Erkki Vitikainen - Vehkalahden Veikot
9.3.2011 14:33:00 Vehkalahden Veikot satavuotias Muistikuvia seuran alkutaipaleelta – Erkki Vitikainen Vehkalahden Veikot, Suomen ensimmäinen pitäjäseura täyttää tänä vuonna sata vuotta. Kun lienen ainoa ennen talvisotaa seuran johdossa, keskushallinnossa (hallituksessa), mukana ollut veikkolainen, kerron seuraavassa tämän suurseuran alkuvuosikymmenistä. Vaikka olen kirjoittanut yli 30 historiikkia, tämä ei ole asiakirjoihin perustuva historiikki, vaan 88-vuotiaan vaarin muistelo. Nestori Puhakan kirjoittamassa Veikkojen 50vuotishistoriikissa kerrotaan kuinka Vehkalahden kylissä toimi 1900-luvun alussa jo 15 kyläseuraa, joissa harrastettiin hiihtoa (tasamaalla) ja voimistelua. Muutamat niistä, mm. Reitkallin Vihuri ja Onkamaan Toverit voittivat hiihdossa piirin mestaruuksiakin. Pitäjän seurojen välisiä kiertopalkintohiihtoja alettiin järjestää jo vuonna 1908. Kyläseurat eivät kuitenkaan pienen materiaalinsa vuoksi pärjänneet ajan mittaan hiihdossa eivätkä kesäisin rata- ja kenttäurheilussa kaupunki- ja tehdasseuroille. Ajatus voimien yhdistämisestä alkoi itää. Puhakan mukaan kyläseurojen yhtymisen saattoi julkisuuteen kotkalainen voimistelunopettaja Eino H a v a s, myöhemmin Kotkan poliisimestari ja tunnettu urheilujohtaja. Brandstaka – Tulikouran knaappisuku käytännön toteuttajana Husulalaiseen Brandstakan, jonka yksi haara oli suomentanut nimensä Tulikouraksi, sukuun kuulunut lakitieteen ylioppilas Albert T u l i k o u r a kutsui Vehkalahden kyläseurojen edustajat neuvottelemaan kyläseurojen yhdistymisestä Haminan Raittiustaloon 26.3.1911. Tätä päivämäärää on pidetty Veikkojen perustamispäivänä, vaikka seura perustettiin virallisesti vasta 18.6.1911 em. Raittiustalossa. Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ville Tulikoura. Tunsin hänet hyvin. En tarkkaan tiedä, mitä Tulikoura teki muulloin päätyönään, mutta kieltolain voimassa oloaikana hän toimi ylimääräisenä poliisikonstaapelina Vehkalahden nimismiespiirissä. Kesällä 1941 olimme Tulikouran kanssa ryhmänjohtajia samassa is. joukkueessa Metsäkylässä. Ville Tulikouran veljistä kaksi, Juho Tulikoura ja Aleks Koskenheimo (Aleksanteri Brandstaka) toimivat aikanaan kansanedustajina. Albert Tulikoura oli Juho Tulikouran poika. Hän toimi valmistuttuaan asianajajana Helsingissä. Juho Tulikouran kahdeksas lapsi Toimi oli Suomen mestari ja vuoden 1928 olympialaisten pistemies kolmiloikassa. Hovioikeudenneuvos Toimi Tulikoura oli myös urheilujohtaja, mm. Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Hänen poikansa Ilkka on maamme tunnetuimpia urheilukirurgeja. Samaan knaappisukuun kuulunut Vilho Heikkilä on suunnitellut Veikkojen lipun, joka vihittiin seuran 50vuotisjuhlassa vuonna 1951. Vuosina 1934-1935 hän toimi Veikkojen varapuheenjohtajana. Vehkalahtelaisten Amerikan, Elimäen, pitäjäseuran, Vauhdin, lippu on myös Heikkilän suunnittelema. Veikot on koko pitäjän seura Suomen ensimmäinen pitäjäseura otti nimekseen Veikot, joka oli ollut 1900-luvun alussa toimineen Salmenkylän kyläseuran nimi. Satavuotias Veikot on ollut todella koko pitäjän seura, sillä kahta kyläseuraa lukuun ottamatta kaikki kyläseurat ovat jossakin vaiheessa kuuluneet Veikkoihin. Nämä kaksi seuraa olivat Vehkalahden Pyrkivien Kisa-Veikot osasto, mikä toimi Ty Liiton alueella, ja Vehkalahden Nousu Salmenkylästä. Tätä kirjoitettaessa entisellä Vehkalahden kunnan alueella toimii Veikkojen lisäksi kuusi muuta urheiluseuraa, joista viisi on ollut aikoinaan Veikkojen piirejä (osastoja). Olen ollut kahden pitäjäseuran, Vehkalahden Veikot ja Elimäen Vauhti, sekä kahden suuren kaupunkiseuran, Kouvolan Hiihtoseuran ja Kouvolan Rastin, johtopaikoilla. 2 Pitäjäseuran asioiden hoidossa täytyy ottaa huomioon toimintasektorin erilaisuus. Kyläosastojen johdossa on silloin tällöin henkilöitä, jotka katsovat, että heidän osastoaan (kylää) sorretaan. Tällaista alueellista eriarvoisuustunnetta ei taajamaseuroissa ole, mutta kaupunkien yleisseuroissa syntyy helposti kitkaa eri urheilulajien harrastajien yhteistoiminnassa. Siksi on syntynyt lukuisia yhden urheilumuodon seuroja, esimerkkeinä kaksi edellä mainitsemaani kouvolalaisseuraa. Olen monta kertaa ajatellut, kuinka Tampereen Pyrintö, jonka ohjelmassa on kymmeniä urheilulajeja, pysyy huipulla melkein lajissa kuin lajissa. Parin kymmenen vuoden kokemuksesta tiedän, että paras lääke pitäjäseuran koossa pitämiseen on, kun valitaan seuran hallitukseen kyläosaston (nykyisin oikeudellisesti itsenäisen seuran) edustajaksi pahin pääseuran arvostelija. Nurkkakuntaisuus häviää, kun pääsee toteamaan, miten koko seuran etu ei ole joissakin asioissa sama kuin kotikylän etu. Edellä oleva kyläkiista lienee nykyisin menneen talven lumia, koska monen kyläosaston toiminta on hiipunut siestavaiheeseen. Yleisseurojen lajikiistat lienevät nykyisinkin jonkin verran tapetilla. Vuonna 1912 oltiin jo täydessä vauhdissa Hiihtokilpailut olivat Veikkojen perustamisaikoina siirtymässä meren ja järvien jäiltä eli tasamaalta maastoon. Virolahtelaiset Niskat ja Tasa sekä Kuorsalon Saarenpoikien Mäkelät olivat hallinneet tasamaahiihtoja. Kun siirryttiin tasamaahiihdoista murtomaahiihtoon, sisämaakylien hiihtäjätkin alkoivat menestyä. Jo seuran perustamisvuonna Veikot lähetti kilpailijoita SVUL:n Kymenlaakson piirin voimistelu- ja urheilukilpailuihin Kouvolaan. Kolme veikkolaista oli kolmiottelussa kymmenen parhaan joukossa sekä seura sijoittui toiseksi voimistelun ja urheilun yhteistuloksissa. SVUL:n Kymenlaakson