Fiksu 2_2010 - Kempeleen kunta

1
2/10
Kempeleen lukiosta
2
2/10
Pääkirjoitus................................................................................
Saa vapaaehtoistakin laiskottaa....................................................
Etelästä pohjoiseen.....................................................................
Penkkarit 2010.......................................................................
Yksi näkökulma vanhoihin............................................................
Ja se toinen näkökulma............................................................
Nyrjähtäneitä nilkkoja ja suihkulähteessä uintia.....................
Dubai ei ole kansojen sulatusuuni...........................................
Matka rapakon taakse...........................................................
Pelkoa ja inhoa 60- ja 70-luvun Amerikassa...........................
Viivi & Wagner: nainen ja possu näyttämöllä...........................
Lennokasta musiikkitaidetta Kiinasta............................................
Sarjakuvia.................................................................................
Vaikeat Ajat @ VaKo..................................................................
Sarjakuvia.................................................................................
Ajan kahleissa............................................................................
Runo...............................................................................
Popin kuninkaan testamentti...................................................
Alussa oli sana..........................................................................
Saavutuksia kouluvuonna 2009–2010...................................
Välähdyksiä...........................................................................
Sarjakuva.................................................................................
Kempeleen lukion ylioppilaat keväällä 2010............................
3
4
9
12
14
17
20
24
30
32
34
36
37
38
39
40
41
42
44
45
46
47
48
FIKSU
Päätoimittaja: Iiro Mäki
Toimitussihteeri: Joonas Vetämäjärvi
Fiksu 2/10:n toimitus: Mari Hietala, Saara Kela, Tiina Mustonen, Aleksi Tuomela,
Anniina Tuomela ja Ville-Pekka Turpeinen
Vastaavat opettajat: Pasi Konttinen, Reijo Mustonen, Liisa Pirinen ja Kalevi
Pirttikoski
Yhteystiedot: opettajan [email protected]; puhelin: (08) 5587 2690;
faksi: (08) 5208 088; osoite: Kempeleen lukio / Fiksu, Vihiluodontie 580, 90440 Kempele
Etukansi: Saara Kela
Takakannen piirros: Anniina Tuomela
3
PÄÄKIRJOITUS 4.6.2010
Tauon paikka
Lukuvuosi alkaa taas olla loppumassa, eikä varmaan kenenkään mielestä
liian aikaisin. Useimmille lukiolaisille on täysin normaalia, että niin sanottu
opiskelumoraali alkaa toden teolla laskea neljännessä – tai viimeistään viidennessä – jaksossa. Sää näyttää päivä päivältä paremmalta, mukavaa
tekemistä olisi vaikka kuinka, ja alkaa olla vaikeaa muistaa, miksi oikein
onkaan päättänyt kuluttaa rajallista elämäänsä opiskelemiseen. Niinpä koulumenestykseen liittyvä itsekriittisyys heltyy aika ajoin hämmästyttävän
armolliseksi.
Tietysti tämä koskee lähinnä ensimmäisen ja toisen vuoden opiskelijoita.
Valtaosa abiturienteistahan on jättänyt koulun jo kolmannen jakson loputtua, mikä onkin muuten omiaan myötävaikuttamaan ykkösten ja kakkosten
opiskelumoraalin laskuun. On nimittäin vaikeaa kokea kovin kohentavaksi
sitä, kun abit aloittavat kesälomasta puhumisen jo helmi-maaliskuussa.
Ei sovi tietenkään unohtaa vastakkaisia tapauksia, joilla opiskelumoraali
alkaakin itse asiassa laskemisen sijasta lukuvuoden loppuessa nousta.
Perusteena kuullaan yleensä se, että opiskelu rupeaa tuntutumaan entistä
mielekkäämmältä, koska sitä on niin vähän enää jäljellä. Nämä opiskelijat
saavat siis kanavoitua ajatuksen pian koittavasta lomailusta entistä tehokkaammaksi työskentelyksi, mitä voidaan ilman muuta pitää hyödyllisenä
ominaisuutena.
Yhteistä meille kaikille on kuitenkin se, että vuoden tässä vaiheessa pidämme kesälomaa enemmän kuin tervetulleena. Oma pieni protestinaiheensa
onkin viime aikoina ollut se, että tänä vuonna loma alkaa vasta kesäkuun
ensimmäisen viikon jälkeen, kun se parhaimpina vuosina on alkanut jo
toukokuussa. Tänä vuonna kesäloma myös kestää vain yhdeksän ja puoli
viikkoa, kun se on tavallisesti kestänyt kymmenen! Onneksi tämänkokoisella
erolla ei aivan aikuisten oikeasti ole mitään merkitystä. Merkitystä on vain
sillä, että nyt tämän viimeisen koeviikon päätteeksi saamme viimein vetäytyä hyvin ansaitulle lomalle. Parin kuukauden päästä voimme taas palata
asiaan virkistyneinä ja oppimishaluisina.
4
Reportaasi: Joonas Vetämäjärvi
Kuvat: Vuokko Keränen ja Suvimaria Saarenpää
Saa vapaaehtoistakin laiskottaa
Monet ehkä muistavat viime syksyn VaLu-vapaaehtoistyökurssin. Oulun Setlementin
ja Vares-keskuksen järjestämälle kurssille osallistui kolmisenkymmentä nuorta Kempeleestä ja Tyrnävältä.
Vares-keskuksen määritelmän mukaan vapaaehtoistyö on “yksityisten kansalaisten omaehtoista lähimmäiseen kohdistuvaa auttamista tai jonkin yhteisön tai järjestön toimesta tapahtuvaa auttamistyötä”. Maallikkotermein ilmaistuna se on nimensä mukaisesti vapaaehtoista. Tästä on melko suoraan johdettavissa myös se, että
vapaaehtoistyö on luonnollisesti palkatonta. Vapaaehtoisena työskentelyyn ei vaadita
minkäänlaista ammattikoulutusta – tavallisen kansalaisen tiedot ja taidot riittävät. Tavoitteena on laveasti sanottuna hyödyttää yhteiskuntaa. Tämä tarkoittaa esimerkiksi
nuoristo- tai vanhustyötä, mutta periaatteessahan lähestulkoon mikä tahansa voi hyödyttää yhteiskuntaa.
Kurssiin kuuluu kaksi osuutta: peruskurssi ja niin kutsuttu kenttätyön kurssi.
Peruskurssiin osallistuneet pääsivät Oulun Setlementin piikkiin Syötteelle kouluttautumaan vapaaehtoisiksi. Siellä osallistujat saivat kattavat perustiedot vapaaehtoisena työskentelemisestä, ja heillä oli myös mahdollisuus nauttia hyvästä yhteishengestä,
erilaisista aktiviteeteista, kuten seinäkiipeilystä ja jousiammunnasta, sekä hyvistä
ruoista.
Nuorisotyötä, Reilua kauppaa ja kipeytyneitä poskilihaksia
Allekirjoittanut on pitänyt Tyrnävän nuorille koripallokerhoa Marko Orisjärven, toisen
kurssille osallistuneen, kanssa. Hänen mielestään kurssi oli varsin hyvä.
– Leiri itsessään oli ihan jees. Oli hauskaa ja koko ajan riitti tekemistä. Jos
tällaisia tulisi useammin, niin varmasti olisin mukana. Alun perin kiinnostuin
vapaaehtoistyöstä ihan puhtaasti siltä pohjalta, että siitä saa kaksi lukiokurssia. Tietenkin halusin myös tavata uusia ihmisiä ja viettää aikaa vanhojen kavereiden kanssa, Marko Orisjärvi selittää.
– Koripallokerhoa aloin pitää sen vuoksi, että olen itsekin kiinnostunut kyseisestä
lajista. Sen sai niin mukavasti yhdistettyä tähän vapaaehtoistyöhön, että päätin käyttää tilaisuuden hyväksi.
Mihin muuhun nuorten vapaaehtoisuus on sitten kohdistunut? Kimmo Laine ja Alisa
Bragge kertovat kokemuksistaan.
– Leiri oli mukava kokemus. Opimme uusia asioita, mutta parhaiten mieleen
ovat jääneet illanvietot ja muu vapaa-aika. Ihan käymisen arvoinen tapahtuma, Kim-
5
Vapaaehtoistyökurssilaiset tähtäävät kauas.
mo Laine toteaa. Nyttemmin hän on toiminut nuorisotyön parissa Kempeleen kunnalla, avustanut yökahviloissa ja vetänyt airsoftpelejä. Seuraavaksi ohjelmassa olisi muutaman esitelmän pito Oulun alueella toimivista softaustiimeistä ja airsoftista itsestään.
– Lähdin mukaan vapaaehtoistyöhön yksinkertaisesti siksi, että olin kiinnostunut
siitä, ja nimenomaan nuorisotyöhön, koska se nyt on lähinnä sydäntä. Lisäksi se on
ollut jo valmiina hallussa. Kaikkea kannattaa kokeilla, muutenhan elämä olisi tylsää,
hän summaa.
– Minulle jäi leiristä tosi hyvät fiilikset, sanoo Alisa Bragge.
– Minulla ei ollut mitään alkuodotuksia, joten positiivisia yllätyksiä riitti. Tilat olivat
viihtyisät ja oppitunnit rattoisia – vaikka parhaiksi asioiksi nousivatkin seura ja vapaaajan aktiviteetit. Suosikkini oli seinäkiipeily, vaikka aluksi vähän pelottikin. Yllätyin
myös siitä, kuinka hyvä ryhmähenki muutaman päivän aikana syntyi. Hymyilin kuin
riemuidiootti koko reissun ajan, ja siitä miinusta: poskilihakset nimittäin kipeytyivät
ikävästi, hän hymyilee.
6
Alisa Bragge meni suorittamaan “kenttäkurssia” Oulun Juuttiputiikkiin sekä
hoivakoti Pieneen Pelakuuhun.
– Juuttiputiikki tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta. Myös Reilu kauppa
periaatteineen alkoi tuntua kiinnostavalta. Olen ollut kassalla ystäväni Annan kanssa –
eli lähinnä sekoittanut kassakoneen ja tiputellut tavaroita. Siivoushommissa sitten olen
loiskutellut pesuvedet pitkin lattioita...
Kommelluksia sattuu joka kerralle, hän kertoo. Hänen mukaansa asiakaspalvelutyössä saa pitää pientä välimatka ihmisiin, kun kontaktit ovat asiallisia ja palvelunomaisia.
– Esimerkiksi vammaistyö tuntui pelottavalta ujolle ihmiselle, joten päädyin Juuttiputiikkiin – tosin otin toisenkin vapaaehtoistyöpaikan hoivakoti Pienestä Pelakuusta,
jossa käyn viikoittain pitämässä seuraa vanhuksille.
Kokonaisuutena vapaaehtoiskurssi oli Alisa Braggen mielestä onnistunut.
– Välillä laiskottaa pahasti mutta pääosin tästä on saanut vain hyviä kokemuksia
ja taitoja toimia ihmisten kanssa eri tilanteissa. Ja moniin uusiin ihmisiin on tullut
tutustuttua. Plussana vielä se, että koulunpenkillä on tarvinnut olla kahden kurssin
verran vähemmän. En todellakaan valita.
Hän sanoo aiemminkin miettineensä vapaaehtoistoimintaa.
– Olen sitä mieltä, että se vain jotenkin sopi pakettiin. Auttaminen ja hyödyksi
olemisen tunne ovat tosi mukavia, ja se kiitos, jota toimistaan saa, on aivan huippua.
Halusin myös haastaa itseni ja lähteä tekemään jotain ihan uutta.
Bragge aikoo jatkaa vapaaehtoistoimintaa myös koulun kurssit saatuaan. Pelakuun
vanhusten kanssa syntyneitä ihmissuhteita hän sanoo haluavansa ylläpitää. Kaiken
lisäksi työt ovat mukavia – tuskinpa se vaihtamalla paranee.
Visiona kuntarajoja ylittävä koulutusmalli
Kurssin toinen vetäjä, Vuokko Keränen, sanoo idean vapaaehtoiskoulutuksen järjestämisestä lukiolaisille olleen olemassa jossain muodossa jo vuonna 2008.
– Opetusministeriön nuorisopoliittinen ohjelma antoi mahdollisuuden hakea rahoitusta VaLu-leirikouluna toteutettavaa vapaaehtoistoiminnan peruskoulutusta varten.
Koska hanke on seudullinen, otimme yhteyttä lukioihin Kempeleessä ja Tyrnävällä,
jotka ovat virallisesti mukana hankkeemme kehittämisessä. Meille oli tärkeää antaa
nuorille mahdollisuus valita tapa jolla osallistua koulutukseen, hän kertoo.
Vaihtoehtoina olisivat leirikoulun sijaan olleet perinteisemmät viikonloppu- ja iltakoulutus.
Vuokko Keränen kokee leirikoulun olleen oikein onnistunut – lukiolaiset saivat paitsi
kurssisuorituksen, myös eväitä vapaaehtoisena toimimiseen tulevaisuudessa sekä
7
hyviä kokemuksia yhdessäolosta kaverien kanssa.
– Myös me kouluttajat saimme uusia hyviä kokemuksia nuorten kanssa yhdessä
olosta. Näimme, että vaikeistakin asioista pystytään yhdessä keskustelemaan avoimesti ja rehellisesti. Saimme käytännössä vahvistusta siihen, mikä tutkimuksin on
osoitettu, että nuoret haluavat osallistua ja vaikuttaa, jos heille se mahdollisuus tarjotaan.
Keräsen mukaan leirikouluja – ja vapaaehtoiskoulutusta yleensä – on tulevaisuudessakin tarkoitus järjestää aktiivisesti. Visiona olisi saada Oulun seudulle toimiva
koulutusmalli, jossa esimerkiksi lukioiden ja ammattioppilaitosten opiskelijat saisivat
mahdollisuuden halutessaan suorittaa opintoihinsa liittyvänä kurssina vapaaehtoistoiminnan peruskoulutuksen osallistumalla vastaavanlaiseen leirikouluun. Se tosin vaatisi
laajaa yhteistyötä yli kunta- ja oppilasrajojen. Aikataulut olisi sovitettava yhteen, eikä
se ole mitenkään yksinkertaisesti toteutettavissa.
