Merten salaisuudet_1..
KANSIKUVASSA NAUVOLAINEN TROOLARI Kalastusalusta, jota käytetään laahusnuotan eli troolin vetoon, sanotaan troolariksi. Kalansaalis kerääntyy laahusnuotan perään, kun nuottaa hilataan aluksen takana. Pohjaa pitkin kulkevaa nuottaa nimitetään pohjatrooliksi, ja sitä vetää tavallisimmin yksi alus. Pinta- ja välivesien troolaus on sen sijaan yleisempää kuin pohja-troolaus. Kuva: KAJ DAHL KALAA JÄÄN ALTA Talvikalastusta saaristossa Saariston perinteisen elämäntavan pelätään olevan kuolemanvaarassa. Saaristolaisnuoret muuttavat mantereelle, ja jäljelle jäävät kajastajat ovat vanhoja. Kesäasukkaat ja veneilijät eivät läheskään aina ymmärrä, kuinka helposti haavoittuvia saariston luonto, maisema ja ylipäänsä koko saaristolaisympäristö ovat. Tämänkertainen kirjoittajamme, valokuvaaja Kaj Dahl on pyrkinyt paitsi tallentamaan myös osaltaan puolustamaan saariston omaleimaista elämänmuotoa. Hänen kuvareportaasiinsa SAARISTO ELÄÄ YHÄ ja hänen kirjaansa Länsi-Uudenmaan saaristosta sisältyy vaatimus, että yhteiskunnan asenteen saariston hajaasutusta kohtaan on nopeasti muututtava, Saaristolaisten Elmaa jäytävä tauti ei välttämättä ole parantumaton. Meren jäätyminen ei keskeytä saaristolaisten kalastusta tai rajoita sitä pelkkään pilkkimiseen. Päinvastoin, monet kalastajat saattavat katsoa parhaaksi kalastaa vuotuisen kalantuotantonsa juuri talvella, koska silloin kalan hinta on korkeampi kuin kesällä, ja kalan säilyvyys on hyvä. Heti kun jää peittää merenselän kalastaja työntyy kelkkoineen tuutuille apajapaikoille. Hän hakkaa useita avantoja, joihin laskee koukkupyydykset haukia varten. Vaikka koukkupyynti saattaa tuntuakin pelkältä näpertelyltä, se on tosi-asiassa talvella varsin tuottoisaa. Hauen pyytämiseen käytetään monenlaisia koukkuja. Yleisimpiä on alla olevassa kuvassa esitetty isku-koukku. Syötiksi koukkuun kalastaja asettaa kuolleen pienen särjen mahdollisimman luonnonmukaiseen uima-asentoon. Muutaman päivän kuluttua hän sitten tekee kierroksen ja tarkastaa, ovatko hauet antaneet pettää itseään. Mikäli hauki on käynyt kiinni syöttiin, koukku on lauennut ja iskenyt hauen kuonon yliosaan. Kalastaja voi löytää koukuistaan myös mateita. Made on niitä kaloja, joista kalastaja saa talvella par-haan kilohinnan. Made asustaa alkutalvesta melko syylissä vesissä, mutta nousee tammikuun lopussa ja helmikuun alussa kutemaan 3—4 metrin syvyyteen. Kutupaikoilta voi nostaa varsin huomattaviakin madesaaliita, ja madehan tunnetaan ehkä parhaiten juuri mätinsä vuoksi. Tämä talvi on ollut todellinen jääjatkuu sivulla 31 Alia: Viritetty iskukoukku syytteineen. Ilveilijäkala ja merivuokko. Nämä elimet elävät keskinaisessa sovussa. Merivuokon polttiaislonkerot suojelevat Ilveilijäkalaa petoeläimiltä. Kala puolestaan saattaa tuoda merivuokolle ravintoa. Koralli ja viherlevä Riuttakoralleissa näkyvä hento vihreä kuvioitus kertoo korallipolyyppien ja viherlevien välisestä pysyvästä suhteesta. Tämä suhde alkoi kenties jo 450 miljoonaa vuotta sitten. Nykyään korallit ja viherlevät muodostavat meren mutkikkaimman ekosysteemin perustan. Korallit ovat eläimiä, jotka syövät planktonia ja erottavat vedestä kalsiumia kovan runkokuntansa rakennusaineeksi. Korallit eivät ota ravintoaan yhteyttämällä, mutta niitä esiintyy silti vain auringon valaisemissa vesissä. Runkokunnan rakentaminen sujuu tehokkaasti, koska koralleilla on symbioosisuhde viherlehviin. Viherlevä yhteyttää yhdisteitä, jotka antavat korallille ravintoa, ja samalla luovuttaa veteen happea. Korallieläimen kuona-aineet puolestaan sisältävät kemikaaleja, joita viherlevä tarvitsee kasvuunsa. Kalat huollossa Meren »puhdistusasemilla» vuoroaan odottavat kalat ilmaisevat palvelujensa tarpeen monenlaisin tavoin. Eräät kalat työntävät päänsä puhdistajaeläimen nähtäväksi. Jos niillä on jokin erityistä huoltoa kaipaava ruumiin kohta, ne uivat puhdistajan luo vioittunut ruumiinosa edellä. Joskus »asiakkaat» asettuvat erikoisiin asentoihin valittaakseen viestejä puhdistajalle. Huomiota tavoittelevat seppäkalat saattavat asettua pystyasentoon joko pää tai pyrstö ylöspäin. Toisinaan ne kääntyvät kyljelleen tai