VALTA JA RAHA ”Venäjällä ei ole lakia, on tolppa ja tolpan päässä kruunu.” Aleksander Puškin runoelmassa Jevgeni Onegin V alta ja raha ovat toistaiseksi Venäjällä kietoutuneet niin tiiviisti toisiinsa, että talouselämän ymmärtämiseksi pitää ensin ymmärtää valtajärjestelmän logiikka. Tästä asiasta on olemassa ainakin suomalaisessa julkisessa keskustelussa kaksi toisilleen vastakkaista väärinkäsitystä. Ensimmäinen on se, että Venäjällä olisi poliittinen järjestelmä vallan kolmijakoineen, puolueineen ja parlamentteineen aivan niin kuin länsimaissakin on. Toinen taas on se, ettei Venäjällä ole mitään laillista poliittista tai muutakaan järjestystä, vaan kaikki on jotenkin läpikorruptoitunutta, rikollista tai ainakin epäjärjestyksessä eikä maata voi ”ymmärtää” kuin korkeintaan taiteen, historian tai tunteen kautta. Kumpikaan ei vastaa todellisuutta maan pinnalla. Perustan käsitykseni paitsi omaan ammatilliseen sisäpolitiikan ja talouden seurantaani myös useiden ansioituneiden yhteiskuntatieteilijöiden analyysiin, joka monissa kohdin vahvistaa ja jäsentää käytännön kenttäkokemusta. Ševtsova, Oleinik, Ledenjova ja monet muut ovat julkaisseet poliittistaloudellisesta kokonaisuudesta myös englanniksi erittäin yleistajuista ja silti täsmällistä analyysiä, johon ehdottomasti kannattaa perehtyä, jos tuntuu siltä, ettei ”Venäjää voi järjellä ymmärtää”. 166 Olennainen käsite tässä yhteydessä Venäjällä on sistema. Tutkija Anton Oleinik on tehnyt sisältöanalyysia venäläisen eliitin käyttämästä kielestä, ja siinä kolme keskeisintä sanaa olivat muutama vuosi sitten raha, biznes ja sistema. Lilia Ševtsovalta voi lainata suoraan määritelmän siitä, mikä on sistema. ”Hallintojärjestelmälle on tyypillistä paternalismi, valtion ylivalta yksilöön nähden, eristäytyminen ulkomaailmalta ja suurvaltatavoitteet. Järjestelmän keskiössä on kaikkivoipa johtaja lain yläpuolella tai itse laki, vallan keskittymä, jolle ei ole tasapainottavia rakenteita, vaan muilla instituutioilla on avustavia, hallinnollisia tehtäviä. Tällainen järjestelmä ei tarvitse pysyviä sääntöjä, vaan säätäjiä.” Sanoisin itse jopa, että toimiakseen sistema ei kestä liikaa pysyviä sääntöjä. Vastahankaisuus sitoutua esimerkiksi juridisesti sitoviin investointisuojasopimuksiin tai tullijärjestöihin on noussut paremminkin itse järjestelmän luonteesta kuin yksittäisten poliitikkojen prioriteeteista. Vaikka puhutaan nyky-Venäjästä, kannattaa peruuttaa hetkeksi neuvostoaikaan. Virallisten, kirjoitettujen lakien, ukaasien ja sääntöjen taustalla, niitä tärkeämpänä vallitsivat suusanallisesti, henkilökohtaisesti annetut käskyt. ”Virallisesti....”, aloitti Nikolai aina kun hän halusi selittää, miten monella keskenään ristiriitaisella eri tavalla haluamani asia on Neuvostoliitossa mahdotonta, kiellettyä tai tuntematonta. Sitten etsittiin jollain konstilla tarpeeksi iso viskaali yläkerran ravintolasta. Sellainen, jolla oli harkintavaltaa, ja selitettiin asian todellinen laita järkevästi niin, että se saatiin uitettua systeemiin, varsinaisesti ja epävirallisesti, suoran käskyvallan nojalla asioita hoitavaan taustajärjestelmään. Se, että taustajärjestelmä oli merkityksellisempi kuin kirjoitettu virallinen järjestelmä, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei virallisella järjestelmällä ja kirjoitetulla lailla olisi ollut merkitystä. Kyllä niillä oli ja on edelleen. Mutta sistema pidättää itsellään oikeuden lopulliseen päätökseen siitä, koska virallista säännöstöä noudatetaan, keneen ja millä ankaruudella. Neuvostovallalta – ja kauempaakin – perityn sisteman odotettiin 167 purkautuvan markkinatalouden ja demokraattisten rakenteiden vahvistuessa. Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että henkilösuhteisiin perustuvien verkostojen merkitys olisi tämän vuosituhannen puolella jotenkin vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Epävirallisten verkostojen vaikutus hallintovaltaan ja siihen tiukasti kietoutuneeseen talouteen on edelleen merkittävä. Sistema nojautuu edelleen verkostoon ja sen sisällä tapahtuvaan niin sanottuun käsiohjaukseen. Olennaiset käskyt tulevat suullisesti, ”puhelinoikeus” on käsite Moskovassa. Aljona Ledenjova nostaa omista haastatteluistaan esimerkiksi tilanteen, jossa alainen saa moitteita kirjallisen ohjeistuksen noudattamisesta. ”Jos olisin halunnut sinun tekevän asian näin, olisin soittanut.” Järjestelmä asettaa omat vaatimuksensa rekrytoinnille ja ihmisten arvioimiselle. Virkamiehen ja ylipäänsä järjestelmän osallistujan on oltava ennen kaikkea lojaali, luotettu ”oma” mies. Hänen pitää osata lukea kirjallisia ohjeistuksia ja arvioida niiden relevanttiutta sekä keskinäistä arvojärjestystä. Rekrytointi perustuu usein tuttavuuteen, sukulaisuussuhteisiin, henkilökohtaisiin luottamussuhteisiin ja kirjoittamattomien sääntöjen ymmärtämiseen. Ei voida sanoa, ettei ammattipätevyydellä olisi mitään väliä nimityksissä, kyllä sillä on, mutta pätevän pitää olla ennen kaikkea myös sopiva. Tässäkään asiassa Venäjä ei ole ennenkuulumaton poikkeustapaus, vaan maailman mittakaavassa henkilösuhteiden korostuminen ja jonkinlainen sistema lienee tavallisempaa kuin Pohjoismaissa melko laajasti vallitseva luottamus persoonattomiin instituutioihin ja kirjoitettujen sääntöjen toimivuuteen. Eikä tarvitse mennä omaa unionia kauemmaksi. Venäjällä sistema on kuitenkin kasvanut monien venäläisten mielestä ongelmaksi asti, eikä korruptio mahdu enää mistään porteista niin kuin sanonta kuuluu. Markkinatalouden kehityksen ja yhteiskunnallisten uudistusten nähdään hyytyneen juuri siihen. Itse itseään täydentävä, kansalaisvalvonnan ulottumattomissa oleva rakenne on säilyttänyt yliotteen ja jopa kasvattanut sitä monimutkaiseksi verkostoksi toimeenpanovallan, 168 oikeusjärjestelmän ja suuryritysten välille ja sisälle. Juuri tämä yhteiskunnallisen kehityksen perusristiriita on aiheuttanut sisäpoliittista levottomuutta Moskovassa. Neuvostoliiton jälkeisessä valtarakenteessa elää yksinkertaistetusti kaksi eri elementtiä, silovikit ja talousliberaalit. Ensimmäinen joukko on tässä tapauksessa lähinnä erilaisten turvallisuuspalveluiden väkeä. Silovik tulee venäjän kielen sanasta sil, voima. Tällä tarkoitetaan yleisesti ottaen turvallisuuspalveluita, armeijaa ja niin edelleen. Alkuvaiheessa talousliberaalit olivat merkittäviä vallankäyttäjiä voimasiiven tuella. Mullistavat talousuudistukset ajettiin läpi nopeasti, valtion omaisuudesta syntyi suuria yksityisiä omaisuusmassoja, ja ne puolestaan synnyttivät oligarkkivallan. Tätä historian vaihetta ja valtion omaisuuden yksityistämisprosesseja kuvaavia teoksia on useita, mutta erityisesti pidin Financial Timesin kirjeenvaihtajan Chrystia Freelandin kirjasta Sale of the Century. Pekka Sutelan kirja Ruplan maa taas käsittelee paitsi tämän asian myös paljon muuta ja tarjoaa kattavan yleiskuvan Venäjän talouden kehityksestä. Nopeat talousuudistukset aiheuttivat talouden ja yhteiskuntarakenteen epävakautta, ja 90-luvulla tilanne ajautui talouskriisiin ja ruplan romahdukseen. Syntyi tilaus ”järjestyksen palauttamiselle”, ja sisällissodat Kaukasiassa, terrorismi sekä yleinen muutosväsymys vahvistivat sitä. Jeltsinin uudelleenvalinta presidentiksi vuonna 1996 oli karsinut viimeisetkin illuusiot siitä, että johtajia todella vaihdettaisiin rehellisillä vaaleilla. Entinen pääministeri, silloinen varatalousministeri Mihail Kasjanov kuvailee kirjassaan Bez Putina sitä, miten demokraateille syntyi vastustamaton kiusaus ”auttaa tulosta vähäsen”. Raskaissa oloissa kommunistien vaalivoitto näytti hyvinkin mahdolliselta ja talousliberaali eliitti yritti neuvotella kommunistien kanssa jonkinlaisesta omaisuuden suojasta. Mutta kommunistit olivat voimansa tunnossa armottomia, ja neuvostojärjestelmästä juuri irtautunut eliitti pelkäsi hyvin perustellusti ainakin omaisuutensa mutta myös turvallisuutensa puolesta. Jeltsinin oli ”pakko” voit169 taa. Oligarkit panivat vaikutusvaltansa ja televisiokanavansa peliin ja Kasjanov haki rahaa valtion kassaan pitkin maailmaa vetoamalla ulkomailla juuri tähän argumenttiin. Kaikkea tätä Vladimir Putin seurasi aikanaan hyvin tarkkaavaisesti. Hänellä ei turvallisuuspalvelun upseerin kokemuksella ole mitään syytä olettaa, että jos hän itse kaatuu, tilalle tuleva hallitsija muuttaisi jotenkin itse sistemaa tai käyttäisi vaikkapa televisiokanavia jotenkin toisin kuin oligarkit käyttivät niitä 90-luvulla tai toisin kuin käytetään nyt valtion hallussa. Ja kuitenkin sisteman kaltaisten neuvostorakenteiden purkamiseen liberaali kaupunkilaisoppositio vuonna 2011 alkaneissa protesteissa tähtää. Sistemassa voittaja ottaa kirjaimellisesti kaiken. Venäjää on perinteisesti hallittu yksinvaltaisesti, mutta yksinvaltius ei tietenkään ole pelkästään Venäjälle ominaista. Kaikkialla tämänkaltaisen järjestelmän voimat ja heikkoudet ovat samankaltaisia. Ensi näkemältä näyttää siltä, että yksinvaltiaalla on todella paljon valtaa verrattuna sotkuista ja kankeaa institutionaalista demokratiaa edustaviin johtajiin. Mutta kaikella vallalla on oltava jokin perusta, tuki ja verkosto. Ellei se ole järjestäytynyt institutionaalinen demokratia, se on epävirallinen verkosto: armeija, turvallisuuspalvelu tai muu voimatekijä tai jokin yhdistelmä. Kumpikin perusta vaatii aina osansa. On mentävä erilaisiin kompromisseihin ja konsessioihin aivan kuin politiikassa yleensäkin, tehtiin sitä sitten institutionaalisessa demokraattisessa järjestelmässä tai ”Kremlin kamareiden välillä”. Sistema-johtajan on kuitenkin kyettävä käyttämään tarvittaessa myös pakkovaltaa. Näissä oloissa käy ilmeiseksi, miksi Venäjällä vallan kahvasta pidetään kiinni rystyset valkeina. Eritasoiset oppositiomediat ovat hyvinkin yksityiskohtaisesti