Erkki Vitikainen - Vehkalahden Veikot

9.3.2011 14:33:00
Vehkalahden Veikot satavuotias
Muistikuvia seuran alkutaipaleelta
– Erkki Vitikainen
Vehkalahden Veikot, Suomen ensimmäinen pitäjäseura
täyttää tänä vuonna sata vuotta. Kun lienen ainoa ennen
talvisotaa seuran johdossa, keskushallinnossa (hallituksessa),
mukana ollut veikkolainen, kerron seuraavassa tämän
suurseuran alkuvuosikymmenistä. Vaikka olen kirjoittanut yli
30 historiikkia, tämä ei ole asiakirjoihin perustuva historiikki,
vaan 88-vuotiaan vaarin muistelo.
Nestori Puhakan kirjoittamassa Veikkojen 50vuotishistoriikissa kerrotaan kuinka Vehkalahden
kylissä toimi 1900-luvun alussa jo 15 kyläseuraa, joissa
harrastettiin hiihtoa (tasamaalla) ja voimistelua. Muutamat
niistä, mm. Reitkallin Vihuri ja Onkamaan Toverit voittivat
hiihdossa piirin mestaruuksiakin. Pitäjän seurojen välisiä
kiertopalkintohiihtoja alettiin järjestää jo vuonna 1908.
Kyläseurat eivät kuitenkaan pienen materiaalinsa vuoksi
pärjänneet ajan mittaan hiihdossa eivätkä kesäisin rata- ja
kenttäurheilussa kaupunki- ja tehdasseuroille. Ajatus voimien
yhdistämisestä alkoi itää. Puhakan mukaan kyläseurojen
yhtymisen saattoi julkisuuteen kotkalainen
voimistelunopettaja Eino H a v a s, myöhemmin Kotkan
poliisimestari ja tunnettu urheilujohtaja.
Brandstaka – Tulikouran knaappisuku käytännön
toteuttajana
Husulalaiseen Brandstakan, jonka yksi haara oli suomentanut
nimensä Tulikouraksi, sukuun kuulunut lakitieteen ylioppilas
Albert T u l i k o u r a kutsui Vehkalahden kyläseurojen
edustajat neuvottelemaan kyläseurojen yhdistymisestä
Haminan Raittiustaloon 26.3.1911. Tätä päivämäärää on
pidetty Veikkojen perustamispäivänä, vaikka seura
perustettiin virallisesti vasta 18.6.1911 em. Raittiustalossa.
Seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin Ville
Tulikoura. Tunsin hänet hyvin. En tarkkaan tiedä, mitä
Tulikoura teki muulloin päätyönään, mutta kieltolain voimassa
oloaikana hän toimi ylimääräisenä poliisikonstaapelina
Vehkalahden nimismiespiirissä. Kesällä 1941 olimme
Tulikouran kanssa ryhmänjohtajia samassa is. joukkueessa
Metsäkylässä.
Ville Tulikouran veljistä kaksi, Juho Tulikoura ja Aleks
Koskenheimo (Aleksanteri Brandstaka) toimivat aikanaan
kansanedustajina.
Albert Tulikoura oli Juho Tulikouran poika. Hän toimi
valmistuttuaan asianajajana Helsingissä.
Juho Tulikouran kahdeksas lapsi Toimi oli Suomen mestari ja
vuoden 1928 olympialaisten pistemies kolmiloikassa.
Hovioikeudenneuvos Toimi Tulikoura oli myös urheilujohtaja,
mm. Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja. Hänen poikansa
Ilkka on maamme tunnetuimpia urheilukirurgeja.
Samaan knaappisukuun kuulunut Vilho Heikkilä on
suunnitellut Veikkojen lipun, joka vihittiin seuran 50vuotisjuhlassa vuonna 1951. Vuosina 1934-1935 hän toimi
Veikkojen varapuheenjohtajana. Vehkalahtelaisten Amerikan,
Elimäen, pitäjäseuran, Vauhdin, lippu on myös Heikkilän
suunnittelema.
Veikot on koko pitäjän seura
Suomen ensimmäinen pitäjäseura otti nimekseen Veikot, joka
oli ollut 1900-luvun alussa toimineen Salmenkylän kyläseuran
nimi. Satavuotias Veikot on ollut todella koko pitäjän seura,
sillä kahta kyläseuraa lukuun ottamatta kaikki kyläseurat ovat
jossakin vaiheessa kuuluneet Veikkoihin.
Nämä kaksi seuraa olivat Vehkalahden Pyrkivien Kisa-Veikot
osasto, mikä toimi Ty Liiton alueella, ja Vehkalahden Nousu
Salmenkylästä. Tätä kirjoitettaessa entisellä Vehkalahden
kunnan alueella toimii Veikkojen lisäksi kuusi muuta
urheiluseuraa, joista viisi on ollut aikoinaan Veikkojen
piirejä (osastoja).
Olen ollut kahden pitäjäseuran, Vehkalahden Veikot ja
Elimäen Vauhti, sekä kahden suuren kaupunkiseuran,
Kouvolan Hiihtoseuran ja Kouvolan Rastin, johtopaikoilla.
2
Pitäjäseuran asioiden hoidossa täytyy ottaa huomioon
toimintasektorin erilaisuus. Kyläosastojen johdossa on silloin
tällöin henkilöitä, jotka katsovat, että heidän osastoaan
(kylää) sorretaan. Tällaista alueellista eriarvoisuustunnetta ei
taajamaseuroissa ole, mutta kaupunkien yleisseuroissa syntyy
helposti kitkaa eri urheilulajien harrastajien yhteistoiminnassa.
Siksi on syntynyt lukuisia yhden urheilumuodon seuroja,
esimerkkeinä kaksi edellä mainitsemaani kouvolalaisseuraa.
Olen monta kertaa ajatellut, kuinka Tampereen Pyrintö, jonka
ohjelmassa on kymmeniä urheilulajeja, pysyy huipulla melkein
lajissa kuin lajissa.
Parin kymmenen vuoden kokemuksesta tiedän, että paras
lääke pitäjäseuran koossa pitämiseen on, kun valitaan seuran
hallitukseen kyläosaston (nykyisin oikeudellisesti itsenäisen
seuran) edustajaksi pahin pääseuran arvostelija.
Nurkkakuntaisuus häviää, kun pääsee toteamaan,
miten koko seuran etu ei ole joissakin asioissa sama kuin
kotikylän etu. Edellä oleva kyläkiista lienee nykyisin menneen
talven lumia, koska monen kyläosaston toiminta on hiipunut
siestavaiheeseen.
Yleisseurojen lajikiistat lienevät nykyisinkin jonkin verran
tapetilla.
Vuonna 1912 oltiin jo täydessä vauhdissa
Hiihtokilpailut olivat Veikkojen perustamisaikoina siirtymässä
meren ja järvien jäiltä eli tasamaalta maastoon.
Virolahtelaiset Niskat ja Tasa sekä Kuorsalon Saarenpoikien
Mäkelät olivat hallinneet tasamaahiihtoja.
Kun siirryttiin tasamaahiihdoista murtomaahiihtoon,
sisämaakylien hiihtäjätkin alkoivat menestyä. Jo seuran
perustamisvuonna Veikot lähetti kilpailijoita SVUL:n
Kymenlaakson piirin voimistelu- ja urheilukilpailuihin
Kouvolaan. Kolme veikkolaista oli kolmiottelussa kymmenen
parhaan joukossa sekä seura sijoittui toiseksi voimistelun ja
urheilun yhteistuloksissa.
SVUL:n Kymenlaakson piirin vuoden 1912
hiihtomestaruuskilpailut olivat Summassa 25.2.1912.
