KANSIKUVASSA NAUVOLAINEN TROOLARI
Kalastusalusta, jota käytetään laahusnuotan eli troolin vetoon, sanotaan troolariksi. Kalansaalis kerääntyy
laahusnuotan perään, kun nuottaa hilataan aluksen takana. Pohjaa pitkin kulkevaa nuottaa nimitetään pohjatrooliksi, ja sitä vetää tavallisimmin yksi alus. Pinta- ja välivesien troolaus on sen sijaan yleisempää kuin
pohja-troolaus.
Kuva: KAJ DAHL
KALAA JÄÄN ALTA
Talvikalastusta saaristossa
Saariston perinteisen elämäntavan pelätään olevan
kuolemanvaarassa.
Saaristolaisnuoret
muuttavat
mantereelle, ja jäljelle jäävät kajastajat ovat vanhoja.
Kesäasukkaat ja veneilijät eivät läheskään aina
ymmärrä, kuinka helposti haavoittuvia saariston luonto,
maisema ja ylipäänsä koko saaristolaisympäristö ovat.
Tämänkertainen kirjoittajamme, valokuvaaja Kaj Dahl
on pyrkinyt paitsi tallentamaan myös osaltaan
puolustamaan saariston omaleimaista elämänmuotoa.
Hänen kuvareportaasiinsa SAARISTO ELÄÄ YHÄ ja
hänen kirjaansa Länsi-Uudenmaan saaristosta sisältyy
vaatimus, että yhteiskunnan asenteen saariston hajaasutusta
kohtaan
on
nopeasti
muututtava,
Saaristolaisten Elmaa jäytävä tauti ei välttämättä ole
parantumaton.
Meren jäätyminen ei keskeytä saaristolaisten kalastusta
tai rajoita sitä pelkkään pilkkimiseen. Päinvastoin,
monet kalastajat saattavat katsoa parhaaksi kalastaa
vuotuisen kalantuotantonsa juuri talvella, koska silloin
kalan hinta on korkeampi kuin kesällä, ja kalan
säilyvyys on hyvä.
Heti kun jää peittää merenselän kalastaja työntyy
kelkkoineen tuutuille apajapaikoille. Hän hakkaa useita
avantoja, joihin laskee koukkupyydykset haukia varten.
Vaikka koukkupyynti saattaa tuntuakin pelkältä
näpertelyltä, se on tosi-asiassa talvella varsin
tuottoisaa. Hauen pyytämiseen käytetään monenlaisia
koukkuja. Yleisimpiä on alla olevassa kuvassa esitetty
isku-koukku. Syötiksi koukkuun kalastaja asettaa
kuolleen
pienen
särjen
mahdollisimman
luonnonmukaiseen uima-asentoon. Muutaman päivän
kuluttua hän sitten tekee kierroksen ja tarkastaa, ovatko
hauet antaneet pettää itseään. Mikäli hauki on käynyt
kiinni syöttiin, koukku on lauennut ja iskenyt hauen
kuonon yliosaan.
Kalastaja voi löytää koukuistaan myös mateita. Made
on niitä kaloja, joista kalastaja saa talvella par-haan
kilohinnan. Made asustaa alkutalvesta melko syylissä
vesissä, mutta nousee tammikuun lopussa ja helmikuun
alussa kutemaan 3—4 metrin syvyyteen. Kutupaikoilta
voi nostaa varsin huomattaviakin madesaaliita, ja
madehan tunnetaan ehkä parhaiten juuri mätinsä
vuoksi.
Tämä talvi on ollut todellinen jääjatkuu sivulla 31
Alia: Viritetty iskukoukku syytteineen.
Ilveilijäkala ja merivuokko. Nämä elimet elävät keskinaisessa sovussa. Merivuokon polttiaislonkerot
suojelevat Ilveilijäkalaa petoeläimiltä. Kala puolestaan saattaa tuoda merivuokolle ravintoa.
Koralli ja viherlevä
Riuttakoralleissa näkyvä hento vihreä kuvioitus
kertoo korallipolyyppien ja viherlevien välisestä
pysyvästä suhteesta. Tämä suhde alkoi kenties jo
450 miljoonaa vuotta sitten. Nykyään korallit ja
viherlevät muodostavat meren mutkikkaimman
ekosysteemin perustan. Korallit ovat eläimiä, jotka
syövät planktonia ja erottavat vedestä kalsiumia
kovan
runkokuntansa
rakennusaineeksi.
Korallit eivät ota ravintoaan yhteyttämällä, mutta
niitä esiintyy silti vain auringon valaisemissa
vesissä. Runkokunnan rakentaminen sujuu
tehokkaasti, koska koralleilla on symbioosisuhde
viherlehviin. Viherlevä yhteyttää yhdisteitä, jotka
antavat korallille ravintoa, ja samalla luovuttaa
veteen happea. Korallieläimen kuona-aineet
puolestaan sisältävät kemikaaleja, joita viherlevä
tarvitsee kasvuunsa.
Kalat huollossa
Meren »puhdistusasemilla» vuoroaan odottavat
kalat ilmaisevat palvelujensa tarpeen monenlaisin
tavoin.
Eräät
kalat
työntävät
päänsä
puhdistajaeläimen nähtäväksi. Jos niillä on jokin
erityistä huoltoa kaipaava ruumiin kohta, ne uivat
puhdistajan luo vioittunut ruumiinosa edellä.
Joskus »asiakkaat» asettuvat erikoisiin asentoihin
valittaakseen viestejä puhdistajalle. Huomiota
tavoittelevat
seppäkalat
saattavat
asettua pystyasentoon joko pää tai pyrstö
ylöspäin. Toisinaan ne kääntyvät kyljelleen tai
selälleen. Vuohikaloilla, joita yllä oleva kuva
esittää,
on
puhdistussuhde
perhokaloihin.