Entä ovatko nuoret yleisemmin innostuneet vapaaehtoistyöstä?
– Meidän kokemuksemme mukaan KYLLÄ, Keränen toteaa.
Tunnelma oli leirin viimeisenäkin päivänä loistava. Jokainen osallistuja sai kaverikseen oman maskotin, pienen pehmokoiranpennun.
8
Seinäkiipeily osoittautui varsin suosituksi vapaa-ajan vietteeksi.
Keräsen vastausta tukevat tutkimuksissa osoitetut samansuuntaiset tulokset. Tällaisia tutkimuksia ovat esimerkiksi Raha-automaattiyhdistyksen selvitys vuodelta 2008
ja Anne Birgitta Yeungin vuotta aiemmin ilmestynyt tutkimus.
Vuokko Keränen haluaa vielä lähettää kaikille mukana olleille lämpimät kevätterveiset.
Vuonna 2009 toteutetusta “VaLu-vapaaehtoistoiminta lukioissa” kokeilusta, johon lukiolaiset Kempeleestä ja Tyrnävältä osallistuivat, on myös ilmestynyt raportti, joka on luettavissa osoitteessa
http://www.vareskeskus.fi/data/documents/valuraportti.pdf
Itsellenikin vapaaehtoistyön opiskelu ja tekeminen on ollut oikein mukava kokemus.
Toivon, että mahdollisimman moni on osallistunut tämän kevään kurssiin – jos ei,
kannattaa osallistua syksyllä. Sillon on hyvät mahdollisuudet oppia itsestään uusia
asioita, tehdä arvokasta työtä ja olla hyödyksi. Vapaaehtoisia tarvitaan aina.
9
Haastattelu: Tiina Mustonen ja Anniina Tuomela
Kuvat: Tiina Mustonen
Etelästä pohjoiseen
Tänä keväänä kolme Global.me-kurssin opettajaa rantautui Suomeen
Afrikasta ja Etelä-Euroopasta. Näillä näkymin he ovat lähdössä takaisin
kotimaahansa työn päätyttyä, mutta kertovat Suomen tehneen heihin
lähtemättömän vaikutuksen.
Kuka olet ja mistä tulet?
Mehdi: Olen Mehdi Chakroun, 26-vuotias. Olen kotoisin Pohjois-Afrikasta,
Tunisiasta. Harrastuksiini kuuluu esimerkiksi kalastus, sukellus ja uinti.
Liza: Nimeni on Liza El Raheb. Minäkin
olen 26-vuotias. Asuin Alexandriassa
Egyptissä 18-vuotiaaksi saakka, minkä
jälkeen muutin Kreikkaan. Pidän taiteista, musiikista, klassisesta baletista ja purjehtimisesta.
Celia: Olen Celia Muregerera. Olen
meistä nuorin eli 24-vuotias. Asun EteläAfrikassa. Harrastan tanssia ja soitan pianoa.
Miten päädyit Global.me-opettajaksi?
Mehdi: Olen kiinnostunut Suomesta, joten valitsin työharjoittelupaikan maan mukaan. Osaan puhua vähän suomea ja haluaisin oppia lisää. Olen opettanut Tunisiassa, joten halusin myös kokeilla opettamista Suomessa, sillä olen kuullut paljon
Suomen koulutusjärjestelmästä.
Liza: Halusin matkustaa ja kokeilla jotain
erilaista. Olen kiinnostunut opettamisesta
ja halusin myös nähdä Suomen ylistetyn
koulutusjärjestelmän. Pidän Skandinaviasta, ja Global.me-kurssilla käsiteltävät aiheet ovat mielestäni mielenkiintoisia.
Celia: Päädying tänne AIESEC-järjestön
kautta. Kuten toiset olin itsekin kiinnostu-
nut Suomen koulutusjärjestelmästä, sillä
olen kuullut siitä niin paljon. Maailmanlaajuiset asiat ovat kiinnostavia, joten
Global.me-kurssi tuntui hyvältä.
Mitä toivoit saavasi irti tästä kokemuksesta?
Mehdi: Halusin parantaa englannin kielen taitojani ja kehittää myös kommunikointitaitojani.
Liza: Odotin saavani lisää kokemusta esimerkiksi ryhmässä työskentelystä ja tuntien pitämisestä sekä esitelmöinnistä.
Celia: Tietysti uusia kokemuksia, ja halusin kokeilla jotain uutta. Ajattelin myös, että
tämä olisi hyvä keino nähdä asioita eri
näkökulmasta. Lisäksi odotin skandinaavisen kulttuurin ja monikulttuuristen taitojen oppimista.
Mitä mieltä olet Suomesta?
Mehdi: Olen iloinen, että olen täällä, sillä
Suomeen tulo oli yksi unelmistani. Suomi
on hyvin järjestelmällinen. Täällä ollaan
erittäin tietoisia ympäristöasioista, ja Suomessa on puhdasta. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Oppilaat ovat todella erilaisia verrattuna oppilaisiin Tunisiassa.
Täällä he ovat tarkempia ja osaavat huolehtia itse opiskelustaan hyvin.
Liza: Haluaisin nähdä Suomea enemmän.
En ole päässyt suomalaisten kanssa te-
10
Global.me-kouluttajat Liza El Raheb, Celia Muregerera ja Mehdi Chakroun.
kemisiin niin paljon kuin olisin halunnut.
Kuten Mehdi sanoi, ihmiset ovat täällä ystävällisiä, mutta eivät kovin avoimia. Oli
mahtavaa nähdä niin paljon lunta! Luonto
on muutenkin ainutlaatuista täällä, ja kunnioitan sitä, miten Suomessa pidetään
huolta luonnosta.
Celia: Pidän suurista kaupungeista, kuten Helsingistä. Ihmiset ovat tosiaan ystävällisiä. Jos tarvitsee apua, suomalaiset ovat todella avuliaita, kunhan itse pyytää. Lumi on kaunista, ja hiihtäminen oli
hauska kokemus!
Millaista odotit Suomessa ja Globalme-kurssilla olevan?
Mehdi: Odotin ihan muuta Global.mekurssilta. Odotin, että työssä tulisi ongel-
mia, mutta täällä kaikki tapahtuu ajallaan
juuri silloin kun pitää ja kaikki on tarkkaan
suunniteltu. Tunisiassa sovitulla aikataululla ei ole niin väliä. Aikataulusta kiinni
pitäminen ei kuitenkaan osoittautunut niin
vaikeaksi kuin luulin, ja nyt se on tullut jo
tutuksi. Helsingissä ollessamme meillä oli
todella hauskaa muiden Global.me-opettajien kanssa! Pelkäsin, että täällä olisi liian kylmä, mutta kylmään tottuikin yllättävän hyvin. Pimeys oli ongelma minulle.
Celian piti herättää minut joka aamu, koska en itse tajunnut herätä, kun aurinko ei
ollut vielä noussut.
Liza: Global.me-kurssi ei ollut niin hyvin
järjestetty kuin luulin. Meidän täytyi itse
suunnitella sitä paljon ja tehdä suurin työ.
Odotin, että Suomessa kaikki toimii tasan
11
siihen aikaan kuin on sovittu. Täällä ihmisiin voi silti luottaa työasioissa. Kreikassa työ otetaan ehkä vähemmän vakavasti. Esimerkiksi, jos omistaa yrityksen ja
tarvitsee uuden työntekijän, päädytään
usein palkkaamaan oma sukulainen, vaikka tarjolla olisikin joku hommaan pätevämpi henkilö.
Celia: Luulin, että Suomessa olisi halpaa,
mutta se ei ollut totta. Odotin kauhulla säätä: pimeyttä ja kylmyyttä. Kuten muutkin
odotin kaiken toimivan täällä järjestelmällisesti ja tapahtuvan ajallaan.
Mitä eroja Suomen ja kotimaasi välillä
on?
Mehdi: Eroja on paljon, esimerkiksi ilmasto ja ympäristö. Ruoat ovat hyvin erilaisia. Täällä kaikki on keltaista, sillä täällä
syödään aina perunoita, lihaa ja voita.
Tunisiassa tomaatti on tärkeä aines. Suomalaiset ilmeisesti käyttävät talvellakin niin
sanottuja kesävaatteita, kuten t-paitoja.
Myös pilkkiminen oli erikoista verrattuna
kalastukseen merellä.
Liza: Tietysti sää. Kotonani ihmiset käyvät enemmän ulkona esimerkiksi syömässä. Kreikassa halaillaan paljon, suku pitää yhtä ja ihmiset ovat aggressiivisempia
ja eläväisempiä kuin Suomessa. Ihmiset
pitävät luontoa suuremmassa arvossa
Suomessa.
Celia: Etelä-Afrikassa on paljon rikollisuutta, ruoka on täysin erilaista ja ihmiset ovat
avoimia ja ystävällisiä. Täällä ihmiset pysyttelevät helposti omissa oloissaan. Myös
sää, koulutusjärjestelmä ja hinnat esimerkiksi ruokakaupoissa ovat erilaisia.
12
Kuvat: Aleksi Tuomela
Penkkarit 2010
13
Vasemmalla abikomeutta ja -kauneutta, oikealla abien kylmää kyytiä penkkaripäivän
päätteeksi.
14
Raportti: Mari Hietala
Kuvat: Tiina Mustonen
Yksi näkökulma vanhoihin
Vanhojenpäivä käynnistyi kuten normaali
koulupäivä, jos koulu alkaisi neljältä aamulla. Kännykän herätyskello alkoi
päästellä suloääniään vähän jälkeen kolmen, ja ensimmäinen ajatus päässä oli,
että ei se voi millään vielä soida, en minä
ole nukkunut tarpeeksi. Mutta takanahan
olikin vain noin kolmen tunnin yöunet.
Mielessä kävi soittaa omalle parille ihan
huviksi ja kysyä hyvin pahoittelevalla äänellä, että enhän herättänyt, mutta en minä
kuitenkaan niin ilkeä ollut, vaikka mieli
kovasti teki. Siinä sitten puuhailin perusaamuhommia ja juuri ennen kampaamoon
lähtöä vilkaisin lämpömittariin, joka näytti
kolmeakymmentä pakkasastetta. Hieno
alku päivälle.
Hiustenlaittoon oli käsketty tulemaan vähän ennen viittä, ja pääsin heti istumaan
kampaamon tuoliin. Hetken kuluttua olikin jo kahvikuppi kädessä ja kampaaja
hiusten kimpussa. Siinä vaiheessa mietin, kuinka paljon helpommalla parini pääsee sinä päivänä, kun pojan ei välttämättä tarvitse käyttää paljoakaan aikaa laittautumiseen. Muutaman tunnin päästä oli
kampaus valmiina, eikä sitä meinannut
uskoa todeksi.
Kotona meni hetki hiusten ihasteluun, ja
sitten oli meikin vuoro. Siinä ei kestänyt
kovinkaan kauan, koska se oli harjoiteltu
jo edellisenä päivänä. Sitten olikin jo puvun päälle laittamisen aika, ja tämän jälkeen kiiruhdin nopeasti peilin eteen katsomaan, miltä näytän. Kauan ei kuitenkaan ehtinyt katsoa kuvajaista, sillä siinä
vaiheessa iski pienoinen paniikki. Mikään
ei vaikuttanut olevan valmiina, ja kaikki ta-
15
varat tuntuivat olevan hukassa, vaikka ne
olivat ihan valmiina.
Koululle tultua alkoi heti isoääninen toisten pukujen, kampausten ja yleisen ulkonäön kehuminen ja tietenkin kaikkien kavereiden etsiminen. Se ei kuitenkaan ollut hankalaa, koska heti ensimmäiseksi
otettiin ryhmäkuvat, joten kaikki olivat
auditorion läheisyydessä. Ryhmäkuvaus,
kuten arvata saattaa, ei ollutkaan niin nopeasti ohi kuin oli luullut, sillä jokaisen
kuvanoton jälkeen jostakin ympäriltä kuului, kuinka joku ei ollut ollut valmis kuvaan
tai kuinka silmät olivat menneet kiinni.
Ryhmäkuvauksen jälkeen alkoivat parikuvaukset, joiden aikana kaikki levittäytyivät ympäri koulua odottamaan omaa
kuvausvuoroaan, josta, ainakin minun tapauksessani, parini piti huolta.
Parikuvien jälkeen oleiltiin koululla, kunnes oli yläkoululla käynnin aika. Oli aivan
ihana nähdä vanhoja opettajia ja tuttuja ja
vaihtaa kuulumisia. Kavereillani ja minulla tuli jopa poikettua entisen käsityönopettajamme luokassa. Heti luokkaan astuttuamme opettaja alkoi kysellä, oliko kukaan
meistä tehnyt itse tai teettänyt pukuja.
Aika kului huomaamatta ja pian oltiin jo
kävelemässä alakoululle. Ulkona oli todella kylmää ja tiet olivat jäässä. Tämä hankaloitti huomattavasti kävelemistä. Onneksi
parini piti huolta siitä, etten kaatunut.
Oli ensimmäisten tanssien aika. Koulun
eteisaulassa kävi suuri hyörinä, kun odotettiin tanssien alkua. Alkujännityksestä
huolimatta tanssit menivät kuitenkin
(suurimmilta osin) virheittä ja olivat hyvin
nopeasti ohi. Tämän jälkeen siirryttiin koulun kautta Kempelehallille, jossa oli odotettavissa jo selvästi suurempi yleisö.
Pukuhuoneissa kävi suuri kuhina, kun
mietittiin, tanssitaanko kengät jalassa vai
ilman, kohennettiin meikkiä, korjailtiin pukuja ja suihkutettiin pullokaupalla lisää lakkaa kampauksiin. Ei kuitenkaan mennyt
kauankaan ennen kuin kaikki olivat alakerrassa verhon takana ja yritettiin järjestäytyä parijonoon. Verhon takaa astuessa yleisön eteen huomasi, kuinka paljon ihmisiä meitä oli katsomassa, mutta
sitä ei enää osannut stressata. Tanssit
menivät erittäin hyvin, sillä niitähän oli
harjoiteltu useasti samassa tilassa.
