1. No category

Tällä palstalla valaistaan lyhyesti kirkkovuoden
jumalanpalvelustekstejä saarnaajien, raamattutuntien pitäjien,
raamattupiirien, sanankuulijoiden ja kaikkien Raamatun lukijoiden
avuksi.
Sanan selitystä
Kristityn vapaus
Mark. 2:18-22
18. sunnuntai helluntaista 18.9.
Meillä on edessämme induktiivinen eli yksityisestä yleiseen etenevä Jeesuksen opetus. Puhe paastosta on useimmalle nykyihmiselle uskonnollisessa merkityksessä niin vieras, että sen
käsittelyn jättäisi mielellään vähemmälle. Mieluummin saarnaisi scopuksesta eli tässä tekstissä
muodon ja sisällön jännitteisestä suhteesta sekä
kristityn vapaudesta, joka ei ole sidottu säännöksiin. Sovelluksia kehittäisi sitten lähemmäksi tätä päivää tullen.
Tekstiuskollinen saarnaaja paneutuu kuitenkin evankeliumikohdan lähtökohtatilanteeseen.
Paasto on nimittäin tietyllä tavalla itsestään selvyys, niin Johannes Kastajalle, fariseuksille kuin
lopulta itse Jeesuksellekin: ”…sinä päivänä he
– Jeesuksen oppilaatkin - paastoavat!” Paasto on
perin yleisuskonnollinen tapa, jota harjoitetaan
niin vanhoissa, perinteisissä uskonnoissa kuin
uusissa new age –peräisissä liikehdinnöissä. Siitä on sopivasti toteutettuna selvästi terveydellistä etua, se antaa henkisesti puhdistavan ja virkistävän kokemuksen. Vaikkemme itseämme ehkä
saa asiassa liikkeelle, ei ole syytä kieltää asian
positiivisia puolia.
Paasto, kuten moni muu vastaava asia, muuttuu ihmismielessä kuitenkin yleensä uskonnolliseksi suoritukseksi. Fariseuksilla oli paastoon
omat säädöksensä, eikä Johannes Kastajan ohjeetkaan ilmeisesti olleet paljossa niistä poikkeavat. Muslimeilla on paastopäivänsä ja –kuukautensa, joita maallistuneempikin Allahin palvoja pyrkii oikein viettämään. Onnistuneesta
suorituksesta tuleva mielihyvä, joka usein on
kaiketi irtautunut terveydellisestä pohjasta, on
paastoajan palkka. Se mitä tapahtuu muiden silmiltä salassa, on sitten toinen asia. Samoin se,
mitä vaikutuksia on yöllisellä syöpöttelyllä tai
äkillisellä herkuttelulla pidättymisen jälkeen.
perusta 4/2005 242
Kristillisestä paastosta on kirjoitettu tutkielmia ja kirjoja. Sekä Vanha testamentti että Jeesus antavat hyvin käytännöllisiä ohjeita. Niiden
ydin on siinä, ettei paasto ole hengellisiä ansioita tuottava teko, vaan itsekieltäymys, joka helpottaa keskittymistä pysähtymiseen ja rukoukseen. Paastolla on myös lähimmäisyyteen ja yhteiskunnalliseen vanhurskauteen liittyvät ulottuvuutensa: ”Toisenlaista paastoa minä odotan:
että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen
hihnat ja vapautat sorretut…” (Jes. 58:6).
Mitä Jeesus tarkoittaa sillä, että sulhasen
poissa ollessa häävieraat paastoavat? Tällaisen kysymyksen ainakin tarkkaava tekstiluvun
kuuntelija varmaan kysyy. Asiaan voi yrittää
antaa vastauksia Raamatun kokonaissanoman
pohjalta. Seurakuntahan on raamatullisessa kuvakielessä sekä morsian että vaimo. Sen osana
on Jeesuksen sanojen mukaan paljolti itsensä
kieltämisen, ristin kantamisen tie – kummeksutuksi ja vihatuksikin tuleminen. Seurakunnan
yksi tuntomerkki on isien mukaan pyhä risti.
Mm. näihin näköaloihin voi liittää tekstimme
puheen paastosta.
Varsinainen sovellusten kultakaivos on kuvakielipari uusi kangas – vanha viitta ja uusi viini
– vanhat leilit. Itse lähtökohta ei ole kovin tuttu;
harva on tehnyt räätälinhommia tai valmistanut
viiniä nahkaleileihin. Kuvan tarkoite on kuitenkin varsin ymmärrettävä. Uuden ja vanhan törmäystä tapahtuu kaiken aikaa. Mutta mitä on se
vanha ja uusi, mitä Jeesus tarkoittaa? Mikä ja
kuka repii ja mitä? Onko kysymys herätysliike
– kirkko –akselista vai mistä?
Saarnaajan on hyvä tässäkin lähteä kärsivällisesti pohtimaan Jeesuksen ja fariseusten jännitteistä suhdetta lakin ja siihen tehtyihin lisämääreisiin. Vuorisaarna kaikkineen on sopivaa taustamateriaalia. Kristityn vapaus ei ole vapautta
olla noudattamatta lakia; päinvastoin: vain täydellisyys kelpaa! Tämän tunnustaminen ja toteuttaminen johtaa sitten lain toisen käytön pariin ja sitä myöten evankeliumin äärelle. Evan-
Sanan selitystä
keliumi, uusi viini, ei sovi suoritususkonnollisuuteen vaan vie siltä pohjan. Kulman takana
on kuitenkin kaiken aikaa väijymässä vanha järjestys, vanha kangas ja leili. Mitä kaikkea tämä
on konkreettisen kuulijakunnan elämässä ja tilanteessa, siihen saarnaaja antaa avaimia. Mutta toisaalta: laki ja evankeliumi oikein saarnattuna omalla painollaankin hakee liittymäkohdat
ja sovellukset.