analysoineet Putinin lähipiirin, entisten kollegoiden, Pietarin aikaisten muiden kontaktien sekä näiden sukulaisten omistukset ja avaintehtävät. Kun Venäjällä sanotaan Putin, ei aina tarkoiteta miestä nimeltä Vladimir Putin vaan usein tarkoitetaan sitä kollektiivista nimimerkkiä, joka edustaa tätä sisteman tämänhetkistä ydinjoukkoa. Suoma170 laisista tarkkailijoista Jaakko Iloniemi on osuvasti kuvaillut, että Putin ratsastaa tiikerillä ja silloin ei voi astua alas. Tämä havainto ei tosin koske pelkästään Putinia, vaan on ollut ja on demokratiakehityksen umpikujan rakenteellinen syy Venäjällä yleisemminkin. Miksi sitten monista muista maista tuli sosialistisen järjestelmän jäljiltä hyvinkin nopeasti institutionaalisia demokratioita, EU-maita, joissa toki esiintyy erilaisia huolestuttavia ilmiöitä mutta joissa valta vaihtuu vaaleilla? Kunnollisen vastauksen hakemiseen tarvittaisiin useampi väitöskirja. Sitä on haettu historiasta ja kulttuurieroista. Ensinnäkin uusimmat EU-maat ovat olleet neuvostojärjestelmän vallassa huomattavasti lyhyemmän ajan ja niissä oli elävää muistia toisenlaisesta elämästä. Ne katsoivat järjestelmää ulkoisen miehittäjän sanelemana pakkona, josta luopuminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen eivät vaatineet oman itsen kyseenalaistamista. Mutta Venäjä päätti olla Neuvostoliiton seuraajavaltio. Lisäksi yksi merkittävä tekijä inertiassa on yksinkertaisesti se, että Venäjällä on kyse niin isoista panoksista. Maa-alueesta Suomenlahdesta Tyyneen mereen, valtavista luonnonvaroista ja strategisesta ydinaseesta. TOLPAN PÄÄSSÄ KRUUNU Siinä vaiheessa kun poliittisesti vaikutusvaltaiset oligarkit Boris Berezovski ja Vladimir Guzinski häädettiin Venäjältä ja heiltä otettiin pois muun muassa televisiokanavat, seurasin virkani puolesta tapahtumia yksityiskohtaisesti. Merkittävänä pidän sitä havaintoa, että siinä vaiheessa virallinen valtiotoimija oli vain yksi vallasta taistelevista tahoista, ei suvereeni vallanpitäjä, toimintaympäristön määrittelijä ja haltija, jolla olisi ollut valta-asemastaan ja yhteiskuntamoraalista johtuva velvollisuus toimia jollain muista valtataistelijoista poikkeavalla tavalla. Seurannassa tuli tutuksi muutama ammattimaisesti samaa tekevä asiantuntija. Mielestäni parhaat – johdonmukaiset, olennaisen tiivistävät ja kii171 tettävän nopeasti ajan tasalla kulkevat – olivat amerikkalaisia. Varsinkin yhden parhaana pitämäni tutkijan kanssa vertasimme tietojamme ja käsityksiämme asioissa, joissa piti katsoa kohun ja mielipiteiden ohi faktoja. Amerikkalaisilta kuulin myös vihiä heidän päättäjäportaassaan vallitsevasta ristiriitaisesta asenteesta esimerkiksi Vladimir Guzinskia kohtaan. A scumbag in the right in this instance. Rosmo, joka on oikeassa tässä yksittäisessä asiassa. Oli vaikea löytää viattomia pulmusia Moskovasta. Noina vuosina venäjän kieleen kotiutui ilmaisu ”maskishow” siinä merkityksessä, että hiihtopipoiset naamiomiehet käyvät laittamassa firmojen johtajia mahalleen lattialle ja hakemassa arkistoja sekä tietokoneita. Ihan asiallinen sana se on, päätellen siitä, että myös venäläinen ministeri voi sanoa niin televisiossa. Jos vähän annetaan periksi taiteelliselle vaikutelmalle ja haetaan vauhtia kulttuurista. Kymmenisen vuotta sitten maineikkaassa Taganka-teatterissa elettiin symbolinen hetki. Moskovan kuka kukin on -joukko oli kerääntynyt katsomaan Jevgeni Onegin -ensi-iltaa. Ilmapiiri Moskovassa oli sakea, vallitsi tietynlainen kohtalokas ilmapiiri, melkein jumalten hämärä. Hiipuva, pian maanpakoon joutuva mahtimies Berezovski livahti lähelleni katsomoon valojen jo sammuttua. Jotkut sanoivat hänen liikkuvan mahdollisimman huomaamattomasti turvallisuussyistä, toiset väittivät, että hän väisteli katseita, koska ujosteli sairastamaansa keltaisuutta aiheuttavaa hepatiittia. Joka tapauksessa kansallisrunoilija Puškin lunasti taas kerran paikkansa Venäjän olemuksen tiivistäjänä. ”Venäjällä ei ole lakia”, sanottiin näyttämöltä, ”on tolppa ja tolpan päässä kruunu.” Havainto tuntui siinä hetkessä painavalta, ilmeisesti myös venäläisyleisöstä, joka istui hetken aikaa hiirenhiljaa. Berezovskin kasvojen teatteriin sopiva älykäs pokerinaamailme pysyi muuttumattomana. Ei mennyt enää kauan, kun Kremlin ympärille kerääntynyt talouseliitti luki kirjoituksen seinältä. Pajarit nujerrettiin tsaarin valtaan. Osa heitti korttinsa pöytään ja lähti, enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti. Jot172 kut mukautuivat osaksi uudella tavalla järjestettyä hallitsevaa eliittiä, jossa rahan tekeminen oli sallittua, mutta politikointi ei. Vastaan pullikoiva Mihail Hodorkovski pantiin Siperiaan rukkasia ompelemaan. Tosin Jukosin varat saattoivat 2000-luvun alun Venäjän sistemalle olla vielä merkittävämpi tekijä kuin epätoivottava poliittinen toiminta, mutta olisi ihan ihmisluonnon mukaista ottaa siltä, joka on vastenmielisin. Valtavertikaaliksi kutsuttu käsiohjaus ulottui vähitellen kaikkialle: parlamenttiin, muihin poliittista tai toimeenpanevaa valtaa käyttäviin elimiin, talouselämään sekä aluetasolle. Paikalliset kuvernöörit nimitettiin Kremlistä, ja heidän yläpuolelleen on asetettu päällystakeiksi aluejohtajat. Koko 2000-luvun talousliberaalien vaikutus toimeenpanovallassa väheni, monia liberaaleja toimijoita siirrettiin syrjään ja paikat on miehitetty silovikeilla. Federaation etnisten tasavaltojen vahvoja johtajia on myös pikkuhiljaa siirretty syrjään. Tällä hetkellä Dmitri Medvedeviä pidetään painoarvoltaan vähäisenä poliitikkona, joka lähinnä piti paikkaa Kremliin palaavalle Putinille. Hän kuitenkin presidenttinä otti julkisesti esille jo vuonna 2009 systeemisen umpikujan ja avasi tietä yhteiskunnalliselle keskustelulle. Kautensa lopulla hän teki poliittisia avauksia, joilla muun muassa helpotettaisiin uusien puolueiden tuloa mukaan sisäpolitiikkaan. Monien tarkkailijoiden mielestä kaikkea tulee liian vähän ja liian myöhään. Aina on ennen poliittisten arvioiden tekemistä syytä odottaa ja katsoa mikä on todellista liikettä ja mikä kosmetiikkaa, mutta en näe syytä julistaa Medvedevin liberaalia juonnetta täysin merkityksettömäksi tekijäksi Venäjän sisäpolitiikassa. Nuori Vedomosti-lehden toimittaja kommentoi protestien alettua, että Medvedev muistetaan Venäjän historiassa miehenä, joka pani alulle vallan desakralisaation, pyhyydestä riisumisen. Sillä ei ole merkitystä, että hän teki sen todennäköisesti tahtomattaan, vaan sillä, että niin todella tapahtui. Venäjän sisä- ja ulkopolitiikkaa tutkitaan oppinein voimin, ja ulkopolitiikan selittäminen on synnyttänyt kokonaisia koulukuntia. Venäjä katsoo 173 olevansa ikuisesti ja kohtalonomaisesti suurvalta. Se on ainakin alueellinen suurvalta myös objektiivisessa analyysissä monilla mittareilla mitattuna, mutta aina se haluaisi olla vähän suurempi suurvalta kuin onkaan. Maan sisäpoliittinen ilmapiiri voi olla välillä liberaalimpi, länsimielisempi, ja keskitetyn valtion ylivallasta voidaan hieman hellittää. Sitä mukaa ulkopoliittinen suuntaus voi olla länsimielisempi ja yhteistyöhakuisempi. Näin oli perestroikan aikana ja 90-luvun murroksissa. Aiemmin kuvatut pettymykset ja vastoinkäymiset loivat kysynnän ”järjestyksen” ja Venäjän suurvaltaroolin palauttamiselle. Voimissaan ovat olleet valtion roolia korostava gosudarstvennost (gosudarstvo = valtio) ja suurvaltaroolia korostava deržavnost (deržava = suurvalta). Valtapuolue Yhtenäinen Venäjä toteaa ohjausmateriaalissaan jäsenistölle, että Venäjä on valmis ottamaan roolinsa sivilisaation etuvartiona. Tässä nähdään huntingtonilainen sivilisaatioajattelu siinä mielessä, että se määrää jotenkin eteenkin päin kansojen ja kulttuurien kohtaloita sen sijaan, että sitä käytettäisiin puhtaasti tähänastista kehitystä ja nykytilannetta kuvailevana kehikkona. Nyt ollaan taas eletty toistakymmentä vuotta vahvan valtion palauttamisvaihetta, länsimielisyys on torjuttu, kansallismielisyys, jopa kansallinen uho on vallannut alaa ja niinpä Venäjä on taas vaihteeksi sulkeutuneempi ja asenteessaan ehdottomampi. Vastakkainasettelun aika on palannut. Nyt kun Vladimir Putiniin henkilöitynyt järjestyspolitiikka on vastatuulessa ainakin isojen kaupunkien sivistyneistön keskuudessa, on helppo tehdä se virhepäätelmä, että myös hänen ulkopolitiikkaansa vastustettaisiin samalla innolla. Koska sisäpoliittinen vääntö ei tapahdu vakiintuneissa puolueraameissa, opposition täsmälliset ulkopoliittiset painotukset joutuu arvioimaan yksittäisistä haastatteluista ja lausunnoista – kuten oppositiopolitiikkaa paljolti muutenkin. Nykyisen valtavertikaalin vastustus on väreiltään niin hajanaista, ja painotukset vaihtelevat äärinationalisteista kommunistien kautta länsiliberaaleihin. Mahdolliset kuvitelmat Venäjän opposition ehdottomasta länsimielisyydestä ovat ennenaikaisia ja perustuvat ilmei174 sesti toiveajatteluun ja liiallisiin yksinkertaistuksiin Venäjän sisäpolitiikasta. Vain yksinkertaisin piiritysmentaliteetti, ”vihollisia on kaikkialla ympärillämme”, torjutaan liberaaliopposition keskuudessa, mutta sitäkään ei pidä tästä huolimatta erehtyä pitämään välipuheettomana länsimielisyytenä. Enemmän ehkä eurooppalaisempana mielenmaisemana. Toinen perusasia on se, että Venäjällä johtamisen perinne on keskitetty yksinvaltius. Tämä on tietysti raaka yksinkertaistus ja jättää huomiotta erilaisia kokeiluja sekä muun muassa paikallisen hallinnon historialliset kehityskulut. Mutta muisti kertoo, että ”aina” kun Venäjällä valtamonopoli on päätetty kaataa tai reformoida, lopputulosten jäljet pelottavat. Milloin on menty bolševikkivallankumouksiin ja milloin nopeisiin rakenteita romahduttaviin talousuudistuksiin. Kirjailija Viktor Jerofejev huomauttaa parissakin suomalaisessa haastattelussa, että Putin on huomattavasti liberaalimpi kuin venäläisten enemmistö. Hän menee jopa niin pitkälle, että sanoo Putinin olevan tulppa ”arkaaiselle anarkialle”, joka Venäjää voisi uhata kaikkein synkimpien voimien ottaessa vallan. Hän kuulostaa aivan Puškinilta, joka aikoinaan kirjoitti, että kunpa luoja varjelisi näkemästä venäläisen kapinan – järjettömän ja armottoman. Vaikka kirjailijalla on varmasti syynsä ajatella näinkin tai ainakin muistuttaa muita liberaaleja vielä pahemmista vaihtoehdoista, pitää muistaa, että tällainen keskustelu liittyy kaikkiin Venäjän murrosvaiheisiin. Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempi pidättäytyi huolellisesti arvostelemasta Gorbatšovia Neuvostoliiton loppuaikoina ja vielä Baltian veriseksi muuttuneen kansannousun jälkeen rauhoitteli itsenäisyysintoa Ukrainassa. Ettei vain hyvin alkanutta poliittista suojasäätä suinkaan vaarannettaisi. Samalla lailla lännessä pelättiin Jeltsinin myöhemmin kaatumista – kun ei koskaan tiedä mitä siellä tulee tilalle. Suomessa näkee joskus esitettävän, että tämä varovaisuus olisi jotenkin vain meille ominaista suomettuneisuutta, mutta kyllä tässä isot näyttävät esimerkkiä. Ilmeisesti myös Washingtonissa ja Berliinissä ajatellaan, että parempi se piru, jonka tunnet, kuten venäläisetkin sanovat. 175 Bolševikkivallankumouksen varjo on yhä pitkä niin Venäjällä kuin lännessäkin. Joka tapauksessa sillä pelotellaan ihmisiä myös Venäjän sisäpoliittisessa valtataistelussa. Jollei vahva vallanpitäjä ole takuumiehenä, tulee verinen vallankumous, sisällissota, ulkoinen sota, terrori, kaaos, anarkia, talousromahdukset ja niin edelleen. Nuori, Neuvostoliiton huonosti tai ei enää ollenkaan muistava, kansainvälistynyt kaupunkilaisoppositio ei kuitenkaan tätä uhkakuvaa hyväksy. He eivät vertaa elämää siihen mitä Venäjällä on joskus ollut vaan siihen mitä he näkevät Euroopassa ja Yhdysvalloissa nyt. Heidän nimensä on tänään. VENÄJÄT 1, 2 JA 3 Venäjän federaation sosiaalisen, taloudellisen, kulttuurisen ja poliittisen hajanaisuuden aiheuttamat haasteet hallintojärjestelmälle on tunnistettu kaikentasoisessa keskustelussa itsestäänselvyytenä. Tarjotut ratkaisut sen sijaan vaihtelevat tiukasti suitsitusta yhdenmukaisesta keskusjohdosta lisättyyn paikallisdemokratiaan. Kaikkien väärinkäsitysten uhallakin olen taipuvainen hyväksymään Timo Soinin EU-näkökannoista sen hokeman, että sama lippalakki ei sovi omenalle ja melonille. EU:n sisälle jääneestä Kaliningradista katsottuna vaikkapa kaukasialaisen Dagestanin tasavallan pääkaupunki Mahatškala sijaitsee auringosta itään ja kuusta länteen. Moskova ei voi kuitenkaan jättää huomiotta kumpaakaan sosiaalista, kulttuurista, taloudellista ja poliittista todellisuutta vallan raameja määritellessään ja ylläpitäessään. Eikä niitä tuhansia muitakaan todellisuuksia. Suomesta katsottuna niitä selkosia on joskus vaikea hahmottaa. Venäjä tuntuu olevan lähialueittemme taantunutta provinssia, ehkä Pietari – ja Moskova, joka on jo kaukana. Data on yleensä hyödytöntä tällaisia asioita hahmottaessa, parhaiten asiat avautuvat elämyksen kautta. Liettualainen tuttavamies sanoo tajunneensa Neuvostoliiton koon vasta siinä vaiheessa, kun häntä vietiin junalla Kaukoitään asepalvelukseen. 176 Itse tajusin aron loppumattomuuden hevosen selässä, keskiaikaisen Suzdalin kaupungin liepeillä. En tiedä, onko retropatrioottisen yhtyeen solisti koskaan käynyt hevosen kanssa yöllä peltoaukeilla, kuten hän laulaa, mutta minä kävin, ja kokemus oli kieltämättä vahva. Humaltunut isäntä sai kesken illanvieton päähänpiston, että minun on päästävä ratsastamaan kun kerran osaan. Tallipoika oli iltamyöhään vielä paikalla ja satuloi hillittömän kokoisen ruunan, jonka pärskettä kaupunkilaismiehet säikähtivät tahtomattaan. Heistä oli verratonta, että naisihminen nousee sellaisen selkään ja lähtee yksinään hämärään. Mutta retropatrioottisessa laulussa asia on esitetty aivan oikein: en ole yksin, olen kahden hevosen kanssa. Hevosen liike ja tuoksu oli sama kuin kaikkialla, myös kouluvuosieni Saksassa. Pienestä, syrjäisestä kulttuurista tulevana tajusin elämyksellisellä tasolla ensimmäisen kerran, että nämä samat aukeat jatkuvat Atlantilta Mongoliaan ja niitä jakaessaan isot ovat ratsastaneet toistensa yli loputtomasti. Meidät on lukemattomat kerrat pelastanut hevosia huonosti ruokkiva metsä, hyökkäysvaunuilla huonosti ajettava metsä. Se, että olemme aikoinaan väistäneet tarpeeksi syrjäiseen kolkkaan ja sitten pitäneet siitä kiinni, koska takana ei ole enää kuin meri. Venäjä on levittäytynyt niin laajalle, että se joutuu jatkuvasti huoltamaan yhtenäisyyttään. Eikä kulttuurinen epätasaisuus ole pelkästään Venäjän sisäinen kysymys. Joskus se selittää, ainakin osittain, niitä vaikeuksia, joita meillä pienenä pohjoisena naapurina Venäjän kanssa on. Kun katsoo niitä muutaman vuoden Moskovasta käsin, havaitsee, että kaikki ei suinkaan johdu mistään Venäjän pahasta tahdosta, painostuksesta tai korruptiosta vaikka jotkin asiat johtuisivatkin. Suomalainen asiantuntija, sanotaan nyt vaikka Virtanen, piti minulle aikoinaan luennon siitä, miten muun muassa raja- ja tulliongelmien käsittely suomalaisessa mediassa vääristyy juuri sen takia, että painimme täysin eri sarjoissa. Katopa, hän käskee viitaten seinällä riippuvaan karttaan, Venäjän miehellä on kuusikymmentätuhatta kilometriä tuota rajaa, ympäriinsä pitkin Aasiaa ja Eurooppaa, on arktista ja on kuumaa seutua. Meidän kanssa sitä 177 on tuolla koilliskulmassa tulitikun mittainen pätkä, vähän toistatuhatta kilometriä. Se kuuluisa pisin maaraja EU:n ja Venäjän välillä. Se on muuten se ainoa pikkupätkä mikä toimii edes jollain lailla ongelmattomasti – venäläisten näkökulmasta sitä ei tarvitse edes miettiä. Mutta idässä raja kohtaa varsinkin Kiinasta tulevat valtavat paineet, lännessä omanlaisensa, ja etelässä uusien valtakunnanrajojen hahmottuminen ihmisten mieliin on kestänyt aikansa. Salakuljetus, saamatta jäävät tullit, huumekauppa, laiton maahanmuutto ja kaikenlaiset monella lailla hankalat ja vaaralliset ongelmat ovat niin massiivisia, että ei se venäläinen kuule ajattele hetkeäkään tuota tulitikun mittaista rauhallista rajaa kun se niitä uusia sääntöjään laittelee. Sitten käy niin kuin aina käy, kun uudet lait ja asetukset astuvat voimaan valtakunnan rajoilla. Älytään, että kurin luomiseksi säädetyt sääntömuutokset tekevät ainoan toimivan, tulitikun mittaisen rajan toiminnan käytännössä mahdottomaksi nykyisillä volyymeillä. Jonka jälkeen Helsingissä suututaan, että perkele naapuri minkä meille taas teit. Vaikkei se tiedä vielä mitään tehneensäkään. Ennen kuin käytännön toimijoiden metelin havahduttamana käsketään lähetystön tulliyhdysmiestä, että mene valittamaan. Suomessa syntyy mediakohu. Valittamisen tuloksena venäläinen sitten useimmiten selvittelee asiaa, tekee muutoksia, käyttää jopa lakeja uudestaan duuman kautta saadakseen tilanteen purettua. Mutta se kestää. Ja ennen kuin tilanne on korjattu, saattaa pari uutta olla jo syntynyt. Ja näin eletään eteenpäin – tehden ja muuttaen. Mutta pelkästään Helsingistä tarkasteltuna niin onhan se nyt kumma, ettei yhtä rajaa saada toimimaan. Jos otetaan tämä kokemus ja siirretään kaikkeen lainsäädäntötyöhön, vallan käyttöön ja yhteiskunnalliseen järjestykseen, saadaan jonkinlainen aavistus siitä, miten vaikeista yhtälöistä on kysymys. Venäläisviranomaiset saavat suomalaisilta tunnustusta siinä, että ennakkotiedottaminen naapuriin vaikuttavista asioista, esimerkiksi uusista hallintomääräyksistä tai ydinvoimaloiden poikkeustilanteista, on kohentunut huomattavasti. Voimalatiedotus on niin rutiinia nykyään, että kun venäläi178 set kerran unohtivat ilmoittaa reaktorin alas ajosta Sosnovyi Borin voimalassa, sähkön hinta ampaisi Pohjoismaiden sähköpörssissä Nordpoolissa hetkellisesti aivan järjettömään tasoon. Kukaan ei tiennyt, miksi Suomen rajasta tuli yli merkittävästi vähemmän sähköä kuin vielä hetki aiemmin. Näin nopeasti on totuttu tietämään, mitä Luoteis-Venäjän voimaloissa tapahtuu. Venäjän imperiumi oli 1800-luvun alkupuolella menestyneessä vaiheessaan klassinen monikansallinen imperiumi ja harrasti klassista imperiumipolitiikkaa. Eri alueiden ja kansallisuuksien kehitystaso, kulttuuri, tapaoikeus ja monet muut puhtaasti paikalliset tekijät ohjasivat itsehallintoa hyvinkin eri tavoilla. Hiipuessaan ja rappeutuessaan imperiumi antoi periksi henkiselle kutistumiselle kansallisvaltioksi ja sitä myötä slaavilaiselle sovinismille. Näin se työnsi kuin tahallaan kehittyneimpiä, läntisiä osiaan kapinaan. Eivät käytännössä itsenäisyyteen tottuneet suomalaisetkaan hyväksyneet päällekäyvää venäläistämistä. Neuvostovalta oli aivan katastrofaalinen monille sen jalkoihin jääneille vähemmistökansoille. Ei tietysti pelkästään niille, mutta joskus olen ihmetellyt ymmärtämättömyyttä, joka näissä asioissa Venäjällä valitsee. Moskovassa balttien, tataarien, saksalaisten, suomalaisten, kalmukkien ja muiden härkävaunuihin tutustuneiden kansojen kärsimykset huitaistaan suurpiirteisesti samaan läjään – kaikkiahan se koski. Niin kuin koskikin. Ja että nykyvenäläiset eivät ole syyssä isiensä tekoihin. Niin kuin eivät olekaan Mutta jos olit elänyt omassa maassasi – tai edes omassa kylässäsi, yhtenäisen etnisen ryhmän keskellä ja yhtenä päivänä uusi, venäjää puhuva valta tunkeutui kyliisi ja kaupunkeihisi tuoden järjetöntä ja hillitöntä hävitystä, kuolemaa, nälkää ja kärsimystä, jonka syyksi riitti kuuluminen siihen kansaan, johon olit syntynyt – mitä näiden ihmisten olisi pitänyt ajatella? Että ai teillä venäläisilläkin on tällaista siellä Venäjällä, no eihän siinä sitten mitään? Mitä heidän pitäisi ajatella nyt niistä venäläisistä, jotka heidän keskuudessaan