Vuohikalat
antavat
merkin
läpyttelemällä
rintaeviään ja ojentelemalla leuastaan riippuvia
viiksi-säikeitä. Ne voivat myös vaihtaa värinsä
hailakanvaaleasta
voimakkaan
vaaleanpunaiseksi. Näiden viestien rohkaisemana
perhokala saapuu syömään vuohikalan loiseläimiä
ja sairaita kudoksia.
Puhdistajakala ja meriahven. Kun meriahven tuntee
olevansa huollon tarpeessa, se ui puhdistusasemalle ja
odottelee pienen huulikaloihin kuuluvan puhdistajakalan
tuloa. Meriahvenen pysytellessä liikkumatta huulikala
puhdistaa tuon itseään paljon isomman kalan evät,
kidukset, jopa suun sisustan
Puhdistajaeläimet
Tunnemme nykyään pitkälti kolmatta kymmentä
kalalajia,
jotka
toimivat
toisten
kalojen
puhdistajina. Lisaksi tunnemme kuusi tällaista
katkarapulajia
ja
yhden
taskurapulajin.
Tulevaisuudessa
löydämme
varmasti
enemmänkin puhdistajaeläimiä. Niitä esiintyy sekä
trooppisissa että lauhkeissa vesissä. Kylmempien
vesien puhdistajat ovat hailakamman värisiä ja
harvalukuisempia kuin trooppisissa vesissä elävät
»ammattitoverinsa». Tropiikin puhdistaja-eläimet
ovat
myös
erikoistuneet
pidemmälle
toiminnassaan. Kun lähistöllä ei näy asiakkailta,
puhdistajat »mainostavat» itseään monimutkaisilla
tansseilla.
Katkarapu ja murenena. Huulikalan käsittelyssä
olevan
meriahvenen
tavoin
murena-ankeriaskin
pysyttelee hiljaa paikallaan, kun katkarapu poimii pieniä
loiseläimiä
sen
nahasta.
Toimenpide
on
molemminpuolisesti hyödyllinen: ankerias pääsee eroon
kiusallisista loisista, ja katkarapu saa syötävää.
Puhdistajaeläimet käyttäytyvät hyvin rohkeasti.
Huomatessaan
mahdollisen
asiakkaan
ne
asettuvat paikoilleen asemansa luo, jotta
asiakkaan ei tarvitse odottaa. Puhdistajat
suorittavat
velvollisuutensa
tarmokkaasti,
kurkottelevat syvälle asiakkaansa suuhun, jopa
kaivelevat herkkiä kiduksia.
Melkein kaikissa yhteisöissä on omat huijarinsa,
eikä niitä puutu tästäkään ryhmästä. Eräät kalat
muistuttavat sekä väritykseltään että muodoltaan
puhdistajakaloja. Nämä petkuttajat saattavat jopa
jäljitellä puhdistajakalan houkutustanssia. Kun uhri
on
saapunut,
naamiais-leikki
päättyy.
Valepuhdistajat eivät syö loisia eivätkä sairaita
kudoksia. Sen sijaan ne näykkivät ravinnokseen
tervettä kudosta, eikä uhri osaa toviin aavistaa
minkään
olevan
vinossa.
Vaarallinen kumppani
Uimapolyyppeihin kuuluva portugalinsotalaiva ei
ole yksi eläin vaan tuhannen tai jopa
huomattavasti useammankin yksilön muodostama
yhdyskunta. Yksinäinen polyyppi ei selviytyisi
hengissä. Yhdyskunnan jokainen yksilö on
erikoistunut omaan tehtäväänsä ja palvelee näin
koko yhteisöä. Jotkut vastaavat liikkumisesta,
jotkut kellunnasta, jotkut lisääntymisestä ja jotkut
ravinnonkeruusta.
Portugalinsotalaivan
lonkeroissa
on
pieniä
polttiaisrakkuloita
(nematokystoja),
joiden
erittämä
myrkky
lamauttaa saaliselaimet. Pienikokoinen täplikäs
voikala (Nomeus) viettää kuitenkin koko elämänsä
portugalinsotalaivan
vaarallisten
lonkeroitten
keskellä.
Kala
näyttää
olevan
immuuni
polttiaisrakkuloiden
myrkylle,
tai
sitten
portugalinsotalaiva jättää sen rauhaan jostakin
muusta syystä. On mahdollista, että voikala
houkuttelee
petokalat
portugalinsotalaivan
tappavien
lonkeroiden
ulottuville.
Pitävä kiinnitys
Toukka-asteella merirokot ajelehtivat meressä
muun eläinplanktonin joukossa. Muutaman viikon
kuluttua toukat asettuvat aloilleen ja omaksuvat
täysikasvuisten merirokkojen paikallaan pysyvän
elämäntavan. Useimmat vaipuvat pohjaan ja
jäävät lepäämään paaluun, kivelle tahi ravun tai
kotilon kuorelle. Eräät merirokkolajit kiinnittyvät
yksinomaan isojen valaiden nahkaan. Elleivät
nämä merirokot löydä valasta, ne kuolevat.
Valaan
löydettyään
merirokko
erittää
sementinkovaa ainetta, joka kiinnittää pienen
äyriäisen pysyvästi isoon nisäkkääseen. Valaan
iholla
merirokko
kehittyy
täysikasvuiseksi
yksilöksi,
jolla
on
suojanaan
kuudesta
kalkkilevystä
muodostuva
linnoitus.
Silloin
merirokko alkaa syödä hyvin monenlaista
ravintoa, jota valas löytää uidessaan meren
aavoilla ulapoilla. Isot, vanhat valaat ovat usein
täysin
merirokkojen
kirjavoimia.
