– Hag sameah! - Helsingin juutalainen seurakunta
2/20 12 • 3/5772 Dan Kantor Viranomaiset ristiretkellä Yaron Nadbornik Vankeudesta vapauteen Ruben Stiller Me silpojat Rabbi Simon Livson Miksi emme syö hametsia pesahina? Timo Turja Juutalaisuus eduskunnassa Leif Furman Bulgaria pelasti juutalaisensa natseilta Semy Kahan Saamelaisia Jerusalemissa Rony Smolar Makkabi 105 vuotta sitten Minna Lönnqvist Chagall: rakkaus ja maanpako Hyvää pesahia – Hag sameah! Koska olet sen arvoinen. www.lorealparis.fi / lorealparisfinland Sisällys 2/2012 • 3/5772 (153) 35. vuosikerta 5.4.2012 2/2012 • 3/5772 Pääkirjoitus Viranomaiset ristiretkellä s. 4 Dan Kanto r Vankeudesta vapauteen s. 5 Julkaisija Helsingin juutalainen seurakunta Judiska församlingen i Helsingfors www.jchelsinki.fi Päätoimittaja Dan Kantor Ulkoasu Timo Tervoja Yaron N a d b o rn ik K o lu mni : R ub e n S t il l e r s . 7 ................................................................................................................... Juutalainen maailma Miksi emme syö hametsia pesahina? s. 8 Integraatiosta assimilaatioon s. 18 Rabbi Si m o n L ivs o n L eif f u rma n Pohdintoja juutalaisesta metafysiikasta ja psykoanalyysistä s. 10 L eif f u rma n Bulgarialainen tarina s. 20 Mi chel Grü n s te in 364-päivän kalenteri s. 22 Juutalaisuus eduskunnassa s. 16 David L a n dau Ti m o Turja K ol um n i: R on y S mola r s . 2 4 ................................................................................................................... Taitto Meri Kuusilehto Kannen kuva Kuva Sarajevon Haggadahsta 1300-luvulta Israel ja Lähi-itä Saamelaiset Jerusalemissa s. 26 Semy K a ha n Israelin ystävyys koetuksella – vai onko s. 30 K o lu mni : Eva Odr is c h in s k y s . 27 Ris t o K u is ma HaTachana, vanha rautatieasema – uusi kulttuurikeskus s. 28 K olumn i: M in de l e Lon d o n s . 3 2 Mi ndele L o n d o n Toimitusneuvosto Samuel Davidkin, Oscar Eskin, Leif Furman ja Jussi Hanhivaara. Toimitusneuvoston asiantuntija-apuna toimii Raoul Grünstein Toimituksen osoite Helsingin juutalainen seurakunta Malminkatu 26, 00100 Helsinki Puh. (09) 586 0310 Fax (09) 694 8916 [email protected] ................................................................................................................... Kotimaa Keskusneuvoston kirje poikalasten ympärileikkauksesta ministereille s. 33 Gideon Bolotowskyn puhe USKOTfoorumin vihapuheseminaarissa s. 35 Vainojen uhrien muistopäivä 2012 s. 36 Karmela Bélinki on kosmopoliittinen nainen s. 39 L e e na E ro n e n K olumn i: Jus s i H an h i va a r a s . 4 0 ................................................................................................................... Historia Makkabi 105 vuotta sitten s. 42 Ro ny Smo l ar ................................................................................................................... Kulttuuri Ilmoitushinnat Takakansi 340 euroa Sisäkansi 270 euroa 1/1 sivu 220 euroa 1/2 sivu 140 euroa 1/4 sivu 80 euroa Kiitokset ja onnittelut 38 euroa Chagall: rakkaus ja maanpako s. 46 Mi nna L ö n n qv is t Pirkko-Liisa Schulman ja sota-arkiston yllätys s. 51 L eena E ro n en Juutalaisen huumorin juurilla s. 52 Da n K a ntor Kirjasto tiedottaa s. 53 Tilaukset Helsingin juutalainen seurakunta ................................................................................................................... Meiltä ja muualta Maailmalla tapahtuu s. 54 Seuraava Hakehila ilmestyy viikolla 26/2012 Aineisto toimitettava viimeistään 25.5.2012 K o o nnu t Leif F ur m an Huumoria s. 56 K o o nnu t Leif F ur m an ................................................................................................................... Mielipide s. 57 ................................................................................................................... ISSN 1238-8076 Seurakuntasivut s. 60 PÄÄKIRJOITUS Viranomaiset ristiretkellä Dan Kantor ämä ei tapahtunut kaukaisessa yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa kansalaisten ihmisoikeuksia loukataan ja uskonnonvapautta rajoitetaan. Tämä tapahtui kotimaassamme Suomessa, EU:n mallivaltiossa: Suomalainen lääkäri oli saanut pyynnön parikuisen poikalapsen vanhemmilta tulla suorittamaan pojalle uskonnollis-kulttuurisista syistä ympärileikkauksen. Juuri ennen saapumistaan perheen kotiin lääkäri sai puhelinsoiton perheen isältä, joka kertoi, että kaksi poliisia ja lastensuojeluviranomainen olivat yllättäen ilmaantuneet paikalle ja vaatineet ympärileikkauksen peruuttamista, koska heidän velvollisuutenaan oli ehkäistä suunniteltu pahoinpitelyrikos. Ilmoituksen asiasta poliisille oli tehnyt henkilö, jolla ei ole minkäänlaista juridista suhdetta poikalapseen. Kun lääkäri saapui paikalle ja ihmetteli, mistä oli kysymys, todettiin myös hänelle, että kyse oli rikoksen ennaltaehkäisystä. Asiaa ei auttanut, vaikka lääkäri totesi, että korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun (KKO 2008:93) ja esimerkiksi viimeisimmän Helsingin käräjäoikeuden tuomion (2012) mukaan kyse ei ole pahoinpitelynä rangaistavasta teosta eikä mistään muustakaan rikoksesta, jos toimenpide suoritetaan lääketieteellisesti oikealla tavalla asianmukaisissa olosuhteissa, niin kuin tässä tapauksessa oli määrä tapahtua. Poliisi ilmoitti kuitenkin, ettei ympärileikkausta tule suorittaa liioin siksi, ettei voitu sillä hetkellä Valviran sivuilta tarkistaa, olivatko kyseisen lääkärin lääkärinoikeudet voimassa. Ympärileikkaus lykkääntyi siltä päivältä, mutta lastensuojeluviranomaiset katsoivat vielä tarpeelliseksi käydä perheen luona seuraavana päivänä suostuttelemassa vanhempia luopumaan toimenpiteestä. Poikalasten ympärileikkaus herättää usein voimakkaita mielipiteitä sen sallimisen puolesta tai varsinkin sen sallimista vastaan osin ymmärrettävistäkin syistä. Kysehän on uskonnollis-kulttuurisesta perinteestä, jota ei Suomessa valtaväestön piirissä harjoiteta ja josta tiedetään varsin vähän. Kun asia tuntuu vieraalta ja kun tietoa ei ole riittävästi, astuvat usein tunteet peliin, T 4 h a k e h i l a 2/2012 etenkin kun on kyse pienestä lapsesta. Mielipiteiden vapaa esittäminen, tietyissä lain määräämissä puitteissa, kuuluu kuitenkin jokaisen perusoikeuksiin ja on tärkeä osa demokratiaa. Tilanne on kuitenkin toinen, kun puhutaan viranomaisista ja heidän velvollisuudestaan kohdella tasavertaisesti maan kansalaisia. Poliisi näyttää ottaneen poikalasten ympärileikkausasiassa lain tulkinnan omiin käsiinsä, vaikka se ei sen tehtäviin kuulu ja vaikka asiasta on olemassa mainittu Suomen korkeimman oikeuden ennakkoratkaisu vuodelta 2008. Miten Suomen kansalainen voi luottaa siihen, että häntä kohdellaan poliisin toimesta tasavertaisesti voimassa olevan lain ja vallitsevan oikeuskäytännön mukaisesti, jos joissain asioissa, kuten poikalasten ympärileikkauskysymyksessä, poliisi katsoo oikeudekseen tulkita lakia oman mielensä mukaisesti? Mikä estää, ettei näin voi käydä joissain muissakin valtakulttuurista ja uskonnosta poikkeavissa asioissa? Vastaavasti voidaan kysyä, millä oikeudella lastensuojeluviranomaiset yrittävät saada vanhemmat luopumaan päätöksestään ympärileikata poikalapsensa. Ymmärrettävää olisi, jos he pyrkisivät varmistamaan, että toimenpide suoritetaan lääketieteellisesti oikealla tavalla asianmukaisissa olosuhteissa, mikä olisi tietysti myös lapsen edun mukaista. Omituista ihmisten uskonnon ja omatunnon vapauden kunnioittamista on sen sijaan se, että viranomainen katsoo oikeudekseen taivutella tai jopa vaatia esimerkiksi Suomen juutalaisia ja muslimeja luopumaan keskeisestä uskonnollisesta perinteestään. Kuin pisteenä i:n päälle voidaan vielä todeta, että Sexpo-säätiö on aloittanut valtakunnallisen EHJÄkampanjan poikalasten ympärileikkauksen kieltämiseksi. Suomi on järjestöjen luvattu maa, joten siinä ei sinänsä ole mitään ongelmaa, että joku tai jotkut niistä ovat ottaneet asiakseen ajaa Suomeen lakia, joka kieltäisi poikalasten ympärileikkauksen. Kyseenalaista sen sijaan on se, että Sexpo saa kampanjaansa yhteiskunnalta tukea. RAY on myöntänyt tarkoitusta varten 60 000 euroa vuodelle 2012. Kannattaa siis miettiä, mihin rahat menevät, kun seuraavan kerran pelaa RAY:n rahapelejä… • PUHEENJOHTAJAN PALSTA Vankeudesta vapauteen Yaron Nadbornik esah on taas täällä. Vapauduimme aikoinaan Egyptin orjuudesta, mitä juhlistamme joka vuosi samalla tavalla, myös ruoka noudattelee samaa kaavaa. Kuten vanha vitsi kuuluukin: jokainen juutalainen pyhä perustuu samaan aiheeseen, he yrittivät tappaa meidät, selvisimme, nyt syödään. Mutta jos pohdiskelemme asiaa vakaammin, olisiko pesahin sanomassa jotakin erityistä, joka voisi edelleen tänä päivänä puhutella kaikkia jäseniämme ja heidän perheitään? Vain vankeuden kokenut voi todella arvostaa vapautta. Itse en ole vankina ollut, mutta varusmiehenä kuitenkin. Armeijassahan tunnetusti tarjoillaan (tai ainakin ennen vanhaan) näkkileipää, jossa lukee ”vain vangeille ja varusmiehille”, ja kyllähän varusmiehet odottavat sitä viimeistä aamua, kuten vangitkin. Eli yhtäläisyyksiä löytyy niin ruuassa kuin tunnelmassa. Tänä pesahina olen tehnyt aloitteen toimittaa ruokapaketin vankilaan. Uudellamaalla sijaitsevassa vankilassa istuu muuan israelilainen, jonka hartaimpana toiveena on saada pesahiksi matsea ja rypälemehua, jotta hän voisi viettää edes jonkinlaisen seder-illan. Hän on nuori mies, joka joutui mukaan ikävään tapahtumaketjuun ja on nyt siis vankilassa Suomessa. Miehen vanhemmat olivat minuun yhteydessä ja pyysivät apua. Ajattelin tietysti, että jos seurakuntamme pystyi ruokapakettien muodossa auttamaan juutalaisia sotilaitamme talvi- sekä jatkosodassa ja jos kerran edustajiamme vieraili muutamia kertoja neuvostoliittolaisten juutalaisten sotavankien luona pesahin aikaan, kyllähän me yhtä juutalaista vankilassa vuonna 5772 pystymme auttamaan. Juuri parahiksi pesahiksi meidän tulisi saada päätös vankilan johdolta, josko toimitus onnistuu. Ei kuulemma ole rutiininomaista toimittaa vangeille ruokaa. Toivon, että lukiessanne tätä, on paketti jo perillä. Voin vain kuvitella, että syödessään matsa-leipää vankilassa nuori juutalainen maistaa paitsi kansamme historiaa, myös omaa tulevaisuuttaan, toivon mukaan se näyttäytyy hänelle nykyisyyttä parempana. Ehkä vapauden juhlassa on hänelle tänä vuonna ihan oma merkityksensä, merkitys, jota emme voi kunnolla P ymmärtää, ennen kuin olemme istuneet kaltereitten tuolla puolen vapautemme menettäneinä. P esahin aikaan tapahtuu tänä vuonna muitakin kummia asioita. Olemme saamassa historiamme ensimmäisen suomenkielisen rabbin, joka tuleekin perheineen tänä pesahina tutustumisvierailulle. Rabbi Simon Livson on viettänyt monia vuosia Israelissa ja on nyt parhaillaan Yhdysvalloissa opiskelemassa. Moni seurakuntalainen odottaa rabbi Livsonin tuloa. Sisäsivuilta saatte lukea niin luopuvan rabbimme, rabbi Edelmannin, kirjoituksen kuin myös tervetulotoivotuksen uudelle rabbille seurakuntalaiseltamme. Tällä kertaa Rony Smolar on asialla kolumnissaan, jossa hän jakaa näkökulmastaan tietoa. Sekä uskonnollisessa johdossamme että ihan tavallisissa jäsenissämme on monia, jotka haluavat keskuudessamme asuvan rabbin, ja häntä todella odotetaan. Seurakuntamme keskuudessa on jo vuosia kiertänyt rabbi Livsonista toinen toistaan villimpiä huhuja, ”ei se aio tulla”, ”ei sen vaimo voi viihtyä täällä”, ”kuka nyt täällä jaksaisi vuotta pidempään”. No, ovat täällä jotkut kestäneet jo sukupolvia, joten miksei rabbi Livsonkin viihtyisi, kuten hänen sukunsa ja muittenkin suvut ovat jo sukupolvien ajan tehneet. Niin vain hän on tänä pesahina täällä keskuudessamme, ja toukokuun valtuuston kokouksessa valtuusto päättää valinnasta. Toivomme siis hyvää ja päättäväistä kokousta. Huomaattehan edellisestä lauseesta erään mielenkiintoisen seikan, siis että seurakuntamme yhdyskuntajärjestyksen mukaan maallinen johto valitsee uskonnollisen johdon. Seurakunnassamme on kuulemma aina ollut hankala toimia rabbina, kaikilla on asioista mielipiteitä ja useilla monia. Vai pitäisikö edellinen lause laajentaa koskemaan kaikkia juutalaisia seurakuntia? Mene ja tiedä. Ehkä valintamenettelyllä on osuutensa, lauma valitsee johtajansa. Näin ollen johtajalla on suuret siivet, kaikki eivät vain jaksa räpistellä lentoon. Mutta kun lentoon on kerran päässyt, on se suurenmoinen tunne. Näin ovat jotkut lentäjät kertoneet. Ehkä meidän maallikkojen tuleekin lopettaa suuret h ak e h il a 5 luulomme uskonnollissa asioissa ja antaa rabbin päättää niistä. Tässä on toki rabbin tehtävän suurin sudenkuoppa. Ei saisi olla liian tiukka, muttei liian sallivakaan. Muuten ihmisiltä menee usko ja luottamus rabbin osaamiseen kuten on jossakin päin maailmaa joskus kuulemma käynytkin. Kunniapuheenjohtaja Gideon Bolotowsky totesi sen niin osuvasti rabbi Dadonin läksiäisissä: ”Rabbi, joka ei riitele kenenkään kanssa, ei ole rabbi, mutta rabbi, joka riitelee kaikkien kanssa, ei ole mensch.” Tasapaino on tärkeä asia monessakin seikassa, rabbina erityisesti. Hyvää pesahia kaikille, olkaamme vapaita menschejä vahvoine mielipiteinemme! • KOLUMNI Me silpojat Ruben Stiller K ysymys: mikä yhdistää Sexpo-säätiötä, Suomen Humanistiliittoa, Vasemmistoliiton miespoliittista työryhmää, Vihreä miesliike ry:tä ja Profeministimiehet ry:tä? Vastaus: juutalaisten ja muslimien pippeleiden kauhea kohtalo. Kyseiset järjestöt ovat aloittaneet poikien ympärileikkauksen vastaisen ristiretken tajuttuaan, että vähemmistöjen todellinen ongelma on esinahan poistaminen. Antisemitismistä ja islamofobiasta ei enää kannata puhua, koska vähemmistöt kiduttavat ja silpovat omia poikalapsiaan. Sorron yön symboliksi on noussut ympärileikattu penis, jolta on ristiretkeläisten mielestä kielletty täysimääräinen seksuaalinen nautinto. Ristiretkeläisten projekti on äärimmäisen haasteellinen. He kantavat valkoisen miehen perinteistä taakkaa: villit on pelastettava itseltään, koska eivät ymmärrä omaa parastaan. Villien omiin puheisiin ympärileikkauksesta ei kannata luottaa, koska villit ovat ympärileikkauksen takia subjektiivisia ja sokeita. Näin kirjoittaa Suomen Kuvalehden blogisti, biologi ja filosofian tohtori Tiina Raevaara: ”Ympärileikatuilla miehillä näkyy ahdistusta ja haluttomuutta puhua omasta koetusta toimenpiteestä, mutta silti (ehkä juuri ahdistuksesta ja tarpeesta oikeuttaa oma menetys), heillä on halu pitää yllä ympärileikkausperinnettä. Tämä näkyy myös ympärileikattujen lääkärien joukossa. Ympärileikkauskulttuuri on eräänlainen väkivallan ketju.” Tiina Raevaara on tietysti aivan oikeassa. Me juutalaiset miehet emme aloita aamuamme puhumalla ympärileikkauksesta. Suunnattomassa ahdistuksessamme vaikenemme asiasta myös päivälliskutsuilla. Raevaaran blogin otsikko kertoo kaiken: ”Älkää silpoko poikianne!” Me juutalaiset ja muslimit emme ole ainoas- taan subjektiivisia ja sokeita oman esinahkamme menettämiselle, vaan myös väkivallan ketjua ylläpitäviä silpojia. Onko meillä oikeutta edes osallistua keskusteluun, jos kulttuurimme keskeinen periaate on lapsien silpominen? R aevaara ei ole ainoa silpomisretoriikan harrastaja. Esimerkiksi Sexpo-säätiön Anu Suomela kiihottuu käyttämään samaa retoriikkaa. Tämä ei tietenkään ole rasismia, vaan suurta humanismia ja taistelua lapsen oikeuksien puolesta. Jos on valittava kansanryhmän leimaamisen ja yhden esinahan pelastamisen välillä, on aivan selvää, että esinahka on ehdoton moraalinen prioriteetti. Anu Suomelan pätevyyttä epäileville todettakoon, että hän on kirjoittanut tutkimuksen suomalaisen masturbaation historiasta. Tutkielman nimi on ”Suomalaista sooloseksiä – havaintoja 250 vuoden ajalta.” Sexpon sivujen mukaan tutkielma todistaa, että ”itsetyydytyksen historia on kirjava.” Lyhennelmän perusteella on mahdotonta sanoa, käsitteleekö tutkimus myös moraalista itsetyydytystä. Ristiretkeläisten moraalisen kiihkon perusteella rohkenen väittää, että monet keskustelijat ovat ehdottoman päteviä kiihottamaan itsensä tavattoman korkeaan moraaliin. Tätä moraalisen loistokkuuden edessä me silpojat, lasten kiduttajat ja sadistit odotamme, että meidät pelastetaan itseltämme. Sukupolvesta sukupolveen olemme pahoinpidelleet ja mukiloineet omia lapsiamme, mutta nyt meille tarjotaan pääsy täydellisen rationaalisuuden valoon. Eikö rasismikin ole tietyllä tavalla ymmärrettävää, jos se kohdistuu lasten kiduttajiin? Siis meihin. • h ak e h il a 7 Juutalainen maailma Miksi emme syö hametsia pesahina? Rabbi Simon Livson P esahina olemme erityisen tarkkoja siitä, että emme syö hametsia. Toora käskee meitä olemaan syömättä sitä, mutta tämän lisäksi emme saa omistaa tai edes nähdä sitä. Rabbit kielsivät myös kaiken, mikä on hametsin ja jonkin muun ruokalajin sekoitus. Näin ollen etäännyttäminen hametsista on viety äärimmäisyyteen. Mikä tähän voisi olla syynä? Zoharissa (tunnetuin kabbalistinen teos) sanotaan, että hamets havainnollistaa jetser harata, ihmisen hallitsematonta puolta. Tämä on se sielun puoli, joka pyrkii saamaan meidät tekemään epäolennaisia asioita, vaikka meidän pitäisi saada jokin tärkeä työ samanaikaisesti valmiiksi. Zohar mainitsee, että tämä puoli on vahvasti ylimielinen. Miksi näin? Hiiva nostattaa taikinan, mikä on verrattavissa ylimielisyyteen, jossa henkilö ”nostattaa” itsensä muiden yläpuolelle. Toisaalta, kun tarkastelemme matsaa (happamaton leipä), se jää matalaksi. Matsa kuvastaa nöyryyttä. Jos kerran hametsilla on tällainen piirre, niin minkä vuoksi meillä ei ole samanlaista kieltoa muuna aikana vuodesta? Eräs kansanperinteemme teoksista (Midrash Tanhuma) vastaa toteamalla, että kysymys on turha. Perinteen mukaan Jumala ylistää ihmistä siksi, että hän kasvattaa viljaa ja valmistaa siitä leipää. Ihminen on kehittänyt itselleen menetelmän ja on osa sitä. Jumala on antanut meille viisautta ja kyvyn muokata ja parantaa maailmaamme. Hän loi maailman puutteelliseksi, jotta me ihmiset voisimme jatkaa Hänen työtään, ja niin teemmekin. Tätä yhteistyötä kutsumme tikun olamiksi, maailman korjaamiseksi. Edelleen: Minkä vuoksi saamme syödä hametsia muuna aikana vuodesta kuin pesahina? Hamets on meidän kohonnut egomme. Samalla tavalla kuin hamets liittyy taikinan kohoamiseen, se kuvaa omahyväisyyttämme, liiaksi kohonnutta itsekeskeisyyttä. Juutalaisuus uskoo egoon, mutta sellaiseen, jolla on hyvät tarkoitusperät. Psykologit puhuvat terveestä egosta, joka on voimavara yksilön kehityksessä. Se on vahva motivoija elämässämme ja auttaa meitä näkemään oman arvomme. Onhan Toorassa kirjoitettu: ”ja Jumala loi ihmisen 8 h a k e h i l a 2/2012 kuvakseen”. Ihminen ilman egoa ja oman itsen arvostamista voi vaipua masennuksen syövereihin, omaan Mariaanien hautaansa. Egon olemassaolo kannustaa meitä katsomaan tulevaan ja olemaan osa Jumalan luomisprosessin jatkuvuutta. Terveen egon vastakohtana on kahdenlaista ylimielisyyttä, jotka molemmat liittyvät hametsin kieltoon. Yksi on sitä, jossa henkilö luulee olevansa älykkäämpi, vahvempi ja menestyneempi kuin mitä hän todellisuudessa on. Tällainen ylimielisyys kohdistuu yleensä muita ihmisiä kohtaan. Kyseinen suhtautumistapa aiheuttaa monia ongelmia yksilössä muun muassa siksi, että hän ei ilmeisesti tunne itseään tarpeeksi hyvin, mikä voi johtaa ainakin pitkällä aikavälillä pettymyksiin. On selvää, että tällainen ajattelu ei ole koskaan hyväksi. T oinen ylimielisyyden muoto ei ole ylimielisyyttä muita ihmisiä kohtaan, vaan Jumalaa kohtaan. Kutsun tätä muotoa Baabelin tornin rakentaneen sukupolven ylimielisyydeksi. Tämän ajattelun mukaan me ihmiset olemme puolijumalia, jotka voivat jakaa taivasten valtakunnan Jumalan kanssa. Baabelin tornin rakentajien ajattelussa keskeinen kysymys oli, miksi ihmisen valta rajoitettaisiin maan päälle. On kuitenkin muistettava, että Jumala loi meidät ja Hän lopulta päättää, miten asiat menevät. Me voimme vaikuttaa maailman tapahtumiin vain siksi, että se on osa Jumalan suunnitelmaa. Jumala vei meidät ulos Egyptin orjuudesta, ei ihminen. Hän antoi meille vapauden ja samalla opetti, mitä orjuus aiheuttaa ihmiselle. Kuvitellaan valtavan suuri puu. Sillä on juuret, joita emme näe, sillä ne ovat syvällä maan alla. Puulla on pitkät oksat, joissa on kauniit lehdet. Vertauskuvallisesti voimme sanoa, että Jumalan tahto, Toora vastaa oksia, kun taas Jumala on puun juuri (puhtaasti kielikuva). Puun lehdet kuvastavat meitä ihmisiä, kun takerrumme Tooraan ja saamme siitä voimaa. Puu ja oksat näyttäisivät huonovointisemmilta ilman meitä. Ilman lehtiä puu näyttäisi syrjityltä. Se näyttäisi siltä, että se ei kuulu paikkaan, johon se on juurtunut. Vaikutamme myös juuriin, mutta lopulta puun juuret säätävät puun tulevaisuuden kokonaisuudessaan. Näin on myös maailman laita. Vertauskuvassa puu on maailma. Jumalan täytyi luoda tila, jossa on mahdollisuus muullekin kuin hänen läsnäololleen. Jumalaa on vaikea nähdä maan päällä, aivan kuin puun juuria. Järki sanoo meille, että jonkin asian on kuitenkin kannateltava puuta. Määrittelemme huonovointisen puun sellaiseksi, jolla ei ole lehtiä. Jos taas näemme suuret vihreät lehdet, puu näyttää terveeltä. Tässä kohdassa egolla on merkitystä, sillä tiedämme, että me ihmiset olemme puun lehdet. Jos egomme on terve, ymmärrämme tärkeytemme puun olemuksessa oikealla tavalla. Emme ole ylimielisiä, vaikka tiedämme panoksemme tärkeyden puun terveydessä. Totta, meidän täytyy uskoa itseemme, huomata omat kykymme ja nähdä, että meillä on merkitys tässä maailmassa. Muistakaamme kuitenkin olla nöyriä Jumalan edessä. Hän kannattelee meitä. Pesahina syödään vain happamatonta leipää, matsaa. Hamets liittyy taikinan kohoamiseen ja kuvaa samalla ihmisen liiaksi kohonnutta omahyväisyyttä. P esahin ja eritoten sederin tarkoituksena on välittää ja juurruttaa kansamme historia seuraaville sukupolville. Tehtävämme on kertoa heille arvoistamme, heidän arvoistaan. Heidän on tärkeää tietää, että Jumala on valinnut meidät vapauden sanansaattajiksi. Pesah on erinomainen ajankohta opettaa lapsillemme Jumalan mahdista, sillä juhlapyhä on täynnä yliluonnollisia ihmeitä ja luonnonmullistuksia. Meidän tulisi opettaa lapsillemme, että juutalaisen kansan synty ja kohtalo ei ole ihmisen keksintöä, vaan Jumalan määräämä. Pesahin voi nähdä myös vastakohtana purimille, jonka tarkoitus on painottaa ensisijaisesti ihmisen panoksen osuutta maailman tapahtumissa. Miksi juutalaisuus on edelleen olemassa? Sederin vuoksi. Me emme unohda, vaan välitämme sen, mitä tiedämme seuraavalle sukupolvelle kysymyksillä ja keskustelulla. Me perimme uskomme perustan suoraan Jumalalta. Kaikki ne teot, jotka Hän on tehnyt meille, puhuvat sen puolesta. Meidän on mahdotonta keksiä näitä asioita. Koko juutalainen kansa näki Jumalan ilmestyvän Siinain vuorella. Kaikki näkivät saman tapahtuman. Jos luulemme, että me loimme historian ja ihmeet ilman Jumalaa, olemme väärässä. Me olemme kumppaneita Jumalan kanssa. N yt voimme kenties ymmärtää paremmin, miksi hametsia ei saa syödä, nähdä tai omistaa. Molemmat hametsin kieltoon liittyvät ylimielisyydet antavat kaiken kunnian ihmiselle. Ensimmäinen on yksilön sokeaa ylistystä itselleen muihin ihmisiin nähden, ja toinen ylistää ihmiskuntaa liiaksi suhteessa Jumalaan, siis antaa kaiken kunnian ihmisille ja unohtaa ylimmän vaikuttajan, Jumalan. On äärimmäisen tärkeää, että olemme pesahina nöyriä, sillä se on nöyryyden juhla Jumalan edessä. Koska kaikki eivät välttämättä kykene aina käyttämään egoaan terveellä tavalla, on meidän vähennettävä riskejä juuri pesahina, ja täten pysymme kaukana hametsista. Opettakaamme pesahina lapsillemme juutalaisuutta, joka uskoo ihmisen kykyihin ja merkitykseen tässä ja nyt, mutta joka myös osaa hahmottaa ja erottaa ihmisen kyvyt Jumalan kyvyistä. Pesahina ei ole tilaa pullistuneelle egolle, hametsille. Hag sameah! Kirjoittajasta on määrä tulla Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbiini. Hän syventää parhaillaan opintojaan New Yorkissa. Hänet tavoittaa sähköpostitse osoitteesta simon.livson@ gmail.com. • h ak e h il a 9 Pohdintoja juutalaisesta metafysiikasta ja psykoanalyysistä Michel Grünstein Vanha lehtileike johtaa kirjoittajan ajatukset ihmisen sisäisen maailman ja elämän syvien kysymysten pohdintaan. Ihmisen tiedostamatonta kartoittavassa psykoanalyysissä hän näkee samoja piirteitä kuin juutalaisessa metafysiikassa, mutta jää siinä kaipaamaan jotain, mitä sekulaarit elämänfilosofiat eivät tarjoa. Kirjoitus on lyhennelmä Helsingin SuomiIsrael yhdistyksen luentosarjassa 29.11.2011 pidetystä esitelmästä ja on osaltaan jatkoa saman kirjoittajan Hakehilan numeroissa 3 ja 4/2010 julkaistun esitelmän pohdinnoille. Vintillä Kävin lokakuussa usei ta ker toja kerrostaloni vintil lä. Olin päättänyt siivota ahtaak si käy nyt tä vinttikomeroa ja jär jestellä tavaroita, joita sinne oli vuosien mittaan kertynyt. Kenties pystyisin myös luopumaan jos takin, mitä en enää tarvinnut. Mutta kuten monet ovat huomanneet, usein kuluu enemmän aikaa vanhojen tavaroiden tutkimiseen kuin niiden järjestämiseen ja paikkojen siivoamiseen. Minulle sattui näin, kun vintin hämärässä avasin matkalaukun, johon muistin siirtäneeni vanhoja valokuvia ja papereita. Laukun avaamisesta muodostui pari tuntia kestänyt tunnematka. Varsinkin valokuvat, joita oli useita satoja, palauttivat mieleeni ihmisiä ja menneitä tapahtumia, 10 h a k e h i l a 2/2012 joista osan olin jo melkein unohtanut. Vaikka suurin osa valokuvista toi mieleen lämpimiä muistoja, tunsin lievää surumielisyyttä. Mihin kaikki nämä vuodet olivat kadonneet? Olinko menettänyt ne vai seurasivatko ne yhä mukanani? Entä miten olin käyttänyt tähänastisen elämäni, olinko tehnyt oikeita valintoja vai ehkä hukannut kallisarvoisia vuosia turhiin kamppailuihin? Vanha lehtileike Matkalaukusta löytyi myös vanhoja lehtileikkeitä. En muistanut lukeneeni niistä ainoatakaan enkä edes sitä, olinko itse pannut ne talteen. Eräs artikkeleista vaikutti muita kiinnostavammalta. Se oli Erkki Huhmarista, Hesperian sairaalan kliinisen neurofysiologian ylilääkäristä 1980-luvulla tehty haastattelu, jonka otsikko oli Älä jankuta, jankuta, jankuta, jankuta – sano se oikealla aivolohkolla. Muutaman rivin johdanto avasi aihetta lisää: ”Hiljainen matkustaja on aina kyydissä mukana. Se neuvoo ja auttaa, mutta ilman sanoja. Se on oikea aivolohko, joka on vapautumassa jankuttavan kumppaninsa ylivallasta. Hiljainen matkustaja neuvoo tien tunteiden ja luovuuden syville lähteille.” Koska artikkeli oli koko sivun mittainen, päätin lukea sen asuntoni lämmössä. Seuraavana päivänä tutustuin kirjoitukseen kaikessa rauhassa. Sen keskeinen idea esitellään jo ensimmäisissä kappaleissa, joissa toimittaja referoi Huhmarin ajatuksia: ”Kukapa ei tuntisi sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat älykkäitä ja monimutkaisia asioita loputtomiin, mutta jättävät kuitenkin tunteen, etteivät he pääse lähellekään varsinaista ydintä. Sellaiset ihmiset ovat vasemman aivolohkonsa vankeja, ohkaisia älyllistäjiä ja verbaalikkoja, jotka jahkaavat ja jankkaavat samoja asioita. He puhuvat paljon, mutta eivät eläydy eivätkä paneudu koskaan siihen, mitä he sisimmässään todella tarkoittavat ja haluavat. ”He ovat lukkiutuneet vasemman aivolohkonsa stressattuun tilaan jauhamaan sanojen maailmaa, jonka läpi he eivät pääse tunkeutumaan omakohtaisen eläytymisen ja tunteiden tasolle. Miten pitäisi menetellä? Sellaiselle ihmiselle voisi todeta, että älä sano sitä vasemmalla aivolohkollasi, vaan yritä ilmaista se aivojesi oikealla puoliskolla. ”Siis mene itseesi, tunteisiisi, perimmäisiin motiiveihisi. Eläydy asiaan kokonaisvaltaisesti äläkä jankuta. Älä puhu niin paljon!” Huhmar mainitsee, että Nobel-palkittu psykobiologian professori Roger W. Sperry nimittää oikeaa aivolohkoa ”hiljaiseksi matkustajaksi”. Huhmar selittää, että puheen muodostamisesta huolehtii vasen aivolohko. Sellaisenaan se on hänen mukaansa varsin yksinkertaista, mekaanista ja loogista toimintaa. Mutta sen edellytyksenä ovat henkiset ideat ja kokonaishahmotukset, joista huolehtii oikea aivolohko. Se ei puhu, mutta on taustalla mukana kaikessa. Huhmarin mielestä se on itse asiassa ”hiljainen ohjaaja”, koska siinä sijaitsevat ihmisen tiedostamattomat ulottuvuudet. Vaikka Huhmar haastattelussa käsitteleekin ihmisen tajuntaa neurofysiologian ja aivotutkimuksen näkökulmasta, hänen ajatuksensa muistuttavat paljossa syvyyspsykologian havaintoja. Hän mainitseekin Sigmund Freudin ja Carl Gustav Jungin, joita pitää ihmisen oikean aivolohkon tiedostamattoman syvyyden ensimmäisinä kartoittajina. Artikkelin luettuani kummastelin, etten ollut kuullut näin mielenkiintoisesta tiedemiehestä aiemmin. Ryhdyin tutkimaan nettisivuja toivoen, että sieltä löytyisi lisätietoja Huhmarista. Huhmarin mahdollisesti kirjoittamista kirjoista en nähnyt mainintoja, mutta muuten hän vaikutti osallistuneen melko aktiivisesti tieteelliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Minua kohtasi kuitenkin ikävä yllätys, kun silmäilin suggestoterapeutti Timo Lehden kirjoitusta, jossa tämä kertoo, että Huhmarin hypnoosikäsitys on monessa mielessä hänen oman hypnoosiajattelunsa perusta. Mutta voi, Lehti puhuukin ”edesmenneestä” tohtori Huhmarista! Huhmar onkin siis tätä nykyä kuollut. Ja minä kun olin ehtinyt leikkiä ajatuksella, että olisin voinut tavata hänet ja ehkä keskustella kumpaakin kiinnostavasta aihepiiristä, ihmisen sisäisestä maailmasta. Ajan vääjäämätön kulku Minut valtasi nyt samantapainen alakuloisuus kuin edellisenä iltana vintillä. Miten arvoituksellinen asia ajan kulku onkaan ihmisen elämässä? Ja millaisen mysteerin kuolema meille esittääkään? Onko niin, että me astelemme elämäämme eteenpäin kuin pitkin suoraa viivaa, kunnes viiva päättyy, aikamme koittaa, eikä meitä enää ole? Shakespeare tarjoaa kysymykseen yhden, synkän vastauksen Macbethin viimeisen suuren yksinpuhelun loppusäkeissä: ”Sammu, sammu, lepattava liekki! Elämä on vaeltava varjo, kehno näyttelijä, joka temppuilee ja rehkii näyttämöllä hetken, eikä palaa. Se on hullun loru, täynnä huutoa ja vimmaa, mutta mieltä vailla.” (Matti Rossin uusi suomennos). Kuten tiedämme, sekulaarin ja uskonnollisen kulttuurin näkemykset elämän perimmäisistä kysymyksistä poikkeavat toisistaan usein jyrkästikin. Maallistunut ateisti ei usko Jumalan olemassaoloon eikä elämän jatkumiseen kuoleman rajan tuolla puolen. Tämä ei silti tarkoita, että hän välttämättä Macbethin tavoin kokee elämänsä olevan vailla mieltä. Hän voi tuntea syvää tyydytystä siitä, että on saanut elää, antaa Valinta uskonnollisen uskon ja epäuskon välillä kuuluu mitä suurimmassa määrin yksilön vapauden piiriin. Olen itse melko pitkään samastunut edellä luonnehtimaani humanistiseen elämänasenteeseen, mutta viime vuosina se ei ole enää täysin tyydyttänyt minua. Tuntuu kuin se ei kattaisi ihmisen sielun kokonaisuutta. h ak e h il a 11 Ranskalaisen psykoanalyytikon Willy Barralin mukaan lapsi on olento, joka herkästi aistii vanhempiensa tunnetilat, myös sellaiset, joita nämä yrittävät salata tai joista he eivät itsekään ole tietoisia. panoksensa ihmiskunnan yhteiseen matkaan ja ehkä tunnistaa oman persoonansa hedelmöittävän vaikutuksen läheisissään. Tämä on paljon – ja kuitenkin hengellisesti orientoitunut ihminen tuntee, että siitä sittenkin puuttuu jotain. Kun maallistunut ihminen hakee lohtua ajatuksesta, että hänen olemassaolonsa jollain tavoin jatkuu hänelle tärkeiden ihmisten mielessä ja sydämessä, uskova juutalainen tai kristitty toivoo, että kuoleman jälkeen hänet otetaan luojansa tykö, häntä rakastavan Jumalan läheisyyteen. Toisaalta, onko sillä viime kädessä väliä, miten suhtaudumme Jumalan olemassaoloon ja ihmisen kuolevaisuuteen? Ehkä pääasia onkin, ettemme elä itsekkäästi vain omaa hyväämme ajaen, vaan moraalisesti ja kanssaihmisiimme anteliaasti asennoituen. Mitä eroa sillä on, onko taivaassa joku vai onko se tyhjä, niin kauan kuin koemme, että elämämme on täyttä ja mielekästä? Valinta uskonnollisen uskon ja epäuskon välillä kuuluu mitä suurimmassa määrin yksilön vapauden piiriin. Olen itse melko pitkään samastunut edellä luonnehtimaani humanistiseen elämänasenteeseen, mutta viime vuosina se ei ole enää täysin tyydyttänyt minua. Tuntuu kuin se ei kattaisi ihmisen sielun kokonaisuutta. Erään syvällisen ja ymmärrettävän tavan hahmottaa ihmisen ja hänen elämänsä eri ulottuvuuksia tarjoaa kristinuskon ristikuvio, missä vaakasuora akseli kuvaa elämäämme kanssaihmistemme parissa, ja pystysuora edustaa suhdettamme Jumalaan. Jälkimmäinen kuvastaa sitä useiden ihmisten kokemusta, että heidän sisimmässään on jotain, joka elää ja odottaa heidän minuutensa takana tai taustalla. Tässä vaikeasti sanoitettavassa hengellisessä kaipuussa on kyse tunteesta, että sielumme syvyydessä uinuu jokin aarre, ja että sieltä samanaikaisesti puuttuu jotakin. Psykologiset tulkinnat Aikaisemmassa kirjoituksessani (Hakehila 3 ja 4/2010) käsittelin muiden aiheiden ohella Sigmund Freudia ja hänen ateismiaan. Freudhan ei uskonut Jumalan olemassaoloon, vaan katsoi, että Hän on ihmisen toiveajattelun tulos, mielen projektio, jonka tiedostamattomana tarkoituksena on lisätä turvallisuuden tunnetta kohdatessamme elämän kovia tosiasioita. 