selälleen. Vuohikaloilla, joita yllä oleva kuva esittää, on puhdistussuhde perhokaloihin. Vuohikalat antavat merkin läpyttelemällä rintaeviään ja ojentelemalla leuastaan riippuvia viiksi-säikeitä. Ne voivat myös vaihtaa värinsä hailakanvaaleasta voimakkaan vaaleanpunaiseksi. Näiden viestien rohkaisemana perhokala saapuu syömään vuohikalan loiseläimiä ja sairaita kudoksia. Puhdistajakala ja meriahven. Kun meriahven tuntee olevansa huollon tarpeessa, se ui puhdistusasemalle ja odottelee pienen huulikaloihin kuuluvan puhdistajakalan tuloa. Meriahvenen pysytellessä liikkumatta huulikala puhdistaa tuon itseään paljon isomman kalan evät, kidukset, jopa suun sisustan Puhdistajaeläimet Tunnemme nykyään pitkälti kolmatta kymmentä kalalajia, jotka toimivat toisten kalojen puhdistajina. Lisaksi tunnemme kuusi tällaista katkarapulajia ja yhden taskurapulajin. Tulevaisuudessa löydämme varmasti enemmänkin puhdistajaeläimiä. Niitä esiintyy sekä trooppisissa että lauhkeissa vesissä. Kylmempien vesien puhdistajat ovat hailakamman värisiä ja harvalukuisempia kuin trooppisissa vesissä elävät »ammattitoverinsa». Tropiikin puhdistaja-eläimet ovat myös erikoistuneet pidemmälle toiminnassaan. Kun lähistöllä ei näy asiakkailta, puhdistajat »mainostavat» itseään monimutkaisilla tansseilla. Katkarapu ja murenena. Huulikalan käsittelyssä olevan meriahvenen tavoin murena-ankeriaskin pysyttelee hiljaa paikallaan, kun katkarapu poimii pieniä loiseläimiä sen nahasta. Toimenpide on molemminpuolisesti hyödyllinen: ankerias pääsee eroon kiusallisista loisista, ja katkarapu saa syötävää. Puhdistajaeläimet käyttäytyvät hyvin rohkeasti. Huomatessaan mahdollisen asiakkaan ne asettuvat paikoilleen asemansa luo, jotta asiakkaan ei tarvitse odottaa. Puhdistajat suorittavat velvollisuutensa tarmokkaasti, kurkottelevat syvälle asiakkaansa suuhun, jopa kaivelevat herkkiä kiduksia. Melkein kaikissa yhteisöissä on omat huijarinsa, eikä niitä puutu tästäkään ryhmästä. Eräät kalat muistuttavat sekä väritykseltään että muodoltaan puhdistajakaloja. Nämä petkuttajat saattavat jopa jäljitellä puhdistajakalan houkutustanssia. Kun uhri on saapunut, naamiais-leikki päättyy. Valepuhdistajat eivät syö loisia eivätkä sairaita kudoksia. Sen sijaan ne näykkivät ravinnokseen tervettä kudosta, eikä uhri osaa toviin aavistaa minkään olevan vinossa. Vaarallinen kumppani Uimapolyyppeihin kuuluva portugalinsotalaiva ei ole yksi eläin vaan tuhannen tai jopa huomattavasti useammankin yksilön muodostama yhdyskunta. Yksinäinen polyyppi ei selviytyisi hengissä. Yhdyskunnan jokainen yksilö on erikoistunut omaan tehtäväänsä ja palvelee näin koko yhteisöä. Jotkut vastaavat liikkumisesta, jotkut kellunnasta, jotkut lisääntymisestä ja jotkut ravinnonkeruusta. Portugalinsotalaivan lonkeroissa on pieniä polttiaisrakkuloita (nematokystoja), joiden erittämä myrkky lamauttaa saaliselaimet. Pienikokoinen täplikäs voikala (Nomeus) viettää kuitenkin koko elämänsä portugalinsotalaivan vaarallisten lonkeroitten keskellä. Kala näyttää olevan immuuni polttiaisrakkuloiden myrkylle, tai sitten portugalinsotalaiva jättää sen rauhaan jostakin muusta syystä. On mahdollista, että voikala houkuttelee petokalat portugalinsotalaivan tappavien lonkeroiden ulottuville. Pitävä kiinnitys Toukka-asteella merirokot ajelehtivat meressä muun eläinplanktonin joukossa. Muutaman viikon kuluttua toukat asettuvat aloilleen ja omaksuvat täysikasvuisten merirokkojen paikallaan pysyvän elämäntavan. Useimmat vaipuvat pohjaan ja jäävät lepäämään paaluun, kivelle tahi ravun tai kotilon kuorelle. Eräät merirokkolajit kiinnittyvät yksinomaan isojen valaiden nahkaan. Elleivät nämä merirokot löydä valasta, ne kuolevat. Valaan löydettyään merirokko erittää sementinkovaa ainetta, joka kiinnittää pienen äyriäisen pysyvästi isoon nisäkkääseen. Valaan iholla merirokko kehittyy täysikasvuiseksi yksilöksi, jolla on suojanaan kuudesta kalkkilevystä muodostuva linnoitus. Silloin merirokko alkaa syödä hyvin monenlaista ravintoa, jota valas löytää uidessaan meren aavoilla ulapoilla. Isot, vanhat valaat ovat usein täysin merirokkojen kirjavoimia. Hain seuralaiset Pienellä pystyraitaisella luotsikalalla on