Reijo Huuskonen
Rakkauden
kaksoiskäsky
Mark. 12:28-34
19. sunnuntai helluntaista 25.9.
Tänä sunnuntaina on tilaisuus paukuttaa
”täyslaidallinen” käskyistä. Kymmenen käskyä
tosin ei ole hyvässä huudossa kirkkomme piirissä. Mieluusti heilutetaan lippuna Lutherin lausumaa, jonka mukaan jokainen voi laatia rakkauden nimissä omat kymmenet käskynsä. Ajatusmalli on osa kehitystä, jossa Raamatun arvovaltaa murennetaan suorastaan missiona. Raamattu
on sen mukaan uskon – vaikka tässäkin on jo
teilaajansa! – vaan ei kristityn elämän ylin ohje.
Mm. homoseksuaalien parisuhteiden kirkollista
siunaamista ajavan yhteysliikkeen ja vastaavien
hankkeiden piirissä kuulee tätä kumua.
Kymmenellä käskyllä on samaan aikaan selvästi kuitenkin tilausta. Piispa Huovisen uusi
kirkollinen katekismus säilytti Lutherin perinteiset Ison ja Vähän katekismuksen osaset, vahvana runkona kymmenen käskyn selitykset. Perussanoman kustantama Mailis Janatuisen kirja Kymmenen käskyä – siunaus vai taakka? on
saanut kiitollisia lukijoita, vaikka teos ei lukijaa
eikä tekijää säästä. Saarnaaja saa tämän pyhän
tekstien pohdintaan tarpeellista apua ja virikettä Lutherilta, Janatuiselta tai prof. Timo Veijolan
dekalogin selityksistä.
Markuksen tekstikohta, samoin kuin synoptikkojen rinnakkaiskatkelmat, alleviivaa kymmenen käskyn tiivistelmää, rakkauden kaksoiskäskyksi kutsuttua.
On hyvä lukea asiayhteydet, joihin evankeliumikirjoittajat tekstin keskustelun sijoittavat.
Luukkaalta kuulemme, että samainen lainopettaja, josta Markus piirtää suhteellisen myönteisen kuvan, saa vastattavakseen laupiaaseen sa-
marialaiseen liittyvän käytännöllisen kysymyksen (Luuk 10:29-37). Matteuksella tilanne liittyy Jeesuksen saddukeusten ja fariseusten kanssa käymiin lukuisiin väittelyihin (Mattt. 22:3440).
Mikä käsky on kaikkein tärkein? Tämä kysymys voi olla saarnankin otsikkona. Samantapaista kysyvät tämän päivän ihmiset kaiken postmodernin suhteellistamisenkin keskellä. Mikä
antaa elämässä turvan ja tukipisteen, mihin ja
kehen luotan. Tämän päivän Helsingin Sanomissa oli kirjoitus, jonka mukaan koti ja perhe, läheissuhteet ovat palaamassa keskukseen ihmisten arvomaailmassa. Tämä puhuu Jumalan luomisjärjestyksien ja kymmenen käskyn puolesta.
On vain jotenkin palautettava tähän yhteyteen
ensimmäisen käskyn perustava merkitys, koska
siitä juontuvat muut, myös rinnalle asettuva lähimmäisrakkauden vaatimus. Lutherin sanoin:
”Huolehtikoon siis jokainen omalta osaltaan, että tämä käsky pidetään kaikkein suurimpana ja
korkeimpana eikä leikin asiana… Missä nimittäin on pää kohdallaan, siellä on myös pakostakin koko elämä kohdallaan ja päinvastoin.” (Ison
katekismuksen selitys, 1. käsky)
Lähimmäisrakkauteen ja välittämiseen kehottamista ovat saarnat, lehdet ja kirjat pullollaan.
Mutta mistä voima toteutukseen? Kirkkokäsikirjan pyhän johdantoteksti sanoo sen lyhyesti:
Jumalan rakkaus synnyttää meissä rakkautta. Eli
ensimmäistä käskyä, uskon ja rakkauden seurannaissuhdetta ja esimerkkejä olisi hyvä osata kuvata. Ja sen jälkeen päähuomion voisi panna lain
toisen taulun ensimmäiseen käskyyn eli vanhempien ja esivallan kunnioittamiseen. Sen toteuttamisesta tai sen laiminlyömisestä ja rikkomisesta
juontuvat monet muut asiat.
Jeesuksen kanssa keskustelua käynyt lainopettaja ei ollut kaukana Jumalan valtakunnasta.
Ja kuitenkin hän kaiketi oli vielä sen ulkopuolella. Lähellä, mutta kohtaamatta – siinä lopputuloksen kannalta pahin mahdollinen kohtalo!
Jeesus rakasti rikasta nuorukaista, ja hän havaitsi
lainopettajan viisaaksi. Myötämieleisyys ja vilpitön etsintä ovat hyviä asioita, mutta miten saattaa kuulija sille kohdalle, jossa ei olla enää toinen
jalka sillä, toinen tällä puolella? Olisiko edelleen
niin, että laki hirmuisuudessaan, evankeliumi suloisuudessaan tekee työnsä?
Reijo Huuskonen
perusta 4/2005 243
Jumalan
sanansaattajat
Matt. 18: 1-6 (7-9) 10
Mikkelinpäivä 2.10.