piirin vuoden 1912 hiihtomestaruuskilpailut olivat Summassa 25.2.1912. Kun seura sai lähettää kilpailuihin vain kymmenen hiihtäjää, Ihamaalla ja Summassa pidettiin karsintahiihdot. Veikot voitti 3 seurojen välisen kiertopalkinnon. Kymmenen miehen keskiaika 10 km:llä oli 40.39,3. Kilpailupäivän iltana Summan työväentalossa pidetyssä piirin kokouksessa Haminan VPK:n voimisteluseura ehdotti, ettei kiertopalkintoa annettaisi seurayhtymä Veikoille. Veikot sai pitää voittonsa yhden äänen enemmistöllä. Äänen antoi silloin vielä itsenäinen Summan Kisa-Toverit. Samana vuonna Veikot sai ensimmäisen Suomen mestaruuden sivattilaisen Tilda Nurmelan (oikea sukunimi Lonka) voittaessa naisten 5 km:n hiihdon. Kun useissa Vehkalahden kylissä oli paljon saman sukunimen omaavia, henkilöitä puhuteltiin erotukseksi muista tilan (talon) nimillä. Vuonna 1913 Veikkojen sekä mies että naisjoukkueet voittivat piirin mestaruuden. Veikkojen Tilda Sakki oli SM- hiihdoissa toinen ja Tilda Nurmela kolmas. Samana talvena Veikkojen joukkue Evert Mäkelä, Einari Klemola, Jalmari Seppälä ja Topi Koski voitti tasamaalla hiihdetyn 4 x 15 km:n viestin uudella maailmanennätyksellä, 60 km 3.30.40. Ruotsin Östersundissa pidettyjä vuoden 1913 Pohjoismaiden kisoja varten pidettiin neljät karsintakilpailut. Kolme Vehkalahden Veikkojen hiihtäjää pääsi mukaan ko. kisoihin. Pääasiassa tasamaalla kilpailleet suomalaiset olivat hätää kärsimässä, koska radan korkein kohta oli 468 metriä meren pinnasta. Siitä huolimatta Virolahden Santeri Tasa oli toinen 90 km:llä, Haapaveden Matti Koskenkorva voitti 60 km ja Virolahden Jussi Niska 30 km. Veikkolaisten sijoitukset 30 km:llä: 17) Einari Klemola, 39) Topi Koski ja 53) Evert Mäkelä. Osanottajia oli 85. Todettakoon, että Vehkalahden Veikot voitti Kymenlaakson piirinmestaruuskilpailujen miesten joukkuekilpailun vielä vuosina 1917, 1919 ja 1920 sekä naisten joukkuekilpailun 1917 ja 1919. Suomen hiihtomestaruudet, joita tuli talvisotaan asti melkein vuosittain, luetellaan Veikkojen historiikeissa. Hemminki Riivari Venäjän mestari Vehkalahden Veikkoja ja Metsäkylän Kurssia edustanut hiihtäjä- pyöräilijä Hemminki (Hemmi) Riivari muutti vuoden 1912 lopulla muutamaksi vuodeksi Moskovaan. Vuoden 1913 Moskovan hiihtojen 20 km voitti suomalainen A. Mustonen ja 4 Hemminki Riivari oli toinen. Venäjällä 1910-luvulla asuneet suomalaiset saivat osallistua maan mestaruuskilpailuihin. Vuosina 1914 ja 1915 Riivari voittikin Venäjän hiihtomestaruuden 20 km:llä. Kesäisin hän kilpaili pyöräilyssä, mistä tulikin myöhemmin Hemmin varsinainen kilpailulaji. Kun olin 1950-luvun alussa ensimmäistä ”satsia” SVUL:n Kymenlaakson piirin johtokunnassa, tutustuin Hemmi Riivariin, joka oli piirin pyöräilyjaoston puheenjohtajana em. elimessä. Kahvikeskusteluissa hän kertoi minulle Venäjän vuosistaan ja pitkänmatkan hiihdoistaan. Hemmi oli em. kilpailujen lisäksi osallistunut myös monta vuorokautta kestäneeseen PietariMoskova- hiihtoon, joka muistutti hiihtosuunnistusta. Hän kertoi myös hiihtäneensä yli Suomenlahden Kotkasta Tallinnaan, kun meri oli kokonaan jäässä. En oli tavannut kirjallista tietoa, oliko tällöin kysymys kilpailusta vai vain oman kunnon testaamisesta. Hemmi Riivari oli ammatiltaan peltiseppä. Hänellä oli peltisepänliike Korialla, mistä siirsi sen myöhemmin Kuusankoskelle (Keski-Anttilaan). Hemmin liikkeelle Kuusaantieltä johtanut katu, Hemmintie, on Riivarin pysyvä muistomerkki. Viestinjuoksut ja ottelut muodissa Yleisurheilussa eli rata- ja kenttäurheilussa niin kuin 1910- ja 1920- luvuilla sanottiin, kilpailtiin henkilökohtaisesti pääasiassa kolmi- ja viisiotteluissa sekä urheilukuninkuudesta ja pitkän matkan (5000 m) juoksussa. Erittäin suosittu oli seurojen välinen 5 x 2000 m:n viestinjuoksu. Suomen ja Kymenlaakson urheilukuninkuus oli arvostettu. Veikkojen alkuvuosina kymmenottelussa heittotulokset noteerattiin molempien käsien yhteistuloksin. Kotkan Innon Aarne Salovaara oli moninkertainen Suomen ja Kymenlaakson piirin urheilukuningas. Vehkalahden Veikkojen perustamisvuonna Kymenlaakson piirin urheilukuninkuuden voitti Veikkojen Anton Muurman, kun Salovaara ei voinut loukkaantumisen vuoksi osallistua kilpailuun. Muurman voitti myös piirin kolmiottelumestaruuden Veikkojen Iivari Kolsin oltua neljäs. Veikot voitti myös kolmiottelun joukkuekilpailun. 5 Veikkojen Alfred Merisalo oli paras 5000 m:n juoksussa erinomaisella ajalla 16.29. Voitto oli hänelle kolmas peräkkäinen. Vehkalahden Veikkojen 5 x 2000 m:n viestijoukkue oli maan eliittiä. Huippujoukkueiden kohdatessa Helsingissä vuonna 1913 Veikot oli kolmas Helsingin Kisa- Veikkojen oltua paras. Veikkojen ankkuri Merisalolla oli paras yksityisaika. Merisalon joukkuetoverit on merkitty kilpailupöytäkirjaan vain sukunimin: Kärki (Alfred?), Peltonen, Hovi ja Nopanen. 