läheiset välit haihin ja moniin muihin kookkaisiin merieläimiin. Luotsikaloja ui usein sankoin joukoin haiden ympärillä, joskus jopa aivan hain kidan edessäkin. Hai näkee huonosti, ja kauan on väitetty, että pienet luotsikalat opastaisivat kumppaninsa saaliin luo. Tarina on perätön. Kerran Frederik Dumas, yksi varhaisimmista sukeltajatovereistani, ja minä saimme kuitenkin aihetta muistella tätä sitkeää harhaluuloa. Olimme sukeltamassa Atlantin syvissä, turkoosinsinisissä vesissä Afrikan rannikolla. Äkkiä syvyyksistä ilmestyi isokokoinen harmaahai, jonka kaltaista emme olleet nähneet koskaan ennen. Hain kintereillä ui kolme luotsikalaa, jotka matkivat hain liikkeitä niin tarkasti, että ne näyttivät tuon ison kalan ruumiinosilta. Yksi vain parin sentin pituinen luotsikala oli asettunut asemiin hain kuonon yläpuolelle. Emme olleet peloissamme, vaikka hai jatkuvasti kierteli hiljalleen lähistöllämme. Muut kohtaamamme hait olivat näet menettäneet kiinnostuksensa meihin jo muutaman minuutin kuluttua. Minä valokuvasin parhaillaan eläinten vanavedessä uivaa Dumasia, kun kierrokset alkoivat pienentyä ja hai työntyi aivan lähelleni. Dumas palasi vierelleni, Hait ovat huolimattomia syömäreitä. Kun ne repivät lihakimpaleita saaliistaan, mereen lentelee paljon lihariekaleita. Pienet kalat vilistävät nappaamaan ilmaisen aterian. ja pieni luotsikala syöksähti suoraan häntä kohti. Luotsikalan ei tarvinnut uida pitkää matkaa, mutta se pääsi luoksemme niin vikkelästi, että väkisin mieleemme tuli vanha tarina, jossa luotsikalalle annetaan_oppaan_rooli. Pieni kala hypähteli Dumasin koppalasin edessä kuin valon houkuttelema hyönteinen. Lopulta hai hyökkäsi meitä kohti, mutta torjuimme sen hyökkäyksen painavan kameran heilautuksella. Kun vene tuli alukseltamme noutamaan meitä, hai palasi syvyyksiin luotsikalasaattueensa kanssa. Itse asiassa luotsikalat asettuvat haiden ja paholaisrauskujen eteen käyttääkseen hyväksi paineaaltoja, joita iso kala muodostaa uidessaan. Pienemmät kalat saavat näin ilmaista kyytiä vedenalaisilla aalloilla aivan samoin kuin ihmiset tai hylkeet aallonharjalla ratsastaessaan. Tällainen matkustustapa säästää luotsikalojen energiaa, eikä niiden ole pakko ponnistella pysyäkseen vahvojen seuralaistensa vauhdissa. Energiaa säästyy senkin vuoksi, ettei luotsikalan tarvitse etsiä eikä tappaa saalistaan. Hait ovat huolimattomia syömäreitä. Kun ne repivät suuria lihakimpaleita saaliistaan, mereen lentelee paljon lihariekaleita. Pieniä seuralaisia. Raidalliset luotsikalat uivat hain vierellä, Alla ja edessä odotellen ruoanmurusten tipahtavan eteensä. Hai ei hyödy tästä kumppanuudesta mitenkään, mutta luotsikala kylläkin. Tällaista symbioosisuhdetta sanotaan kommensalismiksi. Pienet kalat vilistävät nappaamaan ilmaisen aterian. Sikäli kun tiedämme, hait eivät puolestaan saa mitään palveluksia luotsikaloilta. Virtaviivaiset reamorat eli laivakalat ovat vielä hiukan röyhkeämpiä lyöttäytyessään yksiin isompien eläinten kanssa. Ne suorastaan kiinnittyvät isäntänsä nahkaan isolla, soikealla imulevyllä, joka on kehittynyt kalan selkäevästä. Koska reamorat pystyvät hallitsemaan imulevyn liikkeitä, ne voivat halutessaan hellittää otteensa. Hain sydessä reamorat irrottautuvat ja näykkivät murusia isäntänsä ateriasta. Remoroita on kymmenen lajia, joiden koko vaihtelee paristakymmenestä sentistä lähes metriin. Toiset lajit saattavat täydentää ateriaansa napsimalla isäntänsä nahkaan kiinnittyneitä loisäyriäisiä. Verenimijä. Kuvan nahkiaiset ovat imeneet lohen veren ja muut elinnesteet lähes kuiviin, kuten kalan vaaleasta väristä näkyy. Lohi tietenkin kuolee tähän käsittelyyn. Loiselämää Nahkiaiset ovat meren verenimijöitä. Ajan oloon ne imevät uhrinsa sananmukaisesti kuiviin. Nahkiaiset ovat kaloista alkeellisimpia (tai paremminkin kaloja alkeellisempia eläimiä). Ne kiinnittyvät toisiin eläimiin leuattomalla imukuppisuullaan ja kalvavat uhrinsa nahan rikki karhealla kielellään. (Suomessa elävät nahkiaiset eivät yleensä ole loisia, vaan ne syövät joko pikkueläimiä_tai_kuolleita_kaloja.) Heikentäjä. Oikealla näkyvä meriahvenen nahkaan kiinnittynyt siira heikentää isäntäkalansa