inkerin kulttuurikanava inkerin kulttuurikanava - Inkeri

Inkerin kulttuuriseura
Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä
vuodesta 1993
INKERIN KULTTUURIKANAVA
Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2009
1/2011
VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN
TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA 8
PUTRONNIEMESTÄ KOTIMUSEO
JA KULTTUURIKESKUS 7
URUT SOIVAT PIETARIN
PYHÄN MARIAN KIRKOSSA 4
1
VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN
TYÖPAJA 10
INKERIN KULTTUURISEURAN TOIMINTASUUNNITELMA 2011
Vuosi 2011 on Inkerin kulttuuriseuran 19.
toimintavuosi. Jäsenmäärä on kasvanut
tasaisesti ja jäsenmaksun maksaneiden
jäsenten määrää pyritään edelleen kasvattamaan toimintavuoden aikana. Toiminta
jakautuu kotoutumisen tukemiseen, tietopankin keräämiseen, luovan muistelutyön
kehittämiseen sekä vatjan- ja inkeroiskielien ja kulttuurien tukemiseen. Nykyiset
toimitilat ovat luoneet aikaisempaa paremman ympäristön toiminnoille. Seuran
toiminta on ollut erittäin vilkasta, eikä
nykyisillä resursseilla ole mahdollista
lisätä toimintoja, vaikka pyyntöihin yritetään vastata mahdollisuuksien mukaan.
Uuden haasteen tuo testamenttilahjoituksena saatu Mooses Putron
kesähuvila Taipalsaarella, jota edunjättäjän mukaan tulee käyttää kulttuuri- ja
museotarkoituksissa.
1. KOTOUTUMISEN TUKEMINEN
Inkerin kulttuuriseuran kaikki tapahtumat
tukevat paluumuuttajien kotoutumista.
Kohderyhminä ovat erityisesti ikääntyneet ja eri tavoin syrjäytymisvaarassa
olevat inkeriläistaustaiset henkilöt.
Helsingissä ja Keravalla kokoontuvien
ryhmien toiminta jatkuu ja kotoutumisen
painopisteenä on kielen ja suomalaisen
kulttuurin tuntemuksen lisääminen.
Kotoutumisen tukeminen on yksi
keskeinen teema uudessa Grundtvigprojektissa UPS (Unused potentials of
senior migrants), jossa yhteistyökumppaneina ovat saksalainen, liettualainen,
italialainen ja kreikkalainen organisaatio.
2. VERTAISRYHMÄTOIMINTA
Syksyllä 2006 käynnistynyt aktiivinen
ja luovia menetelmiä käyttävä, terapeuttinen muistelutyö jatkuu vuonna 2011.
Muisteluryhmiä toimii Helsingissä Inkerin kulttuuriseuran toimitilassa Koivussa
ja tähdessä sekä Keravalla Talkoorenkaan tiloissa. Vertaisryhmissä käytetään
luovia, toiminnallisia ja voimauttavia
menetelmiä.
Vuonna 2011 painopistealueena
on voimauttava valokuva. Arjen voima
–projektissa seniori-ikäiset inkeriläiset
tarkkailevat viikon aikana ympäristöään
ja valokuvaavat kokemuksiaan.
Inkerin kulttuuriseuran harjoittamassa seniorityössä tausta-ajatuksena on
sosiaalis-kulttuurinen vanhuskäsitys, jonka mukaan ikä-ihmiset ovat kulttuurinen
voimavara eikä biologisesti raihnastuva,
hoitotoimien kohteena oleva ihmisryhmä.
Omat muistot ovat keskeinen luovuuden
lähde ja muistoja voidaan tehdä näkyviksi
erilaisin taiteellisin keinoin: kuvallisesti,
teatterin tai musiikin keinoin. Muistelemisen tarve on erityisen suuri ihmisillä,
jotka ovat jättäneet oman kulttuurinsa
taakseen. Myös tutkimukset vahvistavat,
että inkeriläisten kulttuuri on muistojen
ja muistelemisen kulttuuria, joten inkeriläisessä kontekstissa muistelutyöllä on
vielä keskeisempi osa.
3. YHTEINEN OLOHUONE
Inkerin kulttuuriseuran tieto- ja taitotaso
luovassa muistelutyössä on Suomen huippua. Olemme kehittäneet ja kehitämme
edelleen menetelmiä sekä teoriapohjaisesti että tutustumalla hyviin käytäntöihin muualla Euroopassa. Tulevaisuuden
tavoitteenamme on myös muistelutyöhön
liittyvää tietojen jakaminen muille.
Inkerin kulttuuriseuran toimitilasta
on rakennettu kulttuuristen muistojen tila,
joka toimii samanaikaisesti
- avoimena kokoontumistilana
- muistelutyön menetelmien tutustumiskohteena
- Tarinakahvilan toimitilana
- Ompeluseura kokoontuu joka toinen
viikko. Ompeluseurassa on mahdollista
tavata toisia ja tehdä käsitöitä.
4.TARINAKAHVILATOIMINTA
Inkerin kulttuuriseuran käynnistämä
Tarinakahvilatoiminta jatkuu kuukauden
viimeisenä torstaina keskustelemaan
erilaisista inkeriläisyyteen liittyvistä
teemoista. Kahvila kokoontuu nyt seuran
omissa tiloissa Koivussa ja tähdessä.
Syksyn tapaamisten aiheet päätetään myöhemmin keväällä.
TULOSSA
Inkerin kulttuurikahvila klo 16–18.
Wallininkatu 7, 00530 Helsinki
Tammikuu 28.1.
Sukututkimusilta. Pekka Wikberg ja
Risto Tovonen johdattelevat Inkerin
sukujen tutkimiseen
Helmikuu 24.2.
Vatjalaiset ja inkerikot. Heinike
Heinsoo ja Aune Kämäräinen kertoo
yhteistyöprojekteista.
Maaliskuu 31.3.
Kermen Soitu. Taistelu käännytettävien mummojen puolesta.
Huhtikuu 28.4.
Elävien kirjailijoiden ilta.
Keskustelua Inkeri-kirjallisuudesta.
SUKUTUTKIMUSRETKI
Sukututkimusjaoston tutustumiskohteena on Sota-arkisto 17.3.
2011 klo 14.00 – 15.00.
Arkisto on Sörnäisissä, Työpajankatu 6. Etukäteen on kerrottu, että
kiinnostuksemme kohteita ovat
Heimopataljoona 3 ja Er. Pat. 6.
Ilmoittakaa muista mielenkiinnon
kohteista osoitteeseen:
[email protected].
Kokoontuminen aulassa klo 13.50.
PUOLUSTUSVOIMIEN
KUVA-KESKUS 19.5. KLO 13
Jatkuu sivulla 31.
INKERINMAA,
JOKA ON JA JOTA EI OLE
Perjantaina 14.1.2011 klo 17.00–
18.30 Ludmila Talzi on kerännyt
kirjaston Hermanni-saliin näyttelyn
tammikuuksi ja kertoo Inkerinmaan
historiasta ja kulttuurista.
Näyttely on koko tammikuu 2011
Huittisten pääkirjastossa osoitteessa:
Lauttakylänkatu 26, 32700 Huittinen, (02) 560 4321
2
Myös Puolustusvoimien Kuvakeskuksessa on kuvia ja karttoja etenkin Pohjois-Inkerin alueelta. Tutustumme arkiston antiin 19.5.2011
klo 13. Osoite on Työpajankatu 6
A, 7. kerros, 00580 HELSINKI.
Tapaaminen ala-aulassa 12.50.
MUSIIKKITUNNIT
Victoria Alatalon keskiviikkoiset
musiikkitunnit alkavat 19.1.2011.
Äänenkäytön ja laulun perusopetusta
sekä klassisen että kevyen musiikin
harrastajille. Myös pianotunteja.
Ilmoittautumiset puh. 0400-729112.
UUSIA SUUNTIA
Kun vuosi sitten tapaninpäivän kahveilla suunnittelimme Hilkka Putron
kanssa tulevan kesän näyttelyä ja
avoimien ovien päivää Putronniemessä, en uskonut, että vietimme samalla
Hilkan viimeistä joulua. Elämä päätti
toisin. Salakavala tauti vei kuitenkin
voiton. Hilkan suuri unelma olla itse
mukana vaaristaan kertovan näyttelyn
avajaisissa Taipalsaaren kirjastossa
jäi haaveeksi. Puhelinsoitto sairaalaan, Arvo Survon laulutervehdys
kännykän kautta ja Hilkan tuskin
kuuluva kiitos paloivat pysyviksi
muisti- ja tunnejäljiksi.
Nyt meillä Inkerin kulttuuriseuralaisilla on vuoro kiittää Hilkkaa.
SISÄLTÖ
Toimintasuunnitelma 2, 31
Uusia suuntia 3
Urut soivat pietarin pyhän marian kirkossa 4
Mooses Putro-näyttely marian kirkossa 4
Mooses Putron jalanjäljillä 5
Sukellus Mooses Putron elämään taipalsaarella 6
Putronniemestä kotimuseo ja kulttuurikeskus 7
Vähemmistökielien ja kulttuurien tukiprojekti kantoi satoa 8
Lasten suomen kielen kerhotoiminta 9
Voimauttavan valokuvan työpaja 10
Länsi-inkerin syksyiset potuskat 11
Zoja – kalastajatyttö. Erään inkerikon
tarina 14
Vatjalaisen Taisija Mihailovan tarina 16
Soikkolassa inkerikkojen perinnettä tallentamassa 1990-luvulla 17
Soikkola tänään 21
Vatjalaisten kalenteri ja värityskirja 23
Marian kirkossa muisteltiin 24
Inkerinsuomalaisten tragedia 25
Miksi jokin pieni kieli häviää ja toinen
säilyy? 26
Uuden aikakauden eliitti
Valkeasaaren ja Kylänjatkon perintötilojen omistajasuku Kaidanov-Olhinit 29
Kelton laulukoulu 34
Uusia Inkeri-kirjoja 36
INKERIN KULTTUURISEURA
Wallininkatu 7, 00430 Helsinki
Pankkiyhteys: Nordea 1493303323 tai Lammin säästöpankki
426014-253741.
email: [email protected]
Hän halusi turvata isoisänsä Mooses
Putron hankkiman Putronniemen
tulevaisuuden ja luotti sen meidän
käsiin. Hilkka kertoi, että monet olivat kiinnostuneita luonnonkauniilla
Saimaan niemellä olevasta Putronniemestä. Nyt vanhojen rakennusten
kokonaisuus on kuitenkin valjastettu
palvelemaan Mooses Putron muiston
inkeriläisen kulttuurin vaalimista.
Seuran toiminnassa haasteen vastaanottaminen merkitsee painopisteiden
muutoksia. Osa tulevasta toiminnastamme tapahtuu nyt Lappeenrannan
liepeillä ainakin kesäaikaan.
Testamenttilahjoitus oli ensimmäinen Inkerin kulttuuriseuran historiassa. Olemme verottajan näkökulmasta yleishyödyllinen yhteisö, joka
ei joudu maksamaan perintöveroa
saamistaan testamenttilahjoituksista.
Kuulin Ruotsista, että siellä asuvilla inkeriläisillä on tapana muistaa
paikallisia Inkeri-seuroja tai liittoa
lahjoituksilla tai testamenteilla. Koko
omaisuuttahan ei tarvitse yhdelle saajalle antaa, vaatimattomatkin summat
ovat mahdollisia.
Jo kulunut vuosi on osoittanut
voimavarojen rajallisuuden. Vaikka
mielenkiintoisia hankkeita olisikin
tarjolla runsain mitoin, on myös
tärkeää osata sanoa ei houkutuksille.
Vuosi 2010 runsaine tapahtumineen
ja projekteineen pysyköön ennätysvuotena. Vapaaehtoisvoimin, ilman
pysyvää henkilökuntaa tehtävä
3
muuttuu ylivoimaiseksi. Kuten lehdessä julkaistu toimintasuunnitelma
osoittaa, toimintaa on riittävästi
edelleenkin, turhat rönsyt vain on
syytä karsia. Edelleen jäsenille on
luvassa kulttuurikahvilat, ryhmätoimintaa, matkoja ja myös uusi julkaisu inkeriläisistä merkkihenkilöistä
on tekeillä.
Vaikka välillä on joutunut
pyyhkimään hikeä otsalta, saatu
palaute kannustaa ja auttaa jaksamaan. Muistelutyöpajojen suosio
puhuu omaa kieltään. Kysyntää on
enemmän kuin voidaan toteuttaa.
Olemme kouluttaneet myös alan ammattilaisia potuskapajojen saloihin.
Myös näyttelyiden vieraskirjoihin
kirjoitetut kommentit lämmittävät
mieltä. Muistelutekstiileissä yksityisistä muistoista voi tulla yhteisesti jaettuja, katsojaa puhuttelevia
elämyksiä. Kun taide on määritelty
teoksi, joka koskettaa ihmisen sielua, niin nöyrästi on uskottava, että
teoksiamme voidaan pitää sosiaalisena taiteena.
Taakse jääneen vuoden myötä
solmimme monia hedelmällisiä
yhteistyösuhteita. Vatjalaisten ja
inkerikkojen kanssa toteutettujen
projektien aikana syntyneet kumppanuussuhteet pysyvät toivottavasti
lujina. Kiitokset yhteistyöstä Heinike Heinsoo, Dmitri Harakka, Katja
Kuznetsova, Tatjana Jefimova ja
Olga Konkova sekä Vladimir Vogi.
Kiitokset myös Pietariin Wladimir
Kokolle ja Nina Nizovalle sekä Inkerin palvelutalojen johtajille Lilja
Stepanovalle, Mirja Vypiralenkolle,
Irina Skholdinalle ja Anna Rautille.
Toivottavasti voimme joskus vielä
tehdä yhdessä työtä Inkerin vanhusten hyvinvoinnin puolesta.
Ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä kiitosten kohteena ovat
seuran hallitus, vapaaehtoiset uurastajat ja jokainen jäsen. Ilman teitä ei
Inkerin kulttuuriseuraa olisi.
Toivon, että uusi alkanut vuosi
tuo tullessaan iloa ja voimaa!
Helena Miettinen
Puheenjohtaja
URUT SOIVAT PIETARIN PYHÄN MARIAN KIRKOSSA
Pietarin Pyhän Marian kirkko sai
käyttöönsä uudet urut 5.12.2010 yli
70 vuoden katkon jälkeen. Edelliset,
vuonna 1876 rakennetut urut takavarikoitiin vuonna 1938 eikä niiden
myöhemmästä kohtalosta tiedetä sen
enempää. Uudet 27-äänikertaiset
urut on rakentanut tervakoskelainen
urkurakentamo Martti Porthan.
Urut vihki Inkerin piispa Aarre
Kuukauppi. Juhlaan osallistui runsas
joukko urkuhankkeen vaikuttajatahoja. Valtiovaltaa edusti ministeri
Kalevi Kivistö.
Juhlapäivän päätteeksi urut
soivat runsaslukuiselle yleisölle.
Kirkkosali oli lähes täyteen ahdettu.
Joukossa oli seurakunnan jäsenten lisäksi myös pietarilaisia musiikinystäviä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan
miljoonakaupungin ainoita kirkkoon
sijoitettuja konserttiurkuja.
Ensikonsertissa kuultiin tunnettujen säveltäjien teoksia. Toivoa sopii,
että uruista kaikuu mahdollisimman
pian myös kirkon entisen urkurin
Mooses Putron sävellyksiä.
Uudet urut edustavat myöhäisbarokin ja
varhaisromantiikan aikakausia. Pyhän
Marian kirkon musiikkiperinne kietoutuu
kiinteästi suomalaisuuteen. Suosittu
Toivo Kuulan häämarssi sai juuri täällä
ensiesityksensä hänen soittamaan.
MOOSES PUTRO -NÄYTTELY MARIAN KIRKOSSA
Inkerin kulttuuriseura halusi antaa
oman panoksensa urkujen vihkimisjuhlaan ja Inkerin kirkon 400-vuotisjuhliin tuomalla Pyhän Marian
kirkkoon säveltäjä, urkuri Mooses
Putron elämästä kertovan näyttelyn.
Kuvakollaasit ja muistotekstiilit ovat
kirkossa kävijöiden nähtävillä vuoden
2011. Suurta apua näyttelyn järjestelyissä olimme saaneet Inkerin kirkon
tiedottajalta Tuulikki Vilhuselta. Ja
kiitokset myös piispa Aarre Kuukaupille, joka lupasi seinät käyttöön.
Näyttelyn pystytys vaati poraa ja
luovuutta.
Tohtori Pentti Arajärvi seurueineen
tutustui Putro-näyttelyyn vieraillessaan
Marian kirkos sa Allegro-matkan
yhteydessä. Näyttelyä esittelee piispa
Aarre Kuukauppi.
Urkujen vihkiäisiin ja näyttelyn
p ystytysma tkaa n o sa llistu i myös
Mooses Putron sukulaisia. Kuvassa
Mooseksen veljien Juuson jälkeläisiä
Inke Zimmerman miehensä Timo Ahon
vieressä ja Tuija Sandström. Oikealla
Heikki Putron jälkeläisiä Ludmila Talsi.
4
MOOSES PUTRON JALANJÄLJILLÄ
Pietarin urku- ja näyttelymatkalle
osallistui Inkerin kulttuuriseurasta
15-henkinen matkaseurue. Osalle
Pietari oli tuttu vuosien takaa, toisille
matka oli ensimmäinen.
Pekka Wikbergille Pietarin
matka ja mukana olo Pyhän Marian
kirkossa pysyy pitkään muistissa.
–Esi-isäni ja sukuni jäsenet
olivat sata vuotta sitten tärkeissä tehtävissä Pyhän Marian kirkon hallinnossa. Isoäitini setä, maisteri Pietari
Toikka johti kirkkokouluja noin 10
vuoden ajan ja isoäitini isä Juhana
Toikka oli konsistorin maallikkojäsen
vallankumouksen jälkeen muutaman
vuoden ennen siirtymistään Suomeen.
Myös Mooses Putro oli heille läheinen ystävä työssä Inkerin kansan parissa. Tuntui hienolta astella samassa
kirkossa ja samoilla kaduilla, joita
hekin olivat käyttäneet.
–Tällaisella matkalla tutustuu
uusiin, hienoihin ihmisiin. Ihmiset,
joiden kanssa on ehkä aikaisemmin
vaihtanut vain sähköpostia, saivat
kasvot ja voimme tutustua paremmin. Yhteinen inkeriläinen taustakin
luo aina yhteenkuuluvuutta ja antaa
aihetta keskusteluihin aikaisemmin
tuntemattomien ihmisten kanssa.
–Minulle jäi positiivinen kuva
siitä suuresta muutoksesta, joka on
Pietarissa tapahtunut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Tarkoitan sitä
ulkoista siistiytymistä, jonka turisti
ensiksi huomaa. Keskusta on pantu
hienoon kuntoon rahaa säästämättä.
Toivottavasti niitä murusia riittäisi
ympäröivien kylien ihmisarvon ja
elinolosuhteiden parantamiseksi.”
Myös Ludmila Talsilla on siteitä
Putron sukuun. Hän iloitsee, että soittimien kuningas – urut – soivat Pyhän
Marian kirkossa pitkän tauon jälkeen.
–Saimme mahdollisuuden olla
sen vihkiäisissä 5.12.2010 jumalanpalveluksen yhteydessä ja saman
päivän iltakonsertissa. Urkujen sointi
meni suoraan sieluun, ajatukset lensivät korkealle.
–Ilo oli olla juhlassa, ihanien
ihmisten, sukulaisten ja ystävien seu-
Vihkimisjuhlan jälkeen Ludmila Talsi – Putrojen sukua
itsekin – johdatteli kävelykierrokselle Mooses Putron
jalanjäljille. Ludmila oli pystynyt selvittämään Putrojen
osoitteen. Putrot ovat asuneet
talossa, joka sijaitsee
Kazanskajakatu 7:ssä.
Kadun nimi on historian saatossa vaihtunut. Rakennuksessa toimii nykyisin ravintola,
jonne retkikunta istahti
räntäsateelta turvaan.
Matka Putrojen kotitaloon Kazanskajakatu 7:ään kulkee Kazanin tuomiokirkon
pylväikön kautta.
5
rassa ja iloita siitä, että seurakunta sai
hienot suomalaiset urut ja että kirkko
säilyi kaikista vaikeuksista huolimatta. Suru tuli mieleen, kun muistin
miten Mooses Putron elämä katkesi
ja mitä hänen sukulaiset saivat kärsiä
ennen sotaa ja sen jälkeen.
–Harmi että emme kuulleet
konsertissa Mooses Putron sävelmiä,
vaikka hänen elämäntyönsä, yli 40
vuotta oli omistettu tälle kirkolle.
Onneksi hän oli mukana Inkerin kulttuuriseuran näyttelyn kautta.
Monien mahdollisuuksien Pietari tarjosi jokaiselle jotakin. Tuula
Sihvoselle Pietari oli uusi tuttavuus
ja mieleenpainuvaksi kokemukseksi
hänelle ja Terttu Tolvaselle jäi ”erilainen” kaupunkikierros tuntemattomiin
lähiöihin, kun trolleybussin ja tavallisen bussin 22 reitit eivät olleetkaan
samat.
Inke Zimmerman, Timo Aho ja
Tuija Sandström kävivät Marinski-teatterissa, jossa huikean Joutsenlampiesityksen lisäksi mielenkiintoista oli
kännyköiden ahkera käyttö näytöksen
aikana. Näyttövalot vilkkuivat ja tekstiviestit vaihtuivat. Lähtöpäivänä he
vierailivat Pietarin näyttämötaiteen
akatemiassa, jonka ainoa suomalainen opiskelija on Vilma Putro.
Marja Karhulan matkan keskeinen rooli oli Putro-näyttelyn pystyttäminen. Marjan käsistä on syntyisin
suuri osa näyttelyssä esillä olevia
muistotekstiilejä.
–Joulukuun 4. päivä matkasimme lumisesta Helsingistä suolasohjoiseen Pietariin Mooses Putron jalanjälkiä etsimään. Urkujen
vihkiäisjuhlaan annoimme oman
panoksemme pystyttämällä Putronäyttelyn kirkon tiloihin. Tekstiilit
ja kuvat täyttävät hienosti kirkon
takaosan seinät. Historiallinen oli
myös kävelyretki kirkolta Kazanin
tuomiokirkon pylväikön alta Putron
kotitalolle.
–Ilahdutti, että Pietarin ”mummot” olivat tuoneet näytteille kauniit
potuskansa, joita olimme yhdessä
syksyllä valmistelemassa alulle.
SUKELLUS MOOSES PUTRON ELÄMÄÄN TAIPALSAARELLA
Mooses Putro ja Karhunpää –näyttelyyn liittyvä tapahtuma 21.8.2010
Taipalsaaren kirjastolla keräsi yli
50-päisen yleisöjoukon. Vieraita oli
Kokemäelt, Tampereelta ja Helsingistä
asti.
Inkerin kulttuuriseuran kokoamassa näyttelyssä on valokuvia sekä
Putrojen että sukulaisten ja ystävien
perhealbumeista sekä tekstiileistä
valmistettuja valokuvateoksia. Muistopeitot - potuskat on tehty Inkerin
kulttuuriseurassa Marja Karhulan ja
Helena Miettisen johdolla.