Suhde Jeesukseen uskoviin lapsiin ja kysymys suur(emm)uudesta taivaassa avautuvat
luontevasti saarnan lähtökohdiksi.
1. Suhde lapsiin. Jakeissa 5-6 on kysymys
kolmisuhteesta lapsi – Jeesus – kristitty. Jeesus
on molemmissa jakeissa keskeinen. Lapsen ottaminen vastaan Jeesuksen nimessä sisältää ensinnäkin lapsen iäisyysarvon sekä täyden ihmisarvon ja ihmisyyden tunnustamisen. Lapsi on sovitettu ja lunastettu Jeesuksen ristinkuolemassa.
Kristittyinä tunnustamme lapsen myös lapseksi eikä vain tulevaksi aikuiseksi. Tunnustamme
myös, että lapsi on enemmän kuin mekanistinen
konemainen ohjelmoitavissa oleva kone, jolla
ei olisi persoonallista liikkumavapautta. Tunnustamme, että lapsi tarvitsee edellytyksetöntä
rakkautta läheisiltään kuten myös opetuksen oikeasta ja väärästä sekä hyvästä ja pahasta. Lapsen jo tulee jo melko nuoresta tajuta olevansa
itse vastuussa pahoistakin teoistaan. Kaikki lapseen kohdistuva halveksunta saa ankaran tuomion, vaikkakin pehmein sanoin, (jae10).
Kristittyinä tunnustamme, että vaikka lapsi
tarvitsee selvät rajat ja perustellun kurin, häntä ei tule ”kiihottaa vihaan” (KR 38) eli häneen
ei saa soveltaa mielivaltaisia rangaistuksia eikä epäoikeudenmukaista tai ristiriitaista arvokriteeristöä. Lutherin kohtuullisuusperiaatetta
(epieikeia) tulee aina soveltaa kaikessa viisaudessa lapsiin.
Kristitty tiedostaa hengellisesti myös sen,
että lapsi on viivyttelemättä kastettava, ja että kastetulle lapselle tulee ehdottomasti pyrkiä
varmistamaan kristillinen kasvatus. Siinä kaikki Jumalan sana ja erityisesti Raamatun kertomukset, rukouksen todellisuus ja perheen hengellinen yhteys ovat mahdollisuuksien mukaan
keskeisessä asemassa.
Missään ei sanota, että kaikki lapset (eli laajemmin: ihmiset syntymänsä perusteella) olisivat pelastettuja. Heidän elämäänsä on tultavan
sanan ja evankeliumin ja niiden synnyttämän
uskon.
Pysähdy ja mieti: Jeesus samaistuu lapseen
(5) nimensä välityksellä. tämä toteutuu, kun lap-
perusta 4/2005 244
sen ”vastaan ottaja” (lue: lapsen Jeesuksen sovittamaksi ja Jeesukselle tärkeäksi mieltävä ja
lapseen kunnioittavasti suhtautuva ihminen) uskoo Jeesukseen.
”Ottaa vastaan” –verbin subjekti viittaa vanhempiin, kummeihin, perheeseen, ystäviin, toisiin lapsiin sekä, ehkä yllättävästi ja tietysti hieman toisesta näkökulmasta, esivaltaan. Vaikkei
esivalta (periaatteessa eikä välttämättä) usko,
sen tulee tunnustaa lapsesta se, mikä pätee hänen
ihmisarvostaan ja ihmisyydestään, sekä kunnioittaa vanhempien kasvatusoikeutta lapsen maailmankatsomusta ja uskoa ajatellen.
Jae 6 tuo esiin ”vastaanottamisen” vastakohdan, viettelemisen, kauheine seurauksineen. Jeesuksen puhe lapsesta (tai aikuisesta) ei ole epämääräistä kiiltokuvahymistelyä, vaan vakavaa
realistista puhetta iankaikkisesta elämästä ja
kuolemasta. Vertauskuva on puhutteleva: meren syvyydestä ei kukaan nouse myllynkivi kaulassa.
Lasten enkelit ovat todellisuutta. Viittaus on
tekstiyhteydessä selvästi Jeesukseen uskovien lasten enkeleihin. Tämän on osa käsikirjoituksista pannut näkyviinkin. Enkelillä on tässä
”yhteydenpitäjän” tai jonkinlainen palvelijan,
tarkkailijan, suojelijan ja asioita seuraavan persoonan rooli. Enkelin tehtävä ei ole sovittajan
(Jeesus) eikä yhteyden synnyttäjän ja ylläpitäjän
(Pyhän Hengen, Jeesuksen) tehtävä.
Enkelit ovat ”palvelevia henkiä”, jotka palvelevat autuudesta osallisia ihmisiä (Hepr.
1:14). Jo VT sekä lopuksi Ilmestyskirja osoittavat monin tavoin, miten juuri enkeleillä on välitön ”näköyhteys” Isään Jumalaan. Taivaallisen
Isän kasvojen näkeminen on yksi kirkas osoitus
tästä hengellisen todellisuuden osasta.
Enkelit ovat joskus ”Jumalan poikia” (Job.
1), eivät Jumalan Poikaan eli Jeesukseen verrattavia (Ps. 8; Hepr. 1) eivätkä Jeesuksen tykö
tulleeseen syntiseen ihmiseen (Jumalan lapsi,
hepr. Jumalan poika) verrattavia.
2. Opetuslasten ajatus heidän keskinäisestä
suuremmuudestaan (Lk. 9:33, 35) muuttuu Jeesuksen vastauksessa kysymykseksi siitä, kuka
on suuri taivasten valtakunnassa. Komparatiivista tulee ehdoton väitelause. Teksti osoittaa,
että jokainen taivaassa on suuri, sillä taivaassa
on vain ”yhtä lajia” eli lapseksi kääntyneitä, lasten kaltaisiksi tulleita.
