.
Litvinov esitti valittelunsa kielteisen vastauksen johdosta ja
lausui, että venäläisellä taholla odotettiin nyt konkreettisia ehdotuksia taekysymyksessä: Moskova oli jo puolestaan esittänyt sellaisen, nimittäin Suomenlahden ulkosaaria koskevan. Samalla tavalla
lausui Helsingissä suurlähettiläs Stein ulkoasiainministeri Erkolle.
Tämä piti kuitenkin jyrkästi kiinni omasta ja hallituksen kannasta.
Hän esitti Steinille noottiehdotuksen, joka piti jätettämän Neuvostoliiton hallitukselle ja sisälsi vakuutuksen Suomen päättäväisyydestä kaikissa olosuhteissa puolustaa neutraliteettiaan. YrjöKoskinen sai ohjeen jättää saman ehdotuksen ulkoasiainkomissaari
Litvinoville. Steinin ja Erkon tavatessa toisensa huhtikuun 3 päivänä selitti ensiksimainittu, ettei neuvostohallitus saattanut antaa
sen sisältöiselle nootille mitään arvoa, jollei joihinkin lisätoimenpiteisiin ryhdyttäisi. Samassa tilaisuudessa hän näytti niiden
itärajalla olevien alueiden karttaa, jotka Neuvostoliitto halusi
luovuttaa saarten korvaukseksi ja jotka yhteensä olivat 183 km2.
Muutamia päiviä myöhemmin suurlähettiläs Stein matkusti pois.
Jäähyväiskäynnillään Erkon luona huhtikuun 6 päivänä hän lausui,
ettei Neuvostoliitto voinut hyväksyä Suomen kielteistä vastausta eikä ollut luopunut vaatimuksistaan ulkosaarten suhteen, koska niillä
oli suuri strateginen merkitys Neuvostoliiton turvallisuudelle; kysymys jäi avoimeksi Neuvostoliiton suhteen.
Tähän loppui neuvottelujen toinen vaihe. Poliittisen ajatustenvaihdon katkeaminen johti käytyjen kauppasopimusneuvottelujen välittömään keskeyttämiseen eikä Neuvostoliitto koskaan antanut suostumustaan sotilaallisiin valmiustoimenpiteisiin ryhtymiseksi Ahvenanmaalla, minkä vuoksi se kysymys joutui raukeamaan.
Kohta edelläselostettujen keskustelujen jälkeen kärjistyi Euroopan yleinen tilanne entistä enemmän. Uusi maailmansota näytti
työntyvän yhä lähemmäksi. Suurvallat olivat vilkkaassa poliittisessa
toiminnassa.
Tänä jännittävänä keväänä ryhtyi myös Saksa erääseen Suomea
koskevaan aloitteeseen. Huhtikuun 28 päivänä ulkoasiainministeri v.
Ribbentrop ehdotti Berliinissä olevalle Suomen lähettiläälle, ministeri Vuorimaalle, että molemmat maat tekisivät hyökkäämättömyyssopimuksen, ja viikkoa myöhemmin jätettiin Berliinin-lähetystöömme ehdotus sen sanamuodoksi. Saksa oli samanaikaisesti tehnyt yhtäläisiä
ehdotuksia useille muillekin pikkuvaltioille, niiden joukossa Ruotsille, Norjalle, Tanskalle ja Virolle. Tarkoitus oli ilmeisesti
dementoida täl-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
22/134
- 17 –
lä eleellä Saksan politiikan agressiivisuutta ja maailmanrauhaa uhkaavaa luonnetta koskevat väitteet.
Ruotsi
puolestaan
ehdotti,
että
pohjoismaiden
ulkoasiainministerit kokoontuisivat Tukholmaan neuvottelemaan asiasta, ja
tähän viitaten lykättiin vastauksen antaminen Saksan ehdotukseen,
toukokuun 9 päivänä sovittiin ulkoasiainministerien kokouksessa Tukholmassa päätöslauselmasta, jonka mukaisesti pohjoismaat, nyt niinkuin ennenkin, halusivat pysyä kaikkien Euroopassa mahdollisesti
muodostuvien valtaryhmitysten ulkopuolella ja sodan ehkä syttyessä
näiden ryhmien välillä tehdä kaikkensa estyäkseen sekaantumasta siihen: tässä hengessä ulkoasiainministerit olivat harkinneet kysymystä
hyökkäämättömyyssopimuksesta ja tehostivat maittensa toivomusta, että kaikki valtiot kunnioittaisivat niiden koskemattomuutta samalla
tavalla kuin nekin kunnioittivat toisten maitten integriteettiä.
Toukokuun 16 päivänä vastattiin Saksan ehdotukseen: Suomi oli
tyytyväisyydellä todennut Saksan halun kunnioittaa maan koskemattomuutta ja riippumattomuutta, mutta tahtoi pysyä kaikkien valtaryhmitysten ulkopuolella ja karttaa joutumasta vedetyksi mahdollisiin sotiin: sellaisten olosuhteitten vallitessa Suomi piti ehdotettua sopimusta tarpeettomana, sitäkin suuremmalla syyllä, kun se ei epäillyt Saksan intressiä pohjoismaisen piirin olosuhteitten säilyttämiseksi entisellään. Saksa antoi perustellun ilmauksen ihmetykselleen,
jonka vastaus oli herättänyt. Asia päättyi siihen.
Ruotsi ja Norja antoivat saman vastauksen kuin Suomikin, kun
taas Tanska teki Saksan kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
23/134
- 18 –
Talvisodan esinäytös.
=====================
Keväällä ja kesällä 1939 liittoutuneet vallat Iso-Britannia ja
Ranska olivat neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa pyrkien aikaansaamaan suuren puolustusliiton kansallissoalistisen Saksan laajentumispyrkimyksiä vastaan. Nämä neuvottelut jäivät tuloksettomiksi, kuten tunnettua, mutta kestäessäänkin olivat ne erinomaisen mielenkiinnon esineenä, koska niillä katsottiin olevan mahdollisuus vaikuttaa ratkaisevasti maailman kohtaloitten muodostamiseen. Suurin
oli mielenkiinto Neuvostoliiton naapurimaissa, joiden täytyy olettaa, että kolmen suurvallan laajakantoinen sopimus tulisi ensi sijassa koskemaan niitä suoraan tai välillisesti.
Neuvotteluja kävivät suurvallat keskenään. Niihin kysymys
eräiden puskurivaltioiden puolueettomuuden takaamisesta hyökkäystä
vastaan. Näihin puskurivaltioihin Neuvostoliitto tahtoi lukea myös
latvian, Viron ja Suomen, vaikka ne eivät olleet välittömästi Saksan
ja Neuvostoliiton välillä. Tarkoituksena oli ilmeisesti, mikäli mahdollista, pitää hyökkääjä loitolla Neuvostoliiton territoriosta ja
keino sen saavuttamiseksi toivottiin saatavan liittolaisten ennakolta hyväksymästä oikeudesta ryhtyä aseelliseen voiman käyttöön heti,
kun Saksa hyökkäsi tai uhkasi jotakin Neuvostoliiton naapurivaltiota. Probleeman teki vaikeasti ratkaistavaksi se seikka, että Saksan
vaara saattoi lähestyä ilmenemättä aseistettuna hyökkäyksenä tai
avoimena uhkana. Jos puskurivaltion hallitus olisi joko salassa
orientoitunut saksalaisystävällisesti suurpoliittiseen ryhmitykseen
kuuluvana tai pyrkiessään ylläpitämään neutraliteettia laiminlyönyt
ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin kotimaisia natsiystäviä tai saksalaista solutusta vastaan, saattoivat Saksan hyökkäys valmistelut
kysymyksessäolevan valtion alueella tapahtua ilmeisten konkreettisten tosiasiain siitä varoittamatta. Sen vuoksi neuvostohallitus tahtoi tehdä aseellisen apunsa riippumattomaksi asianomaisen valtion
pyynnöstä ja vaati sen lisäksi oikeutta ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin myöskin niissä tapauksissa, joita pidettiin "epäsuorana
hyökkäyksenä. Ensiksi mainittuun ehtoon sisältyi, että länsivallat
antaisivat Neuvostoliitolle vapaat kädet marssittaa joukkonsa, jos
se katsoisi olevansa uhattu, sellaiseen valtioon, joka joutui Saksan
voimakkaan painostuksen tai aseellisen väkivallan uhriksi, vaikkakaan tämän valtion hallitus ei ollut pyytänyt tai suorastaan torjunut venäläistä apua. Jälkimmäinen ehto näyttää kaikkein enimmin mutkistaneen kysymystä, koska oli mahdotonta saada aikaan määritelmä
käsitteelle ”epäsuora hyökkäys”, joka ei sallinut pitkällemenevää
subjektiivista tulkintaa. Lontoossa olevan Suomen lähettiläs Gripenbergin tiedoituksen mukaan Neuvostoliitto oli vaatinut määritelmää
"which would inable it to prevent German infiltration of Finland,
Esthonia and Latvia". Ja ministeri Idman ilmoitti Moskovasta, että
ulkoasiainkomissaari Molotov, joka oli Litvinovin seuraaja, oli hänelle sanonut, ettei Neu-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
24/134
- 19 –
vostoliitto uhannut Suomen riippumattomuutta, mutta ei halunnut odottaa, kunnes vihollinen olisi Leningradin porttien edessä.
Gripenbergin ilmoituksen mukaan Itämeren aluetta koskevat Neuvostoliiton ehdot neuvottelujen viimeisen vaiheen aikana olivat seuraavat:
l:o. Länsivallat sitoutuvat selkkausten sattuessa lähettämään
laivaston Itämerelle yhteistoimintaan Neuvostoliiton laivaston kanssa.
2:o.
Länsivallat ottavat tehtäväkseen taivuttaa Suomen luovuttamaan Ahvenanmaan, Hangon ja Suomenlahden ulkosaaret liittoutuneiden tukikohdiksi, Viron menettelmään samoin Tallinnan, Saarenmaan
ja Hiidenmaan ja ehkä myös Paldiskin suhteen, ja Latvian luovuttamaan Riian.
Vaikkei Gripenbergin ilmoitus olisi yhtäpitävä tosiasiain
kanssa, siitä ilmenee, mitä Lontoon poliittisissa piireissä kysymyksessäolevana ajankohtana luultiin tiedettävän. Se vahvistaa mm. jo
muutenkin selvän asianlaidan, että Suomi maantieteellisen sijaintinsa vuoksi oli täysin toisenlaisessa asemassa kuin Ruotsi ja oli verrattomasti suuremmassa vaarassa kuin mainittu maa joutua vastoin
tahtoaan vedetyksi suurvaltasotaan. Se on todisteena myöskin siitä
suuresta rasituksesta, jota Suomen suhteet Saksaan ja suursuomalaiset unelmat merkitsivät.
Puolan kieltäytyminen pyytämästä venäläistä aseellista apua
näyttää olleen länsivaltain ja Neuvostoliiton sopimukselle hyvin vakava aste. Molotov korosti erikoisesti tätä seikkaa Neuvostoliiton
korkeimman neuvoston kokouksessa elokuun 31. päivänä pitämässään puheessa, kun sopimus Saksan kanssa ratifioitiin.
Lopputuloksena oli, että neuvottelut ajautuivat karille. Ei
ole tunnettua, missä määrin tämä johtui ensisijaisesti "epäsuoran
hyökkäyksen" probleemasta tai vaikeudesta päästä yksimielisyyteen
Puolan, Baltian pikkuvaltioitten ja Suomen suhteen. Neuvottelujen
loppu sai hyvin dramaattisen muodon, kun Neuvostoliiton ja Saksan
hyökkäämättömyys- ja sovintomenetelmäsopimus julkaistiin elokuun 23
päivänä 1939.
Se oli tavallinen hyökkäämättömyyssopimus, jota oli täydennetty sitoumuksella, että molemmat hallitukset vastavuoroisesti ilmoittaisivat toisilleen huomattavista tosiasioista ja neuvottelisivat
tärkeistä kysymyksistä. Syyskuun 28 päivänä, vähän enemmän kuin kuukausi myöhemmin, siis Saksan Puolan-retken päättyessä tehtiin lisäksi vielä n.s. raja- ja ystävyyssopimus, jossa sovittiin Saksan ja
Neuvostoliiton rajasta Puolassa. Nootissa, jonka Saksan ulkoasiainministeriö jätti neuvostohallitukselle sodan puhkeamisen yhteydessä
lausutaan: ”Sitten tehtiin elokuun 23. päivänä 1939 hyökkäämättömyyssopimus ja allekirjoitettiin syyskuun 28. päivänä 1939 raja- ja
ystävyyssopimus molempien valtioitten kesken. Näiden sopimusten ytimen muodosti
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
25/134
- 20 –
1. molempien valtioitten keskinäinen velvoitus pidättyä hyökkäämästä toistensa kimppuun ja elää rauhallisessa naapuruudessa, ja
2. etupiirien jako Saksan valtakunnan pidättyessä pyrkimästä
minkäänlaiseen vaikutusvaltaan Suomessa, Latviassa, Virossa, Liettuassa ja Bessarabiassa, samalla kun entisen Puolan valtion alue aina
Narev-Bug-Sen-linjaan saakka yhdistettäisiin neuvostohallituksen
toivomuksen mukaisesti Neuvostoliittoon."
Ylläesitettyjä virallisia tietoja on jo aikaisemmin täydennetty toista tietä. Helmikuun 5. päivänä 1940 Ruotsin ulkoasiainministeri Günther ilmoitti Suomen ulkoasiainministeri Tannerille, kun he
henkilökohtaisesti kohtasivat [Tukholmassa, että hän oli saanut tosin ei ehdottoman varmoja, mutta kuitenkin luotettavia tietoja Saksan ja Neuvostoliiton salaisten sopimusten sisällöstä. Pariisissa
oleva Ruotsin pääkonsuli Nordling oli Daladier'n vanha hyvä ystävä
ja tämä, jolla oli hallussaan salaisten sopimusten jäljennös, oli
luonaan antanut Nordlingin lukea sen. Siitä kävi ilmi, että Saksa
oli myöntänyt Neuvostoliitolle oikeuden menetellä Baltian maissa,
niinkuin se sittemmin menetteli. Edelleen Saksa oli antanut Neuvostoliitolle vapaat kädet siirtää Suomen kaakkoista rajaa aina Viipuriin saakka sekä lisäksi vallata osia Petsamon alueesta. Jolleivät
nämä rajojen järjestelyt voisi tapahtua rauhallista tietä, Neuvostoliitto oli oikeutettu toteuttamaan ne väkivallalla. Mutta jos valtauksia ulotettaisiin sovittua pitemmälle, Saksalla olisi oikeus Itämeren alueen tasapainon huomioonottaen saada kontrollioikeus Lounais-Suomen johonkin osaan, millä todennäköisesti tarkoitettiin Ahvenanmaata.
Niinkuin aikaisemmin on huomautettu, lähteet eivät ole ehdottomasti luotettavat, joten sopimuksen sisältöä ei varmasti tunneta.
Tietoja varmentavat kuitenkin monet seikat. Kronologisessa suhteessa
ensimmäinen näistä on välittömästi paktin allekirjoittamisen jälkeen
alettu saksalaisen kansanaineksen siirtäminen Virosta ja Latviasta,
mikä pian ulotettiin myöskin Liettuaan; tämä toimenpide osoittaa,
että Saksan johto odotti sitä sittemmin toteutunutta tapahtumain kehitystä, joka sinänsä on varma merkki siitä, että saksalaisvenäläisiä sopimuksia koskevat tiedot pitävät paikkansa: Baltian
pikkuvaltioiden liittyminen Neuvostoliittoon tapahtui nimittäin aiheuttamatta minkäänlaista protestia Saksan taholta. Tapahtumain kehitys Suomessa todistaa myöskin tiedonannot oikeiksi. Huomattavaa on
myöskin, että Neuvostoliiton Lontoon-lähettiläs Mäiski, selitti huhtikuun 30. päivänä 1940 Ruotsin sikäläiselle lähettiläälle, että
Neuvostoliitto oli saattanut Saksan tietoon, ettei se tulisi hyväksymään saksalaisten mahdollista Ahvenanmaan miehitystä. Tämä tiedonanto olisi vaikeasti käsitettävissä, ellei se olisi yhteydessä aikaisempaan Neuvostoliiton ja Saksan väliseen sopimukseen.
Määrätyt piirit Suomessa pitivät venäläis-saksalaista sopimusta maan koskemattomuuden takuuna, mutta poliittisesti kouliutuneet
ja kaukonäköiset henkilöt näkivät elokuun 23.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
26/134
- 21 –
päivänä 1939 tehdyssä sopimuksessa hyvin uhkaavan varoitusmerkin. Oli lähellä olettamus, että neuvostohallitus käyttäisi hyväkseen suotuisia suhdanteita pakottaakseen Suomen niihin myönnytyksiin, joita tätä ennen ei ollut voitu neuvotteluilla saavuttaa.
Jo lähinnä seuraavat viikot vahvistivat pessimististä käsitystä. Syyskuun 1. päivänä tapahtui Saksan hyökkäys Puolaan; samana
päivänä pohjoismaat, Suomi mukaanluettuna antoivat sisällöltään yhtäpitävät puolueettomuusjulistukset. Pari päivää myöhemmin julistivat Iso-Britannia ja Ranska Saksalle sodan. Saksan hyökkäys Puolaan
eteni nopeasti ja kuun keskivaiheilla marssivat venäläiset joukot
maahan. Syyskuun 28. päivänä tehtiin kuten jo on mainittu, sopimus,
jolla Puola jaettiin. Samanaikaisesti näiden tapahtumien kanssa pakotettiin Baltian pikkuvaltiot neuvottelujen, muodossa, joilla oli
diktaatin luonne, luovuttamaan Neuvostoliitolle rajojensa sisäpuolelta sotilaallisia tukikohtia.
Senjälkeen, kun Viro, Latvia ja Liettua olivat taipuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin, tuli Suomen vuoro. Lokakuun 5. päivänä
kutsui ulkoasiainministeri Molotov luokseen Yrjö-Koskisen ja kehoitti häntä esittämään ulkoasiainministeri Erkolle, että tämän olisi
mahdollisimman pian joko itse tultava tai lähetettävä hallituksen
valtuuttama edustaja Moskovaan neuvottelemaan konkreettisista poliittisista kysymyksistä; Molotov halusi saada vastauksen saman kuun
7. päivänä.
Näin jyrkkä ja kiireinen menettelytapa olisi kaikissa olosuhteissa näyttänyt uhkaavalta; Baltian pikkuvaltioiden tapahtumat tekivät uhan kaksinvverroin tuntuvammaksi. Suomen hallitus päätti valita neuvottelijaksi silloisen Tukholman-lähettiläänsä Paasikiven.
Hänet kutsuttiin kotiin, ja hän saapui jo 9. päivänä lentokoneella
Helsinkiin.
Lokakuun 7. päivänä Molotov kysyi Yrjö-Koskiselta, miksei vastausta ollut saapunut; jos Suomi oli haluton neuvottelemaan, sanoi
hän, oli Neuvostoliiton löydettävä muita keinoja. Saman päivän iltana Moskovan lähetystömme sai tiedoituksen, että Paasikivi oli määrätty neuvottelijaksi ja klo 1 kahdeksannen päivän vastaisena yönä
Yrjö-Koskinen kävi Molotovin puheilla ilmoittamassa tämän.
Lokakuun 8. päivänä Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläs Derevjanski kävi Erkon luona ja ilmoitti, että Moskovassa oltiin kuohuksissa, kun vastaus ulkoasiainkomissaarin tarjoukseen viipyi, tähdensi edessäolevien neuvottelujen vakavaa luonnetta ja viittasi siihen,
että oli kysymys samanlaisista vaatimuksista kuin Virolle, Latvialle
ja Liettualle oli esitetty. Erkko vastasi pidättyvästi, mutta korosti, että Suomen ei voitu ajatella hyväksyvän sellaista järjestelyä,
mikä Baltian maissa oli saatettu voimaan.
Lokakuun 9. päivänä vahvisti tasavallan Presidentti ministeri
Paasikiven ohjeet. Niiden sisältö oli pääasiassa seuraava:
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
27/134
- 22 –
Neuvottelujen pohjana oli pidettävä kiinni Suomen historian
edellyttämästä poliittisesta asemasta, vuosisataisista rajoista sekä
vakiintuneesta kansallisesta ja sivistyksellisestä omalaatuisuudesta. Suomen ja Neuvostoliiton välinen suhde oli määritelty ja järjestetty Tarton rauhansopimuksella ja senlisäksi selvitelty hyökkäämättömyys- y.m. sopimuksilla. Suomen ulkopolitiikan päämäärä oli ystävällisten suhteitten ylläpitäminen kaikkiin naapurimaihin. Suomi
toimi yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa pyrkien turvaamaan rauhan
ja pysyttäytymään kaikkien selkkausten ulkopuolella ja oli täten
osoittanut tinkimättömän rauhanrakkautensa. Suomi oli myöskin tuonut
ilmi lujan päätöksensä asevoimin puolustaa pulueettomuuttaan. Näihin
asianhaaroihin katsoen neuvottelijan oli suhtauduttava torjuvasti
jokaiseen ehdotukseen, joka ei käynyt yhteen Suomen poliittisen aseman ja pulueettomuuden kanssa. Sen lisäksi hänen oli esitettävä,
ettei voitu tehdä mitään perustuslakien kanssa ristiriidassa olevia
sitoumuksia sekä että Suomen parlamentaarisen valtiomuodon mukaisesti jokaisen sopimuksen oli, tullakseen voimaan, saatava eduskunnan
ja hallituksen hyväksyminen.
Kun Derevjanskin aikaisemmin mainittu lausunto vahvisti sen,
mitä ennakolta voitiin olettaa, että nimittäin Neuvostoliiton tarkoituksena oli esittää alueellisia vaatimuksia, annettiin siltä varalta seuraavat ehdot (esitetty tässä yhteenvetona):
Sotilaallisten tukikohtien luovuttaminen mantereelta tai Ahvenanmaansaarilta oli ehdottomasti torjuttava; samoin vaatimukset rajansiirrosta Karjalan kannaksella. Ahvenanmaahan nähden olisi esitettävä, että Suomi katsoi olevansa oikeutettu rakentamaan sinne
linnoituksia suojellakseen elinehtojaan ja tehdäkseen mahdolliseksi
puolueettomuuspolitiikkansa.
Mahdollisia muodossa tai toisessa tehtäviä ehdotuksia satamapaikkojen luovuttamisesta ei voitu ottaa harkittavaksi. Sensijaan
oli Suomi valmis täyttämään Neuvostoliiton kautta-kuljetustarpeet ja
huolehtimaan siitä, että liikenne tapahtuisi normaalisti ja häiriöittä.
Jos kysymys Suomenlahden ulkosaarista otettaisiin esille, oli
vältettävä käsittelemästä niitä kokonaisuutena ja vaadittava kyseisten saarien nimenomaista luettelemista. Suursaari oli jätettävä keskustelun ulkopuolelle. Mitä muihin saariin tuli, voitiin mennä niin
pitkälle, että neuvoteltaisiin Seiskarin, Lavansaaren ja Tytärsaaren
luovuttamisesta kuitenkin vain kahdella edellytyksellä: 1) vastavuoroisuus säilytettäisiin, 2) korvauksen oli oltava sellainen, että se
ei vaikuttaisi ilmeisen muodolliselta. Sen lisäksi olisi huolehdittava siitä, että luovutettavilta saarilta muuttava väestö saisi kohtuullisen korvauksen. Siinä tapauksessa, että eduskunta sen hyväksyisi, oli viitatunlainen sopimus omiaan todistamaan, että Suomi oli
tahtonut ottaa huomioon Neuvostoliiton turvallisuusvaatimukset.
Olosuhteista johtuen oli korvauksen maa-alaltaan oltava suurempi kuin luovutetut alueet. Sopivana korvauksena voitiin ajatella
esim. Kalastajasaarennon itäosaa ja Repolaa taikka Repolaa ja Porajärveä.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
28/134
- 23 –
Jos
Neuvostoliiton
taholta
tehtäisiin
ehdotus
molemminpuolisesta aseellisesta avunannosta hyökkäyksen sattuessa, oli tähän
vastattava, että sellainen sopimus ei ollut sopusoinnussa sen puolueettomuuspolitiikan kanssa, jota Suomi, kuten muutkin pohjoismaiset
vallat, oli julistanut noudattavansa. Puolustusliitto saattaisi helposti johtaa maan sotaan. Oli huomioitava, että Neuvostoliitto aikaisemmissa diplomaattisissa keskusteluissa oli tyydytyksellä todennut Suomen liittyneen pohjoismaiseen puolueettomuuspolitiikkaan.
Lokakuun 11. päivänä Paasikivi saapui Moskovaan seurassaan jaostopäällikkö Nykopp ja eversti Paasonen. Seuraavana, 12. päivänä,
pidettiin ensimmäinen kokous. Neuvostoliiton edustajina olivat läsnä
marsalkka Stalin, ulkoasiainkomissaari Molotov sekä herrat Derevjanski ja Potemkin.
Viitaten Euroopassa vallitsevaan sotatilaan ja niihin keskinäisiin avunantosopimuksiin, jotka Neuvostoliitto oli solminut Viron, Latvian ja Liettuan kanssa, Molotov kysyi olisiko Suomi halukas
solmimaan samanlaisen sopimuksen. Tähän vastasi Paasikivi, että sellainen toimenpide ei olisi sopusoinnussa pohjoismaisten valtioiden
edustaman puolueettomuuskäsitteen kanssa eikä senvuoksi ollut Suomen
kohdalta ajateltavissa. Stalin esitti, että Neuvostoliiton elinedut
vaativat mahdollisen vihollisen poissulkemista Suomenlahdelta ja kysyi, olisiko Suomi, kuten Baltian pikkuvallatkin, halukas luovuttamaan tukikohtia. Myöskin tämä torjuttiin, Tällöin esitettiin venäläisten taholta vaatimus, että Suomi Leningradin puolustuksen turvaamiseksi luovuttaisi Neuvostoliitolle Suomenlahden ulkosaaret,
Suursaari ja Koivisto mukaanluettuina, ja Karjalan kannakselta sellaisen maa-alueen, että uusi raja tulisi kulkemaan Kuolemajärveltä
Kyyrölän ja Muolaan kautta Lipolaan. Sen lisäksi vaadittiin osaa Kalastasaarennosta ja tukikohta (Hanko) Suomenlahden pohjoisrannikolta. Korvaukseksi tarjottiin Laatokan pohjoispuolelta aluetta, joka
alaltaan oli kaksi kertaa niin suuri kuin luovutettavat saaret ja
mantereella olevat alueet yhteensä. Sitäpaitsi ehdotettiin rajalinnoituksien molemminpuolista hävittämistä. Koska Paasikivellä ei ollut valtuuksia neuvotella näin pitkälle menevistä ehdotuksista, keskeytettiin kokous. Sävy, jossa neuvottelut käytiin, oli ollut ystävällinen.
Seuraavassa kokouksessa, joka pidettiin lokakuun 14. päivänä
luettiin eversti Paasosen laatima muistio, jonka tarkoituksena oli
osoittaa olevan käytännöllisesti mahdotonta, että mikään suurvalta
Suomenlahdelta tai Suomen maa-alueen kautta voisi hyökätä Leningradin kimppuun. Tämän johdosta huomautti Molotov, että sotilaallisista
näkökohdista voi olla eri mielipiteitä, Neuvostoliiton ammattimiehet
olivat pitäneet tarpeellisena pitemmälle meneviä vaatimuksia kuin
esitetyt. Asia olisi tämän vuoksi käsiteltävä poliittisena kysymyksenä. Stalin korosti itse, että esitettyä oli pidettävä vähimmäisvaatimuksena, josta luopuminen ei ollut ajateltavissa.
Samana päivänä jätettiin venäläisten ehdotus kirjallisessa
muodossa. Johdantona esitettiin, että Leningradin puolustuksen turvaaminen ja ystävällisten suhteitten takaaminen Suomeen olivat aloitettujen neuvottelujen päätarkoituksena. Tar-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
29/134
- 24 –
koituksena oli turvata Neuvostoliiton ja Viron rannikot Suomanlahdella;
Neuvostoliitto
oli
sitoutunut
puolustamaan
viimeksimainitun valtion itsenäisyyttä. Kun sotilaalliset edellytykset
tehtävän ratkaisemiseksi oli lueteltu, esitettiin seuraavat ehdotukset (käännös ei ole sananmukainen):
1. Hangon kaupunki ympäristöineen - Hankoniemen ulompi osa
lähisaarineen - vuokrataan 30 vuodeksi Neuvostoliitolle oikeuksin
perustaa sinne meritukikohta, jonka varustukseen kuuluu rannikkotykistöä ja korkeintaan 5.000 nouseva miehistö, jonka kokoonpano ilmoitettiin ehdotuksessa.
2. Neuvostoliiton sotalaivasto oikeutetaan käyttämään ankkuripaikkana Lappvikin satamaa, (joka sijaitsee vuokrattavaksi ehdotetun alueen itä- ja ulkopuolella).
3. Neuvostoliitolle luovutetaan Suursaari, Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari, Pieni Tytärsaari ja Koivisto, Karjalan kannakselta eteläpuolella linjan alue Lipolan kylästä (Syvimmälle koilliseen
työntyvän rajamutkan lähellä keskellä kannasta) Koiviston kauppalan
etelärajalle sekä Jäämeren rannikolla Suomelle kuuluva läntinen osa
Kalastajasaarentoa, yhteensä 2.761 km2.
4. Korvauksena luovutetuista alueista antaa Neuvostoliitto
Suomelle 5.529 km2 Repolan ja Porajärven alueista Suomen itärajan
itäpuolelta.
5. Voimassaolevaan hyökkäämättömyyssopimukseen lisätään määräys, että sopimusosaiset sitoutuvat olemaan liittymättä sellaisiin
valtioryhmiin tai liittoutumiin, jotka suoraan ja epäsuorasti ovat
vihollisuussuhteissa jompaankumpaa sopimusosaista vastaan.
6. Karjalan kannaksella sijaitsevat linnoitetut rajavyöhykkeet hajoitetaan molemmin puolin, ja rajalle asetetaan ainoastaan
tavalliset rajavartiojoukot.
7. Neuvostoliitto ei asetu vastustamaan Ahvenanmaan saarten
linnoittamista, jos Suomi suorittaa sen yksin eikä mikään vieras
valta, ei edes Ruotsi, ota siihen osaa.
Edellä selostetusta muistiosta kävi selville, että venäläisellä taholla oli luovuttu puolustusliittovaatimuksesta, mutta
pidettiin kiinni kaikista aluevaatimuksista ja rajalinnakkeitten hävittämisestä.
Tämän jälkeen valtuutetut palasivat Helsinkiin keskustelemaan
asiasta hallituksen kanssa ja saamaan mahdollisia uusia ohjeita* Lokakuun 21. päivänä matkusti Paasikivi jälleen Moskovaan, tällä kertaa valtiovarainministeri. Tannerin seuraamana, vieden mukanaan tasavallan presidentin samana päivänä vahvistaman ehdotuksen, joka 23.
päivänä jätettiin Neuvostoliiton edustajille. Sen sisältö oli yhteenvetona seuraava:
Suomi ymmärtää Neuvostoliiton pyrkimyksen turvata Leningradin
puolustuksen ja haluaa säilyttää hyvät naapuruussuhteet. Toisaalta
Suomen on otettava huomioon oma turvallisuutensa ja tehtävä mahdolliseksi puolueettomuutensa säilyttäminen. Edellyttäen, että eduskunta antaa suostumuksensa, Suomen hallitus selittää olevansa valmis
suostumaan seuraaviin
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
30/134
- 25 –
järjestelyihin:
1) Alueellista korvausta vastaan luovutetaan Neuvostoliitolle
Seiskari, Peninsaari, Lavansaari, Tytärsaari ja Pikku-Tytärsaari.
Sen lisäksi on hallitus suostuvainen keskustelemaan Suursaaren kysymyksestä.
2) Haapalan kylän itäpuolella Rajajoen varrella olevasta pisteestä vedetään raja suoraan alas Rannikolle, niin että se kulkee
Kellomäen kirkon itäpuolitse, joten rajalinja lähinnä Suomenlahtea
muuttuu 13 km länteen ja Kuokkalan mutka erotetaan; myöskin täten
luovutetusta alueesta suoritetaan korvaus.
Katsoen Suomen koskemattomuuteen ja turvallisuuteen täytyy ehdotus Hangon alueen vuokraamisesta hylätä; ehdotettu järjestely aiheuttaisi tarpeetonta ärsytystä eikä olisi omiaan parantamaan molempien valtioiden välisiä suhteita. Hyökkäämättömyyssopimuksen täydentämistä täytyy pitää tarpeettomana, koska tämä sisältää määräyksen,
ettei kumpikaan sopimuspuolista saa ottaa osaa sopimuksiin, jotka
ovat avoimesti vihollismielisiä toista sopimusosaista kohtaan ja
muodollisesti tai asiallisesti ovat ristiriidassa hyökkäämättömyyssopimuksen kanssa. Sensijaan voitaisiin 2. artiklan 1. momenttia
täydentää siten, että sopimusosaiset eivät ainoastaan sitoudu puolueettomuuteen siinä tapauksessa, että toisen sopimuspuolen kimppuun
hyökätään, vaan myöskin pidättyvät millään tavoin auttamasta hyökkääjää.
Lopuksi hallitus totesi tyydytyksellä, että Neuvostoliitto ei
vastustanut Suomen toimesta tapahtuvaa Ahvenanmaan linnoittamista.
Kuten mainittua, uusi ehdotus jätettiin lokakuun 23. päivänä.
Seuraavan päivän yönä pidetyssä uudessa kokouksessa annettiin Neuvostoliiton vastaus muistion muodossa. Siinä esitettiin, että neuvostohallituksen aikaisempi muistio oli sisältänyt vähimmäisvaatimukset, jotka olivat neuvostovaltion ja ennenkaikkea 3 1/2 miljoonan ihmisen asuttaman Leningradin kaupungin turvallisuuden perusedellytyksien sanelemat. Ainoat myönnytykset olivat, että vuokratun
Hangonalueen varuskunnan maajoukkojen vahvuutta pienennettäisiin
5.000 miehestä korkeintaan 4.000 mieheksi ja että ehdotettu uusi rajalinja Lipolasta Koivistolle siirrettäisiin jonkin verran etelään,
joten vaadittu alue jossain määrin pienenisi. Esitetty ehdotus hyökkäämättömyyssopimuksen 2. artiklan muuttamisesta hyväksyttiin neuvostohallituksen aikaisemman ehdotuksen tarkoitusta vastaavana.
Koska oli tapahtunut lukuisia rajaloukkauksia ylilentojen muodossa, Paasikivi hallituksen kehoituksesta huomautti tästä seikasta
lokakuun 23. päivänä laaditussa muistiossa. Tilanteen uhkaava luonne
oli myöskin aiheuttanut Suomen sotavoimien liikekannallepanon ylimääräisten kertausharjoitusten muodossa.
Neuvottelut olivat saavuttaneet kuolleen pisteen seurauksena
siitä, että kohdat, joista pidettiin itsepintaisesti kiinni, näyttivät mahdottomilta sovittaa yhteen. 25. päivän iltana matkusti delegaatio siitä syystä Helsinkiin jatkaakseen neuvotteluja hallituksen
kanssa. 31. päivänä lokakuuta vahvistettiin uusi ehdotus sopimukseksi. Sen asiallinen sisältö oli
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
31/134
- 26 –
seuraava:
1) Koska vieraiden sotilaallisten tukikohtien perustaminen
Suomen alueelle loukkaa maan koskemattomuutta ja puolueettomuutta,
ei Hangon alueen vuokraaminen voi tulla kysymykseen.
2) Suomi on edelleenkin valmis lokakuun 23. päivänä päivätyn
muistionsa mukaisesti tekemään Neuvostoliiton kanssa sopimuksen Suomenlahden itäisten ulkosaarten luovuttamisesta. Hallitus on samoin
jatkuvasti valmis keskustelemaan Suursaaren-kysymyksestä, jolloin
sekä Leningradin että Suomen turvallisuus otetaan huomioon.
3) Mitä Karjalan kannakseen tulee, Suomen hallitus voi suostua
siihen, että uusi raja vedetään vanhalta rajalta Haapalan pohjoispuolitse Vammeljoelle pääsuuntana länsi ja sitten jokea pitkin sen
suulle, mistä olisi seurauksena, että paikka, missä valtakunnanraja
saavuttaa Suomenlahden, siirrettäisiin lisäksi noin puolitoista penikulmaa länteen.
4) Vaikka Petsamon alueella ei ole mitään tekemistä Leningradin turvallisuuden kanssa, Suomen hallitus on, näyttääkseen hyvää
tahtoaan, valmis keskustelemaan Kalastajasaarennon läntisen osan
luovuttamisesta Pummanginvuonoon saakka etelässä.
5) Alueet itärajalla, jotka käsittävät osia Repolasta ja Porajärvestä ja jotka Neuvostoliitto on tarjonnut korvaukseksi, ovat sekä strategisesti että taloudellisesti paljon vähempiarvoisempia kuin
ne, jotka Suomi on valmis luovuttamaan, mikä seikka on otettava huomioon korvauksen suuruutta määrättäessä. Samoin on sekä valtion että
yksityisten saatava täysi korvaus luovutettavilla alueilla olevasta
omaisuudestaan.
6) Neuvostoliiton
ehdotusta
rajalinnoitusten
molemminpuolisesta hävittämisestä Karjalan kannaksella ei voida hyväksyä.
Suomi haluaa noudattaa ehdotonta puolueettomuutta; linnoitukset ovat
yksinomaan puolustusluontoisia ja normaaleissa olosuhteissa rajavartiojoukot ovat ainoa aseellinen voima rajavyöhykkeellä.
Lopuksi korostettiin, että Suomen peruslain mukaan sopimus
riippui eduskunnan hyväksymisestä.
Edellä
selostetun
muistion
sisältö
ilmoitettiin
eduskuntaryhmien puheenjohtajille, jotka yksimielisesti hyväksyivät sen.
Samana päivänä, jolloin tämä ehdotus varmennettiin, Molotov
teki Neuvostoliiton korkeimmassa neuvostossa pitämässään puheessa,
mikä selostettiin Moskovan radiossa, venäläiset vaatimukset julkisiksi. Tämä oli uhkaava yksityiskohta, sillä kun vaatimukset tulivat
tunnetuiksi, sai niiden toteuttaminen arvovaltakysymyksen luonteen.
Seuraavana päivänä, 1. päivänä marraskuuta, ulkoasiainministeri Erkko selitti Helsingin Ruotsalaisessa Teatterissa pidetyssä kansalaisjuhlassa hallituksen kantaa niissä kysymyksissä, jotka olivat neuvottelujen kohteena, ja puhui jossain määrin terävästi Molotovin
toimenpiteestä. Erkon puheen sävy oli päättäväinen ja melko kirpeä,
ja se joutuikin venäläiseltä taholta terävän kritiikin kohteeksi.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
32/134
- 27 –
Yleensä tilanne kiristyi, mutta Suomessa oltiin kuitenkin taipuvaisia pitämään venäläisiä lausuntoja etupäässä painostuskeinoina
eikä lakattu toivomasta rauhallista ratkaisua.
Marraskuun 2. päivänä saapuivat Paasikivi ja Tanner Moskovaan.
Seuraavana päivänä valtuuskunta tapasi Molotovin, Stalin oli estynyt
olemasta läsnä. Ulkoasiainkomissaaria ei ylläselostettu ehdotus tyydyttänyt, vaan hän piti kiinni aikaisemmista vaatimuksista. Vanhat
perustelut toistettiin.
Marraskuun 4. päivänä pidettiin uusi kokous. Stalin, joka tällä kertaa oli läsnä, ehdotti Hangon myymistä vuokraamisen sijasta,
mutta ehdotus torjuttiin yhtä mahdottomana hyväksyä kuin aikaisempikin. Sen jälkeen hän esitti vaihtoehdon: Eikö Hankoniemestä lähinnä
itään sijaitsevien saarten - Hästö-Busön, Hermansön ja Koön - ja
Lappohjan luona olevan ankkuripaikan luovuttaminen olisi ajateltavissa? Tässä tapauksessa Neuvostoliitto luopuisi Hankoa koskevasta
vaatimuksesta. Tähän vastattiin, että kysymyksestä ei ole lainkaan
keskusteltu; valtuutetut olivat kuitenkin halukkaita tiedustelemaan
hallituksensa mielipidettä, mutta esittivät samalla, että uutta
vaihtoehtoa ei periaatteellisesti voida pitää hyväksyttävämpänä kuin
vanhaakaan. Stalin korosti, Puolan esimerkkiin viitaten, Suomen kykenemättömyyttä suojella puolueettomuuttaan ja selitti, että hän ei
voi luopua Hangon luona olevaa tukikohtaa koskevasta vaatimuksesta.
Karjalan kannaksella hän veti jonkinverran ahtaamman rajan, joka
kuitenkin lännestä päättyi Koivistolle. Kalastajasaarentoon nähden,
joka verrattuna Hankoon, ulkosaariin ja Karjalan kannakseen, oli
tärkeydeltään toisarvoinen, hän ei antanut lopullista vastausta,
mutta osanottajat tulivat siihen käsitykseen, että hän tässä kysymyksessä oli halukas lieventämään vaatimuksia. - Puolustusliittoa
koskevaa ehdotusta ei kosketeltu. Se oli ilmeisesti saanut lopullisesti raueta. Sama koskee rajalinnoitusten hävittämisvaatimusta.
Marraskuun B. päivänä valtuuskunta sai uudet ohjeet, jotka
presidentti oli vahvistanut senjälkeen, kun ne aikaisemmin oli ilmoitettu eduskuntaryhmien puheenjohtajille. Niiden mukaan oli HästöBusöstä y.m. koskeva vaihtoehto torjuttava samoilla perusteilla kuin
Hankoa koskeva vaatimus. Lisäksi tuli se seikka, että ajanmukaisimmat rannikkolinnoitukset sijaitsevat tällä saarella, jonka luovuttaminen kohtalokkaalla tavalla särkisi Suomen puolustusjärjestelmän.
Karjalan kannaksella voitaisiin tarjottu alue ulottaa käsittämään
Inon, josta venäläiset, kuten aikaisemmin neuvotteluissa oli käynyt
ilmi, olivat hyvin kiinnostuneita; - siellä oli ennen v. 1918 vahvoja venäläisiä rannikkolinnoituksia, jotka hallitsivat pääsyä Kronstadtin lahteen - mutta tämän tulisi tapahtua ainoastaan sillä ehdolla, että vastapuoli luopuisi Koivistin rajasta ja tukikohdasta
Hankon luona. Suursaaren eteläosa voitiin tarjota ja äärimmäisessä
hädässä koko saarta.
Koska valtuutetut olivat melko vakuuttuneita siitä, että sopimus ei näillä ehdoilla olisi mahdollinen, he kysyivät, saisivatko he
katkaista neuvottelut siinä tapauksessa, että heidän ehdotustaan ei
hyväksyttäisi. Tähän valtuutti hallitus heidtä sähköteitse marraskuun 8. päivän iltana.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
33/134
- 28 –
Kolmas kokous kolmannen Moskovan-käynnin aikana pidettiin marraskuun 9. päivänä Kremlissä, kuten aikaisemmatkin. Kokous oli neuvottelujen alusta, lokakuun 12. päivästä lukien kahdeksas järjestyksessä ja siitä tuli sarjan viimeinen.
Marsalkka Stalin oli taasen läsnä, samoin ulkoasiainkomissaari
Molotov. Kun ensiksimainittu oli saanut vastauksen vaihtoehtoiseen
esitykseensä tukikohdasta Hangon luona, hän kysyi, katsottiinko
myöskin Russarön luovuttaminen mahdottomaksi. Tähän vastasivat valtuutetut, että aikaisemmin esitetyt perustelut soveltuivat myöskin
kysymyksessä olevaan saareen. Mitään varsinaista ehdotusta Russaröhön nähden Stalin ei esittänyt, mutta Paasikivi sai vaikutelman, että hän ei olisi haluton suostumaan kompromissiin. Joka tapauksessa
hän piti kiinni tukikohtaa koskevasta vaatimuksesta tällä seudulla.
Suursaaren eteläosaa tarjotiin, mutta Stalin ja Molotov pitivät sitä
liian vähänä. Senjälkeen keskusteltiin jälleen rajakysymyksestä Karjalan kannaksella, mutta mitään Inoa koskevaa tarjousta ei tehty,
koska niitä edellytyksiä, joilla tämä olisi saatu tehdä, ei ilmeisesti ollut. Kun molemmat osapuilet olivat selvillä siitä, että kannat erosivat toisistaan liian paljon, jotta ne olisi voitu saada sovitetuiksi yhteen, keskeytettiin kokous ilman, että tehtiin mitään
sopimusta neuvottelujen jatkamisesta.
Marraskuun 10. päivän vastaisena yönä Paasikiven ja Tannerin
yllätti Molotovin kirje, jossa tämä huomautti, että Suomen hallitus
oli käsittänyt ja esittänyt Neuvostoliiton ehdotuksen väärin: ei ollut kysymys Suomen tasavallan alueella olevan sotilaallisen tukikohdan luovuttamista vieraalle vallalle, vaan eräiden alueiden myynti
taikka vaihto, jotka siis luovutuksen kautta äkkäisivät kuulumasta
Suomen alueeseen. Perustelut tällaista järjestelyä vastaan eivät olleet kestävät. Kirjeessä mainittiin Hangon ja sen ympäristön luovuttamisen vaihtoehtona Hermansön, Koön, Hästö-Busön, Långskärin,
Furuskärin, Ekön ja lisäksi muutamien muiden mainittujen saarten lähistöllä sijaitsevien saarien luovuttaminen.
Valtuutetut eivät voineet antaa Molotoville kirjeen johdosta
muuta vastausta kuin että he olivat tarkasti esittäneet neuvostohallituksen ehdotuksen omalle hallitukselleen ja että tämä oli selittänyt, että Hangon seudulla olevan tukikohdan luovuttaminen, tapahtukoon tämä missä muodossa hyvänsä, ei saattanut tulla kysymykseen.
Kun seuraavina päivinä ei tullut mitään kutsua uuteen neuvotteluun Paasikivi ja Tanner katsoivat neuvottelut katkenneiksi ja lähettivät 13. päivän iltapäivällä seuraavan jäähyväiskirjeen Molotoville: Kun neuvotteluissa, joita olemme käyneet Teidän ja herra Stalinin kanssa, ei ole ollut mahdollista löytää perustaa aiotulle sopimukselle Neuvostoliiton ja Suomen välillä, on mielestämme tarkoitustaan vastaavaa palata Helsinkiin tänä iltana. Ilmoittamalla tämän
Teille kiitämme kaikesta osaksemme tulleesta ystävällisyydestä ja
lausumme toivomuksen, että tulevaisuudessa neuvottelut johtaisivat
molempia osapuolia tyydyttävään tulokseen.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
34/134
- 29 –
Marraskuun 13. päivän iltana valtuutetut matkustivat Moskovasta. Neuvottelut olivat lopullisesti katkenneet. Vaikutelmansa niistä
on Paasikivi esittänyt marraskuun 23. päivänä päivätyssä selonteossaan seuraavin sanoin: "Neuvotteluista olen saanut sen yleisen vaikutelman, että tärkein erimielisyys kohdistuu sotilaallisen tukikohdan vaatimukseen Suomenlahden pohjoisella rannikolla, Nähtävästi
tällainen tukikohta kuuluu Neuvostoliiton hallituksen ja sotilasviranomaisten laatimaan yleiseen sotilaspoliittiseen suunnitelmaan
Itämeren itäisen osan vallitsemiseksi. Mahdollista myös on, että
siihen sisältyy pyrkimys Suomen saattamiseksi jossakin määrässä Neuvostoliitosta riippuvaiseksi, Venäjän intressit Suomeen nähden ovat
nähdäkseni aina olleet sotilaallista (strateegista) luonnetta, jota
vastoin muut (kauppapoliittiset ja kulturellit) näkökohdat eivät ole
koskaan näytelleet sanottavaa osaa. - Mitä tulee toiseen erimielisyyteen, Karjalan kannakseen, olen saanut sen luulon, että siinä
kohden kenties sopimukseen pääseminen olisi jollakin tavalla mahdollinen. - Muihin kysymyksiin (Suomenlahden saariin, Kalastasaarentoon
ja korvaukseen) nähden näyttää sopimukseen pääseminen myös olevan
mahdollinen."
Neuvottelujen sävy oli koko ajan ollut kohtelias ja ystävällinen.
Suomen ja Neuvostoliiton väliset neovuttelut olivat herättäneet hyvin vilkasta mielenkiintoa vieraissa politiikko- ja diplomaattipiireissä. Skandinavian maat olivat luonnollisesti sitä mieltä, että niiden on tehtävä voitavansa Suomen puolesta. Jo lokakuun
12 päivänä, välittömästi ennen ensimmäistä kokousta, jättivät Ruotsin, Tanskan ja Norjan lähettiläät samansisältöiset nootit, yritettyään turhaan saada henkilökohtaisesti tavata Molotovia. Tarkoituksena oli tehdä Suomen selväksi Neuvostoliiton hallitukselle, että
puuttuminen Suomen puolueettomuuteen ja koskemattomuuteen tekisi
epäsuotuisan vaikutuksen pohjoismaissa. Vastaavansisältöisen, ilmoituksen teki samana päivänä Yhdysvaltain lähettiläs Steinhardt käydessään Molotovin luona. Marraskuun 2, päivänä Ruotsin lähettiläs
Winther jätti hallituksensa puolesta samansisältöisen nootin, jonka
Molotov jätti takaisin huomauttaen, että Suomen ja Neuvoslotiiton
väliset neuvottelut, eivät koske muita valtioita. Saman kuun 5 päivänä Tanskan ja Norjan lähettiläät pyysivät Molotovin apulaiselta
Lossovskilta tietoja neuvotteluista, joita kohtaan heidän hallituksensa tunsivat mitä vilkainta mielenkiintoa. Lossovski vastasi, että
ulkopuolisilla valtioilla ei ollut asian kanssa mitään tekemistä.
Myöskin Ison-Britannian ja Ranskan ulkoasiainjohdot osoittivat
mielenkiintoa neuvotteluja kohtaan ja myötötuntoa Suomea kohtaan.
Maailmanlehdistön asenteesta päättäen oli myötätunto melko yleinen.
Poikkeuksen teki luonnollisesti Saksa, jonka lehdistö ilmensi silloin vallalla ollutta virallista kantaa ja sen vuoksi ymmärtämystä
Neuvostoliiton vaatimuksia kohtaan. Kuvaavaa on myöskin, että kun
ulkomaiset poliitikot ja diplomaatit yleensä eivät olettaneet Neuvostoliiton ryhtyvän hyökkäämään siinä tapauksessa, että neuvottelut
ajautuisivat karille, esitettiin Saksan taholta päinvastainen käsitys.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
35/134
- 30 Suomen valtuuskunnan lähdettyä Moskovasta kului lähinnä seuraava aika ilman, että mitään näytti tapahtuvan. Kuitenkin esiintyi
sanomalehtihyökkäyksiä Suomea vastaan ja sotilaallisiin valmisteluihin ryhdyttiin. Moskovan-lähetystö sai päivittäin ilmoituksia joukkokuljetuksista rajalle. Kuitenkin diplomaattipiireissä oli yleensä
vallalla se käsitys, että neuvotteluihin ryhdyttäisiin jälleen jommankumman osapuolen aloitteesta ja todennäköisesti molemminpuolisin
myönnytyksin saatettaisiin rauhaa turvaavaan päätökseen. Tuskin kukaan uskoi sotaiseen yhteentörmäykseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä, lukuunottamatta ehkä saksalaisia. Saksan lähettiläs v. Schulenburg ja muut Saksan Moskovan-lähetystön jäsenet eivät salanneet
käsitystään, että Suomen olisi pakko taipua Venäjän vaatimuksiin.
Lukuisat tiedonannot eri maiden pääkaupungeissa olevilta Suomen lähetystöiltä vahvistavat sitä käsitystä, että poliittiset ja diplomaattiset piirit ulkomailla eivät yleensä pitäneet todennäköisenä,
että Neuvostoliitto sallisi tilanteen kehittyvän sotaan Poikkeuksen
teki Ison-Britannian ministeri Snow, joka toi esiin vaaraa, ettei
kumpikaan osapuoli uskonut toisen päättäneen asevoimin puolustaa näkökohtaansa; tämä saattaisi johtaa arveluttaviin seurauksiin, ja hän
varoitti - virallisesti, oman esityksensä mukaan - liian pitkälle
menevästä optimismista.
Marraskuun 26. päivänä kutsuttiin Yrjö-Koskinen Molotovin
luokse, joka jätti hänelle nootin, jonka sisältö on yhteenvetona
seuraava:
Punaisen armeijan pääesikunnan tiedoituksen mukaan olivat Mainilan kylässä Karjalan kannaksella olevat venäläiset joukot samana
päivänä joutuneet tykistöammunnan kohteeksi rajan toiselta puolen.
Seitsemän laukausta oli ammuttu, jolloin 13 miestä oli kuollut tai
haavoittunut. Venäläiset joukot, joilla oli tiukat määräykset, etteivät ne saisi antaa houkutella itseään provokaatioon, eivät olleet
vastanneet tuleen. Tapahtuneen yhteydessä halusi neuvostohallitus
korostaa, että joukkojen keskittäminen Laningradin läheisyyteen ei
ainoastaan muodostanut uhkaa mainitulle kaupungille, vaan oli myöskin vihamielinen toimenpide Neuvostoliittoa kohtaan. Tästä syystä
neuvostohallitus ehdotti, että Suomi välittömästi, vetäisi joukkonsa
20-25 km takaisin rajalta.
Yrjö Koskinen toi julki ihmettelynsä tämän johdosta, koska hänen tietojensa mukaan hänen hallituksensa oli hyvin valpas karttamaan kaikkea, jota saattaisi pitää provokaationa, minkä vuoksi hän
oletti, että oli tapahtunut erehdys. Molotov ei antautunut keskusteluun.
