Fiksu 2_2010 - Kempeleen kunta
1 2/10 Kempeleen lukiosta 2 2/10 Pääkirjoitus................................................................................ Saa vapaaehtoistakin laiskottaa.................................................... Etelästä pohjoiseen..................................................................... Penkkarit 2010....................................................................... Yksi näkökulma vanhoihin............................................................ Ja se toinen näkökulma............................................................ Nyrjähtäneitä nilkkoja ja suihkulähteessä uintia..................... Dubai ei ole kansojen sulatusuuni........................................... Matka rapakon taakse........................................................... Pelkoa ja inhoa 60- ja 70-luvun Amerikassa........................... Viivi & Wagner: nainen ja possu näyttämöllä........................... Lennokasta musiikkitaidetta Kiinasta............................................ Sarjakuvia................................................................................. Vaikeat Ajat @ VaKo.................................................................. Sarjakuvia................................................................................. Ajan kahleissa............................................................................ Runo............................................................................... Popin kuninkaan testamentti................................................... Alussa oli sana.......................................................................... Saavutuksia kouluvuonna 2009–2010................................... Välähdyksiä........................................................................... Sarjakuva................................................................................. Kempeleen lukion ylioppilaat keväällä 2010............................ 3 4 9 12 14 17 20 24 30 32 34 36 37 38 39 40 41 42 44 45 46 47 48 FIKSU Päätoimittaja: Iiro Mäki Toimitussihteeri: Joonas Vetämäjärvi Fiksu 2/10:n toimitus: Mari Hietala, Saara Kela, Tiina Mustonen, Aleksi Tuomela, Anniina Tuomela ja Ville-Pekka Turpeinen Vastaavat opettajat: Pasi Konttinen, Reijo Mustonen, Liisa Pirinen ja Kalevi Pirttikoski Yhteystiedot: opettajan [email protected]; puhelin: (08) 5587 2690; faksi: (08) 5208 088; osoite: Kempeleen lukio / Fiksu, Vihiluodontie 580, 90440 Kempele Etukansi: Saara Kela Takakannen piirros: Anniina Tuomela 3 PÄÄKIRJOITUS 4.6.2010 Tauon paikka Lukuvuosi alkaa taas olla loppumassa, eikä varmaan kenenkään mielestä liian aikaisin. Useimmille lukiolaisille on täysin normaalia, että niin sanottu opiskelumoraali alkaa toden teolla laskea neljännessä – tai viimeistään viidennessä – jaksossa. Sää näyttää päivä päivältä paremmalta, mukavaa tekemistä olisi vaikka kuinka, ja alkaa olla vaikeaa muistaa, miksi oikein onkaan päättänyt kuluttaa rajallista elämäänsä opiskelemiseen. Niinpä koulumenestykseen liittyvä itsekriittisyys heltyy aika ajoin hämmästyttävän armolliseksi. Tietysti tämä koskee lähinnä ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoita. Valtaosa abiturienteistahan on jättänyt koulun jo kolmannen jakson loputtua, mikä onkin muuten omiaan myötävaikuttamaan ykkösten ja kakkosten opiskelumoraalin laskuun. On nimittäin vaikeaa kokea kovin kohentavaksi sitä, kun abit aloittavat kesälomasta puhumisen jo helmi-maaliskuussa. Ei sovi tietenkään unohtaa vastakkaisia tapauksia, joilla opiskelumoraali alkaakin itse asiassa laskemisen sijasta lukuvuoden loppuessa nousta. Perusteena kuullaan yleensä se, että opiskelu rupeaa tuntutumaan entistä mielekkäämmältä, koska sitä on niin vähän enää jäljellä. Nämä opiskelijat saavat siis kanavoitua ajatuksen pian koittavasta lomailusta entistä tehokkaammaksi työskentelyksi, mitä voidaan ilman muuta pitää hyödyllisenä ominaisuutena. Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että vuoden tässä vaiheessa pidämme kesälomaa enemmän kuin tervetulleena. Oma pieni protestinaiheensa onkin viime aikoina ollut se, että tänä vuonna loma alkaa vasta kesäkuun ensimmäisen viikon jälkeen, kun se parhaimpina vuosina on alkanut jo toukokuussa. Tänä vuonna kesäloma myös kestää vain yhdeksän ja puoli viikkoa, kun se on tavallisesti kestänyt kymmenen! Onneksi tämänkokoisella erolla ei aivan aikuisten oikeasti ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain sillä, että nyt tämän viimeisen koeviikon päätteeksi saamme viimein vetäytyä hyvin ansaitulle lomalle. Parin kuukauden päästä voimme taas palata asiaan virkistyneinä ja oppimishaluisina. 4 Reportaasi: Joonas Vetämäjärvi Kuvat: Vuokko Keränen ja Suvimaria Saarenpää Saa vapaaehtoistakin laiskottaa Monet ehkä muistavat viime syksyn VaLu-vapaaehtoistyökurssin. Oulun Setlementin ja Vares-keskuksen järjestämälle kurssille osallistui kolmisenkymmentä nuorta Kempeleestä ja Tyrnävältä. Vares-keskuksen määritelmän mukaan vapaaehtoistyö on “yksityisten kansalaisten omaehtoista lähimmäiseen kohdistuvaa auttamista tai jonkin yhteisön tai järjestön toimesta tapahtuvaa auttamistyötä”. Maallikkotermein ilmaistuna se on nimensä mukaisesti vapaaehtoista. Tästä on melko suoraan johdettavissa myös se, että vapaaehtoistyö on luonnollisesti palkatonta. Vapaaehtoisena työskentelyyn ei vaadita minkäänlaista ammattikoulutusta – tavallisen kansalaisen tiedot ja taidot riittävät. Tavoitteena on laveasti sanottuna hyödyttää yhteiskuntaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi nuoristo- tai vanhustyötä, mutta periaatteessahan lähestulkoon mikä tahansa voi hyödyttää yhteiskuntaa. Kurssiin kuuluu kaksi osuutta: peruskurssi ja niin kutsuttu kenttätyön kurssi. Peruskurssiin osallistuneet pääsivät Oulun Setlementin piikkiin Syötteelle kouluttautumaan vapaaehtoisiksi. Siellä osallistujat saivat kattavat perustiedot vapaaehtoisena työskentelemisestä, ja heillä oli myös mahdollisuus nauttia hyvästä yhteishengestä, erilaisista aktiviteeteista, kuten seinäkiipeilystä ja jousiammunnasta, sekä hyvistä ruoista. Nuorisotyötä, Reilua kauppaa ja kipeytyneitä poskilihaksia Allekirjoittanut on pitänyt Tyrnävän nuorille koripallokerhoa Marko Orisjärven, toisen kurssille osallistuneen, kanssa. Hänen mielestään kurssi oli varsin hyvä. – Leiri itsessään oli ihan jees. Oli hauskaa ja koko ajan riitti tekemistä. Jos tällaisia tulisi useammin, niin varmasti olisin mukana. Alun perin kiinnostuin vapaaehtoistyöstä ihan puhtaasti siltä pohjalta, että siitä saa kaksi lukiokurssia. Tietenkin halusin myös tavata uusia ihmisiä ja viettää aikaa vanhojen kavereiden kanssa, Marko Orisjärvi selittää. – Koripallokerhoa aloin pitää sen vuoksi, että olen itsekin kiinnostunut kyseisestä lajista. Sen sai niin mukavasti yhdistettyä tähän vapaaehtoistyöhön, että päätin käyttää tilaisuuden hyväksi. Mihin muuhun nuorten vapaaehtoisuus on sitten kohdistunut? Kimmo Laine ja Alisa Bragge kertovat kokemuksistaan. – Leiri oli mukava kokemus. Opimme uusia asioita, mutta parhaiten mieleen ovat jääneet illanvietot ja muu vapaa-aika. Ihan käymisen arvoinen tapahtuma, Kim- 5 Vapaaehtoistyökurssilaiset tähtäävät kauas. mo Laine toteaa. Nyttemmin hän on toiminut nuorisotyön parissa Kempeleen kunnalla, avustanut yökahviloissa ja vetänyt airsoftpelejä. Seuraavaksi ohjelmassa olisi muutaman esitelmän pito Oulun alueella toimivista softaustiimeistä ja airsoftista itsestään. – Lähdin mukaan vapaaehtoistyöhön yksinkertaisesti siksi, että olin kiinnostunut siitä, ja nimenomaan nuorisotyöhön, koska se nyt on lähinnä sydäntä. Lisäksi se on ollut jo valmiina hallussa. Kaikkea kannattaa kokeilla, muutenhan elämä olisi tylsää, hän summaa. – Minulle jäi leiristä tosi hyvät fiilikset, sanoo Alisa Bragge. – Minulla ei ollut mitään alkuodotuksia, joten positiivisia yllätyksiä riitti. Tilat olivat viihtyisät ja oppitunnit rattoisia – vaikka parhaiksi asioiksi nousivatkin seura ja vapaaajan aktiviteetit. Suosikkini oli seinäkiipeily, vaikka aluksi vähän pelottikin. Yllätyin myös siitä, kuinka hyvä ryhmähenki muutaman päivän aikana syntyi. Hymyilin kuin riemuidiootti koko reissun ajan, ja siitä miinusta: poskilihakset nimittäin kipeytyivät ikävästi, hän hymyilee. 6 Alisa Bragge meni suorittamaan “kenttäkurssia” Oulun Juuttiputiikkiin sekä hoivakoti Pieneen Pelakuuhun. – Juuttiputiikki tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta. Myös Reilu kauppa periaatteineen alkoi tuntua kiinnostavalta. Olen ollut kassalla ystäväni Annan kanssa – eli lähinnä sekoittanut kassakoneen ja tiputellut tavaroita. Siivoushommissa sitten olen loiskutellut pesuvedet pitkin lattioita... Kommelluksia sattuu joka kerralle, hän kertoo. Hänen mukaansa asiakaspalvelutyössä saa pitää pientä välimatka ihmisiin, kun kontaktit ovat asiallisia ja palvelunomaisia. – Esimerkiksi vammaistyö tuntui pelottavalta ujolle ihmiselle, joten päädyin Juuttiputiikkiin – tosin otin toisenkin vapaaehtoistyöpaikan hoivakoti Pienestä Pelakuusta, jossa käyn viikoittain pitämässä seuraa vanhuksille. Kokonaisuutena vapaaehtoiskurssi oli Alisa Braggen mielestä onnistunut. – Välillä laiskottaa pahasti mutta pääosin tästä on saanut vain hyviä kokemuksia ja taitoja toimia ihmisten kanssa eri tilanteissa. Ja moniin uusiin ihmisiin on tullut tutustuttua. Plussana vielä se, että koulunpenkillä on tarvinnut olla kahden kurssin verran vähemmän. En todellakaan valita. Hän sanoo aiemminkin miettineensä vapaaehtoistoimintaa. – Olen sitä mieltä, että se vain jotenkin sopi pakettiin. Auttaminen ja hyödyksi olemisen tunne ovat tosi mukavia, ja se kiitos, jota toimistaan saa, on aivan huippua. Halusin myös haastaa itseni ja lähteä tekemään jotain ihan uutta. Bragge aikoo jatkaa vapaaehtoistoimintaa myös koulun kurssit saatuaan. Pelakuun vanhusten kanssa syntyneitä ihmissuhteita hän sanoo haluavansa ylläpitää. Kaiken lisäksi työt ovat mukavia – tuskinpa se vaihtamalla paranee. Visiona kuntarajoja ylittävä koulutusmalli Kurssin toinen vetäjä, Vuokko Keränen, sanoo idean vapaaehtoiskoulutuksen järjestämisestä lukiolaisille olleen olemassa jossain muodossa jo vuonna 2008. – Opetusministeriön nuorisopoliittinen ohjelma antoi mahdollisuuden hakea rahoitusta VaLu-leirikouluna toteutettavaa vapaaehtoistoiminnan peruskoulutusta varten. Koska hanke on seudullinen, otimme yhteyttä lukioihin Kempeleessä ja Tyrnävällä, jotka ovat virallisesti mukana hankkeemme kehittämisessä. Meille oli tärkeää antaa nuorille mahdollisuus valita tapa jolla osallistua koulutukseen, hän kertoo. Vaihtoehtoina olisivat leirikoulun sijaan olleet perinteisemmät viikonloppu- ja iltakoulutus. Vuokko Keränen kokee leirikoulun olleen oikein onnistunut – lukiolaiset saivat paitsi kurssisuorituksen, myös eväitä vapaaehtoisena toimimiseen tulevaisuudessa sekä 7 hyviä kokemuksia yhdessäolosta kaverien kanssa. – Myös me kouluttajat saimme uusia hyviä kokemuksia nuorten kanssa yhdessä olosta. Näimme, että vaikeistakin asioista pystytään yhdessä keskustelemaan avoimesti ja rehellisesti. Saimme käytännössä vahvistusta siihen, mikä tutkimuksin on osoitettu, että nuoret haluavat osallistua ja vaikuttaa, jos heille se mahdollisuus tarjotaan. Keräsen mukaan leirikouluja – ja vapaaehtoiskoulutusta yleensä – on tulevaisuudessakin tarkoitus järjestää aktiivisesti. Visiona olisi saada Oulun seudulle toimiva koulutusmalli, jossa esimerkiksi lukioiden ja ammattioppilaitosten opiskelijat saisivat mahdollisuuden halutessaan suorittaa opintoihinsa liittyvänä kurssina vapaaehtoistoiminnan peruskoulutuksen osallistumalla vastaavanlaiseen leirikouluun. Se tosin vaatisi laajaa yhteistyötä yli kunta- ja oppilasrajojen. Aikataulut olisi sovitettava yhteen, eikä se ole mitenkään yksinkertaisesti toteutettavissa. Entä ovatko nuoret yleisemmin innostuneet vapaaehtoistyöstä? – Meidän kokemuksemme mukaan KYLLÄ, Keränen toteaa. Tunnelma oli leirin viimeisenäkin päivänä loistava. Jokainen osallistuja sai kaverikseen oman maskotin, pienen pehmokoiranpennun. 