5 x 2000 m:n viestiä Veikkojen piirien välisissä kilpailuissa Paijärven Korvenpojilla oli 1910- luvulla paras joukkue. Joukkueen vakiokokoonpanossa juoksivat Topi Luoma, Edvard Posti (Mettinen), Evert Harjula, Einari Posti ja Teodor Posti (Kujala). Tässä vaiheessa Veikkojen toimintaan tuli mukaan ensimmäinen Vitikainen. Arkistossani on isäni Evertin Veikkojen jäsenkirja vuodelta 1913, jonka on allekirjoittanut Veikkojen silloinen rahastonhoitaja Matti Koski. Isäni, joka oli tullut muuta perhettä myöhemmin Myllykylään, sanoi olleensa Korvenpoikien viestijoukkueen varamies, jota tarvittiin kerran-pari kesässä. Evert oli aloittanut juoksuharrastuksensa Tienhaaran nuorisoseurassa Viipurin maalaiskunnassa. Kylätappeluista hiihtoladuille ja urheilukentille Muistini ulottuu 1920- luvun lopulle. Silloin ja vielä 1930-luvun alkupuolellakin iltamien ja häiden päätyttyä tapeltiin ja perintöriitojakin yritettiin ratkoa ”kättä pitemmin” asein. Naapurikylästäni Kolsilastakin oli saman aikaisesti puolen kymmentä vankilassa tapoista. Elin- ja sivistystason nousu sekä itsenäisen maan urheilumenestys paransivat oloja. Oppivelvollisuus ja koululaitos, suojeluskunta- ja lottajärjestöt sekä joka kylään ulottuva urheiluseuratoiminta kasvattivat pojista ja tytöistä sekä henkisesti että fyysisesti isänmaallisia kansalaisia. Poliittiset puolueet solmivat 1930-luvun puolivälin jälkeen ”punamultasopimuksen”, joka yhdisti kahtia jakautuneen kansan niin, että selvisimme vuosina 1939- 1945 käymistämme aseellisista maaotteluista työhäviöllä. 6 Olen vankasti sitä mieltä, että urheilu- ja maanpuolustushengen seminaareissa ”imeneet” kansakoulunopettajat sekä kyläseurojen ja suojeluskuntakyläosastojen aktiiviset toimihenkilöt (vetäjät) eivät ole saaneet sellaista tunnustusta, minkä he olisivat ansainneet. Edellä mainitsin entisen ”meiningin” esimerkkinä Kolsilan, palaan ko. kylään. Voidaan perustellusti kysyä, kumpi vaikutti kylän elämänmuutokseen enemmän: kansakoulu ja opettaja Kaarlo Katajaranta vai Veikkojen urheilumenestyksen kärkeen nousseen Kaverit-osaston pitkäaikainen puheenjohtaja Einari Forsell? Omakohtainen kokemus siirtymävaiheesta Olen Kotikyläni kirjassani todennut omaavani kaksi kotikylää, samaan koulupiirin kuuluneet Myllykylän ja Vehkjärven. Jo ennen alakouluikää olin viikkokausia Vehkjärven Vehkarannassa. Siellä oli mamma, isoäitini lettuineen, mielenkiintoiset Suomen Urheilulehdet sekä Paavo-eno, joka oli rajattoman huumoritajun omaava urheilija ja urheilujohtaja, vuosina 1932- 1955 Veikkojen puheenjohtajana 14 ja varapuheenjohtajana viisi vuotta. Moniottelut olivat 1920- ja 1930- luvuilla olivat yleisurheilussa muotia. Paavo-eno oli lahjakas urheilija, joka kamppaili kolsilaisen Väinö Pousin ja kannusjärveläisen Erkki Näkin kanssa Veikkojen parhaan ottelijan tittelistä. Kolsilassa oli 1920- ja 1930- lukujen vaihteessa urheilukilpailut, jonka lajeina olivat kolmiottelu ja 3000 m:n juoksu. Paavo-eno ja Eino Uski (Tonttila) ottivat minut ohittaessaan kotini mukaansa. Kolsilassa ei vielä silloin ollut urheilukenttää, vaan kilpailtiin poluilla ja maastoon ”väsätyillä” hyppy- ja heittopaikoilla. Kolmiottelu aloitettiin 100 m:n juoksulla, mistä Paavoille kellotettiin aika 12,4. Tavallisesti hän juoksi alle 12 sekunnin. Kun hänen pahin kilpakumppaninsa Väinö Pousi oli juoksuvuorossa, ajanottaja myöhästyi hiukan ja korjasi sen pysäyttämällä ”sekuntaattorinsa” saman verran aikaisemmin. Pousin ajaksi saatiin 11,2. Enoni kolmiottelu päättyi siihen, koska satanen oli hänen paras ottelulajinsa. 7 Eino O. Uski juoksi 3000 metriä ja kamppaili voitosta Armas Pousin kanssa. Pousi johti juoksua koko ajan. Siksi yleisö vaati Uskia johtoon. Eino ei kuitenkaan sitä tehnyt. Kun istuimme enoni kanssa rinnakkain ojan pientareella, tämä sanoi minulle: ”Risti sinäkin kätesi sen puolesta, että Pousi voittaisi, muuten saamme selkäämme!” Armas Pousi oli onneksemme metrin verran Eino Uskia parempi. Kilpailujen järjestely oli Kolsilassa 1930- luvun lopussa vertailun kestävässä kunnossa. Kolsilan Kaverit rakensi talkoilla Läätin talojen lähelle urheilukentän, jossa oli kunnan kimmoisin juoksurata. Veikoilla oli 1930-luvulla käytössään vain kolme urheilukenttää 250-300 m:n juoksuratoineen sekä kunnollisine heitto- ja hyppypaikkoineen. Kannusjärven Näkin puolella oli kenttä, jolla pelattiin myös seurojen väliset pesäpallo-ottelut. Suojeluskunta käytti kenttää ampumaratana. Veikkojen kolmas kenttä oli Onkamaalla. Metsäkylän Kurssilla oli oma urheilukenttä. Muilla Veikkojen osastoilla kuin em. kolmella oli vain jonkinlaiset urheilu- ja pallopeliaukiot. Urheilukentät ja –paikat olivat 1930- luvulla iltaisin ja pyhäisin urheilijain urheilijoiden täyttämiä. Myllykylän- Töytärin Tahti-osasto perustetaan Myllykylässä, Töytärillä ja Vehkjärvellä ei 1930-luvulle tultaessa ollut Veikkojen osastoa. Vehkjärven urheilijat kuuluivat pääasiassa Kannusjärven Innostukseen ja töytäriläiset joko Husulan Kuntoon tai Kolsilan Kavereihin. Suurin osa Myllykylän urheilijoista kuului Kolsilan Kavereihin. Kun Vehkjärven Vauhti 1931 perustettiin, osa myllykyläläisistä liittyi siihen. Vehkjärvi on pieni kylä, mutta 1930- luvulla Vauhti ja kylän suojeluskunta olivat sekä kesällä että talvella joukkuekilpailujen kärjessä. Vuodesta 1932 Vehkalahden Veikkojen puheenjohtajana toiminut Paavo Vehkaranta (enoni) ja toinen Paavo, Vitikainen (setäni), masinoivat 24.1.1936 viimeksi mainitun silloisen asuntoon, Räätälin torppaan, kokouksen, jossa oli läsnä Vehkarannan lisäksi 15 miespuolista myllykyläläistä ja kaksi Töytärin nuorukaista. Paavo Vehkarannan toimiessa kokouksen puheenjohtajana ja Pentti Kolsin sihteerinä 8 päätettiin perustaa Vehkalahden Veikkojen Myllykylän ja Töytärin Tahti- osasto. Osmo Koskenheimo valittiin osaston puheenjohtajaksi ja Pentti Kolsi sihteeri- rahastonhoitajaksi. Perustavan kokouksen osallistujista kolme, Pentti Kolsi, Yrjö Luoma ja Olavi Törö, kaatui sodassa. Tuoni on tavoittanut myöhemmin muutkin niin, että vain veljeni Olli ja minä olemme enää tätä kirjoitettaessa elossa. Tillin urheilijaveljekset Sakari, Heikki ja Arvo raivasivat 1930luvun alussa kotitilansa maalle paikan hyppyrimäelle, mikä sitten talkoilla rakennettiin. Mäen