Kun seura sai lähettää kilpailuihin vain kymmenen hiihtäjää,
Ihamaalla ja Summassa pidettiin karsintahiihdot. Veikot voitti
3
seurojen välisen kiertopalkinnon. Kymmenen miehen
keskiaika 10 km:llä oli 40.39,3.
Kilpailupäivän iltana Summan työväentalossa pidetyssä piirin
kokouksessa Haminan VPK:n voimisteluseura ehdotti, ettei
kiertopalkintoa annettaisi seurayhtymä Veikoille. Veikot sai
pitää voittonsa yhden äänen enemmistöllä. Äänen antoi silloin
vielä itsenäinen Summan Kisa-Toverit.
Samana vuonna Veikot sai ensimmäisen Suomen
mestaruuden sivattilaisen Tilda Nurmelan (oikea sukunimi
Lonka) voittaessa naisten 5 km:n hiihdon. Kun useissa
Vehkalahden kylissä oli paljon saman sukunimen omaavia,
henkilöitä puhuteltiin erotukseksi muista tilan (talon) nimillä.
Vuonna 1913 Veikkojen sekä mies että naisjoukkueet voittivat
piirin mestaruuden. Veikkojen Tilda Sakki oli SM- hiihdoissa
toinen ja Tilda Nurmela kolmas. Samana talvena Veikkojen
joukkue Evert Mäkelä, Einari Klemola, Jalmari Seppälä ja Topi
Koski voitti tasamaalla hiihdetyn 4 x 15 km:n viestin uudella
maailmanennätyksellä, 60 km 3.30.40.
Ruotsin Östersundissa pidettyjä vuoden 1913 Pohjoismaiden
kisoja varten pidettiin neljät karsintakilpailut. Kolme
Vehkalahden Veikkojen hiihtäjää pääsi mukaan ko. kisoihin.
Pääasiassa tasamaalla kilpailleet suomalaiset olivat hätää
kärsimässä, koska radan korkein kohta oli 468 metriä meren
pinnasta. Siitä huolimatta Virolahden Santeri Tasa oli toinen
90 km:llä, Haapaveden Matti Koskenkorva voitti 60 km ja
Virolahden Jussi Niska 30 km. Veikkolaisten sijoitukset 30
km:llä: 17) Einari Klemola, 39) Topi Koski ja 53) Evert
Mäkelä. Osanottajia oli 85.
Todettakoon, että Vehkalahden Veikot voitti Kymenlaakson
piirinmestaruuskilpailujen miesten joukkuekilpailun vielä
vuosina 1917, 1919 ja 1920 sekä naisten joukkuekilpailun
1917 ja 1919. Suomen hiihtomestaruudet, joita tuli
talvisotaan asti melkein vuosittain, luetellaan Veikkojen
historiikeissa.
Hemminki Riivari Venäjän mestari
Vehkalahden Veikkoja ja Metsäkylän Kurssia edustanut
hiihtäjä- pyöräilijä Hemminki (Hemmi) Riivari muutti vuoden
1912 lopulla muutamaksi vuodeksi Moskovaan. Vuoden 1913
Moskovan hiihtojen 20 km voitti suomalainen A. Mustonen ja
4
Hemminki Riivari oli toinen. Venäjällä 1910-luvulla asuneet
suomalaiset saivat osallistua maan mestaruuskilpailuihin.
Vuosina 1914 ja 1915 Riivari voittikin Venäjän
hiihtomestaruuden 20 km:llä. Kesäisin hän kilpaili pyöräilyssä,
mistä tulikin myöhemmin Hemmin varsinainen kilpailulaji.
Kun olin 1950-luvun alussa ensimmäistä ”satsia” SVUL:n
Kymenlaakson piirin johtokunnassa, tutustuin Hemmi
Riivariin, joka oli piirin pyöräilyjaoston puheenjohtajana em.
elimessä.
Kahvikeskusteluissa hän kertoi minulle Venäjän vuosistaan ja
pitkänmatkan hiihdoistaan. Hemmi oli em. kilpailujen lisäksi
osallistunut myös monta vuorokautta kestäneeseen PietariMoskova- hiihtoon, joka muistutti hiihtosuunnistusta. Hän
kertoi myös hiihtäneensä yli Suomenlahden Kotkasta
Tallinnaan, kun meri oli kokonaan jäässä. En oli tavannut
kirjallista tietoa, oliko tällöin kysymys kilpailusta vai vain
oman kunnon testaamisesta.
Hemmi Riivari oli ammatiltaan peltiseppä. Hänellä oli
peltisepänliike Korialla, mistä siirsi sen myöhemmin
Kuusankoskelle (Keski-Anttilaan). Hemmin liikkeelle
Kuusaantieltä johtanut katu, Hemmintie, on Riivarin pysyvä
muistomerkki.
Viestinjuoksut ja ottelut muodissa
Yleisurheilussa eli rata- ja kenttäurheilussa niin kuin 1910- ja
1920- luvuilla sanottiin, kilpailtiin henkilökohtaisesti
pääasiassa kolmi- ja viisiotteluissa sekä urheilukuninkuudesta
ja pitkän matkan (5000 m) juoksussa. Erittäin suosittu oli
seurojen välinen 5 x 2000 m:n viestinjuoksu. Suomen ja
Kymenlaakson urheilukuninkuus oli arvostettu. Veikkojen
alkuvuosina kymmenottelussa heittotulokset noteerattiin
molempien käsien yhteistuloksin.
Kotkan Innon Aarne Salovaara oli moninkertainen Suomen ja
Kymenlaakson piirin urheilukuningas. Vehkalahden Veikkojen
perustamisvuonna Kymenlaakson piirin urheilukuninkuuden
voitti Veikkojen Anton Muurman, kun Salovaara ei voinut
loukkaantumisen vuoksi osallistua kilpailuun. Muurman voitti
myös piirin kolmiottelumestaruuden Veikkojen Iivari Kolsin
oltua neljäs. Veikot voitti myös kolmiottelun joukkuekilpailun.
5
Veikkojen Alfred Merisalo oli paras 5000 m:n juoksussa
erinomaisella ajalla 16.29. Voitto oli hänelle kolmas
peräkkäinen.
Vehkalahden Veikkojen 5 x 2000 m:n viestijoukkue oli maan
eliittiä. Huippujoukkueiden kohdatessa Helsingissä vuonna
1913 Veikot oli kolmas Helsingin Kisa- Veikkojen oltua paras.
Veikkojen ankkuri Merisalolla oli paras yksityisaika. Merisalon
joukkuetoverit on merkitty kilpailupöytäkirjaan vain
sukunimin: Kärki (Alfred?), Peltonen, Hovi ja Nopanen.
5 x 2000 m:n viestiä Veikkojen piirien välisissä kilpailuissa
Paijärven Korvenpojilla oli 1910- luvulla paras joukkue.
Joukkueen vakiokokoonpanossa juoksivat Topi Luoma, Edvard
Posti (Mettinen), Evert Harjula, Einari Posti ja Teodor Posti
(Kujala).
Tässä vaiheessa Veikkojen toimintaan tuli mukaan
ensimmäinen Vitikainen. Arkistossani on isäni Evertin
Veikkojen jäsenkirja vuodelta 1913, jonka on allekirjoittanut
Veikkojen silloinen rahastonhoitaja Matti Koski.
Isäni, joka oli tullut muuta perhettä myöhemmin Myllykylään,
sanoi olleensa Korvenpoikien viestijoukkueen varamies, jota
tarvittiin kerran-pari kesässä. Evert oli aloittanut
juoksuharrastuksensa Tienhaaran nuorisoseurassa Viipurin
maalaiskunnassa.