Eikö taivaassa siis ole pieniä? ”Pieni” näyt-
Sanan selitystä
tää taivaasta pois suljetulta, mutta se kätkeytyy
”suureen”. Lapsihan (paidion) viittaa juuri ”pienuuteen”, kun häntä verrataan niiden (kielteiseen) ”suuruuteen”, jotka eivät ole kääntyneet
lasten kaltaisiksi! Tästä näkökulmasta taivaassa
on myös vain ”ensimmäisiä”, joka vastaavasti
kätkee sisäänsä ”viimeisenä olemisen” (Luuk.
9:35). Viimeisyys, pienuus, nöyryys täällä kääntyvät ikään kuin vastakohdikseen (ensimmäinen,
suuri, kunniasta osallinen) ihmisen kääntyessä
(Matt. 18:3) Jeesuksen puoleen.
Tämä kääntyminen liittyy siis täysin kiinteästi Jeesukseen kohdistuvaan uskoon, kuten jakeet 5-6 osoittivat. Lapsen usko on muuta(kin)
kuin lapsen olemista lapsi.
Miksi Jeesus sitten asetti lapsen esikuvaksi?
Ei synnittömyyden, ei nöyryyden, ei uuden tutkimisen, ei pienen iän, ei pienestä ja/ tai perusturvasta osoitetun kiitollisuuden (siis itsessään
paljolti suurenmoisten asioiden) vuoksi, vaan
siksi, että aikaisen on nöyrryttävä uskomaan.
Juhani Lindgren
Jeesuksen lähettiläät
Luuk.10:1-12
21. sunnuntai helluntaista 9.10.
1. Mitä valintaperusteita Jeesus käytti kutsuessaan aikaisempien lisäksi uusia opetuslapsia?
Kysymys sisältää vastauksen: he olivat opetuslapsia, Jeesukseen uskovia. Muut valintakriteerit saavat jäädä Jeesuksen tiedoksi. Sana ”suuresta elosta” viittaa korjauskypsään eloon eli niihin, jotka sanoman kuullessaan ottavat sen vastaan ja pysyvät uskossa Vapahtajaan hedelmää
kantaen (vrt. Kylväjä-vertaus, Matt. 13). Sanaa
on julistettava toki kaikille.
Jeesus luotti valitsemiinsa. He olivat tien
avaajia (vrt. Johannes Kastaja), lähettiläitä, airueita, Jeesuksen ”edustajia”, joiden tuli antaa
Vapahtajastaan hyvä, oikea ja totuudellinen kuva etukäteen. Vastuu oli suuri, samoin oli suurta
se, että lähetetty sai luottaa Lähettäjäänsä, jonka
asialla tämä oli. Tämän päivän lähetystyöntekijäkään ei ole omalla, vaan Jeesuksen asialla!
2. Ennen tehtävää (3-11) Jeesus antaa valitsemilleen työntekijöilleen rukouspyynnön uusien
työntekijöiden saamiseksi. Hämmästy! Jeesus
täytti rukouspyyntönsä samalla kun hän antoi
sen! Tämä on ihmeellinen piirre Jeesuksen toiminnassa. (Mikä piirre ei olisi?)
Uusia työntekijöitä on tullut vuosisatojen aikana lukematon määrä ja heitä tulee yhä lisää,
kaikista kansoista ja kaikista kirkoista kautta
maailman. Meidän kristittyjen on hieman vaikea arvioida työntekijävajausta tai ylitarjontaa.
Se ei olekaan meidän huolemme, sillä Herra itse lähettää työhön ne, jotka hän valitsee ja joille
hän valmistaa mahdollisuuden lähtöön.
3. Lampaina susilaumaan? Kyllä. Kristus-sanoma herättää väistämättä vastustusta. Vaikeuksien ulkoinen ilmeneminen vaihtelee kuitenkin
suuresti. Suuri osa julistajista evankelioimattomillakin alueilla saa tehdä työtä suhteellisen hyvässä rauhassa. Mutta vainorealismia ei voi hetkeksikään unohtaa.
Kuulijoilla on omat vanhat tai uudet uskontonsa ja maailmankatsomuksensa ja poliittiset
vakaumuksensa. Jeesusta julistava tulija mielletään ulkopuoliseksi rauhan rikkojaksi, turvallisuusuhkaksi, elämän perusteiden järkyttäjäksi.
Itse asiassa moni paikallinen uskonnollinen johtaja kokee kristityn lähetystyöntekijän sutena,
joka tulee jo valmiista laumaa raatelemaan. Vanhat laumat usein hajoavatkin, kun usko evankeliumiin herää. Hajosi tai ei, sanaa on julistettava.
4. Matka- ja työohjeita. Tervehtimisen vaarallisuus (4b) ei tarkoita, että ystävällinen kanssakäyminen matkalla olisi pahasta, ei toki. ”Tervehtiminen tiellä” on kuva tehtävästä pois harhautumisesta, häiriötilanteesta, distraktiosta.
Analogia löytyy mm. syistä, miksi kutsutut eivät lähteneet hääaterialle. Tanskalais-englantilainen Piet Hein käsittelee tätä aihetta tapaan
”monitouhuisuus estää tärkeän päämäärän saavuttamisen”.
