JÄLJILLÄ 10 - Inkeri
Inkerin kulttuuriseura Inkerin kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä vuodesta 1993 Inkerin kulttuuriseuran jäsenlehti 2/2011 VÄHEMMISTÖKIELIEN JA KULTTUURIEN TUKIPROJEKTI KANTOI SATOA 8 PUTRONNIEMEN REMONTTIA VAUHDITETTIIN LAULAMALLA 21 VIIMEISTEN INKERILÄISTEN JÄLJILLÄ 10 1 INKERIN KIRKKO 400-VUOTTA JA KIRKOLTA KIRKOLLE MATKA TULOSSA SUKUTUTKIMUSRETKI Syyskuu 22.9.2011 Kulttuurikahvila klo 16– 18. Juhani Jääskeläinen kertoo isästään teol. tri. Juhani Jääskeläisestä, jonka panos sodanaikaisten inkeriläissiirtojen aikana oli huomattava. MIKKELIN MAAKUNTAARKISTOON 20.10.2011 Lokakuu 8.10. klo 18 Stalinin vainojen muistojuhla Tuomiokirkossa. Puhe Arto Luukkanen, liturgi Hannu Varkki ja kuorolaulua Kannel-kuoro. Syksyn sukututkimusjaoston tutkimusmatkan kohteena on Mikkelin maakunta-arkisto, jossa on Inkerin pakolaisseurakunnan asiakirjat. Matka tehdään junalla. Lähtö Helsingistä klo 8.12. Perushinta on 41,30 €, eläkeläisiltä 20,70. Paluu Mikkelistä klo 15.30, perillä Helsingissä klo 17.55. Aluksi saamme noin tunnin mittaisen Inkeripainotteisen esittelyn aineistosta. Ilmoittautumiset 12.10. mennessä toimistoon 09 -2733 225 tai email@ 27.10. Kulttuurikahvila 16–18. Vieraina taidekriitikko Otso Kantokorpi ja inkeriläisiä kuvataiteilijoita. Marraskuu 24.11. Kulttuurikahvila 16–18. Matti Kurikan elämänmatka Tuutarista Malcom Islandille Sointulaan. Juhani Kurikan luotsaamana tutustumme 1900-luvun alun tunnettuun kirjailijaan ja utopistiin sanoin ja kuvin. SISÄLTÖ Vapaaehtoisten vuonna 3 Uudet konstit vauhdittivat vatjan kurssia 4 Uusi elämä -kuntoutuskeskus auttaa vapautumaan huumeista 6 Yhdessä tekemisenj a auttamisen iloa 8 Ilmoittaudu UPS-koulutukseen 9 Tutustumismatka EU-parlamenttiin 10 Viimeiset inkeriäiset 10 Larin parasken maisemissa 11 Uusi lähialueyhteistyöprojekti 14 Inkerin kirkko juhli 400 vuottaan 15 Kirkolta kirkolle 16 Hyvän vaikutus 17 Ruosteinen naula ja vanhoja tiiliskiviä 18 Inkerin pihoissa ja kasvimailla 19 Soitto soi ja laulu helisi taipalsaarella 21 Putronniemi mooses putron muistoa vaaliva kulttuurikeskus 22 Mooses putron sävellykset tulee luetteloida 22 Avoimien ovien päivä kiinnosti 23 INKERILÄISTAITEILIJOIDEN NÄYTTELYJÄ Gennadi Leontjevin Käpylä-aiheisia akvarelleja ja muitakin kuvia on esillä Käpylässä sijaitsevassa Galleria Suutarissa, Koskelantie 46:ssa. Näyttely on avoinna 7.9. saakka ma 12-16, ti-ke 15-19 ja la-su 12-16. To-pe suljettu. Valeri Nuijan näyttely Värejä kivillä on esillä Kallion kirjastossa 11.10. - 30.10. YLIMÄÄRÄINEN YHDISTYKSEN KOKOUS Ylimääräinen yhdistyksen kokous pidetään 22.9.2011 klo 18 Inkerin kulttuuriseuran toimitilassa Wallininkatu 7, 00530 Helsinki. Päätetään Mooses Putro -säätiön perustamisesta. Hallitus INKERIN KULTTUURIKANAVA Päätoimittaja: Helena Miettinen.email: [email protected]. Jakelu, jäsenasiat: Koivu ja tähti. Walllininkatu 7, 00530 Helsinki. Auki mape 10–16. Puhelin 09-2733 225 email: [email protected] Pankkiyhteys: Lammin säästöpankki 426014-253741. www.inkeri.om 2 OPI VALOKUVAAMAAN Syyskuussa alkaa uusi projekti, jonka tavoitteena on oman hyvinvoinnin lisääminen valokuvien avulla. Tällä kertaa emme työstä vanhoja valokuvia, vaan opettelemme katsomaan omaa ympäristöämme kameran linssin kautta. Kurssilaiset valokuvaavat omaa arkeaan ja erityisesti mielialaa nostavia hetkiä ja kohteita. Ilman valmennusta ei kameraa tarvitse käyttää. Kameratyöskentelyä ohjaamaan olemme saaneet palkitun ammattikuvaajan Pinja Sormusen, jonka otoksia nähtiin keväällä Rakkaudella Inkeri-näyttelyssä. Kameran puute ei ole este. Pyrimme löytämään jokaiselle halukkaalle kuvauslaitteen. Kurssilaiset sitoutuvat siihen, että heidän kuvistaan tehdään näyttely ja kuva-albumi. Ensimmäinen tapaaminen 12.9. klo 14 Koivussa ja tähdessä. Ilmoittautumiset 9.9. mennessä sähköpostitse [email protected] tai puhelimitse toimistoon 09 -2733 225/Reino Tupin. SYYSKOKOUS Inkerin kulttuuriseuran sääntömääräinen syyskokous pidetään 3.11..2011 klo 17 Inkerin kulttuuriseuran toimitilassa Wallininkatu 7, 00530 Helsinki. Käsitellään sääntöjen 9 §:n mukaiset asiat. Hallitus Vuosi 2011 on nimitetty Euroopan Unionin vapaaehtoistoiminnan teemavuodeksi. Rahoituksen kannalta vapaaehtoisten vuosi toteutuu otsikon hengessä, sillä teemavuoden rahoitus on niukka ja kaikki toteutuu pitkälti vapaaehtoisvoimin. Teemavuoden tapahtumia koordinoivat Suomen Nuorisoyhteistyö Allianssi ja Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE. Myös Raha-automaattiyhdistys on tukenut vapaaehtoisvuotta jakamalla 1 000–3 000 euron suuruisia avustuksia paikallisiin Juhlaparaati-tapahtumiin. Vapaaehtoistyön ja sen rahallisen tukemisen välillä on ilmeinen looginen ristiriita: eihän vapaaehtoistyöstä pidä maksaa palkkaa. Tarkempi tarkastelu paljastaa, että myös vapaaehtoistyön toteuttaminen tarvitsee rahaa. Vapaaehtoistyötä tekee Taloustutkimuksen selvityksen mukaan yli kolmannes suomalaisista! Ja toinen kolmannes osallistuisi vapaaehtoistyöhön, jos vain joku kysyisi mukaan. Nykyinen yleinen ilmapiiri ei välttämättä suosi vapaaehtoistyötä. Nykymaailmassa kaikki mitataan rahassa ja jopa viranomaisetkin suhtautuvat vapaaehtoistyöhön omituisesti. Verottaja saattaa katsoa vapaaehtoistyön arvon verotettavaksi tuloksi ja talkootyöntekijät työsuhteessa oleviksi. Ilmeistä on, että "ennen vanhaa" talkootyö oli arvossaan. Viimeisen sodan jälkeen sotaleskille ja evakoille nousi uudet talot kylän yhteisin voimin. Jopa rakennuspuut saatettiin lahjoittaa kyläläisten metsistä. Vaikeaan asemaan joutunutta naapuria haluttiin auttaa ja tasoittaa pahimpia kuoppia. Myös nykyisin tehdään vapaaehtoistyötä, mutta jotain on muuttunut. Vapaaehtoistoiminnassa mukana olevat toimivat usein lähinnä oman edun näkökulmasta. Mukana ollaan oman hyödyn takia, ei pyyteettömästi yleistä hyvää edistäen. Erityisesti entisessä Neuvostoliitossa eläneille ihmisille vapaaehtoistyön idean omaksuminen saattaa kestää. Vapaaehtoistyötä vieroksutaan, kun omassa kokemusmaailmassa vapaaehtoistyö oli tosiasiassa pakollinen palkaton työpäivä. Suomalaisen järjestötyön kaltaista vapaaehtoistoimintaa ei Neuvostoliitossa ollut. Toissa vuonna paluumuuttajien parissa tehty kysely vahvisti, että entisen Neuvostoliiton alueelta tulleet muuttajat suhtautuvat nihkeästi vapaaehtoistyöhön. Moni ilmoitti, että ei aio Suomessa osallistua mihinkään järjestötoimintaan. Inkeri-rintamalla vapaaehtoistyö on osoittanut voimansa. Inkeriin on noussut sekä kirkkoja että vanhusten palvelutaloja suomalaisten talkootyöllä. Yhä edelleenkin talkooporukoita vierailee rajan takana. Ilman vapaaehtoistyötä Suomi ei kuitenkaan toimisi. Myös maahanmuuttajien kohdalla tarvitaan siis asennemuutosta. Yksi mahdollisuus on osallistua ensi maalis-huhtikuussa järjestettävään Kaveria ei jätetä koulutukseen, joka antaa valmiuksia toimia vapaaehtoistyössä ja ohjata muitakin eri toimintojen piiriin. 3 Talkootyön tarvetta on ollut Inkerin kulttuuriseuralla kuluvana kesänä erityisen runsaasti. Inkeriläissäveltäjä Mooses Putron huvila on testamentattu museokäyttöön, mutta kunnostaminen vaatisi joko rahaa - jota ei ole tarpeeksi tai talkooväkeä. On ollut upeaa huomata, että auttamisen halua on riittänyt myös Putronniemen remontoimiseen. Putronniemen hoitokunnan lisäksi talkoolaisia on saatu Lahden Inkeri-kerhosta. Myös Taipalsaaren kotiseutuyhdistys tarjosi auttavan kätensä pyytämättä ja yllättäen. Saatuaan Taipalsaaren kotiseutumuseon pärekaton valmiiksi yhdistyksen aktivistit tarjoutuivat maalaamaan Putronniemen seiniä puhtaasta auttamisen halusta ja vanhaa suomalaista talkoo- ja naapuriavun periaatetta noudattaen. Unohtaa ei sovi myöskään taiteilijoiden pyyteetöntä apua: laulajatar Raita Karpo, pastori Arvo Survo, pianisti Timo Koskinen sekä teatteriohjaaja Raija Mäkelä-Eskola Omenapuutarhan teatterin kanssa ovat luvanneet antaa taiteellisen panoksensa Putronniemen hyväksi. Vieraaksi saamme myös kokonaisen Tuutarin Kuoron. Putronniemi-projektin talkoissa voi olla mukana monella tavalla, vaikka talkoopäivänä ei ehtisikään mukaan paikan päälle, aina voi lahjoittaa arpajaisvoittoja, sponsoroida purkin maalia tai kaivaa puutarhastaan perennojen taimia. Mahdollisuuksia on monia, myös rahalliset lahjoitukset otetaan mielellään vastaan. Vanhan rakennuksen korjaaminen nielee aikaa ja rahaa. Ja Putronniemen käyttömahdollisuudet esimerkiksi työpajatoimintaan ja ryhmien virkistyskäyttöön edellyttävät muutaman yöpymispaikan rakentamista. Joten talkoita ja tapahtumia tarvitaan vielä tulevinakin vuosina. Helena Miettinen Puheenjohtaja Inkerin kulttuuriseura Aune Kämäräinen Kun Inkerin Kulttuuriseura kesällä 2010 järjesti Joenperän koululla Laukaansuulla kaikkien aikojen ensimmäisen vatjan kielen ja kulttuurin kurssin, oli moni asia hakusessa. Yksi aikamme harvoista vatjan tutkijoista ja puhujista, dosentti Heinike Heinsoo Tarton yliopistosta tuli mielellään kokeilemaan vatjan opetusta käytännössä. Laukaansuun vatjalaiskylät olivat hänelle tuttuja aina siitä lähtien, kun hän professorinsa Paul Aristen innostamana oli ruvennut tutkimaan tätä kieltä (hänen päätyönsä on suomen kielen opettaminen). Monina kesinä oli viikkoja vierähtänyt kenttätöissä kielen viimeisiä puhujia, informantteja haastatellessa. Näitä iäkkäitä mummoja on vuosi vuodelta vähemmän. On ollut asiaa hautuumaalle heitä tervehtimään. Vatjan kielen ongelmiin kuuluu – paitsi puhujien vähäisyys – myös aapisen ja muiden oppikirjojen sekä yhtenäisen kirjakielen puuttuminen. Viereisissä kylissä voi murre olla erilainen. Edellisen kesän kurssille tuli sekä ikäihmisiä että koululaisia ja joitakin keski-ikäisiäkin. Koululaisille kurssi osoittautui liian vaikeaksi ja kaikille