voimia. Lopulta meriahven ei enää jaksa puolustautua muita petoeläimiä vastaan. Nahkiaiset elävät meressä ja palaavat kutemaan jokiin samoin kuin lohikin, jonka loisina niitä usein esiintyy. Niinpä nahkiaisia usein pyydystetään niiden kutujoista. Nahkiaiset eivät kuitenkaan ole kalojen ainoita loiseläimiä. Viereisellä sivulla näkyvä iso siira on kiinnittynyt meriahvenen nahkaan. Se takertuu uhriinsa pihtimäisillä leuoillaan ja imee suullaan verta ja muita ruumiin nesteitä. Saalistus. Mustekala on havainnut mieliherkkunsa langustin, ojentaa yhden lonkeroistaan ja kiinnittää imukupin saaliin pyrstöön. Ateriointi. Laahattuaan langustin luokseen mustekala murskaa sen kuoren nokallaan ja nauttii ateriansa. Mustekalan ateria Langusti ja muut äyriäiset ovat mustekalan ja toisten pääjalkaisten tyypillistä ravintoa. Pääjalkaisia on mitä moninaisimman kokoisia. Jotkut kasvavat läpimitaltaan -metrisiksi ja painavat jopa 55 kiloa. Jotkut jäävät vain muutaman sentin pituisiksi. Kun kuvasimme mustekaloja Välimerellä, huomasimme niiden puolustautuvan säntäämällä pakosalle vesi purkauksia päästellen. Syvyyksien pelottava hirviö — vai arka, älykäs eläin? Mustekala on saanut pelottavan maineensa aivan syyttä suotta. Me olemme todenneet, että mustekala on syrjäänvetäytyvä, rauhallinen eläin, joka voittaa vihollisensa ja hakee ravintonsa korkean älykkyytensä avulla. Vasemman puoleisessa kuvassa mustekala lähestyy tasaisen varmasti langustia, vetäisee saaliinsa pohjasta ja työntää sen lonkeroillaan suuhunsa. Saalistajia saalistajien jälkeen Tonnikala on aavan meren kaloista nopeimpia ja nälkäisimpiä. Se kiertää väsymättä meriä syötävää etsien. Isojen tonnikalaparvien perässä ui usein delfiiniparvia. Delfiinit ovat yhtä nopeita ja voimakkaita kuin tonnikalat, mutta paljon älykkäämpiä. Nekin ovat etsimässä saalista. Hait puolestaan seuraavat delfiinejä uiden turvallisen välimatkan päässä niiden jäljessä. Ihminen pyydystää tonnikaloja ja saa niitä vuosittain satoja tuhansia isoihin verkkoihinsa. Delfiinit tiedetään älykkäiksi eläimiksi, mutta ikävä kyllä ne eivät jostakin syystä ole oppineet pakenemaan silloin, kun kalastuslaivasto saalistaa tonnikalaparvea. Tästä koituu se ikävä Delfiiniparvi. Delfiinit tekevät matkaa hypähtelemällä ylös vedestä kurkiauran kaltaisena muodostelmana. seuraus, että noin 200000 delfiiniä saa vuosittain vahingossa surmansa uituaan tonnikala verkkoihin. Kalastuksen varhaishistoriaa Kalastus ei ole pelkästään kalojen pyyntiä. Saaliiksi voidaan saada monia muitakin merieläimiä. Esihistoriallisella kalastajalla ei ollut apunaan minkäänlaisia välineitä. Hän vain kahlasi asumuksensa lähellä olevan joen, järven tai meren matalaan rantaveteen ja poimi sieltä kotiloita, simpukoita, rapuja - mitä milloinkin sattui löytämään. Pienet laskuvesi- Kalastajien perusongelma saaliin paikantamisessa on vedenalainen heikko näkyvyys. Heidän täytyy turvautua välillisiin havaintoihin saadakseen tiedon kalojen esiintymisestä. altaat tai kuivuvat lammikot olivat parhaita saalistuspaikkoja. Kaloilla oli vähän piiloutumistilaa, ja ne voitiin pyydystää paljain käsin. Joessa uiva lohi pysyttelee usein pitkiäkin aikoja melkein paikallaan. Varovainen ja taitava saalistaja saattoi sujauttaa kätensä pitkin kalan ruumista, tarttua kidusaukkoihin ja heittää kalan rannalle. Kalastamisessa on kaksi perusvaihetta: saaliin paikantaminen ja sen pyydystäminen. Nykyajan kalastajat käyttävät saaliin paikantamiseen tieteellisesti suunniteltuja, mutta vieläkin osittain tehottomia menetelmiä. Pyyntimenetelmät ovat sen sijaan kehittyneet huomattavasti. Kalastajien perusongelmana on pinnanalainen huono näkyvyys. Heidän täytyy turvautua välillisiin havaintoihin saadakseen tiedon kalojen esiintymisestä tai kaloille suotuisista olosuhteista. Menneiden aikojen pyytäjien tavoin nykyajankin kalastajat voivat käyttää oppainaan muita eläimiä, joiden esiintyminen viittaa siihen, että alueella on kalaparvia. Tiettyjä lintulajeja näkee usein samoilla paikoilla, joilla eräät kalat ovat liikkeellä. Kalastuskeihäs keksittiin esihistoriallisella kaudella satoja kertoja. Sen keksijät saattoivat asua tuhansien kilometrien