Seuraavana päivänä Suomen lähetystö sai tiedonannon, että vastaus noottiin oli matkalla. Se tuli illalla ja voitiin toimittaa ulkoasiainkomissariaattiin vasta puoliyön tienoissa. Vastausnootisissa
ilmoitettiin, että oli pantu toimeen tutkimus Mainilan välikohtauksen johdosta. Siitä kävi selville, että räjähdykset oli pantu merkille, mutta ettei laukauksia oltu ammuttu Suomen puolelta. Kaikki
oli tapahtunut Neuvostoliiton puolella rajaa; ehkä kysymyksessä oli
tapaturma harjoitusammunnan aikana. Rajan läheisyydessä oli pääasiassa ainoastaan rajavartiojoukkoja, eikä tykistöä ollut sijoitettu
niin,
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
36/134
- 31 –
että se saattaisi ampua venäläiselle alueelle. Suomen hallitus
oli halukas neuvottelemaan molemminpuolisesta joukkojensiirrosta
määrätylle etäisyydelle rajasta.
28. päivän iltapäivällä kutsuttiin Yrjö Koskinen uudelleen Molotovin luokse, joka jätti hänelle uuden nootin. Siinä esitettiin,
että vastaus marraskuun 26. päivän noottiin kuvasti sitä syvää vihamielisyyttä, jota Suomen hallitus tunsi Neuvostoliittoa kohtaan, ja
että se sai aikaan äärimmäisen jännityksen molempien maiden välisissä suhteissa. Tosiasiain kieltämisellä saattoi ainoastaan olla tarkoituksena johtaa yleinen mielipide harhaan ja pilkata uhreja; oli
edesvastuutonta ja yleistä mielipidettä halveksiva ilmaus yrittää
selittää välikohtaus onnettomuustapaukseksi. Kun Suomi kieltäytyi
peräyttämästä
joukkojaan,
jotka
olivat
suorittaneet
vihollisluontoisen teon, ja vaati joukkojen molemminpuolista siirtämistä,
siis tasa-arvoisesti, paljasti vihamielisen tarkoituksensa asettaa
Leningrad vaaralle alttiiksi. Todellisuudessa ei ollut kysymys tasaarvoisuudesta Suomen ja Neuvostoliiton joukkojen välillä; jälkimmäiset eivät uhanneet Suomen elintärkeitä keskuspaikkoja, kun taas ensinmainitut olivat 32 km:n päässä Leningradista, 3 1/2 miljoonan
asuttamasta kaupungista, jota ne suoranaisesti uhkasivat. Tällaisissa olosuhteissa ei venäläisten joukkojen takaisinvetäminen ollut
ajateltavissa. Keskittämällä Leningradin läheisyyteen suurenmäärän
joukkoja ja siten saattamalla tämän elintärkeän keskuksen suoranaisen uhan alaiseksi Suomen hallitus oli tehnyt vihamielisen teon, joka oli ristiriidassa Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen kanssa. Seurauksena tästä oli neuvostohallitus katsonut olevansa pakotettu sanoutumaan välittömästi irti niistä velvoituksista, jotka aiheutuivat tästä sopimuksesta ja joita vastaan Suomen hallitus oli systemaattisesti rikkonut.
Yrjö-Koskisen henkilökohtainen vaikutelma kohtaamisesta oli,
että neuvostohallitus oli lopullisesti päättänyt taktiikastaan eikä
ollut enää taipuvainen selvittämään asioita hyvällä.
Näiden samojen päivien aikana lisääntyi Suomelle vihamielinen
propaganda Neuvostoliitossa. Tehtaissa ja muissa laitoksissa pidettiin joukkokokouksia; lisäksi vaadittiin, puheissa ja julistuksissa
jyrkkiä toimenpiteitä Suomea vastaan, jonka väitettiin salakavalasti
hyökänneen Neuvostoliiton kimppuun.
Vastaus Neuvostoliiton 28. päivänä antamaan noottiin saapui
puhelimitse seuraavana päivänä klo 6 iltapäivällä; sitä ei kuitenkaan saanut jättää, ennenkuin sähkeohjeet olivat saapuneet. Sen pääasiallisin sisältö oli seuraava:
Suomen hallitus ehdotti, että Mainilan kohtaus selvitettäisiin
yhteisessä tutkimuksessa 24. päivänä syyskuuta 1924 rahakomissaareista tehdyn sopimuksen mukaisesti. Rajalla oli pääasiallisesti rajavartiojoukkoja, jotka eivät voineet muodostaa minkäänlaista uhkaa
Leningradille. Hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanominen ei ollut oikeutettu; vuoden 1934 pöytäkirjan mukaan se oli voimassa vuoden 1945
loppuun. Hallitus ehdotti sovintolautakunnan asettamista sopimuksen
5. artiklan mukaisesti, vaihtoehtoisesti se oli valmis alistumaan
puolueettomaan välitystuomioon. Lisäksi se tarjoutui vetämään joukot
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
37/134
- 32 –
takaisin - kuitenkin lukuunottamatta rajavartioita ja tullimiehiä - niin kauas rajalta, että ei voinut olla kysymyksessä minkäänlainen uhka Leningradille.
Vastauksen saapumisesta mainittiin vähän tämän jälkeen niin
Ison-Britannian kuin Suomen radioissa} ja sen lienee täytynyt tulla
myöskin neuvostohallituksen tietoon.
Sähkeohjeet saapuivat vasta kello 22.20 illalla. Vähän aikaisemmin oli komissaari Potemkin kutsuttanut luokseen Yrjö-Koskinen
"kiireellisen asian" vuoksi, ja viimeksimainittu oli jo matkalla,
kun sähkösanoma saapui. Lähetystöstä soitettiin kuitenkin välittömästi Potemkinin sihteerille, jonka pyydettiin ilmoittamaan YrjöKoskiselle sähkösanoman saapumisesta, ennenkuin hän menisi Potemkinin luokse. Näin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, kun molemmat herrat
tapasivat ja Potemkin ojensi Yrjö-Koskiselle nootin, jossa mitä lyhimmällä tavalla ilmoitettiin, että neuvostohallitus katkaisi diplomaattiset suhteensa Suomeen toistuvien rajaloukkausten takia.
Vastaanotettuaan nootin Yrjö-Koskinen toi julki hämmästyksensä
sen nopeuden johdosta, jolla venäläisellä taholla oli toimittu näin
tärkeässä asiassa, nopeuden, joka oli sitäkin kohtalokkaampi, kun
Suomen hallitus tosiallisesti oli päättänyt myöntyä neuvostohallituksen esittämään vaatimukseen joukkojen vetämisestä takaisin rajalta. Tähän vastasi Potemkin, että neuvostohallituksen päätös oli jo
tehty ja hänen tehtävänään oli ainoastaan toteuttaa se. Samassa hänen sihteerinsä toi sanan, että Suomen lähetystöstä haluttiin puhua
Yrjö-Koskisen kanssa. Palattuaan lyhyen puhelinkeskustelun jälkeen
hän kysyi, voisiko hän saada tavata Molotovin jättääkseen tälle hallituksensa nootin. Poteinkin lupasi antaa vastauksen myöhemmin puhelimitse. Puolenyön aikaan Molotov tiedoitti radiossa tapahtuneesta,
ja kun kello tuli 1 eikä Potemkinin soittoa kuulunut, Yrjö-Koskinen
lähetti nootin ulkoasiainkomissariaattiin, missä se kuitattiin vastaanotetuksi. Siihen ei koskaan saatu vastausta, sillä aamunkoitteessa marraskuun 30. päivänä Neuvostoliiton armeija ryhtyi hyökkäykseen pitkin koko pitkää maarajaa.
Suomen hallitus esitti heti sodan puhkeamisen jälkeen että
Ruotsi sitoutuisi Moskovan lähetystönsä kautta valvomaan Suomen etuja Neuvostoliitossa. Ministeri Winther pyrki heti Molotovin puheille
ilmoittaakseen, että Ruotsin hallitus oli ottanut hoitaakseen tämän
tehtävän. Hän sai odottaa vastausta
4. päivään joulukuuta. Tällävälin oli asetettu Kuusisen n.s.
demokraattinen kansanhallitus ja sille oli toistaiseksi määrätty vähän aikaisemmin vallattu Terijoki hallituspaikakseen. Winther sai
mainittuna päivänä tiedon, että suojavaltiotehtävään ei suostuttu
senvuoksi, että Neuvostoliitto ei tunnustanut sitä hallitusta, joka
tehtävän oli antanut, vaan ainoastaan Kuusisen hallituksen.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
38/134
- 33 –
T a l v i s o t a
j a
e n s i m m ä i n e n
M o s k o v a n
r a u h a .
Jo sodan, ensimmäisenä päivänä, marraskuun 30:ntenä, tarjoutuivat Yhdysvallat välittämään syntyneessä selkkauksessa; Suomi hyväksyi tarjouksen, mutta Neuvostoliitto hylkäsi sen.
Välittömästi sodan puhkeamisen jälkeen Cajanderin hallitus
erosi, koska se piti toivottavana, että hallitukselle annettaisiin
laajempi parlamenttaarinen pohja. Jo joulukuun 1. päivänä muodostettiin uusi hallitus; pääministeriksi tuli Ryti ja ulkoasiainministeriksi Tanner, jolla edellisessä hallituksessa oli ollut rahaasiainministerin paikka.
Uusi hallitus piti päätehtävänään rauhan palauttamista. Jo ensimmäisessä täysistunnossaan se päätti Ruotsin välityksellä asettua
yhteyteen neuvostohallituksen kanssa koettaakseen saada selville,
oliko tämä halukas jatkamaan neuvotteluja. Tämän päätöksen mukaisesti Tanner pyysi joulukuun 2. päivänä Helsingissä olevaa Ruotsin lähettilästä huolehtimaan seuraavan tiedonannon toimittamisesta neuvostohallitukselle: "Pyrkien edelleenkin Suomen ja Neuvostoliiton
välillä syntyneen selkkauksen rauhalliseen ratkaisuun sekä aikoen
tehdä uusia positiivisia ehdotuksia yhteisymmärryksen saavuttamiseksi Neuvostoliiton välillä syntyneen selkkauksen rauhalliseen ratkaisuun sekä sikseen tehdä uusia positiivisia ehdotuksia yhteisymmärryksen saavuttamiseksi Neuvostoliiton ja Suomen kesken Suomen hallitus tahtoo tiedustella, olisiko Neuvostoliiton hallitus halukas tässä tarkoituksessa ryhtymään jälleen neuvotteluihin."
Vastaus tähän annettiin samanaikaisesti, kun Ruotsin toimeksiotto valvoa Suomen intressejä Neuvostoliitossa hylättiin. Esitetyt
syyt olivat myöskin samat: koska Neuvostoliitto ei tunnustanut muuta
Suomen hallitusta kuin Kuusisen hallituksen, jonka kanssa se oli allekirjoittanut sopimuksen, ei ehdotetuista neuvotteluista saattanut
olla kysymystä.
Kun näin ollen rauhallisen ratkaisun mahdollisuuksia ei toistaiseksi näyttänyt olevan, oli hallituksen pakko keskittää ponnistelunsa maan puolustuksen vahvistamiseen, erittäinkin hankkimalla sotamateriaalia, mistä oli suuri puute. Uusi hallitus nautti melkein
koko eduskunnan muodollista kannatusta, ja Suomen kansa tuki sitä
käytännöllisesti katsoen yksimielisesti. Joulukuun 3. päivänä julkaistiin sanomalehdissä sosialidemokraattisen puolueen ja Ammattiyhdistysten Keskusliiton laatima julistus, jossa ilmituotiin varaukseton luottamus uuteen hallitukseen, kansan rauhantahtoon ja rauhan
toiveisiin sekä lisäksi luja päättäväisyys taistella maan itsenäisyyden, demokratian ja rauhan puolesta, koska se vallitsevissa olosuhteissa näytti välttämättömältä.
Kun sekä Neuvostoliitto että Suomi olivat Kansainliiton t- jäseniä, oli liittoon vetoaminen itsestään selvä toimenpide. Hallituksen toimeksiannosta Suomen Geneven-lähettiläs Holsti jätti joulukuun
3. päivänä liiton pääsihteerille Avenolille
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
39/134
- 34
-
kirjelmän, jossa Neuvostoliiton äkillisen hyökkäyksen johdosta, mihin oli ryhdytty ristiriidassa vuoden 1920 rauhansopimuksen ja
aina vuoteen 1945 voimassaolevan hyökkäämättömyyssopimuksen kanssa,
pyydettiin liiton toimenpiteitä liittopaktin 11. ja 15. artiklain
mukaisesti.
Tämän johdosta kutsuttiin neuvosto joulukuun 9:nneksi ja
yleiskokous ll:nneksi päiväksi koolle. Saman kuun 5. päivänä Avenol
vastaanotti pääsisällöltään seuraavanlaisen Molotovin allekirjoittaman sähkösanoman:
Neuvostohallitus pitää neuvoston ja yleiskokouksen koollekutsumista aiheettomana. Neuvostoliitto ei ole sodassa Suomen kanssa,
vaan ylläpitää ystävällisiä suhteita sen demokraattiseen hallitukseen, joka joulukuun 2. päivänä teki avunanto- ja ystävyyssopimuksen
Neuvostoliiton kanssa. Tämä sopimus on ratkaissut kaikki ne kysymykset, joista neuvostohallitus aikaisemmin on tuloksettomasti neuvotellut edellisen, nyttemmin valtansa menettäneen hallituksen kanssa.
Joulukuun 1. päivänä Suomen demokraattisen tasavallan hallitus on
kääntynyt neuvostohallituksen puoleen pyytäen aseellista apua sen
erittäin vaarallisen sotapesäkkeen täydelliseksi ja pikaiseksi tuhoamiseksi, jonka aikaisempi Suomen hallitus oli muodostanut. Asiain
näin ollen herra Holstin vetoomus ei anna aihetta neuvoston ja
yleiskokouksen kokoonkutsumiselle, ja sitäkin vähemmän, kun henkilöiden, joiden nimissä Holsti on kääntynyt Kansainliiton puoleen, ei
voida katsoa edustavan Suomen kansaa. Jos neuvosto ja yleiskokous
esitetyistä näkökohdista huolimatta kokoontuvat, ei Neuvostoliiton
hallitus aio osallistua kokouksiin.
Suunnitellut
kokoukset
pidettiin
ja
säännöllistä
menettelytapaa noudatettiin. Liiton yleiskokous asetti komitean kysymystä
käsittelemään. Joulukuun 12. päivänä tämä komitea kääntyi sähköteitse molempien riitapuolten puoleen ja kehoitti liittopaktin 15. artiklaan viitaten keskeyttämään vihollisuudet ja viipymättä liittokokouksen välityksellä ryhtymään neuvotteluihin rauhan palauttamiseksi, Suomi selitti olevansa halukas noudattamaan kehoitusta, mutta
neuvostohallitus jätti sen huomioonottamatta.
Joulukuun 15. päivänä yleiskokous teki lopullisen päätöksensä
asiassa. Siihen sisältyi kaksi kohtaa. Ensimmäisessä paheksuttiin
Neuvostoliiton menettelytapaa ja kehoitettiin kaikkia valtioita,
olivatpa ne Kansainliiton jäseniä tai ei, antamaan Suomelle kaikkea
humanitääristä ja aineellista apua. Toisessa selitettiin, että Neuvostoliitto oli kieltäytymällä vastaamasta Genevessä ja rikkomalla
itse liittopaktia vastaan asettunut liiton ulkopuolelle, joten sitä
ei enää voitu pitää liiton jäsenenä.
Liiton neuvosto hyväksyi tämän päätöslauselman heti sen jälkeen.
Suomi
oli
neuvostossa
pidättäytynyt
äänestämästä
muodollisesti, koska se ei tahtonut äänestää omassa asiassaan. Eräät
toisetkin valtiot, niiden joukossa Skandinavian maat, olivat menetelleet samalla tavalla; ne olivat Neuvostoliiton erottamista vastaan, koska toimenpide saattoi merkitä yhteys-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
40/134
- 35 mahdollisuuksien katkeamista ja koska ehkä johtaisi mainitun
vallan ja Saksan keskinäiseen lähentymiseen, joka voisi vahingoittaa
sekä Suomea että Saksan kanssa sodassa olevia valtoja. Äänestykseen
osallistuneet valtiot olivat yksimielisiä.
Vaikkei Suomen täten saama moraalinen tuki ollut merkitystä
vailla, ei varsinaista päämäärää, neuvotteluihin jälleenryhtymistä
Neuvostoliiton kanssa, kuitenkaan saavutettu. Tehtiin vielä yksi
yritys, Kun ei näyttänyt enää olevan mitään mahdollisuutta päästä
toisten välityksellä kosketukseen vastapuolen kanssa, koetettiin aikaansaada välitön kosketus. Joulukuun 15. päivänä ulkoasiainministeri Tanner esitti radiossa hallituksen toimeksiannosta vetoomuksen
ulkoasiainkomissaari Molotoville neuvotteluihin jälleenryhtymisestä.
Mitään vastausta ei saatu. Eräs Tass'in toimiston uutislähetys kommentaareineen, että vetoomus tuskin aiheuttaisi vastausta, osoitti
viestin saavuttaneen määräpaikkansa.
Kun siten kaikki yritykset päästä yhteyteen ja uusiutuviin
neuvotteluihin neuvostohallituksen kanssa olivat osoittautuneet tuloksettomiksi eikä muuta ulospääsyä näyttänyt ilmaantuvan, jäi ainoaksi tehtäväksi mahdollisuuksien mukaan vahvistaa maan puolustusta.
Näihin pyrkimyksiin suhtauduttiin useilla tahoilla suurella myötätunnolla, varsinkin pohjoismaissa ja aivan erikoisesti luotsissa.
Siellä oli joulukuun puolivälissä Günther tullut Sandlerin seuraajaksi ulkoministerinä. Kohta tämän jälkeen viimeksimainittu teki
vierailun sotamarsalkka Mannerheimin luokse hänen päämajaansa tutustuakseen henkilökohtaisesti tilanteeseen ja muodostaakseen käsityksen Suomelta puuttuvista tarvikkeista. Joulukuun 24:nneksi päivätyssä raportissaan selostaa Erkko, joka silloin toimi Suomen asiainhoitajana Tukholmassa, erästä keskustelua Sandlerin kanssa kohta tämän palattua Suomesta. Sandlerilla oli ollut pitkä neuvottelu puolustusministeri Sköldin kanssa mahdollisuuksista auttaa Suomea tavarantoimituksilla. Rauhanmahdollisuuksiin nähden Sandler oli päätynyt
siihen käsitykseen, että sillä hetkellä ei ollut mitään rauhantoiveita. Mutta jos lunta sataisi enemmän ja asema rintamilla voitaisiin vakiinnuttaa, niin että venäläisten täytyisi valmistautua pitempiaikaiseen taisteluun kuin alkujaan olivat ajatelleet, he tulisivat ehkä halukkaiksi rauhaan.
Kuten tunnettua, pysäytettiin venäläisten hyökkäys Karjalan
kannaksella tosiasiallisesti vähän ennen joulua ja Laatokan pohjoispuolella vihollisen eteneminen pysähtyi myöskin osittain puolustuksen huomattavien paikallisten menestysten johdosta.
Hallitus ei kuitenkaan luopunut harkitsemasta mahdollisuuksia
saada neuvottelut jälleen käyntiin. Sotilaallisen aseman vakiinnuttaminen näytti tarjoavan erinäisiä toiveita. Toisaalta voitettiin
aikaa, toisaalta osoitettiin perättömäksi Suomen sisäisiä oloja koskeva käsitys, mihin neuvostohallitus perusti toiveensa, että sotatoimet voitaisiin helposti ja nopeasti suorittaa loppuun. Senvuoksi
saatettiin toivoa, että Neuvostoliitto ehkä luopuisi hylkäävästä
asenteestaan, joka perustui siihen, ettei se tunnustanut mitään muuta Suomen hallitusta kuin Kuusisen hallituksen. Tammikuu 1940 muodostui
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
41/134
- 36 –
verrattain hiljaiseksi kuukaudeksi, jolloin sotatoimilla oli
oleellisesti paikallinen luonne ja keskittymistä ratkaisevaa hyökkäystä varten jatkettiin.
Suomen hallitus oli kuitenkin tapahtumien kehittyessä tullut
siihen käsitykseen, että yritys Saksan taivuttamiseksi esiintymään
välittäjänä ehkä johtaisi tulokseen. Vaihtoehtoisena välittäjänä
ajateltiin kokonaista ryhmää valtioita Yhdysvaltain johdolla.
Tammikuun 4. päivänä kävi Saksan Helsingin-lähettiläs v.
Blücher kutsuttuna ulkoasiainministeri Tannerin luona. Ministeri
Tannerin tarkoituksena oli koettaa ottaa selkoa, olisiko Saksa suostuvainen ryhtymään välittäjän tehtävään. Heti keskustelun alussa v.
Blücher kritisoi Suomen suhtautumista Saksaan ja moitti kiittämättömyydestä. Kun Tanner lausui, ettei voitu katsoa parhaillaan käynnissä olevan suursodan leviämistä Pohjois-Eurooppaan Saksan etujen mukaiseksi ja korosti Suomen halua pysyä puolueettomana, v. Blücher
selitti, että toiset maat saattaisivat vapaasti ja oman mielensä mukaan auttaa Suomea aseilla, vapaaehtoisilla ja tarvikkeiden läpikuljetuksilla, mutta Saksa ei koskaan sallisi länsivaltojen hankkia itselleen tukikohtia pohjolassa. Jos niin tapahtuisi, olisi se Saksalle sodan syy. Muissa olosuhteissa Saksa pysyisi Suomen ja Neuvostoliiton sodan ulkopuolella. Kun Tanner kysyi, voisiko Saksan hallitus
antaa Suomelle jonkin neuvon mahdollisuudesta palauttaa rauha, v.
Blücher vastasi, että hän tiedustelisi hallituksensa käsitystä,,
mutta omasta puolestaan hän lausui pitävänsä ajankohtaa neuvottelujen alkamiseen epäedullisena, koska Neuvostoliitolla siihen saakka
oli ollut vain vastoinkäymisiä. Saman kuun 19. päivänä v. Blücher
antoi vastauksen: Saksan hallituksella ei ollut mitään neuvoa annettavana.
Sama käsitys ajankohdan sopimattomuudesta oli tammikuun 8.
päivänä Yhdysvaltain lähettiläällä Schoenfeldillä, joka kuitenkin
selitti, että hänen edustamansa valta oli valmis milloin tahansa
esiintymään välittäjänä. Aikaisemmin mainittua ajatusta suuresta välitysaktiosta Yhdysvaltain johdolla punnittiin hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa. Tammikuun 9. päivänä päätettiin ehdottaa Schoenfeldille seuraavaa menettelytapaa: USA ja Italia kääntyisivät yhdessä Neuvostoliiton ja Suomen puoleen välitystä ja aselepoa ehdottaen;
USA ehdottaisi Ruotsille ja Italialle, että nämä vallat harjoittaisivat painostusta Saksaa vastaan taivuttaakseen sen samaan aikaan ja
samassa tarkoituksessa vetoamaan taisteleviin maihin. Schoenfeld selitti olevansa valmis koettamaan saada asian heti liikkeelle.
Samaan aikaan rouva Suolijoki, sovittuaan asiasta Tannerin
kanssa, matkusti Tukholmaan, ottaakseen yhteyden neuvostohallituksen
sikäläiseen lähettilääseen, madame Kollontay'hin. Tarkoitus oli koettaa selvitellä mahdollisuuksia ryhtyä uudelleen neuvotteluihin,
rouva Vuolijoki sai yhteyden Mme Kollontay'hin ja hänen välityksellään kahteen neuvostohallituksen Tukholmaan lähettämään henkilöön toinen heistä oli aikaisemmin mainittu Jartsev -, jotka kuitenkaan
eivät olleet oikeutettuja ryhtymään neuvotteluihin. Tarkoituksena
näyttää olleen, että he ainoastaan vastaanottaisivat ilmoituk-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
42/134
- 37 –
sen, joka rouva Wuolijoella oli tehtävänä ja ilmoittaisivat
Moskovaan vaikutelmistaan.
Tammikuun 25. päivänä ulkoasiainministeri Günther Mme Kollontay'n kautta tarjosi neuvostohallitukselle luotsin välitystä selkkauksessa. Hän oli kerran aikaisemmin tehnyt saman tarjouksen, mutta
silloin tuloksetta. Tällä kertaa Mme Kollontay sai vastauksen Moskovasta. Yöllä tammikuun 30. päivää vasten saapui Helsinkiin Suomen
Tukholman-lähetystön virkamies (Hjelt) mukanaan kirje Erkolta ja Molotovin Mme Kollontay'lle lähettämä sähkösanoma, jonka tämä oli
Güntherin välityksellä lähettänyt Erkolle, sähkeen pääasiallinen sisältö oli seuraava: Neuvostohallituksella ei ole periaatteessa mitään sopimusta vastaan Rydin-Tannerin hallituksen kanssa, Neuvottelujen edellytyksenä on selvyys siitä, mitä Suomi on valmis luovuttamaan. Jollei mitään pohjaa ole, on tarpeetonta ryhtyä neuvotteluihin. Koska verta on vuotanut vastoin neuvostohallituksen toivomusta
ja ilman sen vastuuta, eivät Neuvostoliiton vaatimukset tule rajoittumaan siihen, mitä syksyllä 1939 esitettiin. Neuvostoliiton rajojen
turvallisuus vaatii lisätakeita. Neuvostohallituksen Kuusisen hallitukselle antamat lupaukset eivät koske Rydin-Tannerin hallitusta.
Neuvottelujen ehdoton este oli siis poistettu siten, että neuvostohallitus oli antanut Kuusisen hallituksen kaatua.
Samana päivänä ilmoitti Hynninen Tallinnasta, että Viro tarjosi palveluksiaan välittäjänä, Pariisista ilmoitti Holma, että siellä
puhuttiin jo aikaisemmin suunnitellusta retkikunnasta Muurmaniin,
jonka toteuttamisessa luotettiin Suomen avustukseen; jos tämä suunnitelma olisi toteutunut olisivat länsivallat joutuneet avoimeen yhteentörmäykseen Neuvostoliiton kanssa ja Suomi olisi vedetty suursotaan mukaan.
Tammi-helmikuun vaihteessa pääministeri Ryti teki lyhyen vierailun Tukholmaan, missä hän johtavien valtiomiesten kanssa valmistavasti keskusteli mahdollisuudesta, että Ruotsi Saksan ja Italian
Francolle antaman avun tapaan lähettäisi Suomeen valmiita joukkoyksikköjä, joiden miehistö oli lupautunut osallistumaan sotaan; suunniteltujen vapaaehtoisjoukkojen organisointi oli näet osoittautunut
edistyvän liian hitaasti. Sotilastaholla saavutti ajatus paljon kannatusta, mutta poliitikot olivat pidättyväisiä, tärkeämpää oli, että
Ryti otti tälle matikalle mukaansa itsensä, Paasikiven ja Tannerin
valmistaman vastauksen Molotovin sähkösanomaan. Sen sisältö oli seuraava:
"Suomen hallitus ei ole katkaissut neuvotteluja. Se ei ole
myöskään tahtonut sotaa eikä sitä alkanut. Lisäksi se on vihollisuuksien kestäessä useaan kertasi selittänyt pyrkivänsä selkkauksen
rauhalliseen ratkaisuun. Tämä halu elähdyttää sitä yhä edelleen.
Välttääkseen enempää verenvuodatusta Suomen hallitus on halukas ja
valmis neuvottelemaan vihollisuuksien lopettamisesta ja rauhanteosta
sekä toivoo hyvien naapuruussuhteitten palauttamista. Huomattava on,
että Suomi on ollut "tyytyväinen aikaisempaan, vapaaehtoisiin sopimuksiin perustuvaan asemaansa eikä puolestaan ole vaatinut mitään.
Mutta Suomen alueella on tapahtunut hävitystä ei ainoastaan sotalinjoilla vaan myöskin rintaman takana.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
43/134
- 38 Kun yhteinen pohja on saavutettavissa vain sovittelulla, voidaan suurin piirtein lähteä Moskovassa käytyjen neuvottelujen tuloksesta. Sen lisäksi on Suomen hallitus valmis tekemään lisämyönnytyksiä, joita voidaan pitää välttämättöminä Leningradin turvallisuuden
takia, lähinnä saattaisi ajatella laajennetun alueen luovuttamista
Karjalan kannakselta. Lisäksi voitaisiin ottaa harkittavaksi Suomenlahden neutralisoiminen kansainvälisellä sopimuksella.
Suomen on kuitenkin otettava huomioon oma turvallisuutensa.
Sen tärkeyttä korostavat äskettäin sattuneet tapahtumat.
Suomen hallitus katsoo sopimukseen perustuvan alueen luovutuksen voivan tapahtua vain aluevaihdon muodossa.
Suomen hallitus katsoo itsestään selväksi, että luovutettavilla alueilla olevasta yksityisten kansalaisten omaisuudesta
on suoritettava korvaus."
Vastaus näyttää olleen muotoiltu huomioimatta Molotovin ilmoitusta, että ehdot olisivat kovemmat kuin syksyn neuvotteluissa. Vastausta valmistettaessa Paasikivi oli pitänyt toivottavana, että siihen olisi liitetty viittaus valmiuteen luovuttaa käytettäväksi tukikohta Suomenlahden suulla.
Rouva Wuolijoen kehoituksesta Tanner matkusti Tukholmaan helmikuun 4. päivänä. Molemmat Moskovasta saapuneet herrat olivat palanneet kotiin, mutta Suomen ulkoasiainministeri tapasi Neuvostoliiton lähettilään. Mme Kollontay oli sitä mieltä, ettei Rydin mukanaan
tuoma vastaus tarjonnut riittävää pohjaa uusille neuvotteluille ja
tahtoi siihen saada sisälletyksi eräitä positiivisia ehdotuksia,
jotka koskivat lähinnä venäläisten tavoittelemaa meritukikohtaa Suomenlahden suulla; sen vuoksi hän ei ollut vielä virallisesti toimittanut vastausta hallitukselleen Moskovaan, Kun hän tässä suhteessa
oli tunnustellut mielialoja, oli hän saanut vahvistuksen käsitykselleen. Hän esitti vielä lisäksi? että venäläisestä näkökulmasta katsoen sota tuskin oli vielä alkanutkaan; kevään tullen kasvaisivat sekä maa- että ilmaoperaatiot hyvin huomattavasti voimaltaan
ja laajuudeltaan.
Tanner lausui Suomen yleisen mielipiteen olevan Hangon suhteen
niin tinkimättömän, ettei hän uskonut tämän paikan luovuttamista
mahdolliseksi; Karjalan kannaksen rajan suhteen oli olemassa paljon
suuremmat edellytykset yhteisymmärryksen saavuttamiseksi. Hänen henkilökohtainen käsityksensä oli, että Hangon asemasta voitiin tarjota
jotakin saarta Suomenlahden suulta vaihdettavaksi Repolaan ja Porajärveen. Tämä voitiin ilmoittaa, neuvostohallitukselle korostaen samalla, että ehdotus oli henkilökohtaisesti ulkoasiainministeristä
lähtöisin.
Moskovan vastaus oli Mme Kollontay'n ilmoituksen mukaan: "Valitamme, mutta ehdotus ei ole riittävä neuvottelujen pohjaksi," Tanner vastasi tähän vuorostaan Mme Kollontay'n välityksellä: "Valitan
vastausta. En voi tehdä uusia ehdotuksia. Olisin kiitollinen Moskovan ehdotuksista."
Helmikuun 6. päivänä Tanner palasi Helsinkiin. Hänen käsityksensä mukaan oli yhteys täksi kerraksi katkennut.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
44/134
- 39 –
Mutta 8. päivänä ilmoitti Erkko, että Molotov oli pyytänyt
saada tietää, minkä saaren me ehkä olisimme valmiit luovuttamaan.
Mahdollisuus jatkaa neuvotteluja olisi siis olemassa.
Tilanteesta johtuen Suomen ulkoasiain johto työskenteli kolmella eri suunnalla, mitkä kuitenkaan eivät sulkeneet toisiaan pois.
Ensiksikin koetettiin neuvottelemalla suoraan Moskovan kanssa päästä
rauhalliseen välienselvittelyyn. Toiseksi tunnusteltiin mahdollisuuksia saada tehokkaampaa apua Ruotsista. Kolmanneksi otettiin laskelmissa huomioon länsivaltojen aseellinen avustus. Kolmannella
vaihtoehdolla oli toistaiseksi ollut eniten menestystä. Helmikuun 5.
päivänä liittoutuneiden valtojen korkein sotaneuvosto (Conseil
Supréme) päätti yksimielisesti lähettää joukkoja Suomeen. Kun sellainen toimenpide edellytti kuljetuksia Norjan ja Ruotsin kautta,
saattoi päätös johtaa viimeksimainitun vallan voimakkaammin tukemaan
Suomea ja vieraan sekaantumisen voi olettaa tekevän neuvostohallituksen taipuvaisemmaksi rauhaan.
Helmikuun 8. päivänä Tanner esitti tasavallan presidentille
raportin Tukholmassa käydyistä neuvotteluista. Samana päivänä ilmoitti rouva Wuolijoki Tukholmasta, että Mme Kollontay oli kysynyt,
milloin Tanner saattoi ilmoittaa hänelle tarjottavan saaren nimen.
Hän sanoi lisäksi, että Moskova tahtoi saada Tannerilta henkilökohtaisen vakuuden siitä, että ehdotus, jos se kerran tehtiin, voitaisiin myös viedä läpi hallituksessa ja eduskunnassa; muuten ei asiaa
saataisi liikkeelle. Tanner lupasi antaa vastauksen helmikuun 12.
päivänä,
9:nnen päivän iltana Ryti ja Tanner matkustivat Päämajaan.
Seuraava päivä kokonaisuudessaan käytettiin tilanteen selvittelyyn,
valaisemiseen ja keskusteluihin. Neuvostoliitoa suuri hyökkäys, jota
tammikuun kuluessa oli valmisteltu, oli kuukauden alusta lähtien
täydessä menossa Karjalan kannaksella, mutta toistaiseksi kestivät
armeijamme asemat. Mainitun kolmen ulkopoliittisen työlinjan suhteen
teki Tanner seuraavan ehdotuksen:
1) ensiksikin rauhaa on tavoiteltava suoranaisten neuvottelujen
avulla;
2) jos neuvotteluteitse ei päästä eteenpäin, on Ruotsi koetettava saada antamaan tehokkaampaa apua ja siten rajoittamaan sota
Pohjois-Eurooppaan;
3) viime kädessä oli luotettava länsivaltain apuun, joka aivan
varmasti sekoittaisi Suomen suursotaan.
Keskustelun kuluessa kävi ilmi, että ehdotus yleensä hyväksyttiin ja että myöskin sotilasjohto piti rauhaa uhrausten arvoisena.
Neuvoteltuaan kysymyksestä puolustusneuvosto teki seuraavan
esityksen rauhanehdoiksi:
Jussarö annetaan käytettäväksi meritukikohtana;
Karjalan kannaksen etelärannalla raja siirretään kohtaan, joka
on noin puolitiessä Inon ja Seivästön välillä, niin että luovutetaan
suunnilleen 10 km leveä maakaistale tästä kohdasta vanhaan rajaan
saakka;
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
45/134
- 40 –
Suomenlahden ulkosaaret, niihin luettuna Suursaari, luovutetaan;
Neuvostoliitto
luopuu
vaatimuksestaan
Kalastajasaarennon
osaan;
korvauksena luovutetuista alueista Suomi saa Repolan ja Porajärven pitäjät.
Palattuaan päämajasta Ryti ja Tanner keskustelivat kysymyksistä presidentti Kallion kanssa, joka tuli vakuuttuneeksi laaditun ehdotuksen asianmukaisuudesta.
Helmikuun 12. päivänä käsiteltiin kysymystä hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa. Keskustelu ei johtanut mihinkään tulokseen,
koska Ryti, Tanner ja Paasikivi kannattivat rauhanneuvotteluja siten, että tehtyä ehdotusta pidettäisiin pohjana, jotavastoin komitean muut kolme jäsentä vastustivat Jussarön luovuttamista ja olivat
ylipäänsä sitä mieltä että ajankohta oli rauhantunnusteluille sopimaton. Tästä huolimatta päättivät mainitut henkilöt yksin neuvoin
presidentti Kallion kanssa ilmoittaa Tukholmaan, että Suomi oli valmis tarjoamaan Jussarön.
Saman päivän iltana Tanner matkusti uudelleen Tukholmaan jatkaakseen keskusteluja Ruotsin avusta. Turussa hän sai kirjeen Erkolta, joka Mme Kollontay'n välityksellä oli saanut tiedon Neuvostoliiton rauhanehdoista; Hankoniemi, ulkosaaret, .. koko Karjalan kannas
ja maakaistale Laatokan koillispuolella. Näkökantojen erilaisuus kävi selvästi ilmi.
Pääministeri Hanssonin ja ulkoministeri Güntherin kanssa Tukholmassa käydyt neuvottelut päättyivät negatiiviseen tulokseen. Samantapainen Ruotsin avustus Suomelle kuin se, mitä Italia ja Saksa
olivat antaneet Espanjan kapinallisille, oli teknillisesti vaikeasti
järjestettävissä, ja sitäpaitsi se ei ollut aikaansaatavissa ilman
valtiopäivien suostumusta ja olisi saattanut Ruotsin Saksan hyökkäykselle alttiiksi; jokseenkin peittelemättömiä uhkauksia tähän suuntaan oli jo kuulunut. Ajatusta ei sen vuoksi voitu toteuttaa. - Samana päivänä mursivat venäläiset linjamme Summan tienoilla.
Helmikuun 16. päivänä julkaisi sanomalehti "Folkets Dagblad
Politiken" Tukholmassa uutisen Tannerin neuvotteluista Hanssonin ja
Güntherin kanssa ja hänen saamastaan kielteisestä vastauksesta. Pääministeri Hansson vahvisti sen heti hallituksen kommunikealla oikeaksi, läntenä seurasi sitä kuningas Kustaa V:n tunnettu julistus:
aseellinen apu Suomelle ei ollut missään virallisessa muodossa mahdollinen.
Ensimmäinen kysymyksessäolevista kolmesta tiestä oli suljettu,
koska Suomen hallitus ei katsonut voivansa hyväksyä Neuvostoliiton
pitkällemeneviä vaatimuksia. Toinen sulkeutui lopullisesti kuningas
Kustaan julistuksella, joka Moskovassa otettiin suurella tyydytyksellä vastaan. Jäljellä oli kolmas, jota pidettiin vähimminlupaavana
ja eniten uskallettuna.
Niitten olosuhteitten valaisemiseksi, joiden vallitessa Suomen
hallituksen oli määrättävä kantansa talvisodan aikaisiin probleemoihin, kerrottakoon lisäksi pari tapausta.
Helmikuun 17. päivänä kävi Saksan lähettiläs v. Blücher
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
46/134
- 41 –
tapaamassa Tanneria ja selitti olevansa halukas pyytämään ulkoasiainministeri v. Ribbentrop'ia ehdottamaan Neuvostoliitolle ja
Suomelle, että nämä kumpikin lähettäisivät edustajansa Berliiniin
tapaamaan siellä toisensa ja tunnustelemaan rauhan mahdollisuuksia.
Vaikka v. Blücher sanoi puhuvansa vain oraasta puolestaan, Tanner
sai sen vaikutelman, että hänen ehdotuksensa oli lähtöisin Saksan
hallituksesta. Kun minkäänlaisia takeita ei kuitenkaan voitu antaa,
raukesi kysymys seuraavan keskustelun jälkeen. Samana ajankohtana
Tannerille ilmoitettiin Moskovassa olevan Viron lähettilään sanoneen, että Neuvostoliiton rauhanehdot olivat kovat, mutta että ne
ehkä muuttuisivat täydellisesti parin kuukauden kuluttua Neuvostoliitossa kasvavan sekasorron vuoksi. Yleensä vaikuttivat eri tahoilta tulevat sysäykset, ilmoitukset ja huhut sekaannuttavasti käsitykseen tilanteesta ja herättivät vähemmän kaukonäköisissä perusteetonta optimismia.
Helmikuun
21.
päivänä
Tanner
esitti
eduskunnan
ulkoasiainvaliokunnassa selostuksen viimeksikuluneitten viikkojen tapahtumista. Keskustelusta kävi ilmi, että valiokunnan jäsenet, paria
poikkeusta lukuunottamatta, olivat sitä mieltä, että oli koetettava
aikaansaada rauha, vaikka Neuvostoliiton ehdot olivat kovemmat kuin
syksyllä 1939 tapahtuneissa neuvotteluissa esitetyt. Valiokunnan
tällaisen kannan mukaisesti päättivät Ryti, Tanner ja Walden kokouksen jälkeen pyytää Ruotsin hallitusta tekemään aloitteen uudeksi välitysyritykseksi, vaikka heillä ei ollut siihen hallituksen valtuuksia. Näiden kolmen herran mielestä piti Suomen hätätilassa olla valmis luopumaan Hangosta, Samana iltana Walden matkusti päämajaan
hankkiakseen tiedon sen käsityksestä, samalla kun Tanner kehoitti
puhelimitse Erkkoa tekemään Güntherille välityspyynnön; hänen oli
tällöin esitettävä, että Suomi, jollei neuvotteluihin päästäisi,
katsoi olevansa pakotettu pyytämään länsivaltojen apua, mikä saattaisi Ruotsin vaikeaan välikäteen, Günther oli erittäin valmis hankkimaan heti Ruotsin Moskovan-lähettilään välityksellä tietoja mahdollisuuksista.
Helmikuun 23. päivänä selosti Walden ministereille Ryti, Tanner ja Niukkanen käyntiään päämajassa. Hän oli siellä tavannut brittiläisen ja ranskalaisen upseerin, kenraali Lingin ja eversti Ganeval'in, jotka olivat saapuneet sotilaallisia neuvotteluja varten.
Kokonaisvaikutelmana näyttää olleen, että länsivaltojen apuun ei ollut luottamista; se joko jäisi saapumatta tai tulisi liian myöhään
ja olisi todennäköisesti joka tapauksessa määriltään riittämätön.
Muuta keinoa ei siis ollut kuin koettaa saada rauhanneuvottelut
käyntiin, vaikka ehdot muodostuisivatkin koviksi.
Kun Erkko saman päivän iltapuolella puhelimitse ilmoitti Ruotsin tiedustelun tuloksen Moskovasta, kävi ilmi, että niin oli laita.
Ruotsin lähettiläs Assarson oli esittänyt Molotoville kysymyksen
rauhanneuvottelujen alkamisesta ja saanut häneltä tietää seuraavaa:
Neuvostoliiton sotilaalliset rauhanneuvottelujen minimiehdot
olivat Hangon, Karjalan kannaksen, Viipuri mukaanluettuna, Laatokan
pohjoispuolella olevan alueen, Sortavala mukaanluettuna, luovuttaminen; uusi raja vastasi suurin piir-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
47/134
- 42 tein Pietari Suuren rajaa vuodelta 1721. Sen lisäksi vaadittiin puolustusliittoa Suomenlahden suojaksi Neuvostoliiton, Suomen
ja Viron kesken. Jollei näitä ehtoja hyväksyttäisi, esitettäisiin
seuraavalla kerralla uusia vaatimuksia.
Suomenlahden ulkosaarista puhutaan yhtä vähän Tannerin selostuksessa Erkon puhelinilmoituksesta kuin helmikuun 24:ntenä päivätyssä Erkon kirjeessä? missä hän teki selkoa, raita Günther oli ilmoittanut Assarsonin démarchesta. Tämän on katsottava johtuneen
erehdyksestä, ehkä Assarsonin tekemästä} sillä näyttää käsittämättömältä, että neuvostohallitus olisi tässä vaiheessa luopunut vanhimmasta Suomelle tekemästä alueellisesta vaatimuksesta. Myöskin muutoin ovat ehdot eräissä suhteissa epäselvät. Pietari Suuren raja
katkaisee Suomen kaakkoisen kolkan siten, että Laatokka jää kokonaisuudessaan venäläiselle alueelle, kun sitä vastoin edelläesitetyt
ehdot näyttävät edellyttävän kahden erillisen alueen luovuttamista,
toisen Karjalan kannakselta ja toisen Laatokan pohjois- ja koillispuolelta.
Hallituksen ulkoasiainvaliokunta kutsuttiin koolle heti, kun
Erkon ilmoitus oli saatu. Ennenkuin otettiin ratkaiseva askel, valiokunta halusi vastauksen seuraaviin kysymyksiin:
1. Voitiinko toivoa joukkojen saantia Ruotsista ja myönteisessä
tapauksessa, miten paljon ja milloin?
2. Onko Ruotsi valmis myöntämään Kansainliiton paktin 16. artiklan mukaisesti länsivaltain joukoille kauttakulkuoikeuden?
3. Milloin länsivaltain tarjoamat joukot voivat olla perillä?
Molempiin ensiksimainittuihin kysymyksiin oli jo saatu vastaus. Tannerin puhelinkehoituksesta Erkko esitti ne kuitenkin Gmitherille ja sai häneltä vastauksen, että voitiin luvata yhtä vähän
ruotsalaisia joukkoja kuin ranskalaisten ja brittiläisten kauttakuljetusta; ainoa avustus toimenpide, mihin Ruotsin hallitus saattoi
suostua, oli vapaaehtoisliikkeen laajentaminen. Tämän vastauksen oli
Ruotsin valtiopäiväin ulkoasiainvaliokunta hyväksynyt.
Englantilainen kenraali Ling, jonka Walden oli tavannut päämajassa, antoi selostuksen länsivaltain suunnittelemasta avusta Suomelle; ohjelma tuntui yhä vielä varsin epäselvältä. Iso-Britannian
äsken nimitetyn Helsingin lähettilään Verekerin ilmoituksen mukaan
olivat kuljetuslaivat, joukot ja varustukset valmiina; retkikunta
saattoi lähteä matkalle maaliskuun 15 päivänä ja olla perillä kuukautta myöhemmin. Tarkoitus oli, että brittiläiset joukot ottaisivat
vastatakseen eräistä itärintaman osista vapauttaakseen siten Karjalankannaksen puolustukseen välttämättömät voimat. Ainoa vaikeus oli
Skandinavian kauttakulkua koskeva kysymys; se kysymys oli Suomen
ratkaistava. Vastauksena nimenomaan tehtyyn kysymykseen Vereker selitti, että retkikunnan vahvuus tulisi olemaan 20-22.000 miestä,
mutta hyvien varustusten oli katsottava lisäävän taistelutehoa runsaasti yli sen, mitä miesluku edellytti.
Länsivaltain aktiivisuus näyttää jossain määrin vaikut-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
48/134
- 43 –
taneen mielialoihin hallituksen keskuudessa ja osittain vähentäneen hallituksen jäsenten valmiutta rauhan solmiamiseen Moskovan kovilla ehdoilla. Toisaalta ilmoitti professori Kivimäki, joka
hallituksen tieten oli käynyt Berliinissä, ja tavannut siellä eräitä
vaikutusvaltaisia henkilöitä, että Saksan johtajat neuvoivat sopimukseen ehtojen kovuudesta huolimatta ja selittivät, että saksalaisesta näkökulmasta katsoen olisi länsivaltain sekaantuminen asiaan
sodanaihe; sen lisäksi oli tehty viittaus, että se, mikä nyt menetettäisiin, voitaisiin ehkä vastaisuudessa saada takaisin. Helmikuun
25. päivänä ilmoitti Erkko sähkeitse, että Mme Kollontay kehoitti
viipymättä hyväksymään Neuvostoliiton ehdot, joita oli pidettävä
kiinteinä vaatimuksina eikä neuvottelujen pohjana.
Viimeksimainituna päivänä, 25:ntenä, keskusteli valtioneuvosto
presidentti Kallion ja kenraali Waldenin läsnäollessa rauhankysymyksestä, Ryti ja Tanner selostivat tilannetta, mutta keskustelu ei
johtanut mihinkään positiiviseen tulokseen, koska länsivaltain suunnitelmat olivat vaikuttaneet mielialoihin. Tanneria kehoitettiin
käymään uudelleen Tukholmassa neuvottelemassa sekä Ruotsin johtavien
valtiomiesten että, mikäli mahdollista, myöskin Mme Kollontay’n
kanssa.
26. päivän iltana Tanner matkusti ja saapui puoliyön aikaan
lentokoneella Tukholmaan. Seuraavana päivänä hän tapasi pääministeri
Hanssonin, Mme Kollontay'n ja ulkoasiainministeri Güntherin mainitussa järjestyksessä. Ensiksimainittu vahvisti ilmoituksensa, että
Ruotsi ei lähettäisi joukkoja eikä sallisi länsivaltain joukkojen
kauttakuljetusta: Saksa oli suoraan ja virallisesti ilmoittanut, eitä Ruotsin sotajoukkojen - ei siis vapaaehtoisosastojen - lähettäminen johtaisi Ruotsin suursotaan, diplomaattista tukea Ruotsi sen sijaan antaisi parhaansa mukaan. Hansson tahtoi, koska keskustelu oli
luottamuksellinen, neuvoa Suomea hyväksymään venäläiset ehdot, niin
kovat kuin ne olivatkin. Rauhan solmiamisen jälkeen Ruotsi luonnollisesti antaisi Suomelle sellaista taloudellista apua, mihin se kykenisi. Kun Tanner kosketteli kysymystä mahdollisesta puolustusliitosta sodan jälkeen, Handson toi ilmi myötätuntonsa ajatusta kohtaan, joka ei ollut hänelle uusi, kuten hän lausui; jos sellainen
liitto olisi vuonna 1939 ollut olemassa, ajatteli hän, ei Neuvostoliitto olisi varmaankaan hyökännyt Suomen kimppuun. - Keskustelu Mme
Kollontay'n kanssa oli vain vähän kiinnostava. Neuvostoliiton lähettiläs neuvoi hyväksymään ehdot ja toisti, että ne hänen käsityksensä
mukaan olivat pääasiallisesti järkkymättömät eivätkä ehdotuksia,
joita neuvottelujen kuluessa voitiin muutella. - Güntherin kanssa
käsiteltiin samoja kysymyksiä kuin Hanssoninkin, ja tuloskin oli sama.
Helmikuun 28. päivänä saatiin Erkolta kuulla, että Moskova oli
pyytänyt vastausta tarjoukseensa kahden vuorokauden kuluessa; määräaika päättyi maaliskuun 1 päivänä klo 11. Saimana päivänä Tanner ehdotti valtioneuvostossa, että ehtoihin suostuttaisiin; päätettiin
heti lähettää delegatio päämajaan ottamaan selkoa sen kannasta. Kun
valtuutetut palasivat seuraavana päivänä, 29:ntenä, päätti hallitus
kuultuaan heidän selontekonsa, kaikilla äänillä yhtä vastaan, alkaa
neuvottelut Neuvostoliiton ehtojen pohjalla. Tämä päätös ilmoitettiin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, joka - samoin kaikilla
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
49/134
- 44 –
äänillä yhtä vastaan - hyväksyi hallituksen kannan. Myöskin
eduskuntaryhmille annettiin asiasta tieto, ja ne keskustelivat kysymyksestä. Sosiaalidemokraattinen ryhmä asettui yksimielisesti tukemaan hallitusta; ja porvarilliset tekivät valtavalla enemmistöllä
samoin. - Puoliyön aikaan lähetettiin hallituksen vastaus shifferisähkeenä Erkolle, kuitenkin varauksella, ettei hän antaisi sitä
edelleen, ennenkuin erikoinen kehoitus oli annettu.
Yön kuluessa maaliskuun 1. päivää vasten tuli kuitenkin Pariisista ja Lontoosta uusia ilmoituksia, että länsivallat työskentelevät innokkaasti rauhantekoa vastaan, jonka ne katsoivat merkitsevän
menestystä Saksan politiikalle. Avunlähetys-tarjouksia korotettiin,
aikamäärää lyhennettiin. Yön kuluessa olivat sekä Holma Pariisista
että Gripenberg Lontoosta puhelinyhteydessä Rytiin ja Tanneriin.
Nämä uutiset eivät saattaneet olla vaikuttamatta muutamiin
hallituksen
jäseniin.
Toivottiin;
että
voimakas
ranskalaisbrittiläinen asiaan sekaantuminen taivuttaisi Neuvostoliiton ainakin
tinkimään vaatimuksistaan. Neuvostoliiton ehtoihin vastaamista lykättiin ja hallitus päätti ottaa Pariisista ja Lontoosta selkoa,
voisivatko länsivallat lähettää maaliskuun kuluessa 50.000 miestä ja
myöhemmin enemmän sekä viipymättä 100 pommikonetta miehistöineen.
Pariisi antoi toiveita 50.000 miehestä maaliskuun kuluessa.
Maaliskuun 2. päivänä, s.o. seuraavana päivänä, Tanner ilmoitti eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle Moskovalle annettavan vastauksen lykkäämisestä; valiokunta hyväksyi toimenpiteen. Länsivallat
pyysivät Oslosta ja Tukholmasta kauttakuljetusoikeutta joukoilleen,
joiden kuljetuksen piti alkaa maaliskuun 15. päivänä.
Maaliskuun 3. päivänä oli valtioneuvostolla täysistunto, missä
Tanner selosti tilannetta ja toisti ehdotuksen neuvotteluihin ryhtymisestä Neuvostoliiton ehtojen pohjalla, keskustelu jäi tuloksettomaksi; sillä hetkellä näytti käytännöllisesti mahdottomalta saada
hyväksytyksi päätöstä kaksinkertaisen painostuksen alaisena, mitä
merkitsivät Moskovan vaatimukset ja vastoinkäymiset Karjalan kannaksella ja toisaalta länsivaltain toinen, entistä innokkaampi avuntarjous, jonka oletettiin ehkä voivan huomattavasti parantaa Suomen
mahdollisuuksia. Kokouksen jälkeen Ryti, Paasikivi, Walden ja Tanner
pitivät yksityisneuvottelun, jossa päätettiin ilmoittaa Moskovaan,
että neuvotteluihin ryhdyttäisiin heti, jos Viipuri ja Sortavala
voitaisiin pelastaa. Tämä tieto saatettiin perille Tukholman kautta.
- Samana päivänä tarjosi Englannin lähettiläs Vereker 6.000 miestä
brittiläisiä joukkoja huhtikuun alkupuoliskon kuluessa? jos Suomi
pyytäisi länsivaltain apua viimeistään maaliskuun 5. päivänä.