Hain seuralaiset
Pienellä pystyraitaisella luotsikalalla on läheiset
välit haihin ja moniin muihin kookkaisiin
merieläimiin. Luotsikaloja ui usein sankoin joukoin
haiden ympärillä, joskus jopa aivan hain kidan
edessäkin.
Hai näkee huonosti, ja kauan on väitetty, että
pienet luotsikalat opastaisivat kumppaninsa
saaliin luo. Tarina on perätön. Kerran Frederik
Dumas, yksi varhaisimmista sukeltajatovereistani,
ja minä saimme kuitenkin aihetta muistella tätä
sitkeää harhaluuloa. Olimme sukeltamassa
Atlantin syvissä, turkoosinsinisissä vesissä Afrikan
rannikolla. Äkkiä syvyyksistä ilmestyi isokokoinen
harmaahai, jonka kaltaista emme olleet nähneet
koskaan ennen. Hain kintereillä ui kolme
luotsikalaa, jotka matkivat hain liikkeitä niin
tarkasti, että ne näyttivät tuon ison kalan
ruumiinosilta. Yksi vain parin sentin pituinen
luotsikala oli asettunut asemiin hain kuonon
yläpuolelle.
Emme olleet peloissamme, vaikka hai jatkuvasti
kierteli
hiljalleen
lähistöllämme.
Muut
kohtaamamme hait olivat näet menettäneet
kiinnostuksensa meihin jo muutaman minuutin
kuluttua. Minä valokuvasin parhaillaan eläinten
vanavedessä uivaa Dumasia, kun kierrokset
alkoivat pienentyä ja hai työntyi aivan lähelleni.
Dumas palasi vierelleni,
Hait ovat huolimattomia syömäreitä. Kun ne
repivät lihakimpaleita saaliistaan, mereen
lentelee paljon lihariekaleita. Pienet kalat
vilistävät nappaamaan ilmaisen aterian.
ja pieni luotsikala syöksähti suoraan häntä kohti.
Luotsikalan ei tarvinnut uida pitkää matkaa, mutta
se pääsi luoksemme niin vikkelästi, että väkisin
mieleemme tuli vanha tarina, jossa luotsikalalle
annetaan_oppaan_rooli.
Pieni kala hypähteli Dumasin koppalasin edessä
kuin valon houkuttelema hyönteinen. Lopulta hai
hyökkäsi meitä kohti, mutta torjuimme sen
hyökkäyksen painavan kameran heilautuksella.
Kun vene tuli alukseltamme noutamaan meitä, hai
palasi syvyyksiin luotsikalasaattueensa kanssa.
Itse asiassa luotsikalat asettuvat haiden ja
paholaisrauskujen eteen käyttääkseen hyväksi
paineaaltoja, joita iso kala muodostaa uidessaan.
Pienemmät kalat saavat näin ilmaista kyytiä
vedenalaisilla aalloilla aivan samoin kuin ihmiset
tai
hylkeet
aallonharjalla
ratsastaessaan.
Tällainen matkustustapa säästää luotsikalojen
energiaa, eikä niiden ole pakko ponnistella
pysyäkseen vahvojen seuralaistensa vauhdissa.
Energiaa säästyy senkin vuoksi, ettei luotsikalan
tarvitse etsiä eikä tappaa saalistaan. Hait ovat
huolimattomia syömäreitä. Kun ne repivät suuria
lihakimpaleita saaliistaan, mereen lentelee paljon
lihariekaleita.
Pieniä seuralaisia. Raidalliset luotsikalat uivat hain
vierellä, Alla ja edessä odotellen ruoanmurusten
tipahtavan
eteensä.
Hai
ei
hyödy
tästä
kumppanuudesta mitenkään, mutta luotsikala kylläkin.
Tällaista
symbioosisuhdetta
sanotaan
kommensalismiksi.
Pienet kalat vilistävät nappaamaan ilmaisen
aterian. Sikäli kun tiedämme, hait eivät puolestaan
saa mitään palveluksia luotsikaloilta.
Virtaviivaiset reamorat eli laivakalat ovat vielä
hiukan röyhkeämpiä lyöttäytyessään yksiin
isompien eläinten kanssa. Ne suorastaan
kiinnittyvät isäntänsä nahkaan isolla, soikealla
imulevyllä, joka on kehittynyt kalan selkäevästä.
Koska reamorat pystyvät hallitsemaan imulevyn
liikkeitä, ne voivat halutessaan hellittää otteensa.
Hain sydessä reamorat irrottautuvat ja näykkivät
murusia isäntänsä ateriasta. Remoroita on
kymmenen
lajia,
joiden
koko
vaihtelee
paristakymmenestä sentistä lähes metriin. Toiset
lajit saattavat täydentää ateriaansa napsimalla
isäntänsä nahkaan kiinnittyneitä loisäyriäisiä.
Verenimijä. Kuvan nahkiaiset ovat imeneet lohen veren
ja muut elinnesteet lähes kuiviin, kuten kalan vaaleasta
väristä näkyy. Lohi tietenkin kuolee tähän käsittelyyn.
Loiselämää
Nahkiaiset ovat meren verenimijöitä. Ajan oloon
ne imevät uhrinsa sananmukaisesti kuiviin.
Nahkiaiset ovat kaloista alkeellisimpia (tai
paremminkin kaloja alkeellisempia eläimiä). Ne
kiinnittyvät
toisiin
eläimiin
leuattomalla
imukuppisuullaan ja kalvavat uhrinsa nahan rikki
karhealla kielellään. (Suomessa elävät nahkiaiset
eivät yleensä ole loisia, vaan ne syövät joko
pikkueläimiä_tai_kuolleita_kaloja.)