Tapahtumassa Inkerin kulttuuriseuran puheenjohtaja Helena
Miettinen kertoi aluksi näyttelyn
taustoista ja muistelutekstiilien tekemisen historiasta. Idea valokuvien ja
vanhojen tekstiilien yhdistämisestä
nousi inkeriläisvanhusten palvelutaloissa pidettyjen muistelutyöpajojen aikana. Valokuvista ja omaan
elämään liittyvistä kankaista syntyy
tunnelmallinen ja omanvärinen ”iltaruskon halityyny”, joka on täynnä
monentasoisia muistoja.
Toivo Tupin puolestaan valotti Mooses Putron elämänpolkua
tuutarilaisesta talonpojan pojasta
yhdeksi Inkerin kulttuurin valovoimaisimmista tulenkantajista, jonka
elämäntyö heijastuu vielä tähänkin
päivään. Mooses Putrolla oli monia rinnakkaisia rooleja. Hän toimi
opettajana Pietarin suomalaisessa
kirkkokoulussa, kanttori-lukkarina
Pyhän Marian kirkossa, viikoittain
ilmestyvän Inkeri-lehden toimittajana, kuoronjohtajana, säveltäjänä ja
yhdistysaktivistina.
Kohottavan panoksensa juhlaan
antoi pastori Arvo Survo, joka on
pitkän pappisuransa aikana tallonut
Inkeriä ristiin ja rastiin. Hän kertoi
tarinaa vanhan Tuutarin kirkon rakentamiseen liittyvistä vaiheista sekä
paikkakunnan kansanperinteestä.
Survon kanteleen säestyksellä esittämät laulut pureutuivat suoraan
sydämeen.
Taipalsaareen Mooses Putro
liittyy kiinteästi. Putro osti Karhunpäästä jo 1880-luvulla perheelleen
Putro-näyttelyn potuskapeitot liehuvat Karhunpään tuulessa ennen näyttelyyn
viemistä. Saimaanharjun kirjaston jälkeen muistopeitot ovat matkanneet Pietariin
Pyhän Marian kirkkoon.
kesäpaikan pietarilaiselta kauppiaalta
Abramovilta. Putronniemi on yhä
suvun hallussa, vaikka huvilaelämä
on muuttunut Mooseksen aikoja vaisummaksi. Viime vuosisadan alussa
Karhunpäähän tultiin kesän alussa
Pietarista junalla ja laivalla ja huvilalla kului koko kesä ystävien kesken
ja välillä viulua soitellen. Mooseksen
ja sittemmin myös ainoan pojan Sulo
Putron kuoleman jälkeen huvila
toimi Hilja Putron ja hänen kolmen
tyttärensä Maijan, Eevan ja Hilkan
kesäparatiisina.
Kirjaston tapahtuman jälkeen
Putronniemen huvilassa vietettiin
avoimien ovien päivää. Samalla Mooses Putron elämä tuli konkreettisella
tavalla tutummaksi niin sukulaisille,
ystäville kuin kyläläisillekin. Huvilassa on säilynyt Mooses Putron
Inkeristä ja Pietarista tuomia esineitä.
Tuntuu, kuin kirjoituspöydällä imupaperissa olisi vieläkin tuoretta mustetta
Mooseksen mustekynän jälijltä. Murheellista kuitenkin oli, että Mooses
Putron ainoa elossa ollut lapsenlapsi
Hilkka Putro ei sairautensa takia voinut osallistua tapahtumaan. Jo kolmen
viikon kuluttua tapahtumasta Hilkan
voimat loppuivat.
6
Saimaanharjun kirjasto oli viimeistä
sijaa myöten täynnä yleisöä. Myös
Putronniemi kiinnosti. Vieraita kävi liki
30. Moni, joka nyt oli estynyt tulemaan,
toivoi jatkoa avoimien ovien päivälle.
PUTRONNIEMESTÄ MOOSES PUTRON KOTIMUSEO
JA KULTTUURIKESKUS
Saimaan rannalla oleva Mooses Putron entinen huvila siirtyi testamentin kautta Inkerin kulttuuriseuralle
Hilkka Putron kuoleman jälkeen. Se
merkitsee yhdistykselle suurta luottamusta ja myös haasteita. Vuosia
käyttämättä olleet rakennukset kaipaavat kohennusta, jotta niistä on iloa
ihmisille vielä toisetkin sata vuotta.
Inkerin kulttuuriseuran hallitus
pohti asiaa syyskuun lopulla ja päätti
nimetä Putronniemen tulevaisuutta
suunnittelemaan Putron suvusta ja
seuran muista jäsenistä koostuvan
hoitokunnan, johon valittiin Kaarlo
Lindroth, Arvo Survo, Inke Zimmerman, Tuija Sandström, Toivo Tupin,
Marja Karhula ja Helena Miettinen.
Talkoiden ajankohdat selviävät
kevään myötä, kun hoitokunta on
lumien sulamisen jälkeen päässyt
kartoittamaan tilanteen. Kaikki halukkaat talkoolaiset ovat tervetulleita
Putronniemeen. Työtä riittää pihan
haravoinnista sopankeittoon niillekin,
joiden kädessä vasara ei pysy. Erilaista osaamista tarvitaan. Putronniemen
upeassa ympäristössä työstä tulee ilo.
Älä kainostele ottaa yhteyttä kehen
tahansa hoitokunnan jäseneen.
Putronniemen huvila on laajentunut kalamajasta tyyliltään kulttuurisesti
monikerroksilliseksi huvilarakennukseksi.Talkootyötä tarvitaan, että Putronniemi
saadaan entiseen loistoonsa. Ympäristö ja hiekkaranta ovat ainutlaatuisen upeita.
HILKKA PUTRON MUISTOKSI
TULEVA KÄYTTÖ
Putronniemen tuleva käyttö on vielä
suunnitteluasteella. Siellä on mahdollista pitää avoimien ovien päiviä,
pienimuotoisia konsertteja, työpajoja
ja kulttuuritapahtumia.
TUKIKONSERTTI
Putronniemen kunnostus kulttuurikäyttöön vaatii varoja. Ensi kesäksi
on suunnitteilla tukikonsertti remonttikassan täydentämiseksi Taipalsaaren kirkossa 24.7. klo 15.00.
Esiintyjiksi ovat lupautuneet
Raita Karpo – syntyperäinen taipalsaarelainen, Arvo Survo ja Taipalsaaren kanttori, pianisti Timo Koskinen.
Lisää konsertista keväällä.
Inkerin kulttuuriseuran perustajajäsen
Hilkka Putro kuoli 9.9.2010 Helsingissä 86 vuoden ikäisenä. Hän oli
syntynyt 22.3.1924 Helsingissä.
Hilkka teki elämäntyönsä Helsingin yliopiston palveluksessa kanslistina ja omisti aikaansa myös kenneltoiminnalle.
Hilkan isoisällä Mooses Putrolla oli suuri vaikutus Hilkan elämään,
vaikka hän ei koskaan tavannutkaan
vuonna 1919 jäljettömiin kadonnutta
7
vaariaan. Mooses Putron persoona
sitoi Hilkan tiiviisti Inkerin kulttuuriin, jota hän monin tavoin tuki.
Hilkka muisti Inkerin kulttuuriseuraa
testamenttaamalla suvun kesähuvilan
Taipalsaarella seuralle Mooses Putron
muistoa kunnioittavaan kulttuurikäyttöön.
Pastori Arvo Survo siunasi Hilkan haudan lepoon 1.10.2010 lämpöisessä ja kauniissa saattotilaisuudessa.
Helena Miettinen
VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN
TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA
Pohjoismaisen ministerineuvoston
tukema projekti Vähemmistökielten
ja kulttuurin tukeminen Leningradin
alueella päättyi lokakuussa. Toimintavuoden aikana toteutettiin monia
uusia asioita ja lujitettiin vanhoja.
Projektista on raportoitu aikaisemmissa Inkerin Kulttuurikanavissa.
Projekti sujui kokonaisuutena
katsoen hyvin. Tavoitteena oli luoda
uusia toimintaverkostoja ja toimintamuotoja inkerikkojen, vatjalaisten
ja inkerinsuomalaisten kielen ja
kulttuurin tukemiseksi. Yhteistyökumppaneina olivat Venäjällä Inkerin liitto ja Villa Inkeri ja Virossa
Inkerinsuomalaisten Tallinnan seura
ja Tarton yliopisto. Yhteistyö sujui
voittopuolisesti hyvin.
Lisäksi toimintavuoden varrella löytyi tuleviin projekteihin uusia
kumppaneja: Venäjältä Soikkolaseura (inkerikot) ja Vatjalaisten kulttuuriseura, jotka ovat toimineet tiiviissä yhteistyössä kanssamme koko
toimintavuoden ajan. Virossa olemme
solmineet suhteet Vatjalaisten ystävyysseuraan, joka tukee vatjalaisten
kulttuuria Virossa.
Asetetut tavoitteet ovat keskimäärin toteutuneet, joissakin tapauksissa ylittyneet vaikutuksiltaan
ennakoidusta. Tavoite toimijoiden
verkottumisesta on toteutunut ja myös
projektissa mukana olleet tahot ovat
solmineet kontakteja toisiinsa.
Toimintavuoden aikana on
syntynyt runsaasti uutta toimintaa
erityisesti inkerikkojen ja vatjalaisten
parissa. Myös Volossovan alueella
kehitetyt aikuisten ja lasten kielikerhot ovat syntyneet projektin aikana ja
pystyvät niin halutessaan toimimaan
jatkossakin pienellä tuella. Sen sijaan
ajatus Villa Inkerin palvelutalon käytön laajentamisesta lasten ja nuorten
toimintaan ja omissa kodeissaan
asuvien vanhusten päivätoimintaan ei
toteutunut. Lasten päiväkerhotoiminnan esteenä ovat Venäjän varsin tiukat
Muistelutyöpajoja pidettiin Vistinossa,
Luuditsassa ja Pietarissa Marian
kirkossa. Erityyppinen voimauttavan
valokuvan työpaja toteutettiin Kikkerissä,
Villa Inkerin palvelutalossa.
lainsäädökset. Lisäksi osoittautui, että
suurin osa inkerinsuomalaisten jälkeläisten lapsista asuu Volossovassa,
josta kulkuyhteydet Kikkeriin ovat
hankalia.
Hieno kokemus Tallinnan Inkeri-seuralle oli kesäinen matka Villa
Inkeriin ja Kelton kesäjuhlille. Vladimir Vogi taltioi koko juhlamatkan
ja koosti siitä dvd-ohjelman.
Projektin helmiä ovat vatjalaisten parissa professori Heinike Heinsoon johdolla toteutettu kenttätyö.
Inkeroisten kulttuurin tukena toteutettiin inkerikkovanhusten
ryhmätoimintaa, johon myös nuoret
voivat osallistua.
Yhteistyössä organisoitiin myös
eri teemoin muistelutyöpajoja kaikkien kohderyhmien kanssa. Näistä
kerrotaan omissa artikkeleissaan.
Pohjoismaisen ulottuvuuden
kannalta keskeistä on ollut yhteistyösuhteiden vahvistuminen Virossa
toimivien organisaatioiden kanssa.
Viroon on suunnitteilla Vatjan ystävien seura, jonka tavoitteena on tukea
vatjalaista kulttuuria. Olemme viestineet työstä Ruotsin inkerinsuomalaisille. Vatjalaisten ja inkerikkojen
kulttuurin tukeminen ja elvyttäminen
on jo sinällään Pohjoismaisen ulottuvuuden ja kulttuurisen monimuotoisuuden kannalta tärkeä asia.
Projekti on synnyttänyt ruohonjuuritasolla intoa oman kansallisen
kulttuurin säilyttämiseksi Länsi-Inkerimaalla vatjalaisten ja inkerikkojen
parissa ja sinne on syntynyt toimivat
organisaatiot. Tuleva jatkoprojekti
suunnitellaankin yhteistyössä heidän
kanssaan ja heidän tarpeistaan lähtien.
Projektin tapahtumista on kerrottu aikaisemmissa Inkeri-kulttuurikanava-lehdissä. Raportti on kokonaisuudessaan nähtävissä netistä http://
osoitteesta: www.inkeri.com/ngo.
html. (www.inkeri.com/projektit/ngo)
Nostan seuraavassa esille joitakin kohokotia ja punnerrusten
tuloksia.
Professori
Heinike
Heinsoo
(toinen vas.)
vatjan kielen
opiskelijoiden kanssa
Luuditsassa
heinäkuussa
2010. Kuva
Aune Kämäräinen.
8
LASTEN SUOMEN KIELEN KERHOTOIMINTA
Vähemmistökulttuurin tukiprojektin yhtenä toimintona oli
suomen kielen kerho- tai päiväkotitoiminnan järjestäminen inkeriläistaustaisille lapsille Volossovan alueella.
Lasten päivähoidon järjestäminen ei Venäjän lakien mukaan
ole mahdollista yksityisille toimijoille, joten tavoitteeseen oli
käytännössä lähdettävä toisesta
näkökulmasta eli päivähoitoa tukevana toimintana. Tässä hengessä päätettiin perustaa vapaaehtoisia suomen kielen kerhoja.
Lokakuussa 2009 ryhdyttiin
etsimään Kikkerissä suomen kielen kerhon vetäjää. Volossovassa
asuva Leida Gaimajurova oli valmis ottamaan tehtävän vastaan.
Hän on eläkkeellä oleva opettaja
ja hallitsee hyvin suomen kielen.
Villa Inkerin johtaja Anna
Raut oli marraskuussa yhteydessä Volossovan alueen sosiaalitoimeen ja kouluviranomaisiin ja
esitteli heille tulevaa projektia.
Yhteydenoton jälkeen viranomaisille lähetettiin kirjallista materiaalia ja kutsu 15.12.2009 pidettävään tiedotustilaisuuteen. Sinne
kutsuttiin myös suomen kielen
opiskelusta kiinnostuneita lapsia
vanhempineen koulujen kautta ja
paikallislehdessä julkaistulla ilmoituksella.
15.12.2009 tiedotustilaisuudessa olivat paikalla Villa Inkerin
palvelutalon johtaja Anna Raut,
sosiaalihoitaja Silva Kuznetsova,
Villa Inkerin puheenjohtaja Eva
Kotiniitty, suomen kielen kerhon
vetäjä Leida Gaimajurova sekä
Inkerin kulttuuriseurasta Marja
Karhula ja Helena Miettinen.
Tilaisuuteen tuli viisi vanhempaa ja lapsia. Määrä oli pienempi
kuin ennalta oletettiin soittojen
perusteella, mutta yli 20 asteen
tulipalopakkanen saattoi estää
Volossovan suomen kielen kerholaisia ryhmäkuvassa. Hyvin alkaneelle toiminnalle
soisi järjestyvän jatkoa.
joidenkin tulon. Lisäksi Villa Inkerin palvelutalo oli karanteenissa sikainfluenssan takia ja vieraiden pääsy sinne oli kielletty.
Kokoontumispaikka oli varattu
vierastalosta, mutta laitosten karanteeni voi silti pelottaa.
Tilaisuudessa sovittiin kerhotoiminnan alkamisesta Volossovan kaupungissa vuoden 2010
alussa. Kikkerin palvelutalosta
kerhon pitopaikkana jouduttiin
luopumaan hankalien kulkuyhteyksien takia. Kaikki halukkaat
lapset olivat Volossovasta.
koko vuoden kesäaikaa lukuun ottamatta. Kerholaisten lukumäärä
putosi alun 6–8 lapsesta ja säännöllisesti on kokoontunut vain
noin 4–5 lasta. Halusimme kuitenkin jatkaa kerhotoimintaa, sillä se on ainutlaatuinen lajissaan.
Lisäksi oletamme, että suuremmat lapset liittyvät mukaan, jos
vastaisuudessa olisi mahdollisuus
palkita edistymisestä esimerkiksi
opintomatkalla Suomeen.
KIELIKERHON LAPSIA
Kerho oli mahdollista pitää sosiaalitoimen tiloissa, mutta henkilökohtaisen tilanteensa takia
Leida Gaimajurova halusi pitää
kerhoa kotonaan. Hänellä on kolmen huoneen asunto ja tilaa, mutta tyttärentyttären pikkuvauvan
hoito sitoi häntä kotiin.
Kerholle annettiin materiaaliksi Inkerin lasten oppikirjoja
sekä Inkerin satulippaita. Muusta
materiaalista Leida Gaimajurova
lupasi pitää huolen.
Kielikerho on kokoontunut
9
Leida Gaimajurova veti Volossovassa
suomen kielen opetusryhmiä sekä
aikuisille että lapsille.
VOIMAUTTAVAN VALOKUVAN TYÖPAJA
Pinja Sormunen
Elokuussa 9.–10.8.2010 Villa Inkerin
asukkaiden kanssa järjestettiin voimauttavan valokuvan teoriaan pohjautuva työpaja. Työpajasta vastasi
valokuvaaja Pinja Sormunen, joka
on saanut mm. Vuoden nuoren valokuvaajan palkinnon vuonna 2009.
Projektin tavoitteena oli voimauttavan valokuvan keinoin tukea asukkaiden suomalaisuutta.
Suunnitelmana oli, että Sormunen
keskustelee asukkaiden kanssa heidän elämästään ja valokuvaa heidät
mieluisassa ja tärkeässä ympäristössä.
Pinja Sormunen kertoo työpajasta:
”Mummot eivät kuitenkaan
yleisesti tuntuneet olevan hirveän
innostuneita valokuvauksesta, ja
suhtautuminen tuntui olevan enemmänkin, että ”Minä olen niin vanha
ja ruma jo, ei minusta enää mitään
valokuvia” ja ”No ota sitten kuva
jos sinä haluat, tee miten tykkäät.”
Mietin, että ehkä valokuva mediana
oli kuitenkin mummoille sen verran
vieras, että siihen oli vaikeaa suhtautua. Myös kielivaikeuksista johtuen
yhteisesti miettiminen ei oikein ottanut tuulta alleen.
Omassa puutarhassa kasvavat
maukkaat vihannekset. Puutarhan
merkitys ruokapöydässä on yhä tärkeä.
Voimakuvassa kurkunkin suu on
kääntynyt iloiseen hymyyn.
Villa Inkerin rivitaloasunnossa asuvat
sisarukset Irma ja Niina poseeraavat
kotinsa olohuoneessa.
Emilian elämäntie on koukkinut
Tyröstä Siperian kautta Kikkeriin.
Hän on onnellinen saadessaan asua
”kotimaalla”.
Veran vanhat virsikirjat.
Jos aikaa olisi ollut enemmän,
olisi voinut löytää keinoja, että
muotokuvan tekeminen olisi tuntunut enemmän yhteiseltä projektilta.
Toivon kuitenkin, että kuvat voivat
toimia voimauttavina, puolet prosessistahan on tavallaan vielä edessä,
siinä, kuinka mummot tulevat näkemään omat kuvansa. Tein kuvista aika
klassisia, maalaustaiteen muotokuvia
muistuttavia ja arvokkaan näköisiä.
Toivon, että ne miellyttävät mummoja
ja että he näkevät myös itse itsensä
kuvissa arvokkaina.”
Sormuselle jäi tunne, että työpaja oli onnistunut, vaikkei se ehkä
vastannutkaan ihan alkuperäissuunnitelmaa ja oli improvisoitava tilanteen
mukaan. ”Työpajasta onnistui kuitenkin erinomaisesti se, että mummot
pääsivät käyttämään suomen kieltään
puhuessaan kanssani. Onnistunutta
oli myös se, että he pääsivät kertomaan muistojaan ja kokemuksiaan ja
heille välittyi tunne siitä, että minua
todella kiinnostavat heidän tarinansa
ja historiansa, että heitä ei ole unohdettu.”
10
LÄNSI-INKERIN SYKSYISET POTUSKAT
Aune Kämäräinen
Lokakuun alussa Inkerin Kulttuuriseura järjesti kaksi muistotyynypajaa
Länsi-Inkerinmaalla, yhden Soikkolanniemen Vistinossa (paikalliset
sanovat Viistinä) ja toisen vatjalaisalueella Joenperässä/Luuditsassa.
Ajankohdan valinta ei ollut helppo,
sillä työpajat piti sovittaa perunannoston ja monien paikallisten juhlapäivien lomaan. Albert Kirjanen kuskasi
autolla nelihenkisen naisporukan –
Marja Karhula, Aira Kuronen, Aune
Kämäräinen ja Pirkko Nykänen Pietarin kautta Länsi-Inkerinmaalle.
Albertin paikallistuntemus ja pitkä
kokemus autoilusta Venäjällä oli kullan arvoinen etenkin huonokuntoisilla
teillä. Vähän jännitimme Pietarin läpi
ajoa, vaikka uuden kehätien sanotaan helpottavan ruuhkia. Vastaan
tulevalla kaistalla oli loputon seisova
jono ilmeisesti kolarin takia. Mutta
meidän kaistamme veti hyvin. Matkalla Pietarista Länsi-Inkerinmaalle
tie myötäilee loivasti Suomenlahden
rannikkoa, mutta meri näkyy vain
pari kertaa. Panimme merkille tien
varressa olevat tsaarinaikaiset postitalot ja kestikievarit, niistä oli joitakin
säilynyt. Ilta oli jo pimentynyt ennen
kuin ehdimme Vistinoon.
Pientä tilapäistä hämminkiä Vistinossa
Vistinossa meidät otti huomaansa
neuvokas Olga Tserezova, johon olin
tutustunut inkerikkojen kesäjuhlilla
heinäkuussa. Hän oli järjestänyt
meille majapaikat, Albertille omassa
kodissaan ja meille muille Ludmila
Dudnikin luona.
Aamulla olimme menossa aloittamaan tyynypajaa Vistinon kulttuuritalolle, mistä meille oli luvattu
tilat. Kulttuuritalon johtaja Valentina
olikin meitä vastassa, mutta kertoi,
että joidenkin yhteensattumien takia
voisimme aloittaa työpajan vasta
myöhään iltapäivällä. No, käytimme
odotusajan hyväksi menemällä tutustumaan paikalliseen Inkerikkomuseoon, jota Nikita Djatshkov meille
asiantuntevasti esitteli. Tässä pienes-
"Hiljaa virtaa Laukaa". Iltatunnelma syksyiseltä Laukaanjoelta katsottuna
itärannalta länsirantaan päin. Tämä paikka on muutamia kilometrejä yläjuoksulle
Laukaansuulle (Ust-Lugaan) rakennettavasta satamasta. Pieni ortodoksikirkko on
rakennettu äskettäin. (Kuva: Aune Kämäräinen)
sä museossa on esitelty inkerikkojen
ja alueen historiaa muinaisuudesta
alkaen: on vanha hauta, karttoja, valokuvia, pukuja, tekstiilejä, työkaluja
jne. Mielenkiintoista oli huomata,
miten paimen oli arvostettu ammatti
Inkerissä. Museossa oli osasto paimenen työkaluista, mukana tietenkin
tuohi- ja sarvitorvet, joilla karjaa
kutsuttiin. Potuskaryhmän käsityöläiset tarkastelivat huolella museon
kinnas- ja käspaikkamalleja.