Mainittuna päivänä? maaliskuun 5:ntenä, hallitus päätti ryhtyä
neuvotteluihin kovista ehdoista huolimatta. Myöhemmin samana päivänä
tuli Moskovasta vastaus Viipuria ja Sortavalaa koskeviin ehdotuksiin; molemmat paikat oli luovutettava. Oltiin kuitenkin valmiita
odottamaan muutamia päiviä Suomen lopullista vastausta, mutta ellei
ehtoja hyväksyttäisi, kovennettaisiin niitä, samalla kun Moskova aikoi siinä tapauksessa tehdä lopullisen sopimuksen Kuusisen hallituksen kans-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
50/134
- 45 –
sa. Samana päivänä hylkäsivät Ruotsi ja Norja lopullisesti
länsivaltojen kauttakuljetuspyynnön. Tukholman kautta lähetettiin
tieto hallituksen päätöksestä rauhankysymyksessä sekä aselevonpyyntö
status quo'n pohjalla.
Maaliskuun 6. päivänä annettiin Moskovasta vastaus: neuvottelut voivat alkaa siellä viipymättä; aselepoon ei toistaiseksi suostuttu. Hallitus päätti Tannerin ehdotuksesta kaikilla äänillä yhtä
vastaan, että valtuuskunta lähetettäisiin heti ja että pyydettäisiin
yhden viikon lykkäystä vastauksen antamiseksi länsivaltain aseellisen avun tarjoukseen. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunta omaksui, myöskin kaikilla äänillä yhtä vastaan, hallituksen kannan.
Valtuutetuiksi määrättiin Ryti, Paasikivi, Walden ja Voionmaa;
he matkustivat maaliskuun 7. päivänä Moskovaan,
Samana päivänä saapui eversti Paasonen Pariisista mukanaan uusia tietoja länsivaltain avustussuunnitelmista. Lukumäärä oli, mikäli hän asiaa tunsi, korotettu 57.000 aktiivimieheksi, joista 15.500
lähtisi matkalle maaliskuun 15. päivänä. Nämä tiedot tulivat kuitenkin liian myöhään voidakseen vaikuttaa hallituksen päätökseen.
8:nnen päivän illalla oli Moskovassa rauhanvaltuuskunnan ja
neuvostohallituksen edustajien ensimmäinen kokous. Tällöin kävi selville, että venäläisten vaatimuksia koskevat tiedot oli ymmärretty
väärin. Karjalan kannaksen ynnä Viipurin sekä Laatokan koillispuolella olevan maakaistaleen ynnä Sortavalan sijasta vaadittiin Pietari Suuren rajan mukaisesti yhtenäistä maa-aluetta, jonka pääsuunnaltaan lounaasta koilliseen kulkeva raja lohkaisi koko kaakkoiskolkan
Suomesta. Sitä paitsi vaadittiin varsin laajaa aluetta, mistä ei
erikoisemmin oltu puhuttu, Suomen pohjoisosasta pitkin itärajaa,
Kuusamosta ja Sallasta, samalla kun lisäehdoksi asetettiin, että rakennettaisiin rautatie Kemijärveltä uudelle rajalle. Sensijaan ei
ollut kysymys puolustusliitosta.
Kovennetut ehdot tulivat Helsingissä tiedoksi seuraavana päivänä. Seurauksena siitä oli, että hallituksen piirissä alettiin jossain määrin uudelleen laskelmoida länsivaltain avun kustannuksella.
Helsingissä toimivat mainittujen valtain lähettiläät pidensivät samana päivänä hallituksen pyynnöstä vastauksen määräaikaa maaliskuun
12. päivään. Mutta valtioneuvoston täysistunnossa klo 10 illalla
Tanner esitti ylipäällikön lähettämän, sotilaallista asemaa valaisevan katsauksen, joka oli laadittu eri rintamaosien päälliköiltä vaadittujen tietojen pohjalla. Tästä suorasukaisesta ensikäden tilannekatsauksesta kävi ilmi, että asema oli tosiasiallisesti toivoton
Karjalan kannaksella, jonka läpi vihollisen oli katsottava pian voivan tunkeutua. Kun näin ollen ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta, että voisimme mainitsemisen arvoisen ajan vastustaa painetta
tai edes olettaa kykenevämme kestämään, kunnes länsivaltain mahdollinen apu alkaisi vaikuttaa, ehdotti Tanner, että Moskovassa olevalle valtuuskunnalle annettaisiin avoin valtakirja neuvottelujen jatkamiseksi, ehdotus hyväksyttiin kaikilla äänillä kahta vastaan.
Maaliskuun 11. päivänä eduskunnan ulkoasiainvaliokunta hyväksyi 13 äänellä 4 vastaan hallituksen toimenpiteet rauhan-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
51/134
- 46 –
kysymyksessä. Samana päivänä Chamberlain ja Daladier antoivat
julistuksen avunannosta Suomelle, joka oli riippuvainen ainoastaan
Suomen pyynnöstä. Seuraavana päivänä olivat länsivallat yhä liikkeellä kauttakuljetuskysymyksessä; Vereker antoi toiveita, että apua
lähetettäisiin Ruotsin ja Norjan asennoitumisesta riippumatta. Mutta
tästä toimintalinjasta oli Suomen hallitus nyt lopullisesti luopunut: maaliskuun 12. päivänä se päätti antaa valtuutetuilleen valtakirjan rauhansopimuksen allekirjoittamiseksi; päätöstä vastaan esitti kaksi ministeriä vastalauseensa. Seuraavana aamuna saatiin Moskovasta virallinen tieto rauhan solmiamisesta.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
52/134
- 47 –
S o t a i n v ä l i n e n
a i k a 1 9 4 0 – 4 1 .
====================================================
Kun sota vielä jatkui, oli ajatus pohjoismaisesta puolustusliitosta, joka käsittäisi Suomen, Ruotsin ja Norjan, otettu
valmistavan keskustelun alaiseksi. Aloite läksi Suomesta. Edellämainitussa tapaamisessa pääministeri Hanssonin kanssa helmikuun 27.
päivänä 1940 Tanner oli esittänyt kysymyksen tällaisesta liitosta.
Hansson ei ollut asettunut torjuvalle kannalle ja oli mm. huomauttanut, että Neuvostoliiton hyökkäystä Suomea vastaan tuskin olisi tapahtunut, jos pohjoismainen puolustusliitto olisi ollut olemassa.
Maaliskuun 11. päivänä otti Hansson asian esille ulkoasiainvaliokunnassa ja puhui tällöin samaan suuntaan kuin Tannerin tavatessaan.
Myöskin Norjan ulkoasianjohdon kanssa keskusteltiin ennen Moskovan
rauhan tekemistä mahdollisesta puolustusliitosta.
Nämä valmistavat keskustelut olivat kuitenkin suullisia, minkä
vuoksi ne ovat jättäneet asiakirjoihin varsin vähäpätöisiä jälkiä.
Maaliskuun 18. päivänä Suomen ulkoasiainministeriö ilmoitti kaikille
ulkomaisille lähetystöille Suomen ja ennen rauhantekoa ehdottaneen
Ruotsille ja Norjalle, että kaikki kolme valtiota tekisivät puolustusliiton, siten toivottiin voitavan saavuttaa takeet uusille rajoille ja estää Neuvostoliiton hyökkäyksen mahdollinen toistuminen.
Sekä Ruotsi että Norja olivat omankin turvallisuutensa huomioonottaen osoittautuneet kiinnostuneiksi ajatuksesta ja selittäneet olevansa valmiita tutkimaan mahdollisuuksia. Toistaiseksi ei ollut käännytty Tanskan puoleen, mutta tarkoitus oli, että ruotsalaiselta taholta koetettaisiin päästä kosketukseen asiassa Tanskan ulkoasianjohdon kanssa.
Kysymys ei koskaan päässyt valmistavaa astetta kauemmaksi. Venäläinen uutistoimisto TASS julkaisi maaliskuun 20. päivänä kommunikean, joka sisälsi terävän hyökkäyksen suunnitellun pohjoismaisen
puolustusliittoa, kimppuun, leimaten sen tähdätyksi hyvityssotatarkoituksessa Neuvostoliittoa vastaan. Tätä käsitystä vastaan polemisoivat pohjoismaiden sanomalehdet ja myöskin Suomen ulkoasianministeri, joka eräässä lausunnossa esitti, että suunnitellun liiton tehtävä oli puhtaasti defensiivinen ja tarkoitti ainoastaan liittoutuneitten valtioiden puolueettomuuden ja koskemattomuuden turvaamista.
Näillä dementioilla ei luonnollisesti ollut mitään vaikutusta, sillä
TASSin toimisto oli Neuvostoliiton ulkopolitiikan orgaani. Tavatessaan maaliskuun 21. päivänä Paasikiven ja Voionmaan, jotka rauhanteon jälkeen olivat jääneet Moskovaan järjestämään käytännöllisiä asioita, Molotov otti puheeksi kysymyksen pohjoismaisesta puolustusliitosta. Viitaten maaliskuun l4:ntenä, rauhanteon jälkeisenä päivänä
Norjan suurkäräjäin puhemiehen Hambron pitämään puheeseen, jossa hän
oli nimittänyt Suomen uusia rajoja väliaikaisiksi, hän selitti, että
neuvostohallitus katsoi suunnitellun liiton olevan tähdätty hyökkäystarkoituksessa Neuvostoliittoa vastaan ja senvuoksi ristiriidassa
puolueettomuuden sekä rauhansopimuksen 3. artiklan kanssa, joka
kielsi molempia sopimusvaltoja liittymästä mihinkään toista sopimusvaltaa vastaan tähdättyyn vihamieliseen
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
53/134
- 48 –
valtioyhtymään tai liittymästä mihinkään sitä vastaan kohdistettuun sopimukseen. Tätä lausuntoa ei kuitenkaan saatettu julkisuuteen.
TASSin toimiston hyökkäys ei puolivirallisesta luonteestaan
huolimatta ollut kylliksi katkaisemaan pohjoismaisen liiton valmisteluja. Niitä jatkettiin kaikissa kolmessa maassa, jotka olivat lähinnä kiinnostuneita asiasta. Maaliskuun 25. päivänä Hansson siten
mainitsi radiopuheessa, että Ruotsin hallitus jatkoi suunnitellun
liiton mahdollisuuksien tutkimista. Mutta kolme päivää myöhemmin,
maaliskuun 28:ntena, Suomen ulkoasianministeri sai Güntheriltä ilmoituksen, että Neuvostoliitto oli samana päivänä virallisesti ja
terävässä muodossa tiedoittanut Ruotsille ja Norjalle pitävänsä pohjoismaista puolustusliittoa puolueettomuuteen soveltumattomana; jos
sellainen muodostettaisiin, tekisi Neuvostoliitto siitä johtopäätöksensä ja muuttaisi suhtautumistaan kysymyksessäoleviin valtioihin. Tämän démarchen jälkeen liittoajatus oli toistaiseksi käytännöllisesti katsoen kuollut, vaikka siitä ei luovuttu, vaan lykättiin
tulevaisuuteen.
Vielä puoli vuotta myöhemmin, syyskuun 27. päivänä 1940, Molotov otti kysymyksen esille keskustellessaan Paasikiveven kanssa, joka silloin toimi Suomen lähettiläänä Moskovassa. Ulkoasiankomissaari
sanoi saaneensa tiedon Ruotsin ja Suomen kesken olevasta salaisesta
liitosta tai sopimuksesta, joka oli tähdätty Neuvostoliittoa vastaan
ja oli ristiriidassa rauhansopimuksen 3. artiklan kanssa. Paasikivi
torjui tämän tiedon todenperäisyyden ja esitti hallituksen kehoituksesta ja sen nimissä lokakuun 9. päivänä uudistetun vakuutuksen,
ettei minkäänlaatuista salaista liittoa tai sopimusta ollut Ruotsin
ja Suomen kesken tehty.
Myöskin Saksan lehdistö oli suhtautunut kriitillisesti ja torjuvasti kysymykseen pohjoismaisesta puolustusliitosta. Kun se oli
hallituksen täydellisesti kontrolloima, voidaan lähteä siitä, että
lehdistö kuvasti hallituksen käsitystä, mutta mihinkään virallisiin
démarcheihin ei Saksan taholta ryhdytty.
Saksan hyökkäys Tanskaan ja Norjaan huhtikuun 9. päivänä 1940
vaikutti epäedullisesti Suomen ulkopoliittiseen asemaan. Samalla tavalla kuin Ruotsikin oli myös Suomi nyt sen muurin sisäpuolella,
jonka Saksa oli rakentanut pitkin Pohjanmerta, Pohjois-Atlantia ja
Jäämerta. Maan ainoat yhteydet ulkomaailmaan kulkivat Petsamon kautta ja tätäkin tietä voitiin käyttää ainoastaan Saksan ja länsivaltain suostumuksella. Alkukesästä Ranska murtui Saksan hyökkäykseen.
Italia yhtyi sotaan Saksan liittolaisena, Brittein valtakunta jatkoi
yksin taistelua akselivaltoja vastaan, sen pikaista tappiota pidettiin Suomessa varsin yleisesti todennäköisenä.
Mainitut tapahtumat eivät voineet olla vaikuttamatta Suomen
ulkopoliittiseen asenteeseen. Katsottiin oltavan pakoitettuja ottamaan huomioon, että Neuvostoliitto toisaalta oli voittanut lisääntynyttä toimintavapautta, koska sen ei tarvinnut enää välittää länsivallalta, ja toisaalta taas se
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
54/134
- 49 –
Saksan todennäköisesti varsin pikaisen voiton johdosta katsoi
olevansa pakotettu ryhtymään pikaisiin toimenpiteisiin vahvistaakseen mahdollisuuksiensa mukaan strategista asemaansa odotettua
natsismia vastaan käytävää ratkaisevaa taistelua varsien. Missä määrin nämä tekijät todellakin pääsivät vaikuttamaan, on mahdotonta
päätellä; joka tapauksessa niitä pidettiin tosiasioina, ja siksi ne
vaikuttivat mielialoihin Suomessa. Hyökkäämättömyys- ja sovintomenetelmäpakti oli Neuvostoliiton ja Saksan välillä tosin edelleen voimassa, eikä mikään tosiasiallisesti viitannut siihen, ettei se olisi
sellaisena pysynyt, mutta varsin laajalti ei siihen uskottu. Talvisota ja Moskovan rauha olivat jättäneet jälkeensä toisaalta voimakkaan Neuvostoliiton pelon ja toisaalta tunnepohjaisen toivon, että
vanhat rajat voitaisiin palauttaa. Nämä molemmat seikat yhdessä muodostivat mielialaa, ilmeisesti myöskin hallituspiireissä, ja vaikuttivat ulkopoliittiseen asennoitumiseen.
Suomen ja Neuvostoliiton suhdetta sotainvälisenä aikana 194041 valaistaan Suomen Sini-valkoisessa kirjassa II. Sen vuoksi ei ole
välttämätöntä tässä yhdeydessä käsitellä kysymystä laajasti. Täysin
ei sitä kuitenkaan voida sivuuttaa. Vaikka lähdettäisiinkin siitä,
että viralliseen tapahtumain kuvaukseen mainitussa julkaisussa on
ehkä vaikuttanut se kiihoittunut, melkeinpä pakokauhuntapainen mieliala, joka erikoisesti kesällä 1940 oli vallalla hyvin laajoissa
piireissä Suomessa, sopii se kuitenkin valaisemaan vallitsevaa rauhattomuutta.
On mainittava, että venäläiset vaativat korvausta omaisuudesta, joka jo ennen rauhantekoa oli viety pois sittemmin luovutetulta alueelta tai siellä hävitetty, vaikka sellaisella vaatimuksella ei ollut mitään tukea rauhansopimuksessa, että vaadittiin ja
saatiin oikeus rautatieyhteyteen vuokratun Hangon alueen kanssa, että harjoitettiin voimakasta painostusta Petsamon nikkelilöydön konsession hankkimiseksi, jota koskeva sopimus oli tehty jo 1934 englantilais-kanadalaisen yhtiön kanssa, jne. Petsamon kysymys oli erikoisen itsepintainen ja uhkaava. Brittiläinen yhtiö kieltäytyi luopumasta oikeudellisesti pätevistä vaatimuksistaan ja sai tukea Englannin diplomatialta. Tästä huolimatta oli Venäjän painostus voimakas. Niinpä apulaisulkoasiankomissaari Vyshinski selitti lokakuun
30. päivänä 1940 keskustelussa Paasikiven kanssa, että Neuvostoliiton oli pakko ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin, jollei Suomi järjestäisi asiaa sen toivomuksen mukaisesti. Molotov uudisti uhkauksen Paasikivelle marraskuun 2. päivänä ilmaisten harminsa siitä,
että Suomi vitkasteli asiassa ja lausui, että Neuvostoliitto ryhtyisi toimenpiteisiin, mutta ei ilmoittanut kuitenkaan niiden laatua.
Tammikuun 15 päivänä 1941 Vyshinski selitti Paasikivelle, että neuvostohallitus kyllä löytäisi keinot asian järjestämiseksi, jollei
Suomi sitä tekisi. Näiden melko avointen uhkauksien vuoksi hallitus
katsoi olevansa pakotettu taipumaan, ja tammikuun lopulla se selitti
olevansa valmis ottamaan kaivokset haltuunsa ja jättämään niiden
hallinnon ja käytön suomalais-venäläiselle sekayhtiölle, jonka hallituksessa kuitenkin oli kotimainen enemmistö; työnjohto ja työväki
olisivat myöskin kotimaisia. Neuvostoliitto saisi
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
55/134
- 50 –
kiinteän osuuden tuotannosta. Tämä ehdotus hylättiin. Sittemmin kysymys jäi unohduksiin, todennäköisesti suurpoliittisen tilanteen kehityksen vuoksi.
Neuvostoliiton asenne diplomaattisissa suhteissa sotainvälisenä aikana muuttui yhä tiukemmaksi.
Kun kesällä 1940 neuvostoystävällisten mielenosoituksien yhteydessä oli pidätetty joukko henkilöitä kuulustelua varten, esitti
Neuvostoliiton lähettiläs Zotov pääministerille suullisen tiedustelun, joka sisällöltään oli protestin luontoinen. Kohta senjälkeen
hän lausui, samoin henkilökohtaisesti pääministeriä tavatessaan, että ministeri Tannerin toiminta, mikäli se oli neuvostohallitukselle
tunnettua, oli omiaan vaikeuttamaan suotuisien suhteiden kehittymistä Neuvostoliiton ja Suonien kesken; sen vuoksi oli toivottavaa, että hän
eroaisi. Ryti selitti, että tämän käsityksen täytyi johtua
erehdyksestä, mutta ilmoitti kuitenkin Tannerille, mitä Zotov oli
sanonut. Seuraus oli, että Tanner erosi hallituksesta 16. päivänä
elokuuta.
Tunnettua on myöskin, että presidentti Kallion kuoleman jälkeen Neuvostoliiton radio mainitsi muutamia henkilöitä, joiden ehdokkuus tulevissa presidentivaaleissa oli katsottava epäystävälliseksi mielenilmaukseksi Neuvostoliittoa kohtaan. Joulukuun 6. päivänä 1940 luki Molotov Paasikivelle seuraavan ilmoituksen, jonka hän
sitten kirjallisessa muodossa jätti tälle:
"Neuvostohallitus on saanut Mme Kollontaylta tiedon, jonka hänelle ovat antaneet ulkoasianministeri Günther ja Suomen lähettiläs
Wasastjerna, siitä että Ruotsin ja Suomen välillä valmistellaan sopimusta Suomen ulkopolitiikan alistamisesta Tukholman alaiseksi sekä
siitä, että tästä lähtien Suomen ulkopolitiikkaa tulee johtamaan ei
Helsinki vaan Tukholma.
Neuvostohallitus katsoo, että sellainen tila, jos se todella
tulee muodostumaan Helsingin ja Tukholman välisissä suhteissa, tietäisi 12. p:nä maaliskuuta 1940 Neuvostoliiton ja Suomen kesken tehdyn rauhansopimuksen likvidoimista, jonka sopimuksen mukaan Neuvostoliiton sopimuskumppanina on, ei vasallisuuden alainen Suomi, jolta
puuttuu mahdollisuus vastata sopimuksen täyttämisestä, vaan riippumaton Suomen valtakunta, jolla on oma ulkopolitiikkansa ja joka kykenee vastaamaan mainitussa sopimuksessa ottamistaan sitoumuksista.
Neuvostohallitus kehoittaa Suomen hallitusta punnitsemaan
kaikkea ylläsanottua ja harkitsemaan niitä seurauksia, joihin vie
sellainen Suomen sopimus minkä tahansa ulkomaisen valtakunnan kanssa, mukaanluettuna myös Ruotsi.
Me emme halua sekaantua asiaan, emmekä tee mitään, viittailuja
uuden presidentin henkilön suhteen, mutta me seuraamma tarkkaan vaalivalmisteluja. Jos Suomi toivoo rauhaa, riippuu se siitä, kuka valitaan. On selvää, että jos joku sellainen henkilö kuin Tanner, Kivimäki, Mannerheim tai Svinhufvud valitaan presidentiksi, me teemme
siitä johtopäätöksen, ettei Suomi tahdo ottaa vaarin Neuvostoliiton
kanssa tehdystä rauhansopimuksesta."
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
56/134
- 51 –
Tämän ilmoituksen ensimmäisen kohdan pohjana on ilmeisesti joku huhu jatkuvista periaatteellisista keskusteluista mahdollisen
vastaisen liiton muodostamiseksi. Ei tarvinne vakuuttaa, ettei sillä
esitetyssä muodossaan ollut todellisuuspohjaa.
Useat muut asianhaarat myötävaikuttivat siihen epävarmuuden
tunteeseen, joka Suomessa vallitsi, mutta ne voitaneen tässä sivuuttaa.
Niihin tulivat lisäksi tapahtumat Baltian pikkuvaltioissa,
jotka näihin samoihin, aikoihin lakkasivat olemasta itsenäisiä valtioita. Tämä herätti levottomuutta laajoissa piireissä Suomessa.
Niiden tapahtumain kulkua, jotka saivat alkunsa myöhäiskesällä
ja kehittyivät vähitellen sotilaalliseksi yhteistoiminnaksi Suomen
ja Saksan kesken, ei voida rekonstruoida samanaikuisten lähteitten
avulla. On senvuoksi ollut välttämätöntä koettaa täyttää aukkoa sellaisille henkilöille tehdyillä tiedusteluilla, jotka kysymyksessä
olevana aikana kuuluivat maan poliittisiin tai sotilaallisiin johtopiireihin. Saatujen vastausten sekä erinäisten henkilöiden yksityisten muistiinpanojen avulla on tapahtumia voitu jotenkin valaista,
mutta useat seikat ovat yhä vielä hämäriä tai epäselviä. Tähän vaikuttaa sekin, että kaksi niistä henkilöistä, joilla kesän ja syksyn
kuluessa oli keskeinen asema, nimittäin presidentti Kallio ja ulkoasiainministeri Zitting, ovat kuolleet ja että puolustusministeri
Walden vaikean sairauden vuoksi on estynyt antamasta mitään selvityksiä.
Seuraavat asianhaarat käyvät ilmi saaduista tiedoista: elokuun
keskivaiheilla 1940 tai - pikemminkin - sen loppupuolella kävi armeijan ylipäällikköä, sotamarsalkka Mannerheimia tapaamassa eräs
saksalainen upseeri, joka Saksan sotaviomien puolesta ehdotti, että
Saksa saisi järjestää miehistön (lomalaisten) ja sotarvikkeiden läpikuljetuksen Suomen kautta Norjaan ja takaisin;
sotamarsalkka selitti, että sellainen oikeuden myöntäminen ei
kuulunut hänelle, vaan hallitukselle, minkä vuoksi hän kehoitti saksalaista upseeria kääntymään hallituksen puoleen;
Kun lähetti kuitenkin selitti, että hänellä oli nimenomainen
määräys kääntyä vain ylipäällikön puoleen, esitteli sotamarsalkka
asian tasavallan presidentille ja ilmoitti saksalaiselle upseerille
täten saamastaan myönteisestä vastauksesta.
Tästä valmistavasta kosketuksesta ei ole asiakirjoissa säilynyt mitään jälkiä, neuvotteluja käytiin yksinomaan suullisesti.
Molempien maiden sotilasjohtojen kesken tehtiin sopimus kauttakuljetuksen toimeenpanosta ja teknillisistä yksityisseikoista.
Hankittujen tietojen mukaan oli tällöin tapahtunut niin, että saksalisten pyynnöstä ja puolustusministeri Waldenin suullisen määräyksen
perusteella kenraalimajuri Talvela ja majuri Stewen matkustivat Saksaan asiasta neuvottelemaan. Kun maastotutkimukset osoittautuivat
välttämättömiksi,
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
57/134
- 52 –
lensi Talvela seurassaan yksi saksalainen upseeri PohjoisSuomeen ottamaan selvää olosuhteista. Kun kauttakuljetus oli teknillisesti järjestetty, sai Talvela, joka muista syistä oleskeli Lapissa, Waldenilta tehtävkseen sen valvonnan. Koska Talvelalla oli muitakin puuhia, joutui majuri Stewen käytännössä hoitamaan valvontaa
tullen vähitellen yhä enemmän suoranaisesti riippuvaiseksi Puolustusvoimain Pääesikunnasta. Talvela menetti siten vähitellen kaiken
kosketuksen valvontaan.
Varsinainen
kauttakuljetus
alkoi
syyskuun
loppupuolella.
20:nnen päivän tienoissa ilmoitti Berliinissä oleva Suomen lähettiläs Kivimäki kuulleensa varmana tietona, että Norjaan määrättyjä saksalaisia laivoja miehistöineen ja tarvikkeineen oli matkalla
Suomeen. Hän sai silloin, otaksuttavasti ulkoasiainministeri Wittingin kautta, määräyksen tehdä Saksan ulkoasiainjohdon kanssa sopimuksen asiasta esikuvanaan Neuvostoliiton kauttakuljetus Hankoon. Kun
Kivimäki esitti ehdotuksen tästä, hylättiin se aluksi, koska kauttakuljetusta saksalaisella taholla pidettiin liian vähäpätöisenä asiana, jotta sitä varten tarvittaisiin muodollinen sopimus, mutta kun
Kivimäki sitä vaatimalla vaati, suostuttiin laatimaan varsinainen
asiakirja.
Sopimus, joka tehtiin ”noottien vaihdolla” ja päivättiin syyskuun 22:nneksi, oli sisällöltään seuraava:
"Suomen hallitus sallii Saksan valtakunnan hallituksen pyynnöstä
sotatarvikkeiden
ja
niitä
seuraavan
miehistän
kauttakuljetuksen Itämeren pohjoisista satamista Rovaniemen kautta pohjoisen Jäämeren tietä pitkin Kirkkoniemeen Pohjois-Norjassa.
2. Saksan valtakunnanhallitus ilmoittaa aikanaan Suomen hallitukselle kysymykseentulevista purkaussatamista, kuljetus-laivain lukumäärästä, niiden saapumis- ja lähtöpäivistä sekä lasketuista päivittäisistä kuljetusmatkoista Pohjois-Suomessa.
3. Saksan valtakunnanhallitus antaa viimeistään päivää ennen
kuljetuslaivan saapumista Suomen hallitukselle kaikki asiaan kuuluvat tiedot.
4. Aseet kuljetetaan erikoisvaunuissa erillään miehistöstä.
Asevaunujen vartiopäällystöstä ja miehistöstä tehdään erikoinen sopimus.
Sopimuksen
sanamuoto
oli
laadittu
Saksan
ulkoasiainministeriössä. Se käy selvästi ilmi Kivimäen muistiinpanoista.
Sanamuoto poikkeaa siitä, mitä valmistavan kosketuksen yhteydessä on ilmoitettu. Lomalaisista ei puhuta mitään, ainoastaan sotakalustosta ja sitä seuraavasta saattomiehistöstä ("Begleitpersonal"). Miehistön lukumäärästä ei sanota mitään, vaan kun puhutaan
aseiden kuljetuksesta erikoisvaunuissa, näytään ajatellun huomattavasti suurempaa lukumäärää kuin oli välttämätöntä sotatarvikkeiden
vartiointiin ja jälleenlastaukseen. Kivimäen mukaan oli suullisesti
ollut kysymys kertakuljetuksesta - ei siis lomalaisliikenteestä -,
joka käsittäisi korkeintaan 5.000 miestä ynnä epämääräisen kvantiteetin sotatarvikkeita, mutta tästä välipuheesta ei ole jälkeäkään
sopimuksen sanamuodossa.
Mainittakoon, että Saksan ulkoasiainministeriö Kivimäen
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
58/134
- 53 –
nimenomaisen tiedonannon mukaan osoittautui täysin tietämättömäksi aletuista kuljetuksista, kun kysymys siellä ensi kerran otettiin esille. Saksalaisella taholla olijat, siis asiaa hoitaneet yksinomaan sotilasviranomaiset.
Sopimus on, kuten sanottu, päivätty syyskuun 22:nneksi, mutta
ensimmäinen lähetys (tankkilaiva) saapui Vaasaan jo saman kuun 21.
päivänä. 22. tai 23. päivänä alkoi joukkojen ja autojen kauttakuljetus. Ilmeistä on, että kuljetuslaivat eivät ainoastaan olleet matkalla, vaan jo lähenivät määräpaikkaansa, kun ilmoitus niiden saapumisesta tehtiin. Sopimus laadittiin Berliinissä, suurimmassa kiireessä laillistuttamaan fait accompli.
Kaikki tässä tapahtui itse asiassa niin nopeasti ja niin salaperäisesti, että hallituksen jäsenten enemmistö sai siitä tiedon
vasta sitten, kun saksalaiset laivat olivat Vaasan satamassa. Sisäasiainministeri sai ensi ilmoituksen poliisilta, joka puhelimitse
tiedusteli, miten syntyneessä tilanteessa oli meneteltävä; käännyttyään pääministerin puoleen hän sai kuulla, että kaikki oli oikeassa
järjestyksessä. Myöskin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeri
oli alaistensa viranomaisten tiedusteluista saanut ensi tietonsa
saksalaisten kuljetuslaivaan saapumisesta. Kohta sopimuksen allekirjoituksen tapahduttua tiedoitettiin hallituksen jäsenille sen olemassaolosta, tällöin pääministeri viittasi siihen Ruotsin ja Saksan
väliseen sopimukseen korjaan ja takaisin matkalla olevain lappilaisten kuljetuksesta Ruotsin alueen kautta, joka tehtiin heinäkuun 5.
päivänä samana vuonna, sekä syyskuun 9. päivänä allekirjoitettuun
Suomen ja Neuvostoliiton sopimukseen venäläisten oikeudesta rautatieyhteyteen Hangon kanssa. On kuitenkin ilmeistä, että kaikki nämä
kolme sopimusta olivat luonteeltaan erilaisia. Molemmat, jotka koskivat Saksan asevoimalla miehittämää Norjaa, erosivat toisistaan
siinä, että toisen mukaan, mikäli kysymys oli miehistön kuljetuksesta, sallittiin vain lomalaisten kuljetus, kun taas toinen ei sisältänyt mitään sellaista rajoitusta, ja Hankoa koskevassa sopimuksessa
ei ollut kysymys kuljetuksista sodan aikana miehitettyyn maahan ja
takaisin, vaan rauhanaikaisista yhteyksistä Neuvostoliittoon ja
erään sen hallinnassa vuokrauksen perusteella olevan alueen välillä.
Vaikkei sopimuksessa asiasta sanota mitään, asetettiin alusta alkaen
saksalaista etappimiehistöä Suomen kuljetusteiden varteen; tässä
suhteessa ei sillä ole mitään yhtäläisyyttä kahden mainitun ennakkotapauksen kanssa. Syyskuun 22. päivästä lokakuun 16. päivään saapui
noin 4.700 miestä ja 548 autoa; näistä voimista jäi noin 2.200 Vaasan, Oulun, Rovaniemen ja Ivalon etappeihin. Etappimiehistön vahvuus
vaihteli; sotilastaholta annetun tiedon mukaan sen piti maaliskuun
15. päivänä olla yhteensä vain 870 miestä, jotka olivat sijoitettuina Surkuun, Raumalle, Mäntyluotoon, Haapamäelle, Ylivieskaan, Rovaniemelle ja Ivaloon,
Saattaa olla syytä mainita, että kun Saksan kanssa tehdystä
sopimuksesta heti sen allekirjoittamisen jälkeen ilmoitettiin hallituksen jäsenille, kaksi ministeriä toi julki paheksumisensa sen johdosta, että asia oli pidetty salassa hallitukselta, mutta kukaan ei
esittänyt vastalausetta sopimusta vastaan. Neuvostoliitto, IsoBritannia ja Ruotsi saivat
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
59/134
- 54 –
syyskuun 23. päivänä virallisen ilmoituksen tehdystä kauttakuljetus sopimuksesta.
Syyskuun 22. päivänä tehtyä sopimusta täydennettiin marraskuun
21. päivänä lomaliikennettä koskevan saksalaisten toivomuksen mukaisesti. Tämä tapahtui noottien vaihdolla. Uuden sopimuksen mukaan
saataisiin enintään 750 miestä lomalaismiehistöä viikottain kuljettaa molempiin suuntiin Turun - Rovaniemen - Kirkkoniemen linjalla.
Tämä täydennys osoittaa, että saksalaisella taholla ei ainakaan kuljetusten todellisesti alkaessa otettu laskuihin lomalaisten kuljetusta.
Kuljetusten ja niiden yhteydessä olevain seikkain tehokasta
tarkkailua ei näytä harjoitetun, sillä molempien sopimusten puitteet
ylitettiin huomattavasti. Ei edes ensimmäistä joukkojenkuljetusta,
johon sisältyi 4.700 lentovoimiin kuuluvaa miestä, voitu otsikoida
"Material mit Begleitpersonal" tahi "Urlauber”. Saksalaisilla näyttää olleen täysi vapaus kuljettaa maitse mitä halusivat, sekä joukkoja että kaikenlaisia tarvikkeita.
Kun on luotava kuva vv:ien 1940-41 tapahtumista, on Neuvostoliiton ja Saksan suhteilla ratkaiseva merkitys. Elokuun 23. päivänä
1939 solmitun sopimuksen tehtävänä Saksan kannalta oli todennäköisesti estää mahdollinen kahdenrintaman sota ja turvata selusta, samalla kun taistelu länsivaltoja vastaan jatkui. Kesällä 1940 oli
läntinen probleema osittain ratkaistu, minkä vuoksi sopimus Neuvostoliiton kanssa oli menettänyt merkitystään jossain määrin, mutta ei
täydellisesti. Jäljellä oli vielä vaikea tehtävä: Ison-Britannian
kukistaminen. Tähän aikaan näkyy kuvitellun, että se voitaisiin ratkaista invaasiolla, lähdettiin todennäköisesti siitä, että Neuvostoliitto ei toivonut pikaista ja täydellistä Saksan voittoa lännessä,
vaan päinvastoin piti itseään vakavasti uhattuna, jos Saksa olisi
ollut voitokas. Senvuoksi saattaa olettaa, että johtavat natsit katsoivat olevansa pakoitettuja ottamaan laskelmiinsa mahdollisuuden,
että Iso-Britannia ratkaisevassa vaiheessa saattaisi voittaa Neuvostoliiton liittolaisekseen. Tätä silmällä pitäen koetetiin toisaalta
tunnontarkasti välttää kaikkea, jota voisi katsoa epäystävlliseksi
mainittua valtaa vastaan, samalla kun toisaalta ryhdyttiin eräisiin
sotilaallisiin varovaisuustoimenpiteisiin; näihin voidaan ehkä laskea kuljetukset Suomen kautta Kirkkoniemeen. Joka tapauksessa on
mahdotonta, että elo- ja syyskuunsa 1940 Saksan politiikan päivänkysymyksiin olisi kuulunut välienrikkominen Neuvostoliiton kanssa.
Tätä käsitystä vahvistaa Kivimäen saama vaikutelma virallisen
Saksan asenteesta Suomea kohtaan. Se oli pidättyväinen ja melkoisen
viileä. Raportissaan elokuun 4. päivältä 1940 hän kirjoittaa: "Suomen politiikkaa ei voida rakentaa puheisiin - - - että Englannin
jälkeen tulee Venäjän vuoro. Suomen liittyminenkään akselivaltoihin
ei tuottaisi jonkun siihen ehkä asettamia toiveita. Siihen asti,
jolloin Saksa on vapaa kiinnittämään huomionsa (manner) Euroopan kysymyksiin, ei Suomella ole muuta varmaa tietä kuin yhteisymmärrys
Neuvostoliiton kanssa ja myönnytysten tekeminen sille niin pitkälle
kuin mahdollista. Varmuudella ei voida väittää sitä eikä tätä edes
siitä, eikö Saksa, jos sen hyökkäys Englantiin osoittautuisi odotettua vaikeammaksi, olisi pakotettu jossakin kriitillises-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
60/134
- 55 –
sä vaiheessa antamaan Neuvostoliitolle vapaat kädet.
Syyskuun 25. päivänä Kivimäki tulkitsi raportissaan voimakasta
epäilyään Saksan haluun tarvittaessa tukea Suomea; hänen käsityksensä mukaan ei ainakaan toistaiseksi ollut syytä ottaa sitä huomioon.
Jonkinlainen muutos virallisessa suhtautumisessa oli ehkä. todettavissa; epäluulosta Neuvostoliittoa kohtaan oli Saksa ryhtynyt toimenpiteisiin itärajansa turvaamiseksi ja tällöin mm. järjestänyt
kauttakuljetuksen Kirkkoniemeen; myöskin takavarikon peruuttamista
eräältä Suomeen tarkoitetulta aselähetykseltä jonka saksalaiset olivat talvisodan aikana pysäyttäneet Norjassa, voidaan pitää oireellisena. Olisi kuitenkin väärin tehdä kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä sellaisista seikoista; Saksa oli nimenomaan selittänyt,
että Suomi sai itse hoitaa puolustuksensa.
Saksan poliittisissa piireissä vallitsi yleensä erittäin pessimistinen
käsitys
Suomen
mahdollisuuksista
ja
tulevaisuudentoivoista.
On mahdollista, että Saksan sotilasjohdon asenne poikkesi virallispoliittisesta. Tästä ei Kivimäellä ollut varmaa tietoa. Hän ei
kuitenkaan pitänyt luultavana, vaikka ei luonnollisesti mahdottomana, että Saksan sotilasviranomaiset jo syyskuussa 1940 olisivat katsoneet
kuljetukset
Suomen
kautta
hyökkäyssodan
valmisteluksi
Neuvostoliittoa vastaan.
Jonkinlainen muutos virallisessa asenteessa oli myöhemmin syksyllä huomattavissa, kun invaasiosuunnitelmat Isoa-Britanniaa vastaan olivat rauenneet. Selustan varmentamisen tarve ei enää ollut
yhtä polttava. Brittien vastarinta toivottiin voitavan murtaa lentohyökkäyksillä ja niin kauan kuin nämä jatkuivat, oli sittenkin tärkeää, ettei suuri sota idässä pakottaisi jakamaan lentovoimia.
Molotovin Berliinissä-käynnin aikaa marraskuun 12-14 päivinä
1940 on pidettävä hyvin kriitillisenä Suomelle. On ilmeisesti varmaa, että maamme kohtalo paljon muun ohella oli ajatustenvaihdon
esineenä tai sitä ainakin sivumennen kosketeltiin. Ei ole koskaan
tullut varmasti tunnetuksi, mitkä kysymykset olivat käsittelyn alaisina, vaikka Hitler myöhemmin, venäläis-saksalaisen sodan puhjetessa, eräässä julistuksessa Saksan kansalle antoi siitä tietoja. Useiden yhtäpitävien väitteiden mukaan oli Molotov vaatinut Neuvostoliitolle vapaita käsiä Suomen suhteen ehdottaen Tornionjokea rajaksi
venäläisen ja saksalaisen etupiirin välillä, mutta ei saanut Hitlerin suostumusta ehdotukseen. Venäläiseltä taholta on ilmoitettu Molotovin erittäneen, että saksalaiset joukot vietäisiin pois Suomesta.
Olipa laita miten tahansa, Kivimäki oli hallituksen kehoituksesta jättänyt Saksan ulkoasiainministeriöön muistion, jossa osoitettiin toivomus, että Saksan neuvottelijat koettaisivat lujittaa
Suomen asemaa, jos se tulisi keskustelun alaiseksi. Myöhemmin Kivimäki sai Saksan ulkoasiainministeriöltä ilmoituksen, että Saksan taholta oli Molotovin annettu ymmärtää, ettei Saksa halunnut PohjoisEuroopassa uutta konfliktia. Kun Hitler puheessaan kohta Saksan
hyökkäyksen jälkeen Neuvostoliittoa vastaan oli kosketellut kysymystä edelläesitetyn
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
61/134
- 56 –
ensimmäisen toisinnon mukaisesti, vahvisti sen valtiosihteeri
Weizsäcker, Kivimäen käsityksen mukaan rehellinen ja luotettava
mies, mutta kun vakuutus en virallinen, ei sille voida antaa todistusvoimaa.
Molotovin Berliinin-vierailun jälkeen näyttää Suomen ulkoasiainjohdolla olleen kuitenkin tunne, että Saksan asenne Suomea kohtaan oli muuttunut jossain määrin positiivisemmaksi. Mitään suurta
muutosta tuskin kuitenkaan oli tapahtunut. Kun joulukuussa, niinkuin
edellä on mainittu, Neuvostoliiton radio esitti lausunnon mahdollisista ehdokkaista presidentin vaaleissa Kallion kuoleman jälkeen,
antoivat Saksan ulkoasiainministeriössä huomattavassa asemassa olevat virkamiehet yksityiskeskustelussa Kivimäen kanssa Suomelle neuvon ottaa Venäjän toivomukset huomioon. Selvempi käänne tuntuu tapahtuneen vasta maaliskuussa, kun Ison-Britannian pikaisen voittamisen toiveista näytään luovutun. Todennäköisesti muutettiin ohjelmaa
ja päätettiin ensiksi Neuvostoliiton lannistamisella varmentautua
itää vastaan ja samalla kertaa kestävällä tavalla järjestää akselivaltain huolto, jotta sen tapahduttua voitaisiin taas käydä brittien
kimppuun. Sotaretken Neuvostoliittoa vastaan laskettiin kesävän suhteellisen lyhyen ajan - muutamia viikkoja tai pari kolme kuukautta;
menestyksestä ei ollut epäilystäkään.
Maaliskuun kuluessa 1941 tuli suhteitten kärjistyminen Neuvostoliittoon yleiseksi puheenaiheeksi Berliinin poliittisissa piireissä. Huhu kieli piakkoin alkavasta sodasta, sanottiin, että se puhkeaisi heti Neuvostoliiton kylvöjen päätyttyä. Näistä asioista puhuttiin Kivimäen mukaan varsinkin sotilas- ja puoluepiireissä, mutta
jonkin verran myöskin ulkoasiainministeriön virkamiesten keskuudessa.
Tänä samana keväänä muodostettiin suomalaisista vapaaehtoisista
kokoonpantu
joukko-osasto,
joka
liitettiin
"Waffen-SS"järjestöön. Kuten tunnettua, SS-joukot muodostivat Saksan sotavoimissa erikoislaatuisen osan, joka oli riippumaton asevelvollisesta
armeijasta (Wehrmahtista). Ne muodostettiin kansallissosialistisen
puolueen jäsenistä ja niitä pidettiin valiojoukkoina, joille oli
leimaa antavina piirteinä fanaattinen natsismin ihannointi, horjumaton tottelevaisuus ja uskollisuus "Führer”iä kohtaan. Vuoden 1940
lopulla alkoi Himmler, SS-muodostelmien päällikkö, värvätä SS-miehiä
miehitetyistä maista, joissa oli germaanista asutusta, siis Norjasta, Tanskasta, Hollannista ja Belgiasta. Tarkoituksena oli, että nämä maan ulkopuolella asuvista germaaneista muodostetut joukkoosastot symbolisoisivat ”rodun” yhtenäisyyttä ja yksimielisyyttä.
Kevättalvella 1941 päätettiin - todennäköisesti ajatellen odotettavissa olevaa sotaa Neuvostoliiton kanssa, joka haluttiin saada näyttämään länsimaiselta "ristiretkeltä" bolshevismia vastaan - ulottaa
värväys Ruotsiin ja Suomeen, jolloin poliittisista syistä jätettiin
huomioimatta se seikka, että viimeksimainitun maan väestön enemmistö
ei puhunut germaanista kieltä. Miehitetyistä maista, onnistuttiin
hankkimaan joukko sellaisia miehiä, joita on nimitetty "quislingeiksi", Ruotsissa värväys ei menestynyt; Suomessa se herätti määrätyissä piireissä melko huomattavaa mielenkiintoa, vaikka rahvas yleen-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
62/134
- 57 –
sä pysyikin välinpitämättömällä tai torjuvalla kannalla. Suuri
merkitys oli epäilemättä sillä täysin valheellisella ja harhaanjohtavalla yhtäläisyydellä, joka liikkeellä muka oli 27. jääkäripataljoonan kanssa ja jota käytettiin propagandakeinona. Hankkeen
takana olevien joukossa oli hallituksen jäseniä; ainakin ministeri
Witting toimi aktiivisesti sen hyväksi. Lisäksi myönnettiin vapaaehtoistoimikunnalle valtion varoista rahallista avustusta. Joukko olisi mieluummin nähty yhdistettävän Wehrmachtiin kuin Faffen-SS:ään,
mutta asia jo aikaisemmin oli ratkaistu Saksassa.
Kun asianomaiset saksalaiset viranomaiset olivat hyväksyneet
asetetut ehdot - että vapaaehtoiset muodostaisivat oman pataljoonansa, saisivat täysin uudenaikaisen aseistuksen ja mahdollisimman monipuolisen koulutuksen sekä myöskin säilyttäisivät oman kansallisuutensa, - alkoi pestaus, joka tapahtui ilman värväyspropagandaa, ja
toukokuun kuluessa sekä kesäkuun ensimmäisten päivien aikana vietiin
noin 1.200 miestä Saksaan. Myöhemmin matkusti lisäksi noin 200 miestä täydennysmiehistöksi.
Kuten todistettu on, värväyshommat tehtiin taloudellisesti
mahdollisiksi ykstyispankista hankitulla, valtion varoilla takaisinmaksetulla, pienenpuoleisella lainalla sekä sittemmin ainakin osaksi
ulkoasiainministeriön välityksellä puolustusministeriön käyttövaroista myönnetyillä avustuksilla.
Sivuutettakoon tässä joukon kohtalot seuraavien kahden vuoden
aikana, jonka vapaaehtoiset olivat sitoutuneet olemaan palveluksessa. Se lienee saanut perusteellisen koulutuksen. Se otti osaa taisteluihin Etelä-Venäjällä, joutui kokemaan kovaa kylmien talvien aikana, kärsi huomattavia tappioita ja palasi kotimaahan kesäkuussa
1943 ja hajoitettiin lopullisesti seuraavan kuun alussa.
Koko yritystä ympäröi alusta loppuun melkonen salaperäisyys,
eikä siitä ollut lupa keskustella julkisesti. Joukon muodostamisen
syyksi ilmoitettiin virallisesti, että oli tarkoituksena kouluuttaa
miehistöä, joka olisi perehtynyt uudenaikaisimman sodan tekniikkaan,
tästä olisi hyötyä Suomen puolustusvoimille. Tämä oli luonnollisesti
silkkaa silmälumetta, sillä armeijan tietoja uusista teknillisistä
menettelytavoista ja uusista aseista eivät välitä vapaaehtoiset,
jotka sitoutuvat kahden vuoden palvelukseen, vaan upseeriryhmät,
jotka lähetetään opintomatkalle. Itse asiassa joutui Suomi sotaan
mukaan jo muutamia viikkoja sen jälkeen, kun vapaaehtoiset olivat
matkustaneet Saksaan aloittaakseen 2-vuotisen palveluksensa ”WaffenSS"-joukoissa, he joutuivat siten taistelemaan vieraassa armeijassa,
samalla kun heidän oma maansa tarvitsi kaiken asekelpoisen miehistönsä. Mutta lisäksi on pantava merkille eräs huomionarvoinen seikka; joukko muodostettiin silloin, kun Neuvostoliiton ja Saksan välillä vielä muodollisesti vallitsivat ystävälliset suhteet, ratkaiseva päätös tehtiin jo huhtikuussa. Mäin ollen, liittyessään vihattuun ja pelättyyn ”Waffen-SS"-järjestöön, kansallissosialistisen
puolueen omaan sotajoukkoon, suomalaiset vapaaehtoiset olivat kahden
vuoden ajan käytettävissä ketä vastustajaa vastaan hyvänsä ja mihin
tehtävään tahansa, oliko salaisesti sovittu
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
63/134
- 58 –
että joukko taistelisi yksinomaan Neuvostoliittoa vastaan, ei
ole tunnettua. Joukkojen olemassaolon symbolinen merkitys, joutui
siksi kohdistumaan kansallissosialismin idealogiaan aivan ylimalkaan. Yritys muodostui vahingolliseksi Suomen maineelle, sitäkin
enemmän, kun se salaperäisyys, jolla se ympäröitiin, johti kovasti
liioiteltujen huhujen syntymiseen. Niinpä kerrottiin esim. Neuvostoliiton uutistiedoituksessa, että 15.000 Suomen miestä oli liittynyt
Saksan SS-joukkoihin.
Tämän SS-joukon järjestäminen on yksi silmäänpistävämpiä merkkejä siitä, että kevään 1941 kuluessa Suomen ja Saksan suhteet kehittyivät sydämellisemmiksi.
Huhut piakkoin puhkeavasta saksalais-venäläisestä sodasta
haihtuivat kuitenkin emien
pitkää. Syy tähän on hyvin todennäköisesti löydettävissä Balkanin niemimaalta, missä yritys liittää Jugoslavia akseliryhmään epäonnistui viime hetkessä. Tästä johtui Saksan
Balkanin sotaretki, joka alkoi huhtikuun 6. päivänä. Se johti kylläkin Jugoslavian nopeaan valtaamiseen, ja samoin Kreikan, joka edellisestä syksystä lähtien oli ollut sodassa Italian kanssa. Mutta
toisaalta se lienee antanut aiheen lykätä jo periaatteessa Neuvostoliittoa vastaan päätetyn hyökkäyksen, joka piti aiottuinaan ennen
toukokuun puoliväliä. Mainitun kuukauden kuluessa kehittyi sensijasta uusi Saksan ja Neuvostoliiton suhteita koskeva huhuryöppy, tällä
kertaa oltiin tietävinään, että Saksa esitti kauaskantoisia vaatimuksia, kuten Ukrainan vuokraamista koskevan. Kivimäen käsityksen
mukaan olivat Saksan viranomaiset panneet ne liikkeelle pyrkien johtamaan neuvostohallituksen sellaiseen käsitykseen, että Saksa ryhtyisi neuvotteluihin ennen mahdollista sodan puhkeamista, eikä siis
mitään välittömästi uhkaavaa vaaraa ollut. Itse asiassa istutettiin
koko maailmaan käsitys, että neuvottelut tosiallisesti jatkuivat,
vaikkei niitä ylimalkaan liene ollutkaan.
Merkki tilanteen kehityksestä oli ministeri Schnurren käynti
Helsingissä, toukokuun 20. päivänä hän kävi tervehtimässä presidenttiä Rytiä. Tällöin hän antoi ymmärtää, että Saksa ja Neuvostoliitto
olivat alkaneet neuvottelut. Sota tosin ei ollut varma - Hitler ei
aikonut sitä alkaa, - mutta sellainen mahdollisuus oli kuitenkin
otettava huomioon. Hän ehdotti senvuoksi, että Suomen ja Saksan sotilasjohdot, ollakseen valmiina kaikkien mahdollisuuksien varalta,
sopisivat yhteistoiminnan suuntaviivoista silmälläpitäen sodan puhkeamista ja Suomen joutumista siihen mukaan. Tämä Saksan aloite johti sotilaallisiin neuvotteluihin, jotka tapahtuivat toukokuun lopulla Salzburgissa ja Berliinissä suomalaisen upseeridelegaation ja
Saksan sotilasjohdon edustajien kesken. Keskustelu koski edellämainittua hypoteettista tapausta. Ei tehty suullista eikä kirjallista
sopimusta, tähän ei delegaatiolla ollut valtuuksia, mitä se sekä
Salzburgissa että Berliinissä nimenomaan korosti. Varmana voidaan
pitää, että sotilaallisen yhteistyön päälinjat tietyin edellytyksin
olivat selvät, kun valtuuskunta palasi. Neuvottelujen tulokset tiedoitettiin sotavoimien ylimmälle johdolle.
Tämä kosketus Suomen ja Saksan johtavien sotilaspiirien kesken
tapahtui ajankohtana, jolloin Saksan hyökkäys Neu-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
64/134
- 59 –
vostoliittoa vastaan ei ollut ainoastaan periaatteessa päätetty, vaan myöskin jo valmisteltavana. Periaatteellinen päätös oli
todennäköisesti olemassa jo sinä aikana, jolloin yllämainittu SSjoukko järjestettiin, ja ne, jotka Suomessa intoilivat asian puolesta, olettivat todennäköisesti, että niin oli laita, muunlaisissa
olosuhteissa joukkoa tuskin olisi muodostettu. Tämä on kuidenkin
toisarvoinen kysymys, upseeridelegaation käynti Salzburgissa ja Berliinissä painaa enemmän, vaikka ei ole oikeutta epäillä sen käymien
neuvottelujen ainakin muodollisesti hypoteettista luonnetta.
Toukokuun 30. päivänä esitti presidentti Ryti valtioneuvoston
jäsenille katsauksen tilanteeseen. Hän kuvaili sen. mukaan, mitä hän
kymmenen päivää aikaisemmin oli kuullut ministeri Schnurrelta, Saksan ja Neuvostoliiton suhteitten kehitystä, kosketteli niiden yhteydessä syntyneitä huhuja ja lopetti esityksensä suunnilleen seuraavansisältöiseen yhteenvetoon:
Jännitys on jatkuvasti kasvanut, vaikka venäläiset lienevät
koettaneet tyydyttää Saksaa suurella myöntyväisyydellä taloudellisessa kysymyksissä. Parhaillaan ilmoitetaan olevan käynnissä neuvotteluja, jotka eivät koske vain taloudellisia vaan myös poliittisia
ja sotilaallisia kysymyksiä, ja pelätään niiden joutuvan kriitilliseen vaiheeseen lähimmässä tulevaisuudessa. Molemmat puolet tehostavat vaatimuksiaan sotilaallisin varovaisuustoimenpitein, ja siksi
saattaa olla mahdollista, että saksalaiset lisäävät joukko- ja sotatarvikekuljetuksiaan Suomen kautta. Jos sodanvaara muodostuu niin
uhkaavaksi, että molemmat puolet katsovat olevansa pakotettuja ottamaan sen huomioon, on madollista, että kumpikin puoli, katsomatta
kolmannen vallan oikeuksiin, koettaa hankkia strategisia etuja valtaamalla vierasta aluetta hankkiakseen siten parhaan mahdollisen
lähtöaseman sodankäynnille. Meidän kohdaltamme näyttää vaara uhkaavan useita paikkoja, kuten Ahvenanmaata, Hankoa, Sallaa ja Petsamoa.