asuvat, jotka sellaista menoa kaikin tavoin puolustelevat ja sen järjestäjien perillisiksi ilmoittautuvat? Katsovat vielä kaiken olleen 179 moraalisesti aivan perusteltavissa, ”fasismin voittamisena”. Eikö ihminen silloin ihan itse ota vastattavakseen isiensä työt, vaikka niistä muuten vapaa olisikin. Monissa raskaissa vastakkainasetteluissa on kyse totaalisesta kulttuurisesta sokeasta pisteestä, joskus puolin ja toisin. Maailmankuvan perusrakenteet ovat muodostuneet varhain ja mikään toisesta näkökulmasta lähestyvä looginen prosessointi tunkeutuu niihin vain hyvin vaivalloisesti. Myöhemmin Neuvostoliitossa osa kansallisuusasioista oli ratkaistu hyvin yksinkertaisesti. Esimerkiksi perinteiset heimoyhteiskunnat etelän tasavalloissa elivät omine sisäisine perinnäistapoineen niin kauan kuin keskuksen poliittista ja taloudellista käskyvaltaa ei kukaan kyseenalaistanut. Ei tietenkään virallisesti, vaan sisteman hiljaisesti hyväksymien epävirallisten rajojen puitteissa. Monia asioita voidaan hyväksyä, jos voidaan kollektiivisesti teeskennellä, ettei niitä ole olemassakaan. Vastaava käytäntö näyttää vallitsevan kapinallisen Tšetšenian sitomisessa takaisin keskustaan. Heimopäällikkö pitää mieleistään kuria alueella ja saa Moskovasta valtuudet ja rahoitusta niin kauan kuin aseellinen vastarinta pysyy joissakin aisoissa ja liki sata prosenttia äänistä kirjataan oikein. Mutta todellista paikallisdemokratiaa, todellisen kantokyvyn mukaan annosteltua itsehallintoa aivan virallisesti järjestettynä on jo demokratialiikehdinnän seurauksena esitetty nyky-Venäjällekin. Gaidar-instituutin Kirill Rogov kirjoitti alkuvuonna 2012 Vedomosti-lehdessä, että sama hallinto ei yksinkertaisesti enää toimi joka paikassa Venäjän hajaantuneessa todellisuudessa. Kyse on vain yhdestä mallinnuksesta, mutta se peilaa monia julkisessa keskustelussa esiintyviä samansuuntaisia havaintoja ja tarjoaa yleistajuisen, konkreettisen kokonaisuuden. Rogov tekee jaon kolmeen. On Venäjä 1, joka käsittää ehkä noin 40 miljoonaa ihmistä miljoonakaupungeissa. He ovat juuri niitä markkinataloudessa toimimaan kykeneviä ihmisiä, monet ulkomaanpassin omistajia, aktiivisia, eteenpäin pyrkiviä kansalaisia, joille paternalistinen yhteiskun180 tasopimus ei enää kelpaa. Yhteiskuntasopimus oletti kansalaisten tyytyvän öljytulojen takaamaan elintason nousuun ja laajaan yksityiselämän vapauteen hintana siitä, että hallintojärjestelmää ei vastusteta eikä varsinaiseen valtapolitiikkaan sekaannuta. Sen sijaan sopimus kelpaa edelleen hyvin joukolle, jonka Rogov esittelee otsikolla Venäjä 2. Tämä joukko on pääosin provinssien Venäjää, usein yksittäisten suurten tehtaiden varassa eläviä pieniä ”monokaupunkeja”, maatalousyhteisöjä ja muita neuvostoajoista vain vähän muuttuneita venäläisiä todellisuuksia. Venäjä 3 taas on aivan oma lukunsa, ”traditionaaliset” yhteisöt, joka käytännössä tarkoittaa esimerkiksi kaukasialaisia heimoyhteiskuntia, jotka monessa asiassa elävät perinnäistapojensa mukaan vaikka kuinka teknisesti modernisoituvassa maailmassa. On selvää, että tuollainen jako on liian yksinkertainen ja sivuuttaa esimerkiksi suurkaupunkien lähiöt, julkisen sektorin työntekijät ja monet muut mieluummin kakkosvenäjään lukeutuvat sekä kansallisuuskysymykset. Monet analyytikot esittävät näitä ”eri kehitysnopeuksien” ryhmiä enemmänkin ja hieman eri kriteerein. Mutta jollei takerruta teoriamäärittelyihin tai esimerkiksi numerointiin arvottavana tapana puhua kansanryhmistä, kyseessä on aivan kelpo mallinnus sisäpolitiikan perusristiriidasta. Näiden yhteisöjen tulevaisuudennäkemykset ja intressit ovat keskenään usein hyvin erilaisia. Konkreettiseksi lääkkeeksi Rogov esittää nykyistä huomattavasti laajempaa paikallisdemokratiaa. Vastaväitteet tälle ovat valmiina: federaation lakien on oltava yhtenäisiä, ja paikallisruhtinaiden otteet nähtiin 90-luvulla. Mutta tämänsuuntaisessa evoluutiossa on tietty järki jopa keskusvallan kannalta, ja kuvernöörinvaalien palauttamista on lupailtu, ainakin jossain muodossa. Tämän tarkoituksena lienee ennen kaikkea rauhoittaa ja sitouttaa paikalliset eliitit, mutta toisaalta se vastaa ensi hätään edes jollain lailla siihen kysyntään, mitä oppositiomielenosoitukset ilmaisevat. Accountable government starts with a demand for it – vastuullinen vallankäyttö alkaa siitä, että sille on kysyntää. 181 Kysyntä on toistaiseksi enimmäkseen rajoittunut Venäjä 1 -joukkoon, eri puolilla Venäjää. Mutta merkittävä heikko signaali aikojen muuttumisesta on sekin, että provinssikaupungeissa, pienissäkin, lähdetään mielenosoituksiin. Myös Moskovan ulkopuolella on paikallisvaaleissa presidentinvaalien jälkeen nähty valtapuolueen vastaehdokkaiden menestystä. Nämä heikot signaalit menevät oletettua ”mentaliteettia” vastaan huomiota ansaitsevalla tavalla – vaikka liittovaltion laajuiset asiat ratkeavatkin ensisijaisesti pääkaupungin suunnan mukana. Mongolivallasta esitelmänsä aloittanut politiikan tutkija tosin huomauttaa, että kuvernöörinvaaleihin ei pidä ladata liikaa odotuksia demokratiakehityksestä. Paikalliset eliitit ovat aina olleet suunnattoman muuntautumiskykyisiä ja sitkeähenkisiä. Tsaarin reviisorille, neuvostokomissaareille, Jeltsinin ja Putinin miehille on kaikille osattu sanoa jees-jees, minkä jälkeen on eletty niin kuin on hyväksi nähty. Kirjailija Viktor Pelevin ilmaisee saman asian tavattoman kyynisesti. ”Byrokraatti omaksui ’kommunismin’, omaksui ’vapauden’ ja omaksuu tarvittaessa ei vain ’islamin’, vaan vaikka minkä tahansa muinaismarsilaisen kultin. Sillä vallan kahmiminen varastamisen mahdollistamiseksi sujuu missä vaatteissa vaan ja minkä laulun tahdissa tahansa.” Jos keskuksen lähettämä kuvernööri on äitynyt hankalaksi paikallisen eliitin etujen kannalta, hänen savustamiseensa ulos on aina ollut ja on edelleen loputtomasti keinoja. Yhtenä uutena nyt valtakunnallinen oppositio. Tällainen äärikyynisyys ei tietenkään tee oikeutta monimutkaiselle todellisuudelle maan pinnalla. Venäjän eritasoisissa aluejohtajissa on tietenkin erilaisia ihmisiä ja alueensa työllisyydestä ja taloudesta huolta kantavia vastuullisia johtajia on nähtykin. Suuren federaation alueiden ja keskuksen välisten suhteiden monimutkaisuus ja ristiriitaisuus kannattaa kuitenkin pitää mielessä aina kun aihetta sivuavia uutisia arvioi. Aluehallinnon vaalien kohtalo on tätä kirjoitettaessa edelleen epäselvässä vaiheessa. Kremlissä kannetaan huolta aluevallan ryöstäytymisestä sen ulottumattomiin, myös ihan asiallisista syistä, ja haetaan tapaa, jolla voitaisiin 182 toisaalta järjestää kuvernöörinvaalit ja säilyttää silti kontrolli keskuksella. Jos vaalien avulla voitaisiin saavuttaa tilanne, jossa paikalliset eliitit ovat tyytyväisiä samalla kun väestö mahdollisesti kokee vaikutusmahdollisuuksiensa parantuneen, voidaan todeta, että sudet ovat kylläisiä ja lampaat silti ehjinä, niin kuin venäläinen sanonta kuvaa win-win-tilannetta. MOSKOVAN MONET ULKOPOLITIIKAT Moskovan kanssa eläessä ei aina tiedä, montako Moskovaa on otettava huomioon. Filosofinen ajatus nousi päähäni kesken Kosovo-neuvottelujen vuonna 1999 ja sopi huonosti yhteen sen kanssa, että juoksin Stalinin Kuntsevon huvilan tyhjissä huoneissa ja huusin nimeltä miestä, jota en ollut koskaan tietääkseni nähnyt. Kaiku vastaili ”Pjotr Ivanovitš, Pjotr Ivanovitš”. Tunnelman kummallisuutta lisäsi tieto siitä, että neuvostojohtaja kuoli tämän lähihuvilansa sohvalle ja samassa talossa nähtiin myös yksi toisen maailmasodan kohtalonhetkistä Hitlerin edetessä nopeasti kohti Moskovaa. Elämäkertojen mukaan Stalin pakeni järkyttyneenä Kuntsevoon ja sieltä hänet piti hakea takaisin Kremliin johtamaan sotaponnistuksia. En ehdi ajatella kummituksia, sillä Kosovoa koskevat neuvottelut amerikkalaisten ja venäläisten välillä ovat kesken, neuvotteluja johtava presidentti Ahtisaari lähdössä takaisin Helsinkiin ja tästä kohteesta vastaava Kremlin operatiivinen turvallisuuspäällikkö on löydettävä. Hänen nimensä on nyt tässä Pjotr Ivanovitš ja hän on se ainoa henkilö, joka on tarpeeksi päätösvaltainen vastaamaan pyyntöömme. Niin kuin Venäjällä usein on: etsikää ensin Pjotr Ivanovitš. Nato pommitti Belgradia. Jugoslavian sisällissodassa oli jo siihen mennessä ehditty nähdä kaikki: myös YK:n rauhanturvajoukkojen kyvyttömyys estää siviiliväestön joukkomurhia. Kukaan ei enää uskonut mihinkään puheisiin. Kosovon maakunnan sota loppuisi vain tarpeeksi raskaa183 seen kansainväliseen väliintuloon. Periaatteella ensin kaikki pois ja sitten uutta tilalle. Presidentti Ahtisaari oli vetänyt EU:n valtuuttamana neuvotteluja Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä, jotta Milosevicille voitaisiin viedä ota tai jätä -tarjous. Realistisesti Venäjän ei toivota auttavan asiassa, vaan toivotaan, ettei se asetu esteeksi. Venäjälle asia oli poliittisesti vaikea, ja se on edelleen sille vaikea. Slaavien suojelijana ja amerikkalaisen vaikutusvallan periaatteellisena vastustajana missä tahansa kansainvälisessä asiassa sillä ei paljon vaikeampaa tilannetta voisi olla. Jeltsiniä moititaan nykyään katkerasti, tästäkin. Kansainvälisten suhteiden parhaiden perinteiden mukaan presidentti Ahtisaaren tilannekaan ei ollut mitenkään yksiselitteinen, vaan hän toimi monentasoisten kansainvälisten järjestöjen ja yksittäisten vahvojen valtioiden jatkuvasti elävässä poliittisessa todellisuudessa, jossa riitti tukijoita, ”neuvojia”, auttajia ja häiritsijöitä. Naton pommituksiin osallistuvien maiden sisäpoliittinen hermostuneisuus kasvoi, neuvottelujen pitkittyessä voimistuivat keskustelut myös maajoukkojen lähettämisestä. Venäjällä puolestaan oli omat murheensa. Kesken neuvottelujen Jeltsin paini viraltapanosyytteen kanssa ja vaihtoi pääministeriä taas kerran. Juuri sinä kesäkuisena iltapäivänä Ahtisaari on todennut neuvottelutilanteen sellaiseksi, että hänen on turha istua Moskovassa tällä erää pitempään. Välitysprosesseissa on vaiheita. Oli miten tahansa, venäläiset isännät eivät halunneet kertoa, että Ahtisaari lähtee, vaan tulivat toimittajien joukkoon kertomaan, että neuvotteluissa on tauko ja ne jatkuvat ”myöhemmin”, tulkaa uudelleen samoilla lupalapuilla, aika kerrotaan sitten tietotoimistojen kautta. Tilanne ei ollut aivan epätavallinen, tällaista merkillistä säätöä vastoin kaikkea parempaa tietoa on pienemmissäkin asioissa ja Moskovassa toimivat diplomaatit, kirjeenvaihtajat ja muut ammatti-ihmiset eivät siitä sinänsä järkyty. Suomalaisesta tai muusta läntisestä ihmisestä tuntuu lyhytnäköiseltä väittää sellaista, mistä jää vuorokauden sisään kiinni. 