avajaiskilpailujen yhteydessä talvella 1932 hiihdätettiin poikia. Sain alle 10vuotiaitten sarjassa palkintolusikan, mutta kotona odotti selkäsauna, koska katkaisin sukseni ojan ylityksessä vähän ennen maalia. Kyseinen talvi oli erittäin vähäluminen. Ratamestarit eivät olleet täyttäneet kunnolla ojien ylityksiä. Isäni mielestä nostelin maaliin tulon kunniaksi suksen kantoja liian korkealle ja siksi toisen suksen kärki tökkäsi lumeen ja katkesi. Tahti-osaston perustamisen jälkeen mäkeä korotettiin niin, että sen mäkiennätys oli 24 m. Näin jälkikäteen ihmettelen, miksi Tahtia ei perustettu jo vuonna 1932, kun mäkitalkoot olivat koonneet urheiluintoiset yhteen. Veikkojen hiihdon täysosuma 1934 Sulo Nurmela yllätti Hiihtoliiton johdon voittamalla vuoden 1934 SM-hiihdoissa Nokialla 17 km . Toiseksi tullut Martti Lappalainen hävisi Nurmelalle toista minuuttia. Vehkalahden Valter Forsell oli kolmas. Veikkojen Helga Koskimies voitti naisten 5 km:n mestaruuden sekä Veikkojen joukkue, Nurmela, Forsell ja Ilmari Porkka, 17 km:n joukkuemestaruuden. Kolme mestaruutta Veikoille oli todiste siitä, valtakunnan hiihtovaltikka oli siirtynyt naapuri Virolahdelta Vehkalahdelle. Suomen Hiihtoliitto oli ko. aikana (niin kuin 2011:kin) rahapulassa. Suomen hiihtojoukkue MM-hiihtoihin Ruotsin Sollefteåon oli ilmoitettu jo ennen SM- hiihtoja. Ilmoitusaikaa oli kuitenkin vielä jäljellä. Nurmela lisättiin kiireellä joukkueeseen. Veikot olisi halunnut myös Forsellin mukaan, mutta maalaisseuran ”ääni ei taivaaseen kantautunut”. 9 Nurmelan paras hiihtosuoritus ennen Nokian SM- hiihtoja oli viides sija vuoden 1932 SM-hiihtojen 10 km:llä. Kun Veikkojen puheenjohtaja Paavo Vehkaranta oli saattamassa Nokian SM-hiihtoihin lähtijöitä Haminan asemalla, Nurmela tunsi kuntonsa ja sanoi Vehkarannalle: ”Nyt mennään, vaikka suolet sivulle lentäisi.” Sollefteåssa suomalaiset saivat 18 km:llä kolmoisvoiton. Nurmela lähti minuutin Saarisen jälkeen ja tapasi tämän kiinni, mutta ei lähtenyt ohittamaan ennen kuin Saarinen hyppäsi ladun sivuun ja tiuskaisi: ”Anna mennä, nyt on maan etu kysymyksessä!” Nurmela kertoi minulle, että Saarinenkävi hänen kannoilleen eikä jäänyt, vaikka hän lisäsi vauhtia. Naapuripitäjien miehet olivatkin kaksi parasta. Martti Lappalainen varmisti Suomelle kolmoisvoiton. Nurmela sai kisoissa toisenkin maailmanmestaruuden. Suomen joukkue; Nurmela, Klaes Karppinen, Lappalainen ja Saarinen voitti 4x10 km ja löi toiseksi yllättäen tuleen Saksan 11 minuutilla, jollaista ylivoimaisuutta ei hiihdon historiassa ole muulloin nähty. Nurmela oli talven 1934 maailman ”sprintterikuningas”, joka voitti Salpausselän 18 km ja kaikki muut talven kilpailut, mutta jäi Vehkalahden Veikkojen joukkuehiihdossa Neuvottomassa toiseksi häviten sekunnin Neuvottoman Viljam Suntiolle, vuoden 1936 ikämiesten Suomen mestarille. Kilpailulatu kierteli melkoisen alavia maita, missä tasatyöntö oli valttia. Suntio latautui hiihtoihin sataprosenttisesti. Hän oli sanonut kyläläisille kilpailusunnuntaista tulevan rankan. Viljamilla oli kilpailussa muita pitemmät sauvat. Paavo Vehkaranta kertoi Suntion hiihtäneen ”kuin jatkuvasti narusta vetäen”, kun tämä kiskoi pitkin sauvoin kilpailun viimeisiä satoja metrejä. Vuoden 1935 MM- hiihdoissa Hohe Tatralla Nurmela sai kolmannen maailmanmestaruuden hiihtäessään ankkurina Suomen viestijoukkueen kullalle. Nurmela ei alppikuumeen vuoksi voinut osallistua henkilökohtaisille matkoille. Salpausselän hiihtoihin mennessä kuume hellitti. Nurmela voitti 18 km saaden toisen kiinnityksen komeaan kiertopalkintoon. Vuoden 1936 olympiahiihdot järjestettiin Garmisch Partenkirchenissä Saksassa. Suomen joukkueessa oli kaksi 10 Veikkojen hiihtäjää, Nurmela ja Forsell. Koko pitäjä jännitti heidän tuloskuntoaan. Kotimyllyssä niin pitäjän isännät kuin mylläritkin puhuivat vain ”Karmis-Perkeleestä”. Odotuksissa petyttiin. Forsell pääsi kisapaikalla suoritetussa karsinnassa viestijoukkueeseen, mutta sairastui äkisti alppikuumeeseen. Nurmela pantiin viestin aloittajaksi Forsellin sijaan, mutta kilpailuaamuna hänelläkin oli kuumetta. Kuitenkin hän hiihti ja toi Suomen toisena vaihtoon yli minuutin Norjan Hagenin jäljessä. Viestijoukkueen ankkuri Kalle Jalkanen pelasti Suomelle kultamitalin, vaikka joutui hakemaan pudottamansa tekohampaat. Kuumeinen Nurmela oli 18 km:llä seitsemäs. Jussi Kirjavainen sanoo suomalaisten heikon menestyksen olleen väsymyksen sekä pulverilumen ja vetisen lumen vaihtelujen syytä. Nurmela oli sitä mieltä, että syy oli Hiihtoliiton johdossa. Esikarsinoiksi mainituissa Lappeenrannan hiihdoissa Nurmela voitti 40 km:llä toiseksi tullutta yli 10 minuuttia ja tunsi olevansa ”elämänsä kunnossa”. Kuitenkin jokaisen kisoihin halunneen piti hiihtää karsintojen 50 km. Sotkamossa oli tällöin kova pakkanen ja lumipyry. Nurmela sanoi vilustuneensa ”Sotkamon rääkissä”. Huippukunto alkoi sen jälkeen laskea, vaikka varsinainen sairaus tuntui vasta kisoissa. Kaksi Salpausselän voittoa 1937 Kouvolan Yhteiskoulun voimistelunopettaja ja Kymenlaakson Suojeluskuntapiirin urheiluohjaaja Santeri Hirvonen lähetti 1926 kouluhallitukselle kirjeen, jossa hän ehdotti, että koulujen pitkää kevätlukukautta helpotettaisiin ja samalla edistettäisiin oppilaiden kuntoa, jos heille annetaan talven keskellä viikon hiihtoloma. Hirvosen aloite läpäisi virkaportaat vasta 1930-luvulla, kun hän sai tukijakseen suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosaston päällikön, kapteeni Lauri ”Tahko” Pihkalan. Olin talvella 1937 Haminan Yhteislyseon 3. luokalla. Tällöin päätimme luokkatoverini ja pikkuserkkuni Esko Pekkolan kanssa lähteä hiihtolomalla Lahteen seuraamaan Salpausselän kisoja. 