Kempelehallin tanssien jälkeen osa tanssijoista lähti käymään kotona, mutta osa
suuntasi heti suoraan Zeppeliniin. Zeppelinissä vallattiin aika lailla kaikki Coffee
Housen sohvat ja muut istumapaikat. Itse
Zeppelinin omistaja käveli ohi ja selitti
vitsaillen seuranaan olevalle miehelle,
kuinka kempeleläiset nuoret pukeutuvat
juhlallisesti. Kävimme myös pienellä porukalla järkyttämässä Pingua pyytämällä
häntä kuvaan meidän kanssamme.
Ruokailu Rossossa ei olisi voinut olla
sopivampaan aikaan, sillä kaikilla alkoi jo
olla nälkä. Me täytimme puolet koko ravintolasta, ja pöytäseurueet muodostuivat
erilaisten kaveriporukoiden sekoituksista.
Yhdessäkään pöydässä ei näyttänyt olevan tylsää.
16
aiheuttivat suurta hankaluutta alasmenon aikana, mutta
kaikki selvisivät niistä kunnialla alas. Oli hauska huomata katsomassa olevien ihmisten määrä rinkiä kiertäessä.
Näki useita tuttuja, iloisia kasvoja, mutta kaikki katsojat hymyilivät. Zeppelinin tansseissa oli selvästi paras fiilis ja
meno, ja se myös varmasti
välittyi katsojille. Ja jos joku
teki virheitä, niin kukaan ei
välittänyt.
Ihmiset lähtivät syömästä kuka milloinkin,
mutta kuitenkin alle tunti ennen tansseja
kaikki olivat toisen kerroksen käytävässä
ja pukuhuoneissa taas kohentelemassa
ulkonäköä ja vaihtamassa kenkiä. Yläkerrassa nähtiin myös vanhempia kameroiden kanssa ottamassa kuvia ja koulumme opettajatkin käyttivät ahkerasti kameraa. Uskaliaimmat tanssijoista kävivät
kurkkimassa sitä ihmismäärää, joka kerääntyi katsomaan meidän kohta alkavia
tanssejamme.
Ennen kuin edes huomasi, meidät hätistettiin parijonoon ja alkujuonto alkoi kolmatta ja viimeistä kertaa. Se oli menoa
silloin. Liukuportaat, vaikkakin pysäytetyt,
Tanssit kuitenkin olivat ohi
yhtä nopeasti kuin olivat
alkaneetkin. Kolmen kuukauden harjoittelu ja itse tanssit
olivat takana. Jäljellä oli enää
vanhempien ottamat pari- ja
ryhmäkuvat, joissa suurimmaksi ongelmaksi osoittautui
se, ettei ikinä oikein tiennyt, mihin kameraan pitäisi katsoa. (Todisteena on kymmeniä kuvia, joissa kaikki kuvattavat katsovat vähän eri suuntiin.)
Päivä ei kuitenkaan ollut vielä ohi, ei lähellekään. Jäljellä oli vielä Töpärin jatkot.
Pikainen käväisy kotona, vaatteiden vaihto
ja taas oltiin menossa – tosin eri kengillä. Lopullisesti kotiuduin vasta kahden aikaan. En kuitenkaan päässyt heti nukkumaan, vaan hiukset piti vielä avata. Kello
oli jo yli kolme, kun pääsin sänkyyn. Takana noin vuorokausi valvomista, edessä
monta tuntia unta. Viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, että jos vaikka nukkuisi koko lauantain.
17
Raportti: Iiro Mäki
Kuvat: Tiina Mustonen ja Aleksi Tuomela
Ja se toinen näkökulma
Vanhojenpäivänä käväisin ensimmäisen
kerran hereillä suunnilleen puoli kolmelta
yöllä. Ennen kuin jatkoin uniani ajattelin
kauhistuneen huvittuneena, kuinka moni
tyttö oli jo hereillä ja laitattamassa tai menossa laitattamaan hiuksiaan. Muistelin
parini sanoneen aikovansa herätä kolmelta. Epätavallisen tyytyväisenä omaan
herätysaikaani vajosin takaisin uneen.
Kello herätti minut noin tuntia ennen
kuin tanssijoiden oli viimeistään oltava koululla. Kaikkien vaistojeni vastaisesti nousin
ylös heti, sillä ajattelin, ettei tällaisena päivänä sovi nukahtaa uudelleen. Tavallisesti
herään noin kymmenen minuuttia ennen
kouluun lähtöä, mutta periaatteessa koko
lukion toisen vuoden merkittävimpänä päivänä halusin kerrankin pelata varman päälle (olin syvästi tietoinen myös siitä, että parini
luultavasti tappaisi minut, mikäli aikataulussani ilmenisi jotakin hämminkiä). Ajoissa herääminen oli etenkin siinä mielessä järke-
vää, että edellisiltana olin todennut frakin
pukemisen olevan itse asiassa paljon vaikeampaa tai ainakin hitaampaa kuin voisi
etukäteen luulla. Ja sitä rusetinpentelettähän en missään vaiheessa saanut täysin
suoraksi.
Frakin olin alun perin suunnitellut
hankkivani hyvissä ajoin jo alkusyksystä.
Luonnollisesti sain asian hoidetuksi kuitenkin vasta marraskuun puolivälissä lievän
paniikin ehdittyä jo piiskata minua toimimaan. Vielä marraskuussakin sopiva frakki
löytyi kuitenkin helposti ja suhteellisen lyhyessä ajassa. Lyhyt aika tuntui siinä mielessä hyvältä, että frakkien sovittaminen
ahtaassa ja ilmanlaadultaan tukalassa
pukuvuokraamossa oli luonnollisesti täyttä
tuskaa. Saatoin toki lohduttautua ajatuksella, ettei tytöillä ole ainakaan helpompaa.
Koululla aamupäivä sujui suhteellisen
rennoissa merkeissä ja huolta tarvitsi kantaa oikeastaan vain kahdesta asiasta: pari-
18
kuvien aikatauluista ja siitä, etteivät vaatteet sotkeudu syödessä. Hieman yllättäen minua ei juurikaan jännittänyt – ei ennen kuin seisoimme alakoulun aulassa
odottamassa ensimmäisen tanssin alkamista. Eikä alakoulun tanssia edeltänyt
jännitys ollut kuitenkaan yhtään mitään
verrattuna jännitykseen ennen Kempelehallin tanssia tai – herran jestas – Zeppelinin tanssia! Jännitys ei johtunut siitä, että
olisin pelännyt mokaavani, vaan yksinkertaisesti ajatuksesta niin monen ihmisen
edessä esiintymisestä.
Tansseja oli tietysti treenattu jo joulukuusta alkaen, joten kaikki oli suhteellisen hyvin hallussa. Edellisen illan kenraaliharjoitusten jälkeen minulla oli myös
jo jonkinlainen käsitys siitä, miten opiskelijoiden itse suunnittelema tanssi päättyisi. Tangonkaan tahdissa pysyminen ei
tuntunut enää niin mahdottomalta kuin
aluksi.
Lopulta tanssit menivät tietysti oikein
hyvin. Alakoulun tanssi sujui ehkä parhaiten sen vuoksi, ettei alakouluikäisten lasten edessä esiintyminen aiheuta lähellekään sellaisia paineita kuin yläkoululaisten, omien vanhempien tai satunnaisten Zeppelinissä kävijöiden. Ainoan kunnolla näkyvän mokamme teimme parini
kanssa Kempelehallilla ja huvittavasti vieläpä koko shown toiseksi helpoimmassa
tanssissa – kohdassa, jossa emme olleet
kertaakaan mokanneet edes harjoituksissa. Tämä todistaa, että yllätyksiä sattuu,
mutta juhlapäivänä ne kannattanee ohittaa nauramalla. Päivän saldoksi jäivät kipeät jalat, muutamilla kahvipisaroilla koristeltu kauluspaita, frakista revennyt nappi
ja ennen kaikkea hyvä mieli.
19
Vanhojentanssit juonsivat suomeksi Saara Kela (yläkuvassa oikealla) ja ruotsiksi
Jonatan Mattson (alakuvassa vasemmalla).
20
IO
RT
PA
Artikkeli ja kuvat: Mari Hietala
0
10
Suurin osa niistä, jotka eivät ole ikinä olleet osallisena partiotoiminnassa, ajattelee sen olevan solmujen tekoa ja metsässä vaeltamista. Totuushan on yleensä tarinoita ihmeellisempää, myös partiossa.
Partiossa ei todellakaan ole kyse vain
vaeltamisesta ja erätaidoista. Voisin jopa
sanoa, että suurimmalle osalle partion
hohto ei enää lapsuusvuosien jälkeen ole
opetettavissa asioissa, vaan niissä ihmisissä, jotka ovat toiminnassa mukana, ja
elämyksissä, joita saa kokea.
Jos partiolaiselta kysyy, mistä partiossa
on kyse, ei varmaankaan yksikään
partiolainen osaa vastata kysymykseen
yksiselitteisesti. Tämäkin osoittaa, kuinka erilaisia asioita partio itse kullekin tarkoittaa. Jos partion olemus kuitenkin pitäisi jotenkin tiivistää, sanoisin sen olevan upeita kokemuksia, ihania ihmisiä ja
erilaisia elämäntaitoja. Kuulostaa joltain
mainoslauseelta, mutta se ei ole sitä.
Samantyyppisen vastauksen saa vaikka
keneltä lapsuusiän ohittaneelta partiolaiselta.
Kempeleessä toimii sekalippukunta
Samposet, jossa on sekä poikia että tyttöjä. Samposet on toiminut vuodesta 1959.
Samposet juhli vuonna 2009 50-vuotista
taivaltaan. Koko suomalainen partiotoiminta pääsee tänä vuonna juhlimaan,
A
TT
O
VU
Nyrjähtäneitä nilkkoja ja
suihkulähteessä uintia
sillä on kulunut sata vuotta siitä, kun partiotoiminta rantautui Suomeen. Ennen
Samposia Kempeleessä oli tytöille ja pojille omat lippukunnat, Samposiskot (perustettu 1966) ja Samposepot (1959).
Nykyisin Samposiin kuuluu yli 200 jäsentä. Samposilla on oma lippukuntalehti
Lättyset. Siihen kirjoitetaan kaikenlaisista vuoden aikana olleista tapahtumista.
Lättysissä on kuitenkin yksi ongelma sitä
lukevat myös nuoremmat partiolaiset, eli
meidän vähän vanhempien pitää ”hieman”
rajoittaa, mitä sinne tuotamme. Lättysiin
kirjoitetaan melkein kaikista vuoden tapahtumista.
Tapahtumien kirjoa
Tapahtumia on päästä päähän: koko lippukunnan yhteisiä leirejä, erilaisia juhlia ja
eri porukoiden itse järjestämiä kämppäreissuja erilaisissa kokoonpanoissa. Kaikki tapahtumat ovat yhtä hauskoja, mutta
ylitse kaiken ovat yleisesti kesäleirit ja omat
kämppäreissut.
Samposten kämppä sijaitsee Tyrnävällä
Ängesleväjoen varrella, tuttavallisemmin
Ängesvenäjällä. Lähistöltä löytyy myös
Pohjolan Pirteitten, tuttavallisemmin
Pöpien, kämppä. Kämppäreissuja saatetaan kuitenkin pitää minkä tahansa lippukunnan kämpällä ympäri Suomea. Mei-
21
Samposia Jyväskylän-reissun ryhmäkuvassa.
dän porukka, sopivasti nimetty Random,
on käynyt reissussa myös Iissä ja Kuusamossa.
Iissä tulivat tutuiksi lautapelien salat, sillä
suoritimme lautapelililjaa eli pelasimme
lautapelejä 24 tuntia putkeen. Trivialia pelatessa opimme varsin mielenkiintoisia
asioita, kuten sen, että Itämeri ja Välimeri
ovat sama asia ja että maailman syvin järvi
on Siperia. Samaisella reissulla tutustuttiin myös kamikazeyökkösiin eli yökkösiin,
jotka hakeutuivat koko ajan kynttilöiden
läheisyyteen ja lopulta steariiniin.
Kuusamossa oli varsin epäpartiomainen
reissu, sillä sen aikana pojat kävivät use-
aan kertaan keskustassa kaupassa ja illat kuluivat erilaisten elokuvien parissa.
Osa niistä oli hyviä, osa huonoja. Tämän
reissun kuului olla vain kahden yön mittainen, mutta yhtäkkiä sitä keksittiin
pidentääkin yhdellä yöllä, vaikka koulujen
alku olikin lähellä. Matkassa oltiin kahdella autolla, joiden välillä kommunikoitiin
radiopuhelimitse. Matkalla tulivat tutuksi
sekä matkan nähtävyydet että porojen sukulaisuussuhteet. Retken vanhimmat menivät viimeisenä yönä kiltisti nukkumaan
meidän nuorempien paistaessa kalaa ja
saunoessa. Kuusamossa tuli myös todistettua, vaatteet päällä, Kuusamojärven
veden olevan lämpimämpää kuin ilma yöllä.
22
Mutta kuten jo mainitsin, kesäleirit ovat
yleensä ylitse kaiken muun, ja kokemuksien rinkkaan on jo ehtinyt kerääntyä
paljon erilaisia elämyksiä ja taitoja niiden
lomassa. Rakkaimpiin kesäleirimuistoihin
kuuluvat Partiosadalla ollut yöherätys. Se
toteutettiin hyvin ärsyttävän lastenlaulun
voimin, joka aluksi kuulosti pikkulasten
naurulta ja sitten ammattikouluopiskelijoiden suosimalta musiikilta. Laulussa annettiin aamujumpan ohjeet, ja näin ollen
myös meidän piti piirissä totella laulua.
Tämän jälkeen saatiin keksiä ja mehua.
Samaisella leirillä keksittiin vastaus kysymykseen, kuinka monta samposta saadaan mahtumaan Niger-telttaan, (Niger-
teltta on sellainen Nuuskamuikkusen teltan näköinen teltta), ja aika monta
samposta sinne mahtuikin, parhaimmillaan
viisitoista. Voisin jopa uskaltaa sanoa, että
leirin paras meno oli siellä teltassa. Tekemiset jääkööt meidän omaan tietoomme.
Keksimme muun muassa hyvää käyttöä
jesarille.