184 Mutta kontekstuaalisen rationaalisuuden näkökulmasta ikävä konfliktitilanne vältetään, kun totuutta ei kerrota, ja huomenna on uusi päivä. Huomiseen mennessä ehtii moni asia unohtua tai vaihtoehtoisesti siiheksi on ehditty luoda uusi pelitilanne tai keksiä selitys. Joka tapauksessa voi aina sanoa, että silloin oli sellainen tieto. Kuntsevossa oltiin sillä kertaa vähän monimutkaisessa tilanteessa. Me – sen kummemmin kuin amerikkalaisetkaan – emme voineet diplomaattisten pöytätapojen vuoksi ruveta kilpalaulamaan venäläisten eli järjestävän seuran kanssa tiedotusjärjestelyissä. Tai tietysti ainahan itsenäisen valtion päämies voi tehdä ja teettää omillaan mitä parhaaksi katsoo. Mutta jos neuvottelee amerikkalaisten ja venäläisten kesken rauhaa Eurooppaan, pitää päättää haluaako tulosta vai poliittisen show’n, jossa otetaan irtopisteitä ovien paukuttelulla. Julkiselle, demonstratiiviselle kiukuttelemiselle Venäjää kohtaan olisi ilmeisesti jonkinlaisena edellisten ikäluokkien suomettumistraumojen lääkintänä kysyntää. En itse ymmärrä demonstratiivisuuden itseisarvoa. Konkreettisten tavoitteiden ensisijaisuus on ihan perusteltu pysyvä periaate nimenomaan valtiotoimijalle. Erityisesti koko ajan monimutkaistuvan maailman monenkeskisessä himmelissä, jossa meillä on omia kansallisia ja unionin kanssa yhteisiä pyrkimyksiä. Olen koettanut pohtia suosittua kahtiajakoa idealistisen arvopolitiikan ja pragmaattisen mahdollisen taiteen välillä, enkä oikein ymmärrä, miksi nämä kaksi sulkisivat toisensa pois. Päinvastoin, yksinään kumpikin on huteraa laatua. On elintärkeää nähdä se kokonaisuus, jonka hyväksi voi sitoutua toimimaan, ja pysyä uskollisena omalle arvopohjalleen. Mutta jollei valtiotasolla toimiessaan kykene luomaan toteuttamiskelpoisia strategioita ja panemaan niitä toimeen eikä kestä epätäydellistä sopua, ei kirkkainkaan oikeus ja totuus materialisoidu kansalliseksi tai kansainväliseksi hyväksi. Jos taas kansallisen edun nimissä operoidaan pelkästään opportunistisin ottein, syödään lyhytnäköisesti sitä ainoaa pääomaa, mitä varsinkin pienellä valtiolla on kansainvälisessä politiikassa: uskottavuutta ja 185 sananvaltaa. Ilman moraalista kompassia ei pidä toimia ja ilman pragmaattista kykyä ei pysty toimimaan. Presidentti oli siis käytännön miehenä neuvottelemassa poliittista ratkaisua läntisen arvomaailman lähtökohdista ja törmäsi kaikkeen siihen, mitä Venäjä on. Ja minä koetin toimittaa neuvotteluihin liittyvää, matalan tason simppeliä teknistä tehtävää, joka törmäsi kaikkeen siihen, mitä Venäjä on. Huutelun tuloksena yhdestä perähuoneesta ilmaantuu nimensä tunnistanut, kysyvän näköinen, lievästi karhumaisella tavalla leveä mies, jollaista tarkkaamaton saattaa luulla hitaaksi. Yksin televisiota katsellut päällikkö katsoo karhun silmillään, ilman erityistä ilmettä, heittää leukaansa lievästi eteenpäin niin kuin tekee venäläinen mies, joka antaa toiselle puheenvuoron, jolloin on aika puhua nopeasti. Selitän asiaani, presidentti haluaa. Mies katsoo muuttumattomalla ilmeellä, räpyttelee pari kertaa ajattelun merkiksi, nostaa nyrkkinsä poskelleen ja sanoo hihaansa, että portti, päästäkää suomalaiset, ja katsoo taas kohti sanattoman kysymyksen. Onko nyt hyvä? On, koska presidentti kertoo omille lähtevänsä Helsinkiin, ja muutenkin sen, mitä katsoo voivansa neuvotteluista tässä vaiheessa kertoa. Suomalaiset toimittajat eivät jää odottamaan turhaan neuvottelujen jatkoa vaan lähtevät jutuntekoon, ja tieto leviää tietenkin myös kansainvälisesti. Epäilyksen hetkiä koetaan useitakin, mutta Kosovo-neuvottelut eivät kuitenkaan missään vaiheessa leviä täysin käsiin, vaan venäläiset saadaan lopulta mukaan yhteiseen esitykseen, jonka Serbian presidentti Slobodan Milosevic saa eteensä vailla valitusoikeutta. Moskova lähettää kuitenkin kenraalien ulkopolitiikan Eskon puumerkkinä laskuvarjosotilaita Bosniasta Kosovoon, Pristinan lentokentälle. Kuin kiukutteluna siitä, että siviilipoliitikot menivät serbiveljet sillä lailla myymään, tai sitten siviilipoliitikkojen haukkasiiven hyvin tieten – ulkopuolelta tätä on mahdoton sanoa. Joukot eivät kuitenkaan aiheuta sen kummempia välikohtauksia, vaan odottelevat albaanien ympäröimänä lentokentällä Nato-joukkojen saapumista. Heidän lisäkseen joukkoja piti tosin mennä Venäjältä lisääkin Pris186 tinaan, mutta Itä-Euroopan uudet Nato-maat kielsivät Venäjältä ylilennot. Tämän tarinan opetukset eivät hevillä Moskovassa unohdu. Reilusti yksinkertaistaen, Moskovan näkökulmasta kävi juuri niin kuin he olivat ajatelleet: Venäjän heikkouden turvin Kosovosta tehdään albaanivaltio. Siinä Stalinin huvilan turvapäällikössä oli venäläinen mies, joka kommunikoi hiljaisuuden eri tasoilla vähintään yhtä sujuvasti kuin kuka tahansa suomalainen. Niin Moskovassa usein tekevät ihmiset, joilla on oikeasti valta sitoa tai päästää. Niinpä normaalin henkilökeskeisyyden lisäksi oppi vielä katsomaan tarkasti esimerkiksi sen, kuka kulloisessakin kohteessa on ylin turvan päällikkö. Muut toimijat ovat kohteliaita ja usein vilpittömästi haluaisivat ratkoa käytännön ongelmat, mutta Venäjällä turvallisuusviranomaisen sana on viimeinen sana. Ei niin, että he voisivat vastoin nimenomaisia ylempää tulevia käskyjä mitään sallia, mutta aivan varmasti he voivat aina kieltää. Tämä pätee asioihin yleisemminkin. Kieltäjät ovat aina vaikutusvaltaisempia kuin sallijat, sillä kieltäminen on joka tapauksessa aina helppoa ja turvallista. Kosovo-neuvottelut ovat äärimmäisen korkeatasoinen esimerkki siitä, miten vaikea toimintaympäristö Moskova on ja miten vaikea se oli Jeltsinin hallinnon loppuaikoina. Sulkeutunut ja autoritäärinen Moskova on vaikea, mutta sekaannukseen ajautunut hajanainen Moskova on vielä vaikeampi. En tietenkään ollut läsnä neuvottelupöydässä, mutta tilanne kävi ilmeiseksi niiden viikkojen aikana, myös muille kuin pöydässä istuneille tai neuvottelujen liepeillä työskenteleville. Kremlillä oli yksi ulkopolitiikka, ulkoministeriöllä toinen ja kenraaleilla omansa. Neuvottelupöydässä oli siis tungosta. Jeltsinin otteen Venäjän valtakoneesta tiedettiin lipsuvan, mutta silti tilanne herätti amerikkalaisissa selvästi huolestunutta hämmennystä. Valtiotoimijoiden pöydässä ei ole totuttu siihen, että kun presidentin edustaja puhuu, oman ulkoministeriön mies pyörittelee päätään. Jossain vaiheessa huvilalle sitten ilmestyi kenraaleita, myös suomalaisia. Siitä saattoi päätellä asioiden etenevän. Small talkia tulkattiin käytävilläkin. 187 Putinin ja Medvedevin presidenttikausina poliittinen ohjausvalta armeijaan on lisääntynyt. Venäjän armeijauudistukset, sotilasharjoitukset, sotilasinvestoinnit ja aseistuksen siirrot lähialueilla voidaan aina tulkita uhaksi tai kiistää tulkinta. Myös ammattisotilailta kuulee hieman erisävyisiä arvioita. Olennaisena täytyy pitää ennemminkin sitä, minkälaisiksi poliittisen johdon aikeet näiden toimien taustalla tulkitaan. Varsinkin nyt, kun armeija on taas poliittisesti palannut kasarmille. Tosin on olemassa myös vanha näkemys, jonka mukaan on turha arvailla kenenkään aikeita, mutta pitää olla erittäin hyvin selvillä hänen käytettävissään olevista mahdollisuuksista. Jotta asiat eivät olisi liian yksinkertaisia, jokainen Venäjän ulospäin päästämä risaus, median tai edes valtionhallinnon tekemiset, eivät ole Putinin henkilökohtaisen käskyn seurausta. Vaikka kuinka ulkoasiat ovatkin nykyään tukevammin poliittisen johdon käsissä kuin Jeltsinin aikana, tolpan päässä keikkuvan kruunun juurella on hyvin eri suuntaan vetävien intressejä ja intohimoja, joiden on kruunun näkökulmasta monesti viisainta antaa toteuttaa itseään – tiettyyn rajaan asti. Varsinkin nationalismin suosion seurauksena haukkamaisesti puhuvat ulkopolitiikan toimijat on otettu sisään vallan telttaan, sanotaanko nyt sylkemään ulospäin. Sen sijaan että olisi jätetty heidät ulos sylkemään telttaan. Tässäkään suhteessa nykyinen Venäjä ei ole aivan sama kuin monoliittinen Neuvostoliitto, vaikka 90-luvun Venäjää koherentimpi onkin. Esimerkiksi nyt jo eläköityneen kenraali Makarovin kohua herättänyt puhe Helsingissä sisälsi hyvin tavanomaisen listan Venäjän johdon ulkopoliittisia näkemyksiä. Nato ei saa liittoutumana tai edes toimijana laajentua enää yhtään Venäjään päin, amerikkalaisten ohjustorjunnasta Euroopassa ei puhettakaan, Venäjän näkemystä arktisten alueiden jaosta ei pidä haastaa, Lähi-idässä ei saa puuttua hallituksiin ihmisoikeusasioiden nojalla, kaikki rajojen tuntumassa tapahtuva liike hermostuttaa. Tämä lista on säilynyt vakaana vuosia, eikä se tule ihan heti miksikään muuttumaan. Emme ole Venäjälle enää kovin monessa asiassa erikoista188 paus sen enempää kuin maantieteellisen asemamme vuoksi olemme aina olleet strateginen kysymys ja sellaisena pysymme. Emme voi muuttaa Venäjää, mutta voimme panikoida vähän vähemmän joka kerta kun Venäjä listaa ulkopoliittisia näkemyksiään. Ne ovat sen näkemyksiä, ja