liian teoreettiseksi. Kielen harjoittelua tosin kevensivät iltapäivisin laulu- ja tanssiharjoitukset. Yllättäväksi ongelmaksi osoittautui se, että latinalaisin kirjoitettujen tekstien lukeminen tuotti vaikeuksia etenkin ikäihmisille. Lapsilla näitä vaikeuksia oli vähemmän, sillä he olivat tottuneet latinalaisiin aakkosiin vieraiden kielten kuten englannin kouluopetuksessa. Oli keksittävä parempia menetelmiä, jotta opiskelu olisi ollut kiinnostavaa – ja myös hauskaa, olihan se vapaaehtoista. Tähän asiaan Heinike syventyi Tarton yliopiston fennougristiikan opiskelijaryhmänsä kanssa. Vatjasta kiinnostuneita oli tietenkin vain pieni ryhmä. Kielitieteilijät ovat usein naisia, mutta tässä ryhmässä oli puoli kymmentä nuorta miestä. Heiniken kokemus oli, että perinteinen kielen opetus teorioineen ja kielioppeineen ei täs- Heinike Heinsoo löysi muistipelin hahmot Suomesta kirpputorilta. sä tapauksessa toiminut. Oli otettava käyttöön esim. suggestopedisesta opetuksesta tuttuja, epätavallisiakin keinoja – ja keksittävä uusia. Ryhmä innostui asiaan ja koki sen haasteena. Monet illat se istui Tartossa Heiniken kotona varsinaisten luentojen ulkopuolella uudenlaisia oppimateriaaleja laatien. Rohkeasti puhumaan Vuoden 2011 kesäkuun lopulla kurssi järjestettiin toisen kerran. Paikkana oli edelleen Joenperän koulu, jonka apulaisrehtori Marina Petrova on kaiken aikaa ollut vatjan suhteen myötämielinen järjestämällä kurssille luokkatilat ja osallistumalla itsekin mahdollisuuksien mukaan kurssille. Luokassa keitettiin väliaikateet ja syömään päästiin viereiseen ruokalaan, joka oli auki koulun lomienkin aikaan, koska läheisen Ust-Lugan sataman työntekijätkin käyttivät sitä. Kurssista tiedottaminen oli hoidettu paikallislehden ja kylälle jaettujen ilmoitusten avulla. Paikallislehti Ust-Luga noteerasi edelliskesänäkin kurssin. Viimekesäisiä tuttuja tuli mukaan ja ilahduttavasti myös uutta väkeä. Kurssilaisten määrä vaihteli päivittäin, sillä kesäloman aikana monilla mummoilla oli hoidossaan maalle loma-ajaksi tulleita ”vunu4 koita”. Enimmillään ryhmässä oli parikymmentä henkeä. Kurssi ei sovellu aivan nuorille lapsille, mutta koululaisille kyllä – ainakin jos heillä on omaa innostusta kuten niillä kahdella tytöllä, jotka uskollisesti ilmaantuivat paikalle joka päivä. Myös Vistinon Inkerikkomuseon hoitaja Nikita Djatshkov, joka asuu Luuditsassa, oli tullut mukaan. Inkeroiskieli ja vatja ovat likeisiä – voi kuvitella, että on vaikeaa yrittää oppia kumpaakin samanaikaisesti. ”Rankkaa on”, todisti Nikita. Uudet keinot tarkoittivat sitä, että kurssilaisia rohkaistiin heti puhumaan. Puhuttu kieli oli pääosassa, kirjoitettua kieltä oli esillä peleissä ym., mutta sen kirjoittamista oli mahdollisimman vähän. Uusia oppimateriaaleja oli tehty monia. Oli vatjankielisiä sanaristikkoja täytettäväksi. Oli ”muistikortteja”, tavuista koostuvia ”dominopelejä” ja palikoita, joista piti koota vatjan sanoja ja lauseita. Oli monistettuja teemakuvia, joihin merkittiin esim. vaatteiden, ruumiinosien, esineiden yms. nimiä. Lapsille tarkoitettuja, venäjän äidinkielen opetukseen tarkoitettuja kirjoja voitiin soveltaa aikuisillekin. Iltapäivät kuluivat lauluja ja tansseja opetellen, opettajina viime kesältä tutut virolaiset Leanne Barbo ja Jaanika Oras. Tanssitilana käytettiin Tarton yliopistosta valmistunut fennougristi Eva Saar oli mukana vatjan kielen ja kulttuurin kurssilla, sillä hänestä toivotaan opettajaa tuleville inkeroiskielen kursseille. Vatjan kielen uusia oppimateriaaleja oli mm. ”dominopeli”, jossa piti lisätä kuviin oikeat nimet. Kortteja miettimässä Marina Petrova ja Nikita Djatshkov. koulun tilavaa aulaa. Opettajien majoittamisessa meinasi olla vaikeuksia, sillä majapaikat täyttyvät usein satamatyömiehistä. Marina muisti onneksi läheisessä Preobresenkan kylässä sijaitsevan Uusi Elämä –kuntoutuskeskuksen, jossa viime vuoden syksyisen muistotyynypajan suomalaiset vetäjätkin olivat saaneet yösijan. Siellä olevasta vaatimattomasta vierastalosta puuttui mm. suihku, ja kuljetus parinkymmenen kilometrin päähän Joenperälle piti hoitaa taksilla. Mutta mitäs pienistä – innokas vatjan harrastajien joukko auttoi kestämään kaikki vaivat. - Joenperän koululla olisi hyvä järjestää koko kouluvuoden kestävä, kerran viikossa kokoontuva vatjan kurssi koululaisille, pohti Marina Petrova. Sellaisen toteuttaminen on tähänastisessa toiminnassa mukana olleiden mielestä mainio idea. Mutta voidaanko vatjan kieltä todella elvyttää? Se jää tulevien sukupolvien nähtäväksi. Tämän tanssin käsiotteissa on oltava tarkkana. Joenperän koulun aula toimi tanssien harjoituspaikkana. Leanne Barbo säesti tansseja haitarillaan. Hänellä oli lisäksi mukanaan muitakin soittimia: kantele, rakkopilli ja ruokopillejä. Tuntemattomien inkeriläissotilaiden muistolaatta paljastettiin Tallinnan kesäjuhlilla 11.6.2011 Inkerin rykmentin riveissä 1919–1920 kaatuneet saivat oman muistomerkkinsä Tallinnan Mikaelin kirkon seinälle 11.6. Muistosanoiksi laattaan valikoitui lopulta Jaakko Juteinin runon Täällä Pohjantähden alla on nyt kotomaamme alkusäkeet. 5 ”UUSI ELÄMÄ” -KUNTOUTUSKESKUS AUTTAA VAPAUTUMAAN HUUMEISTA Aune Kämäräinen Inkerin Kulttuuriseuran ihmiset ovat viime vuosina vierailleet erilaisissa kurssi- ym. asioissa Länsi-Inkerissä, ja koska emme aina halua rasittaa yksityiskoteja majoituksellamme olemme etsineet muita majapaikkoja. Niitäkään ei ole kosolti tarjolla, sillä Ust-Lugan sataman rakentajat tarvitsevat paljon asuintiloja. Silloin meille tuli tieto, että Kurkolanniemellä Preobrezhenkan kylässä, entisen mielisairaalan tiloissa, toimii Uusi Elämä-niminen kuntoutuskeskus, joka saattaisi vuokrata yöpymistilaa ja josta voisi saada ostaa ruokaakin. Niin tutustuimme tähän laitokseen, jonka laatu ja mittasuhteet valkenivat meille vasta vähitellen. Keskus tuntui kovin suurelta ja suljetulta, kuin armeijan kasarmi tai jokin rangaistuslaitos, sillä portilla oli puomit ja vartijat ja siinä piti todistaa henkilöllisyytensä. Paikka oli tosiaan perustettu neuvostoaikaan armeijan varikoksi ja myöhemmin siinä oli toiminut mielisairaala. Tänään katseltuna alueen laajoilla tiluksilla on edelleen aika ankea leima, harmaatiiliset rakennukset ovat huonokuntoisia. Mutta samalla paikassa näkyy monenlaista toimeliaisuutta. Ympäristöä on pikkuhiljaa yritetty kohentaa nurmikoin ja kukkaistutuksin. Joenmutkaan on rakennettu tekosaari, jonka lopullinen käyttö on kuulemma ”salaisuus”. Olipa erään talon seinustalla viiniköynnöksiäkin ja niissä runsaasti rypäleitä! Vuosi vuodelta toiminta näyttää kehittyvän ja laajentuvan. On omena- ja marjatarha, kasvihuoneita, taimimyyntiä, kennel, saha ja lautatarha, kesäkahvilakin. Preobrazhenkan ja Joenperän puolivälissä sijaitseva kaukasialaistyylinen Shashlik-ravintolakin kuuluu Uudelle Elämälle, ja uusimpana kaikesta, Kurkolanniemelle rakennetaan lomakylää hirsimökkeineen. Kysyessäni, kuka mökit suunnitteli saan Julia ja Gleb löysivät toisensa ollessaan Uusi Elämä –keskuksessa kuntoutuksessa. Nyt 30-vuotias Gleb käytti huumeita 14 vuoden ajan. Kesäkuussa 2011 pariskunnalle syntyi kaksoset hyvin pieninä keskosina. Toinen, Venjamin, jäi eloon ja joutui läpikäymään vaikeat leikkaukset. Hänen kuntonsa näyttää jo paremmalta. (Kuva: Aune Kämäräinen) nuorelta kirvesmieheltä vastauksen: ”Ei kukaan – tai me itse, aloimme vain rakentaa.” Voi vain huokaista ajatellen meikäläistä rakennusluparulettia määräyksineen. Tänä kesänä saimme kuulla, että Uuden Elämän keskuksella on Inkerissä kaksi laitosta, joista toinen, Preobrazhenkaakin isompi, sijaitsee Kattilan (ven. Kotli) kylässä. Laitoksia rahallisesti tukevien suomalaisten mukana pääsimme tutustumaan niiden toimintaan syvemmältä. Armenialainen päätyi auttajaksi Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen on monia entisiä armeijan laitoksia suljettu. Vailla käyttöä ne rapistuvat. Niiden maa-alueet ovat suuria sotilaiden harjoituskenttiä ja rakennuk6 Uusi Elämä –keskuksen isoissa kasvihuoneissa kasvatetaan kurkkuja, tomaatteja ja kukkia. Taimimyynti on tärkeä tulolähde. (Kuva: Aune Kämäräinen) set hyvin karuja. Niille oli mahdotonta löytää ostajia tai käyttäjiä. Armenialaista syntyperää oleva Sergei Matevosjan ajautui huumeiden pariin ja muutenkin pois ”kaidalta tieltä” jo tultuaan Moskovaan ja sieltä Pietariin. Hän näki kaupungin valtavan huumeongelman, tapasi toisia samojen kysymysten kanssa kamppailevia. Hän näki huonoon kuntoon joutuneita asunnottomia nuoria ihmisiä, joilla ei elämässään ollut lainkaan toivoa. Monet kuolivat. Hän, kuten kaikki Uuden Elämän nykyiset työntekijät, on päässyt irti huumeista uskonnon avulla. Näin muodostunut ydinryhmä päätti tehdä jotakin auttaakseen toisia. Nykyisin Matevosjan on Uusi Elämä –keskuksen johtaja. Hyvän, varakkaan perheen tytär Olga Melnitsuk oli lupaava urheilija ja lahjakas musiikinopiskelija. Hän ajautui huumeriippuvaiseksi kokeiltuaan aluksi ”harmittomia” marihuanasavukkeita. Vuosien ankaran piikityksen jälkeen hänellä todettiin verisyöpä, paino oli pudonnut 42 kiloon. Hän sanoo parantuneensa äitinsä ja ystävien rukousten avulla. Nyt Olga on terve, energinen 35-vuotias nainen, joka on mennyt naimisiin ja on kolmen lapsen äiti. Hän toimii Preobrazhenkan kuntoutuslaitoksen johtajana. Vain käsivarsissa näkyvät syvät piikitysarvet kertovat menneisyydestä. Rahaa ei alussa ollut. Kingiseppin aluehallinto antoi Preobrazhenkan alueen ryhmän käyttöön korvauksetta. Aloitettiin raivaamalla erääseen rakennukseen asumiskelpoinen nurkka. Kun väkeä tuli enemmän, jatkettiin talkootyötä. Kaikki tehtiin omin käsin. Kuvattiin Pietarin huumeiden käyttäjistä videofilmi, jonka näyttäminen eri puolilla avasi ihmisten