Sellaisen tilanteen vallitessa on ylipäällikön harkittava, eikö
myöskin meidän ole ryhdyttävä sotilaallisiin valmistelutoimenpiteisiin.
Samana päivänä sai Kivimäki, joka oli käymässä Helsingissä ja
oli juuri aikeissa palata Berliiniin, tehtävän, joka selvästi osoittaa, miten harhaanjohdettu yleinen mielipide oli Saksasta lähtöisin
olevien huhujen vuoksi. Sotamarsalkka Mannerheimin, puolustusministeri Waldenin, ulkoasiainministeri Wittingin, yleisesikuntapäällikkö
Heinrichsin ja mahdollisesti jonkun muunkin henkilön läsnäollessa
presidentti Ryti antoi hänen tehtäväkseen esittää viipymättä Berliiniin palattuaan sikäläiselle ulkoasiainministeriölle Suomen toivomuksina, että saksalais-venäläiset neuvottelut johtaisivat maamme
itsenäisyyden takaamiseen sekä sen varustamiseen elintarvikkeilla ja
raaka-aineilla, tämän ohella tulisi Kivimäen tehostaa vanhain rajain
palauttamisen toivottavuutta ja että rajoja Itä-Karjalassa parannettaisiin strategisten ja etnografisten näkökohtien mukaisesti. Nämä
toivomukset, jotka ovat todisteena huomattavan korkealle pingoitetuista toiveista, esitettiin seuraavana päivänä, toukokuun 31:na.
Niitä ei ollut formuloitu valtioneuvostossa, niinkuin selostuksesta
käy il-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
65/134
- 60 –
mi.
Huhusota jatkui edelleen. Huhut saivat vahvistuksensa Saksan
rautatieliikenteen suuria rajoituksia koskevista uutisista, jotka
rajoitukset
johtuivat
valtavista
sotilaskuljetuksista
lännestä
itään. Diplomaattipiireissä oltiin kuitenkin jokseenkin yleisesti
sitä mieltä, että Neuvostoliitto antaisi perään, harvat uskoivat sotaan.
Kesäkuun 9. päivänä esitti presidentti, jälleen tilannekatsauksen hallituksen jäsenille. Hän puhui saksalaisten kauttakuljetuksista Pohjois-Suomessa, venäläisistä ja saksalaisista joukkokeskityksistä rajoilla, siviilijunaliikenteen miltei täydellisestä
keskeytymisestä Saksassa jne. Neuvottelujen Neuvostoliiton ja Saksan
kesken ilmoitettiin yhä olevan käynnissä, niiden yhteydessä esitettiin kauaskantoisista vaatimuksia ja sivullisten valtain etuja ja
oikeuksia käytettiin vaihtovälineenä. Saksan vaatimukset olivat laadultaan sellaisia, että suurvalta tuskin saattoi niihin suostua.
Stalinin ilmoitettiin kylläkin yrittäneen säilyttää rauhan pitkällemenevillä myönnytyin sillä, mutta myöskin hänellä oli kenraalinsa ja
natsionalistinsa. Koneisto, joka oli molemmin puolin pantu liikkeelle, oli niin valtava, että oli vaikea sitä pysäyttää. Konflikti
saattoi ennen pitkää saavuttaa polttopisteensä, ehkä jo ennen juhannusta. Myöskin meidän oli ryhdyttävä tarpeellisiin valmiustoimenpiteisiin, minkä vuoksi sotilasjohto oli järjestänyt ylimääräiset kertausharjoitukset ja valmisteli niiden laajentamista. Jos sota Saksan
ja Neuvostoliiton välillä puhkeaisi, keskittyisi se todennäköisesti
jollekin alueelle Itämeren ja Mustanmeren välillä ja ehkä vasta myöhemmin levenisi pohjoiseen. Sellaisesta sodasta saattaisi koko maailmalla olla etua. Saksa oli ainoa valta, jolla oli mahdollisuudet
voittaa Neuvostoliitto tai ainakin huomattavasti heikentää sitä, eikä sekään ollut maailmalle vahingoksi jos Saksakin tällöin heikkenisi. Meille oli Neuvostoliiton heikkeneminen pelastuksen ehto. Jos
Neuvostoliitto voittaisi, muodostuisi Suomen asema vaikeaksi, ehkä
toivottomaksi. Jos silla olisi tilaisuus säilyttää rauha vielä jokunen vuosi, samalla kun suurvallat taistelisivat toisiasa vastaan, ei
ainoakaan valta enää vetäisi sille vertoja. Luonnollisesti meidän
itsemme täytyi toivoa voivamme säilyttää puolueettomuutemme.
Tämän esityksen sävy on vähemmän optimistinen rauhan säilyttämisen suhteen kuin Kivimäen tulkinta Berliinissä olevien ulkomaisten
diplomaattien ja lehtimiespiirien käsityksistä sodan puhkeamisen
aattona, mutta presidentti ei maininnut kesäkuun 9. päivän eikä
myöskään edellisen toukokuun 30. päivänä selonteossa mitään Salzburgin ja Berliinin sotilaallisista neuvotteluista.
Sota Neuvostoliiton ja Saksan välillä puhkesi jo ennen juhannusta. Kesäkuun 22. päivän aamun sarastaessa Saksan sotavoimat kävivät hyökkäykseen yli koko pitkän rintaman. Puheessa, jolla Hitler
heti sodan puhjettua ilmoitti kansalleen suuren uutisen, mainitsi
hän Suomen Saksan liittolaisena. Myöskin Neuvostoliitto piti Suomea
sellaisena. Heti aloitetut vihollisluontoiset toimenpiteet ja varsinkin suuri lentohyökkäys kesäkuun 25. päivänä olivat siitä todistuksena.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
66/134
- 61 –
Neuvostohallituksen asenne oli ilmeisesti aiheutunut siitä,
mitä se katsoi tietävänsä Suomen ja Saksan suhteista. Saattaa nojautua siihen käsitykseen, että Neuvostoliiton tiedot olivat suurin
piirtein samanlaisia kuin brittienkin tiedot. Ja nämä ovat kootut
esitykseen, joka koskee oikeudenkäyntiä parista Suomen kotipaikkaoikeutta nauttineesta ja Isossa-Britanniassa takavarikoidusta laivasta. Siinä sanotaan, että huolimatta ulkoasianministerin selvityksestä lokakuun 1. päivältä 1940, että Saksan kauttakuljetus on väliaikainen ja paikallinen, - minkälaiseksi se Kivimäen erokaan oli tarkoitettu, kuten edellä on mainittu - se jatkui sekä 1940 että 1941.
Talven aikana saksalaiset joukot olivat sijoitettuina rautateitten
solmukohtiin Pohjois-Suomessa, minne myöskin vakinaisia saksalaisia
varikkoja oli järjestetty, helmikuussa 1941 kenraali Seidel, Saksan
ilma-aseen päämajoitusmestari, oli tarkastanut lentokenttiä ja niiden rakentamista varten soveliaita paikkoja pitkin Suomen itärajaa.
Huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa saapui Turkuun useita saksalaisia kuljetuslaivoja. Kesäkuun alkupuolella siirrettiin yksi saksalainen divisioona Pohjois-Norjasta Suomeen, samalla kun toinen
laskettiin maihin Pohjanlahden satamissa. Molemmat sijoitettiin asemiin Rovaniemi keskustanaan. Kesäkuun 20. päivänä meni vielä yksi
saksalainen divisioona Norjan rajan ylitse ja marssi Petsamon tienoille. Seuraavana päivänä oli ilmatorjuntatykistöllä varustetulla
saksalaisilla joukoilla hallussaan Petsamon lentokenttä ja saksalainen lentoase patrulloi Petsamon tienoota. Välittömästi sodan syttymisen jälkeen 22. päivänä kesäkuuta siirrettiin Suomeen lisäksi huomattavia saksalaisia voimia. - Näiden tapahtumain vuoksi "britit
olivat ensin keskeyttäneet ja sitten täydellisesti katkaisseet laivaliikenteen Petsamoon.
Merkitystä oli myöskin sillä, että Suomi vähän ennen sodan
puhkeamista katkaisi diplomaattiset suhteensa Puolaan ja Jugoslaviaan ja suunnitteli eroa Kansainliitosta.
Saattoi tuskin olla mitään epäilystä siitä, että Neuvostoliitto pitäisi Suomea vihollisenaan siitä hetkestä alkaen, jolloin
Saksa ryhtyisi hyökkäykseen.
Suomessa olevista saksalaisista sotilaista esitettyjen tietojen pitäisi suurin piirtein olla perusteltuja. Saksalaisia etappikomennuskuntia, joiden vahvuus oli vaihteleva, oli tosiaankin, niinkuin ennen on mainittu, sijoitettuna puoleen tusinaan tai useampaankin paikkaan Turun ja Ivalon välillä. Rovaniemi oli etappijärjestelmän keskuspaikka, koska rautatie loppui siellä, huhti-toukokuun
vaihteessa saapui, niinkuin sotilastaholta on ilmoitettu, saksalainen pataljoona Suomeen. Kesäkuun 7. ja 21. päivien välisenä aikana
saapui Suomeen eri satamiin kokonaista 74 saksalaista kuljetuslaivaa
tuoden mukanaan divisioonan miehistöä ja suuret määrät varusteita.
Samoihin aikoihin siirrettiin Norjasta toinen divisioona Suomeen,
Virallisesti ilmoitettiin, että etelästä saapuva joukko-osasto tulisi toisen sijaan ja korvaisi sen, kohtaamispaikaksi oli määrätty Rovaniemi. On. ilmeistä, ettei mitään joukkojen vaihtoa tapahtunut,
vaan että molemmat divisioonat jäivät Pohjoissuomeen. Niistä joukoista, joiden ilmoitetaan ylittäneen rajan kesäkuun 20. päivänä
matkallaan Petsamoa kohti, ei ole voitu saada mitään tietoja.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
67/134
- 62 –
S o t a – a i k a 1 9 4 1 – 1 9 4 4 .
======================================
Sodan sytyttyä Suomen poliittinen asema muuttui täydellisesti.
Jos ulkopoliittinen toimintavapaus oli jo aikaisemmin ollut huomattavasti supistunut, rajoittui se nyt yhteen ainoaan suuntaan. Siitä
poikkeaminen vaati sekä päättäväisyyttä että rohkeutta, sillä huomioonottaen Saksan noudattamat menettelytavat se oli hyvin uskallettua. Aluksi politiikkaa hallitsi luottamus idässä saatavaan, Saksan
pikaiseen ja täydelliseen voittoon. Tässä suhteessa oli Suomessa
vallalla oleva käsitys sama kuin maailmassa laajalle levinnyt mielipide. Eräistä tapahtumista ja ilmiöistä kesällä ja syksyllä 1941 käy
ilmi, miten luja usko Suomessa oli Saksan aseiden vastustamattomuuteen.
Suhteet Suomen ja niiden valtojen välillä, jotka niihin aikoihin, jolloin saksalaiset hyökkäsivät Neuvostoliittoon, olivat sodassa Saksan kanssa - siis käytännöllisesti katsoen Suomen ja Englannin
välillä, koska kaikki muut olivat saksalaisten miehittämät - muodostuivat erittäin pulmallisiksi siitä syystä, että Suomikin joutui sotaan. Jo. talvisodasta lähtien oli Englannin yleinen mielipide Suomelle hyvin suosiollinen ja Ison-Britannian hallituksen suhtautuminen oli myöskin ollut suopea. Kun englantilaisista tiedoituksista
keväällä 1941 tuntui käyvän selville, että saksalaisten kuljetukset
Pohjois-Suomessa olivat kehittymässä aivan toiseen suuntaan kuin
alunperin oli ollut tarkoitus, Ison-Britannian hallitus antoi diplomaattista tietä varoituksen ja korosti tätä varoitusta vähän ennen
kesäkuun puoliväliä ryhtymällä rajoittamaan Petsamon liikennettä.
Muistio, jonka Ison-Britannian Helsingin lähettiläs kesäkuun
14. päivänä jätti, oli seuraavansisältöinen:
"Koska Saksa on meidän vihollisemme, tulemme tekemään voitavamme taistellaksemme sitä ja sen liittolaisia vastaan. Jos Suomi
liittyy venäläis-saksalaiseen sotaan Saksan puolella, tulee se menettämään Ison-Britannian avun ja sympatian ja me olemme pakotettuja
kohdistamaan siihen kaiken mahdollisen taloudellisen painostuksen,
mitä meidän vallassamme on. Nykyisen poliittisen tilanteen epävarmuuden takia pysähdytämme Petsamoon matkalla olevat alukset. Niin
pian kun Suomen hallituksen asenne tulee Hänen Majesteettinsa hallituksen tietoon, on tämä valmistautunut silloisen poliittisen ja sotilaallisen tilanteen valossa harkitsemaan kysymystä näiden alusten
jatkuvasta pidättämisestä."
Rajoituksia tiukennettiin lähipäivinä ennen saksalaisten hyökkäystä. Kuitenkin oli Ison-Britannian asenne ilmeisen ystävällinen
vielä heti sodan puhkeamisen jälkeen; myönnettiin ettei Suomi olisi
voinut asevoimin vastustaa saksalaisten joukkojen maihinnousua ja
että Suomella oli oikeus ryhtyä puolustustoimenpiteisiin Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan ilman, että sen voitiin katsoa liittyneen
sotaan saksalaisten puolella. Tähän henkeen puhui ulkoministeri Eden
kesäkuun 26 päivänä keskustelussa Suomen Lontoon lähettilään, ministeri Gripen-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
68/134
- 63 –
bergin kanssa. Mutta, lisäsi hän, jos Suomi ryhtyisi hyökkäämään Saksan liittolaisena, muuttuisi tilanne täydellisesti; arveluttava oire oli erään saksalaisen divisioonan kuljetus Norjasta ruotsalaisen alueen läpi Suomeen. Se oli ruotsalaisten tietojen mukaan
tapahtunut Suomen ja Saksan yhteisestä anomuksesta.
Seuraavana päivänä, kesäkuun 27:ntenä, Gripenberg korosti sähkösanomassaan, että diplomaattisten suhteitten katkeaminen IsoonBritaniaan olisi Suomelle joka tilanteessa sangen vakava tapaus ja
se muodostuisi suureksi onnettomuudeksi, jos oltaisiin oikeutettuja
väittämään, että muodollinen aloite oli tullut Suomen puolelta.
Saksalaiselta taholta harjoitettiin painostusta, kun yritettiin taivuttaa Suomen hallitus ottamaan kysymyksessä oleva askel. Jo
27. päivänä kesäkuuta v. Blücher vihjaisi siihen suuntaan eräässä
keskustelussa ulkoasiainministeri Wittingin kanssa. Heinäkuun 12.
päivänä esitettiin Saksan ulkoasiainministeri v. Ribbentropin suora
kehoitus: "Englanti on jo lähettämällä sotilasvaltuuskunnan sopinut
Neuvostoliiton kanssasotilaallisesta yhteistyöstä. --- Koska Suomi
on Saksan liittolainen Neuvostoliittoa vastaan, pitäisi Suomen jo
periaatteellisista syistä, mutta myöskin estääkseen vakoilun, joka
vahingoittaa Suomen ja Saksan armeijoita, toimittaa pois lähetystönsä Lontoosta ja Ison-Britannian lähetystö täältä." - v. Ribbentrop pyysi pikaista vastausta.
Asian käsittely venyi kuitenkin. Hallitus epäröi ja useita
sähkösanomia vaihdettiin Lontoon-lähetystön kanssa. "Heinäkuun 22.
päivänä ulkoasiainministeri Witting sai kuitenkin presidentiltä valtuudet rajoittaa brittien edustusta Helsingissä aina sen täydelliseen lakkauttamiseen saakka. Witting ehdotti aluksi Verekerille, että henkilökuntaa voitaisiin vähentää lakkauttamalla lähetystön erinäisiä osastoja, jotka olosuhteiden kehittyessä olivat käyneet tarpeettomiksi, mutta heinäkuun 28. päivänä asia ajettiin loppuun. Mainittuna päivänä Witting lähetti Verekerille nootin (aide-mémoire),
jonka sisällys pääpiirteittäin oli seuraava:
Erinäiset toimenpiteet Ison-Britannian taholta Suomen merenkulkua vastaan, jotka heinäkuussa 1941 johtivat valtamerentakaisen
kaupan täydelliseen saartoon, ovat aiheuttaneet normaalisten diplomaattisten yhteyksien lakkaamisen kaupan ja merenkulun alalla, toisaalta Suomi on olosuhteiden pakosta joutunut käymään sotaa yhdessä
Saksan kanssa samalla kuin Iso-Britannia on tehnyt sotilasliiton
Neuvostoliiton kanssa. Seurauksena esitetyistä tosiseikoista on se,
että normaaleja diplomaattisia suhteita ei voida ylläpitää näiden
kahden valtion välillä, Sentähden on Suomi tullut siihen johtopäätökseen, että tapahtumien johdonmukaisuuden takia pitäisi sen Lontoon-lähetystön toistaiseksi lopettaa toimintansa ja että se olisi
kiitollinen brittien hallituksen kannanilmaisusta sen Helsingissä
olevan lähetystön suhteen.
Kun tähän kirjelmään oli saatu vastaus, joka ei muuttanut tilannetta, Witting jätti elokuun 2. päivänä uuden aide-mémoiren, jossa korostettiin ennen esitettyyn näkökantaan viitaten brittien vähän
aikaisemmin toimeenpanemaan ilmahyökkäyk-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
69/134
- 64 –
seen Petsamossa, jota vastaan protestoitiin jyrkästi. Samaan
aikaan Suomi katkaisi diplomaattiset suhteet Isoon-Britanniaan. Kerrottu episoodi todistaa lujaa uskoa Saksan voittoon ei ainoastaan
Neuvostoliitosta vaan myöskin siihen että saataisiin aikaan kompromissirauha Ison-Britannian ja sen odotettavissa olleen liittolaisen;
Yhdysvaltain, kanssa. Tämä pitää paikkansa vielä suuremmassa määrin
siihen nähden, että uuden sodan syttymisen yhteydessä herätettiin
eloon unelma Suur-Suomesta. Tunnetuin ilmaus siitä oli ylipäällikön
päiväkäsky heinäkuun 10 päivältä. Hallitus pidättäytyi antamasta mitään lausuntoa tästä kysymyksestä, mutta muuten ankarasta sotasensuurista huolimatta sanomalehdillä oli suuri vapaus pohtia ItäKarjalaa ja sen merkitystä Suomelle. Ei tyydytty ainoastaan kansalliseen näkökohtaan, joka lähinnä kuluneena aikana oli kadottanut
osan todistusarvoaan sen takia, että runsaasti venäläistä väestöä
oli siirretty Itä-Karjalaan perustettuihin teollisuuslaitoksiin ja
toisaalta Neuvosto-Karjalaan oli liitetty puhtaasti venäjänkielisiä
alueita, jonka vuoksi Itä-Karjalan kansallisuuksien prosentuaaliset
suhteet olivat täydelleen muuttuneet. Sanomalehdistössä esitettiin
kernaasti myös asian strategista puolta, t.s. Suomen tarvetta saada
"turvattu" itäraja. Tätä keskustelua alettiin käydä syksyllä, sen
jälkeen kun Moskovan rauhansopimuksessa luovutetut alueet oli suurimmalta osaltaan vallattu takaisin ja armeija oli Laatokan koillispuolella ylittänyt vanhan rajan. Se strateginen linja, jota pidettiin sopivana Suomen uudeksi rajaksi, kulki Laatokasta Äänisjärveen
suurin piirtein Syvärin virtaa myöten ja Äänisjärvestä pohjoiseen.
Vaikka sensuuri oli hallitukselle keino estää kaikenlainen kannunvalanta Suomen taisteluista ja muista arkaluontoisista kysymyksistä,
sallittiin asian käsittely, niin kauan kuin se tapahtui positiivisessa mielessä; laajentamissuunnitelmien arvostelua ei sallittu.
Toinen ulkopoliittiselta merkitykseltään tärkeä tekijä oli suuri
valtion pääomain sijoitus Itä-Karjalaan. Oli jo sellaisenaan huomattavaa, että ryhdyttiin käynnissä olevan sodan aikana jälleenrakennustyöhön vuonna 194-0 luovutetulla alueella, mutta vielä huomattavampaa oli, että vanhan rajan toisella puolen olevilla alueilla,
jotka eivät koskaan olleet kuuluneet Suomelle, esiintyi erilaisia
melko suuremmoisia laitoksia. Kustannukset suoritettiin sodankäyntiin määrätyistä varoista.
Vaikka hallitus siis toi julki katsantokantansa tekoina eikä
suoranaisina lausuntoina, esiintyi jo sodan ensimmäisen vaiheen aikana huomattavissa poliittisissa asemissa ja hallituksen ulkopuolella olevien henkilöitten julkilausumia, jotka varauksettomasti kannattivat chauvinistista suuntaa. Eduskunnan puhemies Hakkila esitti
radiopuheessa heinäkuun 20. päivänä 1941, kuinka Suomi koko historiansa ajan oli ollut alttiina idän uhkalle. "Jo tämä tosiasia”, hän
jatkoi, ”pakottaa meidät hankkimaan maallemme rajan, joka antaa elämällemme sellaisen turvan, mikä on mahdollinen saavuttaa. ---- Sitä
paitsi halkaisee se raja, joka Moskovan rauhassa vahvistettiin, ja
myöskin aikaisempi rajamme onnettomalla tavalla Suomen suvun alueen,
joka on todellinen kantasuomalainen kulttuurialue, vanha suomalainen
elintila." Tämä lausunto oli huomiota herättävä
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
70/134
- 65 –
ei ainoastaan siksi, että sen antoi eduskunnan puhemies julkisessa esityksessä, vaan myöskin siksi, että puhuja edusti eduskunnan
voimakkainta puoluetta, sosiaalidemokraatteja, joihin chauvinististen mielialojen hyvällä syyllä oli oletettu vaikuttavan verrattomasti vähäisemmin kuin suomalaisiin porvarillisiin puolueisiin.
Pääomansijoitukset Itä-Karjalaan ja mielipiteitten vaihto Suomen uusista rajoista eivät voineet olla jättämättä vaikutelmaa, että
Suomi tavoitteli valloituksia, vaikka hallitus ei tätä koskaan virallisesti myöntänyt. Samalla tavoin kartettiin johdonmukaisesti tekemästä Saksan kanssa liittosopimusta. Ainoa sopimus, joka saatiin
aikaan sodan kestäessä ennen
n.s. Ribbentrop-sopimusta juhannuksena, oli Suomen liittyminen antikomintern-sopimukseen.
Liittyminen päätettiin Saksan, Italian ja Japanin kutsusta.
Asia käsiteltiin valtioneuvostossa molemmissa istunnoissa marraskuun
20. päivänä, mutta sitä ei esitetty eduskunnalle, liittyminen tapahtui marraskuun 25. päivänä 1941, kun alkuperäiset allekirjoittajamaat uudistivat paktin. Ministeri Witting matkusti tarkoitusta varten Berliiniin, missä hän Suomen puolesta allekirjoitti sopimuksen.
Antikominternpaktin sisältö oli seuraava:
Johdannossa todettiin, että kommunistinen internationale uhkasi kaikkia valtioita ja siten maailmanrauhaa.
1. artikla.
"Korkeat sopimuspuolet sopivat siitä, että ne antavat toisilleen tietoja kommunistisen internationalen toiminnasta, neuvottelevat keskenään tarpeellisista vastatoimenpiteistä sekä toteuttavat ne
läheisessä yhteistoiminnassa keskenään."
2. artikla.
"Korkeat sopimuspuolet pyytävät kolmansia valtioita, joiden
sisäistä rauhaa kommunistisen internationalen hävitystyö uhkaa, ryhtymään vastatoimenpiteisiin tämän sopimuksen hengessä tai liittymään
sopimukseen."
Kolmannen artiklan mukaan sopimus tuli voimaan allekirjoittamispäivänä ja oli voimassa 5 Vuotta. Uusi sopimus oli tehtävä
hyvissä ajoin ennen tämän määräajan päättymistä.
Täydentävässä pöytäkirjassa sopimuspuolet sitoutuvat voimassaolevien lakien puitteissa ryhtymään ankariin toimenpiteisiin niitä
henkilöitä vastaan, jotka välillisesti tai välittömästi toimivat
kommunistisen internationalen palveluksessa, sekä paletin edellyttämää yhteistyötä varten asettamaan pysyväisen toimikunnan.
Antikomintern-sopimus oli, kuten näkyy, sisällöltään etupäässä
deklaratoorinen. Jokaisen valtion tuli omassa piirissään ja omien
lakiensa mukaisesti koettaa toteuttaa sopimuksen tarkoitusta. Yhteistyö tulisi pääasiallisesti olemaan vain tiedonantojen vaihtoa ja
neuvotteluja. Suomen liittymistä pidettiin kuitenkin ulkomailla
yleisesti ankkuroitumisena akseliryhmään. Tämä oli sitäkin epäilyttävämpää, kun suhteet Isoon-Britanniaan samaan aikaan olivat suuresti kärjistyneet.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
71/134
- 66 –
Syyskuun 22. päivänä Ison-Britannian hallitus ilmoitti, että
se hyökkäyksen jatkuessa puhtaasti venäläiselle alueelle katsoisi
olevansa pakotettu kohtelemaan Suomen kuten avointa vihollista, ei
ainoastaan sodan kestäessä, vaan myöskin rauhanteossa; jos Suomi sitä vastoin lopettaisi sodan ja tyhjentäisi kaikki vuoden 1939 rajojen ulkopuolella olevat alueet, Englannin hallitus olisi valmis ottamaan harkittavakseen toimenpiteet suhteitten parantamiseksi IsonBritannian ja Suomen välillä.
Vastaus annettiin lokakuun 6. päivänä. Siinä mainittiin marraskuun 30. päivänä 1939 tapahtunut provosoimaton hyökkäys, joka
johti Neuvostoliiton sulkemiseen Kansainliitosta, Moskovan pakkorauhaan, venäläisten painostukseen sotien välisenä aikana ja uudistettuun hyökkäykseen saksalais-venäläisen sodan puhkeamisen yhteydessä. Nyt oli saatu tilaisuus paikan päällä todeta, mihin Suomea
kohtaan tähdättyihin hyökkäysvalmisteluihin maantie- ja rautatierakennusten muodossa Neuvostoliitto oli ryhtynyt heti Suomen itärajan
takana. Kaikki nämä seikat todistivat, että Suomi taisteli puolustaakseen itseään. Suomen valtaamat alueet vuoden 1939 rajojen ulkopuolella eivät sitäpaitsi olleet "puhtaasti venäläisiä", sillä tuoreimman, vuodelta 1930 olevan tilaston mukana oli niiden asujamistosta yli 90 % suomalaista kansallisuutta. Juuri tälle suomalaiselle
asumajistolle Venäjä oli Tarton rauhassa 1920 luvannut laajan itsemääräämisoikeuden, mutta ei ollut lupausta kuitenkaan täyttänyt.
Suomi taisteli puolustussotaansa vapaana kaikista poliittisista velvoituksista, mutta kiitollisena siitä, ettei sen ollut pakko taistella yksin, eikä Suomi voinut käsittää, että Iso-Britannia katsoi
olevansa pakotettu kohtelemaan sitä avoimena vihollisena.
Seuraavaa brittien hallituksen askelta saatiin odottaa kauan.
Vasta marraskuun 28. päivänä Yhdysvallan lähettiläs, joka oli ottanut valvoakseen Englannin intressejä Suomessa, jätti uuden asiaa
koskevan nootin. Siinä todettiin, että Suomen vastaus brittien syyskuun 22. päivänä tekemään esitykseen ei ollut osoittanut minkäänlaista valmiutta noudattaa esitettyjä toivomuksia, vaan päinvastoin
sotilaalliset hyökkäystoimenpiteet Ison-Britannian liittolaista Neuvostoliittoa vastaan olivat jatkuneet venäläisellä alueella ja läheisessä yhteistyössä Saksan kanssa. Suomen hallitus oli yrittänyt
väittää, että sen sota Neuvostoliittoa vastaan ei merkinnyt osallistumista yleiseen eurooppalaiseen sotaan, mutta tätä käsityskantaa
piti Englannin hallitus mahdottomana hyväksyä. Sellaisten olosuhteitten vallitessa Ison-Britannian hallitus katsoi välttämättömäksi
ilmoittaa, että jollei Suomen hallitus viimeistään joulukuun 5. päivänä lopeta sota-operaatioitaan ja vastaisuudessa pidäty aktiivisesta osallistumisesta sotaan, Ison-Britannian hallituksella ei ole
muuta keinoa kuin julistaa sota Suomelle.
Vastaus tähän ultimatumiin on päivätty joulukuun 6:nneksi. Sen
sisältö on pääpiirteissään seuraava:
Viitattuaan Ison-Britannian syyskuun 22. päivän noottiin annettuun vastaukseen, josta kävi ilmi, että Suomen taistelu tarkoitti
ainoastaan maan turvaamista, Suomen hallitus
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
72/134
- 67 –
esitti, että vaikka tärkeitä osia Moskovan pakkorauhan kautta
menetyisiä alueista yhä oli vihollisen hallussa, Suomen sotavoimat
eivät olleet kaukana strategisesta päämäärästään, nimittäin kaikkien
näiden alueiden vapauttamisesta ja sen vaaran horjumisesta, jota vihollisen hyökkäysvalmistelut toisilla alueilla merkitsivät. Tähän ei
sisältynyt
mitään
sellaista,
joka
oikeutti
Ison-Britannian
sodanjulistuksen.
Tämä vastaus aiheutti Yhdysvaltain Helsingissä olevan lähettilään jättämään, joulukuun 6:ntena päivätyn nootin, jossa ilmoitettiin, että koska ultimatiivisesti esitettyjä vaatimuksia ei ollut
täytetty, Ison-Britannian ja Suomen välillä alkaisi joulukuun 7 päivästä lähtien klo 12 päivällä sotatila.
Niinkuin selostuksesta käy ilmi, Ison-Britannian hallitus oli
marraskuun 28. päivänä jätetyssä ultimatumissa luopunut aikaisemmin
esittämästään vaatimuksesta, joka koski joukkojen peräyttämistä vuoden 1939 rajalle; olisi siis riittänyt, että ne olisivat pysyneet
niissä asemissa, joihin ne olivat asettuneet joulukuun 5. päivänä ja
sen jälkeen pidättyneet kaikenlaatuisesta hyökkäystoiminnasta.
Ison-Britannian kanssa käytyjen neuvottelujen rinnalla oli ollut ajatustenvaihtoa Yhdysvaltainkin kanssa, jotka sodan alkamisesta
saakka olivat Helsingissä ja Tukholmassa olevien lähettiläittensä
välityksellä mielenkiinnolla seuranneet tapahtumien kehitystä Suomessa. Niiden tapahtumapaikkana oli osittain ollut Washington ja
osittain Helsinki.
Elokuun 18. päivänä ilmoitti alivaltiosihteeri Sumner Welles,
tavatessaan ministeri Procopén, Yhdysvaltain hallituksen saaneen
tiedon, että neuvostohallitus oli valmis ryhtymään neuvotteluihin
uudesta rauhansopimuksesta Suomen ja Neuvostoliiton kesken, jos Suomen hallitus niin halusi. Tässä sopimuksessa Neuvostoliitto tekisi
Suomelle alueluovutuksia. Ilmoitukseen ei annettu varsinaista vastausta.
Syyskuun kuluessa neuvottelut jatkuivat. Yhdysvallat olivat
ensi sijassa kiinnostuneita kysymyksestä, miten pitkälle Suomi aikoi
ulottaa sotilaalliset operationsa ja oliko sen tarkoituksena taistella koko sota Saksan rinnalla. Tähän vastattiin, että Suomi kävi
sotaa ainoastaan omien tarkoitusperiensä puolesta, nimittäin taatakseen vaputensa ja vastaisen turvallisuutensa.
Syyskuun 22. päivänä tapahtuneen "brittien démarchen jälkeen,
josta Yhdysvallat eivät olleet etukäteen tietoisia, jatkettiin ajatustenvaihtoa. Se keskittyi jatkuvasti edellä esitettyihin kysymyksiin; erikoisesti haluttiin tietää, oliko Suomi aktiivisesti osallistunut sotatoimiin Leningradia vastaan. Procopé kielsi tämän. Tavatessaan valtiosihteeri Hullin lokakuun 3. päivänä Procopé selitti
saamiensa ohjeitten mukaisesti Suomen asennetta: sotatoimien päätarkoituksena oli saavuttaa sotilaallisesti edulliset puolustuslinjat
ja pitää ne hallussa niin kauan kuin sotaa kestäisi; Itä-Karjalan
alkuperäinen väestö oli kansallisuudeltaan suomalaisia, mutta kysymyksessäolevan alueen lopullisesta kohtalosta ei Suomen hallitus
tahtonut esittää kantaansa, vaan odotti siinä suhteessa lopullista
rauhan solmiamista; Suomi katsoi kuitenkin olevansa
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
73/134
- 68 –
oikeutettu alueelliseen hyvitykseen venäläisten hyökkäyksen
vuoksi. Hull kiinnitti huomiota kysymykseen, missä määrin hyökkäys
Itä Karjalaan vaikutti Neuvostoliiton sodankäyntiin yleensä ja sen
yhteyksiin Ison-Britannian kanssa; jos Suomi olisi voinut vakuuttaa,
hän sanoi, ettei se aikonut ylittää vuoden 1939 rajaa, olisi asia
ollut selvä.
Lokakuun 7. päivänä Hull selitti lehtimieskonferenssissa, että
Yhdysvaltain hallitus kiinnitti suurta huomiota kysymykseen, menisikö Suomi vallattuaan menettämänsä alueen yli alkuperäisten rajojensa
ottaakseen osaa yleiseen sotaan; jos näin tapahtuisi, lisäsi hän,
saattoi Yhdysvaltain hallitus hyvin ymmärtää. Ison-Britannian hallituksen kääntymisen Suomen hallituksen puoleen, s.o. syyskuun 22.
päivänä tehdyn ilmoituksen. Pari päivää myöhemmin alivaltiosihteeri
Sumner Welles korosti keskustelussa Procopén kanssa, että Yhdysvaltain yleinen mielipide tulisi myöskin pitämään Suomen vastustajana,
koska Suomi oli antanut Saksalle sotilaallista apua, mutta selitti
kuitenkin yhä toivovansa, että tilanne rauhan solmiamisen aikana
sallisi Yhdysvaltain auttaa Suomea säilyttämään koskemattomuutensa.
Helsingissä oli kuitenkin Yhdysvaltain lähettiläs Schoenfeld
lokakuun 6. päivänä käynyt tapaamassa tasavallan presidenttiä ja
jättänyt hänelle muistion, jonka mukaan Hull oli lokakuun 3. päivänä
tehnyt Procopélle kaksi selvää vihjausta:
1) Yhdysvaltain hallitus oli tullut siihen johtopäätökseen,
että Suomen armeija oli jo tunkeutunut aivan liian kauaksi neuvostoliiton alueelle, jotta tämän tunkeutumisen saattaisi katsoa olevan
sopusoinnussa oikeutetun politiikan kanssa, joka tähtäisi ainoastaan
menetettyjen alueiden takaisinvaltaukseen;
2) olipa Suomen hallituksen tarkoituksena kaikesta huolimatta
jatkaa hyökkäystään tai keskeyttää se piti sen oivaltaa, että Yhdysvaltain hallitus päättävästi omaksui saman kannan kuin IsonBritanniankin hallitus.
3) Lokakuun 27. päivänä Yhdysvaltain Helsingin-lähettiläs jätti tasavallan presidentille muistion, jossa kiinnitettiin huomiota
Suomen jatkuvien hyökkäysoperatioiden arveluttaviin seurauksiin. Lisäksi viitattiin Sumner Wellesin keskusteluun Procopén kanssa elokuun 18. päivänä ja todettiin, ettei Suomi ollut antanut vastausta
ensiksi mainitun tällöin tekemään ilmoitukseen. Tässä tilaisuudessa
Procopé oli esittänyt joukon itsestään selviä näkökohtia takeista ja
muusta sellaisesta, josta amerikkalaisen käsityksen mukaan sopivimmin voitiin keskustella sen jälkeen, kun Suomi oli ilmoittanut olevansa halukas ryhtymään neuvotteluihin. Yhdysvaltain hallitus oli
myöhemmin saanut tietää, että eräät Suomen hallituksen jäsenet julkisissa puheissa sekä Saksan sanomalehdistö ja suurin osa Suomen sanomalehdistä olivat korostaneet, ettei Suomi tekisi rauhaa nykyisin
vallassa olevan neuvostohallituksen kanssa. Yhdysvaltain täytyi katsoa Suomen hallituksen olevan vastuussa siitä, ettei se näyttänyt
merkkiäkään halusta punnita mahdollisuutta saada oikeutetut vaatimuksensa tyydytetyiksi rauhanomaisten neuvottelujen avulla Suomi oli
täten sellaisella
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
74/134
- 69 –
tavalla ja sellaisessa laajuudessa, jotka olivat ristiriidassa
oikeutettua itsepuolustustakoskevan amerikkalaisen käsityksen kanssa, liittynyt sellaiseen politiikkaan, joka uhkasi koko maailmaa.
Yhdysvaltain hallitus oivalsi, että huomattavien saksalaisten sotavoimien oleskelu maassa rajoitti Suomen toimintavapautta, mutta sen
täytyi kuitenkin vaatia, että Suomi, jos se tahtoi säilyttää ystävyyden Yhdysvaltain kanssa, nimenomaan vakuuttaisi aikovansa pidättyä kaikista hyökkäystoimista Neuvostoliiton alueella ja periaatteessa peräyttäisi joukkonsa takaisin linjalle, joka vastaa vuoden
1939 rajaa.
Koko kohtalokkaan kehityksen ajan kesällä ja syksyllä 1941
eduskunta pysyttäytyi jokseenkin passiivisena, eikä hallitus tehnyt
paljonkaan pitääkseen sitä tilanteen ja sen muutosten tasalla. Marraskuun 29. päivänä 1941 pääministeri Rangell esitti kuitenkin eduskunnalle pitkähkön ulkopoliittisen selostuksen tiedotustarkoituksessa ja hankkiakseen kansanedustuslaitoksen kannatuksen. Hän selitti
sodan esinäytöstä ja puhkeamista ja sen jälkeen tapahtunutta tilanteen kehitystä sekä lausui, että sodan silloisessa vaiheessa ei ollut mahdollista esittää lausuntoja sodan poliittisista päämääristä
ja olosuhteitten muodostumisesta rauhanteon jälkeen. Ennakolta sovitun ohjelman mukaisesti luettiin kaikkien puolueitten nimissä julkilausumat, jotka päättyivät siihen, että asianomaiset puolueet olivat
päättäneet hyväksyä yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen.
Hallituksen toimenpiteitten ja esitetyn selostuksen arvostelua ei
yleensä ilmaantunut. Ansaitsee kuitenkin mainita, että yhdessä, nimittäin ruotsalaisen, kansanpuolueen julkilausumassa kohdistettiin
vakavia huomautuksia eräitä hallituksen toiminnan puolia vastaan.
Samoin todettiin, että puolueen eduskuntaryhmä oli moneen kertaan
esittänyt toivomuksen, että hallitus pitäisi eduskuntaa tilanteen ja
sen kehityksen tasalla, minkä vuoksi esitettyä selostusta oli tervehdittävä tyydytyksellä; aikaisemmin eduskunta oli asetettu tärkeitten tapahtuneitten tosiasioitten eteen, eikä sillä ollut ollut
tilaisuutta tuoda käsitystään julki, Ruotsalainen eduskuntaryhmä selitti edelleen, että se oli katsonut toivottavaksi ja maan etujen
mukaiseksi sellaisen lausunnon esittämistä, että Suomi pysyisi uskollisena julistamalleen periaatteelle, että sen sota Neuvostoliittoa vastaan oli puolustus-sotaa eikä valtaussotaa; se, että tehokkaan puolustuksen edellytysten luominen oli sodan tarkoitusperänä,
ei myöskään saanut oikeuttaa pitämään itärajamme ulkopuolella olevien maa-alueitten valtausta ainoana mahdollisuutena saavuttaa kohtuullinen turvallisuus. Antikomintern-sopimukseen liittymisen johdosta ryhmä katsoi välttämättömäksi tuoda julki, että eduskuntaa ei
ollut pidetty täysin informoituna toimenpiteen edellytyksistä ja sisällöstä, toimenpiteen, joka seurauksiltaan näytti epäselvältä ja
senvuoksi riidanalaiselta.
Ruotsalaisen eduskuntaryhmän julkilausuma herätti paljon katkeruutta, se leimattiin epäisänmaalliseksi ja antoi aiheen useisiin
vastalauseisiin – seikka, joka silminnähtävästi johtui edelläkosketellusta sensuurin avulla suoritetusta mielipiteenmuodostuksesta.
Joulukuussa Japanin hyökkäys toi Yhdysvallat sotaan mukaan,
mutta Suomen ja Yhdysvaltain suhteet eivät aluksi muuttuneet tämän
vuoksi.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
75/134
- 70 –
Vuosi 1942 ei aiheuttanut oleellista muutosta Suomen ulkopoliittiseen asemaan. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli myöhäissyksyllä 1941 pysäytetty, talvella oli saksalaisten vaikea pitää asemiaan ja heidät tungettiin jopa jossain määrin taaksepäinkin, mutta
kesällä 1942 he etenivät taas huomattavasti Suomen asema pysyi samanlaisena kuin se oli vuoden 1941 päättyessä: sotatila Neuvostoliiton ja Ison-Britannian kanssa, tosiasiallinen aseveljeys Saksan
kanssa, vaikkakin ilman muodollista liittosopimusta, hyökkäystoimet
oli suoritettu loppuun ja sijoituttu asemiin, joissa pysyttiin aina
Neuvostoliiton kesähyökkäykseen 1944 saakka. Karjalan kannaksella
puolustuslinja kulki suurin piirtein vanhaa rajaa pitkin, tosin
osittain sen Neuvostoliiton puoleisella alueella. Leningrad oli tykistön kantomatkan ulkopuolella. Laatokan ja Äänisjärven välillä pidettiin yleensä Syvärin-linjaa hallussa. Ei tehty mitään yritystä
katkaista Neuvostoliiton yhteydet Muurmaniin, Isosta-Britanniasta ja
Yhdysvalloista saapuvien tavaroitten purkaussatamaan.
Ainoat vuoden 1942 kuluessa sattuneet tapahtumat, jotka herättivät suurempaa poliittista huomiota, olivat Hitlerin ja Himmlerin
käynnit maassa. Ensiksimainittu tapahtui kesäkuussa Suomen Marsalkan
75-vuotispäivän yhteydessä ja sen ilmoitettiin olevan yksinomaan
kohteliaisuuskäynti. Ei tullut tunnetuksi, oliko sillä jotakin poliittista tai sotilaallista tavoitetta. SS-päällikkö Himmler oleskeli maassa heinä-elokuun vaihteessa; hänen vierailunsa oli epävirallinen, mutta hän teki kuitenkin käynnin sekä presidentin että sotavoimain ylipäällikön luokse. Tässäkään tapauksessa ei tullut julkisuuteen mitään, joka olisi viitannut käynnillä olleen poliittisia
tai sotilaallisia tarkoitusperiä. Missään tapauksessa kumpikaan
näistä huomattavista käynneistä ei vaikuttanut poliittiseen asemaan
millään tavoin. Ne lisäsivät kuitenkin yhä liittoutuneiden valtojen
silmissä epäluuloisuutta Suomea kohtaan.
Ainoana poliittisluontoista seikkaa, joka liittyi Himmlerin
Suomessa käyntiin, kosketteli hän keskustelussa pääministeri Rangellin kanssa; se ei ilmeisesti kuitenkaan ollut syynä hänen matkaansa.
Himmler otti puheeksi Suomen juutalais-kysymyksen ja lausui sen yhteydessä m.m. pitävänsä "häpeällisenä”, että Suomi joutui "pakotetuksi" vastaanottamaan juutalaispakolaisia Itävallasta; hän lupasi
huolehtia heidän kuljettamisestaan takaisin Saksaan. Samassa tilaisuudessa Himmler sanoi olevansa sitä mieltä, että Kuollan niemimäen
tultaisiin yhdistämään Suomeen ja korosti niitä taloudellisia mahdollisuuksia, joita sen mineraalirikkaudet tarjosivat,
Keväällä 1939 Suomeen saapuneitten juutalaispakolaisten, pääasiassa itävaltalaisten, kuljettaminen Saksaan pantiin toimeen myöhäissyksyllä 1942. Yrityksen laajeneminen estettiin, kuten tunnettua, viime hetkellä, kun huomattavissa asemissa olevat henkilöt
tarttuivat asiaan. Muutamia pakolaisia - viisi miestä, nainen ja
kaksi lasta - oli kuitenkin jo – marraskuun 6. päivänä 1942 - ehditty kuljettaa Viroon ja luovuttaa saksalaisille.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
76/134
- 71 –
Syksyllä 1942 tapahtui käänne maailmansodassa. Sitä merkitsi
"brittien voitto El Alameinissa, amerikkalais-brittiläinen
maihinnousu Luoteis-Afrikassa ja Saksan hyökkäyksen lopullinen pysäyttäminen Neuvostoliitossa. Tästä ajasta lähtien olivat Saksan voitot lopussa; niitä seurasi koskaan katkeamaton sarja tappioita.
Vuoden 1943 alussa taistelu päättyi Stalingradin jättiläiskamppailuun. Tästä ajankohdasta lähtien toisen maailmansodan loppuratkaisu oli kaikille jokseenkin selvä. Oli ilmeistä, että koko Suomen ulkopolitiikan perusta oli kesäkuusta 1941 alkaen ollut virheellinen: Neuvostoliitto ei tulisi tuhoutumaan, ei edes voitetuksi Uralin länsipuolella. Suotavuus päästä vapautumaan tosiasiallisesta
liittolaisuudesta tappioon ja siten tuhoon tuomitusta natsi-Saksasta
ja irtautumaan sodasta oli kieltämätön ja täytyy olettaa, että johtavat politiikot sen tajusivat. Merkkinä tästä oli hallituksenvaihdos maaliskuun 5. päivänä 1943, jolloin professori Linkomiehestä tuli pää- ja tohtori Ramsaystä ulkoasiainministeri.
Sellainen oli asema, kun Yhdysvallat tekivät aloitteen, joka
osoitti ystävyyttä Suomea kohtaan ja mielenkiintoa sen asioihin. Ministeri Schoenfeld oli vuoden vaihteessa 1942-43 lähtenyt maasta
epämääräiseksi ajaksi ja lähetystön henkilökuntaa oli huomattavasti
vähennetty, mutta diplomaattisia suhteita pidettiin yhä edelleenkin
yllä; Yhdysvaltain väliaikaisena asianhoitajana toimi lähetystösihteeri McClintock. Maaliskuun 20. päivänä 1943 tämä jätti ulkoasiainministeri Ramsaylle nootin, jossa Yhdysvallat tarjosi väitystään
(bona officia) rauhanneuvottelujen aikaansaamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton kesken edellyttäen, että Suomi tunsi luottamusta Yhdysvaltoihin. Nootti oli kirjoitettu silmiinpistävän ystävälliseen muotoon, mutta sisälsi sen huomionarvoisen varoituksen, että tarjousta
ei todennäköisesti tultaisi toistamaan.
Maaliskuun 22. ja 23. päivinä hallituksen ulkoasiainvaliokunta
käsitteli kysymystä ylipäällikön läsnä ollessa. Viimeksimainittuna
päivänä valiokunta päätti:
että ulkoasiainministeri pyytäisi henkilökohtaisesti Yhdysvaltain asiainhoitajalta tarkempia tietoja;
että ulkoasiainministerin ja ministeri Kivimäen välityksellä
jätettäisiin Saksan ulkoasiainministerille tiedonanto Amerikan lähettilään tarjouksesta ja pyydettäisiin hänen lausuntoaan kysymyksessä.
Maaliskuun 24. päivänä ilmoitti ulkoasiainministeri Saksan lähettiläs v. Blücherille, että hänellä oli aikomus käydä tapaamassa
valtakunnan ulkoasiainministeriä Berliinissä esittääkseen hänelle
ajankohtaisen probleeman. Samana päivänä sai McClintock Ramsaylta
kirjeen, jossa pyydettiin tietoja mahdollisten rauhanneuvottelujen
perusteista. Senjälkeen Ramsay matkusti Berliiniin, missä hän 26.
päivänä kohtasi v. Ribbentropin ja ilmoitti tälle Yhdysvaltain nootista. Kuten odotettavissa oli, v. Ribbentrop torjui jyrkästi kaikki
sensuuntaiset ajatukset, että Suomi hyväksyisi Yhdysvaltain tarjouksen.
Ramsayn palattua Helsinkiin hallituksen ulkoasiainvaliokunta
käsitteli kysymystä sen päätöksen mukaisesti ja senjälkeen myöskin
hallitus epävirallisessa istunnossa, v. Blücher,
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
77/134
- 72 –
joka huhtikuun 4. päivänä - ilmeisesti painostustarkoituksessa
- ilmoitti matkustavansa takaisin Berliiniin, jolloin seuraavaksi
päiväksi suunniteltu hänen ja presidentin tapaaminen tuli mahdottomaksi, seurasi tarkkaavaisesti asiain käsittelyä. 6. päivänä hallitus sai tiedoituksen, että Saksan, joka oli esittänyt kaiken, mitä
se asiassa saattoi tuoda esiin, mielestä yhdysvalloille olisi annettava vastaus viivyttelemättä liian kauan.
Huhtikuun 7. päivänä hallituksen ulkoasiainvaliokunta vahvisti
lopullisesti vastauksen perusmuodon, joka samana päivänä ilmoitettiin presidentille. Seuraavana päivänä McClintock jätti uuden muistion, jossa esitettiin, että pieninkin merkki siitä, että Suomi tekisi tässä kysymyksessä epäitsenäisen päätöksen kolmannen asianomaisen painostuksesta, olisi omiaan suuressa määrin huonontamaan suhteita Yhdysvaltoihin. Tämä oli ainoastaan varoitus, joka ei vaatinut
vastausta.
Vaikka kysymystä periaatteessa jo voitiin pitää ratkaistuna ja
koko asia oli senlaatuinen, että sen tarkasti salassa pitäminen oli
erittäin toivottavaa, selosti Ramsay kuitenkin eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle, mitä oli tapahtunut. Tämä todistaa halua saada tukea, joskaan ei itse eduskunnalta, niin ainakin eräältä sen elimeltä.
Selostuksessaan Ramsay korosti olevan välttämätöntä Saksan takia antaa vastaus viivyttelemättä. Valiokunta käsitteli asiaa, mutta
ei tehnyt mitään päätöstä. Enemmistö hyväksyi huomautuksilta hallituksen toimenpiteet ja käsityskannan, kun taas sosiaalidemokraatit
ja ruotsalaiset olivat sitä mieltä, että olisi odotettava vastausta
Ramsayn McClintock'ille maaliskuun 24. päivänä lähettämään kirjeeseen, ennenkuin asia lopullisesti päätettäisiin.
Asian loppukäsittely tapahtui vähemmistön kannan mukaisesti.
Huhtikuun 10. päivänä annettiin vastaus Ramsayn kirjeeseen McClintock'ille; se sisälsi itse asiassa ainoastaan ilmoituksen, että Yhdysvaltain hallitus ei voinut antaa pyydettyjä tietoja eikä ollut
tarkoittanut tarjouksellaan muuta kuin toimia välittäjänä sen yhteyden aikaansaamiseksi, joka oli välttämätön neuvottelujen alkamiseksi.
Samana päivänä annettiin vastaus Yhdysvaltain maaliskuun 20.
päivänä jättämään muistioon. Se päättyi siihen, että tarjousta ei
voitu hyväksyä, koska ei ollut saatu tietoja neuvottelelupohjasta ja
Neuvostoliiton halusta ryhtyä neuvottelemaan. Suomella ei sentakia
ollut muuta mahdollisuutta kuin jatkaa puolustustaisteluaan. Samalla
esitettiin, että Suomi toivoi voivansa säilyttää ystävälliset suhteet Yhdysvaltoihin.
Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalla, joka sai tiedon vastauksesta, ei ollut mitään huomautettavaa, v. Blücher, joka kuitenkin
oli palannut, selitti asian olevan "befriedigend erledigt".
Huhtikuun 24. päivänä poistui melkein koko Yhdysvaltain "Helsingin-lähetystön amerikkalainen henkilökunta maasta ja matkusti
Tukholmaan. Ainoastaan lähetystösihteeri McClintock jäi Helsinkiin
v.a. asiainhoitajana ja hänen kanssaan kaksi kanslia-apulaista. Tämä
oli sangen selvä mielenosoitus. Procopélta tuli Washingtonista tietoja, että johtavat amerikkalaiset valtiomiehet olivat antaneet hänen ymmärtää Suomen ja
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
78/134
- 73 Yhdysvaltojen välisten suhteitten olevan aivan katkeamaisillaan. Aikaisempi suomalaisystävällinen yleinen mielipide oli myöskin
kääntynyt, siihen oli vaikuttanut norjalaisten ja puolalaisten metsätyöläisten käyttö Suomessa.
Heti näiden tapahtumien jälkeen Saksa alkoi harjoittaa painostusta pyrkien saamaan Suomen hallitukselta muodollisen sitoumuksen
pidättyä erikoisrauhasta ja pysyä Saksan ja sen liittolaisten puolella yleiseen rauhantekoon saakka, Suomen hallitus ei kuitenkaan
ollut taipuvainen ottamaan tätä askelta ja näyttää puolestaan tarjoutuneen antamaan lausunnon? joka, velvoittamatta varsinaisesti mihinkään, sisälsi vain julistuksen, että hallituksella oli vakava
tarkoitus jatkaa puolustustaistelua, kunnes idästä uhkaava vaara
olisi torjuttu, ja että se tulisi politiikassaan seuraamaan niitä
rehellisyyden ja lojaalisuuden suuntaviivoja, jotka siihenkin asti
olivat olleet tunnusomaisia Suomen suhtautumiselle Saksaan.
Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Saksan johtoa, joka vaati konkreettisia sitoumuksia. Toukokuun 12. päivänä v. Blücher sai tiedon,
että koska suunniteltu sopimus vaati eduskunnan myötävaikutusta, eikä ollut mitään toiveita sen saavuttamisesta, ei voitu saada aikaan
sopimusta loppuun saakka kestävästä, yhteisestä sodankäynnistä.
Ulkopoliittisessa tilanteessa ei tapahtunut muutosta lähinnä
seuraavana aikana, mutta laajoissa piireissä ilmeisesti tultiin vähitellen yhä syvemmin vakuuttuneiksi siitä; että Suomen oli välttämättä yritettävä irroittautua sodasta. Merkkinä siitä oli lukuisten
eri poliittisiin puolueisiin lukeutuvien kansalaisten tasavallan
presidentille elokuun 20. päivänä tekemä vetoomus. 3-miehinen lähetystö esitti sen kirjelmän muotoon laadittuna ja 33:n henkilön allekirjoittamana.
Presidentille jätetyssä kirjelmässä esitettiin, että vuonna
1940 menetettyjen alueiden maahan takaisinliittäminen, mikä julistettiin itsenäisyyspäivänä joulukuun 6:ntena 1941, merkitsi sitä,
että Suomi oli saavuttanut sodankäyntinsä päämäärän. Edelleen korostettiin olevan tärkeää säilyttää Yhdysvaltoihin hyvät suhteet, jotka
jo olivat heikentyneet siitä syystä, ettei Yhdysvaltain vakinainen
lähettiläs enää oleskellut maassa, lopuksi tähdennettiin olevan
välttämätöntä, että valtion johto ryhtyisi toimenpiteisiin irrottaakseen Suoden sodasta ja turvatakseen sen vapauden, itsenäisyyden
ja rauhan; mahdollisuuksia näiden päämääräin saavuttamiseksi olisi
viivyttelemättä harkittava.
Vetoomus todisti toisaalta ymmärtämyksen kasvamista Suomen
vaaranalaista asemaa kohtaan ja toisaalta - aiheuttamansa opposition
kautta - Suomen kansan keskuudessa vielä vallitsevien harhakäsitysten voimakkuutta. "Kolmenkymmenenkolmen” toimenpiteellä ei ollut muuta kuin oireellinen merkitys.
Tämän mielipiteenilmauksen vaikutusta tehosti lausunto, jonka
pääministeri Linkomies syyskuun 10. päivän tienoissa antoi kolmelle
Ruotsia, Tanskaa ja Yhdysvaltoja edustavalle sanomalehtimiehelle.
Hän korosti voimakkaasti Suomen pohjoismaista suuntausta ja tähdensi, että Suomi kävi omaa sotaansa ilman minkäänlaisia velvollisuuksia Saksaa kohtaan ja oli siis oikeutettu toimimaan täysin vapaasti;
Suomi ei kuitenkaan aikonut antautua ehdoitta.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
79/134
- 74 –
Kevättalvella Amerikan tekemän vetoomuksen Saksan johdossa herättämä levottomuus siitä, että Suomi mahdollisesti irrottautuisi
sodasta, kiihtyi ilmeisesti "kolmenkymmenenkolmen" esiintymisen,
Linkomiehen lausunnon ja eräitten muitten mielipiteenilmausten johdosta, jotka pääsivät julkisuuteen siten, että sensuuria jossain
määrin helpotettiin. Syksyn kuluessa otettiin jälleen käsiteltäväksi
kysymys varsinaisesta liitosta, joka kerta kaikkiaan kahlehtisi Suomen Saksaan. Käytettävissä olevissa muistiinpanoissa ilmoitetaan tämän tapahtuneen kahdessa eri tilaisuudessa, ensimmäisen kerran lokakuussa. Asiakirjoista käy joka tapauksessa ilmi, että saksalaiselta
taholta marraskuun 30. päivänä esitettiin asiakirja, jonka sisältö
on lyhyesti seuraava:
Kevään kuluessa käydyt neuvottelut sopimuksesta, jolla Suomi
sitoutuisi olemaan tekemättä aselepoa tai solmimatta rauhaa ilman
Saksan suostumusta, jäivät tuloksettomiksi, koska siihen ei katsottu
voitavan saavuttaa Suomen eduskunnan myöntymystä. Senjälkeen on Suomessa yhä enemmän julkisesti keskusteltu erikoisrauhasta ja lukuisia
huhuja on ollut liikkeellä. Saksan hallituksen mielestä on tärkeätä
saada selvyys Suomen asenteesta ja tarkoitusperistä ja siksi se tiedustelee, aikooko Suomi jatkuvasti säilyttää vapautensa tehdä aselevon ja rauhan Neuvostoliiton kanssa vai onko Suomi halukas tekemään
sen ainoastaan yhdessä Saksan kanssa.
Vastaus annettiin vasta vuoden viimeisinä päivinä. Hallituksen
ulkoasiainvaliokunta antoi Kivimäelle tehtäväksi suullisesti ilmoittaa v. Ribbentropille, että Kivimäki, oleskellessaan pitemmän ajan
Suomessa, mistä juuri oli palannut, oli vahvistanut käsityksessään,
jonka hän jo ennen
Berliinistä lähtöään oli ilmaissut, nimittäin
että nyt oli yhtä mahdotonta kuin viime keväänä saada aikaan Saksan
hallituksen toivomuksen mukainen sopimus; tämän oli myöskin hallitus
puolestaan nimenomaan vahvistanut.
Syksyn ja talven kuluessa jatkui se yleisen sotatilankehitys,
joka oli alkanut syksyllä 1942 ja joka yhä selvemmin tähdensi huomen
asemaa vaaranalaisuutta. Italia joutui pois sotaakäyvien maiden joukosta, ja itärintamalla työnnettiin saksalaiset yhä pitemmälle takaisinpäin.
Helmikuussa 1944 Suomen hallitus pani Ruotsin hallituksen välityksellä rauhanneuvottelut alulle. Paasikivi matkusti Tukholmaan
ja onnistui pääsemään yhteyteen Neuvostoliiton sikäläisen lähettilään, Mme Kollontay'n kanssa. Tämä asettui yhteyteen Moskovan kanssa
ja sai helmikuun 19. päivänä tilaisuuden jättää tiedoituksen Neuvostoliiton rauhanehdoista. Ne olivat seuraavat: l) Suomen olisi välittömästi katkaistava suhteensa Saksaan ja internoitava maassa olevat
saksalaiset joukot, jolloin tarvittaessa olisi saatavissa venäläistä
aseistettua apua. 2) Suomalaiset joukot olisi vedettävä toiselle
puolen vuoden 1940 rajaa, joka palautettaisiin valtakunnan rajaksi.
3) Sotavangit ja Suomessa internoidut Venäjän kansalaiset olisi viipymättä palautettava. Näiden kolmen kohdan hyväksyminen olisi edellytyksenä sille, että rauhanneuvotteluihin ylimalkaan ryhdyttäisiin.
Senjälkeen otettaisiin keskustelun alaisiksi seuraavat kohdat: 4)
Suomen armeijan demobilisaatio, 5) Sotakorvauskysymys, 6) Petsamon
kysymys.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
80/134
- 75 –
Helmikuun 29. päivänä pääministeri Linkomies selosti eduskunnalle, mitä rauhankysymyksen käsittelyssä oli siihen mennessä tapahtunut, ja ilmoitti, että hallituksen mielestä ehtoja ei niiden epämääräisen muodon vuoksi voitu hyväksyä, mutta että se aikoi ehdottaa
neuvostohallitukselle keskustelua niistä. Eduskunta hyväksyi hallituksen kannanoton 105 äänellä 80 vastaan. Vähemmistön mielestä ehtoja ei voitu hyväksyä, ja se äänesti sen vuoksi perustellun päiväjärjestykseen siirtymisen puolesta, mutta oli kuitenkin sitä mieltä, että neuvotteluja oli, mikäli mahdollista jatkettava.
Maaliskuun 1. päivänä Moskovan radio tiedoitti julkisesti Venäjän ehdot.
Maaliskuun 8. päivänä jätettiin Neuvostoliiton Tukholmanlähetystölle aikaisemmin mainittu vastaus, jossa pyydettiin tarkemmin määriteltyjä ehtoja ja oikeutta esittää Suomen näkökohdat, 10.
päivänä ilmoitti neuvostohallitus, että vastaus oli sen mielestä
epätyydyttävä; Suomen hallitukselle esitettyjä ehtoja oli pidettävä
perusluonteisina, minimaalisina. Niiden hyväksyminen olisi rauhanneuvottelujen edellytyksenä, lopullinen vastaus olisi annettava viimeistään maaliskuun 18. päivänä.
Maaliskuun 15. päivänä Linkomies selosti uudelleen tilannetta
eduskunnalle ja tiedoitti hallituksen mielipiteen olevan, ettei neuvotteluja voitu jatkaa, koska neuvostohallitus oli kieltäytynyt määrittelemästä ehtoja tarkemmin. Selostus hyväksyttiin.
Suomen vastaus jätettiin kaksi päivää myöhemmin, 17. päivänä.
Maaliskuun 21. päivänä selosti Moskovan radio lyhyesti käytyjä neuvotteluja ja totesi, että Suomen hallitus oli ottanut kantaakseen
täyden vastuun seurauksista.
Vaikka neuvottelut täten näennäisesti oli lopetettu, ei yhteys
kuitenkaan ollut täysin katkennut. Heti sen jälkeen kun Moskovan radio oli julkisesti tiedoittanut negatiivisesta tuloksesta, Suomen
hallitus sai tiedonannon, että se voisi, mikäli halusi, lähettää yhden tai kaksi valtuutettua Moskovaan saamaan selvityksen ilmoitettuihin rauhanehtoihin. Maaliskuun 26. päivänä matkustivat herrat
Paasikivi ja Enckell hallituksen edustajina Moskovaan ja 27. ja 29.
päivinä he tapasivat ulkoasiainkomissaari Molotovin ja varakomissaari Dekanosovin. Jälkimmäisessä näistä tilaisuuksista annettiin venäläiset ehdot tarkemmin määriteltyinä.
Venäläisten maaliskuun 29. päivänä tekemä tarjous sisälsi seuraavat kohdat: l) Saksalaiset joukot oli huhtikuun kuluessa ajettava
pois maasta tai internoitava; Neuvostoliitto oli tarvittaessa valmis
antamaan aseellista apua. 2) Samoin Suomen oli huhtikuun kuluessa
vedettävä omat joukkonsa vuoden 1940 rajan taakse. 3) Molemminpuolinen sotavankien ja internoitujen vaihto oli pantava toimeen. 4) 50 %
Suomen armeijasta oli toukokuun aikana demobilisoitava ja koko armeijan oltava rauhanaikaisella kannalla viimeistään heinäkuun loi
puun mennessä. 5) Sotakorvauksena oli viiden vuoden kuluessa toimitettava tavaroita, aluksia ja koneita yhteensä 600 miljoonan dollarin arvosta. 6) Suomen oli luovutettava Petsamo Neuvostoliitolle. 7)
Siinä tapauksessa, että ehdot hyväksyttäisiin ja
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
81/134
- 76 –
niitä noudatettaisiin tarkoin, Neuvostoliitto oli suostuvainen
luopumaan vaatimuksestaan vuonna 1940 vuokrattuun Hangon alueeseen.
Hallituksen mielestä oli mahdotonta hyväksyä sille esitettyjä
ehtoja. Suomessa olevien saksalaisten joukkojen karkoittaminen tai
internointi oli teknillisesti mahdoton toteuttaa huhtikuun kuluessa
ja sotakorvaus merkitsi taloudellista taakkaa, jota Suomen ei katsottu kykenevän kantamaan. Tämä hallituksen käsitys ilmoitettiin
eduskunnalle huhtikuun 12. päivänä, jolloin Linkomies selosti rauhanneuvottelujen viimeistä vaihetta. Eduskunta hyväksyi yksimielisesti hallituksen kannan.
Vastaus jätettiin neuvostohallitukselle huhtikuun 18. päivänä.
Siinä lausuttiin, että esitetyt vaatimukset järkyttäisivät Suomen
valtion itsenäisyyden perusteita, aiheuttaisivat taloudellisia rasituksia, joita maa ei jaksanut kantaa ja osittain olivat teknillisesti mahdottomat täyttää. Suomen hallitus katsoi senvuoksi olevansa
pakotettu hylkäämään ne.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
82/134
- 77 –
Neuvostohallitus ilmoitti huhtikuun 22. päivänä, että se oli
saanut tiedon vastauksesta ja että neuvottelut olivat katkenneet.
Tähän aikaan Suomessa oli vielä melko yleisenä käsityksenä,
että maan sotilaallinen asema oli verraten vahva ja että Neuvostoliitto halusi välttyä niiltä uhreilta, joita ratkaiseva hyökkäys
Suomea vastaan tulisi vaatimaan. Senvuoksi toivottiin saatavan edullisemmat ehdot, kunhan vain ei hätäiltäisi. Ulkomailla oli vallalla
toinen käsitys. Suomen kohtalosta kiinnostuneet henkilöt olivat sitä
mieltä, että maan ainoa pelastumisen mahdollisuus oli pikainen rauha, vaikka se vaatisikin suuria uhreja. Tällainen asiaintila oli
selvästi käynyt ilmi sinä aikana, jolloin neuvotteluja käytiin. Sanomalehdistö sekä liittoutuneissa että puolueettomissa maissa oli
yleensä todennut Neuvostoliiton, ehdot joltisenkin kohtuullisiksi ja
joko pitänyt itsestään selvänä, että Suomi suostuisi niihin, tai
neuvonut niin tekemään. Maaliskuun 4. päivänä esitti Yhdysvaltain
Helsingissä oleva asiainhoitaja Gullion hallituksensa toivomuksen,
ettei neuvotteluja keskeytettäisi. Kuukauden puolivälissä kehoittivat Ruotsin hallitus ja kuningas sekä presidentti Roosevelt Suomea
irroittautumaan sodasta. Varsinkin kuningas Kustaa V:n vetoomus herätti huomiota; ulkoasiainministeri Günther esitti sen suullisesti
Gripenbergille, ja se oli osoitettu hallitukselle ja ylipäällikölle,
marsalkka Mannerheimille.
Se käsitys, joka täten tuli ilmi enemmän tai vähemmän ystävällismielisissä piireissä, oli myöskin monella Suomessa, vaikka jonkin
verran optimistisenvärisempi toisinto näyttää olleen voitolla. Johtavien poliittisten piirien käsitys lienee kuitenkin ollut jokseenkin yksimielinen täsmällistettyjen ehtojen suhteen, jotka Moskova
esitti maaliskuun 29. päivänä: koko eduskunta asettui tukemaan hallituksen toteamusta, että ne käytännöllisesti katsoen olivat osittain mahdottomat toteuttaa.
Kesäkuun 9. päivänä venäläiset aloittivat suuren hyökkäyksensä
Karjalan kannaksella ja jo seuraavana päivänä murtautuivat joukkojemme etulinjojen läpi: 20. päivänä kukistui Viipuri. Myöskin Laatokan takana oli hyökkäys päässyt käyntiin, ja ennen pitkää armeijamme
pakotettiin kaikkialla vetäytymään takaisin vanhojen rajojemme sisäpuolella oleviin asemiin. Sotilaallinen asema huonontui senvuoksi,
että muutamat Saksasta tilatut aselähetykset eivät olleet saapuneet;
erikoisen tuntuva oli täysin uudenaikaisten panssaritorjunta-aseiden
sekä lentokoneiden puute. Sotilaallinen johto piti Saksan apua välttämättömänä venäläisten hyökkäysten torjumiseksi.
Vallitseva erittäin kriitillinen tilanne aiheutti toimenpiteitä kahdella eri suunnalla. Toisaalta neuvoteltiin Saksan kanssa
avusta pyrkien pysäyttämään Neuvostoliiton hyökkäys, joka uhkasi
täydellisesti murtaa vastarinnan. Toisaalta kehoitettiin Tukholmassa
olevaa Suomen lähettilästä Ruotsin ulkoasianjohdon välityksellä
yrittämään päästä yhteyteen neuvostohallituksen kanssa rauhan mahdollisuuksien selvittämiseksi;
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
83/134
- 78 –
tämän aloitteen yhteydessä ryhdyttiin valtioneuvoston uudelleen muodostamiseen, jotta saataisiin aikaan venäläiseltä kannalta
katsoen neuvottelukelpoinen hallitus.
Kesäkuun 16. päivänä presidentti Ryti tarjosi ylipäällikölle
presidentinvirkaa, jotta sotilas- ja siviilivalta saataisiin keskitetyksi. Ylipäällikkö kieltäytyi kuitenkin ryhtymästä presidentiksi.
Ministeri Gripenbergin onnistui saada kaivattuja selvityksiä
Ruotsin ulkoasiainministeriön avustuksella ja Neuvostoliiton Tukholmassa olevan lähetystön kautta. Niihin sisältyi tiedonanto, että
Moskova oli suostuvainen vastaanottamaan Suomen neuvottelijat, jos
Suomen hallitus ensin kirjallisesti selittäisi olevansa valmis antautumaan; kirjeen pitäisi olla presidentin ja ulkoasiainministerin
allekirjoittama. Venäläiset antoivat myöskin ymmärtää, elleivät he
pitäneet hallituksen vaihdosta Suomessa tarpeellisena, minkä vuoksi
uuden hallituksen muodostaminen keskeytyi.
Uusi ministerilista oli kuitenkin laadittu, kansalaiset odottivat viipymätöntä hallituksen vaihdosta.
Kun tapahtumat olivat näin kehittymässä, saapui Saksan ulkoasiainministeri v. Ribbentrop kesäkuun 22. päivänä Helsinkiin; tieto
hänen matkastaan oli annettu kaksi päivää ennen tuloa. Niissä neuvotteluissa, joihin hänen ehdotuksensa mukaan viipymättä ryhdyttiin,
hän selitti Saksan aseman vaativan, että ennen pyydetyn materiaaliavun antamista saataisiin takeita sen todella tehokkaasta käyttämisestä; tämä merkitsi pari kertaa aikaisemmin tehdyn, liittosopimusta koskevan ehdotuksen jyrkkää uudistamista, sopimuksen, joka
poistaisi erikoisrauhan mahdollisuuden. Kaksinkertaisen painostuksen
alaisena, mitä toisaalta merkitsi yhä suurella väkivaltaisuudella
jatkuva venäläinen hyökkäys ja toisaalta Moskovan esittämä antautumisvaatimus, Suomen ulkoasiainjohto taipui ja vaadittu sitoumus annettiin. Kirjelmän allekirjoitti ainoastaan presidentti, mutta sitä
ennen oli asia käsitelty sekä pääministerin johtamassa valtioneuvoston kokouksessa että sen jälkeen myöskin presidentin esittelyssä.
Edellisessä olivat sosialidemokraattiseen puolueeseen kuuluvat ministerit ja samoin opetusministeri vaatineet, että asia olisi esitettävä eduskunnalle. Kun valtioneuvoston enemmistö katsoi, että
kirjelmä voitiin lähettää ja oli lähetettävä eduskuntaa kuulematta,
esitti ulkoasianministeri sitten asian presidentille. Tässä esittelyssä ei ilmituotu eikä pöytäkirjaan merkitty eriäviä mielipiteitä.
Ei myöskään oikeuskansleri tehnyt sitä. Presidentti hyväksyi esitetyn menettelytavan. Tämän muodollisena tukena oli kiireessä hankittu asiantuntijan lausunto.
Kesäkuun 26. päivänä 1944 tasavallan presidentti allekirjoitti
ilman asianomaisen ministerin varmennusta seuraavan ulkoasiainministeri v. Ribbentropille osoitetun kirjelmän:
"Viitaten kanssanne käytyihin keskusteluihin haluan lausua
tyydytykseni siitä, että Saksa tulee täyttämään Suomen hallituksen
toivomuksen, joka koskee aseellista apua, ja että se, huomioonottama, venäläisten hyökkäykset Karjalassa, viipy-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
84/134
- 79 mättä antaa apua Suomen sotavoimille lähettämällä saksalaisia
joukkoja ja materiaalia. Lisäksi olen todennut Teidän valtakunnan
hallituksen nimissä antamanne lupauksen, jonka mukaan Saksan valtakunta tulevaisuudessakin antaa Suomelle kaikkea sen omiin mahdollisuuksiin kuuluvaa apua, lyödäkseen yhdessä Suomen sotavoimien kanssa
venäläisten Suomea vastaan tekemän rynnistyksen takaisin.
Saan tässä yhteydessä vakuuttaa Teille, että Suomi on päättänyt käydä Saksan rinnalla sotaa Neuvosto-Venäjää vastaan siksi, kunnes se uhka, jolle Suomi on alttiina Neuvosto-Venäjän taholta, on
poistettu.
Huomioonottaen sen aseveljen avun, jota Saksa antaa Suomelle
nykyisessä vaikeassa asemassa, selitän Suomen tasavallan presidenttinä, etten ilman Saksan valtakunnan hallituksen suostumusta tee
rauhaa Neuvostoliiton kanssa enkä salli, että nimittämäni Suomen
hallitus tai kukaan henkilö ryhtyy aselepoa tai rauhaa koskeviin
neuvotteluihin ilman Saksan valtakunnan hallituksen suostumusta."
v. Ribbentrop saattoi siis palata kotiin onnistuttuaan vihdoinkin
toteuttamaan
vaatimuksen
Suomen-sotimisesta
"rautapaktilla". Kohta tämän jälkeen saapui Hitlerin henkilökohtaisesti
allekirjoittama, heinäkuun 4:ntenä päivätty, presidentille osoitettu
kirje, missä kirjoittaja toi julki kiitollisuutensa ja tyytyväisyytensä sen sitoumuksen johdosta, jonka Suomi oli tehnyt, ja lupasi
auttaa Suomea kaikella mahdollisella tavalla eikä sen tietämättä ja
suostumatta tehdä Neuvostoliiton kanssa minkäänlaatuista sopimusta.
Sosialidemokraattiseen puolueeseen kuuluvat ministerit ajattelivat ensiksi erota hallituksesta, mutta neuvoteltuaan mm. eduskuntaryhmänsä kanssa he päättivät jäädä paikoilleen. Motiivit esitettiin sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän julkaisemassa selityksessä. Siinä lausuttiin, että ryhmä samoin kuin sen edustajat hallituksessa olivat katsoneet, että kysymys sopimuksesta Saksan kanssa olisi pitänyt esittää eduskunnalle. Kun niin ei kuitenkaan ollut tapahtunut, oli ryhmä katsonut olevan syytä harkita, olisiko sen edelleenkin pysytettävä edustajansa hallituksessa. Perusteellisen harkinnan tuloksena ryhmä oli päättänyt kehoittaa hallituksessa olevia
jäseniään pysymään toistaiseksi paikoillaan. "Hallituksesta eroaminen, lausutaan selityksessä, "olisi helposti voitu tulkita väärin.
Maamme puolustaminen uhkaavaa vaaraa vastaan on tämän hetken tärkein
tehtävä, jota kaikkien yhteiskuntapiirien on tuettava."
Ruotsalaisen kansanpuolueen eduskuntaryhmä selitti, ettei ryhmä enää katsonut olevansa edustettuna valtioneuvossa; kaksi puolueeseen lukeutuvaa ministeriä, joista toinen oli ulkoasiainministeri
Ramsay, jäi toistaiseksi paikoilleen, mutta ilman puolueensa tukea.
Ribbentrop-paktin seurauksena tuotiin Virosta heikko saksalainen divisioona Suomeen ja sijoitettiin Viipurinlahden länsipuolelle.
Sen osallistuminen taisteluihin siellä oli kui-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
85/134
- 80 –
tenkin vähäpätöistä ja ennen pitkää se jättikin taas maan. Aineellisella avulla oli suurempi merkitys.
Kun rintamatilanne oli vakiinnutettu, hallitus piti hyväksyttävän rauhan mahdollisuuksia jossainmäärin lisääntyneinä. Joka tapauksessa oli varmaa, että rauha sittenkin tulisi hyvin kovaksi. Nyt
olivat kauan pidetyt ja linnoitetut asemat menetetyt. Jatkuva odottaminen ja ajan haaskaaminen saattoi merkitä samaa kuin tuho.
Mahdollisuus saada yhteys neuvostohallitukseen ilmaantui pian.
Saadun tiedon mukaan Mme Kollontay oli heinäkuun 14. päivänä
ilmoittanut
Ruotsin
Helsingin-lähettiläälle,
vapaaherra
BeckFriisille, joka silloin oli Tukholmassa, että Neuvostoliitto oli yhä
edelleen valmis neuvottelemaan rauhasta; Suomen oli kuitenkin otettava muodollinen alote. Mme Kollontayn mukaan kysymys ei ollut ehdottomasta antautumisesta vaan neuvotteluista. Aikaisemmin oli tilanne ollut toinen, koska Neuvostoliitto piti Saksaa itselleen vaarana, mutta hallitsi nyt tilannetta. Mme Kollontayn mukaan ei ehtoja
todennäköisesti tultaisi lieventämään eikä koventamaan, mutta jos
Helsinki valloitettaisiin, tilanne olisi toisenlainen. Yksi neuvottelujen ehdoista oli, että Ryti ja Tanner eroaisivat.
Kun tämä tuli Helsingissä tunnetuksi, ryhdyttiin viipymättä
toimenpiteisiin. Molemmat mainitut henkilöt olivat heti valmiit toimimaan tilanteen vaatimusten mukaisesti.
Heinäkuun lopussa presidentti Ryti ja ministerit Tanner ja
Walden matkustivat päämajaan marsalkka Mannerheimin luo. Presidentti
esitti, viitaten aikaisempaan, samaa asiaa koskevaan esitykseensä,
että presidentinvaihdos nyt pantaisiin toimeen; uusi ja painava syy
tähän toimenpiteeseen oli hänen mielestään se seikka, että hänen
toimintavapautensa v. Ribbentropin kanssa tehdyn sopimuksen kautta
oli tullut sidotuksi. Vallitsevan tilanteen johdosta marsalkka Mannerheim suostui suunnitellulla tavalla rupeamaan presidenttiehdokkaaksi.
Elokuun 1. päivänä presidentti Ryti luopui toimestaan. Kiireisenä käsitellyn ja hyväksytyn poikkeuslain pohjalla valittiin elokuun 4. päivänä Suomen Marsalkka Mannerheim tasavallan presidentiksi, ja 8:ntena nimitettiin Hackzellin hallitus toimeensa. Sen tehtävänä oli koettaa saada aikaan rauha Neuvostoliiton kanssa.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
86/134
- 81 –
Toimenpiteitten laillisuus ja poliittinen
=========================================
tarkoituksenmukaisuus.
======================
Ulkopoliittisten toimenpiteitten suhteen selvittely lakiin voi
verrattain harvoin johtaa muuhun tulokseen kuin siihen, että lainrikkomusta ei voida todeta. Kaikista valtio- ja yhteiskuntaelämän
eri aloista on ulkopolitiikka se, jota lainsäädäntö vähimmin koskettelee. Tämä on voimassa suvereenisten valtioiden omalla alueella ja
näiden keskeiset suhteet jäävät senvuoksi suurin piirtein sen puitteiden ulkopuolelle. Ainoastaan muutamat, erikoisen tärkeät ulkopoliittisten toimenpiteitten kategoriat ja ratkaisut täytyy valtiovallan käsitellä lakimääräisessä järjestyksessä, jonka rikkominen voidaan objektiivisesti osoittaa.
Suoranaisten lainrikkomusten lisäksi on alemassa toinen ryhmä
rikollisia tekoja, joista hallituksen jäsen voidaan saattaa lailliseen vastuuseen. Marraskuun 25. päivänä 1922 vahvistetun, eduskunnan
oikeutta tutkia valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin virkatoimia koskevan lain 7. §:ssä säädetään, että sellaisena lainrikkomuksena, josta valtioneuvoston jäsentä tai oikeuskansleria voidaan
syyttää, on pidettävä mm. sellaista toimenpidettä, johon sisältyy
tahallista virka-aseman väärinkäyttöä maan ilmeiseksi vahingoksi,
jota menettelyä, sanotaan laissa, on pidettävä virkavirheenä. Jos
sellaisen virka-aseman väärinkäyttö voidaan todistaa, on se siis
rinnastettava suoranaisesti lainvastaisten toimenpiteitten kanssa.
Mitä
taas
ulkopoliittisten
toimenpiteitten
tarkoituksenmukaisuuteen tulee, on objektiivisella kannanotolla useissa tapauksissa huomattavia vaikeuksia voitettavanaan. Toisaalta on tavallisesti mahdotonta joltisellakin varmuudella todeta, millaiseksi jonkin toimenpiteen seuraukset olisivat muodostuneet, jos se olisi poikennut siitä, mitä se-todellisuudessa oli, ei voida siis suorittaa
objektiivista vertailua täytäntöönpantujen toimenpiteitten ja toisten ajateltavissa olevien, mutta täytäntöönpanemattomien toimenpiteitten välillä. Toisaalta on ratkaistava, onko tarkoituksenmukaisuuden arvostelemisessa kiinnitettävä ensi sijassa huomiota seurauksiin, jotka arvostelun ajankohtana voidaan todeta, vai niihin todennäköisyyksiin ja mahdollisuuksiin, jotka näyttävät olevan todettavissa toimenpiteisiin ryhtymisen ajankohtana. Edellisessä tapauksessa tulee vastaan aikaisemmin mainittu vaikeus suorittaa tasapuolinen
vertailu jonkin toisen, todellisuudessa käyttämättä jätetyn menettelytavan seurauksiin, jälkimmäisessä taas vaikeus saada riittävän
selvä kuva tilanteesta toimenpiteisiin ryhtymisen hetkellä. Kohtuus
näyttää kuitenkin vaativan, että on koetettava menetellä viimeiseksi
mainitulla tavalla. Toimenpiteiden tarkoituksenmukaisuutta on arvosteltava sen mukaan, mitä toimivat henkilöt tiesivät tai mitä heidän
voidaan katsoa edellyttäneen. Mutta useimmissa tapauksissa on melkein mahdotonta päästä objektiivisesti kestäviin tuloksiin.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
87/134
- 82 –
Näiden
varausten
tekeminen
tuntuu
välttämättömältä
ryhdyttäessä monimutkaiseen ja vaikeaan tehtävään, lausunnon antamiseen
laillisuuden ja tarkoituksenmukaisuuden kannalta Suomen ulkopolitiikan hoidosta ajanjaksona 1938 - 1944. Arviointien täytyy muodostua
enemmän tai vähemmän erilaisiksi, vaikka on tavoiteltu korkeinta
mahdollista objektiivisuutta.
Vuosien 1938 - 39 kuluessa suoritetuista neuvotteluista, jotka
edelsivät talvisotaa, voitaneen ilman muuta todeta, ettei mitään
huomautuksia voi tehdä näiden laillisuutta vastaan. Ei ilmennyt mitään suoranaisesti lainvastaista eikä mitään maalle ilmeisen vahingollista, tahallista virka-aseman väärinkäyttöä. Kun esitettiin ehdotus, joka koski maan rajoja ja sen aluetta, korostettiin täysin
korrektisti, että lopullinen ratkaisu riippui eduskunnan suostumuksesta.
On huomattavaa, että hallituksella ei ollut mahdollisuutta
saada kansanedustuslaitoksen tukea varsinaisten neuvottelujen aikana, koska nämä olivat salaiset eivätkä koskaan päässeet yli valmisteluasteensa. Jos hallitus olisi vedonnut eduskuntaan pitääkseen selustansa vapaana, olisi se rikkonut diplomaattisen vaiteliaisuuden,
joka oli koko asiankäsittelyn edellytys; on syytä huomioida, että
jopa Neuvostoliiton virallinen Helsingin-edustajakin pidettiin täydellisesti kysymyksen ulkopuolella, kun lähetystösihteeri Jartsev
otti sen ensi kerran esille. Vaikka asiaa olisi käsitelty eduskunnan
salaisessa istunnossa, olisi salaisuus todennäköisesti paljastunut.
Sinä hetkenä, jolloin Neuvostoliitto vaatimukset olisivat tulleet
julkisiksi, ja siis muuttuneet arvovaltakysymykseksi, olisi konflikti ollut äkillinen ja vakava. Hallituksen oli siis pakko omalla vastuullaan muodostaa kantansa kysymyksessä. Sitäpaitsi kaikki viittaa
siihen, että eduskunta, jos sille olisi voitu asiasta tiedoittaa,
olisi käytännöllisesti katsoen yksimielisesti yhtynyt hallituksen
käsitykseen, tai - ehkä mieluumminkin - asettunut vielä torjuvammalle kannalle venäläisten vaatimuksien suhteen.
Mitä taas tulee hallituksen menettelyn poliittiseen tarkoituksenmukaisuuteen, saattaa se myöhempien tapahtumien valossa
näyttää epäilyttävältä. Ennen toisen maailmansodan puhkeamista Neuvostoliiton kanssa käytyjen neuvottelujen katkaiseminen saattoi Suomen varsin vaaralliseen ulkopoliittiseen tilanteeseen. Neuvostoliitto ei ollut luopunut vaatimuksistaan, jotka saivat selityksensä
suurpoliittisesta jännityksestä, ja kysymys vaadituista takeista
Suomen asenteen suhteen jäi siten avoimeksi ja otettiin jälleen
esille syksyllä 1939 Suomelle huomattavasti epäedullisemmissa olosuhteissa. On lähellä olettamus, että Suomen asema olisi ollut turvatumpi, jos Neuvostoliitto olisi saanut vaatimansa takeet ja maa
siten vapautunut siitä vaarallisesta ulkopoliittisesta kuormituksesta, jota ulkosaarien omistaminen merkitsi. Tapahtuneesta saa sen
vaikutelman, että Suomen ulkopolitiikan johto aliarvioi vaaran eikä
täysin tajunnut tilanteen vakavuutta.
Niiden myönnytysten puolesta, jotka olisivat tyydyttäneet Neuvostoliittoa, voidaan vielä esittää, että ne ehkä olisivat lieventäneet venäläisten ilmeisesti syvälle juurtunutta epäluuloa Suomea
kohtaan ja ehkä siten raivanneet tietä luottamuksellisemmille suhteille kahden naapurivaltion välillä.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
88/134
- 83 –
Toisaalta voidaan myös esittää painavia syitä sen kannan tueksi, jonka Suomen silloinen hallitus omaksui.
Ensinnäkin olisi venäläisiin vaatimuksiin myöntyminen kiistattomasti merkinnyt siitä pohjoismaisesta neutraliteetti-politiikasta
luopumista, jonka eduskunta oli muutamia vuosia aikaisemmin yksimielisesti hyväksynyt. Ehdottoman selvästi käy ilmi, että asianlaita
olisi ollut niin, jos ajattelee, että Tanska olisi taipunut samanlaisiin Saksan esittämiin vaatimuksiin tai että Norja olisi antanut
brittien laivastolle tukikohtia rannikoillaan. Jos Suomi olisi rakentanut linnoituksia alueelleen ja tällöin nauttinut venäläistä
apua sitä vastaan, että venäläiset saisivat kontrolloida linnoituslaitoksen suunnittelua ja käyttöä ja jopa eräillä edellytyksillä
saada oikeuden ottaa näiden paikkojen puolustuksen käsiinsä, Suomi
olisi asettautunut pohjoismaisen yhteisön ulkopuolelle ja sitonut
kohtalonsa Neuvostoliittoon. Vielä ilmeisemmin olisi näin tapahtunut, jos Suomenlahden ulkosaaret olisi vuokrattu mainitulle vallalle. Suomen oli valittava pohjoismaisen neutraliteettipolitiikan ja
Neuvostoliittoon liittymisen välillä. Vuosina 1938 ja 1939 näytti
edellinen tie edullisemmalta, silloin ei vielä tiedetty, minne se
johtaisi. Mutta ottaen huomioon ne menettelytavat, joita Saksa seuraavina aikoina säännöllisesti sovellutti, viimeksimainittu olisi
hyvin todennäköisesti johtanut maan maailmansotaan.
Toiseksi voidaan väittää hyvin perustellusti koko neuvottelukauteen nähden, joka alkoi keväällä 1938 ja loppui myöhäissyksyllä
seuraavana vuonna, että ei ollut kysymys vain Suomen kohtalosta vaan
pienten valtioiden yhteisestä asiasta. Jos heikompi valtio vapaaehtoisesti luovuttaa alueestaan voimakkaammalle tai rajojensa sisäpuolella myöntää sille sotilaallisia oikeuksia, niin merkitsee tämä
luopumista oikeusnäkökohdasta, joka muodostaa kulmakiven pienten
valtioiden olemassaololle. Jos suurvallat oman turvallisuutensa puolesta eivät katso voivansa esittää ja ajaa läpi vaatimuksia, jotka
rajoittavat pienten valtioitten koskemattomuutta ja suvereenisuutta
ja selvästi uhkaavat niiden turvallisuutta, niin on pienten valtioiden olemassaolon perustaa järkytetty. Sen muodostavat juuri arvonanto vakiintuneita rajoja ja voimassaolevia sopimuksia kohtaan. Ei
siis syvemmälle katsoen, ollut kysymys yhdestä tai toisesta maapalasta, vaan periaatteesta, josta luopuminen saattaisi johtaa arvaamattomiin seurauksiin. Myöntyminen ei olisi turvannut Suomea uusia
vaatimuksia vastaan, kenties Saksan taholta, kenties äärimmäisyyteen
saakka kärjistyneissä suurpoliittisissa olosuhteissa Neuvostoliiton
taholta. Ja ensimmäinen myönnytys on ensi askel kaltevalla pinnalla:
aineellisessa mielessä se heikontaa, psykologisessa mielessä se kenties murtaa maan voimat puolustaa oikeuttaan. Suomen kanta aikana
ennen kysymyksessäolevia neuvotteluja oli sama kuin perustuslaillisen puolueen kanta perustuslakitaistelun päivinä: mahdollisimman
johdonmukaisesti toteutettu kiinnipitäminen oikeusnäkökohdasta, jota
- sinänsä selvää ja yleispätevää - tosin ahtaammassa mielessä ei
kuitenkaan voi pitää lainmukaisena, koska mikään varsinainen laki ei
säännöstele suvereenisten valtioiden välisiä suhteita, mutta jolla
kuitenkin oli vankka tuki hallitusmuodon säännöksissä Suomen jakamattomista valtioalueista. Tämän alueen tärkeitten osien luovuttaminen ilman, että se selvästi tapahtui ylivoimaisen mahdin uhkan vuok- 84 –
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
89/134
si, oli enemmän kuin mistä katsottiin voitavan vastata. Eikä
kysymyksessä olevana aikana - ei ainakaan ennen syyskuuta 1939 yleispoliittinen asema ollut kehittynyt sellaiseksi, että Suomen
hallituksella olisi ollut syytä olettaa väkivaltaa Neuvostoliiton
taholta. Ainakin jossain määrin katsottiin voitavan luottaa tehtyihin sopimuksiin; katsottiin, että Tarton rauhansopimus ja hyökkäämättömyyssopimus takasivat määrätynlaisen turvallisuuden. Suurpoliittisen pelin koko häikäilemättömyys ei ollut vielä paljastunut.
Eikä Neuvostoliiton vaatimuksia ollut koskaan esitetty ultimatiivisessa muodossa, ja niin kauan kun näin ei ollut tapahtunut, ei silloisen käsityksen multaan ollut aihetta pitää sodanvaaraa uhkaavana.
Huomautettakoon myöskin, että ulkomaalaiset politiikot ja diplomaatit - paitsi saksalaiset - miltei poikkeuksetta pitivät venäläistä
hyökkäystä epätodennäköisenä.
Edelläesitetyn perusteella saattanee sanoa, että Suomen hallituksen vv. 1938 - 39 käymissä neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa
omaksumaa kantaa ei voi väheksyä poliittisen tarkoituksenmukaisuuden
näkökannalta. On tosin käynyt ilmi, että se johti raskaisiin onnettomuuksiin, mutta toisaalta ei voi varmasti väittää, että toisenlainen menettelytapa olisi johtanut maan onnellisesti toisen maailmansodan lävitse - lähinnä todistavat Saksan johdonmukaisesti noudattamat menettelytavat, että Suomi joka tapauksessa olisi tullut vedetyksi mukaan taisteluun - toisaalta silloisen hallituksen hyvänä poliittisena tukena oli se, mitä se periaatteellisesti piti oikeana,
mitä se uskoi tietävänsä ja mitä se katsoi oikeutetuksi olettaa.
Saattaa olla eroavia mielipiteitä tosiasiallisesta tarkoituksenmukaisuudesta, mutta langettava tuomio Suomen politiikassa vv. 1938 39 ei näytä oikeutetulta.
Asiakirjoja läpikäydessä luulee huomaavansa, että asioita ei
aina hoidettu sellaisella diplomaattisella tahdikkuudella, joka olisi ollut toivottavaa. Ei ole tosin todennäköistä, että sovinnollisempi muoto olisi voinut lieventää asiallisesti torjuvan
kannan vaikutusta, mutta apeamielisyyttä olisi ehkä voitu jossain
määrin vähentää; tästä on kuitenkin mahdotonta esittää mitään objektiivista käsitystä. Syyt kysymyksessäolevaan ilmiöön ovat todennäköisesti ainakin osaksi löydettävissä ulkopoliittisten ja diplomaattisten perinteiden puutteesta, jota aina esiintyy nuoressa valtiossa, osaksi myöskin henkilökohtaisesta taitamattomuudesta ja arvostelukyvyn puutteesta.
Neuvottelujen hoitotapaa luonnehtii myös se aloiteköyhyys, joka vaikuttaa passiivisuudelta ja fatalismilta, ja kenties myöskin
varsin voimakkaalta sen huomioimiselta, mitä johtavat miehet luulivat tietävänsä yleisön mielipiteen suunnasta. Aloitteiden puute
riippuu luonnollisesti periaatteellisesta kannasta: tahdottiin pitää
kiinni oikeuspohjasta ja sen vuoksi kartettiin antautumista kaupanhierontaan, joka voisi vahingoittaa sen perusteita. Yleisestä mielipiteestä kiinnipitäminen oli lähinnä ilmaus Suomessa vallitsevasta
demokraattisesta katsantokannasta.
Välittömästi ennen sodan puhkeamista sattuneista tapahtumista
herättävät ainoastaan Mainilan laukaukset erinäisiä ajatuksia. On
sellaisenaan ilmeistä, että Suomen silloinen asema vaati mitä suurinta valppautta, minkä vuoksi ei vastuunalaisten viranomaisten voi
katsoa olevan vastuussa tapahtuneesta. Vaikka Neuvostoliiton tulkinta olisikin oikea, ei siis ollut kysymys
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
90/134
- 85 hyökkäyksestä, vaan ainoastaan vaikealaatuisesta rajaselkkauksesta - yhteensähän väitetään ammutun vain seitsemän laukausta - joka olisi voitu selvittää tutkimuksella ja syyllisiä rankaisemalla.
Suomalaiselta sotilastaholta on varmana ilmoitettu, että Suomen puolella rajaa ei ollut tykistöä asemissa ampumamatkan päässä Mainilasta. Yksipuolinen sotajoukkojen peräyttäminen raja-alueelta olisi
merkinnyt, että strategista asemaa olisi etukäteen suuresti heikonnettu. Ei voi esittää mitään oikeutettua huomautusta hallituksen
toimenpiteitä vastaan. Sitäpaitsi välikohtauksella ei ollut todellista merkitystä: se oli epäoleellinen rengas tapahtumaketjussa ja
olisi voinut jäädä pois tai sen tilalle olisi voinut tulla toinen
lopputuloksen siitä muuttumatta.
Mitä tulee kysymykseen hyökkäämättömyyssopimuksesta Saksan
kanssa, riittää toteamus, että muodollisesti katsottuna oli sopimus
sekä viaton että tarpeeton - vuotta myöhemmin tajuttiin myöskin
kuinka merkityksetön se olisi ollut - joten voitiin pitää samantekevänä, liityttiinkö siihen vai ei. Torjuva asenne johtui ilmeisesti
halusta olla joutumatta huonoon valoon länsivaltojen ja Neuvostoliiton silmissä tekemällä natsi-Saksan kanssa sopimuksia, näyttäkööt ne
sisältönsä puolesta kuinka viattomilta tahansa.
Lopputuloksena oli kuitenkin, että kohtalokkaan kesän 1939 aikana sekä Neuvostoliitto että Saksa suhtautuivat kylmästi Suomeen.
Talvisodan puhjettua teki Suomen hallitus voitavansa saadakseen neuvottelujen jatkamiseksi yhteyden Neuvostoliiton kanssa.
Kun tämä vihdoin onnistui, oli sodan käännekohta lähellä, ja Suomen
sotilaallinen asema heikkeni nopeasti. Rinnan tämän kanssa kasvoivat
Neuvostoliiton vaatimukset. Maan yleinen mielipide, joka ei kyennyt
näkemään todellista tilannetta, ei ollut vallitsevissa olosuhteissa
kypsä rauhaan, mutta samanlainen käsitys oli jossain määrin vallalla
myös hallituspiireissä. Niin kauan kuin suinkin toivottiin, että
Ruotsin tai länsivaltojen avulla voitaisiin saavuttaa edullisemmat
ehdot. Tämä toive osoittautui perusteettomaksi, ja nopeampi alistuminen väistämättömään olisi todennäköisesti jossain määrin lieventänyt lopullista tulosta. Hallituksen epäröinti on kuitenkin ymmärrettävissä, kun ottaa huomioon sen intressin Suomen tukemiseksi, mikä
ilmeni Isossa-Britanniassa ja varsinkin Ranskassa, ja sen länsivaltain avun todennäköisen tehokkuuden liioittelun, joka oli melko laajalti vallalla. Olosuhteet olivat valitettavat, mutta eivät näytä
tarjoavan kestävää pohjaa hallituksen toimenpiteitten moittimiselle.
Arvostelu täytyy suorittaa oleellisesti toisin, kun puhutaan
Suomen politiikasta sotien välisenä aikana. Ei voida kohdistaa moitetta yritykseen saada aikaan puolustusliitto Ruotsin kanssa, ajatus
oli oikea, vaikka mahdollisuudet sen toteuttamiseksi olivat pienet.
Mutta suuntautuminen Saksaa kohti, eikä vähiten sen saama muoto,
jättää sijan useille huomautuksille.
Voi olla syytä heti korostaa, että tänä aikana vallitsi Suomen
kansan enemmistössä sekä myöskin johtavissa poliittisissa piireissä
sellainen tunnelma, että turvautuminen keinoihin, jotka vähemmän
kriitillisissä olosuhteissa olisivat olleet enem-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
91/134
- 86 –
män kuin arveluttavia, oli selitettävissä. Rauhan solmiamisella oli ollut masentava ja mieliä järkyttävä vaikutus, venäläisten
rauhanehtojen tulkinta lisäsi levottomuutta ja kun esitettiin aivan
uusia vaatimuksia, kuten esim. kauttakulkuoikeus Hankoon, josta kuitenkin oli suora meriyhteys Neuvostoliittoon, saatiin sellainen vaikutelma, että Neuvostoliiton Suomea koskeva toiminta ei suinkaan ollut päättynyt. Sisäinen levottomuus joka vallitsi maassa ja erikoisesti pääkaupungissa ennen kaikkea heinä- ja elokuussa 1940, ja jonka epäiltiin johtuvan venäläisvehkeilyistä, sekä Neuvostoliiton selvästi osoittama mielenkiinto levottomuuksien aikaansaajia kohtaan,
vaikutti peloittavalta. Lisäksi tapahtui samana keväänä ja kesänä
Baltian pienten valtioiden liittäminen Neuvostoliittoon, sekä Saksan
suorittama Tanskan ja Norjan miehitys, jotka käytännöllisesti katsoen eristivät Suomen muusta maailmasta. Näiden kaikkien seikkojen yhteistuloksena oli paniikkitunnelma, joka kysymyksessä olevana ajanjaksona muodosti Suomen politiikan taustan. Tämä on muistettava hallituksen toimenpiteitä arvosteltaessa.
Mutta eräät toimenpiteet näyttävät mahdottomilta selittää,
vaikka ottaakin huomioon edellä esitetyn, Saksan kauttakuljetusliikenne alkoi ilman, että siitä oli tehty hallituksen päätöstä. Yleensä on osoittautunut mahdottomaksi selvittää kysymyksen ensimmäistä,
ratkaisevaa vaihetta. Aloite tuli Saksan sotilaalliselta taholta, ja
vetoomus tehtiin Suomen sotilasjohdolle. Tämän ilmoitetaan kääntyneen tasavallan presidentin puoleen, ja häneltä saaneen luvan ajaa
asiaa edelleen. On ilmeistä, että kysymystä ei käsitelty julkisesti
valtioneuvostossa, koska siitä ei ole mainintaa pöytäkirjoissa. Mutta ilmeisesti hallitus ei myöskään ole sitä käsitellyt pöytäkirjan
ulkopuolella, sillä useimmat sen jäsenistä eivät tienneet asiasta
mitään, kun ensimmäiset saksalaiset kuljetusalukset saapuivat muutamia viikkoja myöhemmin. Toisaalta on tuskin ajateltavissa, että presidentti Kallio olisi omin päin ja neuvottelematta kenenkään kanssa
antanut suostumuksensa niin merkitykselliseen toimenpiteeseen kuin
sallia vieraan, sotaakäyvän vallan kuljettaa maan kautta joukkoja ja
varastoja. Näyttää myös todistetulta, että puolustusministeri Walden
oli perillä asiasta jo kysymyksen melko aikaisessa vaiheessa ja aktiivisesti otti osaa sen ratkaisemiseen; ilmeisesti oli salaisuuden
hänelle uskonut joko presidentti tai sotilasjohto. Voi helposti
olettaa, että myöskin pääministeri Ryti ja ulkoasiainministeri Witting kuuluivat sisäpiiriin, joka tunsi asian, mutta ensiksimainittu
on kysyttäessä ilmoittanut saaneensa tiedon kauttakuljetussuunnitelmista vasta välittömästi ennen ensimmäisten kuljetusalusten saapumista ja jälkimmäinen on kuollut. Kuitenkin on myös hän puhunut asiasta samaan tapaan kuin Ryti, Fagerholmin kertoman mukaan Witting
kävi hänen luonaan parisen päivää emien kuolemaansa ja selitti silloin, että hän oli saanut kuulla kauttakuljetuskysymyksestä vasta
välittömästi ennen saksalaisten laivojen saapumista; tästä hän ei
katsonut aikaisemmin olleen syytä mainita. Sellaisissa olosuhteissa
voi ainoastaan olettaa, että presidentti antoi myöntävän vastauksen
ylipäällikön kauttakuljetusta koskevaan kyselyyn neuvoteltuaan puolustusministerin kanssa. Mutta tätä voidaan pitää vain epävarmana
olettamuksena, sillä presidentti Kallio on kuollut ja kenraali Walden on vaikean sairauden takia estynyt antamasta minkäänlaisia tietoja. Suomen ja Saksan yhteistyön alkutaHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
92/134
- 87 –
pahtuma, jolla on ratkaiseva merkitys, jää siis hämäräksi.
Kuitenkin lähetettiin kaksi upseeria Saksaan sopimaan sikäläisten sotilasviranomaisten kanssa kauttakuljetuksen teknillisistä yksityiskohdista, ja tämän työn yhteydessä sallittiin saksalaisen upseerin ottaa paikan päällä selvää kulkumahdollisuuksista
Pohjois-Suomessa.
Koko tämä erikoisen merkityksellisen kysymyksen valmistelu oli
äärimmäisyyteen saakka muodotonta. Tosin Suomen hallitusmuodossa ei
ole mainittu mitään edellytyksistä, joiden nojalla valtion alue saadaan antaa vieraan, sotaakäyvän valtion sotavoimien käyttöön, mutta
seuraukset, joihin tällainen toimenpide saattaa johtaa, ovat sellaisia, että menettelyn kesän loppupuolella 1940 voidaan katsoa olevan
ristiriidassa hallitusmuodon hengen kanssa. Voitaneen itse asiassa
väittää, että jossakin määrätyssä mielessä se oli teko, joka asiallisesti riisti eduskunnalta perustuslainmukaisen oikeuden ottaa osaa
päättämiseen sodasta ja rauhasta. Kun saksalaisten kauttakuljetus
oli alkanut, olisi Isolla-Britannialla ollut muodollinen oikeus pitää Suomea vihollismaana ja kohdella sitä sen mukaan sitäkin suuremmalla syyllä, kun Suomen kautta kuljetettiin ei suinkaan ainoastaan
lomalaisia - lomalaisliikenne alkoi vasta joulukuussa 1940 vaan Pohjois-Norjaa varten tarkoitettuja joukkomuodostelmia ja täydennysmiehistöä, ja maahan järjestettiin pysyväisiä, melkoisella henkilökunnalla varustettuja etappeja.
Edellytyksenä niin arvaamattoman kauaskantoiselle toimenpiteelle kuin Saksan sotilaallisen kauttakuljetusliikenne olisi pitänyt olla eduskunnan hyväksymä hallituksen päätös.
Jatko tuskin oli vähemmän muodoton. Ensimmäiset saksalaiset,
Suomeen matkalla olevat kuljetusalukset olivat ilmeisesti hyvin lähellä määränpäätä - kaikkein ensimmäinen, tankkilaiva, oli ehkä jo
saapunut valtakunnan aluevesille - kun saksalaiset viranomaiset tiedoittivat hallitukselle niiden lähdöstä. Silloin vasta ryhdyttiin
kaikessa kiireessä toimenpiteisiin sopimuksen aikaansaamiseksi. Se
tapahtui mahdollisimman väljässä muodossa, noottien vaihdolla Suomen
Berliinin-lähettilään ja Saksan ulkoasiainministeriön välillä. Kun
se allekirjoitettiin, oli ensimmäinen alus Vaasan satamassa ja muut
saapuivat seuraavana päivänä. Sopimuksen sanamuoto oli kovalla kiireellä laadittu Saksan ulkoasiainministeriössä. Kysymystä ei käsitelty valtioneuvostossa.