Partiolaiset matkustavat
On niitä muitakin tapahtumia kuin vain
meidän oman lippukuntamme, ja niihin
matkustetaan tavallisesti joko autokyydein
tai bussilla. Bussimatkat ovat yleensä hyvin rattoisia, ja tarjolla on ajanvietettä nuk-
Niger-telttaan mahtuu vaikka viisitoista samposta.
23
kumisesta laulamiseen ja elokuvien katsomiseen. Henkilöautoilla matkustus on
joskus ollut mielenkiintoista ja mielikuvituksellista, koska kerrankin seitsemälle
hengelle tarkoitetussa autossa on ollut
kyydissä yksitoista henkilöä. Ihan hyvin
mahtui: etupenkillä oli kuskin lisäksi kaksi, kolme istui auton keskipenkeillä, yksi
keikkui heidän sylissään ja yksi makasi
päällä, ja sitten auton takana pienessä tilassa kyhjötti kolme. Ei mitään ongelmia.
(En kuitenkaan suosittele kokeilemaan
tätä kotona.)
Itse reissuissakin on tietenkin koettu kaikenlaista. Uusimpien kokemusten joukkoon kuuluvat viime syksyn Seinäjoenreissulla valssin tanssiminen keskellä
kauppakeskusta. Myös eräs lippukuntamme jäsen kävi hieman uimassa paikallisessa suihkulähteessä. Hätä ei kuitenkaan
tullut, oltiinhan siinä kaikki partiolaisia. Ei
muuta kuin muovipussi jalan ympärille
pompulan avulla, jottei märkä kenkä
kastelisi kuivaa sukkaa.
On tämä lähiseutukin tullut tutuksi partion
myötä. Viime kesän lopussa meille johtajaikäisille järjestettiin Amazing Scout Race,
jossa suoritettiin erilaisia tehtäviä ympäri
Kempelettä. Tehtäviin kuului muun muassa vaihtoehtoisesti värjätyn puuron, maidon ja kiisselin tai puolen litran limsan ja
litran jäätelön syönti. Pääsimme myös harjoittamaan hyviä tekoja pakkaamalla paikallisen Prisman asiakkaiden kasseja,
innostuimme siitä niin paljon, että kävimme vapaaehtoisesti pakkaamassa niitä
yhtenä iltana. Olemme myös yhdessä ta-
pahtumassa valmistaneet ruokaa Oulun
Rotuaarilla ja kävelleet toinen reppuselässä Merikosken silloilla. Kyseisenä iltana todistimme myös Oulun torilla harvinaisen valoilmiön, revontulet.
Tietoja, taitoja ja muuta sovellusta
Partio tarjoaa myös mitä erilaisimpia taitoja. Itse olen oppinut hoitamaan lapsia
viisikuukautisista lähtien. On ihmeellistä,
mitä kaikkea saattaa joutua (tai oikeastaan päästä) tekemään. Yhdellä kesäleirillä
minulta nyrjähti nilkka, enkä niin ollen saanut osallistua parin päivän rajua liikuntaa
vaativaan ohjelmaan. Määräys tuli suoraan sairaanhoitajalta, joka meillä oli leirillä mukana omasta takaa. Sinä aikana
kun muut pelasivat erilaisia pallopelejä,
pääsin auttamaan keittiössä, jossa homma oli lähinnä ananasten syömistä, ja
hoitamaan lapsia. Olihan lasten hoito tullut jo ennenkin tutuksi, mutta kokonaan
uutena kokemuksena tuli kaksivuotiaan
syöttäminen, jonka aikana sain mukavan
makaronilaatikkoa, maitoa ja ketsuppia
sisältävän suihkun. Tämäkin loppujen lopuksi vain nauratti.
Partiossa kuitenkin oppii myös perinteisiä ja hyödyllisiä taitoja, kuten ruuan laittamista, solmujen tekemistä, puiden
hakkaamista ja tulen tekemistä, mutta suurin osa näistäkin taidoista hankitaan erilaisten kokemusten lomassa.
Partio on täynnä suuria ja pieniä elämyksiä, enkä ainakaan itse voisi luopua
partiosta mistään hinnasta.
24
Artikkeli ja kuvat: Tiina Kilpeläinen
Dubai ei ole kansojen sulatusuuni
Pussailevat pariskunnat vankilaan, maailman korkeimman rakennuksen hissi savuaa, Dubai konkurssin partaalla. Viimeaikaiset Dubaiuutiset, jotka ovat ylittäneet mediakynnyksen Suomessakin, eivät ole
kovin mairittelevia. Elämä kuitenkin jatkuu Dubaissa myrskyistä
huolimatta.
Arabiemiraatit koostuu seitsemästä emiirikunnasta.
Dubai on väkiluvultaan Arabiemiraattien suurin
Edellisessä Fiksun nukaupunki, asukkaita on noin 1,8 miljoonaa. Koko
Arabiemiraateissa asukkaita on lähes 6 miljoonaa.
merossa esittäytyi
Luvut kyllä vaihtelevat suuresti, sillä suurin osa
Saudi-Arabia. Nyt on
asukkaista on expatriaatteja, eivätkä he ole tulleet
Arabiemiraattien vuomaahan jäädäkseen. Esimerkiksi intialaisia
ro. Oululaislähtöinen
Arabiemiraateissa on joidenkin tilastojen mukaan
Tiina Kilpeläinen (KTM)
jopa 1,75 miljoonaa ja pakistanilaisia 1,25 miljootyöskenteli tietoliikennaa. Paikallista emiraattiväestöä on reilu 10 % väneyrityksen markkiestöstä. Tätä on suomalaisena vähän vaikea hahnointipäällikkönä ennen
mottaa. Käytännössä se tarkoittaisi Suomessa, että
muuttoaan Dubaihin.
vain helsinkiläiset olisivat suomalaisia ja koko muu
Suomi olisi ulkomaalaisia. Mitenhän tämä otettaisiin Suomessa vastaan? Monesti arabeja syytetään suvaitsemattomuudesta, mutta täällä kansojen sekamelska elää ihan sulassa
sovussa keskenään. Toki paikallinen väestö on huolissaan oman kulttuuri-identiteetin
menettämisestä expatriaattien puristuksissa, mutta toisaalta ilman heitä ei olisi ollut
mahdollista rakentaa sellaista kaupunkia kuin Dubai on nyt.
Dubaihin mahtuu monenlaista
Muutimme Dubaihin syksyllä 2005. Ennen muuttoa mielikuva Dubaista oli hyvin perinteinen: loputonta hiekka-aavikkoa, korkeita pilvenpiirtäjiä, kameleita, kultaa ja kimallusta, ihmiset kaavuissa ja islam rajoittamassa elämää. Toki moni näistä asioista
onkin tullut todistettua, mutta Dubai on paljon muutakin. Uskonto näkyy ja kuuluu
täällä hyvin, mutta myös muiden uskontokuntien edustajille on annettu tilaa harjoittaa
omaa uskontoa ja kulttuuria. Myönnän, että oma kuvani arabeista ja islamista rajoittui
uutisten varaan ja uutiset harvoin olivat kovin positiivisia. Arabit on leimattu mediassa
25
helposti terroristeiksi ja fanaattisiksi uskonnonharjoittajiksi. Arkielämä islamilaisessa
maassa on kuitenkin osoittanut monet ennakkoluulot vääriksi.
Viidessä vuodessa kaupunki on kehittynyt paljon. Välillä on tuntunut, että koko Dubai
on yhtä suurta rakennustyömaata. On rakennettu kokonaan uusia kaupunginosia,
pilvenpiirtäjiä on noussut kuin sieniä sateella, metro on avattu, mereen on rakennettu
palmusaaria, ja onpa tänä aikana noussut myös maailman korkein rakennus, 828
metriä korkea Burj Khalifakin. Kehitystä on ollut hauska ihmetellä. Suunnitelmat ovat
olleet uskomattomia, ja vain mielikuvitus on ollut rajana.
Täällä ei pyöritellä suunnitelmia valtuustossa, vaan päätökset syntyvät nopeasti, ja
viimeisen sanan sanoo aina Dubain hallitsija Sheikh Mohammed bin Rashid al
Maktum. Häntä palvotaan ja minkäänlaista kritiikkiä ei esitetä. Joka päivä paikallisen
sanomalehden etusivulla on hänen kuvansa ja tietoa, mitä hän on milloinkin tehnyt,
missä vieraillut ja kenet tavannut. Mukana kulkee tietenkin aina liuta muita “tärkeitä
miehiä”. Siinäkään vaiheessa hän ei joutunut kritiikin kohteeksi, kun selvisi, että Dubai
on taloudellisissa vaikeuksissa suuren velkataakan takia. Suomessa johtaja olisi heti
laitettu vaihtoon ja lööpit olisivat revitelleet asialla. Ei täällä. Väki oli lähinnä raivoissaan siitä, että ulkomaailma hehkutteli asialla. Onneksi kuitenkin naapuriemiraatti
Abu Dhabi tuli hätiin ja maksoi osan Dubain veloista pois, jotta lööpit hiljenevät ja
maine säilyy. Dubaillahan ei ole juuri öljyä, jota pumpata, jos rahakirstu tyhjenee,
toisin kuin pääkaupunki Abu Dhabilla. Maata hallitsee Abu Dhabin sheikki, ja varapresidenttinä ja pääministerinä toimii Dubain sheikki. Heitä ei luonnollisestikaan ole
valittu vaaleilla, vaan valta periytyy suvussa.
Suomalaisena Dubaissa
Arki Dubaissa kulkee pitkälti saman kaavan mukaan kuin Suomessakin: työn, kodin,
koulun tai tarhan ja lähikaupan välillä. Viikko tosin rytmittyy niin, että viikonloppua
vietetään perjantaina ja lauantaina. Kelit sen sijaan poikkeavat huomattavasti suomalaisesta. Kesällä lämmintä voi olla lähes 50°C ja talvellakin päivälämpötila harvoin
laskee alle 20°:n. Silloin tällöin on hiekkamyrskyjä, jolloin hiekkaa on silmät ja korvat
täynnä, jos uskaltautuu ulos. Hiekkaa saattaa tosiaankin pyryttää samaan tyyliin kuin
lunta, ja näkyvyys voi olla vain muutamia metrejä. Onneksi näitä kelejä on aika harvoin. Sadepäiviä on muutama vuodessa. Silloin liikenne menee ihan kaoottiseksi,
sillä tiet lainehtivat sadevesiviemäreiden puuttuessa.
Arkiasiointi hoituu englannin kielellä. Kuvittelin opettelevani arabiaa, mutta pian huomasin, että sitä tarvitsee hyvin vähän: suurin osa ihmisistä on muualta tulleita ja
26
puhuu äidinkielenään jotain ihan muuta kuin arabiaa. Ainoat tilanteet, joissa kieltä
olisi mukava osata, ovat asiointi joissakin virastoissa, missä on paikallista henkilökuntaa, tai käynti lähimaissa, missä on enemmän paikallista väestöä.
Eräs asia kuitenkin poikkeaa suomalaisesta arjesta, ja se on se, että täällä yhden
asian toimittamiseen tarvitaan monta ihmistä. Esimerkiksi jos viemäri menee tukkoon,
paikalle tulee vähintään kolme korjaajaa: yksi työnjohtaja ja vähintään kaksi miestä
tekemään itse työn! Ei ole niin pientä hommaa, että sen voisi tehdä yksi ihminen!
Monissa perheissä on arkea helpottamassa kotiapulainen, suuremmissa perheissä
useampikin. Puutarhurit kastelevat pihat, sillä mikään ei kasva ilman kastelua.
Vierasmaalaisten ja naisten asema vaihtelee
Dubaita ei välttämättä voi kutsua kansojen sulatusuuniksi, sillä vaikka erimaalaiset
ihmiset elävät sulassa sovussa, silti erimaalaiset eivät ole sulautuneet keskenään.
Paikallinen väestö elää omaa elämäänsä, ja me muualta tulleet elämme omaamme,
toki paikallisen kulttuurin huomioiden. Paikallista kansalaisuutta on lähes mahdoton
saada, vaikka olisi esimerkiksi naimisissa paikallisen kanssa tai syntynyt ja asunut
koko ikänsä täällä. Tänne halutaan ihmisiä tekemään töitä, ja sen jälkeen kun työt on
tehty, heidän pitää poistua. Maahan ei haluta epäsopivaa ainesta hengailemaan.
Ennen työ- ja oleskeluviisumin myöntämistä täytyy käydä verikokeissa, missä varmistetaan, ettei ole mitään tauteja, esimerkiksi hiviä. Viisumia ei myöskään saa, jos
ei ole työpaikkaa. Eli työttömiäkään tänne ei haluta! Työssäkäyvä voi sponsoroida
myös perheen viisumit, mutta tämäkin edellyttää tiettyä tulotasoa.
Vierastyöläiset ovat rakentaneet Dubain, mutta heillä ei ole juuri oikeuksia. Rakennusmiehiä tulee Aasiasta, ja heidän elinolonsa täällä ovat kurjat. He asuvat valtavissa
parakkikylissä, missä samaan huoneeseen on sullottu niin monta miestä kuin sinne
suinkin mahtuu. Työpäivät on pitkiä ja palkka minimaalinen. Ehkä se on parempi kuin
heidän kotimaassaan, mutta suurimman osan palkasta he lähettävät kotiin perheilleen.
Usein myös työntekijöiden passit ovat työnantajan hallussa, mikä meikäläisittäin tuntuu hurjalta. Työnantaja on voinut kustantaa heidän matkansa tänne ja hoitaa viisumin, mutta ensimmäisen vuoden palkka voikin mennä näiden kulujen takaisinmaksuun. Kotimaahankaan ei voi palata ilman passia. Amnestylla olisi täällä työsarkaa.
Kaikella kullalla ja kimalluksella on myös se toinen, ei niin kiiltävä puolensa.
Länsimaisessa mediassa musliminaiset saavat usein aika negatiivista julkisuutta.