silmiä. Tukijoita alkoi löytyä kotimaasta ja ulkomailta. Nyt, 17 vuoden kuluttua alkuajoista, keskus on kehittynyt suurimittaiseksi, sillä on toimipisteitä useissa Venäjän kaupungeissa. Se on 70-prosenttisesti omavarainen. Loput tulot saadaan tukijoilta. Periaatteessa laitos toimii kommuunin tai kibbutsin tavoin. Kaikki saavat ylöspidon mutta eivät palkkaa. Hoitoon hakeudutaan vapaaehtoisesti, sitä varten on Pietarissa vastaanottopiste. Haastattelun ja lääkärintarkastuksen jälkeen tulija voidaan ottaa kuntoutukseen, joka normaalisti kestää puolitoista vuotta. Hoidon sisällöstä ei ole tarkempaa tietoa, mutta toipilasaikana säännöt ovat tarkat: miehet ja naiset asuvat eri taloissa, tupakan, alkoholin ja huumeiden käyttö on kielletty, ja toipumisen alettua työskennellään keskuksen eri töissä. Monet ovat halunneet jäädä keskuksen työntekijöiksi toipilasajan päätyttyä. Koneita, laitteita ja materiaaleja saadaan lahjoituksina. Ulkomaisia tukijoita on mm. USA:ssa, Englannissa ja Uusi Elämä-keskuksen johtaja Sergei Matevosjan vaimonsa Natalian ja heidän kesäkuussa syntyneen tyttärensä Dianan kanssa. (Kuva: Tapani Vanhala) Suomessa. Rappiolla olleista rakennuksista on kunnostettu toimitiloja. Monenlaista yritteliäisyyttä Kattilan Uusi Elämä –keskus on Preobrazhenkaa laajempi ja monipuolisempi. Kuntoutustoiminta on samanlaista, mutta Kattilassa pyöritetään hotellia, kotieläintaloutta (lehmiä, sikoja, lampaita), maanviljelyä, mehiläistarhaa, auto- ja konekorjaamoa ja pihalaattaverstasta. Kaikki kokeilut eivät ole osoittautuneet tuottaviksi. Esim. Venäjällä nyt vallitsevan laman takia pihalaattojen kysyntä on vähentynyt ja tämä osasto (joka muuten toimii entisessä panssarivaunujen varastossa) elää hiljaiseloa. Laattatuotanto alkoi siten, että alan yrittäjä jäädessään eläkkeelle lahjoitti muotit Uudelle Elämälle. Keskuksen henkinen pohja on uskonnollinen, mutta ei riippuvainen mistään erityisestä suunnasta tai kirkosta. Jäsenten joukossa on ortodokseja, katolisia, ateisteja, juutalaisia jne. Laitoksessa pyritään saattamaan entisten narkomaanien elämä normaaleille raiteille. Monet ovat löytäneet puolison laitoksessa ollessaan, ja vauvoja syntyy tiheään tahtiin. Koska narkomaaniäidit ovat yleensä HIV-positiivisia, he eivät voi imettää vauvojaan; äidinmaitovastikkeen hankkimiseksi tarvitaan edelleen lahjoitusvaroja. Erilaiset yhteiskunnalle ”hyödyttömät” tai ”hävettävät” laitokset ja niiden asukkien tilanne pyritään Venäjällä usein lakaisemaan maton alle – sellaisia ovat esim. vankilat, mielisairaalat ja vammaislaitokset. Työsarka Venäjällä on mittaamaton. Sanotaan, että narkomaaneja on Venäjällä 50 000. Uusi Elämä –keskus ja sen 40 sivutoimipistettä onnistuu kuntouttamaan heistä noin 5000 vuodessa. Mutta Venäjän yhteiskunnalliset ongelmat – mm. maaseudun toivottomuus, vaurauden epätasainen jakautuminen (on rutiköyhiä ja upporikkaita), luonnon saastuminen, perheiden hajoaminen, työttömyys, rikollisuus ja poliittiset ym. pelot tuottavat jatkuvasti lisää niitä, etenkin nuoria ihmisiä, jotka ”putoavat kelkasta” ja turvautuvat nopeaa lohdutusta tuottavaan vaaralliseen tapaan - huumeisiin. Dianalla on suomalainen kummi. Kuva Tapani Vanhala. 7 Kokemuksia ensimmäisestä UPS -koulutuksesta Liettuassa 7.–9.6.2011 Aili Mehiläinen – Inkeri Sava UPS-projektin ensimmäinen koulutuskokonaisuus pidettiin Liettuassa 30.5–8.6.2011. Koulutuksessa oli alun perin 13 osallistujaa, joista Inkerin kulttuuriseuran osuuteen osallistui 11. Kaikki kurssilaiset olivat venäjänkielisiä Siauliaissa tai sen lähellä asuvia Venäjältä tulleita maahanmuuttajia. Muuton syyt olivat yksilöllisiä, monet olivat tulleet naimisiinmenon takia. Myös kurssin ainoa mies oli vuosi sitten muuttanut Siauliaihin liettualaisen vaimonsa kanssa. Inkerin kulttuuriseura on jälleen mukana merkittävässä eurooppalaisessa yhteistyöprojektissa, jonka englanninkielinen nimi on Grundtvig Multilaterale Project UPS (Unused potentials of senior migrants – experts for life). Kymmenen päivän koulutuksia on viidessä maassa, ensimmäisenä niistä vuorossa oli Liettua. Kulttuuriseuran kahden päivän moduuli rakentui jälleen muistojen tarinatyynyjen tekemiselle (englanninkielinen otsikko ”Creative Reminiscence as a Medium for Life Stories; Biographic Learning). Etukäteissuunnittelun voimaa Vaikka oman elämän muistelu tarinatyynyjen muodossa olikin jo meille kummallekin tuttu, uusi kansainvälinen koulutuskokonaisuus oli suunnitteluvaiheessa aika hahmoton: mistä kaikesta työmme pitäisi koostua, minkälaista etukäteisinformaatiota olisi annettava, miten opastaa paikalliset työntekijät kahden päivän työpajaamme, keitä ovat osallistujat, mitkä heidän valmiutensa jne. Näihin pulmiin oli vain yksi tie: riittä- Liettuan koulutusryhmä. Edessä oikealla Pranas Benikas, seisomassa vasemmalla Aili Mehiläinen ja takana seisomassa koordinaattoriorganisaation Hannes Muller ja Gabriele Meymann-Christians välissään Inkeri Sava. vä paneutuminen koulutukseen hyvissä ajoin ennen matkaa Liettuan Siauliaihin ja sen lähistöllä olevaan koulutuspaikkaan Miego -klinikaan: UPS-ohjeiden mukainen koulutuksen ja sen taustateorian kirjoittaminen englanniksi ja venäjäksi, näin tuotetun tekstin lähettäminen liettualaisille yhteistyökumppaneille (Pranas Benikas ja Simona Litviniene) samoin kuin koko projektin kontakti/koordinointikumppanille Gabriele Meymann-Christiansille. Kirjoitimme myös kurssiin osallistuville ennakkotehtävän, jossa pyysimme heitä valmistautumaan työpajaamme valokuvin, omine kankaineen sekä ompeluvälineineen. Myös sähköpostiyhteys Pranaksen kanssa tarvittavasta laitteistosta, kuvansiirtopapereista yms. vei oman aikansa. Etukäteen tehdystä työstä huolimatta vielä Vilnaan lentomme aikana mieli oli täynnä kysymysmerkkejä ja epäröintiä mm. koulutettavien – Liettuassa asuvien venäjänkielisten seniorien – jaksamisesta; olihan heillä jo neljän muun maan (Liettua, Saksa, 8 Kreikka ja Italia) kahdeksan koulutuspäivää takanaan. Emmekä olleet aivan varmoja, miten liettualaiset kollegamme olivat heitä opastaneet mm. kirjoittamamme ennakkotehtävän ja työpajan esittelyn muodossa. Täydellistä yhteistyötä Ilomme oli sitäkin suurempi, kun havaitsimme, että paljon aikaa vaatinut etukäteistyö oli kannattanut! Pranas oli hoitanut kaiken erinomaisesti ja opastanut 12 osallistujaa työpajaamme täydellisesti juuri niin kuin olimme pyytäneet. Lisäksi hän toimi apunamme kuvien skannaamisessa, niiden käsittelyssä ja tulostamisessa niin, että työpajamme toisena päivänä kaikilla osallistujilla oli valmis tarinatyyny! Olimme ajatelleet etukäteen, että lyhyen koulutuksen aikana kullakin seniorilla olisi tyynyn keskustana vain yksin kuva. Mutta mitä tapahtuikaan! Pranaksen kuvankäsittelytaitojen ja vastuullisen yhteistyön ansiosta useimmilla oli tyynyn keskuskuvana useista kuvis- ta koostuva kokonainen elämäntarina. Simona oli ostanut jokaiselle myös toivomamme kokoisen tyynyn. Hämmästyttävä, paljon iloa tuottanut oli myös kurssilaisten keskinäinen yhteistyö ja luonteva toisten auttamisen asenne. Myös meidän – Ailin ja Inkerin – hyvin sujunut yhteistyö ja selkeä työnjako lienevät olleet tärkeä tekijä lopputuloksen onnistumisessa. Niinpä toisen päivän loppuarvioinnin tuloksena Gabriele hyväntahtoisen leikkisästi kertoi osallistujien kokemuksia kymmenen päivän koulutuskokonaisuudesta: meidän suomalaisten työpaja oli koko koulutuksen voittaja! Ja että konkreettinen tarinatyyny ja sen valmistaminen sopi erinomaisesti juuri koko koulutuksen viimeiseksi moduuliksi. mitään käsitystä siitä, minkä kaltaisia tyynyjä he joutuvat tekemään suomalaiskouluttajien johdolla. Ljuba esimerkiksi kertoi, että hän mietti ensin, että kyllä hän sen tekee, kun kerran on pakko. Hän ei olisi tarvinnut enää kotiinsa yhtäkään ylimääräistä tyynyä. Mutta kun hän näki tekemänsä tyynyn lopputuloksen, hän halasi sitä ja kertoi, ettei anna sitä kenellekään. Naiset – kyllä myös ainut miespuolinen osallistuja, Nikolai - olivat niin otettuja ja innoissaan, että tyynyjen valmistelua jatkettiin yömyöhään. Nukkumaan kuulemma oli menty vasta klo 2.00 aikoihin (vaikka kerroimme edellisenä iltana, että kyllä meillä on riittävästi aikaa seuraavanakin päivänä). Ryhmä teki työtä nimenomaan tiimityönä auttaen toisiaan. Tyynyt ja yksi seinävaate tehtiin myös poissa oleville osallistujille. Saimme naisilta suuret kiitokset toteuttamastamme työpajasta. Oli itsellämmekin hyvä mieli siitä, että teimme jotain merkityksellistä ja arvokasta. Osallistujien aatoksia työn jälkeen Osallistujien kanssa käydyistä keskusteluista tuli ilmi, ettei heillä ollut Kurssilaiset työn touhussa. UPS-PROJEKTI UPS – Kaveria ei jätetä – projekti on suunnattu ikääntyville maahanmuuttajille. Kymmenen päivän kurssin tavoitteena on valmentaa seniori-ikäisiä maahanmuuttajia toimimaan kulttuurisina linkkeinä uusille tulijoille. Projektikumppanit ovat Saksasta, Kreikasta, Liettuasta ja Italiasta. Jokainen kumppanimaa kiertää kouluttamassa oman osuutensa eri maissa. Saksan vastuulla on kulttuurien välinen vuoropuhelu, Liettuan tunteiden käsittely vuorovaikutuksessa, Italialla vuorovaikutteinen ryhmätyöskentely, Kreikalla projektin hallinta ja Inkerin kulttuuriseuralla elämäntarinallinen työskentely. Tule mukaan Suomessa koulutus järjestetään 26.3.-4.4.2012. Mukaan mahtuu 10 yli 45-vuotiasta maahanmuuttajaa. Koulutus pidetään yhteistyössä Riihimäen monikulttuuristen Marttojen kanssa Riihimäellä. Muualta tuleville on varattu yöpyminen Riihimäellä Scandic-hotellissa. Koulutus on osallistujille maksuton. Ruokailut ja pidemmältä tulleille myös majoituskulut maksetaan. UPS-kurssilaisilla on etusija myös Brysselin vierailulle. EU-projektin tavoitteenahan on laajentaa yhteiskunnallista tuntemusta, joten EU-parlamenttiin tutustuminen täydentää hyvin tavoitteita. Koulutukseen voi ilmoittautua jo nyt joko sähköpostitse [email protected] tai ottamalla yhteyttä Helena Miettiseen 045 132 9191. 