12 h a k e h i l a 2/2012 Esitin, että toisenlainen psykologinen tulkinta voi yhtä uskottavasti päätyä täysin päinvastaiseen väitteeseen: että Jumalan olemassaolon kieltäminen on mielen suojautumismekanismi. Ihminen on ehkä jo varhaislapsuudessaan tullut haavoitetuksi, kun hän on suuntautunut sydän luottamusta tulvillaan läheisiinsä ja mahdollisesti tullut torjutuksi. Ajan myötä näin turhautettu pieni lapsi oppii vaistomaisesti kätkemään tunteensa ja itse äidittämään itseään. Kärjistetysti voi sanoa, että lapsi joutuu tekemään ”äidinmurhan”, ettei itse tulisi sielullisesti surmatuksi. Tästä mielensä puolustautumisliikkeestä hän pysyy vielä aikuisenakin yleensä lähes kokonaan tietämättömänä. Rakkaudettomaan perheeseen syntynyt lapsi ajautuu näin ainakin osittain katkaisemaan tunnesiteensä vanhempiinsa. Vastavuoroisen rakkauden puute tuottaisi hänelle muuten liikaa tuskaa. Ajatukseni oli, että tällaisen varhaislapsuuden ja nuoruuden läpikäynyt saattaa myöhemmällä iällä piilotajuisesti asennoitua samalla tavalla Jumalaan. Hän torjuu Jumalan, koska tuntee olevansa yksin, tietää ettei kukaan kuitenkaan vastaa hänen sisäisen lapsensa avunhuutoon. Parempi lakata haihattelemasta ja myöntää, ettei Jumalaa ole olemassakaan – Hän on vain heikkojen harhakuvitelma, kun nämä eivät kestä todellisuuden kohtaamista sen kaikessa karuudessa. Siten ihmisessä kehittyy niitä ateistisia tuntoja, joita Freudkin omassa ajattelussaan ilmentää. En tarkoita, että kaikella ateismilla olisi tällainen psyykkis-emotionaalinen syntyhistoria: Jumalan kieltämiseen voi varmasti päätyä toisinkin. Samantapaisissa olosuhteissa kasvava nuori saattaa myös kääntyä Jumalan puoleen ja pyrkiä luomaan Häneen sellaista turvaa tarjoavaa ja läheistä kiintymyssuhdetta, johon hänellä ei ole ollut mahdollisuuksia oman perheensä kesken. Vaikka edellä hahmottelemani selitys on minusta järkeenkäypä, sanoisin jopa ilmeinen, en ole törmännyt siihen psykoanalyyttisissä julkaisuissa. Onko niin, että analyysin piirissä ateismia pidetään ihmisen normaalina olotilana, uskoa Jumalaan taas jotenkin epäilyttävänä ja tulkintaa vaativana? Puhu psykoanalyytikolle hengellisistä kysymyksistä ja näet kulmakarvojen kohoavan. Tai sitten kohtaat vaivaantuneen hiljaisuuden. Et aina, mutta useimmiten. Mitä löydän psykoanalyysistä? Aiheeni on juutalainen metafysiikka, mutta huomaan pohtivani psykoanalyysiä ja kokemuksiani sen parissa oman juutalaisen identiteettini pohjalta. Jotkut sanovat, että psykoanalyysi on perinyt paljon juutalaisuudelta, olivathan Freud ja lukuisat muut analyysin pioneerit juutalaisia, ja heidän ajattelussaan on piirteitä, jotka voi tunnistaa myös juutalaisista teksteistä ja perinteestä. Vaikka näin ei olisikaan – eihän psykoanalyysi ole perinyt esimerkiksi uskoa persoonalliseen Jumalaan – voin juutalaisena selkiyttää ajatuksiani sekä sen avulla, mitä psykoanalyysistä löydän, että sen avulla, mitä koen siitä puuttuvan. Valtaosa niistä analyytikoista ja terapeuteista, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, mieltää psykoanalyysin osaksi sekulaaria kulttuuria. Jotkut heistä tosin lisäävät, ettei psykoanalyysi sisällä mitään omaa arvomaailmaa. Se on heidän mukaansa pelkkä neutraali väline asiakkaan itsetutkiskeluun ja psyykkiseen hoitoon samaan tapaan kuin jokin lääkärin instrumentti – hoidon kohteena vain on ihmisen mieli. Omat kokemukseni ja lukemani kirjallisuus todistavat minusta kuitenkin siitä, että psykoanalyysillä on, jollei suoranaista sanomaa, niin kuitenkin tunnistettava arvomaailma, jonka sen parissa työskentelevät ihmiset jakavat. Useat näistä arvoista ovat sellaisia, joita arvostan ja joiden vuoksi olen viettänyt suuren osan aikuista elämääni psykoanalyysin läheisyydessä. Jari Ehrnrooth esitti asiasta yhden huomion uuden romaaninsa Mahdollisuuksien piiri julkistamistilaisuudessa. Hänestä psykoanalyysin voi jossain määrin rinnastaa itämaitten meditatiiviseen perinteeseen. Mikä muu instituutio tai traditio kuin psykoanalyysi tarjoaa maallistuneessa, länsimaisessa kulttuurissa vastaavan tilaisuuden tutkia omaa sisäistä maailmaansa, hän kysyi. Ehrnrooth nimeää tässä osuvasti psykoanalyysin keskeisen päämäärän: auttaa ihmisiä syventämään omaa itseymmärrystään. Psykoanalyysi katsoo, että mielemme sisäiset, piilotajuiset prosessit ohjaavat käyttäytymistämme ja sosiaalisia roolejamme paljon enemmän kuin yleensä kuvittelemme. Suomessa Mikael Enckell on rinnastanut psykoanalyyttisen näkemyksen ihmisen tiedostamattomasta Raamatulle perustuvaan jumalkuvaan. Molemmissa tapauksissa uskotaan, että ihmisen elämässä tärkeintä ja vaikuttavinta ei ole se, mikä näkyy, vaan se, mikä pysyttelee kätkössä. Tässä mielessä Siinain mooseslainen ja Wienin freudilainen vallankumous olisivat sukua keskenään, vaikka eivät luonnollisesti sama asia olekaan. Mielestäni psykoanalyysin näkemyksessä ihmisen piilotajunnasta ja pyrkimyksessä tukea asiakkaiden psyykkistä rakentumista ja kasvua on erotettavissa selkeä, eettinen ulottuvuus. Toki ihminen, joka analyysissä tai terapiassa on syventänyt itsetuntemustaan, on yhä vapaa Ranskalainen Willy Barral on lasten psykoanalyysin erityistuntija. tekemään valintoja oikean ja väärän, rakentavan ja tuhoavan välillä. Psykoanalyytikot eivät opeta moraalia. Sen sijaan voi sanoa, että ihminen joka on käynyt terapiassa, on kasvaneen itseymmärryksensä myötä laajentanut valinnanvapauttaan. Enää hän ei ole sisäisesti yhtä pakotettu toimimaan tietyllä, itselleen ominaisella tavalla, esimerkiksi riidan hetkellä huutamaan ja räyhäämään läheisilleen tai kenties vaikenemaan ja sulkemaan kaikki tunnehanat. Enää hän ei voi sanoa: ”Kas vain kun sattuikin, mikähän minuun meni?” Nyt hän jo aavistaa, miltä psyykkiseltä pohjalta hänen reaktionsa on noussut. Hän on menettämässä viattomuutensa ja ottamassa aiempaa syvemmin vastuuta itsestään. Lapsuuden ”ylisukupolviset” traumat Itsereflektion ja sen myötä kasvavan vastuuntunnon ihanteille läheistä sukua on oivallus lapsuuden kokemusten merkityksestä aikuisen ihmisen persoonallisuuden muotoutumiselle. Psykoanalyysi on tässä toiminut edelläkävijänä. Kaksi vuotta sitten suomeksi ilmestynyt kirja Lapsen ruumis puhuu vanhempien historiasta esittelee Willy Barralin, ranskalaisen psykoanalyytikon huomioita lapsista ja näiden tunnesuhteista vanhempiinsa. Työskenneltyään psyykkisesti ja ruumiillisesti oireilevien pienten lasten, jopa vauvojen kanssa Barral on havainnut, että näiden vaivat eivät ole sisäsyntyisiä kuten Freud esittää, vaan heijastelevat sitä, että he ovat ottaneet hennoille harteilleen vanhempiensa selvittämättömät traumataakat. Hänen mukaansa lapsi on olento, joka herkästi aistii vanhempiensa tunnetilat, myös sellaiset, joita nämä yrittävät salata tai joista eivät itsekään ole tietoisia. Yleensä vanhemmat eivät ymmärrä lapsensa ruumiin sanattomia tunneviestejä, vaan ryhtyvät hoitamaan vain fyysistä oireilua: ihottumaa, univaikeuksia, ylivilkkautta, ruumiin selittämättömältä tuntuvia h ak e h il a 13 kiputiloja jne. Lapsen perimmäinen hätä ei tällä tavoin kuitenkaan tule kohdatuksi. Barral kehottaa vanhempia kertomaan lapselle avoimesti, mitä perheessä tapahtuu ja miltä heistä itsestään tuntuu, sillä lapsi tietää kuitenkin, kun jotain on vialla. Barral astuu tässä tavallisen psykoanalyysin raamien ulkopuolelle ja vaikuttaa lähes mystikolta. Hän toistaa useasti, että lapsi tajuaa vakavissa tilanteissa sellaistenkin sanojen merkityksen, joita ei ole koskaan aiemmin kuullut, kunhan vanhemmat vain katsovat häntä silmiin ja heidän puheensa on aitoa ja todellista. Tähän voi lisätä, että kabbalan mukaan lapsi syntyessään tietää kaiken, tuntee koko Tooran, mutta unohtaa vähitellen tietämänsä. Kyse ei ole pelkästä sentimentaalisesta kielikuvasta, vaan juutalaisen mystiikan monimielisestä, metafyysisestä ja metapsykologisesta kannanotosta. Sikäli kuin juutalaiset uskovat, että he ovat saaneet Tooran Jumalalta, sana ”kabbala” viittaa viime kädessä Jumalan ja hänen rakkautensa vastaanottamiseen. Itse ymmärrän sen tarkoittavan myös sitä, kuinka vanhemmat vastaanottavat pienokaisensa maailmaan, nämä Jumalan kaikkitietävät lähetit, jotka koko olemuksellaan heijastavat luojansa kirkkautta. Barral rohkaisee myös vanhempia käsittelemään niitä traumaattisia kokemuksia, joita heillä on ollut omassa lapsuudenympäristössään. Myös heidän mielensä ja ruumiinsa ovat imeneet itseensä sen, mistä heidän vanhempansa eivät ole osanneet puhua. Barral käyttää termiä ”ylisukupolvinen” kuvatessaan ilmiötä, jossa lapsi perii edeltävien sukupolvien kumulatiiviset, työstämättömät tunteet, kipeät menetykset ja sielunhaavat. Tiedostamattomaan painuneiden traumakokemusten vaikutus heikkenee sukupolvesta toiseen, mutta ne ylitetään kokonaan vasta, kun ne tiedostetaan, sanoitetaan ja sitä kautta kohdataan. Psykoanalyysi ja arvot Olen edellä pyrkinyt osoittamaan, että psykoanalyysissä on nähtävissä joitain tärkeitä, arvoväritteisiä piirteitä. Näitä ovat käsitys ihmisen tiedostamattoman sielunelämän merkityksestä, pyrkimys auttaa potilaita heidän itseymmärryksensä kehittämisessä ja psyykkisessä kasvussa, usko lapsuudenkokemusten vaikutuksesta aikuisen elämään ja persoonallisuuden muotoutumiseen sekä näkemys, että ruumiimme joutuu joskus sairastumiseen saakka kantamaan niitä tunnetaakkoja, joita emme ole tiedostaneet ja joista emme ole pystyneet kanssaihmistemme kanssa puhumaan. Psykoanalyysin kirjallisuudesta saa kuitenkin suurennuslasilla etsiä mielipiteitä ihmiselämän perimmäisistä kysymyksistä. Tarkoitan näillä muun muassa Jumalan olemassaoloa, ajan arvoituksellisuutta, ihmisen kuolevaisuutta, tuonpuoleisen elämän mahdollisuutta sekä sellaisia ikuisia kysymyksiä kuin ihmiselämän 14 h a k e h i l a 2/2012 tarkoitus, miksi kärsimystä on niin paljon, mistä pahuus kumpuaa, mikä ihmisen tehtävä täällä on, ja onko ihmiskunta ja koko maailmankaikkeus matkalla johonkin vai onko kaikki vain atomien sattumanvaraista, tarkoituksetonta leikkiä. Psykoanalyysillä ei ole omaa filosofiaansa, jossa se pyrkisi ottamaan kantaa näihin elämän suuriin kysymyksiin. Tämä ei luonnollisesti tarkoita, etteivätkö analyytikot ja terapeutit muiden ihmisten tavoin etsisi niihin omia, henkilökohtaisia vastauksiaan. Näitä elämänsä perusarvoja heidän ei psykoanalyyttisen teorian mukaan kuitenkaan pidä tuoda esiin kliinisessä työssään, koska hoidon tavoitteena on potilaan itsetuntemuksen kartuttaminen, ei hänen arvomaailmansa ohjailu. Tällaisessa analyytikon pyrkimyksessä kantaa ottamattomuuteen on kaksi vakavaa ongelmaa. Ensiksikin psykoterapiapotilaan arvomaailma ei ole jotain, joka on hänessä valmiina, ikään kuin odottamassa tilaisuutta Macbethin kaltaiseen suureen yksinpuheluun. Voidaksemme tutkia ja kehittää edelleen elämänarvojamme tarvitsemme syvälle käyviä ja luottamuksellisia keskusteluja kanssaihmistemme kanssa. Ihmiselle on tärkeää kuulla, miten toiset suhtautuvat elämän perimmäisiin kysymyksiin ja siihen, millaisten arvojen pohjalle rakentaa hyvä elämä. Joskus on käynyt mielessä, että psykoterapeutit väistävät avointa vuoropuhelua näistä aiheista yksinkertaisesti siksi, etteivät itse ole pohtineet niitä kovin syvällisesti. Heitä kenties pelottaa, että asia paljastuu, ja he menettävät auktoriteettiasemansa potilaansa silmissä. Tai ehkä terapeutilla on omat voimakkaat maailmankatsomukselliset näkemyksensä, mutta hän kätkee korttinsa, koska tuntee, että asiakas ei ehkä ole samoilla linjoilla hänen kanssaan. Toiseksi, vaikka psykoterapeutti ei halua antautua avoimeen mielipiteenvaihtoon, se ei tarkoita, että hänen henkilökohtaiset arvonsa eivät silti tavalla tai toisella käy ilmi. Ihminen ilmaisee itseään, ajatuksiaan ja tunteitaan monella muullakin tavoin kuin selkeästi lausutuilla sanoilla. Psykoterapiassa asiakas, joka on asettunut riippuvaiseksi auttajastaan, seuraa tarkasti tämän kaikkea viestintää. Hän panee vaistomaisesti merkille terapeutin vähäisetkin äännähdykset, liikehdinnän, äänensävyt, sanavalinnat, katseet, muutoksen kädenpuristuksessa jne. Siten hän vähitellen oppii tuntemaan terapeuttinsa ajattelutavan paremmin kuin tämä osaa arvatakaan. Erityisen herkästi asiakas seuraa terapeuttinsa reaktioita puhuessaan itselleen kaikkein tärkeimmistä asioista: lapsuudenkodistaan, ihmissuhteistaan ja ajatuksistaan elämän perimmäisistä kysymyksistä. Jos potilas on uskova ihminen, hän hakee terapeutilta psykologisen avun ohella myös ymmärrystä hengelliselle etsinnälleen ja kokemuksilleen, toivoo, että hän terapeutin avulla Onko niin, että psykoanalyysin piirissä ateismia pidetään ihmisen normaalina olotilana, uskoa Jumalaan taas jotenkin epäilyttävänä ja tulkintatyötä vaativana? oppisi elämään – aiempaa metaforaa käyttääkseni – sekä ristin vertikaalilla että horisontaalisella akselilla. Jokin aika sitten menin Therapeia-säätiön järjestämään koulutustilaisuuteen kuullakseni esitelmän, jonka otsikko Onko uskonto vain infantiili neuroosi? vaikutti lupaavasti kyseenalaistavan Freudin uskontoa leimaavan, tunnetun lausahduksen. Olen tottunut psykoanalyysin kielteiseen asennoitumiseen uskontoon, mutta toivoin tällä kertaa kuulevani valtavirrasta poikkeavan näkemyksen. Esitys tuotti minulle kuitenkin pettymyksen. Sen sijaan, että puhuja olisi puolustanut uskontoa Freudin ennakkoluuloilta, hän asettuikin puolustamaan Freudia niiltä kriitikoilta, jotka arvostelivat tämän torjuvaa asennetta ihmisten hengellisyyteen. Hänen mielestään Freud oli korkeintaan uransa alkupuolella suhtautunut uskontoon varauksellisesti, mutta hänen asenteensa oli pian kehittynyt myönteiseksi, ja hänestä uskonto onkin ihmisen yritys selviytyä psyykkisesti eheänä kovassa maailmassa. Esitelmöitsijän myönteisten ja rakentavien puheiden takaa huomasin kuitenkin uskonnollisuutta jollain tapaa vähättelevän perusasenteen, saman, johon usein olin törmännyt psykoanalyyttisissä yhteyksissä. Vaikutelmani vahvistui, kun esitelmöitsijä kummasteli niitä uskovia asiakkaita, jotka ”tenttaavat” terapeuttiaan tämän uskonnollisista näkemyksistä. Puhuja evästi paikalla olevia kollegoitaan muun muassa seuraavasti: ”Kaikki uskonnolliset potilaat etsivät samanhenkistä, mieluiten samaan uskontokuntaan kuuluvaa terapeuttia itselleen vain siitä syystä, että heidän uskonsa ei joutuisi tarkastelun alaiseksi.” Kun esityksen jälkeen puutuin edellä mainitsemaani väitteeseen, esitelmöitsijä reagoi siihen voimakkaasti ja löysikin lauseen muistiinpanoistaan muodossa ”Jotkut uskonnolliset potilaat …” Jatkoin sanomalla, että minun on helppo keksiä muitakin syitä siihen, miksi uskovat asiakkaat haluavat kuulla terapeuttinsa asennoitumisesta uskontoon. He tahtovat luonnollisesti varmistua siitä, että heidän uskoaan ja hengellisyyttään ymmärretään eikä sitä torjuta terapeutin omien ennakkoluulojen vuoksi. Nämä aiheet herättävät ihmisissä suuria tunteita, koska kysymykset ovat monille niin tärkeitä, ja voisi toivoa, että asiakkaiden hengellisyyteen suhtauduttaisiin kunnioituksella. Esitelmöitsijä kuunteli huomautustani selvästikin vakavissaan, mutta tilaisuuden nuorehko puheenjohtaja tuntui hätääntyvän sananvaihdosta ja päätti keskustelun lyhyeen. Seminaarin toisen esitelmöitsijän näkemykset uskonnosta olivat huomattavasti edellistäkin puhujaa kielteisemmät. Hän halusi kaivautua syvälle psykoanalyysin ja uskonnon suhteisiin ja osoittaa, että ne perimmäiseltä luonteeltaan sulkevat toisensa pois. Hänen mukaansa Freudin luoma psykoanalyyttinen teoria ja siihen nojaava kliininen työ perustuvat vain ja ainoastaan luonnontieteeseen. En voi väittää, että olisin ymmärtänyt kaiken, mitä esitelmöitsijä sanoi psykoanalyysin perimmäisestä luonteesta. Minulle ei myöskään käynyt selväksi, mitä käytännön seurauksia hänen mielestään sillä olisi, että psykoanalyysi tunnustettaisiin perustaltaan ja ominaislaadultaan luonnontieteeksi. Sellainen vahva käsitys minulle kuitenkin muodostui, että niille potilaille, jotka uskaltautuvat puhumaan omista hengellisistä kokemuksistaan, se tuskin tietää hyvää. Kaiken kaikkiaan arvelen, että sellainen analyysi- tai terapiasuhde, jossa osapuolten asennoituminen elämän suuriin, ”metafyysisiin” kysymyksiin on kovin erilainen, ajautuu ennemmin tai myöhemmin vaikeuksiin. Niin tapahtuu, vaikka terapeutti kuinka yrittää kätkeä asiakkaaltaan omat mielipiteensä ja syvimmät arvonsa – asiakas vaistoaa ne kuitenkin. Sokea piste Kun olen edellä arvostellut psykoanalyysiä siitä, että sillä on jokin sokea piste ihmisen hengellisyyden suhteen, en tarkoita psykoterapeutteja yksilöinä, vaan sitä, että psykoanalyysissä ja -terapiassa itsessään on sisään rakennettuna elementtejä, jotka torjuvat uskontoa ja hengellisyyttä. Ilmeisesti ongelma juontuu Freudiin asti, onhan hän psykoanalyysin alullepanija ja sen merkittävin suunnannäyttäjä. Tavallaan kaikki, jotka toimivat psykoanalyysin parissa – niin terapeutit kuin heidän asiakkaansa – joutuvat liikkumaan Freudin mielen ja kielen rajaamassa tilassa. Huolimatta siitä, että psykoanalyysi on sadan vuoden aikana paljon kehittynyt, he ovat kaikki kuitenkin jossain määrin Freudin vankeja. • Artikkelin on lyhentäen toimittanut Reino Kurki-Suonio, Jedidutlehden päätoimittaja. Kirjoitus ilmestyi Jedidutissa no 1/2012. h ak e h il a 15 Juutalaisuus eduskunnassa Timo Turja S uomen eduskunnan historiassa on ollut ainoastaan yksi juutalainen kansanedustaja, Ben Zyskowicz. 1930-luvun kiivaissa poliittisissa keskusteluissa poliittiset vastustajat kuitenkin levittivät ilkeämielistä huhua, että eduskunnassa on kansanedustajana myös yksi ”tekojuutalainen”, SDP:n Yrjö Räsänen. Kansanedustajien puheissa juutalaisuus onkin joskus kelvannut haukkumasanaksi, usein myös stereotypiaksi tai symboliksi. Juutalaisia on eduskunnassa kuitenkin aina myös puolustettu. Ennen toista maailmansotaa ”aidon” suomalaisuuden vastakohdaksi monet kansanedustajat kehystivät Venäjältä muuttaneen, ruotsia puhuvan juutalaisen. Viholliskuva par excellence! Juutalaisuus sopi monien kansanedustajien viholliskuvaksi, koska sen pystyi yhdistämään sekä kapitalistiseen rahavaltaan että sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Vasemmistolaiset kansanedustajat saattoivat Santeri Nuortevan tavoin arvostella yrittäjinä toimivia juutalaisia rahan palvomisesta ja siitä, että nämä ”ovat nylkeneet kansaa, rikastuneet ja tulleet aateloiduiksi.” Oikeistolaiset kansanedustajat puolestaan arvostelivat juutalaisia siitä, että nämä yrittivät luoda sosialistista yhteiskuntaa. Kuten maalaisliiton kansanedustaja Artur Wuorimaa sanoi eduskuntapuheessaan vuonna 1919: ”Juutalainen Marx koetti perustaa juutalaista maailmanvaltaa, ja juutalaiset nykyään ovat koettaneet toimeenpanna sitä sillä, että he hypnotisoivat eräiden kansojen suuria työväenjoukkoja. Nämä hypnotisoidut kutsuvat itseään sosialisteiksi.” Hypnotisoiva, manipuloiva juutalainen on tuttu kuva monista salaliittoteorioista. Yllättävän moni tuntuu niihin edelleen uskovan. Vielä Ben Zyskowicz on ollut kansanedustajana yhtäjaksoisesti vuodesta 1979 lähtien. 16 h a k e h i l a 2/2012 vuonna 2006 kansanedustaja Matti Kangas (vas.) muistutti muita edustajia siitä, että globalisaatio EI ole juutalaisten salajuoni. Huomautus perustui siihen, että niin moni poliittisesti aktiivikin ihminen tuntui uskovan juutalaisten salaliittoon. J uutalaisvastaiset puheet eduskunnassa ovat tavallisesti olleet yksittäisten kansanedustajien satunnaisia retorisia heittoja. Poikkeuksena olivat Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) äärikansalliset kansanedustajat, jotka eduskunnassa vuosina 1933–1944 ottivat antisemitismin osaksi poliittista ohjelmaansa. He vaativat esimerkiksi juutalaispakolaisten käännyttämistä pois Suomesta ja vastustivat kansalaisuuden myöntämistä maahan muuttaneille juutalaisille. IKL:n kansanedustajat lietsoivat myyttiä juutalaisten vaarallisuudesta. Edustaja Paavo Susitalvi asetti eduskunnassa juutalaiset vastuuseen Kustaa III:n salamurhasta, Ranskan ja Venäjän vallankumouksista, Sarajevon surmanlaukauksista, Norjan ja Ruotsin valtioliiton hajoamisesta, Kansainliiton perustamisesta ja marxilaisen työväenliikkeen toiminnasta! Toisen maailmansodan aikaisesta poliittisesta ilmapiiristä kertoo paljon se, miten sisäministeri Leo Ehnroothin vastasi vuonna 1943 eduskuntakyselyyn juutalaispakolaisista. Sisäministerin mukaan emigranttijuutalaiset ”ovat osin suorastaan rikollisia, osin muuten vaarallisia ja vahingollisia yhteis-kunnalle. Nämä juutalaiset on pidetty sillä tavalla eristettyinä, etteivät he pääse vahingoittamaan yhteiskuntaa.” Juutalaisten eristäminen yhteiskunnasta ei maamme poliittisessa historiassa koskenut ainoastaan pakolaisia, sillä Suomessa pysyvästi asuneet juutalaiset saivat äänioikeudenkin vasta vuonna 1918. Muut suomalaiset olivat saaneet äänestää jo vuoden 1907 eduskuntavaaleissa. Juutalaisuus on eduskuntakeskusteluissa usein yhdistetty myös vapaamuurariaatteeseen. Vapaamuurarien toiminnan kieltämistä on eduskunnassa pohdittu useaan kertaan itsenäisyyden aikana. Paavo Susitalven mukaan ”Kulissien takana vapaamuurarit johtavat päivän tapahtumia pitäen silmällä juutalaisuuden ja sen rahanvaltiaiden etuja. Juutalaiset ja vapaamuurarit ovat vastuussa vallankumouksista, poliittisista murhista ja veristen sotien syntymisestä.” Vielä 1980-luvun vapaamuurarikeskusteluissa häivähti juutalaisvastaisuutta, kun edustaja Paula Eenilä (sd.) puhui vapaamuurareista nimenomaan Kristuksen vastaisena liikkeenä. Eduskuntasalin patsaat ovat saaneet kuulla vuosien varrella myös antisemiittisiä puheita. S uomalaiselle juutalaisvastaisuudelle on kuitenkin ollut tyypillistä se, että sitä vain harvoin on perusteltu uskonnollisilla tai kulttuurisilla syillä. Kansalaisoikeuksien myöntämistä juutalaisille vastustettiin pikemminkin taloudellisilla perusteilla. Suomalaiset kauppiasyhdistykset, käsityöläiset ja tehtailijat tahtoivat rajoittaa juutalaisten kansalaisoikeuksia, jotta olisivat voineet estää näiden yritystoiminnan ja kilpailun samoilla markkinoilla. Yrittäjät painostivat myös kansanedustajia. Vielä nykyisinkin kansanedustajiin saattaa kohdistua juutalaisvastaista lobbausta. Esimerkiksi vuonna 2000 kustantaja lähetti jokaiselle kansanedustajalle Robert Wiltonin kirjan Romanovien viimeiset päivät: kuinka tsaari Nikolai II ja hänen perheensä murhattiin. Helsingin juutalainen seurakunta teki siitä tutkintapyynnön, ja valtionsyyttäjän mukaan kirja solvasi juutalaisia kansanryhmänä ja juutalaisuutta uskontona. Kirja onkin poistettu kirjakauppojen levityksestä ja kirjastojen kokoelmasta. Suomalaista juutalaisvastaisuutta ei ole helppo määri- tellä poliittisesti. Juutalaisvastaisia puheita on kuultu poliittisilta äärilaidoilta oikealta vasemmalle. Samalla kun äärioikeistolainen antisemitismi maassamme on heikentynyt, äärimmäisen vasemmiston piirissä on maahanmuuton myötä vahvistumassa uudenlaista juutalaisvastaisuutta. Kun Helsingissä pidettiin Irakin sodan vastaisia mielenosoituksia talvella 2003, vasemmistoaktivistien rinnalla marssi maahanmuuttajia, joiden kylteissä luki ”Kuolema juutalaisille” ja ”Israel on tuhottava.” Juutalaisvastaisuus tuskin koskaan kokonaan häviää. On kuitenkin lohdullista huomata, että suuri enemmistö kansanedustajista on aina puolustanut juutalaisten oikeutta tehdä työtä, harjoittaa uskontoaan ja elää oman kulttuurinsa mukaisesti. Suomen ainoa juutalaissyntyinen kansanedustaja Ben Zyskowicz sanoo, että hän on törmännyt työssään ilmiöön hyvin harvoin. Hän ei halua kommentoida aihetta sen koommin. • Timo Turja on eduskunnan johtava tietoasiantuntija. Suomalaista juutalaisvastaisuutta ei ole helppo määritellä poliittisesti. Juutalaisvastaisia puheita on kuultu poliittisilta äärilaidoilta oikealta vasemmalle. Samalla kun äärioikeistolainen antisemitismi maassamme on heikentynyt, äärimmäisen vasemmiston piirissä on maahanmuuton myötä vahvistumassa uudenlaista juutalaisvastaisuutta. h ak e h il a 17 Mendel Levin Nathanson: integraatiosta assimilaatioon Leif Furman T anskalaisen Mendel Levin Nathansonin kertomus on samalla kertomus integraatiosta ja siitä, miten se johti lopulta assimilaatioon. Mendel Levin Nathanson oli 1800-luvun kiistämätön esikuva tanskalaisjuutalaisen vähemmistön integraatiossa. Mutta, oliko se hyvä vai huono asia? Sitä kysyy Merete Christensen artikkelissaan Tanskassa ilmestyvässä Goldberg-julkaisussa. Mendel Levin Nathanson syntyi v. 1780 Tanskan monarkiaan tuolloin kuuluneessa Altonan kaupungissa Saksassa. Hänen äidinkielensä oli saksa. Hän muutti Kööpenhaminaan sukulaistensa luo 12-vuotiaana. Lahjakkaana nuorena hän oppi melko nopeasti tanskan. Hänestä tuli myöhemmin erittäin hyvin menestyvä henkilö tanskalaisessa liike- ja kulttuurielämässä kuten myös tanskanjuutalaisessa yhteisössä. Hän teki juutalaisista tanskalaisia Mendel Levin Nathansonia on luonnehdittu ihmiseksi, joka ”teki juutalaisista tanskalaisia, jotta he voisivat toimia tanskalaisessa yhteiskunnassa”. Hän perusti v. 1805 juutalaisen koulun pojille ja viisi vuotta myöhemmin samanlaisen tytöille. Niissä vähävaraiset juutalaiset lapset voivat opiskella tanskaa. Itse asiassa Nathanson integroi nämä lapset tanskalaiseen yhteiskuntaan. Niin tapahtui hänen omassa perheessäänkin. Mutta assimiloituivatko nämä lapset? Lakkasivatko he olemasta juutalaisia? Monien kohdalla näin tapahtui. Mendel Levin Nathanson itse, kuten hänen vaimonsakin Esther, os. Herfurth, olivat juutalaisia kuolemaansa asti. Mendel Levin kuoli v. 1868. Vaimo kuoli v. 1849. Heidät on haudattu Möllegaden juutalaiseen hautausmaahan Kööpenhaminassa. Näin ei tapahtunut heidän yhdeksälle lapselleen. Heidät kaikki kastettiin. Harkitsiko Mendel Levin Nathanson itse kääntymistä kristinuskoon? Siitä on eriäviä näkökantoja. Erään näke18 h a k e h i l a 2/2012 myksen mukaan Nathanson ei sitä halunnut, koska se olisi kaatanut kaiken hänen juutalaisten hyväksi tekemästään työstä. Mutta hänen väitettiin sanoneen: ”Sydämessäni olen kristitty!” Selvyyttä ei ole saatu myöskään siitä, miksi Mendel Levin Nathanson antoi kastaa kaikki lapsensa. Työelämänsä ohella Mendel Levin Nathanson antautui täysin juutalaisten aseman parantamiseen Tanskassa. Hän rahoitti perustamiensa koulujen toimintaa huolimatta siitä, että aika ajoin hänen omat liiketoimintansa eivät olleet häävit. Myös juutalaisten hengelliseen elämään Nathanson antoi panoksensa. 1800-luvun alussa juutalainen yhteisö Kööpenhaminassa oli homogeeninen, mutta pikku hiljaa se alkoi pirstaloitua. Nathanson halusi, että juutalaiset olisivat omaksuneet reformoidun juutalaisuuden. Hän sai paljon vastustajia, mutta monet olivat samaa mieltä kuin hän. Nathansonin ansiosta monet ghettojuutalaisuuden tavoin ajatelleet nykyaikaistuivat ja alkoivat elää tanskalaisessa yhteiskunnassa niin kuin kantaväestökin. Antisemitismi koski Nathansoniin Vaikka juutalaisilla ei 1800-luvun alkupuolella moneen muuhun Euroopan maahan verrattuna ollut Tanskassa huono olla, ei heidän kansalaisoikeuksiaan voinut kehua. Vaikka Tanskaa on pidetty noin yleisesti ottaen juutalaisystävällisenä maana, oli siellä vuosina 1813–1819 hyvin antisemiittinen ilmapiiri. Suoranaista vainoa ei ollut, mutta juutalaisvastaisuutta esiintyi monilla eri tahoilla ja tasoilla. Ennen tuota aikaa juutalaisilla ei ollut kansalaisoikeuksia Tanskassa. Antisemitismin nousu oli kova isku Mendel Levin Nathansonille, suorastaan loukkaus. Suuresti hänen ansiostaan hieman yllättäen maan kuningas Frederik VI antoi vuonna 1814 julistuksen, joka takasi kaikille juutalaisille, Tanskassa syntyneille ja siellä luvallisesti asuville, täydet kansalaisoikeudet. Tästä huolimatta monet juutalaiset kääntyivät kristinuskoon 1820-luvulta alkaen. Miksi näin tapahtui vaikka kansalaisoikeudet oli juuri saatu? Arvellaan, että juuri tuo antisemiittinen aikakausi sai Mendel Levin Nathansonin kastattamaan omat lapsensa. Monet kääntyneistä saattoivat hyvinkin tuntea itsensä kristityiksi. Nathansonin jälkeläisistä polveutuvat ovat nykyisin mm. tunnettuja pappissukuja. Nathanson ja hänen lähipiiriinsä kuuluneet valveutuneet juutalaiset huomasivat, että vaikka monet juutalaiset integroituivatkin, eivät seuraukset olleet toivottuja. Heitä ei sittenkään hyväksytty, joten he valitsivat kasteen. Vuonna 1801 juutalainen yhteisö Kööpenhaminassa oli ”terve” yhteisö. Lapsia oli paljon ja heidät kasvatettiin ja opetettiin juutalaisten perinteiden mukaisesti. Mutta jo 1840-luvulla lapsia oli vähemmän. Isät kääntyivät kristinuskoon, usein seka-avioliittojen myötä. Juutalaiset naiset eivät löytäneet juutalaisia aviopuolisoita. 1900-luvun alku toi Kööpenhaminaan uusia juutalaisia, ennen kaikkea Itä-Euroopasta, jossa oli pahoja pogromeja. Se toi muassaan ongelmia juutalaiselle yhteisölle. Eripura vain kasvoi ja johti usein assimilaatioon. Oliko Mendel Levin Nathanson osasyyllinen siihen, että juutalainen yhteisö Tanskassa hajaantui? Johtiko hänen yrityksensä myönteisestä integraatiosta assimilaatioon ja edelleen juutalaisuuden tappioon? Ehkä. Joka tapauksessa hänen pyrkimyksensä tehdä juutalaisista tanskalaisia on kiistaton. Jälkeläiset kertovat Kirjailija ja taidemaalari Sara Trier, 37, on Mendel Levin Nathansonin jälkeläinen. Vaikka hänen perheensä sanoo olevansa ateisteja, tunnetaan siellä tiettyä ylpeyttä juutalaisista juurista. ”Perheessäni on aina ihmetelty, miksi Mendel Levin Nathanson antoi kastaa lapsensa ja mistä se johtui. Vaikuttaa jyrkältä”, sanoo Sara Trier. Hän on Mendel Levin Nathansonin lapsenlapsenlapsenlapsi. Hän ei halua tuomita Nathansonia, koska ei tunne silloisia oloja. ”Jos on erittäin, erittäin tärkeätä lapsilleen ja itselleen assimiloitua niin voin sen ymmärtää. Mutta on selvää, että tänään sellainen olisi täysin ylimitoitettua”, Trier ajattelee. Sara Trier tunnustaa, että hän tuntee itsensä jollain lailla juutalaiseksi. ”Olemme etääntyneet kauaksi juutalaisuudesta, vaikka se on kiinnostanut perhettäni. Kun kohtaan juutalaista kulttuuria, tunnen jonkinlaista sukulaisuusyhteyttä”. ”Ylpeilemme vähän sillä, että olemme heikosti juutalaisia vaikkemme olekaan juutalaisia. Olemme salonkijuutalaisia”, Sara Trier naurahtaa. Myös kirjailija Iselin C. Hermann, 52, on kasvanut tietoisuudessa siitä, että hän ja hänen perheensä on Mendel Levin Nathanson (1780–1868). juutalainen. Siihen ei ole vaikuttanut se, että hänen esiisänsä kääntyivät kristinuskoon. ”Jos olen ihan rehellinen niin uskon, että Mendel Levin Nathanson halusi vähän rehennellä kun hän antoi kastaa lapsensa”, Iselin C. Hermann sanoo. ”Hänhän oli aikaansaava mies, joten siinä taisi olla hieman sosiaalista strategiaa”. Kirjailija Hermannin mielestä Mendel Levin Nathanson oli ahkera mies. Hän ymmärsi tärkeyden kuulua yhteiskuntaan, jossa hän eli. ”Hän oli käytännöllinen ja kykenevä ja uskon, että hänen assimilaationsa tähtäsi hänen lastensa elämän helpottamiseen”. Hermannin mukaan Mendel Levin Nathansonin teot olivat uskonnollinen menetys, ei kulttuurinen. ”Sitähän voi assimiloitua ilman, että luopuu identiteetistään. Jos toimii viisaasti”. ”Meidän perheessämme olemme aina olleet ylpeitä siitä, että Mendel Levin Nathanson pysyi juutalaisena kuolemaansa asti. En ole koskaan kokenut, että hän kävi kauppaa juutalaisella uskollaan”. Tanskassa on nykyisin noin 8.000 juutalaista, joista alle puolet on seurakuntien jäseniä. Useimmat heistä asuvat Kööpenhaminan alueella. Pienempiä yhteisöjä toimii Odensessa ja Århusissa. Kööpenhaminassa on kolme synagogaa, joista Suuri synagoga vihittiin käyttöön v. 1833. • h ak e h il a 19 Bulgarialainen tarina Leif Furman B ulgarian pääkaupungin Sofian synagoga on vain kolme vuotta Helsingin synagogaa nuorempi. Bulgarian juutalaisten restauroidun pääpyhätön 100-vuotisjuhlia vietettiin v. 2009. Monet tuntevat juutalaisten pelastusoperaation natsien miehittämässä Tanskassa. Kuinka useimmat noin 8.000 juutalaisesta salakuljetettiin öisin kalastusveneissä Juutinrauman yli Ruotsiin. Harvemmat kuitenkaan tietävät, että toisen maailmansodan fasistisessa Bulgariassa pelastettiin 50.000 juutalaista joutumasta keskitysleireihin. Vaikka natsit vaativat kaikkien bulgarianjuutalaisten luovuttamista, lukuisat bulgarialaiset johtajinaan maan kuningas Boris III ja ortodoksisen kirkon pää, arkkipiispa Kiril estivät sen. Tämä juutalaisten kannalta suotuisa vaihe vaiennettiin heti sodan jälkeen, jolloin kommunistit ottivat maassa vallan. Historiankirjat avattiin vasta vuonna 1991, Bulgarian vapauduttua kommunismista. Miksi juutalaisten pelastamisesta ei saanut kertoa? Suurin syy oli se, että kommunistijohto ei halunnut kirkastaa kuninkaan, ortodoksikirkon ja monen juutalaisia auttaneen silloisen parlamentin edustajan sädekehää. Bulgarian sodanjälkeisestä noin 45.000 juutalaisesta lähes kaikilla oli tarpeeksi tekemistä oman elämänsä uudelleen rakentamisessa. He olivat surkeassa tilanteessa eivätkä halunneet tai saaneet puhua ulkopuolisille. Tarina jäi kertomatta. Natsit perääntyivät Bulgarian fasistinen hallitus liittoutui natsi-Saksan kanssa muun muassa siksi, että se voisi saada takaisin ensimmäisen maailmansodan jälkeen menettämänsä Itä-Makedonian ja Länsi-Traakian Kreikalta. Näin tapahtuikin. Natsien pakottamana Bulgarian hallitus huononsi juutalaisten aseman lähes samalle tasolle kuin natsiSaksassakin. Natsit käskivät bulgarialaisten kerätä Itä-Makedonian ja Länsi-Traakian juutalaiset. Suurin osa heistä kuljetettiin kuolemanleireihin. Varsinaisessa Bulgariassa tiedettiin juutalaisten kohtelusta uusilla alueilla. Keskustelu kävi kuumana kansalaisten keskuudessa. Vuoden 1943 alkupuolella natsit ilmoittivat Bulgarian hallitukselle, että kaikki varsinaisen Bulgarian 50.000 juutalaista lastattaisiin juniin ja vietäisiin viimeistään maaliskuussa pois. Sitä mukaa kun karkotuspäivä lähestyi, keskustelu kiihtyi maan korkeimmassa johdossa. Parlamentissa 43 johtavan hallituspuolueen jäsentä käveli ulos, kun asiasta väiteltiin. Sanomalehdet kirjoittivat laajasti aiheesta. Arkkipiispa Kiril uhkasi asettua makuulle raiteille juutalaisia kuljettavan junan eteen. Lopulta kuningas Boris III kielsi juutalaisten kuljetuksen. Natsit joutuivat perääntymään. He laskivat, että painostuksella oli tällä kertaa rajansa. Useimmat Bulgarian juutalaisista eivät olleet uskonnollisia eivätkä erottuneet millään tavoin muista bulgarialaisista. He olivat köyhiä ja he asuivat muiden ihmisten keskuudessa. Bulgariassa oli paljon muitakin vähemmistöjä: armenialaisia, turkkilaisia, kreikkalaisia ja romaneja. Bulgarialaiset olivat tottuneet vähemmistöihin, eikä rasismia juurikaan esiintynyt. Bulgarialaiset pitivät juutalaisia ennen kaikkea bulgarialaisina, ei juutalaisina. Elliaksen kertomus Varnassa edelleenkin asuva Ellias Ziko Peretz kertoo: ”Olin 3-vuotias kun perheemme pakotettiin käyttämään keltaista Daavidin tähteä. En saanut käydä koulua Sofian synagoga restauroitiin vuonna 2009 vietetyn 100-vuotisjuhlan kunniaksi. 