Kylätappeluista hiihtoladuille ja urheilukentille
Muistini ulottuu 1920- luvun lopulle. Silloin ja vielä 1930-luvun
alkupuolellakin iltamien ja häiden päätyttyä tapeltiin ja
perintöriitojakin yritettiin ratkoa ”kättä pitemmin” asein.
Naapurikylästäni Kolsilastakin oli saman aikaisesti puolen
kymmentä vankilassa tapoista.
Elin- ja sivistystason nousu sekä itsenäisen maan
urheilumenestys paransivat oloja. Oppivelvollisuus ja
koululaitos, suojeluskunta- ja lottajärjestöt sekä joka kylään
ulottuva urheiluseuratoiminta kasvattivat pojista ja tytöistä
sekä henkisesti että fyysisesti isänmaallisia kansalaisia.
Poliittiset puolueet solmivat 1930-luvun puolivälin jälkeen
”punamultasopimuksen”, joka yhdisti kahtia jakautuneen
kansan niin, että selvisimme vuosina 1939- 1945
käymistämme aseellisista maaotteluista työhäviöllä.
6
Olen vankasti sitä mieltä, että urheilu- ja
maanpuolustushengen seminaareissa ”imeneet”
kansakoulunopettajat sekä kyläseurojen ja suojeluskuntakyläosastojen aktiiviset toimihenkilöt (vetäjät) eivät ole
saaneet sellaista tunnustusta, minkä he olisivat ansainneet.
Edellä mainitsin entisen ”meiningin” esimerkkinä Kolsilan,
palaan ko. kylään. Voidaan perustellusti kysyä, kumpi vaikutti
kylän elämänmuutokseen enemmän: kansakoulu ja opettaja
Kaarlo Katajaranta vai Veikkojen urheilumenestyksen kärkeen
nousseen Kaverit-osaston pitkäaikainen puheenjohtaja Einari
Forsell?
Omakohtainen kokemus siirtymävaiheesta
Olen Kotikyläni kirjassani todennut omaavani kaksi kotikylää,
samaan koulupiirin kuuluneet Myllykylän ja Vehkjärven. Jo
ennen alakouluikää olin viikkokausia Vehkjärven
Vehkarannassa. Siellä oli mamma, isoäitini lettuineen,
mielenkiintoiset Suomen Urheilulehdet sekä Paavo-eno,
joka oli rajattoman huumoritajun omaava urheilija ja
urheilujohtaja, vuosina 1932- 1955 Veikkojen
puheenjohtajana 14 ja varapuheenjohtajana viisi vuotta.
Moniottelut olivat 1920- ja 1930- luvuilla olivat yleisurheilussa
muotia. Paavo-eno oli lahjakas urheilija, joka kamppaili
kolsilaisen Väinö Pousin ja kannusjärveläisen Erkki Näkin
kanssa Veikkojen parhaan ottelijan tittelistä.
Kolsilassa oli 1920- ja 1930- lukujen vaihteessa
urheilukilpailut, jonka lajeina olivat kolmiottelu ja 3000 m:n
juoksu. Paavo-eno ja Eino Uski (Tonttila) ottivat minut
ohittaessaan kotini mukaansa. Kolsilassa ei vielä silloin ollut
urheilukenttää, vaan kilpailtiin poluilla ja maastoon
”väsätyillä” hyppy- ja heittopaikoilla.
Kolmiottelu aloitettiin 100 m:n juoksulla, mistä Paavoille
kellotettiin aika 12,4. Tavallisesti hän juoksi alle 12 sekunnin.
Kun hänen pahin kilpakumppaninsa Väinö Pousi oli
juoksuvuorossa, ajanottaja myöhästyi hiukan ja korjasi sen
pysäyttämällä ”sekuntaattorinsa” saman verran aikaisemmin.
Pousin ajaksi saatiin 11,2. Enoni kolmiottelu päättyi siihen,
koska satanen oli hänen paras ottelulajinsa.
7
Eino O. Uski juoksi 3000 metriä ja kamppaili voitosta Armas
Pousin kanssa. Pousi johti juoksua koko ajan. Siksi yleisö vaati
Uskia johtoon. Eino ei kuitenkaan sitä tehnyt.
Kun istuimme enoni kanssa rinnakkain ojan pientareella, tämä
sanoi minulle: ”Risti sinäkin kätesi sen puolesta, että
Pousi voittaisi, muuten saamme selkäämme!”
Armas Pousi oli onneksemme metrin verran Eino Uskia
parempi. Kilpailujen järjestely oli Kolsilassa 1930- luvun
lopussa vertailun kestävässä kunnossa. Kolsilan Kaverit
rakensi talkoilla Läätin talojen lähelle urheilukentän, jossa oli
kunnan kimmoisin juoksurata. Veikoilla oli 1930-luvulla
käytössään vain kolme urheilukenttää 250-300 m:n
juoksuratoineen sekä kunnollisine heitto- ja
hyppypaikkoineen.
Kannusjärven Näkin puolella oli kenttä, jolla pelattiin myös
seurojen väliset pesäpallo-ottelut. Suojeluskunta käytti
kenttää ampumaratana. Veikkojen kolmas kenttä oli
Onkamaalla. Metsäkylän Kurssilla oli oma urheilukenttä. Muilla
Veikkojen osastoilla kuin em. kolmella oli vain jonkinlaiset
urheilu- ja pallopeliaukiot. Urheilukentät ja –paikat olivat
1930- luvulla iltaisin ja pyhäisin urheilijain urheilijoiden
täyttämiä.
Myllykylän- Töytärin Tahti-osasto perustetaan
Myllykylässä, Töytärillä ja Vehkjärvellä ei 1930-luvulle
tultaessa ollut Veikkojen osastoa. Vehkjärven urheilijat
kuuluivat pääasiassa Kannusjärven Innostukseen ja
töytäriläiset joko Husulan Kuntoon tai Kolsilan Kavereihin.
Suurin osa Myllykylän urheilijoista kuului Kolsilan Kavereihin.
Kun Vehkjärven Vauhti 1931 perustettiin, osa myllykyläläisistä
liittyi siihen. Vehkjärvi on pieni kylä, mutta 1930- luvulla
Vauhti ja kylän suojeluskunta olivat sekä kesällä että talvella
joukkuekilpailujen kärjessä.
Vuodesta 1932 Vehkalahden Veikkojen puheenjohtajana
toiminut Paavo Vehkaranta (enoni) ja toinen Paavo,
Vitikainen (setäni), masinoivat 24.1.1936 viimeksi mainitun
silloisen asuntoon, Räätälin torppaan, kokouksen, jossa oli
läsnä Vehkarannan lisäksi 15 miespuolista myllykyläläistä ja
kaksi Töytärin nuorukaista. Paavo Vehkarannan toimiessa
kokouksen puheenjohtajana ja Pentti Kolsin sihteerinä
8
päätettiin perustaa Vehkalahden Veikkojen Myllykylän ja
Töytärin Tahti- osasto. Osmo Koskenheimo valittiin osaston
puheenjohtajaksi ja Pentti Kolsi sihteeri- rahastonhoitajaksi.
Perustavan kokouksen osallistujista kolme, Pentti Kolsi, Yrjö
Luoma ja Olavi Törö, kaatui sodassa. Tuoni on tavoittanut
myöhemmin muutkin niin, että vain veljeni Olli ja minä
olemme enää tätä kirjoitettaessa elossa.
Tillin urheilijaveljekset Sakari, Heikki ja Arvo raivasivat 1930luvun alussa kotitilansa maalle paikan hyppyrimäelle, mikä
sitten talkoilla rakennettiin. Mäen avajaiskilpailujen
yhteydessä talvella 1932 hiihdätettiin poikia. Sain alle 10vuotiaitten sarjassa palkintolusikan, mutta kotona odotti
selkäsauna, koska katkaisin sukseni ojan ylityksessä vähän
ennen maalia. Kyseinen talvi oli erittäin vähäluminen.