päässä toisistaan. Aluksi käytettiin teräväkärkistä suoraa keppiä. Sitten keihään kärkeen alettiin uurtaa väkäset, jotka estävät keihästettyä kalaa pääsemästä irti. Keihäänkärki muotoiltiin luusta, simpukankuoresta, pienistä tikuista tai terävistä kivistä. Kreikkalaisten merenjumalan Poseidonin kuviteltiin kantavan kolmikärkistä atrainta, antiikin kreikkalaisten kalastusvälinettä. Polynesian saarten sukeltavat kalastajat hiovat vielä nykyäänkin merikilpikonnan kuoren läpinäkyväksi ja käyttävät sitä sukellusnaamarina kalastaessaan veden alla. Kun ihminen alkoi keksiä työkaluja, kalastuskin kävi tehokkaammaksi. Osterit ja muut kuorelliset eläimet irrotettiin alustakivistään hakkaamalla niitä kepeillä ja kivillä. Matalien onkaloiden mustekalat voitiin survaista ulos piilopaikastaan pitkillä kepeillä. Ihmisen ryhtyessä matkaamaan vesitse, ensin lautoilla ja tukeilla, myöhemmin veneillä ja kanooteilla, kalastajatkin tietysti etenivät kauemmaksi rannikolta. Myös avomeren syvistä vesistä löytyi kuorellisia nilviäisiä, ja ihmiset keräilivät niitä sukeltamalla. Japanissa on vieläkin ama-nimellä tunnettuja naissukeltajia, jotka sukeltavat samalla tavoin kuin edeltäjänsä 2000 vuotta sitten. Myös kemiallisia keinoja opittiin käyttämään kalojen pyydystämiseen. Todettiin, että kalat voi huumata lisäämällä eräiden kasvien nesteitä pienehköihin vesialtaisiin, joissa ne eivät hajaannu veteen kovin nopeasti. Kemikaalit vaikuttavat kalaan nukutusaineen tavoin. Ne lamauttavat kalan liikehermot ja lihakset niin, että kala nousee pintaan. Kaloja pyydetään kemiallisesti myös huumaamalla pienempiä kaloja ja päästämällä ne veteen. Harhailevat pikkukalat joutuvat helposti isompien kalojen saaliiksi, ja nämäkin menehtyvät. Keihästäjä. Kuvan kalastaja hankkii saaliinsa hyvin alkeellisella menetelmällä. Hän iskee keihään kalan — tässä tapauksessa meriahvenen — ruumiiseen. Alkeellisia pyydyksiä Korihaaveja ja punottuja avomertoja alettiin jo kauan sitten käyttää kalojen pyydystämiseen matalista vesistä. Nämä kaisloista, bambusta tai notkeista oksista solmitut pyydykset muistuttivat isoja kulhoja. Kalastajat laskivat kori-haavin veden pohjalle. Kun kala ui haavin ylitse, haavi kiskaistiin ylös. Avomerta oli samantapainen pyydys, mutta sen yläosassa oli pieni aukko. Se oli tehokkain pyyntiväline silloin, kun monta miestä kalasti samaan aikaan Kalastajat laskivat korihaavin veden pohjalle. Kun kala ui haavin ylitse, haavi kiskaistiin ylös. liejuisissa rantavesissä. Kalastajat laskivat pyydykset pohjaan leveä suuosa alaspäin. Kaikki pohjassa lojuvat tai merran kohdalle sattumalta uineet kalat jäivät vangiksi merran sisään. Kalastajat työnsivät kätensä pyydyksen aukkoon ja tunnustelivat, oliko pyydyksessä mitään. Kalastajat saattoivat käyttää myös kudottuja verkkoja, jotka levitettiin pohjaan. Kun kala ui verkon yli, verkko nykäistiin ylös, ja saalis jäi usein satimeen. Alkukantaiset kalastajat eivät käyttäneet kekseliäisyyttään yksinomaan uusien, tehokkaampien pyyntikeinojen kehittelyyn. Alkuasukaskalastajia Turkana-järvellä. Työ käy joskus huvista tämän Itä-Afrikan kauneimpiin kuuluvan järven (entinen Rudolfin järvi) rannoilla. Miehet kokeilevat nokkeluuttaan ja punottujen pyydystensä tehoa vikkelään saaliiseensa. Kun haavi tai verkko oli täynnä, he tarvitsivat säilytyspaikan saaliilleen. Tyynenmeren saarelaiset ratkaisivat pulman kaivamalla kuoppia rantaan. Kuopan valmistuttua kalastajat loiskuttivat siihen vettä. Tässä sumpussa kalat ja merikilpikonnat saatiin säilymään elävinä. Nykyajan merikalastus Kalastajat, jotka hankkivat ruokaa itselleen ja perheelleen yksinkertaisilla pyyntimenetelmillä, eivät koskaan saattaneet merieläimiä sukupuuttoon kuolemisen partaalle. Siihen heidän keinonsa olivat liian tehottomia. Mutta kun maailman kalastuslaivastot ryhtyivät 1800-luvulla käyttämään höyryvoimaa, ihminen alkoi jo etääntyä alkeellisista, monia satoja, jopa tuhansia vuosia käytössä olleista kalastusmenetelmistä. Höyrykoneen turvin voitiin lähteä kalanpyyntiin niin myrskyllä kuin tyynelläkin. Uusi voima valjastettiin myös kansikoneiston käyttäjäksi, joten verkkojen ja laahusnuottien vetämiseen