8 Seinäkiipeily osoittautui varsin suosituksi vapaa-ajan vietteeksi. Keräsen vastausta tukevat tutkimuksissa osoitetut samansuuntaiset tulokset. Tällaisia tutkimuksia ovat esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen selvitys vuodelta 2008 ja Anne Birgitta Yeungin vuotta aiemmin ilmestynyt tutkimus. Vuokko Keränen haluaa vielä lähettää kaikille mukana olleille lämpimät kevätterveiset. Vuonna 2009 toteutetusta “VaLu-vapaaehtoistoiminta lukioissa” kokeilusta, johon lukiolaiset Kempeleestä ja Tyrnävältä osallistuivat, on myös ilmestynyt raportti, joka on luettavissa osoitteessa http://www.vareskeskus.fi/data/documents/valuraportti.pdf Itsellenikin vapaaehtoistyön opiskelu ja tekeminen on ollut oikein mukava kokemus. Toivon, että mahdollisimman moni on osallistunut tämän kevään kurssiin – jos ei, kannattaa osallistua syksyllä. Sillon on hyvät mahdollisuudet oppia itsestään uusia asioita, tehdä arvokasta työtä ja olla hyödyksi. Vapaaehtoisia tarvitaan aina. 9 Haastattelu: Tiina Mustonen ja Anniina Tuomela Kuvat: Tiina Mustonen Etelästä pohjoiseen Tänä keväänä kolme Global.me-kurssin opettajaa rantautui Suomeen Afrikasta ja Etelä-Euroopasta. Näillä näkymin he ovat lähdössä takaisin kotimaahansa työn päätyttyä, mutta kertovat Suomen tehneen heihin lähtemättömän vaikutuksen. Kuka olet ja mistä tulet? Mehdi: Olen Mehdi Chakroun, 26-vuotias. Olen kotoisin Pohjois-Afrikasta, Tunisiasta. Harrastuksiini kuuluu esimerkiksi kalastus, sukellus ja uinti. Liza: Nimeni on Liza El Raheb. Minäkin olen 26-vuotias. Asuin Alexandriassa Egyptissä 18-vuotiaaksi saakka, minkä jälkeen muutin Kreikkaan. Pidän taiteista, musiikista, klassisesta baletista ja purjehtimisesta. Celia: Olen Celia Muregerera. Olen meistä nuorin eli 24-vuotias. Asun EteläAfrikassa. Harrastan tanssia ja soitan pianoa. Miten päädyit Global.me-opettajaksi? Mehdi: Olen kiinnostunut Suomesta, joten valitsin työharjoittelupaikan maan mukaan. Osaan puhua vähän suomea ja haluaisin oppia lisää. Olen opettanut Tunisiassa, joten halusin myös kokeilla opettamista Suomessa, sillä olen kuullut paljon Suomen koulutusjärjestelmästä. Liza: Halusin matkustaa ja kokeilla jotain erilaista. Olen kiinnostunut opettamisesta ja halusin myös nähdä Suomen ylistetyn koulutusjärjestelmän. Pidän Skandinaviasta, ja Global.me-kurssilla käsiteltävät aiheet ovat mielestäni mielenkiintoisia. Celia: Päädying tänne AIESEC-järjestön kautta. Kuten toiset olin itsekin kiinnostu- nut Suomen koulutusjärjestelmästä, sillä olen kuullut siitä niin paljon. Maailmanlaajuiset asiat ovat kiinnostavia, joten Global.me-kurssi tuntui hyvältä. Mitä toivoit saavasi irti tästä kokemuksesta? Mehdi: Halusin parantaa englannin kielen taitojani ja kehittää myös kommunikointitaitojani. Liza: Odotin saavani lisää kokemusta esimerkiksi ryhmässä työskentelystä ja tuntien pitämisestä sekä esitelmöinnistä. Celia: Tietysti uusia kokemuksia, ja halusin kokeilla jotain uutta. Ajattelin myös, että tämä olisi hyvä keino nähdä asioita eri näkökulmasta. Lisäksi odotin skandinaavisen kulttuurin ja monikulttuuristen taitojen oppimista. Mitä mieltä olet Suomesta? Mehdi: Olen iloinen, että olen täällä, sillä Suomeen tulo oli yksi unelmistani. Suomi on hyvin järjestelmällinen. Täällä ollaan erittäin tietoisia ympäristöasioista, ja Suomessa on puhdasta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Oppilaat ovat todella erilaisia verrattuna oppilaisiin Tunisiassa. Täällä he ovat tarkempia ja osaavat huolehtia itse opiskelustaan hyvin. Liza: Haluaisin nähdä Suomea enemmän. En ole päässyt suomalaisten kanssa te- 10 Global.me-kouluttajat Liza El Raheb, Celia Muregerera ja Mehdi Chakroun. kemisiin niin paljon kuin olisin halunnut. Kuten Mehdi sanoi, ihmiset ovat täällä ystävällisiä, mutta eivät kovin avoimia. Oli mahtavaa nähdä niin paljon lunta! Luonto on muutenkin ainutlaatuista täällä, ja kunnioitan sitä, miten Suomessa pidetään huolta luonnosta. Celia: Pidän suurista kaupungeista, kuten Helsingistä. Ihmiset ovat tosiaan ystävällisiä. Jos tarvitsee apua, suomalaiset ovat todella avuliaita, kunhan itse pyytää. Lumi on kaunista, ja hiihtäminen oli hauska kokemus! Millaista odotit Suomessa ja Globalme-kurssilla olevan? Mehdi: Odotin ihan muuta Global.mekurssilta. Odotin, että työssä tulisi ongel- mia, mutta täällä kaikki tapahtuu ajallaan juuri silloin kun pitää ja kaikki on tarkkaan suunniteltu. Tunisiassa sovitulla aikataululla ei ole niin väliä. Aikataulusta kiinni pitäminen ei kuitenkaan osoittautunut niin vaikeaksi kuin luulin, ja nyt se on tullut jo tutuksi. Helsingissä ollessamme meillä oli todella hauskaa muiden Global.me-opettajien kanssa! Pelkäsin, että täällä olisi liian kylmä, mutta kylmään tottuikin yllättävän hyvin. Pimeys oli ongelma minulle. Celian piti herättää minut joka aamu, koska en itse tajunnut herätä, kun aurinko ei ollut vielä noussut. Liza: Global.me-kurssi ei ollut niin hyvin järjestetty kuin luulin. Meidän täytyi itse suunnitella sitä paljon ja tehdä suurin työ. Odotin, että Suomessa kaikki toimii tasan 11 siihen aikaan kuin on sovittu. Täällä ihmisiin voi silti luottaa työasioissa. Kreikassa työ otetaan ehkä vähemmän vakavasti. Esimerkiksi, jos omistaa yrityksen ja tarvitsee uuden työntekijän, päädytään usein palkkaamaan oma sukulainen, vaikka tarjolla olisikin joku hommaan pätevämpi henkilö. Celia: Luulin, että Suomessa olisi halpaa, mutta se ei ollut totta. Odotin kauhulla säätä: pimeyttä ja kylmyyttä. Kuten muutkin odotin kaiken toimivan täällä järjestelmällisesti ja tapahtuvan ajallaan. Mitä eroja Suomen ja kotimaasi välillä on? Mehdi: Eroja on paljon, esimerkiksi ilmasto ja ympäristö. Ruoat ovat hyvin erilaisia. Täällä kaikki on keltaista, sillä täällä syödään aina perunoita, lihaa ja voita. Tunisiassa tomaatti on tärkeä aines. Suomalaiset ilmeisesti käyttävät talvellakin niin sanottuja kesävaatteita, kuten t-paitoja. Myös pilkkiminen oli erikoista verrattuna kalastukseen merellä. Liza: Tietysti sää. Kotonani ihmiset käyvät enemmän ulkona esimerkiksi syömässä. Kreikassa halaillaan paljon, suku pitää yhtä ja ihmiset ovat aggressiivisempia ja eläväisempiä kuin Suomessa. Ihmiset pitävät luontoa suuremmassa arvossa Suomessa. Celia: Etelä-Afrikassa on paljon rikollisuutta, ruoka on täysin erilaista ja ihmiset ovat avoimia ja ystävällisiä. Täällä ihmiset pysyttelevät helposti omissa oloissaan. Myös sää, koulutusjärjestelmä ja hinnat esimerkiksi ruokakaupoissa ovat erilaisia. 12 Kuvat: Aleksi Tuomela Penkkarit 2010 13 Vasemmalla abikomeutta ja -kauneutta, oikealla abien kylmää kyytiä penkkaripäivän päätteeksi. 14 Raportti: Mari Hietala Kuvat: Tiina Mustonen Yksi näkökulma vanhoihin Vanhojenpäivä käynnistyi kuten normaali koulupäivä, jos koulu alkaisi neljältä aamulla. Kännykän herätyskello alkoi päästellä suloääniään vähän jälkeen kolmen, ja ensimmäinen ajatus päässä oli, että ei se voi millään vielä soida, en minä ole nukkunut tarpeeksi. Mutta takanahan olikin vain noin kolmen tunnin yöunet. Mielessä kävi soittaa omalle parille ihan huviksi ja kysyä hyvin pahoittelevalla äänellä, että enhän herättänyt, mutta en minä kuitenkaan niin ilkeä ollut, vaikka mieli kovasti teki. Siinä sitten puuhailin perusaamuhommia ja juuri ennen kampaamoon lähtöä vilkaisin lämpömittariin, joka näytti kolmeakymmentä pakkasastetta. Hieno alku päivälle. Hiustenlaittoon oli käsketty tulemaan vähän ennen viittä, ja pääsin heti istumaan kampaamon tuoliin. Hetken kuluttua olikin jo kahvikuppi kädessä ja kampaaja hiusten kimpussa. Siinä vaiheessa mietin, kuinka paljon helpommalla parini pääsee sinä päivänä, kun pojan ei välttämättä tarvitse käyttää paljoakaan aikaa laittautumiseen. Muutaman tunnin päästä oli kampaus valmiina, eikä sitä meinannut uskoa todeksi. Kotona meni hetki hiusten ihasteluun, ja sitten oli meikin vuoro. Siinä ei kestänyt kovinkaan kauan, koska se oli harjoiteltu jo edellisenä päivänä. Sitten olikin jo puvun päälle laittamisen aika, ja tämän jälkeen kiiruhdin nopeasti peilin eteen katsomaan, miltä näytän. Kauan ei kuitenkaan ehtinyt katsoa kuvajaista, sillä siinä vaiheessa iski pienoinen paniikki. Mikään ei vaikuttanut olevan valmiina, ja kaikki ta- 15 varat tuntuivat olevan hukassa, vaikka ne olivat ihan valmiina. Koululle tultua alkoi heti isoääninen toisten pukujen, kampausten ja yleisen ulkonäön kehuminen ja tietenkin kaikkien kavereiden etsiminen. Se ei kuitenkaan ollut hankalaa, koska heti ensimmäiseksi otettiin ryhmäkuvat, joten kaikki olivat auditorion läheisyydessä. Ryhmäkuvaus, kuten arvata saattaa, ei ollutkaan niin nopeasti ohi kuin oli luullut, sillä jokaisen kuvanoton jälkeen jostakin ympäriltä kuului, kuinka joku ei ollut ollut valmis kuvaan tai kuinka silmät olivat menneet kiinni. Ryhmäkuvauksen jälkeen alkoivat parikuvaukset, joiden aikana kaikki levittäytyivät ympäri koulua odottamaan omaa kuvausvuoroaan, josta, ainakin minun tapauksessani, parini piti huolta. Parikuvien jälkeen oleiltiin koululla, kunnes oli yläkoululla käynnin aika. Oli aivan ihana nähdä vanhoja opettajia ja tuttuja ja vaihtaa kuulumisia. Kavereillani ja minulla tuli jopa poikettua entisen käsityönopettajamme luokassa. Heti luokkaan astuttuamme opettaja alkoi kysellä, oliko kukaan meistä tehnyt itse tai teettänyt pukuja. Aika kului huomaamatta ja pian oltiin jo kävelemässä alakoululle. Ulkona oli todella kylmää ja tiet olivat jäässä. Tämä hankaloitti huomattavasti kävelemistä. Onneksi parini piti huolta siitä, etten kaatunut. Oli ensimmäisten tanssien aika. Koulun eteisaulassa kävi suuri hyörinä, kun odotettiin tanssien alkua. Alkujännityksestä huolimatta tanssit menivät kuitenkin (suurimmilta osin) virheittä ja olivat hyvin nopeasti ohi. Tämän jälkeen siirryttiin koulun kautta Kempelehallille, jossa oli odotettavissa jo selvästi suurempi yleisö. Pukuhuoneissa kävi suuri kuhina, kun mietittiin, tanssitaanko kengät jalassa vai ilman, kohennettiin meikkiä, korjailtiin pukuja ja suihkutettiin pullokaupalla lisää lakkaa kampauksiin. Ei kuitenkaan mennyt kauankaan ennen kuin kaikki olivat alakerrassa verhon takana ja yritettiin järjestäytyä parijonoon. Verhon takaa astuessa yleisön eteen huomasi, kuinka paljon ihmisiä meitä oli katsomassa, mutta sitä ei enää osannut stressata. Tanssit menivät erittäin hyvin, sillä niitähän oli harjoiteltu useasti samassa tilassa. Kempelehallin tanssien jälkeen osa tanssijoista lähti käymään kotona, mutta osa suuntasi heti suoraan Zeppeliniin. Zeppelinissä vallattiin aika lailla kaikki Coffee Housen sohvat ja muut istumapaikat. Itse Zeppelinin omistaja käveli ohi ja selitti vitsaillen seuranaan olevalle miehelle, kuinka kempeleläiset nuoret pukeutuvat juhlallisesti. Kävimme myös pienellä porukalla järkyttämässä Pingua pyytämällä häntä kuvaan meidän kanssamme. Ruokailu Rossossa ei olisi voinut olla sopivampaan aikaan, sillä kaikilla alkoi jo olla nälkä. Me täytimme puolet koko ravintolasta, ja pöytäseurueet muodostuivat erilaisten kaveriporukoiden sekoituksista. Yhdessäkään pöydässä ei näyttänyt olevan tylsää. 