Surkuttelemme sitä, kuinka heidän täytyy verhota itsensä kaapuihin ja elää miesten
armoilla. Toki naisten asema on hyvin erilainen kuin länsimaissa, mutta erot voivat
27
Emiraattimiehiä valmistautumissa tanssiesitykseen.
olla suuret myös eri arabimaiden välillä. Esimerkiksi Saudi-Arabiassa naiset eivät
saa autoa ja muutenkin naisten elämä on rajoitetumpaa kuin esimerkiksi Arabiemiraateissa. Jemenissä tytöt naitetaan joskus jopa kymmenenvuotiaina ja naisten
asema on ihan onneton. Toki täälläkin uskonto asettaa tietyt rajoitukset musliminaiselle,
eikä hänen ole soveliasta liikkua yksinään esimerkiksi ostoskeskuksissa, vaan hänen
tulisi liikkua muiden naisten tai oman miehensä tai lapsensa seurassa. Myös järjestetyt avioliitot ovat arkipäivää.
Kaikesta huolimatta elämä länsimaalaisena naisena Dubaissa ei juurikaan eroa Suomesta. Toki länsimaalainenkin nainen joutuu täällä vaikeuksiin, jos alkaa osoittaa tunteitaan liian kiihkeästi julkisella paikalla, pukeutuu liian vähiin vaatteisiin, örveltää humalassa julkisella paikalla tai nostaa keskisormen pystyyn. Eli kädet kannattaa pitää
kurissa ja vaatteet päällä. Dubaissa on helppo asua, mutta paikalliset lait on hyvä
tuntea ja kunnioittaa niitä, vaikka osa niistä tuntuu meikäläisittäin erikoisilta.
Kulutusjuhlia
Arabiemiraateilla on yksi maailman suurimmista hiilijalanjäljistä. Täällä ajetaan isoilla
autoilla ja yleensä perheessä autoja on useampia. Auton ostopäätöksessä ei tutkita
28
Liikennemerkki kertoo Dubaissakin kaiken olennaisen.
hiilidioksidipäästöjä eikä bensankulutusta. Huhtikuun lopulla bensiinin hintaa korotettiin 10 %, edellisestä korotuksesta oli useampi vuosi aikaa. Nyt bensalitra maksaa
1,53 dirhamia, mikä vastaa noin 30:tä senttiä. Onneksi julkinen liikenne on viime
vuosina parantunut, mutta ei se vieläkään ole lähellä länsimaista tasoa, metrosta
huolimatta. Vettä tuhlataan hurjat määrät kasteluun, sillä ilman kastelua täällä ei olisi
mitään vihreää. Lähes kaiken vihreän juurelta löytyy kasteluputki. Vettä käytetään
uskomattomat määrät golfkenttien, puistojen ja viheralueiden ylläpitämiseen. Suurin
osa ruoasta on tuontitavaraa ja lähiruoka lähes tuntematon käsite. Toki ilmastolla on
myös tähän osuutensa.
Kulutusjuhlat ovat vielä täydessä kukoistuksessa, kun muu maailma miettii, miten
energiaa voisi säästää. Aurinko paistaa lähes joka päivä, ja silti aurinkoenergian
käyttö on aivan olematonta. Huvittaa, miten suomalaiset pykäävät aurinkokennoja
katolle, vaikka sääolosuhteet eivät ole välttämättä suotuisimmat. Täällä aurinkoa olisi
yllin kyllin, mutta sitä ei osata tai haluta hyödyntää. Kierrätys on myös olematonta,
mutta onneksi kuitenkin suunta on parempaan päin, vaikka vielä on paljon tekemistä.
Asuinalueellamme on suomalaiset kierrätyssäiliöt muoville, lasille ja paperille, mutta
siitä ei ole tietoa, mihin kierrätetty jäte lopulta päätyy. En olisi kauhean yllättynyt, jos
29
se joutuu samaan paikkaan kuin muukin jäte. Asuinalueellamme asuu lähinnä ulkomaalaisia, ja luulenpa, että kierrätys on järjestetty lähinnä imagosyistä.
Ramadanin aikaan
Paikallisia juhlapyhiä on paljon. Suurin osa juhlista katsotaan kuun asenosta, joten
niiden alkamista on vaikea ennustaa kovin paljon etukäteen. Kuukomitea kokoontuu
ja päättää, milloin on sopiva hetki aloittaa mm. ramadan, joka on muslimien suurin
juhla. Ramadanin aikana kaikki syöminen, juominen, tupakointi ja sukupuoliyhteys
ovat päivällä kiellettyjä. Paastokuukautena muslimin tulisi muutenkin käyttäytyä hyvin,
sillä muuten paastolla ei katsota olevan merkitystä. Ramadan kestää noin kuukauden,
ja kaikki aikataulut muuttuvat kyseisenä aikana. Työpäivät ovat lyhyempiä, sillä kuka
nyt jaksaa tehdä täyttä työpäivää tyhjällä vatsalla.
Ramadanin ajakohta siirtyy joka vuosi hieman aikaisemmaksi. Tänä vuonna ramadan
ajoittuu elo-syyskuulle, mikä on myös vuoden kuuminta aikaa. Ramadan vaikuttaa
myös länsimaalaisten elämään, sillä ruokaa ei tarjoilla julkisilla paikoilla päiväsaikaan
eikä omia eväitä kannata mussutella julkisesti – ei juoda edes vettä. Onneksi nämä
rajoitukset eivät koske sentään lapsia. Ramadanin aikaan tärkein kellonaika on paaston päättymisen kellonaika. Siitä ei lipsuta minuuttiakaan. Päivän paaston päättää
iftar-ateria, ja ruokaa nautitaan pitkälle yöhön. Myös aamiainen syödään vielä pimeän aikaan. Kaupunki on päivällä huomattavasti rauhallisempi eikä ole niin paljon liikenneruuhkia.
Eid-al-Fitria vietetään ramadan-paastokuukauden päättymisen kunniaksi. Juhlan ajankohta määräytyy islamilaisen ajanlaskun mukaan, ja sitä vietetään uuden kuun tultua
esiin merkkinä uuden kuukauden alkamisesta. Juhlapäivä alkaa rukouksella, ja sen
viettoon kuuluvat vierailut ystävien ja sukulaisten luona, yhteisateriat ja lahjojen anto.
Kaikilla on silloin useamman päivän vapaa, myös meillä ei-muslimeilla.
Vuosien saatossa paikalliseen elämään on jo tottunut sen verran hyvin, että harva
asia jaksaa enää kovasti ihmetyttää. Jos vettä tulee paljon, koulut suljetaan ja sehän
kuuluu asiaan. Jos joku hallitsijaperheestä kuolee, siitä seuraa monen päivän suruaika ja radiosta ja televisiosta tulee vaan surumusiikkia. Jos paikallisessa lehdessä
kirjoitetaan perheen kurjasta kohtalosta sairauden tai onnettomuuden takia, seuraavan päivän lehdessä on melkoisella todennäköisyydellä juttu siitä, että joku nimettömänä pysyttelevä laupias samarialainen oli maksanut perheen sairaalamaksut. Enemmän ihmettelyä ja kummastelua aiheuttaa melkein se, kun Oulussa menee viikonloppuna Rotuaarille ihmettelemään suomalaista elämänmenoa! Kaikkeen tottuu tai ainakin monen kummallisen asian kanssa oppii elämään.
30
Matkaraportti: Saara Kela
Matka rapakon taakse
“5.3.2010 klo 14:00, lähtöportti 38, New
York”, luin lentolipusta. Siistiä. Olin lähdössä rapakon taakse shoppailemaan.
Jo lähtöaulassa meni hukkaan yksi
lentolippu. Turvatarkastuksestakin kaikki
pääsivät läpi, ja yksi pikkupoika huusi
isoon ääneen: ”EI OLLU POMMIA!” Lentokentällä oli taas ne samat kaupat, joihin
on ihan pakko päästä vain tavan vuoksi.
Pikkuhiljaa etsiessämme mystistä lähtöporttia 38 päädyimme syvemmälle lentokentän uumeniin.
Toisen turvatarkastuksen jälkeen
pääsimme ahtaaseen ja kylmään matkustamoon Ilta-Sanomien ja New York Timesin kanssa. Siinä polvet kurkussa sitten
tulisi menemään ”mukavasti” seuraavat
yhdeksän tuntia.
Aika lentokoneessa kuluikin nopeasti. Omista pienistä kosketusnäyttötelevisioista sai katsella valintansa mukaan
yli 40:tä eri TV-sarjaa ja elokuvaa. Oli
enemmän ja vähemmän kansainvälistä, oli
musiikkia ja musiikkivideoita, oli sitä ja tätä.
Kaikkea löytyi internetiä myöten. Toivoin
vain koko matkan, että ruokaankin olisi
panostettu yhtä hyvin.
Lento oli Suomen aikaan perillä n.
klo 23. Hauskintahan tässä oli se, että kello
perillä oli 4 pm eli suomeksi klo 16. Ihanan väsynyt olo oli, täytyy sanoa.
Jokaiselta maahan tulevalta otettiin
sormenjäljet ja uusi kuva, jotka ilmeisesti
tallennettiin johonkin tietokantaan. Sisarpuoleni henkilöllisyyttä ryhdyttiin epäilemään, koska passissa oleva kuva oli niin
vanha. Hänen passistaan tunnistaa sel-
västi henkilön, mutta omassani olen 11vuotias enkä näytä enää yhtään siltä Saaralta! Syke oli varmaan yli kaksisataa,
käteni hikosivat ja pelkäsin, että joudun
seuraavalla lennolla takaisin Suomeen.
Kauan siinä vertailtiin naamoja ja kuvia.
Onneksi virkailija sanoikin lopulta
”Welcome to New York!” ja pääsimme ulos
terminaalista.
Ilma oli kuiva, tuulinen, lumeton ja
kalju. Kaikki oli pölyistä ja harmaata. Keltaiset taksit odottelivat jonoina terminaalin edessä tungokseen asti. John F. Kennedyn lentokenttä New Yorkissa sijaitsi
reilun tunnin ajomatkan päästä Manhattanin saaresta. Taksikuski kertoi, että
matkaan menisi ilman ruuhkia 15 minuuttia.
Auton ikkunoista sai nähdä, miten
täällä Amerikassa asuttiin. Pienille tonteille
ahdetut omakotitalot näyttivät hassuilta,
kuin ne olisi leikattu isommasta rivitalon
pätkästä. Kaikki talot olivat erivärisiä ja tyylisiä. Paikoin saattoi olla hyvinkin hienoja taloja, mutta välissä romahtamis-pisteessä olevia murjuja. Kuitenkin, mitä kauempana olimme lentokentästä, sitä
vauraammaksi ja turvallisemman näköiseksi alue tuli.
”UIJUI! Kattokaa!” isäni huusi ja
osoitti eteenpäin. Manhattan siinsi edessä ja kylpi auringonlaskussa. Henkeäsalpaava näky oli kuin suoraan valokuvasta.
Aurinko siivilöityi pilvenpiirtäjien lomasta
lähes pilvettömältä taivaalta. Mitä lähemmäksi tulimme, sitä rumemmaksi maisema muuttui.
31
Kaduilla haisi ruokakärryjen palava
rasva, ja pakokaasu tunki keuhkoihin. Viemäreistä nousi kosteaa höyryä silloin tällöin, ja metron jylinän saattoi kuulla ja tuntea kadun läpi. Autoja vilisi ohi, ja bussien
moottorien jylinä kantautui hotellihuoneeseen asti. Kaikki oli isoa ja ihmeellistä.
Oli siinä kempeleläisellä ihmettelemistä,
kun taloja sai katsella niskat nurin.
Manhattanilla on helppo liikkua
Manhattan on maailman yksinkertaisin
kaupunki liikkua. Kaupunki on kaavoitettu
ruudulliseksi, joten siellä on mahdoton
eksyä. Yksinkertaisesti: pystysuuntaisten
katuejn nimissä on Avenue ja vaakasuuntaisten Street. Ongelmana on, että välimatkat kartalla näyttävät lyhyiltä. Seitsemän korttelin matka voi kävellen kestää
tunnin.
Manhattanin alue oli suurimmaksi
osaksi turvallisen oloista aluetta. Ihmisiä
oli koko ajan ympärillä, mikä mielestäni
oli hyvä. Monet olivat valmiita auttamaan
paikkaan kuin paikkaan, vaikka ei olisi
kysynytkään apua.
Manhattanin metroverkosto oli erittäin sekava ja monimutkainen, emmekä
olisi päässeet perille ilman apua. Itse en
tajunnut sen toiminnasta muuta, kuin että
laitureita oli kaksi: toiselta kaikki metrot
menevät alaspäin ja toiselta ylöspäin Manhattania. Metrossa kaikui jatkuvasti
kuulutuksia asemamuutoksista milloin mistäkin syystä. Tajusimme kuunnella niitä
vasta sen jälkeen, kun aloimme ihmetellä,
miksi metro ajoi pysäkkimme ohi.
Onneksi taksit olivat halpoja ja helppoja. Kun nosti käden pystyyn tien-
sivussa, heti kurvasi keltainen taksi ottamaan kyytiin. Kahdelta hengeltä parin kilometrin matka oli noin viisi euroa tippeineen. Ei siinä kannattanut kävellä uusia
kenkiä puhki kaikkien kassien kanssa.
Liikenne toimi yllättävän hyvin. Seisovia
autojonoja emme juuri nähneet, vaikka liikennettä oli paljon.
Ruokakulttuuri oli juuri sellaista kuin
näkee televisiosta: ihmiset kävelevät puolen litran kahvimuki kourassa tai istuvat
keväisessä auringonpaisteessa syömässä muovirasiasta nuudeleita. Lähes kaikki myytävä ruoka oli tarkoitettu syötäväksi muualla, mutta monessa paikassa oli
yläkerta, jossa saattoi pysähtyä syömään
styroksilaatikostaan hampurilaista ja
pitsaa. Parhaat ruuat sai juuri niistä pienistä pikaruokapaikoista. Oikeita ravintoloita oli vaikeahko löytää, mutta maassa
maan tavalla. Eipähän tarvinnut pitkäksi
aikaa lopettaa shoppailua.