Rahakukkaron ja sen huolet (4a, 7) voi myös
jättää, sillä toimeentulosta murehtiminen ei kuulu (Kristuksen) ”sotilaalle” (1 Kor. 9:7), vaikka
esim. Paavali elätti itsensä teltantekijänä. Tällainen liikkeellä oleminen edellyttää kristittyjen lähetysvastuuta sanan julistajasta. Lähetetyksi tekeytyminen toisten vaivaksi heittäytyen ja hyvien ystävyysaterioiden toivossa ei ole oikein. Jo
jälkiapostolisen ajan isät varottavat näistä.
Jumalan lapsen eli kristityn kohtaaminen lähetysmatkalla (5-6) konkretisoi sen näkymättömän uskonveljeyden, joka jo on todellisuut-
perusta 4/2005 245
ta Kristuksen maailmanlaajassa seurakuntaruumiissa. Uskonsuhde myös testataan; vastakaikua rauhan tervehdykselle ei löydy kaikkialta.
Kukaan Jeesukseen uskova ei saisi ajatella, että
tervehdyksen tietty muoto oli(si) tae Jumalan
lapseudesta.
Jae 10 jatkaa hylkäämisteemaa. Sana susista (3) on siis realismia. Lähetti ei kohtaa iloista vastaanottoa kaikilta, ei edes niiltä, joiden
kaiken todennäköisyyden mukaan tulisi kuulua
Jeesuksen laumaan. Tämä suhtautuminen maailman taholta yksinkertaisesti kuuluu kristityn
osaan.
5. Jumalan valtakunnan lähelle tuleminen
näyttää tekstissä kahtalaiselta. Jakeessa 9 valtakunnan läheisyys mainitaan sairaiden parantamisen yhteydessä, jakeessa 11 sama toteamus
liittyy tuomioon. Itse asia on sama, sen vaikutus
kahdenlainen.
6. Kooste saarna-ajatuksiin: Lähetystyö (ja
Jeesuksen lähettinä oleminen yleisemminkin)
koostuu aina ensimmäiseksi oikeasta suhteesta
Jeesukseen, Jeesuksen valinnasta ja hänen tehtäväksi annostaan, Jeesukseen kohdistuvaan luottamukseen arjen ja toimeentulon asioissa ja valtakunnan tulon julistamisesta unohtamatta tuomion sanan esillä pitämistä.
Lähetystyölle ei ole vaihtoehtoa, ja se kuuluu
kaikille Jeesukseen uskoville kristityille. Kenenkään panosta ja rakkauden vaatimia tekoja ei saa
eíkä voi torjua. Mutta vain evankeliumi Jeesuksesta tekee seurakunnan toiminnasta ei-kristittyjen kansojen keskuudessa lähetystyötä.
Juhani Lindgren
Uskon perustus
Matt. 16:1-4
Uskonpuhdistuksen
muistopäivä16.10.
”Tule Jeesuksen luo sellaisena kuin olet!”
Fariseukset ja saddukeukset tulivat, mutta eivät
ehkä kuitenkaan siten, kuin mitä tuolla kehotuksella useimmiten tarkoitetaan. He eivät olleet antaneet Jumalan Hengen tutkia itseään niin, että
he olisivat tunnustaneet oman syntisyytensä. He
eivät koetelleet itseään, vaan tulivat Jeesuksen
luo koetellakseen häntä.
perusta 4/2005 246
Jeesus antoi tunnustusta noille tulijoille siitä,
että he harjoittivat ilmeisen vilpittömästi säiden
ennustamista niin kuin monet meistäkin ovat
tehneet, taivaan merkeistä. Tutun tuntuisia Jeesuksen luettelemat merkit ovat. Joskus nuo ennustukset saattoivat osua kohdalleenkin. Niillä
oli jokin oma merkityksensä. Mutta tullessaan
tutkimaan Jeesusta, heillä oli sellaiset välineet ja
sellainen suhtautumistapa häneen, että he eivät
yksinkertaisesti saavuttaneet mitään siitä, missä aikeissa he olivat liikkeellä. Heidän asenteensa Jeesukseen oli väärä. Heiltä puuttui halu kysyä käytettävissään olevan jumalansanan valossa, kuka Jeesus oli. He eivät osannet lukea ajan
merkkejä, jotka liittyivät luvatun Messiaan tuloon. He eivät olleet valmiit uskomaan, että Jeesus oli lupauksen ja ennustusten täyttymys. Järkyttävää oli, että aitoina israelilaisina he odottivat Messiaan tuloa, mutta ratkaisevalla hetkellä
heidän silmänsä olivat sokeat.
Uudessa testamentissa korostetaan valvomisen hengellistä merkitystä Matt. 24:42, 1. Kor.
16:13, 1. Piet. 5:8. On tutkien koeteltava ajan
merkkejä ja henkiä ja odotettava alati Herran
tulemusta. Ratkaisevina hetkinä on valvottava
eikä nukuttava. Juuri tämä noilta Jeesuksen tykö tulevilta puuttui.