11 Vanhempamme varasivat meille asunnon isiemme serkuilta, Salmisilta. Vaikka olin nähnyt junia päivittäin, Lahden reissu oli elämäni ensimmäinen junamatka. Perillä Lahdessa oli ihmettelemistä: Elokuvateatteri Ilveksen katolla näin elämäni ensimmäisen valomainoksen: ”Klubi 7 piristää” hetkittäin tupakan kärkeen syttyneine valoineen. Teatterin pehmustetut tuolit olivat mahtavia Kino Helon puupenkkeihin verrattuna. Salpausselän montusta johti Hiihtomajalle valaistu latu, mitä ei kai muualla maassa ollut. Latu oli tosin hyvin kuoppainen, koska se oli kovassa käytössä. Kisojen 18 km hiihdettiin yhtenä ja 50 km kahtena 25 km:n lenkkinä. Kisoja edeltävänä perjantaina hiihdimme Eskon kanssa 18 km:n radan siihen tutustuneitten viipurilaisten hiihtäjäserkusten Arvo ja Vilho Koskelaisen jäljessä melkoisessa tuoksussa. Sen ajan hiihtäjät tankkasivat itseään muutama päivä ennen kisoja voimakkailla ruuilla. Vehkalahden Veikoista osallistui vuoden 1937 Salpausselän Hiihtoihin vain kaksi miestä, Valter Forsell ja Sulo Nurmela. Forsell voitti lauantain 18 km ja Nurmela sunnuntain 50 km. Voitot olivat oikeastaan yllätyksiä, sillä MM- hiihtojen kanssa samanaikaisesti järjestetyissä SM- hiihdoissa Forsell oli jäänyt 18 km:llä kolmanneksi ja Nurmela 50 km:llä toiseksi. Lisäksi MM- hiihtojen parhaat olivat mukana ”Selällä”. Nurmela oli voittanut Salpausselän pikamatkan vuosina 1934 ja 1935 ja halusi komean kiertopalkinnon omakseen, mutta se ei onnistunut, kun korkeimmat voimat estivät sen. Kyseisenä talvena Norja ja Suomi kävivät hiihtomaaottelun, jonka mäenlasku ja 50 km kilpailtiin Lahdessa ja muut lajit Holmenkollenilla. Hiihtoliiton johto halusi voittaa maaottelun ja päätti säästää Nurmelan 50 km:lle. Muistan elävästi, kun 18 km:lle ilmoitettu Sulo ilmestyi lähtöpaikalle tuttu turkki hiihtopukunsa peittona ja numerolappu rinnassa. Olin aivan lähtöpaikan vieressä ja näin, kun Hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja Juho Hillo suostutteli ainakin kymmenen minuuttia Nurmelaa jättämään pikamatkan ”väliin”. Kun Sulo käänsi suksensa pois lähtöpaikalta, hän vaikutti pettyneeltä. Valter Forsell voitti 18 km. Uusi hiihtotähti Jussi Kurikkala hävisi hänelle seitsemän sekuntia. 12 Huippukuntoinen Nurmela oli 50 km:llä ylivoimainen. Toiseksi tullut Eetu Huupponen hävisi hänelle melkein kolme minuuttia. Kun mäkimiehetkin onnistuivat, Suomi voitti maaottelun.. Hyvä Nurmela ja Forsell Vehkalahden Suojeluskunnan paikallispäällikkö Viljo Suurnäkki oli Veikkojen hiihtäjien virallinen huoltaja, mutta minäkin tungeksin silloisten hiihtopomojen liepeillä. Löinpä Laatokan Karjalan Hiihtoseuran Pekka Vannista kannattaneen puheenjohtajan kanssa vetoakin Nurmelan puolesta. Vanninen oli voittanut Nurmelan SM- hiihdoissa. Laatokan Karjalassa ja Pohjois- Karjalassa hyvät hiihtäjät oli 1930luvun lopulla kasattu yhteen suurseuraan. EteläKymenlaaksossakin sitä yritettiin, mutta Vehkalahden Veikot ja Virolahden Sampo menestyivät niin hyvin, etteivät ne katsoneen sitä tarpeelliseksi. Lahtelaiset perheet majoittuivat hiihtäjät 1930-luvulla. Nurmela ja Forsell asuivat Vehkalahdelta muuttaneella Korjulalla (?) lähellä kansanopistoa niin kuin mekin. Kun 50 km:n kilpailun jälkeen menimme asunnoillemme, Nurmela ja Forsell hiihtivät Harjukadun ajoradalla ja me kävelimme heidän kanssaan keskustellen katukäytävällä. Samaan suuntaan kulkeneet Selältä palanneet katsojat kiittelivät Suloa ja Valteria hyvä huudoin. Nurmela palasi tavatessamme usein vuoden 1937 kisoihin. Hän oli mielestään siinä vaiheessa niin hyvässä kunnossa, että olisi voittanut molemmat kilpailumatkat, jos hänen olisi annettu hiihtää. Sulo yritti 18 km:n kiertopalkintoa omakseen vielä vuosina 1939 ja 1941, mutta jäi toiseksi ja viidenneksi. MyKV:n Arvo Viitanen katkaisi kiertopalkinnon kulun vasta vuonna 1954. Veikot talvella, Sampo kesällä Virolahden Sampo ja Vehkalahden Veikot hallitsivat Suomen hiihtomarkkinoita 1920- ja 1930-luvuilla. Seurat kävivät viestikilpailuja sekä talvella että kesällä. Talvella kamppailtiin 10 x 10 km:n viestinhiihdossa ja kesällä 10 x 1000 m:n viestinjuoksussa. Kilpailuja jatkettiin vielä sotien jälkeenkin. 13 Talven viesteissä seuroilla oli usein kaksi joukkuetta. Veikot oli talvella parempi, mutta Sampo voitti kesällä. Viestihiihtojoukkueissa oli tusinakaupalla Suomen mestareita. Kilpailujen järjestäjä vaihtui vuorovuosin. Olin seuraamassa viestejä useamman kerran. Veikot voitti reilusti sekä Husulassa 1936 että Kannusjärvellä 1938 hiihdetyt viestit. Kannusjärven viestin kilpailukeskus oli TOK:n talolla. Ladun alussa laskettiin isoa mäkeä Pien-Kannusjärven jäälle, jossa olin suksin kilpailuja seuraamassa. Järven jäältä hiihtäjät nousivat Näkin puolelle. Paluulatu ylitti uudelleen järven ja nousi ylämäkeä maaliin. Nurmela oli Veikkojen ykkösjoukkueen toisena ankkurina. Hyvävauhtista mäkeä laskiessaan hän korjasi otetaan sauvasta eikä ollut tarpeeksi varuillaan ladun tavoittaessa tasaisen järven jään. Sulo lensi selälleen ja löi päänsä jäähän niin, että kumaus kuului. Päätään pudistellen hän jatkoi hiihtoaan, vaikka päätä särki. Veikoilla oli silloin puolen kymmentä huippuhiihtäjää, joista kuka tahansa voi olla paras yksityisajoissa. Kannusjärvellä voittaja oli nuorten Suomen mestari Martti Sipilä, joka seuraavana talvena oli mitalimies sekä SM- hiihdoissa että