New York on yksi niistä kaupungeista, joissa on pakko käydä edes kerran
elämänsä aikana. Take-away-kahvit ja
perusroskaruoka on koettava joskus oikeaan amerikkalaiseen tyyliin. Toisaalta
neljän päivän reissusta ei saanut paljoa
irti. Kaikki aika meni Manhattanilla, emmekä menneet sen pidemmälle (jos ei lasketa sitä kertaa, kun ajoimme metrolla vahingossa Brooklyniin). Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisimme käyneet tervehtimässä Vapaudenpatsasta ja käyneet
Manhattanin ulkopuolella katselemassa
muunkin New Yorkin menoa. Eniten jäin
ikävöimään amerikkalaista hampurilaista
ja kahden litran tölkkiä jääteetä. Onneksi
voin palata tunnelmiin katsomalla
Sinkkuelämää ja syömällä Ben & Jerry´s
-jäätelöä.
32
Kirja-arvostelu: Iiro Mäki
Kuva: Kustannusosakeyhtiö Sammakko
Pelkoa ja inhoa 60- ja 70-luvun
Amerikassa
Gonzojournalismi on jälleen enemmän tai vähemmän
ajankohtaista, kun turkulainen pienkustantamo Sammakko julkaisi keväällä muhkean 700-sivuisen kokoelman gonzojournalismin kehittäneen amerikkalaisen
toimittajan Hunter S. Thompsonin (1937–2005)
lehtijuttuja. Kokoelman nimi on Suuri hainmetsästys,
ja sen sisällön ovat suomentaneet Sami Heino, Seppo Lahtinen, Kalle Kinnunen ja Pekka Markkula.
Gonzojournalismi on journalismia, jossa lehtijutut muistuttavat usein enemmän proosaa kuin perinteistä asiatekstiä. Ne korostavat toimittajan subjektiivista kokemusta objektiivisuuden tavoittelun sijaan,
ja faktaa saatetaan värittää liioitelluilla tai jopa
fiktiivisillä yksityiskohdilla. Gonzojournalistiset lehtijutut keskittyvät usein myös seikkoihin, joita perinteiset uutistoimittajat pitäisivät täysin yhdentekevinä, ja vastavuoroisesti olennaisiksi
ajateltuja seikkoja saatetaan jättää kokonaan huomiotta. Gonzojournalismi alkoi muotoutua Thompsonin kynästä 1960-luvulla, ja Thompson on sen kehittämisen lisäksi
säilyttänyt asemansa sen merkittävimpänä tekijänä.
Suuri hainmetsästys sisältää yhteensä 42 lehtiartikkelia, joita on alun perin julkaistu esimerkiksi Rolling Stonessa ja National Observerissa. Artikkelien mitta vaihtelee parista sivusta kymmenien sivujen mittaisiin useissa osissa julkaistuihin
järkäleisiin. Jutut ovat peräisin 60- ja 70-luvuilta, ja useimmissa niistä pyritään paljastamaan tuon ajan suurimpia ja kammottavimpia epäkohtia, kuten Yhdysvaltain ”fasistisen” hallinnon hirmutekoja tai maassa yhä vallitsevan rasismin julmia, tekopyhiä
piirteitä. Thompson uskaltaa olla kyyninen, mutta artikkeleissa on myös sopivana
vastapainona hillittyä toiveikkuutta. Monissa jutuissa on myös sellaista yleismaailmallisuutta, joka tekee niistä suhteellisen ajankohtaisia vielä nykyäänkin.
Jotkin kirjan jutut, kuten muutamat, joissa käsitellään Watergate-skandaalia,
vaatinevat hieman taustatietoja, jotta kokonaiskuvan saa hahmotettua. Koska kyse on
gonzojournalismista, on mukana kuitenkin myös paljon juttuja, joissa taustatiedoilla ei
ole mitään väliä. Asioita lähestytään joka tapauksessa sellaisesta näkökulmasta, että
33
sisään pääseminen on periaatteessa helppoa, eikä hyvästäkään historiantuntemuksesta
ole sinänsä enempää apua kuin normaalista järjenkäytöstä.
Thompsonin tapa käsitellä eri aiheita vaihtelee ihan järkevästä mielipuoliseen, ja
tunnustan välillä Suurta hainmetsästystä lukiessani nauraneeni ääneen. Mukana on
väistämättä myös muutama tylsempi kirjoitus, mutta useiden juttujen parissa lukija
pääsee nauttimaan jopa pelottavan nerokkaista oivalluksista. Jälkeenpäin olen miettinyt paljon, olisiko esimerkiksi Richard Nixon todella voinut pelastaa presidentinuransa ”hitlermäisen loogisesti” aloittamalla ydinsodan Kiinan kanssa, kuten Thompson kirjan ensimmäisessä Watergate-skandaalia käsittelevässä artikkelissa ainakin
näennäisen kauhistuneena esittää.
Sikäli kuin uskomme suomentajien onnistuneen työssään, Thompson kirjoittaa
sulavaa, rikasta ja tyylipuhdasta tekstiä, jota on miellyttävä lukea. Toimiva rakenne ja
näppärät sananvalinnat vaikuttavat merkittävästi siihen, miten hyvin lukijan mielenkiinto pysyy tekstissä, ja Thompson ilmiselvästi tiedostaa tämän. Tekstin tyyli on sopivan asiantunteva mutta myös hyvin spontaani, eikä Thompson arkaile käyttää esimerkiksi alatyylisiä ilmauksia.
Aina ei ole helppoa tehdä selvää eroa gonzojournalismin ja proosatekstin välille.
Suuri hainmetsästyskin sisältää joitakin juttuja, jotka tuntuvat oikeastaan pikemminkin
omintakeisilta novelleilta kuin lehtiartikkeleilta. Gonzojournalismilla onkin selkeästi ihan
eri tarkoitus kuin perinteisellä journalismilla, mikä on yksi syy, miksei se tule koskaan
korvaamaan tavanomaista lehtikirjoittelua. Tässä mielessä Johnny Depp on ehkä
liioitellut sanoessaan, että Thompsonin tekemä vallankumous kirjoittamisessa vastaa
Marlon Brandon vallankumousta näyttelemisessä.
On kuitenkin selvää, että eräänlaisessa luovan kirjoittamisen vallankumouksessa
Thompson on ollut mukana. Häntä voidaan pitää 50-luvulla vaikuttaneen, kirjailijoista
ja muista taiteilijoista koostuneen, kapinallisen beat-sukupolven perillisenä, ja sellaiseksi hän myös itse yhdessä Suuren hainmetsästyksen jutuista tunnustautuu. On
myös helppoa allekirjoittaa usein esitetty väite, että keskittyessään kaikkiin näennäisiin
epäolennaisuuksiin Thompson itse asiassa löytää kaikkein olennaisimman – tapahtumien todellisen, sisäisen luonteen. Ainakaan toistaiseksi Thompson ei ole suuri
akateemikoiden palvonnan kohde, mutta melkoisen vankka kulttimaine hänelle on
vuosien saatossa kehittynyt.
Suuri hainmetsästys on mitä erinomaisin teos sille, joka tuntee kiinnostusta kylmän sodan aikaisia Yhdysvaltoja, gonzojournalismia, itse Hunter S. Thompsonin elämäntyötä tai vain erilaisia luovan kirjoittamisen muotoja kohtaan. Teos on hyvin
viihdyttävä, mutta myös sivistää, järkyttää ja ruokkii ajatuksia. Se toimii oivana,
peittelemättömänä ja herkullisen erilaisena dokumenttina läntisen maailman likaisestakin
historiasta.
34
Teatteriarvostelu: Joonas Vetämäjärvi
Piirros: Aleksi Tuomela
Viivi & Wagner: nainen ja possu
näyttämöllä
Kaikkihan meistä tuntevat Viivin ja Wagnerin, turkulaislähtöisen Juban nerokkaimmat
luomukset. Kyseisen parivaljakon edesottamuksia on saatu lukea jo kahdentoista sarjakuva-albumin, neljän kirjan ja viiden minialbumin verran. Mutta kuinka moni tietää,
että Viivi ja Wagner ovat myös menestyksekkäästi valloittaneet useita teatterilavoja?
Oulun Työväen Näyttämö esitti näytelmän helmikuun puolivälissä Oulun kaupunginteatterin tiloissa. Näytelmä alkaa suhteellisen lupaavasti. Sekä Viiville (Hilkka Suvanto) että Wagnerille (Marko Löllö) ominaiset piirteet tulevat suhteellisen selviksi, kun
Viivi aloittaa aamunsa tai chi -liikkeillä siinä missä Wagner tallustelee haarojaan
rapsutellen jääkaapille. Hahmojen välinen lämminhenkinen sanailu ja naljailu on oikein miellyttävää kuultavaa – tiettyyn pisteeseen asti. Molemminpuoliset
mustasukkaisuuskohtaukset ja paikoin köykäisetkin herjat alkavat esityksen loppupuolella jo turruttaa.
Eihän näytelmä tietenkään pelkästään näiden kahden hahmon varassa ole. Toinen
toistaan rasittavampia roolihahmoja alkaa pursua joka nurkasta. Ensimmäisenä sivuhahmona paikalle ilmestyy adonismainen sähkömies ja jostain kumman syystä sairaanhoitajia, jotka esittävät Viivin kanssa yhteisen laulu- ja tanssinumeron. Muita hahmoja tämän varsin epäolennaisen köörin lisäksi ovat Viivin vanhemmat sekä täti, setä
ja mummo ja myös varsin pirullinen paholainen.
Näytelmän kompastuskiveksi muodostuvatkin lähinnä jatkuvat ovelle kolkutukset ja
sivuhahmojen sisään tungeksimiset. Kun sähkömiehestä on päästy eroon, Saatana
kolkuttelee jo ovella sieluja ostamassa. Stripeistä tutut tapahtumat toki taipuvat mukavasti näytelmämuotoon, mutta samalla näytelmän rakenne sirpaloituu ikävästi ja kokonaisuudesta tulee rikkonainen. Onneksi hahmot ovat rasittavuudestaan huolimatta
myös viihdyttäviä – hulvattoman mutta hieman kieroutuneella tavalla stereotyyppisen
konjakkia naukkailevan ja rivoja puhuvan mummon (Leena Tiainen) suoritus on mahtavaa katseltavaa. Mummo esittää huulisynkkamenetelmän avulla Juicen kappaleen
Ei elämästä selviä hengissä. Vähän tätä ennen Viivi äiteineen on hieman tuulettanut
näyttämöä vanhan kunnon brittikomediakappaleen tahtiin – kyllä te tiedätte, sen takaa-ajomusiikin.
35
Saatanan toisella tulemisella Wagner pääsee lyhyelle piknikille helvetin maisemiin;
siellä vanhaa sikaa pyöritellään ja kiusataan. Mitäs meni, mokoma, sielunsa myymään, siitä joutuu kärsimään. Sian helvetti näyttää aika samalta kuin keskiverron
suomalaisen miehen. Ei olutta, sohva hylkii ruumista, televisio ei toimi ja on pakonomainen tarve siivota – kuin suoraan pahimmasta painajaisesta, vai mitä?
Musiikkiosuuskin toki löytyy. Lordin vanha kunnon euroviisuissa menestynyt kappale
soi, kun sika saa kyydin takaisin kotiinsa. Tätähän ei luonnollisestikaan voi hyväksyä,
kun ottaa huomioon sen faktan, että sarjakuvissa Saatana kuuntelee AC/DC:tä. Haluamme oikeutta!
Näytelmän kirkkaasti ärsyttävimmät hahmot ovat Viivin rikas Julli-setä ja hänen vaimonsa Fylli, jotka vaikuttavat olevan paikalla lähinnä kerskailemassa omaisuudellaan.
Viivin isä ja äiti ovat luonnollisesti hermostuneita, ja tämä on johtaa pienimuotoiseen
riitelyyn. Kuitenkin setä ja täti häipyvät melko nopeasti mummon rivoilukohtauksen
jälkeen, ja pian painuvat myös kaikki muutkin koteihinsa. “Piru vie!” toteaa Wagner
saadessaan käskyn viedä roskat, ja paholaisen varsin epälooginen kolmas tuleminen
saa roskat katoamaan. Wagner menee Viivinsä viereen maakaamaan ja pian molemmat nukahtavat. Onnellinen loppu.
Yleisesti ottaen Esko Vuorion ja Antti Kairakarin ohjaama näytelmä on varsin huvittava, mutta kokonaisuus on yllättävän köykäinen. Strippien varaan rakennettu juoni ei
yksinkertaisesti riitä kantamaan loppuun asti – varsinkin kun välillä vaikuttaa siltä, että
juonta ei olekaan. Joka tapauksessa, tämä on varmasti kaikille naisten ja possujen
ystäville lähestulkoon pakollinen kokemus. Ei se ota jos ei annakaan.
36
Teatteriarvostelu: Ville-Pekka Turpeinen
Lennokasta musiikkitaidetta
Kiinasta
Kiinalaista uuttavuotta vietettiin helmikuun
toisena viikonloppuna, ja tämän vuoden
vetonaulaksi oli saatu kiinalaista pekingoopperaa esittävä ryhmä suoraan Pekingistä. Ooppera-nimitys on oikeastaan hieman hämäävä, sillä kiinalaisen oopperan
laulutekniikka ei ole samanlaista kuin länsimaisessa oopperassa. Taidemuotona
peking-ooppera onkin eräänlaista musiikkiteatteria.
Valveen ilmainen esitys 14.2. oli selvästi houkutellut paljon katsojia, sillä päivälle oli jouduttu lisäämään yksi ylimääräinen esitys ja kaikki halukkaat eivät siltikään olleet sopia täpötäyteen Valve-saliin. Vaikka yleisöä oli varoitettu kovasta
metelistä etukäteen (Kiinassa on tapana
ottaa uusi vuosi vastaan kovan metelin
saattelemana, jotta pahat henget pysyisivät poissa), en olisi silti voinut uskoa, miten hirvittävä mekkala pienestä, kuusihenkisestä musiikkisektiosta lähtee. Lyömäsoittimien metallinen kilkutus, satunnaiset ”kimmokeäänet” ja jokin konekiväärin
äänenpaineella ja nopeudella nakuttavilta
rytmikapuloilta kuulostava loivat korviahuumaavan paukkeen, johon onneksi tottui.