9 Saksan Oerlinghausenissa järjestettiin Elämäntarinatyöpaja suomalaisen "moduulin" mukaan 20.–21.7.2011, vetäjinä Aune Kämäräinen ja Toivo Tupin. Osanottajat olivat pääasiassa venäjänsaksalaisia paluumuuttajia. Maria Röhring ei tehnytkään tyynyä vaan topin, jonka rinnuksessa hänen lapsenlapsensa pääsevät lähelle mummon sydäntä. (Kuva: Aune Kämäräinen). Tutustumismatka Euroopan parlamenttiin Brysseliin 5-8.3.2012 Inkerin kulttuuriseuran jäsenillä on mahdollisuus tutustua Europan parlamentin toimintaan 5.8.3.2012 europarlamentaarikko Satu Hassin kutsusta. Matkan viralliseen ohjelmaan kuuluu tutustuminen Euroopan parlamentin toimintaan ja Satu Hassin emännöimä illallinen. Mukaan mahtuu 15 henkilöä. EU-parlamentti korvaa matka- ja oleskelukulut könttäsummana, joka riittää edulliseen lentolippuun ja kolmeen yöpymiseen. Tiedot ryhmän jäsenistä tarvitaan Brysseliin jo syksyllä, joten matkasta kiinnostuneita pyydetään ilmoittautumaan mahdollisimman pian. Jos lähtijöitä on enemmän kuin mukaan mahtuu, etusija annetaan Suomessa järjestettävään UPS-projektin koulutukseen osallistuville ja loppupaikat arvotaan hakijoiden kesken. UPSprojektista kerrotaan tässä samassa lehdessä. Ilmoittautumiset 15.9.2011 mennessä sähköpostitse [email protected] tai puhelimitse toimistoon 09 -2733 225/Reino Tupin. Helena Miettinen TV1:n A-studio valpastui paluumuuttojonon sulkemisesta 1.7.2011 tekemällä jutun ”viimeisistä inkeriläisistä”. Kesäkuun jälkeen uusia Suomeen jonottajia ei enää oteta listoille. Jonoon ilmoittautuneet voivat kuitenkin viiden vuoden siirtymäajan kuluessa muuttaa Suomeen. Muuttolupa edellytti paluumuuttovalmennusta. Jonottajille järjestettiin suomen kielen kursseja ja kielikoe ennen muuttoluvan myöntämistä. Heinäkuussa päättyi myös paluumuuttovalmennus. Viimeiset suomen kielen kokeet järjestettiin Pietarissa touko-kesäkuun vaihteessa. Kuvausryhmä piipahti tervehtimässä viimeiseen suomen kielen kokeeseen osallistuneita paluumuuttokandidaatteja. Useimmat kokelaista varmaankin läpäisivät kokeen, mutta toimittajan tekemät kysymykset kertoivat muusta kuin suomen kielen hallinnasta. Yksinkertaisiin kysymyksiin ei osattu vastata suomeksi. Opettaja vakuutti kuitenkin kurssilaisten saavuttaman kielitaidon tason riittävän selviämään jokapäiväisessä elämässä, kuten pankissa ja kaupassa asioimisessa. Vaikea uskoa. Sen verran kepeä kurssitettujen kielitai10 Toimittaja Pasi Peiponen kulki Inkerinmaalla kantaen Eeva Litmasen isoisän äidinäidin Larin Parasken kuvaa. Parasken kotikylässä Miskunmäellä (alakuva) ei näkynyt ketään, jolta olisi pystynyt testaamaan Parasken tunnettuutta. Pietarilaisille hän oli outo suuruus, mutta - yllätys, yllätys - kaukana Parasksen synnyinseudulta Soikkoalaniemellä hänet tunnistettiin. to oli, ettei ilman jatkuvaa ylläpitoa paljoakaan ole jäljellä sitten, kun muuttolupa aikanaan tulee. Katsoja jäi kuitenkin pohtimaan kielikoulutuksen tehottomuutta ja testien matalaa rimaa. Dokumentti esitettiin 27.6.2011. Ohjelmassa mukana ollut Eeva Litmanen lupautui kertomaan suhteestaan Inkeriin ja erityisesti Larin Paraskeen. Eeva keräsi kieloja esiäitinsä haudalle. Vaikka Palkealan hautausmaa sijaitsee nykyisin keskellä ei mitään, hautaa ei ole unohdettu. Muoviseppeleen lisäksi paaden vierestä löytyi vierailijoiden tevehdyksiä. Koivuinen risti Palkealan hautausmaalla. Vuoden 2010 Asta-myrskyn jäljet näkyivät yhä Raudussa. Valtaosa nykyisistä inkeriläisistä on yksikielisiä venäjänkielisiä. Kaksikielisyydestä ei voi puhua. Tuskin koskaan he pystyvät ymmärtämään ja nauttimaan kulttuurisen esi-äitinsä Larin Parasken lyyrisestä runottelusta. Lempaalassa syntynyt ja Metsäpirttiin naitu Paraske oli suomen kielen käytön taituri ja hänestä tuli yksi suomalaisuuden vahvoista peruskivistä. Parasken runokieli on rikasta ja täynnä toisiaan värikkäämpiä kielikuvia. Hänen antinsa suomalaiselle kulttuurille ei ole himmennyt, vaikka laulajan kuolemasta on kulunut jo runsaat sata vuotta. Toimittaja Pasi Peiponen pyysi mukaan tutkimusmatkalleen henkilöitä, joiden juuret ovat Inkerissä. Joukkueeseen valikoituivat Helena Miettinen ja näyttelijä Eeva Litmanen, lempaalalaista sukua molemmat. Eeva Litmasen isoisän äidinäiti oli Larin Paraske. Lappeenrannassa evakkoperheeseen syntynyt Litmanen on tullut tutuksi monista elokuva- ja televisiorooleistaan. Hänet muistetaan Kotikadun karjalaisena Anjana ja taitavana komediennena televisiosarjoista Velipuolikuu ja Iltalypsy. Tärkeitä elämän suuntaan vaikuttaneita töitä ovat olleet eloku- Rautamuurahaisten sukua va Rakkaudella Maire (1999), josta Eeva sai Jussi-patsaan parhaasta naispääosasta sekä näytelmä Anu ja Mikko. - Mairessa näyttelin yläluokan rouvaa. Elokuvassa kaikki osui kohdalleen. Sain runsaasti palautetta. Sain Outi Nyytäjältä palautetta, että näyttelin hienosti yläluokan naista, joka oli minulle tosi mieleistä, koska minä olen itse niin kaukana yläluokasta kuin vain voin työläisten tyttärenä. Mutta yksinäisyyden surusta tiedän paljon... Anussa ja Mikossa taas sain yhtäkkiä puhua omaa murretta. Roolien ykköseksi kiipeää kuitenkin monologi Naisen 11. käsky. - Kiersin aivan uskomattomissa paikoissa ja esiinnyin erilaisille yleisöille. Se oli minun teatterikorkeakouluni. Monologi opetti keskittymään ja olemaan kriittinen itseä kohtaan. Eeva Litmasen tie näyttämölle onkin kulkenut työn kautta. Jo kaksitoistavuotiaana hän ilmoittautui avustajaksi Lappeenrannan Kaupunginteatteriin ja siellä syntyi rakkaus teatteria kohtaan. Eeva halusi näyttelijäksi. 11 Parasken muisto eli suvussa vahvana. Jo pikkutyttönä Litmanen kuuli tarinoita Parasken aineellisesti köyhästä, mutta henkisesti rikkaasta elämästä Pohjois-Inkerissä ja Karjalan Kannaksella. Eevan kummitäti Maria Litmanen oli Larin Parasken lapsenlapsi. - Maikki-täti puhui aina, että mummo oli antavainen. Aina piti jotain kätteen antaa. Kävin haastattelemassakin Maria, mutta heräsin liian myöhään. Hän asui lähellä, mutta dementoitui. Larin Paraske oli kuitenkin enemmänkin perheen sisäinen aarre kuin sosiaalisissa suhteissa esiteltävä käyntikortti. Eeva ei joutunut esittämään koulun kevätjuhlissa Parasken runoja. Ylipäätään lausuminen ei ole hänen juttunsa. - Ensimmäinen vahva tunnekokemus suhteestani Larin Paraskeen tuli lukiessani Punalippu-lehteä, jossa oli haastattelu Neuvostoliitossa asu- vasta isän sisarpuolesta. Ajattelin, että mitä tuo omii Larin Parasken. Onhan hän myös meidän sukulainen! Silloin jonkinlainen tietoisuuteni heräsi. Vasta varttuneemmalla iällä Eeva tarttui Parasken runoihin näyttelijänä. Päätettyään "palata juurilleen" hän valmisti tyttärensä Karoliinan kanssa legendaarisesta esiäidistään pienoisnäytelmän Larin Paraske rautamuurahaisten sukua. Näytelmän ohjasi Ritva Holmberg ja musiikista vastasi kanteleensoittaja Vilma Timonen. sä pitkin ja poikin. Toisena kuvauspäivänä kohteena oli Larin Parasken syntymäkylä Lempaalan Mäkienkylässä ja hauta Raudussa. Täsmällistä tietoa Larin Parasken syntymäkodin paikasta ei ole kenelläkään. Satunnainen kulkija ei välttämättä löydä koko Miskunmäkeä. ”Kun käki kukahtelluoo, niin syvän pakahtelluoo, syvän syttyy tulelle, pää paloll paukahtaa.” Aikaa kyläläisten haastatteluun ei ollut, mutta olisi ollut mielenkiintoista kuulla, mitä paikkakuntalaiset tietävät maineikkaasta asukkaastaan. Kylä ansaitsisi saada raittinsa varteen jonkinlaisen muistolaatan Larin Paraskesta ja paikan suomalaisista juurista. Viimeiset inkeriläiset dokumentin kuvausaikataulu oli kiihkeä. Inkerinmaata kuljettiin kolmessa päiväs- - Oli helppoa eläytyä Miskunmäen kylän raittimaiseman rauhaan ja tuntea olo kotoisaksi. Oli kaunista. Maisema oli vehmas, ja aurinko paistoi. Sireenit kukkivat ja koivut reunustavat kujia. Matka Rautuun Palkealan hautausmaalle koetteli luottamusta oppaan asiantuntemukseen. Tie kohti hautamuistomerkkiä oli kuoppainen tai pikemminkin monttuja täynnä. Metsässä näkyi vuoden takaisen Astamyrskyn jäljiltä kaatuneita puita ja autiossa metsässä jyräsivät tukkirekat. Mitään asutusta ei ollut jäljellä, hautausmaa oli jäänyt keskelle umpimetsää. Parasken hautamuistomerkki oli aivan tien sivussa. - Harmittelin, ettei meillä ollut kukkia. Polvistuin poimimaan kieloja. Yrittäessäni siivota hautapaaden edustaa löysin maasta pienen ristin ja muistolauseen muoviin käärittynä joidenkin kävijöiden muistoksi jättämiä. Ja silloin kukkuu käki! Lapsuuden kesät ja Karjalan sielu tulvivat mieleeni. Helena arveli ääneen, että sieltähän se Parasken sielu tuli lintuna tervehtimään. Paaden luona seistessäni tajusin, että olen käynyt siellä ennenkin. Liikutuin. Kaksi patsasta on Paraskelle pystytetty. Merkittävä ihminen! - Paraskea on ylistetty muistineroksi ja häneltä tallennettujen säkeiden määrää on hämmästelty. Eeva Litmanen suhtautuu esiäitiinsä pragmaattisemmin. Hän muistuttaa, että osa Parasken runojen valtavasta määrästä johtuu niiden keräystavasta. Paraskehan asui Neoviuksen luona Porvoossa useita vuosia, kun taas kansanrunoudenkerääjät poikkesivat yleensä runonlaulajien luokse keräysmatkoillaan ja kirjoittivat muistiin, mitä laulaja sillä hetkellä oudolle kulkijalle tohti laulaa. Larin Parasken syntymäkylä Lempaalan Mäkienkylässä on nykyisin pietarilaisten huvila-aluetta. Entisten inkeriläistalojen paikalle on noussut datsoja. Aleksi Krjukov on entisten mäkeinkyläläisten haastattelujen perusteella hahmotellut vanhan Miskunmäen talojen paikkoja. Miskunmäki ansaitsisi saada maineikkaan asukkaansa muistolaatan. 