Heikentäjä. Oikealla näkyvä meriahvenen nahkaan
kiinnittynyt siira heikentää isäntäkalansa voimia. Lopulta
meriahven ei enää jaksa puolustautua muita
petoeläimiä vastaan.
Nahkiaiset elävät meressä ja palaavat kutemaan
jokiin samoin kuin lohikin, jonka loisina niitä usein
esiintyy. Niinpä nahkiaisia usein pyydystetään
niiden kutujoista. Nahkiaiset eivät kuitenkaan ole
kalojen ainoita loiseläimiä. Viereisellä sivulla
näkyvä iso siira on kiinnittynyt meriahvenen
nahkaan. Se takertuu uhriinsa pihtimäisillä
leuoillaan ja imee suullaan verta ja muita ruumiin
nesteitä.
Saalistus. Mustekala on havainnut mieliherkkunsa
langustin, ojentaa yhden lonkeroistaan ja kiinnittää
imukupin saaliin pyrstöön.
Ateriointi. Laahattuaan langustin luokseen mustekala
murskaa sen kuoren nokallaan ja nauttii ateriansa.
Mustekalan ateria
Langusti ja muut äyriäiset ovat mustekalan ja
toisten
pääjalkaisten
tyypillistä
ravintoa.
Pääjalkaisia on mitä moninaisimman kokoisia.
Jotkut kasvavat läpimitaltaan -metrisiksi ja
painavat jopa 55 kiloa. Jotkut jäävät vain
muutaman sentin pituisiksi. Kun kuvasimme
mustekaloja Välimerellä, huomasimme niiden
puolustautuvan säntäämällä pakosalle vesi
purkauksia
päästellen.
Syvyyksien pelottava hirviö — vai arka, älykäs
eläin? Mustekala on saanut pelottavan maineensa
aivan syyttä suotta. Me olemme todenneet, että
mustekala on syrjäänvetäytyvä, rauhallinen eläin,
joka voittaa vihollisensa ja hakee ravintonsa
korkean
älykkyytensä
avulla.
Vasemman
puoleisessa kuvassa mustekala lähestyy tasaisen
varmasti langustia, vetäisee saaliinsa pohjasta ja
työntää sen lonkeroillaan suuhunsa.
Saalistajia saalistajien jälkeen
Tonnikala on aavan meren kaloista nopeimpia ja
nälkäisimpiä.
Se kiertää väsymättä meriä
syötävää etsien. Isojen tonnikalaparvien perässä
ui usein delfiiniparvia. Delfiinit ovat yhtä
nopeita ja voimakkaita kuin tonnikalat, mutta
paljon älykkäämpiä. Nekin ovat etsimässä
saalista. Hait puolestaan seuraavat delfiinejä
uiden turvallisen välimatkan päässä niiden
jäljessä.
Ihminen pyydystää tonnikaloja ja saa niitä
vuosittain satoja tuhansia isoihin verkkoihinsa.
Delfiinit tiedetään älykkäiksi eläimiksi, mutta ikävä
kyllä ne eivät jostakin syystä ole oppineet
pakenemaan silloin, kun kalastuslaivasto saalistaa
tonnikalaparvea. Tästä koituu se ikävä
Delfiiniparvi. Delfiinit tekevät matkaa hypähtelemällä
ylös vedestä kurkiauran kaltaisena muodostelmana.
seuraus, että noin 200000 delfiiniä saa vuosittain
vahingossa
surmansa
uituaan
tonnikala
verkkoihin.
Kalastuksen varhaishistoriaa
Kalastus ei ole pelkästään kalojen pyyntiä.
Saaliiksi voidaan
saada
monia muitakin
merieläimiä. Esihistoriallisella kalastajalla ei ollut
apunaan minkäänlaisia välineitä. Hän vain kahlasi
asumuksensa lähellä olevan joen, järven tai
meren matalaan rantaveteen ja poimi sieltä
kotiloita, simpukoita, rapuja - mitä milloinkin sattui
löytämään. Pienet laskuvesi-
Kalastajien
perusongelma
saaliin
paikantamisessa on vedenalainen heikko
näkyvyys. Heidän täytyy turvautua välillisiin
havaintoihin saadakseen tiedon kalojen
esiintymisestä.
altaat tai kuivuvat lammikot olivat parhaita
saalistuspaikkoja.
Kaloilla
oli
vähän
piiloutumistilaa, ja ne voitiin pyydystää paljain
käsin. Joessa uiva lohi pysyttelee usein pitkiäkin
aikoja melkein paikallaan. Varovainen ja taitava
saalistaja saattoi sujauttaa kätensä pitkin kalan
ruumista, tarttua kidusaukkoihin ja heittää kalan
rannalle.
Kalastamisessa on kaksi perusvaihetta: saaliin
paikantaminen ja sen pyydystäminen. Nykyajan
kalastajat käyttävät saaliin paikantamiseen
tieteellisesti suunniteltuja, mutta vieläkin osittain
tehottomia menetelmiä. Pyyntimenetelmät ovat
sen sijaan kehittyneet huomattavasti. Kalastajien
perusongelmana
on
pinnanalainen
huono
näkyvyys. Heidän täytyy turvautua välillisiin
havaintoihin
saadakseen
tiedon
kalojen
esiintymisestä tai kaloille suotuisista olosuhteista.
Menneiden aikojen pyytäjien tavoin nykyajankin
kalastajat voivat käyttää oppainaan muita eläimiä,
joiden esiintyminen viittaa siihen, että alueella on
kalaparvia. Tiettyjä lintulajeja näkee usein
samoilla paikoilla, joilla eräät kalat ovat liikkeellä.
Kalastuskeihäs
keksittiin
esihistoriallisella
kaudella satoja kertoja. Sen keksijät saattoivat
asua tuhansien kilometrien päässä toisistaan.