Potuskapaja pääsi alkuun iltapäivällä kulttuuritalon pienehkössä
huoneessa – iso sali olisi ollut liian
kylmä. Paikalle tuli kymmenkunta
mummoa, joku lapsenlapsen kanssa.
Vistinon kulttuuritoimen johtaja Jelena oli mukana auttamassa. Järjestellen
saatiin huoneeseen mahtumaan tilat
kuvien katselulle, tietokoneelle, silityspaikalle, ompelulle – ja vieläpä
teepannulle. Mutta haastattelujen
tekeminen koko ryhmästä samassa
pikku tilassa oli lähes mahdotonta.
Ryhmälle etukäteen jaettu tieto potuskapajan ideasta, toiminnasta ja
tarvikkeista ei ollut selvinnyt kaikille
ihan hyvin, vaan asioita jouduttiin
käymään vielä läpi. Hyväksi opiksi
meille järjestäjille oli mm: Kaikille ei
ollut selvää, mitä kuville itse asiassa
tapahtuu tietokonekäsittelyssä – että
ne eivät todellakaan mene pilalle.
Keskeiset asiat saatiin pian kaikkien
11
Valentina Babkina esitteli potuskapajan
jälkeen vanhojen esineiden kokoelmaansa
Monastirkin kylässä sijaitsevassa talossa,
josta hän suunnittelee kotiseutumuseota.
Tuohiastia on tehty kaksinkertaisena
punoksena ja erittäin tiivis, mutta sen
alkuperäinen käyttötarkoitus ei ole
tiedossa. (Kuva: Aune Kämäräinen)
tietoon. Jotkut lähtivät noutamaan
lisää kuvia kotoa. Paikalla olevia
ruvettiin haastattelemaan – tosin pitkälle ehtinyt iltapäivä ei sallinut tätä
kovin perusteellisesti, tila oli sopimaton ja ihmisillä oli omat kiireensä.
Valokuvia ruvettiin joka tapauksessa
valitsemaan ja skannaamaan. Aira
Kuroselle Vistino oli tuttu paikka,
sillä hän oli tehnyt täällä kansatieteellisiä tutkimuksia 1990-luvulla.
Osanottajista paljastui muutamia
hänen vanhojen tuttaviensa sukulaisiksi. Airan osaama inkeroiskieli oli
avuksi haastatteluissa ja Albertin venäjänkieli oli tuiki tarpeen. Tietokone
aiheutti Aunelle, jonka hommana olivat tietokonetyöt, teknisiä ongelmia
(niin käy aina, kun on kiire), mutta
soitto tietokonemiehellemme Jarille
lopulta ratkaisi nämäkin pulmat. Kuvat saatiin skannatuksi ja montaasit
sommitelluksi samana iltana.
Seuraava päivä kului sitten
muistotyynyjen valmistuksessa.
Skannattiin lisää kuvia, jotka tuotiin
vasta nyt, ja tehtiin uusia montaaseja.
Osanottajat olivat tuoneet mukanaan
kauniita kankaita ja nauhoja. Päästiin
myös jännittävään silitysvaiheeseen.
Pirkko Nykäsen paljastaessa silittämänsä kuvan kankaalla vaikutelma
oli kuin paraskin taikatemppu. Silloin
valkeni monille myös tekniikan luonne ja miksi kuvat on välillä laitettava
peilikuviksi. Innostus oli kova. Sakset
ja neulat viuhuivat vinhasti. Marja
Karhula opasti kankaiden mittauksessa, leikkuussa ja ompelussa. Museonhoitaja Nikita Djatshkov oli kiinnostunut muistojen tallentamisesta
tällä tavalla ja autteli mummoja mm.
harsimalla kankaita. Kaikki halusivat
tehdä potuskansa valmiiksi lyhyeksi
jääneestä ajasta huolimatta. Illalla oli
Airan ystävä Jelena Ivanovna, johon
saatiin yhteys erään hänen työpajassa
olleen sukulaisensa kautta, oli kutsunut koko porukan luokseen teelle
(mikä paikalliseen tapaan tarkoitti
sitä, että pöytä notkui monenlaisia
herkkuja).
Jelenan opastuksella katselimme vielä kulttuuritalolle säilöön
pantuja kesäisen lasten piirustuskilpailun töitä ja valitsimme niistä sopivan koosteen vietäväksi näyttelyyn
Suomeen.
Sunnuntaina viimeistenkin potuskojen tultua valmiiksi tai siihen
pisteeseen, että ne voitiin viimeistellä
kotona, meille tuli tilaisuus käydä
Soikkolan vanhalla kirkolla, joka
sijaitsee muutaman kilometrin päässä
Vistinosta. Pitkään rauniona ollut ortodoksinen kirkko on komealla mäellä, josta avautuu näköala Suomenlahdelle asti. Satamaan hiekkaa rahtaavia
rekkoja ajoi tiheään tahtiin kirkon ohi.
Katottoman kirkon remontoinnista on
puhuttu, mutta se on liian huonossa
kunnossa korjattavaksi. Paikkakuntalaisilla kirkkoon liittyy paljon
rakkaita ja kipeitä muistoja. Sen
huomasi niistä monista omatekoisista
muistoalttareista, joita raunioiden sisälle oli pystytetty. Kirkon ympärillä
on nähtävissä vielä jälkiä vanhasta
hautuumaasta, hieman korjattu lähde
ja ontto lehmus, ”pyhä puu”, jonka
sisällä on Pyhän Nikolauksen – merenkävijöiden suojeluspyhimyksen
– ikoni ja pohjalla kolikoita.
Vistinon inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov auttoi tyynyjen harsinnassa,
kun joku baabuska valitti, ettei osaa ommella hyvin. Nikita asuu Luuditsassa ja
osallistui siellä omine kuvineen potuskapajaan. (Kuva: Aune Kämäräinen)
12
Vanhoja ja uusia tuttavia
Joenperässä
Vistinosta on maanteitse matkaa
Laukaanjoen suulle parikymmentä
kilometriä. Laukaansuulla – venäjäksi
Ust-Lugassa –ovat viimeiset jäljellä
olevat vatjalaiskylät: Joenperä (ven.
Krakolje) ja Luuditsa (eli Luutsa, ven.
Luzitsa)- johon on yhdistetty kaksi
kylää, Liivzylä ja Luuditsa. Ust-Luga
on nykyisin laajalti tunnettu nimi,
sillä sinne rakennetaan suurta Venäjän
Itämeren satamaa. Se vie 15 kilometrin kaistan merenrantaa ja mullistaa
paikallisten asukkaiden elämän perin
pohjin. Sataman vaatimat uudet tiet
halkovat kyliä, ja niillä jyrää raskas
liikenne yötä päivää. Rakennelmat
ovat tuhonneet entiset marja- ja
sienimaat, eikä meren rannasta enää
voi lähteä kalaan. Vatjalaiskylät ovat
”viimeisellä rannallaan”.
Majoittumisen olimme ajatelleet sujuvan helposti Joenperällä, sillä
sinne on rakennettu hotelli satamatyöläisiä varten. Mutta hotelli olikin nyt
täynnä, eikä kukaan muistanut kertoa
meille asiasta. Luuditsassa asuva
vatjalaisaktivisti Tatjana Jefimova
osoittautui tehokkaaksi organisoijaksi. Hänen soiteltuaan kännykällään
muutaman minuutin meillä oli jo
kortteeripaikka valmiina viereisessä kylässä kuntoutuskeskuksessa.
Saimme mukavat huoneet ilmeisesti
henkilökunnalle tarkoitetusta talosta.
Naisväki oli kateellinen Albertille,
jolla oli huoneessaan suuri, pehmeä
kaksoisvuode.
Joenperän koulun apulaisrehtori
Marina Petrova on ollut aktiivinen
vatjalaiskulttuurin säilyttämiseksi
paikkakunnalla. Hän johtaa Linnudlauluyhtyettä. Koulun aulassa on
vatjalaiskulttuuria esittelevä pienoisnäyttely. Potuskapajalle hän oli
varannut koulusta tilavan luokkahuoneen. Saimme myös käydä syömässä
viereisessä ruokalassa. Marina itse
ehti vain muutaman kerran käväistä
potuskapajan työtä seuraamassa, sillä
hänellä oli työkiireitä, mm. jokavuotinen Opettajien päivä.
Osanottajia Joenperän potuskapajaan kertyi yhdeksän. Melkein
kaikki mummot olivat allekirjoitta-
neelle tuttuja kesän vatjan kielen ja
kulttuurin kurssilta. Niinpä tunnelma
oli heti hyvin kotoisa. Vistinon inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov, joka asuu Luuditsassa, tuli nyt
mukaan kuvineen varsinaisena osanottajana. Käytettävissä oleva aika oli
täälläkin tiukka, mutta pitempi kuin
Vistinossa, eikä samoja teknisiä ongelmia ilmennyt. Vastaavia tietoaukkoja oli kuitenkin myös Joenperässä,
joten muutamat joutuivat kesken
kaiken hakemaan kuviaan ja kankaitaan kotoa, missä Albert autoineen oli
hyväksi avuksi. Ja Tatjanalta saatiin
käyttöön uusi silitysrauta.
muistikuvissa. Vanhimmat valokuvat ovat kokeneet kovia aikojen
saatossa. Historia näkyy niissä ikään
kuin monella tasolla. Mukana oli
tietenkin myös kuvia työporukoista,
ystävistä, merkkipäivistä, häistä,
lapsista, lapsenlapsista ja rakkaista
kotieläimistä. Kaikki eivät halunneet
tehdä kuvistaan tyynynpäällisiä, vaan
tekivät kankaisia seinätauluja. Muitakin kankaalle siirrettyjen kuvien
käyttöideoita löytyi. Työpaja päättyi
tee- ja piirakkakesteihin yhteisen
pöydän ympärillä.
Elämäntarinoita ja kuvien
kertomaa
Vatjalaiset, joiden kotiseutu parhaillaan kokee suurta muutosta,
haluaisivat säilyttää jotakin tuleville
sukupolville. Tatjana Jefimovan kokoama vatjalaismuseo tavaroineen
tuhoutui kahdessa tulipalossa. Hän
ei enää ajattele museon pystyttämistä fyysisesti, vaan virtuaalisesti
Internetissä. Vera Safronova on
koonnut kotiinsa Joenperään pienen
valikoiman vanhoja vatjalaistavaroita. Valentina Babkina on kerännyt ja
säästänyt paikallista vanhaa esineistöä jo vuosikausia. Hän on hankkinut
Monastirkin kylästä, jossa on hänen
kesämökkinsä, omistukseensa talon,
ja uskoo korjaavansa sen lähivuosina
ja laittavansa kaikki esineet kunnolla
nähtäville. Valentinan tarmon ja innon
nähdessään uskoo tämän projektin
myös toteutuvan.
Ennen paluumatkaa Suomeen
meidät vietiin katsomaan paria pai-
Monien vatjalaisten elämäntarinoihin kuului oleskelu Suomessa sodan
aikaan. Muisteltiin paikkakuntia,
joilla oli oltu ja ihmisiä, joihin oli
tutustuttu. Tuolloin opittu suomen
kielen taito oli hyvässä muistissa.
Joillakin oli mukana Suomessa otettuja valokuvia. Joku tiesi isoisänsä
kuolleen Suomessa oloaikana ja halusi tietää, minne tämä oli haudattu.
Suomen-vaiheen jälkeiset elämäntarinat olivat tyypillisiä inkerinmaalaisille. Kotiseudulle haluttiin palata,
mutta ei päästy. Sen sijaan vietiin
karjavaunuissa eri puolille Neuvostoliittoa: Krasnojarskiin, Siperiaan,
Novgorodiin. Niistä paikoista monet
pääsivät Stalinin kuoleman jälkeen
muuttamaan lähemmäksi vanhoja
kotipaikkoja, esimerkiksi Karjalaan
tai Leningradin alueelle. Myöhemmin
jotkut olivat päässeet kotiseudullekin,
mutta entisiä kotitaloja siellä ei enää
ollut. Vatjan kieli, jota muutamat
vielä osaavat, muistuttaa jonkin verran inkeroista mutta enemmän viroa.
Vanhusten ongelmana on, että vatjaa
puhuvaa puhetoveria ei tahdo löytyä
tai sellainen asuu kaukana toisessa
kylässä, yhteydenpito ei onnistu.
Muistotyynyihin valituissa kuvissa oli vanhoja mustavalkoisia
perhekuvia, kuvia aikoja sitten kuolleista vanhemmista, isovanhemmista, sisaruksista ja kotitaloista, joita
ei enää ole muualla kuin valo- tai
Historian säilyttämistä
kallista nähtävyyttä. Ajoimme raunioituneenakin vaikuttavan Kaprion
linnan ohitse. Kattilan komean kirkon
pihassa kukoistivat vielä myöhäissyksyn kukat kuten ”alaston impi”.
Joimme ”pyhää vettä” taikavoimia
omaavasta lähteestä, jonka viereen
on rakennettu tsasouna. Monastirkin
kylässä on nimen mukaisesti sijainnut
kerran luostari, nyt ei paikalla ole
kiveäkään. Eräällä hautuumaalla Tatjana näytti meille seudulle tyypillisen
kiviristin, jonka ikää ei kukaan tiedä,
kun takasivulle kaiverrettu kirjoituskin on kulunut pois. Näitä ristejä
on löydetty enemmänkin, mutta osa
niistä on päätynyt tuntemattomiin
paikkoihin. Tatjanan mielestä ristien pitäisi antaa olla historiallisilla
paikoillaan. Tällaisesta rististä on
saatu malli vatjalaisten vaakunaan ja
kaulariipukseen. Ruotsin vallan ajasta
1600-luvulla muistuttavat ”Ruotsin
haudat” (Kustaa II Adolfin sotajoukkojen sotilashautuumaat) ja legendat
kuten se, jossa kerrotaan kuninkaan
kultaisten vaunujen uponneen täällä
suohon. Moni on niitä sittemmin yrittänyt turhaan etsiä. Kristallinkirkas,
kylmä lähdevesi virtaa Siestajoessa.
Valentina Babkinan mukaan ”Siesta
yhtyy Monastirkin lähellä Sumajokeen, ne ystävystyvät ja jatkavat
yhdessä matkaansa Suomenlahtea
kohti.”
Aune Kämäräinen on toiminut
vatjan ja inkeroiskielen ja kulttuurin elvyttämisprojektin vetäjänä
vuonna 2010.
Vatjalaisten potuskapajalla ovat kankaita valitsemassa vas. Taisija Mihailova,
Tatjana Jefimova ja Nikita Djatshkov. Kuva: Aune Kämäräinen.
13
ZOJA – KALASTAJATYTTÖ
ERÄÄN INKERIKON TARINA
Olen syntynyt Soikkolan Hamalan
kylässä 1935. Mama oli Hamalassa
miehellä, mutta Viistinässä hän oli
syntynyt, vanhemmat ja koko suku
olivat inkerikkoja. Mie mänin miehelle Voloitsaan. Sitten annettiin vatera
Viistinästä, kun tein työtä täällä. Mies
kuoli Viistinässä.
Kun sota alkoi, mamalla oli kolme lasta. Mie olin vanhin, 6-vuotias,
sitten oli poika 2-vuotias Suurikka,
ätin nimelle pantu. Tamara oli vastasyntynyt, kolmiviikkoinen, kun
ätti meni sotaan. Näiden lasten kera
mama tuli omalle ätille ja emälle
Viistinaan.
Sonjana Suomessa
Olin tytökkäisenä sota-aikana Suomessa. Minua kutsuttiin siellä nimellä
Sonja. Viistinäisten kera meitä laitettiin Viroon Kloogaan ja Suomeen.
Virossa Kloogan laagerissa lapsille
tehtiin ugoli. Saksalaisilla oli uusia
lekarstvoja lapsille, ja niitä lapsia piti
laittaa Saksaan ja tehä heistä myilaa
tualetnoje. Ai kui mie kovast itkin:
Mama peitä minnuu kuhu ikkää, elä
anna saksalaisille! Kaksivuotias veljeni kuoli laagerissa (itkee). Mikä lie
tullut, meitä lapsia ei keretty laittaa
Saksaan. Siis meitä maman, dieduskan ja baabuskan kera Suomeen
laitettiin.
Suomessa vietiin Lohjalle laageriin. Sieltä meitä jaettiin kuka
mihinkin, isännille, savottaan, ken
kuhunkin. Meidät löysi maman entinen naapuri. Hän oli mennyt jäätä
myöten 1930-luvulla Suomeen. Tältä
naapurilta oli viety tyrmään emä, ätti
ja nuorempi veli. Miun mama ei sillon
mänt hänen kera Suomeen. Mies löysi
meidät Lohjalta. Hän eli Helsingissä,
suomalainen nainen oli hänellä. Hän
otti meidät luokseen. Me elimme
hänen luonaan kaksi, kolme viikkoa.
Tämä naapuri löysi meille isännän
yheksän verstaa Helsingistä. Isännän
nimi oli Mietala. Hyvät ihmiset, kaks
vanhaa. Meitä oli mama, maman ätti,
mie ja 1941 syntynyt pikkarain siar
Zoja valitsi potuskansa reunakankaaksi
sinistä, meren väriä. Hän on ollut
kalastaja ja töissä kalanjalostamolla.
Potuskan kuvissa ovat ylinnä Zojan
vanhemmat Anna (s. 1908) ja Aleksandr
Saveljev (s. 1908) vuonna 1944. Keskellä
on Zoja miehensä Viktorin kanssa, kuva
on otettu valokuvaamossa Pietarissa
1961. Alimpana on Zojan tyttären Olgan
ja Andrei Nazarovin vihkiäiset Sosnovyi
Borissa 1989. (Kuva: Aira Kuronen)
Inkerin Kulttuuriseuran lokakuun
alussa Vistinossa järjestämän
muistotyynypajan aikaan
kertoi Zoja Aleksandrovna
Jevstafjeva elämästään.
Potuskaryhmä kohtasi Zojan
sattumalta kylätiellä. Hän
ilahtui kuullessaan suomen
kieltä. Hänet houkuteltiin
potuskapajaan mukaan. Hän
ilmaantuikin sinne valokuvia
mukanaan. Zoja puhuu sujuvasti
inkerikkokieltä, jota hän on
oppinut vanhemmiltaan, mutta
hän valitti, ettei Viistinässä
ole enää juuri ketään, jonka
kanssa voisi puhua suomea.
Muisti voi olla epätarkkaa. Zoja
kertoi olleensa 6-vuotias isän
jouduttua sotarintamalle. Kun
isovanhemmat, äiti ja lapset
vietiin Suomeen, Zojan on
täytynyt olla silloin pari vuotta
vanhempi. Sitä vahvistaa myös
muistelu, että pikkusisko Tamara
juoksenteli isäntäväen puolelle.
Zojan tarinan muistiin merkitsi
Aira Kuronen
14
Tamara.
Isäntäväki meitä suvaitsiit, aina
kutsuivat omalle puolelleen. Aamulla
varhain Tamara juoksi sinne. ”Anna
hänen tulla Anna”, sanoivat. He
syöttivät meitä. Kartoskat oli silloin,
kolme reikäleipää annettiin viidelle
hengelle päivää kohti. Mutta he sanoivat: ”Sonja, syö niin paljon kuin
tahot!” Heillä oli kolmikertain koti.
Ensimmäinen kerros oli kokonaan
isännällä. Rikkaat olliit. Toisesta
kerroksesta meille annettiin vatera,
kaks komnattii ja kuhni. Kolmas
kerros oli tyhjä.
Mama ja äijä tekivät työtä,
baabuska oli meiän kera. Isäntäväki
kasvatti kaikenlaisia käpiöjä kukkia.
Oli suuret kasvihuoneet, jossa kasvatti oguritsaa ja pomidooraa varraa.
Isäntä vei Helsinkiin hevosilla – masinat oli otettu pois sota-aikaa – kons
kukkia, kons vihanneksia. Joka pyhä
kävimme Helsingissä kirkossa. Siellä
oli kolme venäähen kirkkoa. Ketkä
Suomessa lähellä Helsinkiä elivät,
meidän oma väki, kirkos toinen toist
näimme.
Virkko-lehmän kanssa Venäjälle
Sitten tuotiin meitä pois Suomesta.
Isäntäväellä oli kaksi lehmää itseään
varten. Kun läksimme kotiin, he
myivät meille toisen lehmän. Rahaa
meillä oli, hyö maksoivat työstä
palkkaa mamalle ja dieduskalle. Myö
ostimma lehmän, sen nimi oli Virkko.
Lehmän kera tulimme Venäjälle. Ensin Viipuriin tuotiin, tänne Soikkolaan
meitä ei laskettu. Vietiin Novgorodin
oblastiin.
Ätti oli sodassa, ätin veli ja
maman veli, kaikki sotaan tapettiin.
Kun mama tuli käymään tänne Viistinään, annettiin paperi: Ätti on tapettu.
(itkee) Sitten laskettiin meidät tänne
kotiin Viistinään, mutta koti oli poltettu, yksi truba vain jäljellä.
Viipurista saatiin tuoda Novgorodin oblastiin omat tavarat. Ei
meillä paljon ollutkaan, niistäkin osa
varastettiin. Mama kävi Helsingissä
lafkoissa, joissa myytiin käytettyjä
vaatteita. Mama niitä halvalla osti.
Niitä vaatteita vaihdettiin lehmän heinään. Lehmän syötimme niillä vaatteilla. Lehmä oli puna-valkokylkinen,
suuret sarvet, käppiä lehmä. Monilla
muillakin oli lehmä, paljon lehmiä
tuotiin Suomesta. Tänne Viistinään
toimme sen lehmän masiinalla Novgorodin oblastista ja hänen tyttökin
oli vielä hyvä lehmä.
Kalastuskolhoosissa
Jo 16-vuotiaana piti mennä kolhoosiin, ”kuhunkaa ei lastu”. Emä oli
kolhosnikka. Muuta työtä ei ollut,
merelle piti mennä. Joka prigadassa
oli seitsemän henkeä, viisi miestä,
kaksi naista. Voi, meitä kaksi tyttöä
oli, mie viel nuorikkain. Kävimme
merel, pyysimme kalaa stavnikoil i
nuutal. Yhen kerran nois niin kovast
tuulemaa. Liki Seitsekaartoa oli
stavnikat pantu. Siis menimme sinne.
Siellä oli vielä paljon suomalaisia
taloja, vot myö kauan siel olimme,
iltaan asti. Illast pääsimme kotiin.
Vuonna 1956 talvella olin nuutal. Meitä oli kaksitoista henkeä,
pyysimme hailia. Seitsekaarrossa
asuimme niin kotilois, yhes kois
elimme. Putkia meillä ei ollut, elimme
taloissa. En muista, montako kotia oli
ehjänä, no viel oli paljo kotiloi, hyvät
koit oli mokomat. En muista, oliko
kiukaa ehjä, miten tupaa lämmitettiin.
Meillä oli keralla pikkaraiset petskat.
Keitimme siellä söökkiä, suppia ja kalaa. Koko talven olimme Seitsekaarros, kons nuotalla käimme, pyysimme
kalaa. Sotamiehet, matroosit olliit siel
Seitsekaarros. Myö olimma nuuret,
toisee kotii käimmä kaik tantsuloille.