12 Lehmäkeksejä ja suhuässiä Viimeisten inkeriläisten etsiminen jatkui kolmantena kuvauspäivänä Länsi-Inkerissä Soikkolanniemellä Viistinän kylässä. - Keskellä ei mitään jäi mieleen hullerrusmullerrus. Kulttuuritalossa oli vastassa iloinen kälätys. Puhe oli hauskaa suomen kieltä suhuässien kera. Naiset tarjosivat meille teetä ja Soikulan laulu -kuoron naisilla nauru helskyi ja laulu raikui. Kuoro harjoittelee Soikkolanniemellä vanhassa kulttuuritalossa. Perinne näkyy esiintymisasuissa, nykyaika kommunikaatiovälineissä. lehmäkeksejä ennen kuin ryhtyivät pukeutumaan sini-puna-valkoisiin kansallispukuihinsa. Ihmisten välittömyys valloitti ja hämmästytti. Suomalaiset vieraat otettiin vastaan sydämellisen uteliaasti. - Uskomatonta, että se pieni mummo kylän kaupassa, kysyi meiltä selvällä suomen kielellä: ”Mistä olette kotoisin? Oletteko Haminasta? - En tunne inkeriläisten historiaa enkä ole mitenkään sisäistänyt inkeriläisten vainoja ja karkotuksia, vaikka olen tiennyt muiden vähemmistökansojen vaikeista olosuhteista Neuvostoliitossa. Enkä ole tuntenut pistosta, että minun pitäisi tehdä jotakin asian eteen. Ainoa kokemukseni oli, kun isämme sisar saapui paluumuuttajana Lappeenrantaan. Minulle jäi kuva, että hän vain halusi parempiin materiaalisiin oloihin ja sukulaisten luo. En tiennyt, että hänen oli lähdettävä. Mutta miksi, se jäi vähän epäselväksi, Eeva tunnustaa. - Matkan tärkein anti on, että haluan lukea ja tietää inkeriläisistä enemmän: On rikkaus kun tietää enemmän, vaikka ei tiedolla mitään tekisikään. Jos kotona ei saa tietoa, kiinnostus tulee usein liian myöhään. Ihmisille perinteet ovat kuitenkin tärkeitä. Teatterin tekijänä ajattelen, että Paraske-näytelmää ei enää tarvita. Sen sijaan hyvän dokumentin paikka olisi vielä olemassa. - Ja se muistolaatta. Parasken syntymäkylään. Kyllä me pystyttäisiin kasaaman rahat, Eeva uskoo. 13 Soikulan naisten iloisuus ja välittömyys puhutteli Eeva Litmasen karjalaista sielua. Yhteinen aaltopituus löytyi heti. Nauru yhdistää. Inkerikkokielen taitajia on jäljellä enää muutama sata. Kielen ja kulttuurin tulevaisuus on enemmän kuin uhanalainen. 7-vuotias Janika Harakan hennoilla hartioilla on osa inkeroisten tulevaisuutta. Janikalla on mahdollisuus nauttia kulttuurikylvyistä isoisän datsalla Soikkolanniemellä. Menneisyydestä kertoo oveen kiinnitetty juliste: Tule toveri, meille kolhoosiin. Toukokuussa 6.5. pidettiin Pietarissa uuden lähialueyhteistyöprojektin käynnistystapaaminen Inkerin liiton tiloissa. Kaksivuotisessa Suomen kielen ja kommunikaatiotaitojen kehittämisprojektissa ovat mukana Inkerin liitto, Kelton palvelutalo ja Maria-koti. Projekti on kolmikärkinen: Tavoitteena on kehittää suomen kieltä jo osaavien kirjallista kielitaitoa sekä opettaa suomen kielen alkeita Kelton ja Tervolan vanhusten palvelutaloissa sekä edistää myös suomenkielisten vanhusten käytännön kielitaitoa. Inkerin kulttuuriseurassa projektikoordinaattorina toimii Merja Nuora. Viestijöiden kouluttajina toimivat Pietarissa Wladimir Kokko ja Toivo Tupin. Vanhusten kielikylpyjen kouluttajina ovat Merja Nuora ja Marja Karhula. Kelton palvelutalon henkilökunnan kielikurssista vastaa Julia Gordina. Ensitapaamisen aikana keskusteltiin projektin päämääristä ja sovittiin aikataulut. Kelton palvelutalon henkilökunnan koulutus käynnistyi Maria Ivantsova Koulutusryhmää ja kouluttajia ensitapaamisessa. Vasemmalta Toivo Tupin, Olga Asikainen, Ludmila Plivinskjaja, Nina Nizova, Maria Keränen, Irnina Skholdina, Aune Kämäräinen, Merja Nuorja ja Helena Miettinen. jo keväällä ja Marian kirkon vanhusten kielikylvyt ja kielitunnit elokuun lopussa. Viestijöiden koulutus pyörähti käyntiin jo kesällä. Mukana on kahdeksan koulutettavaa. 15.6. koulutuksen teemana oli Journalistiikan perusteet ja Mikä on inkeriläisjuttu. Teemoista virisi innokas ja mielenkiintoinen keskustelu. 29.6. koulutuksen aiheena oli uutisjutun kirjoittaminen ja otsikko. Lisäksi koulutettavat saivat kesätehtäväksi itsenäisen jutun toimittamisen. Inkerin kulttuurikanavan lukijat saavatkin paikallisen reportterin selostuksen inkerikkojen kesäjuhlilta. kit” Pietarista, Komien kansankuoro ”Nevatas” , suomalainen ”Pieni polku” Sosnovyi Borista. Luutsaan oli saapunut vieraita jopa Virosta:Tarton inkerinsuomalainen yhtye ”Röntyskät”. Juhlissa esitettiin sekä tansseja ja lauluja sekä Zoja Konovalova esitetti inkeroisten arvoituksia. Hän ei ehtinyt kääntää niitä venäjäksi, kun paikalliset asukkaat jo huusivat oikeat vastaukset. Onneksi on vielä Soikkolassa inkeroiskielen taitajia. Juhlissa kaikilla oli hyvä mahdollisuus uppoutua paikalliseen kulttuuriin. Inkeroisten museossa on paljon perinteisiä esineitä. Opas Nikita Djachkov järjesti kiinnostuneille museokäyntejä ja vastasi kysymyksiin. Myynnissä oli myös kirjoja inkeroisista ja inkeroiskulttuurista. Paikalliset käsityöihmiset ja emännät tekivät parhaansa. Myynnissä oli kaikenlaisia käsitöitä: vöitä, kansallisnukkeja, savi- ja puutuotteita. Mahdollista oli maistella perinteisiä inkeroisten ruokia. Kalakeittoa ja savukalaa oli tietysti tarjolla. Ovathan inkerikot aina olleet taitavia kalastajia. Inkeroisten juhlat pidettiin Soikkolan Viistinän kylässä sunnuntaina 10. heinäkuuta. Juhlien tunnuslause on ”Säilytetään ja elvytetään”. Järjestäjät yrittivät parhaansa, juhlissa oli kaikenlaisia kansanperinne-esityksiä, käsitöitä, perinteisiä ruokia. Esitykseen osallistui useita itämerensuomalaisia yhtyeitä. Paikalliset inkeroiset ”Soikkulan laulut” ja ”Rybachka”, vatjalainen yhtye ”Linnud”, ”Korpi” ja ”Talonmer14 Inkerin luterilaisella kirkolla on juhlavuosi. Luterilaisuus tuli Venäjälle 1570-luvulla saksalaisten mukana. Inkerinmaalle luterilaisuus levisi Ruotsin vallan aikana, kun väkeä muutti sinne Suomesta. Ensimmäinen luterilainen seurakunta perustettiin vuonna 1611 Karjalan Kannakselle Lempaalaan. Kirkko oli tärkeä inkeriläisiä koossapitävä voima raskaina aikoina. Nyt Inkerin kirkolla on yli 80 seurakuntaa, joista osa toimii kaukana sisä-Venäjällä. Monenlaisia tilaisuuksia on juhlivalla kirkolla ollut pitkin vuotta. Juhlien sarjan aloitti 16.1.2011 Pietarin Pyhän Marian kirkossa pidetty juhlajumalanpalvelus. 1700-luvulta peräisin oleva Bolshaja Konjushnaja- katukin, jolla kirkko sijaitsee, on tänä vuonna kunnostettu. 11.6. oli Skuoritsassa musiikkijuhla, ja juhlia on järjestetty lisäksi monissa paikallisseurakunnissa. Jumalanpalvelus Moloskovitsan rauniokirkossa aloitti 30.7. pääjuhlan vieton. Moloskovitsan 1632 rakennettu kirkko on Inkerin vanhimpia. Kalkkikivestä rakennettua pyhäkköä kutsuttiin ”Valkeaksi kirkoksi”. Nyt se on katoton raunio. Iltapäivällä oli pääjuhla monine puheineen, musiikkiesityksineen ja tervehdyksineen Kupanitsan kirkon pihalla. Kirkon sisätiloissa oli Inkerin kirkon vaiheista kertova näyttely. Parisatahenkinen yleisö seurasi jumalanpalvelusta Moloskovitsassa sateenvarjojensa alta, sillä sinnikäs sade ropisi koko aamupäivän. Jumalanpalveluksen Moloskovitsan rauniokirkossa toimittivat 30.7.2011 piispa Aarre Kuukauppi ja pastorit Ivan Hutter ja Aleksei Uimanen. Hatsinan kirkkokuoro avusti. Aune Kämäräinen Inkerin kirkon 400-vuotisjuhlien kunniaksi Inkerin kulttuuriseura julkaisi postikortin, josta yhdessä Inkerin kirkon kanssa painettiin kookkaampi versio. Kortissa on kaikkien Inkerin kirkkojen kuvat. Kortteja saa Inkerin kulttuuriseurasta. Pieni postikortin kokoinen maksaa 1 € ´ja suurempi A5 -kokoinen kortti 2 €. Ilahduta ystävääsi. Sää suosi pitkää pääjuhlaa Kupanitsan kirkolla. Piispa Aarre Kuukaupillekin jäi tauolla aikaa pelata palloa lasten kanssa. 15 Inkerin kulttuuriseura teki 9.-12.6.2011 Kirkolta kirkolle kiertomatkan. Teema oli valittu Inkerin kirkon 400-juhlavuoden kunniaksi. Matkalla mukana oli parisenkymmentä Inkerin kiertäjää. Matkareitti kulki Valkeasaaressa sijaitsevan Levashovon hautausmaan kautta Tyrön kirkkoon. Toisena matkapäivänä kohteena olivat Tuutari, Venjoki, Kolppana ja Hatsina. Kolmas päivä juhlittiin Skuoritsan kirkossa ja paluumatkalla poikettiin Kelttoon, Toksovaan ja Lempaalaan. Matkaa muistelevat sanallisesti Mari Kiukas ja Anja Hänninen. Kuvamuistot ovat Marilta ja Marja Karhulalta. Anja Hänninen Ensinnäkin kiitokset Inkerin Kulttuuriseuralle mielenkiintoisesta ja antoisasta ”kirkolta kirkolle” matkasta Inkerinmaalle! Se oli ajankohdaltaankin sopiva, kun se liittyi Inkerin kirkon 400-vuotisjuhlavuoteen. Alekseij Krjukovin asiantunteva ja innostava opastus oli vertaansa vailla. Häntä oli ilo kuunnella ja hämmästellä sitä tietomäärää ja kylien tuntemusta, joka hänelle on kertynyt. Ensimmäinen päivä alkoi puhuttelevasti käynnillä Levasovon hautausmaalla, jossa vihreän aidan takana oli 45 000 ihmisen joukkohauta. Mikä määrä kärsimystä ja tuskaa oli aistittavissa tuolla alueella kulkiessa! Inkerin kansan kohtalo puhuttelee yhä uudelleen. Toisenlainen tunne oli puolestaan, kun samana iltana lähdimme kauniissa kesäillassa Tyrön kirkolta ja ajoimme Ropsun tietä, jossa inkeriläiskylissä tienvarret olivat täynnään kauniisti kukkivia sireenipensaita. Niitä olisi katsellut pidempäänkin. Muistiin jäi myös se, kun Aleksein johdolla etsimme jo hävinnyttä Punkkalan kylää heinäpellon keskeltä ja löysimme pellon reunasta kukkivat sireenit ja hävitettyjen talojen raunioita. Näkymä Tuutarin vanhan hautausmaan ja pappilan peruskivien päältä oli kuin unessa, jotain niin kaunista, että sanatkin hävisivät. Venjoen seurakunnasta olin kuullut paljon. Nyt sain nähdä ulkoapäin suuren ja mahtavan Venjoen kirkon, jossa nykyisin on Kasvitieteellinen tutkimuslaitos ja pääsy kirkkoon näin ollen mahdoton. Lauantaina Skuoritsan kirkossa pidetty konsertti oli upea ja puitteet puhuttelevat. Käydessäni siellä istumaan kirkon penkkiin ennen konsertin alkua viereeni tuli eräs inkeriläismummo. Ja tietysti siinä ruvettiin haastamaan ja kertomaan ketä ollaan ja mistä päin Suomea. Hämmästykseni oli suuri, kun vieressäni istuva inkeriläismummo oli Mari Jäppinen, joka kertoi olleensa sotavuosina 1941–42 Keravalla. Hänen isänsä oli ollut töissä Keravalla Paasikiven maatilalla. He olivat asuneet jossain punaisessa mökissä radan varressa. Niin on maailma pieni. Ensi kertaa pääsin käymään nyt Kolppanan kirkossa, jossa kirkkoherra Aleksander Soittu kertoi kirkosta ja seurakunnasta. Paljon olisi tehtävää tässä tehdasalueella olevassa isossa ja ränsistyneessä kirkossa. Vaikka seurakunta kokoontuukin Yläkuvassa rovasti Anja Hänninen ja ”Venjoen tyttö” Hertta Sirkiä jutustelemassa. Alakuvassa matkan mainio opas Aleksei Krjukov Tuutarin maisemissa. pienessä tilassa, entisessä sakastissa, niin silti jumalanpalveluksiin osallistuu sunnuntaisin vähintään 10 % jäsenistä - srk:n jäsenmäärän ollessa yli 300 jäsentä. Kiitos myös Toivo Tupinille opastuksesta ja ryhmän hoitamisesta. Saniaisten ja rehevän aluskasvillisuuden kanssa kilpailevat hautaristit kertovat muistoja Inkerin entisistä asukkaista. 