20 h a k e h i l a 2/2012 vaan jouduin opettelemaan asioita kotona. Emme saaneet käydä julkisilla paikoilla. Ikään kuin esirippu olisi laskettu eteemme. Ulkonaliikkumiskielto alkoi kesällä kello 8 ja talvella kello 7. Eräänä päivänä meidän käskettiin lähteä lyhyellä varoitusajalla Varnasta. Emme saaneet ottaa mukaan tavaroita. Jouduimme pieneen kylään ja asetuimme asumaan bulgarialaisen perheen luo. He hyväksyivät meidät ystävinään. Olimme kylän ainoat juutalaiset. Eräänä päivänä kylän pormestari sanoi meille: -Repikää Daavidin tähtenne. Pelotatte koiratkin. Isäntäperheemme ruokki meidät. Me autoimme heitä eri tavoin. Olimme kylässä vuoteen 1944. Sitten palasimme Varnaan. Yllätykseksemme talomme oli hyvässä kunnossa eikä siihen ollut koskettu”. Kommunistien aikakausi Syksyllä 1944 Neuvostoliitto miehitti Bulgarian. Alkoi kommunistihallinnon aikakausi. Tammikuussa 1945 ilmoittivat järjestelmän johtoon nostetut juutalaiset kommunistit, että Bulgarian juutalaisten kaikki yhteydet kansainvälisiin juutalaisiin järjestöihin on katkaistu. Juutalaiset olivat nyt bulgarialaisia, joilla oli juutalainen tausta. Juutalaisten taloudellinen tilanne oli surkea. Useimmat elivät köyhyydessä. Muutto Palestiinaan oli kielletty. Kansainväliset juutalaiset järjestöt yrittivät auttaa bulgarianjuutalaisia sen minkä pystyivät. Bulgarian kommunistihallinto muutti asenteitaan vasta kun Israelin valtio oli perustettu. Juutalaisten sallittiin muuttaa Israeliin, mutta taustalla oli enemmänkin halu päästä eroon yhdestä vähemmistöstä. Näin oli laita esim. armenialaisten ja turkkilaisten kanssa. Hyvin monet juutalaiset lähtivät. Osa oli sionisteja, älyköt ja poliittisesti valveutuneet kyllästyivät syrjintään ja köyhät pakenivat surkeuttaan. Israeliin muutti noin 44.000 bulgarianjuutalaista. Vuonna 1970 heitä oli jäljellä enää noin 7.000, joista puolet asui Sofiassa. Bulgaria noudatti kylmän sodan aikana Neuvostoliiton vetämää politiikkaa. Juutalaisten asema oli tiukka eikä uskonnollisuutta juurikaan sallittu. Ei ollut rabbiineja ja seka-avioliitot olivat yleisiä. Bulgarian kuningas Boris III vuonna 1922 otetussa kuvassa. Uusi aika Kommunismin kaaduttua v. 1989 alkoi juutalaisille Bulgariassa uusi elämä. Heitä oli enää noin 2.000, mutta Sofian juutalaisyhteisö heräsi henkiin. Sekä uskonnollinen että kulttuurinen elämä virisi. Perustettiin juutalainen vanhainkoti, koulu ja uskonnollisia yhdistyksiä. Seka-avioliittojen lapset löysivät uudestaan juutalaisuutensa. Synagogassa alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset. Sofiaan on perustettu myös juutalainen museo. Kansainvälinen apu mahdollisti Sofian suuren synagogan restauroimisen. • Artikkeli perustuu Tanskassa ilmestyvän Goldberg-lehden juttuun. Harvemmat kuitenkaan tietävät, että toisen maailmansodan fasistisessa Bulgariassa pelastettiin 50.000 juutalaista joutumasta keskitysleireihin. h ak e h il a 21 364-päivän kalenteri David Landau M aan kierto auringon ympäri kestää 365 päivää ja 6 tuntia vähennettynä 11 minuutilla ja 14 sekunnilla. Kalenteri, joka seuraa tätä kiertoa voi olla esimerkiksi sellainen, joka koostuu 365 päivästä siten, että kalenteriin lisätään yksi päivä joka neljäs vuosi. Tällaisen kalenterin määräsi Julius Caesar otettavaksi käyttöön Rooman tasavallan ajan ajanlaskukaaoksen vuoksi noin 2000 vuotta sitten. Caesarin mukaan nimetyn juliaanisen kalenterin ongelmana olivat ne 11 minuuttia ja 14 sekuntia, jotka joka vuosi jäivät kalenterin laskennan ulkopuolelle, kumuloituen joka vuosi suuremmaksi ja suuremmaksi virheeksi. 1500-luvulle tultaessa virhe oli jo 10 päivää. Vuonna 1582 paavi Gregorius XIII julkaisi korjausehdotuksen, jonka vähitellen suurin osa maailman kansoista on hyväksynyt. Tämä kalenteri tunnetaan nimellä gregoriaaninen kalenteri. Toinen mahdollisuus on käyttää kuun kiertoa maan ympäri. Tämä kierto kestää keskimäärin 29 päivää, 12 tuntia, 44 minuuttia ja 3 sekuntia. Kaksitoista kierrosta kestää noin 354 päivää. Kun kalenteriin lisätään säännönmukaisin välein kolmastoista kuukausi, kalenteri seuraa maan kiertoa auringon ympäri. Tähän perustuu juutalainen kalenteri. On olemassa kolmaskin mahdollisuus: vuodessa lasketaan olevan 364 päivää, eli 52 viikkoa. Vuosi alkaa aina samana viikonpäivänä. Tällainen systeemi on vanha Islantilainen kalenteri (misseristal), jota islantilaiset ovat käyttäneet jo yli tuhat vuotta. Jotta 364-päiväinen vuosi on yhteensopiva auringon vuoden kanssa, kalenteriin lisätään säännönmukaisin välein viikko. Yleisesti islantilaiset käyttävät gregoriaanista kalenteria kuten muutkin. Vanhaa kalenteria käytetään lähinnä muutamien merkkipäivien määrittämisessä. 364-päivän kalenteri on ollut käytössä myös Suomessa. Kirjassaan Vuotuinen Ajantieto, Kustaa Vilkuna kirjoittaa: ”Vuosi on jakautunut kahteen puolikkaaseen: talveen ja kesään. Ensimmäinen talvipäivä eli talviyö oli 14.10. ja ensimmäinen suvipäivä eli suviyö 14.4. Näiden määräpäivien välissä oli 13.1. talvennapa eli sydäntalvi ja 13.7. keskikesä. Määräpäivien väliset ajat olivat tasan 13 viikkoa, joten vuoteen saatiin 52 viikkoa eli 364 päivää. ” Jokainen vuosi alettiin aina samana viikonpäivänä. Suomessa se oli puolitalvenkeskiviikko lähinnä talvennapaa. Tietyssä mielessä tällainen kalenteri on edelleen käytössä Suomessa. Jokaisessa kalenterissa on vasemmalla puolella sarake, johon on merkitty viikkojen numeroita. Niitä ei usein käytetä, mutta silti niistä on joskus hyötyä. Esimerkiksi Tampereella, lain 828/08 mukaisesti, kehotetaan kolmen alueen asukkaita siirtämään autot pois alueelta tiettynä aikana, jotta lumet voitaisiin aurata pois. Esimerkiksi Pyynikillä kunnossapitoaika on tiistaisin kello 12–16 parillisina viikkoina. 3 64-päivän kalenteri ei ole mitenkään uusi idea. Sitä kuvailee jo niin kutsuttu ensimmäinen Eenokin kirja. Alun perin tämä kirja on kirjoitettu arameaksi todennäköisesti kolmannella tai toisella vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua. Kirja on säilynyt kokonaan ainoastaan ge’ezin kielellä Etiopiassa. Kappa- Periaatteessa, ei ole mitään syytä etteivätkö juutalaiset hyväksyisi 364-päivän kalenteria. Tämä kalenterin perusyksikkö on viikko, jonka juutalaiset ovat levittäneet maailmalle. 22 h a k e h i l a 2/2012 Aurinko, maa ja kuu ovat yleisesti käytössä olevien kalentereiden perustana. leessa 82 jakeessa 6 luemme: ”... ja vuosi tuli täyteen kolmella sadalla, kuudellakymmenellä ja neljällä päivällä.” Samaa ajatusta käytti myöhemmin Jubileojen kirjan (the Book of Jubilees) – tai mielestäni väärin käännetyllä nimellä, Riemuvuosien kirjan – kirjoittaja: ”6:32: Ja käske sinä Israelin lapsia, että he tarkkailevat vuosia tämän laskelman mukaan – 364 päivää muodostaa kokonaisen vuoden, eikä sitä saa muuttaa päivistään tai juhlistaan, sillä kaikki tapahtuu heille heidän todistuksensa mukaan, eivätkä he jätä pois mitään päivää eivätkä muuta mitään juhlia.” Tämä kirja on alun perin kirjoitettu hepreaksi, mutta nykyään siitä tunnetaan kokonaan vain sen etiopialainen ge´ezinkielinen versio. Kalenteria itseään on usein kutusuttu Jubileojen kalenteriksi (the Jubilees calendar). Qumranissa löydettiin katkelmia sekä Ensimmäisestä Eenokin kirjasta että Jubileojen kirjasta alkuperäiskielillä. Eräät tutkijat, muun muassa Annie Jaubert, ovat ehdottaneet, että paikalliset lahkolaiset olisivat käyttäneet tätä 364-päiväistä kalenteria. Näiden tutkijoiden mukaan uusi vuosi on alkanut aina keskiviikkona, koska sinä päivänä jumala on luonut auringon. Itse en usko lahkolaisten käyttäneen tätä kalenteria. Joka tapauksessa ei uutta vuotta voinut alkaa keskiviikkona. Ongelma on se, että jos Rosh Hashana on keskiviikkona, niin Jom Kipur (ensimmäisen kuun kymmenes päivä) on aina perjantaina. Tietysti voidaan väittää näiden lahkolaisten syöneen kuivattuja hedelmiä ja juoneen kylmää vettä voidakseen viettää Jom Kipuria perjantaina. Mutta lahkolaiset varmasti halusivat saada koko kansan puolelleen eikä ajatus siitä, että Jom Kipur vietettäisiin perjantaina olisi varmaankaan ollut kansan mieleen. Juutalaisessa kalenterissa Rosh Hashana ei ole koskaan keskiviikkona tai perjantaina. Periaatteessa, ei ole mitään syytä etteivätkö juutalaiset hyväksyisi 364-päivän kalenteria. Tämä kalenterin perusyksikkö on viikko, jonka juutalaiset ovat levittäneet maailmalle. Täytyy tosin myöntää, että juutalaisten jo tuhansia vuosia käyttämä kalenteri on alun perin vieraslaina; se otettiin käyttöön Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana. Silti, juutalaiset eivät ole kiinnostuneet tästä 364-päiväisestä kalenterista. 364-päiväinen kalenteri näyttää olevan yksinkertainen ja siisti. Miksei sitten kukaan, paitsi islantilaiset, käytä sitä? Mielestäni ensimmäinen syy on se, että 364 päivää on liian abstrakti perusta kalenterille. Gregoriaaninen kalenteri seuraa tarkasti maan kiertoa auringon ympäri. Kuun kierrokseen perustuva kalenteri puolestaan seuraa kuun näkyvyyttä, jota voi havainnoida katsomalla yöllä taivaalle. 364-päiväinen kalenteri sen sijaan ei ole koskaan tarkka luonnonilmiöihin nähden ja nähtävästi se häiritsee ihmisiä. Toinen syy on mielestäni vieläkin ratkaisevampi. 364-päivän kalenteri on symmetrinen – joka vuosi on tarkalleen samanlainen kuin edellinen tai seuraava. Vuosi alkaa aina samana viikonpäivänä ja kaikki merkkipäivät tapahtuvat, eivät pelkästään samana päivämääränä, vaan samana viikonpäivänä. On selkeää, että lunta aurataan aina tiistaisin parillisina viikkoina talvella, mutta on tylsää, että joka ikistä merkkipäivää, uskonnollista juhlaa, syntymäpäivää, hääpäivää, nimipäivää jne. juhlitaan aina samana viikonpäivänä. Tuskin monet ihmiset pitäisivät tällaisesta järjestelmästä. • h ak e h il a 23 KOLUMNI Tervetuloa Rabbi Simon Rony Smolar P ieni seurakuntamme voi olla ylpeä saadessamme lähiaikoina sinusta kauan odotetun oman rabbin. Pitkien ja vaativien opintojesi jälkeen sinusta tulee ortodoksisen yhteisömme 15. rabbi. Olet lähtöisin keskuudestamme, tunnet tapamme, olet nuori ja puhut kieliämme. Edeltäjistäsi ei voi sanoa samaa, sillä he kaikki olivat iältään sinua huomattavasti vanhempia ja tulivat maamme rajojen ulkopuolelta. Näin ollen asettumisesi keskuuteemme rabbina on merkittävä historiallinen tapahtuma. Rabbi on hyvin keskeinen ja merkittävä instituutti missä tahansa seurakunnassa mutta kun se ylläpitämämme oman päiväkodin sekä juutalaisen koulun lisäksi palvelee koko yhteisöämme, niin siinä on haastetta suuremmallekin juutalaisseurakunnalle. Tarjoamalla jäsenilleen näin kattavia palveluja seurakunnan kulloinenkin johto on niukoista resursseista huolimatta sitoutunut ylläpitämään instituutioita, joiden varassa yhteisömme olemassaolo on. Simon, liityt sarjaan rabbeja, jotka 150 vuotta jatkuneella aikajanalla ovat omilla toimillaan ja viisaudellaan kyenneet istuttamaan ja ylläpitämään juutalaisuutta maassamme. Siinä on sinulle esimerkkiä ja haastetta ajankohtana, jolloin sinuun kohdistuu paljon odotuksia. Viime vuosina olemme jopa lykänneet joidenkin uskonnollisten kysymysten käsittelyä siksi kunnes asetut keskuuteemme. Haluan kuitenkin painottaa, että seurakuntamme toimii paljolti konsensuksen, toisin sanoen yhteisymmärryksen varassa. Täällä olemme samanarvoisia Suomen juutalaisia, joita sinä nyt saavut kaitsemaan. K 24 uten hyvin tiedät, niin juuremme ovat syvällä tsaari-Venäjän valtakunnassa ja sieltä Suomeen 1800-luvun puolivälissä asettuneiden entisten h a k e h i l a 2/2012 kantonistisotilaiden mukanaan tuomissa perinteissä. Heiltä olemme perintönä saaneet ashkenazi-juutalaisuuden ortodoksisen muodon. Heiltä olemme perineet synagogan jumalanpalvelusmenot, monet uskontomme mukaiset määräykset, rituaalit ja tavat. Ilman heidän rohkeutta ja kaukonäköisyyttä meillä tuskin olisi nykyistä synagogarakennustamme, hautausapuyhdistystä tai muita yhä toimivia sosiaalisia yhdistyksiä. Esi-isämme viitoittivat meille tulevaisuuden polun, jota pitkin he niukkuuden ja syrjinnän keskellä ohjasivat jälkipolvia kulkemaan. He antoivat meille arvokkaan perinnön ja täällä he luottivat juutalaisuuden jatkumiseen. Tutun hokeman mukaisesti omena on kuitenkin pudonnut jonkin matkaa puusta. Me emme enää vuosikymmeniin ole olleet ortodoksisia ja vain harvat meistä enää noudattaa uskontomme lakeja. Elämänkatsomuksemme on jyrkästi muuttunut ja yksilöinä olemme lähinnä moderneja moniarvoisia juutalaisia, joille valtaosalle juutalaisuus toteutuu enää kulttuurina, joidenkin pyhien viettämisenä, perinneruokana tai vanhemmilta polvilta perittyinä tapoina. Muutos on viimeisten vuosikymmenien aikana ollut jyrkkä ja ilman johdatusta olemme olleet lähes vapaassa pudotuksessa. Israelin ulkopuolella olevissa diasporan juutalaisyhteisöissä on seka-avioliittojen seurauksena jo pitkään pohdittu kysymystä siitä kuka on Israelin päärabbinaatin silmissä juutalainen. Kuten hyvin tiedämme, juutalaisen uskonnon mukaisesti henkilö on juutalainen kun hän on syntynyt juutalaisesta äidistä tai ortodoksisen opin mukaisesti itse kääntynyt juutalaiseksi. Ortodoksisena seurakuntana tätä me ”lievennetyssä muodossa” noudatamme. Vallitsevan nykykäytännön mukaisesti meillä henkilö katsotaan juutalaisuuteen kääntymättömästä äidistä huolimatta seuraavin ehdoin juutalaiseksi: lapsena hänen on edellytetty käyvän juutalaisen koulun ja mieluummin myös päiväkodin, hänen juuta- KOLUMNI lainen isänsä kuuluu seurakuntaan, kotona noudatetaan juutalaisia elämäntapoja, hän on rabbin johdolla tehnyt ortodoksisen mukaisen giur-kääntymisen, bnei mitzvakurssin käytyään suoriutunut bar/mat mitzvasta ja poikalapsena hänelle on suoritettu ympärileikkaus. Vakaasti harkittuna ja molempien vanhempien tukemana tämä tie on nuorelle kuljettavissa kun myös seurakunta ja sen monet aktiviteetit ovat häntä kannustamassa. Juutalaiseksi kasvaessaan hän myös oppii omaksumaan yhteisöllisyytemme, tärkeän voimavaraamme. Simon, seurakunnasta löytyy nykyisin melkoinen kulttuuri- ja kielikirjo: meitä on kantonistien jälkeläisiä, seurakuntaamme muuttaneita hepreaa puhuvia israelilaisia, venäjää puhuvia entisiä neuvostoliittolaisia ja muualta tulleita. Yhteistä meille on se, että seurakunta on luonnollinen hengellinen kotimme. Täällä me haluamme toteuttaa uskontomme ja kulttuurimme mukaisia perinteitä ja aktiviteetteja. Täältä me saamme voimaa elää tasa-arvoisena vähemmistönä moniarvoisessa Suomessa. M utta näköpiiriimme on tullut myös uhkakuvia ja valitettavasti niitä löytyy keskuudestamme. Kuvaan niitä yhdellä sanalla: välinpitämättömyys. Se näkyy muun muassa siinä, että huolestuttava osa vanhemmista on tehnyt tietoisen valinnan olla antamatta lapsilleen juutalaisen kasvatuksen. Nimittäin olemme tilanteessa, missä vain pieni osa lapsistamme saa päiväkodin ja juutalaisen koulun tarjoaman juutalaisen kasvatuksen. Eri syihin ja tekosyihin vetoamalla vanhemmat, jotka itse ovat saaneet oppinsa koulussamme, välttävät nyt näitä tarjottuja palveluja. Huolestuttavaksi tekee myös se, etteivät kodit juuri kykene täyttämään tätä puutetta ja näköpiirissä on suuri hengellinen tyhjiö. Seurakunta kaipaa lisäksi niitä nuoria, jotka juutalaisen koulun käytyään ovat ottaneet selvän välimat- kan, jopa vieraantuneet seurakunnastaan. Myös monet vanhemmat, jopa itse juutalaisen koulun käyneet ja monissa aktiviteeteissä aiemmin mukana olleet, ovat passivoituneet ja tehneet itsestään näkymättömiä. Tämä jopa uhkaa yhteisömme yhtä tukipilaria, kantonistista piirrettä. Tätäkö haluamme? Kaltaisessamme pienessä seurakunnassa juutalaisuus merkitsee jatkuvuutta, perinteiden noudattamista sekä aktiivista osallistumista. Ilman niitä yhteisömme on vaarassa muuttua pelkäksi klubiksi, jonka jäsenet tapaavat vain vuosikokouksessa (lue: suurimpina pyhinä) tai kokoontuu perinneruokien (lue: herrainpäivälliset ja sudet) äärellä muistelemaan menneitä aikoja. Seurakunnan tulevaisuus on nuorissa mutta myös vanhemman ikäpolven odotetaan antavan tukensa ja panoksensa yhteiseksi hyväksi. Vanhemmilta löytyy kokemusta, tahtoa ja tietoa, mistä myös sinulle Simon on työssäsi hyötyä. Hengellisen johtajuutesi lisäksi itse näen työsi kahtiajakoisena: nuorille ja tietoa kaipaaville toimit opettajana ja yhdessä muiden toimijoiden kanssa sinun tulee pyrkiä tavoittamaan ja aktivoimaan niin nuoria kuin vanhempia, jotta palaisimme juurillemme. Useimpien tuntema ja seurakunnassamme vaikuttanut Abraham Stiller (Setä/Farbror Stiller) oli oiva viisauksien kertoja. Hän kertoi minulle seuraavan tarinan: ”Kerran eräs nuori hurskas juutalainen tuli innokkaana rabbinsa luo kertomaan, että oli nähnyt unen missä hän johti suurta uskonnollista seuraajajoukkoa. ’Mitä minä teen, ennakoiko se jotain?’ tiedusteli nuori. ’Poikani, tule takaisin sitten kun seuraajat ovat nähneet unen, jossa sinä olet heidän johtajansa’, sanoi rabbi.” Simon, tervetuloa unestamme todellisuuteen. Hag Pesach Sameach! • h ak e h il a 25 Lähi-itä ja Israel Saamelaisia Jerusalemissa Semy Kahan S aamelaiset eivät ole mikään jokapäiväinen näky Jerusalemissa. Heidän kauniit kansallispukunsa toivat väriä huoneeseen Heprealaisessa yliopistossa, jossa me muutamat journalistit tapasimme kolme norjalaisen saamelaisdelegaation edustajaa. Yhden heistä, Lars Halosen, sukujuuret ovat Utsjoella Suomen Lapissa. Saamelaiset tulivat Israeliin tutustuakseen siihen, kuinka maahanmuuttajille ja täällä opiskeleville tai muista syistä oleskeleville ulkomaalaisille opetetaan hepreaa. Delegaation vetäjä Kevin Johansen kertoo, että Norjan saamelaisten parissa kiinnostus saamen kielen opiskeluun kasvaa. Monelle heistä se on vain muisto aiemmilta sukupolvilta, jolloin oli vielä yleistä, että saamelaiset puhuivat omaa kieltään. Nykyään Norjassa eräillä paikkakunnilla saamelaiset lapset oppivat saamea päiväkodeissa ja esikouluissa. Joillain paikkakunnilla lasten vanhemmat osallistuvat lasten kielenopetukseen, mutta he haluaisivat myös opetusta aikuisille. Finnmarkissa, jossa saamelaiset ovat enemmistönä muutamissa paikoissa, myös koululaiset opiskelevat saamea. Lavangeriin Pohjois-Norjaan on perustettu kielikeskus, jonka tehtäviä ovat muun muassa saamen kielitaidon edistäminen ja sopivien opetusmetodien kehittäminen. Johansen kertoo, että erityisesti nuoret saamelaiset ovat yhä enemmän kiinnostuneita saamen kielen opiskelusta. Tämän voi nähdä osaksi halukkuutta lähentyä saamelaiskulttuuria, josta monet ovat vuosien kuluessa etääntyneet. T utustuakseen kuinka muut vähemmistökansat opettavat kieltään, delegaatio vieraili Skotlannissa ja Walesissa. Siellä he saivat kuulla isäntiensä kokemusten kielenopetuksesta perustuvan osittain siihen, mitä nämä olivat oppineet israelilaisten heprean opetuksesta ja saivatkin suosituksen tutustua siihen. “Siksi olemme täällä”, kertoo Johansen leveästi hymyillen. 26 h a k e h i l a 2/2012 Saamelaisten delegaatio Jerusalemissa. Vas.: Kevin Johansen, Jerusalemin yliopiston rehtori Menachem Ben Sasson, Lars Halonen ja Nils Eira. Jerusalemin Heprealaisen yliopiston rehtori professori Menachem Ben-Sasson kertoi vieraileville saamelaisille heprean kielen erityislaatuisesta jälleensyntymästä runsaat sata vuotta sitten. Hän esitteli vasta-alkajien opetuksessa käytettyä niin kutsuttua ulpan-mallia, joka on osoittautunut hyvin tehokkaaksi tavaksi suhteellisen nopeasti antaa ihmisille tyydyttävä heprean kielen taito. Tätä metodia käytetään myös yliopiston omassa “ulpanissa”, joka on tarkoitettu ulkomaisten opiskelijoiden heprean kielen opetukseen. Saamelaiset kertoivat vierailleensa eräässä ulpanissa ja että he olivat vaikuttuneita opetuksesta siellä. He aikovatkin lähettää saamelaisia eri puolilta Norjaa tutustumaan perusteellisesti israelilaisen ulpan-järjestelmän opetusmetodeihin. • Artikkeli on julkaistu aikaisemmin Uutispäivä Demarissa, Kainuun Sanomissa ja Arbetarbladetissa. KOLUMNI Besvärlig verklighet Eva Odrischinsky M an behöver inte vara undersökande journalist för att upptäcka konstigheter bakom mediernas förenklade, ”politiskt korrekta” bild av Israel/ Palestina-konflikten. Den framställer Israel och USA som skurken, palestinierna som offret/hjälten. Petar man lite på den nätta ytan framträder en annan bild. För några dagar sen fick jag via nätet meddelande om en guidad tur till vad mejlet kallar ”Palestinska nationalmuseet”, vårt ”Rockefellermuseum” i östra Jerusalem. Organisatören, det palestinska Al Quds -universitetets ”Jerusalem Studies Program”, nämnde att guiden heter Baha Jubeh, arkeolog och studerande vid ”Jerusalem Studies”-programmet. Jubeh har skrivit sin MA-uppsats om marken som Rockefellermuseet ligger på och leder restaureringen av ett annat museum med arabiskt namn. Motsättningen mellan Jubehs prominenta uppgift som ledare av restaureringsarbeten och det faktum att han först nu skriver sitt magisterarbete fick mig att slå upp honom på nätet. Jubeh arbetar för en palestinsk organisation som heter Riwak, med säte i Ramallah, upptäckte jag. Riwak grundades 1991 i syfte att utforska och värna det palestinska kulturarvet. Riwak har sammanställt ett register över historiska byggnader i 420 palestinska byar på Västbanken, i Gazaremsan och i Jerusalem, och koncentrerar sig nu på att restaurera dem. Riwak ordnar också turer för turister och publicerar eleganta, engelskspråkiga böcker om palestinska golvplattor, herrgårdar och andra kulturhistoriskt och estetiskt tilltalande ämnen. Nätsidan är snitsig, bilderna förstklassiga och engelskan perfekt. Tonen är ungdomlig och positiv, ordet ”fun” och ”fun-loving” dyker upp flera gånger. ”Ockupationen” nämns inte – jag och alla andra som läser nätsidan antas veta vem som är skyldig till det palestinska kulturarvets förstörelse. Jag anar amerikanska pengar bakom nätsidan, möjligen judisk-amerikanska. Längst ner på sidan meddelas att sajten sponsras av Arab Fund for Arts and Culture. Vad är det för organisation? A FAC verkar världen runt för främjande av arabisk kultur. Organisationen grundades 2007 av ”lokala kulturlobbyister stöd av internationella donatorer”. Vilka är de? En enda namnges på nätsidan: “The Open Societies Foundations”. Open Societies Foundations är den ungerska Holocaust-överlevaren, George Soros’, organisation för vad han uppfattar som främjande av demokrati i världen, visar det sig. Soros, eller “Tsores”, som en del av mina bekanta kallar honom p.g.a. hans förment självhatande judiska verksamhet, har satsat flera miljarder dollar på att försvaga kommunismen, stöda humanitär verksamhet o.s.v. Tydligen har han också satsat stort på arabisk kultur – till och med i mina nuvarande hemknutar. På Riwaks nätsida, som jag återvänder till, upptäcker jag också annons om ett årligt Tom Kay -pris i frihandsskissering. Eftersom min judiska kusin i London råkar vara gift med en Kay, antar jag att också Tom Kay är jude. Mycket riktigt. Det är han. Lite Google-sökning visar att Tom Kaye, en framgångsrik judisk arkitekt född i Haifa, bosatt i London, tillbringade sina sista år med att undervisa vid Birzeit-universitetet i Ramallah och frivilligarbeta för Riwak. Nu undrar jag varför medierna aldrig nämner denhär sidan av saken: att judar, och Amerika, tydligen bidrar stort till pro-palestinsk verksamhet, även ekonomiskt? Det hojtas nog om sionistiska ”lobbyn” och ”konspirationer” i Amerika och världen runt, men ingen talar om pro-palestinska judiska och/eller Amerikanska ”sammansvärjningar”. Judar, och USA, kopplas bara till sådant som betraktas som ”ont”. Eftersom min första ytskrapning gav så gott resultat, antar jag att mer ingående studier skulle avslöja mycket som strider mot en naivt eller skenheligt entydig Mellanöstern-bild. En väninnas reaktion på mina första ”forskningsresultat” bekräftar aningen. “Det är ett faktum”, säger väninnan som har goda förbindelser inom den israeliska freds- och vänsterrörelsen, “att amerikanska och israeliska judar stöder det palestinska Al Quds -universitetet med stora pengar”. “Men”, säger hon, “ de får ingen tack för sin verksamhet. Hjälpen förtigs.” • h ak eh ila 27 HaTachana, vanha rautatieasema – uusi kulttuurikeskus Mindele London Kuvat Gerry Zweig Tel Aviv pesee kasvojaan. Pikku-New Yorkin maine pahan tyyssijana hälvenee kun rähjäisiä rakennuksia korjataan, katuja siivotaan ja uutta suunnitellaan. Tel Aviv on toki niin paljon muutakin kuin vain huvittelijan unimaailma ja auringonpalvojan paratiisi. Kaupunki siistiytyy, kunnioittaa vanhaa ja uskoo tulevaisuuteen. Upea todiste tästä on Tel Avivin uusi vanha rautatieasema, HaTachana. S ynnillisen maineensa Tel Aviv on saanut, kun kaupunkia on alettu kutsua paikaksi, joka ei koskaan nuku. New York Times -lehti on osoittanut kunnioitustaan kaukaiselle serkulleen kruunaamalla Tel Avivin nimikkeellä The Mediterranean Capitol of Cool eli Välimeren makein paikka. Mutta Tel Aviv ei esittele vain ravintoloiden, baarien ja pubien sarjaa. Kaupunki on myös kansainvälisen kulttuurin keskus. Tämän tuntevat ehkä telavivilaiset itse turisteja paremmin. Kulttuuri esittäytyy tyylikkäästi myös kunnostetulla HaTachanan alueella. HaTachana rakennettiin aikoinaan Jaffa-Jerusalem rautatien päätepisteeksi Jaffan kaupungin pohjoispuolelle. Tämä tapahtui turkkilaisten Ottomaanien vallan aikaan, vuonna 1892. Ottomaanien valta päättyi ensimmäiseen maailmansotaan ja HaTachanan ensimmäinen 28 h a k e h i l a 2/2012 loistokausi loppui samoihin aikoihin. Siitä tuli brittiläisen mandaatin aikana brittisotilaitten väliaikainen varuskunta. Sen jälkeen, yli 60 vuotta, koko Tachanan upea alue sai ränsistyä rauhassa ja koskemattomana. Hyljätyn ja syrjityn HaTahanan alueen valtasit kulkukoirat ja viemärirotat, jotka vuosikymmenet taistelivat keskenään ruosteisista asuinsijoista. Täydellinen muutos tapahtui vuosituhannen vaihteessa, vuonna 2000, kun arkkitehdit, historian tutkijat ja rakennusmiehet tulvivat paikalle. Kaupunki, yhdessä useiden kansainvälisten rahoittajien kanssa, investoi 25 miljoonaa dollaria vanhan rautatieaseman restaurointiin. Suunnitelmat olivat suuria ja ne toteutettiin pieteetillä. Kaksi vuotta sitten HaTachana avattiin uudelleen yleisölle; 22 vanhaa rakennusta oli siinä kunnossa, kuin mitä sata vuotta sitten ikuistetut valokuvat kertovat. Vielä 1890-luvun lopulla turkkilaiset, ottomaanit hallitsivat Välimeren itäistä pohjukkaa. Sulttaani Abd-ulHamidin suosiollisella myötävaikutuksella monet kristityt saksalaiset asettuivat Pyhään maahan, useimmat Jerusalemiin. Toiset pyhiinvaeltajat puolestaan tekivät parhaansa saadakseen Jaffan satamaan tulleet tuotteet mahdollisemman nopeasti Jerusalemiin uskonveljille. Rautatie oli ratkaisu, jota kannattivat niin maahan tulleet saksalaiset kuin turkkilaiset ottomaanit. Silloisessa Palestiinassa asuvat juutalaiset avustivat rautatien rakentamista, kaikki olivat jo aikoja kyllästyneet kulkemaan hitaassa ja epämukavassa kamelikyydissä. Rautatien avulla alle sadan kilometrin matka Jaffasta Jerusalemiin kesti enää vaivaiset neljä tuntia. Kaikki hyvä, tärkeä, käytännöllinen ja taiteellinen saatiin nyt kulkemaan pilaantumattomana rautateitse Jaffasta Jerusalemiin. Tänään HaTachana on kuin raunioista noussut satumaailma. Kun vauhtiliikenteen valtakadulta astuu HaTachanan alueelle, on kuin astuisi menneeseen maailmaan. Junavaunut eivät tosin enää kulje, junakiskoja eivät kuluta kuin vierailijoiden kengänpohjat, eivätkä asemalaiturin kyljessä komeilevat aikataulutkaan ole pitäneet paikkaansa enää vuosisataan, mutta tunnelmaa riittää. HaTachanan alueen takana etelässä nousevat pilvenpiirtäjähotellit, länsipuolella on Tel Avivin upea ranta ja kauempana Jaffan kaupungin horisontti. Pohjoispuolella ovat Newe Zedekin vanha kaupunginosa, Karmel -tori ja Tel Avivin kuulu kirpputori. Torin kauppiaat eivät ole aina suopein silmin katsoneet HaTachan uudelleensyntymistä. Kunnostettu naapuri on saanut kirpputorilaisetkin katselemaan ympärilleen. Useiden vanhojen kojujen tilalle on tullut trendikkäitä baareja ja kirpputorin tunkkaisen kutsuva kuva on kärsinyt. –Kojujen vuokrat ovat moninkertaistuneet, valittavat vanhat kauppiaat. HaTachanan ovat nyt valloittaneet ravintolat, kahvilat, putiikit ja taidegalleriat. Tämä kaikki saattaisi muuttaa paikan kuin paikan klassiseksi turistirysäksi, mutta HaTachanan kohdalla tekijät ovat osanneet tasapainoilla kuululla, kultaisella keskitiellä. HaTachana on tietysti mitä suurimmassa määrin turistirysä, mutta se on myös telavivilaisten suosikkipaikka ja tämä jos mikä todistaa, että kunnostajat ovat onnistuneet tehtävässään; HaTachana on parhaimmillaan varteenotettava ja erittäin suosittu kulttuurikeskus. Ruokailijoita saapuu HaTachanan ravintoloihin kaukaakin Israelista. Pienellä alueella voi tehdä kulinaarisen maailmanympärimatkan Meksikosta Itä-Euroopan kosher keittiöihin, Japanista pohjoisafrikkalaiseen pitopöytään ja kaiken voi kruunata israelilaisella jäätelökahvilla – joka takuulla on maineensa veroista. Israelilaiset taiteilijat ja muotisuunnittelijat ovat perustaneet putiikkinsa HaTachanalle ja muotikeskuksen mainetta ovat pönkittäneet viime vuonna uudelleen henkiin herätetyt Israelin muotiviikot. Ulkoilmakahviloiden ja -ravintoloiden rinnalle kokoontuvat muutamana päivänä viikossa luonnonmukaisesti viljeltyjen hedelmien ja vihannesten kauppiaat – kaikki sulassa sovussa keskenään. ”Maalaisten” esittelemien orgaanisesti viljeltyjen tuotteiden rinnalta löytyy israelilaisten suunnittelijoiden arvokoruja ja nykytaiteen helmiä. Tämä on shoppailijan paratiisia, mutta tämäkään ei ole ollut uuden Tachanan maineen luojana. Avainsanana on vierailijoiden mielestä ”ihmeellinen, menneen ajan tunnelma”, jonka valtaan joutuu HaTachanan alueella. Kansainväliset festivaalit ovat löytäneet Tachanasta hyvät kehykset ja taidegalleriat jonottavat mahdollisuutta saada esitellä omia taitelijoitaan Tachanan näyttelytiloissa. Jotta tunnelma olisi täydellinen, on lapsille varattu ohjelmaa kaikkina pyhäpäivinä, ja television kuulut lastenohjelmat saavat Tachanasta hienon hienot kulissit. Rautatievaunuilla on aina ollut erityinen vaikutus pienten poikien mielikuvitukseen. Valokuvaajat ikuistavat hääpareja vuosisadan takaisissa rautatievaunuissa ja turistien suosionosoitusten säestäminä. HaTahanan alue on avoin ja toivottaa kaikki tervetulleeksi. Ongelmaa syntyy vasta, jos ja kun vierailija haluaa syödä tai päättää hankkia jotain muistoja kotiinsa. Hinnat HaTachanan alueella ovat saaneet aimo annoksen ns. tunnelmalisää. Jos tämän vielä kestää on aivan varmasti viettänyt ikimuistettavan päivän tai illan vanhan rautatieaseman suojissa. • Pienellä alueella voi tehdä kulinaarisen maailmanympärimatkan Meksikosta Itä-Euroopan kosher keittiöihin, Japanista pohjoisafrikkalaiseen pito-pöytään ja kaiken voi kruunata israelilaisella jäätelökahvilla. h ak e h il a 29 Israelin ystävyys koetuksella – vai onko? Risto Kuisma T unnen, ja olen tuntenut vuosikymmeniä myötätuntoa Israelia kohtaan. Yhtenä syynä lienee luontainen taipumus asettua puolustamaan väärin kohdeltua ja alakynnessä olevaa. Suomi on pieni maa ja olemme pienen maan kansalaisia, joten meillä pitäisi olla ja on edellytyksiä ymmärtää pienten kansojen ongelmia. Pienet maat saavat harvoin oikeudenmukaista kohtelua. Suomen historia on tästä esimerkki. Nyt meillä menee hyvin, samoin kuin toisella pienellä maalla, Virolla. Historian valossa Suomen, Viron ja Israelin itsenäisyys on uusi, vielä lyhytaikainen ilmiö. Omaa itsenäistä valtiota ei myöskään synnytetä, eikä ole synnytetty helpolla. Israel on demokraattisesti hallittu valtio, ja se on myös oikeusvaltio. Siellä on periaatteiltaan samanlainen läntinen demokraattinen yhteiskunta kuin meillä Suomessa. Israel valtiona ja kansalaisyhteiskuntana on poikkeus Lähi-idässä. Arabivaltiot eivät ole oikeusvaltioita. Arabimaiden kuohunta, niin sanottu arabikevät, kertoo tyytymättömyydestä yksinvaltaan. Mikä on kuohunnan tulos, on täysin epäselvää. Vaikka toivomme hyvää, voi lopputulos olla pahimmassa tapauksessa huono, siirtymistä ojasta allikkoon. Israel on kooltaan vain sadasosa arabimaista. Historiallisesti juutalaisilla on oikeus Israelin valtion alueeseen. Tämä oikeus vahvistettiin kansainvälisesti ja oikeudellisesti jo viime vuosisadan alussa. Risto Kuisma. Israelin todellinen vastapuoli eivät ole palestiinalaiset, vaan arabivaltiot. Palestiinalaisilla ei ole ollut koskaan itsenäistä valtiota ja heidän asemansa erillisenä kansana on kyseenalainen. Arabimaat ovat pitäneet yllä tilannetta, jossa jo kolme sukupolvea palestiinalaisia on syntynyt ja kasvanut pakolaisleireissä. Palestiinalaiset on karkotettu vuosi- Israel on demokraattisesti hallittu valtio. Israel on myös oikeusvaltio. Siellä on periaatteiltaan samanlainen läntinen demokraattinen yhteiskunta kuin meillä Suomessa. Israel valtiona ja kansalaisyhteiskuntana on poikkeus Lähi-idässä. 