Pyytäessään Jeesukselta merkkiä taivaasta he
pyysivät jotain sellaista, joka olisi kouriintuntuvasti osoittanut, että nyt ollaan tekemisissä Jumalan kanssa. Jeesus kieltäytyi tästä. Johdonmukaisesti hän ei koskaan taipunut tekemään
ihmeitä, kun lähtökohtana oli epäuskoisten itsekkäät vaatimukset. Heidän olisi ensiksi pitänyt tulla vakuuttuneiksi Jeesuksen jumaluudesta voimatekojen kautta. Sitten he olisivat uskoneet hänen olevan luvattu Messias. Kiusaajakin
oli erämaassa vaatinut Jeesukselta ihmeitä, tosin
ei vakuuttuakseen hänen jumaluudestaan, vaan
saadakseen estetyksi pelastusteon, jonka Jumala teki. Olisivatko he uskoneet vai vaatineet lisää näyttöjä sen jälkeen, kun ensimmäiset vaatimukset olisivat tulleet täytetyiksi? Meillä ei
saa olla mitään syytä epäillä Jeesuksen ratkaisua
ja harkintakykyä. Raamattu erityisesti korostaa,
että monet uskoivat Jeesukseen hänen tunnustekonsa nähtyään, mutta samaan aikaan Jeesus
ei uskoutunut ihmisille, koska hän tunsi heidät
kaikki. Jeesus ei tarvinnut kenenkään todistusta
ihmisestä, sillä hän tiesi itse, mitä ihmisessä oli
(Joh. 2:23-25). Tunnustekojen vaatijat eivät olisi
Sanan selitystä
uskoneet, vaikka olisivat nähneet niitä!
Usko, joka omistaa pelastuksen lahjan, ei
rakennu ihmeitten varaan. Eikä se rakennu ihmisen oman viisauden ja ymmärryksen varaan.
Oikea tie, joka johtaa oikeaan päämäärään, on
usein ristin tie. Sillä tiellä Jumalan tulee saada
johdattaa ihmistä kuin sokeaa. ”Oikeata on ainoastaan se, mikä sinulle annetaan ja lähetetään
vastoin omaa tahtoasi, vastoin omaa valintaasi;
tätä tietä vaella. Minä, Jumala, sinua silloin kutsun, ole opetuslapseni, sillä silloin oikea hetki
on tullut; sinun Mestarisi on silloin saapunut”
(Martti Luther).
Epäusko vaatii takeita sille, mitä kannattaa
uskoa. Se laskelmoi. Jeesus sanoo merkkejä vaativista, että he ovat uskottomia. Arvoituksellisesti hän puhuu Joonaan merkistä. Matteuksella
Joonaan merkin selitys on erilainen kuin Luukkaalla, joka korostaa profeetan voimallista parannussaarnaa. Sana onkin aina ollut keskeisessä asemassa Jumalan seurakunnassa. Aikanaan
Jumala puhui profeettojensa kautta. Sitten Sana tuli lihaksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Tämä Jumalan puhe tuo täyden valon ja täyden ilmoituksen. ”Armo ja totuus on tullut Jeesuksen
Kristuksen kautta” (Joh. 1:17).
Matteuksen korostus Joonaan merkissä on, ei
vain julistetussa sanassa, vaan siinä, mitä tapahtui lihaksi tulleelle Sanalle, Jeesukselle. Jeesus
itse sanoi: ”Niin kuin Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja
kolme yötä”(Matt. 12:40). Ylösnousemus oli todistus syntien anteeksiannosta ja kuoleman voitosta. Ennakoiden Joonan kautta kerrottiin, mitä tulisi tapahtumaan Jeesukselle. Joonan näennäinen kuolema ja ihmeellinen pelastus kolmen
päivän kuluttua vertautuvat Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, jotka koskettavat
koko maailmaa. Ensiksi niin, että Jeesus sovitti
koko maailman synnit. Hän voitti kaikkia ihmisiä koskettavan kuoleman ja toi iankaikkisen elämän kadotuksen sijaan. Toiseksi Jeesus
herättää viimeisenä päivänä koko ihmiskunnan.
Käydessämme ihmiskuntana Jumalan kasvojen
eteen, Jeesuksen kieltäjätkin saavat lopullisen
todistuksen Jeesuksesta. Hän oli Jumalan lupaama Messias, joka kärsi kaikkien puolesta ja
hankki syntien anteeksiannon kaikille.
Joona julisti parannusta. Syntyi herätystä.
Hän toimi niin kuin Jeesuskin. Mielenmuutos
on välttämätön ihmisen pelastumiseksi. Jokainen syntinsä tunnustava ja Jumalan anteeksiantoon luottava saa iankaikkisen elämän. Uskoessaan syntinsä anteeksi ihminen antaa vanhan, syntisen luontonsa tulla haudatuksi niin
kuin Joona. Joonan pelastus oli Jumalan ihme
ja teko. Niin meidänkin pelastuksemme. Uskoessamme Jeesukseen meille käy niin kuin hänelle. Meidän syntimme on haudattu anteeksiannon mereen. Saamme odottaa ylösnousemuksen
aamua luottaen, että koska Jeesus elää, mekin
saamme elää.
Antti Herkkola
Antakaa toisillenne
anteeksi
Matt 18:15-22
23. sunnuntai helluntaista
23.10.