Valkeita ruusuja ja sireenejä Seiskarista
Seitsekaarros suomalaiset olliit istuttaneet valkiat roozat i sireenit. Valkiaa
meillä ei täällä ennen ollut. A kesäl
ku olimma, paljo sielt toimma myö
viel. Kaik ribakat niitä kaivoivat ja
toivat tänne Soikkolaan. Nyt täällä on
paljon valkoisia sireenejä ja ruusuja
istutettu. Sireeni- ja ruusupehot ovat
Potuskapajalaisia Joenperän työpajan lopputeekesteillä. Vas. Pirkko Nykänen,
Valentina Judina, Albert Kirjanen, Taisija Mihailova, Zinaida Saveljeva, Tatjana
Jefimova, Nikita Djatshkov, Vera Safronova ja Nina Lenivenko. (Kuva: Aune
Kämäräinen)
hoituneet viel. Seitsekaarrossa kasvoi
paljon metsämarjoja. Koko jässikät
korjattiin puolaa. Siellä oli niin paljon
myös joozikkoja, pistelikoit joozikat
– meillä ei ollut. Ain toimma Seitsekaarrosta tänne kottiin, nyt niitä on,
poikia tekkööt paljon.
Kalat tuotiin mereltä hevosil
jäätä möit. Kolhoosil oli paljon hevosia. Baltika (kalastuskolhoosi) oli
jo silloin, mut toisel viisil kutsuttii.
Kolhoosit oliit pienemmät: Loka,
Hamala, Savimäki ja Voloitsa – se oli
meiän kolhoosi. Vuonna 1957 noisim-
me kutsumaa Baltika, sitten perään
pantiin yhteen Viistinä, Säätinä ja
kaikki. Tehtiin suuri kolhoosi Baltika.
Merellä kävin vain neljä vuotta. Sitten tultiin sanomaan: Tahotko
männä oppiin buhalteraks Petteriin?
Sanoin: Tahon. Siis mie oppisin Petteris kurssis. Silloin vähän oppistii,
vain kuus kuuta. Noisin tekemään
työtä. Buhalteria meijän kolhoosi ei
tarvinnut. Olin ensin kassira. Sitten
olin yhdeksän vuotta konttorissa työhönottajana. Mie kaikkiaan kolhoosis
42 vuotta tein työtä.
SANASTOA:
noista
oguritsa
peittää
petska
pomidoora
putka
ribakka
savotta
Seitsekaarto
siar
stavnikka
suppi
söökki
truba
ugoli
varraa
baabuska
isoäiti
buhalter
kirjanpitäjä
dieduska
isoisä
emä
äiti
joozikka
siili
jässikkä
laatikko
kartoska
elintarvikekortti
kassira
kassanhoitaja
kiukaa
leivinuuni
komnatti
huone
kuhni
keittiö
käppiä
kaunis
laageri
leiri
lafka
kauppa
lekarstva
lääke
masina
auto
mokoma,
mokkooma
sellainen
myila tualetnoe hajusaippua
15
vatera
äkkistää
äijä
ätti
alkaa
kurkku
piilottaa
kamina
tomaatti
kalastajan maja
kalastaja
tehdas
Seiskari
sisar
seisova nuotta
keitto
ruoka
savupiippu
rokotus
varhain
(varhaisvihannes)
asunto
heti
äidin isä
isä
VATJALAISEN TAISIJA MIHAILOVAN TARINA
Olen syntynyt vuonna 1934 Luuzitsassa. Äiti oli vatjalainen, isä
ukrainalainen. Luuzitsassa menin
miehelle. Mies oli syntyisin Luuzitsasta, vatjalainen. ”En maha pajattaa
vad´d´a tseelt.” Ymmärrän vähän.
Vähän täällä enää vatjaa pajatetaan,
kaikki vatjan taitajat ovat kuolleet.
Mama ja baabuska pajatettii kotona
vatjaa. Isä puhui venäjää. Hän oli
tullut Luuzitsaan tienrakennustöihin.
Mama oli työssä stolavoissa. Työssä
tutustuttiin. Mies jäi elämään Luuzitsaan perheen kanssa. Ukrainalaisia oli
täällä ennen paljon töissä, mutta monet ovat lähteneet myöhemmin pois.
Olimme sota-aikana Suomessa
Hämeenlinnan lähellä. Paikka oli
Parolasta kuusi kilometriä, maatilalla Sattulan kylässä. Papa teki työtä
tilalla. Plemännikan perhe eli Savijoella, me Sattulassa. Emännän nimi
oli Anna Rätteri. Perheessä oli yksi
lapsi, Ulla. Hän oli vuoden minua
nuorempi, mie olin 7-vuotias. Hyvät
olliit ihmiset. Hyväst elimmä. Koti
oli pikkarainen. Hyväst meitä piettiin,
katroskat annettiin, vot, kaik magasiinast ostettiin. Hazaika antoi maitoa,
joka päivä annettiin lapsille maitoa.
Oih, tahtoisin vielä nähdä sen paikan
Suomessa, missä olimma. Siellä opin
vähän suomea.
Suomesta pois tuotaessa vietiin
Kalininskoihin, Kalininin oblastiin.
Tänne ei laskettu. Teimme työtä kolhoosissa. Miun emän siso toi Suomesta lehmän, myö emmä. Kalininskoista
täti toi lehmän Luuzitsaan. Kävellen
tulivat satoja, satoja kilometrejä. Hän
kolme viikkoa käveli lehmän kanssa
sieltä.
Laukaansuussa tein työtä Lenrybassa savotassa. Laitoin kalaa
pankoihin. Nyt olen pensillä.
Taisija Mihailova Joenperästä valmiine potuskoineen. Hän väitti olevansa
huono ompelija, mutta neulominen sen sijaan sujuu. Kuvasommitelmassa ovat
vasemmalla ylhäällä Pietarissa 1935 kuvattuna Taisijan äiti Matrjona ja isä
Aleksander, heidän sylissään 10 kuukauden ikäinen Taisija, takana äidin sisko
Anna. Oikeassa yläkuvassa on Taisijan koti (kuisti näkyy) kuvattuna kesällä
2008 Luuditsassa. Vasemmalla oleva vanha veranta on siirretty kesäkeittiöksi.
Pihalla oikealla Taisijan bravnukka (pojan tyttären tytär) Olga ja pojan Sergein
tytär Ira. (Kuva: Aira Kuronen)
SANASTOA:
baabuska
emän siso
hazaika
kartoska
magasiina
pajattaa
panka
pensi
plemännikka
savotta
stolavoi
vad´d´a tseel
isoäiti
täti
emäntä
elintarvikekortti
kauppa
puhua
purkki
eläke
sukulainen
tehdas
ruokala
vatjan kieli
INKERIN KULTTUURISEURAN HALLITUS 2011:
Taisijan tarina on koostettu
Aira Kurosen Joenperässä
4.10.2010 tekemästä haastattelusta. Taisijan puheessa
oli vuorotellen vatjaa, suomea ja venäjää.
Puheenjohtaja Helena Miettinen,
varapuheenjohtaja Aili Mehiläinen, taloudenhoitaja Marja
Karhula. Jäsenet: Kaarlo Lindroth
Elma Puidet, Lyyli Ruusu-Salmi,
Irina Terävä, Toivo Tupin. Varajäsenet: Elina Rahimova ja Pekka
WIkberg.
16
INKERIN
KULTTUURIKANAVA
Inkerin kulttuuriseuran
jäsenlehti
nettisivut www.inkeri.com
Päätoimittaja: Helena Miettinen
email: helena.miettinen@inkeri.
com.
Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti.
Walllininkatu 7, 00530 Helsinki.
Auki ma-pe 10–16.
Puhelin 09-2733 225
email: [email protected].
Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki 426014-253741
Aira Kuronen
SOIKKOLASSA INKERIKKOJEN PERINNETTÄ
TALLENTAMASSA 1990-LUVULLA
Inkerin kulttuuriseura järjesti syyslokakuun vaihteessa jo seuran tuotebrändiksi muodostuneen potuskapajan tällä kertaa Länsi-Inkerissä
inkerikkojen ja vatjalaisten parissa.
Mukana olleena sain tilaisuuden
palauttaa mieleen vuosien takaisia
muistoja ja nähdä pienen välähdyksen
inkerikkojen nykyisestä elämänmenosta Viistinässä.
Yhteyshenkilönä Viistinässä
toiminut Olga Tserezhova oli järjestänyt ryhmällemme majapaikan äitinsä
Ljudmila Dudnikin kotiin. Potuskapajassa selvisi, että olin parikin kertaa
haastatellut Ljudmilan äitiä Maria
Mihailovna Nazarovaa. Maria halusi
haastatteluun mukaan naapurinsa Maria Jakovlevna Baranovan. Toistensa
muistikuvia tarkentaen he kertoivat
mm. mielenkiintoisista häätavoista.
Tapaamisista jäi mieleeni, miten erikoisia ihmisten kohtaamiset voivat
olla. Kun sota-aikana Länsi-Inkerin
inkerikkojakin tuotiin Suomeen,
Maria Mihailovna kertoi olleensa
Helsingissä. Sijoituspaikka oli ollut
kartano, työtoverini Martina Standerskiöldin koti. Sain olla terveisten
tuojana Marian ja Martinan välillä.
Työskennellessäni Museovirastossa järjestyi mahdollisuus kenttätutkimuksena tallentaa inkerikkojen
kansanperinnettä Länsi-Inkerin Soikkolan kylissä vuosina 1990–2001.
Viron Kansallismuseo lupasi mukaan
tutkijaryhmäänsä keväällä 1990 ja
seuraavanakin vuonna. Sen jälkeen
kävin Soikkolassa Inkerikkomuseon
(Izorskij Muzej) ja yksityisten kutsusta. Suomenlahden eteläranta on
Venäjällä rajavyöhykettä, kutsuviisumin lisäksi täytyi jokaisella matkalla
olla kulkulupa, ”propuska”.
Suomalaiset olivat tsaarinvallan
aikana 1800- ja 1900-luvun vaihteessa keränneet Inkerissä muistitietoa ja
perinnettä, valokuvanneet ja tuoneet
museoesineitä Suomeen. Vallanku-
Kyläpaimen tuomassa vuohia ja lampaita laitumelta kotiin. Viistinä 1998.
Kuva Aira Kuronen.
mouksen jälkeen raja sulkeutui ja
seurasi vuosikymmenien pituinen
tauko. Vuonna 1989 Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura järjesti Inkeritutkimuksesta kiinnostuneille seminaarin. Alkusysäys Inkerin matkoihin
lähti juuri tuosta seminaarista.
Inkerikot läkkäävät inkeroista
Inkerikkojen kieli, inkeroinen tai
izori on lähellä Karjalan kannaksella
puhuttua murretta. Kielen ymmärtäminen ei tuottanut juuri vaikeuksia
ensimmäisellä kerrallakaan. Kertojat,
pääasiassa naisia, rupesivat suomalaiselle läkkäämään (puhumaan) omaa
äidinkieltään. Haastateltavat ymmärsivät paremmin myös suomea kuin
viroa. Virolaisten kanssa heidän puheensa helposti kääntyikin venäjäksi.
Työskentelin Soikkolassa samaan tapaan kuin aikaisemmin
Suomessa lukuisilla kenttätyömatkoilla eri puolilla maata. Työni oli
inkerikkojen perinteen mahdollisimman monipuolista dokumentointia
haastattelemalla, valokuvaamalla ja
17
havainnoimalla. Valokuvasin kodeissa, erilaisia kohdalle osuneita töitä ja
tapahtumia, perhejuhlia ja kalendaarsia tapoja. Tein matkoja Soikkolaan
eri vuodenaikoina ja vuotuisjuhlina. Soikkolan kylät tulivat tutuksi.
Asuin Viistinässä inkerikkokodissa,
lähikylissä liikuin omin avuin kävellenkin. Mielenkiintoista oli päästä
kuvaamaan myös kalastuskolhoosi
Baltikan eri osastoissa, seltsavetissa
(kunnantoimistossa), koulussa ja
päiväkodissa. Pääsin myös merelle tutustumaan kalastusaluksen työskentelyyn. Vuosien mittaan kertyi arvokas
haastatteluaineisto ja noin seitsemän
tuhannen valokuvan kokoelma.
Valokuvausta tieltä käsin
Ensimmäisellä kerralla valokuvasin
paljon kylänäkymiä, kun haastatteluja järjestyi vähän. Virolaiset
tutkijat olivat neuvostoajalla jo vuosikymmeniä ahkeroineet inkerikkojen
ja vatjalaisten keskuudessa. Eesti
Rahva Muuseumissa ja arkistoissa
on paljon molemmilta kansoilta
koottua aineistoa, museoesineitä ja
valokuvia. Ensimmäisellä yhteisellä
kenttätyömatkalla sain tuntuman virolaisten työskentelyyn. He tunsivat
olevansa puolittain lomalla museon
arkirutiineista. Kerran virolaiset
päättivät koko joukolla lähteä autoajelulle Sosnovyi Boriin ravintolaan
syömään. Pelmenit syötiin kaikessa
rauhassa, mutta minulta jäi työpäivä
vajaaksi. Myöhemmillä matkoilla
yksin liikkuessani ihmiset joskus
kysyivätkin, onko otbuska (loma) vai
komennus. Siihen oli helppo vastata:
”komennus”, työmatka. Kerrottiin
joidenkin ihmetelleen ahkeruuttani,
kun työskentelin myös lauantaina,
en pitänyt suuvattana vapaapäivää.
Taisin ”kylätellä” myös sunnuntaisin.
Kirjoitin 1992 Kotiseutu-lehdessä, että muistitiedon keruulla
on kiire. Olisi pitänyt nopeasti tallentaa iäkkäiden inkerikkonaisten
muistissaan säilyttämät tapakulttuurin viimeiset rippeet. Tutkittavaa
ja tallennettavaa oli vielä paljon.
Kenttätyövuosinani en Soikkolassa
kuitenkaan törmännyt sen enempää
suomalaisten kuin venäläistenkään
museoiden tai tutkimuslaitosten
työntekijöihin. Kaikkien silmien alla
tietoniekkoja siirtyi toiselle maalle ja
perinnetietoa haihtui heidän mukanaan. Kenttäyötä aloittaessani Soikkolassa arvioitiin olevan 700–800
inkerikkoa, nyt inkeroiskielen taitajia
on tuskin kahtasataa.
Uskonto ja uskomuksia
Iäkkäät ihmiset muistelivat 1990-luvulla, että vielä heidän nuoruudessaan
kyläelämä oli mielenkiintoista ja
henkisesti rikasta. Arjesta erottuivat
selkeästi praasnikat, kirkolliset juhlapäivät. Nuorten lauluhäitä, pulmia
vietettiin kolmekin päivää, ensin
läksiäiset morsiamen kotona, sitten
jälkijuomat sulhasen kotona. Kolhoosin alkuaikoinakin oli yhdessä pidetty
”praasnikkaa”, loppiaisia ilonpidon
merkeissä, kun jokin vuotuistyö saatiin päätökseen.
Vallankumouksen jälkeen oli
yhteiskunnallisista syistä usein parempi häivyttää oma kansallisuus
näkymättömiin. Mukautumista elinoloihin voitiin kuvata osuvin sanoin:
Maria Tarsalainen keitti vermiselliä ja maustoi sen Amerikan ruoka-avun
”chili con carnella”. Sarvimäki 1991.
Anna Filippova ja vunukka sahaavat polttopuita justeerilla. Viistinä 1995.
Jevdokia Vasilijevalla oli kolhoosista Malishka-hevonen lainassa kyntötöitä
varten. Viistinä 1991. Kuvat Aira Kuronen.
18
”Nii tantsit kui soitetaa”! Uskonto oli
joutunut vähitellen ”jalan alle”. Soikkolan kalastajakansan pystyttämä
ja kaunistama ylpeydenaihe, komea
Pyhän Nikolaoksen kirkko tuhottiin
systemaattisesti vuosina 1936–1937.
Vuosikymmeniä uskontoa kunnioittavat inkerikot säilyttivät sydämessään
esi-isiensä ortodoksiuskoa. Uusi kirkko rakennettiin 1990-luvulla Ruutsian kylään, mutta monien mielestä
se muistuttaa enemmän tsasounaa.
Iäkkäiden ihmisten kodeissa oli nurkkahyllyssä yksi tai useampi pyhhäin,
ikoni. Suomesta tulleen perinteentallentajan he ottivat vastaan kuin
kaukaa tulleen sukulaisen. Poislähtiessä hyvästeltiin ”Jummaalan kera”
toivotuksin ja ristinmerkillä siunaten.
Joka kerralla sain oppia uutta
inkerikkojen kansanperinteestä.
Muutaman käynnin jälkeen avautui
erikoinen uskomusmaailma. Havaitsin luontouskonnon monine ilmiöineen vielä elävän vaivihkaa kansan
parissa. Pyhiä puita, merkkipaikkoja
ja ”ruotsin kalmoja” näytettiin useissa
kylissä. Kirkonmäen hautausmaalle
vietiin ”kasakan kalmoille” uhriantimia. Monet kertoivat kokemuksiaan
kotihaltiasta. Kokemuksesta tultiin
myös tietoisiksi, kenellä on kerkiä
käsi, kenellä raskas käsi. Raskaskätinen aiheutti luovuttajalle epäonnea
ja vahinkoa, jos tällaiselle henkilölle
lahjoitti tai myi jotain. ”Kylässä pitää
osata elää”, naiset kertoivat. Piti osata
väistellä vahinkoja, oli tiedettävä
keinot avun saamiseksi.
Suomalainen perinteentallentaja ei välitä tietoja kotien elämästä
seuraavissa kohteissa. Majapaikkani
viisas emäntä vielä varoitti, että elä
ryhdy ”pudrunkeittäjäksi”, vaikka
mitä kylillä kyseltäisiin. Törmäsin
omakohtaisesti myös uskomuksiin
silmäämisestä ja äkkäämisestä. Kerron pari tapausta. Eräässä kylässä
olin sopinut haastattelun iltapäiväksi,
mutta emäntä kiirehti kylätielle perumaan: ”Maksima nois mörnäämään!”
Tyttären vunukka, vauvaikäinen päivähoidossa ollut poika, oli ruvennut
itkemään. Säpsähdin, kun ymmärsin
isomummon epäilevän minun aamupäivällä silmänneen lapsen. Ilmeisesti epäilys mokomasta silmästä
Ivan Sergejev kasvatti kroolikoita läävässä. Venakontsa 1991.
Sprooti-rasiat liukuhihnalla kalastuskolhoosi Baltikan säilyketehtaassa.
Viistinä 1994.
Maria Sliverstova mittaa Aira Kurosen verenpainetta. Viistinä 1991. Kuvat
Aira Kuronen
19
oli osoittautunut aiheettomaksi, kun
myöhemmin olin hyvin tervetullut
taloon. Toisessa kylässä olin menossa
emännän kanssa tanvaalle poikasten
tuomia urpavitsoja katsomaan. Kasettinauhuri jäi auki ja vasta kotona
kuulin nauhalta, kun isäntä sanoo:
”mitäs te sinne, äkkäätte vielä”. Mahdollisen äkkäämisen pelosta useat
eivät tuttua naapuriakaan päästäneet
läävään siivattoja katsomaan.
Hailisuppia, kabustarokkaa ja ”Bushin jalkoja”
Perinteiset uuniruuat, supit ja rokat,
kuuluivat jokapäiväiseen ruokapöytään. Neuvostoliiton hajottua vuonna
1991 huhuttiin Suomessakin, että
Venäjällä uhkaa ruokapula. Ehkä siinä
oli vähän perääkin. Sodan kokeneet
vanhukset kuivasivat varmuuden
vuoksi syksyllä ruisleipää talven varalle. Sivukylissä kävi kerran viikossa
kauppa-auto, josta kyläläiset täydensivät ruokavarojaan. Eräässä kylässä
perheenpää kertoi menneensä aamuyöllä varaamaan otseretin (vuoron).
Hän odotti niin kauan kunnes tuli
seuraava kyläläinen, tämä taas odotti
seuraavaa jne. Ensimmäisen vuoron
varannut sai päivällä auton saavuttua
tehdä ostoksensa ensimmäisenä. Kyläkaupassa myytiin Amerikasta tuotuja, väen ”Bushin jaloiksi” ristimiä
kanankoipia. Pari vuotta myöhemmin
Soikkolan eläkeläisille oli jaettu
Amerikan humanitäärisenä apuna
säilykkeitä, joissa oli sikäläisille
asukkaille aivan tuntemattomia ja outoja ”makuelämyksiä”, parin kolmen
litran peltipurkeissa ketsuppia, omenasosetta, kuivattua pekonia. Nykyisin muutos 1990-lukuun verrattuna
on valtava. Varsinkin keskuskylien
ja kaupunkien kauppojen valikoimat
yllättävät oman maan ja ulkomaiden
tuotteiden runsaudella.
Suuret muutokset
Viistinän kylän talot ovat tonteillaan
kahta puolta tietä. Kyläkuva päätien
varrella on kuitenkin vuosikymmenessä paljon muuttunut. Meren puoleisella sivulla rakennukset näyttävät
olevan suureksi osaksi vanhoillaan,
mutta vastakkaiselle puolelle on
kohonnut uusia omakotitaloja, jotka
poikkeavat täysin entisestä rakennustyylistä. Tietä levennetään ja
kestopäällystetään.
Vielä 1990-luvulla kylissä elettiin paljolti luontaistaloudessa. Kesäisin Viistinässä kyläläisten monikymmenpäinen lehmäkarja laidunsi
luonnonniityillä ja metsissä meren
rannan tuntumassa kyläpaimenen
huostassa. Vuohi- ja lammaspaimen
vei katraansa päiväksi lähimetsiin.
Kyläpaimenlaitos on lopullisesti
mennyttä aikaa, Viistinässä kerrottiin
olevan kaikkiaan enää neljä lehmää.
Vilkkaasti liikennöidylle tielle ei
karjalla ole enää asiaa.
Ust-Lugan suursatama ja nauhakaupunki ulottuu Laukaanjoen
suusta Viistinään asti. Viimeisen
satamaterminaali tulee entisen kalastuskolhoosi Baltikan paikalle. Koko
Soikkolan alueelle työtä ja toimeentuloa tarjonneen Baltikan toiminnot on
kokonaan lakkautettu, laivat myyty,
tuotantorakennukset purettu. Kun
kävin 1990-luvulla Soikkolassa, sain
kuulla kolhoosin olleen lähes jokaisen
haastatellun tai perheenjäsenen työpaikka. Kalastuksen ja kalanjalostuksen lisäksi Baltikaan oli jollain tavoin
liitetty lähes kaikki muu tuotanto ja
toiminta alueella. Kolhoosi perusti
myös Inkerikkomuseon.
Vasta Ust-Lugan sataman ja
kaupungin rakennustöiden käynnistyttyä Venäjällä on suuresti kiinnostuttu pienten ”kantakansojen” kielestä
ja kulttuurista. Liian myöhään! Viistinässä kerrottiin, että tutkijoita käy
nyt kyselemässä inkeroiskielestä ja
kulttuurista vanhuksilta, kun he eivät
enää jaksa auttaa asiassa. Kielipesiä
tai kiertokouluja ei ole saatu käyntiin. Muutamat tapaamani henkilöt
apeina totesivat, että inkeroiskieli
puhuttuna kielenä ei enää ole pelastettavissa. Jääkö inkerikoista lopulta
muistoksi vain museomallien mukaan
valmistetut värikkäät kansanpuvut,
folklore-esitykset kesäjuhlissa ja Viistinän kestopäällystetylle läpiajotielle
annettu nimi: ”Ulitsa Izorskaja”?