tarvittiin vähemmän miehiä kuin ennen. Toisen maailmansodan aikana tuhoutui kokonaisia kalastuslaivastoja. Monet valtiot ja yksityiset yrittäjät joutuivat aloittamaan uuden kalastuslaivaston rakentamisen lähes tyhjästä. Hyväksi käytettiin kaikkia sodan aikana keksittyjä teknisiä parannuksia, kuten elektronisia havaintolaitteita ja viestitysvälineitä. Kalaparvien etsimiseen alettiin käyttää kaikuluotaimia, ja lämpömittausten avulla voitiin seurata parvien liikehdintää. Aluksista oli radiopuhelin-yhteys kotisatamiin ja tähystyshelikoptereihin. Myös keinokuidut, joita ryhdyttiin valmistamaan 1940luvun lopulla, vaikuttivat merkittävästi kalastusteollisuuteen. Keinokuituverkot olivat kevyempiä ja kestävämpiä kuin luonnon-kuituiset. Yhä täydellisemmiksi kehitetyistä menetelmistään huolimatta nykyajan kalastus on kuitenkin pohjimmiltaan yhtä barbaarista kuin kivikautinen metsästys. Ihminen harventaa maailman eläinkantaa ottamatta huomioon, että kanta saattaa uhkaavasti vähentyä. Ihminen on aina harjoittanut merikalastusta huolettomasti. Hän lähtee kotisatamasta merelle, matkaa paikkaan, jossa pitkäaikaisen kokemuksen perusteella pitäisi olla saalista, heittää verkot veteen, vetää ylös kaiken mitä saa ja palaa sitten kotisatamaan. Ihmisen ei ole koskaan tarvinnut murehtia seuraavan päivän tai edes seuraavan vuoden saalista. Meri on näyttänyt tarpeeksi laajalta ja syvältä taatakseen saaliin riittävyyden. Vain ani harvoin meressä tapahtuneet muutokset ovat pettäneet ihmisen odotukset. Nykyaikaisen kalastuksen laajuus ja kehittyneet menetelmät ovat kuitenkin muuttaneet tilanteen kokonaan. Kalavedet, jotka on jo ikimuistoisista ajoista tiedetty viljaviksi, alkavat köyhtyä. Kalastuksesta riippuvaisten maiden hallitukset riitelevät jäljellä olevien kalavesien oikeuksista. Pitkälle organisoidut kalastuslaivastot pyydystävät nykyään kaloja ja valaita täysin järjestelmällisesti. Ne ovat ottaneet käyttöönsä isoja emälaivoja, joilla käsitellään useiden pienten alusten saalis. Tällaisten kalastuslaivastojen Nykyajan kalastus on yhtä barbaarista kuin kivikautinen metsästys. Ihminen harventaa maailman eläinkantaa ottamatta huomioon, että kanta saattaa uhkaavasti vähentyä. harjoittama voimaperäinen kalastus on pienentänyt tuntuvasti esimerkiksi turska-, kampela - ja koljakantaa. Jotta emme riistäisi merta tyhjiin, meidän on opittava tietämään, millainen vaikutus kullakin kasvi- ja eläinlajilla on ympäristönsä muihin eläimiin. Yhdenkin lajin tuhoutuminen voi aiheuttaa monien muiden siitä riippuvaisten lajien tuhon. Esimerkiksi tonnikalan liikapyynti johtaa tonnikalaa pienemmän, saman sukuisen boniitin nopeaan lisääntymiseen. Boniitit syövät entistä enemmän tonnikalan mätiä ja poikasia ja kiihdyttävät näin tonnikalojen vähentymistä. Merianturanuotta. Nykyajan kalastusaluksilla voidaan pyytää valtavia kalamääriä. Hyvin usein meri ei kuitenkaan vauriotta kestä näin suurta rikkauksiensa verottamista. Kuoleva valaanpyynti Ovatko kuvassa näkemämme valaat lajinsa viimeiset edustajat? Eivät nyt sentään. Valaiden määrä on kuitenkin laskenut romahdusmaisesti, ja valaiden vähetessä vähenee valaan-pyyntikin. 1800-luvulla valaanpyyntialuksia lähti satamista sadoittain hankkimaan valaan lihaa ja rasvaa. Miehet ajoivat valasta takaa pienellä veneellä ja keihästivät sen käsiharppuunalla. Armonisku annettiin työntämällä eläimen sydämeen pitkä, terävä keihäs. Myöhemmin pyynti mekanisoitiin, ja valaaseen ammuttiin räjähtävä harppuuna. Valaanpyyntialukset tulivat nopeammiksi. Valaita tähystettiin lentokoneista, ja havainnot ilmoitettiin radiolla pyyntialukseen. Ja valaita teurastettiin yhä enemmän. Eräitä valaslajeja on nykyään niin vähän, että asiantuntijat pohdiskelevat, löytävätkö lajin urokset ja naaraat milloinkaan toisiaan meren aavoilla ulapoilla. Valaiden suojelemiseksi on perustettu Kansainvälinen valaanpyyntikomissio, joka kokoontuu vuosittain määräämään pyyntikiintiöt ja sallitut pyyntiajat. Komissio päättää, missä valaita saa pyytää. Valaita esiintyy kuitenkin niin laajoilla alueilla, että määräysten valvonta_on_vaikeaa. Sitä paitsi monet asiantuntijat pyyntikiintiöitä liian suurina. pitävät