Ratamestarit eivät olleet täyttäneet kunnolla ojien ylityksiä.
Isäni mielestä nostelin maaliin tulon kunniaksi suksen kantoja
liian korkealle ja siksi toisen suksen kärki tökkäsi lumeen ja
katkesi.
Tahti-osaston perustamisen jälkeen mäkeä korotettiin niin,
että sen mäkiennätys oli 24 m. Näin jälkikäteen ihmettelen,
miksi Tahtia ei perustettu jo vuonna 1932, kun
mäkitalkoot olivat koonneet urheiluintoiset yhteen.
Veikkojen hiihdon täysosuma 1934
Sulo Nurmela yllätti Hiihtoliiton johdon voittamalla vuoden
1934 SM-hiihdoissa Nokialla 17 km . Toiseksi tullut Martti
Lappalainen hävisi Nurmelalle toista minuuttia. Vehkalahden
Valter Forsell oli kolmas. Veikkojen Helga Koskimies voitti
naisten 5 km:n mestaruuden sekä Veikkojen joukkue,
Nurmela, Forsell ja Ilmari Porkka, 17 km:n
joukkuemestaruuden. Kolme mestaruutta Veikoille
oli todiste siitä, valtakunnan hiihtovaltikka oli siirtynyt naapuri
Virolahdelta Vehkalahdelle.
Suomen Hiihtoliitto oli ko. aikana (niin kuin 2011:kin)
rahapulassa. Suomen hiihtojoukkue MM-hiihtoihin Ruotsin
Sollefteåon oli ilmoitettu jo ennen SM- hiihtoja. Ilmoitusaikaa
oli kuitenkin vielä jäljellä. Nurmela lisättiin kiireellä
joukkueeseen. Veikot olisi halunnut myös Forsellin mukaan,
mutta maalaisseuran ”ääni ei taivaaseen kantautunut”.
9
Nurmelan paras hiihtosuoritus ennen Nokian SM- hiihtoja oli
viides sija vuoden 1932 SM-hiihtojen 10 km:llä. Kun
Veikkojen puheenjohtaja Paavo Vehkaranta oli saattamassa
Nokian SM-hiihtoihin lähtijöitä Haminan asemalla, Nurmela
tunsi kuntonsa ja sanoi Vehkarannalle: ”Nyt mennään,
vaikka suolet sivulle lentäisi.”
Sollefteåssa suomalaiset saivat 18 km:llä kolmoisvoiton.
Nurmela lähti minuutin Saarisen jälkeen ja tapasi tämän
kiinni, mutta ei lähtenyt ohittamaan ennen kuin Saarinen
hyppäsi ladun sivuun ja tiuskaisi: ”Anna mennä, nyt on maan
etu kysymyksessä!”
Nurmela kertoi minulle, että Saarinenkävi hänen kannoilleen
eikä jäänyt, vaikka hän lisäsi vauhtia. Naapuripitäjien miehet
olivatkin kaksi parasta. Martti Lappalainen varmisti Suomelle
kolmoisvoiton.
Nurmela sai kisoissa toisenkin maailmanmestaruuden.
Suomen joukkue; Nurmela, Klaes Karppinen, Lappalainen ja
Saarinen voitti 4x10 km ja löi toiseksi yllättäen tuleen Saksan
11 minuutilla, jollaista ylivoimaisuutta ei hiihdon historiassa
ole muulloin nähty.
Nurmela oli talven 1934 maailman ”sprintterikuningas”, joka
voitti Salpausselän 18 km ja kaikki muut talven kilpailut,
mutta jäi Vehkalahden Veikkojen joukkuehiihdossa
Neuvottomassa toiseksi häviten sekunnin Neuvottoman Viljam
Suntiolle, vuoden 1936 ikämiesten Suomen mestarille.
Kilpailulatu kierteli melkoisen alavia maita, missä tasatyöntö
oli valttia. Suntio latautui hiihtoihin sataprosenttisesti. Hän oli
sanonut kyläläisille kilpailusunnuntaista tulevan rankan.
Viljamilla oli kilpailussa muita pitemmät sauvat. Paavo
Vehkaranta kertoi Suntion hiihtäneen ”kuin jatkuvasti narusta
vetäen”, kun tämä kiskoi pitkin sauvoin kilpailun viimeisiä
satoja metrejä.
Vuoden 1935 MM- hiihdoissa Hohe Tatralla Nurmela sai
kolmannen maailmanmestaruuden hiihtäessään ankkurina
Suomen viestijoukkueen kullalle. Nurmela ei alppikuumeen
vuoksi voinut osallistua henkilökohtaisille matkoille.
Salpausselän hiihtoihin mennessä kuume hellitti. Nurmela
voitti 18 km saaden toisen kiinnityksen komeaan
kiertopalkintoon.
Vuoden 1936 olympiahiihdot järjestettiin Garmisch Partenkirchenissä Saksassa. Suomen joukkueessa oli kaksi
10
Veikkojen hiihtäjää, Nurmela ja Forsell. Koko pitäjä jännitti
heidän tuloskuntoaan. Kotimyllyssä niin pitäjän isännät kuin
mylläritkin puhuivat vain ”Karmis-Perkeleestä”.
Odotuksissa petyttiin. Forsell pääsi kisapaikalla suoritetussa
karsinnassa viestijoukkueeseen, mutta sairastui äkisti
alppikuumeeseen. Nurmela pantiin viestin aloittajaksi
Forsellin sijaan, mutta kilpailuaamuna hänelläkin oli kuumetta.
Kuitenkin hän hiihti ja toi Suomen toisena vaihtoon yli
minuutin Norjan Hagenin jäljessä. Viestijoukkueen ankkuri
Kalle Jalkanen pelasti Suomelle kultamitalin, vaikka joutui
hakemaan pudottamansa tekohampaat.
Kuumeinen Nurmela oli 18 km:llä seitsemäs. Jussi Kirjavainen
sanoo suomalaisten heikon menestyksen olleen väsymyksen
sekä pulverilumen ja vetisen lumen vaihtelujen syytä.
Nurmela oli sitä mieltä, että syy oli Hiihtoliiton johdossa.
Esikarsinoiksi mainituissa Lappeenrannan hiihdoissa Nurmela
voitti 40 km:llä toiseksi tullutta yli 10 minuuttia ja tunsi
olevansa ”elämänsä kunnossa”. Kuitenkin jokaisen kisoihin
halunneen piti hiihtää karsintojen 50 km. Sotkamossa oli
tällöin kova pakkanen ja lumipyry. Nurmela sanoi
vilustuneensa ”Sotkamon rääkissä”. Huippukunto alkoi sen
jälkeen laskea, vaikka varsinainen sairaus tuntui vasta
kisoissa.
Kaksi Salpausselän voittoa 1937
Kouvolan Yhteiskoulun voimistelunopettaja ja Kymenlaakson
Suojeluskuntapiirin urheiluohjaaja Santeri Hirvonen lähetti
1926 kouluhallitukselle kirjeen, jossa hän ehdotti, että
koulujen pitkää kevätlukukautta helpotettaisiin ja samalla
edistettäisiin oppilaiden kuntoa, jos heille annetaan
talven keskellä viikon hiihtoloma. Hirvosen aloite läpäisi
virkaportaat vasta 1930-luvulla, kun hän sai tukijakseen
suojeluskuntain yliesikunnan urheiluosaston päällikön,
kapteeni Lauri ”Tahko” Pihkalan.