meillä on oltava perustellut omat näkemyksemme omasta asemastamme Euroopassa ja maailmassa. JULKISUUSDIPLOMATIAA Otetaan esimerkki sekalaisista intresseistä ja niiden ajamisesta. Venäjän hallituksen lehdessä julkaistiin yhdessä vaiheessa juttusarjaa, jossa kaikkein perinteisimpään neuvostotyyliin nälvittiin suomalaista metsäteollisuutta. Se oli juttujen perusteella syypää kaikkiin Egyptin vitsauksiin ja muutenkin kansanvihollinen kerta kaikkiaan. Puutullien ja muiden toimenpiteiden perusteella saattoi laskea yhteen, että nyt ollaan keskellä ulkoista ja sisäistä vääntöä raakapuusta. Ei niinkään Suomena sinänsä, vaan hankalana taloudellisena tosiasiana. Suomalainen puunjalostusteollisuus pystyy hyödyntämään kaikenlaista raakapuuta ja maksaa siitä kunnollista hintaa toisin kuin venäläinen. Voidaan hyvin arvioida, että puutullit olivat tietoinen veto, jotta suomalainen metsäteollisuus olisi saatu vedettyä neuvotteluihin investoinneista Venäjälle. Välillä esitettiin, että kyse on kauppapolitiikasta myös Kiinaa kohtaan. Venäläisessä logiikassa olisi kuitenkin ollut ihan odotettavissa, että suomalaiset lähtevät vastavetona lypsämään investoinneille hyviä ehtoja, verovapauksia ja muita houkuttimia, mutta suomalaiset pysyivät passiivisina, monistakin eri syistä. Suomalainen julkinen keskustelu kuitenkin lähtee turhankin monissa asioissa loukkaantuneeseen kansalliseen likinäköisyyteen, jossa Moskova ei koskaan muuta teekään kuin miettii miten voisi Suomea kiusata. Omasta kokemuksestani näyttää siltä, että Moskovan vallan ytimessä 189 menee useampiakin päiviä peräkkäin, ettei siellä kukaan mieti Suomea yhtään. Koetin kuitenkin oikaista juttujen myssyttömimpiä väitteitä, kun kerran olin aiheeseen joutunut viran puolesta perehtymään, mutta oikaisuyritykset johtivat rumputulen kovenemiseen. Paikallinen asiantuntijatoimittaja nauroi minulle, että mitä sinä sen tyypin kanssa yrität keskustella, se ei erota mäntyä kuusesta, vaan on ammattimainen ”mustan pr:n” toteuttaja. Jätin asian sikseen, kunnes yksi Venäjän hallituksen ministereistä osui vastaanotolla kohdalleni. Hän oli hyvällä tuulella, seurusteli mielellään kiireistään huolimatta ja otti sitten kädestä kiinni ja kysyi, onko meillä mitään ongelmia. Sanoin siihen, että eihän meillä ongelmia – on vain ihmetelty, miksi hallituksen omassakin lehdessä kirjoittelee joku ihan puita maita heiniä metsäasioista, joista voitaisiin hallitusten välillä keskustella suoraankin. Joskus olen lukenut kaunokirjallisuudesta, miten jonkun ”kasvot tummuivat”, ja nyt pääsin näkemäänkin sellaisen ilmiön. Ministeri ei sanonut mitään itse asiasta, hyvästeli pussaamalla molemmille poskille ja sanoi, että älkää olko huolissanne. Ja siihen se loppui, hallituksen lehden kirjoittelu. Liekö sitten juttusarja tullut julkaistua kokonaan vai tuliko uusia määräyksiä. Ikinä ei voi varmaksi tietää Moskovassa, mikä varsinaisesti johtuu mistäkin. Mutta minusta olisi tärkeää ymmärtää, että intressejä on aina monentasoisia, eri suuntaan vetäviä. Joskus tilaukset tulevat ylhäältä, joskus sivusta ja joskus kyseessä on organisaation sisäinen bardak eli epäjärjestys. Kurinpidolla ei siis ole aina ja joka asiassa tarkoituksena pelkästään dissidenttien hätyyttely. Valtiovalta joutuu ottamaan välillä takaisin sille kuuluvaa valtiovaltaa. Paikalla olleet puhuvat, että presidentti Putin on erilaisia virkamiesten itse kehittelemiä järjestelyjä purkaessaan uhannut suoraan, että älkää ruvetko pullikoimaan tai käy vielä huonommin. Kyse on usein isoista asioista. Tämä monista ovista tuleva, yllättävästikin suuntaa vaihteleva veto on erityisen totta puhtaasti Venäjän sisäisissä asioissa. Mutta meidän ase190 mamme monella tavalla venäläiseen talouselämään integroituneena rajanaapurina on sellainen, että saamme samoista roiskeista aina osamme. Isojen suomalaisten taloustoimijoiden päättävissä portaissa näkyisi olevan samansuuntaista ajatusta: suomalaisuus sinänsä ei juuri koskaan bisneksessä ole konkreettisten toimien syynä tai kohteena. Sen sijaan piiritysmentaliteetin luoman ulkomaalaisvastaisuuden varaan on helppo puhaltaa pystyyn pienestäkin asiasta ja pienelläkin joukolla ”kansalaiskeskustelu” ja mediakohu, joka sitten tietysti leviää myös Suomeen. Monesti kielteisten julkisuusilmiöiden aiheuttama todellinen vahinko on kuitenkin vähäisempi kuin mahdollisten virallisten korjausyritysten ja suurin osa asioista hakeutuu käsin koskematta luonnollisen kokonsa mukaiseen uomaan. Tunnettu ja arvostettu suomalaistoimija ei sittenkään ole jokaisen tuulenpuuskan kaadettavissa. Ellei sitten ole kyseessä asia, jonka pitäminen yleisen mielipiteen valtavirrassa on ylempi tilaus. Venäläisillä tuntuu olevan sanonta joka asiaan, myös kuvaamaan tilannetta, jossa elämä vähitellen tasoittaa pienemmät epäoikeudenmukaisuudet. Odessan kriminaalien slangista on lähtöisin näkemys, jonka mukaan Jumala ei ole mikään ”siviilimies”, vaan hän näkee aivan kaiken. Bog ne fraier, on vsjo vidit. Joskus ylitetään kuitenkin sellainen raja, että on syytä kysellä kunniansa perään. Venäläinen kenraali kertoi yhdessä tiedotusvälineessä, kuinka ulkomailta tulleiden sissien joukosta löytyi Tšetšeniassa kuollut suomalainenkin. Tieto levisi televisioon ja siitä alkoi tulla virallista totuutta. Pyysimme virallisesti sotilasviranomaisilta vainajaa tunnistettavaksi ja palautettavaksi Suomeen, mutta pienen odottelun jälkeen saimme vastauksen, ettei sellaista vainajaa ole. Tiedotusvälineet julkaisivat oikaisumme, kirje jopa luettiin sellaisenaan televisiolähetyksessä ja juontaja kohautti olkapäitään: ”No, jos ei ollut suomalaista, niin sitä ei sitten ollut, virheitä sattuu.” Tällaiset sinänsä hyvin kiusalliset, mutta varsin arkipäiväiset tilanteet ovat olemukseltaan eri asia kuin Venäjän ulkopoliittiset otteet, joissa 191 Suomi joko kahdenvälisesti tai osana jotain joukkoa on tietoisen, ylhäältä johdetun ulkopolitiikan kohteena. Jos ihan tylysti ennustetaan, niin venäläisten sorto Baltian maissa ja Suomessakin tulee ajoittain elämään omaa elämäänsä venäläisessä julkisuudessa. Jutut eivät niinkään ohjaudu tilanteen tosiasiallisesta kehityksestä tai venäläisvähemmistöjen todellisista intresseistä. Uutisointi ei tosin ole hidastanut venäläisten muuttoa Suomeen. Venäjänkielinen väestö ei vähene, vaan lisääntyy muutamalla tuhannella vuosittain. Eteläisemmistä Neuvostoliiton tasavalloista, joissa venäläisvähemmistö on joutunut todella hankaluuksiin ja siirtynyt sankoin joukoin Venäjälle, ei sen sijaan juuri ole esiintynyt tai odotettavissa laajempaa uutisointia. Se ei ole tarkoituksenmukaista. Tällaisissa asioissa toimii sama logiikka kuin virkailijassa, joka on ottanut sinut hampaisiinsa käskyvaltaisen esimiehensä määräyksestä. Ihan turhaan sen suorittavan virkailijan kanssa alat mistään väitellä. Etsi Pjotr Ivanovitš tai osu hänen kohdalleen sattumalta. MOSKOVA JA NEUVOTTELEMISEN TAITO Olen käynyt ja seurannut erilaisissa tehtävissä eritasoisia neuvotteluja Neuvostoliitossa ja Venäjällä kohta 25 vuoden ajan. Jouduin aivan uudenlaiseen kuvioon Atlantin ja Uralin välissä hyvin nuorena ja hyvin valmistautumattomana, mutta vähällä varoitusajalla siihen joutui moni muukin, sillä aika nopeita maailmanhistorian äkkikäännökset yleensä tahtovat olla. Kaikkein turhauttavinta pitkän linjan strategisen tason toimijan mielestä on se, että venäläisten on niin vaikea sanoa virallisesti ja lopullisesti ei. Kaikilta säästyisi hirveä määrä aikaa ja hermoja, jos asia voitaisiin sovinnolla panna toivottomana syrjään. Pahinta on, että itsekään ei oikein voi neuvotteluja katkaista, sillä pitkäkään kokemus ei varsinaisesti kerro, 192 milloin asia on jo haudattu ja niin sanottuja neuvotteluja tekohengitetään ja milloin taas kyseessä on vain vaikea venytysvaihe. Sen opin jo varhain, että venäläisten kanssa neuvottelemisessa ja huonossa Hollywood-elokuvassa on yksi yhteinen asia: hämäysloppu. Tiedätte sen lajityypin, missä sankari on vihdoin viimein antanut kuolettavan laakin merestä nousseelle hirviölle, valtaisat aseistetut poliisivoimat ovat lähteneet jo tiehensä ja tilannetta juhlitaan helpottuneessa ilmapiirissä. Siinä kohtaahan melkein jo tietää, että kohta hirviö nouseekin uudestaan sankarin takaa dramaattisessa kuvakulmassa. Vastaavasti neuvotteluissa vaikein ja pitkäkestoisin ikuisuusongelma on saatu käteltyä valmiiksi, paperit menevät viimeisteltäviksi ja kuppia otetaan helpottuneessa tunnelmassa. Siinä kohtaa melkein jo tietää, että seuraavaksi – kunhan päätösvaltaiset henkilöt ovat jo poistuneet paikalta ja pahimmiltaan maastakin – vastapuolen neuvottelija sanoo, esimerkiksi, että ”valitettavasti mielestämme tässä sopimuksessa on jäänyt huomiotta kannaltamme aivan oleellinen asia.” Ei kannata millään lailla säikähtää tai masentua tällaisesta asioiden kehityksestä. Se ei ole varsinaisesti kenenkään neuvottelijan vika, siihen kannattaa suhtautua toiminnan systeemisenä ominaisuutena sekä varoittaa omaa osapuolta tällaisesta mahdollisuudesta. Eikä pidä luulla, että tämä olisi jotenkin vähäisemmiksi katsottaviin kumppaneihin kohdistuvaa kyykytystä. Saman tekivät Yhdysvaltain neuvottelijoille strategisten ydinaseiden rajoitusneuvotteluissa viimeksi. START-neuvottelut venyivät, venäläinen neuvottelija kävi Moskovassa saamassa muuttuvia ohjeita, tahmottiin tervassa ja kun oli päästy aivan jumiin, presidentit keskustelivat asiasta suoraan keskenään. Taas päästiin eteenpäin ja nyt näytti jo niin hyvältä, että korkean tason delegaatio lensi Moskovaan, tapasi pahimmaksi esteeksi arvioimansa puolustusministeriön väen, kaikki on hienosti, huomenna hiotaan paperit. Otetaan kuppia ja ollaan helpottuneita. Tässä kohtaa – arvasitte oikein – amerikkalaiset lentävät kotiin ja