Salpausselällä. Osastojen välinen 10 km:n joukkuehiihto oli Veikkojen hiihdon laajuusnäyte. Kolsilan Kaverit ja Onkamaan Toverit kamppailivat voitosta 1930-lopulla. Kannusjärven Innostus oli yleensä paras em. vuosikymmenen alkupuoliskolla. Jokaisesta osastosta hiihtoon osallistui kymmenen miestä. Joukkuetuloksessa otettiin huomioon kahdeksan parasta. Hiihdoissa oli tavallisesti toistakymmentä joukkuetta ja yli 100 osanottajaa. Jokainen heistä oli HIIHTÄJÄ. Yleisöäkin oli hiihtoja seuraamassa satamäärin. Joukkuehiihto oli tilaisuus, jossa uudet kyvyt paljastivat korttinsa. Se oli myös seuran viestijoukkueiden karsintahiihto. Kalevanpoika- kilpailut kesäinen voimannäyttö Yleisurheilussa joukkuehiihtoa vastasi kahtena pyhänä käydyt seuran yleisurheilumestaruuskilpailut, joissa jokaisessa lajissa kuusi parasta toi osastolleen pisteitä. Samassa yhteydessä kilpailtiin myös 10- ottelussa, viisi lajia molempina päivinä. Eniten pisteitä saalistanut osasto sai kiinnityksen 14 kiertopalkintona olleeseen Kalevanpoikaan. Osastojen hyvät hiihtäjät juoksivat pitkiä matkoja, koska niillä ei tavallisesti ollut erikoismiehiä. Moukarinheitto oli jokamiehen laji, koska senkin taitajat olivat vähissä. Sulo Nurmela, Rauni Kallio ja Sipilät pyörivät heittoringissä saalistaessaan Toverille pisteitä. Minun seurantani aikana Vehkjärven Vauhti, Kolsilan Kaverit ja Onkamaan Toverit olivat Veikkojen parhaat osastot yleisurheilussa. Varsinaisia kymmenottelijoita olivat Erkki Näkki, Väinö Pousi, Asser Teikari ja Paavo Vehkaranta, Veikkojen puheenjohtaja. Hänen pahin kilpailijansa kesällä 1940 oli hänen veljensä poika Esko Uski, joka kaatui jatkosodassa. Tehdas – ja kaupunkiseurat kalastivat Veikkojen apajilla Pienviljelijävaltaisen pitäjän suurseura eli ainaisissa rahavaikeuksissa. Kunnalla ja sen kirkonkylällä, Haminalla, ei ollut tarjota mestariurheilijoille työpaikkoja. Kotkan ja Karhulan seurat houkuttelivat Veikkojen hyviä urheilijoita jäsenikseen tarjoten heille työpaikkoja seuransa toimintaalueelta. Talvella pestoomarkkinoilla olivat Hallan Visa ja Kotkan Into sekä kesällä Karhulan Katajaiset. Moni vehkalahtelaishiihtäjä edusti parhaimpina vuosina em. seuroja. Kotkan poliisimestari Eino Havas tarjosi poliisin virkoja hiihtäjille ja painijoille maan laajuisesti ehdolla, että he edustavat kotkalaisseuroja. Hallassa oli saha ja Sunilassa tehdas, niillä oli yhteistoimintaa urheiluseurojen kanssa. Seurojen hankkimat urheilijat olivat tervettä ja elämäntavoiltaan kelvollisia työntekijöitä. Muistan, kun Karhulan Katajaisten johtokaksikko, puheenjohtaja Kanerva ja sihteeri Schneider, istui ojanpientareella seuraamassa Kalevanpoika-kilpailuja Kolsilan urheilukentällä 1930-luvulla. Kun joku uusi juoksija voitti 800 tai 1500 metriä, herrat olivat oitis kyselemässä juoksijan ammattia. Olin paikalla, kun he kosivat lajien Veikkojen mestari Sulo Pousia seuraansa ja Karhulaan töihin. Sulo oli maanviljelijä, joka halusi hoitaa tilaansa. Naapuri Pentti Pousi tarttui onkeen. Hänestä tuli maaottelujuoksija ja Suomen viestimestari Katajaisissa. Pentti 15 kaatui pst-tykkijoukkuetta johtaneena vänrikkinä Käppäselän valtauksessa Itä-Karjalassa 31.10.1941. Sotien jälkeen Katajaiset tarvitsivat viestijoukkueeseensa Paavo Toivarin ja Viljo Kolsin. Valmari Toikka oli ensimmäinen vehkalahtelainen Kotkan Innon hiihtävä poliisi. Onkamaalaisen Sipilän veljessarjan vanhin Viljo Sipilä hiihti ikämiesmestariksi Hallan Visan nimissä. Nuorten Suomen mestari ja vuoden 1939 SMpikamatkan pronssimies Martti Sipilä hiihti sodan jälkeen Suomen mestariksi ja olympiamieheksi Lahden Hiihtoseuran väreissä. Jos joku Veikkojen urheilija siirtyi 1930-luvulla osastosta toiseen, entisen osaston jäsenet kysyivät häneltä epäonnistuneen suorituksen jälkeen: ”Joko pian liityt Karhulan Katajaisiin?” Se oli häijyä pilaa. Suojeluskunta hankki materiaalin ja koulutti Vehkalahden Suojeluskunta kilpaili 1920- ja 1930- luvuilla maan suurimman maalaissuojeluskunnan asemasta Lapuan kanssa. Suojeluskuntajärjestön urheiluosaston päälliköt evl. K. E. Levälahti ja majuri Tahko Pihkala olivat laatineet järjestölle erittäin monipuolisen urheilu- ja urheiluvalmennusohjelman. Jokaisessa suojeluskunnassa oli urheilukasvatuslautakunta ja suojeluskuntapiirissä urheiluohjaaja (III sotilasohjaaja). Isojen suojeluskuntien kyläosastoissa oli urheiluohjaaja, muissa urheilun valmennus- ja kilpailutoiminta kuului kyläosaston harjoituspäällikölle. Hänelle ei kuulunut ammunta, mutta kaikki muu urheilu. Suojeluskuntien urheiluohjaajia kurssitettiin jatkuvasti. Vastaavia urheiluohjaajia ei urheiluseuroilla eikä kyläosastoilla ollut eikä tarvittukaan, koska kaikki suojeluskuntalaiset olivat myös urheiluseuran (Veikkojen) jäseniä. Jokaisessa sk. kyläosastossa oli 1930-luvulla myös poikaosasto, jossa opetettiin urheilun ja maastossa liikkumisen alkeet. Suojeluskuntapiirit, suojeluskunnat ja suojeluskuntien kyläosastot kilpailivat vuosittain siitä kuka saa eri lajien prosenttikilpailuihin eniten osanottajia mukaan. Suojeluskunnan 15 km:n prosenttihiihto täysissä varusteissa sai vuosittain 50-90 % miehistä ladulle. Prosenttimarssin (15 km) osanottoprosentti oli hiihtoa alhaisempi pysytellen 50 16 %:n kieppeillä. Silti moni kyläosasto sai kaikki jäsenensä liikkeelle. Prosenttilukuja tutkittaessa otettava huomioon, että monessa Vehkalahden kylässä melkein jokainen 17- 60vuotias kuului suojeluskuntaan, joten oli mahdottomuus päästä sataan prosenttiin. Myös lotilla ja suojeluskuntapojilla oli omat