Aluksi käytettiin teräväkärkistä suoraa keppiä.
Sitten keihään kärkeen alettiin uurtaa väkäset,
jotka estävät keihästettyä kalaa pääsemästä irti.
Keihäänkärki
muotoiltiin
luusta,
simpukankuoresta, pienistä tikuista tai terävistä
kivistä. Kreikkalaisten merenjumalan Poseidonin
kuviteltiin kantavan kolmikärkistä atrainta, antiikin
kreikkalaisten
kalastusvälinettä.
Polynesian
saarten sukeltavat kalastajat hiovat vielä
nykyäänkin merikilpikonnan kuoren läpinäkyväksi
ja käyttävät sitä sukellusnaamarina kalastaessaan
veden alla.
Kun ihminen alkoi keksiä työkaluja, kalastuskin
kävi tehokkaammaksi. Osterit ja muut kuorelliset
eläimet irrotettiin alustakivistään hakkaamalla niitä
kepeillä ja kivillä. Matalien onkaloiden mustekalat
voitiin survaista ulos piilopaikastaan pitkillä
kepeillä. Ihmisen ryhtyessä matkaamaan vesitse,
ensin lautoilla ja tukeilla, myöhemmin veneillä ja
kanooteilla,
kalastajatkin
tietysti
etenivät
kauemmaksi rannikolta. Myös avomeren syvistä
vesistä löytyi kuorellisia nilviäisiä, ja ihmiset
keräilivät niitä sukeltamalla. Japanissa on vieläkin
ama-nimellä tunnettuja naissukeltajia, jotka
sukeltavat samalla tavoin kuin edeltäjänsä 2000
vuotta sitten.
Myös kemiallisia keinoja opittiin käyttämään
kalojen pyydystämiseen. Todettiin, että kalat voi
huumata lisäämällä eräiden kasvien nesteitä
pienehköihin vesialtaisiin, joissa ne eivät hajaannu
veteen kovin nopeasti. Kemikaalit vaikuttavat
kalaan nukutusaineen tavoin. Ne lamauttavat
kalan liikehermot ja lihakset niin, että kala nousee
pintaan. Kaloja pyydetään kemiallisesti myös
huumaamalla pienempiä kaloja ja päästämällä ne
veteen. Harhailevat pikkukalat joutuvat helposti
isompien
kalojen
saaliiksi,
ja
nämäkin
menehtyvät.
Keihästäjä. Kuvan kalastaja hankkii saaliinsa hyvin
alkeellisella menetelmällä. Hän iskee keihään kalan —
tässä tapauksessa meriahvenen — ruumiiseen.
Alkeellisia pyydyksiä
Korihaaveja ja punottuja avomertoja alettiin jo
kauan sitten käyttää kalojen pyydystämiseen
matalista vesistä. Nämä kaisloista, bambusta tai
notkeista oksista solmitut pyydykset muistuttivat
isoja kulhoja. Kalastajat laskivat kori-haavin veden
pohjalle. Kun kala ui haavin ylitse, haavi kiskaistiin
ylös. Avomerta oli samantapainen pyydys, mutta
sen yläosassa oli pieni aukko.
Se oli tehokkain pyyntiväline silloin, kun monta
miestä kalasti samaan aikaan
Kalastajat laskivat korihaavin veden pohjalle.
Kun kala ui haavin ylitse, haavi kiskaistiin
ylös.
liejuisissa rantavesissä. Kalastajat laskivat
pyydykset pohjaan leveä suuosa alaspäin. Kaikki
pohjassa
lojuvat
tai
merran
kohdalle
sattumalta uineet kalat jäivät vangiksi merran
sisään. Kalastajat työnsivät kätensä pyydyksen
aukkoon ja tunnustelivat, oliko pyydyksessä
mitään. Kalastajat saattoivat käyttää myös
kudottuja verkkoja, jotka levitettiin pohjaan. Kun
kala ui verkon yli, verkko nykäistiin ylös, ja saalis
jäi usein satimeen.
Alkukantaiset
kalastajat
eivät
käyttäneet
kekseliäisyyttään
yksinomaan
uusien,
tehokkaampien pyyntikeinojen kehittelyyn.
Alkuasukaskalastajia Turkana-järvellä. Työ käy
joskus huvista tämän Itä-Afrikan kauneimpiin kuuluvan
järven (entinen Rudolfin järvi) rannoilla. Miehet
kokeilevat nokkeluuttaan ja punottujen pyydystensä
tehoa vikkelään saaliiseensa.
Kun haavi tai verkko oli täynnä, he tarvitsivat
säilytyspaikan
saaliilleen.
Tyynenmeren
saarelaiset ratkaisivat pulman kaivamalla kuoppia
rantaan.
Kuopan
valmistuttua
kalastajat
loiskuttivat siihen vettä. Tässä sumpussa kalat ja
merikilpikonnat
saatiin
säilymään
elävinä.
Nykyajan merikalastus
Kalastajat, jotka hankkivat ruokaa itselleen ja
perheelleen yksinkertaisilla pyyntimenetelmillä,
eivät
koskaan
saattaneet
merieläimiä
sukupuuttoon kuolemisen partaalle. Siihen heidän
keinonsa olivat liian tehottomia. Mutta kun
maailman kalastuslaivastot ryhtyivät 1800-luvulla
käyttämään höyryvoimaa, ihminen alkoi jo
etääntyä alkeellisista, monia satoja, jopa tuhansia
vuosia käytössä olleista kalastusmenetelmistä.
Höyrykoneen turvin voitiin lähteä kalanpyyntiin
niin myrskyllä kuin tyynelläkin. Uusi voima
valjastettiin myös kansikoneiston käyttäjäksi, joten
verkkojen ja laahusnuottien vetämiseen tarvittiin
vähemmän miehiä kuin ennen.