Aiheesta enemmän:
Aira Kuronen, Inkerikot. Historia,
uskonto ja perinne. Joensuu 2008
UPS - UNUSED POTENTIALS OF SENIOR MIGRANTS
- EXPERTS FOR LIFE
Inkerin kulttuuriseura on kumppanina EU:n Grundtvig Multilateraaliseen UPS-projektiin, (Unused
potentials of senior migrants - senior experts for life), jonka tarkoituksena on valmentaa seniori-ikäisiä
maahanmuuttajia toimimaan linkkeinä oman yhteisönsä ja kansalaisjärjestöjen välillä uusissa asuinmaissaan. Muut projektikumppanit
ovat Saksassa Oerlingahusenissa
toimiva kansanopisto Institut für
Migrations- und Aussiedlerfragen,
Aristotle University of Thessaloniki, Social Innovation Centre,
Liettuassa ja Centro per lo Sviluppo Creative "Danilo Dolci" Italian
Sisilasta.
Projekti tuottaa 10-päiväisen
yli 55-vuotiaille maahanmuuttajille
tarkoitetun koulutuskokonaisuu20
den, joka koostuu kunkin kumppanin erityisosaamiseen perustuvista
moduuleista. Lisäksi tehdään aihetta käsittelevä käsikirja.
Saksan vastuulla on kulttuurienvälinen vuoropuhelu Italialla ryhmätyöskentely, Liettualla tunteiden
käsitteleminen ja Kreikalla projektien hallinta. Inkerin kulttuuriseuran vastuulla on elämäntarinallinen
työskentely ja Suomessa toteutettavassa moduulissa kaksi päivää
erikseen suunniteltavaan osioon.
Suomesta toivotaan mukaan 10
seniori-ikäistä maahanmuuttajaa.
Suomen koulutusjakso on sovittu
pidettäväksi 26.3.–4.4.2012. Ensimmäinen koulutusmoduuli on
Liettuassa toukokuussa.
SOIKKOLA TÄNÄÄN
Dmitri Harakka
Soikkolanniemi on paikka, jossa
viimeiset Inkerinmaan alkuperäiskansoihin kuuluvat inkeroiset nykyisin
elävät. He rakastavat omaa Soikkolanmaataan. Joskus tosin tuntuu liian
konservatiiviselta ja hurjalta verrata
heitä muihin suomalais-ugrilaisiin
kansoihin. Neuvostoaika ja myös
sen jälkeinen ajanjakso on ollut
varsin tuhoisaa tämän ainutlaatuisen
alueen kansan, kielen ja kulttuurin
kehitykselle. Toisaalta alueen sijainti
itsenäisen Viron naapurissa ja vain
Suomenlahden erottamana Suomesta
ovat merkinneet myös suurta etua
inkeroisten pyrkimyksille pelastaa
omaa kansallista identiteettiään. Monet paikkakuntalaiset muuttivat Neuvostoaikana Viroon, mutta muistavat
yhä inkeroisjuurensa. Inkeroiset eivät
kuitenkaan moniin vuosiin pystyneet
aktiivisesti tuomaan esiin omaa kansallista identiteettiään. He järjestivät
paikallisia tapahtumia, joissa käsiteltiin paikallisesti kiinnostavia aiheita
ja laulettiin omia perinteisiä lauluja.
Soikulan Laulu oli ensimmäinen kansanperinneyhtye, joka alkoi esiintyä
myös ulkopuolisille yleisöille. Vuonna 2005 inkeroiset perustivat oman
paikallisjärjestön "Sojkula".
Valitettavasti Ust-Lugan sataman rakennustyömaa on tuonut inkerikoille ja vatjalaisille monia uusia
ongelmia. Pienien yhteisöjen edut
joutuvat vastakkain suurten poliittisten päätösten kanssa. Samanaikaisesti tiedotusvälineet ja ulkomaisten
organisaatiot ovat nostaneet esille
inkeroisten ja vatjalaisten ongelmia.
Soikula-seurassa on nykyisin yli
130 jäsentä , jotka identifioivat itsensä
inkeroisiksi. Tämän lisäksi "Soikulaseura" kiinnostaa myös paikallisia ihmisiä, jotka ovat alun perin venäläisiä
tai edustavat muita kansalaisuuksia,
mutta haluavat edistää inkeroisten
kulttuuria. Valitettavasti suurin osa
seuran jäsenistä ei enää puhu inkeroisten kieltä, sillä he ovat kasvaneet
kahden kulttuurin perheissä. Lisäksi
inkeroisten kielen käyttäminen oli
pitkään kielletty. Moni inkeroista
Nuorta polvea edustava inkeroisaktivisti
Dmitry Harakka pitää Inkerin lippua
korkealla. Siviilissä hän on menestyvä
juristi.
äidinkielenään puhuva on jo kuollut.
Nykyinen kansallinen herääminen on
siis syntynyt näissä ongelmallisissa
olosuhteissa. Hyväksi vaihtoehdoksi
on osoittautunut malli, jossa iäkkäät
inkerikot osallistuvat yhdessä nuorten
kanssa kulttuurin pelastamistalkoisiin. Samalla syntyy hyvä yhdistelmä,
jossa käytetään perinteisiä tapoja ja
uutta teknologiaa. On todella valitettavaa, että valtion viranomaiset
eivät tue inkeroisten pyrkimyksiä
konkreettisesti käytännössä,vaikka
tuottavatkin hienoja raportteja.
On kuitenkin myös hyviä uutisia
Soikkolasta! Vuonna 2010 oli lukuisa
joukko hankkeita, joita ei voida toteuttaa ilman paikallisten aktivistien
suuria ponnistuksia ja suomalaisten
kollegojen tukea. Yksi hankkeista,
joilla paikallishankkeita on tuettu,
on Inkerin kulttuuriseuran joukkojen
työskentely inkeroisvanhusten parissa. Vuonna 2010 ikäihmiset ovat
osallistuneet tapahtumiin, joissa he
keskustelivat tärkeinä pitämistään
aiheista: kulttuurisista, ekologisista
ongelmista ja satamahankkeesta. He
keittivät perinteisiä ruokia, he lauloivat perinteisiä lauluja ja muistelivat
inkeroisten arjen ja juhlien tapoja.
Tämä viestintä on erittäin tärkeää
ihmisille. He saivat mahdollisuuden
järjestää tapahtumia ja tavata ystäviään ja naapureita muista Soikkolan
kylistä. On myös syytä mainita, että
nuoren inkeroissukupolven edustajat
osoittivat kiinnostuksensa osallistua
joihinkin vanhusten tapahtumiin,
joissa he voivat oppia tärkeitä asioita
isovanhemmiltaan. Inkerin kulttuuriseuran työpaja oli myös mielenkiintoinen paikallisista ihmisistä.
Vielä on paljon parannettavaa. Yhteistyö lujittaa kansojemme
välisiä siteitä ja pystymme entistä
paremmin ymmärtämään toisiamme. Sanoisin, että Suomesta lähtevä
näkyvä toiminta antoi impulsseja
paikallisille aktivisteille ja auttoi
heitä ymmärtämään, että kyseessä ei
ole vain inkeroisten sisäinen ongelma
ratkaistavaksi. Yhteistyön tuloksena
Suloinen Janika Harakka kansanpuvussaan.
21
syntyi paikallisten aktivistien ja heidän ystäviensä parissa monia uusia
hankkeita. Ensimmäinen niistä on
inkeroiskielen opiskeleminen perinteisessä käsityökerhossa ja vanhojen
esineiden kautta. Projekti toteutetaan
yhteistyössä Inkeroismuseon kanssa
ja se saa tukea myös Suomesta. Toinen hanke "Ilta istuma" keskittyy
käsintehtyihin perinteisiin vaatteisiin
ja asusteisiin (vyöt, käsineet), matot ja
nuket lapsille ja aikuisille. Inkeroisten
kalenterista syntyi haaste. Tavoitteena
on tuottaa julkaisu, joka toimii myös
koulutusvälineenä ja samalla popularisoi inkeroisten kulttuuria.
Kaikki ovat tervetulleita inkeroisten praasniekkaan heinäkuun
toisena sunnuntaina. Vuoden 2010
juhlassa oli paikallisten inkeroisten
maalausten ja valokuvien näyttely ja
sukujen esittely.
Soikkolaisilla on vastassaan
monia ongelmia, mutta myös monia
mahdollisuuksia. Teemme myös
työtä Suomen ja Viron kollegoiden
kanssa. Joukkueena meillä on loistava
tilaisuus yhdistää mahdollisuuksia ja
voimiamme.
Kiitän kaikkia inkeroisia, suomalaisia ja virolaisia sekä myös
muiden kansojen edustajia, jotka ovat
mukana kehittämässä inkeroisten
kulttuuria ja yhteisöä.
Dmitri Harakka
Kaikuja Soikkolanniemen ja Vatjanmaan eilisestä, nykypäivästä ja tulevaisuudesta.
Kauniit ja värikkäät inkeroisten kansanpuvut puetaan ylle perinnejuhliin, joista yksi
tärkeimmistä on Pekon päivän juhlat heinäkuun toisena sunnuntaina. Soikkolanniemen
ja Luuditsan tulevaisuus on vaakalaudalla. Satamatyömaa jyrää alleen kyläidyllin.
Näillä mailla ei enää marjasteta eikä poimita sieniä. Kuitenkin halua kulttuurin
säilyttämiseen on. Esimerkkinä Soikkolan kesäjuhlissa ollut lasten piirustuskilpailu.
22
VATJALAISTEN KALENTERI JA VÄRITYSKIRJA
Projektivuonna julkaistiin maailman
ensimmäinen vatjalaisten kalenteri,
joka on toimitettu kokonaan vatjan
kielellä ja jossa kerrotaan kansan
tavoista ja vuotuisperinteestä. Kuvituksena on kyläkuvia vatjalaisista
kylistä.
Kalenteria voidaan pitää historiallisena kulttuuritekona. Muutama
kalenteri on vielä saatavana Inkerin
kulttuuriseurasta 15 euron hintaan.
Lisäksi on julkaistu lapsille
tarkoitettu värityskirja, jonka tavoitteena on auttaa ja innostaa lasta
oppimaan vatjalaisia sanoja. Värityskirjan kannessa on vatjalaisten
kansalliskukka maitohorsma.
NGO-PROJEKTIN PÄÄTÖSKOKOUS
Projektin auditointikokous pidettiin 13.11.2010 Helsingissä Inkerin
kulttuuriseuran tiloissa. Edustettuina olivat edustajat Venäjältä ja
Virosta. Paikalla olivat vatjalaisten
edustajina Tatjana Jefimova ja Katja
Kuznetsova, Luuditsasta, inkeroisten
edustajina Dmitri Harakka ja Anatoli
Zaitshev, Heinike Heinsoo Tarton
yliopistosta ja Vladimir Vogi, Inkerinsuomalaisten Tallinnan seurasta.
Toivo Tupin edusti Villa Inkeriä ja
Helena Miettinen ja Aune Kämäräinen Inkerin Kulttuuriseuraa. Inkerin
liiton edustaja Olga Konkova oli
estynyt tulemaan paikalle.
Projektin tavoitteiden saavuttamisesta keskusteltiin rakentavassa
hengessä aamupäivällä ja jatkotoimia
pohdittiin iltapäivän mittaan. Harmittavana seikkana pidettiin, etteivät
kaikki tahot olleet edustettuina paikalla. Olga Konkova lähetti tapaamisen jälkeen kirjallisesti raportin ja
valokuvia.
Soikkola-seura, Vatjalaisten
kulttuuriseura, Inkerinsuomalaisten
Tallinnan seura sekä Tarton yliopistoa edustava Heinike Heinsoo olivat
tyytyväisiä kuluneeseen vuoteen.
Projektin ansiosta on saatu aikaan
paljon tärkeitä asioita, joista on pit-
kään puhuttu, mutta jotka eivät ole
löytäneet konkretiaa. Esimerkkeinä
vatjan kielen kurssi, vatjalaisten kalenteri ja inkerikkojen parissa virinnyt
kansalaistoiminta.
Todettiin, että odotukset erityisesti inkerikkojen ja vatjalaisten parissa on herätetty korkealle. Projektin
jatkuminen nähdään erittäin tärkeänä,
jotta hyvin alkanut kulttuurin elvyttäminen pääsee jatkumaan.
Vatjalaisten kalenterin ja lasten
värityskirjan painoväri ehti tuskin
kuivua ennen Luuditsan praasniekkaa,
jossa uunituoreet painotuotteet olivat
saatavilla. Myös inkeroisten kalenteri
on tekeillä ja ilmeisesti jo valmis ennen
vuoden 2011 vaihdetta.
Kuvassa vasemmalta Katja Kuznetsova, Tatjana Jefimova, Anatoli Zaitshev,
Dmitri Harakka ja Toivo Tupin. Yläkuvassa vatjan ja inkerikkokulttuurin
projektin vetäjä Aune Kämäräinen, Albert Kirjanen ja Heinike Heinsoo.
23
MARIAN KIRKOSSA MUISTELTIIN
Yhteistyössä Pietarin Inkerin
liiton kanssa järjestettiin Pietarin kaupungissa asuville inkerinsuomalaisille vanhuksille
muistelutyöpaja Marian Kirkossa 6.–9.9.2010. Kohderyhmänä
oli Marian kirkossa kokoontuva
Nina Nizovan johtama käsityö
kerho.
Muistelutyöpaja tuli ylimääräisenä toimintona mukaan projektiin, kun Volossovan alueella
toimintojen lisääminen huomattiin epätarkoituksenmukaiseksi.
Inkerin liiton kanssa käydyissä keskusteluissa havaittiin, että
Pietarissa asuvat inkeriläiset ovat
valitettavasti jääneet yhteistyöprojekteissa katveeseen. Työpaja
osoittautui tarpeelliseksi ja osallistujat pitivät erittäin tärkeänä,
että heidän kanssaan vietettiin aikaa yhdessä ja he saivat käyttää
äidinkieltään
Työpajaan osallistui 18 käsityökerholaista. Vetäjinä toimivat
Helena Miettinen, Marja Karhula
Aikaisemmin Litenin palvelukeskuksessa
kokoontunut käsityökerho on saanut
uudet tilat Marian kirkon suojista.
Potuskapajalaiset alakuvassa virkistystauolla. Yllä valmiita potuskoja.
ja Pirkko Nykänen.
Osanottajien suuren määrän
takia jakauduttiin tarinoimaan
kahteen pienryhmään. Toista veti
Marja Karhula ja toista Pirkko
Nykänen. Helena Miettinen ryhtyi käsittelemään kuvia.
Innostus näkyi ja kuului. Kuvista keskusteltiin ja niiden siirtymistä paperilta kankaalle ihmeteltiin.
Ryhmätyöskentelyn kannalta toiminta hieman hajoisi, kun
pietarilaiset osanottajat saapuivat
paikalle eri aikoihin ja poistuivat
myös, milloin halusivat. Osallistujilla ei ollut malttia jäädä ompelemaan potuskoja yhdessä.
Yhtään valmista muistotyynyä ei päivien aikana tullut, mutta siitä huolimatta mummot olivat
tyytyväisiä saamiinsa potuskakuviin.
Potuskojen tekeminen jatkui
syksyn myötä. Valmiit upeat luomukset oli tuotu näytteille Marian kirkon vihkiäisiin juhlakansan
SYKSYN 2010 TAPAHTUMIA
Inkerin kulttuuriseuran syksy
2010 pursui tapahtumia. Syyskuun puolessa välissä Koivussa
ja tähdessä pidettiin ammattilaisille tarkoitettu muistotyynykurssi, johon osallistui sosiaali- ja
terveysalan toimijoita. Vetäjinä
toimivat professori Inkeri Sava ja
valt.tri. Helena Miettinen.
Marraskuussa taiteiden tohtori
24
Helena Leppänen ohjasi Voimakuvia savelle -kurssin (alla vas.)
Oikealla alhaalla talletetaan Lahden inkeriläisten muistoja Lahden
ammattikorkeakoulun ja Inkerin
kulttuuriseuran yhteisprojektissa,
joka jatkuu vielä kevätkaudenkin.
Keskellä alhaalla kuva Stalinin vainojen muistotilaisuudesta
9.10.
INKERINSUOMALAISTEN TRAGEDIA
Shakespearen tunnetuimmassa tragediassa prinssi Hamlet sanoo murtuneena: Aikojen yhteys on mennyt
rikki. Vaikka olin lukenut ja kuullut
nämä sanat monta kertaa, vasta yli
30-vuotiaana sain ymmärtää, mitä ne
oikein tarkoittavat.
Voiko olla jotakin kauheampaa, kun lapset ja vanhemmat eivät
ymmärrä toisiansa, kun vanhemman
sukupolven luoma tuhoutuu eikä siirry tulevalle sukupolvelle, kun kansa
ei opi mitään omasta historiastaan?
Ymmärtääkseni juuri se on
tapahtunutkin inkerinsuomalaisten
elämässä. Stalinin aikoina vainotut
inkerinsuomalaiset pelkäsivät puhua suomea lapsilleen, eivät kerto-
neet heille perheensä tarinoita, jopa
muuttivat sukunimet, jottei lapsista
kasvaisi suomalaisia. Aikojen yhteys
näin katkesi, ilmestyi paljon kielitaidottomia inkeriläissyntyisiä, jotka
eivät tunne itseään suomalaisiksi.
Pelko ja epävarmuus tulevaisuuteen
sijoittuivat ihmisten sieluihin.
Sitten on alkanut niin sanottu
paluumuutto Suomeen. Tätä mahdollisuutta käyttivät ennen kaikkea nuoremmat työikäiset inkerinsuomalaiset.
Vanhemmalla sukupolvella on aina
ollut kova kiintymys koti-Inkeriin.
Mitä seurauksia? Viime vuonna minun paluumuuttovalmennusryhmässä
opiskeli iäkäs pariskunta, kunnon
inkerinsuomalaisia Keltosta, joille
suomen testi ei ollutkaan ongelmana.
Molemmat eivät halunneet muuttaa,
silti päättivät kuitenkin lähteä, siksi
«kaikki lapset ovat siellä, vanhuus
ja yksinäisyys pelottavat». Tällaisia
esimerkkejä meillä on paljon, joskus
Inkerin Liiton toimistoon soitetaan
Suomesta ja kysytään, voimmeko
me määrätä jonkin iäkkään inkeriläisäidin kylästä «X» vanhainkotiin?
Tällaista on vaikea sietää. Aikojen
yhteys menee taas rikki, kun lapset
ja vanhemmat joutuvat asumaan eri
maissa, kun he eivät pysty tukemaan
toisiansa.
Sanotaan, että nykyään Suomessa on yli 20 tuhatta inkerinsuomalaista. Moni on tuonut uuteen kotimaahan
alaikäiset lapset tai heille on syntynyt
lapsia Suomessa. Suomalaista peruskoulua käyneestä kasvaa epäilemättä
oikea suomensuomalainen, jolle
Inkeri-käsite on aivan tuntematon ja
joka puhuu täysin toista kieltä kuin
hänen venäjänkieliset vanhempansa. Jossakin vaiheessa nämä lapset
alkavat vieraantua niistä oudoista
faijasta ja mutsista, jotka eivät edes
osaa käyttäytyä oikein nyky-Suomen
yhteiskunnassa. Ja aikojen yhteys
selvästi menee taas rikki, kolmannen
kerran kolmen inkeriläissukupolven
ajankaudella.
Minusta se on kansamme iso
tragedia, Shakespearen mittainen
tragedia. Inkerinsuomalaiset ovat
edelleenkin yhteinen kansa, mutta sen
ruumis on hyvin sairas. Hoito ei ole
helppoaeikä nopeaa.
Wladimir Kokko
Pietarin Inkerin liitto
INKERILÄISTEN PALUUMUUTTOJÄRJESTELMÄÄ MUUTETAAN
Hallituksen esityksen inkerinsuomalaisten paluumuuttojärjestelmän
lakkauttamiseksi (HE 252/2010 vp)
eduskuntakäsittely alkoi 16. marraskuuta. Paluumuutto-oikeus säilyisi
Inkerin siirtoväkeen kuuluneilla ja
Suomen armeijassa vuosien 19391945 aikana palvelleilla henkilöillä.
Seuraavaksi asiaa käsitellään
hallintovaliokunnassa.
Paluumuuttojono suljettaisiin
1. heinäkuuta 2011 eikä jonoon voisi
enää tämän päivämäärän jälkeen
ilmoittautua. Jonoon ilmoittautuneiden tulisi hakea oleskelulupaa ennen
viiden vuoden siirtymäajan päättymistä 1.7.2016. Oleskeluluvan myöntämisen ehdot pysyisivät muutoin
ennallaan, mutta vuoden kestävään
paluumuuttovalmennukseen osallis-
tumista ei enää edellytettäisi. Samalla
luovuttaisiin jonotusnumeron mukaisesta etenemisestä paluumuuttoasian
käsittelyssä. Muutoksilla pyritään
nopeuttamaan jonon purkamista ja
Suomeen muuttamista. Muutoksista
hyötyisivät erityisesti aktiiviset ja
kielitaitoiset henkilöt. Siirtymäajan
jälkeen inkerinsuomalaiset voivat
muuttaa Suomen yleisen oleskelulupajärjestelmän mukaisesti.
Paluumuuttojärjestelmän lakkauttaminen ei koskisi Inkerin siirtoväkeä ja vuosina 1939-1945 Suomen
armeijassa palvelleita.
Paluumuuttojonossa on tällä
hetkellä noin 10 000 henkilöä, joiden
asian käsittelyä ei ole vielä aloitettu.
Jonoon ilmoittautuu edelleen muutamia kymmeniä paluumuuttajia kuu25
kaudessa. Paluumuuttojärjestelmästä
on tullut pitkäkestoinen prosessi,
jossa jonoon ilmoittautumisesta on
saattanut kulua 10-15 vuotta ennen
oleskeluluvan myöntämistä. Monet
inkerinsuomalaiset ovatkin muuttaneet Suomeen yleisen oleskelulupajärjestelmän puitteissa. Suomen- tai
ruotsinkielen taito antaa hyvän lähtökohdan hakeutua Suomeen esimerkiksi työntekijän tai opiskelijan
oleskelulupamenettelyn kautta.
MIKSI JOKIN PIENI KIELI HÄVIÄÄ JA TOINEN SÄILYY?
POHDINTOJA SYISTÄ JA SEURAUKSISTA.
Jussi Kähäri
Inkerin Kulttuuriseuran sivuilla on
kerrottu vatjalaisten katoavasta kielestä. Vatjan kieli on yksi monista
tuupertumassa olevista kielistä. Maailmassa on arvioitu olevan jopa tuhansia kieliä, joita uhkaa sama kohtalo.