30 h a k e h i l a 2/2012 kymmenien aikana milloin mistäkin arabimaasta. Ei ihme, että heidän keskuudessaan elää syvä katkeruus. Arabimaat ovat ylläpitäneet Lähi-idän kriisiä. Niiden öljyvarat ovat osaltaan mahdollistaneet tilanteen jatkumisen. Öljy on hiljentänyt monta kriittistä tahoa länsimaissa ja muualla. I sraelin olemassaolo on nojannut maailmanlaajuisen juutalaisyhteisön tukeen. Tuo yhteisö on vaikuttanut merkittävästi erityisesti Yhdysvaltojen politiikkaan. Toisaalta juutalaisvastaisuus, antisemitismi, on toiminut Israelia vastaan. Juutalaisvastaisuus on vieläkin yllättävän yleistä. Juutalaisvastaisuutta ei yleisesti ottaen tuomita yhtä yleisesti kuin muuta rasismia. Kun juutalaiset ovat kunnostautuneet tieteessä ja taiteessa paljon enemmän kuin heidän lukumääränsä edellyttäisi, on se synnyttänyt kateutta. Kun talouselämässä juutalaisten menestys on ollut samalla tavoin poikkeuksellista, on sekin aiheuttanut kateutta ja kaunaa. Kun katsoo esimerkiksi Nobel-palkittujen luetteloita, on juutalaisten panos silmiinpistävän suuri. Lähi-idässä on tehty uskonnon varjolla hirvittäviä tekoja. Itsemurha-iskut ovat pahinta. Ne ovat vastoin kaikkea ihmisarvoa. Ihmisellä ei voi olla mitään hyväksyttävää syytä surmata kanssaihmistä itsemurhaiskulla. Mikään todellinen uskonto ei voi vaatia eikä oikeuttaa itsemurhaiskuja. Siitä huolimatta itsemurhaiskuja on jollain tasolla ymmärretty. EU:n on tukenut voimakkaasti palestiinalaishallintoa. Se on ollut virhe. EU, Suomi siinä mukana, on ollut palestiinalaishallinnon tärkeä rahoittaja. EU:n rahat ovat menneet suurelta osalta hukkaan. Rahoja on mennyt myös korruptioon. Palestiinalaishallinto on maksanut kassastaan muun muassa itsemurhaiskujen tekijöiden omaisille rahapalkkioita. Lähi-idän kriisi olisi saatava loppumaan. Vuosikymmeniä jatkunut väkivallan ja koston kierre olisi katkaistava. Tähän asti ratkaisu on osoittautunut mahdottomaksi. Palestiinalaishallinnon uusi hanke päästä YK:n täysivaltaiseksi jäseneksi ei auta kriisin ratkaisua. EU:n Lähi-idän politiikka ei ole liennyttänyt kriisiä, vaan pikemmin se on palestiinalaishallintoa suosivana pitkittänyt tilannetta. Ratkaisua on haettava YK:n puitteissa. Tässä prosessissa arabivaltioilla on ratkaiseva osa. EU:n tulisi tukea YK:n toimia eikä sooloilla omalla politiikallaan. O malla myötätunnollani Israelia ja juutalaisia kohtaan on luonnollisesti juurensa Raamatussa. Ä itini kuului Böhmin sukuun. Suvun esi-isä tuli sukututkimuksen mukaan Saksasta. Perimätiedon mukaan esi-isä Böhm oli juutalainen, joten minussa saattaa virrata pisara juutalaista verta. Olen ollut Israelin ystävä vuosikymmeniä, jo lapsesta asti. Siihen on osaltaan vaikuttanut historian harrastukseni. Jos olisin voinut käydä kouluni normaalisti, olisin opiskellut yliopistossa historiaa. Olen itsekin juureton evakon lapsi, jonka vuosisataiset juuret jäivät Karjalaan, Viipuriin, Sortavalaan, Muolaaseen. Eduskuntavuosina olin Israel-ystävyysryhmän pitkäaikainen ja aktiivinen jäsen. Olin myös Israel-ystävyysryhmän varapuheenjohtaja. Vierailin kaksi kertaa Israelin valtion ja sen parlamentin, Knessetin, kutsusta maassa. Tutustuin maahan, sen politiikkaan ja myös sen kansalaisiin. En ole suinkaan ensimmäinen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja kansanedustaja, joka on Israelin ystävä. K. A. Fagerholm ja Arvo Salo olivat tunnettuja vasemmistolaisia kansanedustajia, ja Israelin ystäviä. Israelissa on ollut voimakas ammattiyhdistysliike, Histadrut. Se oli synnyttämässä ainutlaatuista kibbutsiliikettä. Viime aikoina ammattiyhdistysliikkeen ja kibbutsien merkitys on vähentynyt. Israelin työväenpuolue oli maan valtapuolue valtion ensimmäiset vuosikymmenet. Juutalaisten voimakas muuttoliike Itä- Euroopasta ja Euroopan ulkopuolelta on muuttanut maan poliittisia voimasuhteita. Toimiessani ammattiyhdistysjohtajana tutustuin vuonna 1978 Englannissa maan suurimman ammattiliiton kansainväliseen sihteeriin Eli Marxiin. Hän oli nuoruudessaan paennut Hitlerin vainoja Saksasta Englantiin. Eli Marx oli ennen ammattiyhdistysuraa palvellut Englannin ulkoasiainhallinnossa muun muassa Israelissa. Meistä tuli perhetuttuja, ja hän vieraili lomallaan Suomessa perheemme vieraana. Elin vaimo oli Unkarin juutalaisia. Hän oli pelastunut keskitysleiriltä ja tutustunut Eli Marxiin Israelissa. • Kirjoitus on Risto Kuisman pitämä alustus Karmel-yhdistys ry:n tilaisuudessa 24.1.2012. Risto Kuisma on toiminut mm. vuosina 1975–1994 AKT:n lakimiehenä ja puheenjohtajana sekä kansanedustaja vuosina 1995–2007 ja 2010–2011. h ak e h il a 31 KOLUMNI We Love You – We Will Never Bomb You Mindele London M atkan päässä Israelin valtiosta remuaa pieni, mustanpuhuva mies. Hän on oman maansa vaikutusvaltainen taistelija, hän on oman uskontokuntansa vilpitön kannattaja ja hän tuntee syvää kaunaa juutalaisia ja Israelin valtiota kohtaan. Tämä kaikki ei tee hänestä omaperäistä poliittista hahmoa, mutta hänellä on jotain mistä muut eivät oikein osaa uneksiakaan; hänellä on – lähiaikoina – hallussaan ase, jonka avulla hän voi toteuttaa haaveensa. Hänellä on todellinen mahdollisuus hävittää oma henkilökohtainen painajaisensa. Maailma on tietoinen pienen miehen suurista haaveista, mutta se ei muuta mitään. Superpommin uhan edessä toiset Israelissa uskovat Korkeimman Voiman suojelukseen, useimmat ovat täysin välinpitämättömiä. Minkäänlaista reaktiota jatkuvasti kasvavaan uhkaan ei näy. Kaasunaamarit on jo aiemmin jaettu kaikelle kansalle, se riittäköön. Mitä hyötyä niistä muka on?! Omasta, israelilaisesta miljoona-aseesta vaietaan. Jos sellainen todella on olemassa, se on joka tapauksessa täysin käyttökelvoton. Sitä ei voi käyttää ensimmäisenä ja kakkosena sillä ei enää ole väliäkään. Luotetaan pelon tasapainoon, aseet ovat niin mielikuvituksellisen hirveitä, että käyttämättöminä ne pitävät maailman kasassa. Näin toivotaan. Uutistoimistojen kirjeenvaihtajat ovat selvittäneet tavallisten israelilaisten mielipiteitä valtavan uhan edessä. Apuna ovat pikagallupit, jotka todistavat kaikki samaa; reilut 40 prosenttia israelilaisista kannattaa Iranin atomilaitoksen pommittamista, noin 60 prosenttia vastustaa sotatoimia. Osa uskoo siis, että on parasta pommittaa ennen kuin meitä pommitetaan, suurin osa on sitä mieltä, että bensa ratkaiskoon… Jos Iranille asetetaan tarpeeksi pakotteita niin bensan hinta nousee – muuallakin kuin Israelissa. Maksakoon muu maailma meidän kanssamme – bensasota on helpompi kestää kuin se varsinainen, fyysinen hävitys. Ehkä. 32 h a k e h i l a 2/2012 K ansainväliset sotilasasiantuntijat puolestaan selvittävät, ettei Israelilla heidän asiantuntemuksensa mukaan ole edes tarvittavaa kalustoa toteuttaakseen uhitteluaan. Israelille, Iranille ja koko maailmalle vakuutetaan, ettei Israel – poliittisesta räksytyksestään huolimatta – tee mitään, ei halua tehdä mitään, eikä siis edes voi tehdä mitään. –Meillä on muitakin murheita kuin Ahmadinejad! Ronny Edry, 41, tavallinen israelilainen perheenisä lähti omaan taistoonsa. Maaliskuun 15. päivänä hän kopioi Facebookiin kuvia israelilaisista perheistä ja kuvien yli kulki teksti: Iranians, We love You, We Will Never Bomb You. Tähän lemmenviestiin ei osattu odottaa vastausta, mutta niitä tuli muutamassa tunnissa tuhansia ja niitä tulee jatkuvasti. Facebook levittää myös videota Ronnystä, joka vahvalla heprealaisella korostuksella vakuuttaa, ettei kukaan halua sotaa. Vastauksia tulee niin Israelista kuin Iranistakin! Iranilaisten keskuudessa Ronnya ylistetään ja toistetaan, ettei kukaan Iranin kansasta vihaa Israelia. 2500 vuotta yhteistä historiaa ei voi olla hävitettävissä. Ronnylle toivotaan kansainvälisiä kunnianosoituksia ja jopa Nobelin rauhanpalkintoa. –Minä en pelkää iranilaisia, minä en vihaa iranilaisia, minä en edes tunne iranilaisia…., paitsi yhden jonka tapasin aikoinaan Pariisissa eräässä museossa…, Ronny kertoo videollaan. Hän on huolissaan kun huomasi, ettei kansa oikeastaan välitä uhkauksista. –99 prosenttia iranilaisista vastustaa Iranin hallituksen sotaista linjaa, selvittävät iranilaiset puolestaan Facebookissa. Iranin valtiota näyttää kuitenkin hallitsevan se kuulu ja toimiva yksi prosentti. Israelilaisten tulkkien mukaan suuri osa iranilaisten viesteistä tulee Iranin ulkopuolelta, Iranista muuttaneilta tai sieltä paenneilta. Ronny Edryn viesti on levinnyt myös arabimaailman tv-asemiin eikä siihen aina ole suhtauduttu toivotulla tavalla. Kova on parodia kun mustaviiksiset valkotakkiset ”tiedemiehet” seisovat höyryävissä laboratoriossaan ja naureskellen kannattelevat lappua: ”Israelies, we love you!” Valitettavasti. • Kotimaa Keskusneuvoston kirje poikalasten ympärileikkauksesta ministereille Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto ry. lähetti 14.3.2012 peruspalveluministeri Maria Guzenina-Richardsonille ja oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonille seuraavan kirjeen: K ansanedustaja Vesa-Matti Saarakkala on 6.3.2012 esittänyt hallitukselle kirjallisen kysymyksen ympärileikkauksesta. Kansanedustaja Saarakkala katsoo, että uskonnollisten perustein tehtävä poikien ympärileikkaus tulisi säätää rikoslailla rangaistavaksi teoksi. Toteamme tämän vuoksi kohteliaimmin seuraavaa: 1. Poikalasten ympärileikkauksen asema juutalaisuudessa Ympärileikkauskäsky on yhtä keskeinen juutalaisuudessa kuin Raamatun kymmenen käskyä. Sen suorittaminen on uskonnollinen määräys ja velvoite. Yhtä tärkeää juutalaisuudessa on, että ympärileikkaukset suoritetaan tarkoin uskonnollisten, kirjoitettujen normien mukaisesti. Perusta ja peruste löytyvät Raamatun ensimmäisen Mooseksen kirjan 17. luvun jakeista 9-14, jotka sisältävät seuraavat elementit: – ympärileikkaus on Jumalan ja Aabrahamin jälkeläisten ikuisen liiton ulkoinen symboli, merkki; – jokaisen juutalaisen miehen on oltava ympärileikattu; – ympärileikkaus on rajattu koskemaan vain peniksen esinahkaa; – ympärileikkaus on suoritettava poikalapselle kahdeksantena päivänä syntymäpäivästä lukien – edellyttäen, että lapsi on täysin terve; – mies, joka on ympärileikkaamaton ei voi olla yhteisön jäsen – hän on rikkonut Jumalan Liiton. Ympärileikkaus siihen liittyvine seremonioineen on erittäin merkittävä, lämminhenkinen perhejuhla ja tärkeä sosiaalinen tapahtuma koko yhteisölle. Kyseessä on kristittyjen kastetoimitukseen verrattavissa oleva pyhä tapahtuma, jossa lapsi liitetään perhe-, uskontoja kulttuuriyhteisöönsä. Ympärileikkaus on keskeinen osa juutalaista identiteettiä ja se on omalta osaltaan ollut myötävaikuttamassa siihen, että juutalaiset ovat säilyttäneet uskontonsa ja perinteensä vuosituhansien ajan meidän päiviimme saakka. Elämän säilyttäminen ja kaikkinainen toiminta, joka edistää yksilön ja koko ihmiskunnan hyvinvointia on juutalaisuuden syvintä ydintä. Esimerkkinä tästä käyköön Raamatun nk. kultainen sääntö: “Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi, minä olen Herra” (3M 19:18). Jos ympärileikkaus olisi terveydelle haitallinen toimenpide, se sotisi juutalaisuuden keskeisiä moraalis-eettisiä periaatteita vastaan. 2. Juutalaisen uskonnon mukaisen poikalapsen ympärileikkauksen lääketieteelliset aspektit Juutalaisen uskonnon määräysten mukainen vastasyntyneen, kahdeksan päivän ikäisen poikalapsen ympärileikkaus on vähäinen kirurginen toimenpide, joka ei aiheuta terveydellistä haittaa ja joka asiantuntevasti ja asianmukaisella kivunlievityksellä suoritettuna on sekä kivuton että vaaraton. Juutalaisen ympärileikkauksen suorittaa joko siihen erityisen koulutuksen saanut ympärileikkaaja (mohel) tai vastaavan koulutuksen saanut lääkäri. Toimenpiteellä on todistetusti monia myönteisiä vaikutuksia, kuten merkittävästi pienempi riski saada HIV-tartunta tai sairastua virtsatien tulehduksiin. Miesten ympärileikkaus vähentää myös papillomaviruksen tartuntariskiä niiden naisten keskuudessa, jotka ovat sukupuoliyhteydessä ympärileikattujen miesten kanssa. Tuoreet tutkimukset ovat antaneet viitteitä siitä, että ympärileikkaus myös vähentää miesten prostatariskiä. (Wright J, Lin D, Stanford J. Circumcision and the Risk of Prostate Cancer. Cancer. 2012, vol 118, issue 6). Toimenpiteeseen liittyy toki, niin kuin kaikkiin kirurgisiin toimenpiteisiin, komplikaatioriski, mutta jos toimenpide tehdään mahdollisimman varhaisessa iässä ja oikeissa olosuhteissa ja asiantuntevasti, niin tämän pienen kirurgisen toimenpiteen komplikaatioriski on kuitenkin häviävän pieni. On myös selvää, että varhaih ak e h il a 33 sesta ympärileikkauksesta koituvat hyödyt ovat Suomen kaltaisessa korkean elintason ja elinolosuhteiden maassa vähemmän merkittäviä kuin alhaisen elin- ja hygieniatason maissa, mutta toisaalta paremmat olosuhteet luovat myös paremmat edellytykset eliminoida komplikaatioriskiä. Suomen juutalaisessa yhteisössä on 150 vuoden ajan ympärileikattu noin 3 000 poikalasta. Ympärileikkaukset on suorittanut juutalainen lääkäri tai koulutettu ympärileikkaaja (mohel), ja ainoa tiedossamme oleva yksittäinen komplikaatio liittyi lapsen hemofiliaan, jota ei oltu diagnosoitu ennen toimenpidettä. Tästä yksittäistapauksestakin on kulunut jo yli puoli vuosisataa. 3. Poikalasten ympärileikkaus ja ihmisoikeudet Poikalasten ympärileikkauksella on liittymäkohta moneen keskeiseen perus- ja ihmisoikeuteen. Kysymystä tulisikin punnita näiden kokonaisuutena eikä vain yhdestä näkökulmasta. Perus- ja ihmisoikeudet ovat keskenään samanarvoisia eikä mikään niistä ole ylitse muiden tai kumoa toistaan. Keskeisiä perus- ja ihmisoikeuksia tarkastelun kannalta ovat usein mainittujen lapsen itsemääräämisoikeuden ja ruumiillisen koskemattomuuden lisäksi muun muassa perhe-elämän suoja ja uskonnonvapaus. Korkein oikeus on päätöksessään (KKO:2008:93) punninnut erittäin perusteellisesti ja monipuolisesti tätä kokonaisuutta ja todennut päätöksessään seuraavaa: ”Uskonnollisista syistä suoritettavalla ympärileikkauksella voidaan arvioida olevan myönteistä merkitystä nimenomaan leikattavan pojan itsensä, hänen identiteettinsä kehittymisen sekä uskonnolliseen ja sosiaaliseen yhteisöönsä kiinnittymisen kannalta. Näistä syistä uskonnollisin perustein suoritetun lääketieteellisesti asianmukaisen ympärileikkauksen muodossa tapahtuvaa puuttumista pojan ruumiilliseen koskemattomuuteen voidaan pitää lapsen kokonaisedun kannalta puolustettavana ja kokonaisuutenakin arvostellen siinä määrin vähäisenä toimenpiteenä, ettei lapsen huoltajien menettelyä tällaisen ympärileikkauksen teettämisessä lapselleen ole aihetta pitää sellaisena lapsen etua ja oikeutta loukkaavana tekona, joka olisi pahoinpitelynä rangaistava.” KKO:n päätös on linjassa eurooppalaisen ja yleismaa34 h a k e h i l a 2/2012 ilmallisen oikeustilan ja -käytännön kanssa. Uskonnollisista tai kulttuurisista syistä tehtävä poikalasten ympärileikkaus ei ole lailla kielletty missään maailman maassa. Julkisessa keskustelussa on vedottu Euroopan neuvoston yleissopimukseen ihmisoikeuksista ja biolääketieteestä ja jopa väitetty sen kumoavan Korkeimman oikeuden päätöksen vuodelta 2008. Samansuuntaiseen näkemyksen on myös esittänyt Helsingin käräjäoikeus päätöksessään 30.12.2011. Kyseinen sopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 2010, on jo vuodelta 1997. Sen on allekirjoittanut ja ratifioinut yli vuosikymmen aikaisemmin useimmat Euroopan maat, joissa monissa poikalasten ympärileikkaus on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Missään näistä maista ei kyseistä yleissopimusta ole sovellettu tässä yhteydessä, eikä koko asiaa ole edes mainittu sopimuksessa tai sen selitysmuistioissa. On selvää, ettei sopimuksessa ole tarkoitettu muuttaa eurooppalaista oikeustilaa ja -käytäntöä poikien ympärileikkauksen suhteen. 4. Kiellon merkitys juutalaisille Poikalasten ympärileikkaus kahdeksan päivän vanhana on yksi juutalaisuuden keskeisimmistä uskonperiaatteista. Sen suorittaminen on uskonnollinen määräys ja velvoite. Poikalasten ympärileikkauksen kieltäminen lailla estäisi juutalaisen uskonnon ja kulttuurin harjoittamista Suomessa. Kielto polkisi karkeasti täällä asuvien tai tänne muuttavien juutalaisten ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta ja viestittäisi myös, etteivät juutalaiset ole tervetulleita tähän maahan. Toivommekin, että hallitus ottaa selkeän kannan uskonnollisista ja kulttuurisista syistä tehtävän poikalasten ympärileikkauksen sallimisen puolesta ja näin osoittaa kunnioittavansa Suomen perinteisten vähemmistöjen, kuten Suomen juutalaisten, oikeutta harjoittaa omaa uskontoaan ja kulttuuriaan. • Helsingissä, 14. maaliskuuta 2012 Kunnioittaen, Suomen Juutalaisten Seurakuntien Keskusneuvosto ry. Gi de on B ol o t ow s k y Puheenjohtaja Da n K a n t or Asiamies Gideon Bolotowskyn puhe USKOT-foorumin järjestämässä vihapuheen vastaisessa seminaarissa 19.1.2012 Säätytalolla K enelläkään muulla väestöryhmällä Euroopassa ei ole yhtä pitkäaikaiset kokemukset vihapuheista ja niiden seurauksista kuin juutalaisilla. Antisemitismi, juutalaisvastaisuus, on maailman vanhin yhä elävä kollektiivinen sairaus – ja ainoa tunnettu tauti, joka on vaarallisempi taudin kohteelle kuin sen kantajalle. Juutalaisille on siten vuosisatojen saatossa kehittynyt erityisen herkät tuntosarvet havaitsemaan yhteiskunnassa tapahtuvaa suvaitsemattomuuden voimistumista. Suomessa juutalaisiin kohdistuvat vihapuheet voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan: (1) suoraan juutalaisiin kohdistuvat vihapuheet, kirjoitukset tai teot, sekä (2) epäsuoraan juutalaisiin kohdistuvat vihapuheet, kirjoitukset tai teot, jotka on naamioitu joko antisionismiksi tai Israelin vastaiseksi kritiikiksi, koska suoraa antisemitismia ei pidetä salonkikelpoisena – ainakaan vielä. Viimeisen 10 vuoden aikana Suomen juutalaisyhteisö on kolmesti joutunut kääntymään syyttäjäviranomaisten puoleen kehottaen nostamaan kanteen sellaisia henkilöitä vastaan, jotka yhteisö on katsonut syyllistyneen vihapuheeseen tai -kirjoitteluun. Vuonna 2004 Vantaan käräjäoikeus tuomitsi ”Romanovien viimeiset päivät” -julkaisun kustantajan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta, jonka tuomion Helsingin hovioikeus vahvisti 2006. Vuonna 2006 Helsingin käräjäoikeus tuomitsi kaksi henkilöä juutalaisvastaisista solvauksista Israelin vastaisessa mielenosoituksessa, jonka tuomion Helsingin hovioikeus vahvisti vuonna 2007. Ja vuonna 2007 Porvoon käräjäoikeus tuomitsi henkilön Lähi-Idän konfliktia käsitelleestä lehtikirjoituksesta, koska tämä oli syylistynyt kiihottamseen kansanryhmää – juutalaisia – vastaan. Israelin, kuten minkä tahana muun valtion kritisoiminen on täysin legitiimiä toimintaa. Valitettavasti Israelin arvostelu näyttää olevan taitolaji, jonka kovin harva hallitsee sortumatta samalla antisemitismiin. Tosiasia on näet se, että jokainen, joka osoittaa merkittävää kiinnostusta Palestiinan arabeja kohtaan, on vähintään yhtä kiinnostunut Israelista ja juutalaisista – eikä jälkimmäinen kiinnostus aina pysy kovin rationaalisena. Niinpä on huomionarvoista, että EU:n vuonna 1997 perustama Euroopan rasismin ja muukalaisvihan seurantakeskus – EUMC (nykyään EU:n perusoikeusvirasto – FRA) täsmensi vuonna 2004 määrittelemäänsä antisemitismin käsitettä mm. seuraavin esimerkein: Juutalaisen kansan itsemääräämisoikeuden kieltäminen, esimerkiksi väittämällä, että Israelin valtio on rasistinen hanke – on antisemitismia Kaksoisstandardin soveltaminen eli sellaisen käyttäytymisen vaatiminen Israelilta, jota ei vaadita miltään muulta demokratialta – on antisemitismia Israelin nykypolitiikan vertaaminen natsien politiikkaan – on antisemitismia Kaksi kuukautta sitten, marraskuun 18. presidenttiehdokas Paavo Arhinmäki lausui TV2:n Pressiklubiohjelmassa sanatarksti seuraavaa: ”Rubenia (Stilleriä) varmaan kiinnostaa, miksi NATO ei ole puuttunut kansanmurhaan jota Israel teki Gazassa.” Se, että poliitikko turvautuu valheeseen, ei ole kovin yllättävää. Yhtä vähän yllättää se, että perusvasemmistolainen, jonka atteelliset juuret ovat edesmeneessä Neuvostoliitossa, väittää holokaustin uhrien jälkeläisten muuttuneen puolestan kansanmurhaajiksi. Se mikä oli yllättävää, oli hiljaisuus, joka Arhinmäen lausuntoa seurasi. Julkinen sana ei siihen tarttunut – ei myöskän maan poliittinen kerrostuma. Hiljaisuus tuskin johtui vaivautuneisuudesta vaan siitä, että Arhinmäen karkean antisemiittista vihailmaisua ei sellaiseksi tunnistettu. Se, että Paavo Arhinmäki on istuvan hallituksen kulttuuri- ja urheiluministeri tekee asiasta vielä ongelmallisemman – eikä ainakaan kirkasta Suomen kuvaa niissä maissa, joissa antisemitismiin suhtaudutaan erittäin vakavasti – kuten Ranskassa, Saksassa, Israelissa ja USA:ssa. Puuttumattomuus ja hiljaisuus osoittaa kuinka tärkeään saumaan tämänpäiväinen ”Suoraan sanoen vihapuhetta vastaan” -seminaarimme osuu, sillä vihapuheen oikea tunnistaminen on edellytys sen tehokkaalle vastustamiselle ja selättämiselle yhteiskunnassamme. • h ak e h il a 35 Vainojen uhrien muistopäivä 2012 Hakehila Vainojen uhrien muistopäivän tilaisuus järjestettiin Holokaustin uhrien muisto ry:n toimesta tänä vuonna Etelä-Suomen aluehallintoviraston audiotoriumissa 26.1.2012. Tilaisuuden pääpuhujana oli professori Martin Scheinin European University Institutesta. Tilaisuudessa puhuivat myös Holokaustin uhrien muisto ry:n puheenjohtaja Matti Myllykoski, Israelin suurlähettiläs Dan Ashbel ja Anne Frank Housen edustaja Cihan Tekeli. Seuraavassa osa Martin Scheininin pitämästä puheesta: K iitän osakseni tulleesta kunniasta tulla Suomeen pitämään tämänvuotinen vainojen uhrien muistopäivän luento. On tärkeää, että näinä globalisaation, monikult tuurisuuden ja postmodernismin aikoina pidetään huolta siitä, etteivät ihmiskunnan traagisimmat kokemukset ja tärkeimmät opetukset unohdu. “Ei koskaan enää” oli se yhteinen sitoumus, joka kumpusi natsismin ja toisen maailmansodan kauheuksista. Tuon sitoumuksen pohjalle rakennet tiin kansakuntia, kansallisia perutuslakeja sekä maailmanjärjestö Yhdistyneet Kansakunnat. Siihen perustuu myös ajatus yleismaailmallisista ihmisoikeuksista sellaisena kuin sen tänään tunnemme. Natsi-Saksan toteuttamassa kansanmurhassa, holokaustissa, tuhottiin järjestelmällisesti ja kansanryhmän hävittämisen tarkoituksessa kuusi miljoonaa juutalaista ja kaikkiaan ainakin kaksinkertainen määrä ihmisiä, jos tuon rikoksen laajuus yritetään kokonaisuudessaan hahmottaa, siis kattaen natsien muutkin uhrit kuten romanit, homoseksuaalit , vammaiset ja muut. Tässä aivan naapurissa oleva Anne Frank –näyttely muistuttaa meitä natsien kansanmurhan yli miljoonasta juutalaisesta lapsiuhrista. Anne Frankin päiväkirja on vuosikymmenten ajan toiminut ikkunana, jonka kautta Suomessakin uudet sukupolvet ovat voineet oppia tietämään juutalaisten kansanmurhasta tavalla, joka jättää pysyvän tieto- ja tunnepohjaisen muistijäljen. Kun sain kutsun tulla pitämään tämä luento, tietysti mietin, mitä haluaisin täällä sanoa. Ensin mieleeni tuli kysymys kansanmurhan kieltämisen ja sananvapau- 36 h a k e h i l a 2/2012 Pääpuhujana oli professori Martin Scheinin. Osallistujilla oli myös mahdollisuus tutustua Anne Frank näyttelyyn lähistöllä sijainneessa Helsingin kaupunginkirjastossa. den keskinäissuhteesta, teema, johon aika ajoin palaan omassa opetuksessani, ennen muuta YK:n ihmisoikeuskomitean Faurisson-ratkaisun takia. Yllätyksekseni kuitenkin huomasin, että sen luennon olen jo pitänyt vainojen uhrien muistopäivän tilaisuudessa vuonna 1999. En tiedä, moniko tämän tilaisuuden kuulijoista oli tuolloin paikalla. Oli miten oli, tiivistän lyhyesti sen Natsien toteuttaman juutalaisten kansanmurhan kieltämisen tai vähättelyn kriminalisointi on oikeutettua sananvapauden hyväksyttävänä rajoituksena, koska noihin ilmaisuihin sisältyy piiloviesti syrjintään ja väkivaltaan kehottamisesta. mitä silloin sanoin, ja jatkan kommentoimalla Ranskan tuoretta päätöstä kriminalisoida armenialaisten kansanmurhan kieltäminen tai vähättely. S ananvapaudella on erityinen asema ihmisoikeuksien joukossa. Sillä on keskeinen merkitys muitten ihmisoikeuksien takaamiselle, poliittiselle demokratialle ja tieteelliselle tutkimukselle. Tästä huolimatta on moni Euroopan maa katsonut tarpeelliseksi kriminalisoida niin kutsutun historiallisen revisionismin, joka pyrkii kieltämään natsien keskitysleirit ja kaasukammiot tai sen, että niitä käytettiin siinä laajuudessa kuin yleinen historiankirjoitus osoittaa. Ranskassa lainsäätäjä reagoi uusfasistien ja muiden revisionistien toistuviin julkisiin esiintymisiin, joissa nämä pyrkivät kieltämään natsien toteuttaman kansanmurhan tai vähättelemään sitä säätämällä vuonna 1990 erityislain, joka tunnetaan nimellä Lex Gayssot. Sorbonnen yliopiston entinen kirjallisuuden professori Robert Faurisson julkaisi useita artikkeleita, joissa hän kiisti natsien toteuttaman kansanmurhan laajuuden ja monet siihen liittyvät olennaiset piirteet. Faurissonin mukaan esimerkiksi myrkkykaasua ehkä käytettiin natsien leireissä, mutta desinfiointitarkoituksessa eikä suinkaan ihmisten systemaattiseen tappamiseen. Pariisin vetoomustuomioistuin piti vuonna 1992 annetussa ratkaisussaan voimassa alemman asteen tuomioistuimen Faurissonille langettaman rikosoikeudellisen rangaistuksen. Perusteluissa oikeus korosti, että sisältönsä vuoksi Faurissonin kirjoitukset oli katsottava väkivaltaan kehottamiseksi. Faurissonin tapaus käsiteltiin vielä kansainvälisellä tasolla YK:n ihmisoikeuskomiteassa, kun hän katsoi sananvapauttaan loukatun. Ihmisoikeuskomitean päätöksen perusteluista on luettavissa, että komitea piti Lex Gayssotía siinä määrin yleisluontoisena, että rangaistusten tuomitseminen sen nojalla voisi jossain tapauksessa olla sananvapauden kannalta ongelmallista. Lakihan sääti rangaistavaksi Nürnbergin sotarikosoikeudenkäynnin perusteiden kiistämisen, eikä sanamuotonsa mukaan liittänyt ilmaisun rikosoikeudellista tuomittavuutta esimerkiksi sen vihaa tai väkivaltaa lietsovaan vaikutukseen. Komitean käsiteltävänä kuitenkin oli juuri Faurissonin väite hänen sananvapautensa konkreettisesta loukkaamisesta, eikä kysymys ranskalaisen lain yhteensopivuudesta kansalais- ja poliittisia Tilaisuuden musiikkiohjelmasta vastasi romanimusiikkia esittänyt Drom- yhtye. oikeuksia koskevan yleissopimuksen kanssa abstraktilla tasolla. Kuten edellä todettiin, ranskalaiset tuomioistuimet eivät olleet langettaneet rangaistusta vain ilmaisun välittömän sisällön perusteella vaan olivat perustelleet ratkaisuaan myös Faurissonin kirjoittamien tekstien väkivaltaa lietsovalla luonteella. Tästä syystä myös YK:n ihmisoikeuskomitea päätyi vuonna 1996 pitämään Faurissonin tuomiota sananvapauden hyväksyttävänä rajoituksena eikä siis ihmisoikeusloukkauksena. Täydentävässä mielipiteessään komitean jäsenet Elizabeth Evatt (Australia), David Kretzmer (Israel) ja Eckart Klein (Saksa) kiinnostavalla tavalla liittävät rangaistuksen hyväksyttävyyden siihen konkreettiseen asiayhteyteen, jossa Robert Faurisson oli esittänyt keskitysleirejä vähättelevät ja kaasukammiot kieltävät lausumansa. He arvostelevat Lex Gayssotín sisältöä siitä, että laki on laadittu tarpeettoman laaja-alaiseksi, kun siinä ilmaisun rangaistavuutta ei ole liitetty kirjoittajan tarkoitusperään eikä siihen, että ilmaisu vaikutuksiltaan olisi väkivaltaa tai antisemitismiä lietsova. Laki on kirjoitettu siten kuin se nostaisi historiallisen tieteellisen totuuden lainsäädännölliseksi dogmiksi, jonka kyseenalaiseksi asettaminen olisi ilmaisun asiayhteydestä riippumatta rangaistavaa. Lakiin kohdistamastaan kritiikistä huolimatta kyseiset kolme jäsentä asettuvat epäröimättä sille kannalle, että Robert Faurissonin rankaiseminen oli sananvapauden kannalta hyväksyttävää. h ak e h il a 37 Heidän mukaansa olennaista oli, että Faurissonin omat ilmaisut osoittivat, ettei hänen motiivinaan ollut tieteellinen historiantutkimus. Faurisson oli toimintaansa puolustaessaan syyttänyt juutalaisia keskitysleirejä ja kaasukammioita koskevan “myytin” rakentamisesta ja siten väittänyt natsien kansanmurhan uhrien syyllistyneen historian vääristelyyn. Faurissonin lausumilla oli siis selvä antisemitistinen sisältö, joka osoitti hänelle tuomitun rangaistuksen oikeutetuksi. Mainittakoon vielä, että ihmisoikeuskomitean yhdysvaltalainen jäsen Thomas Buergenthal jääväsi itsensä Faurissonin valituksen käsittelystä. Koska hän oli lapsena itse ollut keskitysleirivankina Auschwitzissa, hän ei katsonut voivansa osallistua välillisestikään sen arviointiin, olivatko natsien keskitysleirit totta. Buergenthal on hiljattain julkaissut muistelmansa “Lucky Child”. Tämän vaikuttavan kirjan nimi tietenkin ilmaisee, ettei hänen selviytymisensä tietääkseni nuorimpana henkilönä Auschwitzista voinut tapahtua ilman hyvää onnea kaiken tragedian, kärsimyksen ja tuhon keskellä. R anskan parlamentti hyväksyi äskettäin lain, joka tekee rangaistavaksi minkä hyvänsä Ranskan lain tunnustaman kansanmurhan kieltämisen tai vähättelyn. Odotetusti päätös on herättänyt voimakkaita vastalauseita erityisesti Turkissa, koska ensi sijassa laki on tarkoitettu kohdistumaan Turkin vastuulla olevan vuoden 1915 armenialaisten kansanmurhan kieltäjiin. Mutta periaatteessa lakia voidaan soveltaa esimerkiksi Kamputsean, Ruandan tai entisen Jugoslavian alueella tapahtuneiden kansanmurhien kieltäjiin, jos tuomioistuin lakia soveltaessaan pitää niitä Ranskan lain tunnustamina kansanmurhina. Pidän Ranskan ratkaisua virheellisenä. Natsien toteuttaman juutalaisten kansanmurhan kieltämisen tai vähättelyn kriminalisointi on oikeutettua sananvapauden hyväksyttävänä rajoituksena, koska noihin Helsingin juutalaisen seurakunnan kanttori Eli Zylberman lausui El male rachamim –muistorukouksen. Paikalla oli noin 100 henkilöä. 38 h a k e h i l a 2/2012 ilmaisuihin sisältyy piiloviesti syrjintään ja väkivaltaan kehottamisesta. Kuten Faurisson-tapauksen yhteydessä sanoin, rangaistuksen tuomitsevan tuomioistuimen on voitava vakuuttua siitä, että näennäisesti kansanmurhan kieltämiseksi muotoiltu viesti on asiayhteydessään ymmärrettävä viestijän kehotukseksi jatkaa siitä, mihin Hitler lopetti. Niissä yhteiskunnissa, jotka ovat katsoneet tarpeelliseksi kriminalisoida holokaustin kieltämisen, tuollainen yhteys on yleensä syyttäjän osoitettavissa. Samaa ei voi välttämättä sanoa muiden kansanmurhien historiallisen totuuden kieltämisestä. Tuollaisen viestinnän taustalla voi olla nationalistisia tai muita poliittisia vaikuttimia, mutta kyse ei yleensä ole mihinkään keskuudessamme olevan kansanryhmän syrjintään tai väkivaltaan kehottamisesta. On keinotekoista lähteä rinnastamaan ja luettelemaan historian saatossa tapahtuneita hirmutekoja, ja suorastaan vaarallista politisoida tuollainen luetteleminen edellyttämällä että kansallinen laki virallisesti luettelee kansanmurhat, joiden virallisen totuuden kieltämisestä rangaistaan. Suomen oloissa pidän riittävänä lainsäädännön nykytilaa, kun rikoslain 11 luvun 10 §:ssä on kriminalisoitu kiihottaminen kansanryhmää vastaan, ja 10a §:ssä täydennetty säännöstä sen törkeällä tekomuodolla. (“10 § Joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella, on tuomittava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.”) Rikosoikeudellinen lainalaisuusvaatimus on tärkeä ihmisoikeus. Siihen sisältyy taannehtivan rikoslain kielto, samoin kuin vaatimus, että sekä rangaistavat teot että rangaistukset pitää tarkkaan määritellä laissa. Vaikka muiden ihmisten ihmisoikeudet ovat rikosoikeudellisen lainsäädännön tärkeä suojeluobjekti, ei ole hyväksyttävää käyttää ihmisoikeuksia rikoslain analogisen tai laajentavan tulkinnan perusteluna. Teko on rangaistava vain jos rikoslain sanamuoto kattaa sen. On lainsäätäjän vastuulla huolehtia siitä, että rikoslaki suojaa ihmisoikeuksia. Jos lainsäätäjä ei hoida tätä tehtäväänsä, ei ole tuomioistuinten asia ylittää toimivaltansa ja rikosoikeudellisen lainalaisuusvaatimuksen rajoja. Vain laissa rikoksiksi määritellyt teot ovat rangaistavia. Suomen rikoslain 11 luvun 10 § sisältää säännöksen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Säännös tekee mahdolliseksi Suomessakin rangaista henkilöä, joka julkisesti kieltää historiallisen totuuden holokaustista, kunhan tuomioistuin vakuuttuu siitä, että tekijän tarkoituksena oli uhata, panetella tai solvata tiettyä kansanryhmää. • Karmela Bélinki on kosmopoliittinen nainen Leena Eronen P äätoimittaja, kirjai lija, tutkija ja kääntäjä Karmela Bélinki on ollut journalis ti 48 vuotta. Hän on työskennellyt kaikenlaisis sa medioissa sanomalehdistä elektronisiin, mm. YLE:ssä 25 vuotta, ja päättää uransa kulttuuriaikakauslehti Astra Novan päätoimittajana runsaan kuuden vuoden jälkeen. Hufvudstadsblade tin vakituisena avustajana (kolumnisti ja arvostelija) hän on toiminut uransa alusta lähtien. Ulkomaanseuranta on hänelle ominaista. Montako kirjaa olet julkaissut? –Kaupal- Karmela Bélinki. lisesti kustannettuja on 12, suomeksi ja ruotsiksi, akateemisia melkein saman verran eri kielillä. Olen tehnyt tuhansia artikkeleita, radio- ja TV-ohjelmia ja ns. ”papereita” ja antologia-artikkeleita. En tiedä tarkkaa lukumäärää, sillä 48 vuoteen mahtuu laidasta laitaan. Juutalainen naiskuva Voiko juutalaista naiskuvaa esittää tiivistetysti? –Ei. Se on yhtä moninainen kuin naiset itse. Uutta naiskuvaa Pohjoismaissa luo mm. norjalainen konservatiivirabbiini Lynn Feinberg, hän luo sitä jo omalla olemuksellaan. Yliopistoissa juutalaista naistutkimusta on tehty vuosikymmeniä. Naistutkimus on myös minun akateeminen erikoisalani ja olen toiminut vierailevana professorina ja luennoitsijana sekä Euroopassa, Yhdysvalloissa että mm. Israelissa. Ensimmäinen toteamus juutalaisen naisen ja miehen tasa-arvosta on se, että naisetkin voivat lähestyä Korkeinta käyttämättä välikäsiä. Halachan tulkintoja, joissa korostetaan naisen oikeuksia ja asemaa, ei aiemmin tuotu esille samalla tavoin kuin nyt, koska kaikki uskonnot olivat olleet miehisissä käsissä niin pitkään. Mitä erikoishaasteita juutalaisilla naisilla on? –Puolison valinta ja lasten kasvatus juutalaisuuteen ovat kaksi suurinta haastetta sekä se, että naisella on oikeus toteuttaa itseään ja lahjojaan, mutta tämä viimeinen koskee kaikkia naisia. Esim. juutalaisia naislääkäreitä on ollut aina. Renessanssin Italiassa heitä oli useita, samoin naissäveltäjiä. Ortodoksisissa synagogissa naisten puolella toimi Itä-Euroopassa oma ammattiryhmä forzogerin. He selittivät hepreankieliset tekstit jiddishiksi. Naiset myös kirjoittivat runoja ja rukouksia jiddishiksi ja hepreaksi perustuen pyhien kirjojen teksteihin. Esitaistelijoita tarvitaan aina 1990- ja 2000-luvuilla nainen nousi ensimmäistä kertaa presidentiksi, puolustus- ja ulkoministeriksi sekä Suomen Pankin pääjohtajaksi. Milloin saavutetaan tasa-arvo? – En usko, että meidän aikanamme saavutetaan sellainen taso, ettei tasa-arvoa enää tarvitsisi tavoitella. Mikä on tärkein asia, jota olet halunnut edistää? –Olen ajanut ihmisoikeuksia eri tahoilla. Sekä uskonnoissa, kulttuureissa että demokratian ajamisessa ja sen periaatteiden soveltamisessa kaivataan uusajattelua. Minusta tuli kirjan ihminen, lahjani viittasivat siihen jo hyvin nuorena. Kotoa opin sen, että ei ainoastaan ylärakenteiden, vaan myös lattiatason ihmiset ovat kaikki yhtä arvokkaita. Monipuolisen ja värikkään elämäni parhaita asioita on ollut se, että olen saanut tavata ihmisiä, joita olen halunnut tavata. Karmela kertoo jäävänsä tänä keväänä eläkkeelle. – Astra Novasta on minun aikanani tullut varteenotettava, monikulttuurinen lehti, jossa on naisnäkökulma. Vuonna 2011 se sai suomenruotsalaisten kulttuurilehtien palkinnon. Lehden laaja-alaisuutta kiitettiin. Se on vapaa foorumi. Minulle juutalainen kulttuuri edustaa monipuolisuutta ja laaja-alaisuutta, samoin kuin juutalainen identiteetti, joka on samaan aikaan yhteisöllinen ja yksilöllinen. Kaksi ihmistä ja kolme mielipidettä, se on juutalaisuuden olemuksen perusta. • h ak e h il a 39 KOLUMNI Mustavalkoinen vastamulkoinen Jussi Hanhivaara E rään lastenkirjamme aukeamalla vilahtaa meille monet makeat naurut tarjoillut olio, nimeltään vastamulkoinen. Kummallisen otuksen habitus on traagisen koominen, sillä sen silmämunat ovat kääntyneet toisiaan vasten niin, että se kykenee vain mulkoilemaan yhdellä silmällään toista, ja toisella toista silmäänsä. Identiteetiltään vastamulkoinen on mustavalkoinen - kuinkas muuten, kun se kerran on suomen kielestä kotoisin. Olen joskus huokaissut helpotuksesta, kun päähäni on juolahtanut – myönnettäköön – täysin hullu ajatus, että se voisi aivan yhtä hyvin olla todellinen. En usko, että tämä harmiton ja sympaattinen luonnonoikku itse olisi muille vaaraksi, mutta pahaa pelkään, että se synnyttäisi kansannousun, joka saattaisi olla. Se saisi epäilemättä osakseen runsasta huomiota ja keräisi varmasti nopeasti ympärilleen fanijoukon, joka ryhtyisi palvomaan sen erikoista ainutlaatuisuutta. Se vietäisiin Facebookin, jossa sen keräämät astronomiset tökkäysmäärät toisivat kuvaan mukaan valtavirran mediat. Ennen kuin huomaisimmekaan, vastamulkoinen nousisi yhdeksi aikamme suurimmista idoleista, jota tietysti alettaisiin houkutella mukaan myös politiikkaan. Siitä itsestään riippumatta syntyisi underground -liike, vallankumouksellinen salaliitto, jonka pääjuonena olisi maailman muuttaminen mustavalkoiseksi. Politiikassa se olisi luonnonlapsi. Se vastaisi itsevarmasti mihin tahansa sille esitettyyn kysymykseen ensin “joko–tai”, pitäisi pienen tuumaustauon, vaihtaisi sitten painonsa jalalta toisella, ja sanoisi “sekä-että”– eikä näkisi sanoneensa mitään toisiaan poissulkevaa. Se nousisi nopeasti uraportaita, kun se muotoilisi diplomaattisesti: ”En sano jaa, enkä myöskään ei, mutta tätä ei pidä millään tavalla tulkita päättämättömyydeksi.” 