16 aiheuttivat suurta hankaluutta alasmenon aikana, mutta kaikki selvisivät niistä kunnialla alas. Oli hauska huomata katsomassa olevien ihmisten määrä rinkiä kiertäessä. Näki useita tuttuja, iloisia kasvoja, mutta kaikki katsojat hymyilivät. Zeppelinin tansseissa oli selvästi paras fiilis ja meno, ja se myös varmasti välittyi katsojille. Ja jos joku teki virheitä, niin kukaan ei välittänyt. Ihmiset lähtivät syömästä kuka milloinkin, mutta kuitenkin alle tunti ennen tansseja kaikki olivat toisen kerroksen käytävässä ja pukuhuoneissa taas kohentelemassa ulkonäköä ja vaihtamassa kenkiä. Yläkerrassa nähtiin myös vanhempia kameroiden kanssa ottamassa kuvia ja koulumme opettajatkin käyttivät ahkerasti kameraa. Uskaliaimmat tanssijoista kävivät kurkkimassa sitä ihmismäärää, joka kerääntyi katsomaan meidän kohta alkavia tanssejamme. Ennen kuin edes huomasi, meidät hätistettiin parijonoon ja alkujuonto alkoi kolmatta ja viimeistä kertaa. Se oli menoa silloin. Liukuportaat, vaikkakin pysäytetyt, Tanssit kuitenkin olivat ohi yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin. Kolmen kuukauden harjoittelu ja itse tanssit olivat takana. Jäljellä oli enää vanhempien ottamat pari- ja ryhmäkuvat, joissa suurimmaksi ongelmaksi osoittautui se, ettei ikinä oikein tiennyt, mihin kameraan pitäisi katsoa. (Todisteena on kymmeniä kuvia, joissa kaikki kuvattavat katsovat vähän eri suuntiin.) Päivä ei kuitenkaan ollut vielä ohi, ei lähellekään. Jäljellä oli vielä Töpärin jatkot. Pikainen käväisy kotona, vaatteiden vaihto ja taas oltiin menossa – tosin eri kengillä. Lopullisesti kotiuduin vasta kahden aikaan. En kuitenkaan päässyt heti nukkumaan, vaan hiukset piti vielä avata. Kello oli jo yli kolme, kun pääsin sänkyyn. Takana noin vuorokausi valvomista, edessä monta tuntia unta. Viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, että jos vaikka nukkuisi koko lauantain. 17 Raportti: Iiro Mäki Kuvat: Tiina Mustonen ja Aleksi Tuomela Ja se toinen näkökulma Vanhojenpäivänä käväisin ensimmäisen kerran hereillä suunnilleen puoli kolmelta yöllä. Ennen kuin jatkoin uniani ajattelin kauhistuneen huvittuneena, kuinka moni tyttö oli jo hereillä ja laitattamassa tai menossa laitattamaan hiuksiaan. Muistelin parini sanoneen aikovansa herätä kolmelta. Epätavallisen tyytyväisenä omaan herätysaikaani vajosin takaisin uneen. Kello herätti minut noin tuntia ennen kuin tanssijoiden oli viimeistään oltava koululla. Kaikkien vaistojeni vastaisesti nousin ylös heti, sillä ajattelin, ettei tällaisena päivänä sovi nukahtaa uudelleen. Tavallisesti herään noin kymmenen minuuttia ennen kouluun lähtöä, mutta periaatteessa koko lukion toisen vuoden merkittävimpänä päivänä halusin kerrankin pelata varman päälle (olin syvästi tietoinen myös siitä, että parini luultavasti tappaisi minut, mikäli aikataulussani ilmenisi jotakin hämminkiä). Ajoissa herääminen oli etenkin siinä mielessä järke- vää, että edellisiltana olin todennut frakin pukemisen olevan itse asiassa paljon vaikeampaa tai ainakin hitaampaa kuin voisi etukäteen luulla. Ja sitä rusetinpentelettähän en missään vaiheessa saanut täysin suoraksi. Frakin olin alun perin suunnitellut hankkivani hyvissä ajoin jo alkusyksystä. Luonnollisesti sain asian hoidetuksi kuitenkin vasta marraskuun puolivälissä lievän paniikin ehdittyä jo piiskata minua toimimaan. Vielä marraskuussakin sopiva frakki löytyi kuitenkin helposti ja suhteellisen lyhyessä ajassa. Lyhyt aika tuntui siinä mielessä hyvältä, että frakkien sovittaminen ahtaassa ja ilmanlaadultaan tukalassa pukuvuokraamossa oli luonnollisesti täyttä tuskaa. Saatoin toki lohduttautua ajatuksella, ettei tytöillä ole ainakaan helpompaa. Koululla aamupäivä sujui suhteellisen rennoissa merkeissä ja huolta tarvitsi kantaa oikeastaan vain kahdesta asiasta: pari- 18 kuvien aikatauluista ja siitä, etteivät vaatteet sotkeudu syödessä. Hieman yllättäen minua ei juurikaan jännittänyt – ei ennen kuin seisoimme alakoulun aulassa odottamassa ensimmäisen tanssin alkamista. Eikä alakoulun tanssia edeltänyt jännitys ollut kuitenkaan yhtään mitään verrattuna jännitykseen ennen Kempelehallin tanssia tai – herran jestas – Zeppelinin tanssia! Jännitys ei johtunut siitä, että olisin pelännyt mokaavani, vaan yksinkertaisesti ajatuksesta niin monen ihmisen edessä esiintymisestä. Tansseja oli tietysti treenattu jo joulukuusta alkaen, joten kaikki oli suhteellisen hyvin hallussa. Edellisen illan kenraaliharjoitusten jälkeen minulla oli myös jo jonkinlainen käsitys siitä, miten opiskelijoiden itse suunnittelema tanssi päättyisi. Tangonkaan tahdissa pysyminen ei tuntunut enää niin mahdottomalta kuin aluksi. Lopulta tanssit menivät tietysti oikein hyvin. Alakoulun tanssi sujui ehkä parhaiten sen vuoksi, ettei alakouluikäisten lasten edessä esiintyminen aiheuta lähellekään sellaisia paineita kuin yläkoululaisten, omien vanhempien tai satunnaisten Zeppelinissä kävijöiden. Ainoan kunnolla näkyvän mokamme teimme parini kanssa Kempelehallilla ja huvittavasti vieläpä koko shown toiseksi helpoimmassa tanssissa – kohdassa, jossa emme olleet kertaakaan mokanneet edes harjoituksissa. Tämä todistaa, että yllätyksiä sattuu, mutta juhlapäivänä ne kannattanee ohittaa nauramalla. Päivän saldoksi jäivät kipeät jalat, muutamilla kahvipisaroilla koristeltu kauluspaita, frakista revennyt nappi ja ennen kaikkea hyvä mieli. 19 Vanhojentanssit juonsivat suomeksi Saara Kela (yläkuvassa oikealla) ja ruotsiksi Jonatan Mattson (alakuvassa vasemmalla). 20 IO RT PA Artikkeli ja kuvat: Mari Hietala 0 10 Suurin osa niistä, jotka eivät ole ikinä olleet osallisena partiotoiminnassa, ajattelee sen olevan solmujen tekoa ja metsässä vaeltamista. Totuushan on yleensä tarinoita ihmeellisempää, myös partiossa. Partiossa ei todellakaan ole kyse vain vaeltamisesta ja erätaidoista. Voisin jopa sanoa, että suurimmalle osalle partion hohto ei enää lapsuusvuosien jälkeen ole opetettavissa asioissa, vaan niissä ihmisissä, jotka ovat toiminnassa mukana, ja elämyksissä, joita saa kokea. Jos partiolaiselta kysyy, mistä partiossa on kyse, ei varmaankaan yksikään partiolainen osaa vastata kysymykseen yksiselitteisesti. Tämäkin osoittaa, kuinka erilaisia asioita partio itse kullekin tarkoittaa. Jos partion olemus kuitenkin pitäisi jotenkin tiivistää, sanoisin sen olevan upeita kokemuksia, ihania ihmisiä ja erilaisia elämäntaitoja. Kuulostaa joltain mainoslauseelta, mutta se ei ole sitä. Samantyyppisen vastauksen saa vaikka keneltä lapsuusiän ohittaneelta partiolaiselta. Kempeleessä toimii sekalippukunta Samposet, jossa on sekä poikia että tyttöjä. Samposet on toiminut vuodesta 1959. Samposet juhli vuonna 2009 50-vuotista taivaltaan. Koko suomalainen partiotoiminta pääsee tänä vuonna juhlimaan, A TT O VU Nyrjähtäneitä nilkkoja ja suihkulähteessä uintia sillä on kulunut sata vuotta siitä, kun partiotoiminta rantautui Suomeen. Ennen Samposia Kempeleessä oli tytöille ja pojille omat lippukunnat, Samposiskot (perustettu 1966) ja Samposepot (1959). Nykyisin Samposiin kuuluu yli 200 jäsentä. Samposilla on oma lippukuntalehti Lättyset. Siihen kirjoitetaan kaikenlaisista vuoden aikana olleista tapahtumista. Lättysissä on kuitenkin yksi ongelma sitä lukevat myös nuoremmat partiolaiset, eli meidän vähän vanhempien pitää ”hieman” rajoittaa, mitä sinne tuotamme. Lättysiin kirjoitetaan melkein kaikista vuoden tapahtumista. Tapahtumien kirjoa Tapahtumia on päästä päähän: koko lippukunnan yhteisiä leirejä, erilaisia juhlia ja eri porukoiden itse järjestämiä kämppäreissuja erilaisissa kokoonpanoissa. Kaikki tapahtumat ovat yhtä hauskoja, mutta ylitse kaiken ovat yleisesti kesäleirit ja omat kämppäreissut. Samposten kämppä sijaitsee Tyrnävällä Ängesleväjoen varrella, tuttavallisemmin Ängesvenäjällä. Lähistöltä löytyy myös Pohjolan Pirteitten, tuttavallisemmin Pöpien, kämppä. Kämppäreissuja saatetaan kuitenkin pitää minkä tahansa lippukunnan kämpällä ympäri Suomea. Mei- 21 Samposia Jyväskylän-reissun ryhmäkuvassa. dän porukka, sopivasti nimetty Random, on käynyt reissussa myös Iissä ja Kuusamossa. Iissä tulivat tutuiksi lautapelien salat, sillä suoritimme lautapelililjaa eli pelasimme lautapelejä 24 tuntia putkeen. Trivialia pelatessa opimme varsin mielenkiintoisia asioita, kuten sen, että Itämeri ja Välimeri ovat sama asia ja että maailman syvin järvi on Siperia. Samaisella reissulla tutustuttiin myös kamikazeyökkösiin eli yökkösiin, jotka hakeutuivat koko ajan kynttilöiden läheisyyteen ja lopulta steariiniin. Kuusamossa oli varsin epäpartiomainen reissu, sillä sen aikana pojat kävivät use- aan kertaan keskustassa kaupassa ja illat kuluivat erilaisten elokuvien parissa. Osa niistä oli hyviä, osa huonoja. Tämän reissun kuului olla vain kahden yön mittainen, mutta yhtäkkiä sitä keksittiin pidentääkin yhdellä yöllä, vaikka koulujen alku olikin lähellä. Matkassa oltiin kahdella autolla, joiden välillä kommunikoitiin radiopuhelimitse. Matkalla tulivat tutuksi sekä matkan nähtävyydet että porojen sukulaisuussuhteet. Retken vanhimmat menivät viimeisenä yönä kiltisti nukkumaan meidän nuorempien paistaessa kalaa ja saunoessa. Kuusamossa tuli myös todistettua, vaatteet päällä, Kuusamojärven veden olevan lämpimämpää kuin ilma yöllä. 