Olin talvella 1937 Haminan Yhteislyseon 3. luokalla. Tällöin
päätimme luokkatoverini ja pikkuserkkuni Esko Pekkolan
kanssa lähteä hiihtolomalla Lahteen seuraamaan Salpausselän
kisoja.
11
Vanhempamme varasivat meille asunnon isiemme serkuilta,
Salmisilta. Vaikka olin nähnyt junia päivittäin, Lahden reissu
oli elämäni ensimmäinen junamatka.
Perillä Lahdessa oli ihmettelemistä: Elokuvateatteri Ilveksen
katolla näin elämäni ensimmäisen valomainoksen: ”Klubi 7
piristää” hetkittäin tupakan kärkeen syttyneine valoineen.
Teatterin pehmustetut tuolit olivat mahtavia Kino Helon
puupenkkeihin verrattuna. Salpausselän montusta
johti Hiihtomajalle valaistu latu, mitä ei kai muualla maassa
ollut. Latu oli tosin hyvin kuoppainen, koska se oli kovassa
käytössä. Kisojen 18 km hiihdettiin yhtenä ja 50 km kahtena
25 km:n lenkkinä.
Kisoja edeltävänä perjantaina hiihdimme Eskon kanssa 18
km:n radan siihen tutustuneitten viipurilaisten
hiihtäjäserkusten Arvo ja Vilho Koskelaisen jäljessä
melkoisessa tuoksussa. Sen ajan hiihtäjät tankkasivat itseään
muutama päivä ennen kisoja voimakkailla ruuilla.
Vehkalahden Veikoista osallistui vuoden 1937 Salpausselän
Hiihtoihin vain kaksi miestä, Valter Forsell ja Sulo Nurmela.
Forsell voitti lauantain 18 km ja Nurmela sunnuntain 50 km.
Voitot olivat oikeastaan yllätyksiä, sillä MM- hiihtojen kanssa
samanaikaisesti järjestetyissä SM- hiihdoissa Forsell oli jäänyt
18 km:llä kolmanneksi ja Nurmela 50 km:llä toiseksi.
Lisäksi MM- hiihtojen parhaat olivat mukana ”Selällä”.
Nurmela oli voittanut Salpausselän pikamatkan vuosina 1934
ja 1935 ja halusi komean kiertopalkinnon omakseen, mutta se
ei onnistunut, kun korkeimmat voimat estivät sen. Kyseisenä
talvena Norja ja Suomi kävivät hiihtomaaottelun, jonka
mäenlasku ja 50 km kilpailtiin Lahdessa ja muut lajit
Holmenkollenilla. Hiihtoliiton johto halusi voittaa maaottelun
ja päätti säästää Nurmelan 50 km:lle.
Muistan elävästi, kun 18 km:lle ilmoitettu Sulo ilmestyi
lähtöpaikalle tuttu turkki hiihtopukunsa
peittona ja numerolappu rinnassa. Olin aivan lähtöpaikan
vieressä ja näin, kun Hiihtoliiton silloinen puheenjohtaja Juho
Hillo suostutteli ainakin kymmenen minuuttia Nurmelaa
jättämään pikamatkan ”väliin”. Kun Sulo käänsi suksensa pois
lähtöpaikalta, hän vaikutti pettyneeltä.
Valter Forsell voitti 18 km. Uusi hiihtotähti Jussi Kurikkala
hävisi hänelle seitsemän sekuntia.
12
Huippukuntoinen Nurmela oli 50 km:llä ylivoimainen. Toiseksi
tullut Eetu Huupponen hävisi hänelle melkein kolme
minuuttia. Kun mäkimiehetkin onnistuivat, Suomi voitti
maaottelun..
Hyvä Nurmela ja Forsell
Vehkalahden Suojeluskunnan paikallispäällikkö Viljo Suurnäkki
oli Veikkojen hiihtäjien virallinen huoltaja, mutta minäkin
tungeksin silloisten hiihtopomojen liepeillä. Löinpä Laatokan
Karjalan Hiihtoseuran Pekka Vannista kannattaneen
puheenjohtajan kanssa vetoakin Nurmelan puolesta.
Vanninen oli voittanut Nurmelan SM- hiihdoissa. Laatokan
Karjalassa ja Pohjois- Karjalassa hyvät hiihtäjät oli 1930luvun lopulla kasattu yhteen suurseuraan. EteläKymenlaaksossakin sitä yritettiin, mutta Vehkalahden Veikot
ja Virolahden Sampo menestyivät niin hyvin, etteivät ne
katsoneen sitä tarpeelliseksi.
Lahtelaiset perheet majoittuivat hiihtäjät 1930-luvulla.
Nurmela ja Forsell asuivat Vehkalahdelta muuttaneella
Korjulalla (?) lähellä kansanopistoa niin kuin mekin. Kun 50
km:n kilpailun jälkeen menimme asunnoillemme, Nurmela ja
Forsell hiihtivät Harjukadun ajoradalla ja me kävelimme
heidän kanssaan keskustellen katukäytävällä. Samaan
suuntaan kulkeneet Selältä palanneet katsojat kiittelivät Suloa
ja Valteria hyvä huudoin.
Nurmela palasi tavatessamme usein vuoden 1937 kisoihin.
Hän oli mielestään siinä vaiheessa niin hyvässä kunnossa, että
olisi voittanut molemmat kilpailumatkat, jos hänen olisi
annettu hiihtää.
Sulo yritti 18 km:n kiertopalkintoa omakseen vielä vuosina
1939 ja 1941, mutta jäi toiseksi ja viidenneksi. MyKV:n Arvo
Viitanen katkaisi kiertopalkinnon kulun vasta vuonna 1954.
Veikot talvella, Sampo kesällä
Virolahden Sampo ja Vehkalahden Veikot hallitsivat Suomen
hiihtomarkkinoita 1920- ja 1930-luvuilla. Seurat kävivät
viestikilpailuja sekä talvella että kesällä. Talvella kamppailtiin
10 x 10 km:n viestinhiihdossa ja kesällä 10 x 1000 m:n
viestinjuoksussa. Kilpailuja jatkettiin vielä sotien jälkeenkin.
13
Talven viesteissä seuroilla oli usein kaksi joukkuetta. Veikot oli
talvella parempi, mutta Sampo voitti kesällä.
Viestihiihtojoukkueissa oli tusinakaupalla Suomen mestareita.
Kilpailujen järjestäjä vaihtui vuorovuosin. Olin seuraamassa
viestejä useamman kerran. Veikot voitti reilusti sekä
Husulassa 1936 että Kannusjärvellä 1938 hiihdetyt viestit.
Kannusjärven viestin kilpailukeskus oli TOK:n talolla. Ladun
alussa laskettiin isoa mäkeä Pien-Kannusjärven jäälle, jossa
olin suksin kilpailuja seuraamassa. Järven jäältä hiihtäjät
nousivat Näkin puolelle. Paluulatu ylitti uudelleen järven ja
nousi ylämäkeä maaliin.
Nurmela oli Veikkojen ykkösjoukkueen toisena ankkurina.
Hyvävauhtista mäkeä laskiessaan hän korjasi otetaan
sauvasta eikä ollut tarpeeksi varuillaan ladun tavoittaessa
tasaisen järven jään. Sulo lensi selälleen ja löi päänsä jäähän
niin, että kumaus kuului. Päätään pudistellen hän jatkoi
hiihtoaan, vaikka päätä särki.
Veikoilla oli silloin puolen kymmentä huippuhiihtäjää, joista
kuka tahansa voi olla paras yksityisajoissa. Kannusjärvellä
voittaja oli nuorten Suomen mestari Martti Sipilä, joka
seuraavana talvena oli mitalimies sekä SM- hiihdoissa että
Salpausselällä.