40 h a k e h i l a 2/2012 Sen ajatukset syvenisivät kypsyessään kuin hyvät viinit, ja pian se pohtisi isoja asioita, kenties näin: “Onko historialla tulevaisuutta, tai onko tulevaisuudessa historiaa,” saaden jo aikaan syvää ja pelonsekaista ihailua sekä kunnioitusta. Lopulta siitä tulisi virallinen epäjumala. V astamulkoinen itse joutuisi kunnon tähden lailla kärsimään julkisuuden kiroista ja paineista. Ne aiheutuisivat siitä, että sen ympärille syntynyt julkisuus ei ymmärtäisi sen sisintä olemusta, vaan ylenkatsoisi kokonaan sen syvimmän tragedian ja kärsimyksen. Se kokisi itsensä väärinymmärretyksi ja hyväksikäytetyksi. Mistä tämän herttaisen olion tragedia siis muodostuu? Ennen kaikkea tietysti siitä, että sen näkökenttään ei mahdu muita kuin se itse. Koska siltä puuttuvat kaikenlaiset ulkoiset, mutta samalla myös sisäiset referenssit, se ei näe identiteettiään eli sitä, että se on mustavalkoinen. Oikeastaan – vielä tarkemmin sanottuna – se ei tiedä edes, mitä mustavalkoisuus on. Vaatii suuria ponnisteluja nähdä, mitä kulloinkin on nenän edessä, totesi Orwell. Mitä tämä voi tarkoittaa tälle surkuhupaiselle hahmolle, joka näkee nenänsä edessä vain itsensä, eikä edes tiedä, mitä se siinä katselee? Se ei voi merkitä muuta kuin vankeutta. Vastamulkoinen on ja pysyy vankina mustavalkoisessa maailmassaan, jossa sen ainoana tehtävänä on vastamulkoileminen. Se ei kykene uneksimaan vapaudesta, koska ainoa todellisuus, jonka se tuntee, on vapaudettomuus. Näettekö jo lopullisen syyn, miksi vastamulkoisen maailma on mustavalkoinen? Traaginen kummajainenhan jää väreistä paitsi vain siksi, että se ei koskaan näe tulleensa nähdyksi. Sille ei ole suotu molemminpuolisen näkemisen lahjaa, eikä se siksi kuuna kullan valkeana pysty kommunikoimaan muiden kuin itsensä kanssa. • Historia Makkabi 105 vuotta sitten Rony Smolar Kirjoitus on Ronyn Smolarin pitämä esitelmä Urheiluseura Makkabin 105-vuotisjuhlassa viime vuoden marraskuussa. M e tämän illan juhlavieraat jos ketkään tiedämme ja tunnustamme sen keskeisen aseman, missä juutalainen urheiluseura Makkabi, pienessä seurakunnassamme on perinteisesti ollut. Monet meistä on urheilukentillä vuodattanut hikeä Makkabin puolesta ja moni on saanut Makkabista hyvät ja terveet eväät elämänsä taipaleelle. Sen lisäksi moni on tarttunut seurakuntamme lukuisiin aktiviteetteihin, kiitos Makkabin. Vuosikymmenien saatossa olemme juhlineet Makkabia merkkivuosina sekä vuosittaisten herrainpäivällisten merkeissä. Lisäksi olemme aina muistaneet ylpeinä muistuttaa, että seuramme on maapallon vanhin yhtäjaksoisesti toiminut Makkabi-seura. Mielestäni meillä on tänä iltana hyvä syy juhlaan ja ylpeyteen, sillä tutustuttuani viime viikkoina Kansallisarkistossa olevien ja muutamien yksityishenkilöiden hallussa löytyneiden asiakirjojen kautta seuran syntyhetkiin voin todeta, ettei juutalaisen urheiluseuran perustaminen ollut mikään helppo synnytys eikä vastaanotto pienessä seurakunnassamme tuolloin ollut kovin tervetullut. Entisistä tsaarin sotilaista eli kantonisteista koostuneessa ja hyvin sisäänpäin kääntyneessä seurakunnassamme ilmapiiri, tuolloin yli sata vuotta sitten, oli kaikkea muuta kuin suotuisa ruumiillista kuntoa ihannoivan seuran perustamiselle. ”Shport, det är bara för gojim” oli arkistosta löytynyt mielipide; toisin sanoen, urheileminen on tarkoitettu vain ei-juutalaisille, mikä oli seurakunnassa tuol- loin kaikkea vierasta ja uutta kohtaan vallinnut asenne. Juutalaisille oli tärkeämpää omistautuminen uskonnon harjoittamiseen ja noudattamiseen, paneutumiseen yhteisön jäsenten moniin ongelmiin sekä arjen vaikeuksista selviytymiseen. Tuota asennetta lähemmin tarkasteltaessa tulee muistaa, että 1900-luvun alussa valtaosa täällä asuneista juutalaisista oli köyhiä suurperheitä, ortodoksisesti uskovaisia ja heidät piti yhdessä vain uskonto sekä yhteinen kohtalo. Muuhun heillä ei ollut aikaa, varaa eikä kiinnostusta. Venäjän laajassa valtakunnassa Suomi muodosti tuolloin autonomisen suurruhtinaskunnan ja täällä asui pieni, noin tuhannen hengen juutalainen yhteisö, pääasiassa tsaarin entisiä sotilaita ja heidän jälkeläisiään. Juutalaiset elivät täällä vailla kansalaisoikeuksia ja myös asumisoikeus oli vain määräaikaisen luvan ja lahjottavissa olleiden viranomaisten varassa. Pienimmästäkin rikkomuksesta saattoi joutua karkotetuksi takaisin Venäjälle. Elämän epävarmuudesta kertoo se, että karkotusten sekä oma-aloitteisen maastamuuton seurauksena yli neljännes täkäläisestä juutalaisväestöstä oli vain vuosikymmen aikaisemmin, siis 1890-luvulla, muuttanut tai joutunut muuttamaan pois, lähinnä Yhdysvaltoihin ja Palestiinaan. T änä päivänä voidaan pohdiskella mikä vaikutti siihen, että nuori 23-vuotias Jakob ”Janka” Hirschovits vuonna 1906 uskalsi ehdottaa juutalaisen voimistelu- ja urheiluseuran perustamista Helsinkiin. Tuohon aikaan sitä pidettiin hyvin kapinallisena tekona. Niin hän itsekin sitä eräässä kirjoituksessaan kuvasi. Itse hän harrasti voimistelua, luistelua ja pyöräilyä eijuutalaisessa Otava-nimisessä urheiluseurassa. Mutta 1906 oli merkittävä vedenjakajavuosi Suomen, Euroopan ja koko maapallon juutalaisille. Nimittäin, tuona vuonna Helsingin seurakunta sai suurten taloudellisten ponnistelujen tuloksena rakennettua nykyisen Hyvin sisäänpäin kääntyneessä seurakunnassamme ilmapiiri, tuolloin yli sata vuotta sitten, oli kaikkea muuta kuin suotuisa ruumiillista kuntoa ihannoivan seuran perustamiselle. 42 h a k e h i l a 2/2012 synagogarakennuksensa ja järjestäytyneen seurakunnan toiminnan ensiaskeleita ottaneeseen pieneen yhteisöön perustettiin mm. jiddishinkielinen kirjallisuus-, teatterija musiikkikerho. Lisäksi uusi koulu, venäläiseltä nimeltään Evrejskaja Obrazhovaja shkola, näki päivänvalon. Kaksi aiempaa koulua oli varojen puutteessa joutunut lopettamaan ja muutama vuosi myöhemmin myös tämä koulu koki saman kohtalon. Pieni seurakuntamme koki sitten merkittävän huomionosoituksen kun Venäjän kolmas sionistikokous järjestettiin vuonna 1906 Helsingissä. Kokouksella oli suuri vaikutus sionistisen liikkeen toiminnalle eri puolilla Eurooppaa ja kokous takasi sen, että Helsinki sai lähtemättömän sijan sionistiliikkeessä, jopa niin, että tänäkin päivänä Tel Avivissa on pääkaupunkimme nimeä kantava katu. Toinen merkittävä tapahtuma oli mantereellamme juutalaisvastaisuutta ruokkineen ja maanpetturuudesta tuomitun ranskalaisen upseerin Alfred Dreyfusin tapaus. Nimittäin tuona samana vuonna 1906 hänet kahdentoista vuoden jälkeen todettiin syyttömäksi ja vapautettiin karkotuspaikastaan Pirunsaarelta. Dreyfusin kohtalo oli hänen oikeudenkäyntinsä aikana 1890-luvulla saanut sionismin perustajan Theodor Herzelin pohtimaan juutalaisten kohtaloa siinä määrin, että asia lopulta johti kansallisuusaatteemme sionismin syntyyn. Sionismi käynnisti usean juutalaisen urheiluseuran perustamisen Euroopassa ja ne saivat nimensä muinaisilta juutalaisilta sankareilta kuten makkabealaisista ja Bar Kohbalta. Muita yleisiä nimiä olivat myös Hakoach, Kadur, Beitar ja Hapoel. Vuonna 1906 järjestettiin myös välikisoiksi kutsutut toiset nykyajan olympialaiset Ateenassa, mikä innosti urheilevaa nuorisoa täällä Suomessa ja oletettavasti myös täkäläisiä juutalaisia nuoria. Näissä kisoissa autonominen Suomi voitti kahden Vernerin, Weckmanin ja Järvisen, ansiosta ensimmäiset olympiamitalinsa, kaksi kultaa sekä yhden hopean ja pronssin. Myös SVUL eli Suomen voimistelu- ja urheiluliitto perustettiin tuona samaisena vuonna. ruumiillinen voima merkitsee juutalaista tulevaisuutta Suomessa, olivat Hirschovitsin painavat sanat. Vastustuksen nujertamiseksi hän asettui avoimesti nuorten puolestapuhujaksi mikä tuossa ilmapiirissä muutti hänet avoimen kapinalliseksi. Vanhoilliset nimittelivät tätä hyvää tarkoittavaa nuorukaista jopa ”apikorukseksi” eli harhaoppiseksi. Itse hän kuitenkin päätti esiintyä rauhallisesti ja pidättyvästi mihin vaikutti se, että hän oli noihin aikoihin avioitunut. Lisäksi hänen tiukka anoppinsa Rebekka Bensky oli saanut hänet kunnioittamaan tuolloin vallinneita seurakunnan valtarakenteita. Lisäksi Jakob Hirschovits oli anopin iloksi ruvennut käymään shulissa, missä hän kuvauksensa mukaisesti oli anopin tarkkailevan silmäparin kohteena. Jatkossa nuoren aviomiehen kuvaus anopistaan kuului: ”Hennes vilja blev också min vilja och hon besatt så god portion vilja, att det räckte för oss båda, min hustru och mej”. Jakob Hirschovits oli sitkeä ja peräänantamaton. Saatuaan seurakunnan nuorten parissa kylliksi kannatusta hänen oli vanhemmalle sukupolvelle vielä löydettävä uskonnolliset perustelut ruumiillisen kunnon merkitykselle juutalaisille. Perustelut hän löysikin Vanhasta Testamentista eli Toorasta. Hän viittasi muun muassa Tuomareiden kirjaan, missä on maininta sotajoukon J akob Hirschovits ei nuoruuden innossaan kumartanut seurakunnan vanhoillisia vaan monien kauhuksi julistivat viihtyvänsä paremmin urheilukentällä kuin shulissa, synagogassa. Vaikkei urheilu kuulunut Tarjag mitzvoteihin, ts. niihin 613:een juutalaisten elämää ohjaavaan käskyyn ja määräykseen, niin Hirschovits kuitenkin vetosi muutosten tarpeeseen seurakunnassa haastaen samalla vanhemmat seuraamaan aikaansa. Toisin sanoen, juutalaisten oli uskonnollisen lukeneisuutensa ja oppineisuutensa lisäksi osoitettava fyysisen tahtonsa ja kykynsä. ”Judisk fysik betyder judisk framtid i Finland”, juutalaisten hyvä Jakob ”Janka” Hirschovits (1883–1940) harrasti muun muassa pyöräilyä. h ak e h il a 43 Stjärnan liittyi pian SVUL:iin ja Suomen jalkapalloliittoon, ja voitteko kuvitella, myös Suomen hiihtoliittoon. Kenties näköpiirissä oli joku tuleva juutalainen huippuhiihtäjä… seitsemästäsadasta vasenkätisestä valiosotilaasta, joista jokainen osasi lingota kiven erehtymättömän tarkasti maaliin. Lisäksi esimerkkejä löytyi Samuelin kirjasta, missä todetaan nuoren Daavidin olleen taitava keihäänheittäjä ja kivilingon käsittelijä. Samassa Raamatun kirjassa kuvataan nuorten taistelunäytöksiä ja todetaan erään Asael-nimisen nuorukaisen olleen nopeajalkainen kuin aavikon gaselli. Jakob Hirschovitsiin oli tehnyt vaikutuksen vuonna 1905 tehty vierailu Liettuaan, missä hänellä oli mahdollisuus tutustua paikallisten, vastikään perustettujen juutalaisten urheiluseurojen toimintaan. Juutalaisten tuntemaan syrjivään ilmapiiriin oli tuonut helpotusta myös tuona samana vuonna ylioppilas Santeri Jacobssonin järjestämät ja suositut kansalaiskokoukset, mitkä tähtäsivät juutalaisten aseman parantamiseksi Suomessa. Varsinaisen urheilukärpäsen pureman Hirschovits sai muutamalta suomalaiselta ystävältään, joihin kansallisen itsetunnon mukana tullut kiinnostus urheiluun oli tuolloin iskenyt. ”Miten on mahdollista, ettei teidän juutalaisten keskuudesta löydy urheilijoita? Sen sijaan, että teidän nuorenne viettävät aikaansa ”Jeriko”-nimisessä paikassa, niin myös te juutalaiset voisitte ruveta harrastamaan urheilua”, haastoivat suomalaiset ystävät. Sillä hetkellä Jakob Hirschovits päätti juutalaisen urheiluseuran perustamisesta Helsinkiin. ”Skall du laga för oss en förening? Oj a klog! Skall vi ha en egen förening? När kan vi bli medlemmar? Hirschovitsin ikätoverit olivat niin innoissaan, että kun eräs nuori oli noihin aikoihin vietetyn Simchat Torapyhän aikana saanut synagogassa alijan, kutsun lukemaan Toorasta, ja sen jälkeen päättänyt antaa nederin, lahjoituksen, ja antanut sen urheiluseuralle, oli synagogassa noussut melkoinen kalabaliikki. Häneltä oli bimellä useaan kertaan kysytty, että kenelle hän oikein oli halunnut antaa lahjoituksen, niin hän joka kerta oli vastannut jiddishiksi, ”Far di idrottsferain.” ”Vos is dos a (i)drottsferain?” Mikä se sellainen seura on, häneltä tiedusteltiin. ”Keichov, keichov!” oli nuorukainen vastannut, minkä jälkeen hänet kylmästi poistettiin bimeltä. Simchat Toran johdosta synagoga oli noina päivinä juutalaisnuorten luonnollinen kokoontumispaikka ja sen tiesi myös Jakob Hirschovits. Hän kokosi siellä olleita urheilusta kiinnostuneita nuoria Fredrikinkatu 40:ssä kellaritilassa olleeseen ”Vihreäksi helvetiksi”-kutsuttuun kuppilaan, missä lopullisesti päätettiin juutalaisen urheiluseuran perustamisesta. Nuoret huusivat Jakob Hirschovitsin perustavan kokouksen koollekutsujaksi, mikä sitten johti juutalaisen urheiluseuran perustamiseen Helsingissä ja hänen valitsemiseksi seuran ensimmäiseksi puheenjohtajaksi ja myös sihteeriksi. Seura oli voimistelu- ja urheiluseura, mikä Bernhard Guthwertin ehdottamana sai viralliseksi ruotsinkieliseksi nimeksi Judisk Gymnastik och Idrottsförening Stjärnan. Pääasiassa jiddishiä puhuneessa seurakunnassa seuraa kutsuttiin ”Keichoviksi”, (hepr. kohav tähti= stjärnan). S Stjärnanissa harrastettiin voimistelua, hiihtoa, painia, luistelua, yleisurheilua, voimailulajeja sekä jalka- ja jääpalloa. Kuva on 1910-luvulta. 44 h a k e h i l a 2/2012 euran perustamispäivä oli 4. marraskuuta 105 vuotta sitten, ja tuona päivänä kuutisenkymmentä nuorta liittyi seuran jäseniksi. Jakob Hirschovitsin lisäksi perustajina mainitaan Salomon Rakevitsch, Nochem Scheibel, Josef Waprinsky, Isak Rakevitsch, Hirsch Bentkover, Abraham Perlman, Bernhard Guthwert, Abraham Drisin, Abraham Abramovitsch, Salomon Kafka, David Leffkovitsch, Isak Bentkover ja Hjalmar Savlansky. Näin Helsingin juutalainen seurakunta oli saanut merkittävän lisän jäsenistään huolta pitävien yhdistysten joukkoon. Hautausapuyhdistys Chewra Kadisha oli perustettu 1864 ja sairasapuyhdistys Bikur Cholim 1879. Tämän jälkeen seurakunta osoitti olevansa kiitollinen kohde eri yhdistysten perustamiselle ja laskelmieni mukaan seurakunnassa on eri aikoina ja erilaisin menestystarinoin toiminut nelisenkymmentä seuraa ja yhdistystä. Mutta Stjärnanin perustaminen ei aluksi onnistunut lepyttämään seurakunnan vanhoillisia, jotka nimittelivät urheiluseuran nuoria lähetystyön tekijöiksi ja vääräuskoisiksi. Mutta myös nuorilla oli omat haukkumanimet seurakunnan vanhemmille miehille, kuten: Nikolaijewke pjondres. Vahvistusta en ole saanut mutta sanonnalla ilmeisesti pilkataan tsaari Nikolain entisiä sotilaita. Vastaperustettu urheiluseura halusi kuitenkin osoittaa tulleensa pysyvästi seurakunnan muiden yhdistysten joukkoon järjestämällä vain muutama kuukausi myöhemmin soiren, illallisjuhlan, jossa uusi seura esittäytyi muun muassa voimistelunäytöksen muodossa ja missä sinisin silkkivöin sonnustautuneet nuoret Porilaisten marssin tahdittamina marssivat näyttämölle ja esittivät vaikuttavan pyramidinäytöksen. Raitiotieläisten ja sokeritehdastyöläisten perustaman Arbetets Vänner-yhdistyksen tiloissa Annankatu 26:ssa järjestetyn illanvieton mottona oli: Det är varje judes plikt att understöda denna afton, ty judisk fysik betyder judisk framtid. (Jokaisen juutalaisen velvollisuutena on illan tukeminen, sillä juutalaisten fyysinen voima takaa juutalaisen tulevaisuuden). Vanhoista dokumenteista ei käy ilmi missä tunnelmissa tuo soire sujui mutta myöhemmistä seuran järjestämistä juhlista esiintyi jo moitteita. Nimittäin Stjärnan-nimisessä lehdessä ihmeteltiin miksi juutalaisen laulukuoron juhlissa on parempi tunnelma kuin urheiluseuran juhlissa. Kirjoittaja valittaa myös, että Stjärnanin juhlissa miehet eivät tahtoneet tanssittaa vapaina olleita naisia ja että järjestyksen pito oli ollut huono. 1920-luvulla tuosta Stjärnan-lehdestä tuli seurakunnan suosittu äänitorvi, joka käsitteli mielenkiintoisia kirjoituksia koskien niin seurakunta-asioita kuin urheilua. Lehden tilaajia houkuteltiin muun muassa näin: Man behöver inte vara astronom för att inse att Stjärnan bör finnas i varje judiskt hem. Mutta tuon ensimmäisen soiren tarkoituksena oli myös kerätä varoja seuralle, sillä moni nuori halusi urheilla mutta välineisiin ei ollut varaa. Niinpä seura joutui hankkimaan luistimia, suksia, hiihtokenkiä, juoksupiikkareita, kuulia, kiekkoja, nyrkkeilyhanskoja, palloja ja muita varusteita, jotka sitten vaihtoivat käyttäjää. Selvää oli, että välinevaraston hoitaja oli seurassa vaikutusvaltainen henkilö. Seuran jäsenmaksu oli aluksi 50 penniä kuukaudessa ja alaikärajaksi oli määritelty 14 vuotta. Jäsenmaksut ja lahjoitukset toivat sen verran varoja, että seura kykeni Stjärnanin jalkapallojoukkue 1900-luvun alkupuoliskolla. aika pian vuokraamaan kerhohuoneiston aluksi Iso Roobertinkatu 24:ssä ja myöhemmin Uudenmaankatu 28:ssa. Tuolloin jäsenmaksut tulivat sisään täsmällisesti, sillä nuorille oli kunnia-asia kuulua juutalaiseen urheiluseuraan. Lahjoitusten perimisen kanssa olikin sitten vaikeampaa ja seura joutui lähettämään tiukkoja perintäkirjeitä ja maksujärjestelyvaatimuksia. S tjärnan liittyi pian SVUL:iin ja Suomen jalkapalloliittoon, ja voitteko kuvitella, myös Suomen hiihtoliittoon. Kenties näköpiirissä oli joku tuleva juutalainen huippuhiihtäjä tai sitten voimme tänä päivänä luokitella sen siihen samaan utopiaan kuin minkä 1960-luvulla koimme kun Makkabista piti tehdä huippujääkiekkojoukkue. Seuran johtoa ei historian kuluessa todellakaan voi syyttää unelmien puutteesta. Sitten 1920-luvun lopulla Stjärnan liittyi jäseneksi Maccabi World Unioniin, mihin Makkabén edeltäjä Turusta, Judiska Idrottssälskapet i Åbo, oli ehtinyt liittyä ennen meitä. Stjärnanissa harrastettiin voimistelua, hiihtoa, painia, luistelua, yleisurheilua, voimailulajeja sekä jalka- ja jääpalloa. Jalkapallo nousikin nopeasti suosituimmaksi ja seuran monet kiertopalkinnot houkuttelivat muita joukkueita muualta maasta ottelemaan näistä palkinnoista. Kansallisarkistosta löytyy lukuisia haastekutsuja jalkapallo-otteluihin, joista kirjoitettiin laajalti myös lehdistössä. Tunnettua on, että Stjärnanin jalkapallojoukkue pelasi yhden kauden 1930–31 SM-sarjassa ja sai kaksi tasapelipistettä, maalisuhteen ollessa yhdeksän tehtyä ja 35 päästettyä maalia. Nämä seitsemässä ottelussa. Stjärnan-nimen vaihtaminen vuonna 1934 Makkabiksi ei palauttanut seuran jalkapalloa takaisin maamme huipulle vaan uusia mestareita löytyi jatkossa muun muassa voimailulajeista, pöytätenniksestä ja keilailusta. Mutta se on sitten aivan eri juttu. • h ak e h il a 45 Kulttuuri Chagall: rakkaus ja maanpako Jackie Wullschlager maalaa unohtumattoman Chagallin Minna Lönnqvist H elsinki ja Suomi kuhisevat Guggenheim-museon perustamisen ympärillä. Ollaan puolesta ja vastaan. Museohankkeen yhteydessä vilahtaneiden Pablo Picasson tai Frida Kahlon nimiä kantavat kiertävät näyttelyt ovat aina tervetulleita, mutta ne sopisivat kulttuurillisesti pysyvämmin Bilbaon tai New Yorkin Guggenheimiin. Suomi ja Helsinki voisivat olla omaleimaisia: Skandinavian ja Venäjän välissä, pohjoisessa Euroopassa. Venäjän kupeessa sijaitsevan mahdollisen Guggenheim-museon suurin vetonaula olisi eittämättä Marc Chagallin taide. Suomihan oli osa tsaari-Venäjää, kun Movsha tai Moishe (myöh. Marc) Shagal syntyi Vitebskin kaupungissa Valko-Venäjällä vuonna 1887. Kuriositeettina merkille pantavaa on, että myös Vitebskissä oli Uspenskyn katedraali niin kuin Helsingissä on siinä maisemassa, johon Katajanokalle nyt Guggenheim-museota suunnitellaan. Tsaarin aika näkyy mereltä saavuttaessa vahvasti vielä Helsingin panoraamassa. Marc Chagallin ja Solomon Guggeinheimin sekä Peggy Guggenheimin elämätkin limittyivät Chagallin maanpaon vuosina Pariisissa ja New Yorkissa. Solomon Guggenheim takasi v. 1940 Marc ja Bella Chagallin paon juutalaisvainojen kourista Yhdysvaltoihin. Chagall kirjoitti Solomon Guggenheimille Euroopasta lähtiessään: ”Olen onnellinen saadessani lukea sinut – tai ainakin sallin itseni ajatella niin – taiteeni ystäviin. Se liikuttaa minua ja antaa minulle rohkeutta.” Taianomaisesti menneisyydestä On vihdoin aika nostaa Suomessakin esille Jackie Wullschlagerin, Financial Timesin taidekriitikon, kirjoittama värikylläinen kuvakudos: Chagall: Love and Exile -tiiliskivi, jossa on 582 sivua. Tämä Chagallin uusi, englanninkielinen elämäkerta on painettu Suomessa vuonna 2008 (Allen Lane, Penguin Books), mutta sitä ei ole vielä käännetty suomeksi. Teos on runsaasti 46 h a k e h i l a 2/2012 ja kattavasti kuvitettu sekä mustavalkokuvin että värillisin taideliittein. Indeksi on loistava apu taiteen harrastajalle ja tutkijalle. Tarvittava lähdeviitoitus on lopussa; ainoaksi toiveeksi jää kuvattavien paikkojen sijaintia hahmottava kartta. Odotan harvinaisen lukuelämyksen tarjoutumista laajemmin myös suomalaisille. Wullschlager on täyttänyt elämäkerturille kuuluvan velvoitteen: hän on perusteellisesti tutkinut kohteensa sekä paikan ja ajan, historian ja kulttuurin. Ihminen on monella tapaa oman paikkansa, aikansa ja kulttuurinsa tuote. Chagall oli juutalainen ja venäläinen, jolle venäläisyys niin kuin juutalaisuuskin olivat erottamaton osa sielunmaisemaa. Wullschlager on ymmärtänyt tehtävänsä, kohteen monisyisyys on vaativaa, ja monumentaalisuus myös velvoittaa. Teos tempaa mukaansa; kirjailija on loihtinut lukijan eteen jotakin taianomaista menneisyydestä. Lukuelämys kuljettaa, ja kirjan loputtua jää kaipaus lukea sitä yhä uudelleen sieltä täältä muistia virkistäen ja ymmärrystä vielä syventäen. Avantgarde: Venäjä ja Ranska Modernismin nousu tsaarin Venäjällä täyttää taiteentutkimuksen unohdettua aukkoa: Pietari, Vitebsk ja taitelijanimet Juri Pen, Leon Bakst, Wassily Kandisky, Nina Kogan, Kazimir Malevich ja Marc Chagall. Ahmin tuota kaikkea, mistä Chagallin taideoppi kumpusi. Maailmantaide on kehittynyt aivan tuossa lähellä, Suomenlahden pohjukassa. Avantgarde on kuin irti leikattu ja preparoitu moderni aika traditioiden säätelemällä Venäjällä, jossa kirjallisuus ja säveltaide kukoistavat suurten palatsien reunustaessa siluettina Nevan rantaa. Moskovassa futuristien näyttely v. 1915 vieläkin ihmetyttää: geometriset Malevichin maalaukset ovat 50-60 vuotta aikaansa edellä. Bakstin teatterilavasteet, julisteet ja puvustukset viettelevät modernisuudellaan ja eksoottisuudellaan. Chagall ei päässyt Pietarissa taiteen korkeimpaan opinahjoon. Juutalaisilla ei 1900-luvun alussa ollut edes mahdollisuutta ilman kulkulupaa saapua Pietariin tai Moskovaan – alituiset pogromit, juutalaisvainot, vaikeuttivat elämää. Mesenaatikseen Pietarissa Chagall saa kuitenkin juutalaisen paroni David Günzbergin, jolla oli kulkuluvat ja pääsy jopa tsaarin hoviin. Piirustuskoulusta tehdään opintoretkiä suuren maailmantaiteen ja klassikoiden ääreen Eremitaasin saleihin. Ikonit ja Rembrandtin maalaukset vaikuttavat. Kova kritiikki piirustuskoulussa saa Chagallin kuitenkin pakkaamaan laukkunsa ja suuntaamaan takaisin Vitebskiin: häntä ei ymmärretä. Vitebskissä syntyvät Alaston punainen (1909), alastonmaalaus tyttöystävä Thea Brachmannista. Ennen Pariisiin lähtöä Chagall kuitenkin kihlautuu Berta Rosenfeldin kanssa ja ikuistaa tämän kankaalle v. 1909. Pietarissa hankittu oppi ja taiteilijaelämä Pariisin kortteleissa muovaavat taiteilijaa mutta Vitebsk pysyy sielussa. Pariisissa v. 1910–1914 Chagall asettuu studiohuoneistoon Montparnassen venäläiskortteliin La Ruche ja syventyy kulmikkaaseen kubismiin. Pariisissa maalattu Syntymä (1911) saa nyt kubistisia piirteitä poiketen Vitebskissä luodusta samasta aiheesta. Chagall tutustuu kriitikko Apollinaireen ja avantgardistisena taiteilijana kytkeytyy aikalaiseensa Pablo Picassoon, josta tulee myöhemmin ystävä. Pariisissa syntyy Omistettu kihlatulleni (1911), joka on jopa ”picassomainen”. Kuitenkin merkittävin vaikuttaja Pariisissa 1910-luvulla Chagallille oli Robert Delaunay. Teos Viulisti (1913) enteilee Chagallille ominaista aihepiiriä. Ajan pariisilainen tunnelma ilmenee, kun Chagall pukeutuu harlekiinimaisesti ja posket punataan maalaukseen. Vitebskin vinot puutalot, kanat, aasit, lehmät ja taivaalla lentävät rakastavaiset toistuvat kuitenkin aiheina. Minä ja kylä (1912) on kubistinen variaatio. Koti kutsuu. Chagall on sittenkin idän taiteilija. Minä ja kylä, 1911. Vitebsk, naiset ja vallankumous Chagallin elämän suuret rakkaudet olivat Vitebsk ja naiset. Wullschalger on nostanut nämä elementit myös johtotähtinä kirjansa nimeen. Vitebsk oli Chagallin shtetl, jiddishiksi kaupunki, koti äiti-Venäjän helmassa. Naiset olivat taiteen eliksiiriä: äiti Feiga-Ita, tyttöystävä Thea, vaimo Bella eli Berta, tytär Ida, rakastajatar Virginia ja toinen vaimo Vava eli Valentina. Bella on Vitebskin juurista nouseva nuoruuden muusa: mustiin puettu, valkokauluksinen kihlattu tai valkoisiin puettu morsian. Chagall palaa Vitebskiin ja avioutuu 25.7.1915. Syntyy maalauksia: Bella profiilista, Bella lieden ääressä, Omistettu vaimolleni (1915–1917), Rakastavaiset vihreässä (1915) kuin elämän keväässä, Rakastavaiset vaaleanpunaisessa (1916) unelmissaan ja Rakastavaiset harmaassa (1916–1917) vallankumouksen melskeissä. He kulkevat onnellisina käsi kädessä Bellan lentäessä yläilmoissa teoksessa Kävely (1917). Chagall kohottaa vaimoineen maljan Venäjän vallanku- Syntymäpäivä, 1915. moukselle. Hänhän oli proletariaattia, työväkeä, hänen isänsä oli sillikauppias. Vallankumouksen myötä Chagallista tulee komissaari, kommunistien puuhamies, ja hän on perustamassa Vitebskin Kansan Taideopistoa, joka avataan v. 1919. Ovet ovat avoimet kaikille, myös juutalaisille, joita kirjautuu sankoin joukoin. Chagall suunnittelee punaarmeijan propagandaesityksiin lavasteita. Taideopistoon saadaan merkittäviä modernisteja, ja Chagall on nyt tunnettu taiteilija. Matka avantgardismista sosialistih ak e h il a 47 Valkoinen ristiinnaulitseminen, 1938. tuksen ja puvustuksen Moskovassa. Chagall katsoo, ettei häntä edelleenkään tarpeeksi ymmärretä Venäjällä, ja hän siirtyy Neuvostoliiton syntyessä perheineen maanpakoon v. 1922. Se, että Moskovan Juutalaisen teatterin muraalit säilyivät Stalinin vainoilta on ihme. Chagall vierailee seuraavan kerran kotimaassaan, tuolloin Neuvostoliitossa v. 1973. Maanpako ja juutalaisvainot: Berliini ja Pariisi Bella valkoisine kauluksineen, 1917. seen realismiin on alkanut. Chagall varoittaa kuitenkin sosialistisesta realismista. Taideopistossa syntyy pian valtataistelu. Tulee siirto Moskovaan. Siellä Chagall perheineen näkee nälkää v. 1920–1922, mutta Juutalaisen teatterin muraalimaalausten vimmainen työrupeama ja sinnikkyys palkitaan: syntyy suurempi läpimurto. Juutalaisen teatterin maalausten viulunsoittaja, tanssijat ja näyttelijä ilakoivat väreissä. Taideteokset ovat ikään kuin maalauksen keinoin tuotettua jazzia, joku kriitikko hihkaisee. Vakavammin juutalaisuus näkyy maalauksien kirjakääröön sulalla piirtyvässä kirjallisuuden kuvassa - teatterihan tarvitsee kirjallisuutta. Mutta Nathan Altman saakin tehtäväkseen Dybbuk–näytelmän lavas48 h a k e h i l a 2/2012 Kolmihenkinen perhe matkustaa ensin Berliiniin, jossa Chagallia ymmärretään ja taloudellisesti voidaan nyt elää aiemmin maalattujen teosten turvin. Chagallin teosten suuremmilla voitoilla juhlivat kuitenkin muut. Bella ja tytär Ida pukeutuvat silti trendikkäästi ja tehdään vossikkamatkoja. Mutta Weimarin tasavallan taloudellinen romahdus kiihtyy, ja juutalaisvainot nostavat päätään. Chagall ei juuri maalaa, mutta hänen omaelämäkerrallinen runollinen teoksensa Mein Leben (Elämäni) julkaistaan etsauksineen. Saksa-episodi ei kestä kuin puolitoista vuotta. Perhe emigroituu Pariisiin. Bella on Chagallin manageri, joka hoitaa bisneksen, suhteet taidekauppiaisiin. Vitebsk toistuu Chagallin unissa, kaupunki nousee maanpaossakin raunioista värikkäin siveltimenvedoin: ikuisesti ”vaeltava juutalainen” matkaa Vitebskin taivaanrannassa. Hän kaipaa Neuvostoliittoon, vaikka hän on nähnyt kotimaassaan nälkää, kokenut ymmärryksen puutetta ja hänen rakkaat opettajansa ja ystävänsä ovat tuhoutuneet siellä. Ristiriitaista kaipausta ei voi mikään jarruttaa. Pariisi on kuitenkin Chagallin vuosikymmenten tuot- teliaisuuden perusta. Venäläisten emigranttien yhteisö on elävä; aikaa vietetään samovaarin äärellä. Lännessä hän saa arvostusta, turvatun elintason, jonka avulla voi antautua täysin taiteelle. Chagall kokee itsensä nyt ranskalaiseksi, olihan hän ollut Pariisissa jo v. 1910. Luonteen särmät hioutuvat taiteen saadessa ymmärrystä. Marc ja Bella käyvät Palestiinassa ammentaen aiheita työn alla olevaan Raamatun kuvitukseen. Juutalaisvainot nostavat edelleen päätään Euroopassa. Isä ikuistaa tyttärensä useisiin maalauksiin Pariisissa, yhtenä Chagallin suurrealistisista maalauksista nousi suursotaa enteilevä teos Alaston Vitebskin yllä (1933), Hitlerin valtaannousun vuonna. Wullschlager kuvaa, kuinka Chagall tulkitsee juutalaisena olemista ja vainoja Kristuksen ristin ja hahmon kautta. Syntyvät: Valkoinen ristiinnaulitseminen (1938) ja Ristiä kantamassa (1941). Pariisissa eletään taiteilijapiireissä lähes 20 vuotta, kunnes natsi-Saksan laajentuessa perhe pakenee Yhdysvaltoihin. Jälleen toistuu ”vaeltavan juutalaisen” metafora. Pariisi oli ollut vapauden symboli, ja sen heikkous Chagalleille uusi ja käsittämätön ilmiö. Amerikka ja paluu monumentaalisuuteen Vaikka Solomon Guggenheim auttoi Chagallien pääsyä Yhdysvaltoihin, hän toivoi Chagallin tukeutuvan ensi- sijassa MoMAan (Museum of Modern Art), joka oli hänet virallisesti kutsunut. Chagallin ”teoksissa kantautuu väsymys”, MoMAn kuraattori valittaa. Taitelijat eksiilissä onkin synkkä ryhmävalokuva New Yorkiin rantautuneista Euroopan suurnimistä v. 1942. Chagallin lisäksi joukossa ovat André Breton, Ferdnand Léger, Piet Mondrian ja Max Ernst. Léger ryhtyi opettamaan Yalen yliopistossa, Ernst avioitui perijätär Peggy Guggenheimin kanssa. Rakkaaseen nuoruuden Venäjäänsä Chagall onneksi pääsi kosketuksiin New Yorkin Balettiteatterissa, aluksi baletissa Aleko (1942). Se oli Chagallille menestys ja avaus uudelleen monumentaalimaalaukseen, johon hän ei ollut päässyt käsiksi sitten Moskovan Juutalaisen teatterin. New Yorkissa balettilavastukset jatkuivat Tulilinnussa. Samalla Chagallin Neuvostoliittoa kohtaan tuntema katkeruus hävisi, kun äiti-Venäjä joutui natsien tallattavaksi niin kuin juutalaisetkin. Mutta Bella kuoli v. 1944 virukseen New Yorkissa ja kaikki pimeni. Ehkä Bellan kuolema johtui maanpaosta. Chagall ei pystynyt työskentelemään puoleen vuoteen studiossaan. Bella oli ja tuli aina olemaan hänen tärkein muusansa. Ida hankki isälleen kuitenkin taloudenhoitajan, naimisissa olevan Virginia McNeillin, josta tuli myös rakastajatar ja joka synnytti suhteessa Chagallille David-nimisen pojan. Seinen sillat, 1954. h ak e h il a 49 Vava, 1966. Takaisin Pariisiin ja Etelä-Ranskaan Chagall pakeni sodan päätyttyä Pariisiin pojan syntymää v. 1946. Pula-aika ei haitannut – pääasia oli, että oli päästy taas Pariisiin. New York ei ollut Chagallille suuri rakkaus, olihan Bella kuollut siellä. Amerikassa olisi vielä maalattava, mutta sieltä ei löytynyt vastakaikua. Chagallista tuli kuuluisuus Ranskassa, eikä Amerikka enää houkutellut. Ranska oli sittenkin suurten taidemaalarien koulutus- ja kotimaa. Virginia seurasi Eurooppaan, mutta hänestä ei tullut varsinaista muusaa. Perhe asettui Etelä-Ranskaan Les Collines -nimiseen paikkaan, jonka naapurustossa asuivat Pablo Picasso ja Françoise Gilot. Suuruudet harvoin kehuivat toisiaan, mutta Henri Matissen kuoltua Picasso sanoi, että jäljelle 50 h a k e h i l a 2/2012 jääneistä vain Chagall ymmärsi, mitä värit ovat. Niihin aikoihin syntyivät Chagallin teokset Punainen aurinko (1949) ja Sininen sirkus (1950). Chagallin taidetta leimaa omanlainen ekspressionismi ja henkisyys. Raamatulliset aiheet alkoivat erityisesti nousta taiteilijan viimeisten vuosikymmenien teoksiin. Taiteilija suuntasi Israeliin, ja nuoreen valtioon avattiin Chagall-näyttelyt. Virginia oli mukana Israelissakin, mutta suhde ei toiminut. Chagall syytti, ettei Virginia ymmärtänyt taidetta hänen sisällään. Virginian synnyttämä David-poika jäi myös ulkokohtaiseksi, samoin kuin Virginian aikaisemmassa avioliitossa syntynyt tytär Jean. Bella ja Ida-tytär olivat kaikkikaikessa, mutta heidän juurensa olivatkin Venäjällä, Vitebskissä ja juutalaisuudessa. Virginia jätti Chagallin seitsemän vuoden suhteen jäkeen ja avioitui. Chagall tunsi itsensä petetyksi, eikä enää koskaan puhunut Virginialle. Mutta pian kuvioihin ilmestyi Lontoossa asuva Venäjän juutalainen Valentina eli Vava Brodsky – Chagallin elämän ehtoon lempeys, jonka seurassa tuntui kotoisalta. Bisnesnaisena Vava myös neuvottelee ja hoitaa Chagallin liikeasioita. Kotikieleksi tuli jälleen venäjä, kun pari avioitui v. 1952. Avioliitto kesti Chagallin kuolemaan asti (1985). Ilman naista Chagall ei pystynyt työskentelemään; hän tarvitsi muusan. Pariisi-sarjat Punaisia kattoja (1953) syntyvät. Suuri monumentaalimaalausten kausi jatkui 1960ja 70-luvuilla: Rhemsiin nousevat raamatulliset lasimaalaukset, Rockefellerien kappeliin syntyi laupias ta samarialaista kuvaava lasimaalaussarja, Jerusalemiin Hadassah’n sairaalan synagogaan nousevat myös lasimaalaukset raamatullisista aiheista, Israelin parlamenttiin Knessetiin taiteillaan suuri kuvakudos. Vuonna 1963 Pariisin Oopperan kattoon Chagall loihtii tanssijat, muusikot, rakastavaiset ja enkelit Pariisin rakennusten, kuten Riemukaaren ja Eiffel-tornin sekä kaupungin korttelien keskelle. YK:n päämajassa New Yorkissa paljastetaan korkea lasimaalaus Rauha (1964). Broadwaymusikaali Viulunsoittaja katolla ottaa kuvamaailmansa innoituksen Chagallin viulisteista, erityisesti Moskovan Juutalaisen teatterin muraaleista. Uutteruus on leimaa-antavaa, ja 90-vuotiaanakin Chagallilta syntyy merkittäviä lasimaalauksia, kuvakudoksia ja keramiikkaa. Ranska on kaiken keskiössä, aikalaiset Pariisin emigranttiystävät ovat kuolleet jo 1970-luvulla. Bella on kuollut, mutta Ida ja Vava elävät – osa menestystä lienee innoittavien muusien onnistuneessa valinnassa, mutta myös naisten lujatahtoisissa neuvottelu- ja bisneskyvyissä. Chagall kuolee 1985, ja hänet haudataan Ranskaan kristilliseen hautausmaahan, mutta juutalaisin rukouksin. Poika David seisoo sivustakatsojana. • Artikkelin kuvat Chagallin maalauksista ovat teoksesta Marc Chagall, 1887–1985, Maalaaminen runoutena, Benedikt Taschen 1989. Pirkko-Liisa Schulman ja sota-arkiston yllätys Leena Eronen T arinamme alkaa 90-luvun lopun sota-arkistosta. Ark kitehti Pirkko -Liisa Schulman eli Piko tutkii suojeluskuntatalojen arkkitehtuuria. Taloja olivat piirtäneet mm. Ole Gripenberg ja Alvar Aalto, suojeluskuntaupseeri hänkin. Pikon edessä on ruskea pahvikotelo, jonka päällä lukee isän nimi, Hugo Lindfors. Papereista käy ilmi, että Pikon isä, joka oli Suonenjoen suojeluskunnan perustaja ja aktiivi, oli osallistunut asekätkentään. Kotelosta löytyy Hugon päiväkirja, jota hän piti ollessaan kuulusteltavana Kuopion lääninvankilassa syksyllä 1945. Hugo kuolee vuonna 1947 kun Piko on vain yhdentoista kuukauden ikäinen. Tiesitkö, että isäsi oli mukana asekätkennässä? –En. Päiväkirjakin oli yllätys. Löysin viisi hyllymetriä Suonenjoen suojeluskunnan papereita, ja vasta vähitellen alkoi seljetä missä isä oli ollut mukana. Suojeluskuntaan kuului PohjoisSavossa hyvin paljon maanviljelijöitä ja työväestöä, se ei ollut pelkästään oikeistolaisen liikkeen juttu. Miksi asioista haluttiin vaieta? –Asekätkijät vannoivat valan olla koskaan puhumatta asiasta, ja pelot olivat vielä ilmassa. Kun esim. lukee Imbi Pajun kirjoja, niin Virossa pelkästään se riitti syyksi kyyditykseen, että naapuri epäili sinusta jotain. Jos Suomi olisi miehitetty, kaikki asekätkijät olisi viety perheineen Siperiaan. Ihmisiä jakoi sekin, kun keskusteltiin, oliko jatkosota tarpeellinen vai ei. Syy laajamittaiseen Pirkko-Liisa Schulman. asekätkentään eli hajavarastointiin oli miehitysvaara. Suomessa pelättiin sodanjälkeisen Romanian kohtaloa, jossa Neuvostoliitto miehitti tärkeimmät kaupungit. Koska Stalin saattoi rikkoa kirjoittamansa sopimukset, syyskuun 1944 välirauhansopimukseen ja hotelli Tornissa majoittuvaan valvontakomissioon ei luotettu. Aseita ja ruokaa piilotettiin sissitoimintaa varten 35 000 sotilaalle. Vaikka kätkentä paljastui, Neuvostoliitossa tiedettiin, että suomalaisilla oli puolustustahtoa senkin jälkeen, kun kätköt oli purettu. Koska kätkennän laajuus ei ollut varmasti tiedossa, se myös jarrutti suomalaisten kommunistien vallankaappausaikeita vuonna 1948 hävittyihin eduskuntavaaleihin asti. Asekätkennän paljastuminen ja vaaran vuodet 1944–1948 Asekätkentä paljastui Oulussa keväällä 1945. Valvontakomissio ja kommunistit vaativat kovia otteita. Suojeluskunnat ja 2 500 muuta yhdistystä oli jo lakkautettu. Koska asekätkijät eivät rikkoneet lakia, täytyi säätää uusi, taannehtiva laki. 5 000-10 000 asekätkijästä 1 488 sai vankeutta. Ilmapiiriä leimasi punaisen Valpon tarkkailu ja ilmiannot, ja oikeudenkäynnit jatkuivat vuoteen 1950 asti. Piko on toimittanut Asekätkijän vankilapäiväkirjan (Minerva 2011), jossa Hugon elämää seurataan vuosisadan alun Hämeenlinnasta Suonenjoelle ja sieltä Kuopioon. Kirja etenee kuin jännitystarina. Millaista palautetta olet saanut lukijoilta? –Isän sukulaiset ovat ottaneet yhteyttä ja olen tutustunut laajemmin siihen sukuhaaraan, samoin he, joiden isät olivat kätkijöitä. Miltä tuntui löytää isästä uutta tietoa? –Päiväkirjasta paljastui millainen hän oli ihmisenä, ja se oli minulle uusi asia. Sen ajan aatemaailmassa oli enemmän idealismia, esim. pienellä paikkakunnalla yhteiskunnallinen osallistuminen ja vapaaehtoistyö kuuluivat sen ajan arvoihin. Mikä on oma arviosi, pelastiko asekätkentä Suomen miehitykseltä? –Olen aika varma, että Stalin mietti miehitystä muutaman kerran, sillä samaan aikaan Itä-Euroopassa oli painetta saada kansandemokraatit valtaan. Kirjamessuilla 2011 Hannu Taanila haastatteli minua, ja kysyi lopuksi, oliko asekätkennällä merkitystä, niin vastasin, että ”Oli, se pelasti Suomen”. • h ak e h il a 51 Juutalaisen huumorin juurilla Dan Kantor S erafim Seppälä on ortodoksinen munkki, joka toimii systemaattisen teologian ja patristiikan professorina Itä-Suomen yliopistossa. Serafim Seppälän yksi tutkimuksen ja kiinnostuksen kohteista on juutalainen uskonto ja kulttuuri. Hän on aikaisemmin kirjoittanut Hakehilahan muun muassa Isaac Bashevis Singerin tuotannosta. Serafim Seppälän kirja, Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotakin, on mainio sukellus juutalaisen huumorin maailmaan ja varsinkin sen alkulähteille. Kirjassa ei vain kerrota juutalaisia vitsejä vaan paneudutaan myös niiden taustoihin ja filosofiaan. Serafim Seppälä tekee selkeän pesäeron nykypäivän Jewish Humor -kirjoihin, joiden vitsit hänen mielestään ovat itse asiassa sellaisia, että ”aiempien vuosisatojen juutalaiset järkyttyisivät havaitessaan, miten joku itseään juutalaisena pitävä voi pitää tavanomaista juutalaista käyttäytymismallia omituisena ja huvittavana. Tässä mielessä suuri osa modernista juutalaisesta huumorista onkin jotakuinkin juutalaisvastaista, jos vertailukohtana ovat perinteiset juutalaiset arvot.” Kirjassa ei puututa Amerikan tai Israelin juutalaiseen kulttuuriin, vaan keskitytään perinteiseen juutalaiseen elämänmenoon Euroopassa ennen toista maailmansotaa ja tarkastellaan niitä juutalaisen kulttuurin osa-alueita, jotka ovat synnyttäneet eniten perinteistä juutalaista huumoria; Talmud, rabbi, toorakoulu, shtetl, synagoga, Chelm – juutalaisten hölmölä jne. Kirja on pienestä koostaan ja sivumäärästään huolimatta varsin kompakti läpileikkaus juutalaisuudesta ja juutalaisten elämänmenosta ennen shoata ja Israelin valtion syntymää. Se pyrkii myös löytämään ja erottamaan perinteisen juutalaisen huumorin erityispiirteitä, joita kirjan kirjoittaja kuvailee seuraavasti: ”Pari juutalaiselle huumorille tyypillistä sisällöl- 52 h a k e h i l a 2/2012 listä piirrettä on kuitenkin mahdollista nostaa esiin. Ensinnäkin juutalaisvitsien asetelma ilmentää usein yhteisöllisyyttä. Tämä on luonnollinen seuraus perinteisen juutalaisen elämän yhteisöllisyydestä. Toiseksi juutalaisessa huumorissa suositaan sanaleikkejä ja loogisia solmuja; nämä ovat selvästi Talmud-opintojen peruja. Kolmanneksi juutalainen huumori on ironista, usein säälimättömän ironista. Monet perinteisistä juutalaisten itsestään kertomista vitseistä itse asiassa olisivat täysin epäkorrekteja, mikäli kertoja olisi kristitty tai muslimi. Asiaa paljon pohtinut Freud piti itsensä pilkkaamista juutalaisen huumorin tunnusomaisimpana piirteenä. Itseironian personifikaatiolle on jiddišissä jopa oma nimityksensä, shlemiel. Tämän lajityypin puhdasverinen moderni edustaja on Woody Allen.” Pieni kirja on täynnä hauskoja kertomuksia, jotka useimmiten sisältävät jonkin opetuksen tai elämänviisauden; ”Eräässä kylässä tarvittiin rahaa synagogan rakentamiseen, mutta kylässä oli vain yksi äveriäs juutalainen, eikä tämä koskaan lahjoittanut mitään. Rabbi vei hänet ikkunan eteen ja kysyi: –Mitä näet poikani? –Ihmisiä, rabbi. Sitten rabbi vei hänet peilin eteen ja kysyi: –Mitä näet nyt, poikani? –Itseni, rabbi. –Poikani, ikkuna on lasia ja peili aivan samanlaista lasia, johon on vain lisätty hiukan lehtihopeaa. Heti kun päälle tulee vähän hopeaa, et enää näe toisia vaan ainoastaan itsesi. Mies antoi avustuksen. • Serafim Seppälä: Missä on liikaa, sieltä puuttuu jotakin, juutalaisen huumorin maailma. Kirjapaja 2012. 118 s. Maailmalla tapahtuu Koonnut Leif Furman Ruotsin kuningas Kaarle Kustaa ja kuningatar Silvia olivat läsnä, kun Tukholmassa vietettiin holokaustin uhrien muistopäivää tammikuun lopussa. Tilaisuudessa luovutettiin Ruotsin entiselle pääministerille Göran Perssonille Holokaustin uhrien eloonjääneiden yhdistyksen kunniadiplomi. Säveltäjä Maurice Ravelin Kaddishin lauloi maailmankuulu sopraano Barbara Hendricks. • Norjasta uhkaa tulla maa, joka menettää juutalaisen väestönsä. Näin kirjoittaa maan suurimpiin kuuluva lehti Aftenposten. Aftenpostenin mukaan suurin uhkatekijä on norjanjuutalaisten turvattomuuden tunne. Monet pelkäävät nykyisin näyttää olevansa juutalaisia. Norjan hallitus on myös johdonmukaisesti kieltänyt tehokkaasti suojella maan kahta synagogaa, jotka sijaitsevat Oslossa ja Trondheimissa. Ne ovat joutuneet väkivallan kohteiksi. ”Jos tämä on totta, Norja on tekemässä konkurssia”, kirjoittaa Aftenposten. Seka-avioliitot, maastamuutto ja assimilaatio ovat myös yleisiä. • pohjoislontoolaisen seurakuntansa hyvä ystävä ja auttaa seurakunnan turvatoimissa vapaaehtoisesti. • Rikkaita brittijuutalaisia on pyydetty apuun Israelin olympiajoukkueen rahoittamiseksi Lontoon kesäkisoihin. Varojen keruu on jo alkanut. Rahankeräystä vetää lontoolainen liikemies Ynon Kreiz, joka on ollut mm. Big Brother –formaatin tuotannosta vastaavan yhtiön toimitusjohtaja. Ynon Kreizin vaimo Anat Fabrikant on edustanut Israelia vv. 19962000 olympiakisoissa purjehtijana. Rahoittajien tarkoitus on myös järjestää Lontoon kisojen aikana muistotilaisuus Münchenissä v. 1972 tapettujen israelilaisurheilijoiden kunniaksi. • Puolassa on ensimmäistä kertaa holokaustin jälkeen nimetty kosherruoan tarkastajia. Kaikkiaan 17 puolanjuutalaista on saanut tarkastajan diplomin sen jälkeen kun he hyväksyttävästi suorittivat kolmepäiväisen kurssin Krakovassa. Tarkastajiksi yritti päästä 40 toiveikasta. • Lontoolainen rabbi Mordechai Unkarin antisemiittinen Nissim siunasi zimbabwelaisen raskaansarjan ammattinyrkkeilijän Derek Chisoran ennen tämän ottelua ukrainalaista Vitali Klitshkoa vastaan. Chisora hävisi ja käyttäytyi törkeästi ennen ottelua ja sen jälkeen. Häntä uhkaa pitkä ottelukielto. Nissimin mukaan Derek Chisora on mukava kaveri, joka on hänen ja äärinationalistinen ilmapiiri on ajanut jälleen yhden tunnetun kirjailijan kotimaastaan. Unkarin kuuluisimman kirjallisuuspalkinnon Kossuthin saanut Akos Kertesz ilmoitti jättävänsä kotimaansa, koska hänen henkeään on uhkailtu. Juutalaissyntyinen Amos Kertesz, 80, hakee poliittista turvapaikkaa Kanadasta. Viime vuosina monet 54 h a k e h i l a 2/2012 kulttuuri-ihmiset ovat lähteneet Unkarista. Yksi heistä on Nobelvoittaja Imre Kertesz, joka siirtyi Saksaan. • Jewish Agency on aloittanut hätäapukeräyksen Kreikan juutalaisille, jotka ovat joutuneet vaikeuksiin maata kärventävässä talouskriisissä. Jewish Agency pyrkii saamaan kokoon yli 750.000 euroa. Monet Kreikan noin 7.500-henkisestä juutalaisväestöstä ovat menettäneet työnsä. Juutalaisissa vanhainkodeissa ja kouluissa on tilanne muuttunut pahaan suuntaan sekä ruokahuollon että opetustavoitteiden suhteen. • Natsien metsästäjänä tunnetuksi tullut Beate Klarsfeld, 73, oli ehdokkaana Saksan liittotasavallan seuraavaksi presidentiksi. Vasemmistolainen Die Linke nimesi Klarsfeldin ehdokkaakseen. Beate Klarsfeld itse ei jaa Die Linke –puolueen näkökantoja, mutta oli otettu kun häntä haluttiin presidenttiehdokkaaksi. Beate Klarsfeld ja hänen miehensä, ranskalainen Serge Klarsfeld saivat lujilla toimillaan kiinni monta Etelä-Amerikkaan paennutta natsirikollista. • Turkki on ensimmäinen muslimimaa, jossa on näytetty Claude Lanzmannin v. 1985 tekemä holokaustista kertova Shoah-elokuva. Tämä yhdeksäntuntinen elokuva esitettiin kokonaisuudessaan tv:ssä ennen Vainojen uhrien muistopäivää tammikuussa. Elokuvan esittämisen mahdollisti Pariisissa toimiva Aladdin projekti, joka yrittää parantaa juutalaisten ja muslimien välisiä suhteita. • aiotaan kohta käyttää uuden elokuvan kulissina. Rakennukseen on päässyt, jos turistit ovat vain sen löytäneet. • Vajaat 80 prosenttia israelilaisista ei matkusta lomalle Turkkiin vaikka he pääsisivät sinne ilmaiseksi. Aiempina vuosina Turkki on ollut yksi israelilaisten matkailijoiden mielikohteista. Turkilla ja Israelilla on nykyisin hyvin huonot diplomaattiset suhteet, jotka johtuvat parin vuoden takaisesta pahasta välikohtauksesta kun turkkilainen alus yritti väkivalloin päästä Gazaan. Turkkilaiset matkailuihmiset harovat hiuksiaan ja yrittävät kaikkensa, jotta tilanne paranisi edes hiukan. • Amerikkalainen ortodoksijuuta- Kapellimestari Daniel Barenboim, 69, on virallisesti asetettu Nobelin rauhanpalkinnon saajaehdokkaaksi. Barenboim on tullut tunnetuksi siitä, että hän on perustanut orkesterin, jossa soittaa israelilaisia ja palestiinalaisia nuoria. Orkesterin tavoitteena on soittamisen ohella saada aikaan rauha Israelin ja palestiinalaisten välillä. Daniel Barenboim syntyi Buenos Airesissa venäjänjuutalaisten vanhempien lapsena. • Marokossa, Saharan autiomaassa, kaukana lähimmästä asutuksesta, sijaitsee täydellinen Jerusalemin temppeli. Monet israelilaiset kutsuvatkin sitä kolmanneksi temppeliksi. Oikeahan se ei ole, sillä se on rakennettu Marokon elokuvakeskukseen Ouarzazateen. Siellä on kuvattu sellaisia Hollywood-elokuvia kuin Kymmenen käskyä ja Gladiaattori. Paikallisten mukaan ”temppeliä” lainen koulu Texasissa sai siirretyksi koripallojoukkueensa tärkeän pelin oikeustoimiin vedoten. Joukkue oli päässyt välieriin osavaltion turnauksessa, ensimmäisenä juutalaisena kouluna. Välieräpeli oli pahaksi onneksi merkitty lauantaiksi. Ottelu siirrettiin alkamaan kello 14 perjantaina, ennen sapatin alkua. Koulun lakimies Nathan Levin totesi, että jos juttu olisi viety oikeuteen, yksikään tuomari ei olisi voinut kieltää ottelusiirtoa. • Autopommin tappamaksi rakennettiin uudestaan v. 1896. Oppositiojohtaja Ang San Suu Kyi on vieraillut synagogassa. Yangonissa on myös juutalainen hautausmaa, jonka vanhin hauta on vuodelta 1876. • Venezuelan presidentiksi ensi syksynä pyrkivä Henrique Capriles Radonski on joutunut raa´an antisemiittisen kampanjan kohteeksi. Kampanjan takana ovat nykyisen presidentin Hugo Chavezin taustavoimat. Populisti Chavez on tullut tunnetuksi Israelia vastustavana ja juutalaisia pilkkaavana johtajana. Henrique Capriles Radonskilla on juutalaiset juuret. • Todennäköisesti vanhin joutuneen iranilaisen tiedemiehen Mustafa Ahmadi Roshanin vaimo on kertonut, mikä oli hänen miehensä ajatuksenjuoksu. Roshani oli yksi Iranin ydinaseen kehittämisen kärkitiedemiehistä. Vaimo Fatimeh Bolouri Kashani totesi, että hänen miehensä ”lopullinen päämäärä oli Israelin valtion tuhoaminen”. • Israeliin alijahn tehnyt pariskunta nähtiin helmikuussa. Dorothy Grossmann, 93, ja Philip Grossmann, 95, päättivät muuttaa Israeliin kotikaupungistaan Baltimoresta USA:sta. He ovat olleet aviossa 71 vuotta. Vanhin Israeliin alijahn tehnyt henkilö on Maria Bertha Holskon Argentiinasta. Hän oli muuttaessaan 97-vuotias. • Myanmarissa, entisessä Bur- Seitsemän suurlähettilästä massa asuu kahdeksan juutalaista perhettä. He viettivät viime Hanukkan kahdeksatta päivää pääkaupungissa Yangonissa (Rangoonissa) yhdessä valtion korkeiden viranomaisten, muiden uskontokuntien edustajien ja diplomaattien seurassa. Juutalaisen yhdyskunnan johtaja Moses Samuels, burmalaiselta nimeltään Than Lwin, pitää juutalaista elämää hengissä Yangonissa. Joka aamu hän avaa kaupungissa sijaitsevan sinivalkoisen synagogan Musmeah Yeshuahn, vaikkei siellä jumalanpalveluksia pidetäkään. Synagoga Israelissa opiskelee tällä hetkellä hepreaa. He haluavat kielen avulla solmia paremmat suhteet israelilaisiin ihmisiin. Viidellä heistä tosin on jonkinlaista taustaa, sillä he ovat juutalaisia. He ovat Britannian suurlähettiläs Matthew Gould, USA:n Dan Shapiro, El Salvadorin Susana Hasenson ja Bosnia-Hertsegovinan Ivana Levi. Muut ovat Dominikaanisen tasavallan Alexander De La Rosa, Tanskan Liselotte Plesner ja Japanin Hideo Sato. • h ak e h il a 55 Juutalaista huumoria Koonnut Leif Furman HERSHEL ja hänen kaverinsa olivat golfaamassa. Hershel on juuri puttaamassa kun he havaitsevat hautajaissaattueen jonkun matkan päässä. Hershel lopettaa pelaamisen, painaa päänsä alas ja kunnioittaa vainajan matkaa. –Hienoa, tuo oli ajattelevaisesti tehty. Olet hyvin ymmärtäväinen ihminen, kaveri sanoo. –Niin, olimmehan me naimisissa 35 vuotta. RABBI ajoi autonsa huoltamolle täyttääkseen tankin. Edessä oli viikonloppu ja autojen jono oli pitkä. Odotus kesti. Vihdoin rabbi sai autonsa pumpulle ja huoltamoapulainen alkoi täyttää tankkia. –Anteeksi, että jouduitte odottamaan näin kauan. Vaikuttaa siltä, että kaikki odottavat viimeiseen hetkeen päästäkseen pitkälle matkalle. –Tiedän, mitä tarkoitat. Minun työssäni on samanlainen vaikutelma. SELMA EPSTEIN meni postitoimis- toon lähettääkseen perheraamatun vanhalle veljelleen toiselle puolelle maata. –Onko tässä mitään rikki menevää? kysyi virkailija pakettia mittaillessaan. –Ei muuta kuin Kymmenen käskyä! SHLOMO meni rabbille kertoakseen ongelmistaan vaimonsa kanssa. Shlomo kertoi, että hän on ollut aviossa melkein 50 vuotta, mutta tilanne oli epätyydyttävä. –Olen yrittänyt kohdella vaimoani hyvin, en ole ollut kitsas, olen pitänyt keittiömme kosherina ja viedä vaimoni matkoille. Sitä paitsi, olimme 25-vuotishääpäivänämme Israelissa. 56 h a k e h i l a 2/2012 Rabbi ihasteli: –Shlomo, olet esikuva kaikille miehille! Kerro miten vietätte 50-vuotishääpäiväänne? –Menen takaisin Israeliin hakemaan hänet. Imaami vastaa: –Kyllä se alkaa syntymästä. Rabbi miettii ja sanoo: –Kyllä se alkaa siitä, kun lapsesi aloittaa lääketieteelliset opinnot. KIITOS, että soitit Juutalaisten iso- REBEKKA kuuluu juutalaisen van- vanhempien kuumaan linjaan! Jos olet yksi lapsistamme, paina 1. Jos tarvitset lastenvahtia, paina 2. Jos haluat, että haemme lapsesi koulusta, paina 3. Jos haluat, että valmistamme sapattiaterian ja tuomme sen kotiin, paina 4. Jos haluat tulla meille syömään sapattiateriaa, paina 5. Jos tarvitset rahaa, paina 6. Jos kutsut meidät päivälliselle tai ostat meille lipun risteilylle, ala puhua! hainkodin apuryhmään. Hän on menossa taas sinne, kun hänen autostaan loppuu polttoaine. Rebekkalla ei ole bensakanisteria, mutta hänellä on lasinen alusastia, jota hän pitää aina mukanaan varmuuden vuoksi. Rebekka ottaa alusastian, kävelee huoltamolle, täyttää sen ja palaa autolleen, joka on täynnä juutalaisuuteen liittyviä tarroja. Hän alkaa kaataa nestettä alusastiasta tankkiin. Kaksi ohikulkijaa jää katsomaan touhua. Vähän ajan kuluttua toinen kaveri sanoo: –Jos tuo saa auton käyntiin, käännyn heti juutalaisuuteen. VIISI VANHAA JUUTALAISTA MIESTÄ pelasi viikottaista pokeriaan. Meyerowitz hävisi 1000 euroa yhdessä pelissä, tarttui rintaansa ja kuolla kupsahti. Muut neljä nousivat ylös ja alkoivat ihmetellä: –Kuka kertoo hänen vaimolleen? He vetivät pitkää tikkua. Epstein hävisi. Häntä evästettiin olemaan hellä, ymmärtäväinen ja tahdikas. –Tahdikas? Minähän olen mailman tahdikkain ihminen! Ei hätää, Epstein sanoi. Epstein lähtee Meyerowitzeille ja koputtaa oveen. Vaimo tulee ja kysyy, mitä hän haluaa. –Miehesi on juuri menettänyt 1000 euroa eikä uskalla tulla kotiin. –Kuolkoon, typerys! RYHMÄ HENGENMIEHIÄ kiistelee siitä, koska elämä oikein alkaa. Katolinen pappi sanoo: –Kyllä se alkaa hedelmöityksestä. SVEITSILÄINEN turisti matkustaa Chelmin kaupunkiin Puolassa. Bussiasemalla hän ei tiedä, mihin pitäisi suunnistaa. Hän näkee Chaimin ja Jankelin asemalla. –Entschuldigung, können Sie Deutsch sprechen? Chaim ja Jankel vain tuijottavat eteensä. –Excusez-moi, parlez vous Francais? Ei mitään. –Parlare Italiano? Hablan ustedes Espanol? Ei edelleenkään mitään. Turisti hermostuu ja lähtee tiehensä. Chaim kääntyy Jankelin puoleen ja sanoo: –Pitäisiköhän meidän opetella jokin vieras kieli? –Miksi? Tuo kaveri osasi neljää kieltä eikä silti tiennyt mitä pitäisi tehdä. Mielipide HaKehila julkaisee mielellään lukijoitten kirjoituksia. Aiheet voivat liikkua historiallisista ajankohtaisiin. Jos jutuissa on asiatietoja, on lähdeluettelo liitettävä mukaan. Toimitus pidättää itsellään oikeuden mahdollisiin muutoksiin. Jos juttu on tarkoitettu mielipidesivulle, on tämä selvästi merkittävä. Mielipidesivuille tarkoitetut kirjoitukset voi lähettää osoitteeseen [email protected] tai Hakehila, Malminkatu 26, 00100 Helsinki. Hyvä rabbi Simon Livson! Samalla, kun kiitän kirjoituksesta ”Mitä opimme Hanukasta?” (HaKehila 1/2012) toivoisin tarkennuksia muutamaan siinä esitettyyn asiaan: kansoille”? Olemmeko me tuo valo vai meidän välityksellämme maailmaan saatettu Tooran jumalallinen ilmoitus? 1. Mikä tarkkaan ottaen on se ”sano- 3. Mikä täsmällisemmin ilmaistuna ma”, jonka juutalaiset vastaanottivat Siinain vuorella ja jonka he tuntuvat omana aikanamme unohtaneen? on se ”sanoma”, jonka kantaja juutalaisesta tulee hänen opiskellessaan juutalaisuutta ja sen muotoutuessa osaksi hänen jokapäiväistä elämäänsä? 2. Or la-Gojim – miten juutalaisen tulisi käytännössä esiintyä ”valona 4. Miten määrittelet uskonnollisen ”turmeltuneisuuden”? Raamatullisina aikoina, siis myös hasmonealais-aikakautena, turmeltuneisuus liitettiin kiinteästi pakanajumaluuksien palvontaan, ei yksinomaan poliittisen vallantavoitteluun. Toisaalta, ilman jonkinasteista geopoliittista itsenäisyyttä (valtaa) ei mikään kulttuuripiiri voi vaikeuksitta säilyttää ominaislaatuaan, ei juutalainenkaan kansa. • I r e n e Je l in Hyvä Irene Jelin, kiitos, että kirjoitit minulle. Tässä vastaukseni kysymyksiisi. 1) Siinain, tai paremmin sanottuna Egyptistä lähdön johdosta juutalaisista yksilöistä muodostui kansa, joka vastaanotti sanoman. Tuo sanoma on Toora. Juutalaisten tehtävä on viestittää maailman kansoille, että Jumala on Kaikkivaltias. Sanomme kolme kertaa päivässä Aleinu-rukouksen lopussa ”vehaja Adoshem lemeleh al kol ha arets, ba jom hahu jihie Adoshem ehad”. Tämä lause on Sakariaan kirjasta (14:9) ja kuuluu: ”Herra on oleva koko maanpiirin kuningas. Sinä päivänä Hän on oleva yksi”. Koko maanpiirin Kuningas, ei siis vain juutalaisten. Juutalaisten tehtävä on aktiivisesti parantaa maailmaa, jossa elämme, tuoda ”valo” kansoille. Tämä valo käsittää eettisyyttä, vapautta, ihmisen arvon tärkeyttä sekä muistuttaa meitä siitä, että emme voi tietää kaikkea maailmasta, jossa elämme. Emme ole oman itsemme herroja (en tarkoita tällä vapaan tahdon riistoa), sillä Jumala loi meidät Hänen kuvakseen. Juutalaisuus synnytti maailmaan luottamuksen ja uskon. Toisin sanoen juutalaiset opettavat ihmiskunnalle nöyryyttä. Joskus koittaa aika, jolloin kaikki kansat nauttivat valosta. Jesaja sanoo: ”Herra itse on opettava sinun poikiasi, runsas on lastesi onni ja rauha” (Jesaja 54:13). 2 & 3) Yleensä or la-gojim eli ”valo kansoille” mainitaan toisen käsitteen, mamlehet kohanim (pappien kuningashuone), kanssa. Nahmanides h ak e h il a 57 ja Ibn Ezra näkevät sanan pappi tarkoittavan palvelijaa (huom. ei orjaa). Olemme niin sanotusti pyhitettyjä Jumalan palvelukseen. Rabbit Saadia Gaon, Rashi ja Rashbam ymmärtävät sanan pappi tarkoittavan prinssiä. Kysyit minulta, olemmeko me tuo valo vai olemmeko välineitä, joilla valo tuodaan maailmaan. Sanoisin, että vastaus on yhdistelmä kumpaakin. Kun kannamme Jumalalta saamamme vastuun Hänen palvelijoinaan niin kuin Toisessa Mooseksen kirjassa sanotaan ”ve nasa Aharon et shemotam al ketafav”, ”Aaron kantaa heidän nimensä olkapäillään”, silloin annamme kansoille kunnioitettavan kuvan itsestämme, olemme muiden silmissä prinssejä. Sanoisin siis, että vain jos kannamme Tooran olkapäillämme ja opetamme sitä kansoille ja elämme itse sen arvojen mukaan, voimme olla ”valo” kansoille. Silloin viestistä ja kantajasta tulee yhtä. Tästä aiheesta on kirjoitettu paljon. Suosittelen tutustumaan rabbi Abraham Iisak Kookin kirjasarjaan Orot ja rabbi Jehuda Halevin Kuzariin (molemmista on englanninkieliset käännökset). Tähän liityen myös Rambamin ajatukset juutalaisesta sielusta ovat mielenkiintoisia. 4) Sveitsiläinen psykiatri Carl Jung sanoi: ”Jos meillä on yksi mies, jolla 58 h a k e h i l a 2/2012 on ajatus hengellisyydestä, hienoa. Jos meillä on kaksi henkilöä, joilla on sama ajatus, meillä on toimikunta. Jos meillä on toimikunta, meillä on myös politiikkaa.” Valitettavasti uskonnollinen johto ei ole politiikan ulottumattomissa. Jungin ajatus on, että politiikka turmelee. Järjestöissä rahan ja vallan kysymyksistä voi muodostua ongelma. Joskus jopa uskonnollisissa järjestöissä häikäilemättömät ja vallanhimoiset yksilöt pääsevät valtaan manipuloimalla muita. Raamatussa on myös lukuisia esimerkkejä poliittisen vallan tuomasta ahneudesta (Daavidin poika Absalom, pappi Elin kaksi poikaa vain muutamia mainitakseni). Uskon tosin, että Sanhedrin (viisaiden korkein tuomioistuin Jerusalemissa, joka koostui 71 rabbista) oli aikanaan turmeltumaton. Olet oikeassa, kun sanot, että Raamatun aikoina turmeltuneisuus ilmeni lähinnä epäjumalanpalvonnan muodossa. Näemme lukuisia esimerkkejä yksilöistä (kuninkaista), jotka olivat turmeltuneita, ei vain epäjumalanpalvonnan osalta, vaan myös sen osalta, kuinka he hallitsivat kansaa ja mitkä olivat heidän päämääränsä ja tärkeysjärjestyksensä. Näitä kuninkaita löytyi sekä Israelin että Juudan valtakunnista ja heidän virheensä on kirjattu tarkasti kirjoihimme. Raamatun aikaista epäjumalanpalvontaa emme näe enää niin paljon ajassa, jossa elämme, mutta olemme kehittäneet itsellemme muita epäjumalanpalvonnan muotoja. Hasmonien aikakaudella (voimme samassa yhteydessä puhua Hasmoneja aikaisemmasta Daavidin ja Salomon aikakaudesta) epäjumalanpalvonta oli alkukantaisessa muodossaan nykyihmisen näkökulmasta katsottuna. Toki vielä nykyäänkin löytyy paikkoja, joissa palvotaan patsaita (epäjumalia), mutta ei ole selvää, onko tämä palvonta täysin verrattavissa siihen, mitä se oli parituhatta vuotta sitten. (Rambam rajoittaa epäjumalanpalvonnan käsittämään vain sen, mikä oli arkipäivää Kaanaan maassa aikana, jolloin Israelin kansa saapui sinne erämaavaelluksen jälkeen. Ilmeisesti hänen aikanaan tällainen palvonta oli loppunut.) Kansat, mukaan lukien juutalaiset, palvoivat mitä erilaisimpia jumalia, joista jokainen edusti ihmisille jotain tärkeänä pidettyä. Tiedämme, että Salomon vaimot palvoivat epäjumalia. Nykyään epäjumalanpalvonnasta on ainakin länsimaissa muodostunut jotain paljon monimutkaisempaa. • S imon Liv s on ”Onnea ja kaikkea hyvää sinulle, väellesi ja kaikelle mitä omistat!” (1 Samuel 25: 6) Rabbi Moshe Edelmann M inulla on ollut 15 vuoden ajan suuri ilo palvella Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbiinina. Kaikki bar mitsva ja bat mitsva nuoret, jotka olemme tuona aikana siunanneet, toimivat nyt monilla eri aloilla ja ovat kaikki edelleen seurakunnan jäseniä. Se on ollut palkitsevaa. Näihin vuosiin on mahtunut lukuisia syntymiä, vihkimisiä, suuria merkkipäiviä ja onnellisia tuokioita. Kuinka monet kerrat olemmekaan seisseet yhdessä hautausmaalla saattamassa rakkaimpianne viimeiseen lepoon. Omasta puolestani totean, että olen itsekin saanut oppia uutta virkakauteni aikana pitämistäni oppitunneista, luennoista ja saarnoista, samoin kuin opintotuokioista monenlaisten ihmisten, niin lasten kuin aikuisten kanssa. Opiskelukanavana on välillä ollut jopa Skype Helsingin ja Jerusalemin välillä. Olen nähnyt, kuinka vakavissaan gan jeladimin ja juutalaisen koulun johtokunnat ovat paneutuneet tehtäväänsä. Olemme keskustelleet niiden valtavasta vastuusta tulevan polven kasvattamisessa ja seurakunnan jatkuvuuden turvaamisessa. Onhan nuorisomme juutalaisen identiteetin vahvistaminen meidän kaikkien sydäntä lähellä. Olemme ottaneet avosylin vastaan kaikki ne, jotka ovat vakaasti kokeneet juutalaisen elämäntavan omakseen, ja olemme halunneet juurruttaa saman ajattelun myös jälkeläisiinne. Sen jälkeen, kun on toiminut Rabbi Moshe Edelmann rabbiinina Helsingissä, edessä ei ole jotain suurempaa ja hienompaa. Elämästäni tulee erilainen, mutta se ei tarjoa mitään sen suurempaa tai hienompaa kuin lukuisat kanssanne viettämäni pyhät hetket. Tooran loppupuolella kerrotaan, kuinka Mooses katsahti Israelin heimojen päämiehiin ja kaikkiin paikalla olleisiin naisiin, lapsiin ja miehiin, jopa muukalaisiin heidän joukossaan. Kaikki olivat saapuneet kuuntelemaan hänen jäähyväissanojaan. Kuinkahan monta heistä Mooses tunsi nimeltä? Kuinka monia hän oli neuvonut ja lohduttanut? En todellakaan ole Mooses, mutta olen kiitollinen sitä, että olen saanut toimia tämän seurakunnan rabbiinina. Tehtäväni on ollut vaativa ja palkitseva. Näinä 15 vuonna meillä on ollut kaksi tavoitetta: toisaalta vahvistaa siteitänne juutalaiseen seurakuntaan sen pohjalta, mitä tämä seurakunta edustaa sukupolvesta toiseen, ja toisaalta painottaa sitä, että seurakuntanne on Israelin ja koko maailman juutalaisten seurakuntien rinnalla uskollinen ja samanarvoinen kumppani. Näkisin, että olemme työskennelleet juuri sen puolesta ja onnistuneet siinä. Todetaanhan talmudissa, että ihmisen ei pidä erota ystävästään lausumatta halachassa (lakikokoelmassa) käsitellyistä asioista jotain, mikä muistuttaisi heitä toisistaan (Berahot 31a, Erubin 64a). Jerusalemin talmudissa puolestaan sanotaan, että jos ihminen kantaa uskollisesti kortensa kekoon seurakunnassa, se on rinnastettavissa halacha-asiaan (Berahot 5,1). Kun Chaja ja minä nyt jätämme Helsingin, tunnemme suurta kunnioitusta tätä juutalaista seurakuntaa kohtaan, joka on ymmärtänyt säilyttää juutalaisuuden elinvoimaisena hyvinä ja huonoina aikoina, onnellisina ja vaikeina hetkinä. Minä olen yhtä parantumattoman optimistinen kuin seuraava talmudin tarina (Ta’anit 22a). Rabbi Barukan käydessä torilla profeetta Elia ilmestyi hänelle. Baruka kysyi Elialta: ”Onko täällä ketään, jolla on sijansa tulevassa maailmassa?” Elia vastasi: ”Ei ketään.” Kun paikalle sitten ilmestyi kaksi ihmistä, Elia totesi rabbi Barukalle: ”Näillä kahdella on sijansa tulevassa maailmassa.” Rabbi Baruka tiedusteli heiltä: ”Mikä on ammattinne?” He vastasivat: ”Olemme ilonpitäjiä. Kun näemme jonkun alakuloisena, yritämme piristää häntä. Kun näemme kaksi ihmistä riitelemässä, yritämme saada heidät tekemään sovinnon.” Optimismi on pitänyt tämän seurakunnan elinvoimaisena, ja juuri siksi olemme tunteneet olomme kotoisaksi täällä. Työskentelyssäni ei ole ollut kyse mistään yhden miehen show’sta, vaan tiimityöstä. Kiitämme siitä tuesta, jota olemme saaneet seurakunnan johtohenkilöiltä, hallintoelimiltä sekä sen järjestöiltä ja komiteoilta, samoin kuin kaikilta teiltä, joiden sydäntä lähellä tämä seurakunta on. Te kuulutte niihin siunattuihin ihmisiin, joilla riittää tarmoa edistää juutalaisuutta, ja vieläpä täysin vapaaehtoisesti. Talmudissa nimittäin sanotaan: ”Vaikka sinua ei vaaditakaan saattamaan tehtävää päätökseen, et silti ole vapaa vetäytymään siitä” (Avot h ak e h il a 61 2,21). Kiitämme Jumalaa, joka on vastannut ja alati vastaa meidän kaikkien rukouksiin pyytäessämme häneltä apua teidän yhä jatkuvaan hankkeeseenne nimeltä Helsingin juutalainen seurakunta. ”Siionin Herra siunatkoon sinua! Koko elämäsi ajan sinä näet, kuinka Jerusalem kukoistaa, sinä saat nähdä lastesi lapset. Rauha ja menestys Israelille! (Psalmi 128: 5, 6) Muutama sana lähtevältä rabbiinilta uudelle rabbiinille Menneinä aikoina rabbiinin virallinen nimittäminen oli harvinaista. Hänen kanssaan ei koskaan solmittu määräaikaista työsuhdetta niin ja niin moneksi vuodeksi, vaan hän sai seurakunnan tai kaupungin johdon allekirjoittaman ketav rabbanutnimityskirjan, joka sinetöi elinikäisen rabbiiniuden. Miksi rabbiini nykyään nimitetään virkaansa? Talmudissa on kirjoitettu Salomonin kuninkaaksi tulosta isänsä Daavidin jälkeen, että ei ole syytä voidella kuningasta, joka on kuninkaan poika (Horaiot, 11b). Miksi he sitten voitelivat Salomonin kuninkaaksi? He tekivät sen siksi, että eräs toinen henkilö, Adonia, halusi syöstä Salomonin valtaistuimelta päästäkseen itse kuninkaaksi. Salomon voideltiin kuninkaaksi sen osoittamiseksi, että Adonia