Teksti tuo esiin anteeksiantamuksen kaksi tasoa: henkilökohtaisen sekä kristittyjen keskinäisen. Nykyinen Raamatun käännös seuraa vanhimpia käsikirjoituksia, toisin kuin edellinen, ja
on siksi jättänyt pois ajatuksen ”jos joku rikkoo
sinua vastaan”. Se sanoo yleisesti: ”Jos joku tekee syntiä.” Jatkossa annettavat toimintaohjeet
antavat selkeän kuvan siitä, miten tulee menetellä. Tekstin ymmärtäminen ja selittäminen ei
itsessään sisällä mitään vaikeuksia. Vaikeudet
ovat muualla.Ensimmäinen liittyy asian teologiseen puoleen. Miten kirkkokuri - siitähän tässä
on kysymys - niveltyy siihen kokonaisuuteen,
jossa johtavana periaatteena on Jumalan edellytyksetön armo? Eikö Jumala hyväksykään ihmistä yhteyteensä ilman, että hänen elämässään
tapahtuu muutoksia, jotka ovat myös toisten ihmisten näkyvissä? Mihin on asetettava raja, kun
arvioidaan sitä, mikä menee seulan läpi meitä
itse kutakin arvioitaessa? Ajatus antanee aihetta käsitellä saarnassa forenssista ja efektiivistä
vanhurskauttamista, armoa ja armon vaikutuksia
sekä kirkossamme nykyisin vahvasti esiintyvää
antinomismia. Toinen ongelma on psykologinen. Miten ajatus oikeudesta tai suorastaan velvollisuudesta puuttua toisen ihmisen synteihin ja
varsinkin niiden vetäminen jopa julkiseksi kirkkokurikysymykseksi sopii ajatukseen jokaisen
perusta 4/2005 247
ihmisen oikeudesta koskemattomuuteen ja valtaan tehdä omaa elämäänsä koskevia ratkaisuja
itse? Millaisia viestejä olemme saaneet vaikkapa uskontojen uhrien kokemuksista? Neuvooko
Kristus meitä menettelemään juuri sillä tavalla,
jota me oikeutetusti arvostelemme, kun näemme
vastaavaa erilaisten lahkojen toiminnassa?
Että ottaisimme vakavasti sekä Jeesuksen
opetuksen avainten vallasta että ihmisen oikeuden autonomisuuteen, joudumme huolellisesti
miettimään sitä, millä tavalla toisen synteihin
voidaan puuttua. Ehkä jonkinlaisen kimmokkeen tälle antaa se, että ei katsota vain sitä, että
parannukseen taipumaton ihminen luokitellaan
pakanaksi ja publikaaniksi, vaan myös sitä, miten tällaiseen eli uskosta osattomaan ihmiseen
pitäisi suhtautua. Rakkaus, kunnioitus ja hyväksyntä luovat pohjan sille, että myös hänelle tarjottava Jumalan sana voi tehdä hänessä työn,
joka aikanaan tuo hänet takaisin Kristuksen yhteyteen.
Kolmas vaikeus on omassa itsessä olevat esteet lähteä liikkeelle. Tekstihän antaa valtuudet
jokaiselle uskovalle hoitaa avainten virkaa eli
olla toisille ihmisille sielunhoitaja, joka yhtä
hyvin nuhtelee synneistä kuin lohduttaa evankeliumilla. Pelko joutua besserwisseriksi, jollainen asettuu toisten yläpuolelle, johtaa arkuuteen ja liian passiiviseksi huolehtimaan toisten
ihmisten hengellisestä tilanteesta ja voi ehkä olla
suurempi ongelma kuin se, että olisimme liian
päällekäyviä. Voihan olla, että me uskovaiset
jakaannumme tasan kahteen ryhmään, niihin,
jotka tuomitsevat pelkästä ahdasmielisyydestä
ja omanarvontunnon pönkittämisestä käsin, ja
niihin jotka välinpitämättömyyden tai arkuuden
tähden kulkevat aina toisen ihmisen ohi. Miten
löytäisimme kultaisen keskitien?
Alussa mainittu henkilökohtainen taso näkyy
tekstin lopussa, Pietarin kysymyksessä ja Jeesuksen antamassa vastauksessa. Siinä anteeksiantamuksen pitää hallita siihen määrään, ettei
se jää riippuvaiseksi edes toisen taholta tulevasta
anteeksipyytämisestä.
Olisikohan niin, että viime talven esimerkkitapaus: ”piispakin on vain ihminen”, kertoo
siitä, että asiat kääntyvät helposti väärin päin?
Toisten ihmisten rikkomuksiin on helppo suhtautua syvällä myötämielisyydellä kunhan vain
minua itseäni vastaan ei rikota.
Arno Toivanen
perusta 4/2005 248
Kahden valtakunnan
kansalaisena
Luuk. 12: 4–7
24. sunnuntai helluntaista
30.10.
Ystäville
Kahden rintaman väliin oli jäänyt kuolettavasti haavoittunut sotilas. Hänen ystävänsä ja
taisteluparinsa pyysi päälliköltä lupaa hakea hänet. Päällikkö kielsi, koska se merkitsi varmaa
kuolemaa. Taistelija kuitenkin nouti ystävänsä
samalla haavoittuen itse kuolettavasti. ”Ei olisi
kannattanut”, totesi päällikkö. ”Kyllä se kannatti”, vastasi kuoleva sotilas, ”sillä kuulin hänen
sanovan: ”Jim, arvasin, että sinä tulisit.” Tällainen on ystävä. (Joh. 15:13-15) Näin on tehnyt Jeesus, syntisten ystäväksi sanottu. (Matt.
11:19) Raamatun lukuisien Jeesusta tarkoittavien nimien joukossa ”syntisten ystävä” on mielestäni kaunein. Meidän kielessämme sana ”Vapahtaja” on myös kaunis nimi ja tarkoittaa vain
yhtä. Pelastajiakin voi olla monenlaisia, mutta
kun sanot Vapahtaja, tiedetään ketä tarkoitat.
Vain tässä kohdassa Luukkaalla on sana ”ystävä” Jeesuksen omana puhutteluna, Matteuksella ja Markuksella ei ollenkaan, Johanneksella kylläkin. Luukas Syyrian Antiokiasta kotoisin
olevana pakanakristittynä, 40-luvun herätyksen
lapsena, oli kirjoittaessaan riippuvainen lähteistä. Muut evankelistat juutalaisina ja silminnäkijätodistajina kirjoittivat itsenäisemmin. Kiire
oli kirjoittaa, sillä seurakuntia syntyi ja apostolit
suosittuina ja kysyttyinä puhujina eivät ehtineet
kaikkialle. On ilmeistä, että kaikki evankeliumit
ovat valmiina hyvissä ajoin ennen Jerusalemin
hävitystä ehkä jo 60-luvun alussa, jolloin Luukkaan jatko-osa Apostolien teotkin jo valmistuu.