Samaan aiheeseen liittyvä ilmiö on
Ruotsiin muuttaneiden inkeriläisten
ja Ruotsin suomalaisten jälkeläisten
tavattoman nopea ruotsin kielen
omaksuminen, vaikka vanhemmat
olisivat olleet suomenkielisiä. Toisin
kuin Suomessa, sujuva kaksikielisyys
on harvinaista Ruotsin suomalaisten
ja inkeriläisten parissa. Törmäsin
tähän havaintoon toimiessani ruotsalaisen Ingria lehden johtokunnassa ja
samaten Ruotsin Inkeriläisten Liiton
hallituksessa.
Ongelma on jo jonkin aikaa
kiinnostanut allekirjoittanutta, joten
otin asioista selkoa hieman yleisemmin. Kirjoitelmani pääasiallinen lähde on Göteborgin yliopiston latinan
kielen (emeritus) ja sittemmin myös
afrikkalaisten kielten professorin
Tore Jansonin teos Språkens historia.
En upptäcktsresa i tid och rum (julk.
2010). Teoksen nimen voisi vapaasti
kääntää vaikkapa ”Kielten historia.
Löytöretki eri aikojen ja paikkojen
välillä”. Teos valottaa nimensä mukaisesti kielten syntymistä, leviämistä
ja katoamista.
HIEMAN TAUSTAA
Kieli voidaan määritellä pelkistetysti
ihmisten väliseksi viestintäkeinoksi.
Mutta erityisesti kirjoitetulla kielellä on tärkeä merkitys myös tiedon
tallentamisessa ja siirtämisessä sukupolvelta toiselle. Kirjoitettu kieli
syntyi tosin vasta paljon puhuttua
myöhemmin. Puhutussa kielessä
tietoa sen sijaan siirretään suullisesti.
Varsinkin vanhemmilta lapsille siirtyy kielen mukana kulttuuriperintöä,
vaikka sitä ei välttämättä tiedosteta.
Omassa lapsuudessani esim. ruokailuun liittyi paljon tapoja, joista aina
pöytään saapuessa suusanallisesti
Jussi Kähäri on vapaa kirjoittaja,
joka on toiminut aikaisemmin
mm. Ruotsin Inkeriliiton hallituksessa. Kirjoittajalla on oikeustieteellinen pohjakoulutus ja
päätyökseen hän on liike-elämän
palveluksessa.
muistutettiin ja näin omaksuin niitä
huomaamattani itsekin.
Kirjoitetun kielen arvellaan
syntyneen vähitellen ensin piiroksenomaisina merkkeinä, kunnes ihmiskunnan edustajat keksivät nerokkaasti
ryhtyä kuvaamaan äänteitä erilaisilla
piirroksilla. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, on oivalluksen syy helppo
ymmärtää. Esimerkiksi sanan ”nainen” piirtäminen vie useimmilta
ihmisiltä enemmän aikaa kuin sen
kirjoittaminen. Puhumattakaan monimutkaisemmista viesteistä. Kreikkalaisella runoudella ja kirjallisuudella
oli oma tärkeä roolinsa ensin kreikkalaisten ja sittemmin latinalaisten
aakkosten kehittämisessä. Runoja ja
kirjallisuuttahan on vaikea kuvittaa
tarinan siitä kärsimättä. Aakkosten
kehittäminen ratkaisi kuitenkin ongelman.
Kukaan ei tiedä tarkalleen paljonko kieliä oli esim. 10 000 vuotta
26
sitten. Nykyään on arvioitu, että
maailman 85 suurinta kieltä puhuu
noin viisi miljardia ihmistä. Eli yhtä
kieltä puhuisi keskimäärin lähemmäs
10 miljoonaa ihmistä. Loput kaksi
miljardia ihmistä puhuu puolestaan
noin 6 800 eri kieltä.
Merkittävä osa näistä pienistä kielistä pienenee koko ajan yhä
nopeammassa tahdissa. On arveltu,
että esihistoriallisella ajalla ei ollut
varsinaisia suuria valtakieliä, vaan
kaikki kielet olivat melko pieniä.
Viimeisen kolmen tuhannen vuoden
aikana kehitys on kuitenkin kulkenut
yhä voimakkaammin siihen suuntaan,
että jotkut kielet ovat kehittyneet
maailmankieliksi, mutta samanaikaisesti niiden rinnalla on kuitenkin
ollut koko ajan tuhansia pieniä kieliä.
Euroopassa arvioidaan pieniä
kieliä olevan jäljellä enää vain joitakin kymmeniä. Kaikkiaan Euroopassa
on kieliä noin 230. Se ei ole kovin
paljon, jos huomioidaan, ettäAasiassa
ja Afrikassa puhutaan kummassakin
yli 2 000 eri kieltä. Toisaalta juuri
Euroopassa on eräiden pääkielten
etulyöntiasema viety hyvin pitkälle
kansallisvaltioissa ja EU:n instituutioissa.
Pohjoismaissa ehkä eniten pienistä kielistä huomiota on saanut
saamen kielen asema. Meitä lähellä
olevan itärajan takana puutaan useita
suomen kielen sukuisa kieliä, joita
kaikkia uhkaa katoaminen.
KIELEN KATOAMISESTA
Kieliä häviää kaikissa maailmankolkissa. Katoamisen uhka kasvaa,
vaikka väkiluku kasvaa koko ajan. On
kuitenkin historian valossa harvinaista, että kieli häviäisi sen vuoksi, että
kaikki sitä puhuvat olisivat kuolleet
jonkin katastrofin, esim. sodan tai
luonnonmullistuksen seurauksena.
Prosessi etenee toisella tavalla.
Taustalla katsotaan epäsuorasti olevan mm. yhä laajemmin leviävä hyvinvointi maailmassa. Periaatteessa
moderni yhteiskunta merkitsee uusia
mahdollisuuksia kaupan, koulutuksen ja hyvinvointipalveluiden takia.
Tähän liittyy kuitenkin helposti kaksi
pienen kielen häviämiseen johtavaa
vaikutinta: puhujien uudesta kielestä kokemat hyödyt ja modernin
yhteiskunnan yleinen organisointi.
Harvinaista kieltä puhuvat ihmiset
ryhtyvät osittain omasta aloitteestaan käyttämään laajemmin puhuttua
kieltä, koska se mielletään helposti
käyttökelpoisemmaksi. Toisaalta
modernin yhteiskunnan organisaatio
muutenkin suosii valtakielen käyttöä.
Vaikka koulutus lisääntyy lähes kaikkialla, laajempaa koulutusta
annetaan harvoin pienen vähemmistön kielellä. Kaupankäynnin
ja kommunikaation lisääntyessä
räjähdyksenomaisesti, se merkitsee
myös lisääntyvää tarvetta kielelle,
joka on yhteinen yhä laajemmissa
yhteyksissä. Sairaanhoito, palkkatyö,
verotus ja erilaiset sosiaalietuudet
ovat ilmiöitä, joiden kanssa myös
vähemmistökielten edustajat ovat tekemisissä. Tämä kuitenkin merkitsee
kontakteja henkilöiden kanssa, jotka
eivät kuulu paikalliseen miljööseen ja
jotka eivät välttämättä lainkaan puhu
paikallista kieltä.
Lisäksi esiintyy tarkoituksel-
lista syrjintää. Pienten vähemmistökielten edustajat ovat hyvin usein
tulleet syrjityiksi erityisesti erilaisten
taloudellisten resurssien suhteen. Esimerkiksi maanomistus ja hallinta ovat
tästä hyviä esimerkkejä. Puolustaessaan omia oikeuksiaan hallinnossa,
vähemmistökielen edustajalla on
lisäksi harvoin ollut käytännön mahdollisuuksia käyttää omaa kieltään
vallanpitäjien kanssa.
MITÄ KENTIES JÄÄ
JÄLJELLE?
Useimmiten kielestä jää jäljelle hyvin
vähän, kenties vain kielen nimi. Joissakin tapauksissa saattaa hävinneestä
kielestä olla olemassa hajanaista
aineistoa, joka sekin on varsin usein
koottu jonkun ulkopuolisen toimesta. Esimerkiksi käännös kieliopin
perusteita ja sanalistoja. On myös
mahdollista, että paikannimistössä
säilyy hävinneen kielen edustajien
antamia paikannimiä tai että valtakielessä on säilynyt lainasanoja. Suomen kielistä paikannimistöä esiintyy
itärajan takana edelleenkin, mutta
venäläistyneessä muodossa. KeskiRuotsin entisten suomalaismetsien
alueella voi yllättäen törmätä vaikka
Noppikoskeen taikka Värmlannissa,
Tukholmassa asuva Jussi Kähäri poikkesi tutustumassa toukokuun alussa SaltsjöBoossa pidettyä potuskapajaa. Kuvassa Jussi potuskanaisten ympäröimänä Aino
Lehden viihtyisässä keittiössä. Kuvassa asemmalta. Pirkko Nykänen, Jussi Kähäri,
Marja Karhula, AIno Lehti, Galina Sparane ja Saltsjö-Boon suomalainen pappi
Maija Hakkarainen.
27
lähellä Norjan rajaa Mattilaan.
Jos kielestä on olemassa runsaasti materiaalia, esim. tekstejä, on
tietenkin mahdollista opetella kieltä ja
ryhtyä puhumaan sitä uudestaan. Tällöin kadonnut kieli on tavallaan kuin
pakastimessa odottamassa sulattamistaan uutta käyttöä varten. Kadonneen
kielen uudestaan käyttöönotto on
tietenkin hyvin harvinaista. On kuitenkin yksi tunnettu esimerkki siitä,
miten se voi tapahtua laajamittaisesti.
Raamatun alkukieli heprea katosi yli
2 000 vuotta sitten, mutta se herätettiin henkiin 1900-luvulla ja sitä
käytetään nykyään sekä kirjoitettuna
että puhuttuna kielenä Israelissa.
KIELEN KATOAMINEN –
HYVÄ VAI HUONO ASIA –
PUHUJIEN, VALLANPITÄJIEN
JA TUTKIJOIDEN
NÄKÖKULMISTA.
Kieli ei yleensä katoa puhujien
tahdosta, vaan siitäkin huolimatta,
että kukaan ei sitä varsinaisesti
halua. Tyypillistä myös on, etteivät
puhujat itse havaitse vaaraa ennen
kuin hyvin myöhäisessä vaiheessa,
yleensä vasta silloin, kun nuoremmat
sukupolvet ovat jo lähes lopettaneet
kielen puhumisen.
Jos kerran puhujat eivät kielen
katoamista varsinaisesti halua
niin onko muita tahoja, jotka sitä
haluavat? Monissa maissa julkisen
vallan edustajat pitävät edullisena
asiana, että maassa puhutaan vain
rajoitettua määrää kieliä ainakin
virallisissa yhteyksissä. Näkemyksen
on arveltu juontuvan kansallisvaltion
käsitteestä, jonka ajatuksena on, että
vain yksi kansa ja yksi kansalliskieli
muodostavat ihanteellisen poliittisen
kokonaisuuden.
Todellisuudessahan monissa
valtiossa puhutaan lukuisia kieliä.
Vallanpitäjien vastahakoisuus monikielisyyttä kohtaan johtuu kuitenkin
usein käytännön syistä, esimerkiksi
väestön koulutusta on vaikeampi
organisoida. Ei ole myöskään yhtä
yksinkertaista kirjoittaa lakeja tai
harjoittaa edustuksellista demokratiaa
maan parlamentissa monilla eri kielillä. Mm. poliisien ja sairaanhoidon
järjestämisen kannalta tämä aiheuttaa maan isille ja äideille lisätyötä.
Tämän vuoksi haluttaisiin maan virallisen kielen usein rajoittuvan vain
harvoihin kieliin, jopa vain yhteen.
Kielitieteen, kulttuurin ja antropologian tutkijat ovat ymmärrettävästi huolissaan kielten lisääntyvästä
häviämisestä. Mielipiteitä jakaa sen
sen sijaan se, mitä asialle pitäisi
tehdä. Joidenkin mielestä puhujiin ja
yleiseen mielipiteeseen pitäisi yrittää
vaikuttaa niin, että kehityksen kulku
voitaisiin kääntää. Toisten mielestä
tutkijoiden tehtävä on vain rekisteröidä tapahtumien kulku: tallentaa
mahdollisimman laajalti kieltä, mutta
olla puuttumatta itse prosessiin.
MIKSI PIENI KIELI OLISI
SÄILYTTÄMISEN ARVOISTA
JA MITEN SÄILYMINEN ON
MAHDOLLISTA?
Onko kielen häviämiseen johtava
kehitys hyvää vai huonoa? Vastausta
on vaikea antaa ja se riippuu näkökulmien painottamisesta. Kieli on joka
tapauksessa osa puhujiensa luomaa
kulttuuriperintöä. Kielen muotoutuminen kaikkine sanoineen ja sanontoineen, kielioppeineen ja äänteineen
kestää satoja vuosia. Kyseessä on kollektiivinen, jatkuva luomisprosessi,
johon on osallistunut tuhansia, jopa
miljoonia ihmisiä. Kieli sisältää osan
näiden ihmisten elämänkokemuksista. Siihen voi liittyä myös uniikkia
asiantuntemusta puhujien kulttuurin
kannalta merkittävistä asiakokonaisuuksista. Esimerkkinä voisi mainita
vaikka saamenkielisten lumeen ja jäähän liittyvien sanojen ilmaisujen kirjon. Pelkästään erilaisia lunta ja jäätä
kuvaavia sanoja arvellaan olevan yli
300. Näitä ilmaisuja kuvaa Yngve
Ryd kirjassaan Snö (julk. 2007, suomeksi nimi voisi olla ”Lumi”). Kirja
perustuu erään poromiehen haastatteluun ja se on erinomainen esimerkki
kieleen sisältyvästä ainutlaatuisesta
kulttuuriperinnöstä. Kun kieli häviää,
on vaarana, että menetetään tämän
kaltaista henkistä perintöä.
Toisaalta kieli ei ole museoesine, vaan on puhujien tarvekalu. Kun
jokin ryhmä vaihtaa kieltä, se johtuu
yleensä niistä olosuhteista, missä he
elävät. Tarve koulutukseen, kontakteihin ulkomaailmaan, työhön ja toimeentuloon voivat olla syynä siihen,
että lapsille ei enää opeteta vanhempien äidinkieltä. Taustalla voi piillä
myös tarve sulautua ympäröivään
valtakieleen ja halu turvata lapsille
paremmat lähtökohdat. Ruotsissa
esim. Tornionjokilaakson kouluissa
lapsia saatettiin vielä 1960-luvulla
rangaista, jos he puhuivat meänkieltä välitunneilla. Aivan varmasti
tällaisella kohtelulla murennettiin
lasten identiteettiä. Eräitä afrikkalaisia harvinaisia kieliä tutkimalla
onkin havaittu, että kieltä puhuvien
henkilöiden ryhmän identiteetin
vahvuudella on suuri merkitys kielen
säilymiseen tai häviämiseen. Kaikki
edellisen kaltaiset syyt lienevät olleet
niitä taustasyitä, että esimerkiksi
Ruotsiin siirtyneiden inkeriläisten ja
suomalaisten lapsista enää aniharvat
kykenevät ymmärtämään vanhempiensa tai isovanhempiensa kieltä.
Jos vähemmistökielen halutaan
säilyvän, on vahvistettava kielen
asemaa yhteiskunnan eri portaissa.
Tämä merkitsee mm. että hallintokoneistoissa on hyväksyttävä kieli hallinnossa asioimiskieleksi. Samalla on
vahvistettava useiden kielten käyttöä
tukevia kulttuuri-instituutioita. Eli on
luovuttava tiukasta kansallisvaltion
tulkinnasta. Lisäksi koulunkäynnin
on oltava mahdollista uhanalaisella
kielellä. Palveluja on tarjottava myös
pienillä kielillä. Eräs mahdollisuus on
jonkinlainen rajoitettu kunnallinen tai
vastaava itsehallinto. Ruotsissa suomen kieltä puhuvien asemaa on nyt
ryhdytty parantamaan perustamalla
kuntiin ns. suomenkielisiä hallintoalueita. Tämä voisi olla mallina muidenkin maiden vähemmistökielille.
Kaikkein olennaista kielen säilymisen
kannalta näyttäisi kuitenkin tutkimuksen valossa olevan harvinaista
kieltä puhuvien oman identiteetin
vahvistaminen. Etenkin kulttuurityön
päämäärien olisi edistettävä tätä tavoitetta eri muodoissaan.
Jussi Kähäri
TALKOISIIN?
Inkerin kulttuuriseura ei toimisi ilman
jäsenten vapaaehtoistyötä. Talkoilla
hoidetaan sekä tilaisuuksien tarjoilut,
seuramatkojen järjestelyt että myyjäisten tuotteet. Monenlaisia taitoja
tarvitaan. Ja niitä jäsenistössä riittää.
Kannattaa jo nyt ottaa huomioon
piipahdus Taipalsaarelle.
Lähestynkin juuri sinua ja rohkaisen ottamaan yhteyttä. Ensi kesänä talkooavulle on kysyntää myös
Putronniemessä. Kunnostustalkoiden
ajankohtaa ei ole vielä lyöty lukkoon,
mutta kertoja tulee useita. Pienikin
apu auttaa. Vastikkeeksi voit nauttia
upeasta luonnosta.
PUTRONNIEMI
- Maalausta
- Remonttitaitoja (seinien panelointia)
- Sähkötöitä
- Pihan kunnostusta
- Talkooväen ravintohuoltoa
Rohkeat yhteydenotot Koivun
ja tähden osalta: Marja Karhula:
0407468393 ja Putronniemen osalta
Kaarlo Lindroth 0500480009. Voit
myös soittaa Helena Miettiselle 045
132 9191.
KOIVU JA TÄHTI
- Leivonta-apua myyjäisiin ja muihin
seuran tilaisuuksiin.
- Kevätsiivousapua.
- Juttuapua Kulttuurikanavaan
- Myyntiartikkelien valmistamista
ohjaajan johdolla
- Myyjäisiin ja toritapahtumiin osallistuminen myyjänä
28
Putronniemen hiekkaranta tarjoaa
takooväelle madollisuuden nauttia
Suomen suvesta kauneimmillaan.
Yösijojakin pienelle porukalle ja teltan
paikkoja löytyy.
UUDEN AIKAKAUDEN ELIITTI
Valkeasaaren ja Kylänjatkon perintötilojen omistajasuku Kaidanov-Olhinit
Andrei Kalinitchev
Kaidanov-Olhinien aatelissuvun tausta on kansainvälinen. Suku muodostui
1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun
välisenä aikana. Se ei kuulunut vanhoihin kuuluisiin venäläisiin sukuihin
eikä keisarikuntaan liitettyjen uusien
alueiden aristokratiaan. KaidanovOlhinien suvun jäsenet olivat niitä
nousijoita, jotka pystyivät kiipeämään
pitkän menestyksellisen uran ansiosta
sosiaalisia portaita sekä käyttämään
hyväkseen onnen tarjoaman tilaisuuden.
Keisarillinen Venäjä oli säätyjärjestelmään perustuva valtio, jossa
sosiaalinen liikkuvuus oli rajoitettua.
Aatelinen sääty oli etuoikeutetussa
asemassa ja nautti monia erioikeuksia. Näin valtiovalta turvasi yläluokan
lojaalisuuden yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi. Kansallisuudesta riippumatta aateliset pääsivät yläluokan
seurapiireihin, paikallisiin aatelisyhteisöihin ja saivat privilegoita: muun
muassa oikeuden omistaa kyliä asukkaineen ja opiskella aatelisoppilaitoksissa. Heille kuului myös verovapaus
ja palvelusvapaus. He saivat hakea
valtion virkoja ja palvella armeijan
komentotehtävissä.
Henkilö, jonka kautta eri kansallisuuksien sukuhaarat yhdistyivät
Kaidanov-Olhinien suvussa, oli
Jelizaveta Nikolajevna Avdejeva (s.
1700-luvun lopussa, k. 1861). Hän
solmi ensimmäisen avioliittonsa hovineuvos Ivan Plattin kanssa ja heille
syntyi tytär Paraskovia. Ivan Plattin
kuoltua Jelizaveta Nikolajevna meni
uudelleen naimisiin kauppaneuvos
Aleksandr Vasiljevitsh Olhinin kanssa
(k. 1815).
Vasemmistomielinen Aleksandr Olhin.
Kuva http//urbibl.ru/knigi/images/olhin.
jpg. 7.7.2010.
Kirjoittaja Andrei Kalinitchev
on filosofian lisensiaatti,
joka tekee Turun yliopistoon
väitöskirjaa aiheeta
”Inkerinsuomalaisen etnisen
yhteisön mikrohistoriallinen
ja monitieteinen tutkimus.
Valkeasaaren ja Kylänjatkon
pitäjät 1800-luvun
loppupuolella”.
Andrei Kalinitchev alkoi tutkia
Kaidanov-Olhinien kartanon ja
suvun historiaa jo opiskellessaan
Pietarin yliopistossa maisterin
tutkintoa. Silloin hän keskittyi
myös Pietarin alueen
talonpoikien historiaan, joista iso
osa oli inkerinsuomalaisia.
Kalinitchev kertoi KaidanovOlhineista marraskuussa Inkerin
kulttuurikahvilassa. Artikkeli on
julkaistu myös Genos-lehdessä.
Olhinien sukuhaara
Olhinien suku polveutui aunukselaisesta kauppiasperheestä. Isoisän
keräämän varallisuuden ansiosta
Aleksandr pääsi kauppiaskillan jäseneksi jo vuonna 1972. Aleksandr Vasiljevitsh Olhinin menestyksekkään
Toinen artikkeli, joka käsittelee
etnistä vuorovaikutusta
Valkeasaaren ja Kylänjatkon
pitäjien monietnisessä
asutuksessa eri näkökulmista.
julkaistaan Historiallisessa
aikakauskirjassa vuonna 2010.
29
liiketoiminnan ansiosta tuotantoon sijoitettu pääoma tuotti hyvää tulosta ja
hyödynsi näin Venäjän valtiota, joten
valtiovalta palkitsi hänet kunniamerkillä ja myöhemmin aatelisarvolla.
Jelizaveta Nikolajevna ja Aleksandr Vasiljevitsh Olhinien avioliitosta syntyi kaksi poikaa: Aleksandr
(1812) ja Nikolai (1814) sekä tytär
Aleksandra (1816). Nimenomaan Olhinien sukuhaaran ansiosta Jelizaveta
ja pariskunnan yhteiset lapset pääsivät hallitsemaan Pietarin kuvernementissa sijainneita mittavia perintötiloja, tuottoisia tehtaita sekä perheen
muuta omaisuutta. Omaisuutta kertyi
myös rajan toiselta puolelta Vanhan
Suomen alueelta, kun kauppaneuvos
Aleksandr Olhin osti vuonna 1803
kreivi Ivan Shuvalovin perikunnalta
Äyräpään kihlakunnan Antrean pitäjässä sijainneen Kavantsaaren kartanon. Kauppaan kuului maita myös
Äyräpään kihlakunnan Muolaan ja
Valkjärven pitäjistä. Lopulliseksi
kauppasummaksi tuli 80 000 ruplaa.
Myöhemmin Olhinin perikunta myi
Kavantsaaren kartanon kreivi Carl
Gustav Mannerheimille, Suomen
tasavallan marsalkan isoisälle.
Nuorin poika Nikolai (s.