Osastojen välinen 10 km:n joukkuehiihto oli Veikkojen hiihdon
laajuusnäyte. Kolsilan Kaverit ja Onkamaan Toverit
kamppailivat voitosta 1930-lopulla. Kannusjärven Innostus oli
yleensä paras em. vuosikymmenen alkupuoliskolla. Jokaisesta
osastosta hiihtoon osallistui kymmenen miestä.
Joukkuetuloksessa otettiin huomioon kahdeksan parasta.
Hiihdoissa oli tavallisesti toistakymmentä joukkuetta ja yli 100
osanottajaa. Jokainen heistä oli HIIHTÄJÄ. Yleisöäkin oli
hiihtoja seuraamassa satamäärin. Joukkuehiihto oli tilaisuus,
jossa uudet kyvyt paljastivat korttinsa. Se oli myös seuran
viestijoukkueiden karsintahiihto.
Kalevanpoika- kilpailut kesäinen voimannäyttö
Yleisurheilussa joukkuehiihtoa vastasi kahtena pyhänä käydyt
seuran yleisurheilumestaruuskilpailut, joissa jokaisessa lajissa
kuusi parasta toi osastolleen pisteitä. Samassa yhteydessä
kilpailtiin myös 10- ottelussa, viisi lajia molempina päivinä.
Eniten pisteitä saalistanut osasto sai kiinnityksen
14
kiertopalkintona olleeseen Kalevanpoikaan. Osastojen hyvät
hiihtäjät juoksivat pitkiä matkoja, koska niillä ei tavallisesti
ollut erikoismiehiä. Moukarinheitto oli jokamiehen laji, koska
senkin taitajat olivat vähissä. Sulo Nurmela, Rauni Kallio ja
Sipilät pyörivät heittoringissä saalistaessaan Toverille pisteitä.
Minun seurantani aikana Vehkjärven Vauhti, Kolsilan Kaverit
ja Onkamaan Toverit olivat Veikkojen parhaat osastot
yleisurheilussa. Varsinaisia kymmenottelijoita olivat
Erkki Näkki, Väinö Pousi, Asser Teikari ja Paavo Vehkaranta,
Veikkojen puheenjohtaja. Hänen pahin kilpailijansa kesällä
1940 oli hänen veljensä poika Esko Uski, joka kaatui
jatkosodassa.
Tehdas – ja kaupunkiseurat kalastivat Veikkojen
apajilla
Pienviljelijävaltaisen pitäjän suurseura eli ainaisissa
rahavaikeuksissa. Kunnalla ja sen kirkonkylällä, Haminalla, ei
ollut tarjota mestariurheilijoille työpaikkoja. Kotkan ja
Karhulan seurat houkuttelivat Veikkojen hyviä urheilijoita
jäsenikseen tarjoten heille työpaikkoja seuransa toimintaalueelta.
Talvella pestoomarkkinoilla olivat Hallan Visa ja Kotkan Into
sekä kesällä Karhulan Katajaiset.
Moni vehkalahtelaishiihtäjä edusti parhaimpina vuosina em.
seuroja. Kotkan poliisimestari Eino Havas tarjosi poliisin
virkoja hiihtäjille ja painijoille maan laajuisesti ehdolla, että he
edustavat kotkalaisseuroja. Hallassa oli saha ja Sunilassa
tehdas, niillä oli yhteistoimintaa urheiluseurojen kanssa.
Seurojen hankkimat urheilijat olivat tervettä ja
elämäntavoiltaan kelvollisia työntekijöitä.
Muistan, kun Karhulan Katajaisten johtokaksikko,
puheenjohtaja Kanerva ja sihteeri Schneider, istui
ojanpientareella seuraamassa Kalevanpoika-kilpailuja Kolsilan
urheilukentällä 1930-luvulla.
Kun joku uusi juoksija voitti 800 tai 1500 metriä, herrat olivat
oitis kyselemässä juoksijan ammattia. Olin paikalla, kun he
kosivat lajien Veikkojen mestari Sulo Pousia seuraansa ja
Karhulaan töihin. Sulo oli maanviljelijä, joka halusi hoitaa
tilaansa. Naapuri Pentti Pousi tarttui onkeen. Hänestä tuli
maaottelujuoksija ja Suomen viestimestari Katajaisissa. Pentti
15
kaatui pst-tykkijoukkuetta johtaneena vänrikkinä Käppäselän
valtauksessa Itä-Karjalassa 31.10.1941.
Sotien jälkeen Katajaiset tarvitsivat viestijoukkueeseensa
Paavo Toivarin ja Viljo Kolsin.
Valmari Toikka oli ensimmäinen vehkalahtelainen Kotkan
Innon hiihtävä poliisi. Onkamaalaisen Sipilän veljessarjan
vanhin Viljo Sipilä hiihti ikämiesmestariksi Hallan Visan
nimissä. Nuorten Suomen mestari ja vuoden 1939 SMpikamatkan pronssimies Martti Sipilä hiihti sodan jälkeen
Suomen mestariksi ja olympiamieheksi Lahden Hiihtoseuran
väreissä.
Jos joku Veikkojen urheilija siirtyi 1930-luvulla osastosta
toiseen, entisen osaston jäsenet kysyivät häneltä
epäonnistuneen suorituksen jälkeen: ”Joko pian liityt Karhulan
Katajaisiin?” Se oli häijyä pilaa.
Suojeluskunta hankki materiaalin ja koulutti
Vehkalahden Suojeluskunta kilpaili 1920- ja 1930- luvuilla
maan suurimman maalaissuojeluskunnan asemasta Lapuan
kanssa. Suojeluskuntajärjestön urheiluosaston päälliköt evl. K.
E. Levälahti ja majuri Tahko Pihkala olivat laatineet järjestölle
erittäin monipuolisen urheilu- ja urheiluvalmennusohjelman.
Jokaisessa suojeluskunnassa oli urheilukasvatuslautakunta ja
suojeluskuntapiirissä urheiluohjaaja (III sotilasohjaaja). Isojen
suojeluskuntien kyläosastoissa oli urheiluohjaaja, muissa
urheilun valmennus- ja kilpailutoiminta kuului kyläosaston
harjoituspäällikölle. Hänelle ei kuulunut ammunta, mutta
kaikki muu urheilu.
Suojeluskuntien urheiluohjaajia kurssitettiin jatkuvasti.
Vastaavia urheiluohjaajia ei urheiluseuroilla eikä kyläosastoilla
ollut eikä tarvittukaan, koska kaikki suojeluskuntalaiset olivat
myös urheiluseuran (Veikkojen) jäseniä. Jokaisessa sk.
kyläosastossa oli 1930-luvulla myös poikaosasto, jossa
opetettiin urheilun ja maastossa liikkumisen alkeet.
Suojeluskuntapiirit, suojeluskunnat ja suojeluskuntien
kyläosastot kilpailivat vuosittain siitä kuka saa eri lajien
prosenttikilpailuihin eniten osanottajia mukaan.
Suojeluskunnan 15 km:n prosenttihiihto täysissä varusteissa
sai vuosittain 50-90 % miehistä ladulle. Prosenttimarssin (15
km) osanottoprosentti oli hiihtoa alhaisempi pysytellen 50
16
%:n kieppeillä. Silti moni kyläosasto sai kaikki jäsenensä
liikkeelle. Prosenttilukuja tutkittaessa otettava huomioon, että
monessa Vehkalahden kylässä melkein jokainen 17- 60vuotias kuului suojeluskuntaan, joten oli mahdottomuus
päästä sataan prosenttiin. Myös lotilla ja suojeluskuntapojilla
oli omat prosenttimarssina ja -hiihtonsa.