16 yrön kirkon lattialla on kukista tehty Inkerin lippu ja kirkkosalin kulmassa on parin paikallisen mummon tilapäinen yösija. Olemme viisi tuntia myöhässä tai jotain sinnepäin, mutta sitä ei vastaanottajista huomaa. Uupuneet, vähän jo hermostuneet matkaajat otetaan ystävällisesti vastaan, nämäkin Suomesta tulleet. Kahvi ja tee virkistävät. Aikataulutus menettää lopullisesti merkityksensä, kun puoli kahdeltatoista odottaa vielä illallinen Kikkerissä. Matkalainen älä kiirehdi, kaikki merkittävä sinulla on jo matkassasi mukana. Kanankaali tuoksuu kuuman peltomaiseman yllä, syreenit tervehtivät vuosikymmenten takaa. Traktori pörisee. Pellolla on kuitenkin paljon kaikenlaista roinaa ja rakennusten kiviä. Kestänevätkö laitteet ja harrastuskaan kovin pitkään, ajattelee matkalainen lähes tahtomattaan. Kovin nuorilta ja kokemattomilta näyttävät viljelijät. Skuoritsan kirkko on aivan täynnä, laulu kiirii pitkin palkkeja ylös kattoon. Uusi puukehikko yhdistyy kauniisti vanhaan kivirakenteeseen. Kirkko pitää matkan parhaimman saarnan sanomatta sanaakaan. Paikalla on myös paljon nuoria. Sattuma vai johdatusko ohjaa Kolppanan kirkkoherran tiellemme Hatsinassa. Kolppanan vanha kirkko on nimittäin tehdasalueella ja sinne tarvitaan lupa. Tehdas rakennettiin hautausmaan päälle, mutta itse kirkkorakennus säilyi. Kuulemme miten seurakuntalaiset toimivat arjen parantamiseksi. Matkalaisen mieleen nousee kerettiläisiä ajatuksia, voisiko kirkko olla Inkerissä lähempänä tätä maallista elämää? Voisiko seurakuntien yhteyteen perustaa esimerkiksi kaikille avoimia maamiesseuroja? Jospa Inkerin 400-vuotinen luterilainen kirkko laittaisi hyvän kiertämään, ihan konkreettisesti ja Inkerinmaa voisi ruokkia Pietaria niin kuin vuosisata sitten. Mahdoton haaste voisi muuttua mahdolliseksi, kuin viisi leipää ja kaksi kalaa. Mari Kiukas Inkerin kulttuuriseuran Potuskanaiset olivat valmistaneet Inkerin kirkolle 400-vuotissyntymäpäivälahjaksi tekstiiliteoksen, jossa näkyvät kaikki Inkerin kirkot, joista valokuva on saatavilla. Teoksen ovat suunnitelleet ja toteuttaneet Marja Karhula, Jussi Haponen, Evgenia Dubinskaja, Merja Nuora ja Helena Miettinen. Kirkkopeitto luovutettiin Skuoritsan laulujuhlilla. Kuvassa Toivo Tupin, Marja Karhula, Jorma Kuortti ja peiton vastaanottanut piispa Aarre Kuukauppi. Keskellä Skuoritsan kirkon kaunismuotoiset tukipilarit ja oikealla ylellinen yksityiskohta Tyrön kirkosta. Kolppanan kirkko toimii pienessä kunnostetussa kulmauksessa enemmän kuin pientä pintaremonttia kaipaavassa kirkkorakennuksessa. Kuvat Marja Karhula ja Mari Kiukas. 17 Tuija Putro-Sandström Matkareitti kulki Tuutariin ja Aleksi Krjukov johdatteli myös Mooses Putron syntymäkylän paikalle. Matkalle osallistui Putron suvusta Mooseksen veljen Juuso Putron jälkeläisiä Reo Putro ja Tuija PutroSandström. Tuija mielestä matka oli hieno, hyvin suunniteltu. – Moni meistä pääsi ¨käymään isiensä maalla" sananmukaisesti. Minua ja Reo Putroa onnisti todella, sillä Aleksei Krjukov oli jo etukäteen käynyt katselemassa Mooses Putron syntymäkodin paikkoja ja hän osasi johdatella meidät Putrojen talon raunioiden lähelle. Paikalta löytyi noin 30 cm pituinen tosi ruosteinen naula, joka olisi pystynyt pitämään kiinni hirsiä, niin tukevaa tekoa se oli. Lisäksi paikalta löytyi pari vanhaa tiiliskiveä, joissa näkyi vanhat leimat, joiden perusteella voi määrittää valmistusajan. – En pysty kuvailemaan tunteitani, jotka koin Tuutarin mäellä. Mieleeni tuli oma isävainajani, joka olisi kerran halunnut päästä niille samoille paikoille. Ehkäpä hän ylhäältä seurasi mielenkiinnolla minun matkaani. Paljon oli nähtävää ja uutta kuultavaa inkeriläisistä. Enkä koskaan olisi voinut kuvitella millaisen jäljen isosetäni Mooses Putro on jättänyt jälkeensä. Harmi, että nämä kaikki "vanhat herrat" poistuivat luotamme liian aikaisin. Onneksi heidän taiteensa, musiikki ja maalaukset ovat jääneet meille jälkipolville. Aleksi Krjukov selittää Reo Putrolle ja Tuija Putro-Sandströmille Putrojen kotikylän historiaa. Reo sai matkamuistoksi isoisänsä syntymäkodin paikalta ruosteisen naulan ja vanhan tiilenpalasen. Keskikuva on Tuutarin entisen pappilan mäeltä. Kaikki kirkkorakennukset eivät ole säilyneet. Venjoen kirkolla toimii laboratorio. Hertta Sirkiä tunnisti lapsuutensa maisemia (alla oikealla). Jyrkkärinteisen rotkon pohjalla virtaa joki, jota kuva ei valitettavasti pysty tallentamaan. Hertta muistaa, miten kaalit lähtivät vierimään kärryistä alamäkeen, kun he olivat viemässä kolhoosin kaaleja. Rotkon nähdessään Hertta uskoi, ettei ole nähnyt unta, vaan muisto oli tosi. Kuvat Marja Karhula ja Mari Kiukas. 18 Aune Kämäräinen Karjalan Kannas ja Inkeri ovat ilmastollisesti monenlaiselle viljelylle suotuisia. Itse asiassa Inkeri melkein vastasi Pietarin elintarvikehuollosta ja maakunta oli alueen vilja-aitta. Inkeriläiset rahtasivat tuotteitaan Pietariin myytäväksi. Neuvostoaika köyhdytti maaseudun väestöä. Pakkokollektivisointi tappoi yritteliäisyyden ja vaivutti ihmiset apatian tilaan. Viljelytaitoja unohtui. Alkoholismi oli (ja on) yleistä. Neuvostoaikaankin inkeriläiset vaalivat omavaraisuutta. Kauppojen tarjontaan ei ollut luottamista. Niinpä esimerkiksi puutarhakasvien siemeniä kasvatettiin itse. Kauneuden kaipaus Inkerinmaan kylien yleiskuva on ensi näkemältä aika masentava. Epämääräistä rytykylää on Venäjän maaseutu muutenkin täynnä. Talot ovat vanhoja ja korjaamattomia, kallellaan sinne ja vinksallaan tuonne. Jätehuolto on sitä, että roskat heitetään minne sattuu; esim. Suomenlahden ja Laatokan kauniit hiekkarannat ovat täynnä törkykasoja. Väliin on työntynyt komeita venäläisten uusrikkaiden taloja, joita tavallisesti ympäröi jopa kolmen metrin korkuinen tiili- tai rauta-aita. Tai ne on eristetty muusta kylästä kulunvalvontalaittein, puomein ja portinvartijoin. Markkinatalouden rynniessä Venäjälle mainostauluineen, kioskeineen ja kasinoineen ovat kyläkuvat viimeistäänkin tuhoutuneet. Mutta jos kurkistaa vanhojen yksityistalojen pihoihin voi eteen avautua aivan toisenlainen todellisuus. Siellä näkyy ihmisissä edelleen elävä kaipaus kauniiseen ympäristöön. Siellä on reheviä puutarhoja ja hyvin hoidettuja kasvimaita. Monivuotisia kukkia on runsaasti, ja niitä tutkimalla voisi löytyä kiinnostavia, muualta hävinneitä perinnekasveja. Kasvihuone kuuluu kuvaan joka talossa - elämää ilman tomaatteja ja kurkkuja ei voi edes kuvitella. Pihoista näkee, että niitä on suun- niteltu huolella. Väri- ja lajirikkaus hämmästyttää. Harrastetaan luonnonkasveja ja jalostettuja lajeja rinnakkain. Kasvimaat ovat naisten hommaa. Tavallinen näky on hyvinkin iäkäs baabushka kyykyllään muokkaamassa, kitkemässä tai satoa korjaamassa. Nyt, kun Venäjällä eletään täysin rinnoin markkinataloudessa, on moni perinnelaji vaarassa tuhoutua. Puutarhaliikkeet ovat tulvillaan korein värikuvin varustettuja siemenpusseja, luultavasti niitä samoja Hollannista tuotuja, joita on meilläkin. Olisi viimeiset ajat ottaa talteen kasvien geneettinen perintö. Jättiputki on vallannut alaa Ei-toivottuja tulokaslajeja löytyy Inkeristä ja koko Venäjältäkin useita. Teiden varsilla rehottaa kurttulehtiruusuja. Meillä tavallisia lupiinipöheikköjä näkee harvoin. Kaukasian jättiputki on tomerasti vallannut alaa. Jopa kolmimetriset putkikasvustot herättävät huomiota teiden varsilla heti itärajan jälkeen. Tätä kasvia kerrotaan tuodun neuvostoaikaan karjan rehuksi. Kun kolhoosit purettiin, niitä villiintyi vapaasti joutomaille ja teiden varsille. Joskus kokonainen kesantopelto on niiden vallassa. Venäjällä en ole kuullut, että jättiputkia pidettäisiin ongelmana tai että niitä yritettäisiin hävittää. Ehkä maassa on muita tähdellisempiä ongelmia ratkaistavana. Ympäristöasioihin ei aika eikä energia tunnu riittävän. 