amerikkalaisten neuvottelija menee seuraavana päivänä 193 ulkoministeriöön viimeiseen tapaamiseen. Jossa venäläisten neuvottelija sanoo, että ”valitettavasti mielestämme tässä sopimuksessa on jäänyt huomiotta kannaltamme aivan oleellinen asia”. Taas otettiin presidentit avuksi ja sopimuskin saatiin aikanaan syntymään. Oma kokemukseni järjestötoiminnasta, yksityisestä sektorista ja valtiollisesta toiminnasta sekä kokeneemmilta kuulemani evästys viittaavat siihen suuntaan, että kyseessä ei välttämättä ole tietoinen vedättäminen. Voidaan arvioida, että usein hämäysloppu on vain äärimmäinen seuraus paikallisen päätöksenteon ja neuvottelukulttuurin erityispiirteistä, joita ainakin pohjoiseurooppalaiset kutsuvat arkikielellä sekavuudeksi. Välillä se on ihan neuvottelutaktiikkaa, puhutaan kaikesta eikä mistään. Istut vastapäätä venäläisen osapuolen delegaatiota. Omalla puolellasi on hyvä olla tarpeeksi seniori vetäjä, ”kenraali”, eikä hänen sovi ihan yksin olla liikkeellä. Edessänne on neuvotteluagenda, jossa lukee käsiteltävät asiat ja suomalainen luulee, että nyt käsitellään ensin ensimmäinen asia ja sitten toinen ja kolmas. Venäläinen osapuoli alkaa vetää improvisaatiota c-duurista, joka jatsahtavasti koskettelee kaikkia käsiteltävänä olevia asioita sieltä täältä, eikä ainakaan oman puolen väestä kahvitauon pikakyselyn perusteella kukaan tunnu tietävän mistä on puhe tai missä kohdassa mennään. Homman nimi on EU-kuvioistakin tuttu ”mistään ei ole sovittu ennen kuin kaikesta on sovittu”. Tässä kohtaa ei auta antaa periksi, vaan neuvottelukuvio on yritettävä millä keinoin hyvänsä vääntää takaisin määritellyiksi alakohdiksi, joista voidaan laatia yksiselitteinen päätöspöytäkirja. Eihän paperi välttämättä mitään takaa, mutta missään nimessä mistään ei tule mitään ilman sitä. Pienemmissä kuvioissa, joita olen itsenäisesti hoitanut, on joskus toiminut ehdotus keskustella molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä ensin vapaasti ja palata vasta sitten yksittäisten asioiden käsittelyyn kohta kohdalta. Joskus edestakaisin pomppiminen on myös itselle kielteisten asioiden väistelyä taktiikalla sam durak, itse olet tyhmä. Itse asian käsittelyn 194 sijasta vastapuoli ottaa esiin ongelman, johon edustamasi osapuoli onkin syyllinen. Tähän ei auta muu kuin päivitellä, että ahaa – teillä on tällainen ongelma. Ja ehdottaa, että käsitellään ensin esityslistan mukainen asiakohta ja käsitellään sitten erikseen tämä teidän ongelmanne. Toiseksi eteen tulee usein neuvottelijoiden hämmentävän kapeat valtuudet. Jollei vastapuolen esitys kelpaa sellaisenaan, saatat joutua odottelemaan ja tekemään useita reissuja, jotta erilaiset esitykset ehtivät käydä erilaisia kierroksia päätösvaltaisten henkilöiden pöydille ja takaisin. Pahimmillaan saat eteesi pöytäkirjaluonnoksen, jonne on kudottu sekaan päätösvaltaisen portaan näkemykset ihan kuin neuvottelutuloksena, vaikka asioita ei olisi ikinä neuvottelupöydässä käsitelty. Pjotr Ivanovitš harvoin istuu itse neuvottelupöydässä, ja mitä isompi asia, sitä useampi Pjotr Ivanovitš. Vasta näiden kokemusten jälkeen olen alkanut ymmärtää sitä kuinka tavatonta oli, etten opiskelijajärjestön asioista neuvotellessa halunnut soittaa Moskovasta minnekään ja keskustella neuvottelujen etenemisestä. Että kenellekään, saati yhdelle parikymppiselle tytölle on voitu uskoa kansainvälisen järjestön neuvotteluvaltuudet vailla minkäänlaista operatiivista valvontaa. Nämä neuvotteluvaltuuksien rajoitukset eivät kuitenkaan välttämättä tule esille heti. Vastapuoli ei sano ei, vaan se tulee seuraavaan tapaamiseen pahoitellen sitä, että ”Moskova” ei hyväksy neuvottelupöydässä saavutettua käsitystä, jota luulit yhteiseksi. Tässä vaiheessa asiasta huomauttaminen ei aiheuta kuin aikaa ja tupakkaa vievän täysin turhan väistöliikkeen, jota kuvataan vanhassa neuvostoaikaisessa vitsissä nimeltään Mikä tiikeri. Mao ja Hruštšov ovat lähteneet metsälle, ja tiikeri hyökkää heitä kohti. Mao ampuu tiikeriä kerran, ampuu toisen ja aina ohi. Juuri kun tiikeri on tavoittamassa metsästäjät, Hruštšov kaataa sen mestarilaukauksella. Epäuskottavassa vitsissä miehet on päästetty metsälle kahdestaan, joten Mao lähettää Hruštšovin hakemaan kantajia. Kantajien kanssa palaava Hruštšov löytää Maon, mutta tiikeriä ei näy missään. – Missä se tiikeri on, tiukkaa Hruštšov. 195 – Mikä tiikeri? – No muistatko, tiikeri hyökkäsi ja sinä ammuit yhden kerran ohi? – Muistan. – Ja toisenkin kerran ammuit ohi? – Kyllä. – Ja muistatko, että minä lopulta kaadoin sen tiikerin ja se kaatui tähän? – Muistan. – No missä se tiikeri sitten on?! – Mikä tiikeri? Tiikerintalja haetaan sitten uudella ajolla. Kun taljassa on allekirjoitukset ja etumaksut on saatu, kannattaa muistaa isojen poikien vanha viisaus. Kaupat ovat valmiit vasta kun komissiot on juotu. Ihan täysin pois pelistä ei ole sekään, että projektinne ensimmäinen vaihe on pystyssä ja maksettu, toisen vaiheen materiaalit tilattu sopimuksen mukaan varastoon, etumaksu toisesta vaiheesta saatu ja jo hyvän matkaa ”juotukin”, ja siinä vaiheessa asiakas alkaa miettiä, ottaisiko sittenkin kuitenkin koneet tähän jostain muualta. Eli peruisitteko kaupan ja palauttaisitte rahat. Sellaista on välillä biznes. BIZNES PO-RUSSKI Venäjän sisäpolitiikkaan ilmaantuneiden muutospaineiden takana on osittain maailmantalouden taantuma. Öljyvetoinen Venäjä törmäsi kovasta vauhdista faktoihin elinkeinorakenteestaan sekä pienen ja keskisuuren yritystoiminnan elinmahdollisuuksista. Niinpä tyytymättömyyden taustalla olevia talouden ja liike-elämän lainalaisuuksia kannattaa miettiä hetki. Kun puhutaan mielenosoituksissakin esille nousseesta Venäjän korruptiosta, pitää ensin katsoa edellä selitettyä systeemistä tilannetta. Läntisessä käsityksessä instituutiot ja henkilöimätön hallintojärjestelmä ovat perustilanne ja korruptio taas siinä ilmenevä häiriötila. 196 Venäjällä tilanne on rakenteellisesti toinen, Ikean omistajan Ingvar Kampradin sanoin ”omassa luokassaan”. Ikea on julkisesti irtisanoutunut kaikenlaisten lahjusten maksamisesta, mutta en ole tavannut kovinkaan monia yrityksiä, jotka avoimesti myöntäisivät niitä maksavansa. Ikea näkyy ja toimii, mutta on sen tie ollut välillä hyvin takkuinenkin, ja vuonna 2009 se ilmoitti lopettavansa laajenemisensa Venäjällä. Syyksi kerrottiin ”administratiivisten menettelyjen arvaamattomuus joillakin Venäjän alueilla”. Sittemmin on löydetty lääkettä arvaamattomuuteen ja matka jatkuu. Tosin suomalaisten kannattaa tässä yhteydessä muistella, kauanko Ikealta kesti meikäläisessä, EU:ta edeltävässä pikku-sistemassa saada jalka oven väliin Espoossa. Mutta sen jälkeen on ilmeisesti availtu liikkeitä ilman administratiivista arvaamattomuutta. Tässä on meidän, pohjoismaiden eliittejä suojelevan pikku-sisteman, ja naapurin olennainen ero: poliittisen ohjauksen tai edes hyvä veli -säädön toimintamahdollisuudet institutionaalisen hallinnon käskyttämisessä ovat meillä olennaisesti rajallisemmat. Suomessakin on lisäksi selvästi nähtävissä kehitystä siihen suuntaan, että vanha ”on sovittu” -menetelmä törmää yhä useammin jääviyskysymyksiin ja julkisuuden paineisiin. Juuri parhaiksi tätä kirjoittaessa Transparency Suomi julkisti teettämänsä tämänsuuntaisen selvityksen aiheesta. Jos alkaa tuntua siltä, että länsinaapurissa poliittinen kulttuuri olisi sitä vastoin jotenkin erityisen puhtoinen, voidaan miettiä vaikkapa eurooppalaista asevientiä Saudi-Arabiaan. Suomalaiset myivät tolloina aseitaan saudeille suoraan, kun taas Ruotsin puolustushallinto ymmärsi laitattaa hyvillä veljillä välitysfirman, joka peittäisi valtion hallintoon johtavat jäljet ja hoitaisi paitsi kauppaa, myös tuotantoa saudeissa. Raha ei haise missään, mutta erot syntyvät siitä, että Pohjoismaissa ja muualla lännessä säätämisestä voi todella myös jäädä kiinni ja joutua vastuuseen, vaikka olisi kuinka korkeatasoisia suhteita. Mediapaljastuksilla on todellisia seurauksia ja yleisellä mielipiteellä on välitöntä merkitystä. Sisteman oloissa Venäjällä institutionaaliset rakenteet ovat toki olemassa ja hyvän hallinnon sekä oikeusvaltion tunnusmerkkejä pidetään 197 yllä. Esimerkiksi tarjouskilpailut ja huutokaupat kyllä järjestetään, mutta niiden tulokset ovat epävirallisen päätöksentekorakenteen ohjattavissa. Raaka-ainesektorin merkittävä taloudellinen toiminta on joko valtion hallussa tai tarvitsee valtiokoneen poliittisen konsession. Epävirallisen, henkilösuhteisiin perustuvan järjestelmän oloissa laillisen yhteiskuntajärjestyksen puutteita ja esimerkiksi tuomioistuimien riippuvuutta poliittisesta vallasta paikataan juuri hakeutumalla epävirallisten verkostojen piiriin. Yhteiskuntasuhteet on hoidettava, varmistettava, että saan harjoittaa liiketoimintaa tietyllä alalla ja tietyssä laajuudessa. Poliittisen ja hallinnollisen suojelun ja selkänojan nimi on venäjäksi kryša, katto. Vaikka sanan juuret ovat osittain kriminaalien käytännöissä, katto ei nyky-Venäjällä tässä yhteydessä tarkoita nahkatakkimiehiä, vaan nykyään useimmiten epävirallisen komentoketjun toimijoita tarpeeksi ylhäältä. Yhtään isoa investointia ei tässä maailmassa tehdä mihinkään miettimättä poliittista riskiä ja yrittämättä hallita sitä etukäteen. Venäjälle mennessä katto neuvotellaan ennen kuin alkaa sataa. Energiasektorille tullaan Kremlin luvalla, ja pienemmissä piireissä katto voi olla työllistämisestä kiinnostunut kuvernööri, joka katsoo, että hänen hallintoalueellaan eivät pienemmät toimijat häiritse yrittäjää kohtuuttomasti. Alueelliset erot pienen ja keskisuuren yritystoiminnan elinmahdollisuuksissa vaihtelevat. Joissain piirikunnissa aluehallinto on ottanut asiakseen juuri suotuisan mikroilmaston luomisen ja muun muassa suomalaisia