Suojeluskuntajärjestöllä oli joukkuekilpailut monissa
liikuntalajeissa, joissa kilpailtiin kiertopalkinnoista sekä
henkilökohtaisesti. Järjestön, sen piirien ja kyläosastojen
kesken kilpailtiin hiihdossa, ampumahiihdossa,
suunnistuksessa, yleisurheilussa, voimistelussa,
maastojuoksussa, pesäpallossa ja luonnollisesti ammunnassa,
olihan kysymyksessä maanpuolustusjärjestö.
Kymenlaakson piiri voitti sk-järjestön 20 km:n
hiihtomestaruuden vuosina 1930- 1941 kuusi kertaa.
Jokaisena vuonna piirin joukkueen runko oli Virolahdelta ja
Vehkalahdelta.
Henkilökohtaisia mestaruuksia Vehkalahdelle toivat Einari
Klemola (1920), vaikka edustikin tuolloin Sortavalan piiriä,
koska opiskeli Sortavalan seminaarissa, Valter Forsell (1937)
ja Martti Sipilä (1938). Viiden parhaan joukossa eri vuosina
olivat Volmari Toikka (2. 1932), Valter Forsell (2. 1934), Arvi
Riivari (2. 1937) ja Sulo Nurmela (3. 1937).
Vehkalahden Annikki Huovila (Luoma) voitti lottajärjestön 5
km:n mestaruuden vuosina 1935 ja 1941. Vuonna 1939 hän
oli toinen ja 1936 neljäs. Aura Nopanen (Pekkanen) oli kolmas
1939 ja toinen 1941. Helga Koskimies oli viides 1934 ja Laila
Forsell neljäs 1937. Tilasto olisi vehkalahtelaisittain
huomattavasti parempi, jolleivät suurhiihtäjämme olisi olleet
useasti sk-järjestön mestaruuskilpailujen aikana ulkomaisilla
kilpailumatkoilla.
Kymenlaakson suojeluskuntapiirin hiihtomestaruuksia
(joukkue ja henkilökohtainen) Vehkalahden sk sai vuosina
1919 –1941 yhteensä 22. Sk-piirin
murtomaajuoksumestaruuksia Vehkalahti sai vain kaksi,
vuonna 1932 Sulo Nurmela ja joukkue. Yleisurheilussa
mestaruudet karttoivat Vehkalahtea. Pesäpallossa
Kymenlaakso voitti kaksi sk. järjestön mestaruutta ja oli sen
lisäksi neljä kertaa hävinneenä osapuolena loppuottelussa.
17
Eri vuosina Kymenlaakson joukkueessa pelasivat
vehkalahtelaiset Vilho Brunila, Ivar Kolsi, Toimi Lautala ja
Paavo Vehkaranta.
Kyläosastot pelasivat myös suojeluskunnan mestaruudesta.
Esim. vuonna 1932 mukana oli 18 joukkuetta. Minulla on
sellainen muistikuva, että polttajana pelannut Brunila otti
lyöntejä kiinni paljain käsin ja heitti pallon pesille aina sillä
kädellä, millä koppasi pallon.
Vehkalahden Suojeluskunnan pesäpallomestaruus oli
useimmin Kannusjärven kyläosaston ”heiniä”.
Suojeluskunnan poikaosaston joukkue oli myös Kannusjärvirunkoinen. Meitä täydennysmiehiä joukkueessa oli vain 2-3.
Sama oli tilanne Veikoissa.
Kannusjärvellä opettajana vuosikymmeniä toiminut Vilho
Brunila oli sataprosenttisesti omistautunut liikunnalle. Hän piti
myös viikoittain voimisteluharjoituksia nuorille ja miehille sekä
suojeluskunnan että Innostuksen nimissä. Brunilan ohjaama
Vehkalahden Suojeluskunnan ykkösjoukkue (Kannusjärvi)
voitti Kymenlaakson piirin joukkuevoimistelumestaruuden
vuosina 1925, 1933, 1934 ja 1935.
Voimistelu oli Brunilan ansiosta Veikkojen Innostus- osaston
ohjelmassa vielä toistakymmentä vuotta sodan jälkeenkin.
Vehkalahden Veikkojen nykyisestä menestyslajista
suunnistuksesta huolehti 1930- luvulla vain suojeluskunta.
Sen ohjelmaan suunnistus, aluksi tiedustelujuoksu, otettiin jo
1920- luvulla.
Ensimmäisessä suunnistuskilpailussa olin mukana vuoden
1932 poikaleiripäivillä Paijärvellä. Suojeluskunnalla oli niin
vähän marssikompasseja, että kilpailu oli ryhmien välinen.
Karttana oli peruskartta, joten kompassin käyttö oli
välttämätön.
Käytännössä suojeluskunta hankki 1930-luvulla Veikoille
urheilijamateriaalin, varsinkin seuran päälajissa hiihdossa, ja
innosti lahjakkaimmat harjoittelemaan. Koulumatkat ja
koulujen väliset hiihtokilpailut olivat luoneet peruskunnon.
Moni kansakoulunopettaja oli myös oto. urheiluvalmentaja.
Sille pohjalle rakentui Veikkojen loistava hiihtomenestys
1930-luvulla.
Pitäjäseuran taloutta pönkitettiin tansseilla
18
Minut napattiin Veikkojen toimitsijatehtäviin vuonna 1937. Ko.
vuonna enoni Paavo Vehkaranta, aktiiviurheilija, oli seuran
puheenjohtaja, kansakouluaikainen käsitöiden opettajani
Nestor Tynys sihteeri ja Emil Töytäri rahastonhoitaja. Töytäri
hoiti ainaisessa rahapulassa olleen pääseuran kassaa 21
vuotta (1924-1945). Raha- asioissa täytyi käydä Emilin luona
Sivatissa. Tämä kirjasi menot ja tulot suureen kovakantiseen
tilikirjaan. Moni Veikkojen osasto oli vauraampi kuin pääseura.
Kun Vehkalahden lottien suuryritys Vehkalinna valmistui
vuonna 1934, siitä muodostui Veikkojen toiminnan keskipiste
ja tulonlähde. Kun lotat eivät saaneet järjestää tansseja,
Veikot tanssittivat kansaa syys- ja talvikaudella sunnuntaiiltaisin ja väliin keskiviikkoisinkin. Vehkalinna oli 1930-luvun
lopulla Etelä- ja Keski- Kymenlaakson suosituin tanssipaikka.
Lotat pitivät ravintolaa.
Setäni Paavo Vitikainen oli Veikkojen huvitoimikunnan
puheenjohtaja. Hän työllisti minua kahdella tapaa. Jouduin
hakemaan koulun ruokatunnilla tanssiluvat Vehkalahden piirin
nimismies Tuomo Vaulolta ja ostamassa pääsyliput postista.
Tansseistahan meni 25-30 %:n huvivero.
Olin vuosina 1939- 1941 usein lipunmyyjänä Veikkojen
tansseissa. Sekä Veikot että lotat tarvitsivat rahaa, siksi
molemmat tahot harrastivat pientä vilppiä. Verolippuja
myytiin kahteen kertaan ja ilmaventtiilit suljettiin, jos juomat
eivät menneet kaupaksi.
Veikkojen osasto Husulan Kunto tanssitti nuorisoa kesäisin
Vehkalinnan läheisellä lavallaan. Tanssihaluiset kävivät
Mustikkavuorella ympäri vuoden.
Vehkalinna myös kilpailukeskus
Vehkalinna oli 1930-luvun lopulla myös Veikkojen suurimpien
hiihtokilpailujen kilpailukeskuksena.