Toisen
maailmansodan
aikana
tuhoutui
kokonaisia kalastuslaivastoja. Monet valtiot ja
yksityiset yrittäjät joutuivat aloittamaan uuden
kalastuslaivaston rakentamisen lähes tyhjästä.
Hyväksi käytettiin kaikkia sodan aikana keksittyjä
teknisiä
parannuksia,
kuten
elektronisia
havaintolaitteita ja viestitysvälineitä. Kalaparvien
etsimiseen alettiin käyttää kaikuluotaimia, ja
lämpömittausten avulla voitiin seurata parvien
liikehdintää. Aluksista oli radiopuhelin-yhteys
kotisatamiin ja tähystyshelikoptereihin. Myös
keinokuidut, joita ryhdyttiin valmistamaan 1940luvun
lopulla,
vaikuttivat
merkittävästi
kalastusteollisuuteen.
Keinokuituverkot
olivat
kevyempiä ja kestävämpiä kuin luonnon-kuituiset.
Yhä täydellisemmiksi kehitetyistä menetelmistään
huolimatta nykyajan kalastus on kuitenkin
pohjimmiltaan yhtä barbaarista kuin kivikautinen
metsästys.
Ihminen
harventaa
maailman
eläinkantaa ottamatta huomioon, että kanta
saattaa uhkaavasti vähentyä.
Ihminen on aina harjoittanut merikalastusta
huolettomasti. Hän lähtee kotisatamasta merelle,
matkaa
paikkaan,
jossa
pitkäaikaisen
kokemuksen perusteella pitäisi olla saalista,
heittää verkot veteen, vetää ylös kaiken mitä saa
ja palaa sitten kotisatamaan.
Ihmisen ei ole koskaan tarvinnut murehtia
seuraavan päivän tai edes seuraavan vuoden
saalista. Meri on näyttänyt tarpeeksi laajalta ja
syvältä taatakseen saaliin riittävyyden. Vain ani
harvoin meressä tapahtuneet muutokset ovat
pettäneet ihmisen odotukset.
Nykyaikaisen kalastuksen laajuus ja kehittyneet
menetelmät ovat kuitenkin muuttaneet tilanteen
kokonaan. Kalavedet, jotka on jo ikimuistoisista
ajoista tiedetty viljaviksi, alkavat köyhtyä.
Kalastuksesta riippuvaisten maiden hallitukset
riitelevät jäljellä olevien kalavesien oikeuksista.
Pitkälle organisoidut kalastuslaivastot pyydystävät
nykyään kaloja ja valaita täysin järjestelmällisesti.
Ne ovat ottaneet käyttöönsä isoja emälaivoja,
joilla käsitellään useiden pienten alusten saalis.
Tällaisten kalastuslaivastojen
Nykyajan kalastus on yhtä barbaarista kuin
kivikautinen metsästys. Ihminen harventaa
maailman eläinkantaa ottamatta huomioon,
että kanta saattaa uhkaavasti vähentyä.
harjoittama
voimaperäinen
kalastus
on
pienentänyt
tuntuvasti
esimerkiksi
turska-,
kampela - ja koljakantaa.
Jotta emme riistäisi merta tyhjiin, meidän on
opittava tietämään, millainen vaikutus kullakin
kasvi- ja eläinlajilla on ympäristönsä muihin
eläimiin. Yhdenkin lajin tuhoutuminen voi
aiheuttaa monien muiden siitä riippuvaisten lajien
tuhon. Esimerkiksi tonnikalan liikapyynti johtaa
tonnikalaa pienemmän, saman sukuisen boniitin
nopeaan lisääntymiseen. Boniitit syövät entistä
enemmän tonnikalan mätiä ja poikasia ja
kiihdyttävät näin tonnikalojen vähentymistä.
Merianturanuotta. Nykyajan kalastusaluksilla voidaan
pyytää valtavia kalamääriä. Hyvin usein meri ei
kuitenkaan vauriotta kestä näin suurta rikkauksiensa
verottamista.
Kuoleva valaanpyynti
Ovatko kuvassa näkemämme valaat lajinsa
viimeiset edustajat? Eivät nyt sentään. Valaiden
määrä on kuitenkin laskenut romahdusmaisesti, ja
valaiden vähetessä vähenee valaan-pyyntikin.
1800-luvulla valaanpyyntialuksia lähti satamista
sadoittain hankkimaan valaan lihaa ja rasvaa.
Miehet ajoivat valasta takaa pienellä veneellä ja
keihästivät sen käsiharppuunalla. Armonisku
annettiin työntämällä eläimen sydämeen pitkä,
terävä keihäs. Myöhemmin pyynti mekanisoitiin, ja
valaaseen ammuttiin räjähtävä harppuuna.
Valaanpyyntialukset tulivat nopeammiksi. Valaita
tähystettiin lentokoneista, ja havainnot ilmoitettiin
radiolla pyyntialukseen. Ja valaita teurastettiin yhä
enemmän.
Eräitä valaslajeja on nykyään niin vähän, että
asiantuntijat pohdiskelevat, löytävätkö lajin
urokset ja naaraat milloinkaan toisiaan meren
aavoilla ulapoilla. Valaiden suojelemiseksi on
perustettu Kansainvälinen valaanpyyntikomissio,
joka
kokoontuu
vuosittain
määräämään
pyyntikiintiöt ja sallitut pyyntiajat. Komissio
päättää, missä valaita saa pyytää. Valaita esiintyy
kuitenkin niin laajoilla alueilla, että määräysten
valvonta_on_vaikeaa.