Sotilastaholta saadun tiedon mukaan lienee elokuussa, jolloin
asia ensi kerran tuli puheeksi, ollut kysymys lomalais-liikenteestä
useasti esiintyvästä viittauksesta Saksan lomaliikenteeseen Ruotsin
kautta näyttää ilmenevän, että tämä käsitys oli myöhemminkin vallitsevana. Jonkin verran myöhemmin lienee ollut puhetta saksalaisista
lento- ja ilmatorjuntajoukoista. Kun Kivimäki neuvotteli Berliinissä, oli suullisessa keskustelussa kysymys kertakaikkisesta, määrätynlaajuisesta kauttakuljetuksesta, korkeintaan 5.000:sta miehestä
sekä sotamateriaalista - ilmeisesti niistä lento- ja ilmatorjuntajoukoista, jotka saapuivat maahan lähinnä seuraavana aikana ja joista melkein puolet jäi etappimiehistöksi eri puolille Suomea. Sopimuksen sanamuodossa mainitaan ainoastaan "Material mit Begleitpersonal" eikä puhuta mitään kertakaikkisesta kauttakuljetuksesta.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
93/134
- 88 –
Samaan sopimukseen nojautuen kuljetettiin myöhemmin lisäksi
joukkomuodostelmia ja täydennysmiehistöä sekä lopulta ainakin yksi
kokonainen divisioona. Sanat "Material mit Begleitpersonal" tulkittiin siis sangen vapaasti.
Ilmeistä on, että sopimus olisi pitänyt tehdä ennen teknillisten yksityiskohtien järjestelyä ja että sen olisi pitänyt vastata kauttakuljetuksen todellista tarkoitusta. Yhtä ilmeistä on, että - kuten jo on esitetty - hallituksen olisi pitänyt tehdä julkinen
päätös asiassa ja alistaa se eduskunnan hyväksyttäväksi. Ja sopimuksen sanamuodon olisi luonnollisesti pitänyt olla kuljetuksia normeeraava. Sellaisena, joksi sopimus muodostui, sillä oli väärä leima,
jonka alle kätkeytyi aivan muita asioita.
Kokonaan toinen kysymys on, olisiko todella voitu saada aikaan
sopimus, joka olisi täyttänyt kaikki muodolliset ja asialliset vaatimukset ja, jos tämä olisi onnistunut, olisiko sen määräyksiä voitu
tarkasti soveltaa. Ottaen huomioon Saksan politiikan häikäilemättömyyden se ei vaikuta erikoisen todennököiseltä. Saksalaiselta taholta aiheutettiin vaikeuksia jo silloin, kun oli kysymyksessä syyskuun
22. päivänä tehty vaatimaton ja epämääräinen sopimus - kirjallisen
sopimuksen vaatimiseen pidettiin asiaa aivan liian vähäpätöisenä mutta asia järjestyi kuitenkin Kivimäen toistuvien anomusten mukaisesti. Eikä ole olemassa ainoatakaan syytä olettaa, että Saksa olisi
tuntenut itsensä sidotuksi sopimuksen sanamuodon takia. Saksalla oli
näihin aikoihin virallisesti hyvät suhteet Neuvostoliittoon ja viimeksimainittu olisi tuskin voinut avoimesti protestoida Suomessa tapahtuvaa saksalaisten kauttakuljetusta vastaan. Ja Saksan johto oli
selvillä siitä, että Suomi oli turvaton ja alttiina ylivoiman mielivallalle; se olisi todennäköisesti kaikissa olosuhteissa pannut
kauttakuljetuksen toivomassaan muodossa toimeen. Mutta tämä ei estä
sitä, että Suomen ulkopoliittinen johto olisi voinut ja sen olisi
pitänyt periaatteessa asettua kannattamaan täsmällistä muotoa, vaikka käytännössä olisikin osoittautunut mahdottomaksi pitää siitä
kiinni.
Yleensä saa sen käsityksen, että elokuusta 1940 lähtien, jolloin Saksa teki kauttakuljetusta koskevan aloitteen, päästi Suomen
ulkopoliittinen johto suurin piirtein ohjakset käsistään ja antoi
jotakuinkin tahdottomasti tapahtumien kulun ohjata itseään. Vaikka
mitkään oleelliset tosiasiat eivät kesällä 1940 viitanneet Saksan ja
Neuvostoliiton suhteitten katkeamisen todennäköisyyteen, kuitenkin
tämä seikka lienee ollut se, joka kaikessa hiljaisuudessa otettiin
huomioon ja jonka tapahtumista toivottiin. Voidaan tuskin saada selville, perustuiko tämä käsitys saksalaiselta taholta - siinä tapauksessa todennäköisesti sotilaalliselta - annettuihin salaisiin tiedoituksiin; ehkä ne supistuivat irrallisiin vihjauksiin, sellaisiin,
kuin v. Blücherin maininta silloin, kun hän heti Moskovan rauhansopimuksen jälkeen kävi Tanneria tapaamassa, että menetetyt alueet
voidaan ehkä pian saada takaisin.
Marraskuun 25. päivänä 1941 silloinen pääministeri Rangell sanoi puheessaan eduskunnalle: "Tämä Saksan kanssa tehty kauttakuljetussopimus, jonka Neuvostoliitto on nyt katsonut oikeuttavan hyökkäystoimenpiteisiin Suomea vastaan, on itse asi-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
94/134
- 89 –
assa aiheutunut Moskovan Suomen-politiikasta. Moskovan harjoittama alituinen painostus oli itse asiassa oleellisena syynä siihen, että Suomen hallitus antoi suostumuksensa ehdotettuihin toimenpiteisiin, kun tuli esille kysymys Saksan joukkojen oikeudesta liikkua Suomen alueilla, Se tarttui tällöin, kuten luonnollista oli, tilaisuuteen, jossa tarjoutui mahdollisuus saada tietoista vastapainoa
Neuvostoliiton painostukselle ja ennen kaikkea Hankoa koskevalle,
pahaenteiselle kauttakuljetussopimukselle." Hallitus näyttää siis
alusta alkaen pitäneen kautta-kuljetusoikeuden myöntämistä suojelutoimenpiteenä neuvostoliittoa vastaan, mutta muodollisesti se ei ollut vihamielinen toimenpide Neuvostoliittoa kohtaan, sillä saksalais-venäläinen hyökkäämättömyys- ja sovintomenetelmäsopimushan oli
voimassa ja näiden valtojen väliset suhteet olivat virallisesti ystävälliset. Rangell ei kesällä ja syksyllä 1940 kuulunut hallitukseen, mutta hänen väitteensä eivät luonnollisesti voi olla tuulesta
temmattuja, kun ne viittaavat silloisen politiikan motiiveihin. Mitä
sen saamiin muotoihin tulee, ovat ne helposti ymmärrettävistä syistä
jossain määrin harhaanjohtavia: Suomen hallitus ei antanut suostumustaan kauttakuljetukseen, kun kysymys tuli esille, koska Suomen
hallitus ei silloin tiennyt asiasta mitään.
Loppuarvostelu voitaneen muodostaa seuraavanlaiseksi: saksalaisen kauttakuljetuksen valmistelevan vaiheen aikana, siis elokuussa 1940, on - mikäli joku hallituksen jäsen on asiaan myötävaikuttanut, mitä ei ole voitu näyttää toteen - esiintynyt virka-aseman tahallista väärinkäyttöä, joka on aiheuttanut maalle ilmeistä vahinkoa;
suostumalla saksalaisten kauttakuljetukseen Suomi luopui puolueettomuudestaa;
syyskuun 22. päivänä tehty sopimus tehtiin ilman tarpeellista
valmistelua ja sai aivan liian epämääräisen muodon;
sopimus olisi ollut esitettävä eduskunnalle;
valtioneuvoston olisi pitänyt reagoida siitä muodottomuuksia
vastaan, jotka olivat ilmenneet kysymysten käsittelyssä ja jotka eivät sovellu ulkopoliittisten asiain korrektiin hoitamiseen.
Virka-aseman väärinkäyttöä täytyy pitää tahallisena, koska ei
voitane olettaa, että johtavissa ja vastuunalaisissa asemissa olevat
henkilöt eivät olisi olleet tietoisia sellaisen toimenpiteen merkityksestä ja kantavuudesta, jollainen vieraan, sotaakäyvän vallan
joukkojen maahantulon salliminen on. Tämän maalle aiheuttama ilmeinen vahinko ei tähdännyt vuonna 1941 puhjenneeseen sotaan, sillä ei
voi väittää, että Suomi olisi välttänyt joutumasta vedetyksi mukaan
siihen siinä tapauksessa, että kysymys Saksan kauttakuljetuksesta
olisi järjestetty muodollisesti tyydyttävällä tavalla. Mutta Suomen
asema olisi jokatapauksessa ollut edullisempi, jos maan hallitus
olisi tehnyt voitavansa määritelläkseen tarkasti kauttakuljetuksen
laajuuden ja muodot ja valvoakseen että kuljetukset olivat yhtäpitäviä sopimuksen kanssa. Toisaalta ei luonnollisesti ole oikeutta
epäillä, että henkilöt, jotka olivat vastuussa kyseisestä muodottomuudesta, toimivat parhaassa tarkoituksessa ja siinä vakaumuksessa,
että he ottivat huomioon maan intressit.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
95/134
- 90 Vapaaehtoisen SS-joukon perustaminen tapahtui Saksan aloitteesta, ja sen tarkoituksena oli lujittaa Saksan luottamusta Suomeen. Hallitus sellaisenaan ei ollut sekaantunut asiaan eikä useilla
sen jäsenistä todennäköisesti ollut hankkeen kanssa mitään suoranaista tekemistä. Oli arveluttavaa ja moitittavaa, että kuten luotettavalta taholta on ilmoitettu, värväyshommia varten saadun lainan
takaisinmaksamiseksi sekä myöhemmin syntyneiden lisäkustannusten
korvaamiseksi käytettiin valtion varoja. Jos pitää paikkansa, kuten
myös on vakuutettu - jota seikkaa ei kuitenkaan ole voitu asiakirjoilla vahvistaa - että sotapalvelukseen pestatuille luvattiin virkoja vastaisuudessa Suomen valtion palveluksessa, niin tällainen sitoumus on ehdottomasti leimattava lainvastaiseksi. Koko värväysyritys vahingoitti Suomen mainetta niissä maissa, jotka eivät olleet
liittoutuneet Saksan kanssa.
Ei ole voitu saada selville tarkempia yksityiskohtia, jotka
liittyvät Suomen vetämiseen mukaan saksalais-venäläiseen sotaan, koska mitkään asiakirjat eivät valaise tapahtumain kulkua. Jälkeenpäin
on väitetty, että Saksan kanssa ei ollut tehty mitään varsinaista
kirjallista välipuhetta eikä yleensäkään "poliittista sopimusta". Sikäli kuin on kysymys julkisesta liittosopimuksesta, joka rajoitti
Suomen ulkopoliittista toimintavapautta, esim. määräyksellä, että
aselepo tai rauha Neuvostoliiton kanssa olisi tehtävä yhteisesti sopimusosaisten kesken, saa tämä väite vahvistusta vuosina 1943 ja 1944
Saksan toistuvista yrityksistä taivuttaa Suomi tällaiseen sopimukseen. Mutta tämä ei poista sitä mahdollisuutta, että ennen sodan puhkeamista kesäkuun 22. päivänä 1941 Saksan ja Suomen ulkopolitiikan
johdon yksityiset edustajat ovat voineet tehdä keskenään muodossa tai
toisessa sopimuksia. Ei kuitenkaan ole käytettävissä sitovia todistuskappaleita siitä, että asianlaita olisi näin ollut, joten tästä
olettamuksesta täytyy luopua. Sen sijaan voi täydellä syyllä edellyttää, että Salzburgin ja Berliinin sotilaalliset neuvottelut toukokuun
lopulla 1941 asiallisesti, vaikkakaan ei muodollisesti johtivat tällaiseen todelliseen sotilaalliseen sopimukseen yhteistyöstä Saksan ja
Suomen sotavoimien kesken. Asiaa ei muuta se seikka, että tämä sopimus oli hypoteesin luonteinen, t.s. se oli tarkoitettu tulemaan voimaan vain määrättyjen edellytysten vallitessa, joita neuvottelujen
ajankohtana ei vielä ollut olemassa. Sillä Saksan ja Venäjän välisen
sodan puhjetessa nämä edellytykset olivat olemassa ja sotilaallinen
yhteistyö de facto alkoi; tämä oli väistämätön seuraus siitä, että
Saksan joukot olivat asettuneet asemiin Suomen rajojen sisäpuolella.
Mutta sotiaallisella yhteistyösopimuksella on kieltämättä myöskin poliittinen luonne. Sotilaallinen toiminta ei ole eikä voi olla erillistä; se ei ainoastaan liity läheisesti politiikkaan, vaan se vieläpä muodostaa osan siitä, keinon saavuttaa poliittinen päämäärä. Jos
siis ei ollut mitään puhtaasti poliittista sopimusta - ja asianlaita
näyttää olleen niin ainakin, mitä tulee kirjallisiin sopimuksiin niin oli kuitenkin olemassa sotilaallinen sopimus, jonka sisältö oli
eittämättömän poliittinen.
Hallituksen taholta vakuutettiin heti sodan puhjettua, niinkuin myös, monta kertaa myöhemmin, että Suomi olisi pysynyt puolueettomana, ellei sen kimppuun olisi hyökätty. Näitä vakuu-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
96/134
- 91 tuksia ei luonnollisesti voida ilman muuta jättää huomioonottamatta. Tosin voidaan pitää varmana, että vallitsevissa olosuhteissa olisi rehellinenkin pyrkimys puolueettomuuteen jäänyt tuloksettomaksi sen epäilemättä sangen voimakkaan painostuksen vuoksi,
jota Saksa olisi harjoittanut, Nyt ei kuitenkaan ole kysymys siitä,
vaan hallituksen tarkoitusperistä. Tuntuu todennäköiseltä, että kernaasti olisi sallittu Suomen pysyä sodan ulkopuolella, sikäli kuin
se oli mahdollista - eihän voinut olla kysymys puolueettomuudesta
sanan varsinaisessa merkityksessä, kun saksalaiset joukot olivat
maassa - jotta voitaisiin ilman, suurempia uhrauksia saavuttaa se
päämäärä, jonka Saksan varmuudella odotettavissa olleen voiton oletettiin tuovan käden ulottuville. Ei ole mahdotonta jopa jonkinlaisen sopimuksen olemassaolo, jonka mukaan Suomi saisi pysytellä passiivisena, kunnes sen kimppuun hyökättäisiin. Tämän kanssa on kuitenkin ristiriidassa tieto, että ulkopoliittisen johdon keskuudessa
vallitsi käsitys, jonka mukaan Suomen oli ryhdyttävä hyökkäykseen,
jollei Neuvostoliitto niin tekisi. Miten asianlaita lienee ollutkaan, on ilmeistä, että todellinen puolueettomuus ei näissä olosuhteissa ollut mahdollinen.
Suomen mukaanvetämisestä Saksan ja Venäjän sotaan voidaan siis
todeta:
että se ei perustunut muodolliseen poliittiseen sopimukseen;
että ei ole olemassa merkkejä muunlaisista puhtaasti poliittisista sopimuksista;
että se oli suoranainen seuraus Saksan kauttakuljetuksessa alkukesällä tapahtuneesta kehityksestä;
että välittömästi alkoi aikaisempiin keskusteluihin perustuva
sotilaallinen yhteistyö;
että Suomen ulkopoliittinen johto passiivisesti, mutta todennäköisesti tietoisesti, salli maan luisua sotaa kohti.
Toimenpiteitten lainmukaisuudesta ei ole paljon sanottavaa,
mm. siitä syystä, että varsinaisiin toimenpiteisiin tuskin ryhdyttiin. Huomattavin oli toukokuun lopulla pidetty sotilaallinen neuvottelu. Huolimatta hypoteettisesta muodosta, joka sillä oli, on sen
katsottava kuuluvan siihen kategoriaan kysymyksiä, jotka koskevat
sotaa ja rauhaa ja joiden käsittelyyn vaaditaan eduskunnan myötävaikutusta. Sota oli seuraus Saksan kauttakuljetuksesta ja tätä on aikaisemmin käsitelty lainmukaisuuden kannalta katsottuna. Mutta hallituksen olisi joka tapauksessa ollut huolehdittava siitä, ettei
valtiota saateta sotaan antamatta eduskunnalle tilaisuus määrätä
kantansa asiassa.
Kun on muodostettava käsitys toimenpiteitten poliittisesta
tarkoituksenmukaisuudesta, ollaan toimenpiteitten puuttumisen vuoksi
saman vaikeuden edessä. Pääasiallisesti on pakko tyytyä yritykseen
selvitellä johtavan piirin ajatuksenkulkua ja rajoittua sen arvosteluun.
Kuten aikaisemmin on mainittu, pelko Neuvostoliittoa kohtaan
muodosti taustan Suomen koko sotien välisen ajan politiikalle. Jo
elokuussa 1940, jolloin mitkään tosiseikat eivät vielä viitanneet
Saksan ja Neuvostoliiton suhteitten katkeamisen lähenemiseen, näki
ulkopoliittinen johto Saksan kauttakuljetuksessa tavoittelemisen arvoisan vastapainon venäläiselle
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
97/134
- 92 –
painostukselle. Tämä pysyi johtavana näkökohtana aina sodan
puhkeamiseen saakka seuraavana vuonna. Viranomaiset näkivät Saksan
avussa ja tuessa Suomen ainoan pelastumismahdollisuuden. Samalla
toivottiin voitavan saada takaisin vuonna 1940 menetetyt alueet,
toivo, joka oli kylläkin yleinen ja vakava ja joka oli ilmennyt erinäisten ministerienkin jo vuoden 1940 rauhanneuvottelujen aikana antamista lausunnoista (neuvottelukokous epävirallisten pöytäkirjojen
mukaan). Ainakin toukokuun lopusta 1941 lähtien ulottuivat tavoitteet vieläkin kauemmaksi.
Toisaalta johtavat miehet olivat epäilemättä tietoisia asiain
arveluttavasta puolesta, kun Suomi - joskin löyhässä muodossa liittyi siihen valtaan, joka oli esiintynyt mitä häikäilemättömimmin
väkivaltaisena, petollisena ja oikeutta halveksivana, mitä Euroopassa pitkään aikaan, jos koskaan, oli koettu. Itse asiassa ei ollut
miellyttävä asema olla maailman silmissä natsisaksan liittolainen.
Ja tähän tuli lisäksi se uhkaava vaara, että Saksan täydellisesti
voittaessa Suomi sijoitettaisiin uuteen Eurooppaan itsenäisyytensä
tosiasiallisesti menettäneenä, ja että sen yhteiskuntajärjestys uudistettaisiin enemmän tai vähemmän natsihengen mukaisesti. Mutta
millään muulla vallalla kuin Saksalla ei ollut mahdollisuuksia eikä
myöskään intressiä antaa Suomelle apua ja tukea. Todellista neutraliteettia ei voitu ottaa huomioon siinä tapauksessa, että puhkeaisi
sota Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Varmuutta lähenevällä todennäköisyydellä voitiin olettaa, että molemmat osapuolet yrittäisivät
saada käsiinsä strateegisesti edullisia tukikohtia Suomessa, ehkä
lähinnä Ahvenanmaalla, ainakin välittömästi sodan puhkeamisen jälkeen - Saksa todennäköisesti jo sitä ennen. Suomen puolueettomuuden
kunnioittamiseen ei missään tapauksessa ollut luottamista, siitä
tuskin oli epäilystäkään Tanskan, Norjan, Hollannin ja Belgian miehityksen jälkeen. Mitä Suomeen tulee, Saksa oli varmasti ottanut
huomioon talvisodan psykologisen vaikutuksen, s.o. Neuvostoliittoa
kohtaan ilmeisen vihamielisen tunnelman kansassa ja olisi sentähden
esiintynyt täysin hillittömästi. On hyvin epäiltävää, olisiko vallitsevissa olosuhteissa Suomen taholta edes voitu yrittää minkäänlaista tehokasta neutraliteetin puolustamista.
Ellei näin ollen voitu millään lailla turvautua puolueettomuuteen, jäi jäljelle vain mahdollisuus valita toinen kahdesta,
pahasta: sota Neuvostoliiton rinnalla Saksaa vastaan tai Saksan puolella Neuvostoliittoa vastaan. Oikeastaan voidaan tuskin puhua valinnasta, sillä aseveljeys Neuvostoliiton kanssa oli yleisesti vallitsevaan mielipiteeseen katsoen käytännöllinen mahdottomuus, ja
toisaalta kangasteli luovutettujen alueiden takaisinvalloittaminen
ja Itä-Karjalan valloitustoiveiden mahdollinen toteuttaminen. Suunta
oli siis selvästi määräytynyt.
Ylläoleva on yritys rekonstruoida ulkopoliittisen johdon ajatuksenjuoksua. Asiasta saattaa olla eri mielipiteitä, mutta esitettyjä johtopäätöksiä voidaan yhtä vähän todistaa vääräksi kuin oikeaksi; niitä ei voi kumota ilmeisen perusteettomina. Mutta vaikka tämä myönnettäisiinkin, voi vakavia huomautuksia tehdä käytännöllisiä
erehdyksiä vastaan.
Ennen kaikkea täytyy pitää vakavana laiminlyöntinä sitä, että
- kuten usein myöhemmin esitettiin hallituksen politiikan
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
98/134
- 93 –
puolustukseksi - ei mitään kirjalliseen muotoon laadittua ja
virallisesti sitovaa sopimusta ollut tehty Saksan kanssa. Sopimuksen
ei luonnollisesti olisi tarvinnut merkitä loppuun saakka kestävää
aseveljeyttä, millaiseksi tämä sitten olisi muodostunutkin. Päinvastoin siinä olisi pitänyt korostaa Suomen oikeutta lopettaa sodankäynti omalta osaltaan, kun se katsoi saavuttaneensa sotansa päämäärät tai piti sitä muuten suotavana; ja sodan päämäärät, jotka missään tapauksessa eivät olisi saaneet ulottua pitemmälle kuin menetettyjen alueiden takaisinvalloittamiseen, olisi pitänyt tarkoin
määritellä. Luonnollisesti olisi myöskin ollut toivottavaa, että
Saksa olisi sitoutunut vetämään joukkonsa pois Suomesta määrätyn
ajan kuluessa sen jälkeen, kun Suomi olisi tehnyt aselepo- tai rauhansopimuksen.
Vaikka Suomen asema olisi ollut sangen vaaranalainen myöskin
jos mainitun sisältöinen sopimus olisikin saatu aikaan, olisi sen
pelkkä olemassaolo kuitenkin huomattavassa määrin vahvistanut maan
asemaa. Luonnollisesti täytyy ottaa huomioon, että Saksa ei todennäköisesti, periaatteittensa mukaisesti, olisi allekirjoittanut sellaista sopimusta, mutta vieläpä epäonnistunuttakin Suomen yritystä
saada sellainen aikaan olisi pidettävä parempana kuin sitä poliittisessa mielessä täysin muodotonta sotilaallista yhteistyötä, joka
juuri muodollisen poliittisen sopimuksen puutteessa voitiin tulkita
miten tahansa. Ja, jos Saksa olisi allekirjoittanut, ei siitä seuraa, että se olisi myöskin noudattanut sopimusta; pikemminkin voi
olettaa päinvastaista. Mutta tässä tapauksessa olisi vastuu joutunut
Saksalle ja Suomea olisi pidetty miehitettynä maana, mikä ajanpitkään ehkä olisi osoittautunut edullisemmaksi asemaksi.
Vielä kohtalokkaampi merkitys kuin sopimuksen puuttumisella
oli kuitenkin Saksan ja Neuvostoliiton sodan ajankohtaiseksi tekemillä Itä-Karjalan valloitussuunnitelmilla.
Jo ennen sodan puhkeamista kesäkuun 22. päivänä 1941 oli herännyt ajatus eräitten Itä-Karjalan osien liittämisestä Suomeen. Tämä tapahtui niiden Neuvostoliiton ja Saksan välisten neuvottelujen
yhteydessä, joita ilmoitettiin käydyn sodan puhkeamista lähinnä
edeltäneenä aikana. Niissä toimintaohjeissa, jotka toukokuun 30.
päivänä annettiin Kivimäelle välittömästi ennen hänen Berliiniin palaamistaan, mainittiin mm., että hänen tulisi tähdentää esityksessään Saksan ulkopoliittiselle johdolle sitä seikkaa, että Suomen
itärajan muuttaminen strategiselta ja etnografiselta näkökannalta
edullisemmaksi olisi toivottavaa. Tällainen pyyntö esitettiin. Kohta
Kivimäen matkustettua täydennettiin ohjeita siten, että Itä-Karjalan
rajajärjestelyjä koskeva ajatus olisi esitettävä mahdollisuutena eikä pyyntönä. Mutta sitä ei poistettu ohjelmasta.
Sodan puhjettua tuotiin se jälleen esille ja entistä suuremmalla painolla. Tosin sitä ei koskaan esitetty virallisesti sellaisenaan hallituksen taholta, mutta toisaalta ei hallituskaan tehnyt mitään Suomen valloitusaikeita koskevien väitteiden dementoimiseksi. Hallitus laiminlöi itsepintaisesti presioida sodan päämääriä
ja julistaa menetettyjen alueiden takaisinvaltauksen Suomen taistelun ainoaksi tarkoitusperäksi. Sen sijaan käytettiin johdonmukaisesti nimitystä puolustussota, samalla kuin valloitusmieli sai yhtä aikaa häiriintymättömästi kehittyä. Kukaan objektiivinen huomioitsija
ei saattanut jäädä epäilykseen
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
99/134
- 94 tarkoitusperien suhteen. Tätä korostettiin sitä paitsi ItäKarjalan vallatuissa osissa aikaiseen aloitetulla rakennustoiminnalla, jota ei kuitenkaan voida väittää occupatio bellica'n vaatimaksi ja joka selvemmin kuin julkiset lausunnot todisti aikeista
liittää nämä alueet Suomeen. Se seikka, että rakennuskustannukset
suoritettiin sotalaitoksen määrärahoista, ei muuta asiaa, sillä sotilasjohto ei luonnollisesti voi omasta aloitteestaan ryhtyä toimenpiteisiin, joilla on selvästi poliittinen merkitys.
Toinen todistus oli sensuurivalvonta ja sen yhteydessä oleva
sanomalehdistön kanta. Vaikka hallituksella oli sensuuri apuneuvona
aroista ulkopoliittisista kysymyksistä syntyvän ajatustenvaihdon estämiseksi, sallittiin lehtien vapaasti kirjoittaa Itä-Karjalan etnografisesta, maantieteellisestä ja aatteellisesta yhteenkuuluvaisuudesta Suomen kanssa ja sen taloudellisesta merkityksestä maalle.
Näiden tavoitteiden arvostelun sitävastoin ei sallittu.
Samoin suhtauduttiin ajatustenvaihtoon Suomen väitetystä,
strategisesti edullisempien rajojen tarpeesta idässä: positiiviset
lausunnot sallittiin, mutta negatiiviset kiellettiin.
Ilmeisesti
olemassaolleiden
valloituspyrkimysten
arvostelemisessa on erikoisesti seuraavat näkökohdat huomioitava;
Ne olivat ristiriidassa niiden oikeusperiaatteiden kanssa,
jotka olivat määränneet Suomen politiikan niin kauan kuin sitä oli
ollut, s.o. Ruotsista eroamisesta saakka. Perustuslaki-taistelun aikana oli keskeytymättä korostettu, että se, minkä puolesta Suomi
taisteli, oli sen selvä ja objektiivisesti todettavissa oleva oikeus
eikä mikään muu. Tämä periaatteellinen kanta, joka aikoinaan oli
hankkinut maalle kulttuurimaailman kunnioituksen ja myötätunnon, hylättiin, kun laskelmointi vieraan alueen valtaamiseksi voitti vähitellen alaa.
Ne olivat lisäksi ristiriidassa pienvaltapolitiikan johtavien
periaatteiden kanssa, joihin täytyi kuulua kansainvälisen oikeuden
ja vakiintuneiden rajojen kunnioittaminen. Jos näistä periaatteista
luovutaan, on pienten valtioiden olemassaolon perusteita järkytetty.
Suurvalloilla on mahdollisuuksia turvata oikeuksiaan omalla voimallaan, pienet valtiot voivat turvautua vain oikeuteen ja perinteisiin. Vaikka Suomen oli ollut pakko luovuttaa osia alueestaan, ei se
oikeuttanut Suomea väkivaltaan.
Etnillinen, s.o. kansallinen todistelu ei ole kestävää. Vaikka
jätettäisiin huomioonottamatta, että Itä-Karjalan venäläinen kansanaines oli lähinnä kuluneena aikana kasvanut voimakkaaksi, ja huomioitaisiin kansallisuusolosuhteet sellaisina, mitkä ne olivat olleet vähän aikaisemmin, ei karjalaisen väestön olemassaolo anna Suomelle mitään oikeutta kysymyksessäolevaan alueeseen. Jos sellainen
oikeus olisi, täytyisi esim. Saksalla, Ranskalla ja Italialla kullakin olla oikeus osaansa Sveitsiä, ja Ranska olisi oikeutettu vaatimaan Belgian eteläisen puoliskon. Ahvenanmaan kysymyksen yhteydessä
oli suomalaiselta taholta torjuttu vastaavanlaatuiset todistelut
suurella jyrkkyydellä. Eikä ole edes voitu tehdä uskottavaksi, että
Itä-Karjalan väestön enemmistö olisi toivonut asuinalueensa yhdistämistä Suomeen, kun taas Ahvenanmaan väestö käytännöllisesti katsoen
täysin yksimielisesti oli ilmaissut haluavansa
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
100/134
- 95 –
saariryhmän yhdistämistä Ruotsiin. Ei ainoastaan yleisluontoinen harkinta, vaan myöskin poliittinen johdonmukaisuus kumoaa kansallisen todistelun.
Ratkaiseva merkitys on sellaisenaan Itä-Karjalan suurella
osuudella Neuvostoliiton yhteyksiä ylläpidettäessä ulkomaailman
kanssa. Maailmanvalta ei luonnollisesti olisi koskaan mukautunut
siihen, että sen tärkeä yhteyslinja (Muurmannin rata) olisi katkaistu valloituksella.
Mitä vihdoin tulee puheeseen strateegisesti edullisemmista rajoista, niin tämän väitteen paikkansapitäväisyys on hyvinkin epäilyksenalainen. Tässä tapauksessa näyttää ensiksi siltä kuin puhtaasti strateegiset näkökohdat joutuisivat ristiriitaan poliittisten
kanssa. Ja kiellettävissä tuskin on, että niin ollen edelliset jälkimmäisten rinnalla ovat toisarvoisia. Suuren tai pienen alueen
hankkiminen Itä-Karjalasta olisi merkinnyt Suomelle vaikeaa ulkopoliittista rasitusta. Oli naivia uskoa, että laaja, väestöltään ja
luonnonvaroiltaan rikas neuvostovalta, vaikka se väliaikaisesti olisikin heikentynyt ja menetetyn sodan lamauttama, olisi huomattavaksi
ajaksi eteenpäin jäänyt voimattomaksi. Ennemmin tai myöhemmin se
olisi jälleen ollut voimakas. Ja silloin olisi poliittisessa mielessä Suomelle ollut vahinkoa maanhankinnoistaan vanhan rajan toiselta
puolelta, Ne olisivat mm. tehneet mahdottomaksi pohjoismaisen puolustusliiton, sillä Skandinavian valtiot eivät missään tapauksessa
olisi suostuneet takaamaan Suomen valloituksia. Suomi olisi ollut
sidottu Saksaan ja pakotettu luottamaan sen apuun. Vanhat, tunnustetut ja vakiintuneet rajat ovat ajan pitkään parhaat myöskin strateegiselta näkökannalta katsoen.
Toiseksi ei pidä paikkaansa, että suunnitellut rajat (Syvärin
linja jne.) olisivat taanneet suuremman turvallisuuden strateegiselta näkökannalta kuin vanhat historialliset rajat. Talvisodan aikana
Suomen sotavoimat puolustautuivat menestyksellisesti Laatokan pohjoispuolella, pitkällä rintamalla, mutta Karjalan kannaksella venäläiset murtautuivat läpi. Tämä riippui osaksi siitä, että maasto
siellä oli soveliaampi uudenaikaisesti varustettujen joukkojen hyökkäysyrityksiin kuin pohjoispuolisen raja-alueen maasto. Mutta huomattavalta osalta se johtui Karjalan kannaksen maantieteellisestä
asemasta ja hyvistä maantie- ja rautatieyhteyksistä Neuvostoliiton
sisäosiin. Valmistautuminen hyökkäykseen Karjalan kannaksella ja koettujen joukkojen ja sotamateriaalin vieminen taisteluun saattoi sen
vuoksi tapahtua paljon helpommin ja tehokkaammin tällä sotanäyttämöllä kuin kauempana pohjoisessa. Huolimatta tämän rintamalinjan lyhyydestä ja hyvästä sivustatuesta - Suomenlahti ja Laatokka - Karjalan kannas oli Suomen puolustuksen heikoin kohta. Ja tämä asiaintila
jatkui vielä sittenkin, kun rintama Laatokan pohjoispuolella oli
siirtynyt Syvärille ja Äänisjärvelle.
Voi tosin väittää, että rintamalinjan lyhentyminen teki mahdolliseksi joukkojen ja sotamateriaalin voimakkaamman keskityksen
Karjalan kannakselle ja siten vahvisti puolustusta, mutta tällä todistelulla ei ole paljon arvoa. Verrattain voimakkaat reservit ensimmäisen linjan takana ovat tietenkin suuri, mutta ei ratkaiseva
etu heikommalle, jonka kaikissa olosuhteissa on turvauduttava strateegiseen puolustukseen, Se olisi ehkä - tai todennäköisesti - jossain määrin lykännyt lopullista läpiHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
101/134
- 96 –
murtoa, mutta ei olisi sitä estänyt. Tähän tulee vielä lisäksi, että Neuvostoliitto olisi ilman suurtakaan vaikeutta voinut
käyttää Syvärin linjan maantieteellistä asemaa strateegisesti sillä
tavoin, että valmistautuminen hyökkäykseen Laatokan ja Äänisjärven
välillä olisi muodostunut melkein yhtä helpoksi ja tehokkaaksi kuin
jos olisi ollut kysymys Karjalan kannaksesta.
Lopuksi on korostettava, että Suomenlahden ja Laatokan välillä
tapahtunut läpimurto ei ainoastaan välittömästi pakottanut äkilliseen luopumiseen Syvärin linjasta, vaan muodostui myöskin erittäin
vaaralliseksi niille joukoille, jotka pitivät sitä hallussaan. Laatokan – Pielisjärven - Jänisjärven linjalle ryhmittynyt armeija
saattaa kaikissa olosuhteissa välttää selustauhan vetäytymällä järvialueelle, mutta armeija, joka oli pitänyt Syvärin linjan hallussaan, olisi saattanut nopean ja täydellisen läpimurron sattuessa
Karjalan kannaksella helposti havaita paluutiensä katkaistuiksi Laatokan pohjoispuolella.
Jos kysytään, miten Suomen raja olisi ollut vedettävä, jotta
se olisi tarjonnut maalle ainakin suhteellisen sotiaallisen turvallisuuden, on vastattava, että sellainen rajanvetäminen on teoreettisesti ja käytännöllisesti mahdotonta. Kysymyksen valaisemiseksi on
esimerkiksi tähdennettävä, että rajan siirtäminen Vienanmereen saakka olisi pakottanut Suomen pitämään näillä vesillä merisotavoimia
turvatakseen armeijan selustan maihinnousulta.
Neuvostoliiton hyökkäys kesäkuussa 1944 todisti käytännössä
strateegisen argumentoinnin kestämättömyyden. Sota ratkaistiin samalla sotanäyttämöllä kuin talvisotakin huolimatta siitä, että rintamalinja muuten oli vakiinnutettu toisiin tienoisiin kuin silloin;
kuitenkin olivat asemamme 1944 paljon lujemmat kuin 1940. Ainoastaan
se seikka, että Neuvostoliiton ryntäys voitiin pysäyttää suurilla
ponnistuksilla ja raskailla uhreilla ennenkuin se oli levinnyt yli
koko Kannaksen, pelasti joukot Laatokan tuolla puolen erittäin vaarallisesta asemasta.
Puhe rajoista, jotka takaisivat "vastaisen turvallisuuden"
tuntuu olleen, niinkuin edelläolevasta käynee ilmi, kerrassaan onttoa propagandajuttua, joka hallituksen ja sotilasviranomaisten olisi
pitänyt koettaa pontevasti estää. Strateegiset näkökohdat on aina
alistettava poliittisille, ja nämä viimeksimainitut olivat kysymyksessäolevassa tapauksessa jyrkästi rajansiirtoa vastaan, mutta sitäpaitsi esitettiin strateegiset näkökohdat harhaanjohtavalla tavalla
valloitussuunnitelmien oikeutukseksi.
Luonnollisesti puuttuu oikeutus väittää, että sotilaallismaantieteellisiä tekijöitä arvosteltiin itsetietoisesti ja tarkoituksellisesti väärin; luultavampaa on, että tunnesyyt vaikuttivat
niin suuressa määrin ajatustenjuoksuun, että objektiivinen arvostelu
muodostui mahdottomaksi. Perusvika oli juurtumaan päässeissä chauvinistisissa mielialoissa.
Silloisen hallituksen syyksi jää siis:
että se kestämättömin perusteluin ja käyttäen hyväkseen keinoja, joita poikkeuslainsäädäntö oli kokonaan toisia tarkoituksia varten antanut sen käytettäväksi, oli koettanut luoda yleisen mielipiteen Itä-Karjalan liittämiseksi Suomeen;
että se occupatio bellica'n oikeutusten ja velvoitusten lisäksi järjestämällä miehitetyille alueille hallinnon ja opeHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
102/134
- 97 –
tuslaitoksen sodan kestäessä oli koettanut luoda fait accompli’n, joka koski niin perin oleellista asiaa kuin valtakunnan aluetta ja joka olisi ollut käsiteltävä vasta rauhanteon yhteydessä ja
eduskunnassa, jolla olisi ollut joka suhteessa vapaat harkintamahdollisuudet,
että se oli kuluttanut huomattavia määriä valtion varoja erilaatuisiin laitoksiin alueella, jonka pysyväinen liittäminen Suomeen
oli varsin epävarma.
Tarkastelun lopputulokseksi jää, että Suomen hallitus tavoittelemalla valloituksia ja valmistautumalla niihin ylitti Hallitusmuodossa hallituksen toiminnalle osoitetut rajat, mitä menettelyä
on pidettävä virka-aseman joko tahallisesti tai tuottamuksellisesti
tapahtuneena väärinkäyttämisenä. Se, että tämä väärinkäyttö aiheutti
maalle ilmeistä vahinkoa, on selvää. Suomen asema olisi poliittisesti ja moraalisesti ollut huomattavasti lujempi, jos se olisi tavoitellut ainoastaan niiden alueitten takaisinsaantia, jotka oli menetetty ylivoimaisen väki-vallan vuoksi. Tätä todistaa mm. se, että
Iso-Britannia ja Yhdysvallat useaan otteeseen korostivat vuoden 1939
rajan ylittämisen ja hyökkäyksen Neuvostoliitolle kuuluneelle alueelle joutuvan ehdottomasti ristiriitaan Suomen sodanjohdon väitettyjen puolustustavoitteiden kanssa, mitä sen sijaan ei katsottu tapahtuvan, kun valloitettiin takaisin vuonna 1940 luovutetut alueet.
Valloitussuunnitelmien arvostelu poliittisen tarkoituksenmukaisuuden näkökannalta voidaan keskittää muutamiin sanoihin: ne olivat joka suhteessa poliittisesti tarkoitustaanvastaamattomia. Ne
horjuttivat erittäin arveluttavalla tavalla Suomen moraalista asemaa
ja muodostivat todellisuuspohjan syytöksille aggressiivisuudesta.
Yhdistettynä puheisiin Suomen puolustussodasta ne saattoivat politiikkamme näyttämään vilpilliseltä. Viittaukset strateegisiin motiiveihin - valtakunnan "turvallisuus" - merkitsi luopumista objektiivisesta oikeudesta subjektiivisen suhdannepolitiikan hyväksi.
Silloinen hallitus saattaa lieventävänä asianhaarana vedota
laajalle juurtuneeseen yleiseen mielipiteeseen, joka suosi valloitussuunnitelmia, ja tästä johtuvaan eduskunnan taipumukseen pidättyä
kaikista huomautuksista niitä vastaan. Mutta hallituksen velvollisuus on yleisestä mielipiteestä riippumatta harkita maan asemaa ja
mahdollisuuksia ja niiden seurauksia maan tulevaisuudelle sekä toimia sellaisen harkinnan tulosten mukaisesti eikä chauvinististen
toivekuvitelmien pohjalla. Eduskunnan vaikeneminen on valitettavaa
ja merkitsee sitä, ettei kansanedustuslaitos osoittanut täyttävänsä
sille asetettavia arvostelukykyisyyden ja kaukonäköisyyden mittoja.
Kuitenkin oli se mielipide, joka ei hyväksynyt alueellisia laajentumispyrkimyksiä sekä voimakkaampi että laajemmalle levinnyt, kuin sen
aivan satunnaisista elonilmauksista saattoi päätellä. Se näet ei
voinut päästä julkisuuteen, koska sen tukahdutti toisaalta sensuuri
ja toisaalta erittäin voimakas moraalinen painostus, jota harjoitettiin isänmaallisen yhtenäisyyden nimessä ja jota kovasti vahvisti se, ettei päinvastaisia mielipiteitä ollut mahdollista tuoda
julkisuuteen. Eduskunnan täysistunto marraskuun 29. päivänä 1941,
jolloin ruotsalainen eduskuntaryhmä moitti hallituksen politiikkaa,
ja sitä seuranneet mielipiteenilmaukset ovat esi-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
103/134
- 98 –
merkkinä tästä moraalisesta painostuksesta.
Sensuurin puolueellinen asiain valvonta, mihin edellä on useaan kertaan viitattu, kaipaa jonkin verran selvitystä. Sensuuri perustui sotatilasta syyskuun 26. päivänä 1930 annettuun lakiin; tarkemmat määräykset säädettiin heinäkuun 2. päivänä 1941 annetulla
asetuksella. Sensuurin lainmukainen tehtävä oli estää sellaisten
lausuntojen ja tiedonantojen leveneminen, jotka voisivat haitallisesti vaikuttaa valtakunnan puolustukseen, Suomen suhteisiin ulkovaltoihin tai yleisen turvallisuuden ylläpitämiseen. Tehtävä oli
siis täysin negatiivinen, estävä. Sensuuria käytettiin kuitenkin
huomattavassa määrin selvästi mielipiteitä muodostaviin tarkoituksiin.
Tätä pyrkimystä valaisevat sensoreille annetut ohjeet.
Heinäkuun 14. päivänä 1941 kiellettiin kaikki lausunnot, jotka
koskettelivat ylipäällikön antamia päiväkäskyjä eivätkä hengeltään
olleet niiden kanssa sopusoinnussa.
Saman kuun 23. päivänä kiellettiin kaikki negatiiviset lausunnot Karjalan "vapausliikkeestä".
Elokuun 4. päivänä julkaistiin "yhteenveto tärkeimmistä ohjeista". Sen 5:s kohta kuului: "Sodan päämäärästä (Itä-Karjalan kysymys) ei jatkuva väittely ole suotava." Valtion tiedoituslaitoksen
johto siis jo kesällä 1941 piti Itä-Karjalan valloitusta sodan päämääränä.
Syyskuun 1. päivänä kiellettiin kaikki puhe siitä, että armeijan olisi pysähdyttävä vanhalle rajalle.
Saman kuun 9. päivänä ilmoitettiin, ettei kielto sodan päämääriä koskettelevasta ajatustenvaihdosta tarkoittanut sellaisia lausuntoja, jotka olivat samansuuntaisia ylipäällikön heinäkuun 10.
päivänä antaman päiväkäskyn kanssa.
Marraskuun 24. päivänä ilmoitettiin, että keskustelu Suomen
mahdollisesta liittymisestä antikominternpaktiin oli sallittu, mutta
ainoastaan sikäli, kuin se tapahtui myönteisessä hengessä.
Helmikuun 19. päivänä 1942 kiellettiin kaikki kuolemanrangaistusta koskeva kritiikki.
Saman vuoden heinäkuun 7. päivänä kiellettiin koskettelemasta
millään tavalla saksalaisen ministeri Frankin Wienissä pitämää puhetta, missä hän kielteisessä hengessä käsitteli pienten valtioiden
suvereenisuuden mahdollisuuksia ja tarvetta uudessa Euroopassa.
Marraskuun 17. päivänä kehoitettiin sensoreja estämään vähäisinkin maininta ministeri Fagerholmin Ruotsissa pitämästä puheesta, missä hän oli sanonut, että Suomi ei taistellut Euroopan uudelleenjärjestelyn puolesta eikä pyrkinyt toteuttamaan Suur-Suomiunelmia.
Syyskuun 6. päivänä 1943 annettiin kielto kosketella negatiivisessa hengessä sensuurin toimenpiteitä ja valtiomahdin mielipiteitä muokkaavaa toimintaa.
Mikäli sensuuri koski sotilasasioita, annettiin ohjeet luonnollisesti päämajasta. Siellä valmistettu yhdistelmä, jonka nimenä
oli "Tiedoitustoiminnan tarkastuksesta annetut lisäohjeet
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
104/134
- 99 –
ja -määräykset", sisältää mm. seuraavan kappaleen pääpiirteittäin esitettynä: Itä-Karjalan valloittamisesta ei sallita puhua,
mutta kyllä sen vapauttamisesta. On osoitettava, että itä-karjalaiset itse ovat pyytäneet vapauttamista. Itä-Karjalan suurta merkitystä maamme puolustukselle ja itsenäisyydellemme sekä sellaisten
strateegisten
rajojen
välttämättömyyttä,
joita
ilman
menestyksellinen puolustus on mahdoton, saa korostaa.
Edelläesitettyyn sisältyy vain muutamia esimerkkejä, jotka
selvemmin kuin useimmat ohjeet valaisevat sitä tapaa, miten sensuuria käytettiin väärin. Yleisen mielipiteen muodostumista ohjaavat
tarkoitusperät ovat ilmeiset. Tämä on nähtävissä erikoisen hyvin
niistä tapauksista, joissa sallittiin keskustelu positiivisessa hengessä samalla kuin arvostelu kiellettiin, mutta se on huomattavissa
myöskin muissa tapauksissa. He ohjeet, joilla propaganda ItäKarjalan valloituksen hyväksi sallittiin, olivat ilmeisesti omiaan
vaikuttamaan vahingollisesti Suomen suhteisiin ei ainoastaan Saksalle vihamielisiin tahi Saksan miehittämiin valtioihin, vaan myöskin
sellaisiin puolueettomiin valtioihin, joilla oli jotakin mielenkiintoa Suomea kohtaan. Sensuuri toimi siis tässä kohdassa jyrkän ristiriitaisesti laissa sille määrätyn tehtävän kanssa.
Tällainen sensuurin hoitotapa ei ole ristiriidassa ainoastaan
sen ymmärrettävien tehtävien, vaan myöskin sotatilasta annetun lain
kanssa, missä sensuurin tehtävät on määritelty. Tässä on selvä lainrikkomus tapahtunut.
Sensuuria hoiti Valtion tiedoituslaitos ja sen alaiset paikalliset tarkastustoimistot. Tarkastus oli luonnollisesti varsin subjektiivista ja kirjavaa, mutta se johtui asian luonnosta eikä sitä
voitu välttää. Tiedoituslaitoksella oli myöskin positiivinen tehtävä
sellaisten esitysten ja tietojen levittäjänä, jotka viranomaiset halusivat saattaa yleisön tietoon.
Eduskunnan perustuslakivaliokunta on mietinnössään hallituksen
toimenpiteistä 1942 annetun kertomuksen johdosta esittänyt tiedoituslaitoksen toiminnasta seuraavan lausunnon:
"Valtion tiedoituslaitoksen toiminnan johdosta valiokunta katsoo olevan syytä huomauttaa, että tiedoitustoiminnan tarkastaminen
valiokunnan mielestä on kertomusvuonna erinäisissä tapauksissa ulotettu pitemmälle, kuin on ollut tarpeen yleensä turvallisuuden säilyttämiseen haitallisesti vaikuttavien lausuntojen ja tietojen leviämisen ehkäisemiseksi, mihin tiedoitustoiminnan tarkastaminen sodan aikana on siitä 2. päivänä heinäkuuta 1941 annetussa asetuksessa
rajoitettu. Valiokunnan käsityksen mukaan tiedoituslaitos on myös
propagandassaan pyrkinyt ehkäisemään vapaata mielipiteen muodostumista ja liiaksi yhtäläistämään yhteiskunnassa vallitsevia ajatussuuntia - - -".
Tarkoituksenmukaista valtion tiedoituslaitoksen soveltama järjestelmä kieltämättä oli, kun otetaan huomioon politiikka, mitä se
pyrki edistämään, mutta Suomen yleisen poliittisen aseman kannalta
se oli vahingollista.
Sama yleinen tuomio voitaneen langettaa myöskin Suomen liittymisestä antikominternpaktiin. Tarkoituksena oli Saksan luottamuksen
vahvistaminen Suomeen ja tarkoitus varmaankin saavutettiin, mutta
toimenpide kärjisti epäluuloa ja harmia Suomea kohtaan kaikissa
maissa, missä yleinen mielipide oli enemmän
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
105/134
- 100 –
tai vähemmän selvästi antinatsistinen. Sopimuksen allekirjoittaminen merkitsi periaatteellista yhtymistä kolmivaltaliittoon, joka
heikensi Suomen kansainvälistä asemaa. Laillisuutta vastaan ei mitään huomautuksia voitane tehdä, koska sopimus ei asettanut Suomelle
sellaisia velvoituksia, jotka olisivat ulottuneet hallituksen toimivaltuuksien ulkopuolelle.
Diplomaattisten suhteitten katkaisemista Ison-Britannian kanssa
ei voi moittia laillisuudenkaan näkökannalta. Toimenpiteen tarkoitus
oli ilmeisesti sama kuin antikominternpaktiin liittymisellä. Aloite
lähti Saksan taholta ja ehdotuksen hylkäämistä Saksa todennäköisesti
olisi kovasti pahastunut. Yksipuolisen Saksaan suuntautumisen näkökulmasta toimenpide oli siis ymmärrettävissä ja jopa oikeakin. Mutta
kun olisi pitänyt ottaa huomioon myöskin todennäköisyys, että toisetkin vallat kuin Saksa tulevat vaikuttamaan Euroopan vastaiseen hahmoutumiseen, ja mahdollisuus, että tämä vaikutus muodostuisi huomattavaksi, ehkäpä ratkaisevaksikin, täytyy diplomaattisten suhteitten
katkaisemista Isoon-Britanniaan pitää epäviisaana ja arveluttavana
tekona. Ei ole käynyt ilmi, olisiko toimenpidettä edeltänyt voimakas
Saksan painostus, vaikka luonnollisesti on mahdollista, että sellaista on harjoitettu henkilökohtaisessa kosketuksessa.
Molemmat edelläkosketellut toimenpiteet todistavat sokeasta
luottamuksesta Saksan voittoon ja vakuuttavalla tavalla kumoavat
hallituksen taholta usein esitetyn teesin Suomen rajoittamattomasta
itsemääräämisoikeudesta ja täydellisestä poliittisesta toimintavapaudesta.
Diplomaattisten suhteitten katkaisemisessa seuratut muodot
lienevät olleet harvinaisen jyrkät, epäkohteliaat ja moitittavat,
mikä seikka luonnollisesti lisäsi harmistumista brittien hallituspiireissä. Samanlaisia menettelytapoja lienee seurattu ainakin katkaistaessa suhteet Puolan hallitukseen.
Se huomattavan pitkä aika, joka kului Ison-Britannian lähettilään maastalähdön ja sodanjulistuksen välillä, on todisteena samasta
hyväntahtoisesta suhtautumisesta Suomeen, mikä on ominaista englantilaisten valtiomiesten lausunnoille sodan ensimmäisinä päivinä.
Tältä sodanjulistukselta olisi ilmeisesti voitu säästyä, koskapa
rauhan säilyttämisen ehdot suuressa määrin helpottuivat marraskuun
28. päivänä 1941 Ison-Britannian hallituksen jättämän ultimatiivisen
nootin johdosta. Kun aikaisemmassa nootissa oli vaadittu joukkojen
peräyttämistä vuoden 1939 rajalle - poliittisessa katsannossa sellaisenaan kohtuullinen vaatimus - tyydyttiin nyt siihen, että ne
jäisivät asemiinsa eivätkä jatkaisi hyökkäysoperatioita. Vastaus oli
kuitenkin senlaatuinen, että siitä täytyi havaita aikomus jatkaa venäläisen alueen miehittämistä kauemmaksi ja ilmoittamatta varmaa rajaa sen päättymiselle. Seuraus ei voinut olla muu kuin mikä se oli,
nimittäin Ison-Britannian sodanjulistus. Ilmeistä on, että se annettiin vastahakoisesti ja ainoastaan liittolaisia silmälläpitäen. Mitään brittien sotatoimenpiteitä Suomea vastaan ei myöskään ole voitu
panna merkille, Petsamon saartamista lukuunottamatta. Brittien hyökkäys Liinahamariin oli tähdätty Saksan sotavoimia vastaan. - Erikoisuutena voidaan mainita, ettei huomattavia, rintamansiirtoja t.s.
operatioita tapahtunut Ison-Britannian sodanjulistuksen jälkeen.
Asetetut ehdot tulivat siis suurin piirtein asiallisesti katsoen
täytetyiksi.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
106/134
- 101 –
Sitä omituisemmalta tuntuu annettu vastaus.
Voi luonnollisesti väittää, että Iso-Britannia joka tapauksessa olisi ennemmin tai myöhemmin julistanut sodan Suomelle. Mutta
toisaalta ei sitä voi todistaa ja toisaalta se on eri asia. Mistä
neuvotteluista, joista tässä on kysymys, täytyy loppuarvostelun olla, että niitä hoidettiin Suomen taholta tarkoitustaan vastaamattomalla tavalla.