18.8.14, k. noin 1857) opiskeli sotakorkeakoulussa, yleni kamarijunkkariksi ja hovineuvokseksi, palveli
ulkoasiainministeriössä ja toimi
kuudennen luokan virkamiehenä
armeijan ylipäällikön palveluksessa.
Nikolai avioitui Jekaterina Vasiljevna
Engelgardtin kanssa ja heille syntyi
neljä lasta: poika Aleksandr ja tyttäret
Olga, Jelizaveta ja Jekaterina.
Vanhin poika Aleksandr (1812–
1873) yleni vänrikiksi valmistuttuaan
tykistökoulusta vuonna 1833. Opiskeluajan ansiokkaiden saavutuksiensa
vuoksi hän sai vuoden mittaisen
jatkokoulutuksen oppilaitoksessa.
Sen jälkeen hän sai komennuksen
15. tykistöprikaatiin ja myöhemmin
3. kaartin tykistöprikaatiin. Vuonna
1840 hän yleni kenraali Feldzeug-
meisterin hallintoon kuuluvan pääesikunnan päällikön adjutantiksi
ja jatkoi tässä tehtävässä vuoteen
1843 asti. Saatuaan everstin arvon
Aleksandr Aleksandrovitsh Olhin
osallistui useisiin valiokuntiin, jotka
vastasivat Venäjän armeijan uudelleenvarustelusta. Luultavasti hänen
uuteen virkanimitykseensä vaikutti
sekin, että Olhinien suvun tehtaat
toimittivat raaka-aineita Siestarjoen
asetehtaaseen. Tärkeä vaihe hänen
sotilasurallaan oli siirto Suomeen
sijoitettuihin Venäjän joukkoihin,
joissa hän yleni kenraalimajuriksi ja
johti kenttätykistöä vuoteen 1860 asti.
Vuonna 1860 Aleksandr Olhin lähetettiin Pietariin jatkamaan
sotapalvelusta ja määrättiin tykkivarusteluvaliokunnan neuvottelevaksi
jäseneksi. Hän jatkoi sotapalvelusta
kenraaliluutnanttina kuolemaansa
asti. Hän kuoli 61-vuotiaana Pietarissa 7. syyskuuta 1873.
Aleksandr Olhin osallistui läänityslaitoksen lakkauttamista valmistelevan Pietarin kuvernementin paikallisen valiokunnan työhön. Valiokunta aloitti toimintansa vuonna 1858
ja se koostui 24 jäsenestä. Aleksandr
pystyi katsomaan aatelissäätynsä intressien yli ja pitämään paroni Korflin
kanssa yhdessä maltillista linjaa, joka
huomioi myös talonpoikien etuja.
Hän ei lähtenyt mukaan sellaisiin
lakiehdotuksiin, jotka olisivat polkeneet liikaa talonpoikien oikeuksia
tiluksien lunastuksessa.
Aleksandr Olhin oli avioliitossa perinnölliseen aateliin kuuluvan
Maria Sergejevna Kusovan kanssa
(1817‒1910). Heille syntyi kolme
poikaa, Aleksandr, Sergei ja Nikolai
sekä kolme tytärtä, Maria, Jelizaveta
ja Faina. Kuten voidaan todeta, jotkin
etunimet – kuten Aleksandr ja Jelizaveta – kulkivat suvun jokaisessa
sukupolvessa.
Maria Sergejevna Olhina (o.s.
Kusova) oli toiminut Marian aatelisneitojen instituutin johtajana 40
vuotta melkein kuolemaansa asti. Hän
kuoli 93-vuotiaana vuonna 1910. Maria Sergejevna palkittiin moitteettomasta työstä usein eri kunniamerkein.
Keisarinna Maria Fjodorovna lahjoitti
hänelle vuonna 1901 timanttikorun
ja vuonna 1903 hänelle myönnettiin
Pyhän marttyyri Jekaterinan toisen
asteen kunniamerkki. Vuonna 1876
keisari Aleksanteri II lahjoitti Olhinalle 1312 desjatiinaa asuttamatonta maata Pietarin kihlakunnassa
sijainneesta entisestä Siestarjoen
kartanosta.
Kaidanovien sukuhaara
Kauppaneuvos Aleksandr Olhinin
kuoltua hänen leskensä Jelizaveta
Nikolajevna solmi kolmannen avioliittonsa todellinen valtioneuvos
Jakov Kuzmitsh Kaidanovin kanssa
(1779¬1855). Jakov Kaidanovin isä
oli ukrainalainen diakoni eli ensimmäisen pappeusasteen kirkonmies.
Jakov oli opiskellut Kiovan pappisakatemiassa ja jatkanut Pietarin
Lääketieteellis-kirurgisessa oppilaitoksessa. Osoitettuaan lahjakkuutensa hän sai patologian ja terapian
professorin avustajan paikan ja opiskeltuaan ulkomailla vuosina 1803–07
hän siirtyi apulaislääkäriksi Pietarin
sotasairaalaan. Sen jälkeen Kaidanov pääsi lääketieteellis-kirurgisen
akatemian apulaisprofessoriksi ja
tässä virassa hän taisteli karjan kulkutauteja vastaan Pietarin ja Vitebskin
kuvernementeissa. Vuonna 1810
Kaidanovista tuli Erlangenin fyysislääketieteellisen seuran jäsen, vuonna
1812 lääketieteen tohtori ja professori
sekä vuonna 1817 Pietarin vapaan
talousseuran kirjeenvaihtaja ja kaksi
vuotta myöhemmin Pietarin farma-
seuttiseuran kunniajäsen. Kaidanov
käänsi muutaman lääketieteellisen
teoksen venäjän kielelle ja kirjoitti
oman teoksensa Tetrastus Vitae latinan kielelle.
Vuonna 1828 Kaidanov eteni
todelliseksi valtioneuvokseksi ja
pian hän nousi sotaministeriön lääketieteellisen osaston apulaisjohtajaksi. Keisari myönsi Kaidanoville
useita palkintoja, koska tämä oli
hoitanut työtehtävänsä hyvin. Keisarin hänelle myöntämien merkkien,
kunniamerkkien ja palkintojen lista
on varsin vaikuttava. Vuonna 1830
ollessaan 51-vuotias hän anoi eroa
tehtävistään terveyssyihin vedoten
ja sai sen. Vuonna 1821 solmittu
avioliitto Jelizaveta Kaidanovan
kanssa oli hänelle toinen. Siihen asti
Jelizavetalle oli kertynyt omaisuutta, muun muassa talonpoikia: 1099
miessielua Pietarin kihlakunnassa, 46
miessielua Aunuksen kuvernementin
Lotinapellon kihlakunnassa (Olhinien
sukuhaaran synnyinseutu) ja 12 miessielua Novgorodin kuvernementin
Tihvinän kihlakunnassa. Tämän lisäksi rouvalla oli kiinteää omaisuutta,
kuten kaksi paperitehdasta, rauta- ja
kupariruukit sekä puutalo "kivisellä
pohjakerroksella" Pietarissa, Viipurin
kaupunginosassa. Jakov Kaidanovin
omaisuuteen kuului kolme miessielua
palvelijoita ja kivitalo Pietarissa (Liteinajan kaupunginosan 2. korttelissa
oleva talo.
Aviopuolisoille syntyi kolme
tytärtä: Olga (s. 1822), Jekaterina (s.
Andrei Kalinitchev kertoi Inkerin kulttuurikahvilassa 25.11.2010 Kylänjatkon
asukkaista kiinnostuneelle kahvilayleisölle.
30
1826) ja Maria (1828). Jelizavetan
aikaisemmasta avioliitosta Olhinin
kanssa syntyneet lapset asuivat poissa kotoa. Pojista Aleksandr opiskeli
tykistöoppilaitoksessa, Nikolai sotakorkeakoulussa ja Aleksandra puolestaan aatelisneitojen pensionaatissa.
Vain kolmannen avioliiton alaikäiset
tyttäret asuivat Jelizaveta ja Jakov
Kaidanovin kanssa.
Jelizavetan kolmesta avioliitosta synnyttimien tyttärien myöhemmät
kohtalot erottuivat toisista lapsista.
Ensimmäisessä avioliitosta syntynyt
Praskovia Platt jäi isänsä kuoleman
jälkeen rahattomaksi ja sai isäpuoli
Olhinilta myötäjäiset. Hän meni naimisiin kollegioneuvos Jaryshkinin
kanssa, synnytti lapsia ja kuoli ennen
äitiään Jelizavetaa (ennen vuotta
1857). Jelizavetan toisesta avioliitosta syntynyt tytär Aleksandra Olhina
sai myötäjäiset isältään ja avioitui
Aleksandr Ivanovitsh Rostovtsevin
kanssa.
Kaidanovin kanssa solmitun
kolmannen avioliiton tyttäristä Olga
Jakovlevna nai kenraalimajuri Pavel de Vitten ja heille syntyi kaksi
poikaa, Jakov ja Aleksandr de Vitte.
Olga kuoli ennen äitiään Jelizavetaa.
Jekaterina Jakovlevna ei saanut myötäjäisiä rahana ja hän avioitui sotapalveluksesta eronneen kapteeni Robert
Ivanovitsh Truvillerin kanssa. Hän
synnytti lapsia ja omisti talon, jonka
todennäköisesti oli perinyt isältään
Jakov Kaidanovilta.
Avioituessaan Jelizavetan tyttä-
ret saivat myötäjäiset vanhempiensa
omaisuudesta, mistä syystä heitä
ei pidetty pääperillisinä. Sellaisiksi
laskettiin suvun pojat. Jelizaveta
Kaidanova Olhinalle syntyi kolmesta
avioliitosta kaksi poikaa - Aleksandr
ja Nikolai Olhin. Heidän piti periä
suvun Venäjän ja Vanhan Suomen
puoleiset mittavat perintötilat ja lukuisat tehtaat, (Aleksandr) Olhinin
hankkima ja (Jakov) Kaidanovin
säilyttämä omaisuus.
Suku joutui selvitystilaan
Kauppaneuvos Aleksandr Olhinin
kuoltua vuonna 1815 hänen ja Jelizavetan kaksi poikaa Aleksandr ja Nikolai perivät merkittävän osan suvun
omaisuudesta. Siitä kertoo 3.7.1819
päivätty omaisuudenjakosopimus,
jonka mukaan veljien perimän omaisuuden arvo on noin 65 000 ruplaa.
He poistivat Valkeasaaren sukutilaan
kohdistuneen takavarikon, jotta heidän äitinsä Jelizaveta pystyi saamaan
liikeasiansa kuntoon. Heidän rakkaudestaan äitiään kohtaan osoituksena
oli myös se, että he myöhemmin
myivät koko omaisuutensa Suomessa
ja käyttivät yli 37 000 ruplaa Jelizavetan hallitsemien tehtaiden ylläpitoon.
Tällä epäitsekkäällä teolla he menettivät varat, joita olisivat voineet käyttää
omien perheidensä hyväksi.
Jelizaveta otti huomioon tämän
seikan laatiessaan vuonna 1857 perukirjaa. Nikolai oli kuollut aiemmin,
joten leski Jekaterina ja lapset perivät
Valkeasaaaren tehtaiden raunoita. Keisarinaikaiset tehdasrakennukset ovat
tuhoutuneet sodissa.
31
puolet Kaidanov-Olhinien kartanosta. Toisen puolen peri vanhin poika
kenraaliluutnantti Aleksandr. Käyttöomaisuuden kokonaisarvo oli 600 000
ruplaa. Tyttärille ja muille perillisille
perukirjassa määrättiin erisuuruisia
rahasummia. Perukirjan teksti osoittaa, että Jelizaveta Kaidanova-Olhina
oli kaukonäköinen, mutta hänen ottamansa laina Valkeasaaren perintötilan
panttauksella ajoi koko kartanon
hankalaan taloudelliseen tilanteeseen.
Velkaa korkoineen kertyi reilut 160
000 ruplaa. Suvun pääoma oli sidottu
kiinteistöihin, eikä käteistä rahaa ollut
riittävästi. Suku ei pystynyt hoitamaan velan takaisinmaksua ja joutui
konkurssiin.
Valitettavasti arkistoasiakirjoista ei ilmene otettujen suurien
velkojen käyttötarkoitus. Edellisten
sukupolvien Olhinit olivat olleet
hyviä kauppamiehiä, jotka olivat
keränneet merkittävän omaisuuden.
Näyttää siltä, että kauppias Olhinin
aviopuoliso Jelizaveta ja lapset käyttivät rahaa enemmän kuin ansaitsivat
sitä palkkioilla valtionpalveluksesta,
yritystoiminnasta ja talonpoikien
maksamista veroista. He eivät laajentaneet tehdastoimintaa, vaan johtivat
jo valmiita tehdasyksiköitä. Heikentyneen taloudellisen tilanteen syyt
saattoivat piileskellä kannattamattomassa yritystoiminnassa ja venäläisen
aateluuden vaatimassa loisteliaassa
elämäntavassa. Pietarilaisen aateliston elämäntyyli kulutti paljon varoja.
Selvitystilan loputtua vuonna
1881 Kaidanov-Olhinien suuren
aatelistilan jäljelle jäänyt omaisuus
käsitti kaksi kartanoa, jotka jaettiin
suvun kesken. Kamarijunkkari Nikolai Olhinin perilliset saivat Kylänjatkon kartanon Nakaran hovileirillä ja
kenraaliluutnantti Aleksandr Olhinin
perilliset Valkeasaaren kartanon
Aleksandrovkan hovileirillä.
Vallankumouksellisen aatteen siivillä neuvostoaikaan Maria
Kusovan ja kenraaliluutnantti Aleksandr Olhinin avioliiton vanhin
poika Aleksandr syntyi Pietarissa
vuonna 1839. Hän suoritti opinnot
Aleksanterin lyseossa vuonna 1859
ja aloitti uransa ulkoasiainministeriössä. Olhinien vanhin poika erosi
palveluksesta vuonna 1865 ollessaan
kollegioasessori ja ryhtyi rauhantuomariksi Pietariin. Hän kannatti
venäläiseen yhteiskuntaan levinnyttä vallankumouksellista aatetta ja
asettui asianajajana puolustamaan
epäiltyjä muutamassa maankuulussa
poliittisessa oikeusjutussa. Lisäksi
hän toimi puolustuksen asianajajana
muun muassa Netshajevin, Diakovin,
"viidenkymmenen”, "sadanyhdeksänkymmenenkolmen" ja Kazanin
aukiolla luvattomasti pidetyn mielenosoituksen oikeusjutuissa.
Olematta vallankumouksellisten salaseurojen jäsen hän tuki
rahallisesti tsaarinvallan kaatamista
valmistelevia vallankumouksellisia
ja tarjosi heille suojaa sekä avusti
"Maa ja vapaus" -nimisen salaseuran
toimintaa. Aleksandr Olhin kirjoitti
myös vapaamielisiä runoja. Poliisin
löydettyä hänen hallustaan kiellettyjä kirjoja hänet pidätettiin, mutta
vapautettiin äitinsä Maria Olhinan
toimittua takaajana. Sukulaisten
seurapiirisuhteilla lienee ollut vaikutusta asiaan. Odotellessaan oikeudenkäyntiä Aleksandr Olhin asui suvun
kartanossa Valkeasaarella. Vuonna
1879 oikeuskäsittelyn jälkeen hänet
karkotettiin Pohjois-Venäjälle Vologdaan, josta hänet siirrettiin paikallisen
poliisin vastustamisesta Siperiaan,
Permin kuvernementtiin. Hän palasi
vuonna 1893 karkotuksensa loputtua
ja kuoli 22. marraskuuta 1897. Aleksandr Olhin haudattiin Valkeasaarelle.
Asianajaja Aleksandr Olhinin
aviopuoliso Varvara Aleksandrovna
(o.s. Beklemisheva) jakoi miehensä
vallankumoukselliset näkemykset ja
auttoi salaseuroja kätkemällä kiellettyä kirjallisuutta ja agitoimalla
vallankumouksen puolesta maaseudulla talonpoikien keskuudessa. Hän
huolehti kansankoulun avaamisesta
Pskovin kuvernementin Porohovin
kihlakunnan Rostovtsevin kartanoon
ja toimi koulun opettajana. Varvara
Aleksandrovna kuoli pilkkukuumeeseen ennen vuotta 1881.
Kuten suvun historia osoittaa,
vanhempien ja lasten maailmankatsomukset sekä arvot ja elämäntehtävät
poikkesivat suuresti toisistaan. Isä
kenraaliluutnantti Aleksander Olhin
ja äiti aatelisneitojen instituution
johtaja Marina Olhina sekä eno Nikolai palvelivat Venäjän silloista
valtionjärjestelmää. He menestyivät
urallaan, saivat huomionosoituksia
keisariparilta ja kuuluivat seurapiireihin. Olhinien tilukset olivat lisäksi
Pietarin kuvernementin suurimpia.
Synnyttyään Venäjän ylimystön piirissä sekä saatuaan aatelikoulutusta
ja kasvatusta, poika Aleksandr Olhin piti tavoitteenaan tsaarinvallan
kumoamista ja säätynsä oikeuksien
kaventamista alempien säätyjen hyväksi. Vapaamielisten vakaumustensa
pakottamana hän uhmasi sekä keisaria että valtiovaltaa. Hän avioitui naisen kanssa, joka myös kiihotti kansaa
kapinaan valtaapitäviä vastaan. Venäjän aateliston synnyttämä, inspiroima
ja osittain tukema vallankumouksellinen liike johti loppujen lopuksi
rajuun vallanvaihtoon ja ylimmän
säädyn vainoihin ja hävittämiseen.
Bolsevikkien siepattua vallan tilanne
kärjistyi ja luokkataistelu kohdistui
myös muihin säätyihin.
Vuoden 1917 lokakuun vallankumous muutti rajusti Olhinien
suvun elämän. Valkeasaaren kartano
ja paperitehdas kansallistettiin vuonna 1918. Ennen talvisodan alkua
tehtaalla valmistettiin paperimassaa
ja kartonkia. Sota-aikana entinen
hovileiri ja tehdasrakennukset tuhoutuivat täysin eikä niitä ole koskaan
jälleenrakennettu.
Jelizavetan pojanpojan, varainministerin neuvoston jäsen ja
salaneuvos Sergej Aleksandrovitsh
Olhinin lasten kohtalosta on tietoa
vallankumouksen jälkeen. Kesäkuun
10. päivänä 1871 syntynyt Aleksandr
Sergejevitsh Olhin suoritti opinnot
Aleksanterin lyseossa. Hänen korkein
siviilivirkansa oli valtioneuvos. Hän
oli työssä Kauppalaitoksessa ja Valtiopankissa kirjanpitäjänä ja tarkastajana. Vuosina 1911‒1928 Aleksander
Sergejevitsh yleni kauppaministeriön
päälliköksi. Ennen vallankumousta
hän toimi Pietarin kihlakunnan kunniarauhantuomarina noin 10 vuoden
ajan. Neuvostoaikana Aleksandr oli
valtion palveluksessa kunnes vuonna
1925 hänet pidätettiin ja karkotettiin
Permin alueelle kolmeksi vuodeksi
32
vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Vuodesta 1928
hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä,
mutta keväällä 1930 hän työllistyi
uudelleen kirjanpitäjänä. Vuonna
1930 hänet pidätettiin uudestaan ja
karkotettiin Itä-Siperiaan viideksi
vuodeksi. Myöhempää tietoa hänen
kohtalostaan ei ole.
Hänen veljensä, 10. maaliskuuta
1882 Pietarissa syntynyt Boris Sergejevitsh Olhin valmistui Harkovan
yliopistosta Ukrainasta. Boriksen viimeinen siviilivirka oli yhdeksännen
luokan nimineuvos. Vuoteen 1922
saakka hän toimi Valtiopankin ylikirjanpitäjänä ja vuodesta 1922 ”Punainen kolmio” –tehtaan kuluttajana
ja kirjanpitäjänä. Hänet pidätettiin
vuonna 1925 yhdessä veljensä Aleksandrin kanssa ja karkotettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta
syytettynä kolmeksi vuodeksi Uralille. Tämän jälkeen Boris oli vuonna
1928‒30 työssä apulaiskirjanpitäjänä
ja vuonna 1930 hänet karkotettiin
toistamiseen Itä-Siperiaan.
Boriksen sisar kreivitär Maria
Sergejevna Rostovtseva (o.s. Olhina)
syntyi vuonna 1873. Neuvostoaikana
Maria toimi englannin kielen opettajana. Vuonna 1930 hänet pidätettiin
ja karkotettiin Itä-Siperiaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta
syytettynä. Marian aviomies kreivi
Jakov Nikolajevitsh Rostovtsev oli
syntynyt 1873. Jakov palveli keisarinna Aleksandra Fjodorovnan
kansliapäällikkönä. Jakov tuomittiin
vuonna 1922 luvattomista yhteyksistä
Suomeen. Vuonna 1930 hänet irtisanottiin Tiedeakatemiasta, pidätettiin
ja karkotettiin viideksi vuodeksi ItäSiperiaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytettynä. Hän kuoli
vankilasairaalassa 22. tammikuuta
1931.
Sisar Jelena Sergejevna Oppel
(o.s. Olhina) syntyi vuonna 1876.
Hänen aviomiehensä oli Vladimir
Andrejevitsh Oppel, joka toimi
sotalääketieteellisen akatemian professorina ja oli Leningradissa sijaitsevan Metshnikovin nimeä kantavan
sairaalan perustaja.
Veli Pavel Sergejevitsh Olhin
syntyi 4. joulukuuta 1891. Hän val-
mistui Aleksanterin lyseosta ja eteni
kaartinratsumestariksi (seitsemännen
luokan sotilasarvo). Hän pakeni vallankumousta ja kuoli Pariisissa 2.
joulukuuta 1942.
Ruhtinatar Jekaterina Aleksandrovna Volkonskaja (o.s. Olhina),
kenraali Aleksandr Olhinin tytär,
syntyi vuonna 1895 Pietarissa ja kuoli
Spring Valleyssa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Kansallissodan
aikana ruhtinatar toimi diakonissana
ja muutti valkoisen kaartin pakenevien joukkojen kanssa Konstantinopoliin. Sieltä hän matkusti Belgradiin,
jossa avioitui ruhtinas Volkonskin
kanssa. Volkonskin perhe matkasi
Yhdysvaltioihin, jossa ruhtinatar
ryhtyi yliopiston opettajaksi, väitteli
tohtoriksi ja jatkoi opettajanuraansa
vanhuudenpäiviin asti.
Uuden aikakauden eliitti
Kaidanov-Olhinien suku oli alempien säätyjen edustajana sosiaalisen
liikkuvuuden näyttävä esimerkki
keisarillisen Venäjän oloissa. Pietari
I:n aikana Venäjä oli siirtynyt uuteen aikakauteen, jonka merkkeinä
olivat muun muassa teollisuuden ja
tieteen kehitys sekä valtiolaitosten
uudistus. Uusi aikakausi tarvitsi uusia
ihmisiä:tiedemiehiä, kauppiaita ja
teollisuusyrittäjiä. Pietari I otti käyttöön uuden rankijärjestelmän, jotta
Venäjälle syntyisi uusi aristokratia
vanhan aristokratian rinnalle. Vanha
aristokratia sai arvovaltansa syntyperän perusteella. Uusi aristokratia puolestaan menestyi ja nousi korkeisiin
virkoihin rankijärjestelmän kautta
tekemällä valtiolle palveluksia ja
käyttämällä hyödyksi lahjakkuuttaan.