Sitä
paitsi
monet
asiantuntijat
pyyntikiintiöitä liian suurina.
pitävät
Toinen muutosvaiheessa oleva kalastusala on
Perun anjoveta teollisuus. Perulaiset kalastajat
pyytävät näitä pieniä sillikaloja maansa rannikoilta
lähes 20 miljoonaa tonnia vuodessa. Tästä
saaliista saadaan vähän yli 2 miljoonaa tonnia
kalajauhoa, jonka sisältämiä valkuaisaineita
maailman nälkää näkevät kansat kipeästi
tarvitsisivat. Etelä-Amerikan rannikolla kulkevan
runsasravinteisen Humboldtinvirran virtauksissa
tapahtuu ajoittaisia muutoksia, jotka
Satama Etelä-Afrikassa. Pyytäjät ovat saaneet
saaliiksi kaksi valasta, joiden ruhoista valmistetaan
erilaisia kaupallisia tuotteita.
hajottavat anjovetaparvet. Saalistus on lisäksi ollut
viime vuosina aivan liian tehokasta, ja kalat on
pyydetty jo ennen kuin ne ovat ehtineet kutea.
Nämä tekijät yhdessä ovat aiheuttaneet pahoja
menetyksiä kalajauhoteollisuudelle ja vaikuttavat
myös guano teollisuuteen, joka on riippuvainen
anjovetoja
syövistä
guanomerimetsoista.
Tutkimusalus. Tiedemiehet heittävät planktonverkkoja
aluksen laidan yli mereen. Planktonnäytteet kertovat
heille, mitä eläinlajeja alueella saattaa esiintyä.
Emälaiva ja troolari. Kalastuslaivaston troolarit
huolehtivat varsinaisesta kalojen pyynnistä. Sitten ne
kuljettavat saaliinsa isoon emälaivaan säilöttäviksi.
Maailman kalansaalis on viime vuosina
lisääntynyt
tuntuvasti
modernien
kalastusmenetelmien
ansiosta.
Aikaisemmin
troolarit ja muut kalastusalukset veivät saaliinsa
satamaan käsiteltäväksi. Nyt ne ajavat muutaman
meripeninkulman
matkan
emälaivan
luo.
Suuressa emälaivassa kalat voidaan käsitellä jopa
lopulliseen myyntikuntoon saakka.
Kalastuksen tutkijat etsivät jatkuvasti uusia
keinoja
kalojen
paikantamiseksi,
houkuttelemiseksi ja pyydystämiseksi. He ottavat
planktonnäytteitä parillisilla planktonverkoilla, jotka
muistuttavat bongorumpuja. Bongoksi tällaista
verkkoa
nimitetäänkin.
Planktonin
esiintymispaikka paljastaa, millä alueilla eri
kalalajeja
liikkuu.
Maailman kasvava kalantarve
Viime vuosien nopea väestönkasvu on asettanut
odottamattomia
vaatimuksia
maailman
kalataloudelle. Vuosina 1964—70 maailman kala-,
simpukka- ja äyriäissaalis nousi lähes 75
prosenttia. Kuten alla olevasta taulukosta näkyy,
lohikalojen pyynti kolminkertaistui tuona aikana.
Maailman väestön jatkuvasti lisääntyessä
eivät edes uusien menetelmien ansiosta
huimasti kasvaneet saaliit lopulta riitä
tyydyttämään kalantarvetta.
Turskakalojen, kuten turskan, koljan, seidin ja
lyyraturskan,
pyynti
lisääntyi
melkein
kaksinkertaiseksi.
Kalansaaliiden kasvu johtuu suuressa määrin
uudentyyppisistä
kalastusvälineistä
ja
menetelmistä, joita kehitettiin lähinnä Japanissa ja
Neuvostoliitossa. Toinen syy oli Perun, maailman
huomattavimman kalastusvaltion, pyyntilaivaston
huikea
laajeneminen.
Joidenkin
maiden
troolikalastajat käyttävät yhä keulatroolareita, joita
pidetään
paljon
tehottomampina
kuin
perätroolareita.
Perätroolarissa
tarvitaan
vähemmän miehistöä kuin keulatroolarissa, ja silti
se voi laskea laahusnuotan eli troolin useampia
kertoja vuorokaudessa. Näin ollen se saa myöskin
suurempia saaliita kuin keulatroolari.
Saaliseläimet
Sillikaloja
Turskakaloja
Nilviäisiä
Tonnikaloja lähisukulaisineen
Lohikaloja,
Äyriäisiä
Kampelakaloja
Puna- ja meriahvenia,
meriankeriaita
Yhteensä
Japanissa tehtiin uusia keksintöjä, joiden ansiosta
maa pysytteli monia vuosia maailman johtavana
kalastusvaltiona. Japani oli ensi sijalla vielä
vuonna 1961, jolloin kalaa saatiin saaliiksi 6,35
miljardia kiloa. Vaikka japanilaisten kalansaalis
kasvoi seuraavana vuonna yli 0,5 miljardia kiloa,
Peru pääsi kuitenkin tuona vuonna johtoasemaan.
Vuosina 1962—71 Peru säilytti johtopaikkansa;
pelkästään vuonna 1970 kalansaalis oli 12,71
miljardia kiloa. Perun kalansaalis oli lähes
kokonaisuudessaan
anjovetaa,
sillinsukuista
kalaa, jota esiintyy runsaasti Humboldtinvirran
kylmässä, runsasravinteisessa vedessä.
Maailman väestön jatkuvasti lisääntyessä eivät
edes uusien kalavesien löytyminen ja uusien
menetelmien ansiosta huimasti suurentuneet
saaliit lopulta riitä tyydyttämään kalantarvetta.