22 Mutta kuten jo mainitsin, kesäleirit ovat yleensä ylitse kaiken muun, ja kokemuksien rinkkaan on jo ehtinyt kerääntyä paljon erilaisia elämyksiä ja taitoja niiden lomassa. Rakkaimpiin kesäleirimuistoihin kuuluvat Partiosadalla ollut yöherätys. Se toteutettiin hyvin ärsyttävän lastenlaulun voimin, joka aluksi kuulosti pikkulasten naurulta ja sitten ammattikouluopiskelijoiden suosimalta musiikilta. Laulussa annettiin aamujumpan ohjeet, ja näin ollen myös meidän piti piirissä totella laulua. Tämän jälkeen saatiin keksiä ja mehua. Samaisella leirillä keksittiin vastaus kysymykseen, kuinka monta samposta saadaan mahtumaan Niger-telttaan, (Niger- teltta on sellainen Nuuskamuikkusen teltan näköinen teltta), ja aika monta samposta sinne mahtuikin, parhaimmillaan viisitoista. Voisin jopa uskaltaa sanoa, että leirin paras meno oli siellä teltassa. Tekemiset jääkööt meidän omaan tietoomme. Keksimme muun muassa hyvää käyttöä jesarille. Partiolaiset matkustavat On niitä muitakin tapahtumia kuin vain meidän oman lippukuntamme, ja niihin matkustetaan tavallisesti joko autokyydein tai bussilla. Bussimatkat ovat yleensä hyvin rattoisia, ja tarjolla on ajanvietettä nuk- Niger-telttaan mahtuu vaikka viisitoista samposta. 23 kumisesta laulamiseen ja elokuvien katsomiseen. Henkilöautoilla matkustus on joskus ollut mielenkiintoista ja mielikuvituksellista, koska kerrankin seitsemälle hengelle tarkoitetussa autossa on ollut kyydissä yksitoista henkilöä. Ihan hyvin mahtui: etupenkillä oli kuskin lisäksi kaksi, kolme istui auton keskipenkeillä, yksi keikkui heidän sylissään ja yksi makasi päällä, ja sitten auton takana pienessä tilassa kyhjötti kolme. Ei mitään ongelmia. (En kuitenkaan suosittele kokeilemaan tätä kotona.) Itse reissuissakin on tietenkin koettu kaikenlaista. Uusimpien kokemusten joukkoon kuuluvat viime syksyn Seinäjoenreissulla valssin tanssiminen keskellä kauppakeskusta. Myös eräs lippukuntamme jäsen kävi hieman uimassa paikallisessa suihkulähteessä. Hätä ei kuitenkaan tullut, oltiinhan siinä kaikki partiolaisia. Ei muuta kuin muovipussi jalan ympärille pompulan avulla, jottei märkä kenkä kastelisi kuivaa sukkaa. On tämä lähiseutukin tullut tutuksi partion myötä. Viime kesän lopussa meille johtajaikäisille järjestettiin Amazing Scout Race, jossa suoritettiin erilaisia tehtäviä ympäri Kempelettä. Tehtäviin kuului muun muassa vaihtoehtoisesti värjätyn puuron, maidon ja kiisselin tai puolen litran limsan ja litran jäätelön syönti. Pääsimme myös harjoittamaan hyviä tekoja pakkaamalla paikallisen Prisman asiakkaiden kasseja, innostuimme siitä niin paljon, että kävimme vapaaehtoisesti pakkaamassa niitä yhtenä iltana. Olemme myös yhdessä ta- pahtumassa valmistaneet ruokaa Oulun Rotuaarilla ja kävelleet toinen reppuselässä Merikosken silloilla. Kyseisenä iltana todistimme myös Oulun torilla harvinaisen valoilmiön, revontulet. Tietoja, taitoja ja muuta sovellusta Partio tarjoaa myös mitä erilaisimpia taitoja. Itse olen oppinut hoitamaan lapsia viisikuukautisista lähtien. On ihmeellistä, mitä kaikkea saattaa joutua (tai oikeastaan päästä) tekemään. Yhdellä kesäleirillä minulta nyrjähti nilkka, enkä niin ollen saanut osallistua parin päivän rajua liikuntaa vaativaan ohjelmaan. Määräys tuli suoraan sairaanhoitajalta, joka meillä oli leirillä mukana omasta takaa. Sinä aikana kun muut pelasivat erilaisia pallopelejä, pääsin auttamaan keittiössä, jossa homma oli lähinnä ananasten syömistä, ja hoitamaan lapsia. Olihan lasten hoito tullut jo ennenkin tutuksi, mutta kokonaan uutena kokemuksena tuli kaksivuotiaan syöttäminen, jonka aikana sain mukavan makaronilaatikkoa, maitoa ja ketsuppia sisältävän suihkun. Tämäkin loppujen lopuksi vain nauratti. Partiossa kuitenkin oppii myös perinteisiä ja hyödyllisiä taitoja, kuten ruuan laittamista, solmujen tekemistä, puiden hakkaamista ja tulen tekemistä, mutta suurin osa näistäkin taidoista hankitaan erilaisten kokemusten lomassa. Partio on täynnä suuria ja pieniä elämyksiä, enkä ainakaan itse voisi luopua partiosta mistään hinnasta. 24 Artikkeli ja kuvat: Tiina Kilpeläinen Dubai ei ole kansojen sulatusuuni Pussailevat pariskunnat vankilaan, maailman korkeimman rakennuksen hissi savuaa, Dubai konkurssin partaalla. Viimeaikaiset Dubaiuutiset, jotka ovat ylittäneet mediakynnyksen Suomessakin, eivät ole kovin mairittelevia. Elämä kuitenkin jatkuu Dubaissa myrskyistä huolimatta. Arabiemiraatit koostuu seitsemästä emiirikunnasta. Dubai on väkiluvultaan Arabiemiraattien suurin Edellisessä Fiksun nukaupunki, asukkaita on noin 1,8 miljoonaa. Koko Arabiemiraateissa asukkaita on lähes 6 miljoonaa. merossa esittäytyi Luvut kyllä vaihtelevat suuresti, sillä suurin osa Saudi-Arabia. Nyt on asukkaista on expatriaatteja, eivätkä he ole tulleet Arabiemiraattien vuomaahan jäädäkseen. Esimerkiksi intialaisia ro. Oululaislähtöinen Arabiemiraateissa on joidenkin tilastojen mukaan Tiina Kilpeläinen (KTM) jopa 1,75 miljoonaa ja pakistanilaisia 1,25 miljootyöskenteli tietoliikennaa. Paikallista emiraattiväestöä on reilu 10 % väneyrityksen markkiestöstä. Tätä on suomalaisena vähän vaikea hahnointipäällikkönä ennen mottaa. Käytännössä se tarkoittaisi Suomessa, että muuttoaan Dubaihin. vain helsinkiläiset olisivat suomalaisia ja koko muu Suomi olisi ulkomaalaisia. Mitenhän tämä otettaisiin Suomessa vastaan? Monesti arabeja syytetään suvaitsemattomuudesta, mutta täällä kansojen sekamelska elää ihan sulassa sovussa keskenään. Toki paikallinen väestö on huolissaan oman kulttuuri-identiteetin menettämisestä expatriaattien puristuksissa, mutta toisaalta ilman heitä ei olisi ollut mahdollista rakentaa sellaista kaupunkia kuin Dubai on nyt. Dubaihin mahtuu monenlaista Muutimme Dubaihin syksyllä 2005. Ennen muuttoa mielikuva Dubaista oli hyvin perinteinen: loputonta hiekka-aavikkoa, korkeita pilvenpiirtäjiä, kameleita, kultaa ja kimallusta, ihmiset kaavuissa ja islam rajoittamassa elämää. Toki moni näistä asioista onkin tullut todistettua, mutta Dubai on paljon muutakin. Uskonto näkyy ja kuuluu täällä hyvin, mutta myös muiden uskontokuntien edustajille on annettu tilaa harjoittaa omaa uskontoa ja kulttuuria. Myönnän, että oma kuvani arabeista ja islamista rajoittui uutisten varaan ja uutiset harvoin olivat kovin positiivisia. Arabit on leimattu mediassa 25 helposti terroristeiksi ja fanaattisiksi uskonnonharjoittajiksi. Arkielämä islamilaisessa maassa on kuitenkin osoittanut monet ennakkoluulot vääriksi. Viidessä vuodessa kaupunki on kehittynyt paljon. Välillä on tuntunut, että koko Dubai on yhtä suurta rakennustyömaata. On rakennettu kokonaan uusia kaupunginosia, pilvenpiirtäjiä on noussut kuin sieniä sateella, metro on avattu, mereen on rakennettu palmusaaria, ja onpa tänä aikana noussut myös maailman korkein rakennus, 828 metriä korkea Burj Khalifakin. Kehitystä on ollut hauska ihmetellä. Suunnitelmat ovat olleet uskomattomia, ja vain mielikuvitus on ollut rajana. Täällä ei pyöritellä suunnitelmia valtuustossa, vaan päätökset syntyvät nopeasti, ja viimeisen sanan sanoo aina Dubain hallitsija Sheikh Mohammed bin Rashid al Maktum. Häntä palvotaan ja minkäänlaista kritiikkiä ei esitetä. Joka päivä paikallisen sanomalehden etusivulla on hänen kuvansa ja tietoa, mitä hän on milloinkin tehnyt, missä vieraillut ja kenet tavannut. Mukana kulkee tietenkin aina liuta muita “tärkeitä miehiä”. Siinäkään vaiheessa hän ei joutunut kritiikin kohteeksi, kun selvisi, että Dubai on taloudellisissa vaikeuksissa suuren velkataakan takia. Suomessa johtaja olisi heti laitettu vaihtoon ja lööpit olisivat revitelleet asialla. Ei täällä. Väki oli lähinnä raivoissaan siitä, että ulkomaailma hehkutteli asialla. Onneksi kuitenkin naapuriemiraatti Abu Dhabi tuli hätiin ja maksoi osan Dubain veloista pois, jotta lööpit hiljenevät ja maine säilyy. Dubaillahan ei ole juuri öljyä, jota pumpata, jos rahakirstu tyhjenee, toisin kuin pääkaupunki Abu Dhabilla. Maata hallitsee Abu Dhabin sheikki, ja varapresidenttinä ja pääministerinä toimii Dubain sheikki. Heitä ei luonnollisestikaan ole valittu vaaleilla, vaan valta periytyy suvussa. Suomalaisena Dubaissa Arki Dubaissa kulkee pitkälti saman kaavan mukaan kuin Suomessakin: työn, kodin, koulun tai tarhan ja lähikaupan välillä. Viikko tosin rytmittyy niin, että viikonloppua vietetään perjantaina ja lauantaina. Kelit sen sijaan poikkeavat huomattavasti suomalaisesta. Kesällä lämmintä voi olla lähes 50°C ja talvellakin päivälämpötila harvoin laskee alle 20°:n. Silloin tällöin on hiekkamyrskyjä, jolloin hiekkaa on silmät ja korvat täynnä, jos uskaltautuu ulos. Hiekkaa saattaa tosiaankin pyryttää samaan tyyliin kuin lunta, ja näkyvyys voi olla vain muutamia metrejä. Onneksi näitä kelejä on aika harvoin. Sadepäiviä on muutama vuodessa. Silloin liikenne menee ihan kaoottiseksi, sillä tiet lainehtivat sadevesiviemäreiden puuttuessa. Arkiasiointi hoituu englannin kielellä. Kuvittelin opettelevani arabiaa, mutta pian huomasin, että sitä tarvitsee hyvin vähän: suurin osa ihmisistä on muualta tulleita ja 26 puhuu äidinkielenään jotain ihan muuta kuin arabiaa. Ainoat tilanteet, joissa kieltä olisi mukava osata, ovat asiointi joissakin virastoissa, missä on paikallista henkilökuntaa, tai käynti lähimaissa, missä on enemmän paikallista väestöä. Eräs asia kuitenkin poikkeaa suomalaisesta arjesta, ja se on se, että täällä yhden asian toimittamiseen tarvitaan monta ihmistä. Esimerkiksi jos viemäri menee tukkoon, paikalle tulee vähintään kolme korjaajaa: yksi työnjohtaja ja vähintään kaksi miestä tekemään itse työn! Ei ole niin pientä hommaa, että sen voisi tehdä yksi ihminen! Monissa perheissä on arkea helpottamassa kotiapulainen, suuremmissa perheissä useampikin. Puutarhurit kastelevat pihat, sillä mikään ei kasva ilman kastelua. Vierasmaalaisten ja naisten asema vaihtelee Dubaita ei välttämättä voi kutsua kansojen sulatusuuniksi, sillä vaikka erimaalaiset ihmiset elävät sulassa sovussa, silti erimaalaiset eivät ole sulautuneet keskenään. Paikallinen väestö elää omaa elämäänsä, ja me muualta tulleet elämme omaamme, toki paikallisen kulttuurin huomioiden. Paikallista kansalaisuutta on lähes mahdoton saada, vaikka olisi esimerkiksi naimisissa paikallisen kanssa tai syntynyt ja asunut koko ikänsä täällä. Tänne halutaan ihmisiä tekemään töitä, ja sen jälkeen kun työt on tehty, heidän pitää poistua. Maahan ei haluta epäsopivaa ainesta hengailemaan. Ennen työ- ja oleskeluviisumin myöntämistä täytyy käydä verikokeissa, missä varmistetaan, ettei ole mitään tauteja, esimerkiksi hiviä. Viisumia ei myöskään saa, jos ei ole työpaikkaa. Eli työttömiäkään tänne ei haluta! Työssäkäyvä voi sponsoroida myös perheen viisumit, mutta tämäkin edellyttää tiettyä tulotasoa. Vierastyöläiset ovat rakentaneet Dubain, mutta heillä ei ole juuri oikeuksia. Rakennusmiehiä tulee Aasiasta, ja heidän elinolonsa täällä ovat kurjat. He asuvat valtavissa parakkikylissä, missä samaan huoneeseen on sullottu niin monta miestä kuin sinne suinkin mahtuu. Työpäivät on pitkiä ja palkka minimaalinen. Ehkä se on parempi kuin heidän kotimaassaan, mutta suurimman osan palkasta he lähettävät kotiin perheilleen. Usein myös työntekijöiden passit ovat työnantajan hallussa, mikä meikäläisittäin tuntuu hurjalta. Työnantaja on voinut kustantaa heidän matkansa tänne ja hoitaa viisumin, mutta ensimmäisen vuoden palkka voikin mennä näiden kulujen takaisinmaksuun. Kotimaahankaan ei voi palata ilman passia. Amnestylla olisi täällä työsarkaa. Kaikella kullalla ja kimalluksella on myös se toinen, ei niin kiiltävä puolensa. Länsimaisessa mediassa musliminaiset saavat usein aika negatiivista julkisuutta. Surkuttelemme sitä, kuinka heidän täytyy verhota itsensä kaapuihin ja elää miesten armoilla. Toki naisten asema on hyvin erilainen kuin länsimaissa, mutta erot voivat 27 Emiraattimiehiä valmistautumissa tanssiesitykseen. olla suuret myös eri arabimaiden välillä. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa naiset eivät saa autoa ja muutenkin naisten elämä on rajoitetumpaa kuin esimerkiksi Arabiemiraateissa. Jemenissä tytöt naitetaan joskus jopa kymmenenvuotiaina ja naisten asema on ihan onneton. Toki täälläkin uskonto asettaa tietyt rajoitukset musliminaiselle, eikä hänen ole soveliasta liikkua yksinään esimerkiksi ostoskeskuksissa, vaan hänen tulisi liikkua muiden naisten tai oman miehensä tai lapsensa seurassa. Myös järjestetyt avioliitot ovat arkipäivää. Kaikesta huolimatta elämä länsimaalaisena naisena Dubaissa ei juurikaan eroa Suomesta. Toki länsimaalainenkin nainen joutuu täällä vaikeuksiin, jos alkaa osoittaa tunteitaan liian kiihkeästi julkisella paikalla, pukeutuu liian vähiin vaatteisiin, örveltää humalassa julkisella paikalla tai nostaa keskisormen pystyyn. Eli kädet kannattaa pitää kurissa ja vaatteet päällä. Dubaissa on helppo asua, mutta paikalliset lait on hyvä tuntea ja kunnioittaa niitä, vaikka osa niistä tuntuu meikäläisittäin erikoisilta. Kulutusjuhlia Arabiemiraateilla on yksi maailman suurimmista hiilijalanjäljistä. Täällä ajetaan isoilla autoilla ja yleensä perheessä autoja on useampia. Auton ostopäätöksessä ei tutkita 28 Liikennemerkki kertoo Dubaissakin kaiken olennaisen. hiilidioksidipäästöjä eikä bensankulutusta. Huhtikuun lopulla bensiinin hintaa korotettiin 10 %, edellisestä korotuksesta oli useampi vuosi aikaa. Nyt bensalitra maksaa 1,53 dirhamia, mikä vastaa noin 30:tä senttiä. Onneksi julkinen liikenne on viime vuosina parantunut, mutta ei se vieläkään ole lähellä länsimaista tasoa, metrosta huolimatta. Vettä tuhlataan hurjat määrät kasteluun, sillä ilman kastelua täällä ei olisi mitään vihreää. Lähes kaiken vihreän juurelta löytyy kasteluputki. Vettä käytetään uskomattomat määrät golfkenttien, puistojen ja viheralueiden ylläpitämiseen. Suurin osa ruoasta on tuontitavaraa ja lähiruoka lähes tuntematon käsite. Toki ilmastolla on myös tähän osuutensa. Kulutusjuhlat ovat vielä täydessä kukoistuksessa, kun muu maailma miettii, miten energiaa voisi säästää. Aurinko paistaa lähes joka päivä, ja silti aurinkoenergian käyttö on aivan olematonta. Huvittaa, miten suomalaiset pykäävät aurinkokennoja katolle, vaikka sääolosuhteet eivät ole välttämättä suotuisimmat. Täällä aurinkoa olisi yllin kyllin, mutta sitä ei osata tai haluta hyödyntää. Kierrätys on myös olematonta, mutta onneksi kuitenkin suunta on parempaan päin, vaikka vielä on paljon tekemistä. Asuinalueellamme on suomalaiset kierrätyssäiliöt muoville, lasille ja paperille, mutta siitä ei ole tietoa, mihin kierrätetty jäte lopulta päätyy. En olisi kauhean yllättynyt, jos 29 se joutuu samaan paikkaan kuin muukin jäte. Asuinalueellamme asuu lähinnä ulkomaalaisia, ja luulenpa, että kierrätys on järjestetty lähinnä imagosyistä. Ramadanin aikaan Paikallisia juhlapyhiä on paljon. Suurin osa juhlista katsotaan kuun asenosta, joten niiden alkamista on vaikea ennustaa kovin paljon etukäteen. Kuukomitea kokoontuu ja päättää, milloin on sopiva hetki aloittaa mm. ramadan, joka on muslimien suurin juhla. Ramadanin aikana kaikki syöminen, juominen, tupakointi ja sukupuoliyhteys ovat päivällä kiellettyjä. Paastokuukautena muslimin tulisi muutenkin käyttäytyä hyvin, sillä muuten paastolla ei katsota olevan merkitystä. Ramadan kestää noin kuukauden, ja kaikki aikataulut muuttuvat kyseisenä aikana. Työpäivät ovat lyhyempiä, sillä kuka nyt jaksaa tehdä täyttä työpäivää tyhjällä vatsalla. Ramadanin ajakohta siirtyy joka vuosi hieman aikaisemmaksi. Tänä vuonna ramadan ajoittuu elo-syyskuulle, mikä on myös vuoden kuuminta aikaa. Ramadan vaikuttaa myös länsimaalaisten elämään, sillä ruokaa ei tarjoilla julkisilla paikoilla päiväsaikaan eikä omia eväitä kannata mussutella julkisesti – ei juoda edes vettä. Onneksi nämä rajoitukset eivät koske sentään lapsia. Ramadanin aikaan tärkein kellonaika on paaston päättymisen kellonaika. Siitä ei lipsuta minuuttiakaan. Päivän paaston päättää iftar-ateria, ja ruokaa nautitaan pitkälle yöhön. Myös aamiainen syödään vielä pimeän aikaan. Kaupunki on päivällä huomattavasti rauhallisempi eikä ole niin paljon liikenneruuhkia. Eid-al-Fitria vietetään ramadan-paastokuukauden päättymisen kunniaksi. Juhlan ajankohta määräytyy islamilaisen ajanlaskun mukaan, ja sitä vietetään uuden kuun tultua esiin merkkinä uuden kuukauden alkamisesta. Juhlapäivä alkaa rukouksella, ja sen viettoon kuuluvat vierailut ystävien ja sukulaisten luona, yhteisateriat ja lahjojen anto. Kaikilla on silloin useamman päivän vapaa, myös meillä ei-muslimeilla. Vuosien saatossa paikalliseen elämään on jo tottunut sen verran hyvin, että harva asia jaksaa enää kovasti ihmetyttää. Jos vettä tulee paljon, koulut suljetaan ja sehän kuuluu asiaan. Jos joku hallitsijaperheestä kuolee, siitä seuraa monen päivän suruaika ja radiosta ja televisiosta tulee vaan surumusiikkia. Jos paikallisessa lehdessä kirjoitetaan perheen kurjasta kohtalosta sairauden tai onnettomuuden takia, seuraavan päivän lehdessä on melkoisella todennäköisyydellä juttu siitä, että joku nimettömänä pysyttelevä laupias samarialainen oli maksanut perheen sairaalamaksut. Enemmän ihmettelyä ja kummastelua aiheuttaa melkein se, kun Oulussa menee viikonloppuna Rotuaarille ihmettelemään suomalaista elämänmenoa! Kaikkeen tottuu tai ainakin monen kummallisen asian kanssa oppii elämään. 30 Matkaraportti: Saara Kela Matka rapakon taakse “5.3.2010 klo 14:00, lähtöportti 38, New York”, luin lentolipusta. Siistiä. Olin lähdössä rapakon taakse shoppailemaan. Jo lähtöaulassa meni hukkaan yksi lentolippu. Turvatarkastuksestakin kaikki pääsivät läpi, ja yksi pikkupoika huusi isoon ääneen: ”EI OLLU POMMIA!” Lentokentällä oli taas ne samat kaupat, joihin on ihan pakko päästä vain tavan vuoksi. Pikkuhiljaa etsiessämme mystistä lähtöporttia 38 päädyimme syvemmälle lentokentän uumeniin. Toisen turvatarkastuksen jälkeen pääsimme ahtaaseen ja kylmään matkustamoon Ilta-Sanomien ja New York Timesin kanssa. Siinä polvet kurkussa sitten tulisi menemään ”mukavasti” seuraavat yhdeksän tuntia. Aika lentokoneessa kuluikin nopeasti. Omista pienistä kosketusnäyttötelevisioista sai katsella valintansa mukaan yli 40:tä eri TV-sarjaa ja elokuvaa. Oli enemmän ja vähemmän kansainvälistä, oli musiikkia ja musiikkivideoita, oli sitä ja tätä. Kaikkea löytyi internetiä myöten. Toivoin vain koko matkan, että ruokaankin olisi panostettu yhtä hyvin. Lento oli Suomen aikaan perillä n. klo 23. Hauskintahan tässä oli se, että kello perillä oli 4 pm eli suomeksi klo 16. Ihanan väsynyt olo oli, täytyy sanoa. Jokaiselta maahan tulevalta otettiin sormenjäljet ja uusi kuva, jotka ilmeisesti tallennettiin johonkin tietokantaan. Sisarpuoleni henkilöllisyyttä ryhdyttiin epäilemään, koska passissa oleva kuva oli niin vanha. Hänen passistaan tunnistaa sel- västi henkilön, mutta omassani olen 11vuotias enkä näytä enää yhtään siltä Saaralta! Syke oli varmaan yli kaksisataa, käteni hikosivat ja pelkäsin, että joudun seuraavalla lennolla takaisin Suomeen. Kauan siinä vertailtiin naamoja ja kuvia. Onneksi virkailija sanoikin lopulta ”Welcome to New York!” ja pääsimme ulos terminaalista. Ilma oli kuiva, tuulinen, lumeton ja kalju. Kaikki oli pölyistä ja harmaata. Keltaiset taksit odottelivat jonoina terminaalin edessä tungokseen asti. John F. Kennedyn lentokenttä New Yorkissa sijaitsi reilun tunnin ajomatkan päästä Manhattanin saaresta. Taksikuski kertoi, että matkaan menisi ilman ruuhkia 15 minuuttia. Auton ikkunoista sai nähdä, miten täällä Amerikassa asuttiin. Pienille tonteille ahdetut omakotitalot näyttivät hassuilta, kuin ne olisi leikattu isommasta rivitalon pätkästä. Kaikki talot olivat erivärisiä ja tyylisiä. Paikoin saattoi olla hyvinkin hienoja taloja, mutta välissä romahtamis-pisteessä olevia murjuja. Kuitenkin, mitä kauempana olimme lentokentästä, sitä vauraammaksi ja turvallisemman näköiseksi alue tuli. ”UIJUI! Kattokaa!” isäni huusi ja osoitti eteenpäin. Manhattan siinsi edessä ja kylpi auringonlaskussa. Henkeäsalpaava näky oli kuin suoraan valokuvasta. Aurinko siivilöityi pilvenpiirtäjien lomasta lähes pilvettömältä taivaalta. Mitä lähemmäksi tulimme, sitä rumemmaksi maisema muuttui. 31 Kaduilla haisi ruokakärryjen palava rasva, ja pakokaasu tunki keuhkoihin. Viemäreistä nousi kosteaa höyryä silloin tällöin, ja metron jylinän saattoi kuulla ja tuntea kadun läpi. Autoja vilisi ohi, ja bussien moottorien jylinä kantautui hotellihuoneeseen asti. Kaikki oli isoa ja ihmeellistä. Oli siinä kempeleläisellä ihmettelemistä, kun taloja sai katsella niskat nurin. Manhattanilla on helppo liikkua Manhattan on maailman yksinkertaisin kaupunki liikkua. Kaupunki on kaavoitettu ruudulliseksi, joten siellä on mahdoton eksyä. Yksinkertaisesti: pystysuuntaisten katuejn nimissä on Avenue ja vaakasuuntaisten Street. Ongelmana on, että välimatkat kartalla näyttävät lyhyiltä. Seitsemän korttelin matka voi kävellen kestää tunnin. Manhattanin alue oli suurimmaksi osaksi turvallisen oloista aluetta. Ihmisiä oli koko ajan ympärillä, mikä mielestäni oli hyvä. Monet olivat valmiita auttamaan paikkaan kuin paikkaan, vaikka ei olisi kysynytkään apua. Manhattanin metroverkosto oli erittäin sekava ja monimutkainen, emmekä olisi päässeet perille ilman apua. Itse en tajunnut sen toiminnasta muuta, kuin että laitureita oli kaksi: toiselta kaikki metrot menevät alaspäin ja toiselta ylöspäin Manhattania. Metrossa kaikui jatkuvasti kuulutuksia asemamuutoksista milloin mistäkin syystä. Tajusimme kuunnella niitä vasta sen jälkeen, kun aloimme ihmetellä, miksi metro ajoi pysäkkimme ohi. Onneksi taksit olivat halpoja ja helppoja. Kun nosti käden pystyyn tien- sivussa, heti kurvasi keltainen taksi ottamaan kyytiin. Kahdelta hengeltä parin kilometrin matka oli noin viisi euroa tippeineen. Ei siinä kannattanut kävellä uusia kenkiä puhki kaikkien kassien kanssa. Liikenne toimi yllättävän hyvin. Seisovia autojonoja emme juuri nähneet, vaikka liikennettä oli paljon. Ruokakulttuuri oli juuri sellaista kuin näkee televisiosta: ihmiset kävelevät puolen litran kahvimuki kourassa tai istuvat keväisessä auringonpaisteessa syömässä muovirasiasta nuudeleita. Lähes kaikki myytävä ruoka oli tarkoitettu syötäväksi muualla, mutta monessa paikassa oli yläkerta, jossa saattoi pysähtyä syömään styroksilaatikostaan hampurilaista ja pitsaa. Parhaat ruuat sai juuri niistä pienistä pikaruokapaikoista. Oikeita ravintoloita oli vaikeahko löytää, mutta maassa maan tavalla. Eipähän tarvinnut pitkäksi aikaa lopettaa shoppailua. New York on yksi niistä kaupungeista, joissa on pakko käydä edes kerran elämänsä aikana. Take-away-kahvit ja perusroskaruoka on koettava joskus oikeaan amerikkalaiseen tyyliin. Toisaalta neljän päivän reissusta ei saanut paljoa irti. Kaikki aika meni Manhattanilla, emmekä menneet sen pidemmälle (jos ei lasketa sitä kertaa, kun ajoimme metrolla vahingossa Brooklyniin). Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme käyneet tervehtimässä Vapaudenpatsasta ja käyneet Manhattanin ulkopuolella katselemassa muunkin New Yorkin menoa. Eniten jäin ikävöimään amerikkalaista hampurilaista ja kahden litran tölkkiä jääteetä. Onneksi voin palata tunnelmiin katsomalla Sinkkuelämää ja syömällä Ben & Jerry´s -jäätelöä. 32 Kirja-arvostelu: Iiro Mäki Kuva: Kustannusosakeyhtiö Sammakko Pelkoa ja inhoa 60- ja 70-luvun Amerikassa Gonzojournalismi on jälleen enemmän tai vähemmän ajankohtaista, kun turkulainen pienkustantamo Sammakko julkaisi keväällä muhkean 700-sivuisen kokoelman gonzojournalismin kehittäneen amerikkalaisen toimittajan Hunter S. Thompsonin (1937–2005) lehtijuttuja. Kokoelman nimi on Suuri hainmetsästys, ja sen sisällön ovat suomentaneet Sami Heino, Seppo Lahtinen, Kalle Kinnunen ja Pekka Markkula. Gonzojournalismi on journalismia, jossa lehtijutut muistuttavat usein enemmän proosaa kuin perinteistä asiatekstiä. Ne korostavat toimittajan subjektiivista kokemusta objektiivisuuden tavoittelun sijaan, ja faktaa saatetaan värittää liioitelluilla tai jopa fiktiivisillä yksityiskohdilla. Gonzojournalistiset lehtijutut keskittyvät usein myös seikkoihin, joita perinteiset uutistoimittajat pitäisivät täysin yhdentekevinä, ja vastavuoroisesti olennaisiksi ajateltuja seikkoja saatetaan jättää kokonaan huomiotta. Gonzojournalismi alkoi muotoutua Thompsonin kynästä 1960-luvulla, ja Thompson on sen kehittämisen lisäksi säilyttänyt asemansa sen merkittävimpänä tekijänä. Suuri hainmetsästys sisältää yhteensä 42 lehtiartikkelia, joita on alun perin julkaistu esimerkiksi Rolling Stonessa ja National Observerissa. Artikkelien mitta vaihtelee parista sivusta kymmenien sivujen mittaisiin useissa osissa julkaistuihin järkäleisiin. Jutut ovat peräisin 60- ja 70-luvuilta, ja useimmissa niistä pyritään paljastamaan tuon ajan suurimpia ja kammottavimpia epäkohtia, kuten Yhdysvaltain ”fasistisen” hallinnon hirmutekoja tai maassa yhä vallitsevan rasismin julmia, tekopyhiä piirteitä. Thompson uskaltaa olla kyyninen, mutta artikkeleissa on myös sopivana vastapainona hillittyä toiveikkuutta. Monissa jutuissa on myös sellaista yleismaailmallisuutta, joka tekee niistä suhteellisen ajankohtaisia vielä nykyäänkin. Jotkin kirjan jutut, kuten muutamat, joissa käsitellään Watergate-skandaalia, vaatinevat hieman taustatietoja, jotta kokonaiskuvan saa hahmotettua. Koska kyse on gonzojournalismista, on mukana kuitenkin myös paljon juttuja, joissa taustatiedoilla ei ole mitään väliä. Asioita lähestytään joka tapauksessa sellaisesta näkökulmasta, että 33 sisään pääseminen on periaatteessa helppoa, eikä hyvästäkään historiantuntemuksesta ole sinänsä enempää apua kuin normaalista järjenkäytöstä. Thompsonin tapa käsitellä eri aiheita vaihtelee ihan järkevästä mielipuoliseen, ja tunnustan välillä Suurta hainmetsästystä lukiessani nauraneeni ääneen. Mukana on väistämättä myös muutama tylsempi kirjoitus, mutta useiden juttujen parissa lukija pääsee nauttimaan jopa pelottavan nerokkaista oivalluksista. Jälkeenpäin olen miettinyt paljon, olisiko esimerkiksi Richard Nixon todella voinut pelastaa presidentinuransa ”hitlermäisen loogisesti” aloittamalla ydinsodan Kiinan kanssa, kuten Thompson kirjan ensimmäisessä Watergate-skandaalia käsittelevässä artikkelissa ainakin näennäisen kauhistuneena esittää. Sikäli kuin uskomme suomentajien onnistuneen työssään, Thompson kirjoittaa sulavaa, rikasta ja tyylipuhdasta tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Toimiva rakenne ja näppärät sananvalinnat vaikuttavat merkittävästi siihen, miten hyvin lukijan mielenkiinto pysyy tekstissä, ja Thompson ilmiselvästi tiedostaa tämän. Tekstin tyyli on sopivan asiantunteva mutta myös hyvin spontaani, eikä Thompson arkaile käyttää esimerkiksi alatyylisiä ilmauksia. Aina ei ole helppoa tehdä selvää eroa gonzojournalismin ja proosatekstin välille. Suuri hainmetsästyskin sisältää joitakin juttuja, jotka tuntuvat oikeastaan pikemminkin omintakeisilta novelleilta kuin lehtiartikkeleilta. Gonzojournalismilla onkin selkeästi ihan eri tarkoitus kuin perinteisellä journalismilla, mikä on yksi syy, miksei se tule koskaan korvaamaan tavanomaista lehtikirjoittelua. Tässä mielessä Johnny Depp on ehkä liioitellut sanoessaan, että Thompsonin tekemä vallankumous kirjoittamisessa vastaa Marlon Brandon vallankumousta näyttelemisessä. On kuitenkin selvää, että eräänlaisessa luovan kirjoittamisen vallankumouksessa Thompson on ollut mukana. Häntä voidaan pitää 50-luvulla vaikuttaneen, kirjailijoista ja muista taiteilijoista koostuneen, kapinallisen beat-sukupolven perillisenä, ja sellaiseksi hän myös itse yhdessä Suuren hainmetsästyksen jutuista tunnustautuu. On myös helppoa allekirjoittaa usein esitetty väite, että keskittyessään kaikkiin näennäisiin epäolennaisuuksiin Thompson itse asiassa löytää kaikkein olennaisimman – tapahtumien todellisen, sisäisen luonteen. Ainakaan toistaiseksi Thompson ei ole suuri akateemikoiden palvonnan kohde, mutta melkoisen vankka kulttimaine hänelle on vuosien saatossa kehittynyt. Suuri hainmetsästys on mitä erinomaisin teos sille, joka tuntee kiinnostusta kylmän sodan aikaisia Yhdysvaltoja, gonzojournalismia, itse Hunter S. Thompsonin elämäntyötä tai vain erilaisia luovan kirjoittamisen muotoja kohtaan. Teos on hyvin viihdyttävä, mutta myös sivistää, järkyttää ja ruokkii ajatuksia. Se toimii oivana, peittelemättömänä ja herkullisen erilaisena dokumenttina läntisen maailman likaisestakin historiasta. 34 Teatteriarvostelu: Joonas Vetämäjärvi Piirros: Aleksi Tuomela Viivi & Wagner: nainen ja possu näyttämöllä Kaikkihan meistä tuntevat Viivin ja Wagnerin, turkulaislähtöisen Juban nerokkaimmat luomukset. Kyseisen parivaljakon edesottamuksia on saatu lukea jo kahdentoista sarjakuva-albumin, neljän kirjan ja viiden minialbumin verran. Mutta kuinka moni tietää, että Viivi ja Wagner ovat myös menestyksekkäästi valloittaneet useita teatterilavoja? Oulun Työväen Näyttämö esitti näytelmän helmikuun puolivälissä Oulun kaupunginteatterin tiloissa. Näytelmä alkaa suhteellisen lupaavasti. Sekä Viiville (Hilkka Suvanto) että Wagnerille (Marko Löllö) ominaiset piirteet tulevat suhteellisen selviksi, kun Viivi aloittaa aamunsa tai chi -liikkeillä siinä missä Wagner tallustelee haarojaan rapsutellen jääkaapille. Hahmojen välinen lämminhenkinen sanailu ja naljailu on oikein miellyttävää kuultavaa – tiettyyn pisteeseen asti. Molemminpuoliset mustasukkaisuuskohtaukset ja paikoin köykäisetkin herjat alkavat esityksen loppupuolella jo turruttaa. Eihän näytelmä tietenkään pelkästään näiden kahden hahmon varassa ole. Toinen toistaan rasittavampia roolihahmoja alkaa pursua joka nurkasta. Ensimmäisenä sivuhahmona paikalle ilmestyy adonismainen sähkömies ja jostain kumman syystä sairaanhoitajia, jotka esittävät Viivin kanssa yhteisen laulu- ja tanssinumeron. Muita hahmoja tämän varsin epäolennaisen köörin lisäksi ovat Viivin vanhemmat sekä täti, setä ja mummo ja myös varsin pirullinen paholainen. Näytelmän kompastuskiveksi muodostuvatkin lähinnä jatkuvat ovelle kolkutukset ja sivuhahmojen sisään tungeksimiset. Kun sähkömiehestä on päästy eroon, Saatana kolkuttelee jo ovella sieluja ostamassa. Stripeistä tutut tapahtumat toki taipuvat mukavasti näytelmämuotoon, mutta samalla näytelmän rakenne sirpaloituu ikävästi ja kokonaisuudesta tulee rikkonainen. Onneksi hahmot ovat rasittavuudestaan huolimatta myös viihdyttäviä – hulvattoman mutta hieman kieroutuneella tavalla stereotyyppisen konjakkia naukkailevan ja rivoja puhuvan mummon (Leena Tiainen) suoritus on mahtavaa katseltavaa. Mummo esittää huulisynkkamenetelmän avulla Juicen kappaleen Ei elämästä selviä hengissä. Vähän tätä ennen Viivi äiteineen on hieman tuulettanut näyttämöä vanhan kunnon brittikomediakappaleen tahtiin – kyllä te tiedätte, sen takaa-ajomusiikin. 35 Saatanan toisella tulemisella Wagner pääsee lyhyelle piknikille helvetin maisemiin; siellä vanhaa sikaa pyöritellään ja kiusataan. Mitäs meni, mokoma, sielunsa myymään, siitä joutuu kärsimään. Sian helvetti näyttää aika samalta kuin keskiverron suomalaisen miehen. Ei olutta, sohva hylkii ruumista, televisio ei toimi ja on pakonomainen tarve siivota – kuin suoraan pahimmasta painajaisesta, vai mitä? Musiikkiosuuskin toki löytyy. Lordin vanha kunnon euroviisuissa menestynyt kappale soi, kun sika saa kyydin takaisin kotiinsa. Tätähän ei luonnollisestikaan voi hyväksyä, kun ottaa huomioon sen faktan, että sarjakuvissa Saatana kuuntelee AC/DC:tä. Haluamme oikeutta! Näytelmän kirkkaasti ärsyttävimmät hahmot ovat Viivin rikas Julli-setä ja hänen vaimonsa Fylli, jotka vaikuttavat olevan paikalla lähinnä kerskailemassa omaisuudellaan. Viivin isä ja äiti ovat luonnollisesti hermostuneita, ja tämä on johtaa pienimuotoiseen riitelyyn. Kuitenkin setä ja täti häipyvät melko nopeasti mummon rivoilukohtauksen jälkeen, ja pian painuvat myös kaikki muutkin koteihinsa. “Piru vie!” toteaa Wagner saadessaan käskyn viedä roskat, ja paholaisen varsin epälooginen kolmas tuleminen saa roskat katoamaan. Wagner menee Viivinsä viereen maakaamaan ja pian molemmat nukahtavat. Onnellinen loppu. Yleisesti ottaen Esko Vuorion ja Antti Kairakarin ohjaama näytelmä on varsin huvittava, mutta kokonaisuus on yllättävän köykäinen. Strippien varaan rakennettu juoni ei yksinkertaisesti riitä kantamaan loppuun asti – varsinkin kun välillä vaikuttaa siltä, että juonta ei olekaan. Joka tapauksessa, tämä on varmasti kaikille naisten ja possujen ystäville lähestulkoon pakollinen kokemus. Ei se ota jos ei annakaan. 