oli petkuttaja ja Salomon oli Daavidin laillinen kruununperijä. Sukupolvien ajan rabbiiniin suhtauduttiin kuninkaana, eikä hänen viralliseen nimittämiseensä siksi nähty tarvetta. Ei ollut syytä julistaa ihmisille, että uusi rabbiini on kaupungin uskonnollinen ja hengellinen johtaja. Häntä kutsuttiin nimellä Mara deAtra, paikkakunnan oppimestari. Rabbiinin asema kiistettiin harvoin, ja jos joku ymmärtämätön teki jotain, mikä voitiin tulkinta hengellisen johtajan määräysvallan viemiseksi, hänet palautettiin heti ruotuunsa. Nykypäivänä rabbiinin nimittäminen tarjoaa tilaisuuden kuuluttaa aivan kaikille – niin tietämättömille 62 h a k e h i l a 2/2012 kuin lukeneillekin ja niin ammattiihmisille kuin tooran-oppineillekin – että ”voidellulla” rabbiinilla on oikeus astua tähän virkaan, sillä hän uskoo Jumalaan, tooraan ja kuningas Daavidin kansaan ja maahan. Kaupungin yhden ja ainoan rabbiinin opetukset ammentavat Israelin ikuisesta, puhtaasta ja turmeltumattomasta lähteestä. Toivon, että kaikki seurakunnassa antavat rabbiini Simon Livsonille tukensa, jotta hän voi toimia hengellisenä johtajana ja Lehagdil Tora uleHaadira– kohottaa tooran ja juutalaisuuden lipun, vahvistaa sitä ja tehdä siitä ylpeydenaiheen koko Israelin kansan ja erityisesti Helsingin juutalaisen seurakunnan parhaaksi. • Peace be unto you, peace unto your house and until all of yours (1 Samuel 25,6) Rabbi Moshe Edelmann I t has been nothing short of a privilege to have served the Jewish Community in Helsinki as its Rabbi for the last 15 years. All the Bar/Bat Mitzva whom we have blessed over these years and who today are working in many and different fields, all continuing being members of the Community. It has been fulfilling. The babies born in this period, the weddings, the round years and all the happy moments. How many times have we stood together in the cemetery laying your beloved to rest? From my point of view, I say that I have gained knowledge from all the lessons, lectures and sermons that has been delivered during my cadence. And the hours spent studying with individuals, children and grown up. Even studying through Skype between Helsinki and Jerusalem. I have felt the seriousness shown by the boards of the Kindergarten and School and the teachers. We have been talking of their enormous responsibility in assuring a next generation and continuity of the Community. A feeling of a common interest, namely: To assure our youth a Jewish Identity. We have seen and welcomed to our midst all you who by conviction felt the Jewish way of living as yours, and have wanted to imprint it to your offsprings. From being a Rabbi in Helsinki one doesn’t head to bigger and better things. Life will be different, but not bigger and better than sharing so many holy moments with all of you. In the end of the Tora, Moses looks out on the tribal heads, the elders, the men, women, children and even the strangers in their midst. They where all there to listen to his parting words. I wonder how many of them Moses knew by name? How many of them has he counseled and comforted? I am definitely no Moses, but I have been blessed in being the Rabbi of this Community. The task has been rewarding and challenging. What we wanted to do all these years was twofold: To forge a bond between you and the Community with everything this Community represents from generation to generation. And to let understand that the Community is a loyal and equal partner with Israel and with Jewish communities throughout the Jewish world. I would like to think that this is exactly what we did and succeeded with. The Talmud (Berachot 31a, Eruvin 64a) states: ”One must not leave a friend otherwise than with a word on a Halachic (legal) matter, by which they may remember each other.” The Jerusalem Talmud (Berachot 5,1) suggests that if one is involved faithfully in the need of the Community, it is as equal as a legal matter: So Chaja and I leave Helsinki with great respect to the Community who has understood to keep Judaism living in good times, in bad times, in happy times and in difficult times. Me as being a cureless optimist as the Talmudic story (Taanit 22a): ”Rabbi Baruka frequented the market where he met the prophet Elija, whom he asked: ”Is there among the people of this market any one that is destined to share in the world to come?” To which Elija replied: ”There is none”. Then two people appeared on the scene, and Elija said to Rabbi Baruka: ”These two will share in the world to come”. Rabbi Baruka asked these two: ”What is your occupation?” They said: ”We are happy. When we see somebody who is downcast, we cheer him up. Also when we see two people quarrelling with one another, we endeavor to make peace between them.” Optimism has kept this Community going and for that we have felt home here. The task has not been and is not a one man show. It is a team work. We thank for the support we had from the leaders of the Community, from the administration, from all the organizations and committees. And from all who has this Community near his/her heart. You are all among those blessed people who feel an inner drive to do for the Jewish case, and on top of that you do it voluntarily. You also know (Avot 2,21): ”That, although, you are not required to complete the task, yet you are not free to withdraw from it”. We thank God who has and is answering ours/yours prayers to help you to continue this endeavor named The Jewish Community in Helsinki. ”Peace be unto you, peace unto your house and until all of yours”, and ”may you gaze upon the good- ness of Jerusalem all the days of your life, and may you see children born to your children, peace upon Israel.” (Psal. 128,5-6) A word from a rabbi going to a rabbi coming In the old days a Rabbi was seldom installed. He was not given a temporary contract for so and so many years. He was presented with a Ketav Rabbanut – a Rabbinical contract for life, signed by the heads of the community or town. Today a Rabbi is installed, why? When Solomon became the king after his father David, the Talmud states (Horaiot 11b): ”One does not anoint a king who is the son of a king,” So why did they anoint Solomon? The answer is that another person, Adonia, wanted to overthrow Solomon to become king himself. The reason for the anointment of Solomon was to demonstrate that Adonia was an impostor and that Solomon was the rightful heir to the throne of David. For many generations a Rabbi was looked upon as a king. So in former days, there was no need for a formal installation. There was no need to declare to the people that the new Rabbi is the religious and spiritual authority of the town. He was called Mara deAtra – the master of the place. Seldom was this position questioned and when an ignorant individual did anything that could be interpreted as usurping the authority of the spiritual leader, he was immediately put in his place. An installation of a Rabbi in our time is an occasion to proclaim to all, ignorant and learned, professionals and Tora scholars, that the ”anointed” Rabbi is entitled to occupy the chair because he believes in the God, the Tora, the people and the land of King David. The teachings of the one and only Rabbi in town are derived from eternal, undiluted and unpolluted font of Israel. I wish Rabbi Simon Livson to get the support from all, with which he can lead and Lehagdil Tora uleHaadira – to raise the banner of Tora and Judaism and to give it power and pride for the benefit of the People of Israel in general and for the Jewish Community in Helsinki in particular. • Raja Mitzner (1925–2012). Raja Mitzner in memoriam Seurakunnan kunniapuheenjohtaja Gideon Bolotowskyn pitämä muistopuhe Raja Mitznerin hautajaisissa R aja Mitzner, som vid sitt frånfälle hade uppnått den aktningsvärda åldern av 87 år föddes i Helsingors den 11. dagen i månaden Tevet år 5685. Det var onsdagen den 7 januari 1925. Hon avled i sin födelse- och hemstad senaste torsdag kväll, den 10. dagen i månaden Shevat – den 2. februari 2012. Raja var det yngsta barnet i Elijas Bärl Smolars och hans hustru Minnas familj på sammanlagt sex (6) barn – tre flickor och tre gossar. Fadern Elijas Bärl – Elijahu-Dov kom från Lomza i Polen medan modern Minna, née Scheiman, var född i Helsingfors Det var 19 års ålderskillnad mellan det äldsta barnet, h ak e h il a 63 dottern Sara och Raja. Enär Raja var det enda av de Smolarska barnen som föddes efter Finlands självständighet blev hon den enda, som föddes som finsk medborgare. De övriga familjemedlemmarna hade efter ansökan blivit finska medborgare den 27. augusti 1920. Raja Smolar växte upp i en strängt ortodox judisk familj. De judiska lagarna och den heliga sabbaten stod högt i kurs i det Smolarska hemmet. Familjen bodde på Barnhemsgatan i närheten av synagogan på Malmgatan och lilla Raja sattes i judiska skolan, som då befann sig endast ett stenkast från hemmet, på Gräsviksgatan 3. Som de flesta andra judiska ungdomar av sin generation, drog även unga Raja Smolar ut i arbetslivet efter avslutad mellanskola. Det var en tid, då det ej var lika lätt som idag för en ung judisk person att få anställning annanstans än hos andra judar. Under krigsåren och därefter jobbade fröken Raja Smolar som biträde i judiska beklädnads- och textilaffärer i Helsingfors. Det rådde osäkra tider efter kriget – det var en tid av knapphet och brist. Rajas mamma hade avlidit 1943 och fadern samt syskonen övertalade unga Raja att söka sin lycka hos fadern syskon som hade emigrerat till Amerika. Raja var en lydig flicka och åkte till Amerika. För henne blev USA dock inte die Goldene Medine – det gyllenen land, som så många drömt om. Raja återvände efter ett drygt år för att hitta sin lycka på hemmaplan. Den 24. dagen i månaden Kislev år 5709 – söndagen, den 26. december 1948 vigdes fröken Raja Smolar och herr Abraham, (Minu) Mitzner i Helsingfors synagoga. Tvillingsönerna Dennis Benjamin och Daniel Salmen föddes i november följande år. Det unga parets lycka förbyttes i tragedi kort därpå, då lilla Daniel Salmen avled i astma vid endast ett års ålder. Men barnalyckan återvände till familjen tre år senare, när sonen Elias Leslie föddes år 1953. 64 h a k e h i l a 2/2012 R aja Mitzner oli sukunsa ja sukupolvensa viimeinen edustaja. Hänen poismenon sa myötä katoaa myös Helsingin juutalaisen historian ja elämäntavan edustaja ja todistaja. Raja Mitzner edusti sitä tinkimätöntä suomenjuutalaista ortodoksista perinnettä, jonka minun sukupolveni vielä muistaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan – mutta jota ei enää ole. Huolimatta suuresta ikäerostaan Smolarin sisarukset Sara, Ester ja Raja tunsivat harvinaisen lämmintä ja läheistä sisarrakkautta toisiaan kohtaan läpi elämän, vaikkakin kahdella kolmesta oli oma perhe huollettavana. Puhelimet olivat viikosta ja vuodesta toiseen ahkerassa käytössä ennen sapattia, jolloin vaihdettiin kuulumiset toivotettiin toinen toisilleen Gut Shabbes – hyvää sapattia – ja sapatin jälkeen, jolloin toivotettiin GutWoch – hyvää alkanutta viikkoa. Vanhin sisar Sara Smolar oli seurakunnan tunnettu ja arvostettu ruoanlaittaja, jolta seurakuntalaiset tilasivat ruokaa juhlapyhiä ja perhejuhlia varten. Sara Smolar toimi myös urheiluseura Makkabin kuuluisan klubin emäntänä sekä Iso Roobertinkdulla että myöhemmin Malminkadulla, jonne klubi muutti seurakuntakeskuksen valmistuttua 1961. Saran vetäydyttyä eläkkeelle Raja ja Minu Mitzner ottivat klubiemännyyden ja -isännyyden harteilleen ja hoitivat Makkabin klubia sisulla ja sydämellä parinkymmenen vuoden ajan. Rajan emännöidessä seurakunnan keittiössä maschgiahilla, valvojalla ei juuri töitä ollut, sen verran tarkka Raja oli kosher-säännöistä, jotka hän oli omaksunut äidinmaidossa. Vaikka Raja oli koko seurakunnan emäntä, oli koti hänen varsinainen kiintopisteensä. Koti sijaitsi Mannerheimintie 81:ssa, joka oli Suomen ensimmäinen Aravatalo. Sinne Raja ja Minu Mitzner muuttivat heti talon valmistuttua 1949 ja siellä syntyivät ja kasvoivat pojat Beni ja Leslie. Raja oli juutalaisen äidin henkilöitymä – Jiddishe Mame, jolle miehen ja poikien hyvinvointi oli kaikki kaikessa. Raja ja Minu, jotka kumpikin olivat paljasjalkaisia helsinkiläisiä, puhuivat kotona keskenään enimmäkseen ruotsia tai jiddishiä. Pojat, jotka kävivät juutalaista koulua, puhuivat keskenään suomea. Raja tuli toki hyvin toimeen myös suomen kielellä – ja myös englannin kielellä. Raja Mitznerin sosiaalinen vastuu ei kuitenkaan rajoittunut pelkästään perheen hyvinvoinnin edistämiseen. Raja toimi vuosikymmenet seurakunnan hyväntekeväisyysjärjestön, Judiska Fruntimmers Välgörenhetesföreningen’in eli Frunttanin aktiivijäsenenä. Kodin perintönä Raja Mitznerillä oli vahva side juutalaiseen uskontoon ja perinteisiin. Niin kauan kuin hänellä voimia riitti, oli käynti synagogassa jokaisena sapattina ja juhlapyhänä hänelle itsestäänselvyys - myös jäätyään leskeksi rakkaan miehensä kuoleman jälkeen 1998. Kosher-säännöistä ei Raja myöskään tinkinyt missään vaiheessa. Hänen muutettuaan viimeisinä elinvuosinaan Töölönkadulle, hän ei suostunut tulemaan sapattina synagogaan kulkuvälineellä, välttääkseen tämän sapattisäännön rikkomista, kun ei kävellä enää jaksanut. Raja Mitznerin elämäntapa on – oli – katoavaa kansanperinnettä. Juutalaisuudessa on 613 käskyä, 248 positiivista ja 365 negatiivista. Ylitse muiden on Mitzvat Chesed shel Emet – totuudellisen laupeuden työ. Työ, jonka kohde ei ole enää tilaisuudessa kiittämään tekijää. Tällaista työtä tekee Chewra Kadisha – seurakuntamme hautausapuyhdistys. Raja Mitzner, joka omassa elämässään oli saanut kokea niin elämän valo- kuin varjopuolet, oli vuosikymmenet Chewran naisjaoston aktiivijäsen, joka tinkimättä täytti kaiken sen, minkä katsoi velvollisuudekseen, mutta joka juutalaisuudessa on juuri sitä työtä, josta Talmud toteaa: ”Elu devarim she’adam ochel peruteichem beolam haze ve hakeren kajemet lo leolam haba”. Nämä ovat tekoja, joiden hedelmiä ihminen nauttii tässä maailmassa, mutta joiden perusta kantaa tulevaan maailmaan. Lapsille on Luojan lahja saada myötäelää omien vanhempiensa – tai edes yhden heistä vanhenemista ja siirtymistä ajasta ikuisuuteen arvokkaasti ja seesteisesti. Raja Mitzner oli Eishet Chajil, itsenäinen, ahkera ja rakastava juutalainen nainen, joka jättää jälkeensä valoisan muiston. Voiko kukaan elävä toivoa kauniimpaa jäähyväislahjaa? • Keren HayesodMagbit avasi kampanjavuoden tanssiaisilla Dan Kantor K eren-Hayesodin vuoden 2012 varojenkeruukampanja avattiin tällä kertaa poikkeuksellisen vauhdikkaissa merkeissä. Tavanomaisten juhlapuheiden ja Avin aina maittavan ruuan lisäksi ohjelmassa oli tanssia tuttujen muusikkojen ja sävelten tahdissa. Tilaisuuden avasi Suomen Keren Hayesodin puheenjohtaja Leo-Dan Bensky, joka korosti järjestön keskeistä asemaa sekä Israelin tukemisessa että hyvien suhteiden ylläpitämisessä Israelin ja diasporan välillä. Hän totesi, että tähänastiset saavutukset ovat olleet mittavia, mutta muistutti samalla, että paljon on vielä tehtävää jäljellä. Tilaisuuteen toi tervehdyksensä myös Keren Hayesodin entinen Euroopan johtaja Jacov Snir, joka kertoi järjestön ajankohtaisista kuulumisista. Kampanjavuoden avajaisten pääpuhujana oli Haifan yliopiston Kansallisen turvallisuustutkimuskeskuksen apulaispääjohtaja tri Dan Schueftan, joka toimii myös muun muassa Israelin armeijan kansallisessa sotakorkeakoulussa strategisten linjojen neuvoa-antavana virkamiehenä. Dan Schueftan on kirjoittanut lukuisia kirjoja muun muassa Lähi-idän nykyhistoriasta, arabimaailman ja Israelin välisistä suhteista ja Yhdysvaltain Lähi-idän politiikasta. Dan Schueftan vangitsi kuulijoiden huomion voimakkailla ja välillä jopa hieman provosoivilla mielipiteillään Lähi-idän tilanteesta. Hän totesi, että hänellä on kerrottavanaan vain huonoja ja vähemmän huonoja uutisia. Huonoihin uutisiin kuului se, ettei Israelia ympäröivässä arabimaailmassa näkynyt mitään merkkejä paremmasta huomisesta. Meneillään oleva arabikevät tulee hänen mukaansa vain lisäämään epävakautta ääri-islamistien vallan lisääntymisen myötä. Jo nyt on näkyvissä merkkejä esimerkiksi Egyptin ja Israelin välisen rauhansopimuksen kyseenalaistamisesta Egyptin puolella. Vallasta syöstyt yksinvaltiaat olivat paljon vakaampia naapureita Israelin kannalta kuin arabikevään valtaan tuomat uudet arvaamattomat hallitsijat. Tilannetta ei myöskään yhtään paranna se, että näiden maiden taloudet ovat katastrofaalisessa tilassa ja kun arki koittaa arabikevään huuman jälkeen, kasvaa myös tyytymättömyys kansan keskuudessa. Lähi-idän vakautta pitää Dan Schueftanin mukaan yllä vain kuva Israelin sotilaallisesta voimasta. Esimerkiksi Israelin ja Egyptin välinen rauha on pysynyt vain sen takia, että Mubarak ymmärsi, ettei Israelia voi voittaa sodassa. Samasta syystä Syyrian Assad pysyi nahoissaan, vaikka Israel pommitti Syyrian ydinaseohjelman maan tasalle. Lähi-idässä ei tule näyttää heikolta, se johtaa tuhoon. Kysyttäessä Iranin ydinaseuhasta Schueftan totesi, että suurin riski piilee nimenomaan Iranin epävakaissa voimissa, joiden johdossa hääri presidentti Ahmadinejad. Heidän harkintakykyynsä ei voi luottaa. Toisena suurena ongelmana Schueftan piti muun maail- Tilaisuuden pääpuhuja tri Dan Schueftan ei jättänyt ketään kylmäksi. Kunniakirjan ojensi Leo-Dan Benskylle Keren Hayesodin entinen Euroopan johtaja Jacov Snir. man ja varsinkin Euroopan naiiviutta ja hyväuskoisuutta punnittaessa Iranin ydinaseuhan vakavuutta. Vähemmän huonona tai itse asiassa positiivisena uutisena Dan Schueftan totesi, että jatkuvasta olemassolon uhasta ja kaikista synkistä näkymistä huolimatta Israel on säilynyt demokraattisena valh ak e h il a 65 tiona, jonka tiede, taide ja talous kukoistavat ennen näkemättömällä tavalla. Israelin painii aivan omassa luokassaan koko Lähi-idässä ja on maailman laajuisestikin monilla osaalueilla maailman huippuluokkaa. Yhtenä esimerkkinä hän mainitsi Israelin teknologiateollisuuden, jonka piiristä syntyy jatkuvalla syötöllä erinomaisesti maailmalla menestyviä niin sanottuja popupyrityksiä. Hän näkikin Israelin tulevaisuuden tästä näkökulmasta katsoen varsin valoisana. Tilaisuudessa palkittiin yli 25vuotisesta ansiokkaasta työstä Suomen Keren-Hayesodin hyväksi Herzl Certification of Recognition –kunniakirjalla Isak Kantor, Issi Baran, Leif Obstbaum, Roni Bensky, Laila Takolander ja Leo-Dan Bensky sekä yli 10-vuotisesta ansiokkaasta työstä Ben Gurion Certification of Recognition –kunniakirjalla Deiv Salutskij ja Peter Jaari. • KKL-JNF markkinointikonferenssi 2012 Israelissa Samuel Willner seen tilanteeseen, sen naapurivaltioiden ollessa samanaikaisesti keskellä yhteiskunnallista murrosta. Konferenssin pääpaino kohdistui kahdeksaan ryhmätyöprojektiin läntisessä Negevissä. Jokainen ryhmä valmisti markkinointikampanjansa heille valitusta kohteesta. Saimme muun muassa tutustua aivan Gazan läheisyydessä sijaitsevaan Kibbutz Kfar Azzaan, joka on jatkuvasti joutunut palestiinalaisterroristien laukaisemien rakettien, kranaattien ja sala-ampujien kohteeksi. Tilanne on vuosien aikana ollut varsin kestämätön ja niinpä Israelin puolustusministeriö yhteistyössä Keren Kajemetin kanssa tuli siihen johtopäätökseen, että paras tapa lisätä asukkaiden turvallisuutta on istuttaa puita ja pensaita raja-alueille estämään näkyvyyttä kibbutsille. Vaihtoehtona istutuksille olisi ollut betoninen muuri raja-alueella, joka olisi vähentänyt merkittävästi alueen viihtyvyyttä. KKL otti johtavan roolin projektissa sen monipuolisen osaamisen johdosta. Projekti on jo käynnistetty, mutta tulee viemään vielä useita vuosia, ennen kuin työn tulokset alkavat näkyä lisääntyneenä turvallisuutena. Konferenssissa tuli myös voimakkaasti ilmi Negevin kehittäminen ja sen tärkeys tulevina vuosina. Israelin puolustusvoimat (IDF) on rakentamassa merkittävää koulutusja harjoituskeskusta Ir Habanimia, noin 30 kilometriä Be’er Shevasta etelään, joka tulee aikanaan toimimaan 10.000 ihmisen työ- ja asuinpaikkana. KKL on mukana rakentamassa keskuksen virkistysaluetta sotilaiden vieraileville perheille. Saimme olla mukana tämän projektin perustamistilaisuudessa. Tukikohdan siirtäminen Negeviin on myös siinä mielessä merkittävä asia aluekehityksen kannalta, että tukikohdan valmistuessa se vapauttaa merkittäviä maa-alueita KeskiIsraelista asuinrakentamisen käyttöön ja tuo kaivattuja työpaikkoja Negeviin. Samanaikaisesti KKL on suunnittelemassa ja rakentamassa uusia asuinalueita Negeviin, joiden on tarkoitus valmistua lähivuosina. Konferenssin aikana matkustimme Tel Avivsta Be’er Shevaan aina Negevin Mizpe Ramoniin sekä Karmelvuorille Haifaan ja Jerusalemiin. Tutustuimme Karmelin metsäalueisiin, jotka kokivat merkittäviä tuhoja joulukuun 2010 suuressa metsäpalossa. Osallistuimme ”Päivä metsänhoitajana -ohjelmaan” (Forester for a Day), jossa raivasimme nuorta kasvustoa ja risukkoa puuston kasvun edistämiseksi. Iloksemme saimme myös todeta, että kasvusto ja muukin luonto oli menneiden kuukausien aikana elpynyt hyvää vauhtia. Konferenssin viimeisenä iltana osallistuimme illallisille, jonka pääpuhujana oli Israelin YK-suurlähettiläs Ron Prosor. Puheessaan hän toi K KL:n viiden päivän mittainen markkinointikonferenssi (World Marketing Conference 2012) järjestettiin 18–23.3.2012 Israelissa, johon osallistuivat KKL:n Suomen edustajina puheenjohtaja Ethel Salutskij ja hallituksen jäsen Samuel Willner. Konferenssiin osallistui 120 henkeä 27 valtiosta eri puolilta maailmaa. Tilaisuuden anti oli erittäin monipuolinen kattaen ajankohtaisia aiheita KKL:n projekteista ja ekologisesta sionismista. Konferenssi oli myös erittäin hyvä läpileikkaus ja katsaus Israelin nykyiseen poliitti- 66 h a k e h i l a 2/2012 Koulutus- ja harjoituskeskuksen Ir Habanimin perustamistilaisuus. esille Israelin nykytilanteen sekä ympäröivien valtioiden poliittisen epävakauden. Hän totesikin Shimon Peresin lausuman, että Israel haluaa ”ratkaisuja ei niinkään uusia päätöslauselmia” Lähi-idän konfliktin ratkaisua haettaessa. Kokonaisuudessaan konferenssi oli erittäin hyvin järjestetty ja osoitti jälleen kerran kuinka paljon vaivaa israelilaiset kollegamme olivat nähneet vuoksemme. • Saako juutalaisuuteen kasvattaminen olla helppoa? Hanna Kantor-Schneider P äiväkoti Gan Jeladim järjesti maaliskuun lopussa vanhempainillan, jonka teemana oli vähemmistöidentiteetti ja sen vahvistaminen. Tilaisuuden alusti sosiaalipsykologian professori Karmela Liebkind Helsingin yliopistosta. Tilaisuuteen oli kutsuttu kaikki seurakunnassa 2004–2012 syntyneiden lasten vanhemmat sekä hallintoneuvoston jäsenet. Professori Liebkind kertoi siitä, mitä etninen identiteetti merkitsee vähemmistöille, mistä eri tekijöistä identiteetti muodostuu ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Alustuksesta minulle jäi päällimmäisenä mieleen muutama lasten kasvattamiseen liittyvä seikka. Ensinnäkin se, miten sosiaalinen identiteetti muodostuu monen eri ryhmäjäsenyyden summana tai leikkauspisteenä. Ihminen voi kuulua ja samaistua moneen eri ryhmään, eikä niiden tarvitse välttämättä sulkea toisiaan pois. Miten ihminen kokee oman identiteettinsä vaikuttaa siihen, miten hän arvottaa näitä identiteettinsä osa-alueita. Yksilö pyrkii säilyttämään arvostamiaan identiteetin palasia, mutta haluaa päästä eroon niistä, joita hän ei arvosta. Minulle Hanna Kantor-Schneider on päiväkoti Gan Jeladimin puheenjohtaja. tämä argumentti herättää ajatuksia, jotka liittyvät seurakuntamme sekaavioliittoihin. Seurakunnassamme ymmärrettävistä syistä usein painotetaan, kuinka tärkeää on juutalaisen identiteetin korostaminen, vahvistaminen ja siihen panostaminen, jotta tämän vähemmistön etninen identiteetti säilyisi ja kehittyisi. Tämä on luonnollista kamppailua maallistuneessa yhteiskunnassamme, jossa uskonnon merkitys ei enää ole niin itsestään selvä ja jossa meitä juutalaisia on hyvin vähän. Juutalaisen seurakunnan tulee tehdä kaikkensa, jotta sen jäsenille muodostuisi riittävän vahva ja myönteinen juutalainen identiteetti. Mielestäni olisi kuitenkin aiheellista pysähtyä miettimään, miten voimme seurakunnassa ottaa huomioon myös sen toisen osapuolen, eli esimerkiksi ei-juutalaisen isän tai äidin tuoman palasen lapsen identiteettiin ja arvomaailmaan. Nämä eri palaset kun eivät sulje toisiaan pois niin kauan, kun vanhemmat ovat yhtä mieltä siitä, miten lasta kasvatetaan ja mitkä asiat ovat kasvatuksessa tärkeitä. Voisimme osaltamme edesauttaa myös seka-avioliitoissa elävien perheiden kasvatustyötä juutalaisen identiteetin vahvistamiseksi. Jos ei-juutalainen puoliso kokisi, että myös hänen ajatuksiaan ja arvojaan kunnioitetaan ja arvostetaan seurakunnan sisällä, vanhempien yhteinen valinta kasvattaa lapsi juutalaisuuteen olisi helpompaa ja luonnollisempaa. Toki juutalaisuuteen kasvattamisen ensisijainen vastuu on juuri juutalaisella vanhemmalla, mutta ei-juutalaiselta vanhemmalta vaaditaan muutakin kuin pelkkää suostumusta – hänen tulisi myös omalta osaltaan tukea tätä kasvatustavoitetta. Tämä onnistuisi puolestaan huomattavasti paremmin, jos hän kokisi itsensä vähemmän ulkopuoliseksi ja enemmän tervetulleeksi tähän tärkeään kasvatustyöhön. Toinen asia, jota professori Liebkind alustuksessaan käsitteli, oli miksi etninen identiteetti on niin pysyvä ja emotionaalisesti tärkeä. Identiteetin tekee ”etniseksi” kuvitelma yhteisestä alkuperästä ja siinä se eroaa kaikista muista sosiaalisista identiteeteistä. Tärkeäksi tämän etnisen identiteetin tekee tunne siitä, että koemme olevamme osa jotakin ”suurempaa” – yksi osa sukupolvien pitkässä ketjussa. Tärkeys nousee myös siitä, että etninen identiteetti syntyy hyvin varhain kasvatuksen ja syntymässä annetun ryhmäjäsenyyden myötä; näin se muodostuu osaksi persoonallisuuttamme. Etninen ryhmä luo myös ns. moraalisen yhteisön, johon on helppo tukeutua. Alustuksesta juuri tämä ns. heimoajatus sytytti jossakin mieleni syövereissä lampun. Olen nimittäin miettinyt, mistä johtuu, että tyttäreni tuntuu olevan kuin kala vedessä täällä seurakunnan seinien sisällä. Miten tämä yhteisö eroaa siitä ruotsinkielisestä yhteisöstä, johon edellisen päiväkodin myötä löyhästi kuuluimme? Juuri tämä etnisen identiteetin ajatus jollain tapaa selittää tätä ilmiötä – täällä kaikki muut muistuttavat enemmän häntä itseään ja hänen perhettään. Professori Liebkindin mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän alustuksen jälkeen käytiin erittäin hedelmällinen yleisökeskustelu, jonka ilmapiiri oli mielestäni ilahduttavan avoin ja rehellinen. Pohdimme muun h ak e h il a 67 muassa ympärileikkaukseen liittyviä asioita. Ympärileikkaus pakottaa vanhemmat tekemään poikien kohdalla todella varhain ratkaisuja lapsen tulevasta etnisestä identiteetistä, kun taas tyttöjen kohdalla asiaa voidaan pohtia aika monta vuotta pidempään. Ympärileikkaus tuntuu olevan tänä päivänä myös ympäröivässä yhteiskunnassa hyvin arka aihe. Toimenpiteen tarpeellisuutta ja oikeudenmukaisuutta pohtivat myös monet seurakuntaamme tulevat tuoreet tai jo ratkaisun tehneet vanhemmat. Ehkä olisi tarpeen keskustella, voidaanko seurakunnassamme suhtautua väljemmin asiaan, ja missä määrin meillä on ylipäätänsä mahdollista pitää kiinni nykyisistä traditioista tässä muuttuvassa maailmassa. Ainakin olisi syytä pohtia, millä tavoin kaikki juutalaisiksi itsensä tuntevat lapset, nuoret ja aikuiset voisivat tulla osallisiksi seurakuntamme yhteisöllisyydestä ja siten vahvistaa omaa juutalaista identiteettiään. Erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä puheenaihe oli myös seurakuntamme päiväkodin ja koulun merkitys juutalaisen identiteetin vahvistamisessa. Pohdittiin, miten paljon helpompaa on kasvattaa lapsi juutalaiseksi, kun hän saa juutalaista kasvatusta myös päiväkodissa. Muutama läsnäolija totesikin päiväkodin ja koulun olevan elinehto juutalaisuuden säilymiselle silloin kun omat taidot, tiedot ja juutalainen identiteetti eivät tunnu riittävän. Mielestäni tästä on turha potea omantunnontuskia, jos kerran seurakunta tarjoaa laadukasta juutalaista kasvatusta päiväkodin ja koulun muodossa. Elämme niin maallistuneessa yhteiskunnassa, että kaikki tuki ja apu etnisen identiteetin vahvistamiselle on tervetullutta. Sitä tosiasiaa ei voida myöskään sivuuttaa, että ryhmän vaikutus identiteetin vahvistumiselle on valtava, tämä tuli mielestäni selkeästi esille myös Karmela Liebkindin esityksessä. Lapsen on paljon helpompi ymmärtää ja hyväksyä 68 h a k e h i l a 2/2012 uskontoon, kulttuuriin ja tapoihin liittyviä perinteitä, kun hän kokee myös muiden samassa ryhmässä olevien ikätovereiden pohdiskelevan ja kokevan samoja asioita. Varsinkin myöhemmin teini-ikäisenä, kun vanhempien auktoriteetti tuntuu monesta tylsältä ja vastenmieliseltä, on vertaisryhmän tuki korostetun tärkeä. Itse muistan monesti nuorempana pohtineeni kysymystä kuka olen ja mihin kuulun ja mietin sitä silloin tällöin vieläkin. Yleensä näissä sisäisissä keskusteluissani peilinä toimii nimenomaan oma vertaisryhmä, ei niinkään omat vanhemmat. Juutalainen koulu luo otolliset ja turvalliset puitteet, joiden sisällä lapsen on vaivattomampaa luovia ja muokata omaa juutalaista identiteettiään. Mielestäni myös vanhempana on helpompi löytää vertaistukea juutalaiseen identiteettiin liittyvien kasvatuskysymysten pohdintaan muista saman sukupolven vanhemmista, jotka käyvät läpi samoja asioita. Näin ollen päiväkoti ja koulu tarjoavat myös vanhemmille mahdollisuuden verkostoitua muiden juutalaisten lasten vanhempien kanssa. Paljon keskusteltiin myös siitä, miten näiden identiteettiin liittyvien valintakysymysten kanssa painiskelevat ne perheet, joissa vain toinen vanhempi on juutalainen. Keskustelussa korostettiin, miten tärkeää on, että seurakuntamme katto on tässä asiassa tarpeeksi korkealla, jotta myös ei-juutalaiset puolisot kokisivat olevansa tervetulleita. Oli ilo kuulla myös myönteisiä kokemuksia. Monet ei-juutalaiset vanhemmat ovat kokeneet päiväkodin ilmapiirin erittäin sallivaksi ja myönteiseksi. Päiväkodissa on panostettu siihen, että jokainen lapsi kokee olevansa ”yhtä juutalainen” huolimatta siitä, ovatko molemmat vanhemmat juutalaisia vai eivät. Näistä asioista keskustellaan lasten kanssa säännöllisesti. Tämä on mielestäni yksi vaalimisen ja panostuksen arvoinen asia, jolla seurakunta voi tulevaisuudessakin turvata olemassaolonsa. Jos suljemme ovet ei-juutalaisilta puolisoilta suhtautumalla torjuvasti ja vähättelevästi heidän mielipiteisiinsä ja kokemuksiinsa, voimme olla varmoja siitä, että muutaman vuosikymmen kuluttua päiväkodin ja koulun seinät kaikuvat tyhjyyttään. Seurakuntamme täytyy pysyä avoimena yhteisönä, johon on tervetullut koko se laaja kirjo ihmisiä, josta seurakuntamme jäsenistö nykypäivänä koostuu. Kaiken kaikkiaan illan alustus ja siitä virinnyt keskustelu olivat erittäin onnistuneita. Ne herättivät selvästi paljon ajatuksia ja tunteita. Seurakuntamme tarvitsee avointa, käytännönläheistä ja rakentavaa keskustelua juutalaisuuden peruskysymyksistä. Lasten kasvattaminen juutalaisiksi on vanhemmille yksi haaste muiden vanhemmuuden haasteiden ja ilojen joukossa. Juutalaisen päiväkodin tarjoamaa tukea tähän työhön voidaan verrata siihen, miten kasvatusoppaiden tai neuvolan neuvoja sisäistetään osaksi omaa kasvatusnäkemystä: Jokainen valitsee neuvoista itselleen ja omalle perheelleen sopivat suuntaviivat. Uskontoon tai kulttuuriin kasvattamisen ei tarvitse olla yksinomaan perheen ja vanhempien vastuulla, kun pätevää ja laadukasta apua on tarjolla seurakunnassamme. Samalla tuo apu vahvistaa koko perheen juutalaisuutta. • Juutalaisessa koulussa tapahtuu Kansallismuseossa K oulun 3.- ja 4.