yrittäjiä meni yhdessä vaiheessa yksi toisensa jälkeen saman kuvernöörin hallinta-alueelle. Tässäkin on kuitenkin nähtävissä se, kuinka tärkeitä yksittäiset henkilöt ja henkilösuhteet ovat asioiden hoitamisessa. Ei niin, että saisit harjoittaa liiketoimintaa jotenkin lainvastaisesti vaan niin, että saat harjoittaa sitä suojassa kielteiseltä epäviralliselta vaikutukselta. Lahjonnasta on kirjoitettu paljon, mutta siitä tiedetään oikeasti vähän. Ne, jotka oikeasti Venäjän operaatioissaan käyttävät kaksoislaskutusta, maksavat tilauksista vastapuolen neuvottelijalle (otkat), nopeuttavat 198 asioitaan ja tilaavat erilaisia palveluksia, eivät luonnollisesti huutele asiasta kenellekään. Tämä on kirjaimellisesti hiljaista tietoa. Naapurisivilisaation vieraus näkyy kuitenkin siinäkin, että Suomessa myös liioitellaan kaiken ostettavuutta ja oikeusjärjestelmän ohjattavuutta. Esimerkistä käy tapaus, jossa suomalainen valvontaviranomainen ei saanut tarkistettua pietarilaista tutkintotodistusta ja suomalainen toimittaja Arja Paananen osasi asian hoitaa ja käräytti valelääkärin. Sai siitä sittemmin ansionsa mukaan eli suomalaisia ja venäläisiä journalistipalkintoja. Jouduin mediakohun kestäessä keskusteluun, jossa aivan normaalisti kouluja käynyt suomalainen arvioi, että toimittaja sai tietonsa, koska hänellä oli siihen rahaa. Hämmästyin ensin, että Allegro-junan liput eivät maksa kuin vähän toistasataa edestakaisin, mutta puhe olikin siitä, että toimittaja sai tietysti tietonsa maksamalla. Oli vaikea valita mitä selittää ensin. Senkö, miten arvostetun venäläisen yliopiston kanslia tällaisessa tapauksessa toimii vai sen, mitä rahalla tämäntapaisissa asioissa saa ja mitä sillä ei saa. Vaiko sen, miten suomalainen media tällaisissa asioissa toimii. Kaikki on yhtenä puurona: Venäjältä ei saa mitään ilman rahaa, mutta raha kädessä saa mitä tahansa mistä tahansa ja kaikki suomalaiset, jotka siellä osaavat toimia, ostavat tiensä rahalla. Tätä asiaa miettiessä kysyn itseltäni kumpi on vakavampi ongelma: tietämättömyyden aiheuttama sinisilmäisyys vaiko sen aiheuttama tyhmänoveluus. Kumpikaan ei tosin ole yksilön vika, vaan molemminpuolisen eristyneisyyden luonnollinen tulos. Tilanteita ei osata arvioida, koska konteksti on täysin vieras. Ei sillä, ettei tutkintotodistuksia saisi ostaa metroasemilla ilmoittelevilta yrittäjiltä. Mutta ei se tarkoita sitä, että kaikki venäläiset oppilaitokset kanslioineen olisivat jotain R-kioskeja, joista kuka tahansa saa rahalla mitä haluaa. Mutta kaupan on toki paljon muutakin: oleskelu- ja työlupia, erilaisia todistuksia ja niiden kiertämistä. Väärennöksiä, kuten suomalaisen valelääkärin tapauksessa, mutta myös ”oikeita”. Näitä välittäviin ammatti199 laisiin turvaudutaan joskus myös vaikka hakijalla olisi kaikki lailliset edellytykset luvan, todistuksen tai muun dokumentin saamiseksi. Näin tehdään yksinkertaisesti ajan säästämiseksi sen sijaan, että jonotettaisiin henkilökohtaisesti monella luukulla. Suomi suhtautuu erittäin niuhosti tällaiseen yritteliäisyyteen. Korkeimman oikeuden puheenjohtaja Pekka Hallberg kävi joskus Venäjällä puhumassa muun muassa luottamuksesta yhteiskunnallisena pääomana. Luottamus ei tarkoita pelkästään positiivisia asioita. Suomalainen virkamies voi luottaa siihen, että dokumenttikaupasta kiinni jääminen katkaisee uran ja velallinen siihen, että vouti tulee ajastaan. Matalan tason korruptio on iso poikkeus, rakenteelliset ongelmat liittyvät eliitin sisäisiin suhteisiin. Näin hiljattain kansainvälisen vertailun siitä, miten paljon eri maissa ihmiset luottavat tuntemattomiin. Pohjoismaissa ollaan tässä asiassa taaskin maailman kärjessä. Kyse on systeemisestä asiasta. Luottamus on yhteiskunnallisena pääomana niin arvokasta, että sen säilyttämisen eteen kannattaa nähdä paljonkin vaivaa. Myös meitä vaivanneet epäterveet maan tavat, pikku-sistema, sietävätkin joutua suurennuslasin alle. Lapsi tosin saattaa mennä pesuveden mukana, jollei ymmärretä eroa yhteiskuntasuhteiden ylläpidon ja korruption välillä. Asiat hoidetaan edelleenkin aina ihmisten kesken. Kuten vanha totuus kuuluu: kaikkia voi huijata jonkin aikaa, joitakin voi huijata kaiken aikaa, mutta kaikkia ei voi huijata koko ajan. Tätä soveltaen: joiltakin voi ostaa kaiken, kaikilta voi ostaa jotakin, mutta kaikilta ei voi ostaa kaikkea. Lisäksi, jos jotain haluaa ostaa, olisi tiedettävä niin paljon ja niin tarkasti erilaisia asioita, että en itse osaisi antaa lahjusta sellaisena kuin lahjus perinteisesti ymmärretään: tuossa on rahaa, anna minulle paperi, jonka tarvitsen. Moni paikallinenkaan ei kyllä osaa eikä halua. Siksi on ammattivälittäjiä, joilta ostetaan. Lisäksi, jos liike-elämässä sille tielle lähtee, asettaa itsensä liian haavoittuvaan asemaan. Korruptiota ei myönnetä, mutta sen torjumisesta puhutaan mielellään. Kokenut kauppamies tietää, että 200 joskus tarjous hoitaa asia rahalla on ansa, sinusta tehdään rikollinen, joka on sen jälkeen lainsuojaton. Tai rahaa kyllä pyydetään ja otettaisiin, mutta ei aiotakaan tehdä mitään; oharin nimi on venäjäksi kinut, viskata syrjään. Myös oikeusistuinten systemaattista ohjausta liioitellaan. Jokainen ymmärtää, että yleistä mielipidettä kuohuttaneet tapaukset, muiden muassa Jukos-operaatio tai marginaalisiltakin vaikuttavien toisinajattelijoiden monesti käsittämätön demonstratiivinen vainoaminen, ovat merkittäviä ja huolestuttavia asioita. Kukaan vakavasti otettava tarkkailija tuskin kiistää sitä, että nyky-Venäjällä tuomioistuimen päätös on tarvittaessa ennalta järjestetty. Valtion englanninkielinen televisiokanava Russia Today kertoi keväällä 2012, että yksi kuudesta yrittäjästä on joutunut oikeustoimien kohteeksi, ja nimesi syylliseksi lainsäädännön. Tuomioistuinten kanssa ongelmiin joutuneita yrittäjiä edustavat puolestaan huomauttavat, että lainsäädäntö on itse asiassa modernisoitu hyvin, mutta ongelmana on poliisin ja oikeusistuinten käyttö kilpailijoiden ja riitautuneiden liikekumppanien kesken. Levada-keskuksen kyselytutkimuksissa todetaan, että väestöstä kolmasosa uskoo, että tuomioistuimesta voi ostaa itseään hyödyttävän tuloksen, kunhan on tarpeeksi rahaa. Kokonaan riippumattomina niitä pitää kymmenesosa väestöstä. Kaikki tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että jokainen tuomio jokaisessa tuomioistuimessa olisi vilunkipeliä. Suomalaiset yritykset ja yksityishenkilöt ovat saaneet tavallisista ja välimiesoikeuksista itselleen edullisia päätöksiä kiista-asioissaan Venäjällä. Mikäli vastassa ei ole liian hyvin verkostoitunut vastustaja, ne pannaan myös toimeen. Toki on tapauksia, joissa suomalainen toimija kerää kamppeensa ja vaihtaa paikkaa, vaikka voitti välimiesoikeudessa. Tulee torpedo – toimeenpanija – ja ilmoittaa, että joko vuokra nousee kesken sopimuskauden oikein roimasti tai te ette tähän enää mahdu. Sitten katkeavat sähköt. Moskovan kansainvälinen välimiesoikeus tuomitsee suomalaisen toimijan hyväksi ja määrää vielä vahingonkorvaukset vuokranantajan maksettavaksi. Mutta välimiesoikeuden päätös on toi201 meenpantavissa vasta kun paikallinen alioikeus on sen vahvistanut. Joten – arvasitte oikein – kokenut toimija jatkoi sinänsä hyvin kannattavaa liiketoimintaa muissa mahdollisissa paikoissa Venäjällä mieluummin kuin jäi takomaan päätään tämän yhden talon seinään. Toimitilojen omistaminen itse alkoi vaikuttaa viisaalta strategialta. Isoilla riittää tähän säätämiseen rahkeita, mutta raskas järjestelmä on usein ylivoimainen pienelle ja keskisuurelle yritystoiminnalle, joka olisi Venäjälläkin välttämätön talouskasvun ja työllistämisen moottori. Pientä yritystoimintaa pyörittävät tutut Moskovassa ovat käyneet läpi hyvinkin erilaisia elämänvaiheita 90-luvun hullunmyllystä nykytilanteeseen. Kaikkea on koettu. Yhdellä on 90-luvulla saatu pieni pysyvä ruumiinvamma muistona siitä kun rikolliset pyrkivät osille väkisin. Yllättäen sanovat, että valtiojohtoakin huolestuttava korruptio ei edes ole suurin ongelma. Eikä verrattain pienenä pysyessä huoli oikeudettomista kaappauksista. Raskain taakka on kuulemma kontrollin kasvaessa ylipöhöttynyt hallintokone. Töissä pitää pahimmillaan olla yksi kirjanpitäjä pelkästään sitä varten, että hän valmistaa neljännesvuosittain vaadittavan seuranta-asiakirjojen pinon. Se kasvaa joka kvartaalissa aina muutamalla uudella paperilla, kun erilaisia porsaanreikiä tukitaan aina uusilla määräyksillä. Ja silti ei voida väittää, ettei hallintokäytäntöjä olisi myös kevennetty talouden liberalisointia tavoitellessa. Uudistukset eivät ole jääneet pelkiksi puheiksi, mutta monessa tapauksessa sinänsä liberalisoitu lainsäädäntö törmää muiden olosuhteiden muuttumattomuuteen. Ongelmaksi muodostuu sisteman suorittavan portaan ylimiehitys ja ajattelun monopolisointi vain tarpeeksi isoilla natsoilla sallituksi. Tähän, kuten moneen muuhunkin kohtaan, sopii edesmenneen entisen pääministerin Tšernomyrdinin lentävä lause, jonka mukaan ”yritettiin hoitaa asia parhain päin, mutta kävi niin kuin aina”. Uuden ”opposition” joukossa on poliittisesti melko välinpitämätöntäkin väkeä. Koulutetut, menestyvät, keskiluokkaiset moskovalaiset haluavat modernimpaa Venäjää ilman repiviä vallankumouksia. ”Uusia venä202 läisiä” olivat 90-luvun äkkirikkaat, joiden rahankäytölle ja vulgaariudelle naureskeltiin Moskovassa. Nyt esille ovat nousseet ilmeisesti ”uusimmat venäläiset”, seuraava sukupolvi, Moskova 2.0, markkinamieliset liberaalit demokraatit. Toisessa laidassa ovat talousliberalismia ja ”läntisyyttä” vastustavat kommunistit. Erilaatuisten nationalistien sijoittuminen poliittiselle kartalle on kesken ja ylipäänsä koko Venäjän todellinen sisäpoliittinen jakautuma olisi graafisena esityksenä varsinainen pakanamaan kartta. 203