Toinen muutosvaiheessa oleva kalastusala on Perun anjoveta teollisuus. Perulaiset kalastajat pyytävät näitä pieniä sillikaloja maansa rannikoilta lähes 20 miljoonaa tonnia vuodessa. Tästä saaliista saadaan vähän yli 2 miljoonaa tonnia kalajauhoa, jonka sisältämiä valkuaisaineita maailman nälkää näkevät kansat kipeästi tarvitsisivat. Etelä-Amerikan rannikolla kulkevan runsasravinteisen Humboldtinvirran virtauksissa tapahtuu ajoittaisia muutoksia, jotka Satama Etelä-Afrikassa. Pyytäjät ovat saaneet saaliiksi kaksi valasta, joiden ruhoista valmistetaan erilaisia kaupallisia tuotteita. hajottavat anjovetaparvet. Saalistus on lisäksi ollut viime vuosina aivan liian tehokasta, ja kalat on pyydetty jo ennen kuin ne ovat ehtineet kutea. Nämä tekijät yhdessä ovat aiheuttaneet pahoja menetyksiä kalajauhoteollisuudelle ja vaikuttavat myös guano teollisuuteen, joka on riippuvainen anjovetoja syövistä guanomerimetsoista. Tutkimusalus. Tiedemiehet heittävät planktonverkkoja aluksen laidan yli mereen. Planktonnäytteet kertovat heille, mitä eläinlajeja alueella saattaa esiintyä. Emälaiva ja troolari. Kalastuslaivaston troolarit huolehtivat varsinaisesta kalojen pyynnistä. Sitten ne kuljettavat saaliinsa isoon emälaivaan säilöttäviksi. Maailman kalansaalis on viime vuosina lisääntynyt tuntuvasti modernien kalastusmenetelmien ansiosta. Aikaisemmin troolarit ja muut kalastusalukset veivät saaliinsa satamaan käsiteltäväksi. Nyt ne ajavat muutaman meripeninkulman matkan emälaivan luo. Suuressa emälaivassa kalat voidaan käsitellä jopa lopulliseen myyntikuntoon saakka. Kalastuksen tutkijat etsivät jatkuvasti uusia keinoja kalojen paikantamiseksi, houkuttelemiseksi ja pyydystämiseksi. He ottavat planktonnäytteitä parillisilla planktonverkoilla, jotka muistuttavat bongorumpuja. Bongoksi tällaista verkkoa nimitetäänkin. Planktonin esiintymispaikka paljastaa, millä alueilla eri kalalajeja liikkuu. Maailman kasvava kalantarve Viime vuosien nopea väestönkasvu on asettanut odottamattomia vaatimuksia maailman kalataloudelle. Vuosina 1964—70 maailman kala-, simpukka- ja äyriäissaalis nousi lähes 75 prosenttia. Kuten alla olevasta taulukosta näkyy, lohikalojen pyynti kolminkertaistui tuona aikana. Maailman väestön jatkuvasti lisääntyessä eivät edes uusien menetelmien ansiosta huimasti kasvaneet saaliit lopulta riitä tyydyttämään kalantarvetta. Turskakalojen, kuten turskan, koljan, seidin ja lyyraturskan, pyynti lisääntyi melkein kaksinkertaiseksi. Kalansaaliiden kasvu johtuu suuressa määrin uudentyyppisistä kalastusvälineistä ja menetelmistä, joita kehitettiin lähinnä Japanissa ja Neuvostoliitossa. Toinen syy oli Perun, maailman huomattavimman kalastusvaltion, pyyntilaivaston huikea laajeneminen. Joidenkin maiden troolikalastajat käyttävät yhä keulatroolareita, joita pidetään paljon tehottomampina kuin perätroolareita. Perätroolarissa tarvitaan vähemmän miehistöä kuin keulatroolarissa, ja silti se voi laskea laahusnuotan eli troolin useampia kertoja vuorokaudessa. Näin ollen se saa myöskin suurempia saaliita kuin keulatroolari. Saaliseläimet Sillikaloja Turskakaloja Nilviäisiä Tonnikaloja lähisukulaisineen Lohikaloja, Äyriäisiä Kampelakaloja Puna- ja meriahvenia, meriankeriaita Yhteensä Japanissa tehtiin uusia keksintöjä, joiden ansiosta maa pysytteli monia vuosia maailman johtavana kalastusvaltiona. Japani oli ensi sijalla vielä vuonna 1961, jolloin kalaa saatiin saaliiksi 6,35 miljardia kiloa. Vaikka japanilaisten kalansaalis kasvoi seuraavana vuonna yli 0,5 miljardia kiloa, Peru pääsi kuitenkin tuona vuonna johtoasemaan. Vuosina 1962—71 Peru säilytti johtopaikkansa; pelkästään vuonna 1970 kalansaalis oli 12,71 miljardia kiloa. Perun kalansaalis oli lähes kokonaisuudessaan anjovetaa, sillinsukuista kalaa, jota esiintyy runsaasti Humboldtinvirran kylmässä, runsasravinteisessa vedessä. Maailman väestön jatkuvasti lisääntyessä eivät edes uusien kalavesien löytyminen ja uusien menetelmien ansiosta huimasti suurentuneet saaliit lopulta riitä tyydyttämään kalantarvetta. Mitä tapahtuu sitten kun väestönkasvu on niin runsasta, että kalavedet alkavat ehtyä ylikalastuksesta? Eräitä kaupallisesti merkittäviä kalalajeja saadaan jo nyt monilla alueilla aikaisempaa niukemmin. Esimerkiksi juuri Perun vesien anjovetat ovat ilmeisesti vähentyneet. Kalastusaluksia. Tämä vilkkaasti liikennöity islantilainen satama on monien kalastusaluksien pistäytymis-paikka. 