-luokka vieraili maaliskuussa 2012 Kansallismuseossa kuuntelemassa ja katselemassa ”Miten ennen elettiin” -opastusta. Kuva: Joel Rännäri, 4lk. Aluksi menimme suureen aulaan, jossa oppaamme kertoi Kalevalasta tarinoita. Katselimme samalla komeita niihin liittyviä kattomaalauksia. Sitten museossa oli savupirtti. Menimme sinne sisään ja kuulimme, että siinä oli asunut kymmenen ihmistä! Heillä oli omat puulusikat ja niillä he söivät samasta rautapadasta ruokaa. Talvella siihen huoneeseen otettiin vielä yksi hevonenkin sisälle ja kanoja. Joskus ehkä lampaita ja sikojakin. Valoa saatiin, kun puupala (päre) paloi telineessä pöydällä. Lasten tehtävänä oli vahtia sitä. Savupiippua ei ollut. Kun uunissa paloi puut, pirttiin tuli savua. Katossa oli luukku (räppänä), joka avattiin, että savu meni suurimmaksi osaksi ulos. Seinät (hirret) olivat mustuneet savusta. Sitten menimme katsomaan haarniskaa, joka voi painaa 40 kiloa. Takapuolen kohdalla ei ollut suojaa. Opas kysyi meiltä miksiköhän. Ajattelimme, että pystyy paremmin kävelemään. Opas kertoi kuitenkin, että haarniska kuului ratsumiehelle, joten takamuksen kohdalla ei suojaa tarvinnut. Kävimme myös katsomassa isoa juhlasalia, joka oli tosi vanha. Se oli vähän niin kuin vastakohta savupirtille. Pöydällä oli hieno liina ja astiasto. Seinustalla oli kaakeliuuni. Savupirttiläisillä ei aikoinaan ollut varaa ostaa edes yhtä kynttilää, ehkä jotkut ostivat kynttilän vuodessa. Täällä salissa oli hienot pitkät kynttilät ruokapöydässä. Eräässä lääkekaapissa näimme myös nipun oravannahkoja, jotka olivat entisajan rahoja. Niillä tehtiin vaihtokauppaa. Sitten siellä oli puusukset. Toinen oli pitkä suksi ja toinen lyhyt. Isompi suksi pysyi ladulla ja pienemmällä otettiin vauhtia. Näimme lopuksi komean valtaistuimen, joka oli kuulunut 1800luvulla keisarille. Siinä oli paljon oikeata kultaa. Valtaistuimen kuva on tässä ohessa. • 3 lk : Michael Bäcklund, Noah Ehnqvist, Saul Heikkinen, Gefen Maneashe, Eliel Pistokoski ja Hannah Sinkkonen. Mursuja moottorissa ja muuta mukavaa – kuudesluokkalaisten kokemuksia Tukholman opintomatkalta T ulimme koululle kello neljä, ja sieltä lähdimme yhdessä ratikalla Viking Line -terminaaliin. Salla odotti meitä jo laivan terminaalissa. Hän jakoi laivaliput ja suuntasimme laivaan. Kävelimme lasiputkea pitkin, ja ennen kun astuimme laivaan, meistä otettiin ryhmäkuva. Astuttuamme alukseen ja lähdimme innokkaina etsimään hyttejämme. Sitten kuulimme, että hyttimme olivatkin C-luokkaa eli veden alla olevat hytit. Meitä alkoi pelottaa... (paitsi poikia). Menimme hissillä laivan alimpaan hyttikerrokseen, jopa eläinten ja autojen alle. Siis käytännössä olimme veden alla. Jakaannuimme neljään hyttiin: Tytöt1 (Ella, Eve,Judit,Nelah), Tytöt2 (Jarden,Sarai,Sharon,Rebecca), Pojat Aaron, David, Joav, Tom). Matkalle mukaan lähteneet opettajamme Salla ja Tiina olivat yhdessä huoneessa. Buffetissa oli pahaa sushia, todella hyviä ranskalaisia (kähvelsimme lastenpöydästä), monta erilaista lihaa, kalaa, patonkia, limonaatia, mehua ja jälkiruokia, joita aina satuimme ottamaan liian paljon. Söimme melko rauhallisesti ja keskustelimme sivistyneesti siitä kuinka mahdollista mursujen juuttuminen laivan perämoottoriin on, kun yhtäkkiä pöytämme luo hyppäsi Viking Linen maskotti Ville Viikinki, eli siis se vähän isompi kokoinen kissa, jolla on seilorihattu päässä. Totta kai joka ikisen tytön oli pakko lähteä halaamaan sitä giganttikokoista kissaa, kun pojat jatkoivat syömistä rauhallisesti tavalliseen tapaansa. Tämä erittäin jännittävä mursukeskustelumme sai myöhemmin lisää yllättäviä käänteitä kun laiva alkoi täristä oudosti ja puolet luokan tytöistä alkoi voida pahoin. Nyt alettiin epäillä olisiko moottoriin eksynyt myös pari japanilaista turistia ja hysteria sen kuin kasvoi ja kasvoi. Rakas luokanvalvojamme Salla ja hepreanopettajamme Tiina yrittivät kärsivällisesti rauhoitella meitä, mutta aivan turhaan. Ruuan jälkeen muutamat lähtivät tietokilpailuun. Pojat pelasivat konsolipelejä ja tytöt pelasivat hytissä Alias-lautapeliä. Kello 21 menimme yhdessä laivan esittelyshowhun. Olimme siellä ja katsoimme esityksiä mm. wannabe Michael Jackson (taiteilijanimeltään Miss J). Kymmeneltä meidän täytyi mennä omiin hytteihin ja valmistautua nukkumaan. Pelasimme salaa korttia ja nauroimme, mutta sekin loppui lyhyeen, kun Salla ja Tiina kuulivat kiljumista ja rääkymistä meidän huoneestamme. Prr, soi Nelahin smurffiherätyskello. Puimme ja lähdimme aamubuffettiin. Siellä oli paljon kaikkea mukavaa ruokaa, muun muassa lettuja, leipää, kasviksia, kalkkunaa, h ak e h il a 69 lihapullia ja muuta hyvää. Lihat eivät olleet kosher, mutta kaikki söivät niin kuin halusivat. Toiset söivät koshersäännön mukaan ja toiset eivät, jokainen tavallaan! Lähdimme hyteille, vaihdoimme lämpimimpiä vaatteita päälle ja suuntasimme maihin. Kävelimme läheiselle bussipysäkille ja lähdimme kohti Tukholman Stora synagogaa (suom. iso synagoga). Bussin penkit olivat todella mukavat. Leikimme tarinaleikkiä ja kohta olimmekin jo perillä. Kun saavuimme synagogaan, emme tienneet miten päästä sisään, sillä portit olivat lukossa. Vähän ajan päästä näimme Stefanin näköisen miehen joka olikin yksi synagogan vartijoista. Hän kertoi meille että oli juuri puhunut Stefanin kanssa. Se oli hassua. Mukava oppaamme kertoi meille Ruotsin juutalaisesta historiasta. Hän näytti meille myös kirjaston ja kokoustilat. Kokoustiloissa oli paljon tauluja Ruotsin juutalaisvaikuttajista. Tilassa vietetään mm. bar -ja bat mitzvoja. Pienen odottelun jälkeen pääsimme synagogaan. Synagogaan menimme ulkokautta. Kun kävelimme synagogaan, opas näytti meille ulkona olevia tauluja, jossa oli tuhansia nimiä. Tauluissa oli ruotsalaisten uhrien nimiä, jotka olivat 70 h a k e h i l a 2/2012 menehtyneet kamalissa keskitysleireissä. Myös heidän, jotka selvisivät elossa keskitysleireiltä Ruotsiin, mutta eivät olleet tarpeeksi hyvässä kunnossa jatkaakseen elämistä. Etsimme nopeasti itsellemme mahdollisimman hienot kivet ja jätimme ne muistoseinän edessä olevalle kapealle ulokkeelle, niin kuin monet muutkin synagogassa kävijät olivat tehneet meitä ennen. Synagoga oli iso, isompi ainakin kuin meidän synagogamme. Se oli liberaali. Se oli koristeltu kauniisti ja ylhäällä olevat urut olivat kuin kirsikka kakun päällä. Oppaamme kertoi meille tarinoita ja valaisi meitä hieman synagogan historiasta. Erikoista oli se että siellä käytettiin mikrofonia myös lauantaina ja juhlapyhinä. Vierailun jälkeen lähdimme etsimään Kungsgatankatua, sillä seuraavaksi tämän raskauttavan historiallisen synagogatuokion jälkeen meidän oli aivan pakko saada jotakin pöperöä, jotta pysyisimme hengissä seuraavaan kohteeseemme Judiska Museettiin asti. Pojat ja Sarai lähtivät Burger Kingiin, Eve, Nelah ja hepreanopettajamme Tiina lähtivät McDonaldsiin. Loput jäivät Subwayhin. Kaikki söivät vatsansa kylläisiksi, ja sen jälkeen jatkoimme matkaamme torille, jossa kaikki saivat shoppailla tunnin. Sarai osti jättimäisen tikkarin, joka oli hänen päätäkin isompi. Ryhmä, jossa olivat Eve, Jarden, Nelah, Rebecca ja Sharon, suuntasi suoraan vaateliike ZARA:an. Siellä sovitimme erilaisia vaatteita. Moni olisi halunnut ostaa jotain, mutta ikävä kyllä 30 e budjettimme ei olisi riittänyt kaikkiin niihin ihanuuksiin. Tai itse asiassa Eve osti yhden paidan. Onneksi se oli alennuksessa! Tosin kassalla kielimuuri ja kruunun kolikot tulivat vastaan mutta, tilanteesta selvittiin pienten väärinkäsitysten kautta voittoon. Judiska Museettiin menimme bussilla. Ruotsin bussitkin ovat hienompia kuin Suomen. Kävelimme vähän matkaa ja pääsimme perille. Ensin emme meinanneet löytää sisäänkäyntiä, mutta Salla soitti henkilökunnalle ja asia selvisi. Astuimme museoon sisään ja mukava ja paljon hymyilevä oppaamme toivotti meidät tervetulleeksi. Ripustimme takit naulaan ja astuimme sisään huoneeseen jossa oli paljon esineitä juutalaisiin juhlapyhiin liittyen. Yhdessä vitriinikaapissa oli paljon vanhoja lehtiartikkeleita. Opas kertoi meille Ruotsin juutalaisesta historiasta, muun muassa siitä, kuinka juutalaiset eivät saaneet ennen vanhaan asua Ruotsissa, ellei käänny kristityksi. Ensimmäinen juutalainen, joka sai asua Ruotsissa oli Aron Isak. Satamaan menimme metrolla. Junat näyttivät aika paljon avaruussukkuloilta. Sisältä ne olivat myös hienoja. Saavuimme metroasemalle, josta otimme bussin satamaan. Bussimatka kesti saman verran, kuin metromatka. Terminaalissa vedimme korttimme jostain ihmeellisestä laitteesta ja menimme portaat ylös ja olimme siinä kerroksessa, josta laivaan mentiin sisään. Sharonin kortissa oli jotain pientä häikkää, joten me muut odotimme ylhäällä, kun Salla meni hoitamaan asian. Pian Sharonille annettiin uusi kortti ja pääsimme takaisin laivaan. Ja kysehän oli niistä korteista, joita tarvitsee päästäkseen laivaan ja jotta pääsee syömään. Menimme hissillä hyttikerrokseemme. Ruuan jälkeen emme todellakaan jääneet pyörittelemään peukaloitamme, ainakaan omaan viihtymiseemme liittyen. Lauloimme Robinin Frontside Ollieta kuin viimeistä päivää, pidimme pienimuotoisen muotiesityksen käytävällä, hengailimme jatkuvasti toistemme hyteissä, pelasimme aliasta, kreppasimme Aaronin ja Joavin hiukset, mutta Davidille emme saaneet tehtyä mitään ja Tomin hiukset suoristettiin. Kreppaus ja hiusten manipulointi ei toki päättynyt siihen. Lopputulos oli kahdentoista pienen röllin seurue, jonka seikkailu jatkui seuraavaksi laivan pelihuoneeseen. Siellä pelasimme vähänaikaa järeästi lukolla ja rautaketjulla varusteltua Wii:tä. Osa luokasta pelasi (odotti etusivun latautumista) tietokoneilla, mutta lopulta noin kahden neliömetrin kokoinen pelihuone ei enää jaksanut tarjota meille paljoakaan tekemistä. Lähdimme yhdessä kohti Sky café & club -ravintolaa. Sinne menimme, koska siellä sai laulaa karaokea. Ikävä kyllä aikamme loppui emmekä ehtineet laulaa karaokea. Palasimme hytteihimme myöhässä ja Salla piti meille puhuttelun kuinka he olivat huolissaan että meille olisi sattunut jotain. Pyysimme anteeksi ja menimme huoneisiimme. Siellä peseydyimme ja laitoimme yöpuvut päälle. Aamiainen oli herkullinen. Oli lettuja, leipää, hedelmiä, jogurttia ja muuta herkullista. Juomaksi oli ihan kaikkia tuoremehuja. Kaikki olivat hieman haikealla fiiliksellä, sillä matkamme oli melkein lopussa. Aamiaiselta lähdimme suoraan pakkaamaan viimeiset juttumme. Olimme jo odottamassa kylmässä pakkasessa ratikkaa, kun yhtäkkiä Eve huusi, että onko passit muistettu ottaa laivan kassakaapista. No ei muistettu, joten Salla joutui lähtemään hakemaan niitä. Ratikasta jäimme pois Lasipalatsin kohdalla ja kävelimme siitä Kampin läpi koulullemme. Ihmiset katsoivat hieman ihmeissään, kun lauma lapsia käveli matkalaukkuineen Kampin kauppakeskuksessa kouluajalla. Hetken päästä olimme perillä. Matka oli virallisesti ohi. • Kuudennen luokan oppilaat Sharon Benizri, Joav David, Judit Ginzboorg, Aaron Haarti, Ella Kaspi, Tom Rapp, David Rozenberg, Sarai Rämö, Rebecca Sinkkonen, Eve Skurnik, Nelah Stil-ler ja Jarden Wallenstein kirjoittivat ryhmissä matkakertomuksen, joista luokanvalvoja Salla Suokko kokosi tämän tekstin. Menestystä matikkakilpailuissa H elsingin Yliopiston järjestämässä matematiikkakilpailussa 7. luokkalaisille koulustamme kaksi oppilasta, Kim Amir ja Itamar Ezer, sijoittuivat 600 osallistujan joukosta 50 parhaan joukkoon. Itamar oli peräti jaetulla 18. sijalla. Myös Elinor Sarliker menestyi hyvin. Hänen sijoituksensa oli 161. Onnittelut lupaaville matematiikan taitureillemme! • Menestystä pelastustaitokampanjassa J uutalaisen koulun 8. luokkalaiset ovat osallistuneet valtakunnalliseen pelastustaitokampanjaan hyvin tuloksin. Nou Hätä! on yläluokkien pelastustaitokampanja 8. luokkalaisille. Siihen kuuluu muutama tunti turvallisuusopetusta, käytännön harjoituksia sekä pelastuslaitoksen pitämä oppitunti. Monen onnettomuuden voi itse estää, jos osaa toimia hätätilanteessa oikein. Joukkueet ovat koetelleet taitojaan todentuntuisissa tehtävissä. Kampanjaan ilmoittautui 340 koulua eri puolilta Suomea. Juutalaisen koulun kolmen hengen joukkue Saara Weintraub, Serena Borseti ja Joonatan Shaya pääsivät Helsingin alkukarsinnoista jatkoon neljän muun Helsingin koulun kanssa. Uudenmaan aluekarsinnat pidetään 17.4. Tuusulassa ja sieltä on mahdollisuus edetä vielä Kuopioon loppukilpailuun, joka pidetään toukokuussa. Kampanjan järjestävät Suomen Pelastusalan Keskusjärjestö SPEK, sisäasiainministeriö, Opetushallitus, Suomen Palopäällystöliitto, Pelastusopisto, Turvatekniikan keskus, pelastuslaitokset, pelastusalan liitot ja aluehallintovirastot. Kampanjan rahoittaa Palosuojelurahasto, ja yhteistyökumppanina toimii vakuutusyhtiö Tapiola. • Tiina Tulento-Itzkovitz NAISTEN NÄKÖKULMA Hakehila aloitti viime numerossa Angel Suni-Harrilan ja Ita Wolffin aloitteesta Naisten näkökulma –osion, jossa on kertomuksia, haastatteluja ja ajankohtaista asiaa naisen näkökulmasta. Angelin ja Itan ehdottamia aihepiirejä ovat esimerkiksi: ”tarinoita seurakuntalaisistamme (naisista) ja heidän elämäntyylistään ja kuinka se kietoutuu juutalaisuuteen, juutalainen/israelilainen taide ja kulttuuri, äitien ja lasten välisistä asioista, juutalaisesta kodista ym.” Angel ja Ita toivottavat kaikki aihepiiristä kiinnostuneet tervetulleiksi kirjoittamaan palstalle. Angeliin voi olla suoraan yhteydessä, puh.nro 040 731 73 06 tai [email protected]. Dr. Mom Ita Wolf We are proud to introduce you to our new column, “Dr. Mom.” We will be addressing contemporary matters relating specifically to our family life. We welcome all our reader’s questions and comments, and look forward to sharing our thoughts and experiences together! Dear Dr. Mom, My 3-year-old daughter used to be a really easy eater. She ate pretty much whatever she was served. Recently, however, she decided that she does not want to eat what all of h ak e h il a 71 us are eating. She became extremely picky, and meal times became more of a struggle than a nice family time. Any ideas? Thanks! -Nutritious Dear Nutritious, You are not alone! Many moms and dads have a hard time getting their kids to eat wholesome and nutritious foods. Getting your kids to adapt to a healthier diet won’t be one of the easier tasks you will be undertaking in child rearing but it is definitely one of the most important responsibilities facing every parent. Our children’s nutrition has great impact on their current and future health. Extensive research has shown that one of the strongest factors which influences our children’s eating habits is eating dinner as a family, at least a few times a week. I have a rule with my children, that they have to taste everything at least once. Sometimes children may have to try something several times before they’ll accept it as part of their diet. If, after they tried everything, they still don’t like any of the nutritious choices, offer them something quick, easy and reasonably nutricious like a bowl of oatmeal or a sandwich. Don’t offer to make them a completely different meal, or just get them their favorite chicken nuggets and macaroni. The goal is to get them to eat and enjoy the food you have prepared. Be cheerful and firm with your children and adopt an attitude of “this is the way it’s going to be”. They may give you a hard time the first few tries but they will adapt to it once they see how strongly you feel about it. I`ve also noticed that taking your child grocery shopping with you sometimes helps. I let mine choose a few vegetables she wants to try. Suddenly, they taste much better when it`s their own pick. You can maybe try narrowing down the options at the shop. For instance, show your 72 h a k e h i l a 2/2012 child a broccoli, brussel sprouts and green beans and let him/her pick one to have with dinner. It also teaches them how different veggies look pre prepared! For older children, what I have seen work, is to take the time to think of a menu together, where they can choose their choice of food twice a week and then the rest is up to mom or dad. It does wonders. Good luck! And be sure that with early training, your children will grow to make healthy choices in their eating habits. • Dear Dr. Mom, Do you have any tips of what sort of activities I can do with my preschool aged children after day care? Most of the day I am apart from them and wish to have some fun together that does not include taking out all the toys or making a very big mess? -Energetic - they already eat their salad even before dinner begins!). Drawing with kids is fun! A great investment is to buy a few coloring books, and spend some time coloring together. You can even have your younger kids on your lap. It doesn`t take a lot of space, and is not as messy and time consuming as playdough and finger-painting might be. Plus, you don`t need to use your imagination to come up with themes of what to draw. My all-time favorite, is reading books together.. Kids learn so much by reading or just going through books, looking at the photos trying to find different objects. You can use reading time to teach your younger ones the names of basic objects, while teaching your older ones about character’s feelings, cause and effects, etc. If you want to make reading-time extra special, you can build a little nest or a tent and cuddle up inside for special hugging and reading time. • Dear Energetic, After a full day of work, (and a full day at kindergarten for that matter) most of us are quite exhausting. I commend you for taking the almost non existing energy that remains and trying to make the most of it. Firstly, keep in mind that with children it’s the quality over quantity. It’s not about how much time you spend with them, rather how you spend the time. The time spent with you chatting on your ride back from Gan, or the play time in the bath, are worth more than all the games you can buy. In our home, life often revolves around the kitchen. You could have your kids with you in the kitchen while/ if you prepare dinner. If they are too little to help, they might still be happy to participate just by keeping you company. I usually give them carrot sticks or a cucumber to keep the worst hunger at bay, while simultaneously keeping them entertained. ( And perk number three Hey Doc! I am a bit overwhelmed: Our family has a tradition of spending Shabbat dinners together. It is the highlight of the week and we all look forward to it by each contributing our own delicacy to make it even more special. I have come to realize that our children and those of the rest of the family’s tend to quarrel at some point along the meal. I am not ready to stop this tradition since I find it so important. Any ideas of how to ”pre-program” my child before these dinners? -The Shabbat Queen Dear Queen, Yes, those late Seders, the nightly Chanukah parties, the Rosh Hashanah meals and family Shabbat dinners are some of our most memorable moments. Instilling our families with values and morals starts when the children are young. I am sure that with lots of patience you will come to actually enjoying your mother-in-laws delicious meals, and stop being the referee between your child and his/ her fellow cousins. Tip number one: Before heading out, see if your child can take a nap. You can explain the reason for it in a very enthusiastic tone (and even fill him/her in on the special dessert you will be bringing). Feed your child before going. Aside for being tired, being hungry and having to hold off while the adults mingle can cause the child to be more likely to quarrel. When it`s very late and children are tired they are not at their best behavior. Maybe it`s a smart idea to take your child to a quiet room and have a calming one on one time in which you explain why they should try to calm down instead of repeatedly disciplining him/her in front of others. You have more of a chance to be heard, and a little time-out is great for them as well. Do remember, though, that if you are keeping your child up long after his/her usual bedtime, it`s unreasonable to expect perfect manners. Being that there are children around, try to take the time to include them in the dinner conversation. Give them their moment, so they feel like they are part of the family and can enjoy it as well. Lastly, remember that these family times are going to be one of your child’s most treasured moments. Shabbat Shalom! • Elämää & unelmia Aina silloin tällöin joku päättää tehdä täyskäännöksen elämässään ja alkaa toteuttaa unelmiaan. Keitä nämä ihmiset ovat? Lue haastattelu ja näe seurakuntamme jäsenet uusin silmin. Saara Jahkola. Kuva: Liron Erel Joogaa, mietiskelyä ja oivalluksia Angel Suni-Harrila T oisinaan elämässä tulee eteen se hetki, joka määrittää tulevaisuutemme uudestaan. Se on hetki, joka muuttaa kaiken. Joskus tämä muutos tapahtuu valinnan kautta, joskus taas elämän sanelemana. Se, minkä piti olla, lakkaa olemasta. Ja se, mitä ei osannut kuvitellakaan, alkaa. Elämän kiertokulkua. Vai pitikö kaiken mennä sittenkin juuri näin? Saanko esitellä Saaran: naisen, jonka elämän suunta muuttui yhdessä hetkessä. Olen sopinut haastattelun Saaran kanssa nopealla aikataululla. Odotan häntä koneeni ääressä Skype-haastattelua varten, kun kello on jo reilusti yli sovitun ajan. En voi muuta kuin kirjoittaa hänelle Facebookissa viestin. Minulla ei ole hänen Israelin-numeroaan. Kun kello on puoli kaksitoista illalla, hän vihdoin kirjautuu tililleen. Olen vasta hetki sitten tajunnut, että kelloja on juuri siirretty Suomessa, muttei Israelissa. Vaikka muuten elämme samalla aikavyöhykkeellä, nyt hänen ”kymmenen maissa” on minun yksitoista. On jännittävää kuulla hänen äänensä. Edellisestä kerrasta on ainakin kymmenen vuotta. Tuntuu kuin siitä olisi ikuisuus. Muistan hänet tyttönä, joka soitti viulua ja jolla oli otsatukka ja vaalea iho kuin Lumikilla. Kävimme juutalaisen koulun, mutta päästyämme yhdeksänneltä luokalta emme pitäneet enää yhteyttä. Puhuessamme on selvää, ettei hän ole se tyttö enää. Tänä päivänä hän on täydellistä hepreaa puhuva, Jerusalemin yliopistosta valmistunut biologian ja ympäristötieteen kandidaatti. Ja hullunkurista kyllä, hän on myös jooganopettaja. Muistelen, että hänestä piti tulla lääkäri. Mutta moni asia on muuttunut. Viuluakin hän soittaa enää harvoin. Saara Josefiina Jahkola on hänen koko nimensä. Hän syntyi kuusihenkisen perheen kolmantena lapsena ja aloitti viulunsoiton hyvin nuorena. Hän myös esiintyi paljon. Viulunsoitto koki loppunsa viulistille tyypillisen jännetupentulehduksen seurauksena. Se on jänteen rasitustila, joka voi johtaa pysyvään vaurioon. Myös elämäntilanne muuttui, ja viulunsoittaminen jäi enää harvoin käytetyksi taidoksi. ”Soitin viulua viimeksi joogaretriih ak e h il a 73 tillä kymmenen vuoden tauon jälkeen. Se oli hauskaa”, hän kertoo. Mietin, miksi hän ylipäätään muutti Israeliin. Selviää, että lukion jälkeen tulevaisuus oli vielä täysin avoin. Kun hänelle avautui mahdollisuus matkustaa Israeliin, hän ei epäröinyt. ”Tuli olo, etten jaksa olla Suomessa. Lähdin opiskelemaan hepreaa vuodeksi.” Vuosi venyi pidemmäksi ajaksi ja Saara huomasi viihtyvänsä uudessa ympäristössä. Lopulta hän luopui ajatuksesta palata Suomeen opiskelemaan lääketiedettä. ”Ajattelin, että Israelissa oli kivempaa, joten jäin.” Hän aloitti myös yliopisto-opinnot. Elämä oli jokseenkin huoletonta. Suurimmat paineet syntyivät opinnoista, mutta muutoin päivät kuluivat ystävien kanssa, ja osa-aikainen työ tarjoilijana toi leivän pöytään. Levottomuudet, jotka Israelia ravistelivat tuolloin, tuntuivat tapahtuvan jossain muualla ja jollekin muulle. Kuolema oli jokapäiväistä, mutta elämä jatkui. Sen oli jatkuttava. Israelissa elettiin palestiinalaisten toisen intifadan aikaa ja itsemurhaiskut olivat yleisiä. Tämä oli ennen Länsirannan turva-aitaa. Vuonna 2003, samaan aikaan, kun lopullinen palestiinalaisten ja Israelin välinen rauhaan tähtäävä Tiekarttasuunnitelma julkaistiin, itsemurhapommittaja pyrki sisään suosittuun Mike’s Place nimiseen ravintolaan Tel Avivissa. Iskussa kuoli kolme henkeä ja haavoittui 46. Ravintolan terassilla ollut tarjoilija paiskautui maahan räjähdyksen voimasta, ja toinen tarjoilija oli juuri mennyt sisään. Iskun voimasta maahan paiskautunut tarjoilija kuoli. Toinen tarjoilija jäi henkiin. Saara jäi henkiin. Hetken olemme hiljaa. ”Siinä kävi niin, että meillä oli terassilla enää muutama pöytä jäljellä. Olin juuri käynyt minun pöydissäni ja palannut sisään. Dominiquella oli vielä kaksi pöytää jäljellä. Hän meni katsomaan omia pöytiään, ja silloin räjähti. ” Dominique. Toinen tarjoilija. ”Kuulin sisältä pamauksen ja näin oranssia valoa ja savua. Meni hetki ennen kuin tajusin, mitä oli tapahtunut. Aikaa on tosi vaikea arvioida. Kaikki tuntui ikuisuudelta. Niin paljon tapahtui.” Tässä me olemme, Skype-haastattelussa, ja olemme kaikki nämä vuodet eläneet täysin erilaisissa todellisuuksissa. Kysyn, kuka sen teki, vaikka mitä väliä sillä on. ”Hän oli pakistanilaissyntyinen lontoolainen. Hän tuli Gazan kautta italialaisreportterin kyydissä.” Jatkamme politiikasta. Saara ei enää seuraa uutisia kovin paljon. Ne ovat ”sitä samaa”. Kaikki vain tappavat toisiaan. Mitä siinä on seuraamista. Tosin nykyajan tiedotusvälineitä ei voi olla kokonaan huomaamatta. ”Tilanne on edelleen tosi monimutkainen täällä. Syytä on molemmissa puolissa.” Ymmärrän, että myös sisäinen Joogaa Tampereen Pyhäjärven rannalla. 74 h a k e h i l a 2/2012 politiikka verottaa osansa. ”Porukka on kypsä tähän tilanteeseen. Täällä on paljon ihmisiä, jotka haluavat vain elää normaalia elämää: käydä töissä, opiskella, kasvattaa lapsia, nauttia elämästä ilman pommi- tai rakettiuhkaa, ja olla vain rauhassa.” Hän ei kuulosta vihaiselta. Pikemminkin ihmiseltä, joka kertoo kotimaansa tilasta. Hän on israelilaistunut. Keskustelumme syvenee uudelle tasolle, kun hän kertoo miten pommi-isku muutti kaiken muunkin kuin vain hänen poliittisen näkökulmansa. Hän löysi joogan, joka vei häntä eteenpäin päivä ja hetki kerrallaan. Vaikka seuraavat vuodet kuluivat sumussa haparoiden, jooga pysyi rinnalla kuin luotettu ystävä. Jooganopettajaksikin hän valmistui, vaikka kaikki muu tuntui turhalta. Syvä masennus vei Saaran lopulta murrosten äärelle. Koko elämänkatsomus muuttui. ”Varmaan sama juttu tapahtuu, jos on pahassa auto-onnettomuudessa. On pakko aloittaa alusta. Mikään ei ole selvää. Sitä kysyy itseltään, haluaako oikeasti elää näin vai toisin. Välillä tuntuu kuin suurin osa ihmisistä eläisi automaattivaihteella. Okei, käyn lukion loppuun, koska niin pitää tehdä. Sitten naimisiin ja lapsia, koska niin kuuluu tehdä. Sitten ura ja sitten sitä ja tätä ja tuota. Tavallaan siis muiden ihmisten ja yhteiskunnan odotusten mukaan. Ei kuunnella omaa itseä.” Skypen kamera ei toimi. En näe Saaraa, mutta hänen äänensä kertoo tietämyksestä, joka voi syntyä vain suurten murrosten ja muutosten kautta. Hänen äänensä on kirkas ja hän puhuu sujuvaa suomea, vaikka hän varoittelikin etukäteen, että hänen suomen kielensä on ruostunut. Vaihdamme välillä heprean kieleen. Joogatermistö on kuulemma helpompaa hepreaksi. ”Israelissa on paljon jooganopettajia. Tällä hetkellä koetan kehittää opetustani ja rakentaa nimeä täällä. Jooga- harjoittelu itsessään on tietenkin loputonta. Se ei ole treeniä, vaan elämäntapa. Mahdollisuus oppia koko ajan jotain uutta. Se on myös kohtaamista itseni kanssa.” Pohdimme elämän syvintä tarkoitusta ja oman itsen löytämistä. ”Ihmiset etsivät sitä jotenkin ulkoapäin. Kun saan duunin, sitten olen onnellinen. Tai kun löydän sen ihanan miehen, niin sitten olen onnellinen. Se pitäisi löytää sisältäpäin. Sitten kun löydetään se kiva työpaikka, niin huomataan, ettei ollakaan onnellisia. Ei pysähdytä hetkeksikään kuuntelemaan omaa itseä.” Tiedustelen, miten hän on oppinut kuulemaan itseään. ”Meditaatio on minulle ehkä ainoa oikea… tai se on ainoa oikea tapa kohdata itsensä ilman häiriötekijöitä. Vaikka kaikki ei ole aina selvää meditoinnin aikana, niin sen jälkeen näen selvemmin. Se on kuin aivojen ja ajatusten siivoamista. Turhat asiat karisevat melkein itsestään pois. ” Valaistumista ei siis tarvitse tavoitella. ”Tässä ollaan tavallisia ihmisiä. Ei elämästä tule täydellistä, mutta sitä voi elää eri tavalla ja elämästä tulee mielekkäämpää. Meditaatio palauttaa takaisin todellisuuteen, että mitä sinä haluat tehdä – ei mitä muut haluavat sinun tekevän.” Saara kuulostaa onnelliselta. Onko hän sitä? ”Olen onnellisempi kuin mitä olen ikinä ollut. Tietenkin on huonoja päiviä, mutta joogan ja meditaation vuoksi on vaikeampaa jäädä niihin kiinni. Aina sitä voi syyttää muita siitä, millaista elämä on. `En opiskellut, koska et antanut. En mennyt töihin, koska et halunnut.` Ja missä itse olin? Ihan kuin itsellä ei olisi mitään päätösvaltaa.” Kello lähenee yhtä. Haluan tietää, kuinka hänen tunneilleen pääsee. ”Facebookissa. Vaikka ei olisi tiliä, sivua voi käydä katsomassa.” Selvä. Sivun nimi on YogaFeet. Se löytyy hepreaksi ja englanniksi. Kysytään nyt vielä, ikävöikö hän Suomea. ”Joka paikassa on hyvät ja huonot puolet, riippuu miten niitä vertaa. Suomessa käyn aina kesäisin. Syön paljon mansikoita ja herneitä. Tietenkin ikävöin perhettä, kavereita ja Suomen luontoa! Ja joogaa voisin tietenkin aina opettaa Suomessakin, jos päättäisin palata.” Ehkä näin vielä käy. Kuka tietää. Mitä siis Saaran elämässä tapahtuu seuraavaksi? Pesah on pian. Saarakin viettää pyhiä, ja hänet on kutsuttu kylään. Pesah on hänelle uudistumisen aikaa. ”Täällä kaikki pyytää aina johonkin, on hirveästi ihmisiä ja ruokaa ja on aina tervetullut kaikkialle.” Kun kysyn, onko juutalaisuus hänelle tärkeää, hän vastaa kuin aito jooganopettaja: ”Juutalaisuus on tärkeää, mutta ihmisyys on tärkeämpää. Jos menee tarpeeksi syvälle, niin kaikki puhuvat samasta asiasta, eri näkökulmasta vain. Koen olevani juutalainen, mutta se ei riipu siitä, mitä teen pyhinä, paastoanko ja rukoilenko. Olen sitä silti.” • Olisitko sinä seuraava haastateltava? Tiedätkö jonkun, josta voisi tehdä seuraavan haastattelun? Ehdota uutta haastateltavaa sähköpostissa angel_suni@ hotmail.com) Seniorikerho juhli 90-vuotista kirjastoa Jutta Leffkowitsch T iistaina 13. maaliskuuta Seniorikerho juhli 90-vuotiasta kirjastoamme seurakunnan kerhohuoneistossa. Paikkailla oli kaiken kaikkiaan noin 40 henkilöä, eli seniorikerho oli saanut vahvistuksia kirjaston avustajista, yhteistyökumppaneista ja käyttäjistä. Paikalla oli myös arvostettu ja kovin pidetty pitkäaikainen kirjastonhoitaja Issi Kantor, joka illan aikana kertoi kirjastomuistojaan. Daniel Katz. Illan vieras tri Simo Muir aloitti kertomalla kirjaston synnystä ja alkuvaiheista, jonka jälkeen Daniel Katz keskusteli kanssamme kirjoistaan ja niiden hahmoista. Lopuksi hän luki omalla jäljittämättömällä tavallaan tarinan hirvestä, luonnosta ja juutalaisesta. Tarina on kirjasta Berberileijonan rakkaus ja muita tarinoita, joka on Daniel Katzin 13. proosateos. Tästä teoksesta arvostelija Janna Kantola HS:ssa osuvasti totesi näin: ”Samaa sympaattista huumoria, villiä mielikuvitusta, absurdin tajua – ja sen myötä syvällistä elämännäkemystä sanon minä – Katz on viljellyt esikoisromaanistaan Kun isoisä Suomeen hiihti (1969) lähtien. Finlandia-palkinto ei vielä ole langennut hänen osakseen, vaikka Laituri matkalla mereen (2001) ehdokkaana olikin. Yrmyt hei, vakavuus on yliarvostettua.” Simo Muir totesi että kirjaston suunnittelu alkoi 90 vuotta sitten, mutta varsinainen toiminta alkoi vuotta myöhemmin, eli 1923. Tämähän tarkoittaa, että varsinaista 90-vuotisjuhlaa voidaan viettää vuoden päästä! Näinhän me teemme! • Seuraava Seniorikerho pidetään tiistaina 17.4. klo 18. Aiheena on musiikki! h ak e h il a 75 Vas.: Noa David, Sharon Efrat, Victor Rubanovitsch, Dor Graydi , Edi Takolander, Rivka Dondysh, Frida Mitzner, Lia Goresh, Melis Yasat ja Keren Zylberman. Bnei Akiva Jeurovision 5772 Pariisissa! Hannah Yasat K iitos ihanille lapsillenne hyvästä matkaseurasta Pariisiin! Iloisina ja ylpeinä seurasimme Kerenin kanssa nuortemme esimerkillistä käyttäytymistä ja kanssakäymistä koko viikonlopun ajan. Bnei Akivan Shabat Irgun sekä Jeurovision olivat hienot tapahtumat, jossa nuoremme tapasivat ja tutustuivat juutalaisiin nuoriin Hollannista, Belgiasta, Itävallasta ja 76 h a k e h i l a 2/2012 Ranskasta. Viikonloppuun mahtui äänekkäitä ja iloisia ruokailuita, ohjattua keskustelua pienryhmissä sekä vapaa-ajan viettoa. Lauantai huipentui iltamyöhään bussiajelulla Pariisiin ihailemaan Eiffel-tornia täydessä valaistuksessa sekä lyhyellä kävelyllä Louvren taidemuseon ympäristössä. Sunnuntain kohokohta oli tietenkin Jeurovisionlaulukilpailu, jossa porukkamme esiintyi upeasti teknisistä ongelmista huolimatta. Voitto meni tänä vuonna Ranskan ryhmälle Marseillesta. Onneksemme saimme viettää pari ylimääräistä päivää kävellen Pariisin katuja. Metroverkosto tuli hyvinkin tutuksi, ja ehdimme näkemään kauppojen lisäksi muun muassa Riemukaaren ja vanhan juu- talaisen kaupunginosan Marais’in. Epäilemättä paljon jäi vielä kokematta ja näkemättä. Henkilökohtainen kiitos Keren ja Eli, mahtavasta kokemuksesta ja kurkistuksesta Bnei Akivan toimintaan. Kiitos heille myös innokkaasta toiminnasta lastemme iloksi. Kiitos tietenkin myös Bnei Akivajärjestölle ja seurakunnallemme tukiessaan nuortemme toimintaa ja osallistumisia tapahtumiin. Hello all, I would like to thank your kids for their great company on our trip to Paris! Keren and I were proud and happy to follow how well our youth behaved and interacted throughout the whole weekend. Both the Bnei Akiva Shabat Irgun and the Jeurovision were great events, where our kids got to meet and make friends with other Jewish youth from Holland, Belgium, Austria and France. The weekend was full of loud and happy meals together, organized discussions in small groups and freetime. Saturday evening drew to a close with a bus ride to Paris to admire the Eiffel Tower in all its glory and with a short walk around and about the Louvre. Sunday’s highlight was of course the Jeurovision song contest. Our group perfomed fabulously despite some technical difficulties. The winner this year was the group from Marseille, France. We were lucky enough to get to spend a few extra days wandering the streets of Paris. We are now well acquainted with the Paris metro system ;) and along with all the shops, we saw the Arc de Triomphe and walked around the old Jewish district of Marais. Undoubtedly a lot remained yet to be seen. I would personally like to thank Keren and Eli for a wonderful experience and a peek into Bnei Akiva activity. A big thanks to them also for their enthusiastic work with our kids. A thank you also of course to Bnei Akiva and our community for supporting our kids’ activities and participation in events. • Hannah Dave Benskyn muistolle nimettiin luokkahuone Hakehila H elsingin Juutalaisen Yhteiskoulun 1. ja 2. luokat nimettiin Dave Benskyn muistolle. Asiasta kertova laatta paljastettiin luokkahuoneiden ovien viereiselle seinälle 20.1.2012. Läsnä olivat Dave Benskyn omaiset, jotka tekivät luokkahuoneen nimeämiseen oikeuttavan lahjoituksen seurakuntakeskuksen peruskorjausta varten. • Vas.: Hemo, Leo-Dan, Marina, Kenneth ja Ruth Bensky. h ak e h il a 77 Kiitosilmoitukset Lämmin kiitos teille kaikille, jotka kunnioititte rakkaamme Vivi Friedmanin muistoa. Aron ja Pirkko Friedman Tack till alla er som ihågkommit oss i vår stora sorg och hedrat minnet av vår älskade mamma Rosa Rung. Marion, Ilana och Marina med familjer Sydänlämpöinen kiitos teille kaikille, niin sukulaisille, ystäville kuin yhdistyksille, jotka muistitte minua merkkipäivänäni. Ett hjärtligt tack till er alla såväl släkt, vänner som föreningar som kommit ihåg mig på min bemärkelsedag. Hodie Figur Sydämellinen kiitos yhdistyksille ja ystäville merkkipäiväni muistamisesta. Hjärtligt tack till släkt och vänner som kommit ihåg mig på bemärkelsedagen. Nena Kafka Ystävät – Chaverim! Hellä halaus kaikille ja kiitos, ja eräille suukko! Seela Lämmin kiitos kaikille, jotka muistitte minua merkkipäivänäni. Rita Jaarte
© Copyright 2024