Mitä tapahtuu sitten kun väestönkasvu on niin
runsasta,
että
kalavedet
alkavat
ehtyä
ylikalastuksesta? Eräitä kaupallisesti merkittäviä
kalalajeja saadaan jo nyt monilla alueilla
aikaisempaa niukemmin. Esimerkiksi juuri Perun
vesien anjovetat ovat ilmeisesti vähentyneet.
Kalastusaluksia.
Tämä
vilkkaasti
liikennöity
islantilainen satama on monien kalastusaluksien
pistäytymis-paikka.
1964
Saaliit on ilmoitettu miljoonina
18505
6047
2664
1380
590
1162
981
2955
1970
tuorepainokiloina
22021
10746
3303
1743
2092
1631
1283
3795
34284
46614
Saaste tuhoaa meriä
Kuvassa näkyvän jäteveden kirkas väriaine vain
korostaa, millaista tavaraa teollistunut sivistys
laskee meriin joka päivä. Miljoonakaupunkien
viemärit voivat päästää meriin yli miljardi litraa
puhdistettua vettä vuorokaudessa. Tämä luku
koskee yhtä viemäriä! »Puhdistaminen» ei
välttämättä merkitse sitä, että vesi olisi
vaaratonta.
Jätevesi
saattaa
mullistaa
perusteellisesti vesialueen ekosysteemit. Se
tuhoaa
joitakin
eliöitä,
kiihottaa
toisia
suhteettomaan
lisääntymiseen
ja
aiheuttaa
yleensäkin
seurauksia, joita kukaan ei ole osannut aavistaa.
Esimerkiksi
Kaliforniassa
jätevedet
ovat
muuttaneet luonnostaan tuottoisan ekosysteemin
täysin hedelmättömäksi. Jätevesissä viihtyvä
merisiili
on
lisääntynyt
laajoilla
alueilla
vitsaukseksi asti ja hävittänyt sieltä ekologisen
»kumppaninsa» ruskolevän. Tällaiset tuhot
voidaan välttää vain perehtymällä huolellisesti
meren
biologiaan.
jatkoa sivulta 2
talvi, ensimmäinen kolmeen vuoteen, ja nuottakalastajat
ovat olleet koettamassa onneaan. Ahvenanmaan
saaristossa on ollut jalkeilla muutamia nuottakuntia.
Vain parikymmentä vuotta sitten nuottakuntia oli useita
satoja. Jo perinne suorastaan velvoitti, että jokaisella
kylällä oli oma nuottakuntansa ja nuottansa. Joissakin
kylissä saattoi olla useitakin nuottia. Talvinuotta elätti
saariston siihen aikaan.
Kalanostajia tuli kaukaakin, ja he tiesivät osapuilleen,
milloin nuotanvetäjät palasivat rantaan. Järjestettiin
huutokauppa, jossa silakkaa myytiin nelikoittain (nelikko
nestetavaraa = 31,4 l; nelikko kuivaa tavaraa = 41,2 l;).
Myös kalastajat itse kuljettivat täysiä reellistä kalaa
suoraan mantereen ostajille.
Talvinuotan vedossa käytettiin hevosia. Tästä syystä
niitä hankittiin pieniinkin saaristolaisyhteisöihin useita
kappaleita. Nykyisin ovat traktorit kuitenkin valloittaneet
hevosien paikan. Silti tarvitaan vieläkin tusinan verran
miehiä
kovaan
nuotanvetotyöhön
viimaisilla
jäälakeuksilla. Keskikokoinen nuotta on suunnilleen 300
metriä pitkä, ja sen syvin kohta on 20—30 metriä leveä.
Nuotta on siis tosiaan voimia kysyvä pyyntiväline. Parin
tonnin päiväsaaliiseen voi jo olla tyytyväinen, vaikka
ennätys-saaliit pyörivätkin parinkymmenen tonnin
vaiheilla.
Silakan talviverkkokalastus on melko uusi tulokas. Se
on
käymässä
nuottakalastuksen
ohella
yhä
tärkeämmäksi saaristolaiskalastajien tulonlähteeksi.
Silakan kilohinta pysyy jokseenkin hyvänä, koska
verkkokalastajien saama kala on erittäin tasalaatuista.
Lisäksi verkko-kalastuksessa ei tarvita niin lukuisasti
miehiä kuin nuotanvedossa. Verkkojen laskun ja noston
voi suorittaa jopa yksinkin.
Ensin jäähän hakataan avannot. Sitten lähtöavannosta
työnnetään jään alle pitkä riuku, niin sanottu uittosalko.
Salon loppupäähän on kiinnitetty uittonani. Salkoa
uitetaan avannolta toiselle, kunnes se tulee avannolle,
jonka etäisyys lähtöavannosta vastaa käytettävän
verkon pituutta. Uittosalko vedetään ylös, ja uittonarulla
kiskotaan verkko jään alle, jossa se pingotetaan pyyntikuntoon.
Joskus kalastaja voi saada yhdestä verkosta jopa
satakunta kiloa kalaa, mutta tällaiset saaliit hipovat jo
ennätyslukemia. Tavallisesti kalastajalla on pyynnissä
kymmenkunta verkkoa, enempää hän tuskin ennättää
päivässä kokea.
Monet kalastajat, joiden pyyntipaikat sijaitsevat kaukana
kotoa, ovat rakentaneet pressusta tai muusta
materiaalista kojun. Sen suojissa heidän on helpompi
lumituiskussa ja jäätävässä viimassa irrottaa kaloja
verkosta. Mahdollisesti kojussa on myös pieni
kaasulämmitin, joka verryttää kohmettuneet sormet.
Kalastajahan ei saa pelätä kehnoakaan säätä, mikäli
aikoo päästä edes kohtuullisiin tuloihin.
Teksti ja kuvat KAJ DAHL
Alla: Talvinuotan vetoa Nauvossa.
© Jari Saarinen, digitalisointi ja taitto