1964 Saaliit on ilmoitettu miljoonina 18505 6047 2664 1380 590 1162 981 2955 1970 tuorepainokiloina 22021 10746 3303 1743 2092 1631 1283 3795 34284 46614 Saaste tuhoaa meriä Kuvassa näkyvän jäteveden kirkas väriaine vain korostaa, millaista tavaraa teollistunut sivistys laskee meriin joka päivä. Miljoonakaupunkien viemärit voivat päästää meriin yli miljardi litraa puhdistettua vettä vuorokaudessa. Tämä luku koskee yhtä viemäriä! »Puhdistaminen» ei välttämättä merkitse sitä, että vesi olisi vaaratonta. Jätevesi saattaa mullistaa perusteellisesti vesialueen ekosysteemit. Se tuhoaa joitakin eliöitä, kiihottaa toisia suhteettomaan lisääntymiseen ja aiheuttaa yleensäkin seurauksia, joita kukaan ei ole osannut aavistaa. Esimerkiksi Kaliforniassa jätevedet ovat muuttaneet luonnostaan tuottoisan ekosysteemin täysin hedelmättömäksi. Jätevesissä viihtyvä merisiili on lisääntynyt laajoilla alueilla vitsaukseksi asti ja hävittänyt sieltä ekologisen »kumppaninsa» ruskolevän. Tällaiset tuhot voidaan välttää vain perehtymällä huolellisesti meren biologiaan. jatkoa sivulta 2 talvi, ensimmäinen kolmeen vuoteen, ja nuottakalastajat ovat olleet koettamassa onneaan. Ahvenanmaan saaristossa on ollut jalkeilla muutamia nuottakuntia. Vain parikymmentä vuotta sitten nuottakuntia oli useita satoja. Jo perinne suorastaan velvoitti, että jokaisella kylällä oli oma nuottakuntansa ja nuottansa. Joissakin kylissä saattoi olla useitakin nuottia. Talvinuotta elätti saariston siihen aikaan. Kalanostajia tuli kaukaakin, ja he tiesivät osapuilleen, milloin nuotanvetäjät palasivat rantaan. Järjestettiin huutokauppa, jossa silakkaa myytiin nelikoittain (nelikko nestetavaraa = 31,4 l; nelikko kuivaa tavaraa = 41,2 l;). Myös kalastajat itse kuljettivat täysiä reellistä kalaa suoraan mantereen ostajille. Talvinuotan vedossa käytettiin hevosia. Tästä syystä niitä hankittiin pieniinkin saaristolaisyhteisöihin useita kappaleita. Nykyisin ovat traktorit kuitenkin valloittaneet hevosien paikan. Silti tarvitaan vieläkin tusinan verran miehiä kovaan nuotanvetotyöhön viimaisilla jäälakeuksilla. Keskikokoinen nuotta on suunnilleen 300 metriä pitkä, ja sen syvin kohta on 20—30 metriä leveä. Nuotta on siis tosiaan voimia kysyvä pyyntiväline. Parin tonnin päiväsaaliiseen voi jo olla tyytyväinen, vaikka ennätys-saaliit pyörivätkin parinkymmenen tonnin vaiheilla. Silakan talviverkkokalastus on melko uusi tulokas. Se on käymässä nuottakalastuksen ohella yhä tärkeämmäksi saaristolaiskalastajien tulonlähteeksi. Silakan kilohinta pysyy jokseenkin hyvänä, koska verkkokalastajien saama kala on erittäin tasalaatuista. Lisäksi verkko-kalastuksessa ei tarvita niin lukuisasti miehiä kuin nuotanvedossa. Verkkojen laskun ja noston voi suorittaa jopa yksinkin. Ensin jäähän hakataan avannot. Sitten lähtöavannosta työnnetään jään alle pitkä riuku, niin sanottu uittosalko. Salon loppupäähän on kiinnitetty uittonani. Salkoa uitetaan avannolta toiselle, kunnes se tulee avannolle, jonka etäisyys lähtöavannosta vastaa käytettävän verkon pituutta. Uittosalko vedetään ylös, ja uittonarulla kiskotaan verkko jään alle, jossa se pingotetaan pyyntikuntoon. Joskus kalastaja voi saada yhdestä verkosta jopa satakunta kiloa kalaa, mutta tällaiset saaliit hipovat jo ennätyslukemia. Tavallisesti kalastajalla on pyynnissä kymmenkunta verkkoa, enempää hän tuskin ennättää päivässä kokea. Monet kalastajat, joiden pyyntipaikat sijaitsevat kaukana kotoa, ovat rakentaneet pressusta tai muusta materiaalista kojun. Sen suojissa heidän on helpompi lumituiskussa ja jäätävässä viimassa irrottaa kaloja verkosta. Mahdollisesti kojussa on myös pieni kaasulämmitin, joka verryttää kohmettuneet sormet. Kalastajahan ei saa pelätä kehnoakaan säätä, mikäli aikoo päästä edes kohtuullisiin tuloihin. Teksti ja kuvat KAJ DAHL Alla: Talvinuotan vetoa Nauvossa. © Jari Saarinen, digitalisointi ja taitto
© Copyright 2024