Myöskin laillisuutta vastaan voidaan tehdä huomautus. Se vastaus, joka Suomen puolelta annettiin joulukuun 4. päivänä 1941, sisälsi Ison-Britannian ultimatiivisen ehdon hylkäämisen ja koski siis
kysymystä sodasta sen kanssa. Hallitusmuoto säätää: "Sodasta ja rauhasta päättää presidentti eduskunnan suostumuksella." Kun sanoja sota ja rauha ei näytä voitavan tulkita niin horjuvasti, että niillä
tarkoitettaisiin vain sodanjulistusta ja rauhantekoa, olisi säännöstä pitänyt sovittaa ja kysymys siis esittää eduskunnalle ennen vastauksen antamista.
Rinnakkaisesti Ison-Britannian neuvottelujen kanssa käytyihin
Yhdysvaltojen neuvotteluihin voidaan luonnollisesti myös soveltaa
arvostelua, että niitäkin hoidettiin Suomen hallituksen taholta epätarkoituksenmukaisesti. Nimenomaisia vakuutuksia olisi pitänyt antaa
siitä, että Suomi ei tavoitellut valloituksia, ja vakuutukset olisi
myös pitänyt todistaa teoilla. Erikoisesti huomiota herättävää on
se, että Yhdysvaltain välitys-tarjous - sillä sellaisena sitä oli
pidettävä - elokuun 18. päivältä 1941 jätettiin huomiotta, vaikka se
antoi toiveita, joskin varsin epämääräisessä muodossa, eräistä Suomelle edullisista rajanmuutoksista. Ilmeisesti oli hallituksen piirissä siihen aikaan vallalla käsitys, että tosiasiallinen liittolaisuus Saksan kanssa esti rauhan solmiamisen sodan alkuvaiheessa ja
että neuvostohallituksen kukistuminen oli lyhyen ajan kysymys, minkä
vuoksi neuvottelut sen edustajien kanssa olivat tarkoituksettomat.
Se seikka, että tämä rauhantunnustelu sai mennä huomaamatta ohitse,
ei voinut olla vahingoittamatta Suomen moraalista asemaa. Rauhan
solmiamisen tosiasiallisista edellytyksistä on mahdotonta esittää
käsitystä.
Juutalaisia pakolaisia vastaan syksyllä 1942 kohdistettua ja
pääasiallisesti estynyttä toimenpidettä ei voida täysin sivuuttaa.
Niiden keskeyttämisellä pelastettiin Suomi lähtemättömästä häpeätahrasta. Ei kuitenkaan täydellisesti, sillä muutamia pakolaisia luovutettiin. Heitä oli lukumäärältään viisi, joista kolme oli kotoisin
Itävallasta, yksi Saksasta ja yksi Latviasta. Yhdellä itävaltalaisella oli mukanaan vaimo ja poika, toisella poika; yhteensä siis
kahdeksan henkilöä joutui tämän mielettömän epäinhimillisyyden uhriksi. Ratkaisu pakolaisten kohtalosta kuului muodollisesti sisäasiainministeriön toimipiiriin, mutta kun ei ollut kysymys tavallisten
ulkomaalaisten oikeudesta oleskella Suomessa, vaan pakolaisista,
joiden henkeä uhattiin heidän syntyperänsä vuoksi eikä siksi, mihin
he henkilökohtaisesti olivat tehneet itsensä syyllisiksi, täytyy
katsoa liian suuren periaatteellisen kysymyksen olleen esillä vain
yhden ministeriön ratkaistavaksi. Tapahtuma-aikana vakuuteltiin, että luovutetut olivat enemmän tai vähemmän rikollisia henkilöitä,
jotka vankien joukossa muodostivat erikoisen kategoriansa, minkä
vuoksi he olivat ensimmäiset, joita karkoitusmääräys kohtasi. Eräästä heistä, entisestä latvian kansalaisesta, liikeHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
107/134
- 102 –
mies Elias Kopelowskystä sanotaan kuitenkin sisäasiainministeriön päätöksessä lokakuun 26. päivltä 1942, että hän "ei ollut esittänyt tyydyttävää selvitystä oleskelunsa välttämättömyydestä Suomessa" ja että "hänen oleskeluaan ei myöskään voitu pitää toivottavana." Ei siis mitään rikollisuutta, vaan kylläkin kyynillistä piittaamattomuutta tunnetun tosiasian suhteen, että juutalaisten oli
välttämättä pysyteltävä välimatkan päässä natsiviranomaisten läheisyydestä. Jos olisi riippunut yksinomaan sisäasiainministeriöstä ja
valtiollisesta poliisista, olisivat kaikki muutkin pakolaiset joutuneet karkoitettaviksi. Lainrikkomusta ei asiassa tapahtunut, vaan
osoitettiin arvostelukyvyn puutetta ja ymmärtämättömyyttä virantoimituksessa.
Aikajärjestyksessä lähinnä seuraavat ulkopoliittiset toimenpiteet, joilla oli erikoista merkitystä, koskivat Yhdysvaltojen kevättalvella 1943 tekemää välitystarjousta.
Tarjous tehtiin luottamuksellisessa ja sangen ystävällisessä
muodossa. Sen ilmoittaminen Yhdysvaltain viholliselle, Saksalle,
merkitsi siis luottamuksen pettämistä. Toimenpidettä on puolustettu
väittämällä, että tosiasiallinen aseveljeys viimeksimainitun vallan
kanssa vaati vilpittömyyttä ja lojaalisuutta, mutta tämä puolustus
ei ole kestävä. Tarjous olisi pitänyt joko torjua ilman edelläkäyvää
neuvottelua Saksan ulkopoliittisen johdon kanssa tai sitten se olisi
pitänyt hyväksyä, jolloin asiasta luonnollisesti olisi pitänyt välittömästi ilmoittaa Saksalle. Tapa, jolla asiat hoidettiin, tuntuu
viittaavan siihen, ettei väite Suomen poliittisesta riippumattomuudesta pitänyt paikkaansa. Suomen ulkoasiainjohto toimi, niinkuin se
olisi edustanut vasallivaltiota, ja se vahingoitti siten maan asemaa. Hallituksen päätöstä hylätä tarjous ennenkuin oli saatu vastaus
ulkoasiainministerin Mc Clintock'ille kirjeellisesti tekemään pyyntöön saada tarkempia tietoja täytyy pitää onnettomana; kuten tunnettua, niin ei tapahtunut.
Tänä ajankohtana - keväällä 1943 - oli ei ainoastaan hallituspiireillä vaan myöskin suurella osalla Suomen kansaa selvä käsitys
siitä, että sota kaiken todennäköisyyden mukaan tulisi päättymään
Saksan musertavaan tappioon. Venäläisten menestykselliset talvitaistelut, jotka huipentuivat Stalingradin voittoon, sekä länsivaltojen
Pohjois-Afrikassa - ja myöhemmin Italiassa - saavuttamat voitot todistivat selvästi virran kääntyneen. Voi sen vuoksi kysyä, mistä
johtui, ettei yleensä vuoden 1943 kuluessa tehty voimakkaita yrityksiä irroittaa Suomi sodasta. Ilmeisesti pelättiin vaikeuksia, jotka
kieltämättä olivatkin suuret. Toisaalta Suomi oli huoltonsa suhteen
suuressa määrin riippuvainen Saksasta, toisaalta oli maassa huomattavia saksalaisia joukkomuodostelmia, joita - siitä todistavat saksalaisen johdon yleensä soveltamat metodit - ei olisi saatu maasta
pois ilman veristä ja hävittävää taistelua. Lisäksi on huomattava,
että on hyvinkin epäiltävää, olisivatko koko puolustusvoimat kernaasti antautuneet käytettäviksi saksalaisia liittolaisiaan vastaan.
Melko laajalle levinnyt mielipide toivoi nimittäin jatkuvasti Saksan
voittoa Neuvostoliitosta, lähinnä ehkä seurauksena siitä, että suurella osalla kansaa oli sensuurin takia epätäydelliset tiedot maailmantilanteesta. Tehokkaat ulkopoliittiset toimenpiteet vaativat siksi hallitukselta ei ainoastaan kaukonäköisyyttä, vaan myöskin rohkeutta ja päättäväisyyttä.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
108/134
- 103 –
Amerikan tarjouksen käsittelyyn painoivat esitetyt seikat leimansa. Ei voitu keskittyä päättäväiseen toimintaan. Menettelytapa on
todisteena pelosta Saksaa kohtaan, joka tosiasiallisesti oli vallitsevana virallisen, luottavaisen naamarin alla. Suomen ulkopolitiikan
johto ei ilmeisesti halunnut ilman muuta torjua Yhdysvaltain tarjousta eikä uskaltanut sitä hyväksyä. Jäljelle jäi vain mahdollisuus
perustella hylkäämistä tehokkaalla tavalla. Ainoastaan siten voi selittää sen sinänsä naiivin toimenpiteen, että v. Ribbentropille esitettiin tuo luottamuksellinen amerikkalainen kirjelmä; ei voinut olla olemassa epäilyksen hiventäkään siitä, miten hän siihen reagoi.
Mitä tulee itse tosiasiaan, että tarjous hylättiin, ei siitä
ole paljoa sanottavaa. Mahdollisuudet olivat eittämättä erittäin
epävarmat ja niitä rauhanehtoja, jotka venäläiseltä taholta mahdollisesti olisi esitetty, eivät Suomen hallitus ja eduskunta varmaankaan olisi kysymyksessäolevana ajankohtana pitäneet hyväksyttävinä.
Mielipide ei vielä ollut kypsä huomattavilla uhrauksilla voitetulle
rauhalle. Ja varmana voi pitää, että ehdot "olisivat olleet melko
raskaat. Syksy 1942 oli todennäköisesti viimeinen ajankohta, jolloin
vielä mahdollisesti olisi voitu saada rauha ilman uhrauksia, jotka
olisivat ylittäneet ensimmäisen Moskovan-rauhan vaatimat; Stalingradin voiton jälkeen oli etsikkoaika jäänyt hyväksikäyttämättä.
Mitään suoranaisesti lainvastaista ei voi katsoa olevan niissä
toimenpiteissä, joihin tässä kysymyksessä ryhdyttiin.
Rauhanneuvottelut talvella ja alkukeväällä 1944 hoidettiin kaikin puolin lainmukaisesti; eduskunnalle annettiin tilaisuus lausua
mielipiteensä niissä tapauksissa, jolloin Hallitusmuoto sitä vaati.
Tarkoituksenmukaisuuden kannalta katsottuna näyttää olleen oikein,
että pyydettiin venäläisten ehtojen tarkempaa täsmällistämistä. Oli
myöskin oikein, että täsmällistetyt ehdot selitettiin mahdottomiksi
täyttää ja siitä syystä mahdottomiksi hyväksyä. Tämä koskee nimittäin
varmuudella kahta niistä: vaatimusta karkoittaa tai internoida Suomessa oleskelevat saksalaiset joukot huhtikuun kuluessa - t.s. vajaan
kuukauden määräajassa - ja sotakorvauksen määräämistä 600 miljoonaksi
dollariksi, joka olisi suoritettava viiden vuoden kuluessa. Nämä molemmat ehdot ylittivät epäilemättä Suomen kyvyn.
Viimeinen toimenpiteitten sarja, joka kaipaa lisävalaisua
lainmukaisuuden ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta katsottuna, on yhteydessä saksalaisten yrityksten kanssa taivuttaa Suomi sopimukseen tehdä rauha tai aselepo ainoastaan yhteisesti Saksan
kanssa.
Vuoden 1943 kuluessa oli torjuttu pari sellaista yritystä;
lienee tarpeetonta todeta, että hallitus oli toiminut siinä täysin
oikein. Suomelle olisi todennäköisesti merkinnyt tuhoa tulla kahlehdituksi Saksaan aina sodan loppuun saakka. Mutta keskikesällä vuonna
1944 toistettiin yritys olosuhteissa, joita pidettiin hyvin edullisina Saksan pyrkimyksille. Ja tällä kertaa sillä oli osittain menestystä, sillä ei tosin Suomen valtiovalta, mutta kuitenkin sen valtion päämies sitoutui pidättymään aloitteesta sodan lopettamiseksi ilman Saksan suostumusta.
Toimenpiteen taustan muodostaa Neuvostoliiton tekemä antautumisvaatimus, joka sai aikaan pakkotilan; Suomen hallituksen
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
109/134
- 104 –
tilanteesta saama käsitys oli, että oli valittava joko ehdoton antautuminen tai epävarma mahdollisuus vakiinnuttaa sotilaallinen tilanne.
Tämä
käsitys
on
ymmärrettävä.
Etukäteen
tehdyn
antautumissopimuksen täytyy katsoa merkitsevän, että myöhemmin esitetyt ehdot ovat lopulliset ja että paluutietä ei ole. Muutoin tuntuisi sitoumus tarkoituksettomalta. Ellei tarkoituksena ollut antautuminen ilman ehtoja, täytyy asiaa pitää traagillisena väärinkäsityksenä, joka johtui tiedoituksien epäselvästä määrittelystä.
Tasavallan presidentin tekemä sopimus perustui laillisessa
mielessä lakitieteen tohtori Castrenin antamaan, seuraavan sisältöiseen asiantuntijan lausuntoon:
"Suomen hallitusmuodon 33 §:n mukaan presidentti päättää sodasta ja rauhasta eduskunnan suostumuksella. Tästä säännöksestä johtuu, että itse sodanjulistamiseen, eli sen aloittamiseen ja rauhantekoon vaaditaan eduskunnan myötävaikutus. Lisäksi on katsottava,
että asianlaita on sama kaikkeen siihen nähden, mikä välittömästi
liittyy sodan aloittamiseen ja rauhantekoon. Presidentti ei siis voi
sitoa valtiota eikä seuraajiaan antamalla vakuutuksen jollekin vieraalle valtiolle, että puhjennutta sotaa jatketaan ja ettei rauhaa
solmita, muuta kuin yhteisestä sopimuksesta. Koska kuitenkin maan
ulkopolitiikan ylin johto ja siis myös aloitteiden teko siinä, kuten
yllämainitusta hallitusmuodon säännöksestä selvästi ilmenee, kuuluu
presidentille, eduskunta ei toisaalta voi velvoittaa - vielä vähemmän pakottaa presidenttiä ryhtymään toimenpiteisiin sodan lopettamiseksi ja rauhan solmiamiseksi. Enintään eduskunta voi hyväksyä tätä
tarkoittavan toivomusaloitteen, joka ei kuitenkaan presidenttiä sido. Tästä seuraa, että presidentti pysymällä passiivisena voi asiallisesti estää rauhan palauttamisen. Niinmuodoin voi presidentti
ylittämättä hänelle perustuslain mukaan kuuluvia valtuuksia myös antaa selityksen jollekin ulkovallalle, jos hän katsoo maan edun sitä
vaativan, että hän henkilökohtaisesti, s.o. niin kauan kuin hänen
toimikautensa jatkuu, ei ole solmiva rauhaa muuta kuin yhteistoimin
mainitun valtion kanssa. Samoin on katsottava, että presidentti voi
yksin tehdä päätöksen yleisestä aselevosta, joka on erotettava varsinaisesta rauhanteosta."
Castrenin käsitykseen yhtyivät myöskin eräät muut oikeusoppineet, vaikka toisenlaisia mielipiteitä on myöskin esitetty.
Yksinkertaiselta ja selvältä näyttävä säädös presidentin oikeudesta eduskunnan suostumuksella päättää sodasta ja rauhasta voidaan saattaa - ja todellisuudessa on saatettukin - erilaisten tulkintojen esineeksi, riippuen siitä, käsitetäänkö sen tarkoittavan
ainoastaan sodanjulistusta ja rauhansolmiamista vai katsotaanko, että se pitäisi ulottaa koskemaan kaikkia niitä toimenpiteitä, joilla
saattaa olla ilmeinen vaikutus kysymyksiin sotatilan alkamisesta ja
lakkaamisesta: jälkimmäisessä tapauksessa tulee lisäksi käytännössä
vaikeasti ratkaistava kysymys, miten pitkälle säännöksen kantavuuden
on katsottava ulottuvan. Seikka jota tässä yhteydessä on käsiteltävä, on kuitenkin ainoastaan presidentin mahdollinen oikeus henkilökohtaiselta osaltaan, siis aikana, jolloin hän hoitaa virkaansa,
tehdä ehdoton sopimus olla solmiamatta rauhaa ilman toisen vallan
suostumusta. Teoreettisesti tällainen sopimus merkitsee, että hän
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
110/134
- 105 –
luopuu mahdollisuudesta vapaasti arvostella, milloin hänen,
oman kansansa menestys, jota hän presidentinvalansa mukaisesti on
velvollinen parhaan kykynsä mukaan esittämään, vaatii rauhan solmimista, ja oman arvostelunsa perusteella toimia olosuhteiden vaatimalla tavalla. Sellaista menettelyä ei voi pitää valtion päämiehen
velvollisuuksien ja Hallitusmuodon mukaisena. Huomattava virheellisyys sisältyi siihen, ettei presidentin kirjettä varmennettu, vaikka
siitä päätettiin Valtioneuvostossa.
Juhannuksen aikaan 1944 oli tilanne kuitenkin sellainen, että
puhtaasti teoreettista katsantotapaa tuskin voi soveltaa, tarkastelun
kohteeksi voidaan ottaa ainoastaan esilläoleva äkillinen tapaus ja
se, mitä kansan menestys kysymyksessä olevana ajankohtana vaatii. Kuten aikaisemmin on esitetty, oli hallituksen käsityksen mukaisesti
valittava joko ehdoton antautuminen tai sangen epävarma mahdollisuus
löytää jossain määrin edullisempi lähtökohta rauhan solmimiselle. Jos
tämä mahdollisuus ei toteutuisi, oli otettava huomioon seuraukset,
jotka olivat vielä epäedullisemmat kuin välitön antautuminen. Presidentti Ryti valitsi epävarman tien ja teki vallastaluopumisellaan mitättömäksi oman sitoumuksensa, niin pian kuin tilanne rintamalla oli
jonkin verran vakiintunut ja näytti olevan mahdollisuuksia jossain
määrin edullisemman rauhan solmiamiseen. Hänen rehellistä pyrkimystään toimia kansan hyvinvoinnin edistämiseksi ei voi epäillä.
Tapahtumien ajankohtana oltiin ehkä yleensä täysin perustellusti sitä mieltä, että kysymys Saksan tarjouksesta ja sille asetetuista ehdoista olisi pitänyt esittää eduskunnalle. Jos näin olisi
tehty, olisi jäänyt valittavaksi kaksi vaihtoehtoa: eduskunta olisi
joko hylännyt ehdot ja silloin olisi antautuminen todennäköisesti
ollut ainoa mahdollisuus, tai sitten se olisi hyväksynyt ne, ja silloin olisi Suomi kahlehdittu entistä lujemmin Saksaan.
Presidentti Ryti oli oman ilmoituksensa mukaan alunperin sitä
mieltä, että sopimuskysymys olisi pitänyt esittää eduskunnalle,
riippumatta siitä, oliko se Hallitusmuodon mukaisesti välttämätöntä
vai ei. Hän piti myöskin todennäköisenä, että eduskunnan enemmistö
olisi, huolimatta toisensuuntaisista ennakkotiedoista, hyväksynyt
sopimuksen, kun sille olisi esitetty kaikki asiaan vaikuttavat tekijät. Hänen mielipiteenmuutoksensa johtui seuraavista syistä. Sopimus
oli hätätoimenpide, johon ryhdyttiin siksi, että voitaisiin pysähdyttää venäläisten hyökkäys ja saavuttaa rauhanneuvotteluille edullisempi lähtökohta. Koska Saksan voitto näytti mahdottomalta, sopimus täytyi ennemmin tai myöhemmin kumota. Sentähden oli toivottavaa,
että sopimuksella sidottaisiin niin harvat valtionelimet kuin mahdollista ja mieluimmin sellaiset, jotka henkilönvaihdoksella helposti voitaisiin uusia ja että ennen kaikkea eduskunta pidettäisiin sen
ulkopuolella, jotta se voisi säilyttää toimintavapautensa uudessa
tilanteessa. Valtioneuvoston käsitellessä asiaa presidentti Ryti
esitti nämä näkökohdat ja selitti olevansa valmis luopumaan paikaltaan heti kun ajankohta näyttäisi soveliaalta suhteiden muuttamiseksi Saksaan.
Niinkuin edellä esitetystä käy ilmi, juhannustapahtumat 1944
edustavat yhtä niistä tapauksista, joissa laillisuus ja tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat tuskin ovat kokonaan erotettavissa toisistaan
ja joissa oikeastaan ei kumpikaan, vaan ainoastaan tosiasiallinen
tulos, saattaa olla ratkaiseva lopulliHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
111/134
- 106 –
sessa arvostelussa. Suuri merkitys on sen vuoksi kysymyksellä,
voittiko vai menettikö Suomi lykkäämällä aselevon kesäkuusta syyskuuhun.
Keväällä julkisuuteen saatetut Neuvostoliiton rauhanehdot olivat, niinkuin aikaisemmin on todettu, osittain mahdottomat täyttää.
Se seikka, että juhannuksen tienoissa sitoutuminen antautumaan asetettiin ylimalkaan rauhanehtojen ehdoksi Suomen hallitukselle, merkitsee hyvin todenmukaisesti, että ehdot sillä kertaa olisivat olleet vielä kovemmat, ratkaiseva ja tapahtunut sotilaallinen häviö
muodostaa rauhan tai aselevon solmimiselle epäedullisimman ajateltavissa olevan lähtökohdan. Kun vihollisuudet sittemmin keskeytettiin
ja Suomen oli pakko suostua vastustajan vaatimuksiin, oli tilanne
rahtusen edullisempi. Kaikillehan oli selvää - eikä vähimmin vastustajallemme - että Suomen puolustusvoima oli heikentynyt ja että uusi, suuri hyökkäys sen todennäköisesti murtaisi. Nyt tarvittiin kuitenkin uusi, suuri hyökkäys, mutta juhannuksen tienoissa taistelu
näytti jokseenkin päättyneeltä. Ne aselepoehdot, jotka Suomi vihdoin
sai, saatetaan teoreettisessa mielessä suunnilleen rinnastaa keväällä tarjottujen kanssa: tosin tuli lisäksi hyvin raskas uhri, luopuminen Porkkalan alueesta, mutta toisaalta vähennettiin sotakorvausmäärä puoleen ja saksalaisten joukkojen maastakarkoittamis- ja internointiaika tuli paljon pitemmäksi. Käytännössä lopulliset rauhanehdot olivat sen vuoksi huomattavasti edullisemmat: ne tuntuivat,
vaikkakin ne olivat raskaat, mahdollisilta täyttää.
Tämä todistelu perustuu olettamuksiin, jotka eivät ole toteennäytettävissä, mutta mihinkään muihin kuin sellaisiin ei tapahtumien
aikana voitu nojautua.
Loppuarvostelu siitä epätoivoisesta toimenpiteestä, jona n.s.
Ribbentrop-paktia on pidettävä, voitaneen muotoilla suunnilleen seuraavasti;
sopimus olisi ollut alistettava eduskunnan harkittavaksi;
sopimusta koskeva päätös pantiin voimaan muodollisessa suhteessa Hallitusmuodon vastaisella tavalla (puuttuva varmennus)
Valtioneuvoston olisi Hallitusmuodon mukaisesti ollut kieltäydyttävä täytäntöönpanemasta lainvastaisesti tehtyä päätöstä;
sopimuksen sisältö oli erittäin arveluttava ja olisi todennäköisesti muodostunut maalle kohtalokkaaksi, jos se olisi pitemmän aikaa pysynyt voimassa.
Toimenpiteen selittämiseksi voidaan mainita erittäin kriitillinen ja kärjistynyt tilanne, joka teki mahdottomaksi tavallisten
normien soveltamisen arvostelussa ja joka jossain määrin motivoi
myöskin epätoivoisia ja lopputulokseensa nähden epävarmoja yrityksiä
parantaa rauhansolmimisen lähtökohtaa. Saavutettiinko ehkä tarkoitusperä ja missä määrin, ei luonnollisesti ole objektiivisesti ratkaistavissa.
Kysymystä siitä, missä määrin Suomen valtiovalta on ollut oikeutettu niihin puolustustoimenpiteisiin Ahvenanmaan maakunnassa,
joihin ryhdyttiin 1939 - 40 ja 1941 - 44 käytyjen sotien johdosta,
ei voida myöskään kokonaan sivuuttaa, kun otetaan huomioon kysymyksen kansainvälinen luonne.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
112/134
- 107 –
Määräykset, jotka koskevat "Ahvenanmaan saarten linnoittajattomuutta ja neutralisointia" sisältyvät erääseen Suomen tammikuun
28. päivänä 1922 ratifioimaan sopimukseen, erikoisesti sen artikloihin 1, 4, 6 ja 7. Sopimuksessa selitetään, että sitoumus, johon Venäjä liittymällä Pariisin sopimukseen vuodelta 1856 oli mennyt, jätettiin "horjuttamatta". Kyseessä olevien sotien aikana olivat nämä
määräykset jatkuvasti voimassa.
Vuoden 1922 sopimus ei salli Ahvenanmaan saarien linnoittamista. Tämä käy ilmi 1. art. ja 6. art. 1. momentista sekä viittauksesta vuoden 1856 sopimukseen.
Ne poikkeukset Ahvenanmaan saarten neutralisoinnista, joista
säädetään 4. artiklan 2. momentin kohdissa a, b ja c sekä 6. momentin 2. kohdassa, eivät koske linnoitustyötä. Artiklassa 7 II annetaan Suomelle kuitenkin oikeus ryhtyä "tarpeellisiin toimenpiteisiin
hyökkääjän pysäyttämiseksi tai torjumiseksi", jos Ahvenanmaan saarien puolueettomuus joutuu vaaraan äkillisen sotilaallisen hyökkäyksen
johdosta, olkoon se kohdistettu itse saariryhmään tai sen kautta
Suomen mantereeseen. Nämä puolustustoimenpiteet selitetään oikeutetuiksi, siksi kunnes takaajavallat ehtisivät ryhtyä avustustoimintaan. Kun kysymyksessäolevien sotavuosien aikana ei kuitenkaan ollut
odotettavissa sellaista toimintaa, Suomella voitaneen katsoa olleen
oikeus yksin jatkaa tarpeellisia puolustustoimenpiteitä. Sopimuksessa ei ilmoiteta näiden tarkempaa laatua. Todennäköisesti väitetään,
että myöskin linnoitustöitä olisi pidettävä sallittuina puolustustoimenpiteinä. Näiden toimenpiteitten oikeutuksen edellytyksenä oli
kuitenkin, sopimuksen mukaisesti, vihollisvallan äkillinen hyökkäys.
Mutta sellaista hyökkäystä ei ollut tapahtunut Ahvenanmaan saaria
eikä niiden kautta Suomen manteretta vastaan onnen linnoitustöitten
aloittamista Ahvenanmaalla.
Luultavasti pidetään kuitenkin kiinni siitä, että jo hyökkäysvaaran sinänsä on katsottava antaneen oikeutuksen tarpeellisina pidettyihin puolustustoimenpiteisiin. Näyttää sentään siltä, ettei tekemättä väkivaltaa sopimuksen määräyksille, pitäisi voida selittää
puolustustoimenpiteitten oikeutusta, ennenkuin in concreto todistettava vaara oli olemassa. Vaikkakin väitettäisiin, että myöhemmin Turun saaristossa tai sen läheisyydessä tapahtuneet, yksinäisten venäläisten sota-alusten operaatiot ja muutamat satunnaiset pommitukset
Ahvenanmaan maakunnassa todistivat sellaisen vaaran todellakin olemassaolon ja puolustustoimenpiteitten, joihin oli ryhdytty puolueettomuuden suojaamiseksi, olleen oikeutettuja, on tätä vastaan kuitenkin esitettävä sopimuksen tarkoituksena ilmeisesti olleen, että toimenpiteillä olisi provisoorinen luonne ja että ne olisivat aiotut
jatkumaan ainoastaan niin kauan, kuin sotaa kestäisi ja sen synnyttämä vaara oli olemassa. Luonnollisesti voi vain asian erikoistuntija lopullisesti ratkaista, missä määrin maakunnassa suoritetut linnoitustyöt tosiasiallisesti olivat mainitun luontoisia. Maallikon
mielestä vastaus on epäilemättä negatiivinen. Jos tämä käsitys havaitaan oikeaksi, näyttää olevan pakko pitää linnoitustöitä sopimuksen vastaisina.
Sopimuksen 7. artiklan viimeisessä momentissa velvoitetaan
Suomi välittömästi tiedoittamaan Kansainliiton neuvostolle, että
Suomi katsoo aiheelliseksi ryhtyä tarpeellisina pidettyihin puolustustoimenpiteisiin. Tämä lienee jätetty tekemättä.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
113/134
- 108 –
Saatujen tietojen mukaan aloitettiin linnoitustyöt Ahvenanmaan
saariryhmässä välittömästi sen jälkeen, kun joukot oli kuljetettu
sinne; näin tapahtui sekä 1939 että 1941. Kuitenkin on omituista,
että linnoitustyötä jatkettiin vielä Moskovan-rauhan jälkeen keväällä ja kesällä 1940 siksi, kunnes heinäkuun 2. Päivänä mainittuna
vuonna annettiin määräys niiden lopettamisesta. Ja vasta lokakuun
18. päivänä 1944 määrättiin lopetettaviksi ne linnoitustyöt, joita
oli suoritettu vuosina 1941-1944. Voidaan myöskin todeta, että Ahvenanmaalle kuljetettiin joukkoja vielä Moskovan-rauhan jälkeen. Samoin oli asianlaita myöskin viimeisen aselevon jälkeen.
Melko merkillinen tosiasia on se, että vaikkei sota vielä ollut syttynyt eikä sen vuoksi vielä ollut olemassa mitään välitöntä
hyökkäyksenvaaraa ja vaikkei Ahvenanmaan-sopimusta, vuodelta 1922
vielä ollut kumottu, Suomen eduskunnalle esitettiin toukokuun
8:ntena 1939 päivätty ehdotus kertakaikkisesta määrärahasta Ahvenanmaan sotilaallisia puolustustoimenpiteitä varten. Ehdotuksen motivoinnissa esitettiin sellaisten joukossa myöskin linnoitustyöt.
Eduskunta hyväksyi yksimielisesti tämän ehdotuksen, kuten sen vastaus 1. päivänä kesäkuuta 1939 osoittaa. Ehdotus ja eduskunnan päätös
edellyttivät, kuten ehdotuksen perusteluista käy ilmi, toivoa saada
aikaan muutos vuoden 1922 puolueettomussopimukseen. Päätöstä ei kuitenkaan tehty tästä riippuvaiseksi. Päätöksen toteuttaminen ei käytännössä, t.s. myönnettyjen varojen käyttö - ei ole toistaiseksi
voitu todeta, onko sellaista tapahtunut - ollut sopusoinnussa vuoden
1922 puolueettomuussopimuksen kanssa, joka oli jatkuvasti voimassa.
Mutta puolusteluna voi viittaus eduskunnan varauksetta myöntämään
määrärahaan olla paikallaan. Tässä yhteydessä lienee myös paikallaan
mainita, että linnoitustöiden suorittamisessa ei rajoituttu niihin
alueisiin, joilla puolustustoimenpiteet, Suomen ja Ruotsin välillä
tehdyn uuden sopimusehdotuksen mukaisesti, olivat sallitut. Tämä
alue oli nimittäin tarkoitettu rajoittumaan pohjoisessa linjaan, joka vedettäisiin Lemlandin eteläkärjestä suoraan länteen ja itään Ahvenanmaan nykyisiin rajoihin saakka. Tämän linjan pohjoispuolella ei
tällaisiin toimenpiteisiin saisi ryhtyä; niin kuitenkin lienee tapahtunut.
Henkilön, joka ei ole koulutettu sotilasasiantuntija, on luonnollisesti uskallettua lausua mielipiteensä Ahvenanmaan saarilla
suoritettujen
puolustusjärjestelyjen
sotilaallisesta
välttämättömyydestä. Ei voi kuitenkaan jättää tuomatta julki ihmetystään
siitä, että katsottiin aiheelliseksi linnoittaa nämä saaret ja sijoittaa niille joukkomuodostelmia, vaikka ilmeisesti oltiin vailla
sellaisia merivoimia ja tonnistoa, joita olisi vaadittu Ahvenanmaan
saarien ja Suomen mantereen välisten yhteyksien menestykselliseksi
ylläpitämiseksi siinä tapauksessa, että voimakkaat vihollisen merivoimat olisivat hyökänneet saariryhmän kimppuun. Ei voi myöskään olla ihmettelemättä sitä asiaintilaa, että kyliin, jotka olivat kaukana rannikolta ja täysin merkityksettömiä ahvenanmaalaisessa tieverkostossa, oli sijoitettu muutaman sadan miehen vahvuisia joukkomuodostelmia. Tämä olisi ehkä ollut perusteltua, jos seudun väestön
keskuudessa olisi esiintynyt jonkinlaista levottomuutta - tätä mahdollisuutta näkyy edellytetyn vuoden 1922 sopimuksen 4. artiklan 2
momentin a kohdassa - mutta mitään sellaista rauhattomuutta ei ole
esiintynyt. Ei voi kokonaan estää sellaisen vaikuHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
114/134
- 109 –
telman syntymistä, että suoritetut puolustustoimenpiteet ovat
osittain aiheutuneet pyrkimyksestä de facto eliminoida vuoden 1922
puolueettomuussopimus, jotta tulevaisuudessa voitaisiin viitata siihen tapahtuneena tosiasiana.
Todellinen tulos on ollut vuoden 1922 puolueettomuussopimuksen
melko voimakas syrjäyttäminen ja yleisten varojen toistuva tuhlaaminen.
Muut Suomen ulkopolitiikan yhteydessä olevat seikat vuosilta
1938 - 1944 eivät näytä kaipaavan tarkastelua laillisuuden ja poliittisen tarkoituksenmukaisuuden näkökulmasta.
Helsingissä, heinäkuun 12 päivänä 1945.
Eirik Hornborg
0. Hj. Granfelt
Y. Niskanen
Eino Pekkala
Yrjö Ruutu
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
115/134
- 110 –
E r i ä v ä
m i e l i p i d e
===============================
I.
Mietinnön historiallinen osa.
Allekirjoittaneet yhtyvät suurin piirtein kaikkeen siihen, mitä mietinnön selostavassa, historiallisessa osassa on esitetty. Siinä on kyllä kohtia, jotka me olisimme stilisoineet toisin, mutta
tehtyjen korjausten jälkeen, jotka eivät meitä tosin täysin tyydytä,
emme ole tahtoneet kysymyksessä oleviin kohtiin nähden lausua eriävää mielipidettämme. Mietintöön on kuitenkin meidän korjausehdotuksistamme huolimatta jäänyt sellaisiakin kohtia, joissa me emme voi
olla tuomatta esiin eriävää kantaamme. Nämä kohdat ovat seuraavat:
Sivulla 20 olisi kappale, joka alkaa "Ylläesitettyjä virallisia tietoja oli jo aikaisemmin täydennetty toista tietä" ja
seuraava kappale ollut jätettävä pois, koska niissä esitetyt Neuvostoliiton politiikkaa Suomea ja Baltian maita kohtaan koskevat tiedot
perustuvat lähteisiin, jotka eivät ole ehdottoman luotettavia, kuten
mietinnössäkin lausutaan.
Sivulla 35 on viidennessä kappaleessa esitetty sellaisia, minkä paikkansa pitävyyttä komitea ei ole voinut tarkistaa. Nämä kohdat
olisi sen vuoksi ollut jätettävä pois. Olisi riittänyt vain lausunto
siitä, että hallitus harkitsi edelleen mahdollisuuksia neuvottelujen
käyntiin saamiseksi.
Sivulla 39 oleva selostus Neuvostoliiton rauhanehdoista talvisodan aikana käytyjen epävirallisten neuvottelujen aikana ei mielestämme ole täysin asianmukainen. Eräiden toisten lähteiden mukaan nämä ehdot olisivat olleet lievemmät kuin mietinnössä mainitut. Näin
ollen olisi komitean käytettävissä olevaan aineistoon katsoen ollut
oikeampaa vain todeta, että ehdot olivat huomattavasti lievemmät
kuin ne, joilla rauha myöhemmin tehtiin.
Sivulla 48 kolmannesta kappaleesta alkava ja vielä kaksi seuraavaa kappaletta käsittävä, eräitä Suomen ja Neuvostoliiton välisiä
suhteita sotien välisenä aikana käsittelevä esitys on mielestämme
yksipuolinen ja sisältää myös mietteitä, jotka eivät ole historiallisessa osassa paikallaan. Kun kysymyksessä oleva esitys ei sitäpaitsi näytä olevan asiaan vaikuttava, ei sitä olisi pitänyt ottaa
mietintöön.
Kun komitean käytettävissä ei ole ollut selvitystä siitä, esiteltiinkö saksalaisten kauttakuljetusliikennettä koskeva sopimus
valtioneuvoston istunnossa, ei siitä olisi ollut mietinnössä mainittava (8. 53, neljäs kappale).
II. Toimenpiteiden poliittinen tarkoituksenmukaisuus.
Arvostellessaan Suomen ulkopolitiikkaa vuosina 1938-44 ei komitea ole kiinnittänyt huomiota erinäisiin näkökohtiin, joilla allekirjoittaneiden mielestä on varsin ratkaiseva merkitys sille kehitykselle, joka lopulta johti Suomen ja Neuvostoliiton väliseen sotaan.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
116/134
- 111 –
Näiden valtioiden välillä vallitsi vanhastaan molemminpuolinen
epäluulo. Neuvostoliitto ei luottanut Suomen puolueettomuustahtoon,
jos sota syttyisi Saksan ja Neuvostoliiton välillä. Myöskään se ei
luottanut Suomen kykyyn aseellisesti puolustaa puolueettomuuttaan
Saksaa vastaan. Suomen taholla varsinkin eräät piirit suhtautuivat
suurella epäluulolla Neuvostoliittoon.
Epäluulo on tavallisimpia ja vaarallisimpia sodan syitä, Senvuoksi olisi ollut välttämätöntä kaikin tavoin lieventää näiden maiden välistä epäluuloa silloin, kun tilanne suuressa maailmassa rupesi muodostumaan uhkaavaksi. Tehtiinkö Suomen taholta tässä suhteessa
kaikki, mitä olisi voitu ja mitä olisi pitänyt tehdä?
Tarkastaessa Suomen politiikkaa vuosina 1938 ja 1939 ei voi
tulla muuhun kuin kielteiseen tulokseen tässä suhteessa. Suomi suhtautui jyrkän kielteisesti kaikkiin Neuvostoliiton tekemiin ehdotuksiin, joiden tarkoituksena oli joko näiden maiden välisten suhteiden
parantaminen tai varautuminen sen mahdollisuuden varalle, että Suomen alue joutuisi vieraan suurvallan käytettäväksi sotatoimia varten
Neuvostoliittoa vastaan. Monet näistä ehdotuksista olivat senlaatuisia, että Suomi varsin hyvin olisi voinut niihin suostua. Suomen ainainen jyrkän kielteinen kanta oli omansa suuresti kärjistämään Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita ja lisäämään Neuvostoliiton
epäluuloa Suomea kohtaan,
Sitäpaitsi oli Suomen tärkein peruste kielteiseen kannanottoon
kestämätön. Pääperusteena esitettiin Suomen taholta aina, että Neuvostoliiton ehdotukset, olivat ristiriidassa ehdottoman puolueettomuuden kanssa, jota Suomi on päättänyt noudattaa yhdessä Skandinavian maiden kera. Komitean enemmistö on omaksunut tämän kannan, mutta
siihen emme me allekirjoittaneet voi yhtyä. Suomen maantieteellinen
asema on toinen kuin Ruotsin ja Norjan, Suomi saattoi, kuten Neuvostoliiton taholta väitettiin, muodostua maantieteellisen asemansa takia taistelutantereeksi Saksan ja Neuvostoliiton välillä, mikä Ruotsin ja Norjan kohdalta tuskin saattoi tulla kysymykseen. Suomi ei
siis kaikissa olosuhteissa soveltunut skandinaaviseen yhteyteen,
vaan sen täytyi ottaa huomioon se mahdollisuus, että suursota tempaisi sen pyörteisiinsä vasten sen omaa tahtoa. Suomen täytyi ottaa
huomioonko tuossa vaiheessa kumpaan suurvaltaryhmään se lähinnä pyrkisi liittymään siltä varalta, että puolueettomuuspyrkimys skandinaavisen suuntauksen pohjalla epäonnistuisi. Tällöin oli Suomen poliittisen johdon otettava huomioon suurvaltojen ryhmittyminen kahteen leiriin: "tyytyväisiin ja tyytymättömiin" suurvaltoihin. Edellisiin kuuluivat ensimmäisen maailmansodan voittajat, joilla ei enää
ollut mitään valloitettavaa, mutta paljon puolustettavaa sekä Neuvostoliitto, joka sisäisen rakennustyönsä takia ei tahtonut ajatella
hyökkäyssotaa eikä kaivannut vieraita alueita, koska sillä oli laajoilla alueillaan kaikkea mitä se tarvitsi.
Tyytymättömiin suurvaltoihin kuuluivat "akselivaltiot" Saksa
ja Italia sekä Japani, joka ei tyytynyt saavutuksiinsa ensimmäisessä
maailmansodassa.
Oli melkoisen ilmeistä, että tyytyväiset suurvallat tulisivat
olemaan voitollisia tulevassa suursodassa. Ne edustivat yhteensä
suurinta miesvoimaa ja taloudellista tuotantotehoa.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
117/134
- 112 –
Sitäpaitsi voitiin laskelmoida, ettei Saksa voisi ainoatakaan
niistä täysin kukistaa, koske se ei voisi päästä niihin tehokkaasti
käsiksi. Neuvostoliitto oli liian laaja Saksan voimilla kukistettavaksi, Suur-Britannian saaret Saksa kenties voisi valloittaa, mutta
ei brittiläisen valtajärjestelmän muita pääosia Kanadaa, EteläAfrikaa ja Austraaliaa jne. Amerikan Yhdysvaltain kimppuun se ei ensinkään pääsisi, ja Yhdysvaltain liittyminen Saksan vihollisiin alkoi jo olla selvä vuosina 1938 ja 1939.
Kaiken tämän perusteella voitiin laskelmoida, että Saksa, joka
ei voisi täysin kukistaa ainoatakaan vastustajaansa joutuisi itse
häviölle, sillä sen maantieteellinen asema oli sellainen, että sen
viholliset helposti saattoivat sitä ahdistaa.
Lisäksi oli vielä otettava huomioon, että Neuvostoliitto, jos
se tulisi Suomen viholliseksi, olisi Suomen vaarallisin vihollinen
pitkän yhteisen rajan takia. Saksa oli paljon vähemmän vaarallinen,
koska se oli Itämeren takana ja sillä saattoi tonniston puutteen takia olla vaikea järjestää maihinnousua Suomeen. Myös oli pidettävä
luonnollisena, että Suomi liittyisi kansanvaltaiseen ja vapaamieliseen maailmaan mieluummin kuin natsistiseen Saksaan. Elintarpeiden
tuontikin Suomeen olisi suursodan aikana helpompi, jos Suomi olisi
ollut "ympärysvaltojen" puolella.
Kaikki syyt näyttivät siis puhuvan sellaisen politiikan puolesta, että Suomi, tosin pitäen ensisijaisesti kiinni ehdottomasta
puolueettomuudesta skandinaavisen suuntauksen varassa, olisi varannut itselleen tämän politiikan epäonnistumisen varalta mahdollisuuden liittyä tyytyväisiin suurvaltoihin ja siinä mielessä etsinyt
myös hyviä suhteita Neuvostoliittoon.
Asia olisi ollut toinen, jos Neuvostoliitto olisi osoittanut
olevansa kielteisellä kannalla Suomeen nähden tai jos se olisi Suomea uhannut. Mutta asianlaita oli aivan päinvastainen.
Jo ministeri Holstin vieraillessa Moskovassa v. 1937 viittasi
ulkoasiankomissaari Litvinov suorastaan siihen, että Neuvostoliitto
toivoi Suomen liittyvän Neuvostoliiton ulkopolitiikkaan. Puheessaan
hän sanoi:
"Tahdon uskoa, että Teidän vierailtuine ei ole ilmauksena ainoastaan halusta lujittaa suhteita, valtioittemme välillä vaan myös
NL:n ulkopolitiikan päämäärien ymmärtämisestä ja myötätunnosta tätä
politiikkaa kohtaan".
Vastauksessaan Holsti oli paljon varovaisempi, tuntien Suomen
johtavien piirien epäluuloisen kannan. Hän viittasi vain siihen, että Suomi on aina tukenut kaikkia rauhan vakiinnuttamista ja kollektiivisen turvallisuuden vahvistamista tarkoittavia pyrkimyksiä, joihin kansainliiton puitteissa on ryhdytty.
Ettei Suomi tuntenut myötätuntoa Neuvostoliiton politiikkaa
kohtaan ilmenee mm. eräästä Suomen ulkoasiainministeriön kiertokirjeestä, joka tuona aikana lähetettiin Suomen lähetystölle Pariisiin,
Lontooseen, Kööpenhaminaan, Osloon ja Tukholmaan ja jossa, mm. sanottiin, ettei mitään pysyväisesti normaaleja naapurisuhteita voida
aikaansaada Suomen ja Neuvostoliiton kesken, ellei Suomen huomautuksia Tarton rauhansopimuksen epätyydyttävästä soveltamisesta KaukoKarjalaan ja Inkerin väestöön saada selvitetyksi tyydyttävällä tavalla, Neuvostoliitto taas valitti, että Suomi levittää ulkomailla
vääriä tietoja tilanteesta Kauko-Karjalassa ja Inkerissä.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
118/134
- 113 –
Asiakirjoista ei käy lähemmin selville, mihin Suomen silloinen
hallitus Kauko-Karjalan asiassa pyrki, mutta katsoen uhkaavaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen olisi joka tapauksessa ollut syytä
jättää tämä erikoiskysymys syrjään ja tyytyä siihen, että ItäKarjala muodosti siihen aikaan autonoomisen tasavallan NeuvostoVenäjän yhteydessä. Itä-Karjalan kysymyksen ei olisi pitänyt olla
esteenä Suomen ja Neuvostoliiton lähentymiselle silloisessa maailmanpoliittisessa tilanteessa. Sen esilläpitäminen vaikutti niissä
oloissa keinotekoiselta riidan etsinnältä.
Mutta pahempi oli, että Suomen silloinen politiikka komitealle
esitetyn erään asiakirjan mukaan käsitti koko kollektiivisen turvallisuuskysymyksen seuraavaan tapaan:
"Kun Suomen taholta puhutaan kollektiivisen turvallisuuden tehostamisesta kansainliitossa, tarkoitetaan sillä tietenkin ensi sijassa omien avunsaantimahdollisuuksien lisäämistä kansainvälisessä
mittakaavassa Venäjän mahdollista hyökkäystä silmälläpitäen. Muita
näkyvissä olevia vihollisiahan meillä ei ole. Toisin sanoen, meidän
pyrkimyksemme kansainliitossa kollektiivisten turvallisuustakeiden
tehostamiseen ovat itse asiassa tähdätyt Venäjää vastaan. NL taas
puhuessaan suuriäänisesti kollektiivisesta turvallisuudesta tähdännee etupäässä Saksan ja ehkä joidenkin muiden valtojen isoloimiseen
eurooppalaisessa politiikassa".
Tämä selitys annettiin eräälle saksalaiselle diplomaatille
senjohdosta, että Saksa ankarasti arvosteli Holstin vierailua Moskovassa ja epäili, että siellä oli neuvoteltu ns. itäpaktia koskevan
kysymyksen uudelleen vireillepanemisesta.
Suomen hallituksella ei myöskään ollut syytä suhtautua aivan
kielteisesti neuvotteluihin lähetystösihteeri Jartsevin kanssa. Viimeisessä vaiheessaan nämä neuvottelut johtivat siihen, että Neuvostoliitto hyväksyi Suomen skandinaavisen suuntauksen ja pyrkimyksen
rauhan aikana ehdottomaan puolueettomuuteen. Neuvostoliitto ehdotti
sotilaallista avunantoa ja yhteistyötä vain siinä tapauksessa, että
joku suurvalta (lähinnä Saksa) loukkaisi Suomen puolueettomuutta
yrittämällä maihinnousua Suomessa tarkoituksella miehittää Suomi
käyttääkseen sen aluetta sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan ja jos
tällöin Suomen omat voimat eivät riittäisi puolueettomuuden loukkauksen torjumiseen.
Sopimus tällaisesta yhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa ei olisi
millään
tavoin
loukannut
Suomen
skandinaavista
puolueettomuuspolitiikkaa; mutta olisi ollut omansa suuresti hälventämään Neuvostoliiton epäluuloa Suomea kohtaan. Kieltäytymisen
siitä oli päinvastoin omiaan lisäämään epäluuloisuutta molempien
valtioiden välillä. Sellaisen sopimuksen solmiminen kenties olisi
myös vaikuttanut siihen, ettei Neuvostoliitto olisi ottanut aluevaihdoskysymyksiä puheeksi ainakaan niin varhaisessa vaiheessa kuin
keväällä 1939.
Pääministerin sihteeri maisteri Inkilä, joka osaltaan joutui
hoitamaan neuvotteluja Jartsevin kanssa, suhtautui myönteisesti Neuvostoliiton ehdotuksiin niiden viimeisessä vaiheessa ja suositteli
saksalaisen vaikutuksen vähentämistä. Eräässä lausunnossaan, joka on
päivätty 14.9.38 hän mm. sanoo:
"Suomen hallituksen kielteinen suhtautuminen tietää sitä,
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
119/134
- 114 –
että Venäjä käsittää, ettei Suomella ole todenteolla halua ehkäistä Saksan tavoitteita, koska se ei tahdo tässä kohden saada aikaan yhteisymmärrystä Venäjän kanssa."
Muistionsa 9.10.38 Inkilä päättää sanoihin:
"Minusta tuntuu, että tilanteen Euroopassa kehittyessä nykyiselleen Venäjällä ollaan entistä valmiimpia järjestelyihin, joihin
voimme mennä, ja että siellä taivutaan pitkälle toivomuksiimme, kun
me vaan emme ota torjuvaa kantaa. Tätä olisi käytettävä hyväksemme."
Jos hallitus olisi päättäväisesti asettunut näitä näkökohtia
ajamaan ja taivuttanut ainakin osan sanomistoa niiden puolelle, olisivat ne varmaan saavuttaneet paljon kannatusta Suomen kansan keskuudessa.
Eräänlaisena ilmauksena tämänsuuntaisesta politiikasta voitaneen pitää silloisen hallituksen yritystä lakkauttaa IKL. Tätä puollettiin erikoisesti ulkopoliittisilla syillä. Mutta asiasta päätettäessä valtioneuvoston istunnossa kiinnitettiin jo huomiota siihen,
että vaikka IKL lakkautettaisiinkin jäisi jäljelle paljon sivuilmiöitä kuten AKS, rintamamiesyhdistykset y.m. sekä niiden taloyhtiöt,
kirjapainot ja kauppayhtiöt. Käytännössä osoittautuikin mahdottomaksi hajoittaa IKL. Tämä osoitti sekä Neuvostoliitolle että muille ulkovalloille, että saksalaismielinen ja neuvostovihamielinen suunta
oli Suomessa vahvempi kuin hallitus.
Kun kaikki neuvottelut poliittisesta ja sotilaallisesta yhteisymmärryksestä
osoittautuivat
tuloksettomiksi,
kiintyi
Neuvostoliiton huomio aluejärjestelyihin Leningradin turvaamiseksi jonkun suurvallan sitä uhatessa Suomen kautta. Neuvostoliitto ehdotti,
että Suomi vaihtaisi Suomenlahden ulkosaaret joihinkin alueisiin
Itä-Karjalassa.
Tässä vaiheessa suorittivat erittäin arvovaltaiset henkilöt
myönnytyksiä. Ne pitivät aluevaihdosta mieluisampana myönnytyksenä
kuin salaista sotilassopimusta, joka astuisi voimaan, jos Saksa ollen sodassa Neuvostoliiton kanssa pyrkisi Suomen kautta kehittämään
sotatoimiaan Neuvostoliittoa vastaan.
Epäluuloa lisäsi myös Suomen ja Ruotsin aloite Ahvenanmaan
linnoittamiseksi. Neuvostoliiton taholla väitettiin, että Suomi ei
pystyisi linnoittamaan Ahvenanmaata niin lujasti että se oltaisi
Saksan valtaamasta sitä. Silloin linnoitukset olisivat hyödyksi Saksalle sotatoimissa Neuvostoliittoa vastaan. Sitäpaitsi Neuvostoliitto katsoi, että Ahvenanmaan linnoittaminen oli varsinaisesti tarkoitettu turvaamaan ruotsalaisen malminkuljetuksen Saksaan sodan aikana. Ts. se epäili, että Ahvenanmaan-linnoittaminen oli tarkoitettu
palvelemaan Saksan etuja ja suunnattu Neuvostoliittoa vastaan.
Väärillä perusteilla Suomi myös asettui kielteiselle kannalle
suunnitelmiin Neuvostoliiton, Englannin ja Ranskan yhteisestä takuusta Suomelle hyökkäystä tai puolueettomuuden loukkausta vastaan.
Tosin Suomi tämän kautta olisi kadottanut puolueettomuutensa
ja joutunut "ympärysvaltojen" leiriin. Mutta huomioonottaen Suomen
erikoisen maantieteellisen aseman se ei kuitenkaan voinut luottaa
puolueettomuutensa säilymiseen. Kysymys
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
120/134
- 115 –
"välillisestä hyökkäyksestä" ei olisi tällöin muodostunut Suomelle miksikään vaaraksi, sillä luonnollisesti tällainen ratkaisu
olisi edellyttänyt saksalaismielisten ainesten ankaraa kurissapitoa.
Mutta takuusuunnitelman hylkääminen oli omansa herättämään aivan
päinvastaisia käsityksiä sekä Neuvostoliitossa että muualla. Pidettiin selviönä, että sellaisen tarjouksen hylkääminen merkitsi pyrkimystä säilyttää vapaus mennä Saksan puolelle. Samalla sen katsottiin
todistavan, että saksalaismielisillä oli niin suuri vaikutusvalta
Suomessa, että hallitus ei voinut vastata siitä, ettei "välillisen
hyökkäyksen" tilannetta voisi syntyä.
Myös Itämeren maat ja Puola, joille tällaista takuuta tarjottiin, asettuivat kielteiselle kannalle siihen nähden. Tämä lisäsi
epäluuloa noita maita kohtaan Neuvostoliitossa siinä määrin, että
Neuvostoliitto ryhtyi sotaan Puolaa vastaan ja katsoi olevansa pakotettu syksyllä 1939 taivuttamaan Itämeren maat huomattaviin myönnytyksiin, Samaa taustaa vastaan on katsottava Neuvostoliiton lokakuussa 1939 aloittamia neuvotteluja Suomen kanssa.