Muuttuneessa tilanteessa vanha aristokratia menetti vähitellen asemansa
uudelle aristokratialle.
Pietari I:n perustama Siestarjoen asetehdas oli valtion omistamana
hyvin tärkeä tuotantoyksikkö Venäjän
osallistuttua useisiin tuonaikaisiin
sotiin. Jatkuvaa sodankäyntiä varten
tarvittiin asevarustusta. Valtio ei
kuitenkaan voinut huolehtia kaikista asetehtaan toimintaan liittyvistä
asioista, vaan tarvitsi toimittajia ja
aliurakoitsijoita hoitamaan raaka-
ainetoimitukset. Niin kauppias Aleksandr Olhin perusti yrityksen ja alkoi
toimittaa rauta- ja kuparimalmia sekä
polttopuita valtion tuotantoyksikköä
varten. Pian myös laajensi kotimaista
kirjoituspaperinvalmistusta ja vähensi
näin Venäjän riippuvuutta ulkomaisen
paperin tuonnista. Menestyksekkäästä yrittäjätoiminnastaan aunukselainen kauppias Aleksandr Olhin
sai palkinnoksi perinnöllisen aatelin
tittelin.
Venäjän valtio tarvitsi myös
tiedemiehiä venäläisen tieteen kehittämiseksi sekä erityisesti koulutettuja
lääkäreitä ja eläinlääkäreitä. Tietonsa
ja kokemuksensa ansiosta he pystyivät pelastamaan keisarikunnan asukkaita kulkutaudeilta ja selviämisen
kannalta elintärkeäksi osoittautuneen
kotikarjan. Jakov Kaidanov osallistui
kulkutautien vastaiseen työhön, koulutti lääkäreitä Venäjälle ja professorina johti lääketieteellistä tutkimusta.
Menestyksellisestä työstä Venäjällä
professori Jakov Kaidanov palkittiin
ja aateloitiin. Kaidanov-Olhinien
suvun tutkimus osoittaa, että Venäjän
yläluokkaan ja valtaeliittiin päästiin
säätyperiaatetta noudattaen i1man
etnisiä tai alueellisia rajoituksia.
1800-luvun loppupuoliskolla
Venäjälle levisi demokraattisia ja
liberaalisia aatteita, jotka johtivat
asenteiden muutokseen myös miesten
ja naisten tasa-arvoa koskevissa ky-
symyksissä. Valtio antoi tunnustusta
myös naisten työpanoksesta valtion
palveluksessa ja yhteiskunnallisessa
elämässä. Valtiovalta palkitsi Maria
Olhinan elämäntyöstä aatelisneitojen
instituutin johtajana kunniamerkein ja
maalahjoituksin.
Aatelisto omaksui koulutuksen
kautta eurooppalaisia humanistisia
valitusaatteita vapaudesta, tasaarvosta ja veljeydestä. Vapaamielisten aatteiden vaikutuksesta aatelisto
jakaantui kahtia. Vanhoillinen enemmistö ei ollut valmis luopumaan erioikeuksistaan muiden säätyjen hyväksi.
Aateliston vähemmistö sen sijaan kaipasi muutosta ja yritti parantaa tavallisen kansan asemaa keisarikunnassa,
mutta pettyi pian pyrkimyksissään,
koska Venäjältä puuttuivat keinot
itsevaltiaan ja yhtä säätyä suosineen
järjestelmän muuttamiseksi. Konstitualismin ollessa rajattu, vähemmistö valitsi vallankumouksen tien,
joka johti terroriin ja väkivaltaiseen
vallanvaihtoon. Kaidanov-Olhinien
yhden sukupolven ansiosta jälkeläiset
pystyivät nousemaan alimmista säädyistä perinnölliseksi aateliksi, mutta
neuvostoaikainen yhteiskuntajärjestelmä ei ollutkaan entisen ylemmän
luokan edustajille suotuisa.
Lähdeluettelo sivulla 31.
SAMPO-KORUJA JA OMA MUISTOTYYNY
Upeita Sampo-koruja on saatavilla
Inkerin kulttuuriseurasta. Mallit löytyvät myös Internetistä sivulta www.
inkeri.com/Sampo-korut. Jos sinulla
on ystäviä, joita korut voisivat kiinnostaa, kutsu heidät kylään. Tuomme korut teidän lähellenne.
Voit tilata myös omista kuvistasi muistotyynyn itselle iloksi ja läheiselle lahjaksi. Tyynyn voi myös
tehdä potuskakurssilla. Järjestämme
kurssin heti, kun riittävä määrä osanottajia on kasassa.
Korutilaukset ja ilmoittautumiset
potuskakurssilla: [email protected], puhelin 09 -2733 225
33
KELTON LAULUKOULU
Kaksivuotinen aktivoivan hoitotyön
koulutusprojekti Inkerinmaan palvelutaloissa on lopuillaan. Vuonna 2010
erityiskohteena on ollut Kelton palvelutalo. Kesäkuussa Keltossa pidettiin
alkukartoitus ja kaksipäiväinen koulutusjakso. Syys–lokakuussa Kelton
henkilökuntaa oli työharjoittelussa
Leväniemen palvelukeskuksessa
Heinävedellä ja joulukuun alussa
puolestaan Inkerin kulttuuriseuran
kouluttajat ohjasivat työpajatoimintaa
Keltossa 3.–5.12.2010. Keskeisenä
teemana oli suomalaiseen juhlaperinteeseen liittyvä musiikki ja joulukoristeet.
Joulukuussa projektiin osallistuneet palvelutalot saivat käyttöönsä
monipuolisen materiaalikansion,
johon on koottu projektivuosien
aikana kertyneitä apuvälineitä muistelukorteista äänimaisemaan. Kansio
on toimitettu venäjän kielellä, jotta
myös venäjänkielinen henkilökunta
pystyy hyödyntämään kansiota työvälineenään.
KELTON TYÖPAJA
3.-5.12.2010
Kelton työpajaan osallistuivat Inkerin kulttuuriseurasta Merja Nuora,
Elma Puidet ja Lyydia Ruusu-Salmi.
Teemana oli laulaminen, kädentaidot
ja voimauttavien kuvien käyttäminen
vanhustyössä.
Työpaja käynnistyi heti Kelttoon
saapumisen jälkeen. Ruokailun jälkeen työryhmä tutustui palvelutaloon.
Huomio kiintyi siihen, miten kaikki
oli siistiä ja järjestyksessä.
Vanhukset kokoontuivat päivälevon jälkeen päiväsaliin iloisen
kiinnostuneina laulamaan. Työryhmä
kiersi jokaisen vanhuksen luona ja
Elma jutusteli joululauluista. Sen
jälkeen laulettiin yhdessä. Vanhukset
olivat hyväkuntoisia ja pirteänoloisia.
Suurin osa vanhuksista oli venäjänkielisiä, joten osa lauluista laulettiin venäjäksi palvelutalon johtajan
Irina Skholdinan ja säestäjän johdolla.
Laulutuokion jälkeen työryhmä
kävi Irina Skholdinan kanssa läpi
koulutuskansion.
Merja Nuora oli valmistanut 22
luontokuvaa, joita asukkaat voivat
katsella viikon ajan omassa huoneessa. Viikon jälkeen kuvat vaihdetaan
naapurin kanssa. Kuvan kautta luonto
tulee sisätiloihin ja vaikuttaa voimauttavasti. Työvälineiksi jäi myös
pahville liimattuja joulu- ja pääsiäiskortteja muistelun auttamisessa.
Seuraavana päivänä muutamat
innokkaat tulivat tutkimaan materiaaleja jo työryhmän valmistellessa
tulevaa työpajaa. Mukaan liittyi myös
jumppari Anja. Hänestä olikin suuri
apu, sillä nähtyään, mitä oli tarkoitus
tehdä, hän selosti tilanteen ihan omaaloitteisesti venäjäksi vanhuksille.
Työryhmäläisistä oli ihana nähdä, miten innokkaita askartelijat olivat. Tuokioon osallistui 15 asukasta
ja he innostuivat tekemään toiset
koristeet, niille jotka eivät syystä tai
toisesta voineet itse osallistua.
Ensi kertaa Keltossa ollut Merja
Nuora näki käytännössä, miten muistelutyyny toimii. Huonosti suomea
puhuva vanhus yritti kertoa perheestään, mutta ei löytänyt oikeita sanoja.
Niin hän haki tyynyn huoneestaan ja
alkoi sen avulla kertoa tarinaansa.
Tyynyä oli käytetty, sillä keskuskuva
oli alkanut repeillä ja saumat ratkeilla.
Palvelutalon johtaja Irina Skholdina oli tyytyväinen työpajaan.
Palvelutalojen koulutus- ja materiaalikansio on jo itsessään mielenkiintoa
herättävä. Kannen on toteuttanut Merja
Nuora.
- Kiitos teidän ihanista naisista,
pidin heistä kovasti. Ihailen Elmaa.
Vuosistaan huolimatta hän jaksaa olla
mukana työelämässä. Teidän naiset
juttelivat kaikkien kanssa, pyysivät
laulamaan ja lauloivat itsekin.
- Minua miellytti kovasti Elman kohtelu meidän mummojamme
kohtaan. Hän uskoo, että harjoituksia
on jatkettava, vaikka he eivät enää
kehitykään kuten pienet lapset. Olette
aina tervetulleita uudelleen.
Toivottavasti hyviä tuloksia
tuottanut projektimme Inkerin palvelutalojen kanssa saa joskus jatkoa.
Tällä erää Kelton laulutyöpaja on
viimeinen koulutussessio. Nyt kun
yhteistyökanavat on avattu, yhteistyölle on hyvä pohja.
Kelton palvelutalon työpajassa tehtiin jouluaiheisia koristeita tuomaan tunnelmaa
asukkaiden huoneisiin.
34
5. ELÄMÄNTARINATYÖPAJAT
Inkerin kulttuuriseuran elämäntarinatyöpajat ovat osoittautuneet vanhusten
kannalta erittäin voimauttaviksi. Toimintavuonna työpajatoiminta jatkuu yhteistyössä Lahden inkeriläisten ja Lahden
ammattikorkeakoulun kanssa, Virossa ja
huhtikuussa Huittisten kansalaisopistossa. Syksyllä vatjalaisten parissa.
6. MUISTOPANKKI
Inkerin seurakuntien mikrofilmien digitalisointi jatkuu. Digitalisointi palvelee
sukututkimuksesta kiinnostuneita ja
kadonneita omaisiaan etsiviä henkilöitä.
Myös Inkeriläisten Viestien digitalisoiminen jatkuu ja toimintavuoden aikana
kaikki Viestit on skannattu tietopankkiin. Mikrofilmien digitalisoimista ja
skannausta tekee tätä varten työllistetty
projektityöntekijä.
7. SUKUTUTKIMUS
Inkerin sukujen tutkimista tuetaan Internetin ja sähköpostin kautta. Inkerin
kulttuuriseuran sukututkimukseen perehtyneet asiantuntijat antavat sähköpostitse
henkilökohtaista palvelua.
Vuoden 2011 aikana tehdään kaksi
tutustumiskäyntiä Inkerin asiakirjoja
sisältäviin arkistoihin.
8. JULKAISUTOIMINTA
Inkeriläisistä merkkihenkilöistä kertovan
julkaisun kokoaminen jatkuu yhteistyössä Suomen ulkopuolisten Inkerijärjestöjen kanssa.
9. NÄYTTELYT JA KONSERTIT
Koivussa ja tähdessä pidetään pienimuotoisia kuukausittain vaihtuvia näyttelyjä.
Heinäkuussa 2011 pidetään musiikkitapahtuma Putronniemessä ja Taipalsaaren kirkossa yhteistyössä seurakunnan
kanssa.
10. GRUNDTVIG-PROJEKTI
Uusi UPS-projekti käynnistyy marraskuussa 2010. Tarkempaa tietoa sisällöstä ja vaikutuksista seuran toimintaan
saadaan alkutapaamisessa Saksassa
31.10.–4.11.2010. Projektin tavoitteena
on seniori-ikäisten maahanmuuttajien
aktivointi.
11. SUOMEN KIELEN JA VIESTINTÄTAITOJEN KOULUTUSPROJEKTI
Inkerin kulttuuriseura on hakenut ulkoministeriön hanketukea suomen kielen
ja viestintätaitojen kehittämisprojektiin
yhteistyössä Inkerin liiton ja Inkerinmaan
palvelutalojen kanssa.
12. INKERIKKO- JA VATJALAIS
KULTTUURIN ELVYTTÄMINEN
Vuonna 2009 tehdyn tilannekartoituksen
pohjalta jatkuu inkerois- ja vatjalaiskulttuurin ja kielten elvyttämisprojekti
yhteistyössä Vatjalaisten kulttuuriseuran,
Soikkola-seuran ja Pietarin Inkerin liiton
kanssa.
Tuetaan inkerikkojen kalenterihanketta ja nuorten kielikoulutusta.
Myös vuonna 2011 järjestetään
vatjan kielen opettajien kurssi. Vatjalaisnuorten lauluryhmälle järjestetään
esiintymistilaisuus Suomessa.
13. SEURAMATKAT
Kesällä 2011 tehdään seuramatka Inkerinmaalle vatjalaisten tai inkerikkojen
praasniekkaan heinäkuussa tai talkoomatka Pohjois-Inkeriin ja Rautuun kunnostamaan Larin Parasken hautaa Raudun
Palkealassa.
14. STALININ VAINOJEN MUISTOTILAISUUS
Inkerin-päivän tienoolla perinteinen
vainoissa kärsineiden muistotilaisuus
Helsingin Tuomiokirkossa 8.10.2011.
Jatkoa sivulta 29.
Arkistolähdeluettelo:
RGIA. F. 577. Op. 35. D. 1278.
RGIA. F. 1343. Op. 23. Ch. 1. D. 341.
RGIA. F. 1343. Op. 26. Ch. 2. D. 3581.
Bibliografia:Baskakov, N. A. 1979:
Russkije familii tjurkskogo proishozhdenija. M.: Nauka.
Borovoj, S. Ja. 1958: Kredit i banki v
Rossii (seredina XVII-1861 g.). M.
Volkov V. A.; Kulikova, M. V. 2003:
Rossijskaja professura 18 – natshala 20
vv. Biologitsheskije i mediko-biologitsheskije nauki. Biografitsheskij slovar.
SPb.
Georgi, I.G. 1996: Opisanie rossijskoimperatorskogo stolitshnogo goroda
Sankt-Peterburga i dostoprimetshatelnostej v okrestnostjah onogo, s planom.
SPb.
Gindin, I.F. 1968: Dokapitalistitsheskije
banki Rossii i ih vlijanije na pomeshtshitshje zemlevladenije. Vozniknovenije
kapitalizma v promyshlennosti i selskom
hozjajstve stran Jevropy, Azii i Ameriki.
M.
Kalinitchev, A.A. 1998: Ingermanlandskije finny v imenii KaidanovyhOlhinyh Sankt-Peterburgskoj gubernii
35
(1860-je gg.). Lisensiaatintutkielma.
Yleinen historia, Turun yliopisto.
-2009: Ingermanlandskije finny v imenii Kaidanovyh-Olhinyh Sankt-Peterburgskoj gubernii. Shishkin V.V. Prigranitshnyje terrotorii Rossii i Finlandii.
Sotsialno-ekonomitsheskije otnoshenija
i kulturnyje svjazi. Vyborg. 71-77.
Kalugin, V.I. 1955: Jakov Kuzmitsh
Kaidanov (1779-1855), Veterinarija.
XII.
Liventsev, D.V. 2006: Kratkij slovar
tshinov i zvanij gosudarstvennoj sluzhby Moskovskogo gosudarstva i Rossijskoj Imperii v XV – natshale XX vv.
Voronezh.
Loguntsov, M.A. 2006a: ”Sikstinskaja
madonna” Beloostrova. Sanomalehdessä Sestroretskije berega. VIII, 13.
-2006b: Sudby v potshtovoj otkrytke.
Sestroretskije berega. XX:13
-2007: Zadatsha dlja tajnogo sovetnika.
Sestroretskije berega. XXVI:9.
Nikulin, V.N. 2006: Pomeshtshiki Peterburgskoj gubernii nakanune i posle
reformy 1861 g. Vestnik Rossijskogo Gosudarstvennogo universiteta im.
I.Kanta. VI, 20-26.
Obshtshij gerbovnik dvorjanskih rodov
Vserossijskoj imperii (1797-1836) I-X,
SPb.
Opisanije ulits Sankt-Peterburga i familii domovladeltsev v 1863 g. (1862):
Sost. Tsylov N. SPb.
Rajkov, B.Je. 1952: Russkije biologievoljutsionisty do Darvina. I. M.-L.
Russkij biografitsheskij slovar RBS
1905: XII.SPb.
RBS 1897: VIII. SPb.
Semevskij, V.I. 1888: Krestjanskij vopros v Rossii v 18 i pervoj polovine 19
vv. II. SPb.
Smahtina, M.V. 2003: Sistema tsennostej velokorusskogo i malorossijskogo
pomestnogo dvorjanstva v pervoj polovine 19 v. (do 1861 g.). Konferentsii,
diskussii, materialy.2002. M.
Troitskij, N.A. 1968: Russkaja advokatura na polititsheskih protsessah narodnikov. Iz istorii obshtshestvennogo
dvizhenija i obshtshestvennoj mysli v
Rossii. II, Saratov.
Shepelev, L.E. 1991: Tituly, mundiry,
ordena v Rossijskoj imperii. M.: Nauka.
Jakovkina, N.I. 2002: Russkoje dvorjanstvo pervoj poloviny 19 v. Byt i traditsii. SPb.
UUSIA INKERI-KIRJOJA
Kulumassa olevana syksynä Inkerikirjallisuuden sato on ollut runsas ja
moni-ilmeinen: romaani, kuvateos ja
elämäkerta. Inkerinpäivänä ilmestyi
Reijo Rautajoen romaani Vaietut,
Tarton rauhan 90-vuotispäivänä
14.10.2010 Helena Miettisen Vieläkö
kukkivat omenapuut –kadonnutta
Pohjois-Inkeriä etsimässä ja joulukuun alussa ilmestyy Marja-Liisa
Kinturin kirjoittama Pauli Ristolan
elämäkerta Laita Saimaan väriä,
isi! Mielenkiintoa lisää se, että kirjoittajista kaksi: Reijo Rautajoki ja
Marja-Liisa Kinturi ovat uusia Inkerikirjailijoita. Kolmikkoa yhdistää
se, että heidän vanhempansa ovat
joutuneet jättämään Inkerin ja päätyneet Suomeen. Muistojen tulkkeina
ovat juuriaan etsivät kypsään ikään
ehtineet lapset, joilla on tarve jakaa
kokemuksensa ja kertyneet tietonsa
muiden kanssa. Myös muita kirjoittajia yhdistäviä siteitä löytyy.
Marja-Liisa Kinturin isän ja
Helena Miettisen äidin lapsuuden
myllersi Pohjois-Inkerin kapina.
Lempaalasta kotoisin olleet Pauli
Ristola ja Lyyli Pyöriäinen joutuivat
pakenemaan taisteluja Suomeen ja
päätyivät Amerikan Punaisen Ristin
ylläpitämään Leinikylän lastenkotiin.
Aikojen täydellisestä sekavuudesta
kertoo, että lastenkotiin joutuessaan
9-vuotias Pauli sai uuden identiteetin: sukunimeään muistamattomasta
pojasta tehtiin Ristola.
Tulevan taiteilijan nuoruusaikaa
voisi kuvailla mieluummin kirjavaksi
kuin värikylläiseksi. Elämäntien alkuun mahtui monta mutkaa ja kuoppaa. Kokemusta ehti karttua Viipurin
katupoikana, varastelevana kulkurina
ja vanhan tavaran kauppiaana. Taiteilijaksi Pauli ajautui sattuman kautta
- se selviää kirjasta. Laita Saimaan
väriä, isi kuvaa sekä hullunhauskoja
tempauksia että monia traagisia vaiheita, joiden kautta nuori kulkuri kasvaa ja kypsyy vähitellen täysveriseksi
taidemaalariksi, jonka positiivista
elämänasennetta hänen värikylläiset
maalauksensa heijastavat.
Helena Miettisen Vieläkö kukkivat omenapuut - teos kiertyy myös
oman sukutarinan ympärille, mutta piirtää samalla kokonaiskuvaa
Pohjois-Inkeristä sanoin ja kuvin.
Vieläkö kukkivat omenapuut on
ensimmäinen Pohjois-Inkeriin keskittyvä kirja. Karjalankannaksella
Suomen vanhan rajan ja Neva-joen
väliin jäävä Pohjois-Inkeri tunnetaan
nykyisin vieläkin huonommin kuin
Pietarin etelänpuoleinen Inkeri, vaikka Pohjois-Inkerissä aikoinaan asui
noin kolmannes koko Inkerinmaan
suomalaisväestöstä. Pohjois-Inkerin
katoamiselle löytyy moniakin syitä.
Osa Pohjois-Inkeristä hävitettiin neuvostoaikana tositarkoituksella. Rajapitäjien suomalaisväestö
pakkosiirrettiin muualla 1935–1936.
Ihmisten ohella myös rakennukset
hävitettiin. Myöhemmin PohjoisInkeri joutui sotatantereeksi tuhoisin
seurauksin.
Vieläkö kukkivat omenapuut
kirja on yksi yritys paikata Inkeritiedon aukkoja ja löytää hahmoa entiselle ja nykyiselle Pohjois-Inkerille.
Kudoksessa on käytetty loimina lähihistorian faktoja ja kuteina aikalaisten
tarinoita.
Kirjan runsas kuvitus on peräisin yksityisten ihmisten albumeista,
arkistojen kätköistä ja Pohjois-Inkeriin tehdyiltä kuvausmatkoilta.
Joukon kolmas kirja Vaietut
kertoo romaanimuodossa kirjoittajan
äidin Elsa Dubbelmanin elämäntarinan. Spankkovasta kotoisin ollut Elsa
toimi saksalaisten miehitysaikana
päämajassa ja osallistui myös inkeriläisten siirtoon liittyviin tehtäviin.
Komentajan sihteerinä hänellä oli
ainutlaatuinen näköalapaikka inkeriläisten vaiheisiin vaikuttaneeseen elämänvaiheeseen. Vaikka elämäntarinat
ovat varsin erilaisia, yhteistä kaikille
kolmelle on sota ja kotiseudun jättäminen. Yhteistä on myös Reijon ja
Helenan äitien haluttomuus omien
kokemusten julkituomiseen. Vaietut
ilmestyi vuosi Elsa Rautajoen, os.
Dubbelman, kuoleman jälkeen.
36
Kaikkia kolmea kirjaa on saatavilla Inkerin kulttuuriseurasta
ositteessa Wallininkatu 7, 00530
Helsinki. Vaietut maksaa 25 euroa,
Laita Saimaan väriä, isi 45 euroa ja
Vieläkö kukkivat omenapuut 35 euroa. Summaan lisätään postituskulut.
Tilaukset sähköpostitse: [email protected] tai puhelimitse 09
-2733 225 arkisin 10-16.