36 Teatteriarvostelu: Ville-Pekka Turpeinen Lennokasta musiikkitaidetta Kiinasta Kiinalaista uuttavuotta vietettiin helmikuun toisena viikonloppuna, ja tämän vuoden vetonaulaksi oli saatu kiinalaista pekingoopperaa esittävä ryhmä suoraan Pekingistä. Ooppera-nimitys on oikeastaan hieman hämäävä, sillä kiinalaisen oopperan laulutekniikka ei ole samanlaista kuin länsimaisessa oopperassa. Taidemuotona peking-ooppera onkin eräänlaista musiikkiteatteria. Valveen ilmainen esitys 14.2. oli selvästi houkutellut paljon katsojia, sillä päivälle oli jouduttu lisäämään yksi ylimääräinen esitys ja kaikki halukkaat eivät siltikään olleet sopia täpötäyteen Valve-saliin. Vaikka yleisöä oli varoitettu kovasta metelistä etukäteen (Kiinassa on tapana ottaa uusi vuosi vastaan kovan metelin saattelemana, jotta pahat henget pysyisivät poissa), en olisi silti voinut uskoa, miten hirvittävä mekkala pienestä, kuusihenkisestä musiikkisektiosta lähtee. Lyömäsoittimien metallinen kilkutus, satunnaiset ”kimmokeäänet” ja jokin konekiväärin äänenpaineella ja nopeudella nakuttavilta rytmikapuloilta kuulostava loivat korviahuumaavan paukkeen, johon onneksi tottui. Itse esitys oli eri oopperoiden akrobaattisista taistelukohtauksista koostettu sikermä, jonka koreografiat saivat yleisön haukkomaan henkeään. Ensimmäisenä lavalle astui pienehkö ”sotajoukko”, jonka yhtäaikaiset hypyt ja liikesarjat olivat ihan komeaa katsottavaa. Sen jälkeen päästiinkin sitten itse asiaan: Sotilaiden tilalle astui kaksi koreasti pukeutunutta, maalattua henkilöä, jotka näyttivät suoraan olevansa voimallisia hahmoja – syöksemällä kipinöitä suustaan! Tarkalleen ei käynyt ilmi, miten he sen tekivät, mutta voisin olettaa heidän pitäneen suussaan jotain ilotulitteen tai sähikäisen tapaista… Sikermän keskushahmoksi muodostui sinipukuinen naishahmo (ehkä prinsessa), joka oli mukana päätähuimaavimmissa osioissa. Esityksen kohokohdaksi nousi hyvin tyylitelty taistelu, jossa kyseinen nainen otti yhteen parhaimmillaan neljän vihollisen kanssa torjuen jaloillaan näiden heittelemiä keihäitä. Laskin ilmassa parhaimmillaan viuhuneen ainakin kuusi keihästä! Voi vain ihmetellä, montako tuntia sen kaiken koordinoimiseen on mahtanut mennä. Ennen show’n loppua nähtiin vielä hämmästyttävä paikallaan suoritettu puolivolttivoimannäytös, joka osoitti, miten fyysisesti vaativiin suorituksiin esityksen pitänyt ryhmä kykeni. Esityksen lyhyys tuotti ainoan pettymyksen: mittaa sillä oli vain kaksikymmentä minuuttia, vaikka se tuntui puolet lyhyemmältä. Päällimmäiseksi tunteeksi jäi kuitenkin ehdoton hengästyminen. Vastaavanlaista oopperaa olisi voinut katsoa pidempäänkin. Ainakin allekirjoittaneesta se oli moninkertaisesti ns. tavallista oopperaa mielenkiintoisempaa. 37 Sarjakuvasivu Sarjakuva: Pipsa Piekkola Sarjakuva: Ville Aalto Sarjakuva: Joonas Mällinen 38 Konserttiarvostelu: Mari Hietala Vaikeat Ajat @ VaKo Lauantaina 27.2. Teatrialla oli kaikenikäisille musiikinystäville tarkoitettu tapahtuma Vaarallinen kokeilu, tuttavallisemmin VaKo. Tapahtumassa esiintyi useita bändejä, mutta olin katsomassa siellä vain yhden bändin esiintymistä, nimittäin Vaikeiden Aikojen. Vaikeat Ajat on oululainen bändi, joka omien sanojensa mukaan soittaa kuunneltavaa musiikkia. Bändin jäsenet ovat Antti, Juha, Seppo, Joonas, Sami ja Ville. Antti hoitaa laulamisen, Juha ja Seppo heiluvat kitaroissa, Joonas toimii basistina, Sami päästelee sulosointuja koskettimissa sekä perkussioissa, ja Ville rytmittää kaikkia rummuissa ja maustaa lauluja (sekä välipuheita) harkituilla huudoilla. Nykyisen kokoonpanonsa Vaikeat Ajat sai syksyllä 2008. Ennen Vaikeiden Aikojen keikkaa ainoat käsitykseni bändistä olivat sen MySpacesivuston kautta kuuntelemani kappaleet ja ihmeselitykset bändin blogissa. Tämän lisäksi tunsin yhden bändin jäsenen ja olin tavannut kaksi muuta. Juuri ennen keikan alkamista, roudauksen aikana, hankin itselleni paikan ihan eturivistä, sillä pitihän päästä parhaille paikoille. Heti keikan alettua huomasin kuitenkin seisomapaikkani olevan ilmeisesti bändin suurimpien fanien joukossa, sillä ryhmä vieressäni heilui kovasti mu- siikin tahdissa ja piti suurinta ääntä biisien aikana. Bändin soittajista keikan aikana eniten huomiota sai kitaralla taiteileva Juha, joka tunnetaan myös nimellä Lallukka, koska hän sai kaikki, sekä mies- että naispuoliset, katsojat hulluiksi. Hän myös liikkui eniten pitkin lavaa ja hyppäsi ajoittain lavalta alas ihan katsojien viereen, niin kuin maailmankuulujen bändien solistit ja soittajat konsanaan. Katsomossa vilkkui myös I love Lallukka -kyltti. Bändin solisti, Antti, sai hieman laimeampaa suosiota Antti ei aina ole huono -kyltillä. Hän myös puhui kaikki välispiikit, eikä sanottavan puutteesta voi moittia. Vaikeiden Aikojen esiintymisestä näki, että bändin jäsenillä on oikeasti hauskaa soittaessa ja he soittavat hyvin yhteen. Hyvä fiilis tarttuu myös katsojiin, eikä kukaan voi olla hymyilemättä keikan jälkeen. Myös biisien sanoitukset aiheuttavat hilpeyttä, kuten henkilökohtaisen suosikkini Ihana elämä -biisin sanat ”Milja tahtoo lättyjä/ ja kermavaahtoa/ ja päälle vielä mansikoita – –”, koska ne ovat hyvin erikoiset eikä niissä välttämättä ole mitään syvempää merkitystä. Vaikeiden Aikojen musiikkia on kuunneltavissa bändin MySpace-sivustolla sekä Mikserissä. Näinä aikoina bändi nauhoittaa uusia biisejä. 39 Sarjakuva: Tinna Iina Korkala Sarjakuva: Ella Myllys 40 Elokuva-arvostelu: Mari Hietala Ajan kahleissa The Notebook – Rakkauden sivut, Titanic, A Walk to Remember – Muistojen polku ja Ylpeys ja ennakkoluulo ovat kaikki tunnettuja romanttisia elokuvia. Samaan sarjaan kuuluu Audrey Niffeneggerin kansainväliseen menestyskirjaan Aikamatkustajan vaimo (2004) perustuva samanniminen elokuva, jonka on ohjannut Robert Schwentke ja joka ilmestyi vuonna 2009. Aikamatkustajan vaimo kertoo Clare Abshiren ja Henry DeTamblen rakkaustarinan, joka ei kuitenkaan ole ihan tavallinen, sillä Henry on aikamatkustaja. Aikamatkustajana Henry voi matkata sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Henry ei kuitenkaan itse pysty määräämään, milloin matkustaa tai mihin matkustaa. Elokuva kertookin näiden kahden henkilön tarinan, jossa rakkaudella ei ole rajaa ajassa eikä paikassa. Clare on tavannut Henryn ensimmäisen kerran ollessaan kuusivuotias, mutta Henry tapaa Claren ensimmäistä kertaa ollessaan 28-vuotias. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta elokuvaa katsoessa juonen seuraamista aikahyppäykset eivät vaikeuta, sillä erilaiset siirtymät on toteutettu huolella. Kaikki aikasiirtymät eivät kuitenkaan avaudu heti ensi katsomalla, sillä osa aikasiirtymistä toimii takaumina, joissa paljastetaan vähän tulevasta. Aikamatkaamisen monimutkaisuuteen ei kuitenkaan sekoa, sillä elokuvan juoni etenee hyvin selkeästi niistä huolimatta. Aikamatkustajan vaimossa on paljon samoja elementtejä Nicholas Sparksin kirjoista tehtyjen elokuvien kanssa, ja elokuvan voisikin luulla olevan Sparksin käsialaa, ellei tietäisi, että se on Niffeneggerin kirjoittama ja ettei Sparksin kirjoissa yleensä käsitellä normaalista poikkeavia asioita, kuten hieman scifi-maailmaan kuuluvaa aikamatkustusta. Tämä tietynlainen scifi-taso ei kuitenkaan tuo itse elokuvaan scifimäistä tunnetta, vaan elokuva on täyttä romantiikkaa. Aikamatkustajan vaimossa erilaiset värit ovat suuressa roolissa. Onnellisissa kohtauksissa ja muistoissa värit ovat hyvin kirkkaita, jopa liioiteltuja, kun taas epätoivoa ja vihaa kuvataan harmaammilla sävyillä. Neutraalit kohtaukset ovat normaaliväreillä. Tätä eroa ei kuitenkaan huomaa helposti. Näyttelijävalinnat ovat osuvia, sillä Rachel McAdams tekee loistavan roolisuorituksen Claren roolissa. McAdams jatkaa The Notebook – Rakkauden sivut -elokuvassa nähtyä elinvoimaista rooliin eläytymistä ja on haastatteluissa kertonut lukeneensa Aikamatkustajan vaimo -kirjan useaan kertaan, jo ennen kuin tiesi elokuvan tekemisestä mitään. McAdams on saanut annettua rooliin tietynlaista uskottavuutta ja aitoja tunteita. Roolisuorituksissa McAdams toimii myös hyvin yhteen Henryä esittävän Eric Banan kanssa. Banan ja McAdamsin välillä huomaa jo heti elokuvan alussa kemiaa, ja harvoilta jää eloku- 41 van alussa huomaamatta se rakkaus, joka vallitsee Claren ja Henryn välillä. Yleensä kirjoista tehdyt elokuvat jäävät kirjan varjoon, mutta Aikamatkustajan vaimo ei tähän sorru, vaan on hyvä lisä kirjaan. Aikamatkustajan vaimo ei kuitenkaan ole pelkkää romantiikkaa ja elämän katselua vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan elokuvassa on myös draaman aineksia, kuten hyvin vahvasanaisia riitoja ja jopa kuolema. Näin ollen elokuva sopii myös niille, jotka eivät pidä romanttisista komedioista, mutta sietävät romantiikkaa. Aikamatkustajan vaimo on ajatuksia ja tunteita herättävä elokuva, joka kestää use- an katselukerran. Elokuva voi vaatia monta katselukertaa, jotta huomaisi kaikki pienet asiat, joita se sisältää. Suosittelen Aikamatkustajan vaimoa sellaisille ihmisille, jotka jaksavat yhä edelleen uskoa hyvään maailmassa, mutta eivät kuitenkaan ajattele elämän olevan kokonaan pilvissä kävelyä. Elokuva on pakollista katsottavaa romantiikan ystäville. Herkimmille ja tunteikkaimmille katsojille suosittelen seuraksi nenäliinapakettia, sillä jopa hieman kovempiakin katsojia voi alkaa itkettää elokuvan aikana. Kirjan lukeneena sanon, että elokuva on melkein pakko katsoa, jos on lukenut kirjan. ghghghghghghghghg Runo: Iiro Mäki kun kesä linnut perkeleet autoissa, joissa ilmastointi ei toimi kukat kun kesä ruohoa, aavistus totuutta pinnalla suolaista hikeä ja kuumaa, kuivaa hiekkaa 42 DVD-arvostelu: Joonas Vetämäjärvi Popin kuninkaan testamentti Michael Jackson: This is it Taustavoimat kehuvat viime kesänä hämärissä olosuhteissa menehtynyttä Michael Jacksonia. Hän oli hieno mies ja monien sankari; hän oli tehnyt kovasti töitä Lontoon This is it -konserttisarjansa eteen. Näin alkaa samanniminen dokumentti Jackon viimeisten kiertueiden harjoituksista ja suunnittelusta. Mutta tekikö Jackson todella niin kovasti töitä esiintymisensä eteen kuin väitetään? Lyhyt vastaus on kyllä. Jacko teki melkoisen päivätyön valitessaan taustalleen tanssijat ja soittajat, suunnitellessaan massiivisen esityksensä ja vieläpä harjoitellessaan toistakymmentä kappaletta, joita ei ollut laulanut (tai tanssinut) lähestulkoon vuosikymmeneen. Mitä esitykseen sitten olisi sisältynyt? Paljon kaikkea. Dvd:n – ja oletettavasti myös konserttien – avauskappale on Thrillerin legendaarinen aloituskappale Wanna Be Startin’ Somethin’, joka tekee saman tien selväksi sen, että Michael Jackson on palannut ja aikoo räjäyttää Lontoon. Lavan alta tulevien hydraulisten laukaisimien avulla ilmaan lennätetyt taustatanssijat ovat oiva veto. Koreografiat ovat jo tässä vaiheessa tyrmääviä. Ainoa ongelma on Jackon laulusuoritus tai oikeammin sen puute: allekirjoittaneen korviin nimittäin kuulostaa enemmänkin siltä, että suuri osa kappaleesta tulee nauhalta Jacksonin mutistessa jotain epämääräistä kertosäkeiden kohdalla. Sama ei kuitenkaan onneksi jatku koko elokuvan ajan. Digitaalisesti luotu tanssiva futuristinen armeija elävöittää kappa- lettaThey Don’t Care About Us, ja itse maestro todistaa osaavansa vielä laulaa – vaikka jo mainittu noin kymmenen vuoden esiintymistauko on jälkensä jättänyt. Smooth