19 Inkerin luonto on rikas ja runsaslajinen. Monet meillä harvinaiset lehto- ja niittykasvit ovat siellä yleisiä. Lehtoukonhattua tapaa rantojen kosteissa pöheiköissä joskus suurina kasvustoina. Mäkitervakko ja punaailakki värittävät kokonaisia niittyjä punaisiksi. Laidunnettavilla niityillä kasvaa paljon perinteisiä, ennen meilläkin tavallisia niittykukkia: päivänkakkaraa, kissan-, harakan-, kurjen- ja peurankelloa, maarianverijuurta, tummaa tulikukkaa, rohtorastia, neidonkieltä, ruiskaunokkia, ketoneilikkaa, huopaohdaketta ja lehtomaitikkaa. Lehtomaitikkaa kasvaa meillä vain harvoissa paikoissa Etelä-Karjalassa, Inkoossa ja Ahvenanmaalla. Tämä hauska kaksivärinen (keltainen ja violetti) kukka on saanut eri maissa mielikuvituksellisempia nimiä kuin meillä. Ruotsissa sitä kutsutaan isänmaallisesti nimillä Den svenska soldaten tai Den svenska flaggan. Venäjällä se on tuonut mieleen yhdessä viihtyvät tytön ja pojan: Ivan da Maria. Länsi-Inkerissä on paljon autioituneita taloja. Syynä on se, että nuoriso ja työikäinen väestö pakenee kaupunkeihin. Sitä paitsi ihmisiä askarruttaa kaksi isoa elinympäristöä koskevaa ajankohtaista kysymystä. Sosnovyj Borin ydinvoimala ja Ust.Lugan satama. Laukaansuun ja Soikkolanniemen välisen Laukaanlahden rantakaistaleelle rakennetaan parhaillaan Venäjän uutta Itämeren pääsatamaa. Sille on varattu 15 kilometriä ranta-aluetta. Rakennustyö ja sataman toiminta merkitsevät valtavaa mullistusta alueen asukkaille. Kylät ovat joutuneet eristyksiin meren rannikosta – ennen kalastus oli monelle tärkeä elinkeino. Uusia teitä rakennetaan, ja raskas liikenne jyrää kylien läpi. Kukaan ei halua korjata taloaan eikä rakentaa uutta, kun tulevaisuudessa paikka voidaan pakkolunastaa sataman tarpeisiin. Entiset marja- ja sienimaat on asvaltoitu hiili- ja öljysatamiksi tai autojen vapaavarastokentiksi. Kasviksia ja kukkia Perunamaa kuuluu asiaan joka talossa. Suurkaupungin läheisyys on tehnyt sen, että pientä kotieläintaloutta näkee enää harvoin. Perunan lisäksi keittiöpuutarhassa kuuluu olla sipulia, ruohosipulia, tilliä, persiljaa, salaattia ja pinaattia. Kaalia tai juurikkaita ei enää paljoa viljellä kotona, sillä niitä saa toreilta. Suomenlahden etelärannalla kasvaa luonnonvaraisena meillä harvinaista merikaalia, jota syödään lehtikaalin tapaan. Venäjällä on myynnissäkin säilöttyä, purkitettua merikaalia. Pihoissa on paljon monivuotisia kukkia ja jonkin verran kesäkukkia. Osa perennoista on tuttuja akileoja, särkyneitä sydämiä, palavia rakkauksia, ritarinkannuksia, malvoja (myös valkoista myskimalvaa), kultapalloja, ruskoliljoja, päivänliljoja ja iiriksiä. Inkerissä pidetään erityisen paljon pioneista, joita on melkein joka pihassa, myös upeita valkokukkaisia, joiden terälehtien tyvessä on häivähdys punaista. Sormustinkukasta näkee erikoisia värejä kuten kermankeltaisia ja puhtaan valkoisia. Kylissä huomaa, että jokin kasvi on kulkenut kädestä käteen siemeninä tai taimina, koska sitä on kaikkialla, esim. Itä-Inkerinmaalla iltahelokkia ja ukonkelloa. Vatjalaisalueen ”kansalliskukka” on maitohorsma. Sitä kasvatetaan joskus puutarhassakin perennojen joukossa, ja komea se onkin – tosin ihmettelen, miten tullaan toimeen sen luontaisen leviämisvimman kanssa. Koristepensaista herättävät huomiota jopa puumaiseksi kasvava sininen sireeni, juhannusruusu, valamonruusu ja kurttulehtiruusu. Lisäksi näin tienpientareilla vaaleanpunaista, pienikukkaista ja hirmuisen piikikästä ruusupensasta. Joskus talo melkein hukkuu villiviiniin. Marjapensaista useimmissa taloissa on musta- ja punaherukoita sekä koiranheisipuuta – Venäjällä sen marjat ovat arvostettuja, niistä tehdään jopa mehua ja hilloa, vaikka iso, kova siemen on vähän hankala. Omena-, luumu- ja kirsikkapuita näkee tienvarsilla myös villiintyneinä. Kesäkukista suosiossa ovat samettikukat, auringonkukat ja orvokit. Inkerinmaan kansalliskukka on keto-orvokki. Puutarhoissa sitä ei näe, mutta luonnossa se on yleinen. Venäjällä harrastetaan edelleen kasvilääkintää. Monissa kauppahalleissa on yrttipuoteja, joista saa ostaa kuivattuja lääkeyrttejä. Myyjät eivät aina osaa antaa neuvoja niiden käytössä. En tiedä, millainen Venäjän lainsäädäntö on yrttilääkintäasioissa, mutta varmasti väljempi kuin meillä. Kalmistoja, kirkkoja ja pyhiä lähteitä Venäjällä ei hautuumailla harrasteta paljoakaan istutettuja kukkia. Haudat ovat kyllä hyvin värikkäitä ja komeita, taotuilla rauta-aidoilla ympäröityjä ja muhkein muovikukin koristeltuja. Kivessä tai ristissä on usein vainajan kuva. Ortodoksiseen tapaan kuuluu haudoilla käynti tiettyinä pyhäpäivinä (esim. helluntaina) ja yhteinen ateria vainajien kanssa. Silloin mennään eväiden kanssa hautuumaalle ”piknikille” tuntikausiksi ja istuskellaan penkeillä haudan vierelle laitettujen pöytien äärellä eväitä nauttien. Hautuumaat näyttävät meidän silmissämme aika villiintyneiltä, lehtomaiset kalmistot ovat vuohenputken peitossa. Niitä pidetään ”jumalan maana”, johon ei ihmisen pidäkään koskea. Etenkin Länsi-Inkerissä on kumpumaisia metsäsaarekkeita, joita sanotaan ”Ruotsin kalmoiksi”. Mitään hautoja ei näy, mutta perimätiedon mukaan ne ovat Ruotsin vallan aikaisia sotilashautuumaita 1600-1700-luvulta. Ne voivat kätkeä suomalaistenkin sotilaiden luita. Sanotaanhan Porilaisten marssissa, miten suomalainen sotilas ”Puolan, Lützin, Leipzigin ja Narvan mailla vertaan vuoti...” Kirkkojen ja rukoushuoneiden ympäristöt on kaunistettu monenmoisin kukkaistutuksin. Luostarien kasvimaat ja kukkatarhat ovat kuuluisia kauneudestaan. Inkerissä ei nykyään ole toimivia luostareita. Erään kylän nimi Monastirki kuitenkin vihjaa, että siellä on joskus ollut luostari, ja paikalliset ihmiset näyttävät sen paikankin. Kirkkojen ympäristöissä näkee monenlaisia perennoja kuten tiikeri- ja varjoliljoja. Kattilan kirkon vieressä työntyi ruusunpunaisen myrkkyliljan (”alaston impi”) lehdettömiä kukkavanoja maasta, vaikka oli jo lokakuu. Venäläiseen tapaan kunnioitetaan hartaasti erilaisia pyhiä paikkoja. Sellainen on esimerkiksi Pihlaalan pyhä lähde, jonka jääkylmä, ehtymätön vesi kumpuaa savisten maakerrosten välistä. Lähteen on legendan mukaan avannut enkeli, jonka jalanjäljetkin ovat vielä nähtävissä kalliolla. Lähteen viereen on rakennettu tsasouna ja allas, johon voi pulahtaa kylmään, sairauksia parantavaan (kuten uskotaan) veteen. Paikka on koristettu kukkaistutuksin, ja läheisessä katoksessa sopii levähtää ja nauttia eväitä. Martta Olavi ruokkii maatiaiskanojaan Sutelan kylässä, joka on LänsiInkerissä Laukaanjoen varressa lähellä Viron rajaa. 20 Teksti Mooses Putron jalanjäljllä –konsertti keräsi 24.7. Taipalsaaren kirkkoon runsaslukuisen yleisön kuuntelemaan Arvo Survon ja Raita Karpon laulua sekä Timo Koskisen taiturimaista pianonsoittoa. Inkerin kulttuuriseura järjesti yhteistyössä Taipalsaaren seurakunnan kanssa tukikonsertin Mooses Putron kotimuseon kunnostamiseksi. Inkerin kulttuuriseurahan sai Taipalsaaren Karhunpäässä sijaitsevan Putronniemen viime syksynä testamenttilahjoituksena Mooseksen pojantyttäreltä Hilkka Putrolta. 1800-luvulla rakennettu ja 1900-luvun alkupuolella laajennettu huvila oli paikoitellen päässyt rappeutumaan ja kaipaa kunnostusta. Työtä on tehty sekä talkoilla että ammattimiesten voimin. Heinäkuun loppuun mennessä iso osa päärakennusta ja aitta on jo saanut uuden punamultapinnan. Myös sisätöitä on tehty: uusi puuliesi on asennettu, kuisti ja porstua korjattu. Mutta paljon tehtävää on myös jäljellä, jotta rakennukset pystyvät myös ulkoisesti palvelemaan testamentissa määrättyä tehtäväänsä: Mooses Putron elämäntyön tunnetuksi tekemistä ja inkeriläisen kulttuurin tunnetuksi tekemistä. Konsertissa esiintyi kolme karismaattista ja varsin erityyppistä taiteilijaa. Myös pastori Arvo Survosta voi puhua taiteilijana, vaikka hän itse vähätteleekin tätä rooliaan. Miksi muuksi voisi kutsua ihmistä, joka säveltää, sanoittaa ja tulkitsee musiikkia väkevästi laulaen ja soittaen? Mooses Putron jalanjäljillä konsertissa Survo soitti konserttikannelta ja lauloi ihmisten sydämiin myös kitaralla säestäen. Taipalsaaren kanttori Timo Koskinen on työssään kaksoisroolissa. Koskinen toimii myös SibeliusAkatemiassa säestyksen lehtorina. Hänelle on karttunut menestystä myös soolopianistina: toinen palkinto Maj Lind –pianokilpailussa vuonna 1998. Taiturimainen ote kuului soitossa. Heimo Kasken Yö meren rannalla sai ihon väreilemään. Helena Miettinen, kuvat Toivo Tupin Timo Koskinen, Raita Karpo ja Arvo Survo tarjosivat Taipalsaaren kirkossa lämpöisen ja tunteita liikuttaneen konsertin. Tunnekanavat olivat avoimia Raita Karpon astuessa lavalle. Taipalsaarella syntynyt Raita oli otettu saadessaan laulaa kotikirkossaan. Ohjelmistoonsa Raita oli valinnut inkeriläisen Mika Piiparisen lauluja. Piiparisen syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta, minkä kunniaksi Raita julkaisi levyn Hiljaa. Moni konsertin laulu onkin kuultavissa myös levyltä. Raita Karpon ohjelmisto koostui inkeriläissäveltäjä Mika Piiparisen lauluista ja inkeriläisistä kansansävelistä. Raitan helisevän kirkas ääni ja herkkä tulkinta kostutti kuulijoiden silmänurkat. Konserttikahveilla ylimääräisenä esitetty Laps olen köyhän kauniin Karjalan, palkitsi kuulijoiden odotukset. 