Arvosteltaessa tarkoituksenmukaisuuden kannalta Suomen politiikkaa syksyllä 1939 on lähtökohtana pidettävä kysymystä: tehtiinkö
kaikki, mitä olisi voitu ja mitä olisi pitänyt tehdä sodan torjumiseksi?
Nykyään on pidettävä sotasyyllisenä jokaista valtiota, joka ei
omalta osaltaan tee kaikkea voitavaansa sodan torjumiseksi. Samoin
on pidettävä rikoksena kansakuntaa kohtaan sitä, että sota päästettiin syttymään, vaikka ei ole olemassa voiton toiveita tai edes voiton mahdollisuuksia, mutta sensijaan on edellytyksiä estää sodan
syttyminen.
Syksyllä v. 1939 oli edellytyksiä estää sodan syttyminen suostumalla a l u e v a i h t o o n . Mutta tämä ratkaisumahdollisuus
hyljättiin ja sensijaan syöstiin maa sodan uhkapeliin, jossa panoksena oli joko
a l u e l u o v u t u s
i l m a n k o r v a u s t
a
t a i
k o k o
i t s e n ä i s y y d e n m e n e t y s ,
sillä mitään mahdollisuuksia voittoon ei ollut.
Politiikassa täytyy edellyttää suhteellisuustajua. Vähäisen
syyn takia ei saa panna alttiiksi kaikkein suurimpia kansakunnan
elinarvoja. Näin tapahtui kuitenkin syksyllä v. 1939, kun aluevaihtotarjous hylättiin ja annettiin asiain kärjistyä sodan kannalle,
jossa varmasti jo edeltäkäsin tiedettiin jouduttavan tappiolle.
On myönnettävä, että silloinen Suomen hallitus oli ankaran
painostuksen alaisena. Sangen yleisesti oli varsinkin IKL-piireissä
levinnyt se käsitys, ettei saa luovuttaa tuumaakaan Suomen alueesta
ilman pakkoa - t.s. ilman tappiota sodassa. Saipa toisinaan kuulla
sellaisiakin käsityksiä, että mitään ei hyvällä anneta, vaikka menisi koko itsenäisyys. Mutta myöskin hallituksen ja eduskunnan taholla
esiintyi sellaisia käsityksiä, että oli mieluummin lähdettävä epätoivoiseen taisteluun kuin vapaaehtoisesti alistuttava. Näillä piireillä on suuri vastuu maata kohdanneista onnettomuuksista. Mutta
hallitus ei tehnyt mitään sotakiihoituksen hillitsemiseksi. Sensijaan se esiintyi hyvin jyrkästi niitä vastaan, jotka olivat rauhan
ja myönnytysten kannalla.
Komitean mietintö antaa aivan liian paljon tunnustusta
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
121/134
- 116 –
Suomen viralliselle kannalle, jotta me allekirjoittaneet voisimme siihen yhtyä.
Välittömästi talvisotaa edeltäneissä neuvotteluissa olisi neuvottelijat ollut valittava mitä tarkinta harkintaa käyttäen. Kuitenkin tehtiin se virhe, että yhdeksi valtuutetuksi määrättiin toimitusjohtaja Väinö Tanner, joka joustamattomuutensa ja asenteensa johdosta
Neuvostoliittoon oli neuvottelijaksi aivan sopimaton, kuten sittemmin
neuvottelujen kuluessa kävikin ilmi. Osoituksena siitä, että Neuvostoliitto halusi rauhallista ratkaisua oli se, että se kärsivällisesti
moneen kertaan neuvottelit Suomen hallituksen kanssa. Tässä yhteydessä ei voi olla huomauttamatta, että Neuvostoliiton taholta kohdeltiin
Suomea aivan toisin kuin esimerkiksi Baltian maita.
Suomen hallitus ei tehnyt sellaisia myönnytyksiä Neuvostoliiton vaatimuksien johdosta, jotka olisivat riittäneet torjumaan
sodan uhkan. Kannaksella Neuvostoliitto vaati rajan siirtämistä kaupungista noin 70 a’ 80 km. etäisyyteen, koska oli olemassa tykkejä,
jotka ampuivat 50 a’ 60 km., kuten Stalin Moskovan neuvotteluissa
mainitsi. Suomen hallitus tarjosi ensin vain Kellomäen mutkaa, sitten aluetta Vammelsuuhun asti, mutta ei edes Inoa. Nämä Suomen myönnytykset olivat niin vähäiset, että ne eivät voineet olla tekemättä
Neuvostoliitossa kiusallista, jopa ärsyttävää vaikutusta.
Hangon tai sen edustalla olevien saarien vaihtaminen, myyminen
tai vuokraaminen oli vaikeampi kysymys, mutta sekään ei oikeuttanut
vaarantamaan vielä suurempia arvoja sodan ja tappion seurauksena
Neuvostoliitto, joka ilmeisesti ei halunnut sotaa, oli valmis monenlaisiin sovitteluihin niinhyvin Kannaksella kuin Hangon suunnalla.
Mutta Suomen hallitus hylkäsi tarjoukset tekemättä mitään vastaehdotuksia. Jos Suomen hallituksen mielestä ne alueet Repolassa ja
Porajärvellä, jotka korvaukseksi Suomelle tarjottiin, olivat pelkkiä
arvottomia korpia ja rämeitä, olisi hallituksen pitänyt tehdä vastaehdotuksia ja pyytää lisäalueita tai parempia alueita. Hangon luovuttamisen torjumiseksi olisi voitu tehdä vastaehdotus sotilaallisesta yhteistyöstä Suomenlahden suun puolustamiseksi. Tämä tosin
olisi järkyttänyt Suomen puolueettomuutta, mutta sekin olisi ollut
parempi, kuin sota ilman liittolaisia ja minkäänlaisen tehokkaan
avun toivoa. Mutta hallitus ei tehnyt mitään vastaehdotuksia. Tämäkin osaltaan merkitsee sitä, että silloinen hallitus ei tehnyt kaikkea voitavaansa Suomen pelastamiseksi sodasta.
Kuitenkin oli sodan uhka ilmeinen marraskuun alussa. Silloin
oli kansankomissaari Molotov pitänyt tunnetun puheensa 31.10.39,
jossa hän oli saattanut julkisuuteen Neuvostoliiton vaatimukset.
Kuitenkin puheen sävy oli sellainen, että se tarjosi mahdollisuuksia
rauhalliseen ratkaisuun. Hän viittasi siihen, että Neuvostoliitto
oli vapaaehtoisesti tunnustanut Suomen itsenäisyyden ja ettei mikään
muu Venäjän hallitus kuin neuvostohallitus voisi sallia riippumattoman Suomen olemassaoloa aivan Leningradin portilla. Tätä ei olisi
sallinut ruhtinas Lvowin ja prof. Miljuhovin kadettihallitus, ei
edes Kerenskyn ja Tseretellin trudovikihallitus ja kaikkein vähimmin
tsaarihallitus. "Ei epäilystäkään siitä, jatkoi komissaari Molotov,
"että tämä tärkeä seikka voisi olla hyvänä edellytyksenä Neuvostoliiton ja
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
122/134
- 117 Suomen välisten suhteiden parantumiselle, jota, kuten näkyy,
Suomen edut vaativat yhtä paljon kuin Neuvostoliiton edut". Mutta
myöhemmin esiintyi sekä neuvottelujen yhteydessä että Neuvostoliiton, sanomistossa sangen uhkaavia lausuntoja. Jo 3.11.39 lausuttiin neuvotteluissa venäläiseltä taholta: "Nyt ovat siviiliviranomaiset käsitelleet näitä asioita. Kun ei ole päästy sopimukseen,
täytyy asia antaa sotilaiden haltuun". Tämä oli melkein selvä viittaus sodan mahdollisuuteen.
Samoihin aikoihin Pravda viittasi siihen, että Suomen hallitus
on
ryhtynyt useihin ylimääräisiin toimenpiteisiin, joita ei voida
tulkita muutoin kuin, että maa valmistautuu sotaan. Näistä toimenpiteistä mainittakoon kaupunkien väestön evakuointi, reserviläisten
liikekannalle pano ja teollisuuden järjestäminen sodan tarpeita silmälläpitäen.
Marraskuun 11. päivänä Tassin toimisto julkaisi virallisen
tiedon, jossa sanottiin, että Suomi oli kieltäytynyt hyväksymästä
Neuvostoliiton vaatimuksia, vieläpä osoittanut yhä suurempaa taipumattomuutta lisäämällä joukkojaan Leningradin läheisyydessä.
Marraskuun 12. päivänä venäläisissä lehdissä oli kirjoituksia,
joissa selitettiin, että suomalaiset politiikot tahtoivat sotaa ja
että neuvostohallitus ei ole tyytyväinen neuvottelujen tuloksiin ja
on etsittävä keinot ja menetelmät sen saavuttamiseksi, mitä se haluaa. Sitä paitsi oli venäläisissä lehdissä räikeitä syytöksiä suomalaisia sotapolitiikkoja vastaan, jotka tahtoivat valloittaa Venäjän Uraalia myöten j.n.e.
Mutta juuri tässä tilanteessa kun uhka oli ilmeinen, annettiin
keskustelujen katketa. Hallitus näyttää luulleen, ettei Neuvostoliitto aloita sotaan vaikka se uhkailee.
Onkin todettava, ettei Neuvostoliitto alkuaan tarkoittanut sotaa. Se ilmeisesti toivoi, että Suomi suostuisi esitettyihin minimivaatimuksiin ja oli valmis uudistuviin neuvotteluihin siinä toivossa, että sovinto aikaansaataisiin. Valtioneuvos Paasikivi ilmoitti
viimeisessä Moskovan neuvotteluja koskevassa raportissaan 23.11.39,
että hänen käsityksensä mukaan Stalin mielellään tahtoisi päästä sopimukseen ilman sotilaallisia selkkauksia.
Ilmeistä oli myös, ettei Neuvostoliitto uhannut Suomen itsenäisyyttä. Mitkään tosiseikat eivät puhu tällaisen mahdollisuuden
puolesta.
Suomen hallituksen taholla ei aina noudatettu riittävää varovaisuutta. Niinpä Suomen yleisradiossa jo lokakuun puolivälissä puhuttiin "sotakabinetista", joka suomalaisen yleisön taholla herätti
ihmettelyä.
Eräässä haastattelussa, jonka ministeri Erkko antoi United
Pressin kirjeenvaihtajalle hän m.m. sanoa, että Suomi oli ryhtynyt
laajasuuntaisiin toimenpiteisiin kaikkien mahdollisuuksien varalta,
"Koska Helsinki on meren rannalla ja linnoitusalueella, on hallitus
ryhtynyt valmisteluihin voidakseen siirtää olinpaikkansa toisaalle,
jos olosuhteet sitä vaativat."
Varomattomuutena täytynee myös pitää ministeri Erkon sanoja
eräässä puheessa marraskuun alussa hänen esittäessään kysymyksen,
mikä merkitys on uusilla sopimuksilla jos jo voimassa-
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
123/134
- 118 –
olevia sopimuksia ei kunnioiteta ja lausui, että meillä on oikeus kysyä, mitä takeita annetaan siitä, että tällaiset uudet sopimukset pidetään kunniassa,
Nämä sanat tulkittiin tietenkin Neuvostoliitossa siten, ettei
Suomi aijokaan tehdä sopimusta, koska se ei muka luota sen voimassapysymiseen.
Seuraa sangen arkaluontoinen kysymys neuvottelujen katkeamisesta. Mitenkä on mahdollista, että neuvottelujen annettiin katketa
ilmeisen sodan uhan edessä.
Marraskuun 8. päivänä Suomen hallituksen viimeiset ohjeet tulivat Moskovaan. Niissä kiellettiin myönnytykset Hangon edustalta ja
määrättiin Inon tarjoamisesta sellaiset ehdot, joita valtuutetut eivät katsoneet voivansa ensinkään esittää. Sanottuna päivänä Suomen
valtuutetut neuvottelivat keskenään tullen siihen tulokseen, että
sopimusta ei näillä ehdoilla syntyisi. Tämän johdosta he samana iltana lähettivät Helsinkiin seuraavan sähkeen:
”Ohjeet saapuneet. Ellei tällä pohjalla sopimusta saammeko antaa neuvottelujen katketa.”
Samana iltana tuli Helsingistä vielä seuraava vastaus:
”Tiedätte myönnytyksissä menty niin pitkälle kuin turvallisuutemme ja itsenäisyytemme sallivat. Jollei sopimusta ehdotetulla pohjalla keskeyttänette neuvottelut.”
Siinä oli siis hallituksen selvä käsky neuvottelujen keskeyttämisestä. Asiakirjoista ei selviä, kuka tämän kohtalokkaan ja
ratkaisevan sähkeen oli lähettänyt, mutta tuskin se on voinut mennä
ilman ulkoasiainministerin tietoa ja hyväksymistä.
Seuraava kokous oli Kremlissä 9.11. klo 13. Siellä Suomen valtuutetut esittivät hallituksen kannan aluekysymyksissä. Tällöin Stalin vielä osoitti sormellaan Russarön saarta Hangon edustalla ja kysyi oliko se tarpeellinen Suomelle. Tämä kysymys osoittaa selvästi,
että Stalin vielä olisi tahtonut neuvotella ollen valmis edelleen
tinkimään. Suomen valtuutetut vastasivat, ettei sen luovuttaminen
ole mahdollista, kosta se kuuluu Hangon puolustusjärjestelmään. Myös
venäläiset ottivat vielä puheeksi Inon, mutta katsoen valtuutetuille
annettuihin erittäin rajoitettuihin valtuuksiin, he eivät voineet
antautua keskustelemaan siitä. Tämä näytti herättävän kummastusta
venäläisten taholla.
Kokouksen päättyessä Tanner lausui erimielisyyksien olevan
niin suuria, että sopimukseen ei voida päästä.
Stalin totesi tämän johdosta erimielisyyksien koskevan kahta
asiaa tukikohtaa Suomenlahden pohjoispuolella ja Karjalan kannasta.
Tämä tekee sen vaikutuksen kuin Suomen taholta ensiksi olisi
todettu, ettei sopimukseen voida päästä ja että neuvottelut katkeavat. Hyvästijättökirjelmässään Suomen valtuutetut kuitenkin esittivät toivomuksen, että neuvottelut tulevaisuudessa voisivat johtaa
molempia puolia tyydyttävään tulokseen. Mutta katsoen jännittyneeseen suurpoliittiseen tilanteeseen, ei tällä viittauksella neuvotteluihin joskus epämääräisessä tulevaisuudessa voinut olla sanottavaa
arvoa.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
124/134
- 119 –
On pidettävä suurena virheenä, että neuvottelut juuri tässä
vaiheessa keskeytettiin.
Marraskuun 13. päivänä oli Suomen sanomalehdistössä ministeri
Erkon tiedoitus, jonka mukaan sopimukseen pääseminen pitäisi meidän
käsityksemme mukaan olla mahdollista. Jos vastakohtaisuuksia ei kuitenkaan saada tasoitetuiksi, täytyy valtuutettujen palata Helsinkiin
harkitsemaan asiaa. Ministeri Erkko huomautti myöskin, ettei Suomi
voi antaa valtuutettujensa, joilla on muita tärkeitä tehtäviä, jäädä
kovin kauaksi aikaa Moskovaan. Erikoisesti tämä koskee valtiovarainministeriämme, jolla on tärkeitä tehtäviä ministeriössään.
Tässä yhteydessä lienee paikallaan kysymys: mitkä lienevät olleet ne tehtävät, jotka silloisissa oloissa olivat tärkeämpiä kuin
neuvottelujen jatkaminen ja sodan torjuminen. Aivan vähäisiä ne eivät voineet olla ja epäilemättä kovin kiireellisiä.
Suomen taholta ei tämän jälkeen tehty aloitetta neuvottelujen
jatkamiseksi tarkoituksella torjua sodan vaaraa. Kuitenkin sodan uhka oli ilmeinen. Monet varoittivat hallitusta ja arvostelivat neuvottelujen keskeyttämistä sekä tehostivat välttämättömyyttä päästä
uudelleen kosketukseen Neuvostoliiton kanssa.
Mutta suuri osa yleisöstä luuli, että vaara oli ohi. Evakuoidut rupesivat palaamaan kaupunkeihin. Osa liikekannalle pannuista Suomen sotavoimista lomautettiin 25.11.39.
Tämä oli omansa tukemaan yleisön taholla sitä käsitystä, että
sodan uhka oli ohi ja että hallitus työskentelisi sodan torjumiseksi.
Mutta näin ei kuitenkaan ollut ja niin syttyi sota. Neuvostoliitto vetosi siihen, että Suomen sotavoimien liikekannallepano
ylimääräisen harjoituksen muodossa merkitsisi uhkaa Leningradia vastaan ja irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen sekä katkaisi diplomaattiset suhteet. Vasta tämän jälkeen, kun oli jo liian myöhäistä,
Suomen hallitus vetosi hyökkääjättömyys-sopimuksessa edellytettyyn
sovinnonvälitysmenetelmään. Kun Neuvostoliitto vaati Suomen siirtämään joukkonsa rajalta 20 a’ 25 km. etäisyyteen, vastasi Suomen hallitus, ettei Suomella ollut "konkreettista syytä" tällaiseen ja ehdotti, että Neuvostoliitto myös vetäisi joukkonsa rajalta. Tämä oli
se ehdotus, joka lopulta ratkaisi sodan syttymisen, Neuvostoliitto
piti ehdotusta, että sen sotajoukot vietäisiin rajalta Leningradin
esikaupunkeihin sodan syynä. Suomen hallitus tosin luopui seuraavana
päivänä tästä ehdotuksestaan, mutta silloin se oli liian myöhäistä.
Komitean esitykseen ja arviointiin näistä tapahtumista emme voi yhtyä.
Näin oli Suomi siis joutunut sotaan. Sarja virheitä ja laiminlyöntejä oli johtanut siihen. Tuskin mitään todella vakavaa yritystä
oli tehty sodan torjumiseksi.
Asiaa pahensi vielä sekin, että Suomi joutui sotaan erittäin
huonosti varustettuna, minkä hallitus hyvin tiesi.
Meidän kansamme vaarallisin sisäinen vihollinen IKL sisar- ja
tytärjärjestöineen tosin levitti halventavia tietoja venäläisten varustuksista myrkyttäen siten kansamme mieltä. Mutta lähempi tutustuminen Neuvostoliiton varustuksiin todisti aivan toista kuin Suomessa
levitetyt häväistys jutut. Niinpä
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
125/134
- 120 –
Japanin sotaministeriö oli syksyllä 1939 julkaissut kommunikean, jossa myönnettiin, että venäläisten parempi tykistö ja runsaat
mekanisoidut joukot olivat ratkaisseet erään 10-päiväisen taistelun
japanilaisten ja venäläisten välillä Mantshukuon rajalla.
Paitsi sitä, että Suomen varustustilanne oli hyvin heikko ei
Suomella ollut mahdollisuuksia saada mitään liittolaisia. Ruotsi oli
neljän pohjoisen valtion päämiesten ja ulkoministerien kokouksessa
Tukholmassa 18-19.10.39 ilmoittanut, että se ei anna mitään virallista sotilaallista apua Suomelle, jos se joutuu sotaan, ei edes Ahvenanmaan puolustamiseksi. Saksalla oli hyökkäämättömyssopimus Neuvostoliiton kanssa. Englanti ja Ranska eivät tietenkään mielellään
tahtoneet neuvostoliittoa vihollisekseen Saksan lisäksi.
Näin oli Suomi siis aivan yksin ja hyvin huonosti varustettu.
Sota ei missään sen vaiheessa parantanut Suomen asemaa. Kun ensimmäinen yhteys saatiin Neuvostoliittoon rauhanneuvottelujen merkeissä tammikuun lopulla 1940, oli Suomen sotilaallinen asema vielä
sangen hyvä. Siitä huolimatta Neuvostoliitto ilmoitti, että rauhanehdot nyt tulevat olemaan ankarammat kuin syksyllä, koska verta senjälkeen on vuotanut. Komitealle annetuista asiakirjoista ei käy selvästi
ilmi, minkälaiset nämä ankarammat ehdot olivat. Mutta rouva Hella
Vuolijoki, jonka ansiosta yhteys Neuvostoliittoon tässä vaiheessa oli
aikaansaatu, on ilmoittanut, että rauha olisi silloin saatu luovuttamalla Neuvostoliitolle Kannaksella ne alueet, jotka olivat eteläpuolella linjan Suvanto-Vuoksi-Äyräpää-Sommeen kylä Johanneksessa ynnä
Hanko. Tämä olisi merkinnyt Neuvostoliiton sotilasviranomaisten minimivaatimusten hyväksymistä. Moskovan neuvottelujen alussa näet Stalin
ilmoitti, että Neuvostoliiton sotilasviranomaiset vaativat Pietari
Suuren rajan uudistamista, mutta voivat minimivaatimuksena tyytyä yllämainittuun rajaan. Mutta silloin Neuvostoliiton poliittinen johto
olisi tyytynyt väin linjaan Lipola-Koiviston kauppalan eteläraja.
Tässä vaiheessa Suomen pää- ja ulkoministerit eivät antaneet
tietoja rauhan mahdollisuuksista edes kaikille hallituksen jäsenille. He vetosivat siihen, että tieto rauhan mahdollisuuksista heikentäisi maan puolustustahtoa. He lähettivät omalla vastuullaan Tukholmaan vastauksen, joka ei ollut omansa edistämään rauhan aikaansaamista. Siinä ehdotettiin, että neuvotteluja jatkettaisiin siitä, mihin syksyllä oli päädytty. Kuitenkin Suomi olisi valmis myös lisämyönnytyksiin lähinnä Kannaksella. Lisäksi voitaisiin ottaa harkittavaksi Suomenlahden neutralisoiminen kansainvälisellä sopimuksella.
Komitean mietinnössä on alleviivattu, että Suomen hallitus jo
joulukuussa ja myöhemmin oli tarjoutunut neuvottelemaan rauhasta.
Tämä pitää paikkansa, mutta me allekirjoittaneet emme voi antaa
näistä yrityksistä sitä tunnustusta, minkä komitea antaa, koska niiden yhteydessä ei ilmene millä edellytyksillä Suomen hallitus olisi
ollut valmis neuvottelemaan. Mutta jos nämä edellytykset olivat
suunnilleen samat, kuin yllä on esitetty komitean mietintöön sisältyvän sähkösanoman mukaan, on ilmeistä, ettei Suomen hallituksen aikaisemmilla rauhanpyrkimyksillä ollut sitä arvoa, minkä komitean
mietintö niille antaa.
Oli tietenkin mahdotonta ajatella uusien neuvottelujen
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
126/134
- 121 –
pohjaksi syksyisiä tuloksia, koska juuri ne olivat vieneet sotaan.
Suomen olisi ollut syytä tehdä nimenomainen uusi tarjous rauhanneuvottelujen pohjaksi. Viittaus Suomenlahden neutralisoimiseen oli hyvin epäonnistunut. Keskellä suursotaa sellaisen sopimuksen aikaansaaminen olisi ollut tuiki mahdotonta. Sitäpaitsi se olisi merkinnyt
sitä, että Neuvostoliitto ei olisi saanut pitää merisotilaallista
tukikohtaa Suomenlahden perukassa. Muilla Itämeren valtioilla olisi
ollut oikeus pitää laivastoja ja merisotilaallisia tukikohtia Itämerellä, mutta ei Neuvostoliitolla. Mutta tästä olisi ollut seurauksena, että Neuvostoliitto entistä suuremmalla syyllä olisi vaatinut
tukikohtia Virossa, Latviassa ja kenties Suomessa. Tällainen ehdotus
siis oli erittäin harkitsematon.
Tämä yhteys Neuvostoliittoon ei Suomen politiikan joustamattomuuden takia johtanut mihinkään tuloksiin.
Virallisella taholla näytti silloin vallinneen sellainen käsitys, että Suomen sotilaallinen asema oli vielä niin vahva, ettei muka tarvinnut mitään myönnytyksiä tehdä. Sellainen kanta osoitti tilanteen kevytmielistä arviointia sitäkin enemmän, kun venäläisten
taholta oli neuvotteluissa selitetty, että jos ne eivät johda tulokseen, niin sota vasta todella alkaa. Oli mitä suurin ja kohtalokkain
virhe, ettei tässä yhteydessä ryhdytty ratkaiseviin toimenpiteisiin
rauhan hyväksi.
Mutta hallituksen ja eduskunnan taholla näytti asiakirjain mukaan olleen sangen yleisenä se käsitys, ettei mitään myönnytyksiä
ole tehtävä ennenkuin Suomen armeija on lyöty. Rauha olisi siis tehtävä mahdollisimman epäedullisissa oloissa. Tarvittiin Summan läpimurto ennenkuin mielet rupesivat kypsymään rauhaa varten. Mutta silloin ehdot olivat vielä raskaammat. Silloin Neuvostoliitto jo vaati
Viipuria ja Pietari Suuren rajaa. Ja silloin kaduttiin, ettei rauhaa
ollut solmittu aikaisemmin.
Suomen hallituksen päättämättömyyden ja vitkastelun takia huononivat rauhanehdot vielä viimeisessä vaiheessa. Neuvostoliitto oli
vaatinut ehdotukseensa vastausta 1.3.1940, mutta Suomen hallitus antoi vastauksen vasta 5.3.1940. Sillä välin vaatimukset, kuten Neuvostoliitto oli ilmoittanut, olivat entisestään hieman nousseet.
Silloin, kun ryhdyttiin Moskovan rauhaa valmistamaan ja sen
solmimisen aattona esiintyi sekä hallituksen että eduskunnan taholla
sellainen käsitys, että tuleva rauha ei olisi oleva pysyväinen, vaan
ainoastaan "välirauha". Esitettiin ajatus, että vaikkakin Suomi nyt
on pakotettu alistumaan ylivoiman edessä, ei maailmassa vielä tule
rauhaa. Suursota jatkuu ja se voi tuoda mukanaan käänteen, joka tekee mahdolliseksi menetettyjen alueiden takaisin valloituksen. Millä
tavalla tämä oli tapahtuva ei ollut vielä kenellekään selvä. Mutta
monet tiesivät Göringin syksyllä kehoittaneen Suomea sovinnolliseen
ratkaisuun ja myönnytyksiin, koska myöhemmin tulee aika, jolloin
Suomi saa kaikki takaisin, mitä olisi syksyllä 1939 antanut. Esiintyipä hallituksessa sellainenkin käsitys, ettei koskaan ole solmittava ystävyyssopimusta Neuvostoliiton kanssa, "viha pitää meidät yllä". Eräs ministeri ehdotti Ahvenanmaan tarjoamista Saksalle, jos se
järjestää Suomelle edullisen rauhan. Tällaiset mielipiteet maan johtavissa piireissä eivät ennustaneet hyvää tulevaisuuteen nähden.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
127/134
- 122 –
Joka tapauksessa on Suomen ulkopolitiikkaa n.s. "välirauhan"
aikana, siis Moskovan rauhan ja uuden sodan syttymisen välisenä aikana arvosteltava edelläsanottujen mielipiteiden valossa. Nimenomaan
sovittiin siitä, että oli v a r u s t a u d u t t a v a tulevien
tapausten varalle.
Katsoen näihin tosiseikkoihin emme voi yhtyä komitean mietinnössä esitettyyn käsitykseen siitä painostavasta ja "paniikkimielialasta", joka Suomessa vallitsi mainittuna aikana. Suureksi
osaksi ne syyt, joihin tuo mieliala perustui, olivat keinotekoisia ja
niitä suurenneltiin, jotta sotainen mieliala Suomessa ei sammuisi.
Emme myöskään voi yhtyä komitean mietinnössä esitettiin kantaan pohjoismaisesta puolustusliitosta. Sellainen aloite oli monessa
suhteessa epäonnistunut. Oli varsin ilmeistä, että se Neuvostoliiton
taholla käsitettäisiin liittoutumaksi, jonka tarkoituksena olisi
myötävaikuttaa Suomen kadottamien alueiden palauttamiseksi Suomelle.
Näin Neuvostoliitto asian käsittikin ja protestoi sitä vastaan.
Myös hallituksen suhtautuminen SN-seuraan kesällä 1940 saanee
pääasiallisen selityksensä siitä, että Moskovan rauhaa pidettiin
vain "välirauhana" ja että "varustauduttiin tulevaisuuden varalle.
Komitealla ei ole ollut tilaisuutta lähemmin tutkia tätä asiaa. Sen
yhteydessä on kuitenkin useita hämäriä kohtia, jotka vaatisivat lisäselvitystä. Missään tapauksessa ei tämän seuran kohtalo ollut
pelkkä sisäinen kysymys. Sillä oli huomattava ulkopoliittinen kantavuus, Niin kauan kun "maaliskuun periaatteet" olivat vallalla Suomen
hallituksessa, oli varsin luonnollista, että katsottiin epäluulolla
ja vihamielisyydellä järjestöä, joka oli ottanut ohjelmaansa päinvastaiset periaatteet ja pyrkimykset. Komitean mietinnössä esitetyt
käsitykset tästä kysymyksestä eivät tyydytä allekirjoittanutta.
Huomioonottaen ne mielipiteet, jotka valtioneuvoston yksityisissä istunnoissa lausuttiin jo ennen Moskovan rauhan solmimista niistä mahdollisuuksista, mitä suursodan käänteet voisivat
tuoda mukanaan menetettyjen alueiden takaisin valloittamiseksi, on
varsin luonnollista, että hallitus pyrki hyviin väleihin Saksan
kanssa, joka voimakkaana maasotilaallisena valtiona saattoi tuottaa
Neuvostoliitolle vaikeuksia tai, kuten Suomen useat poliittiset piirit toivoivat, kokonaan kukistaa Neuvostoliiton. Tulokset Saksaan
suuntautumisesta näkyivät jo elo-syyskuussa 1940, jolloin saksalainen kauttakuljetus alkoi Suomen kautta Kirkkoniemeen ja päinvastoin.
Tämän kauttakuljetuksen yhteydessä Suomi sai "ohimennen" sotavarustuksia tulevaa yhteistä sotaa varten Saksan kanssa Neuvostoliittoa
vastaan. Saksa taas sai tilaisuuden tämän kauttakuljetuksen yhteydessä sijoittaa Suomeen melkoisia sotavoimia sanottua tarkoitusta
varten. Kauttakuljetuksen salliminen oli kohtalokas ratkaisu, joka
merkitsi tosiasiallisesti asettumista Saksan puolelle suursodassa ja
sitoi muutenkin maan Saksaan niin, että itsenäisen politiikan harjoittaminen kävi kysymyksenalaiseksi. Englanti reagoi hyvin voimakkaasti kauttakuljetukseen ja saksalaisten jäämiseen Pohjois-Suomeen,
Demokraattisessa maailmassa huononsi saksalais-suuntautuminen mitä
suurimmassa määrin Suomen asemaa. Kauttakuljetuksen järjestämisen
puolustukseksi on esitetty, että Saksa olisi joka tapauksessa pakottanut Suomen sallimaan kauttaHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
128/134
- 123 kuljetuksen. Mutta ensinnäkin ei ole tietoja siitä, että Saksa
olisi harjoittanut Suomea kohtaan tässä asiassa minkäänlaista painostusta. Päinvastoin suostuttiin kauttakuljetukseen toimenpiteenä
Neuvostoliittoa vastaan kuten pääministeri Rangellin myöhemmin pitämästä eduskuntapuheesta käy ilmi.
Suomi menetteli tässä asiassa juuri sillä tavoin kuin Neuvostoliitto aina oli epäillyt: Suomi siirtyi Saksan puolelle ratkaisevana hetkenä. Päättäen eräistä komitealle jätetyistä asiakirjoista
oli syynä Suomen hallituksen tällaiseen kannanottoon pelko, että
Neuvostoliitto haluaisi valloittaa koko Suomen, vieläpä Skandinaavian. Tämä oli aiheeton mielikuva. Olihan Neuvostoliitto jättänyt Suomen valloittamatta talvisodankin aikana, vaikka mikään ei olisi sitä
estänyt silloin ohjelmaansa toteuttamasta, jos se olisi sitä todella
halunnut.
Tietenkin Suomen revanshipolitiikkaa hoidettiin erittäin varovaisesti ja aluksi säilyttämällä peseytymismahdollisuudetkin, jos
laskelmat näyttäisivät pettävän. Mutta vanhasta "skandinaavisesta
puolueettomuuspolitiikasta" ei kukaan enää näyttänyt välittävän, sen
jälkeen kun oli saatu mahdollisuus liittyä Saksaan. Jouduttiin siis
auttamattomasti väärälle puolelle huomioon ottaen sen, mitä edellä
on sanottu ympärysvaltojen voitonmahdollisuuksista.
Yhteistyöhön Saksan kanssa antauduttiin miltei varaukettomasti. Niinpä esim. kauttakuljetussopimuksessa, joka tehtiin Berliinissä 22.9.1940, ei ollut sanottavia rajoituksia Saksan toimivapaudelle
Suomessa. Saksa lupasi ainoastaan ilmoittaa Suomen hallitukselle kysymykseentulevat lähtö- ja tulosatamat, kuljetuslaivain luvun sekä
päivittäiset kuljetusmatkat Pohjois-Suomessa. Ainoa rajoitus oli se,
että aseet ja miehistö kuljetettaisiin eri vaunuissa ja että myöhemmin tehtävässä eri sopimuksessa sovittaisiin vartioupseerien ja miehistön luvusta.
Tämä järjestely teki mahdolliseksi huomiotaherättämättä muuttaa ja lisätä kuljetusten määrää. Sen vuoksi tämä järjestely oli
Englannillekin hyvin epäedullinen. Suomi salli kuljettaa alueensa
kautta lisäjoukko ja Norjaan Englantia vastaan.
Saksaan Suomen hallitus suhtautui naivilla luottamuksella. Ei
mitään takeita vaadittu, että Saksa pitäisi arvossa Suomen itsenäisyyttä ja kansanvaltaiseksi tarkoitettua valtiojärjestystä. Ainoastaan nöyriä toivomuksia esitettiin. Eräässä puheessaan, josta komitealle on jätetty selostus, presidentti Ryti lausui:
Saksa on hyvin kohteliaassa muodossa pyytänyt tätä lisättyä
läpikulkuoikeutta, joka huomattavasti ylittää alkuperäisen sopimuksen, mutta selvää on, että jos siihen ei olisi suostuttu, olisivat
saksalaiset tulleet väkisin. Suomi on esittänyt eräitä vastavaatimuksia t o i v o m u s t e n muodossa:
että Suomen itsenäisyyttä respektoidaan,
että Suomi saa elintarpeita,
että Suomi saa entiset alueensa, vaikkei sotaa puhkeaisikaan.
Tähän on Saksa suullisesti suostunut ja tätä suostumusta on
toistakin tietä saatu kontrolloiduksi (on jäljennös olemassa eräälle
saksalaiselle kenraalille tätä koskevaan kyselyyn saapuneesta sähkösanomasta).
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
129/134
- 124 –
Lienee syytä huomauttaa, että tällainen järjestely suullisen
sopimuksen ja ”erään saksalaisen kenraalin sähkeen” varassa on anteeksiantamattoman kevytmielistä maan ulkopolitiikan hoitoa.
Samassa puheessa Ryti lausui, vetoamatta mihinkään asiakirjoihin:
"Sodan jälkeen saksalaiset vetävät joukkonsa pois täältä. Saksalla ei ole pyrkimystä sekaantua sisäisiin asioihimme. Ovat nimenomaan ilmoittaneet, etteivät he tule tukemaan kalstalaisia eikä muitakaan quislingeja."
Nämäkin tiedot perustuivat vain suullisiin lausuntoihin, joista tietenkään viime kädessä ei kukaan saksalainen ollut täysin vastuussa. Ryti mainitsi, että Suomessa oli käynyt Göringin ja Ribbentropin edustajat. Heidän kanssaan on ollut luottamusellisia neuvotteluja, mutta mitään sopimuksia ei ole tehty. Näidenkö välikäsien
suulliset lupaukset lienevät olleet presidentti Rytin esittämien
tietojen pohjana? Sitä komitea ei ole voinut selvittää.
Että Suomi valmistautui yhdessä Saksan kanssa hyökkäyssotaan
selviää, paitsi niistä ohjeista, jotka presidentti eräiden huomattavien arvohenkilöiden läsnäollessa antoi ministeri Kivimäelle 31.5.41
ja joita on selostettu komitean mietinnön historiallisessa osassa,
myös presidentti Rytin yllämainitusta puheesta, jossa hän mm. lausui:
"Jos sota syttyy, niin molemmat yhdessä marssivat Muurmanin radalle
Kantalahden suunnalla, tekevät Kuollan niemimaasta motin ja estävät
tavaran kuljetuksen pohjoisesta Leningradiin. Sitä ennen ovat eteläisemmät joukot katkaisseet Leningradin yhteydet etelästä käsin."
Nämä presidentti Rytin sanat todistavat, että Suomen ja Saksan
välillä oli sangen pitkälle kehitetty sotilaallinen yhteistyö. Tätä
koskeva sopimus, vaikka se oli samalla luonteeltaan poliittinen ja
erittäin kauaskantoinen, tehtiin ilman että siitä olisi päätetty
valtioneuvostossa tai eduskunnassa. Saksalaisten joukkojen asettuminen hyökkäysasemiin Suomessa ja sotilaallinen yhteistyösopimus merkitsivät sitä, että se sota, johon Suomi joutui Saksan rinnalla oli
Suomenkin kohdalta hyökkäyssotaa. Väitteet siitä, että Suomen sota
oli puolustussotaa ja erillistä sotaa, olivat silmänlumetta, eivätkä
liittoutuneet kansakunnat koskaan ottaneet niitä edes vakavalta kannalta. On järjetöntä olettaa, että sellaista suurta sotilaallista
yritystä kuin hyökkäystä Neuvostoliittoa vastaan, voidaan järjestää
muuten kuin siten, että siitä sovitaan jo hyvissä ajoin ennen hyökkäyksen alkamista. Hitlerin tunnettu puhe osoittaakin, että hyökkäyksestä oli sovittu. Kirjallista poliittista sopimusta ei liene ollut, mutta kun oli olemassa Suomen ja Saksan välinen sotaliitto, oli
Suomi tosiasiallisesti samassa asemassa kuin jos se olisi tehnyt poliittisen sopimuksen.
Loppuarvosteluna voidaan lausua,
että saksalaisen kauttakuljetusliikenteen ja varsinkin saksalaisten sijoittumisen salliminen Pohjois-Suomeen oli kohtalokas poliittinen virhe, joka vei yhä kiihkeämpään yhteistoimintaan Saksan
kanssa,
että Suomi Saksan rinnalla yhtyi hyökkäyssotaan Neuvostoliittoa vastaan asettuen siten koko demokraattista maailmaa vastaan.
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
130/134
- 125 –
Yhdymme siihen, mitä mietinnössä on lausuttu Itä-Karjalan valtaussuunnitelmista ja pääomien sijoittamisesta sinne ja myöskin siihen, mitä siinä on lausuttu sensuurista ja sille annetuista ohjeista.
Liittyminen antikomintern-paktiin toi Suomelle poliittisesti
hyvin vahingollisia seurauksia, kuten mietinnössäkin todetaan.
Eräiden juutalaisten maastakarkoittamista koskevassa asiassa
yhdymme komitean mietinnössä esitettyyn arvosteluun.
Välien rikkoutuminen Englannin kanssa on hyvin mielenkiintoinen myöskin poliittisen tarkoituksenmukaisuuden kannalta. Englantilaiset, joilla näyttää olleen hyvin tarkast tiedot saksalaisten
liikehtimisestä Suomessa, seurasivat oikeutetulle, epäluulolla saksalaisten asettumista Pohjois-Suomeen. Englannin hallitus antoi Suomen hallitukselle useita varoituksia ja tehosti niitä vielä rajoittamalla Petsamon liikennettä. Oli selvää, että Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon muuttuivat Englannin ja Suomen suhteet yhä arkaluontoisemmiksi. Niitä hoidettiin Suomen taholta kuitenkin hyvin kömpelösti. Ensin vaadittiin Englannin edustuksen rajoittamista ja lopuksi katkaistiin diplomaattiset suhteet Englantiin kokonaan, vieläpä
hyvin loukkaavassa muodossa. Mutta kuitenkin Englanti jatkoi Yhdysvaltain lähetystön välityksellä kärsivällisesti yrityksiään lopullisen konfliktin välttämiseksi. Se ei vaatinut muuta kuin että Suomi
olisi lopettanut hyökkäyksensä Neuvostoliittoa vastaan, viimeisessä
nootissaan se vaati vain, että suomalaisten sotavoimien oli jäätävä
niihin asemiin, missä ne siihen aikaan olivat. Valtioviisaus olisi
vaatinut, että Englannin vaatimukseen olisi pitänyt suostua ja siten
välttää Englannin sodanjulistus.
Komitea on
mietinnössään selostanut Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen tarjouksia hyvistä palveluksista rauhan aikaansaamiseksi
syksyjä 1941 tai myöhemmin. Yhtyen muuten siihen, mitä mietinnössä
on sanottu, lienee aihetta lisätä, että yksi tärkeimpiä syitä, miksi
Suomen hallitus ei halunnut suhtautua myönteisemmin näihin tarjouksiin sodan alkuaikoina, oli vahva usko siihen, että neuvostojärjestelmä tulee kokonaan luhistumaan. Tämä selviää mm. ministeri Tannerin puheesta Vaasassa syyskuussa 1941, jolloin hän mm. lausui:
”Eihän meillä voi olla minkäänlaista luottamusta Kremlin nykyisiin valtiaihin, jotka ovat kaikki entisetkin sopimuksensa rikkoneet. Sitäpaitsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Neuvostoliitto
häviää sotansa Saksaa vastaan. Sen kanssa tehty rauha ei niinollen
tulisi mitään merkitsemään.”
Ministeri Tanner kielsi samassa puheessa kaikkien rauhanhuhujen todenperäisyyden ja väitti niiden levittämisen vain tarkoittavan eripuraisuuden kylvämistä Saksan ja Suomen välille, helpoittaakseen venäläisten asemaa Muurmanin radan ja Leningradin suunnilla.
Samansuuntaisia käsityksiä esitti ministeri Tanner elokuun 21.
päivänä 1942 Ensossa pitämässään puheessa lausuen mm.:
"Olemme olleet kuuroja kaikille houkutuksille solmia erikoisrauha nyt kun vihollisemme on vaikeassa asemassa ja olisi valmis itse hankkimaan itselleen helpotusta rajoillamme sen
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
131/134
- 126 –
kautta, että me luopuisimme aseistamme. Viisastuneina monista
pettymyksistä emme luota enää sellaiseen rauhaan ja naapurimme uuteen sopimukseen."
Näistäkin sanoista ilmenee, että ainakaan ministeri Tanner ei
aikonut koskaan tehdä rauhaa Stalinin ja Molotovin kanssa, vaan uskoi heidän kukistumiseensa. Myös presidentti Ryti on eräässä puheessaan esittänyt samanlaisia ajatuksia. Lienee oikeutettua huomauttaa,
että tällaiset ennakolliset lausumat, ettei tehdä rauhaa vihollisen
kanssa, ovat lyhytnäköisiä ja omalle maalle erittäin vaarallisia.
Rauhankysymyksen käsittely keväällä 1944 antaa myös aihetta
arvosteluun. Tilanne oli jo silloin niin vakava, että hallituksen
olisi pitänyt tehdä jotain vastaehdotuksia niissä kohdissa, joissa
esitetyt ehdot näyttivät vaikeilta tai mahdottomilta määräaikoina
toteuttaa. Tähän tarjoutui tilaisuus silloin, kun herrat Paasikivi
ja Enckell otettiin vastaan Moskovassa. Heille annetut ohjeet ja
valtuudet olivat aivan liian rajoitetut.
III.
Toimenpiteiden lainmukaisuus.
Mietinnössä kiinnitetään päähuomio 25. päivänä marraskuuta
1922
annettuun
lakiin
eduskunnan
oikeudesta
tarkastaa
valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin virkatointen lainmukaisuutta. Tästä voi saada sellaisen käsityksen, että toimenpiteiden
lainmukaisuutta arvosteltaessa tulevat ensi sijassa kysymykseen mainitun lain säännökset. Niin ei ole kuitenkaan asian laita. Ensisijassa on otettava huomioon yleinen rikoslaki. Meidän mielestämme
esim. eräiden laittomien sopimusten tekemiseen on sovellettava rikoslain 12 luvun 6 §:ää. Emme myöskään voi tässä yhteydessä olla
huomauttamatta, että rikoksiin on syyllistynyt henkilöitä, joita
vastaa ei syytettä voi nostaa vastuunalaisuuslain nojalla, vaan tavallisessa järjestyksessä. Vaikkakaan komitean tehtävänä ei ole ollut nimetä henkilöitä, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi rangaistaviin tekoihin, vaan ainoastaan selvittää, mitkä toimenpiteet ovat
olleet laittomia, on syytä yllämainittu seikka todeta.
N.s. saksalaisten kauttakuljetusliikenteestä komitean mietinnössä lausutaan, että se voidaan katsoa olevan ristiriidassa hallitusmuodon hengen kanssa. Meidän kantamme on, ettei se ollut ainoastaan ristiriidassa hallitusmuodon hengen kanssa, vaan vastoin hallitusmuodon selvää säännöstä. Tämä asia hoidettiin niin kevytmielisesti, ettei edes valtioneuvoston annettu siitä päättää, vain muutamat
henkilöt, kuten armeijan ylipäällikkö marsalkka Mannerheim, silloinen presidentti, pääministeri, ulkoasianministeri ja ilmeisesti muut
johtavien politiikkojen ryhmään kuuluvat henkilöt olivat tietoisia
oikeasta asianlaidasta. Mutta tässä on kysymyksessä toimenpide, jossa ei edes valtioneuvoston päätös olisi riittänyt, vaan olisi asia
ollut ehdottomasti vietävä eduskuntaan. Jo kauttakuljetus, saati
sitten Saksalaisten joukkojen jääminen maahan, merkitsi Saksan puolelle asettumista käynnissä olevassa sodassa. Saksan ja Neuvostoliiton välillä vallitsi silloin tosin rauhan tila, mutta Englanti kävi sotaa Saksaa vastaan. Muistettaneen, miten EngHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
132/134
- 127 –
lanti protestoi ankarasti sen johdosta, että Ruotsi suostui
kauttakuljetukseen. Kun meillä ei ollut kysymys ainoastaan kauttakulusta, vaan tukikohtien tosiasiallisesta luovuttamisesta Saksalle, saattoi Englannin taholta odottaa voimakkaampiakin toimenpiteitä. Oli otettava lukuun sellainenkin mahdollisuus, että Englanti julistaa meille sodan. Oli siis kysymys sodasta ja rauhasta. Ja hallitusmuodon mukaan sodasta ja rauhasta päättää presidentti eduskunnan
suostumuksella. Kun eduskunta tässä sivuutettiin, tehtiin ilmeinen
laittomuus. Kauttakuljetuksesta tehtiin Saksan kanssa kirjallinen
sopimus vasta sen jälkeen, kun saksalaisia kauttakuljetuslaivoja oli
jo Suomen satamissa, siis vasta sen jälkeen kun kauttakuljetus oli
käytännössä päätetty järjestää. Varsinainen kauttakuljetusta koskeva
Berliinissä tehty sopimus olisi hallitusmuodon mukaan niinikään ollut alistettava eduskunnan hyväksyttäväksi.
Loppuarovosteluna
voidaan
lausua,
että
kauttakulun
järjestämistä koskeva kysymys jo alkuvaiheessaan olisi pitänyt saattaa
eduskunnan ratkaistavaksi ja että kauttakuljetusta koskeva kirjallinen sopimus olisi niinikään ollut eduskunnan hyväksyttävä.
Kun ei näin menetelty, tehtiin yleisen rikoslain mukaan rangaistava rikos, joka on raskaampi kuin virka-aseman tahallinen väärinkäyttö.
Suomalaisten SS-vapaaehtoisten värväämistä tutkiessaan ei komitea ole saanut nähtäväkseen sitä kirjallista sitoumusta, joka vapaaehtoisten oli allekirjoitettava. Mutta komitealle on ilmoitettu,
että vapaaehtoisille luvattiin hyviä virkoja vastaisuudessa Suomen
valtion palveluksessa. Yhdymme mietintöön siinä, että tällainen sitoumus - jos se todella on annettu - on ehdottomasti leimattava
lainvastaiseksi, mutta me olemme sitä mieltä, että on suoritettava
tarkempia tutkimuksia siitä, onko vapaaehtoisten värväyksessä tapahtunut muuta lainvastaista. Niinikään on
syytä vielä tutkia, onko
valtion varojen myöntäminen vapaaehtoisten asioita hoitavalle toimikunnalle tapahtunut laillisessa järjestyksessä.
Toukokuun lopulla 1941 Suomen ja Saksan sotilasjohtojen välillä tehty sopimus sotilaallisesta yhteistyöstä tapahtui valtioneuvoston ja eduskunnan selän takana, mutta on selvää, että se pieni poliittinen johtajien ryhmä, joka täällä määräsi asioista ja johon
kuului silloisen hallituksen ulkopuolellekin olevia henkilöitä, oli
sopimuksen tekoon myötävaikuttamassa. Ei voida olettaa suomalaisten
upseerien ryhtyneen tällaisiin neuvotteluihin ilman korkeimmalta taholta tullutta käskyä ja ilman että se oli maan hallituksen politiikan mukaista. Sopimusta sotilaallisesta yhteistoiminnasta, missä sopimuksessa oli kysymys sodasta ja rauhasta, ei olisi saanut tehdä
ilman eduskunnan suostumusta. Kun sellaista suostumusta ei oltu hankittu, ei sotatoimiin Neuvostoliittoa vastaan olisi saanut ryhtyä
saamatta siihen eduskunnan lupaa. On siis todettava,
että Suomen ryhtyminen sotaan Neuvostoliittoa vastaan sekä sen
valmisteluasteella että itse sotatointen alkaessa on tapahtunut vastoin hallitusmuodon nimenomaista määräystä ja sisältää rikoksen, joka on rangaistava yleisen rikoslain mukaan.
Karjalan valloitussuunnitelmien arvostelussa yhdymme mietintöön siinä, että Suomen hallitus tavoittelemalla valloiHornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
133/134
- 128 –
tuksia ja valmistautumalla niihin ylitti hallitusmuodossa hallituksen toiminnalle osoitetut rajat.
Niinikään yhdymme mietintöön sensuurin hoitotavan arvostelussa, jossa päädytään siihen tulokseen, että selvä lainrikos on tapahtunut.
Sensijaan olemme komitean kanssa eri mieltä antikominternpaktiin liittymistä koskevassa asiassa. Komitea on tullut siihen tulokseen, että liittyminen tapahtui laillisella tavalla. Kun antikomintern-paktin sopimuskumppanit sitoutuivat myöskin läheisessä yhteistoiminnassa toteuttamaan sopimuksenmukaiset vastatoimenpiteet ja
kehoittamaan muitakin valtioita menettelemään samoin, saattoivat nämä
vastatoimenpiteet merkitä myös lainsäädäntötoimenpiteitä. Koska sopimukset ulkovaltojen kanssa hallitusmuodon avukaan ovat eduskunnan hyväksyttävät, mikäli ne sisältävät säännöksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, olisi antikomintern-paktikin ollut vietävä eduskunnan
hyväksyttäväksi. Ellei sopimusta, johon voi myös sisältyä sitoumus
vastaisista lainsäädäntötoimenpiteistä, viedä eduskunnan hyväksyttäväksi, menetellään ainakin hallitusmuodon hengen vastaisesti.
Suomen ja Englannin välejä käsitellessään komitea on mietinnössään lausunut, että Suomen puolesta joulukuussa 1941 Englannille
annettu nootti sisälsi Englannin ultimatiivisen ehdon hylkäämisen ja
koski siis kysymystä sodasta ja rauhasta, minkä vuoksi kysymys olisi
ollut esitettävä eduskunnalle ennen vastauksen antamista. Kun ei
näin tehty, meneteltiin vastoin hallitusmuodon määräyksiä. Yhdymme
mietinnössä esitettyyn kantaan.
Juutalaisten maastakarkoituksen yhteydessä ei komitea ole,
vaikkakin se hyvin ankarasti tuomitsee karkoitukset, voinut sille
esitetyn selvityksen perusteella varmuudella todeta Suomen lakeja
rikotun. Tästä asiasta on syytä hankkia lisäselvitystä.
Laillisuuden kannalta ei voi huomiotta jättää niitä rauhantarjouksia, joita Suomelle sodan aikana tehtiin, tarjouksia, jotka olisivat antaneet meille mahdollisuuksia jo aikaisemmin irtautua
sodasta ja jotka kylmästi torjuttiin ilman että eduskunnalle annettiin tilaisuutta päättää niistä; koska tässäkin oli kysymys sodasta
ja rauhasta, meneteltiin hallitusmuodon vastaisesti.
N.s. Ribbentrop-sopimuksen toteaa komitea lainvastaiseksi siitä, ettei siitä annettu eduskunnan päättää ja että sopimuskirjelmän
allekirjoitti presidentti ilman asianomaisen ministerin varmistusta.
Edelleen toteaa komitea, että valtioneuvoston olisi hallitusmuodon
mukaan ollut kieltäydyttävä täytäntöönpanemasta lainvastaisesti tehtyä sopimusta. Täytäntöönpanoon myötävaikuttaneet eivät senvuoksi
myöskään voi välttää edesvastuuta. Yhdymme tässä komitean kantaan
tähdentäen lisäksi, että sopimuksenteon ja sen täytäntöönpanon yhteydessä tehdyt teot on rangaistava yleisen rikoslain mukaan. On
vielä syytä huomauttaa, että presidentin istunnossa, jossa sopimus
lopullisesti päätettiin, ei kukaan tehnyt mitään huomautusta sitä
vastaan.
Helsingissä, 12 päivänä heinäkuuta 1945.
Eino Pekkala
Yrjö Ruutu
Hornborgin komitea / Suomen ulkopolitiikan selvittelykomitean mietintö 12.07.1945
OCR-skannaus: Karjalan Kuvalehti, Karelia Klubi ry ja Pro Karelia ry www.prokarelia.net
134/134