Tasaväkisten Veikot – Sampo viestien lisäksi pääkilpailuja
olivat kansalliset hiihdot, joissa maan huiput kävivät
ottamassa mittaa Veikkojen mestarihiihtäjistä. Mm. Klaes
Karppinen ja Jussi Kurikkala ja kaikki Kymenlaakson huiput
kapusivat Mustikka- ja Pyölinvuorelle.
Kilpailuissa hiihdettiin sekä 15 km että 30 km ja naisten 5
km. Vehkalahden Suojeluskunnan esikunta (toimisto) ja
paikallispäällikön asunto sijaitsivat Vehkalinnan toisessa
19
kerroksessa. Tavallisesti me toimihenkilöt menimme
yläkertaan kahville, kun 30 km:llä kauimmin viipyneet olivat
vielä matkalla. Joku kellomies seurasi viimeisiä maaliin tulleita
Vehkalinnan parvekkeelta.
Olin kai ensimmäisen kerran hiihtojen sihteerinä vuonna
1938. Seuraavana vuonna olin keskushallinnon varamies ja
1940 jo jäsen. Kun sekä enoni että setäni olivat Veikkojen
johdossa, jouduin sama lle ladulle jo vuonna 1941, kun
minusta tehtiin Veikkojen varapuheenjohtaja vastoin
yhdistyslakia, olinhan vasta 18-vuotias. Samana vuonna olin
Martti Rikan kanssa kansallisten hiihtojen ratamestari.
Vedimme tällöin 15 km:n mittaisen radan Myllykylään ja
Vehkjärvelle saadaksemme reitille lisää mäkiä. Veikkojen
kansallisten hiihtojen latu kulki ainakin vielä vuonna 1955
samaa reittiä. Käväisin tuona vuonna uudelleen Veikoissa.
Oltermannin sauva Veikoille pesäpallosta
Sotavuosien jälkeen kaikenlainen yhdistystoiminta eli
kukoistuskauttaan. Jouduin uudelleen
Veikkojen keskushallintoon sekä Tahti- osaston että
pesäpallojaoston edustajana. Jaoston puheenjohtaja Veikko
Suurnäkin ja minun oli kansan vaatimuksesta järjestettävä
pitäjäsarja, jossa parhaimmillaan pelasi kymmenkunta
joukkuetta. Otteluiden pääsylippu- ja limonadin
myyntituloilla maksettiin ottelumatkojen ”koppiautokulut”.
Kannusjärven Innostus, joka osallistui sarjaan kahdella
joukkueella, oli paras ja Neuvottoman Tarmo selvä kakkonen.
Pesäpalloliitto palkitsi Vehkalahden Veikot hyvin järjestetystä
pitäjäsarjasta Oltermannin sauvalla.
Maakunta- ja Suomi-sarjoissa pelannut Veikkojen
ykkösjoukkue oli Innostus-runkoinen ja alemmissa sarjoissa
pelannut kakkosjoukkue pääosin Tarmosta. Muista osastoista
oli joukkueissa vain täydennysmiehiä.
Pelasin kolmena kesänä sellaisena ykkösessä ja yhden kesän
kakkosessa. Toimin myös pesäpallotuomarina. Vehkalahden
Veikot II- Inkeroisten Terho -pesäpallo-ottelun tuomarointi
Neuvottomassa kesäkuussa 1948 johdatti minut ammattiini
sekä samalla ulos Veikoista.
Veikkolaisuus on parantumaton tauti
20
Veikkolaisuus imeytyi meihin seuran menestyksellisenä 1930luvulla eläneisiin poikaviikareihin niin perusteellisesti,
ettemme ole päässeet siitä koskaan irti. Se on luonnollinen
jatkumo ajasta, jolloin monen Vehkalahden kylän aikuinen
kuului Veikkoihin ja suojeluskuntaan ja useimmat
maalaisliittoon.
Vuonna 1948 aloitin työni opettajana Elimäen Takamaalla,
jossa ei ollut urheiluseuraa. Olin kuin kipeä, kun en päässyt
kilpailuihin ja niitä järjestämään. Sen huomasi vaimonikin ja
sanoi puolen vuoden kärsimykseni jälkeeni: ”Perusta nyt se
urheiluseura, eihän sinun toimettomuuttasi voi enää katsella!”
Niin 2.2.1949 perustettiin Takamaan Tarmo, jota kosivat
jäsenikseen sekä Korian Ponsi että Elimäen Vauhti. Vauhti oli
pitäjäseura ja Ponsi taajamaseura, jolla ei ollut virallisia
osastoja.
Myönteiset kokemukseni Veikkojen toiminnasta vakuuttivat
runsaan perustajajoukon niin, että Tarmosta tuli Elimäen
Vauhdin osasto. Koulupiirin kylien innostus ja
nuorisomateriaali olivat niin valtavat, että osasto oli
yleisurheilussa Vauhdin paras osasto.
Kun minusta tuli 1950 Vauhdin toiminnanjohtaja oto. ja
kunnan urheilulautakunnan sihteeri (oto. virkamies), otimme
elinten toimintaan runsaasti oppia Vehkalahdelta. Sitähän
noin tuhatlukuinen vehkalahtelaisjoukko oli tuonut monella
tavalla ”Amerikkaansa” jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.
Vauhdin vanhin osasto, yli 100–vuotias HämeenkyläKoskiston Pyrintö on vehkalahtelaisten perustama.
Toimin 1960- 1990- luvuilla kolmen kouvolalaisseuran
johtoelimissä eri vakansseissa. Niissäkin käytin Veikoissa ja
Vauhdissa saamiani kokemuksia ohjeina. Varsinkin
talkoohenkeä, joka vallitsi pitäjäseuroissa, oli toiminnassa
kehitettävä, jotta asiat luistivat.
Kun luen urheilu- uutisia sanomalehdistä tai katson kilpailuja
televisiosta, haluan tietää, miten Veikkojen ja toisella sijalla
Kouvolan Hiihtoseuran kilpailijat menestyvät. Sitten seuraavat
muut kymenlaaksolaiset. Sellaista on parantumaton
veikkolaisuus, jota en voinut salata, kun jaoin
tiedotusvälineille vuoden 1983 Selänpään Jukolan
tulosluetteloita, jossa ensimmäisenä koreili nimi Vehkalahden
Veikot.
21
ææææ
Käyttämäni kirjalliset lähteet: Nestori Puhakka:
Vehkalahden Veikot 1911-1951, Olli Vitikainen: Mestareiden
Veikot 1911-1990, Martti Korhonen: Vehkalahden pitäjän
historia II, Kalevi Heikkilä: Brandstaka- Pilhjärta- suku,
Eljanko- Kirjavainen: Suomen hiihdon historia, Erkki
Vitikainen: Maanpuolustustyötä Vehkalahdella, Erkki
Vitikainen: Kotikyläni, Erkki Vitikainen: Kymenlaaksoa ristiin
rastiin ja Kouvolan Rastin vuoden 1983 vuosikertomus.
22
Erkki Vitikainen on 88- vuotias kouvolalainen
apulaisrehtori evp, joka on syntynyt Vehkalahden
Myllykylässä. Hän on toiminut kansakoulunopettajana
Elimäellä, toimittajana Kymen Sanomissa Haminassa ja
Kouvolassa sekä yleisaineiden opettajan. vararehtorin ja
apulaisrehtorin viroissa Kouvolan ammattikoulussa. Jäätyään
eläkkeelle 1983 hän on kirjoittanut yli 30 historiikki- luontoista
tietokirjaa. Urheilu- ja muu yhdistystoiminta on ollut hänen
harrasteensa lähes 80 vuotta.
23