Itse esitys oli eri oopperoiden akrobaattisista taistelukohtauksista koostettu
sikermä, jonka koreografiat saivat yleisön
haukkomaan henkeään. Ensimmäisenä
lavalle astui pienehkö ”sotajoukko”, jonka
yhtäaikaiset hypyt ja liikesarjat olivat ihan
komeaa katsottavaa. Sen jälkeen päästiinkin sitten itse asiaan: Sotilaiden tilalle
astui kaksi koreasti pukeutunutta, maalattua henkilöä, jotka näyttivät suoraan olevansa voimallisia hahmoja – syöksemällä
kipinöitä suustaan! Tarkalleen ei käynyt
ilmi, miten he sen tekivät, mutta voisin olettaa heidän pitäneen suussaan jotain ilotulitteen tai sähikäisen tapaista…
Sikermän keskushahmoksi muodostui sinipukuinen naishahmo (ehkä prinsessa), joka oli mukana päätähuimaavimmissa osioissa. Esityksen kohokohdaksi nousi hyvin tyylitelty taistelu, jossa
kyseinen nainen otti yhteen parhaimmillaan neljän vihollisen kanssa torjuen jaloillaan näiden heittelemiä keihäitä. Laskin ilmassa parhaimmillaan viuhuneen ainakin kuusi keihästä! Voi vain ihmetellä,
montako tuntia sen kaiken koordinoimiseen on mahtanut mennä.
Ennen show’n loppua nähtiin vielä
hämmästyttävä paikallaan suoritettu
puolivolttivoimannäytös, joka osoitti, miten
fyysisesti vaativiin suorituksiin esityksen
pitänyt ryhmä kykeni. Esityksen lyhyys
tuotti ainoan pettymyksen: mittaa sillä oli
vain kaksikymmentä minuuttia, vaikka se
tuntui puolet lyhyemmältä. Päällimmäiseksi
tunteeksi jäi kuitenkin ehdoton hengästyminen. Vastaavanlaista oopperaa olisi
voinut katsoa pidempäänkin. Ainakin allekirjoittaneesta se oli moninkertaisesti ns.
tavallista oopperaa mielenkiintoisempaa.
37
Sarjakuvasivu
Sarjakuva: Pipsa Piekkola
Sarjakuva: Ville Aalto
Sarjakuva: Joonas Mällinen
38
Konserttiarvostelu: Mari Hietala
Vaikeat Ajat @ VaKo
Lauantaina 27.2. Teatrialla oli kaikenikäisille musiikinystäville tarkoitettu tapahtuma Vaarallinen kokeilu, tuttavallisemmin
VaKo. Tapahtumassa esiintyi useita bändejä, mutta olin katsomassa siellä vain
yhden bändin esiintymistä, nimittäin Vaikeiden Aikojen.
Vaikeat Ajat on oululainen bändi, joka
omien sanojensa mukaan soittaa kuunneltavaa musiikkia. Bändin jäsenet ovat
Antti, Juha, Seppo, Joonas, Sami ja
Ville. Antti hoitaa laulamisen, Juha ja Seppo heiluvat kitaroissa, Joonas toimii
basistina, Sami päästelee sulosointuja
koskettimissa sekä perkussioissa, ja Ville
rytmittää kaikkia rummuissa ja maustaa
lauluja (sekä välipuheita) harkituilla
huudoilla. Nykyisen kokoonpanonsa Vaikeat Ajat sai syksyllä 2008.
Ennen Vaikeiden Aikojen keikkaa ainoat
käsitykseni bändistä olivat sen MySpacesivuston kautta kuuntelemani kappaleet ja
ihmeselitykset bändin blogissa. Tämän lisäksi tunsin yhden bändin jäsenen ja olin
tavannut kaksi muuta.
Juuri ennen keikan alkamista, roudauksen aikana, hankin itselleni paikan ihan
eturivistä, sillä pitihän päästä parhaille
paikoille. Heti keikan alettua huomasin
kuitenkin seisomapaikkani olevan ilmeisesti bändin suurimpien fanien joukossa,
sillä ryhmä vieressäni heilui kovasti mu-
siikin tahdissa ja piti suurinta ääntä biisien
aikana.
Bändin soittajista keikan aikana eniten
huomiota sai kitaralla taiteileva Juha, joka
tunnetaan myös nimellä Lallukka, koska
hän sai kaikki, sekä mies- että naispuoliset, katsojat hulluiksi. Hän myös liikkui
eniten pitkin lavaa ja hyppäsi ajoittain lavalta alas ihan katsojien viereen, niin kuin
maailmankuulujen bändien solistit ja soittajat konsanaan. Katsomossa vilkkui myös
I love Lallukka -kyltti. Bändin solisti, Antti, sai hieman laimeampaa suosiota Antti
ei aina ole huono -kyltillä. Hän myös puhui kaikki välispiikit, eikä sanottavan puutteesta voi moittia.
Vaikeiden Aikojen esiintymisestä näki, että
bändin jäsenillä on oikeasti hauskaa
soittaessa ja he soittavat hyvin yhteen.
Hyvä fiilis tarttuu myös katsojiin, eikä kukaan voi olla hymyilemättä keikan jälkeen.
Myös biisien sanoitukset aiheuttavat hilpeyttä, kuten henkilökohtaisen suosikkini
Ihana elämä -biisin sanat ”Milja tahtoo
lättyjä/ ja kermavaahtoa/ ja päälle vielä
mansikoita – –”, koska ne ovat hyvin erikoiset eikä niissä välttämättä ole mitään
syvempää merkitystä.
Vaikeiden Aikojen musiikkia on kuunneltavissa bändin MySpace-sivustolla
sekä Mikserissä. Näinä aikoina bändi nauhoittaa uusia biisejä.
39
Sarjakuva: Tinna Iina Korkala
Sarjakuva: Ella Myllys
40
Elokuva-arvostelu: Mari Hietala
Ajan kahleissa
The Notebook – Rakkauden sivut, Titanic, A Walk to Remember – Muistojen
polku ja Ylpeys ja ennakkoluulo ovat kaikki tunnettuja romanttisia elokuvia. Samaan
sarjaan kuuluu Audrey Niffeneggerin
kansainväliseen menestyskirjaan Aikamatkustajan vaimo (2004) perustuva
samanniminen elokuva, jonka on ohjannut Robert Schwentke ja joka ilmestyi
vuonna 2009.
Aikamatkustajan vaimo kertoo Clare
Abshiren ja Henry DeTamblen rakkaustarinan, joka ei kuitenkaan ole ihan tavallinen, sillä Henry on aikamatkustaja. Aikamatkustajana Henry voi matkata sekä
menneisyyteen että tulevaisuuteen. Henry ei kuitenkaan itse pysty määräämään,
milloin matkustaa tai mihin matkustaa. Elokuva kertookin näiden kahden henkilön
tarinan, jossa rakkaudella ei ole rajaa ajassa eikä paikassa.
Clare on tavannut Henryn ensimmäisen
kerran ollessaan kuusivuotias, mutta Henry tapaa Claren ensimmäistä kertaa ollessaan 28-vuotias. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta elokuvaa katsoessa juonen
seuraamista aikahyppäykset eivät vaikeuta, sillä erilaiset siirtymät on toteutettu
huolella. Kaikki aikasiirtymät eivät kuitenkaan avaudu heti ensi katsomalla, sillä osa
aikasiirtymistä toimii takaumina, joissa
paljastetaan vähän tulevasta. Aikamatkaamisen monimutkaisuuteen ei kuitenkaan
sekoa, sillä elokuvan juoni etenee hyvin
selkeästi niistä huolimatta.
Aikamatkustajan vaimossa on paljon samoja elementtejä Nicholas Sparksin kirjoista tehtyjen elokuvien kanssa, ja elokuvan voisikin luulla olevan Sparksin käsialaa, ellei tietäisi, että se on Niffeneggerin
kirjoittama ja ettei Sparksin kirjoissa yleensä käsitellä normaalista poikkeavia asioita, kuten hieman scifi-maailmaan kuuluvaa aikamatkustusta. Tämä tietynlainen
scifi-taso ei kuitenkaan tuo itse elokuvaan
scifimäistä tunnetta, vaan elokuva on täyttä
romantiikkaa.
Aikamatkustajan vaimossa erilaiset värit
ovat suuressa roolissa. Onnellisissa kohtauksissa ja muistoissa värit ovat hyvin
kirkkaita, jopa liioiteltuja, kun taas epätoivoa ja vihaa kuvataan harmaammilla sävyillä. Neutraalit kohtaukset ovat normaaliväreillä. Tätä eroa ei kuitenkaan huomaa
helposti.
Näyttelijävalinnat ovat osuvia, sillä Rachel
McAdams tekee loistavan roolisuorituksen
Claren roolissa. McAdams jatkaa The
Notebook – Rakkauden sivut -elokuvassa
nähtyä elinvoimaista rooliin eläytymistä ja
on haastatteluissa kertonut lukeneensa
Aikamatkustajan vaimo -kirjan useaan
kertaan, jo ennen kuin tiesi elokuvan tekemisestä mitään. McAdams on saanut
annettua rooliin tietynlaista uskottavuutta
ja aitoja tunteita. Roolisuorituksissa McAdams toimii myös hyvin yhteen Henryä
esittävän Eric Banan kanssa. Banan ja
McAdamsin välillä huomaa jo heti elokuvan alussa kemiaa, ja harvoilta jää eloku-
41
van alussa huomaamatta se rakkaus, joka
vallitsee Claren ja Henryn välillä.
Yleensä kirjoista tehdyt elokuvat jäävät
kirjan varjoon, mutta Aikamatkustajan vaimo ei tähän sorru, vaan on hyvä lisä kirjaan. Aikamatkustajan vaimo ei kuitenkaan
ole pelkkää romantiikkaa ja elämän katselua vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan
elokuvassa on myös draaman aineksia,
kuten hyvin vahvasanaisia riitoja ja jopa
kuolema. Näin ollen elokuva sopii myös
niille, jotka eivät pidä romanttisista komedioista, mutta sietävät romantiikkaa.
Aikamatkustajan vaimo on ajatuksia ja tunteita herättävä elokuva, joka kestää use-
an katselukerran. Elokuva voi vaatia monta katselukertaa, jotta huomaisi kaikki pienet asiat, joita se sisältää.
Suosittelen Aikamatkustajan vaimoa sellaisille ihmisille, jotka jaksavat yhä edelleen uskoa hyvään maailmassa, mutta eivät kuitenkaan ajattele elämän olevan kokonaan pilvissä kävelyä. Elokuva on pakollista katsottavaa romantiikan ystäville.
Herkimmille ja tunteikkaimmille katsojille
suosittelen seuraksi nenäliinapakettia, sillä
jopa hieman kovempiakin katsojia voi alkaa itkettää elokuvan aikana. Kirjan
lukeneena sanon, että elokuva on melkein
pakko katsoa, jos on lukenut kirjan.
ghghghghghghghghg
Runo: Iiro Mäki
kun kesä
linnut
perkeleet autoissa, joissa ilmastointi ei toimi
kukat
kun kesä
ruohoa, aavistus totuutta
pinnalla suolaista
hikeä
ja
kuumaa, kuivaa
hiekkaa
42
DVD-arvostelu: Joonas Vetämäjärvi
Popin kuninkaan testamentti
Michael Jackson: This is it
Taustavoimat kehuvat viime kesänä hämärissä olosuhteissa menehtynyttä Michael
Jacksonia. Hän oli hieno mies ja monien
sankari; hän oli tehnyt kovasti töitä Lontoon This is it -konserttisarjansa eteen.
Näin alkaa samanniminen dokumentti
Jackon viimeisten kiertueiden harjoituksista ja suunnittelusta.
Mutta tekikö Jackson todella niin
kovasti töitä esiintymisensä eteen kuin väitetään? Lyhyt vastaus on kyllä. Jacko teki
melkoisen päivätyön valitessaan taustalleen tanssijat ja soittajat, suunnitellessaan
massiivisen esityksensä ja vieläpä harjoitellessaan toistakymmentä kappaletta, joita
ei ollut laulanut (tai tanssinut) lähestulkoon
vuosikymmeneen. Mitä esitykseen sitten
olisi sisältynyt? Paljon kaikkea.
Dvd:n – ja oletettavasti myös konserttien – avauskappale on Thrillerin legendaarinen aloituskappale Wanna Be
Startin’ Somethin’, joka tekee saman tien
selväksi sen, että Michael Jackson on
palannut ja aikoo räjäyttää Lontoon. Lavan alta tulevien hydraulisten laukaisimien
avulla ilmaan lennätetyt taustatanssijat ovat
oiva veto. Koreografiat ovat jo tässä vaiheessa tyrmääviä. Ainoa ongelma on
Jackon laulusuoritus tai oikeammin sen
puute: allekirjoittaneen korviin nimittäin
kuulostaa enemmänkin siltä, että suuri osa
kappaleesta tulee nauhalta Jacksonin
mutistessa jotain epämääräistä kertosäkeiden kohdalla.
Sama ei kuitenkaan onneksi jatku koko elokuvan ajan. Digitaalisesti luotu tanssiva futuristinen armeija elävöittää kappa-
lettaThey Don’t Care About Us, ja itse
maestro todistaa osaavansa vielä laulaa
– vaikka jo mainittu noin kymmenen vuoden esiintymistauko on jälkensä jättänyt.
Smooth Criminal menee myös suunnilleen samalla kaavalla. Kappale on saanut
tuekseen uuden, mafiahenkisen videon.
Jacko todistaa jälleen osaavansa laulaa.
Sitten seuraa elokuvan parhaimmistoa Jackson 5 -sikermä (Jackson 5 oli
Jacksonin veljesten vuosikymmenten takainen yhtye). Sikermä sisältää kappaleet I Want You Back, The Love You Save
ja I’ll Be There. Sikermän aikana kuullaan kuolemattomia kappaleita ja uskomatonta soittoa (kuunnelkaa esimerkin vuoksi vaikkapa räheet slap-bassottelut). Ainoaa miinusta tulee taas taustanauhojen
käytöstä – olisin suonut yhtyeen jäsenten
saapuvan lavalle. Ehkä heidän olikin tarkoitus tulla itse konsertteihin.