prosenttimarssina ja -hiihtonsa. Suojeluskuntajärjestöllä oli joukkuekilpailut monissa liikuntalajeissa, joissa kilpailtiin kiertopalkinnoista sekä henkilökohtaisesti. Järjestön, sen piirien ja kyläosastojen kesken kilpailtiin hiihdossa, ampumahiihdossa, suunnistuksessa, yleisurheilussa, voimistelussa, maastojuoksussa, pesäpallossa ja luonnollisesti ammunnassa, olihan kysymyksessä maanpuolustusjärjestö. Kymenlaakson piiri voitti sk-järjestön 20 km:n hiihtomestaruuden vuosina 1930- 1941 kuusi kertaa. Jokaisena vuonna piirin joukkueen runko oli Virolahdelta ja Vehkalahdelta. Henkilökohtaisia mestaruuksia Vehkalahdelle toivat Einari Klemola (1920), vaikka edustikin tuolloin Sortavalan piiriä, koska opiskeli Sortavalan seminaarissa, Valter Forsell (1937) ja Martti Sipilä (1938). Viiden parhaan joukossa eri vuosina olivat Volmari Toikka (2. 1932), Valter Forsell (2. 1934), Arvi Riivari (2. 1937) ja Sulo Nurmela (3. 1937). Vehkalahden Annikki Huovila (Luoma) voitti lottajärjestön 5 km:n mestaruuden vuosina 1935 ja 1941. Vuonna 1939 hän oli toinen ja 1936 neljäs. Aura Nopanen (Pekkanen) oli kolmas 1939 ja toinen 1941. Helga Koskimies oli viides 1934 ja Laila Forsell neljäs 1937. Tilasto olisi vehkalahtelaisittain huomattavasti parempi, jolleivät suurhiihtäjämme olisi olleet useasti sk-järjestön mestaruuskilpailujen aikana ulkomaisilla kilpailumatkoilla. Kymenlaakson suojeluskuntapiirin hiihtomestaruuksia (joukkue ja henkilökohtainen) Vehkalahden sk sai vuosina 1919 –1941 yhteensä 22. Sk-piirin murtomaajuoksumestaruuksia Vehkalahti sai vain kaksi, vuonna 1932 Sulo Nurmela ja joukkue. Yleisurheilussa mestaruudet karttoivat Vehkalahtea. Pesäpallossa Kymenlaakso voitti kaksi sk. järjestön mestaruutta ja oli sen lisäksi neljä kertaa hävinneenä osapuolena loppuottelussa. 17 Eri vuosina Kymenlaakson joukkueessa pelasivat vehkalahtelaiset Vilho Brunila, Ivar Kolsi, Toimi Lautala ja Paavo Vehkaranta. Kyläosastot pelasivat myös suojeluskunnan mestaruudesta. Esim. vuonna 1932 mukana oli 18 joukkuetta. Minulla on sellainen muistikuva, että polttajana pelannut Brunila otti lyöntejä kiinni paljain käsin ja heitti pallon pesille aina sillä kädellä, millä koppasi pallon. Vehkalahden Suojeluskunnan pesäpallomestaruus oli useimmin Kannusjärven kyläosaston ”heiniä”. Suojeluskunnan poikaosaston joukkue oli myös Kannusjärvirunkoinen. Meitä täydennysmiehiä joukkueessa oli vain 2-3. Sama oli tilanne Veikoissa. Kannusjärvellä opettajana vuosikymmeniä toiminut Vilho Brunila oli sataprosenttisesti omistautunut liikunnalle. Hän piti myös viikoittain voimisteluharjoituksia nuorille ja miehille sekä suojeluskunnan että Innostuksen nimissä. Brunilan ohjaama Vehkalahden Suojeluskunnan ykkösjoukkue (Kannusjärvi) voitti Kymenlaakson piirin joukkuevoimistelumestaruuden vuosina 1925, 1933, 1934 ja 1935. Voimistelu oli Brunilan ansiosta Veikkojen Innostus- osaston ohjelmassa vielä toistakymmentä vuotta sodan jälkeenkin. Vehkalahden Veikkojen nykyisestä menestyslajista suunnistuksesta huolehti 1930- luvulla vain suojeluskunta. Sen ohjelmaan suunnistus, aluksi tiedustelujuoksu, otettiin jo 1920- luvulla. Ensimmäisessä suunnistuskilpailussa olin mukana vuoden 1932 poikaleiripäivillä Paijärvellä. Suojeluskunnalla oli niin vähän marssikompasseja, että kilpailu oli ryhmien välinen. Karttana oli peruskartta, joten kompassin käyttö oli välttämätön. Käytännössä suojeluskunta hankki 1930-luvulla Veikoille urheilijamateriaalin, varsinkin seuran päälajissa hiihdossa, ja innosti lahjakkaimmat harjoittelemaan. Koulumatkat ja koulujen väliset hiihtokilpailut olivat luoneet peruskunnon. Moni kansakoulunopettaja oli myös oto. urheiluvalmentaja. Sille pohjalle rakentui Veikkojen loistava hiihtomenestys 1930-luvulla. Pitäjäseuran taloutta pönkitettiin tansseilla 18 Minut napattiin Veikkojen toimitsijatehtäviin vuonna 1937. Ko. vuonna enoni Paavo Vehkaranta, aktiiviurheilija, oli seuran puheenjohtaja, kansakouluaikainen käsitöiden opettajani Nestor Tynys sihteeri ja Emil Töytäri rahastonhoitaja. Töytäri hoiti ainaisessa rahapulassa olleen pääseuran kassaa 21 vuotta (1924-1945). Raha- asioissa täytyi käydä Emilin luona Sivatissa. Tämä kirjasi menot ja tulot suureen kovakantiseen tilikirjaan. Moni Veikkojen osasto oli vauraampi kuin pääseura. Kun Vehkalahden lottien suuryritys Vehkalinna valmistui vuonna 1934, siitä muodostui Veikkojen toiminnan keskipiste ja tulonlähde. Kun lotat eivät saaneet järjestää tansseja, Veikot tanssittivat kansaa syys- ja talvikaudella sunnuntaiiltaisin ja väliin keskiviikkoisinkin. Vehkalinna oli 1930-luvun lopulla Etelä- ja Keski- Kymenlaakson suosituin tanssipaikka. Lotat pitivät ravintolaa. Setäni Paavo Vitikainen oli Veikkojen huvitoimikunnan puheenjohtaja. Hän työllisti minua kahdella tapaa. Jouduin hakemaan koulun ruokatunnilla tanssiluvat Vehkalahden piirin nimismies Tuomo Vaulolta ja ostamassa pääsyliput postista. Tansseistahan meni 25-30 %:n huvivero. Olin vuosina 1939- 1941 usein lipunmyyjänä Veikkojen tansseissa. Sekä Veikot että lotat tarvitsivat rahaa, siksi molemmat tahot harrastivat pientä vilppiä. Verolippuja myytiin kahteen kertaan ja ilmaventtiilit suljettiin, jos juomat eivät menneet kaupaksi. Veikkojen osasto Husulan Kunto tanssitti nuorisoa kesäisin Vehkalinnan läheisellä lavallaan. Tanssihaluiset kävivät Mustikkavuorella ympäri vuoden. Vehkalinna myös kilpailukeskus Vehkalinna oli 1930-luvun lopulla myös Veikkojen suurimpien hiihtokilpailujen kilpailukeskuksena. Tasaväkisten Veikot – Sampo viestien lisäksi