Oliko Luukkaalla käytössään jo Johanneksen
evankeliumi?
Uskon isä Aabraham sai nimen Jumalan ystävä. (Jaak. 2:23) Koska ei ole Raamatun mukaan
mahdollista olla kaikkien ystävä, parempi Jumalan ystävä kuin maailman ystävä. (Jaak. 4:4)
Älkää pelätkö – pelätkää
Pelko on ihmiselle tuttu. Pelkäämme, että tapahtuu jotakin kurjaa, menetämme ihmisten sil-
Sanan selitystä
missä kasvomme tai ettemme hallitse itseämme
ja elämäämme. Arkuus ja pelko tulevat usein
väärissä kohdissa. Mitä merkitsee se, että ”pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus
karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18)? Tarinan mukaan
rovasti merkitsi tämän kohdan onnittelusähkeeseen kummityttärelleen, koska ei itse päässyt
häihin mukaan. Onnettomuudeksi lennättimessä oli kuitenkin ykkönen jäänyt Joh. –lyhenteen
edeltä pois ja niinpä hääpari kummin tervehdyksenä etsi vihkiraamatustaan kohdan Joh. 4:18.
”Joka ihmisiä pelkää, on pelkonsa vanki.”
(Snl. 29:25) Pietari liukasteli ylipapin pihalla,
missä puolestaan Johannes liikkui Herraansa
kieltämättä. Pilatus kysyi totuutta ja totesi, että hänellä on valta, vaikkei hänellä ollut valtaa edes toimia sen mukaan, minkä omassatunnossaan tiesi oikeaksi. ”Monet hallitusmiehistäkin uskoivat Jeesukseen, mutta fariseusten
pelossa he eivät kuitenkaan tunnustaneet sitä.”
(Joh. 12:42) Eikö ole helppoa samaistua Nikodemoksen – joka kenties ihmisarkuuden vuoksi
tuli Jeesuksen luo yöllä. (Joh. 3) – tilanteeseen
hänen istuessaan liikuttavan yksimielisessä neuvoston kokouksessa tajuamassa, etteivät asiat
mene oikein. Nostaa silloin kätensä ja pyytää
puheenvuoro vain tehdäkseen edes tarkentavan
kysymyksen tietoisena siitä, että on erilainen.
(Joh. 7:50) Tarvitaan rohkeutta, vaikkei oikeastaan pelättävää olekaan. Herra lupaa seuraajilleen, että uskonyhteisön ruoskintaa ja viranomaiskohtaamisia on tulossa. (Matt. 10:17–20)
Mutta ei huolta.
”Herran pelko on elämän lähde kuoleman pelonkin välttämiseksi.” (Snl. 14:27) Sen, jonka ei
tarvitse pelätä kuolemaa, ei tarvitse pelätä mitään muutakaan. On ihmeellistä, kuinka ylösnousseen Jeesuksen kohtaaminen muutti pettyneet ja pelkäävät opetuslapset marttyyriuteen
saakka rohkeiksi tunnustajiksi. (Joh. 20:19) Silloin suuret kysymykset olivat saaneet ratkaisun
ja pienet joutivat hetken odottaa. Jos ylösnousemuksen varmuus ja uuden elämän todellisuus
valtaavat ihmisen, tämän elämän vastukset kutistuvat pieniksi hidasteiksi. Ongelmamme on
uskomme ja antaumuksemme puolinaisuus.
Ihminen kykenee pelottaviin tekoihin ja olemaan toiselle kurja. Se, joka ei pelkää Jumalaa,
ei pidä lukua ihmisistäkään. Se, joka unohtaa
Jumalan armoteot, ei ole kovin tarkka omistakaan teoistaan. Niin vaatimattomia valankäyttäjiä kuin ihmiset ovat, ei Jeesuksen mukaan kannata eikä saa pelätä. Ihmisen valta ei ylety kuoleman rajaa pitemmälle, vastuu kylläkin.
”Meidän tulee pelätä ja rakastaa Jumalaa.”
Ajallinen matka on vain alkutaival. Päättymätön iäisyys on edessä. Ei ole yhdentekevää, mihin suuntaan alkutaival sinut kuljettaa. Ethän
kulje ikuista helvettiä kohti? Kuinka tosissaan
Jeesus ottikaan helvetin!
Varpusia ja hiuskarvoja
Sama rakkauden Herra, joka on juuri puhunut
ihmisten pahuudesta, Jumalan pelkäämisestä ja
helvetin vaarasta, alkaa puhua varpusista, hiuskarvoista ja Jumalan huolenpidosta.
Yhdellä kolikolla sai kaksi varpusta, kahdella viisi, joten yksi tuli kaupan päälle, ilmaiseksi.
(Matt. 10:29) Varpusestakin on luvattu huolta
pitää, siitä ilmaisestakin. Jumala ei unohda, ei
nuku eikä ole lomalla.
Hiukset aiheuttavat paljon vaivaa ja kuluja.
Tulisi näyttää joltakin. Tukka hyvin, kaikki hyvin. Joskus henkikin voi olla hiuskarvan varassa. Näin tarkka vara ja huolenpito on Jumalalla
kaiken väristen hiusten aikana.
Keijo Rainerma
perusta 4/2005 249