Loppuosa elokuvasta on sekin silkkaa mannaa MJ-faneille: duettona taustalaulaja Judith Hillin kanssa esitetty I Just
Can’t Stop Loving You, uuden (mutta valitettavasti alkuperäistä tyylittömämmän)
3D-videon taustalleen saanut Thriller ja
sitä seuraava vähintäänkin yhtä legendaarista statusta kantava Beat It. Viimeksi
mainittuun sisältyvät yleisönhuudatukset
olisivat epäilemättä villinneet ihmiset Lontoossa, ja australialaislähtöinen kitaristi
Orianthi Panagaris revittelee kappaleen
soolossa sen verran äkäisesti, että soolon
alkuperäisen soittajan – Eddie Van
Halenin – asettama rima ei jää kauas.
Samainen neitonen saa myös mainitta-
43
van roolin seuraavassa Black or White
-kappaleessa.
Kolme viimeistä kappaletta ovat hieno huipennus elokuvalle. Ilmastonmuutosta vastaan kampanjoiva Earth Song on
sekin saanut taustalleen uuden 3D-videon. Kappale alkaa tunteikkaasti, mutta sen
loppupuolella yleensä oleva kliimaksi jää
tulematta – alkuperäisen version komea
raspaus on vaihdettu falsettiin.
Seuraava, elokuvassa toiseksi viimeisenä esitetty kappale on Billie Jean.
Tämä kappale on luultavasti kaikille tuttu,
vaikkei Jackosta erityisemmin välittäisikään. Samaa voi myös sanoa kappaleeseen liitetystä klassisesta koreografiasta:
lanneliike, pyörähdys, moonwalk. Tämän
hienon teoksen jälkeen ilmoille rävähtää
räväkkä Man in the Mirror, ja sen jälkeen
onkin lopputekstien aika.
Onko tämä elokuva siis osoitus siitä, että Popin Kuninkaan kuolemalla halutaan rahastaa – vai onko se osoitus siitä, että Popin Kuningas todella oli valmis
vielä viimeisen kerran näyttämään mahtinsa ja jättämään valtaistuimensa lopullisesti? Elokuvassa on kieltämättä rahastuksen
makua, mutta toisaalta – olihan luvassa
loistava show. Saimme myös nähdä, miten Jacko itse suhtautui esiintymisiin ja
yhteistyökumppaneihinsa. Useamman
kerran Jackson nähdään neuvomassa yhtyettä soittamaan funkahtavammin, selittämässä kappaleen rakennetta ja tekemässä työtä shown’sa eteen. Jacksonin
lisäksi kiitosta tulee antaa myös tuottajalle ja koreografille Kenny Ortegalle, jota
ilman konserttien suunnittelu olisi ollut taatusti hankalampaa. Elokuvan loppupuolella
Jackson nähdään keräämässä ihmiset
ympärilleen ja kiittämässä kaikkia.
Onko tämä kaikki vain Michael Jacksonin kuvan kiillottamista? Viimeinen yritys saada ihmiset Jacksonin puolelle?
Onko tämä haudanryöstöä? En osaa sanoa, mutta ainakin elokuva osoittaa Kuninkaan olleen valmis jättämään valtaistuimensa suurten fanfaarien saattelemana.
Harmi kyllä, Kuningas ei ikinä ehtinyt tekemään sitä, ja kyllähän te tiedätte, mikä
tradegia rocktähteydessä piilee: tullakseen kuolemattomaksi on kuoltava, ja mielellään mahdollisimman nuorena.
Michael Jackson lähti suhteellisen
nuorena, muttei ehtinyt jättää valtaistuintaan – ja selvää onkin, että se istuin pysyy hänen hallussaan hyvin kauan. Oltiinpa hänestä mitä mieltä tahansa ja vaikka
hänet onkin skandaaleissa ryvetetty, hänen laistaan ei taatusti tule toista ihan lähiaikoina. Eikä välttämättä pitkälläkään aikavälillä. Hyvä jos koskaan.
Kuningas on kuollut – kauan eläköön
Kuningas!
44
Novelli: Liisa Pirinen
Alussa oli sana
Jo pitkään hän oli pitänyt kirjaa lauseista, tutkinut sanoja ja niiden merkityksiä,
etymologioita. Ja tullut siihen tulokseen, että ihmisen mieli ja kieli olivat kaksi kiehtovinta
asiaa maan päällä ja tunnetussa maailmankaikkeudessa, mikä ei tietystikään ollut
paljon, jos otti huomioon tuntemattoman maailmankaikkeuden valtavan laajat mittasuhteet, sen oletetusta äärettömyydestä puhumattakaan.
Häneltä ne kuitenkin veivät ensin mielenrauhan ja sitten kyvyn iloita valkosiipisten
lokkien lennosta sinisenä sirisevällä aamutaivaalla. Jos hän auringon noustessa aloitti sanoista, niiden ihmeellisistä suhteista, assosiaatioketjuista ja käännösvastineista
tuntemissaan eurooppalaisissa ja aasialaisissa kielissä, hän oli jo puoleen päivään
mennessä ehtinyt mielessään kutoa merkitysten verkon, johon hän kuumuutta
hohkavina iltapäivinä pyydysti lähiavaruuden lauseita riippukeinussaan raukeana
maaten.
Näihin lauseisiin hän iltaisin palasi rätisevän takkatulen ääressä ja käänteli niitä mielessään, tarkasteli läheltä ja etäämpää, mittaili ja punnitsi, hajotti ja kokosi uudelleen
kuitenkaan koskaan täysin käsittämättä, mistä hänen verkkoonsa tarttuneiden lauseiden täydellisyys oli peräisin. Öisin hän kuljeskeli unettomana avaamassa ja sulkemassa ikkunoita, tiiraili kaukoputkellaan kuun kraatereita ja hengitti yön pimentämää
ilmaa. Jos hän torkahti hetkeksi, hän uneksi mäyristä, myyristä, pöllöistä ja ravintoketjun pikkueliöistä, joiden tehtävänä oli pitää energia liikkeellä. Havahduttuaan hereille hän lämmitti kasarissa maitoa, jota hän yleensä löysi jääkaapin perimmäisestä
nurkasta kurpitsapikkelsin ja viikunahillon takaa. Lauseet eivät jättäneet häntä rauhaan, kun hän uupuneena käpertyi untuvapeittonsa alle eivätkä silloinkaan, kun saapui pedon hetki elävine painajaisineen.
Mutta aamulla hänellä oli taas sanat.
kk
Suomen Kuvalehden syyskuun numerossa 39/2009 kirjailijat ja muut
kielenkäyttäjät pohtivat täydellisen lauseen ominaisuuksia.
45
Kooste: Liisa Pirinen ja Kalevi Pirttikoski
Saavutuksia
kouluvuonna 2009–2010
Opetushallituksen
puheviestintätaitojen koe
Jasmin Dost
Maija Kiljo
Kaisa Kurtti
Meri Lindgren
Jaana Niskanen
Mira Tuorila
Opetushallituksen englannin kielen
suullisen kielitaidon koe
Aino Koivisto
Kuvataiteen lukiodiplomi
Tuuna Ahola
Laura Kurtti
Hanna Kärjä
Laura Peltoniemi
Liikunnan lukiodiplomi
Sini Impiö
Minna Jokelainen
Antti Liedes
Aleksi Palosaari
Kim Talman
Musiikin lukiodiplomi
Tero Asilainen
Aino Koivisto
Pohjola-Nordenin kieli- ja kulttuurimatkastipendi Ruotsiin
Laura Karhu
A-nuorten jääkiekon SM-kulta
Antti Järvelä
Tomi Körkkö
KLL:n pesäpallon SM-pronssi
Sara Heikkilä
Noora Härkönen
Sini Impiö
Hilla Karppinen
Maija Kiljo
Henna Kuusiniva
Lotta Kuusiniva
Tiina Kärki
Johanna Lauri
Elina Nevanperä
KLL:n Oulun piirin
kaukalopallomestaruus
Antti Järvelä
Sami Kuusiniva
Tomi Körkkö
Henri Lehtosaari
Antti Liedes
Mikko Lotvonen
Aleksi Palosaari
Jarmo Rautakoski
Henri Runtti
Ville Rytky
Mikko Taari
Kim Talman
Tommi Valtanen
46
Kooste: Fiksun toimitus
Piirros: Aleksi Tuomela
Välähdyksiä
Kimmo Aaltonen:
(Oppilas saapuu myöhässä tunnille.)
”Jaahas! Onko sitä taas tullut katsottua
Pikku-Kakkosta liian myöhään?”
(Yrittää näyttää MAOLia piirtoheittimellä.)
”Eihän tämä mikään dokumenttikamera
oo… Onneksi kukaan ei nähny.”
”Tää on ihan niinku legoilla rakentamista.”
(Monisteesta puuttuu h-kohta ja g- ja fkohta ovat väärinpäin.) ”Moniste ollut käytössä jo pari vuotta, ja te ootte ensimmäiset, jotka huomaa. Taso selvästi nousussa.”
Aki Nurmesniemi:
”Tämä hiiri ei voi lisääntyä… koska se on
kuollut hiiri.”
”Sähän voit tehdä sellaisen tutkimuksen,
että laitat hammasharjaan jotain niistä äidin rasvoista ja katsoa, tuntuuko ne samalta.”
”Keskittykääpä tytöt siihen väestöräjähdykseen! No, vielä ei kannata ehkä ihan
omaa panosta tehdä.”
”Huom, vektorikurssi, ei keppikurssi.”
Pasi ja Helena Konttinen:
Helenalle tulossa keskellä tuntia sijaiseksi Pasi, ja Pasi aloittaa tunnin:
”Toivottavasti te osaatte, ku mä en
osaa...”
Helena huutaa perään: ”Älä ny noin
aloita.”
Elina Könönen:
”Ette te aina äitiä tarvitse.”
”Haluatteko kuulla, miltä tuo kuulosti?”
(Seuraa imitaatio siitä, miltä asia kuulosti
ja miltä sen olisi pitänyt kuulostaa.)
”Tässä on viherhiukkasia… Ne ovat tällä
kertaa punaisia.”
”Afganistanistahan on juuri lähtenyt paljon pakolaisia tämän Obaman takia. Siis
en tarkoita Barack Obamaa, vaan tätä
Obama bin Ladenia ja Al-Qaidaa.”
(Yrittää siirtää kalvoa karttakepillä.) ”No
niin, ei tää tällä kepukalla onnistu.”
”Helmikuussa on karkauspäivä. Ja se on
nimenomaan joka neljäs päivä. Ei päivä,
vaan vuosi.”
”1900 ei ole jaollinen neljälläsadalla. Tai
no on se jollain taskulaskimella, mutta ei
tasaluku. Ymmärrätte varmaan.”
”Delta taidetaankin kirjoittaa kolmiona.”
“– – ja yhä useampi lapsi selvisi elämänsä hengissä.”
47
Esko Nurmesniemi:
”Minä en oo sitä taikinaa juuri vatkannu,
mutta oon minä kyllä nähny, kun muut on
sitä tehny.”
Sami Paananen:
”Roope Ankka on varmasti maailman rikkain ankka. Sitä ei kiistä kukaan.”
”Iron Maidenin vois tietenki sijoittaa metallivientiin.”
”Sami-setä ei kysele turhia.”
”Jos minulta kysyttäisiin merkittävintä suomalaista henkilöä, kyllä minulle tulisi mieleen myös äiti. Oma äiti on tosi tärkeä.
Mutta sitten näitä todellisia henkilöitä…”
Sarjakuva: Jussi Hintsala
Aino Paavola:
(Lukee ruotsin kirjaa.) ”Olla kän-, kän- –
ei kännissä, vaan käynnissä.”
Kalevi Pirttikoski:
”Tiedättekö, mitä on tapana tehdä, kun
esitetään kysymys?”
Jouni Similä:
”Aivan, Suomen oloissa on pakko olla ruokaa – no, se kyllä koskee kaikkia maita.
Manu Vähäsalo:
(Listaa kansainvaellusten ihmisryhmiä.)
”Vandaalit, huligaanit… Olikohan ne
edes?”
48
Kempeleen lukion ylioppilaat
keväällä 2010
Ahola, Inka
Alasalmi, Anniina
Angeria, Susanna
Asilainen, Tero
Askeli, Daniel
Aurio, Valtteri
Dost, Jasmin
Ervasti, Anu
Ervasti, Henri
Grönstrand, Miro
Haataja, Marko
Hanhimäki, Jaakko
Henttunen, Jenni
Huovinen, Kanerva
Hurtig, Aki
Hyry, Jussi
Hyyryläinen, Kaisa
Härkönen, Onni
Höysniemi, Ari
Immonen, Tiina
Impiö, Sini
Isokääntä, Joona
Isomaa, Mikko
Jaara, Sami
Jokelainen, Miika
Jokelainen, Minna
Juola, Aino
Jussi-Pekka, Reetta
Kaakinen, Heidi
Kaarlenkaski, Iris
Kammonen, Sanna
Kankaala, Arto
Karvonen, Miro
Kauppi, Viena
Kauppinen, Joonas
Kestilä, Ville
Koivisto, Aino
Korpela, Petteri
Koskela, Saana
Kovalainen, Jyri
Kovtoun, Konstantin
Kurtti, Kaisa
Kurtti, Laura
Kurunlahti, Miikka
Kuusiniva, Henna
Kähkönen, Tiia
Kämäräinen, Joonas
Kärjä, Hanna
Kärkkäinen, Elena
Kärnä, Matti
Lahtinen, Anna
Laine, Kimmo
Lampela, Heidi
Lauri, Mikko
Liedes, Antti
Lindgren, Meri
Lindström, Roosa
Lotvonen, Mikko
Luttinen, Inka
Mikkonen, Hilla
Mikkonen, Laura
Mykkänen, Niina
Möttönen, Antti
Nevanperä, Elina
Niskanen, Jaana
Nyyssölä, Aki
Pakanen, Olli-Ville
Palosaari, Aleksi
Peltoniemi, Laura
Pihlajaniemi, Roosa
Pyhtilä, Heidi
Rasinkangas, Mirjami
Romppainen, Joni
Rytilä, Johanna
Suvilehto, Otso
Tahkola, Mikael
Talman, Kim
Tuorila, Mira
Törmä, Visa
Törmänen, Tapani
Uikkanen, Olli
Valtanen, Tommi
Vehkalahti, Rosa-Marie
Yrjölä, Mikko