Criminal menee myös suunnilleen samalla kaavalla. Kappale on saanut tuekseen uuden, mafiahenkisen videon. Jacko todistaa jälleen osaavansa laulaa. Sitten seuraa elokuvan parhaimmistoa Jackson 5 -sikermä (Jackson 5 oli Jacksonin veljesten vuosikymmenten takainen yhtye). Sikermä sisältää kappaleet I Want You Back, The Love You Save ja I’ll Be There. Sikermän aikana kuullaan kuolemattomia kappaleita ja uskomatonta soittoa (kuunnelkaa esimerkin vuoksi vaikkapa räheet slap-bassottelut). Ainoaa miinusta tulee taas taustanauhojen käytöstä – olisin suonut yhtyeen jäsenten saapuvan lavalle. Ehkä heidän olikin tarkoitus tulla itse konsertteihin. Loppuosa elokuvasta on sekin silkkaa mannaa MJ-faneille: duettona taustalaulaja Judith Hillin kanssa esitetty I Just Can’t Stop Loving You, uuden (mutta valitettavasti alkuperäistä tyylittömämmän) 3D-videon taustalleen saanut Thriller ja sitä seuraava vähintäänkin yhtä legendaarista statusta kantava Beat It. Viimeksi mainittuun sisältyvät yleisönhuudatukset olisivat epäilemättä villinneet ihmiset Lontoossa, ja australialaislähtöinen kitaristi Orianthi Panagaris revittelee kappaleen soolossa sen verran äkäisesti, että soolon alkuperäisen soittajan – Eddie Van Halenin – asettama rima ei jää kauas. Samainen neitonen saa myös mainitta- 43 van roolin seuraavassa Black or White -kappaleessa. Kolme viimeistä kappaletta ovat hieno huipennus elokuvalle. Ilmastonmuutosta vastaan kampanjoiva Earth Song on sekin saanut taustalleen uuden 3D-videon. Kappale alkaa tunteikkaasti, mutta sen loppupuolella yleensä oleva kliimaksi jää tulematta – alkuperäisen version komea raspaus on vaihdettu falsettiin. Seuraava, elokuvassa toiseksi viimeisenä esitetty kappale on Billie Jean. Tämä kappale on luultavasti kaikille tuttu, vaikkei Jackosta erityisemmin välittäisikään. Samaa voi myös sanoa kappaleeseen liitetystä klassisesta koreografiasta: lanneliike, pyörähdys, moonwalk. Tämän hienon teoksen jälkeen ilmoille rävähtää räväkkä Man in the Mirror, ja sen jälkeen onkin lopputekstien aika. Onko tämä elokuva siis osoitus siitä, että Popin Kuninkaan kuolemalla halutaan rahastaa – vai onko se osoitus siitä, että Popin Kuningas todella oli valmis vielä viimeisen kerran näyttämään mahtinsa ja jättämään valtaistuimensa lopullisesti? Elokuvassa on kieltämättä rahastuksen makua, mutta toisaalta – olihan luvassa loistava show. Saimme myös nähdä, miten Jacko itse suhtautui esiintymisiin ja yhteistyökumppaneihinsa. Useamman kerran Jackson nähdään neuvomassa yhtyettä soittamaan funkahtavammin, selittämässä kappaleen rakennetta ja tekemässä työtä shown’sa eteen. Jacksonin lisäksi kiitosta tulee antaa myös tuottajalle ja koreografille Kenny Ortegalle, jota ilman konserttien suunnittelu olisi ollut taatusti hankalampaa. Elokuvan loppupuolella Jackson nähdään keräämässä ihmiset ympärilleen ja kiittämässä kaikkia. Onko tämä kaikki vain Michael Jacksonin kuvan kiillottamista? Viimeinen yritys saada ihmiset Jacksonin puolelle? Onko tämä haudanryöstöä? En osaa sanoa, mutta ainakin elokuva osoittaa Kuninkaan olleen valmis jättämään valtaistuimensa suurten fanfaarien saattelemana. Harmi kyllä, Kuningas ei ikinä ehtinyt tekemään sitä, ja kyllähän te tiedätte, mikä tradegia rocktähteydessä piilee: tullakseen kuolemattomaksi on kuoltava, ja mielellään mahdollisimman nuorena. Michael Jackson lähti suhteellisen nuorena, muttei ehtinyt jättää valtaistuintaan – ja selvää onkin, että se istuin pysyy hänen hallussaan hyvin kauan. Oltiinpa hänestä mitä mieltä tahansa ja vaikka hänet onkin skandaaleissa ryvetetty, hänen laistaan ei taatusti tule toista ihan lähiaikoina. Eikä välttämättä pitkälläkään aikavälillä. Hyvä jos koskaan. Kuningas on kuollut – kauan eläköön Kuningas! 44 Novelli: Liisa Pirinen Alussa oli sana Jo pitkään hän oli pitänyt kirjaa lauseista, tutkinut sanoja ja niiden merkityksiä, etymologioita. Ja tullut siihen tulokseen, että ihmisen mieli ja kieli olivat kaksi kiehtovinta asiaa maan päällä ja tunnetussa maailmankaikkeudessa, mikä ei tietystikään ollut paljon, jos otti huomioon tuntemattoman maailmankaikkeuden valtavan laajat mittasuhteet, sen oletetusta äärettömyydestä puhumattakaan. Häneltä ne kuitenkin veivät ensin mielenrauhan ja sitten kyvyn iloita valkosiipisten lokkien lennosta sinisenä sirisevällä aamutaivaalla. Jos hän auringon noustessa aloitti sanoista, niiden ihmeellisistä suhteista, assosiaatioketjuista ja käännösvastineista tuntemissaan eurooppalaisissa ja aasialaisissa kielissä, hän oli jo puoleen päivään mennessä ehtinyt mielessään kutoa merkitysten verkon, johon hän kuumuutta hohkavina iltapäivinä pyydysti lähiavaruuden lauseita riippukeinussaan raukeana maaten. Näihin lauseisiin hän iltaisin palasi rätisevän takkatulen ääressä ja käänteli niitä mielessään, tarkasteli läheltä ja etäämpää, mittaili ja punnitsi, hajotti ja kokosi uudelleen kuitenkaan koskaan täysin käsittämättä, mistä hänen verkkoonsa tarttuneiden lauseiden täydellisyys oli peräisin. Öisin hän kuljeskeli unettomana avaamassa ja sulkemassa ikkunoita, tiiraili kaukoputkellaan kuun kraatereita ja hengitti yön pimentämää ilmaa. Jos hän torkahti hetkeksi, hän uneksi mäyristä, myyristä, pöllöistä ja ravintoketjun pikkueliöistä, joiden tehtävänä oli pitää energia liikkeellä. Havahduttuaan hereille hän lämmitti kasarissa maitoa, jota hän yleensä löysi jääkaapin perimmäisestä nurkasta kurpitsapikkelsin ja viikunahillon takaa. Lauseet eivät jättäneet häntä rauhaan, kun hän uupuneena käpertyi untuvapeittonsa alle eivätkä silloinkaan, kun saapui pedon hetki elävine painajaisineen. Mutta aamulla hänellä oli taas sanat. kk Suomen Kuvalehden syyskuun numerossa 39/2009 kirjailijat ja muut kielenkäyttäjät pohtivat täydellisen lauseen ominaisuuksia. 45 Kooste: Liisa Pirinen ja Kalevi Pirttikoski Saavutuksia kouluvuonna 2009–2010 Opetushallituksen puheviestintätaitojen koe Jasmin Dost Maija Kiljo Kaisa Kurtti Meri Lindgren Jaana Niskanen Mira Tuorila Opetushallituksen englannin kielen suullisen kielitaidon koe Aino Koivisto Kuvataiteen lukiodiplomi Tuuna Ahola Laura Kurtti Hanna Kärjä Laura Peltoniemi Liikunnan lukiodiplomi Sini Impiö Minna Jokelainen Antti Liedes Aleksi Palosaari Kim Talman Musiikin lukiodiplomi Tero Asilainen Aino Koivisto Pohjola-Nordenin kieli- ja kulttuurimatkastipendi Ruotsiin Laura Karhu A-nuorten jääkiekon SM-kulta Antti Järvelä Tomi Körkkö KLL:n pesäpallon SM-pronssi Sara Heikkilä Noora Härkönen Sini Impiö Hilla Karppinen Maija Kiljo Henna Kuusiniva Lotta Kuusiniva Tiina Kärki Johanna Lauri Elina Nevanperä KLL:n Oulun piirin kaukalopallomestaruus Antti Järvelä Sami Kuusiniva Tomi Körkkö Henri Lehtosaari Antti Liedes Mikko Lotvonen Aleksi Palosaari Jarmo Rautakoski Henri Runtti Ville Rytky Mikko Taari Kim Talman Tommi Valtanen 46 Kooste: Fiksun toimitus Piirros: Aleksi Tuomela Välähdyksiä Kimmo Aaltonen: (Oppilas saapuu myöhässä tunnille.) ”Jaahas! Onko sitä taas tullut katsottua Pikku-Kakkosta liian myöhään?” (Yrittää näyttää MAOLia piirtoheittimellä.) ”Eihän tämä mikään dokumenttikamera oo… Onneksi kukaan ei nähny.” ”Tää on ihan niinku legoilla rakentamista.” (Monisteesta puuttuu h-kohta ja g- ja fkohta ovat väärinpäin.) ”Moniste ollut käytössä jo pari vuotta, ja te ootte ensimmäiset, jotka huomaa. Taso selvästi nousussa.” Aki Nurmesniemi: ”Tämä hiiri ei voi lisääntyä… koska se on kuollut hiiri.” ”Sähän voit tehdä sellaisen tutkimuksen, että laitat hammasharjaan jotain niistä äidin rasvoista ja katsoa, tuntuuko ne samalta.” ”Keskittykääpä tytöt siihen väestöräjähdykseen! No, vielä ei kannata ehkä ihan omaa panosta tehdä.” ”Huom, vektorikurssi, ei keppikurssi.” Pasi ja Helena Konttinen: Helenalle tulossa keskellä tuntia sijaiseksi Pasi, ja Pasi aloittaa tunnin: ”Toivottavasti te osaatte, ku mä en osaa...” Helena huutaa perään: ”Älä ny noin aloita.” Elina Könönen: ”Ette te aina äitiä tarvitse.” ”Haluatteko kuulla, miltä tuo kuulosti?” (Seuraa imitaatio siitä, miltä asia kuulosti ja miltä sen olisi pitänyt kuulostaa.) ”Tässä on viherhiukkasia… Ne ovat tällä kertaa punaisia.” ”Afganistanistahan on juuri lähtenyt paljon pakolaisia tämän Obaman takia. Siis en tarkoita Barack Obamaa, vaan tätä Obama bin Ladenia ja Al-Qaidaa.” (Yrittää siirtää kalvoa karttakepillä.) ”No niin, ei tää tällä kepukalla onnistu.” ”Helmikuussa on karkauspäivä. Ja se on nimenomaan joka neljäs päivä. Ei päivä, vaan vuosi.” ”1900 ei ole jaollinen neljälläsadalla. Tai no on se jollain taskulaskimella, mutta ei tasaluku. Ymmärrätte varmaan.” ”Delta taidetaankin kirjoittaa kolmiona.” “– – ja yhä useampi lapsi selvisi elämänsä hengissä.” 47 Esko Nurmesniemi: ”Minä en oo sitä taikinaa juuri vatkannu, mutta oon minä kyllä nähny, kun muut on sitä tehny.” Sami Paananen: ”Roope Ankka on varmasti maailman rikkain ankka. Sitä ei kiistä kukaan.” ”Iron Maidenin vois tietenki sijoittaa metallivientiin.” ”Sami-setä ei kysele turhia.” ”Jos minulta kysyttäisiin merkittävintä suomalaista henkilöä, kyllä minulle tulisi mieleen myös äiti. Oma äiti on tosi tärkeä. Mutta sitten näitä todellisia henkilöitä…” Sarjakuva: Jussi Hintsala Aino Paavola: (Lukee ruotsin kirjaa.) ”Olla kän-, kän- – ei kännissä, vaan käynnissä.” Kalevi Pirttikoski: ”Tiedättekö, mitä on tapana tehdä, kun esitetään kysymys?” Jouni Similä: ”Aivan, Suomen oloissa on pakko olla ruokaa – no, se kyllä koskee kaikkia maita. Manu Vähäsalo: (Listaa kansainvaellusten ihmisryhmiä.) ”Vandaalit, huligaanit… Olikohan ne edes?” 48 Kempeleen lukion ylioppilaat keväällä 2010 Ahola, Inka Alasalmi, Anniina Angeria, Susanna Asilainen, Tero Askeli, Daniel Aurio, Valtteri Dost, Jasmin Ervasti, Anu Ervasti, Henri Grönstrand, Miro Haataja, Marko Hanhimäki, Jaakko Henttunen, Jenni Huovinen, Kanerva Hurtig, Aki Hyry, Jussi Hyyryläinen, Kaisa Härkönen, Onni Höysniemi, Ari Immonen, Tiina Impiö, Sini Isokääntä, Joona Isomaa, Mikko Jaara, Sami Jokelainen, Miika Jokelainen, Minna Juola, Aino Jussi-Pekka, Reetta Kaakinen, Heidi Kaarlenkaski, Iris Kammonen, Sanna Kankaala, Arto Karvonen, Miro Kauppi, Viena Kauppinen, Joonas Kestilä, Ville Koivisto, Aino Korpela, Petteri Koskela, Saana Kovalainen, Jyri Kovtoun, Konstantin Kurtti, Kaisa Kurtti, Laura Kurunlahti, Miikka Kuusiniva, Henna Kähkönen, Tiia Kämäräinen, Joonas Kärjä, Hanna Kärkkäinen, Elena Kärnä, Matti Lahtinen, Anna Laine, Kimmo Lampela, Heidi Lauri, Mikko Liedes, Antti Lindgren, Meri Lindström, Roosa Lotvonen, Mikko Luttinen, Inka Mikkonen, Hilla Mikkonen, Laura Mykkänen, Niina Möttönen, Antti Nevanperä, Elina Niskanen, Jaana Nyyssölä, Aki Pakanen, Olli-Ville Palosaari, Aleksi Peltoniemi, Laura Pihlajaniemi, Roosa Pyhtilä, Heidi Rasinkangas, Mirjami Romppainen, Joni Rytilä, Johanna Suvilehto, Otso Tahkola, Mikael Talman, Kim Tuorila, Mira Törmä, Visa Törmänen, Tapani Uikkanen, Olli Valtanen, Tommi Vehkalahti, Rosa-Marie Yrjölä, Mikko
© Copyright 2024