pääkilpailuja olivat kansalliset hiihdot, joissa maan huiput kävivät ottamassa mittaa Veikkojen mestarihiihtäjistä. Mm. Klaes Karppinen ja Jussi Kurikkala ja kaikki Kymenlaakson huiput kapusivat Mustikka- ja Pyölinvuorelle. Kilpailuissa hiihdettiin sekä 15 km että 30 km ja naisten 5 km. Vehkalahden Suojeluskunnan esikunta (toimisto) ja paikallispäällikön asunto sijaitsivat Vehkalinnan toisessa 19 kerroksessa. Tavallisesti me toimihenkilöt menimme yläkertaan kahville, kun 30 km:llä kauimmin viipyneet olivat vielä matkalla. Joku kellomies seurasi viimeisiä maaliin tulleita Vehkalinnan parvekkeelta. Olin kai ensimmäisen kerran hiihtojen sihteerinä vuonna 1938. Seuraavana vuonna olin keskushallinnon varamies ja 1940 jo jäsen. Kun sekä enoni että setäni olivat Veikkojen johdossa, jouduin sama lle ladulle jo vuonna 1941, kun minusta tehtiin Veikkojen varapuheenjohtaja vastoin yhdistyslakia, olinhan vasta 18-vuotias. Samana vuonna olin Martti Rikan kanssa kansallisten hiihtojen ratamestari. Vedimme tällöin 15 km:n mittaisen radan Myllykylään ja Vehkjärvelle saadaksemme reitille lisää mäkiä. Veikkojen kansallisten hiihtojen latu kulki ainakin vielä vuonna 1955 samaa reittiä. Käväisin tuona vuonna uudelleen Veikoissa. Oltermannin sauva Veikoille pesäpallosta Sotavuosien jälkeen kaikenlainen yhdistystoiminta eli kukoistuskauttaan. Jouduin uudelleen Veikkojen keskushallintoon sekä Tahti- osaston että pesäpallojaoston edustajana. Jaoston puheenjohtaja Veikko Suurnäkin ja minun oli kansan vaatimuksesta järjestettävä pitäjäsarja, jossa parhaimmillaan pelasi kymmenkunta joukkuetta. Otteluiden pääsylippu- ja limonadin myyntituloilla maksettiin ottelumatkojen ”koppiautokulut”. Kannusjärven Innostus, joka osallistui sarjaan kahdella joukkueella, oli paras ja Neuvottoman Tarmo selvä kakkonen. Pesäpalloliitto palkitsi Vehkalahden Veikot hyvin järjestetystä pitäjäsarjasta Oltermannin sauvalla. Maakunta- ja Suomi-sarjoissa pelannut Veikkojen ykkösjoukkue oli Innostus-runkoinen ja alemmissa sarjoissa pelannut kakkosjoukkue pääosin Tarmosta. Muista osastoista oli joukkueissa vain täydennysmiehiä. Pelasin kolmena kesänä sellaisena ykkösessä ja yhden kesän kakkosessa. Toimin myös pesäpallotuomarina. Vehkalahden Veikot II- Inkeroisten Terho -pesäpallo-ottelun tuomarointi Neuvottomassa kesäkuussa 1948 johdatti minut ammattiini sekä samalla ulos Veikoista. Veikkolaisuus on parantumaton tauti 20 Veikkolaisuus imeytyi meihin seuran menestyksellisenä 1930luvulla eläneisiin poikaviikareihin niin perusteellisesti, ettemme ole päässeet siitä koskaan irti. Se on luonnollinen jatkumo ajasta, jolloin monen Vehkalahden kylän aikuinen kuului Veikkoihin ja suojeluskuntaan ja useimmat maalaisliittoon. Vuonna 1948 aloitin työni opettajana Elimäen Takamaalla, jossa ei ollut urheiluseuraa. Olin kuin kipeä, kun en päässyt kilpailuihin ja niitä järjestämään. Sen huomasi vaimonikin ja sanoi puolen vuoden kärsimykseni jälkeeni: ”Perusta nyt se urheiluseura, eihän sinun toimettomuuttasi voi enää katsella!” Niin 2.2.1949 perustettiin Takamaan Tarmo, jota kosivat jäsenikseen sekä Korian Ponsi että Elimäen Vauhti. Vauhti oli pitäjäseura ja Ponsi taajamaseura, jolla ei ollut virallisia osastoja. Myönteiset kokemukseni Veikkojen toiminnasta vakuuttivat runsaan perustajajoukon niin, että Tarmosta tuli Elimäen Vauhdin osasto. Koulupiirin kylien innostus ja nuorisomateriaali olivat niin valtavat, että osasto oli yleisurheilussa Vauhdin paras osasto. Kun minusta tuli 1950 Vauhdin toiminnanjohtaja oto. ja kunnan urheilulautakunnan sihteeri (oto. virkamies), otimme elinten toimintaan runsaasti oppia Vehkalahdelta. Sitähän noin tuhatlukuinen vehkalahtelaisjoukko oli tuonut monella tavalla ”Amerikkaansa” jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Vauhdin vanhin osasto, yli 100–vuotias HämeenkyläKoskiston Pyrintö on vehkalahtelaisten perustama. Toimin 1960- 1990- luvuilla kolmen kouvolalaisseuran johtoelimissä eri vakansseissa. Niissäkin käytin Veikoissa ja Vauhdissa saamiani kokemuksia ohjeina. Varsinkin talkoohenkeä, joka vallitsi pitäjäseuroissa, oli toiminnassa kehitettävä, jotta asiat luistivat. Kun luen urheilu- uutisia sanomalehdistä tai katson kilpailuja televisiosta, haluan tietää, miten Veikkojen ja toisella sijalla Kouvolan Hiihtoseuran kilpailijat menestyvät. Sitten seuraavat muut kymenlaaksolaiset. Sellaista on parantumaton veikkolaisuus, jota en voinut salata, kun jaoin tiedotusvälineille vuoden 1983 Selänpään Jukolan tulosluetteloita, jossa ensimmäisenä koreili nimi Vehkalahden Veikot. 21 ææææ Käyttämäni kirjalliset lähteet: Nestori Puhakka: Vehkalahden Veikot 1911-1951, Olli Vitikainen: Mestareiden Veikot 1911-1990, Martti Korhonen: Vehkalahden pitäjän historia II, Kalevi Heikkilä: Brandstaka- Pilhjärta- suku, Eljanko- Kirjavainen: Suomen hiihdon historia, Erkki Vitikainen: Maanpuolustustyötä Vehkalahdella, Erkki Vitikainen: Kotikyläni, Erkki Vitikainen: Kymenlaaksoa ristiin rastiin ja Kouvolan Rastin vuoden 1983 vuosikertomus. 22 Erkki Vitikainen on 88- vuotias kouvolalainen apulaisrehtori evp, joka on syntynyt Vehkalahden Myllykylässä. Hän on toiminut kansakoulunopettajana Elimäellä, toimittajana Kymen Sanomissa Haminassa ja Kouvolassa sekä yleisaineiden opettajan. vararehtorin ja apulaisrehtorin viroissa Kouvolan ammattikoulussa. Jäätyään eläkkeelle 1983 hän on kirjoittanut yli 30 historiikki- luontoista tietokirjaa. Urheilu- ja muu yhdistystoiminta on ollut hänen harrasteensa lähes 80 vuotta. 23
© Copyright 2024