21 Musiikki palaa Putroniemeen. Konsertin jälkeen esiintyjät piipahtivat Putronniemessä. Arvo ja Krista Survo innostuivat laulamaan omia sävellyksiä ja inkeriläisiä kansanlauluja. Teksti ja kuvat Leena Eerola Saimaan rannalla Taipalsaaren Karhunpäässä on Inkerin kulttuuriseura avannut kulttuurikeskuksen, joka keskittyy inkeriläisen ja karjalaisen kulttuurin ja perinteiden ylläpitoon. Samalla se vaalii huvilan omistajan Mooses Putron kulttuuriperintöä, jossa yhdistyvät Inkerin, Suomen ja Pietarin kulttuurien rikkaus. Tuutarin kylän lahjakas veljessarja Mooses Putro syntyi 30.10.1848 Inkerinmaalla Tuutarin kylässä Matti ja Maria (os. Kaipainen) Putron talonpoikaisperheeseen, johon kuului viisi poikaa. – Lapset olivat kaikki monipuolisesti lahjakkaita. Veljesten jälkipolvista löytyy muusikkoja, runoilijoita ja taidemaalareita, kertoo Mooseksen veljen Juuson pojantytär Tuija Putro-Sandström. Putro aloitti opiskelun Kolppanan suomalaisessa seminaarissa, jatkoi opiskeluaan Liivinmaalla, Jyväskylän seminaarissa ja Pietarin keisarillisessa konservatoriossa, jossa sai ohjausta myös sävellyksessä. Kolppanan seminaarin musiikin opettajana Putro toimi vuosina 1873 - 1919. Samaan aikaan hän toimi urkurina ja kanttorina luterilaisessa Pietarin Pyhän Marian suomenkielisessä seurakunnassa kuolemaansa asti vuonna 1919. Yhden nait ja viisi sait Putro avioitui Nanna Juvosen kanssa vuonna 1879. ”Yhden nait ja viisi sait”, sanottiin Moosekselle, sillä vaimon 4 sisarta olivat kaikki toisilleen hyvin läheisiä. Sisarukset olivat taitavia käsityöihmisiä, joiden taidonnäytteitä on esillä Putronniemessä.. Sulo-pojalla oli kolme tytärtä, jotka viimeksi viettivät kesiä Putronniemessä. Heistä Hilkka testamenttasi Putronniemen Inkerin kulttuuriseuralle vuonna 2010. Helena Miettinen ja Tuija Putro-Sandström tulevaisuuden suunnitelmissa Putronniemen portailla. Salia vartioivat talon entiset asukkaat: Nanna Putro, Hilja Putro tyttärineen sekä Mooses Putro oikealla. Huvila virittää muistelemaan. Mahdollista on järjestää siellä tulevaisuudessa muistelutyöpajoja. Malliksi Helena Miettinen esittelee Putro-näyttelyn muistopeittoa. Kodissa oltiin tarkkoja hyvistä tavoista ja pukeutumisesta. Perheessä oli aina palvelija ja perheenjäsenet pukeutuivat kauniisti myös Putronniemessä. Huvila oli kalustettu tyylikkäillä huonekaluilla ja tekstiileillä. Siellä oli flyygeli, joka oli ahkerassa käytössä. Putron kerrotaan kulkeneen pitkin hiekkarantoja kesäiltaisin soittaen viulua ja matkien lintujen ääniä. Musiikkielämän monitoimimies Putro oli merkittävä kulttuurivaikuttaja Pietarin suomalaisessa yhteisössä. Hän johti perustamaansa Pietarin Suomalaista lauluseuraa, jonka vuonna 1901 Gramophone Companylle tekemät levytykset ovat ensimmäisiä suomalaisia äänitteitä. 22 Putro oli Inkerin laulujuhlien alulle panija. Pietariin hän perusti alustavan Kazanskin kolmiluokkaisen koulun Kazanskin kadulle samaan taloon, jossa hänen perheensä asui. Hän oli myös Sanomalehti Inkerin toimittaja. Putro oli kysytty ja suosittu kanttori, mitä kuvaa seuraava tapaus. Toivo Kuula sävelsi häämarssinsa tulevan vaimonsa Alman sisaren Emmin ja Yrjö Putkisen häihin. Häämarssi esitettiin ensimmäisen kerran Pyhän Marian kirkossa 6.5.1908. Sitä ei soittanut Kuula, vaan Mooses Putro. Kuula seisoi parvekkeella ja katsoi sieltä tiukasti alas kirkkosaliin. Hääjuhlat vietettiin Terehovin palatsin peilisalissa ja talvipuutarhassa. Palatsi sijaitsi Obvodno- va-kanavan ja Bronnitskoi-kadun kulmassa nykyisen Teknoligitseski- metroaseman lähellä. Sinne morsiuspari saapui troikan vetämillä avovaunuilla. Juhlat jatkuivat iloisesti ja loppuillasta morsiamen vanhemmat hopeaseppä Pekka Silventoinen ja vaimonsa Hanna vaivihkaa poistuivat, mutta kellon lyödessä kaksitoista ja päivän vaihtuessa seuraavaksi päiväksi Pekka ja Hanna ilmestyivät saliin kisällien kantamissa kultatuoleissa. Oli alkanut heidän hopeahääpäivänsä. Putron kvartetti lauloi serenadin. Hää- ja hopeahääjuhla jatkui pitkälle aamun tunteihin. Pian keskiyön jälkeen morsiuspari ja hopeahääpari poistuivat ja juhlaväen pyynnöstä Toivo Kuula soitti flyygelillä häämarssinsa hyvän yön toivotuksena hiljaa ja tunteikkaasti. Alma istahti Toivon viereen ja täydensi diskanttiakordeilla tämän soittoa. Näin kertoo Pentti Siltanen kirjassaan. Putron sävellystuotantoon ovat kuuluneet monet yksinlaulut ja kantaatit kuorolle, mutta ne eivät ole tunnettuja suurelle yleisölle. Tunnetuin lienee Rukous (Tule kanssani Herra Jeesus) Hilja Haahden sanoihin. Pietarin Pyhän Marian kirkon messumusiikki on hänen käsialaansa. Hän on säveltänyt myös Inkerin kansallishymnin Nouse Inkeri. Putro on julkaissut Vanhaa ja uutta suomalaisen laulun harrastajille –sävelmistön ja kuusi kuorolauluvihkoa Inkerin laulujuhlia varten. Sävellyksiä ei ole tiettävästi missään luetteloitu. Tässä olisi musiikin tutkijoille mielenkiintoinen tehtävä suoritettavana. Vallankumouksen jälkeisinä sekavina aikoina Putro toimi edelleen kanttorina Pietarissa. Hän oli 24.11.1919 työtehtävässään hautajaisissa ja katosi sillä matkalla jäljettömiin. Epäillään, että hänet ryöstettiin upean susiturkkinsa takia ja tässä hän menetti henkensä. Putronniemen kulttuuritarjonta – Putronniemessä on tarkoitus antaa taiteilijoille työpajoja, elvyttää itkuvirsiperinnettä ja työstää elämänta- MOOSES PUTRON SÄVELLYKSET TULEE LUETTELOIDA Ovet olivat auki Putroniemeen. Musiikkitervehdyksen vieraille toi komeaääninen Arvo Survo. Vieressä Putronniemen naapuri ja oikea käsi Väinö Rinne. rinoita vanhojen valokuvien avulla, kertoo Inkerin kulttuuriseuran toiminnanjohtaja Helena Miettinen. Vanhat valokuvat painetaan kankaalle ja näin saadut valokuvatilkut kootaan muistopeitteeksi tai tyynynpäällisiksi eli potuskoiksi. –Työpajoissa omien kokemusten jakaminen valokuvien avulla on terapeuttista ja voimauttavaa, toteaa Miettinen. Putronniemen toiminta muotoutuu ja laajenee. –Tervetuloa käymään! Haluamme tarjota Putronniemessä mahdollisimman monelle iloisia elämyksiä, toivottaa toiminnanjohtaja Miettinen. Tarkempia tietoja: T. J. Leini Mooses Putro, Nouse Inkeri –hymnin säveltäjä. Inkeriläisten viesti 2/62, http://www.inkeri. com/Virtuaali/putro.html. Putronniemi –kappale Inkerin kulttuurihistoriaa Taipalsaarella. Inkerin kulttuuriseura 2011. Tilaus [email protected] Siltanen, Pentti: Hopeaa ja säveliä, Pietarinsuomalaisen perheen kronikka, Otava 1999. Todistuksena toivosta, Pietarin suomalainen Pyhän Marian kirkko, Kirkon ulkomaanavun julkaisuja 2005. 23 Mooses Putro (1848–1919) toimi kuolemaansa asti luterilaisen Pietarin Pyhän Marian kirkon kanttorina ja urkurina. Hän oli myös säveltäjä, toimittaja ja kulttuurin monitoimimies. Kun hänen perheensä kesänviettopaikka Putronniemi Taipalsaaren Karhunpäässä on saatu Inkerin kulttuuriseuran hallintaan, tiedetään Putron ja perheen vaiheista jonkin verran, mutta sävellyksistä ei juuri lainkaan. Putron merkitys Pietarin vuosisadan vaihteen suomalaisen yhteisön musiikkimiehenä ja kulttuurivaikuttajana on ollut merkittävä. Putro johti Pietarissa suomalaista lauluseuraa, jonka vuonna 1901 Gramophone Companylle tekemät levytykset ovat ensimmäisiä suomalaisia äänitteitä. Putro on säveltänyt mm. nykyisinkin käytössä olevan kauniin Pietarin Pyhän Marian kirkon liturgian. Hän on säveltänyt Inkerin kansallishymnin Nouse Inkeri ja rakastetun virren Tule kanssani Herra Jeesus Hilja Haahden sanoihin. Sitä esitetään usein mieskuorosovituksena. Näiden lisäksi Suomen äänitearkistosta internetissä löytyi vielä yksi Putron sävellys ”Aalloilla”. En kuitenkaan tunne sitä. Putron jalanjäljillä -konsertissa Taipalsaaren kirkossa 24.7. kuultiin vain yksi hänen laulunsa. Putron sävellyksiä ei siis tunneta eikä sävellysten määrää tiedetä. Ovatko ne enimmäkseen kuoro- ja yksinlauluja vai myös instrumenttiteoksia? Onko teokset arkistoitu yhteen paikkaan? Nyt olisi aika koota Putron sävellykset ja julkaista niitä rikastuttamaan musiikkitarjontaamme. Voisiko tämän tehtävän ottaa hoitaakseen jonkun yliopiston musiikkitieteen laitos tai muusikkoja valmistava oppilaitos? Sävellysten kokoaminen on kulttuuriteko ja teokset ovat myös osa suomalaisen musiikin historiaa. Leena Eerola Maanantaina 25.7. Putronniemessä vietettiin avoimien ovien päivää. Vieraiden määrä yllätti järjestäjät täysin. Rohkeimmat olivat odottaneet kymmenkuntaa kävijää, kun Putronniemeen tutustujien määrä oli 5-6-kertainen: naapureita, kyläläisiä ja paikkakuntalaisia, jotka kyselivät ja kuuntelivat Inkerin ja Mooses Putron historiasta. Monella vieraalla oli muistoja Putronniemestä vuosien ja vuosikymmenien takaa. 91-vuotias Katri Talste muistaa Putron perheen keväisen muuttomatkan erikoisuudet. Putronniemeen tultiin veneellä kaikkien varustusten kanssa. Ihmisten lisäksi tuli myös lehmä. Yhteen veneeseen lehmä ei mahtunut, vaan mansikki seisoi sorkat harallaan jalat eri veneissä. Putronniemeen piipahti myös kaksi ”vanhan rouvan” eli Hilja Putron seuraneitiä Kaisu Lange ja Hilkka Mäkinen, joille tutut paikat virittivät muistoja ensimmäisestä työpaikastaan. Seuraneidin tehtäväkirjo oli laaja: verhojen ompelusta onkiretkiin. ”Kesäpimun” ja vanhanrouvan lisäksi kalaretkelle osallistui myös Hilkka Putron Uffekoira, topakka airedalenterrieri. Vanhan rouvan paikka veneessä oli kokassa ja Uffe kökötti keskiistuimella. Hiljan tapana oli usuttaa Uffea laulamaan ja koira totteli. Eikä Uffe huonosti laulanut. Hilkka Mäkinen joutui Putronniemessä tottelemaan nimeä ”Lempi”. Talossa voinut olla kahta Hilkkaa. Lempi hoiteli Putrojen taloutta useamman kesän. Matti Rinne puolestaan muistelee, miten hän lapsena oli saanut soittaa Putron flyygeliä kalantuontimatkoilla. Moni muukin kertoi, miten he olivat tuoneet Putroille marjoja, omenia ja perunoita. Orvo Vitikainen puolestaan löysi rantapöheiköstä huonossa hapessa olevan piilipuun, jonka Mooses Putro on aikanaan tuonut Pietarista. Symbolista on, että pelkästä kuoresta versoo mahtava kasvu. Paikkakuntalaisten toive on, että Putronniemen ovet aukeavat myös tulevaisuudessa. Seuraavan kerran näin tapahtuu elokuun 27. päivänä, jolloin Putronniemessä vietetään perinnepäivää. Aktiviteetteja suunnitellaan myös tulevaksi kesäksi. Mitä ne ovat, se selviää syksyn myötä. Putronniemen kesäpimut: Kaisu Lange ja Hilkka Mäkinen muistelivat mukavia. Länsi-Saimaa lehden toimittaja Saija Räty jututtaa Tuija Putro-Sandströmiä. Putronniemeä on kunnostettu pitkin kesää. Irja Terävä viimeistelee vanhaa pöytää. Aitan maalaus on viittä vaille valmis. Maalarimestarina Toivo Tupin. Kuva Leena Eerola. Sää suosi remonttiporukkaa. Lounas maistui upeassa luonnossa. Vasemmalta Marja Karhula, Elma Puidet, Arvo Korkkinen ja Irja Terävä. Avoimet ovet ja pihakirppis vetivät väkeä. Konsertin jälkeen Raita Karpo piipahti Putronniemessä. Juttukaverina kunnostetulla kuistilla Toivo Tupin. 24 Vanha piilipuu työntää uuta versoa.
© Copyright 2024